Koronakilot ja Loglady-bileet

Voivoi. Kyllä niitä taitaa tulla – on tainnut jo tulla – koronakiloja.

On tullut syötyä useammin ja raskaammin kuin normaalisti. En ole saanut suurinta herkkuani eli salmiakkikuorrutettuja manteleita, joiden avulla olen pystynyt minimoimaan muun herkkumässyttelyn.

Salmiakkimanteleiden puutteen olen korvannut turkinpippurisuklaalla. Ai että on hyvää. Toinen suklaalevy on jo menossa. Ei, kun kolmas! Voi pahus, kolmas! Ei, nyt en saa ostaa enää niitä.

Pullaakin on tullut syötyä, ja pannareita, lettuja, digestive-keksejä, cantuccineja. Tämä menoa olen kymmenen kiloa painavampi kun Uudenmaan rajat jälleen aukeavat.

Miten saisi ryhtiliikkeen aikaiseksi herkuttelun suhteen?

Asiasta pölkkyyn. Puita pilkkoessa muistui mieleen Twin Peaksin Loglady. Vanha rouva, jolla oli sylissä aina puupölkky. Päätin ottaa itsestäni Loglady-kuvan, ja laitoin sen instaan. Asiasta virisi keskustelu veljentytön kanssa. Hän oli suunnitellut juhlia, joiden teemana olisi televisio-ohjelmat. Omaksi roolihahmokseen hän oli ajatellut juuri samaista Logladya. Jatkokehitin juhlaideaa: miten olisi juhlat, joissa ihan kaikki olisivat pukeutuneita Pölkkyrouviksi?

Nyt huvitan itseäni tällä teemajuhlavisiolla. Heti kun koronasta päästään, ja voi juhlia, järjestän pihajuhlat teemalla Loglady. Kaikki pukeutuvat Pölkkyrouviksi. Pölkkyjä on minulla varastossa, joten jokaiselle riittää. Jostain pitäisi kyllä kaivaa esiin Twin Peaksin teemamusiikki. Olisi hienoa, jos se soisi taustalla, pihapuissa roikkuisi lyhtyjä, padassa palaisi tuli. Mitähän tarjoaisi syötäväksi? Ehkä suppilovahveropiirakkaa ja salaattia. Toscakakkua. Olisi hienoa jos olisi haikea haitaristi taustalla soittamassa.

Salmiakkimanteleita olisi taas.

 

Normaali

Mikä on oikea aika kuolla?

Sunnuntaiaamu. Viime yönä siirryttiin kesäaikaan. Valoisa aika illalla pitenee.

Olisikohan korona-aika ollut helpompi elää kaamoksen pimeydessä? Silloin kotiin käpertyminen olisi luontevampaa. Nyt kirkas taivas ja aurinko houkuttelevat kodista pois. Kevätauringossa kuuluisi olla sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Nyt ihmisten täytyy päin vastoin käpertyä kotiin ja epäsosiaalisuuteen.

Kissa etsiytyy aina aurinkoläikkään matolla. Kellii ja venyttelee siinä nautinnollisesti. Minäkin lämmittelen paljaita varpaita ikkunan läpi porottavan auringon valossa. Radio soi hiljaa haikea musiikki.

Helsingin Sanomissa kerrottiin että Ruotsissa on 239 ihmistä tehohoidossa. Koko Suomessa on normaaliolosuhteissa 300 tehohoitopaikkaa. Ruotsin tahtiin ne olisi äkkiä loppu, jo huomenna. Nyt paikkojen määrää pyritään kasvattamaan tuhanteen.

Tehohoidon riittävyyttä kauhistellessa tuli mieleen, että minähän olen tehnyt joitakin vuosia sitten hoitotestamentin, jonka mukaan kieltäydyn tehohoidosta, jos siitä toipuminen täysin terveeksi on epätodennäköistä. Olen perusterve, minulla ei ole allergioita kummempia sairauksia, joten piuhoihin ja letkuihin minut varmasti kiinnitettäisiin ellen kieltäytyisi.

Nyt kun tositilanne on lähempänä kuin koskaan, on hyvä miettiä, mitä tekisin? Mitä jos sairastuisin koronaan ja tarvitsisin tehohoitoa, ja voisin vielä sen saatavuuteen vaikuttaa. Kieltäytyisinkö siis? Vai sanoisinko, että ne nyt oli sellaisia naiiveja terveen ihmisen pohdintoja, letku kurkkuun ja äkkiä?

Samassa, sunnuntain 29.3. Hesarissa sivulla A 15, Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohtii viisaita. ”Kun ihmisiä kuolee suurin joukoin, se järkyttää turvallisuudentunnetta yhteiskunnassa, jossa yritetään erilaisin toimin välttää riskejä. Mutta me kaikki kuolemme. Mikä on se oikea aika kuolla? Ja mihin saa kuolla?”

Hyviä kysymyksiä. Mikä on oikea aika ja tapa kuolla?

Myöhemmin, sitten joskus, ei ainakaan nyt, yleensä vastataan.

Mutta entä jos ajattelisi toisin. Mikä ettei se voisi olla myös nyt? Nythän on kaikki hyvin, eikä mikään kesken – paitsi puutarhanhoito, mutta sehän nyt on aina kesken, ja torkkupeiton virkkaus, se on kesken myös.

Olisi auvoisaa kuolla aurinkoläikässä makoillen, radion soidessa hiljaa taustalla, kissan kehrätessä. Olisi pelottavaa kuolla teho-osastolla letkuissa ja piuhoissa haalaripukuisten ja suojalasein varaustautuneiden hoitajien häärätessä ympärillä.

Uuna Kailaan runon sanoin:

” Ketä on aurinko polttanut,

sade ja tuuli nuollut,

mielellään on kuollut.”

Ps. Jos joku lukija on huolissaan kuolemapohdinnoistani, ja siitä olenko kenties masentunut tai menettämässä järkeni, niin en ole. Olen positiivinen ja iloinen ihminen, en ole masentunut, mutta tämä aika laittaa pohtimaan näitä asioita sekä yleiseltä että omalta kannalta, ja siksi näistä kirjoitan. Toivottavasti en masenna höpinöilläni muita.

 

 

Normaali

Kotimausoleumi

Ajattelin kertoa hieman tästä talosta, siitä miten se on tullut elämäämme.

Voi toki olla, että olen siitä joskus kirjoittanutkin. En enää muista, mitä kaikkea olen tänne someavaruuteen vuosien varrella vuodattanut. Eikä omia vanhoja juttuja tee mieli lukea. Niistä voi muistua mieleen asioita tai tunteita, joita ei halua enää muistaa.

Tämä ei ole meidän ”oikea” kesämökki. Se ainoa oikea kesämökki sijaitsee Turun saaristossa, ja on ollut meillä vuodesta -94. Silloin menimme naimisiin, ja isäni ehdotti että lunastaisimme mökin häneltä.

Sattumalta myös mieheni perheellä oli ollut mökki samalla paikkakunnalla jo vuodesta -67. Joten mieheni oli viettänyt kaikki kesät samoilla seuduilla. Paikat olivat tuttuja entuudestaan, ja mieheni kiintynyt seutuun.

Vuodesta -94 olemme viettäneet kaikki kesälomat saaristomökissä. Talvisin kävimme mökillä vähintään kerran kuussa. Työ oli stressaavaa, ja muistan vieläkin miten hartiat laskeutuivat alas paikoilleen, kun auto ylitti pitkän sillan mantereelta saareen. Stressi laukesi. Siitä ei päässyt eroon kotona, ainoastaan mökillä.

Tilanne muuttui, kun lapsi syntyi. Aluksi, kun olin äitiyslomalla ja sitten hoitovapaalla, vietimme pitkät kesät yhdessä pojan kanssa mökillä. Poika otti siellä ensiaskeleensa, oppi siellä uimaan. Polski kuin hylje merivedessä. Se mökki ja ne merimaisemat ovat yhä kaikista rakkain paikka maailmassa meille. Merestä kalastamme ahvenia,  kuhaa ja haukea. Nykyisin kalaa ei tule enää entiseen malliin. 90-luvulla tuli vielä kampelaakin. Mies on loistoperkaaja!

Mutta talvisin emme siellä enää käyneet. Lapsen ja oksentelevan kissan edestakaisin kuljettaminen viikonlopuksi tuntui turhan hankalalta. Liukkaat, jyrkät kalliot ovat vaarallinen leikkiympäristö. Aloimme laittaa mökin talveksi pois käytöstä.

Mutta minun ikäväni maaseudulle jäi. Olen kotoisin maaseudulta ja kaipaan ympärilleni luontoa. Olen kuin kala kuivalla maalla kaupungissa.

Kolmetoista vuotta sitten minulla oli kriisikohta elämässä. Sain keskenmenon, tiesin että lapsia ei meille enää tulisi. Yritin palata takaisin hoitovapaalta mainostoimistotyöhön, mutta olin kasvanut siitä pois. Hyvä ystäväni kuoli. Äidin parkinson eteni. Oli monenlaista huolta, enkä päässyt enää talviteloille laitetulle saaristomökille lepuuttamaan hermojani.

Minulla oli sijoitettuna säästöjä. Laskin että rahat riittäisivät juuri ja juuri jonkinlaiseen sisämaan röttelelöön lähelle Helsinkiä. Johonkin sellaiseen paikkaan, mihin olisi helppo ja nopea tulla viikonlopuksi, ja mistä käsin voisi vaikka käydä Helsingissä töissä.

Mies ei varsinaisesti innostunut asiasta, mutta sanoi että tietenkin voin tehdä omilla säästöilläni mitä haluan. Mutta kehotti etsimään sellaisen röttelön, missä ei tarvitsisi tehdä remonttia. Talon, joka olisi käyttövalmis. Hän ei halua ryhtyä puuhapeteksi ja hanslankariksi. Lupasin.

Ajelin aikani Uudellamaalla lapsi turvaistuimessa erilaisissa talonäytöissä, kunnes törmäsin rintamiestaloon peltojen keskellä. Talossa oli sisävessa, mutta ei suihkua. Pihapiirissä oli sauna, mihin kantovesi ja vesipata.

Talossa asui sydämellinen vanha rouva, jonka mies oli kuollut vuotta aiemmin talon edustalle sydänkohtaukseen. Rouva oli jatkanut asumista talossa vielä vuoden, mutta nyt siellä yksin asuminen tuntui raskaalta. Hän halusi helpompaa elämää ja muuttaa kylän keskustaan kerrostaloon.

Ihastuin taloon. Rouva oli pitänyt siitä ja pihapiiristä hyvää huolta. Taloa oli selvästi rakastettu. Sovimme kaupoista. Rouva esitteli minulle kaikki pihan kasvit, ja niiden hoitamisen, näytti miten kellarista laitetaan vedet päälle ja pois, kertoi, kuka hoitaa tien aurauksen, miten jätehuolto toimii. Ihana vanha rouva.

Sitten siinä kävi niin kuin vanhojen talojen kanssa käy. Jonkun ajan kuluttua aloimme ihmetellä hajua, asiantuntijat kävivät tutkimassa ja huomasivat että talon alapohja oli kyllä kuiva, mutta lahonnut. Se oli ilmeisesti kostunut joskus. Lattiat piti avata, rakentaa uudet rakenteet, vaihtaa eristeet.

Kyllä harmitti.

Rouva joutui maksamaan lattiaremontin. Minun kävi häntä sääliksi, yritin parhaani mukaan säästää kuluissa. Tyhjensin itse alapohjan sahanjauhoista, kannoin ämpäri kerrallaan sahanpurua pois.

Miehen serkku oli rakennusmestari, ja teki rakennustyöt kohtuuhintaan. Saatiin uusi lattia. Samalla jouduttiin uusimaan myös keittiökalusteet. Vanhat piti tietenkin purkaa, koska alta meni lattia.

Se oli rankkaa aikaa. Vanha rouva epäili että maksatan liikoja, vaikka päin vastoin yritin olla niin säästeliäs kuin mahdollista. Ja minä epäilin, oliko rouva tai välittäjä tiennyt lattiasta, oliko minua vedätetty asuntokaupoissa.

Lopulta talo saatiin kuntoon ja kaikki oli taas hyvin.

Olemme viettäneet täällä jouluja, talvilomia, pääsiäisiä, lukuisia talvisia viikonloppuja. Hiihdelleet pelloilla, keränneet sieniä ja mustikoita lähimetsistä,, saunoneet pienessä pihasaunassa. Kerran olen polttanut käteni lämminvesipadassa.

Välillä talon pitäminen on tuntunut raskaalta. Esimerkiksi silloin, kun vanhempani sairaudet etenivät ja he tarvitsivat apua. Ajoin kerran kuussa Keski-Suomeen pitkäksi viikonlopuksi hoitamaan ja auttamaan. Voimat eivät olisi riittäneet enää ylimääräisen kiinteistön ja pihan hoitoon. Uhosin monta kertaa myyväni talon pois. Yllättäen mies ja poika pistivät hanttiin. Ei saa myydä. He olivat kiintyneet röttelöön.

Kun vanhempani kuolivat ja lapsuudenkotini tyhjennettiin, toin talolle sieltä tavaroita ja huonekaluja. Ja taas viime vuonna, kun veljeni kuoli, toin lisää tavaraa. Täällä on minun lapsuudenaikaiset nukkeni, kouluaikainen kirjoituspiironki; se, jonka edessä tein läksyt. Täällä on papan nojatuoli, äidin keinutuoli, velipojan tekemä kaappi ja jakkara. Mummon ja papan lipasto. Äidin virkkaama päiväpeitto, äidin tekemä ristipistotyö kahdesta joutsenesta, kummitädin ikoni ja ihmeveitsi, kummisedän leikkuulauta, minun lapsuuden aikaiset mekkoni, veljen nalle, kattokruunu lapsuudenkodista, veljen entisöimä keinutuoli, äidin kampauspöytä, äidin Madame Rocher -hajuvesipullo, minun ylioppilaspukuni ja partiopaitani, seinäkello lapsuudenkodista, isän työpöytä. Minun nuoruuteni nolot lp-levyt: Modern talking, Wham, Dingo. Sarah Key:n postikorttikokoelmani. Kultapossukerhon säästölipas, jopa kirjeet ja kortit lapsuudesta. Syömme Arabian Kaira-ruokalautasilta, jotka ovat lapsuudenkodistani ja aterimiin on kaiverrettu vanhempieni nimikirjaimet. Tänne on kerääntynyt koko oma henkilöhistoriani. Melkein kaikilla tavaroilla on menneisyys. Jokainen esine on muisto. Uutena olen ostanut vain sängyn ja olohuoneen kukkasohvan. Ruokapöydän, laseja ja valaisimia olen hankkinut kirppareilta.

Kutsun taloa mausoleumikseni. Luulen että vielä kuolen tänne. Tai oikeammin – toivon sitä. Mikäpä tänne olisi kuollessa, omien muistojen keskelle, omaan mausoleumiin!

Siitä on kolmetoista vuotta kun ostin talon. Paljon on sinä aikana tapahtunut.

Isovanhempien entisen kirjahyllyn reunalla on yksi aarteeni. Se on pieni, sininen lappu, jonka on kirjoittanut 80-luvun alussa kuollut Elli- mummo. Mummon koukeroisilla kirjaimilla lappuun on kirjoitettu:  ”Jumalan siunausta Minnalle”. En ymmärrä, miten sellainen lapunpalanen voi ylipäätään olla tallessa? Mutta luulen että mummon siunaus on toteutunut. En ole onnistunut sitä itse tärvelemään, vaikka läheltä on monta kertaa pitänyt!

Vuosi sitten taloon rakennettiin uusi ”nokka”. Vanha, kylmä kuisti purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi lämmin kuistitila, jonka toiseen päätyyn saatiin kauan kaivattu suihku. Nyt on hyvä olla, kun pääsee suihkuun. Varsinkin kun hikoilee niin paljon ja usein kuin minä! Mies tosin valittaa lämminvesisäilön pienuutta. Kuuma vesi saattaa loppua kesken kaiken, sitä kun ei ole mitoitettu suihkulle, pelkästään keittiön ja vessan vedenkäytölle. Miehen mielestä meidän pitäisi hankkia uusi, isompi varaaja. Olen eri mieltä. Kuuman veden rajallisuus opettaa ekologisuutta. Ei tarvitse läträtä vedellä. Ja aina voi miettiä, milloin suihkuun menee. Ei kannata mennä esimerkiksi heti sen jälkeen kun poika on käynyt. Silloin vesi ei taatusti riitä. Vesi taloon tulee omasta kaivosta talon nurkalta.

Vanha rouva jätti taloon joitakin tavaroitaan, mm. arkkupakastimen ja 70-luvulta peräisin olevan Philips-pesukoneen. Philips pitää kovaa meteliä, mutta pesee hyvin. Pidän kovasti sen yksinkertaisesta pesuohjelmalogiikasta. Vaihtoehtoja ei ole paljon, voi valita joko kirjo- tai hienopesun ja niihin eri lämpötilat. Valinta tapahtuu nupista vääntämällä, ei millään kosketusnäppäimellä!

Imuri on myös rouvan vanha. Painava, melkein metrin mittainen pötkö, Electrolux 780. Vanhat värkit kestävät ikuisesti. Toivottavasti se koskee myös meitä 60-luvulla syntyneitä!

Täällä on myös pari pientä kukkataulua, jotka rouva on tainnut itse tehdä. Ja koiran kaulapanta. Olen antanut niiden olla paikoillaan. Luulen että koira on haudattu pihamaalle kohtaan, mihin krookukset nousevat keväisin sydämen muotoon.

Rouva on myös istuttanut narsissiläikkiä metsään. On kivan näköistä kun keväällä yhtäkkiä nousee metsään narsisseja. Pihapiirissä on jasmike, joka tuoksuu huumaavasti, ja erivärisiä rhododenroja. Valitettavasti moni perinnekukka on tainnut myös menehtyä minun ns. hoidossani. En ole kovin taitava puutarhanhoidossa, valitettavasti. Haluaisin olla. Haluaisin että pihani olisi englantilaistyylinen runsas ja rönsyilevä kukkapuutarha, mutta se rönsyää vain rikkaruohoa ja lupiineja.

Rouvan edesmennyt mies -hän joka kuoli talon edustalle- oli kuulemma käsistään näppärä mies. Joskus kun pähkäilen jonkun käytännön homman kanssa, ajattelen että Pelle varmaan tietäisi ja osaisi tämän, ja mielessäni pyydän häneltä neuvoa. Ajattelen, että ehkä hän jostakin pilven reunalta tarkkailee, mitä me täällä touhuamme, pidämmekö talosta huolta.

Täällä mausoleumissa, vanhan roinan keskellä, me nyt elämme korona-arkea.

Päivä kerrallaan. Eihän sitä muutenkaan enempää saa. Goethen sanoin:

”Katso tätä päivää
sillä se on elämä.
Sen lyhyessä hetkessä
on koko totuus.
Siinä on koko
olemassaolosi todellisuus,
kasvun riemu, toiminnan loisto,
kauneuden kirkkaus.
Eilinen on vain unta,
huominen on vain näky.
Mutta jos elät tämän hetken hyvin
on eilinen uni onnesta,
jokainen huominen toivenäky.
Katso siis tarkkaan tätä päivää,
aloita jokainen aamu uusi elämä.”

(Goethe)

 

Normaali

Rajat on kiinni

Lauantai 28.3.2020 aamulla klo 5.30. Keskiyöllä Uudenmaan rajat ovat menneet kiinni. Terveisiä täältä sisäpuolelta!

Kyllä tämä tilanne saattaa olla joillekin erittäin raskas. Mieleen tulee oma elämä tasan vuosi sitten. Veljeni eli rajan toisella puolella, hän kuoli 11.4.  Kuolemantapauksissa rajan saa ylittää, mutta olisiko ollut viisasta mennä sinne sairaalaan hänen luokseen? Mitä jos samalla olisi tietämättään kuljettanut pöpön mukanaan?

Samoin oli tilanne kummitädilläni. Hän sairasti ALSia ja hänen ainut lapsensa, serkkuni, joka asuu Ruotisissa, ramppasi ymmärrettävästi Ruotsin ja Suomen väliä nykyisen koronanrajan yli vähän väliä. Hän ei olisi voinut vierailla äitinsä luona lainkaan, eikä tietenkään kukaan muukaan.

Vastaavia tapauksia on tietenkin tällä hetkellä. Ihmiset eivät pääse omaistensa luo, on suuri huoli ja hätä heistä.

Me kävimme eilen perjantain ja pojan koeviikon päättymisen kunniaksi ajelulla ihmisten ilmoilla eli Kirkkonummella. Siellä on McDonaldsin autokaista auki. Ostettiin kahvit ja hampurilaiset, syötiin ne autossa parkkipaikalla.

Kirkkonummen Mäkkärin sijaitsee liikenneympyrän vieressä. Enpä olisi voinut koskaan kuvitella ihailevani liikenneympyrässä ajavia autoja. Siellä ne autot menivät ympyrää ihan niin kuin ennen vanhaan.  Liikenneympyrässä pyörivät autot ja paperipussista löytyvät hampurilaiset – maailma tuntui melkein entiseltä.

Kirkkonummella on myös hyvä muistella tilannetta täällä toisen maailmansodan jälkeen. Porkkala luovutettiin Neuvostoliitolle. Ihmisten piti lähteä eläimineen kotitiloiltaan, aikaa oli kymmenen päivää.. Kun junat kulkivat luovutetun alueen läpi, niiden ikkunat suljettiin ja vaunuun nousivat neuvostoliittolaiset sotilaat. Luovutusaika kesti 12 vuotta, ja päättyi 1956.

Ajatella, vasta -56! Mies on syntynyt 1958. Niin vähän aikaa sitten täällä oli sellaiset rajat. Että on sitä ollut rajoja ennenkin!

Auton kyljet olivat paksussa, kuivuneessa savipölyssä. Sillä aikaa kun minä käytin auton autopesulassa, mies ja poika kävivät Prismassa. Tienvarren kalakaupasta ostettiin aurajuustolohta. Kauppaan pääsi viisi asiakasta kerralla, ulko-oven lapussa sanottiin. Minä ja poika odotettiin autossa, mies kävi hakemassa kalat. Auton varustuksiin kuuluu nykyään pieni käsidesipullo ja laatikollinen kertakäyttöhanskoja.

Koe- ja karanteeniviikko on ollut pojalle stressaavaa. Huomaa siitä että ärähtää herkästi. Yritin kehua,, miten hienosti hän on koulun poikkeusolosuhteissa hoitanut. Noussut ylös koneen äärelle ajallaan, ja hoitanut annetut tehtävät.

Hatun nostos suomalaisille opettajille ja oppilaille. He ovat kyllä yksi tämän ajan sankarijoukko. Miten nopeasti – oliko siinä vain yksi välipäivä – kun koulut menivät kiinni ja siirryttiin etäopetukseen?

Olen seurannut ahkerasti uutisointia. Tietoa onkin ollut hyvin tarjolla. Mutta mitä Turkin Erdogan puuhaa? Tai Syyrian Al Assad? Mitä kuuluu Al-Anon leirille? Onko siellä koronaa? Ovatko Isis-ihmiset rauhoittuneet? Korona hallitsee nyt uutisointia. Vielä vähän aikaa sitten uutisten agendana oli suomalaislasten evakointi Al-Anosta. Nyt se asia on jäänyt. Mitähän muuta maailmassa tapahtuu? Olisi kiinnostava tietää.

Ompeluseuran porukka on aktivoitunut viestittelemään ruokakokeiluista. Minkälaisia lämpimiä voileipiä itse kukin on tehnyt. Pannarihaaste oli myös. Eräs jäsenistä täytti tällä viikolla 72. Hän asuu Espanjassa ja on eristyksissä siellä, eikä aio tulla pois. Nyt ei taida ompeluseura kokoontua livenä vähään aikaan.

Hautausmaalle etsitään lisätyövoimaa toukokuuksi. Nähtävästi valmistaudutaan epidemian etenemiseen silläkin tavalla. Ilmoittauduin kiinnostuneeksi. Olen työskennellyt kuutena kesänä hautausmaan suntiona pienellä paikkakunnalla. Tehtäviini kuului ruumishuone, haudankaivuu ja kirkoilliset toimitukset.

Hautausmaalla työskennellessäni keksin myös oman sloganini: Elä nyt, niin olet elänyt. Se pitää kaivertaa omaan hautakiveeni sitten kun kuolen.

Nytkin pitää kaikesta huolimatta muistaa elää. Vaikka sitten ajamalla Mäkkärin autokaistan läpi.

Hyvää huomenta rajojen molemmille puolin! Aurinko on noussut, menen keittämään kahvia.

Normaali

Varhaismummon pähkäilyjä

Olipa puuhakas päivä!

Tapahtui se, mikä niin usein: lähden tekemään jotakin, joka johtaa johonkin toiseen, kolmanteen ja niin edelleen. Pian huomaan että minulla on hommia levällään siellä täällä, hyvä kun saan ne edes jotenkin tehdyksi tai edes johonkin vaiheeseen. Ja sitten lopulta olen aivan rättipoikkipuhkiväsynyt.

Lähdin viemään pyykkejä narulle kuivumaan, kun keksin alkaa raaputtaamaan maaleja vajan ovista, jotka pitäisi maalata. Samalla siivosin vajaa.  Löysin padantapaisen, jossa yleensä poltan risuja. Keräsin risuja pihalta ja polttelin niitä padassa, samalla kun rapsutin maaleja. Risuja kerätessä keksin repiä maasta kurtturuusun, koska siihen kohtaan on tarkoitus siirtää pionit. Hirveän vaikeaa saada ruusu maasta, kun on niin piikikäs ja juureva.

Linnunpöntöt puhdistin. Se on yleensä miehen homma, mutta nyt ei selkävaivoiltaan siihen pysty, joten hoidin homman. Jätin pöntöt vähäksi aikaa tuulettumaan, kun näytti siltä että niissä oli kosteutta. Yritin myös saada biokompostia toimimaan. Lisäsin sinne kariketta ja sekoittelin. Ajattelin, että jos en saa koronaa, niin ehkä lintuinfluenssan linnunpöntöistä ja myyräkuumeen vajasta, ja vielä jonkin tunnistamattoman jätepöpön kompostista. Tai ehkä ne kaikki yhtä aikaa! Siinä se vasta tautisoppa olisi.

Häärätessäni keksin uuden sanan: varhaismummo. Vähän niin kuin varhaisteini. Minä olen eräänlainen varhaismummo elämäntavoiltani. Pienimuotoinen uurastelu  (taas tuli uusi sana, uurastelu on puuhastelua asteen rankempaa) sopii minulle. Nuorille ihmisille tällainen eristyselämä on rankkaa. Hormonit hyrrää ja toisten nuorten seuraan pitäisi päästä.

Poika oli ”välitunnilla” pihalla, kun polttelin risuja. Huomasin että mökin ohi juoksi nuori tyttö. Oli lenkillä, varmaan välitunnilla hänkin, ponnari heilui puoleta toiselle. Viittelöin pojalle: ”Katso, ihminen!” Ihan niin kuin olisin nähnyt aaveen. Poika nosti katseensa kännykästä, sen verran iso juttu se oli!

Sain myös lukijapalautetta. Se on aina hämmentävää, koska en ajattele, että blogia joku lukisi – varsinkaan joku tuntematon. Kirjoitan, koska se on minusta kivaa, ja koska se on minulle ajattelemista. Ajattelen, kun kirjoitan.  Mutta toki on erittäin mieluisaa, jos näistä höpinöistä on joillekin iloa.

Lukija oikeutetusti paheksui kesämökeillä eläviä etätyöläisiä, jotka mökkeilessään levittävät tautia ympäriinsä, ja ruuhkauttavat mökkipaikkakuntien terveydenhuoltoa. Näinhän se on, eipä sitä käy kiistäminen. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan. Tosin terveydenhuoltoa en rasita, koska olen tunnin päässä omalta terveysasemalta ja puolen tunnin päässä HUSin toiminta-alueelta, ja Uudenmaan läänin sisällä. Paikallista rautakauppaa ja S-markettia kyllä rasitan.

Mutta palautekeskustelusta pyörähti mielessäni liikkeelle iso pyörä. Muistelin omia ajatuksia ja tuntemuksiani alkuvuodelta. Tammikuussa ihmettelin kiinalaista uutta vuotta Oodin edustalla Helsingissä. Paikallisuutisissa tuli siitä juttua. Toimittaja kysyi koronasta, haastateltava sanoi että heillä on täällä hyvä hygienia, eikä se asia ole noussut juurikaan esille. Tuolloin Kiinassa oli epidemia pahimmillaan, mutta eihän sitä uskonut silloin että tauti tänne tulisi ihan oikeasti ja tosissaan, ainakaan niin paljon että kulkurajoituksia laitettaisiin, kouluja ja ravintoloita suljettaisi, tai että meidät laitettaisiin eristyksiin niin kuin Kiinassa. Näin kuitenkin kävi. Eikä mennyt kuin kolme kuukautta.

Helmikuussa paheksuin kirkon käytävän tukkivia ja samaan bussiin nousevia kiinalaisturisteja. Pitääkö niiden joka paikkaan tulla? Helsingin katukuvassa on ollut viime vuosina erittäin paljon aasialaistaustaisia. He täyttivät keskustan kirkot ja nähtävyydet, ravintolat ja kahvilat. Minne menikin, siellä oli hengityssuojukseen pukeutunut aasialainen. Varmaan minun naamastani pystyi lukemaan ajatukseni: et ole tervetullut, mene takaisin kotiisi, miksi tulit?

Helmikuun lopulla paheksuin samalle jumppatunnille tulevaa lentoemäntää. Vaihvihkaa kyselin, missä päin on viime aikoina lennellyt.

Nyt mediasta on voinut lukea, että eurooppalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti Afrikassa ja Amerikassa. Eurooppalaiset tuovat tautia.

Täällä meillä Suomessa tautia levittävät kesämökkiläiset, helsinkiläiset, uusmaalaiset sekä maailmalta takaisin palaavat. Nämä ominaisuudet eivät näy päälle päin, joten paheksuvat katseet voi siten välttää.

Toisin sanoen minusta helsinkiläisenä on nyt tullut kiinalainen. Että siitäs sain.

Siitä ei ole kuin sata vuotta, kun Suomessa oli paljon vihaa. Niin paljon vihaa, että naapurit tappoivat toisiaan, veli kävi veljeään vastaan.  Tässä lähellä on useampi syrjäinen muistopaikka. Ne ovat paikkoja, missä on pantu täytäntöön teloituksia. Synkkiä, surullisia paikkoja, missä on tehty tekoja, joiden oikeutusta on vaikea tästä perspektiivistä ymmärtää ja suvaita. Viha leimahtaa äkkiä, kun halutaan löytää syyllisiä.

Nyt näinä vaikeina ja haastavina aikoina meidän jokaisen on omalla kohdallamme tehtävä ajatustyötä sen hyväksi, että emme valitse vihaa tapahtuupa mitä tahansa. Ja väistämme muutenkin kaikkia niitä negatiivisia tunteita, jotka yrittävät saada meissä vallan. Emme voi tietää, minkälaista elämä on kolmen kuukauden päästä. Emmehän tätäkään tilannetta olisi voineet uskoa todeksi vielä alkuvuodesta.

Saksalainen Dieterich Bonhoffer vastusti avoimesti natsismia, ja joutui keskitysleirille, missä menehtyi. Kaksi kuukautta ennen kuolemaansa Bonhoffer kirjoitti keskitysleiriltä joulutervehdyksenä perheelleen runon, joka tunnettaan meillä virtenä numero 600. Siinä on lohduttavat ja toivoa tuovat sanat, jotka sopivat hyvin myös tähän panepidemia-aikaan. Laitan sen tähän loppuun.

Virren 600 myötä toivotan love & peace & harmony kaikille lukijoillle!

1.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

2.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

3.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

4.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

5.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

 

 

 

 

Normaali

Elämää korona-escape-talossa

Tasan viikko sitten mies ja poika tulivat tänne meidän korona-escape-taloon. Viikonloppuna poika jo kyseli, koska lähdetään takaisin kaupunkiin. En minä taida niistä maalaisia saada, vaikka kuinka toivoisin.

Pidettiin pieni perhepalaveri. Päädyttiin siihen että tärkeintä on, että kukaan ei kärsi yhtään ylimääräistä, ja että elämä on mielekästä. Niin mielekästä kuin se nyt näissä olosuhteissa voi olla.

Minä tiedän, että tulen hulluksi kaupungissa, jos en voi käydä töissä enkä treenaamassa, ainoastaan kävelyllä tai lenkillä lähipuistossa. Minun mielenterveys ei sitä kestä, mies tietää ja ymmärtää sen hyvin. Täällä minulla riittää häärättävää.

Päädyttiin siihen että minä jään joka tapauksessa korona-escape-taloon. Mies ja poika palaavat kaupunkiin, sitten kun maalaiselämä käy heillä sietämättömäksi. Kissakin lähtee kaupunkiin, koska poika ja kissa ovat erottamattomia.

Seuraava huoli tuli siitä, vaikuttaako mahdolliset kulkurajoitukset järjestelyyn? Kaiketi ei ole ihan hyvä juttu edes takaisin rampata. Mitä jos jäisimme jumiin eri residensseihin pidemmäksi aikaa?

Nyt odotetaan tietoa siitä, minkälaisiin kulkurajoituksiin hallitus on päätynyt. Todennäköisesti Uudenmaan lääni menee kiinni ennen ensi viikonloppua. Se ei tässä tapauksessa haittaisi, me olemme rajojen sisällä. Escape- talo on vain tunnin matkan päässä kaupungista.

Tänään käytiin ruokakaupassa. Kaupungissa ja normiolosuhteissa kaupassa tulee käytyä joka päivä, koska kauppaan on vain noin 600 metriä kotoa. Täällä kauppaan on yli kymmenen kilometriä. Muutenkin tuntuu paremmalta käydä niin harvoin kaupassa kun mahdollista. Tänään oli ensimmäinen kauppareissu sen jälkeen kun mies ja poika tulivat.

Kaupassa ei ollut hiivaa. Edellisenkin hiivan ostin huoltoasemalta, kun kaupasta oli loppu. Koko Suomi leipoo.

Ehkä oudointa on se että ei tapaa ihmisiä. Sauvakävelyllä tuli yksi rouva vastaan. Tervehdin ja ohitin tien toista laitaa. Ehkä voisi kehitellä yhteisiä virtuaalikävelyitä, ottaisi nappikuulokkeet ja puhelimen mukaan, soittaisi jollekin ystävälle, joka myös olisi kävelyllä, jossakin muualla, omassa miljöössään.

Miehen selkä on vieläkin kipeä – leikkauksesta huolimatta. Pystyy kävelemään pari kilometriä, mutta tänään selkä oli niin kipeä että ei sitäkään. Ja poika ei aina suostu kävelykaveriksi, menee mieluummin yksin lenkille.

Mies kaipaa urheilukisoja. Ei kuulemma kello viidentoista koronastudio vedä vertoja.

Hesari tulee vasta päiväpostin mukana. Usein säästän paperilehden seuraavaan aamuun, koska olen tottunut lukemaan lehteä aamukahvin kanssa, niin on sitten jotakin luettavaa. Mutta edellisen päivän uutiset ovat kyllä jo aika vanhoja seuraavana päivänä!

Olen virkannut paljon, ja tehnyt yhden hymypappapatsaan. Tänään aloitan ikkunanpokien kunnostuksen. Vähän epäilyttää, tuleeko siitä mitään, mutta nyt on ainakin aikaa kokeilla, eikä mitään syytä vetkutella hommasta. Paljon menee aikaa myös ruuanlaittoon, sitä kun pitää tehdä useamman kerran päivässä, ja muihin kotiaskareisiin. Pyykit vien ulos narulle kuivumaan, ei ole kuivausrumpua. Ensin pyykit jäätyvät, sitten kuivuvat. Tulee raikasta.

Pojalla on historian kokeet etänä. En tiedä, miten se tapahtuu, mutta hyvin on näyttänyt etäkoulu sujuvan. Ei ole tarvinnut puuttua asiaan. Mutta tylsää hänellä varmasti on ilman harrastuksia.

Kansanradioon soittaja sanoi, että ei tule tämmöiset viirukset omalle kohdalle, kun vain päättäväisesti ja lujasti sanoo ”että älä tule tänne”. Muistelen, että samanlaisesti ohjeisti Mikko Mallikas lastenkirjassa: Jos tapaa pelottavan kummituksen, sille pitää vain sanoa ”Mene pois paha mörkö, sinua ei ole.” Ehkä soittaja oli itse Mikko Mallikas!

On tämä erikoista aikaa ja elämää.

Normaali

Perintöpaperit ja erakot suvussa

En ole hamstrannut vessapaperia.

Johtuu siitä, että minulla on kaapin ylähyllyllä iso säkki perintövessapaperia!

Veli kuoli vuosi sitten, ja keväällä -19  tyhjensimme hänen asuntoaan. Kaapissa oli iso säkki vessapaperia. Ajattelin, että no tuohan jos mikä on käyttökelpoista, ja nostin vessapaperisäkin auton kyytiin. Toin perintökuorman tänne vapaa-ajantalolle, ja niinpä meillä on nyt koronavarastona ihka oikeaa perintöpaperia, Serlan Hellää. Oravan kuva kyljessä.

Veljen kätköistä löytyi myös hänen lapsena tekemiään piirustuksia. Äiti oli ne laittanut kehyksiin ja kirjannut joka teokseen nimen. Muistotilaisuuden päätteeksi jaoimme piirustukset. Jokainen sai ottaa mieleisensä. Otin kaksi piirustusta. Toinen esittää erakkoa ja toisessa on mörköjä. Nyt me olemme täällä koronaerakkoina ja pelkäämme koronamörköä.

Velipoika eli itse aika lailla erakkona. Olemme vitsailleet, että Pasi olisi kyllä tykännyt koronasta. Ei olisi tarvinnut pelätä, että joku tulee kylään. Ihan rauhassa olisi saanut loikoilla lazy-boy -tuolissa, katsoa non-stoppina Jim-kanavaa ja naukkailla vodkaa. Ei olisi ollut mrs Hyacinth -sisko tullut oven taakse vöyhkäämään. (Vöyhkä on muuten uusin lempinimeni, jolla mies ja poika minua nykyään kutsuvat.)

Suvussa on erakkotaipumusta, myöskin kummisetäni Tane eli sosiaalisesti rajoittunutta elämää. Hän asui pitkään veneessä. Oli sellainen keksijäkukkonen ja oman elämänsä havukka-ahonajattelija. Mutta viinaanmenevä Tane ei ollut. Joskus ehkä otti yksittäisen viskinaukun.

Tane oli huolissaan maailmanmenosta, ihmisten määrän kasvusta ja luonnon tuhoutumisista. Hän oli nuorena poikana lähtenyt merille, ja nähnyt monenlaista, mikä oli tehnyt nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Tane eli – jos ei nyt yhteiskunnan ulkopuolella – niin hyvin reunamilla.

Kun oma mies oli vielä sairaalassa toipumassa selkäleikkauksesta, kävimme häntä pojan kanssa katsomassa. Tuli juttua perinnöllisistä sairauksista. Poika kysyi, onko meidän suvussa sellaisia. Sanoin että ei ole kuin alkoholismi. Melkein kuulin kohahduksen, ja kuinka päät kääntyivät viereisillä pedeillä. Eihän sellaista saa sanoa ääneen, varsinkaan teini-ikäiselle. Mutta minun mielestäni saa ja pitää sanoa. Vaikeista ja epämielyttävistä tosiasioista pitää voida puhua suoraan. Se on myös ainoa keino voittaa ne.

Erakkous voisi olla toinen sukuominaisuus, mutta se nyt ei taida täyttää tautiluokitusta.  Saahan sitä ihminen sentään vielä elää sosiaalisesti rajoittunutta elämää.

Ja nyt korona-aikana se on ihan toivottavaa jopa. Esimerkillinen elämäntapa.

Saa nähdä, lisääkö korona alkoholismia. Voisi kuvitella. Hissukaiselämä kotona voi tehdä viinitonkasta kiehtovan. Itsekin olen havainnut olevani asian suhteen ”loma-asetuksella”. Nyt kun viikko on eletty koronaerakkona, täytynee ottaa itseään niskasta kiinni ja palata viininlipittelyssä ruotuun.

Ettei perinnölliset taipumukset – erakkous ja alkoholismi – ota tyystin valtaansa!

 

 

Normaali

Korona salaliittoteorioissa

Minä olen true-beliver, uskon mielelläni asioihin.

Homeopatiasta en ole ihan varma. On minulla piironginperällä joitakin homeopaattisia lääkkeitä. Olen ne joskus hankkinut homeopatiaan vankasti luottaneen edesmenneen kummitätini neuvosta. Mutta mielestäni ne eivät ole minulla toimineet.

Sen sijaan kukkatipat toimivat! Pirkko opetti minulle suntiokoulun aikoihin kukkatipat. Ne ovat ihan ihmedroppeja! Kukkatipat vaikuttavat ihmisen mieleen, joten asia on vähän eri kuin homeopatiassa, jossa vaikutuskohde pyrkii olemaan kehollinen ongelma.

Kukkatipoilla voi saada apua tunnepuolen haasteisiin, esimerkiksi vaikka elämänmuutoksen hetkellä, tai jos tuntee olevansa jumissa eikä osaa tehdä päätöstä tai suuressa surussa ja menetyksessä tai pelkotiloissa. Olen niillä joskus tarjonnut perheellekin, ja kissalle! Mutta eivät he tähän usko. Ja olen jopa tehnyt kukkatippoja itsekin kotipihan tuomenkukista.

Vaikka olenkin helppouskovainen, yhteen asiaan en usko: salaliittoteorioihin.

Eräs yö heräsin taas hikoiluihin, enkä saanut enää unta, ja koska olen kuunnellut jo miltei ”kaikki” Yle Areenan radiotallenteet, etsiskelin kuunneltavaa youtuben puolelta.

Olen seurannut välillä erään elämäntapavalmentajan juttuja. Hänellä on ollut ihan kiinnostavia ajatuksia hyvinvoinnista, treenaamisesta ja ravinnosta. Nyt hän oli tehnyt postauksen koronasta.

Hän oli sitä mieltä että tämä epidemia on suunniteltu juttu, millä ihmiset saadaan valtaan ja alistetuksi. Taustalla on pieni, maailmanlaajuinen joukko ihmisiä, jotka hyötyvät epidemiasta ja pörssiromahduksesta ja lääketeollisuudella on oma lusikkansa sopassa mukana.

Vlogissa hän kertoo, kuinka meidät on historian saatossa kasvatettu auktoriteettiuskovaisiksi, ja siksi meitä on nyt helppo ylhäältä päin hallita ja saada tekemään mitä vain, mitä tämä pieni hallitseva joukko tahtoo. Omat poliitikkomme ovat hänen mukaansa ehkä tietämättään samassa juonessa mukana, eikä meidän tulisi totella heitä.

Tämä suomalainnen elämäntapavalmentaja, jolla on 2600 seuraajaa youtubessa, on rokoitevastainen. Hänen mielestään rokotteet aiheuttavat mm. autismia ja autoimmuunisairauksia. Hän sanoi nauhoituksella moneen otteeseen, että älkää missään tapauksessa ottako koronarokotusta, kun sitä teille tarjotaan. Ja tuleva 5g-verkko aiheuttaa meihin säteilyä, sitä ei myöskään pidä ottaa käyttöön.

Pelottavaa. Ei pelota niinkään korona , 5g tai lääketeollisuuden salaseura, vaan nämä gurut ja heidän seuraajansa. Netti on pullollaan ”asiantuntijoita”, ja me herkkäuskoiset uskomme heitä.

En väitä, etteikö lääketeollisuus olisi kaupallinen, voittoa tuottava ala, ja etteikö lääketieteessä oltaisi tehty isoja mokia sen historian aikana. Mieleen tulee mm. talitomidi, rauhoittava unilääke, jota myytiin 60-luvun alussa ja joka aiheutti sikiökehitysvaurioita. Syntyi kädettömiä lapsia.

Tai Amerikassa roihuava kipulääkeriippuvuus. Tai sikainfluenssarokotus, joka aiheutti narkolepsiaa. Isoja virheitä on tapahtunut, ja yksilötasolla monen elämä niiden takia peruuttamattomasti kärsinyt.

Sitten tulee iso MUTTA. Lääkkeiden ja rokotteiden ansiosta on myös säästetty miljoonia ihmishenkiä. Mikä olisi tilanne ilman malarialääkitystä? Antibiootteja? Rokotteita tuhkarokkoa, koleraa ynnä muita kuolettavia, hirveitä sairauksia vastaan? Rokotteilla ja lääkkeillä on pystytty pelastamaan monia, säästämään meitä inhimilliseltä kärsimykseltä. Edes aids ei enää ole hirvittävä, tappava tauti, mitä se syntyaikanaan 90-luvulla oli. Ja tämä on lääketieteen ansiota.

On ihan fiksua että epäilee. Meille jokaiselle on luotu omat aivot sitä varten. On hulluutta uskoa mitään sokeasti. Auktoriteettiusko on mahdollistanut hirvittäviä asioita, kuten natsi-Saksan julmuudet tai isisin toimet.

Mutta ei pidä uskoa sokeasti myöskään salaliittoteorioihin.

Nyt järki käteen ihmiset! Nyt ei saa höpsähtää. Tällaisissa asioissa höpsähtäminen ja pelko voi olla vielä vaarallisempaa ja tuhoisampaa kuin itse ongelma.

Panepidemia voi tuntua pelottavalta, tulevaisuus hähmäiseltä ja epävarmalta. Silloin kaipaa johtajuutta, gurua, joka sanoo miten asiat ovat ja mitä minun tulee tehdä tai jättää tekemättä.

Mutta juuri tällaisina vaikeina aikoina pitää olla varovainen, kenelle johtajuuden omassa elämässään antaa.

Tällaisena aikana pitää pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä.

Vaikka sitten kukkatippojen avulla! (nauruhymiö)

Normaali

Koronatontut

On tämä kyllä merkillinen talvi, kun katselee taakse päin. Sellaista hissukaiselämää koko talvi!

Miehen piti aluksi päästä selkäleikkaukseen jo joulukuussa, mutta lisätutkimuksista johtuen aika meni umpeen, ja uutta leikkausaikaa odotimme maaliskuun alkuun asti. Onneksi se oli silloin! Ehti juuri ja juuri alta pois ennen koronaepidemian puhkeamista. Selkäleikkaus olisi pahimmassa tapauksessa voinut siirtyä vielä lisää.

Välillä omassa mielessä on ollut kiukku, elämä on tuntunut olevan jumissa. Yhteinen tekeminen vähissä, kun edes kävelyllä ei voinut aina käydä. Elämänpiiri on kutistunut.

Mutta nyt korona-aikakauden alettua se elämä tuntuu varsin laaja-alaiselta ja aktiiviselta! Ehkä se kaikki oli valmistautumista tähän. Eräänlaista hiljaiselon harjoittelua.

Olimme varanneet pienen matkan maaliskuun loppuun. Tarkoitus oli juhlistaa sitä, että hankala elämänvaihe olisi ohi, selkäleikkauksesta toivottu. Tarkoitus oli matkata Pietariin, liput balettiin oli ostettu, hotellihuone varattu.

Nyt matka ei tietenkään toteudu. Rajat ovat kiinni. Moni muu kevään meno jää menemättä. Keskiviikoksi oli liput stand-up esitykseen, sinne piti mennä pojan kanssa. Ehdotin että pidetään kotistand-up, kerrotaan vitsejä. Mies ja poika totesivat että minun juttuni ovat muutenkin yhtä stand-up’ia, että ei kiitos.

Ehkä pitää nyt keksiä joku muu keino juhlia taakse jäänyttä selkätalvea. Ehkä juhlaksi riittää se että pääsee pitkästä aikaa saunaan. Vajassa on joskus ostetut kuivatut vastat. Ehkä ne olisi nyt syytä ottaa käyttöön. Tosin, tarkemmin ajateltuna arpi ei taida kestää vastomista.

Tänään kävimme kaupungissa poistattamassa tikit selässä. Samalla veimme ruokaa isovanhemmille, oven taakse niin kuin jotkut tontut. Koronatontut. Sellaisia taitaa nyt hiippailla monen yli 70-vuotiaan oven takana.

Kävimme koronatonttuina myös ystäväpariskunnan oven takana. He olivat päättäneet hoitaa testamenttiasiat kuntoon, ja tarvitsivat papereihin todistajat. Kävimme kumihanskat kädessä laittamassa nimet paperiin.

Meidänkin pitäisi tehdä edunvalvontatestamentti. Se on tärkeä paperi, jos jompi kumpi sairastuu niin että ei pysty itse omista asioista päättämään. Silloin toisella aviopuolisolla on laillinen oikeus hoitaa virallisia asioita ja tehdä päätöksiä toisen puolesta.

Sinänsä oli jännä havannoida hiljentynyttä kaupunkia. Kävimme parissakin eri ruokakaupassa, ja molemmissa oli paljon vanhoja ihmisiä liikkeellä. Samoin kaduilla. Ei ehkä ole nämä suositukset menneet aivan perille.

Kävelin Perämiehenkatua Helsingin Punavuoressa. Kävin pullakaupassa sillä aikaa, kun mies oli terveysasemalla tikinpoistossa. Kaikki pienet kaupat, toimistot ja ravintolat olivat sulkeneet ovensa. Ainoa, mikä oli auki oli onnellisten loppujen thaihierontapaikka. ”Open” – neonvalo sykki ikkunassa. Voi hyvänen aika sentään!

Mietin, mitä jos Suomeenkin tulee ulkonaliikkumiskielto? Tai kielto, että mökillä ei saa olla? Norjassa saa sakot jos lähtee mökille. Ehdotin miehelle että muutetaan kirjat tänne vapaa-ajanasunnolle. Ei innostunut – vielä. Mutta en kyllä haluaisi lähteä takaisin Helsinkiin, jos mökkikielto ja ulkonaliikkumiskielto astuvat voimaan.

Kaupunkireissusta huolimatta ehdin tänään käydä pitkällä sauvakävelyllä. En nähnyt ketään. Yksi auto ajoi ohi. Ensin kävelin pientä maalaistietä, sitten päätin poiketa metsäpolulle. Keskellä metsää muistin, että täällähän on susia. Rupesi pelottamaan. Päätin että sauvon tästä lähtien yksin vain teitä ja avaria pellonreunoja, enkä mene yksin metsään.

Punahilkka pääsi kuitenkin turvallisesti takaisin kotimökkiin.

Sen pituinen se päivä.

 

 

Normaali

Tähtitaivasta katsellessa mietin joukkohautoja

Heräsin aamuyöllä sisäiseen kuumuuteen. Ikkunan takana tähtitaivas, olin hahmottavinani Otavan. Öinen tähtitaivas on kyllä yksi kauneimpia näkyjä mitä tiedän.

Uni ei enää tullut, pää hyrähti käyntiin. Pohdin koronaa ja hautaamisongelmaa.

Italiassa ja Espanjassa on jo satoja kuolleita. Mitenkähän Suomessa on varauduttu, jos koronan takia tai jostakin syystä ylipäätään, tulisi ruuhkaa hautaamisessa?

Ensin loppuvat kylmäsäilytystilat. Niitä on ruumishuoneilla ja sairaaloissa. Pienellä paikkakunnalla kylmäsäilytystiloja saattaa olla ruumishuoneella vain muutama. Jos vainajia ei saada kylmään, ne alkavat mädäntyä ja haista. 

Haudankaivaminen ei ole kovin nopeaa puuhaa. Yksittäisen hautapaikan kaivamiseen menee kokeneellakin kaivurilla helposti pari tuntia. Haudan sisäpuolelle laitetaan metalliset reunat – eräänlainen laatikko ilman pohjaa – haudan pitämiseksi kasassa. Samoin haudan ympärille tulee metallinen kehikko. Sen päällä arkunlaskijat seisovat. Ilman reunoja ja laitoja maa saattaisi pettää ja hautaan päätyä yhdellä ryminällä sekä arkku että arkunlaskijat.

Luterilainen hautaansiunaamisseremonia kestää noin puoli tuntia, kukkien lasku hautapaikalle vie oman aikansa riippuen saattoväen koosta.

Kun saattoväki on poistunut haudalta, haudan kansi avataan, metallireunat vedetään pois ja hauta täytetään. Siihen menee taas noin tunti, vähintään. 

Eli kaiken kaikkiaan yksittäiseen perushautaukseen menee kaikkine kommervenkkeineen vähintäänkin neljä tuntia, ja aika formulaa se jo on.

Metallisia suojalaitoja saattaa pienen paikkakunnan hautausmaalla olla vain kahdet. Näin ollen yhtä aikaa haudattavana voi olla kaksi vainajaa. Isoimmilla paikkakunnilla on tietenkin toisin, mutta epäilenpä olisiko silti metallilaitoja kovin paljon useampia, ehkä kymmenkunta korkeintaan.

Tällä matematiikalla pienellä paikkakunnalla yhden työpäivän aikana voidaan haudata kaksi vainajaa arkkuhautauksena.

Krematorioita on vain isoilla paikkakunnilla. Sinne tuodaan tuhkattavaksi kaikki lähialueiden polttohautauksen valitsevat. 

Eikä tuhkauskaan kovin nopea toimenpide ole. Isokokoisen vainajan poltto saattaa kestää jopa neljä tuntia. En tiedä, voisiko krematorion uuneja pitää päällä non-stop koko vuorokauden. Niissä lämpötila on jopa yli 700 astetta. Voi olla että henkilökunnasta tulisi pula, jos työtä tehtäisiin kolmessa vuorossa.

En tiedä, miten joukkohautaus järjestetään. Miten siinä estetään kuopan reunojen romahtaminen? Metallireunat kun on tehty juuri yhden hengen hautapaikkaa varten. Ja miten useampi arkku lasketaan joukkohautaan vierekkäin? Laskeeko arkut kuoppaan jonkinlainen nosturi? Käsin, perinteisillä ns. liinoilla niitä ei sinne tietenkään voida laskea. Todennäköisesti suojareunoja ei tarvita, jos nosturi on tarpeeksi kaukana montun reunalta, eikä reunojen tarvitse olla niin jyrkät.

Tällaisia hautaamisen logistisia ongelmia pohdin aamuyön tunteina tähtitaivasta katsellessa.

Keittäisikö jo kahvit, vai menisikö takaisin nukkumaan, jos uni tulisi.

Normaali

Valoa ikkunassa

Maaliskuun neljännen päivän ilta oli synkkä ja sateinen. Syksyinen –sanoisin– vaikka olisi pitänyt olla kevättalvi.

Kävelin Helsingin Kruunuhaasta kortteliravintola Marian Helmestä kohti kotia. Meillä oli ollut työkavereiden kanssa vapaamuotoinen illanvietto. Moni heistä on entinen Cantores Minores -poikakuorolainen. Marian Helmessä on piano, ja kello kymmeneen asti sitä saa soittaa.

Pojat lauloivat ja soittivat lutherilaisen oluenjuonnin lomassa. Piispallekin lähetettiin kuvatervehdys. Piispa vastasi, toivotti hauskaa iltaa.

Kotimatkalla kävelin läpi Senaatintorin. Huomasin että Valtioneuvoston linnan  yläkerrassa, yhdessä ikkunassa paloi valo. Ajattelin, kuka on jäänyt ylitöihin ja miksi? Joku siellä hoitaa meidän kaikkien – minunkin – asioitani.

Otin kuvan näkymästä. Laitoin instagramiin, kuvatekstissä kiitin kaikkia virkamiehiä ja poliitikkoja, jotka tekevät työtä yhteisten asioiden eteen. Kuva kommentteineen on siellä yhä katsottavissa.

Kaksi viikkoa tuosta syksyisen keväisestä illasta Suomi julistettiin poikkeustilaan.

En ole kulkenut Senaatintorin läpi. En ole ollut töissä, työvuorot ovat vähennetty/poistettu/muutettu. En ole tavannut työkavereitani myöskään vapaa-ajalla.

Mutta luulen, että jos nyt kävelisin yöllä Senaatintorin läpi, valtioneuvoston linnassa palaisivat valot useammassa ikkunassa.

Tällä hetkellä tuo illanvietto Marian helmessä 4.3. tuntuu lähes viimeiseltä ehtoolliselta.

Normaali

Korona-arkea

Ihmiset alkavat vähitellen tottua uuteen korona-arkeen. Tai jos ei tottua, niin ainakin löytävät uusia toimintatapoja. Kansalaisopisto ilmoitti että lavisjumppa ja sambaopettajat ovat tehneet jumppaohjelmat, joiden mukaan voi treenata facebookryhmässä. Ainoa ongelma on, että en ole facessa. Pitääköhän liittyä, että pääsee ryhmäliikuntatunnille?

Olen kuullut että jotkut pienet liikuntaryhmät kokoontuvat ohjatusti ulkona puistossa. Uutisissa kerrotiin että taksit ryhtyvät tuomaan ruokaa kaupoista. Ja että taloyhtiöiden seinille on ilmestynyt viestejä naapureilta, jotka ovat valmiita tarjoamaan kaupassakäyntiapua.

Puhelin pirisee. Nykyisin taas soitetaan ihmisille, ja kysytään kuulumisia.

Somessa on paljon päivityksiä siitä, mitä ihmiset ovat ryhtyneet puuhaamaan täyttääkseen yksinäiset ja yksitoikkoiset päivänsä. Martat lähettivät instagrammissa viestin, missä kerrottiin että heidän sivuillaan on ohjeita ja tekemistä lapsille.

Lukiolaisen ryhmäohjaaja lähetti kivan tsemppiviestin kaikille, ja kehotti oppilaita pitämään yhteyttä toisiinsa. Onneksi siihen on hyviä keinoja nykyteknologian avulla.

On hienoa huomata tällaisista pienistä asioista että hei, me yritetään. Me keksitään keinoja ja tapoja elää tämä aika läpi. Nyt huomaa myös somen hyvät puolet. Olisi varmasti paljon yksinäisempi olo ilman internetiä, pelkän television, radion ja lankapuhelimen varassa.

Voi olla että koronan ansioista kehitys menee harppauksen eteen päin. Ja mikrobiologiasta ja lääketieteestä tulee entistäkin suositumpia koulutusaloja.

Sekin sykähdytti kun ministerit kertoivat, mitkä ovat niitä yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä aloja, joiden työntekijöiden lapsille taataan varhaiskasvatus kriisitilanteesta johtuen. Yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä aloja ovat mm. siivous, logistiikka, kuljetus, hoitoala, jätehuolto, elintarviketuotanto, elintarvikekaupanala. Ei pankkiirit, sijoitusneuvojat, grynderit. Ollaan palattu oikeiden asioiden äärelle. Mikä on oikeasti tärkeää.

Lopuksi vielä kiitokset pääministeri Marinille ja muille ministereille. Huipputyötä! Ylpeänä voin katsoa teitä tiedotustilaisuuksissa. Jämäkkää, selkeää johtajuutta. Selkeitä vastauksia kysymyksiin ja perusteluja. Olen niin ylpeä Suomen hallituksesta. Meillä on paras mahdollinen hallitus ja pääministeri tällaiseen kriisitilanteeseen. Siunausta työllenne, ja kiitos!

 

 

Normaali

Perjantai 13.päivä

Tuntuu hullulta, miten normaali maailma oli viikko sitten.

Kävin jumpassa. Mies oli toipunut sen verran leikkauksesta, että pääsi kävelemään ulos. Menimme yhdessä lounaalle lähiravintolaan. Söin alkupalaksi vihersalaatin, pääruuaksi palsternakkakeittoa, jälkiruuaksi köyhät ritarit. Istuimme vierekkäin ja ihailimme arkista katumaisemaa isoista lasi-ikkunoista.

Joskus ravintolan ja yhteisen elämämme alkuaikoina istuimme siellä koko päivän valomerkkiin asti, pelasimme Trivial Pursuitia ystäväpariskunnan kanssa. Minä en tiennyt, kuka on Che Quevara. Viime vuosina olemme käyneet lounaalla tai joskus drinksuilla matkalla kotiin kulttuuririennoista.

Viikko sitten oli sateinen päivä, kaikki oli hyvin. Kaikki oli tavallista. Minä pidin sateenvarjoa meidän molempien päällä, koska miehen selkään sattui.

Seuraava päivä oli perjantai ja kolmastoista.

Tuntuu että taika toteutui – perjantaista tuli todellakin 13. päivä.

Elämä, elämäntapa, Suomi ja koko maailma muuttuivat.

Näinä päivinä mielessä on pyörinyt isävainaan viimeiset repliikit. Mies makasi kuolinvuoteellaan ja totesi: ”Oikeastaan tämä on hyvin mielenkiintoinen elämänvaihe.”  

Hattu nousee. Jos oma kuolemakin voi olla vain mielenkiintoinen elämänvaihe, niin miksipä ei siis myös tämä 1303 jälkeinen elämä.

 

 

 

Normaali

Mitä Muumimamma tekisi koronaepidemiassa?

Lapsille ja nuorille koronaepidempia voi olla paljon kauheampi tilanne kuin meille muille, vaikka faktisesti he ovat eniten turvassa. Tauti ei ole heille vaarallinen. Mutta lapselle ja nuorelle tautiepidemia voi olla henkisesti raskka kokemus.

Omakin teini on kysynyt, tuleeko maailmanloppu? Loppuuko koulu, kuollaanko me?

Aikuinen tietää, että kaikkea sattuu ja tapahtuu. Muurit murtuvat, tulee aids, sars, sika ja lintu, erilaisia taloussysteemejä tulee ja menee, vallankumouksia; totuuksia, jotka osottautuvat vain osatotuuksiksi, syttyy ja sammuu.

Pysyvä totuus on muutos, ja ihmiskunnan alisteisuus muutokselle. Lopulta meille – ns.luomakunnan kruunulle – näytetään mistä kana pissaa ja nurkka on. Mene sinne häpeämään omaa mukaparemmuuttasi, ihminen.

Nyt pitää miettiä, mitä Muumimamma tekisi?

Muumimamma sanoisi: ”Onpa jännittävä aikakausi! Tällaista en ole koskaan kokenutkaan! Nyt menen tekemään hilloa ja lättyjä. Tällaisella hetkellä kaikki tarvitsevat lättyjä ja takkatulta, villasukkia ja rakkautta.”

Niin sanoisi Muumimamma.

Ja olisi oikeassa.

Normaali

Miten konmarittaja selviytyy kotiarestista?

Jaa-a, nyt kun katson ikkunoita laskevan ilta-auringon valossa niin ei ikkunanpesu sittenkään ihan nappiin mennyt. Jäi sittenkin reunoille ja nurkkiin hähmäisiä rantuja. En ole hyvä pesemään ikkunoita. Myönnetään ja olkoon niin!

Koko viikonloppu on mennyt mökin siivouksessa, mutta ehkä ikinä ei ole ollut näin puhdasta täällä! Siivotessani omaa tavaratäytteistä mausoleumiani olen miettinyt konmarittajia.

Mitä jos konmarittaja joutuu kotiarestiin? Voi olla että tulee tylsää tyhjässä kodissa, missä on vain tarpeellinen ja kaikki turha viety pois. Tylsyydessä turha on tarpeellista.

Onneksi meillä Suomessa eletään etäällä toisistamme. Moni voi paeta mökille. Siellä saa sentään olla ulkona, pihalla, metsällä ja järvellä / merellä. Olisi vaikea kuvitella että Suomessa päädyttäisiin tilanteeseen, missä ihmiset eivät saa poistua kotoa. Vaikka ei kai siitäkään skenaariosta voi olla ihan varma. Näin on mm. Espanjassa ja Italiassa.

Koska en ennättänyt kirjoittaa viime viikolla, tekee mieli palata erääseen  tapahtumaan.

Silmieni verkkokalvoille on jämähtänyt erikoinen näky viime tiistailta.

Oli synkkä ja sateinen päivä, lupasin ajaa pojan rumputunnille Pasilaan. Kello oli noin 16.30.  Ratikka edessä hidasti liikennettä ja jäi aikaa tarkkailla ympäristöä. Huomasin että keskellä ajorataa, sillan alla oli parkissa työajoneuvoja. Siellä oli myös pieni kaivuri. Kaivurin ratissa nukkui mies. Selkä kyyryssä, lyhistyneenä, huppu oli vedetty pään yli,  pitkät hiukset roikkuivat hupun alta. Näky oli varsin kaurismäkeläinen. Sillan alla sateelta suojassa pieni kaivuri; väsynyt kuljettaja ratin ääreen uuvahtaneena, pimeässä ja autiossa Pasilassa.

Mielikuvitus lähti rakentamaan back-story’a. Kuinka pieni kaivuri kuljettajieen on kovasti ahertanut. Kaivanut kuopan Tripalalle, ja kaikelle muulle uudelle. Hirveä homma! Loputon kaivuutyö ja aherrus. Vihdoin työpäivä päättyy, kello tulee 16, kaivuriajuri ajaa koneensa sillan alle parkkiin, sateelta suojaan. Vetää henkeä, ja päättää ihan vain hetken hengähtää, kaikkensa antaneena. Nukahtaa.

Ja siinä kohtaa me ajamme ohi.

Maailmanlopun näky ennen erään maailman loppua.

 

 

Normaali

Koronaerakko

Olen koronaerakkopakolaisena mökillä. Onpa ihanaa!

Nolottaa sanoa noin.

Onhan tämä monella tapaa ja monille katastrofi, mutta silti, henkilökohtaisesti minulle tämä mahdollistaa elämän maaseudun rauhassa, siellä missä eniten haluan olla.

Olen ollut täällä nyt viikonlopun yksin. Päädyttiin perheen kanssa että näin on parasta. Talo pitää siivota talven jäljiltä, ja mies vielä selkäleikkauksen takia toipilaana, eikä voisi osallistua siivoukseen, ja jos poika olisi mukana, pitäisi laittaa ruokaa vähän väliä. Nyt voin rauhassa siivota ja häärätä kaiken valmiiksi. Perhe tulee perässä.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Pikkupakkanen. Tuulee. Loistava sää tuulettaa matot ja petivaatteet. Kerrankin ikkunoiden pesu onnistui! En meinaa sitä osata, mutta nyt otin käyttöön sanomalehtitaktiikan eli viimeistelin pesun hinkkaamalla ikkunoita rutatulla sanomalehdellä ja toden totta – se toimii.

Radiot (2 kpl) on päällä, ja kertoo että muu maailma on vielä olemassa tuolla jossakin vastakynnettyjen peltojen takana. Tullessani ostin narsisseja ulkoruukkuihin. Uskaltaisiko ne jo laittaa ulos, kestävätkö yöpakkaset?

Vessapaperia en hamstrannut. En ymmärrä sitä. Takapuolen voi aina pestä, jos paperi loppuu.

Päällä on rakkaat, röntsäiset mökkivaatteet; kuluneet farkut, flanellipaita ja puukengät. Ne on sitten hyvät! Jostain kumman syystä puupohja on rentouttava jalkapohjalle. Minulla on myrkynvihreät ruotsalaiset nahkanilkkurit. Niillä on täällä hyvä kopsutella, lattiat kun ovat vähän vilpoiset.

Ulkona olisi paljon tehtävää. Pihalta on yksi koivu katkennut puolivälistä. Se pitää sahata ja pilkkoa, mutta sen homman jätän siihen kun poika on paikalla. Opetan moottorisahan käytön.

Pihasaunan kiukaankivet pitää vaihtaa ja sauna pestä. Mutta sekin saa nyt odottaa, vielä on siivottavana vintti.

Tämä mökki on sellainen oma mausoleumini. Täynnä muistoja. Joka kerta kun siivoan jotakin särkyy. Tällä kertaa aasi tippui ikkunalaudalta, ja sen korvat katkesivat. Harmittaa. Edellisellä kerralla hajotin prinsessa Diana ja Charlesin häiden muistolautasen. Se vasta harmittikin! Yritän selittää asian itselleni niin että tavaraan ei saa kiintyä, vaikka ne rakkaita muistoja olisivatkin. Siksi sellaiset hajoamiset pitää ottaa vastaan eräänlaisena luopumisharjoituksena.

Siivotessani löysin kipon, missä oli monta porsliinihevosen jalkaa. Pienenä hevostyttönä keräsi porsliinihevosia. Alkavat olla jo kaikki enemmän ja vähemmän hajonneita. Olen niitä heppoja heittänyt pois, jättänyt ehjät jäljelle. Mutta näköjään kavioita on vielä jäljellä kipossa! Ehkä kasvatan pääsiäiseksi rairuohoa ja pistän jalat sinne törröttämään koristeeksi tipujen joukkoon. Tulee sellainen surrealistinen  pääsiäinen. Sopii hyvin epidemiateemaan.

Tästä tuleekin epidemiapääsiäinen ja epidemiavappu. Vaikea kuvitella vappua ilman juhlivia ihmisjoukkoja. Hiljainen vappu taitaa olla edessä.

Vaikka tämä omaehtoinen mökkikaranteeni kestäisi pitkäänkin, en usko pitkästyväni; virkkauslankaa on riittävästi, kirjahylly täynnä vanhoja kirjoja ja Valittuja Paloja, vintillä säkki savea ja kipisiä, jos luovuuskohtaus iskee ja huvittaa tehdä kipsipäitä. Äidin vanha ompelukonekin on, jos ompeluinto sattuisi iskemään, tosin sitä epäilen, olen huono ompelemaan, ei ole minun kakkupala. Vanhoja entisöintiä kaipaavia ikkunoita riittää. Itse asiassa koko talo pitäisi maalata.

Ainoa asia mikä harmittaa on ryhmäliikuntatuntien loppuminen. Olen päässyt niin hyvään vauhtiin, että en millään haluaisi keskeyttää treenejä. Nyt täytyy sitten harrastaa sauvakävelyä ja punnertaa itsekseen. Ja käydä kävelyllä metsässä. Ei paha.

Normaali

Keski-ikäinen, keskipaksu, Keski-Suomesta

Uusimmassa Kotiliedessä (nro 5) on artikkeli Vaateahdistus: Keski-ikäinen ja keskipaksu nainen tilittää.  Toimittaja jutussa on Riikka Lehtovaara.

Suomalaisten 50–59 -vuotiaiden naisten keskimääräinen vyötärönympärys on 92 cm ja keskipaino 76 kg.

Kaupan myyntitilastojen mukaan Suomen suosituin vaatekauppa on Prisma. Siellä suosituimmat koot ovat 40-46, ja prosentuaalisesti nopeimmin kaupasta häviävät koon 46 naistenvaatteet.

Tunnistan toimittaja Lehtovaaran ahdistuksen. Minäkin olen normaali nainen, siis keskiverto ja keskipaksu. Viime sunnuntaina olin keskiaikaisen musiikin konsertissa. Pidän kovasti keskiaikaisesta musiikista, ja luulen että se johtuu tästä keski-alusta. Kaikki keski- on niin minua. Olenhan kotoisinkin Keski-Suomesta. Se ei kuitenkaan ahdista.

En yleensä punnitse ja mittaile itseäni. Mutta muistan sen järkytyksen päivän, kun kävin vaa’alla ehkä noin kymmenen vuotta edellisestä kerrasta, ja vaaka näytti yli 70 kiloa. En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella painavani yli 70 kiloa! Näin vain on. Painan 73 kiloa.

Ilmeisesti luut isonevat keski-iässä. Hyvä on, joo-joo, olen lihonut. En enää mahdu hääpukuun vuodelta 1994. En edes mekkoon vuodelta 2003. A-linja on suosituin vaatemalli, ja a-olut parasta olutta. Olen siis vaateteollisuuden b-luokan asiakas. En enää hoikka. Minulla on liian isot rinnat, paitojen etumukset nousevat siksi liian ylös. Hartioista kiristää, koska minulla on hartiat. Pohkeetkin ovat alkaneet leventyä, ikään kuin kaksi jalkaani olisi väsynyt pitämään minua pystyssä, ja päättäneet vankistua. Toisaalta niinhän puutkin kasvavat. Ensin ne kasvavat täyteen pituuteensa, sitten alkavat paksuuntua. Ihan sama ihmisellä.

Vyötärönympärystäni en ole mitannut enkä sitä tiedä, mutta sisältöä on. Sen huomaa siitä että nettikaupasta ei voi ostaa hameita tai housuja, koska todennäköisesti ne kiristäisivät vyötäröltä.

Vyötäröltä kiristäviä vaatteita löytyy myös omasta vaatekaapista. En tiedä, mistä ja miten ne sinne ovat tulleet. Varsinkin housuja. Onneksi on olemassa mekkoja. Olenkin jo aiemmin hehkuttanut muotisuunnittelija Miia Halmesmaan vaatteita. Ne ovat mahtavia juuri sen takia, että eivät kiristä. Jos on kylmä sää, alle voi pukea vaikka miten paljon lämpimiä vaatteita, mekko mahtuu silti päälle, koska on ylisuuri one size.

Onneksi vaateteollisuuskin kehittyy. Samaisessa Kotilieden artikkelissa ennustettiin että tulevaisuudessa suuntaus on pois massamuodista. Yksilöllisyyttä aletaan arvostamaan ja vaateteollisuuden kehittyessä se voi myös vastata paremmin yksilöllisyyden vaatimuksiin. Ehkä tulevaisuuden vaatekaupassa vartalomme skannataan, ja saamme juuri meidän mitoilla tehdyn vaatteen postissa kotiin. Onhan jo nyt ainakin farkkuja saatavilla juuri omilla mitoilla, mutta tietenkin varsinkin kalliita sellaisia.

Äskettäin katselin tarjouslehden kuvastoa. Siellä mainostettiin push-up farkkuja. Olen kyllä kuullut push-up liiveistä, mutta että farkkujakin. Ilmeisesti ne nostattavat takapuolta, oletan. Nythän pitää olla iso brasilialainen takapuoli. Juuri sitä minulla ei ole. Päin vastoin, sellainen tylsä litteä, keski-ikäisen takapuoli. Kovilla penkeillä saattuu istua pitkään, kun omat pehmikkeet puuttuvat.

Ystävä vinkkasi vaihdevuosi-ikäisille suunnitelluista alusvaatteista ja yöasuista. Niiden kangas on suunniteltu erityisesti auttamaan kuumissa aalloissa. Löytyy netistä becomeclothing.com  Kuulostaa mahtavalta. Pyydän äitienpäivälahjaksi yöpaidan. Jospa helpottaisi yöunia.

Kyllä kehitys kehittyy. ja me sinä samalla. Tunika ja leggingsit eivät enää ole ainoa vaihtoehto keski-ikäiselle. Paitulikansa pääsee toteuttamaan itseään myös pukeutumisella. Rohkeutta ja persoonallisuutta pukeutumiseen.

Kurttuja saa olla naamassa, mutta ei mekossa. Paitsi pellavamekossa.

 

Normaali

Tervetuloa uusi, introverttien aika

Olisikohan kuulkaa niin että ekstroverttien aikakausi on vihdoinkin päättymässä ja introverttien alkamassa? Muutamia ennusmerkkejä olen ollut havaitsevanani.

Aamutelevisiossa haastateltiin Suomen euroviisuedustajaa Aksel Kankaanrantaa. Hienoa että juuri hän voitti! Niin erilainen kuin muut pinnalle pyrkivät: vaatimaton, hiljainen, varautunut, introvertti!

Haastattelussa Aksel kertoi itsestään. Hän sanoi että ei halua elämöidä ja tehdä julkisuustemppuja. Kaikki sellainen vie huomion itse tekemiseltä, siltä mikä hänestä on tärkeintä eli musiikista. Hän haluaa että huomio kiinnitetään musiikkiin, ei häneen itseensä, hän ei ole tässä tärkeää.

Voi miten raikas näkökulma kaiken koohkaamisen ja minäminäminä, katso minä tässä -meuhkaamisen jälkeen!

Seuraavaksi haastattelussa oli entinen räppäri Mikael Gabriel vuoden julkisuustaon jälkeen. Siinäpä oli muuttunut mies. Rauhallinen, seesteinen, miltei vaatimaton, humble. Oli tehnyt uudenlaista musiikkia, lopettanut räyhäämisen. Kuunteli haastattelijan kysymyksiä, vastasi niihin, puhui miltei hiljaa.

Saapas nähdä, milloin tähän vaatimattomuuden genreen liittyvät myös muut?

Hesarissa oli 9.3. Heidi Moision ajatuksia herättävä kolumni ”Miksi kukaan ei käske ekstroverttiä vaikenemaan?” 

Hyvä kysymys, miksi ei?

Kukapa ei olisi ollut palaverissa, koulun vanhempainillassa, sukujuhlissa tai muussa tilanteessa, missä joku omaa ääntään ja omia ajatuksiaan jumaloiva jatkaa loputonta välimerkitöntä monologiaan.

Introverttejä käsketään reipastumaan ja rohkaistumaan, siitä vain reippaasti esitelmöimään ja ihmisten ilmoille. Miksi ekstroverteille ei sanota että turpa kiinni ja rauhoitu. Anna muillekin tilaa. Opettele kuuntelemaan. Opettele olemaan hiljaa. Jollakin muullakin voi olla asiasta sanottavaa, vieläpä fiksumpaa kuin sinulla.

En muita missä vaiheessa tämä ekstroverttiaika alkoi? En osaa sitä paikallistaa. Missä vaiheessa aloimme ihannoida juuri heitä? Milloin vaatimattomuus, nöyryys, asialinja ja asiassa pysyminen unohtuivat? Missä kohtaa asiaa tärkeämmäksi tuli huomio?

Kyllä. Nyt aika on kypsä introverteille. Aika sanoa hyvästit huomiotaloudelle. Tervetuloa back to the fact.

Aksel Kankaanranta; kiitos että näytät tässä loistavaa esimerkkiä! Onnea Euroviisuihin. Hyvin menee. Laulussasi on sanoma, samaa sanoi jo Ovidius aikoinaan omalla tavallaan, ei saa takaisin aaltoa, joka meni jo. Sinun laulussasi se sanotaan:
But we never know what we have
Until it’s over and we’re looking back

Karsintojen toiselle sijalle jäi ennakkosuosikki Erican Cicciolina. Siinä sanotaan mm. näin:

”Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

ja

”Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas”

Nämä kaksi Suomen euroviisukarsinnan kaksi kappaletta edustavat täydellisesti introverttiyttä ja ekstroverttiyttä.

Introvertti voitti.

Normaali

Oppimisen paikka koko ihmiskunnalle

Usein ihmiselämässä kokemamme haastavat ajanjaksot ohitettuamme ja niistä pää pinnalla nippanappa pysyen selviydyttyämme, koemme vaikeat ajat elämän käännekohdiksi. Työttömyys, vakava sairaus, onnettomuudet, erot ynnä muut ovat oppimisen paikkoja. Opimme itsestämme uutta, arvomaailma muuttuu, silmät avautuvat ja ymmärrämme, mikä elämässä on viime kädessä tärkeää.

Näin meille naistenlehdissä ja elämäntaito-oppaissa opetetaan ja esimerkitetään.

Elämme parhaillaan yhdessä, koko maailma, vaikeaa aikaa. Tuntuu siltä kuin luonto/kohtalo/maailmankaikkeus yrittäisi opettaa meille jotakin – vieläpä varsin kovalla kädellä.

Korona-epidemia voi olla silmiä avaavaa oppimisen aikaa. Mikä elämässä on viime kädessä tärkeää? Pitäsikö asiat maailmantaloudessa, kaupassa, matkailussa, ruuantuotannossa, teollisuudessa tehdä toisin? Tai jos ei, niin ainakin oivallamme, miten riippuvaisia olemme toisistamme, virukset – niin kuin eivät saasteetkaan – tunne rajoja. Ne ovat demokraattisia, rahalla ja asemalla ei niistä voi suojautua. Etninen tausta ei auta, puolueella tai uskonnolla, ihonvärillä tai koulutuksella ei ole merkitystä.

Eria asia on, otammeko opiksemme. Muuttuuko mikään. Tai missä määrin. Mutta mietinnän paikka tämä on. Ja kotikaranteenissa sitä on aikaa miettiä, jos sellaiseen joutuu.

Ehkä opimme arvostamaan enemmän lähimatkailua, ruuan ja tavaroiden lähituotantoa, näemme rahamarkkinoiden epävakauden ja epäluotettavuuden, käyrät eivät ikuisesti vain nouse, tuotanto ja kulutus ei voi ikuisesti vain kasvaa.

Riittäisikö vähemmän? Voisimmeko elää pienemmin?

Tai jos ei muuta niin ainakin opimme oikeaa käsihygieniaa. Ja ehkä tulevaisuudessa sairaana ei enää lähdetä töihin tai ylipäätään ihmisten ilmoille, maltetaan sairastaa kotona. Ehkä opimme huomioimaan toisia.

Oppimisen paikka ihmiskunnalle. Olisipa hienoa, jos tulevaisuudessa historiankirjoissa tätä aikakautta kuvattaisiin ajanjaksona, jolloin ihmiskunta teki elämäntapamuutoksen, joka pelasti maailman ja luonnon ja viime kädessä ihmisen itsensä.

Normaali

Kaikki maailman naiset liittykää yhteen!

Naistenpäivää vietetään ihan väärässä paikassa. Sitä pitäisi viettää Intiassa, Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Ja Turkissa.

Katsoin järkyttyneenä Yle Areenalta Ulkolinjan dokumenttia Aasian poikamiespommi. Aasiasta puuttuu 177 miljoonaa naista agressiivisen väestönsuunnittelun seurauksena. Kaikille miehille ei löydy vaimoa, he eivät voi perustaa perhettä. Siitä seuraa tyttölasten kidnappauksia, ihmiskauppaa, orjuutta, (joukko)raiskauksia ja ylipäätään rikoksia ja levottomuuksia.

Kiinassa pieniä tyttöjä kidnapataan ja kasvatetaan uudessa perheessä ”omana” tyttönä oman, biologisen poikalapsen kasvukumppanina. Ideana on, että he aikuistuttuaan menevät naimisiin keskenään. Näin vanhemmat voivat varmistaa, että oma poika saa vaimon itselleen. Ja jos jostain syystä nämä ”sisarukset” eivät haluaisikaan mennä naimisiin keskenään, tytön voi myydä morsiameksi toisaalle. Kidnapattu tyttö on hyvä sijoitus joka tapauksessa.

Dokumentissa oli myös yhtenä esimerkkinä intilainen nainen, joka kidnapattiin, ja joka joutui pakkoavioliitton ja seitsemän muun miehen seksiorjaksi. Onneksi naisella oli sinnikäs veli, joka sai apua ihmisoikeusjärjestöltä. Nainen löydettiin ja vapautettiin. Kidnapatun naisen ”aviomies” väitti kivenkovaa, että kyllä on menty naimisiin ihan laillisesti ja tässä on todistajiakin. Taisivat olla miehen kavereita, jotka käyttivät samaa naista seksiorjana.

Intiassa tehtiin väestönsuunnittelun nimissä 50- ja 60-luvuilla pakkosterilointeja ja pakkoabortteja, vieläpä varsin huonoissa ja epäinhimillisissä olosuhteissa. Eräs ulkomainen gynekologi oli toimenpiteitä nähtyään kirjoittanut, kuinka hän on tehnyt vastaavia toimenpiteitä omille tutkimuskoirilleen paremmissa olosuhteissa ja kivuttovammin.

Etelä-Koreassa on myös iso naisvaje 50- ja 60-luvuilla tapahtuneen väestönmuokkauksen seurauksena. ”Onneksi” vaimon voi ostaa 10.000 eurolla Vietnamista. Tulee kuulemma nättiä lapsia. Mielellään poikavauvoja – vieläkin. Nyt abortit on kielletty, mutta niitä tehtään silti, koska tyttöjä ei haluta – vieläkään.

Aamu-uutisissa näytetään naistenpäivän mielenosoitusta Istanbulista Turkista. Täysissä varustuksissa olevat mellakkapoliisit ovat naisten kimpussa. Naisten, joilla ei ole mitään suojavarustusta. Paljain käsin yrittävät työntää mellakkapoliiseja loitomalle.

On pitkä matka siihen että Intiassa, Kiinassa, Turkissa – tai Venäjällä – on omat sannamarinit ja tarjahaloset. Että naisten on mahdollista päästä politiikan ja yhteiskunnan huipulle.

Jos joskus laulettiin että kaikki maailman proletariaatit liittykää yhteen, pitäisi nyt laulaa: kaikki maailman naiset liittykää yhteen!

Nainen on joutunut olemaan politiikan kohteena. Naisia on pakkosteriloitu, pakkoabortoitu, jossakin abortit ovat kielletty, ja niitä tehdään vaarallisissa olosuhteissa. Naiset ovat olleet ja ovat kauppatavaraa, myyty vaimoksi, seksiorjaksi, kotiapulaisiksi.

Länsimaissa naiset on välillä haluttu kotiin, välillä töihin. Nyt pitäisi ryhtyä lapsentekotalkoisiin ja tehdä paljon suomalaisia lapsia, että yhteiskunnan rattaat eivät hyydy.

Katson Yhdysvaltojen presidentinvaalien esikarsintoja. Yli 70-kymppisiä harmaita pappoja. Ajattelen, miten hienoa on se, että meillä Suomessa on uskallettu tehdä sukupolvenvaihdos. Uskon että maa, joka uskoo ja luottaa nuoriin ja uuteen sukupolveen on valmiimpi tulevaisuuteen.

Vanhalla ihmisellä voi olla paljon kokemusta, mutta ei ehkä visioita. Tai visiot perustuvat epärealistiseen, menneen aikakauden, oma huippueran takaisin saamiseen. Mutta kehityksen kelloa ei voi siirtää kesäaikaan. Pitäisi olla ymmärrystä ja taitoa mennä eteen päin. Ottaa isoja askeleita.

Yhteiskuntien ja politiikan johtopaikoille tarvitaan heitä, joiden elämän momentum on juuri tämä. Joiden tietotaito on ajantasaista, ja joiden katse on tulevaisuudessa.

Miten se Suomen euroviisuedustaja Aksel Kankaanranta osuvasti laulakaan:

We had a good ride
But we never know what we have
Until it’s over and we’re looking back

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Surevat sisko

Olipa terapeuttinen kokemus, kerta kaikkiaan!

Kävin katsomassa Klaus Härön ”Elämää kuoleman jälkeen” – elokuvan. Ihan sattumalta huomasin että elokuvasta oli ennakkoesitys Maximissa Helsingissä, ja itse ohjaaja paikalla. Sinne siis!

Elokuva perustuu Klaus Härön omakohtaisiin kokemuksiin. Hän oli vähän päälle parikymppinen opiskelija äidin kuollessa syöpään. Isä oli väsynyt pitkästä sairausajasta, ja hän olisi halunnut päästä hautajaisista mahdollisimman vähällä.

Elokuva kertoo kuoleman ja hautajaisten väliin jäävästä ajasta. Ajasta, jolloin pitäisi osata surra yhdessä, ja samalla hoitaa monia käytännön asioita. Aina ei kuitenkaan mene niin kuin Strömsöössä.

Elokuvassa minua kosketti eniten isän ja tämän sisaren välinen suhde. Se oli aivan kuin minä ja veljeni. Veljeni oli perheetön poikamies, erakko äkäpussi, joka vältteli kaikkea ja kaikkia. Ovi oli tiukasti säpissä. Minä änkesin itseäni hänen elämäänsä, ja siitä hän ei pitänyt yhtään. Kun kysyin miksi, hän vastasi no kun sinä olet sellainen mrs Hyachinth. 

Niin olinkin. Tunnistin itseni. Osuva analyysi minusta. Hääräsin ja puutui hänen elämäänsä, koska olin huolissani, välitin ja rakastin.

Sain vuosi sitten puhelinsoiton, olin rautakaupassa ostamassa remonttitarvikkeita, kuulin että veljeni kuolisi, kyse olisi päivistä ehkä tunneista. Vasara tippui ihan konkreettisesti. Lähdin saman tien 400 kilometrin päähän hänen luokseen. En edes käynyt hakemassa hammasharjaa tai vaihtovaatteita. Matkan varrelta ostin paksut sukat, koska sää pohjoiseen päin mentäessä viileni.

Kun saavuin kuolinvuoteen ääreen, veljeni hymyili ja sanoi – ei enää äkäisenä siitä että puuttuisin hänen elämäänsä, nyt ääni oli helpottunut:  Hyasintti tuli!

Niin tuli. Ja oli.

Ne sukat on minulla vieläkin. Ei mitkään erityisen kauniit, harmaat fleece-sukat, porojen ja lumihiutaleiden kuvia. Alelaarista ensimmäiset, mitkä käteen osuivat. Paikallisesta S-marketista. Samalla ostin evääksi karjalanpiirakoita ja banaaneja. Sukista tulee mieleen ne muutamat päivät sairaalassa veljen luona. Saattohoitosukat. Käytän kotona iltaisin, miltei päivittäin, jos varpaita palelee.

Tästä kaikesta on aikaa miltei vuosi. Tapahtui huhtikuussa vuosi sitten. Löytyy blogin arkistoista, jos niihin aikoihin haluaa palata, mutta itse en. En sen kummemmin.

Hyvällä, hoitavalla tavalla Klaus Härön elokuvan Elsa ja Nisse ovat minä ja veljeni.  Sellaista se on sisaruus, välittäminen, rakkaus ja kiintymys, se ilmenee nahisteluna.

Huvittavinta oli, että elokuvan Elsalla oli virkattu myssy päässään. Minulla oli myös itse virkkaamani myssy kun menin elokuviin. Mietin vielä eteisessä, laitanko Queen-pipon vai virkatun myssyn, ja päädyin myssyyn, koska ei ollut kovin kylmä. Pipossa voi tulla kuuma.

Elokuvan jälkeen kävin kiittämässä ohjaajaa ja Elsan esittäjää. Sanoin olevani tosielämän Elsa, johan sen virkattu myssyni todistaa!

Kotimatkalla avasin kännykän. Sinne oli tullut viesti ystävältä.

Hänen veljensä oli kuollut tänään. Kuukausi sitten kuuli sairastavansa syöpää.

Mitä minä voin tehdä, millä sanoilla, teoilla lohduttaa?

Ehkä virkkaan ystävälle Elsa-myssyn. Surevat siskot käyttävät sellaisia.

Elokuvasta jäi mieleen erityisesti eräs lause. Se meni jotenkin niin että Suru on iso hiekkakasa, jota ei voi viedä pois kauhakuormaajalla. Suru on hiekkakasa, joka pitää lapioida pois käsin.

Niin se on. Suru on hidasta. Veljen kuolemasta on vuosi, sitä asiaa minä lapioin, hiekkakasa on vielä iso. Klaus Härön äidin kuolemasta on parikymmentä vuotta. Hän lapioi sen viimeisiä rippeitä pois tässä elokuvassa.

Otan osaa. Meidän kaikkien, jokaisen suruihin ja kaipauksiin, viimeisiin jäähyväisiin, niiltä ei välty kukaan.

Jatketaan lapiointia.

Ps. Jos joku jäi miettimään mieheni selkäleikkausta, se oli tänään ja meni hyvin! Kaikki hyvin!

 

 

Normaali

Arvostan sinua, Pate Mustajärvi

Hatunnosto Pate Mustajärvelle, äijärockin kuninkaalle! Hesarissa 4.3. oli Paten haastattelu, joka antoi paljon ajateltavaa.

Popedan keikat olivat aina alkaneet Maamme-laululla ja päättyneet Porilaisten marssiin, ja Pate piti itseään isänmaallisena ihmisenä. Emma-gaalassa joku Patelle tuntematon blondi pyysi päästä kaverikuvaan. Blondi oli perussuomalaisten Laura Huhtasaari, ja pian Pate oli somessa julistettu natsiksi.

Pate on isänmaallinen, mutta ei toisia poissulkevalla tavalla. ”Kaikki fundalismi on vaarallista”, sanoo Pate. ”Isänmaallisuutta käytetään nykyisin hyväksi. Se lähtee käsistä”. Pate riisui leijona-riipuksen kaulaltaan, ja laittoi keikkajulisteen taustaksi sateenkaaren ja my little ponyn.

Tuntuu varmasti pahalta, jos oma identiteetti ja työ ”kaapataan” ideologialle, jota ei itse hyväksy. Ja kaiken päätteeksi tulee vielä tuomituksi ja saa leiman omaan otsaansa.

Pate Mustajärvessä on meille kaikille hyvä esikuva: tavallinen mies, joka seisoo omilla jaloillaan, ajattelee omilla aivoillaan, joka osaa myös tunnustaa tehneensä itse virheitä, ymmärtää maailman muuttuneen ja yrittää sopeutua nykyiseen. Erinomainen esimerkki siitä, minkälaisia ja miten meidän jokaisen tulisi olla ja toimia. My sincere respect!

Isänmaallisuus on totisesti muuttunut vuosien varrella. Työskentelin 90-luvun lopulla mainostoimistossa, ja minulla oli tapana pukeutua itsenäisyyspäivän aattona töihin äidin vanhaan kansallispukuun. Otin myös mukaan cd:n, missä oli Porilaisen marssi ja muuta tunnelmaa nostattavaa Suomi-musiikkia.

Tunnelma ei ollut vakava, pikemminkin karnevalistinen. Iloista ilakointia Suomen syntymäpäivän johdosta.

Töissä oli työntekijä Ruotsista. Hän ihmetteli touhua, ja sanoi että tuollainen ei olisi mahdollista Ruotsissa. Siellä ei saa olla tuolla tavalla isänmaallinen. Ruotsissa oli jo tuolloin ääriajattelua, ja isänmaallisuus leimattu äärioikeistolaiseksi ja etnonationalismiksi.

Muistelen ihmetelleeni. Että minun viattomassa hörhöilyssä tuohivirsuissani Porilaisten marssin tahdissa voisi olla jotakin pahaa? Vieläkin ihmettelen samaa, enkä tiedä, mitä ajatella asiasta. Olo on kuin Patella.

Kansallispuku on jäänyt kaappiin.

Ehkä pitäisi tulla ulos kaapista.

Pukeutua jälleen kansallispukuun. Ehkä taustalle on syytä laittaa sateenkaari , Benettonin mainos ja my little pony, että ei tule väärinymmärretyksi. Minulle kaikki käy. Paitsi ei fundamentalismi. Missään asiassa. Siinä olen täysin Paten linjoilla.

Ps. Tuli tuossa mainittua Benettonin mainokset. Tupsahtivat kirjoittaessa mieleen. Muistatteko, ne missä oli aina kaiken rotuisia ihmisiä? En muista nähneeni pitkään aikaan. Miksiköhän? Onkohan niistäkin tullut jotenkin paheksuttavia?

 

 

 

Normaali

Hysterian sakea sumu

Ihailen lasten tekemää taidetta Snellmannin ala-asteella, missä käyn jumpassa. Viimeksi siellä roikkui katosta outo keinujengi. Todennäköisesti paperimassasta valmistettuja hahmoja keinumassa, kukin omassa keinussaan. Jokaisesta hahmosta roikkui lappu, ja siihen oli lehdestä leikatuista sanoista kirjoitettu viesti. Eräässä lapussa luki: ”Minua pelottaa paljon. Mutta minä teen sen.”

Kyseinen keinuhahmo puhutteli minua. Vasta kotona myöhemmin illalla ymmärsin miksi. Minuakin on pelottanut viime päivinä.

Mies menee selkäleikkaukseen. Sitä on odotettu koko talvi, ja nyt se vihdoin tapahtuu, ihan kohta. Järjellä ymmärrän että ei sitä kannata pelätä. Vähän sama kuin pelkäisi lentämistä. Joka päivä lennetään onnistuneesti, joka päivä leikataan potilaita.  Yleensä kaikki menee hyvin. Mutta jotenkin se mutta ja jos pelottavat. Mitä jos.

Yöllä heräsin, enkä saanut unta. Hieraisin silmääni, ja minusta tuntui että en hetkeen nähnyt silmällä mitään. Piti nousta katsomaanvpeilistä, että onko silmä siinä vielä. Oli se. Olin ihan varma, että verkkokalvo on irronnut. Että kohta maataan tässä vierekkäin, mies liikuntakykynsä menettäneenä ja minä sokeana.

Siinä meni loputkin yöunet. Ehdin jo suunnitella, että nyt kyllä tarvitaan jonkinlainen kodinhoitaja ainakin aamupäiviksi. Joka voi käydä ruokakaupassa, laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Että ei voi edellyttää perheen ainutta tervettä kuusitoistavuotiasta lukiolaista tekemään sitä kaikkea.

Aamulla menin terveyskeskukseen näyttämään silmää, että onko verkkokalvo revennyt. No ei ollut.

Autossa laitoin radion päälle. Sieltä tuli aina joku kuolema-aiheinen biisi. Älä lähde vielä pois tai Oothan tässä vielä huomenna.

Pirkko pyysi mukaan meedioiltaan. Ei, en voi lähteä. Veljen kuolemasta on kohta vuosi, ei oma mielenterveys kestäisi, jos se ryhtyisi siellä kummittelemaan. Ostin liput elokuviin: ”Elämää kuoleman jälkeen”. Yhtä kuolemaa ja tuonpuoleista!

Ilma on ollut hysteriasta sakeana. Olen miettinyt, mitä minulle oikein yritetään  viestiä?

Onneksi tuli helpotus, vieläpä varsin yllättävältä taholta! Olen kävellyt jumpasta kotiin tuntemattoman mummelin kanssa, joka asuu samalla suunnalla.

Eilen hänen puhelimensa piippaili vähän väliä. Nainen kertoi että mies on ollut leikkauksessa. On juuri toennut nukutuksesta, ja lähettelee nyt viestejä, mitä kaikkea pitää tuoda sairaalaan.

Selvisi että mummelin mies on ollut täsmälleen samanlaisessa selkäleikkauksessa ja samassa paikassa! Aamuseitsemäksi oli hänet sinne vienyt, ja nyt jo soitteli ja pyyteli kännykän laturin johtoa ja muuta.

Jumppamummoakin oli pelottanut. Hekin olivat odottaneet leikkausta koko talven, lokakuusta asti.

Nyt se oli ohi, kaikki oli hyvin.

Jumppakaverimummon oma, vastaava kokemus ja koulun katossa roikkuva keinuja, joka pelkäsi, mutta päätti olla välittämättä, toivat omalla tavallaan lohtua. Hysterian sakea verho väistyi. Tuli turvallinen ja seesteinen olo. Ei kannata huolehtia asioista, joille ei voi mitään.

Nyt seuraan mummon jalanjäljissä ja ajattelen niin kuin koulun katossa keinuja: ”Pelottaa, mutta se tehdään silti”.

 

 

 

 

Normaali

Huhuu, täällä on elämää muissakin ikäryhmissä kuin nuorissa!

Tulin kansalaisopiston samba-tunnilta. Täytyy sanoa että siinä lajissa olen oman mukavuusalueen ulkopuolella, kaukaisessa epämukavuusperiferiassa, aivan tuntemattomalla maaperällä.

Ei ole lanne letkeä, ei. Enkä millään saa tärisytettyä käsivarsia ja rintakehää. Miten voi astua nopeasti kuin hiiri, jos aivot ovat etanan?

Mutta en aio luovuttaa. Onneksi tässä iässä ei enää tunne häpeää, tai tuntee vain vähän. Niin vähän että sen voi piilottaa takataskuun.

Uskon että tanssi tekee hyvää. On pakko jättää järki narikkaan, yrittää antaa musiikin viedä. Hetkittäin tanssi sujuukin paremmin kun sitä ei edes yritä ajatella, antaa vain mennä.

Oma opettaja oli sairaana, hänellä oli sijainen, joka ei ilmeisesti ihan tiennyt, minkä tasoisia oppilaita olemme – eli aloittelijoita. Oli vähän vaativampi tunti kuin normaalisti.

Tuli hirveä nälkä. Linnoittauduin keittiöön syömään kaiken mitä löysin. Meillä on keittiössä tv, ja avasin sen seurakseni. Siellä tuli uusi sarja nimeltä Fitness-päiväkirjat. Ohjelmassa neljä erilaista naista, jotka työskentelevät liikunnan parissa, kertovat elämästään. Oli ammattitwerkkaaja, fittnessurheilija, kauniissa valkoisessa talossa elävä entisen jääkiekkoilijan vaimo, joka vetää liikuntatunteja sekä hyvinvointi- & liikuntavalmentaja, entinen urheilija Turusta.

Mutta mitä häh? He kaikki olivat hoikkia, nuoria ja nättejä naisia, sellaisia juuri pakasta vedettyjä 20 – 30 -vuotiaita. Jotenkin olisin kaivannut mukaan edes yhtä Kike Elomaa -tyyppiä, vanhempaa, liikunnallista naista. Ei kaikki asiat tapahdu vain nuorille. Huhuu, täällä on elämää muissakin ikäryhmissä!

Hiihtoladuilla, kuntosaleilla ja jumppatunneilla näkee todella kovakuntoisia naisia kaikista ikäryhmistä. Mutta heitä ei näy mediassa. Ehkä senkin aika vielä tulee, nyt kun tämä emansipaation toinen, vai onko tämä jo kolmas (?), aalto ja #metoo’t on eletty. Ehkä sitten tulee #youwillbeoldwomantoo aikakausi, ja vanhemmat naisikäluokat löydetään. Nythän sitä ihmisryhmää on olemassa vain neljä henkilöä: Aira Samulin, Lenita Airisto, Seela Sella ja Pirkko Saisio. Pistetään siihen vielä Tarja Halonen kaupan päälle.

Asiasta kukkaruukkuun. Sattui ennen jumppaa joutilas luppotunti, ja matkan varrelle Sinebrychoffin taidemuseo. On muuten vaikea nimi tuo Sinebrychoff, ei meinaa osata kirjoittaa oikein. Tunsin kauan sitten markkinointipäällikön, joka työskenteli samannimisessä panimossa. Hän kertoi, että oli ennen työpaikkahaastatteluun menoa opetellut kirjoittamaan firman nimen oikein. Olisi ollut noloa, jos ei osaisi kirjoittaa työpaikan nimeä oikein. Kyllä se on perusedellytys työn saannille.

Taidemuseossa oli Edelfeltin tekemiä teoksia Venäjän ruhtinasperheen lapsista. Siihen aikaan ylhäisön pikkupojat puettiin röyhelömekkoihin, ja heillä oli pitkät hiukset ruseteilla. Eli pienet pojat puettiin tytöiksi. Mitähän ne siitä tuumasivat? Ja mitä aikuiset miehet siitä ajattelivat? Eikö se ollut yhtään noloa tai naismaista?

Taidetta ihmetellessäni mietin nykysuuntausta, missä lasten oma sukupuoli-identiteetti pyritään häivyttämään. Tyttöjä ei erityisemmin rohkaista tyttöyteen, eikä poikien poikuuteen, saa olla ihan vain ihminen. Että on sitä lapsen kasvatuksessa ollut moninaisia vaiheita, jos muutama sata vuotta sitten pojat puettiin tytöiksi. Mitähän ne leikkivät silloin? Leikkivätkö pyssyleikkejä röyhelömekoissa? Vai olivatko leikitkin tyttömäisiä?

Onneksi nykyisin saa sentään pukeutua miten lystää, ihan kaiken ikäisenä – ainakin länsimaissa. Joissakin kulttuureissa pukeutumisen määrä yhteiskunta, mikä on sopivaa ja mikä ei. Ja meillä tietenkin jossain määrin sää. Pakkanen tai vesisade asettaa omat reunaehtonsa. Mutta muuten pukeutumisella voi ilmaista omaa persoonallisuutta tai elämäntapaa.

En tiedä, mistä aloitin ja miten tähän päädyin, enkä keksi yhtään älykästä loppuklausuulia. Olkoon sitten tällainen, ajatusoksennus, tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kaula kuin kalkkunalla

Sain joskus mieheltäni lahjaksi amerikkalaisen Nora Ephronin kirjan En voi mitään kaulalleni. Olisi varmasti aika lukea kirja uudelleen. En nimittäin todellakaan voi enää mitään kaulalleni.

On jälleen se aika vuodesta, kun kevätaurinko paistaa paljastavasti. Kylläpä olohuoneessa onkin nuhruista ja pölyistä, ja naama taas talven aikana valahtanut. Poskijuonteet syventyneet.  Entäpä kaulan iho! Niin on kuin kalkkunalla.

En muista enää, mitä Nora omasta kaulastaan kirjoitti. Muistelen että osittain jutut olivat vähän jenkkimurheita, mutta aina on mielenkiintoista lukea, miten naiset suhtautuvat omaan vanhenemiseensa. Uskoisin että länsimaiselle naiselle vanheneminen on vaikeampaa. Täällä nuoruuden ihannointi on viety niin överiksi.

Omassa transformaatiossa vanhaksi naiseksi on uusia käänteitä, sanoisiko takapakkeja. Ehdin jo iloita siitä, että sain vaihdevuosioireet – hikoilukohtaukset ja yöheräämiset – katoamaan aloitettuani rankan treenaamisen. Hikoilin niin paljon urheillessa, että hikeä ei enää tuntunut riittävän kuumiin aaltoihin. Luulin keksineeni pettämättömän keinon välttää kuumat aallot. Höpönlöpö.

Nyt ne ovat palanneet. Oletan että keho on sopeutunut uuteen, urheilulliseen elämäntapaan. Siitä on tullut uusi normaali, ja siksi vaihdevuosioireet ovat palanneet. Harmi juttu. Yritän olla välittämättä.

Iho on ollut aina kuiva ja atooppinen. Nyt se on entistäkin kuivempi. Ostin apteekista kokeiltavaksi uutta probioottivoidetta. On nyt ollut käytössä vasta pari päivää, mutta tuntuu hyvältä. Rauhoittaa ihoa. Ehkä pitäisi ottaa probioottia myös sisäisesti.

Ensi viikolla mies pääsee vihdoin selkäleikkaukseen. Sitä on odotettu koko talvi. Mitään, mitä ei voi perua, ei ole voinut sopia tai suunnitella, koska kutsu leikkaukseen olisi voinut tulla hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Mutta nyt se vihdoin tapahtuu. Toivottavasti kaikki menee hyvin, ja paraneminen ja toipuminen voi alkaa, ja elämä palautuu taas normiuomiinsa.

Tämä on nyt toinen selkäleikkaus hänellä. Edellisestä on kaksi vuotta. Työkaveri kertoi että hänen ex-miehensä selkä on operoitu viidesti! Itsellänikin selkä on joskus vihoitellut, pahastikin. Mutta olen saanut asian kuntoon milloin kiropraktikolla, milloin kipulääkkeillä ja jopa kortisonipiikillä.

Nyt omalla osallani kaikki on ollut hyvin pitkään. Luulen että pilates ja jooga ovat auttaneet. Uskoisin että pilateksesta olisi hyötyä myös miehelleni. Siinä tehdään paljon selän nikamavälejä avaavia liikkeitä. Ja jos on taipumusta niiden tukkeutumiseen, säännöllisestä pilates-harjoittelusta voisi kuvitella olevan hyötyä.

Ainoa ongelma on, miten saisin hänet lähtemään tunneille? Vastustus on jäärätasoa.

Lopuksi vaateasiaa. Sormi meni joogaleggingsien läpi, joten oli aika ostaa uudet. Ilokseni huomasin lehdestä kotimaisen valmistajan, Njallan. Heidän tuotteensa valmistetaan kierrätysmuovista, ekologisuus ja eettisyys ovat toiminnan keskiössä. Tosin tuotteet valmistetaan Kiinassa! Se ei kyllä kuulosta hyvältä. Kuosit ovat luontoaiheisia, koivunrunkoa yms. On ollut kyllä hienoa huomata, kuinka Suomessa on paljon pieniä ”sustainable clothing” -brändejä. Uskon että siinä on vaateteollisuuden tulevaisuus. Vielä kun saadaan tuotantokin lähemmäksi, niin hyvä.

 

 

 

 

 

Normaali

Ei tullut Qucci-mummo, tuli valemummo

Joukon, 6v, päiväkodissa oli tilaisuus isovanhemmille ja lapsen lähimmäisille. Koska Joukon isovanhemmat asuvat Satakunnassa ja Keski-Suomessa, sain kunnian päästä mukaan erikoisaamuun.

Vaikutti siltä, että kaikki muut osallistujat olivat isovanhempia, joten solahdin sujuvasti valemummon rooliini. Itse asiassa otin siitä kaiken irti, kun tajusin, että ehkä tämä tulee olemaan ainut kokemukseni mummoudesta. Enhän voi tietää, perustaako oma poika (16v.) ikinä perhettä, ja jos perustaa, minkä ikäisenä se tapahtuu? Olenko silloin edes olemassa?

Voi ola että tämä tunti valemummona tulee olemaan ainoa mummous, jonka saan kokea.

Puhutaan vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, mutta isovanhemmuus ei ole vapaaehtoista. Sitä joko saa olla isovanhempi, tai sitten ei saa olla.

Voi miten suloisia he olivatkaan! Lapsien, vieraidenkin, kanssa on ihana keskustella. He ovat niin avoimia ja valmiita keskustelulle, vailla aikuisten ennakkoasenteita. Pelasimme hetken Unoa yhdessä jonkun ventovieraan papan, tämän lapsenlapsen ja erään päiväkodin pojan kanssa, joka kertoi hänen isänsä asuvan Abu Dhabissa.

Tilaisuuden aluksi tuijotimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa, lapset istuivat matoilla lattialla ja me huoneen toisella puolella jakkaroilla.

Joillakin tukka letitettynä, toisella sekaisin kuin Boris Johnssonilla. Kirkkaat, uteliaat katseet. Sukat makkaralla. Elämä edessä.

Ohjelmanumerona oli  lauluesitysten lisäksi äänitunneli. Lapset asettautuivat käytävän reunalle, sen molemmin puolin, ja tekivät eri tavoin ja välinein ääniä. Me kuljimme silmät kiinni äänitunnelin läpi aistien. Lopuksi oli yhteinen aamupala.

Mummopäivä jatkui omalta osaltani kansalaisopiston pilates-tunnilla, joka sekin koostuu eläkeläisistä. Joten pystyin jatkamaan mielikuvitusleikkiäni.

Täydellistin mummopäivän virkkaamalla myssyä. Kylläpä on ihanaa olla mummo! Jos ei oikea, niin mielikuvitusmummo, edes.

Kaikille isovanhemmuus ei tule osaksi omaa elämänkaarta. Omia lapsia ei ole, tai he eivät perusta perhettä. Onneksi halutessaan voi olla tärkeä ja läheinen aikuinen muille lapsille.

Olen kuullut, että perheetön ja eläkkeellä oleva Helsingin entinen piispa toimii päiväkotimummona. Käy auttamassa lasten pukemisessa, pitää sylissä, lukee kirjoja, pelaa pelejä ja leikkii ihan tavallisena Irja-mummona. Lapsilla ei ole ennakkoluuloja, he ottavat sinut sellaisena kuin olet.  Voi vain kuvitella, miten tärkeältä sellainen voi tuntua entisestä piispasta,  joka varmasti on saanut kohdata ammattinsa takia paljon ennakkoluuloja, pokkurointia, jopa pelkoa. Lapsille hän on vain ihan tavallinen Irja-mummo.

Sanotaan että ihmisen paras kaveri on koira, mutta ehkä se oikeasti on lapsi.

Tai mummo.

Ps. Olemme lähdössä Tampereelle mökkinaapurin 75-vuotissyntymäpäiville. Hänkin valemummo, ei omia lapsia. Etsin sopivaa onnittelurunoa korttiin. Löysin tämän, Kyllikki Villan:

Vanhuus
voiko se olla näin hupsu ja kevyt
juokaamme samppanjaa
Tukekaa te nuoret
kun horjumme
Vaalikaamme hyviä ajatuksia
Ja jos pahoja tulee mieleen
silloin, sanoo Dalai Lama
on syytä vaihtaa näkökulmaa.

 

Normaali

Gucci-mummo

Käyn katsomassa Gucci-mummoa kahvilassa.

Hänen täytyy olla ainakin kahdeksankymmentä. Päivettyneet, meikittömät kasvot syvien uurteiden peitossa. Hampaat ovat kyllä ihmeen hyvät, ehkä ne on tekarit.

Mummo on puettu päästä varpaisiin värikkäisiin ja multikuosisiin Guccin vaatteisiin. Päässä hänellä on virkattu patamyssy. Meinaan virkata itselleni samanlaisen, mutta värien ja kuvioiden suhteen tuskin uskallan olla yhtä rohkea kuin kahvilan mummo. Ehkä päädyn hillittyyn mustaan. Otan salaa kuvan Gucci-mummosta että voin kysyä lankakaupan myyjältä, miten myssy kannattaa virkata.

Gucci-mummo on vakiopaikallaan sivulla seitsemän kahvilan British Voquen helmikuun numerossa. Tyrmäävän tyylikäs mummo. Olen käynyt jo kolmesti katsomassa.

Ehkä minullakin on tulevaisuus mummomallina kolmenkymmenen vuoden päästä! Eräs mainostoimistoaikainen tuttavuus on pappamallina. Hänen naamansa näkyy usein mainoskuvissa. Upea harmaa hipsteriparta ja pitkä kiharainen tukka. Kyllä niillä kelpaa mallina olla. Hän ei kyllä ole kahdeksankymppinen, mutta eläkkeellä kuitenkin.

Omassa mallinurassa on vain yksi iso mutta. En osaa olla kuvattavana. Jäykistyn kuin Lootin vaimo. Olikos se Lootin vaimo, joka jäykistyi suolapatsaaksi kun kääntyi katsomaan taakseen, vai mikä pensaspalo siinä olikaan? Mitenkäs tämä asia on päässyt unohtumaan. En jaksa googlata miten se meni, tiedätte kyllä, mitä tarkoitan.

Nykylapset ja nuoret osaavat olla kuvattavina. Itse olen jäykistelysukupolvea.

Käytiin viime vuonna miehen kanssa valokuvassa merkkipäivän kunniaksi. Kun serkku näki kuvan, hän kommentoi että ollaan siinä niin kuin rikolliset. Ja totta onkin! Näytämme kuvassa ihan samalta kuin Isontalon Antti ja Rannanjärvi kahleet jalassa.

Ei näillä taidoilla valokuvamalliksi ryhdytä. Pitäisi mennä hypnotisoitavaksi tai jollekin eläkeläismallikurssille. Järjestetäänköhän sellaisia?

Veljentyttö kuvasi osuvasti ongelman ytimen: häpeä katseen kohteena olemisesta. Se se on. Jostain syystä on vaikea olla toisen katseen kohteena. Ei ole rohkeutta siihen. Jotenkin siitä häpeästä pitäisi päästä yli, että voisi saavuttaa mummomallin uran.

Wanna-be mummomalli.

Normaali

Olen citymaalainen

Uusimassa Maalla-lehdessä oli pieni artikkeli aiheesta Citymaalainen. Tunnistin termistä oitis itseni! Se minä olen. Vähintäänkin toinen jalka on tukevasti maaseudulla – ja pää. Menettäisin järkeni, jos en saisi välillä olla maaseudun rauhassa.

Viimeksi viime viikonloppuna asia tuli todistetuksi. Tänä talvena maaseutuasuminen on jäänyt kiusallisen vähäiseksi, syypäinä teini ja miehen selkäleikkausjono. Olenkin ollut harvinaisen apea ja masentunut ja saamaton ja huono ihminen kaikin tavoin.

Sunnuntaina sitten lähdettiin katsomaan oliko lauantainen hirmumyrsky tehnyt tuhojaan pellonreunamökkerössä. Ei onneksi ollut. Yksi kuusi oli mennyt poikki, mutta ei ihan pihapiiristä.

Rupesin haravoimaan ja keräämään risuja pihalta. Ai että teki hyvää! Hymy palasi kasvoille, elämä tuntui jälleen toiveikkaalta ja elämisen arvoiselta.

Tulin siihen tulokseen että tämä pellonreunamökki on oikea pikkueliöiden lemmenpesä. Siellä on nimittäin niin paljon risukasoja ja haravointijätettä, juuri sellaisia paikkoja, missä pieneliöt, hyönteiset sun muut tarvitsevat. Ja niiden elinolosuhteista pitää olla huolissaan. Jos maailmasta katoaa hyönteiset, loppuu ruoka. Hyönteiset levittävät kasvien siitepölyä, ilman niitä meillä ei ole marjoja, hunajaa, kukkivia kasveja.

Se että pihapiirissä on niin paljon risukasoja johtuu oikeastaan siitä, että siellä metsän siimeksessä, heti pihapiirin vieressä on muinaisia juoksuhautoja. Ne ovat varsin käteviä kaiken piharoskan, vanhojen lehtien ja risujen keräyspaikkoja. Sinne uppoaa loppumattomiin lehdet, risut sun muut. Ja eliöillä on missä asua.

Viime kesinä olen myös leikannut kitsaasti nurmikkoa. Tai voiko sitä edes nurmikoksi sanoa, sammalikkoa pikemminkin. Mutta kasvaa siellä kukkiakin. Olen antanut niiden kasvaa ja kukkia. En minä siellä mitään krokettia pelaa, että tarvitsisin tasaisen, vihreän nurmikon. Röntsäpiha on parempi.

Googlasin lisätietoa citymaalaisuudesta. Se on juuri meidän keski-ikäisten juttu, ja siihen johtaa useat eri syyt. Halu nauttia luonnosta, kaupunkielämisen kalleus, etätyöt, luova työ, digitalisoituminen muun muassa.

Moni asia on maaseudulla huomattavasti halvempaa kuin kaupungissa johtuen vuokratasosta. Juuri vähän aikaa sitten katsoin, paljonko kuukausikortti ryhmäliikuntaan maksaa omalla maaseutupaikkakunnalla versus Helsingissä. 55€ vs 95€. Kahvin ja vastaleivotun pullan saa yleensä vitosella, Helsingissä pelkkä kahvi voi maksaa neljä euroa. Puhumattakaan sitten eri alojen erikoispalvelut, kuten verhoilijat, kampaajat, ompelijat yms. Maalla on halvempaa, usein myös parempaa. Ehkä poikkeuksena ravintolat. Hyvää ravintolaruokaa on vaikeampi löytää maaseudulta, tahtoo usein olla vähän raskastekoista sorttia. Toisaalta paras kasvishampurilainen mitä tiedän myydään maaseudulla –Heikinkarin Ranthuoneella Kustavintien varrella Taivassalon ja Kustavin puolivälissä. Ei saa Helsingistä niin hyvää. Ja kaikki muukin on siellä spessuhyvää.

Janakkalan kunta on ryhtynyt ensimmäisenä kuntana edistämään citymaalaisuutta. Ihmisellä voi olla useampi kotikunta. Tai siis pitäisi voida olla. Citymaalaisuudessa voi olla myös vastaus monen pienen paikkakunnan väestöongelmiin.

Puolikaskin asukas on parempi kuin ei mitään.

Normaali

Voimavaate. Vaate, missä olen enemmän minä.

Muistan kun äitivainaa ei enää muistanut, mitä hänellä oli vaatekaapissa. Eikä hän vielä silloin ollut muistisairas. Keski-ikäinen vain, niin kuin minä nyt.

Vähän samaa ongelmaa olen huomannut itsessäni. Vaatekaappia penkoessani huomaan monta kertaa ajattelevani ”ai tämäkin minulla on”.

En muistanutkaan ostaneeni pantterikuvioissa frillareunukisista hametta, joka jäi kaappiin odottamaan että vyötäröltä katoaisi sentti tai pari. Ja silkkinen bikerpusakka, sekin on unohtunut rekkiin, vaikka oli joskus lempivaate. Mutta onkos siitä jo kymmenen vuotta? Hyvänen aika.

Ehkä syy unohdukseen on yksinkertaisesti se että avaan vaatekaappia liian harvoin. Minulla on tapana säilyttää lempivaatteita henkarissa makuuhuoneen peilissä roikkumassa tai tuolilla. Siitä pistän samat vaatteet aina uudelleen päälleni. Vaatekaapin avaan vain ottaakseni puhtaat alusvaatteet ja sukat.

Faktisesti ihmisen ei kai tarvitsisi ostaa uusia vaatteita neljänkympin jälkeen. Kyllä siihen mennessä kaikki tarpeellinen luulisi jo kaapissa olevan. Jos vain itse pysyisi samassa koossa. Mutta kun muhkurat alkavat vaihtaa paikkaa, entiset eivät enää sovi.

Joillakin on oma vakiintunut tyylinsä. Eräs rakas ystäväni pukeutuu aina samoin, asukokonaisuus muodostuu mustista leggingseistä ja eripituisista paitakerroksista harmaan, mustan ja valkoisen sävyissä. En voisi kuvitella häntä mekossa, en edes farkuissa, saati jakkupuvussa. Hänen olemuksensa on nuorekas ja sporttinen, kaikkea muuta kuin tätimäinen, vaikka puoliväli on ylitetty.

Omaa tyyliäni en osaa määritellä, ehkä sitä ei ole. Yhdistävin tekijä lienee vaatteiden mukavuus, jonkinlainen boheemisuus ja tykkään hauskoista elementeistä vaatteissa. Joskus vähän liiankin hauskoista. Viime kesänä ostin itselleni paidan, jossa on pieni tyllihelma ja etumuksessa teksti ”Madame Chic”. On jäänyt kaapiin, sen verran hauska on.

Haluan päivittää tyyliäni, olla pukeutunut ikääni sopivalla tavalla, mutta en tätimäisesti. Esimerkiksi vartalonmyötäisyydestä on ollut pakko luopua, muhkurat on piilotettava. Haluan löytää oman 20-luvun tyylini. Luulen että tänä viikonloppuna löysin. Minna20. The Dame olkoon tyylini nimi.

Olin elokuvan jälkeen menossa jumppaan, tunnin alkuun oli vielä reilusti aikaa, joten poikkesin matkan varrella kauppaan, joka myy nuorten suomalaisten suunnittelijoiden vaatteita. Vaatteet on valmistettu ekologisesti, käyttäen hyväksi vaateteollisuuden ylijäämäkankaita. Löysin aivan ihanan mekon, etumuksessa rouvarusetti, helma hulmuava, ohutta viskoosia. Ihan minun näköiseni! Miten ihanaa onkaan löytää vaatteita, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisi tehty juuri minua ajatellen!

Suunnittelijan persoonallinen tyyli ihastutti. Kotona googlasin hänestä lisätietoa. Instagrammista huomasin, että suunnittelija olisi seuraavana päivänä samaisessa liikkeessä, tuotteista saisi – 20% alennusta, ja tarjolla olisi skumppaa. Täydellistä. Sinne!

Ostin vielä toisen mekon, silkkisen. Sekin on valmistettu ylijäämäkankaasta, made in Finland. Mekko päällä minusta tuntuu kuin olisin The Dame, kaikkivoipa ja kaikki hyvin. Se mekko päällä en voisi ikinä epäonnistua missään. Se mekko päällä kaikki epävarmuus katoaa. Se mekko päällä korvissani humisisi ikuisesti  Abban The winner takes it all! Se mekko päällä minusta tuntuisi siltä kuin skumppa poreilisi päässäni aina.

Vaate, missä tuntuu siltä että kaikki on hyvin. Vaate, missä itsetunto kasvaa. Vaate, missä minä olen enemmän minä. Voiko vaatteelta enempää toivoa?

Ps. Näitä ihania vaatteita suunnittelee Miia Halmesmaa. Bless you! Vaatteita voi myös ostaa verkkokauppa Weecosista. Tämä ei ole mainos. Tämä on pyyteetöntä & arvostavaa, puhdasta ihailua.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minän paremmuuden optinen harha

Minulla on ystävä, joka matkustaa paljon. Siis todella paljon. Kerran kuussa Tukholman risteilyllä, kaksi-kolme kaupunkimatkaa per vuodenaika Keski-Euroopassa, sekä perheen kanssa ulkomaan rantalomilla loma-aikoina. Välillä pieni greta nostaa minussa päätään, ja minun tekee mieli kysyä, vaivaako häntä oma hiilijalanjälki ja ilmastonmuutos. En ole kysynyt.

Sillä mikä minä olen kysymään!

Sama ystäväni ostaa vaatteensa kirpputoreilta, kävelee mieluiten, ei aja autoa, pitää kodin lämpötilan alhaisena, sammuttaa valot aina kun lähtee huoneesta, ennen hän kävi jopa vessassa heti lapsen vessakäynnin perään, että pönttö tarvitsi vetää vain kerran. Veikkaan että ruokahävikki on olematon, hän syö mielellään naapurinkin lautasen tyhjäksi. Joten todellakin, minulla ei ole mitään sanomista hänen matkustelustaan.

Nykyajan ongelmat – ilmastonmuutos ja epidemiat – ovat siinä mielessä ikäviä, että ne aiheuttavat vertailua ja kyräilyä. Miten minä ”uhraudun” ja miten vähän muut vastaavasti tekevät. Miksi tuo toinen pääsee vähemmällä? Tai ei välitä ”yhtään”? Miten tyhmiä ”muut” ovat. Ettäs kehtaavat! Oma päänsisäinen vertailu aiheuttaa vihaa, siitä seuraa vihapuhetta ja lopulta, pahimmassa tapauksessa tekoja.

Tein lyhyen hiihtolomaturneen kotimaassa yhdessä pojan kanssa. Laskettelukeskuksen hotellin aamupalalla oli kova tohina, flunssakausi pahimillaan. Influenssaepidemian ennustetaan puhkeavan maaliskuussa. Eipä ihme, ihmiset lomailevat ja levittävät pöpöjään matkatessaan. Hotellin aamiaispöydän alkupäähän olikin laitettu käsidesitörpöt.

Mutta törppöjä oli muuallakin. Mm. omassa aamiaispöydässä. Siihen istahti lapsiperhe,  äidillä tuntui olevan aikamoinen flunssa. Ensi töikseen rouva nojasi pöydän päälle kyynärvarret pöydällä niistää töräyttämään. Vartalo ei nähtävästi taipunut sen vertaa että olisi voinut niistää takavasemmalle. Niistettyään rouva rutisti käytetyn nessun ruokapöydälle ja jätti siihen. Tuijotin paperinpalaa kuin metrin mittaista koronavirusta.

Kävin pitkän keskustelun itseni kanssa, sanonko jotakin. Ja jos, niin mitä ja miten. En halunnut alkaa päivääni riidalla, enkä tiedä, olisinko osannut sanoa sanottavani niin että toinen ei loukkaantuisi. Vähintäänkin oma teini olisi ollut nolona. Olin siis hiljaa.

Rouva ohjeisti omaa lastaan pitämään haarukkaa lautasella. Sitä ei saa laskea pöydälle, kun pöydällä voi olla vaikka mitä pöpöjä. Niinpä.

Kun rouva lähti hakemaan buffetista itselleen ruokaa, hän lähtiessään rutisti saman käytetyn nessun kouraansa, aivan kuin varmistaakseen että käteen varmasti tulevat kaikki mahdolliset pöpöt ja niitä voi viedä kattaukseen.

Mietin buddhaa, meditaatioita, avemariaa ja pyhämeitää. Hengittelin syviä palleahengityksiä. Sain kuin sainkin pidettyä mieleni aisoissa. Tai ehkä en. Mieleni kiehui, mutta ulkoisesti olin tyyni.

Ennen vanhaan televisiosta tuli tietoiskuja. Niiden tunnuksessa käsi avautui, kämmenestä nousi liekki, ja sen jälkeen tuli valistusvideo. Milloin mistäkin. Ei saa mennä heikoille jäille. Ja jos menee ja uppoaa, miten päästään ylös. Ynnä muuta vastaavaa.

Kannattaisi ottaa valistusvideot taas käyttöön. Aiheita kyllä olisi.

Niin kuin käsihygienia tai rokotusten tarpeellisuus tai kuinka välttyä huijareilta. Tai että suihkuun PITÄÄ  mennä ja peseytyä kunnolla ennen kun menee yleiseen uima-altaaseen. Vihapuhe. Rattiraivo. Ehkä pari meditaatioharjoitustakin olisi paikallaan opettamaan mielentyyneyttä  ja -hallintaa.

Muut ovat kuitenkin, joka tapauksessa, toisenlaisia ihmisiä kuin minä. He ajattelevat, toimivat ja tekevät asioita toisin. Jättävät nessuja ruokapöydälle, saakeli. Mutta ehkä jossakin toisessa asiassa toimivat paremmin kuin minä. Mistä minä tiedän. Mikä minä olen sanomaan, kumpi voittaa, karhu vai leijona. Mikä minä olen vastaamaan?
Multa luvut jäi kesken aikanaan.
Anna minulle armahduksesi!

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kotihäpeä ja stailaussuomettuminen

Päivän Hesarissa (to 20.2) oli artikkeli kotihäpeästä. Oma koti ja sen sisustusratkaisut saattavat aiheuttaa noloutta, kun katselee sisustuslehtien ja -bloggaajien koteja. Niissä kuvissa kaikki epämääräisyydet on karsittu, keittiön kiiltävillä, pölyttömillä pinnoilla on kauniisti aseteltuna muutama sisustukseen sopiva kirsikkatomaatti ja tuuhea basilika.

Se oma puoliksi riivitty ja nuhjaantunut basilika, sitä ei ole missään. Omaan kotiin ei kehdata kutsua vieraita, kun se on niin nolo.

Sisustuskuvia katsellessa tulee tunne, kuinka toisten elämä on kaikin puolin hallinnassa. Stailatuissa kodeissa pidetään hillityn viimeisteltyjä illanviettoja ystäville. Niissä illanvietoissa nautitaan kohtuudella ipa-oluita ja luomuviinejä, jotka tarjoillaan pulloista tai erityisistä dekantointikarahveista– ei herrantähden pahvilaatikoista! ja syödään avokadopastaa. Ei sittenkään sitä, sehän on jo ihan last season, nyt syödään…en tiedä, mitä nyt syödään… vegaaniplatteria, ehkä.

Pitkähiuksiset, tuuheatukkaiset naiset ja parrakkaat hipsterimiehet keskustelevat stailattujen kotien stailatuissa illanvietoissa lennokkaasti ja kiistoja vältellen ajankohtaisista aiheista, trendikkäistä matkakohteista, kulttuurielämyksistä ja ekstriimeistä urheilusuorituksistaan. Ja jälkikasvunsa ilmiömäisistä harrastussuorituksista.

Sen pituinen se. He elävät elämänsä onnellisina loppuun asti sisustusblogin sivuilla.

Ja jos päättävät kuitenkin erota, tapahtuu se kauniisti, ja pian voidaankin esitellä uusi, entistä isompi perhe, entistä isommassa, mutta yhtä tyylikkäästi stailatussa kodissa, missä uusioperhe elää sopuisasti ja kerääntyy uudella kokoonpanolla perhejouluihin entistä isomman pöydän ääreen. Uudet mummot ja papat tykkäävät toisistaan. Kaikki osallistuvat Afrikan tähteen, ja uusioperheen uusin pienin saa voittaa. Elämä jatkuu onnellisena niin kuin Barbilla ja Kenillä kotileikissä ennen vanhaan.

En pidä sisustustrendeistä. Kotia ei pitäisi koskaan muokata jonkun trendin mukaisesti. Siitä aiheutuu vain se, että kohta koti näyttää vanhanaikaiselta ja se pitää uusia, seinät maalata taas uudelleen, keittiön kaapit vaihtaa.

Kannatan sisutuksessa persoonallisuutta, ja kodin hengen kunnioittamista, historiaa ja monikerroksisuutta. On miellyttävää vierailla erilaisissa kodeissa, jotka ilmentävät asujaansa. Sisutuslehtien stailatut asunnot ovat persoonattomia, niissä voisi asua kuka vain tai ei kukaan. Ne eivät kerro mitään asukkaistaan. Samat muodikkaat keittiöntuolit, samat lamput, samat sohvat. Samaa valkeutta, tai mitä milloinkin muotia sattuu olemaan.

Oma sisustusesikuvani ja innoittajani on kaksitoista vuotta sitten syöpään kuollut ystäväni Z. Hänellä oli aivan poikkeuksellinen esteettinen silmä. Hän osasi tehdä omat miljöönsä sekä toimiviksi että esteettisesti kauniiksi. Monet ratkaisut olivat yllätyksellisiä, eivätkä seuranneet vallitsevia yleisiä trendejä. Hän osasi yhdistää värejä ja kuoseja yllätyksellisellä tavalla. Joskus sanoin että hänen pitäisi olla oikeasti sisustusarkkitehti, eikä ad. Mutta hänen mielestään se olisi ollut liian helppoa, siinä ei ollut haastetta.

Muistan, kuinka Z:n huvilan ison salin seinänvieret olivat täynnä vanhoja sivustavedettäviä puusohvia täynnä erikuosisia tyynyjä, torkkupeittoja ja patjoja, ja miten kiva oli että jokaiselle löytyi sieltä oma paikka vetäytyä lepäämään ruuan päälle kuuntelemaan sateen ropinaa,  juttelu jatkui ison salin läpi, oltiin yhdessä ja erikseen.

Z sisusti loppuun asti. Viimeisinä elinkuukausinaan hänen huolenaan olivat huvilan ikkunalamput. Voimat alkoivat jo ehtyä, autoin teettämään halutunlaiset lampunvarjostimet. Enää en muista, ehtivätkö lampunvarjostimet valmistua ajoissa, ehtikö Z ne nähdä, mutta ainakin ne tehtiin.

Z suunnitteli, josko he vielä kerran muuttaisivat, remontoisivat uuden asunnon. Uusi mielenkiintoinen myytävä asunto oli jo katsottuna Merikadulta. Se sijaitsi vanhassa kerrostalossa. Z idea oli että siinä olisi ollut erilliset ”vetäytymishuoneet” miehille ja naisille. Ruokasalin vastakkaisissa päädyissä olisi ollut naisille oma salonki, ja vastapäätä miesten sikari- & kirjastohuone. Se suunnitelma jäi vain suunnitelmaksi, mutta toimi varmasti myös mielen pakoreittinä pois kivuista ja kuolemasta.

Kun Z kuoli, kirjoitin kukkalaitteeseen ”Edelläkävijät menevät ensin.” Hän oli todellinen edelläkävijä. Z kuoltua me ystävät saimme hakea jotakin muistoksi. Minulla on pieni käärmeennahkalaukku, johon Z on yhdistänyt ison rottinkikahvan. Outo ilmestys. En tiedä, voi olla muotiakin jo nyt. Pitänee ottaa käyttöön.

Tämän päivän Hesarissa mielipidesivulla oli myös lukijan kirjoitus kuolinsiivouksesta. Kirjoittajan mielestä olisi kauhistus, jos kodista pitäisi siivota pois muistot. Voi olla että viime peleissä elämä kutistuu kotiin. Silloin esineet menneisyydestä voivat tuoda lohtua ja muistoja. Ymmärrän hyvin kirjoittajan ajatuksen.

Silti kannatan kuolinsiivousta siinä mielessä, että kaiken maailman roinaa ei kannata jäädä jemmailemaan vinttikomeroihin, kellarikomeroihin ja vuokrattaviin varastoihin. Nykyihmisellä on niin paljon tavaraa, että ne eivät mahdu edes taloyhtiön varastotiloihin, lisää varastotilaa vuokrataan varastofirmoilta.

Sikäli hieman ristiriitaista (mutta elämähän on ristiriitaista), että vaikka en kannata sisustuslehtikoteja, on meidänkin koti on pari kertaa sellaisessa julkaisussa ollut. Mutta ehkäpä enemmän esimerkkinä boheemeista ratkaisuista kuin vallitsevista trendeistä. Mutta kyllä nekin näkymät on stailattu, eivätkä tyystin vastaa todellisuutta. Meidän ruokasalin lipaston päällä on jättikokoinen kultainen Leninin pää. Löysimme sen kirpparilta joskus NL:n romahtamisen jälkeen. Ostettiin kuriositeetiksi, ja siinä on nököttänyt kaikki nämä vuodet. Jouluna Leninille laitetaan tonttulakki ja vappuna ylioppilaslakki. Sisustustoimittaja, joka juttua teki, oli sitä mieltä, että Gloria Kodin lukijat eivät pidä Leninistä, niinpä patsas kannettiin kuvausten ajaksi pois.

Lenin stailattiin pois. Olisiko tämä sitten eräänlaista stailaussuomettumista?

 

 

 

Normaali

Kallista on hiihtäjän hiihdellä huonoja latuja

Yhdellä tapaa ajateltuna olen käyttänyt erityisen paljon rahaa liikuntaan. Yllättävää kyllä.

Markka-aikaan olin hyväpalkkaisessa työssä, työpaikka tuki liikuntaharrastusta ja naapurissa oli kuntosali. Ostin reteästi kausikortin. Kävin kaksi kertaa. Vieläkin kuumottaa ajatella, mitä ne kaksi kuntosalikertaa maksoivat? Ehkä sillä jonkunmoisen etelänmatkan saisi.

Samaa virhettä toistelen, tavallaan. Olen hiihtolomalla pojan kanssa. Perillä hiihdettiin murtomaata 15 kilometriä. Kelit olivat olemattomat, ladut vetiset. Mietin: bensat, ravintolasyömiset, kolme yötä hotellissa yhteensä per 15 kilometriä. Ooh, ei kestä ajatella! Kylläpä oli kalliit ladut! Maailman kalleimmat metrit!

Vuosi sitten hiihtelin Keski-Suomessa vitivalkeilla laduilla, lumitykkyiset kuuset, ympärillä metsän hiljaisuus, harvakseltaan joku toinen. Ne hiihtoluxusmetrit eivät maksaneet mitään, olin siellä muissa asioissa ja hiihtelin huvikseni, kun aikaa jäi. Hiljaiset luxusladut tulivat eteeni sattumalta.

Mitään latua en silti kadu.

Kaikki ladut on hiihdettävä mitä eteen tulee. Joskus saa ilmaiseksi luxusladun, joskus pitää maksaa harmaasta vesikelistä.

Huonokin latu voi opettaa. Huomasin, että pelottavassa alamäessä ei saa katsoa liian kauas eteen, silloin kaatuu. Liian pitkä perspektiivi tuo pelon. Pitää katsoa parin metrin päähän, lähelle. Silloin ei pelota, silloin ei kaadu.

Samoin elämässä. Vaikeissa kohdin ei saa katsoa liian pitkälle, se on pelottavaa. Kannattaa katsoa ja ajatella vain ”parin metrin” päähän. Sen pystyy aina, ja se ei pelota.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Ystävä on kestävä

Ystävyys saattaa olla elämän pisin ihmissuhde. Lapsena syntynyt ystävyyssuhde, joka on säilynyt koko elämän ja kantanut kaikkien vuosien läpi. Syntymät, kuolemat, erot ja erkaantumiset. Ystävä on pysynyt rinnalla.

Tosin minulla ei niin ole käynyt. Ystäviä on jäänyt matkan varrelle, enkä siitä syytä heitä. Päin vastoin, peiliin katsomisen paikka. Olen huono pitämään yhteyttä, en soita muuten vain. Nykyisin yhteydenpito on helppoa, on whatsupit, instat, facet ja muut. Ihmisten on helpompi pysyä kärryillä toistensa elämäntien mutkista ja kiertoteistä.

Minulla on myös sitoutumiskammo yhdistettynä vapaudenkaipuuseen. Saatan joskus kokea jopa ystävyyssuhteet liian sitovina. Jos koen ystävyyden takertumisena, rimpuilen pois väljemmille vesille. Mutta onneksi kaltaisianikin on, heidän kanssaan ystävyys ei muodostu velvollisuuksiksi tehdä tiliä kaikesta, jakaa kaikki.

Tämän päivän Hesarissa (14.2.) Kamala luonto sarjakuvassa ilves pohtii sitä, kuinka vanhuus on ystävien menettämistä. Jossakin kohtaa elämässä uusia ystäviä ei enää tule, päin vastoin niitä alkaa kadota.

Se on totta. Ystävien kuolemat ovat erityisen raskaita menetyksiä. Mutta ilves on hieman liian pessimistinen uusien ystävien saamisen suhteen. Ystäviä voi saada minkä ikäisenä tahansa. Ja usein aikuisena syntyneet ystävyydet perustuvat enemmän yhteisille mielenkiinnonkohteille ja ajatusmaailmalle kuin lapsuuden ystävyys, joka kenties on pohjautunut samalle hiekkalaatikolle ja leikkikentälle. Aikuisena laatikot ja kentät ovat vähän erisorttisia. Lapsuuden ystävyyttä voi olla vaikea ylläpitää, jos tiet vievät eri suuntiin, erilaisiin elämäntapoihin ja -kokemuksiin, voi olla että ystävyys ei jousta ja kestä sitä.

Kiitos kaikille ystäville! Edesmenneille, tuleville ja oleville. Ja myös mysteeriystäville, heille jotka tunnen vain nimimerkiltä instagrammissa tai blogin lukijakommenteista. Kiitos että olette olemassa jakamassa tätä ainutlaatuista yhteistä elämää. Se on kuin iso meri ja me jokainen sen pinnalla omaa tahtia keikkuva aalto.

Hyvää Ystävänpäivää.

Normaali

Helppo ja halpa tapa nuorentua

Näytin aamulla peilistä katsoessani kymmenen vuotta nuoremmalta.

Olin edellisenä iltana veljentyttöjen kanssa viettämässä Vesimiesten syntymäpäivää  Yrjönkadun uimahallissa, ja itseäni nuorempi seura virkisti huomattavasti. Pitäisi useammin hyödyntää tätä nuorennuskikkaa. Helppo ja halpa konsti pysyä nuorekkaana on itseään nuorempien ihmisten seura!

Edellisestä visiitistä Yrjönkadun uimahalliin on pitkä pätkä. Taisi olla viime vuosituhannella. Mutta nyt otan paikan aktiiviseen käyttöön. Miljöönä kertakaikkisen uniikki.  Tyyliltään jotakin art decon ja funkiksen tapaista. Kaunis paikka. Ihan kuin olisi siirtynyt toiseen aikakauteen. Onneksi siellä on säilytetty niin paljon aitoa vanhaa.

Toisessa kerroksessa sijaitsevat hytit. Hyttipaikka maksaa 16 euroa, sisältää kylpytakin, pyyhkeen ja pefletin. Hytin edustalla käytävällä on pikkupöytiä ja tuoleja, ja niihin voi tilata pöytään tarjoiltuna syötävää ja juotavaa, ja samalla katsella alas altaalle. Syntymäpäivien kunniaksi tilasimme pullon pinkkiä skumppaa ja blinit. Toisessa kerroksessa sijaitsevat puusauna, infrapunasauna ja turkkilainen sauna. Tavalliset sähkösaunat ovat allaskerroksessa.

Kylpyaika on kaksi tuntia. Emme ennättäneet ollenkaan levätä hyttien lavereilla, koska juteltavaa oli niin paljon, juuri ja juuri ennätimme käydä saunat läpi.

Seuraavan kerran menen itsekseni. Otan mukaan naistenlehden ja jään lepäilemään hetkeksi lavetille kylvyn päätteeksi.

Kylpylän henkilökunta ansaitsee erityismaininnan ystävällisyydestään ja hyvästä palvelusta. Eilen kylpylässä oli vielä hemmottelupäivä. Niskahieronnan olisi saanut seitsemällä eurolla. Tai intialaisen päähieronnan. Ei ehditty sitäkään, kun meni aika herkutellessa.

Kylpylään pääsyä jouduimme hetken jonottamaan. Hyttipaikkoja ei voi ostaa tai varata etukäteen. Mutta onneksi jonotusaika ei jäänyt pitkäksi.

Toisen kerroksen hyttiosasto on auki naisille keskiviikkoisin, perjantaisin ja sunnuntaisin kello 13 – 20. Uimapukua saa käyttää tai saa olla nakuna. Aika monet näyttivät olevan uimapuvussa, mutta me hiippailtiin eevanasuissa. Sikäli kätevää, että paikalle voi mennä ilman mitään erityisvarustuksia, koska kaiken tarvittavan saa paikan päältä. Toisin sanoen sinne voi piipahtaa noin vain.

Kannattaa ehdottomasti käydä. Pieni irtiotto arjesta, iso nautinto ja elämys. Suosittelen!

Normaali

Minä olen Buddha

Meinaan alkaa buddhaksi. Perhe vitsilee, että hyvät edellytykset sille onkin; möykky on jo, ja kultamaalia jäi pyöränmaalausprojektista.

Innoituksen buddhalaisuuten tuli Sari Valton radio-ohjelmasta, missä haastateltiin Monika Luukkosta, jolta on ilmestynyt kirja nimeltä Buddhan hipaisu. Siinä Monika kertoo omista löydöistään buddhalaisuuden saralla, ja antaa käytännön meditaatiovinkkejä.

Itseäni puhuttelee buddhalaisuuden ajatukset muutoksesta, sen välttämättömyydestä ja hyväksymisestä. Mielestäni tämä ajatuskulku sopii erityisesti nykyiseen ilmastonmuutoseraan, ja sen haasteisiin. Jos perspektiivin siirtää tarpeeksi kauas, ymmärtää että maapallo ei ole koskaan ollut pysähtyneisyyden tilassa vaan jatkuvassa muutoksessa. Se tuo lohtua. Me elämme nyt tätä aikakautta; sadan, tuhannen tai miljoonan vuoden päästä asiat ovat toisin.

Sama muutos koskee meitä yksilöinä. Muutumme läpi elämän, ja ainoa keino on hyväksyä muutos. Päästää irti.

Kirjassa kerrotaan meditaatioharjoituksesta nimeltä ”Maitri”. Sen keskeinen ajatus on rakastava ystävällisyys itseä kohtaan. Maitri-harjoitusten avulla on tarkoitus oppia olemaan armollisempi itseään kohtaan. Usein olemme itse itsellemme kaikkein ankarimpia.

Esimerkiksi epäonnistuessamme saatamme syyttää itseämme tapahtuneesta, pitää itseämme huonona, luuserina, päässä voi velloa negatiivisten ajatusten lumipalloefekti. Mieti, mitä sanoisit samassa tilanteessa olevalle ystävällesi? Tuskin sanoisit samaa mitä oman pääsi sisällä itsellesi. Miten tukisit ja kannustaisit ystävääsi? Sano ne samat asiat itsellesi. Ole omalle itsellesi niin kuin ystäväsi olisi – kiltti, kannustava ja rohkaiseva. Katso itseäsi ulkopuolisen hyväksyvin silmin. Miltä tilanteesi näyttää ulkopuolisen silmin?

Tai Tuulessa huojuva puu -meditaatio, joka auttaa negatiivisissa tunteissa. Nekin pitää osata ottaa vastaan ja elää. Ajattele tai katsele tuulessa huojuvaa puuta, kuinka sen oksat heiluvat rajusti tuulessa, mutta runko on vakaa, ja juuret syvällä maassa. Samoin sinä olet. Tunteet tulevat ja menevät. Ne heiluttavat sinun latvaasi, mutta runko on vakaa ja juuret syvällä. Tunteet, niin kuin tuuli, menevät ohi. Ja sitten kaikki on taas sees.

Buddhan viisi muistettavaa asiaa kertovat asioista, joita vastaan on turha taistella.

  1. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen vanhenemaan. Ei ole keinoa paeta vanhenemista.
  2. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen sairastumaan. Ei ole keinoa paeta sairastumista.
  3. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen kuolemaan. Ei ole keinoa paeta kuolemaa.
  4. Kaikki asiat ja ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä ja joita rakastan, ovat luonnoltaan sellaisia, jotka tulevat muuttumaan. Ei ole keinoa paeta joutumatta heistä eroon.
  5. Kaikki tekoni ovat minun ainoa todellinen omaisuuteni. En pysty pakenemaan omien tekojeni seurauksia. Tekoni ovat se maa, jonka päällä seison.

Buddhalaisuudessa korostetaan tekojen merkitystä. Kun kuolet, sinusta jää jäljelle vain tekosi ja ajatuksesi, ja niiden seuraukset.

Buddhalaiseen ajatteluun liittyy vahvasi myös kiitollisuus ja hetkessä eläminen. On vain tämä hetki.

Itse asiassa; minähän olen ollut buddhalainen jo kauan, ellei peräti kaiken aikaa! Onhan oma sloganini ”Elä nyt, niin olet elänyt.” Mikä voisi olla buddhalaisempaa?! Olen siis ollut tietämättäni piilobuddhalainen.

Tosin olen vasta sivulla 70 Buddhan hipaisu -kirjassa. Olen siis keskeneräinen Buddha. Ja siksi jään. Ihan valmiiksi ei kaiketi tullakaan. Siitäkin tavoitteesta pitää päästää irti. Olla kiitollinen tästä nykyisestä; omasta, vajaasta buddhalaisuudesta.

Ps. Vaikka länsimaissa buddhalaisuus usein mielletään uskonnoksi, se ei sitä ole. Pikemminkin elämäntapa tai filosofia.  Buddha tarkoittaa ”herännyt”. Siksi jokainen voi olla buddha. Minä heräsin tänään kello 6.52. Kissa herätti. Oli pimeää. Keittiöstä kuului kolinaa. #metoowannabebuddha

Normaali

Positiivista kateutta

Kumma juttu, miten muiden elämä näyttäytyy mielenkiintoisempana kuin oma. Ikään kuin muut eläisivät enemmän, kokisivat enemmän, ehtisivät enemmän, olisivat enemmän. Eikös sillä tunteella, että elämä on jossakin toisaalla, siellä missä itse ei ole, ole joku oma termikin?

Viime aikoina olen tunnistanut monenlaista kateutta itsessäni. Olin vastikään pubivisassa työtiimin kanssa. Viisihenkinen joukkueemme koostui kolmesta 20–30 -vuotiaasta, yhdestä eläkeläisestä ja minusta.

Kadehdin nuorten tietomäärää! En ole vieläkään toipunut oman tietämättömyyteni laaja-alaisuudesta. Kysymykset olivat laidasta laitaan, eläkeläinen tiesi jousiampuja Tomi Poikolaisen, minä en sitäkään, joten nuoriso hoiti homman kotiin. Keskityin tilaamaan lagereita pöytään. Terveiset vain Henrikille, Jonakselle, Veikolle ja Anulle – ja anteeksi oma surkea panokseni tietokilpailussa!

Olen myös kadehtinut eläkeläisiä, jotka viettävät talven synkimmät viikot ayurveda-kuntoutuksessa Sri Lankassa tai Etelä-Euroopan rannoilla, ja jotka ovat tehneet seitsemäntoista vuotta joka vuosi valokuvakirjat lastenlapsilleen lahjaksi, järjestävät näyttelyitä palvelutaloihin ja vaikka mitä. Terveiset Arjalle ja Pialle!

Seuraavaksi aion kadehtia ruuhkavuosiaan eläviä pienten lasten vanhempia. Olen menossa viettämään Vesimiesten syntymäpäiviä yhdessä veljentyttöjen kanssa. Terveiset Reetalla ja Riikalle (39v)! Heidän elämässään ei ole yhtään tyhjää momenttia.Toisin kuin omassani, jossa on paljonkin tyhjiä momentteja: päässä raksuttaa tyhjää, samoin itse elämä. Heillä sen sijaan on mielenkiintoiset urat, nuoren ihmisen energia, ja ihanat monilapsiset perheet.

Elän antiruuhkavuosia. Kukaan ei juurikaan tarvitse minua. Tässä iässä naisesta muutenkin tulee huomaamaton. Ellei sitten erityisesti halua huomiota, ryhdy Äkkijyrkäksi tai Lenitaksi, ala pukeutua erikoisesti, puhua kovaa ja liikehtiä isoeleisesti. Sillä tavoin ehkä voisi saada ilmatilaa huomiotaloudessa.

Vielä vuosi sitten tilanne oli täysin toinen. Oli sairas veli ja kuoleva kummitäti Keski-Suomessa. Puheluitani ja käyntejäni odotettiin. On tämä nyt merkillistä ja ihan hävettävää  – toisten sairaudet ja kuolemat voivat olla itseä energisoivia kokemuksia! Olenko ihan pipi päästäni. Mutta kyllä asian näin voi tunnustaa olevan, jos omia tuntemuksia syväanalysoi.

Viimeksi kauhistuin, kun poika sanoi täyttävänsä puolentoista vuoden kuluttua 18 vuotta. Huudahdin: ”Aivan kamalaa! Äitiys on suuri huijaus!” Poika kysyi, että miten niin. ”No kun sen lapsen menettää”, tuskailin. Poika vastasi tyynen rauhallisesti: ”Ethän sinä minua mihinkään menetä.”

En niin. Voi poika parkaa, sai hysteerikon äidikseen. Mutta minulla kävi onni, sain rauhallisen pojan.

Nykyisin poissaoloni kotona huomattaisiin lähinnä siitä, että roskakorit olisivat täynnä ja jääkaappi tyhjä. Jossain on kyllä viisaasti sanottu, että vanhempien tehtävä on tehdä itsestään tarpeettomia. Silloin he ovat onnistuneet. Että ehkä tässä suunta kuitenkin on oikea.

Tarpeettomasta elämäntilanteesta pitäisi tietenkin osata nauttia, ja oma hyödyttömyytensä muiden palvelijana hyödyntää, mutta juuri nyt en siihen vielä pysty. Kehitys ei ole vielä siinä vaiheessa. En ole vielä ihmisenä kypsynyt siihen ajatukseen. Elän jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Niinpä keskityn kadehtimaan toisenlaisessa elämänvaiheessa olevien elämää, ja tarkkailen niitä uteliaina. Ehkä saan toisten ihmisten tavoista elää ideoita omaani.

Siinä mielessä kateudesta voi olla jopa hyötyä. Voi miettiä, voisiko itse pyrkiä samaan, ja sitä kautta saada uusia tavotteita itselleen. Tosin usein tarkemmin asiaa mietittyä tulee siihen tulokseen, että ei se ehkä minun juttuni lopulta olisikaan. Jokaisen pitää löytää oma tapa elää ja olla onnellinen. Kaiken lisäksi siihen ei ole lopullista kaavaa, päin vastoin se pitää päivittää ja määritellä uudelleen: mitä onnellinen elämä on minulle nyt tämän ikäisenä ja tässä elämäntilanteessa. Sitä päivitystä parhaillani teen.

 

Normaali

Keskenmeno kannattaa saada Hampurissa

Lauantain (8.2.) Hesarin mielipideosastolla oli koskettava kirjoitus keskenmenosta.

Kirjoittaja koki saaneensa apua fyysisiin vaivoihin, mutta  jääneensä henkisesti heitteille. Kukaan prosessin aikana ei osoittanut empatiaa, pahoitellut tapahtunutta tai ottanut osaa menetykseen, kysynyt jaksamista, ajatuksia ja tuntemuksia uuden ja hämmentävän menetyksen äärellä.

Kirjoittaja kertoo, että ei hän ei pidä itseään erityisen herkkänä, eikä olisi terapiaa tilanteessa tarvinnut. Jokunen lohduttava sana ja tilanteen huomioiminen olisi riittänyt.

Kirjoitus toi mieleen oman kokemuksen samasta asiasta. Olin 40-vuotias. Minuun oli kolme kuukautta aikaisemmin ”istutettu” hedelmöityshoitoja antavalla klinikalla omilla sukusoluillamme hedelmöitetty, aiemmin pakastettu munasolu. Tiesin että tämä tulisi olemaan viimeinen mahdollisuus saada toinen lapsi.

Olin työmatkalla Hampurissa työtoverini kanssa. Yöllä hotellihuoneessa heräsin, kun lapsiveteni valuivat. Soitin Naistenklinikan päivystykseen ja kysyin, onko mitään mahdollisuutta että lapsi selviäisi. Ei ollut. Seuraavaksi soitin työkaverilleni viereiseen huoneeseen. Hän soitti hotellin vastaanottoon, ja pian olin ambulanssissa matkalla sairaalaan.

En muista enää sairaalan nimeä, mutta se oli katolinen yksityissairaala. Muistikuvani ovat hieman hataria. En tiedä, sainko jotakin lääkitystä, vai onko mieli vain halunnut unohtaa. Mutta muistan hyvin sen suuren empatian, huomioinnin ja rauhallisen tunnelman, mitä sairaalassa koin. Olin siellä kaiken kaikkiaan kolme päivää – muistaakseni.

Koska raskaus oli jo niin pitkällä, sikiö piti synnyttää. Huone oli hämärä, paikalla oli muistaakseni vain empaattinen nunnahoitaja ja minä. Sain tytöntapaisen syliini, se oli kuin iso jellykarkki. Hoitaja kysyi, minkä nimen haluaisin sille antaa. Sanoin että Elli, se oli mummoni nimi, ja jota olin ajatellut lapsen nimeksi, jos se olisi tyttö. Tytön pieni jalanjälki painettiin muistoksi paperille. Sain myös pienen pronssisen enkelin. Ne ovat vieläkin piirongin laatikon perällä. Muisto on liian raskas. Jotkut asiat kannattaa pitää maton alla, vain vaihvihkaa niitä kurkkia.

Seuraavana päivänä nunnahoitaja tuli kysymään, haluaisinko nähdä vielä Ellin. Halusin. Se tuotiin luokseni, makasi pienessä korissa pehmeällä alustalla. Näytti vielä enemmän hyytelömäiseltä kuin edellisenä päivänä. Hyvästelin. Hoitaja kertoi että Elli – kuten muutkin vastaavat – haudataan Hampurin hautausmaalle, ilmeisesti jonkinlaiseen joukkohautaan, mutta kuitenkin hautausmaalle, myöhemmin keväällä. Sain päivämäärän ja kutsun paikalle. Sanoin että en taida kuitenkaan tulla.

Jos jostakin hirveästä kokemuksesta voi jäädä hyvä muisto, niin tästä jäi. Hampurilainen katolinen naistensairaala taisi olla maailman paras paikka saada keskenmeno. Sain runsaasti huolenpitoa ja empatiaa osakseni. Sisälleni kuollut Jelly-Elli ei ollut ongelmajäte, vaan sai arvoisensa kohtelun. Minun menetystäni ja yksinäisyyttäni tilanteessa ymmärrettiin. Sain tukea hoitohenkilökunnalta, ja myös ihanalta työkaveriltani, josta tuli ikuinen ystäväni. Muistaakseni jopa hotelli lähetti minulle sairaalaan kukkapuskan. Olen kaikesta empatiasta ja huomioinnista ikikiitollinen. Uskoisin että siksi asiasta ei jäänyt suurempia traumoja. Vaikka tietenkin olin tapahtuman jälkeen vielä pitkään surullinen ja lamaantunut. Eikä tilanne ollut helppo miehelleni, joka koki dramaattiset päivät Suomessa kaksin nelivuotiaan kanssa.

Ehkä empatiavaje on yleisemminkin monen ongelman taustalla Suomessa. Ehkä vanhustenhoito olisi paremmalla tolalla, jos osaisimme olla empaattisempia. Ehkä ei olisi kiusaamista kouluissa, työpaikan ihmissuhdeongelmia, alistamista, valtarakenteiden väärinkäyttöä, polarisointia, rasismia, jos olisimme olla hitusen empaattisia.

Empatia on halpaa. Se kun ei juuri vaadi mitään muuta kuin asenteen. Siihen ei tarvita budjetoida lisäresursseja. Empatia on sanoja, eleitä, oikeita kysymyksiä, joskus vain hiljaisuutta ja vierellä oloa.

Sanotaan, että empatiaa oppii sitä itse saamalla. Ja ehkä tässä on viime kädessä koko asian ydin. Suomalainen, sodanjälkeinen kasvatustapa ei ole ollut erityisen empaattinen. Ei ole saanut itkeä, ei ainakaan jos on ollut poika. Vitsalla ja kurilla kasvatettu kansa. Ehkä tässä asiassa uudet, rakkaudellisemmassa ilmapiirissä kasvatetut sukupolvet ovat parempia. Toivottavasti. Koska voi olla että empatia on maapallon, luonnon, eläimien ja ihmisrodun säilymisen kannalta lopulta aika oleellinen ominaisuus.

 

 

 

 

Normaali

Ennustan tulevaisuutta

Täällä ennustajaeukko Etelä-Helsingistä. Kerron nyt teille, mitä tulee tapahtumaan lähivuosikymmeninä.  Perustuu mutuun, maalaisjärkeen ja keittiöpsykologiaan. Joten ei mitään takeita. Uskokaa jos haluatte.

Maakuntauutisita näin, kun Mänttä-Vilppulassa kolisteltiin samppanjalaseja. Ja keskiviikkona (5.2.)  siitä oli Hesarissa. Kansainvälinen sijoitusyhtiö rakennuttaa ”nordic style” loma-asuntoalueen yksityisine lentokenttineen Mänttä-Vilppulaan. Lentokenttä siellä tosin jo on valmiina. Se on tehty joskus lannoitelentoja varten, mutta tulevaisuudessa sinne voi laskeutua omalla lentokoneella, kun tulee mökille Suomeen hyggeilemään.

Kun katsoo Suomea ilmakuvasta, huomaa että meillä on jotakin arvokasta paljon: rakentamatonta rantaviivaa. En tiedä, paljonko sitä metrimitalla mitattuna olisi, jos jokainen rannan mutka mukaan laskettaisiin, mutta veikkaan että niin paljon, että jokainen suomalainen voisi asua rannalla, jos kaikki otettaisiin käyttöön.

Meillä on myös paljon vihreää, metsää ja pusikkoa, missä kävellä. Raitista ilmaa. Juomakelpoinen vesi tulee hanasta, jopa pihan kasteluletkusta. Juomakelpoisella vedellä pestään kaupunkien kadut ja torit. Meillä on sininen taivas. Ei tietenkään silloin, kun on pilvistä, mutta joka tapauksessa saastepilvet eivät meidän taivasta peitä.

Meillä on myös köyhyyskurimuksessa kituvia maaseutupaikkakuntia, jotka eivät enää kykene takaamaan palveluita asukkailleen. Ei vaikka olisi minkälainen sote. Kylätietä kuopsivat rollaattorit, ei enää lastenrattaat. Hiekkalaatikolla eivät leivo kakkuja lapset, niillä kuopivat villiintyneet kesäkissat.

Pian muutkin tekevät mänttä-vilppulat. Pikkukaupungit ja kunnat myyvät maa-alueitaan ulkomaisille kiintöistösijoitusyhtiöille, jotka rakennnuttavat niihin loma-asuntoja ulkomaalaisille. Kunta saa kivat kiinteistöverotulot. Vapaa-ajanasunnosta vero on vielä mukavasti isompi kun vakituisesta asunnosta. Pienenä vinkkinä kunnille; perikää vesimaksu kiinteistöalan, ei käytön eikä asukasmäärän mukaan. Siitä saa lisää massia kunnan kassaan.

Tämmöinen systeemi on jo käytössä ainakin Pohjois-Savossa Sonkajärvellä. Appivanhempani ovat sieltä kotoisin, ja siellä on heidän toinen koti. He ovat olleet niin sairaina, että eivät ole Sonkajärvellä voineet olla. Silti vesimaksu kiinteistöstä on maksettava, ja se määräytyy neliöhinnan mukaan. Talossa on paljon neliöitä, mutta kohta vuoteen – vai onko siitä jo kaksi vuotta – siellä ei ole käytetty pisaraakaan vettä. Tämä sivujuonena, takaisin ennustukseen.

Kohta Suomen maaseutu on kiinalaisten Las Palmas. Uskokaa tai älkää.

 

 

Normaali

”Puhut kuin Runeberg!” äiti huudahti.

Näen harvoin unia, joita muistaisin, mutta yksi on jäänyt erityisesti mieleen.

Äiti sairasti Parkinsonia, ja menehtyi vuonna 2012. Sairauden ja pitkien jäähyväisten vuodet olivat raskaita, ja se näkyi myös unimaailmassa.

Näin silloin unta. Kylvetin äitiä ammeessa. Äiti olin veden peitossa, silmät kiinni. Minä puhuin hänelle: ”Niin kuin äidin on päästettävä lapsesta irti vapauteen ja aikuisuuteen, on myös lapsen päästettävä irti vanhemmastaan – kuolemaan.” Äiti ponnahti yhtäkkiä ylös istumaan ammeesta, ja sanoi: ”Puhut kuin Runeberg!”

Heräsin.

Uni naurauttaa nyt jälkeen päin. Olen kotoisin Saarijärveltä. Runebergin ja Saarijärven Paavon maisemista.

Saarijärven Paavo runossa tökkii Paavon vaimon rooli. Vaimo on surkea valittaja ja luovuttaja, joka vastoinkäymisten kohdatessa repi hiuksiaan,  ja oli valmis heittämään hanskat tiskiin.

Runon Paavo taas on sitkeä uurastaja, joka valaa uskoa heikkoon vaimoonsa. Ja vielä viimeisessä säkeistössä osoittaa oman uhrautuvaisuutensa vaimon sortuessa itsekkyyteen. Paavo on se, joka on valmis antamaan naapurille omastaan.

Jo viime kesänä koohkasin asiasta. Kirjoitin blogiin, että jo olisi aika saada Saarijärven Paavon vaimolle oma stoori – tai edes nimi! Parisataa vuotta on peesannut sisukasta Paavoa. Kyllä olisi tasa-arvon aika tässäkin asiassa!

Ei ottanut kukaan vinkistä vaaria. Niinpä päätin itse kokeilla. Olen nyt muokannut Saarijärven Paavon uuteen uskoon. Runebergin päivän kunniaksi: olkaa hyvä –  Saarijäven Päivi!

(Myönnän, Päivi nimi ei nyt ehkä ihan ole aikakauden ja genren mukainen, mutta en keksinyt peellä alkavaa sopivaa nimeä, koska Paulan ja Pirkon tunnen, niitä en voinut käytää.)

 

Saarijärven Päivi

Saarijärven salomailla asui tilallansa hallaisella Päivi.

Lypsi, leipoi, pesi ja kitki; Jumalalta kasvun toivoi. Miehineen ja lapsineen hän siinä niukkaa leipäänsä söi hiess’ otsan. Paavo ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, myötänsä vei puolet orahista; tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;  tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Tukkaa riistäin Paavo lausui:

»Päivi parka, kovan onnen lapsi, sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs; miero raskas, raskahampi nälkä.»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Panen leipään puolet petäjäistä; kaksin verroin kaiva sinä ojaa, ja Jumalalta kasvu toivo.»

Pantiin leipään puolet petäjäistä, kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo. Lampaat myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, mutt’ ei orahia vesi vienyt; tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Rintoihinsa lyöden Paavo lausui: »Päivi parka, kovan onnen lapsi, kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; tuska kuolla, tuskempi tok’ elää.»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Panen toisen puolen petäjäistä, ojat kahta suuremmat sä kaivat, mutta Jumalalta kasvu toivo.»

Pantiin toinen verta petäjäistä, kahta suuremmat loi ojat Paavo, karjan myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, mutt’ ei orahia vesi vienyt; tuli kesä, raekuuro kulki, mutt’ ei kaatunutkaan kaunis olki; tuli syksy, halla kultaviljan koskematta korjaajalle säästi.

Silloin Päivi polvistuen lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Paavo vaimon viereen polvistuen lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Vaimollensa virkkoi Paavo: »Päivi, Päivi, riemull’ otan sirpin, nyt jo meillä alkaa ilon päivät, nyt jo syrjään petäjäinen silkko, nyt sä rukihisen leivän leivot!»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Paavo, Paavo; sit’ ei kuri kaada, veljeään ken hädässä ei hylkää. Panen leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme touon halla.»

 

Parempi kuin alkuperäinen. Paavohan valittaa, mutta vaimon kannustuksesta jaksaa jatkaa. Älä nyt suutu, Runeberg, aika aikaansa kutakin!

Normaali

Perintövero on perseestä!

Anteeksi ruma kieli otsikossa, ei ole tapana kiroilla.

Perheetön, yksineläjä velipoika kuoli vuosi sitten. Perin häneltä ihanan Typy-auton, mutta myös kiinteää omaisuutta Keski-Suomessa yhdessä kahden vanhemman veljeni kanssa.

Viime viikolla Omaveroon tupsahti perintöverot maksuun. Onneksi tiesin mitä tuleman pitää, olin veroon valmistautunut, enkä käyttänyt mitään rahoista, joita sain yhden veljen omistaman kiinteistön myynnistä sekä hänen pankkitilinsä 1/3  jaosta.

Olen sitä mieltä, että nykyisenlainen perintövero on suuri vääryys! On aivan eri asia periä yksiö Punavuoresta, kuin talo(ja) tai joutomaata maaseudulta. Kukaan ei niitä osta, mutta arvo määrätään, ja vero on maksettava.

Asia on jotakuinkin selkeä kasvualueilla, missä asuntoja voi ylipäätään myydä, mutta entä sitten muualla? Miten ihmeessä ihmiset ikinä kykenevät maksamaan perintöverot esim. metsäomaisuudesta, maatiloista tai vaikka rengaskorjaamosta, jos haluaisivat jatkaa toimintaa? Tämä järjestelmä ei kyllä ole kenenkään etujen mukainen.

Muistan kerran jutelleeni kesämökkipaikkakunnalla erään paikallisen kanssa, joka oli perimässä omaa lapsuuskotiaan meren rannalta. Kallista seutua. Melkein kuin omistaisi tontin Kulosaaressa Helsingissä. Paitsi että sitten ei olekaan siihen rahaa. Ei ole maksaa perintöveroa niin kalliista tontista, ja sisaruksien osuutta pois. Ainoaksi ratkaisuksi jäi myydä kotitalo mökkitontiksi. Traagista ja epäreilua ja väärin.

Äsken googlailin perintöveroasiaa, ja tuli uutena tietona sellainenkin asia, että sisarukset ovat ns. toista luokkaa perintöverotuksessa, heille perintövero on puolet korkeampi kuin aviopuolisolle tai lapsille. Enpä tiennyt tätä!

Jos jokaisessa kamaluudessa on jotakin hyvää, niin se, että nyt minulta ovat kuolleet ”kaikki” eli  isä, äiti ja perheetön veli. Oman puolisoni kanssa meillä on paperit selvillä, en peri mitään, kaikki menee pojalle. Kaksi muuta veljeä ovat perheellisiä, joilla on omia perillisiä, joten en tule enää perimään mitään, joten loppu slut avot det vad kukku kuule e. P niin kuin piste perintöverolle.

 

 

 

Normaali

Ajatuksia maisemaikkunan äärellä

Käytiin Didrichsenin taidemuseossa Helsingin Kuusisaaressa.

Näyttely oli hieno, mutta jäin erityisesti ihailemaan itse rakennusta. Talossa oli hieno tunnelma. Isot maisemaikkunat, sisällä viherpiha, ulkona suojaisalla sisäpihalla uima-allas. Vedensolinaa sisällä. Tunnelma oli hyvin seesteinen.

Mielelläni asuisin siinä talossa, köllöttelisin kesäpäivänä uima-altaalla tai istuisin syysiltana maisemaikkunan äärellä tulen rätistessä takassa.

Isot, takapihan puoleiset ikkunat näyttivät maiseman alas rantaan. Korkeita puita pihapiirissä, vastaranta kaukana.

Maisemaikkunat toivat mieleeni oman lapsuuskotini. Didrichsenin talo on rakennettu 1965, lapsuudenkotini 1970. Myös siellä oli isot maisemaikkunat olohuoneessa. Niistä avautui maisema rantaan, välissä nurmikko, isoja puita ja ranta, siellä sauna, ja järven takana kirkonkylän keskusta kirkontorneineen. Katsoin elämäni ensimmäiset 19 vuotta sitä maisemaa. Pihan puut kasvoivat ja vankistuivat, niin minäkin.

Vanhempieni kuoltua vuosina 2011 ja 2012 talo tyhjennettiin ja myytiin. Nukuin viimeisen yön tyhjässä talossa yksin patjalla olohuoneen lattialla.

Nyt Didrichsenin museon maisemaikkunoiden ääressä minulle tuli ikävä lapsuuden kotiin, siihen maisemaan ja pysähtyneisyyden tunnelmaan. Seinäkellojen naksutus ja lyönnit. Ääni, joka kuuluu, kun isä laittaa takin naulakkoon, pöytäpuhelimen pirinä, kahvinkeittimen ropina, oranssi vessa! Jos suljen silmät, voin kuvitella sen kaiken. Muistan jokaisen huonekalun, taulun ja esineen siitä olohuoneesta, ja kaikkialta talosta.

En ole varma, muistanko enää äidin ääntä. Isän äänen muistan, mutta äidin ääni alkaa jo kadota. Äiti ei paljon enää puhunut viime vuosinaan, yksittäisiä sanoja vain.

Takaisin museoon. Siellä oli Kuutti Lavosen näyttely. Tykkäsin. Mies kommentoi, että ”Kuutti Lavosen työt ovat kuin nepalilainen ruoka – kaikki samanlaista.”

No tottahan se tavallaan onkin. Hänellä on oma, persoonallinen tyylinsä. Mutta minä pidän siitä tyylistä!

Kaikilla menestyneillä taiteilijoilla on oman tunnistettava tyylinsä, siihenhän taide lopulta perustuu. Sitä omaa tyyliä on sitten toistettava tai varioitava, mutta siinä pysyttävä, jos haluaa menestyä. Ihan sama kuin muusikolla. Niidenkin on veisattava samoja värssyjä. Niistä vanhoista hiteistä ei pääse ikinä eroon. Mutta niinhän on meidän kaikkien. Meidän kaikkien on toistettava tai varioitava sen minkä osaamme päivästä toiseen ammatista riippumatta.

Kotiliedessä oli juttu Miina Äkkijyrkästä. Ihailen häntä suuresti. En tiedä niinkään taiteesta, mutta persoonana. Miina on rohkea ja välinpitämätön muiden mielipiteistä, se on todella harvinaista. Oman tiensä kulkija. Äkkijyrkän taiteessa on aina lehmä. Kotilieden jutussa hän sanoi, että ”Ei lehmä ole aihe, lehmä on elämä!” 

Ihanasti sanottu: lehmä on elämä!

Mikä on minun lehmä? Mikä sinun?

 

 

 

 

 

Normaali

Keski-ikäisten työllistyminen

Hesarissa oli viikolla juttu alustatyöstä. Olinkin ehtinyt jo suorastaan odottaa juttua aiheesta. Olen usein pohtinut kaupungilla pyöräilevien ruokalähettien työoloja ja -palkkoja. Olen myös itse tilannut ruokaa lähettipalveluilta. Annos maksaa saman kuin ravintolassa. En ihan ymmärrä, mistä lähettien palkkarahat tulevat? Maksaako ravintola kuljetuspalvelusta? Jos, niin siinähän taas ravintolan tulo pienenee. Tämä asia ei Hesarin jutusta selvinnyt, mutta artikkeli pureutui työoloihin.

Erilaiset työntekemisen ja rahanansaitsemisen muodot lisääntyvät, eikä lainsäädäntö pysy perässä. Sama koskee über-takseja tai asunnon vuokrausta majoitustoimintaan. Myös muu vuokraustoiminta lisääntyy. Netistä voi vuokrata peräkärryn tai pakettiauton yksityiseltä ihmiseltä omaan käyttöön vaikka viikonlopuksi. Monella rahat elämiseen hankitaan useasta eri lähteestä. Ja on vain hyvä, että erilainen jakamistalous lisääntyy. Kaikkea ei tarvitse omistaa itse. Mutta kolikolla on toinenkin puoli. Ja lainsäädännön pitäisi sitä puolta kurkkia.

Olen itse tehnyt keikkatyötä vuodesta 2012, enkä enää edes vakituista työtä ottaisi, vaikka tarjottaisiin. Keikkatyö sopii omaan elämäntilanteeseeni, ja se mahdollistaa vapauden oman ajankäytön suhteen.

Olen myös vuokrannut parina kesänä toista vapaa-ajanasuntoa, ja harkinnut kesämökin vuokraamista, koska se on omalla käytöllä aika pienen, tosin intensiivisen, osan vuodesta. Asumme mökillä kaksi kuukautta, mutta esimerkiksi elokuu olisi aivan loistava kuukausi mökin vuokraamiseen. Säät ovat parhaimmillaan ja merivesi lämmintä. Vuokratuloilla pystyisi hyvin tienaamaan rahaa mökin kuluihin. Tiemaksu, jätemaksu, kiinteistövero, vesimaksu, sähkönsiirto, sähkön käyttömaksu, laajakaistamaksu, nuohous, vakuutus + kaikki ylimääräinen kunnostustyö, mitä itse ei osaa tehdä. Kyllä mökkeilystä kerääntyy aika paljon kuluja, mutta toisaalta mikä harrastus nyt ei maksaisi.

Ongelma on vain siinä, että mökki pitäisi tyhjentää omista tavaroista, ja muutenkin mökki tuntuu niin kovin henkilökohtaiselta paikalta, että tohtisiko sitä antaa aivan vieraalle? Ettei tulisi sellainen olo kuin vanhassa lastensadussa, missä pikkukarhu pohti, kuka on syönyt hänen lautasestaan, juonut hänen mukistaan, nukkunut hänen sängyssään?

Voisi mökin toki ehkä tarjota vuokralle jollekin sukulaiselle tai tuttavalle, mutta sitten siitä ei kehtaisi pyytää vuokraa, joten mitä järkeä siinä sitten olisi?

Yksi keikkatyön varjopuoli on työn epätasainen jakautuminen. Välillä sitä on liikaa, ja välillä liian vähän. Viime aikoina olen pohtinut, että ottaisinko toisen keikkatyön rinnalle. Jotakin simppeliä. Voisin vaikka mennä hyllyttämään tavaroita markettiin. Tykkään työstä, missä voi rehkiä, eikä tarvitse osata mitään, eikä tarvitse olla liian sosiaalinen, ts. asiakaspalvelutyö ei sovi, väsyn ihmisiin. Paitsi ehkä kirjastossa voisin olla, tai kuntosalilla tai taidenäyttelyssä vahtina.

Uusimmassa Annassa oli ”Matka naiseksi” -sarjassa Riitta Rouhiainen, 62v. En tunne, tai en ainkaan muista häntä, mutta jutun mukaan hän on ollut mainosalalla projektijohtajana ja mainostoimiston johtoryhmässä (toimistoa ei jutussa mainittu). Hän perusti oman mainostoimiston, mutta viisi vuotta sitten työt loppuivat, asiakkaat katosivat. Riitta kertoi, kuinka hänen ystävälleen headhunter sanonut, että et tule työllistymään enää ikinä. Aika karmea skenaario.

Riitta itse ei ole jäänyt toimettomaksi. Hän huomasi, miten vaikeaa työllistyminen yli viisikymppisille on. Työn etsiminen on muuttunut täysin, nykyisin siihen on erilaisia nettisovellutuksia. Työn hakeminen voi jo asiana olla täysin vierasta. Edellisessä ammatissani copywriterinä en hakenut koskaan töitä, paitsi sitä ensimmäistä, sen jälkeen aina pyydettiin seuraavaan. Kun yhtäkkiä pitäisi lähteä hakemaan töitä, keski-ikäisenä, se on ihan uusi asia. Eihän minulla ole edes CV.tä, eikä edes työtodistuksia kaikista työpaikoistani. Joskus olen yrittänyt tarjota itseäni naistenlehtiin kolumninpitäjäksi. Ei sekään oikein onnistu. En osaa ”myydä” itseäni.

Tämä Anna-lehdessä esitelty Riitta Rouhiainen huomasi että rekrytointitapahtumia on nuorille mutta ei keski-iän ylittäneille. Niinpä hän perusti työttömäksi jäätyään rekrytointitapahtuman UusioUran. Se oli ensi kertaa viime vuonna, ja tänä vuonna taas. Hieno idea! Hyvä Riitta!

Täytyypä googlata, milloin ja missä UusioUra on. Ehkä menen sinne itsekin katsastamaan työtarjontaa. Olisiko hyllyttäjän hommille vaihtoehtoja?

Normaali

500. postaus

Systeemi kertoi, että 500. blogipostaus on ”done”.  Mitähän on tullut lätistyä?

Kaikki viisi lukijaa tiedän, muut on ihanaan ekstraa.

Ajattelin tämän 500. postausmeriitiin kunniaksi tehdä kyselyn. Kiinnostaisi tietää, minkä laisista kirjoitelmista erityisesti tykkäätte? Plussia ja miinuksia.

Siis kehittävää palautetta, kiitos, tack.

Kohti 501. Mutta nehän ovat farkut!

Normaali

Surutulitus & vanhustenlaulu & Donner

Vanhassa lastenlaulussa lauletaan, että ”maailmassa monta on ihmeellistä asiaa”.

On väärin, että se on lastenlaulu. Paljon enemmän ihmeellisiä asioita on  +50 ihmisellä. Voin vain kuvitella ihmeellisten asioiden eksponentiaalista määrää tulevina vuosikymmeninä. Kyseisen lastenlaulun pitäisi olla vanhustenlaulu. Mutta sellaista genreä ei ole edes olemassa.

Autoradiossa soi Nova, ja kuulin biisin, missä laulettiin ”surutulituksesta”. Mahtava termi! Ilotulituksen vastakohta; surutulitus. Joskus kirjoitin, että huvimajoilla pitäisi olla vastine pihalla. Joku mökömaja. Silloin kyllä suunnittelin rakentavani kappelin huvimajan vastineeksi. Minulla oli lähes pakkomielle rakentaa oma yksityiskappeli. Kehittelin teemaa ja nimeä, ajatuksena olivat väsyneet äidit, koska Madonna on varmasti myös ollut väsynyt ja epätoivoinen.  The Chapel of Tired Women.

Tällä blogipostauksella ei ole mitään aihetta, eikä siis myös juonta. Ajattelin turskauttaa tähän kaikki parin viime päivän aatokset, joten ”sori siitä” jos juttu pomsahtelee. Ota pari lasia viiniä niin epäloogisuus ei haitanne.

Ensinnäkin kävin tällä viikolla hammaslääkärillä ensimmäistä kertaa oikaisuhoidon aloittamisen jälkeen seurantatarkastuksessa. Vähän jännitti siinä mielessä, että olivatko hampaat siirtyneet suunnitelman mukaan. Olisi aika moinen pettymys, jos koko touhu olisi ollut turhaa tähän asti.

Olin vaihtanut ”kuoriloita” viikon välein. Hammaslääkäri arvioi että se on saattanut olla liian tiivis tahti, koska luustoni on aika kovaa, mutta onneksi hampaat olivat siirtyneet niin kuin piti, ja kaikki oli hyvin.

En halua olla erityisesti yllyttämässä tämänkaltaisen oikomishoitoon, enkä siksi halua maalailla liian ruusuista mielikuvaa, koska tämä vaatii sitoutumista, ja  touhussa on puuhaa. Luulen että itseäni on asiassa helpottanut se että elämäni on niin simppeliä että tämä hammas-show ei niin kauhean paljon omaa elämääni vaikeuta. Mutta jos minulla olisi pieniä lapsia, pentukoira, jalkasilsa, työ slush-organisaatiossa ja 300 matkustuspäivää, en kyllä ryhtyisi.

Omalla kohdallani oikaisuhoito on auttanut  ryhdikkäämpään ruokailuun. Kaikki napostelu on jäänyt, koska ei viitsi ottaa ”hampaita” pois. Eli herkut täytyy nauttia jälkiruuaksi, sen jälkeen pestä hampaat, ja laittaa ”kuorilot” paikoilleen. Nykyisin siis pesen hampaat 3-5 kertaa päivässä!

En ole vielä matkustanut ”kuoriloiden” kanssa Ruotsin risteilyä kummemmin, mutta matkailussa lienee oma haasteensa. Varsinkin minulla, koska en voi käyttää yleisten vessojen pesuaineita formaldehydiallergian takia. Minun täytyy kuljettaa mukanani käsilaukussa omaa käsisaippuaa, että voin hygienisesti poistaa kuorilot yleisessä vessassa. Saippuapalojen kuljettaminen käsilaukussa on yllättävän sottaista puuhaa.

Toisin sanoen, nyt on taas hyvä syy ostaa uusi käsilaukku, entistä isompi, mihin mahtuu kaikki vekottimet! Olen jo googalaillut sopivaa, haluaisin punaisen!

Kuorilot suussa eivät enää häiritse, enkä niitä huomaa. Meni jonkin aikaa, että niihin tottui. Kieli meni kuoriloiden reunoihin ihmettelemään. Ja ulkona kylmässä säässä tuntui suussa kummalta. Tai hengästyneenä. Mutta ne tuntemukset kestivät ehkä viikon. Enää en kiinnitä kuorilihin mitään huomiota.

Seuraava vaihe kyllä pelottaa ja paljon. Leukaa aletaan siirtämään. Tulee uudet kuorilot, entistä vaikeammat, jotka pakottavat alaleuan uuteen asentoon. Sanoin lääkärille, että se kyllä pelottaa, ja onko edes mahdollista. Lääkäri lohdutti, että totun niihin suukapuloihin viikossa. Ja leuka venytetään ensin yli, että tavoiteasento saavutetaan.. Että semmoista tiedossa! Ei onneksi vielä, keväämmällä.

Tämän piti olla kooste, mutta nyt tuli niin paljon juttua hampaista, että en taida viitsiä teitä rasittaa paitsi yhdellä asialla. Donnerilla.

Eilen uutisissa kerrottiin että Jörn Donner on kuollut.

Minulla on pienenpieni kosketuspinta Donneriin. Tai oikeastaan kaksi. Isävainaa osti Donnerilta 70-luvun lopussa lomakylän Kustavista. Meidän nykyinen mökki on Donnrtin lomakylän leirintäalueen entinen sauna. Toisin sanoen Donner on istunut lauteilla siellä missä minä nyt kesäisin makoilen soffalla.

Toinen henkilökohtainen muisto Jörn Donnerista on 90-luvulta. Olin mainostoimistossa copywriterinä ja mainonnansuunnittelijana. Taideteollinen korkeakoulu Arabiassa tilasi lanseerauskampanjan uudelle audiovisuaaliselle tilalleen Lumolle. Teimme kaksi filmiä aiheena Luovuus. Haastattelin Jörn Donneria ja toisessa Stefan Lindforsia. Muistan vieläkin, kun kävin Pohjoisrannassa Donnerin työhuoneella häntä tapaamassa ja pyytämässä mukaan projektiin. Kaikki meni hyvin. Filmeistä tuli hienot. Muistaakseni. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ainakin.

Olisipa hieno saada nähdä ne filmit.

Kylläpä tuntuu elämä joskus pitkältä. En voi uskoa, että se olin minä. Minä, joka nyt hammaskuoriloista postaan.

Normaali

Ei enää hassuja vanhoja naisia

Kotiliedessä oli juttu 63-vuotiaasta Laila Snellmanista. Hänen äitinsä on ranskalainen. Jutussa Laila pohtii kulttuurien eroja, sitä kuinka Etelä-Euroopan maissa hän voi kokea vielä olevansa kaunis ja seksikäs. Siellä vanhakin nainen voi olla lumoava. Kuten esimerkiksi Ranskan presidentin puoliso Brigitte Macron.

Nyt taas huutelen puskista, kun en ole vielä käynyt katsomassa Teräsleidit elokuvaa, mutta sen mitä olen mainoskuvista, en pidä näkemästäni. Miksi rouvat on puettu naurettavan näköisiksi? Miksi Suomessa aina komediat stailataan överiksi tyyliin Pekko Aikamiespoika. Että kyllä on hauskaa, kun on liian lyhyet lahkeet ja liian pienet vaatteet. Kyllä sitten katsoja ymmärtää nauraa. Ehkä genren aloitti jo Pekka Puupää, eikä siitä olla päästy eteen päin.

Ehkä myös erilaiset television hahmokisat tukevat tätä piirrettä. Puetaan hassut vaatteet päälle, ja sitten ollaan hassuja. Komedia on taitolaji, ja sen mestarit osaavat olla hauskoja ilman hassuja vaatteitakin. Tulee mieleen esimerkiksi Ritva Valkama tai Hannele Lauri. Loistavia komedienneja.  Varmasti myös Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta olisivat pystyneet olemaan hauskoja näyttämättä pelleiltä.

Teräsleidit on puettu ylisuuriin, hassuihin vaatteisiin. Ihan niin kuin vanha ihminen ei enää ymmärtäisi, miltä näyttää. Se on kuulkaa ikärasistista se. Ei varmasti tekisi elokuvasta vähemmän hauskaa, jos vaatteet olisivat ”normaalit”. Vaatteilla ei erikseen tarvitse korostaa roolihahmojen komediallisuutta. Se on halpa keino, joka vesittää itse asian.

Miksi elokuva-arvosteluissa ei kiinnitetä näihin stailausasioihin huomiota? Tuntuu siltä että elokuva-arvostelijat ovat niin innoissaan siitä että naisista tehdään elokuvia, ja naiset tekevät elokuvia, että huomio siitä miten tehdään, unohtuu. Ei pitäisi luomoutua tasa-arvoasiasta niin paljon että itse arviointi kärsii.

 

 

Normaali

Tosivanhojentanssit

Minulla on kaapissa yksi iltapuku. Janne Renvallin suunnittelema, ruskeaa taftia, yläosassa pitsiä, leveä helma. Halusin leveän helman, koska morsiuspukuni oli kapea. Iltapukua tarvitsin vuonna….minä vuonna se oli? 1998, ehkä…mainostoimiston kymmenvuotispippaloihin.

En taida enää siihen pukuun mahtua, vyötärö ei ole hulavanteilusta huolimatta pysynyt samoissa mitoissa. Pysyköön kaapissa, kun sinne mahtuu, vaikka päälle ei.

Olisi kyllä ihana vielä kerran elämässä päästä iltapukujuhliin! Katselen haikeana juhlapukuliikkeiden näyteikkunoita. Olisi ihana pukeutua kahisevaan leveään helmaan, käydä kampaajalla laitattamassa hiukset ja antaa ammattimeikkaajan loihtia parhaat puolet esiin.

Ensi vuonna pojalla on vanhojen tanssit koululla. Höh. Mitkä ihmeen vanhojen tanssit? Seitsemäntoistavuotiaille? Ne mitään vanhoja ole. Me ollaan! Meille ne vanhojen tanssit pitäisi olla, sellaiset tosivanhojentanssit.

Siihen aikaan kun itse olin lukiossa,  Koivisto presidentti ja Kekkonenkin vielä eli, vanhojen tanssit olivat ihan erilaiset. Silloin pukeuduttiin oikeasti vanhoihin vaatteisiin, eikä mihinkään glamouriltapukuihin niin kuin nyt. Minulla oli äitivainaan vanha jakkupuku 50-luvulta. Samperi sentään. Olisipa ollut silloin tämä nykytyyli! Kyllä olisin pistänyt överihelmat ja kaikki maailman glitterin!

Kun ei ole näköpiirissä kutsua presidentinlinnaan, eikä tosivanhojentansseja kukaan järjestä, täytynee kekata omat kemut. Mitä jos tästä lähtien pukeutuisi aina itsenäisyyspäivänä iltapukuun kotona. Viettäisi ihan normisti illan sohvaperunana televisiosta muiden juhlintaa seuraten, mutta iltapukuun sonnustautuneena. Saman voisi toistaa uutena vuotena. Jos hommaisi iltapuvun. Tai suurentaisi sen Renvallin. Ei, en minä sitä halua, haluan uuden! Jonkun ihanan värisen. Vaikka vihreän tai oranssin.

Kotiliedessä oli juttu romanttisten kirjojen kirjoittajasta Barbara Cartlandista. Hänen  lempivärinsä oli pinkki. Barbara köllötteli kultasomisteissa baldakiinisängyssään täydessä sotisovassa pinkkeihin röyhelömekkoihin pukeutuneena, helmet kaulassa, vahvat meikit kasvoilla, tekoripsiä räpytellen, ja saneli sihteerilleen uuden kirjan. Sen tekemiseen kului seitsemän päivää. Seitsemän päivää! Uskomaton tätsy, ja mikä tyyli! Respect.

Mikäpäs siinä. Ihan hyvin voi näköjään pukeutua iltapukuun ilman juhliakin. Itse asiassa näin Vuokko Nurmesniemen kaupassa aivan ihanan mustan iltapuvun, joka oli sellaista pehmeää velourtyyppistä kangasta. Kävin puodissa, kun siellä oli alennusmyynti katsastamassa valikoimat. Hiplailin sitä iltapukua ja harmittelin, kun ei ole mitään juhlia ikinä. Mutta mitä jos sitä ei pitäisikään iltapukuna, jos ostaisi sen ihan vain oloasuksi? Jos alkaisi sellaiseksi oman elämänsä barbaracartlandiksi.

Ensi kuussa täytän 53. En juhli. Mutta sitten pidän juhlat kun täytän 55. Ja kun olen 66, 77, 88 –  inshallah –kuten muslimit sanovat, miten pitkällä tässä sitten päästään. Paljon mukavamman näköinen luku kuin tasavuosikymmen. Ehkä niistä kekkereistä pitää tehdä iltapukujuhlat. Tai ainakin itse pukeutua iltapukuun. Harmi kun pukua ei voi ostaa etukäteen. Kun ei voi tietää, minkä kokoinen on silloin. Sitähän voi kutistua kasaan kuin rusina tai paisua kuten rusina simassa.

Normaali

Jäykkä selkä, jäykät aatteet

Tässä iässä on ehtinyt harrastaa vaikka mitä. Ja joitakin lajeja useampaankin kertaan. Kuten joogaa. Ensi kertaa aloittelin 90-luvulla. Taavi Kassila piti hathajoogatunteja lähellä työpaikkaani Kankurinkadulla.

Tykkäsin. Rauhoituin ja venyin. Opin palleahengityksen, joka on  loistava ja helppo metodi rauhoittumiseen ja rentoutumiseen.  Ensi kertaa tajusin silloin, että minun pitää etsiä elämääni rauhoittavia elementtejä. Olen nopeatempoinen ihminen, ja työskentelin mainosalalla, mikä lisäsi buustia. Kassilan joogatunnit toivat paitsi fyysistä hyvinvointia myös rauhaa.

Tunti päättyi rentous- ja mielikuvaharjoitukseen, missä vietiin lootuksenkukka oman mestarin jalkojen juureen. Mestarin sai jokainen päättää itse.  Uskon jumaluuteen, mutta en sellaiseen, joka kaipaa minun tuomaa uhria, aneita tai lootuksenkukkia, joten tämä lootuksenkukkamielikuvaharjoitus oli mielestäni hieman kiusallinen.

En ylipäätään pidä ajatuksesta, missä liikuntaan lisätään ideologia tai uskonto. Näin on usein joogassa. Tai ainakin oli silloin 90-luvulla. Ohjaaja on guru, jota ihaillaan. Joogasalit koristeltu intialaisilla jumalkuvilla ja patsailla.

Kaikkien ”gurujen” oma ego ei kestä oppilaiden ihailua. Muistan olleeni joogaviikonloppuleirillä jossakin saaressa Tammisaaren lähellä. Lauantaiaamun joogatunnilla huomasin, kuinka joogi näppärästi poimi käytetyn kondomin joogasalin lattialta varpaillaan, ja tuikkasi taskuunsa. Oli tainnut antaa yksityisopetusta edellisenä iltana jollekin notkealle oppilaalle.

Eräs mainostoimistoaikainen tuttu on ryhtynyt jonkinsortin joogiksi. Tommi Kujala. Oli ennen asiakkaani hampurilaisravintola Carrolsilla, sittemmin projektijohtajana hasan&partnersilla.  Nykyisin Tommi Kujala on Charanpal Singh. Hänellä on pitkä parta ja turpaani. Ei kyllä tunnistaisi samaksi ihmiseksi. Mutta ehkä ei minuakaan. Eri syistä tosin.

En tiedä, lähtikö Kassila Intiaan, mutta tunnit loppuivat, ja hatha vaihtui astangaan.

Astangajooga on fyysisesti raskain laji mitä tiedän, paitsi hot jooga, mutta siihen myöhemmin. Astangajoogaharrastus päättyi siihen kun tajusin että tämä ei lopu koskaan, en tule ikinä olemaan tarpeeksi mutkalla. Aina tulee joku uusi, vielä vaikeampi liike, mihin minun pitäisi taipua. Eikä se ollut oma tavoitteeni. Miksi ihmeessä pitäisi mennä vielä enemmän mutkalle? Eikö treenaamista voi lopettaa johonkin tasoon? Lopetin koko homman.

Joogat jäivät  hetkeksi, kunnes joku ehdotti hot joogaa. Siinä ideana on tehdä joogaharjoitukset erityisen kuumassa tilassa. Kerta riitti. En pidä kuumasta ilmanalasta muutenkaan, saati nyt sitten jumpata kuumassa ja kosteassa. Älytön idea.

Seuraavaksi kokeilin yin-joogaa. Se sopi. Oli oikeastaan aika samanlaista kuin Kassilan hatha. Mutta jotenkin sekin jäi. En vain saanut itseäni viedyksi tunnille.

Nyt olen taas joogatunneilla. Sen nimi on niin vaikea että en osaa sanoa. Iyengarjooga. Ei ole lootuksenkukkia, ei epäterveellisiä asentoja, ei jumalolentoja, ei guruja, ei turpaaneita eikä kondomeita lattialla. On kuntosali ja fysioterapeutti ohjaajana. Tavoitteena kehon kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Viime kerralla tunnin aiheena oli selän taaksetaivutukset. Treenin jälkeen totesin; ”Toivon että asenteeni eivät ole yhtä jäykät kuin alaselkäni.”

Ohjaaja naurahti ja totesi, että kyllä ne hänen kokemuksensa mukaan vähän korreloivat. Niinhän se taitaa olla. Nuorena selkä on vielä taipuisa ja notkea, niin kuin mielikin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän jäykistyy kroppa ja aatteet.

Mutta ehkä mieltänsä voi myös notkistaa. Vaatii tietenkin myös treeniä. Ryhdyin notkistamaan mieltäni eräänlaisella itsekeksimälläni taideterapialla. Otin valokuvia Helsingin patsaista niiden väärältä puolelta. Patsaat kuvataan aina samalla tavalla etupuolelta, paitsi Havis Amanda, jolla on nätti takapuoli. Aion ottaa kuvia myös rakennusten vääriltä puolilta. Kävin jo kuvaamassa eduskuntatalon ja Hakasalmen huvilan. Laitan mielennotkistuskuvia Instagrammiin, sieltä voi käydä katsomassa, jos kiinnostaa.

Mieltä jäi myös puhuttelemaan Ruben Stillerin ohjelma, aiheena oli salaliittoteoriat. Siinä Ruben kysyi asiantuntijalta, miten salaliittoteorioihin uskovan kanssa tulisi keskustella livenä tai netissä. Tai ylipäätään eri tavalla ajattelevan kanssa. Usein sellaisessa tilanteessa keskustelu ajautuu väittelyksi ja jankkaamiseksi. Asiantuntijalla oli tähän yksinkertainen neuvo, joka pätee kaikkeen keskusteluun. Keskusteluun ei pidä ryhtyä oma agenda mielessä, niin että itsellä on selkeänä mielessä keskustelun lopputulos ja tavoite (eli yleensä toisen ihmisen ”käännyttäminen” ajattelemaan samalla tavalla). Keskusteluun pitää ryhtyä avoimin mielin, valmiina oppimaan uutta. Hyvä neuvo.

Luulen että jäykkä selkäni on sittenkin notkeampi kuin mielipiteeni. Tarvitaan paljon harjoitusta oman mielen notkistamiseksi. Mutta toivoakseni asian huomioiminen on jo alku parempaan. Mielen notkistamisessa riittänee haastetta loppuelämäksi. Ja selän.

 

 

 

 

 

Normaali

Kansallismuseo taitaa olla pihalla oman pihansa suhteen

Kuljin Helsingin Mannerheimintietä pohjoiseen. Pian eduskuntatalon jälkeen sijaitsee Kansallismuseo. Museon takana on muurin ympäröimä piha, missä tieltä katsottuna näytti kasvavan isoja, vanhoja puita.

Muistan lukeneeni että pihalle on suunnitteilla museon lisärakennus. Sen tieltä puut todennäköisesti kaadetaan,  ja piha rakennetaan umpeen.

Nyt huutelen puskista – tai tässä tapauksessa tieltä – koska en tiedä, mitä Kansallismuseon muurien reunustamalla pihalla tätä nykyä on, mutta onko suojaisaa sisäpihaa järkevä rakentaa upeen? Voisiko uudelle museo-osalle olla tarjolla joku muu paikka? Kyllä täällä kaupungissa vielä röntsäistä, rakentemista kaipaavaa joutomaatkin on.  Mutta uhrata nyt vanha piha uudisrakennukselle, saanen epäillä hankkeen mielekkyyyttä. Mielestäni osaamme jo arvostaa vanhoja rakennuksia, mutta ehkä emme vielä vanhoja pihoja, puutarhoja ja puita. Nekin kaipaavat suojelua ja vaalimista.

En tiedä toista paikkaa Helsingin keskustassa, missä olisi korkean kivimuuri suojaama umpipiha, missä kasvaa korkeita puita. Ajatuksena se kuulostaa aivan ihanalta paikalta! Tuulelta suojaisa, ehkä myös paahtavimmalta paisteelta kesällä.  Miten ihana siellä olisikaan istua nauttimassa virvokkeita ja lepäämässä kaupungin melulta ja hälyltä. Kesällä siellä voisi olla pienimuotoisia konsertteja. Eikö piha puineen ja muureineen olisi suojelemisen arvoinen paikka sinänsä? Ainutlaatuinen paikka Helsingissä.

Meidän kotia vastapäätä tien toisella puolella sijaitsee vanha 1800-luvun lopussa rakennettu talo. Talo on omistanut rakennusarkkitehtuurimuseo, mutta sillä ei ole ollut varaa kunnostaa tai edes ylläpitää rakennusta. Olemme asuneet tässä kaksikymmentä vuotta, ja kaikki nämä vuodet olen katsellut ja surrut talon rapistumista ja autiota yksinäisyyttä. Joskus talonmiehen asunnossa paloi vielä valo. Nyt sitäkään ei ole näkynyt moneen vuoteen.

Talo on ollut pitkään myynnissä, sen kunnostamisnen on iso ja kallis urakka, lisäksi kiinteistö on kaavoitettu kulttuurikäyttöön, ja määräykset vaativat että siihen täytyy olla jotakin julkista ja yleishyödyllistä toimintaa.

Joitakin viikkoja sitten luin lehdestä että rakennus on vihdoin myyty. Sen osti Tiina ja Antti Herlinin säätiö. Mahtavaa! Odotan innolla, mitä toimintaa taloon tulee. Mies oli jo nähnyt rakennusliikkeen auton talon pihassa. Olivat varmasti tutustumassa remontoitavaan kohteeseen.

Toivon että taloon tulee ainakin kahvila. Talon ympärillä on ränsistynyt piha, joka rajautuu puistoon. Olisin siellä kahvilan pihalla joka päivä! Ensi töikseni marssisin esittäytymään, ”rouva tien toiselta puolelta, päivää. Ihana että tulitte ja pelastitte tämän talon”.

Talo on viettänyt beessiä hiljaiseloa, ikään kuin yrittäen maastoutua huomaamattomaksi ympäristöönsä, niin että tuhopolttajat tai ilkivaltaajat eivät sitä löydä. Vanhan rouvan (jostakin syystä ajattelen että talovanhus on feminiini) piilottelu on onnistunut. Hiljaiselon ja kuihtumisen vuodet ovat takana, uusi kukoistuksen aika edessä! Siitä tulee todellinen kaunotar! Oikea Dame!

Pitääpä käydä ottamassa talorouvasta kuva. Voi sitten tehdä sellaisen ”Ennen – Jälkeen” kuvasarjan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nekrologi, elämän viimeinen CV

Hesarissa oli tänään 22. tammikuuta mielenkiintoinen nekrologi. Mielenkiintoinen siksi, että muisteltava henkilö ei ollut kuuluisa poliitikko, menestynyt liikemies, taiteilija, urheilija tai muu merkittävän uran tehnyt. Edesmennyt oli kotirouva.

Hänen elämänsä ei sisältänyt erityisiä saavutuksia, jos ei kolmea hole-in-onea ja kunnia-asemaa golf clubilla lasketa, mutta hän oli selvästikin elänyt mielenkiintoisen ja kokemuksista rikkaan elämän. Asunut kotirouvana Afrikassa ja Lontoossa. Pelannut ystävien kanssa bridgeä, pitänyt lettukestejä lastenlapsille ja opettanut heitä uimaan takapihan uima-altaalla. Lukemani perustella rouva Kirsti Locke oli elänyt onnellisen ja hyvän elämän.

Olisi mielenkiintoista lukea useammin tämänkaltaisia nekrologeja, mistä kuvastuu ihmisen persoona ja elämänasenne, ja jotka kertovat ”tavallisista” ihmisistä. Liian usein nekrologi on kuin elämän viimeinen CV. Luettelo työpaikoista ja uran huipuista.

Mieleen on jäänyt eräs nekrologi vuosien takaa. Se oli kirjoitettu Veikko Vennamon vaimosta Sirkasta. Kirjoituksesta paljastui varsinainen ideanikkari. Puolueen sloganit ”Kyllä kansa tietää”, ”Rötösherrat kiinni” ja muut keksittiin Vennamojen keittiössä.

Rouva Vennamo teki elämäntyönsä miehensä sihteerinä ja taustavaikuttajana. Hän itse sanoi että pystyi vaikuttamaan enemmän asioihin tässä tehtävässä kuin asettumalla kansanedustajaehdokkaaksi. ”Puhe uharautumisesta on turhaa itsesääliä ja keikarointia.” Hän oli myös päättänyt että hänen elämäntehtävänsä on olla vahva ja kestävä. Miehen pitää saada itkeä hänen olkapäätään vasten.

Muistokirjoitus teki minuun niin suuren vaikutuksen, leikkasin sen ja säilytin pitkään piirongin laatikossa. Voi se siellä jossain olla vieläkin, mutta onneksi kirjoitus löytyy myös HS:n arkistosta nimihaulla. Kannattaa lukea.

Mikä nainen! Mikä itsetunto! Mikä rohkeus! Olisi ollut hieno tuntea tai edes lukea hänestä lisää. Hänestä olisi pitänyt tehdä elämäkerta. Lainasin juuri kirjastosta  ”Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa” nimisen kirjan. Historiassa on kautta aikojen ollut monenlaisia vaikuttajanaisia. Joskus asema taustalla on myös ollut naiselle ainoa tapa saada valtaa.

Ehkä syytä tarkentaa väärinkäsitysten välttämiseksi että en tarkoita että naisen paikka olisi olla taustavaikuttaja, en todellakaan! Iloitsen siitä että meillä Suomessa on nuorten naisten johtama hallitus. Toivon sille sydämeni pohjasta onnea ja menestystä. Valtaan ja asemaan pitää pyrkiä, jos ja kun sitä haluaa. Mutta arvostan suuresti sitä, että ihminen – mies tai nainen –näkee oman arvonsa ja merkityksenä myös taustavaikuttajana. Kaikkien ei tarvitse olla etulinjassa. Ne jotka ovat etulinjassa tarvitsevat siellä pärjätäkseen kaiken mahdollisen avun ja tuen taustalta. Muuten ei eturintamalla pärjää.

Nekrologin kirjoittaminen on vaikea tehtävä. Ihminen on moniuloittenen olento. Usein tunnemme edesmenneestä vain yhden puolen. Meillä on omat roolimme ja historiamme työssä, omassa perheessä, suvussa, ystävinä ja harrastusten parissa. Harva tuntee ihmisestä kaikki nämä puolet ja roolit. Ei edes läheisimmät.

Miehellä on juuri työn alla nekrologi hänen ystävästään ja työtoveristaan. Sanoin miehelle, että olisi varmasti parasta että hän kirjoittaisi myös itse itsestään valmiiksi nekrologin. Ei sitä kukaan muu osaa kirjoittaa. Tosin näyttäisi kyllä lehdessä vähän oudolta, jos olisi vainajan itsensä kirjoittama muistokirjoitus…

Sitten tuli mieleen dekkarin alku. Lehdessä olisi nekrologien sarja, ja osoittautuisi että kirjoituksen kohteet ovat yhä elossa, mutta heidät murhattaisiin pian kirjoituksen julkaisun jälkeen. Mutta kuka olisi murhaaja? En ole keksinyt.

Normaali

Urheiluhullut, sanan varsinaisessa merkityksessä

Muodostelmaluistelun valmentajan sadistiset valmennusmetodit paljastuivat, ja hän sai kilpailukiellon ja lopulta potkut, hyvä niin. Kaikki minkään pelikentän reunalla viivähtäneet ovat voineet huomata kilpaurheilun agressiivisuuden ja vihailmapiirin. Asiasta ei puhuta, se kuuluu pelin henkeen. Kilpaurheilijan pitää sietää mitä vain. Vai pitääkö? Miten huutamalla ja haukkumalla kenenkään suoritus paranee yhtään missään lajissa – niin kuin ei töissäkään.

Pari omakohtaista muistoa. Poika harrasti pienenä uintia. Hyödynsin treeniajat menemällä itse vesijuoksemaan samaan aikaan. Mäkelänrinteen uimahallilla oli yleensä monet eri ikäisten treenit yhtä aikaa eri radoilla. Vesijuoksurata on altaan reunimmaisena. Meni oma vesijuoksufengsuifiilis ihan pieleen, kun yhden radan valmentaja huusi pää punaisena valmennettavilleen. Kielenkäyttö oli todella rumaa ja ala-arvoista.

Lopulta kylläännyin kuuntelemaan miehen meuhkaamista, ja menin uimavalvojien kopille tekemään miehestä valituksen. Uimavalvojat olivat asiasta hieman vaivaantuneita. Hekin olivat varmasti asiaan kiinnittäneet huomiota, mutta taisi uimavalmentaja olla hierarkiassa sen verran yläpuolella, että rahkeet asiaan puuttumiseen eivät riittäneet.

Kotimatkalla kysyin, oliko poika huomannut viereisen radan tapahtumia? Hän oli ollut niin keskittynyt oman ryhmänsä asioihin, että ei ollut huomannut. Pidin kuitenkin ”esitelmän”, sellaista käytöstä ei koskaan saa sallia, ja jos oma valmentaja koskaan käyttäytyy tai puhuu epäkunnioittavasti, asiasta pitää kertoa kotona ja lähteä tilanteesta pois. Se ei ole oikein.

Kerran eksyin nyrkkeilyotteluun. Se oli 90-luvulla, mainostoimistoaikoina. Joku – oliko filmiyhtiö? – kutsui otteluun. Muistan pohtineeni, että pystynköhän katsomaan, kun lyövät toisiaan. Yllätys oli melkoinen paikan päällä. Se mitä nyrkkeilykehässsä tapahtui oli ok. He olivat siellä omasta vapaasta tahdostaan toisiaan lyömässä, ja puuhaa vahti tuomari, joka seurasi että sääntöjä noudatettiin. Mutta yleisö! Olin aivan järkyttynyt yleisöstä. Siitä aggressiivisuudesta. Ja mitä he huusivat. ”Tapa se vitun neekeri!” Muistan ajatelleeni, että järkyttävää, nämä kaikki kulkevat ihan vapaana tuolla kadulla.

En tiedä, onko meno samanlaista nykyään. Saako kentän reunalla huudella mitä hyvänsä ilman että kukaan puuttuu asiaan? Todennäköisesti.

Rivien välistä on ehkä luettavissa asenteeni kilpaurheilua kohtaan. En ole kilpaurheilun ystävä, en yhtään minkään lajin. Mielestäni kilpaurheiluun liittyy paljon epäkohtia. Tarkemmin ajatellen en näe siinä mitään hyvää ja kannatettavaa.

Kilpaurheilu on yksilötasolla epäterveellistä, suorituskyky viedään äärimmilleen, lopputuloksena on sairastunut keho – joskus myös mieli. Pahimmassa tapauksessa joutuu käyttämään kiellettyjä aineita. Jotkut lajit ovat suorastaan narsistisia, esimerkiksi bikinifitness. Historia tuntee tapauksia joissa naisurheilijoille on salaa syötetty testosteronia heidän tulostasonsa parantamiseksi. Joissakin lajeissa laihdutetaan epäterveellisellä tavalla kilpailukuntoon. Kilpailut lisäävät negatiivista kansallismielisyyttä, mukaan lukien muut negatiiviset lieveilmiöt kuten urheiluhuliganismi, doping, sääntöjen noudattamatta jättämiset, lajien väkivaltaistuminen jopa kanssakilpailijoiden terveyden vaarantavalla tavalla. Epäeettisyyttä on myös toiminnan rahoituksessa; naisurheilijat ja -joukkueet eivät saa yhtä paljon taloudellista tukea.

Ekologisesti kilpaurheilua ei myöskään voi pitää järkevänä toimintana. Isojen, kansainvälisten kisojen järjestämiseksi rakennetaan kertakäyttöisiä, massiivisia komplekseja ja liikennejärjestelyjä. Hevosia, autoja ja huoltojoukkojen välineistöä (konttikaupalla, rekkalasteittain tavaraa) kuljetetaan mantereelta toiselle.

Surullisinta on, että pieleen menee jo ruohonjuuritasolla eli lasten kilpaurheilussa. Erityisesti joukkulajit ovat niin kilpailuhenkisiä, että lapsia treenautetaan liikaan ja luokittelu aloitetaan varhain.

Mutta ei yksilötasokaan puhtain paperein pääse. Kerran oma lapsi halusi hiihtokilpailuihin. Yritin selittää että yleensä ne, jotka osallistuvat hiihtokilpailuihin, ovat treenanneet lajia jonkun verran. Eivät selittelyt auttaneet, oli sen verran itsetunto pienellä isona. Ilmoitin pojan kisoihin. Ne pidettiin jossain Espoossa. Siihen maailman aikaan, kun Etelä-Suomessakin vielä talvella hiihdettiin.

Siellä kalkkiviivoilla odottelin pojan paluuta kierrokselta viimeisten joukossa (oli kerran jopa eksynyt radalta),  ja todistin erään pikkutytön maaliin tuloa. Vastassa taisi olla  äitivalmentaja,  avoimen vihamielisenä. Äiti tenttasi siinä kaikkien kuullen tytöltä, että miten tämä oli niin saamarin huonosti hiihtänyt.

Vastikään ystävä, jonka kymmenvuotias poika on innokas jalkapallonpelaaja, murehti sitä, että poika on uhattu tiputtaa joukkueesta, missä hän on pelannut jo usean vuoden ja missä kaikki kaverit ovat. Syynä joukkueesta tiputtamiseen oli se, että valmentajan mielestä pojan räjähtävä nopeus liikkeelle lähdössä ei ole ihan toivotulla tasolla. Kymmenvuotiaan pojan, joka on kasvuiässä! Kysehän saattaa olla ohimenevästä tilanteesta kasvupyrähdyksessä.

Poika rakasti jalkapallon pelaamista. Tiputtaminen omasta joukkueesta olisi tarkoittanut sitä, että poika todennäköisesti olisi lopettanut harrastuksen kokonaan. Hän olisi kokenut tiputtamisen nöyryyttävänä, ja vaikeana asiana sopeutua uuteen joukkueeseen, missä hänet olisi otettu vastaan siitä toisesta joukkueesta tiputettuna tulokkaana. Onneksi tilanne päätyi hyvin. Vanhemmat neuvottelivat valmentajan kanssa, ja tämä lupasi pojalle vielä yhden mahdollisuuden.

Urheilu pitäisi olla iloinen, terveyttä, ruumiin ja sielun hyvinvointia lisäävä ja itsetuntoa kasvattava asia jokaisella tasolla ja kaikissa ikäluokissa.

PS. Olen minäkin kilpaurheillut! C-tytöissä koripalloa, Saarijärven NMKY:ssä. Joukkueemme oli tilastollinen ihme: hävisimme joka ainoan ottelun. Valmentajaa hävetti. Muistan, että hän sanoi meille, että jos pliis, voisimme hävitä edes vähemmän kuin kaksikymmentä pistettä. Jos häviämme enemmän, joudumme kävelemään vierasotteluista kotiin. Jatkoimme häviämistä. Se ei  häirinnyt meitä lainkaan, meillä oli ihan hemmetin hauskaa! Ilmeisesti itseltäni puuttuu kilpailuvietti tässä suhteessa ihan kokonaan.

 

 

Normaali

Helsinki – Babylon

Antiikkikaupan ikkunassa on vanha karttapallo. Jään katsomaan. Meret kiiltävän puhtaina, turkooseina. Maiden rajat tutuilla, vanhoilla paikoillaan. Itä-Saksa. Neuvostoliitto. Jugoslavia. Maailmanjärjestys omasta lapsuudesta. Järjestys, jonka kuvitteli olevan ikuinen, mutta olikin väliaikainen. Nyt karttapallo olisi erilainen, jos sellaisia vielä valmistettaisiin.

Karttapallon näkeminen laittoi miettimään ihmiskuntaa ja sen historiaa, missä kaikki on väliaikaista.

Yle Areenassa on radio-ohjelmien puolella ohjelmasarja nimeltä Kadonneiden kaupunkien jäljellä. Yhdessä jaksossa kerrotaan Thonis Herakleionista, egyptiläisestä kaupungista joka vajosi mereen. Kannattaa katsoa myös kuvia tästä vedenalaisesta kaupungista, löytyy netistä kaupungin nimellä kuvahaulla. Toinen ohjelman jaksoista kertoo Babyloniasta, oman aikansa trendikaupungista, josta on jäljellä enää hiekasta kaivetut rippeet. Babylonian kaupungin portti on esillä Berliinissä museossa. Tai Petrasta, karavaanireittien tärkeästä risteyskaupungista; Assurista, missä kirjoitettiin nuolenpäätekniikalla ja kaikille tutusta Pompeijsta.

Ne, jotka aikoinaan kaupunkien suuruuden aikana niissä asuivat, eivät varmasti voineet edes kuvitella, että kotikaupunkia ei joskus olisi olemassa. Että se olisi kaivautunut hiekkaan tai jäänyt meren alle. Ja kuinka arkeologit parin tuhannen vuoden kuluttua kaivavat heidän kotikaupunkiensa rippeitä selvittääkseen, miten siellä on asuttu ja eletty.

Yhtä kummalliselta tuntuisi ajatella, että omaa kotikaupunkia Helsinkiä ei joskus olisi. Se olisi hautautunut meren alle tai peittynyt maakerroksien alle. Kuitenkin se on pitkällä aikavälillä varsin todennäköinen kehitys. Kahdentuhannen vuoden kuluttua tuskin on Helsinkiä tai Suomea. Ehkä täällä on silloin taas dinosauruksia tai pari kilometriä jäätä. Tosin kaikkitietävän wikipedian mukaan seuraava jääkausi tulee vasta 50.000 – 100.000 vuoden kuluttua.

On inhimillistä ajatella, että oma aikakausi on ”ainoa oikea”, kehityksen huippu ja ikuinen. Että juuri meidän elämäntapamme on ihmiskunnan kehityksen huipentuma. Niin he varmasti ajattelivat Pompeijssa tai Machu Picchulla.

Meidän Suomi on ollut olemassa vaivaiset reilut sata vuotta. Vähän pidempään käsitys suomalaisuudesta. Se on onnettoman lyhyt aika ihmiskunnan historiassa. Pienempi kuin kärpäsen silmänräpäys.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat olemassa antiikkikaupan karttapalloon piirretyt maat. Niissä asuvat – ja myös me muut – ajattelimme, että niin on oleva aina. Ne maat eivät hautautuneet hiekkaan tai vajonneet mereen. Maantieteellisesti ne ovat yhä olemassa, eri nimillä. Ilmastonmuutoksen myötä karttapallosta katoaa lähivuosikymmeninä kaupunkeja ja kokonaisia saaria. Ne jäävät veden alle kuin egyptiläinen Thonis Herakleionis.

Oikeastaan olisi mielenkiintoista ostaa antiikkikaupan karttapallo. Tehdä siihen muutoksia ja korjauksia sen mukaan mitä tapahtuu. Poistaa CCCP. Kirjoittaa tilalle Venäjä. Poistaa raja Länsi- ja Itä-Saksan väliltä. Värittää Itämeri likaisemmaksi. Piirrellä muovilauttoja Atlantille.

”Ihminen on niin kuin tuulen henkäys. Hänen päivänsä katoavat kuin varjo.” Psalmista 144

 

 

 

 

 

Normaali

Vale-jäärä ja takinkääntäjä

Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että vuoden päästä käyt kuudella eri ryhmäliikuntatunnilla, olisin nauranut itseni tärviölle. Olen ollut vannoutunut ryhmäliikuntatuntien vastustaja. Nyt olen kääntänyt takkini. Toivottavasti se pysyy väärin päin – tai ehkä se juuri nyt onkin oikein päin – lopun ikäni.

Olen pitänyt itseäni jääränä. Mutta taidan olla vale-jäärä. Muutosprosessi pois jäärystä alkoi vuosi sitten, kun menin lavis-tunnille. Olin aina ollut sitä mieltä, että tanssitunnit nyt eivät ainakaan ole minun juttuni. Olen epämusikaalinen, enkä osaa liikkua musiikin tahdissa.

Sitten näin dokumentin, missä kerrottiin että tanssiliikunta on paras liikuntamuoto vanhenevalle ihmiselle. Ja me kaikki olemme vanhenevia, ei kukaan ole nuoreneva. Siksi sellaista sanaa kuin nuoreneva ei ole edes olemassa. Aira Samulin on hyvä todistusaineisto tanssin tervehdyttävistä ominaisuuksista.

Katsoin dokumenttia kesällä mökillä, ja ryhdyin heti etsimään syksyksi sopivaa kodin lähellä olevaa paikkaa harrastaa tanssiliikuntaa. Päädyin lavis-tunnille. Se osoittautui hauskaksi hikiliikunnaksi. Tanssiaskeleet eivät olleet vaikeita, ja pikku hiljaa nekin alkoivat sujua varsin sutjakkaasti. Nyt puolentoista vuoden päästä uskaltauduin myös samba-tunnille, vaikka olen ollut aina sitä mieltä, että lanteita nyt en ainakaan osaa ketkutella.

Käyn myös hiit-jumpassa, pilateksessa ja joogassa.

Ryhdynkö vielä absolutistiksi? Olen ollut jonkun aikaa tipattomalla, koska kaksi maksakirroosikuolemaa lähipiirissä vuoden aikana pisti pohtimaan omien sisäelimien tilannetta. Ja oma geeniperimä ei todennäköisesti varsinaisesti suojaa alkoholismilta. Silloin pitää olla erityisesti tarkkana itse. Eikä tämä täysraittiuskaan hullummalta tunnu! Oikeastaan on aika huumaava tunne olla aistit täysin avoinna.

Nyt pitää kyllä ruveta hillitsemään muutosprosessia! Kohta en tunne itseäni.

Tässähän menee koko oma minäkuva uusiksi! Pitääkö enää mikään, mitä itsestäni olen ajatellut, paikkansa? Ehkä liityn kuoroon, koska laulaa en ole koskaan osannut. Ehkä menen messuille, koska kammoan ihmismassoja. Ehkä ryhdyn matkustamaan kaukokohteisiin, koska en todellakaan pidä aikaeroista ja pitkistä lentomatkoista, ja ahtaista lentokoneista.

Jos menen matkamessuille, ja ostan matkaan Intiaan? Siellä paljon ihmisiä ja melua ja pölyä ja kurjuutta; se sijaitsee kaukana ja eri aikavyöhykkeessä. Matkassa Intiaan yhdistyy ajatuksena kaikki mistä en – luullakseni –pidä. Sitten minä olen kyllä mennyt ihan sekaisin, enkä ole itseni enää ollenkaan. Sitten minussa on ihan joka solu muuttunut tai vaihtanut paikkaa. Se on jo pelottavaa.

Olen usein kirjoittanut siitä, miten hienoa on, kun tässä iässä tietää, mitä on ja mistä tykkää. Mutta se ei taida pitää paikkansa, ainakaan täysin. Ehkä se on vain harhaa. Ehkä me vain haluamme lyödä joitakin ovia kiinni itseltämme, naulata joitakin ikkunoita kiinni. En tiedä miksi? Ehkä siten suojaamme itseämme joltakin meitä pelottavalta.

”Koskaan et muuttua saa”, höpöhöpö. Takinkääntö kunniaan! Ovet auki!

Ps. Intiaan en vielä ole valmis, enkä messuille, mutta lähden nyt Ruotsin risteilylle. Olen aina inhonnut Ruotsin risteilyjä.

 

Normaali

Seksiä hiekkakuopassa

Päivän Hesarissa kirja-arvosteltiin toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin autofiktiviinen teos Paperilla toinen. En ole lukenut, joten epäreilusti puskista huutelen. Sori siitä, sanoisi Alexander Stubb.

Arvostelun mukaan Emmi-Liia käy kirjassa läpi seksihistoriaansa alkaen 14-vuotiaana tehdystä abortista aikuisuuteen ja äitiyteen. Hän kirjoittaa seksistä, ”koska haluaa että asioista puhutaan”, haluaa ”poistaa häpeää” ja koska ”meillä ajatellaan että seksin ja seksuaalisuuden pitäisi olla yksityinen asia”.

No kuule, Emmi-Liia ja muu; seksi on yksityinen asia. Se että emme halua tietää toistemme seksielämästä ei tarkoita että se olisi häpeällinen asia. Emme harrasta seksiä julkisesti. Kukaan – ainakaan vielä, ehkä sekin aika tulee – ei halua mennä Kansalaistorin lavalle tekemään seksiä. Ja tiedätkö, Emmi-Liian miksi? Koska se on yksityinen asia.

Vähän niin kuin kakkaaminen. Ei kiinnosta, milloin Emmi-Liia käy kakalla, minkälaista kakkaa on ollut, ja minkälaisiin pönttöihin on kakannut. Onko käynyt kakalla ulkomailla paikassa, missä vessa on pelkkä reikä? Onko kakkinut kultareunuksisiin pönttöihin tai maisemavessoissa. Ihmiskollegan halu olla tietämätön toisen kakasta ei tee siitä toimintona häpeällistä.

Rosa Meriläisellä oli joitakin vuosia sitten samantyyppinen dilemma kuukautisista. Hän jankutti medioissa siitä, kuinka kuukautisten ympärillä oleva häpeä pitää poistaa, ja niistä pitää puhua. Mitä ihmettä! En ollut tiennytkään, että kuukautiset ovat häpeä Suomessa. Ehkä jossakin kulttuureissa jossakin on vielä se käsitys, että nainen on kuukautisten aikana jotenkin saastainen, mutta ei se nyt mikään valtavirtakäsitys ainakaan ole. Lienee osa romanikulttuuria, mutta en tiedä, ajatellaanko sielläkään enää niin.

Onneksi Rosa on rauhoittunut kuukautisasiassa. Vähään aikaan ei ole ollut kuukautisulostuloja.

Herää tietenkin kysymys, miksi omasta seksihistoriasta haluaa kirjoittaa, mikä on sen perimmäinen motiivi? Olisiko se kuitenkin se kaikista motiiveista yleisin, kiitoksen ja kehujen kaipuu? Me kaikki haluamme kuitenkin aina pohjimmiltaan hyväksyntää, olalletaputtelua, kehuja, kiitosta. Ehkä siksi yleensä teemme asioita. Siksi urheilija urheilee, menestyjä menestyy, siksi halutaan julkisuuteen, lehtiin ja palstoille. Siksi halutaan seuraajia twitter-, instagram-tileille ja blogeihin. Poliitikko haluaa haluaa omiltaan kehuja. Harvassa ovat ne, joiden motiivit ovat aidosti jotakin muuta. Äkkiseltään ei tule ketään mieleen, paitsi ehkä äiti Teresa, mutta sekin on kuollut. Niin ja ehkä Linkola, hän ei metsästä huomiota itselleen, hän haluaa olla totuuden torvi.

Tiedoksi Emmi-Liialle, menetin neitsyyteni hiekkakuoppaan parkeeratussa Peugeotissa. Omasta tahdostani. Vieläkin huvittaa aina kun sen hiekkakuopan ohi ajan. Ei hävetä yhtään. Se hävettää, että kerroin sen saadakseni huomiota ja hyväksyntää.

 

Normaali

Pakahduttavasti & pyytettömästi

Vielä palaan ärsyttäviin asioihin. Ainakin vähän. Jospa ne kirjoittamalla hälvenisivät. Aiheena saunaetiketti, tai sen puuttuminen.

Olen saunatavoissani vanhan liiton saunoja. Saunassa ei saa riidellä, ei edes puhua kovaäänisesti. Saadakseen saunasta kaikki sen rentouttavan hyödyn, sinne pitää rauhoittua olemaan ja hiljentyä. Mutta kaupunkisaunoihin tullaan usein muilla motiiveilla, esimerkiksi tapaamaan tuttuja. Kun saunassa on useampi ystäväporukka keskustelemassa keskenään, volyymi nousee., rauha on poissa. Ärsyttää.

Olin eräässä pienessä yleisessä saunassa vuodenvaihteessa. Lauteilla salakuuntelin nuorten naisten puheita. Tai ei niitä tarvinnut salakuunnella, niitä ei voinut olla kuulematta. Naiset keskustelivat uuden vuoden lupauksistaan.

Toinen kertoi edellisenä vuonna asettaneensa selkeitä tavoitteita, kuten asunto, hyvä työpaikka ja parisuhde. Mutta huomannneensa että kun ne nyt on saavutettu, ei silti ole täysin onnellinen. Niinpä hän oli päättänyt asettaa seuraavalle vuodelle ja koko vuosikymmenelle henkisempiä tavoitteita. Hän tavoittelee pyyteetöntä rakkautta ja pakahduttavaa kiitollisuutta.

Teki mieli tuoda julki oma keski-ikäinen näkemykseni. Saavuttaakseen mainitut tunnetilat pitää vain alkaa aktiivisesti tuntea niitä. Olla ”pakahduttavan” kiitollinen ja ”pyyteetömästi” rakastava. Ei ne mistään tupsahda. Helppoa se ei tietenkään ole. En todellakaan tunne itse tällä hetkellä olevani pakahduttavan kiitollinen enkä rakastava. Pikemminkin pakahduttavan huonotuulinen ja pyytettömän ärsyyntynyt.

Ehkä ei ylipäätään kannattaisi yrittää tuntea tai olla jotakin. Ehkä parempi elämänasenne on ajelehtia elämän flowssa, ottaa vastaan jokainen tunne ja tilanne sellaisena kuin tulevat, ja sitten päästää niistä irti. Antaa tunteen mennä kuin pilvi taivaalla. Ja olla kiitollinen että siltäkin hetken tuntui.

Loppujen lopuksi mikään ei ole pysyvää, kaikki loppuu aikanaan. Vitutuskin. Ehkä jopa rakkaus. Ellei nyt satu olemaan joku yli-ihminen, äiti-Amma, joka matkaa ympäri maailmaa kaikkia kohtaamiaan rakastaen ja lämpimästi halaten. Miten se on ylipäätään mahdollista? Voisi kyllä yrittää yhden päivän. Kokeilisi, että sen sijaan että ärsyyntyisi muista ihmisistä ja heidän tavoistaan ja touhuistaan, ajattelisi mielessään, että nytpä ihan pyyteettömästi rakastan tuotakin nuorta, kovä-äänistä saunojaa. En tiedä, onnistuisiko?

Eilen tuntui taas monelta. Olin vihainen ja loukkaantunut, kun pyörä yritettiin varastaa työpaikan edestä. Onneksi varas ei ollut jaksanut kantaa sitä kuin seuraavan korttelin päähän, joten löysin sen sieltä. Pitänee mennä rautakauppaan ja ostaa lisää maaleja, tuunata pyörää niin oudoksi että sitä ei kukaan ota, ja myyminen olisi vaikeaa.

Olin elämäni ensimmäisellä samba-tunnilla. Tai ei se nyt mitään sambaa ole. Jumppaa samban tahtiin enemminkin. Mutta hauskaa ja rentouttavaa ja hikoiluttavaa. Jumpan jälkeen oli hyvä ja iloinen olo.

Edellisenä päivänä olin ollut samassa paikassa (lähikoulu) lavis-jumpassa. Koulun aulassa oppilaat pitävät kahvilaa. Keräävät rahaa leirikouluun. Myytävänä iänikuiset mokkapalat. Harmittaa aina tuottaa pettymys, kun menen ohi, enkä osta. Nyt tein poikkeuksen. Pysähdyin myyntipöydälle juttelemaan, ja sanoin että myykää omia taideteoksia. Koulun seinällä on aina niin upeita juttuja, mitä oppilaat ovat tehneet kuvaamataidon tunneilla. Ostaisin mieluummin jotakin sellaista itsetehtyä kuin mokkapaloja. ”Hyvä idea!” tytöt sanoivat.

Tytöt olivat heti ryhtyneet toteuttamaan ideaa. Eilen kun tulin samba-tunnille myyntipöydän nurkkaan oli ilmestynyt itsetehtyjä kortteja. Ostin heti. Ja tilasin lisää. Pyysin että tekevät ystävänpäiväkortteja, ostan niitä ensi viikolla.

Pakahduttavaa ja pyyteetöntä keskiviiikkoa ja koko vuosikymmentä kaikille!

Normaali

Meghan – 90 päivää morsiamena maailmalla

Anteeksi tauko blogituotannossa. Olen ollut (taas) masentunut, enkä ole pystynyt / jaksanut / viitsinyt kirjoittaa. Alamaissa ajatusten Tonava kuihtuu Vantaanjoeksi.

Masennus on kyllä väärä diagnoosi. Oikeasti luulen että tunnetila johtuu vaihdevuosista. Tämä on itsediagnoosi, mikä tietenkin voi olla ihan väärä. Olen saanut fyysiset vaihdevuosioireet poistumaan urheilun liikäkäytöllä, mutta päänuppia se ei näytä normalisoivan. Tietenkin urheilusta tulee heti hyvä fiilis, niin kuin avantouinnistakin, mutta valitettavasti vaikutus ei jää ”päälle”. Taas on kohta sama möykky pään päällä.

En yhtään ihmettele, jos pariskunnat päätyvät eroon – ja ihan turhaan – kun vaimolla on vaihdevuodet. Sitähän helposti syyttää muita omista huonoista fiiliksistä. Muut yksinkertaisesti ärsyttävät. Itse asiassa kaikki ärsyttävät: ihmiset, asiat, kissa, uutiset, poliitikot, toisten lomakuvat instagramissa, palvelunumerot jotka eivät vastaa, narikkajonossa ohittavat, liian kovaa nauravat tai puhuvat, televisio-ohjelmat muutaman asian mainitakseni. Tekisi mieli ottaa auto tallista ja karauttaa sillä kohti auringon… onko se muuten yleensä kohti auringon nousua vai laskua? Itse kyllä karauttaisin mieluummin kohti auringon nousua kuin laskua.

Mutta asiaan. Nimittäin pitkästä aikaa sauvakävelylenkillä tuli mieleen asia ja näkökulma, josta halusin kirjoittaa.

Televisiokanava TLC:llä tulee ohjelma ”90 päivää morsiamena maailmalla”. Siinä seurataan seurustelevia pariskuntia, jotka tulevat eri maista ja kulttuureista, ja jotka yrittävät aloittaa yhteisen elämän toisen kotimaassa.

Eräässä jaksossa ikäiseni rouva Floridasta, muutti Qatariin 27-vuotiaan poikaystävänsä luokse. Ihmeteltävää piisasi, miehellä saa olla neljä vaimoa, ramadanin lähestyessä pariskunta meni shoppaamaan mustaa, peittävää kaapua. Rouva sanoi, että hän ei tykkää, kun yhteiskunta päättää, miten hänen pitäisi pukeutua. Sänkyhommat eivät ihan sujuneet toiveiden mukaan. Naisen nautinto ei ollut ilmeisesti niin oleellista. Niinpä rouva antoi miehelle vibraattorin, jota toivoi tämän käyttävän, jotta hän saisi myös nautintoa petipuuhissa. Mies suuttui verisesti. Hänkö ei riitä naiselleen.

Toisessa tapauksessa amerikkalaismies muutti tyttöystävänsä luo Equadoriin, sijoitti rahansa taloon ja rantaravintolaan yhteiseksi businekseksi. Tyttö oli seukannut miehen poissaollessa exän kanssa, ja nyt kyläläiset naureskelivat kieltä ymmärtämättömälle aisankannattajalle. Kaiken lisäksi pariskunta ei vielä ollut naimisissa, ja jos ei pian menisi, miehen oleskelulupa päättyisi, hänen pitäisi palata Jenkkeihin, ja samalla menettäisi kaiken sijoittamansa.

Nyt Isossa Britanniassa on meneillään TLC-livejakso: Meghan – 90 päivää morsiamena Isossa Britanniassa. Tästä casesta saisi ohjelmaan oman kuninkaallisjakson.

Minun käy sääliksi äiditöntä Harrya, joka on varmasti kaivannut elämäänsä naista. Itsevarma, määrätietoinen ja voimakastahtoinen Meghan on varmasti hurmannut aidosti Harryn. Mutta pieleen meni ja menee.

Parisuhteessa kohtaa aina myös kaksi erilaista perhekulttuuria. On erilaisia tapoja viettää joulua ja juhlapyhiä; on kiinteitä, paljon toistensa kanssa aikaa viettäviä perheitä ja toisilleen etäisiä, on riitaisia perheitä ja harmonisia, toiset ovat jäykempiä (muistan että minunkin isäni aikoinaan kätteli veljiäni, jos he eivät olleet tavanneet pitkään aikaan, ei ollut tapana halailla), toisissa perheissä tunteet – myös negatiiviset – näytetään suoraan ja häpäilemättä. On perheitä, joissa on normaalia kiroilla, puhua toisen päälle, ja sitten muodollisempaa puhetapaa.

Kun kaksi ihmistä muodostaa oman liittonsa, näitä perhekohtaisia tapoja ja tottumuksia täytyy osata sovitella ja yhdistellä. Pitää myös osata luopua joistakin omista periaatteista. Yrittää ymmärtää toisenlaista elämäntapaa. Vastaanotto ei tule olemaan hyvä, jos uusi miniä tai vävy aloittaa ”uransa” puolisonsa perheessä sen tapoja ja tottumuksia arvostellen, tai niistä tyystin kieltäytyen. En nyt tarkoita että vegaanin pitäisi syödä joulukinkkua, tarkoitan että pitää kuitenkin voida kinkkupöydässä istua. Tai ateistin jouluevankeliumi kuunnella, jos sellaisen lukeminen on perheessä ollut tapana. Samoin kannattaisi mennä joulunviettoon Skotlantiin 93-vuotiaan isoisoäidin luokse, jos se on ollut iänkaikkisesti tapana. Ainakin lapsenlapsenlapsen ensimmäisenä jouluna. Tai odottaa, kunnes mummo kupsahtaa, siihen ei noilla vuosilla montaa vuotta mene. Sitten voi uudistaa tavat ja tottumukset ilman mielipahaa. Haastamalla heti kättelyssä perhetraditiot aiheuttaa välirikkoja ja kiistoja pienemmissäkin piireissä kuin kuninkaallisissa.

Meghanilla itsellään on rikkinäinen perhetausta. Perheenjäsenet ovat riidoissa keskenään, eivät edes puheväleissä. Kommunikoivat lähinnä median välityksellä toisiaan arvostellen. Häissä ei tainnut olla muuta kuin äiti, mikäli muistan oikein.

Voi olla että erityisesti tällaisessa perheessä kasvaneen on vaikea ymmärtää tiivistä, yhteen hiileen puhaltavaa perheyhteisöä. Sellainen kuninkaallinen perhe kaikesta huolimatta on. Sen yhteinen tavoite ja päämäärä on hoitaa monarkia-instituutiota. Tehtävä on vaikea. Sama kun yrittäisi pitää dinosaurusta hengissä Hyde Parkissa.

Valitettavasti Meghan ei ymmärtänyt osaansa. Hänestä tuli perheenrikkoja. Ehkä jopa monarkian. Hän sotkee Harryn välit synnyinperheeseensä. Pahimmassa tapauksessa edessä on vielä avioero, ja entistä hankalampi tilanne. Archie-vauvasta tulisi ilmastovauva, joka reissaa vuoroviikoin äidin luota Kanadasta isin luo Buckinghamin palatsiin.

Mitään huolta omasta tulevaisuudesta Meghanilla ei ole. Hänellä on menestyksekäs ura takana. Hän voi jatkaa omaa työtään tai toimia Sussexin ex-herttuattarena antaen haastatteluja ja paljastuskirjoja kirjottaen. Kansa janoaa kuulla ja nähdä Buckinghamin verhojen taakse. Meghan – my months in monarcy bride in UK.

Odotan jakson ilmestymistä TLC:lle.

Mutta Harry. Hänellä ei ole kokemusta elää muuten kuin kuninkaallisessa perheessä, sen suojassa ja sen eduilla varustettuna. Mitä hän tekisi työkseen? En ole ollenkaan varma, että hän sopeutuisi taviksen elämään Kanadassa. Taisi saada Harry varsin huonon sivuosan tässä Meghanin kirjoittamassa näytelmässä. Save Harry!

Normaali

Gay Gallery

Kävelin hiljaisen Tähtitorninmäen läpi Helsingin keskustassa. Puistolla on synkeä menneisyys. Siellä homomiehet etsivät kaltaistaan seuraa siihen aikaan, kun homous oli rikos. Poliisi teki puistoon ratsioita. Nyt kaunis puisto elää hiljaiseloaan korkealla mäennyppylällä. Siellä nostetaan Suomen lippu salkoon itsenäisyyspäivän aamuna, mutta juuri muita yleisötapahtumia ei ole.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilja saattaa olla Tom of Finland. Tomppa on ehkä myös itse nuoruudessaan etsinyt seuraa samassa puistossa. Mitä jos puistosta tehtäisiin Tom of Finland -patsaspuisto? Sinne tulisi pronssipatsaita Tom of Finlandin miespiirustuksia malleina käyttäen.

Ja rantaan puiston kohdalle – siihen mihin piti tulla Guggenheim – tulisikin Gay Gallery. Siellä olisi pysyväisnäyttelyt Tom of Finlandin ja Tove Janssonin tuotannosta sekä isot tilat vieraileville näyttelyille. Ehtona olisi, että taiteilijan pitää kuulua seksuaalivähemmistöön. Andy Warholilla voitaisiin aloittaa.

Kävelysilta tien yli yhdistäisi gallerian ja puiston, jotka siten muodostaisivat yhtenäisen kokonaisuuden.

Kirjoitin ideasta mielipidekirjoituksen Hesariin. Saa nähdä julkaistaanko. Nimimerkiksi laitoin ”heteronormatiivinen rouva Etelä-Helsingistä”.

Normaali

Maaseutukaupunkiin vielä jos ehdit!

Harmittaa, kun jää kirjoittamatta ”tärkeitä” asioita, ja sitten ne unohtuvat. Mutta nyt onneksi muistui mieleeni eräs aihe, josta olin ajatellut kirjoittaa. Muistuttajana toimi tämän lauantain (4.1.2020) Hesarin mielipideosasto. Siellä Mikko Kangasoja Raisiosta kirjoitti samasta asiasta otsikolla Maaseutu ja kaupungit yllättävät. Haluan omalta osaltani lisätä pökköä pesään.

Media kirjoittaa: maaseutu köyhtyy, väki vanhentuu, palvelut hiipuvat, kaikki haluavat muuttaa kaupunkeihin, mieluummin mahdollisimman isoihin. Vain vanhat ja raihnaiset jäävät pikkukyliin huhuilemaan kadonneiden palvelujen perään. Ja näinhän se tietenkin – tavallaan – on.

Kukaan ei kirjoita, minkälaista elämää ja mihin hintaan, minkälaisten palvelujen äärellä voi elää ja asua maaseutumaisessa kaupungissa?

Minulla on kokemusta vain yhdestä. Saarijärvi sijaitsee noin 60 km Jyväskylästä pohjoiseen. En tiedä, paljonko on tällä hetkellä asukkaita, veikkaisin jotakin 10.000. On hyvät urheilumahdollisuudet; kunnan ylläpitämä uimahalli ja kuntosali + yksityinen kuntosali, toimiva ja monipuolinen kansalaisopisto, joogaopisto, erilaisia urheiluseuroja jokaiselle aatteelle, hiihtoladut ja kuntopolut lähtevät keskustasta, eikä niillä ole ruuhkaa. Kirjasto. Monta uimarantaa, puhdas vesi. Taidemuseo. Terveyskeskus, apteekki, Lidl, Pieni ja Iso K-kauppa, Alko, S-market, Halpahalli, Alemakasiini, kukkakauppoja, erikoisliikkeitä, mutta niistä olen tipahtanut kärryiltä. Ravintoloita, huippuhyvä kahvila, pubi. Paljon rantaviivaa. Koulut ala-asteelta lukioon, päivähoitopaikat ja vanhusten palvelutalot. Ratsastustallit! Kauneushoitola! Jääkiekkokaukalo! Metsästysseurat! Spa! Mitä vielä, en edes tiedä!

Mutta ennen kaikkea ja kaikista tärkein pointsi; asuminen, harrastukset ja palvelut ovat halpoja, hyviä – ja saatavissa!

Serkkutyttö myy rivitalonpätkää. Makuuhuone, olohuone, keittiö, oma sauna, iso & rauhallinen piha (jonka nurmikon taloyhtiö leikkaa) siellä kasvimaa ja marjapensaita, piha rajautuu pieneen puroon, noin 1 km keskustasta, sinne pyörätie. Järvi 150m. Tämän rivitalo-osakkeen hintapyyntö on 35.000 euroa!!! Helsingissä sillä ei saa edes autotallia!

Mielestäni olisi oivaltavaa ja neuvokasta, jos media kertoisi näistä mahdollisuuksista maaseudun pikkukaupungeissa. Luulen ja uskoisin, että monen, esimerkiksi pienellä eläkkeellä toimeentulevan tai työttömän, kannattaisi muuttaa pois Helsingistä (tai muista isoista kaupungeista). Jos asunto on on oma, sen myyntihinnalla voi elää kroisoksena maaseutupitäjässä lopun ikää. Ja vuokrahinnat ovat tietenkin myös ihan toista maata siellä ”muualla”.

Minulla on myös kokemusta omaisena vanhusten- ja sairaanhoidosta molemmissa vertailupaikkassa – Helsingissä ja Saarijärvellä. Mielestäni Helsingissä saa hyvää hoitoa, jos on työssäkäyvä aikuinen. Vanhusten ja pitkäaikaissairaiden hoito on omien kokemusteni mukaan huomattavasti paremmin järjestetty Saarijärven kaltaitsissa pienissä maaseutukaupungeissa.

Nämä suomalaisen maaseudun edut tulisi tuoda tietoon, että ihmiset voisivat tehdä järkeviä ja omaa, ainutlaatuista elämääsä onnellistuttavia päätöksiä.

Normaali

Kiitävi aika, vierähtävät vuosikymmenet

Olipa tapahtumarikas vuosikymmenen viimeinen päivä! Ehkä sen sisältö osuvasti symboloi, mitä kaikkea ihmisen elämään kuuluu. Ihmisen elämään sisältyy nimittäin kaikkea mahdollista; iloa, surua, pettymyksiä, onnistumisia. Ei voi kun toivoa että sopivassa suhteessa, että vaakakuppi pysyisi suurinpiirtein tasan.

Aloitin päivän aamu-uinnilla meressä. Oltiin sovittu ystävän kanssa pulahdusaika. Siinä samalla tuli kerrattua molempien viime aikojen ärsytykset ja kiukunaiheet. Sen perään kun laskeutuu jäätävänkylmään ruskeanharmaaseen veteen tuulessa, sinne jäävät harmit ja muut. Ylös nousee uusi ihminen.

Uinnin päälle menimme aamukahville ja vetäisimme enkelikortit ikään kuin ennusteina tulevalle vuodelle. Minulle tuli Omega, kuvassa oli yksisarvinen, kortti lupasi hyvää, oikein voitokasta vuotta, tulen pääsemään tavoitteisiini. Toisaalta sehän nyt on varsin monitulkintainen asia, mikä se elämän tavoite lopulta on? Kun jotenkin itse ajattelen, että tavoite on saavutettu, kun maanpäällinen elämäntehtävä on suoritettu ja on aika tehdä tilaa uusille sieluille tulla tänne rämpimään ja yrittämään vuorostaan omaa parastaan.

Ystävän sohvapöydällä nauratti muistikirja, jonka hän oli saanut joululahjaksi. Kannessa oli teksti: Carpe Fucking Diem. Hyvin sanottu. Kyllä joskus ottaa päähän kaikenlainen carpediem-meininki. Että elä nyt koko ajan tosissasi ja täysillä ja aistit avoinna. Älä missaa mitään. Äh, minä luulen että otan tavoitteeksi vain lillua elämän aalloilla. Ja annan muutaman maiseman mennä huomaamatta ja syyllisyyttä tuntematta ohi.

Uinnin päälle kävin onnittelemassa kummipoikaa, joka täyttää 10 vuotta 1.tammikuuta. Tuli siinä puheeksi alkava uusi vuosikymmen. Kun 20-luku päättyy, poika on kaksikymppinen aikuinen mies! Hurja ajatus. Yhdessä vuosikymmenessä lapsesta kasvaa aikuinen, ja keski-ikäisestä vanhus. Sitten minäkin jo koputtelen eläkeikää, jos sinne asti päästään.

Seuraavaksi ajoimme sairaalaan katsomaan ystävää, jolle lääkäri ei ole luvannut enää montaa päivää. Sisäelimet ovat tehneet stopin. Edessä on sama kohtalo kuin veljelläni viime keväänä. Surullinen ja haikea, lohduton kohtaaminen. Hyvästien jättäminen, kiitos että saatiin tuntea.

Tiesimme, että ystävä oli ollut huonossa kunnossa jo pidemmän aikaa. Juuri ennen joulua soittelimme, kerroin että olemme olleet hänestä huolissamme, ja pyysin kylään. Hän ei tullut, ei enää jaksanut. Joulupäivänä oli joutunut sairaalaan. Ja nyt oli alkanut lähtölaskenta.

Onneksi meillä ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia uuden vuoden illaksi ja yöksi, ainoastaan pöytä varattuna ravintolasta, sinne menimme kolmestaan, oman perheen kesken. Sairaalareissun päälle olisi ollut vaikea innostua ilakoimaan.

Dinneri ei mennyt ihan putkeen. Ensinkään pöytävaraus ei jostain syystä näkynyt ravintolan varausjärjestelmässä, vaikka sieltä oli aamulla tullut pöytävarauksesta muistutus tekstiviestillä. Onneksi pöytä kuitenkin järjestyi.

En ole mikään marisia, mutta nyt kyllä meni turhan moni asia vähän sinne päin. Vihreässä salaatissa oli niin paljon suolaa, että en pystynyt sitä syömään. Hummerikaan ei ollut niin hyvää kuin aikaisemmin, kuorrutus oli mössö. Loppuun otimme espressot ja poika teen. Kahvit olivat kylmiä, ja tee huomattavan laimeaa. En kyllä ymmärrä, miten on edes mahdollista tehdä kahvista kylmää? Lohdutimme tarjoilijaa, että konjakki oli kyllä ihan hyvää. Sairaalaystävä pyysi, että joisimme konjakit hänenkin puolesta, niin teimme.

Menimme kotiin ja kävimme ampumassa raketit, jotka viime vuonna jäivät ampumatta kovan tuulen vuoksi. Poika lähti bileisiin, mies jäi odottamaan poikaa kotiin, minä menin nukkumaan. Vuosikymmenen vaihtuessa nukuin sikeitä unia.

Onneksi en nyt nähnyt unia muovipusseissa kasvatettavista possuista. Sellaista unta näin yksi yö. Pikkupossuja kasvatettiin kasvatuspusseissa. Olipa karmea näky. Ehkä joulukinkku kummitteli mielessä, vaikka se kyllä oli vapaan possun kinkku.

Mies kysyi, teenkö uudenvuodenlupauksia? En tee, en usko sellaisiin. Mutta mietin kyllä tavoitteita tulevalle vuodelle. Haluan jatkaa urheiluharrastuksia, ehkä petrata vähän ruokavaliota. Pitäisi syödä enemmän hedelmiä ja marjoja. Ja meditaatio tekisi kyllä minun luonteelleni hyvää. Minulle olisi tärkeää oppia rauhoittumaan. Ja meditaatio auttaisi siinä. Ja ehkä laskisi verenpainettakin. Mittasin omani, kun miehellä on seurantavaihe meneillään. Oli sitten 168/78. Auts!

Ja sitten tärkein, yritän pitää mielessä kahvimukin tekstin: Do more of what makes you happy! Yritän sisällyttää elämääni mahdollisimman paljon asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Niinpä odotan jo kovasti kevättä, kun saan ottaa kesäauton autotallista, ja pääsen retkeilemään Typy-autolla. Minulla on sitä ihan ikävä. Typy oli paras asia vuodessa 2019, se toi paljon iloa elämääni. Vuonna 2020 aion jatkaa typyilyä, ja lisätä Typyä elämääni. Ehkäpä kesällä ajelen saariston rengasreitin? Ja ainakin käyn Typyllä Mäntän kuvataideviikoilla, ehkä Porin Iskelmäfestivaaleilla.

Hyvää alkanutta vuosituhatta kaikille. Joku nimesi vuosituhannen TiuTiuksi. Joten Happy TiuTiu!

Normaali

After Christmas

After skin jälkeen toiseksi parasta on after christmas.

Vaikka juhlat ovat ihania, parasta on kuitenkin arki! Jo eilen, tapaninpäivänä, aloin purkaa joulukoristeita. Tänään vietiin kuusi ulos.

Enää takan päällä on tärkeimmät, ne viedään viimeiseksi, sitten kun on ihan lopullisesti kyllästytty jouluun.

Sivupöydällä on piparit, tortut ja herkut. Siinä alla pöytäliina, jonka ostin joskus kauan sitten kangaskaupan ale-laarista. Valmiiksi päärmättynä. Neliönmuotoinen. Hankala siinä mielessä, että pöytäliinakaassa on seimiasetelma. Aina mietin, että pistänkö nyt tämän piparivadin itsensä Jeesuksen päälle vaiko Marian vai ylemmäs taivaalla kimmeltävän joulutähden päälle? Ei ihme, että oli ale-laarissa. Tavallansa käyttökelvoton. Olen ratkaissut ongelman niin, että pöytä on täysi kaikkea herkkua, kaikki peittyy, laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.

Jos saisi vain yhden asian joulusta säästää, säästäisin riisipuuron Se on parasta, vaikka sitäkin jo noin viitenä päivänä syötyäni olen valmis odottamaan seuraavaa annosta ensi jouluun.

Joulupukkina aion olla tästä lähtien aina. Se oli hauskaa. Siinä tuli todistetuksi todeksi laulun sanat ” nyt vanhakin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään”, unohtui appivanhemmilta vaivat ja kolotukset, kun joulupukin kanssa juttelivat.

Jäin miettimään, että jos pitäisin dementikkokotia, siellä olisi joulu joka päivä. Joka päivä, kesät, talvet, laulettaisiin joululauluja, koristeltu kuusi nököttäisi nurkassa, avattaisiin joululahjoja – aina ne samat– ja syötäisiin jouluruokia. Olisi potilaat hyvällä tuulella ja onnellisia – joka päivä.

Jotakin piti vielä sanoa, mutta en nyt muista, mitä se oli. Kerron jos muistan.

Normaali

Kaikki joulun roolit

Jouluna ihan parasta on köllötellä sohvalla pyjamassa, lukea joululahjaksi saatua kirjaa ja popsia konvehteja. Höpöhöpö. Kenen joulu se sellainen on? Jonkun teinin ehkä. Ei ainakaan perheenäidin. Tai sen, kenen luokse joulua keräännytään viettämään.

Ihmisten jouluaaton traditioissa käydään haudoilla ja joulukirkossa, viedään kukkatervehdyksiä sukulaisille, kuunnellaan joulurauhan julistus, katsotaan Lumiukko, saunotaan, syödään ja joulupukki tulee. Lopuksi pelataan seurapelejä. Ihmettelen, onko muilla vuorokaudessa enemmän tunteja kuin itselläni?

Nippanappa ehdin istahtaa sohvalle joulurauhan julistuksen ajaksi. Silloinkin samanaikaisesti askartelin viimeiset postin tuomat joulukortit kuuseen. Keksin tänä jouluna ripustaa kaikki saamamme joulukortit lahjanarulla letkaksi joulukuuseen. Posti toi niitä lisää vielä aattoaamuna, ja pitihän nekin saada sinne viritetyksi. Sopiva puhdetyö joulurauhan julistuksen seuraksi.

Sitten lähdinkin jo hakemaan appivanhempia meille, ja ajelimme samalla vähän hupia, ja katselimme kaupungin jouluvalaistusta. Anoppi kun ei vanhana ja sairaana juuri poistu kotoa – hän ei halua – joten jouluvalojen näkeminen on elämys sinänsä. Aina sanotaan, että kun vanhukset eivät pääse ulos. Meillä on kyllä niin päin, että ne eivät halua ulos.

Kesken jouluaterian anopilla pimeni silmissä, ja saimme hänet kupsautettua ennen pyörtymistä vaakatasoon sohvalle, ja me muut jatkoimme ateriointia. Jälkiruuan – hieman ulkonäöllisesti epäonnistuneen jouluhalon – syötin anopille sohvalla suoraan suuhun.

Ja tietenkin, jotta ei vain olisi liian helppoa ja kätevää, jouluna käytetään sen ainoan kerran vuodessa niitä astioita, joita ei voi laittaa pesukoneeseen eli ne pitää pestä käsin. Oikeasti olisi ihan parasta syödä kertakäyttölautasilta ja polttaa ne lopuksi takassa.

Tänä jouluna olin ensi kertaa joulupukkina. Punainen huulipuna on hirveän epäkäytännöllistä valkoisen parran kanssa, vaikkakin näyttävää. Teinistä äidin joulupukkishow oli tietenkin mitä nolointa seurattavaa. Todennäköisesti pilasin hänen 16. joulunsa täydellisesti, mutta appivanhemmat olivat innoissaan, ja mieskin istahti hetkeksi pukin syliin, tosin kieltäytyi laulamasta, mutta anoppi lauloi. Kaikki olivat olleet kilttejä, ja saivat lahjoja.

Ja ettei siinä vielä kylliksi, läksin yöksi töihin. Jouluyön tunnelmassa on jotain niin hienoa. Viime jouluna en ollut ollenkaan töissä, ja se tuntui oudolta. Niinpä olin lupautunut työvuoroon 21-02. Yöllä pyöräilin vesisateessa takaisin kotiin, missä kuului tasaista kuorsausta kaikkialta. Olohuoneen sohvalla nukkuivat appivanhemmat, ja mieskin oli niin syvässä unessa, että ei herännyt, vaikka kävin suihkussa ja jäin lukemaan joululahjakirjaa. Eli kyllä sittenkin on parasta joulussa lukea pyjamassa joululahjakirjaa! Tosin en syönyt konvehteja, otin oluen! Siis kaksi.

Kun sitten viimein nukahdin, ja olin pari tuntia nukkunut, kissa pompsahti sänkyyn, ja tunki itsensä vatsan päälle kehräämään. Seuraavaksi vaati avata ikkunan. Sama toistui useita kertoja. Meni yöunet levottomaksi.

Tänään joulupäivänä havaitsin että en ollut avannut joulukalenterin luukkuja sitten 12. päivä. Hyppäsin suoraan jouluaaton luukkuun. Siellä olikin varsin osuva teksti ”Jouluna riittää, kun astuu sankarin roolista sivuun”.

Ehkä ensi jouluna sitten niin. Jospa ensi jouluna ei yrittäisi olla yhtenä ja samana päivänä kaikissa mahdollisissa rooleissa.

Ehkäpä säästän joulukalenterin luukun tekstin. Pistän sen joulukoristeiden mukaan ylähyllylle. Jospa sen löydän ajoissa, ja muistan. Todennäköisesti en muista – tai välitä. Mennä töhötän samalla tavalla taas vuoden päästä. Koska en halua luopua mistään. Ja tästedes haluan myös olla aina joulupukki!

Normaali

Hyvää Joulua!

Jouluinen tositarinan isoisästäni Eemilistä.

Nykytietämyksellä Eemilillä olisi varmasti ADHD-diagnoosi, mutta siihen aikaan Eemil oli vain Vaahteramäen kaimansa toisinto. Eemil oli ehtivää sorttia, ja hänellä olikin tapana sanoa, että ”Paremmin sen tekisi kuka vain, mutta nopeammin ei kukaan.” Olen ominut sanonnan myös itselleni, vähän samaa sukuvikaa näkyy peilissä.

Tämä tapahtui 20-luvlla, kun Eemil oli noin 13-14 vuotias. Siihen aikaan maaseudulla kierteli talosta taloon monenlaista reissumiestä, jotka söivät ja yövyttyään jatkoivat matkaansa. Eemilin kotimökkiin Korvenmäkeen oli taas jälleen saapunut reissumies. Eemil kuunteli miehen juttuja maailmalta, ja ne alkoivat nuorta miestä kovasti kiinnostamaan. Eemil teki diilin miehen kanssa. Hän lähtisi mukaan maailmalle, asiasta ei hiiskuttaisi kenelläkään. Aamun valjetessa Eemil ja reissumies olivat lähteneet.

Reissumiehet päätyivät naapuripitäjään Karstulaan Poikolan taloon. Eemil sanoi olevansa orpo, ja pyysi saada jäädä taloon asumaan ja töitä tekemään. Lupasi olla ahkera. Poikolan väki heltyi, ja Eemil sai luvan jäädä.

Kuului kuukausia. Joulu lähestyi. Eemilille tuli isä, äiti, siskot ja veljet mieleen, ja mieltä painoi valeorpona eläminen. Eemil tunnusti Poikolan väelle, että ei hän mikään orpo ole, koti on Saarijärven Summasjärven kylässä.

Isäntäväki käski heti kirjoittamaan kirjeen kotiin, siellä oltiin varmasti Eemilistä huolissaan. Kirjeessä Eemil lupasi tulla jouluksi kotiin.

Kotimatka kävelen oli aika pitkä. Alkoi olla jo pimeääkin. 40 kilometriä taivallettuaan talvipakkasilla Tarvaalan koulun kohdalla Eemilin ohi ajoi reki, ja Eemil päätti hypätä sen takajalaksille. Hetken aikaa matkaa tehtyään, Eemil tajusi että rekeä ajoi hänen isänsä Edwin, joka kuitenkin puhutteli poikaa kuin vierasta miestä. Eemil pelkäsi että Edwin on vihainen, ja siksi puhuttelee niin kylmästi. Arkaillen, Eemil sanoi, että ”tässä olen minä, Eemil.”

Ei ollu Edwin vihainen. Poika oli vain kasvanut ja miehistynyt poissaollessaan niin että isä ei ollut tuntenut. Olisko äänenmurroskin tullut?

Sinä jouluna tunnelma oli katossa Edwin ja Tilda Rautiaisen mökissä Korvenmäessä Saarijärven Summasen kylässä.

Hyvää Joulua kaikille!

Normaali

Talvipäivänseisaus

Yhtä pitkä matka Juhannukseen kuin siitä.

Valosta pimeyteen, pimeydestä valoon. Yhtä monta päivää.

Olen osallistunut monena vuonna vuoden pimeimpänä päivänä sprilaarikävelyyn lähimäellä. Ideana kävellä spiraaliympyrää kohti keskustaa samalla miettien menneen vuoden tapahtumia, jättäen niille jäähyväiset. Ja kun pääsee ympyrän keskukseen, sytyttää siellä valo, ja kävellä spiraalia pitkin takaisin kohti uutta vuotta, kohti valoa.

On terveellistä ja tarpeellista miettiä tapahtuneita. Luulen, että liian usein ohitamme, emme mielellämme palaa menneisiin tapahtumiin, varsinkaan surullisiin.

Mutta minä luulen että niitä pitää käydä läpi, muistella, pohtia. Sopivassa määrin. Vain siten voi olla valmis tulevaan, uuteen vuoteen, mitä se tuokaan tullessaan.

Koska se tuo kuitenkin yllätyksen.

Jotakin, mihin ei ole valmis.

Normaali

Melko valmista joulun tulla

Joulukoristeiden pohjan muodostaa lapsuudenkodistani peräisin oleva joulukuusen tähti, jota säilytetään Fazerin kangaspäällysteisessä konvehtirasiassa. Siinä sitä säilytettiin jo 70-luvulla, kun olin pieni.

Rakkaita koristeita ovat myös pojan päiväkodissa askaretelemat joulupukki ja lumiukko. Ne nököttävät takan päällä. Kuin myös muinaispukki miehen lapsuudesta.

Tässä iässä, 52v. tuntuu että kaikella on historia ja menneisyys. Levitin olohuoneen sohvapöydälle ns. joululiinaa, joka on kälyn perheen tuliaisia 2000-luvun alulsta, vai olisiko sittenkin 90-lta(?). He asuivat Arabiemiraateissa jokusen vuoden työtehtävissä. Klumeruuri kulta-punainen kangas, en tiedä, mikä sen alkuperäinen tarkoitus on, onko se torkkupeitto vai pöytäliina? Mutta meillä se on ollut siitä pitäen jouluisin sohvapöydän liinana.

Sitä pöydälle levitellessäni tajusin että voi saakeli, missä ovat enkelit? Lapsuudenkodin pöytäenkelit. Otin ne itselleni, kun kotitaloa tyhjennettiin.

Sittemmin säälin poikamiesveljeäni, joka ei viettänyt joulua, ja annoin hänelle pöytäliinan ja enkelit. Ajattelin, että ne olisivat helpot ”asentaa”, ja hänkin saisi vähän joulua kotiinsa.

Kun veli kuoli, haluaisin enkelit ja liinan takaisin. Ja nyt en tiedä, missä ne edes ovat?

Ehdinkö löytää enkelit?

Porkkanakakun tein, äitivainaan reseptillä! Sitä syön lapsuuden ”Kultahippulautasilta”. Ihanaa.

Joulu tulee, oletko valmis?

En tietenkään. Ei tarvitse.

Jossakin kohtaa pitää vain heittäytyä ja antaa mennä.

Normaali

Sukuko pahin? Eipäs ole.

Joulukuun kiireistä huolimatta olen ennättänyt harrastaa kulttuuria parin konsertin verran. Harvinaisena konserttiseurana on ollut sukulaisia. Serkkutytön ja hänen miehensä kanssa kävimme Tampereella Santtu-Matias Rouvalin johtamassa Tampereen filharmonikkojen konsertissa, ja veljentytön kanssa olin Helsingissä G-livelabissä Mikko Joensuun keikalla. Sinne oli alunperin tarkoitus mennä yhdessä miehen kanssa, mutta jouluflunssan iskettyä häneen, piti seuralaista vaihtaa lennossa, ja veljentyttö lähti mielellään.

Molemmat konsertit olivat sekä ohjelmasisältönsä että seuransa puolesta hienoja kokemuksia. Erotessamme konsertin jälkeen veljentyttö totesi: ”Kyllä sukulaisten seurassa on sitten aina kivaa, ei tarvitse teeskennellä menestynyttä.”

Kommentti oli sikäli hieman mysteeri, koska ei hänen ainakaan tarvitsisi missään seurassa teeskennellä menestynyttä: hän on menestynyt. Hyvässä ammatissa ja perheasiat kunnossa. Mutta jäin miettimään lausetta, ja sen sisältöä. Siinä on kyllä totuuden siemen. Sanotaanhan samoin että veri on vettä sakeampaa.

Sukulaisten seurassa on helppo olla aito oma itsensä, koska heille minkään muun esittäminen ei mene läpi. Olet joka tapauksessa sen-ja-sen-tyttö tai poika, ja he ovat tunteneet sinut aina, aikojen alusta asti, nähneet sinut jo ärrävikaisena räkänokkana, pissaiset villahousut jalassa. Ja sellaisena he sinut aina näkemään, vaikka olisit mikä ja kuka.

Tampereella melkein eksyimme, kun yritimme löytää perille Google mapsin avulla. Olen surkea tulkitsemaan sen ohjeita. Niin myös serkku. Hän sanoi että ainoa kerta, kun he ovat melkein eronneet, oli se kun hän yritti antaa ajo-ohjeita Google mapsillä. Vastasin siihen, että onneksi serkusta ei voi erota.

Näin on. Serkut ja veljentytöt ja muut, he pysyvät. Suvusta ei voi erota. Joissakin tapauksissa se voi toki tuntua rasitukseltakin. Sanotaanhan myös että suku on pahin. Mutta onneksi itselläni on kiva suku ja kivoja sukulaisia. Heitä on aina ilo tavata.

Tässä kohtaa voisin myös vähän petrata. Olla enemmän ja laajemmin yhteydessä sukulaisiin. Toinen serkkutyttö on tullut syksyn aikana mummoksi. Häntä en ole tavannut muuta kuin hautajaisissa viime vuosina.

Taitaa olla jonkinlainen keski-iän oireyhtymä tämä sukulaisinnostuskin. Vielä en sentään ole innostunut sukututkimuksesta. Se lienee sitten seuraava vaihe.

Normaali

Finally every day comes to the end

Miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?” Tykkään siitä kysymyksestä. Siinä mukavasti muotoillaan kysymyksen muotoon se tosiasia, että kaiken olisi voinut tehdä paremminkin. Juuri siltä tuntuu nyt, torstai-iltana klo 20 jotain.

Päivä alkoi lupaavasti ja hyvin: lähdin aamusaunaan ja uimaan. Merivesi oli kylmää, tavoite oli olla vedessä viiteenkymmeneen, pääsin kahteenkymmeneen. Joku sanoi, että pitää hengittää rauhallisesti, ja että jossakin kohtaa kolmenkymmenen jälkeen ei enää tunne kylmää. Sinne asti en koskaan päässyt.

No ei se mitään, aamusauna ja uinti tekivät hyvää. Kotona keitin mannapuuron. Mutta sitten päivä alkoikin mennä huonompaan suuntaan. Olisi pitänyt jäädä kotiin ja ottaa ihan iisisti. Miksi ihmeessä rupesin lataamaan päivään niin paljon asioita?

Ensi töikseni lähdin palauttamaan Verkkokauppaan sieltä ostamaani kirkasvalolamppua, joka oli pimennyt, ja osoittautunut kertakäyttöiseksi. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua. Aivan käsittämättömän, järkyttävän huono asia.

Sen sijaan, että olisin heittänyt lampun roskiin, päätin viedä sen ostopaikalle palautteen kera. Sinne saavuttuani huomasin, että siellähän niitä oli yhä, iso pahvilaatikkokasa samoja lamppuja 99€. Teki mieli jäädä viereen seisomaan ja sanomaan, että älkää ostako, kertakäyttötuote, ihan romu.

Kiikutin vekottimen palautus- & huolto-osastolle ja toin julki murheeni. Asiakaspalveluhenkilö kyseli kuitin perään. Sanoin että ei minulla sitä enää ole, enkä tässä mitään hyvityksiä ole tullut hakemaan. Haluan vain tuoda esille pettymykseni tuotteeseen ja toiveeni, että tällaisia kertakäyttötavaroita ei myitäisi/möitäisi (mikä se sana on?näyttää ihan kummalta kumpikin).

Siitä sitten Stockmannille. Matkalla olin ajaa kolarin, kun en huomannut että suoraakin sai ajaa, ja vastaantuleva pakettiauto ei välittänyt siitä, että en huomannut. Kuski siellä nosti molemmat kädet ratista. Minä melkein sain sydärin, ja taas päätin että en kohta enää aja Helsingin keskustassa autolla, se on ihan liian vaarallista ja mieltä järkyttävää.

Stockmannilla yritin etsiä anopille pyjamaa. Mikä olisi sellainen pehmeä, edessä napit, lahkeet riittävän lyhyet, ei liian paksu eikä tönkkö ja mieluiten vaaleanpunainen tai kukikas. No ei ollut.

Sen sijaan löysin itselleni yöpaidan. Tarkemmin ajateltuani minulla ei ole ollut yöpaitaa sitten….en muista milloin. 90-luvulla oli sellainen Marimekon tasaraita, pitkä ja lyhyet hihat. Se oli mökillä vaatearkussa vielä viime kesänä, mutta päätin laittaa kierrätykseen, kun en ollut käyttänyt sitten 90-luvun. Sen pitkään helmaan jäi jumiin.

En minä alasti ole nukkunut. Mutta jostain syystä olen päätynyt nukkumaan vanhat kesämekot yöpukuina. Ja mökki kakkosella minulla on äitivainaan oma ja itseompelema yöpaita, jota käytän.

Joten ihan perustellusti ajattelin että ihminen on 52-vuotiaana oikeutettu ostamaan itselleen yöpaidan. Pehmeä, ohutta modaalia, pitsiä kauluksessa ja helmassa, mutta luulen että ei kutita.

Löytyi sieltä anopillekin sopiva pyjama, ehkä. Ei vain ollut kokoa, varasin sen Tapiolaan. Mies käy sitten noutamassa, jahka paranee. Sairastui nimittäin flunssaan viime yönä. Tarkoitus oli nämä shoppailut hoitaa yhdessä. Jostain syystä mies sairastuu usein joulun aikaan flunssaan.

Muistan yhden joulun. Olin tosi äkämystynyt. Miehelle oli jäänyt työkiireiden takia yksi ainoa joulutehtävä: pestä sauna. Ja sitten senkin minä pesin, kun tuli flunssa.

Seuraavaksi piti mennä Alkoon. Mies oli kirjottanut tarkat ohjeet. Sitä valkoviiniä ei ollut koko Suomessa, kyseistä punaviiniä ja jouluoluita vain Arkadian myymälässä. Halipatsui, ostin Hehkuviinin ja poistuin Herkun puolelle. Siellä menin ihan sekaisin, kun en ollut tehnyt ostoslistaa. Ihmisiä oli kummallisen paljon arkipäiväksi. Olin arvioinut, että olisi rauhaisaa. Ostin kuitenkin kinkun, sinapin, mädin ja neuvoin yhtä mummoa, mistä säilykepunajuuret löytyisivät. Hän luuli että olen myyjä, kun minulla ei ollut takkia. Olin jättänyt sen autoon, kun oli niin kuuma.

Eläintarvikeosastolta ostin kissalle joululahjaksi leikkikanan.

Paluumatkalla pudotin vaatekeräykseen pojan vuosi sitten Lontoosta ostamat Adidakset, jotka olivat jääneet vähälle käytölle ja pieneksi.

Kotona söin. Pomo soitti. Oli tullut huonoa palautetta edellisen päivän työvuorosta. Jasminen, nimi muutettu, isä oli suuttunut, kun olin pyytänyt häntä siirtymään hieman taemmaksi. Isukki oli istahtanut kirkon etuosaan. Olin käynyt pyytämässä lasten vanhempia, sukulaisia ja muita aikuisia siirtymään taaemmaksi, koska koululaiset olivat tulossa ja kirkon etuosa oli varattu heitä varten. Pienet alakoululaiset eivät näe aikuisten takaa. Ja kirkko oli joka tapauksessa varattu koululaisille. Palaute otti pattiin ja toi pahan mielen.

Joskus sitä ajattelee, että pääsisi aina helpomalla, kun ei oikeastaan puuttuisi asioihin millään tavalla. Antaisi vain kaiken mennä ja tapahtua omalla painollaan. Antaisi ihmisten käyttäytyä huonosti.

Lähdin siitä sitten postiin hakemaan pakettia. Oltiin tilattu pojalle uusi pyyhe. Ihan Amerikasta asti. Sellainen, missä on 50-luvun pin-up tyttö. Poika käyttää minun Elli-mummon vanhaa pyyhettä! Se on peräisin joltain 70-luvulta, ja siinä on sininen riikinkukko. On kyllä hupaisaa, että se mummon pyyhe on ollut pojan lempipyyhe. Nyt se on revennyt yläreunasta, ja ehdotin että mitä jos ostetaan joululahjaksi uusi pyyhe, joku tyttöaiheinen, ja mies löysi sitten sen pin-up pyyhkeen.

Samalla reissulla kävin Etolassa, ostin itselleni joulupukin asun. Aion nimittäin olla tänä jouluna joulupukki! Meillä ei ole käynyt joulupukki pitkiin aikoihin. Ajattelin, että kirjoitan ylös joitakin pieniä tottelemattomuuksia vuoden varrelta, että kun kysyn, onkos täällä kilttejä monenikäisiä ihmisiä (paikalla ovat anoppi 87, appi 86, mies 61, poika 16), voin sitten sanoa, että olen kuullut että Martta ei ole ottanut lääkkeitä niin kuin lääkäri on määrännyt, ja Martti on sitä ja tätä ja keksin kaikista jotakin sanottavaa, paitsi Minna, mutta missäs Minna nyt sitten oikein onkaan? Eikös Minna olekaan paikalla? Eikö kukaan edes tiedä, missä Minna on? Voi, voi sentään! Hän on ollut koko vuoden niin esimerkillinen ja kiltti ja voi voi, kun pukki olisi niin nyt halunnut juuri Minnan nähdä ja häntä kiittää ja kehua, plaaplaaplaa.

Ostin Etolasta myös Unicorn- pehmolelun pojalle. Saa nähdä, riittääkö huumori. Se on meidän sisäpiirivitsi. Pojalla on arpi otsassa, kun tippui pienenä pöydältä kerhossa. Siitä jäi arpi. Olen sanonut, että jos joku siitä jotakin kysyy, voi aina sanoa, että I was born as a unicorn. Ajattelin, että kyllä teini kaipaa paljon hellyyttä ja läheisyyttä, eikä sitä enää hae vanhemmilta. Joten ehkä Unicorn-pehmo voi auttaa. Tai sitten se lentää pihalle hyvin äkkiä.

Eikä päivä siihenkään loppunut. Silitin pyykit. Paistoin blinit. Niistähän blineistähän kaikki oikeastaan alkoi.

Olin jo viikonloppuna huomannut että jauhokaapissa on tattarijauhoa, jonka päiväys on jo mennyt. Blinitaikina pitää tehdä niin että ehtii levätä yön yli. Olin sen tehnyt edellisenä iltana ajatuksena, että vapaapäivänä ehdin blinit paistaa. Ja koska blinitaikinaan meni niin vähän hiivaa, ajattelin tehdä samalla pizzataikinan, kun pizzajauhojakin oli. Niinpä minulla oli tänään tehtävänä sekä pizzaa että blinejä.

Kun nyt olen vihdoin viimein silittänyt pyykit, paistanut pizzat ja blinit, paketoinut unicorn-pehmon, pessyt pin-up pyyhkeen (koska ei niitä pyyhkeitä voi käyttää ilman että pesee ensin), olen siis erittäin ja hyvin väsynyt, ja huomenaamuna taas menen klo 7 töihin, virkeänä? No en varsinaisesti ainakaan levänneenä, ja en voi muuta kuin kysyä itseltäni, että miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?

Että miksi en sen saunan jälkeen jäänyt ihan vain kotiin töpsöttelemään tossut jalassa? Lukemaan naistenlehtiä ja levittelemään kasvonaamioita. Kuka ja mikä pakotti siihen kaikkeen? Oliko pakko?

Koetapas, Minna, nyt vähän rauhoittua.

Ps. Sitä paitsi, joku en tehnyt tähän blogi-kirjoitusohjelmaan uuden päivityksen, ja sen seurauksena tekstin korjaaminen ja editoiminen on nyt erityisen hankalaa. Joten tähän jäi virheitä, ja joitakin asioita olisin halunnut ilmaista toisin, mutta nyt en sitten jaksa opetella tätä uutta ohjelmaa, joten painan vain Enter – ja annan mennä.

Ja pliis, pyytäisin nöyrimmin, että mitää uusia päivityksiä ei enää ikinä koskaan tähän tehtäisi. En halua lisätä veikeitä kuvia, enkä lisähärpäkkeitä. Haluan vain simppelisti kirjoittaa. Antakaa tämän ohjelman olla niin. Tai minulta menee hermot. On jo ihan lähellä.

Normaali

Kalvo-oikomishoito päivitys, 1 vko takana

Nyt on viikko takana hampaiden kalvo-oikomishoitoa. En edes viitsi ajatella, paljonko niitä on jäljellä. Poika sai omat perinteiset oikomisraudat pois alahampaistaan, hänellä hoidot on ohi. Olipa onnellinen poika ja leveä, kaunis hymy! Salaisesti olin hieman kateellinen, minulla kun on koko urakka vasta alussa.

Kalvot eivät kyllä ole lapselle ja nuorelle sopiva oikomismenetelmä – minun mielestäni. Perinteiset raudat ovat huolettomammat. Ne laitetaan suuhun ja sitten niiden kanssa ollaan ja eletään, välillä käydään kiristyttämässä. Kalvojen kanssa on enemmän puuhaa. Melkein täytyy ajatella että hampaat ovat uusi harrastus.

Hassujakin tilanteita on ollut. Olin pikkujoulussa ja niinhän siinä sitten kävi, että päädyin karaokebaariin ja kotiuduin vasta puoli kahdelta yöllä. Ei kyllä pitäisi keski-ikäisen ihmisen sillä tavalla innostua elämöimään. Ei sitä seuraavan päivän väsymystä kestä.

Nälkä oli tietenkin kova aamuyöstä, joten päätin tehdä hieman iltapalaa ennen nukkumaanmenoa. Kuorilot piti ennen sitä irroittaa. Syötyäni ja käytyäni iltapesulla ihmettelin, mihin olenkaan ne kuorilot laittanut? Etsin vessasta, kylpyhuoneesta, keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei missään. Läpinäkyvät hampaat ovat aika hyviä piiloutumaan. Ajattelin jo hetken, että pitääkö tässä herättää mies etsimään hampaita. Että niin vanhaksi ollaan eletty että aamuyöstä herätetään etsimään hampaita.

Lopulta löytyivät omin voimin. Olin laittanut ”tekarit” vesilasiin yöpöydälle perinteiseen tapaan. Siitä sitten hampaat suuhun ja nukkumaan.

Täytyy jatkossa laittaa hampaat aina johonkin tiettyyn samaan paikkaan, että ei tule vastaavia ongelmia. Nykyisin jo menee oma aikansa löytää silmälasit, ja jos vielä pitää hampaitakin etsiä, kuluu erilaisissa etsintätöissä tovi.

Sunnuntaina lähdettiin piipahtamaan mökillä katsomassa onko kaikki hyvin. Yleensä pitkillä automatkoilla on ollut tapana poiketa ajomatkalla huoltoasemalla ostamassa kahvit ja pientä purtavaa mukaan autoon. Niin tehtiin nytkin. Kyllähän sen lihapasteijan sai syötyä kuorilot suussakin, mutta vähän tylsät ne syömiseen ovat. Ja ruokamassa jää inhottavasti kiinni kuoriloiden reunoihin. Eli kyllä ne vain on paras malttaa riisua syödessä.

Ainakaan vielä en ole laihtunut, vaikka ajattelin että tässä tulee laihdutuskuuri kaupan päälle, kun napostelut jäävät pois. Mutta käytännössä olen korvannut napostelun runsaammalla syömisellä silloin kun kuorilot eivät ole suussa. Eli kun olen viitsinyt ne suustani repiä, olen hyödyntänyt kalvojen poissaolon syömällä enemmän kuin normaalisti. Voi siis olla, että laihtumisefektiä ei pääse tapahtumaan. Käytännössä otan kalvot pois aamulla, lounaalla ja illalla. Ateriavälit ovat pidentyneet.

Näitä ensimmäisiä kalvoja on määrä pitää kaksi viikkoa, joten yksi viikko on vielä jäljellä. Onneksi tulevaisuudessa vaihtoväli on viikko. Vähän on sama olo kuin joutuisi pitämään samoja alushousuja kaksi viikkoa. Olen kyllä pessyt kuoriloita proteesien pesuun tarkoitetuilla poretableteilla, mutta kyllä tuntuu että ovat jo vähän myntiintyneet. Kiva saada viikon päästä uudet, raikkaat kuorilot käyttöön.

Etuna kalvometodille on sen perinteistä oikomismetodia nopeammin saavutettava lopputulos, sekä hoidon huomaamattomuus. Miinuspuolena on lievä ”työläys”. Ehkä eroa voisi verrata piilolasien ja rillien eroon. Tosin piilolasit ovat nykyään kertakäyttöisiä, joten ne voi aina käytön jälkeen heittää roskiin. Näitä ei. Ja pitää vahtia ettei koira syö kuoriloita. Tosin ei meillä ole koiraa. Mutta voi kissakin tykätä niitä järsiä.

Normaali

Vanhan tädin nolot lahjat

Klassisia ihmisstereotypiota ovat mm. ilkeä anoppi ja paha äitipuoli. Näistä kumpaakaan en ole, koska ei ole miniää, eikä uusperhettä. Sen sijaan täytän täysin kriteerit erääseen toiseen stereotypiaan: olen se vanha sukulaistäti, joka antaa omasta mielestään kiehtovia, mutta lapsen mielestä ei-haluttavia lahjoja. Lahjanantohetki on kaikista äärimmäisen kiusallinen, koska kaikki jännittävät yhtä paljon, pitääkö lapsen pokka, vai kuullaanko lapsen suusta totuus: ”En tykkää.”

Sukulaistyttö täytti kymmenen vuotta. Sehän on hieno ja tärkeä etappi ihmisen elämässä. Ensi kertaa ikä on kaksinumeroinen.

Mietin, mitä antaisin lahjaksi. Järkevä ihminen ottaisi yhteyttä lapsen vanhempiin, ja kysyisi, mikä olisi kiva ja toivottava tapa muistaa, mutta minä en ole järkevä, olen innokas ja haluan keksiä lahjat itse.

Yön pimeinä tunteina mieleen tuli ”loistava” ajatus. Minulla on ainoana tyttärenä paljon äidilleni kuuluvia koruja. Äitini on kymmenvuotiaan isoisän äiti, joka kuoli tytön ollessa kolmivuotias. Hän tuskin muistaa isoisoäitiään, ja jos muistaakin, muistot eivät liene kummoisia, koska tuossa vaiheessa äidin Parkinson oli jo pitkällä. Todennäköisesti lapsen muistot ovat pelottavia vierailuja sairaalassa, jos niitäkään muistoja ylipäätään on.

Onnittelukorttiin liimasin kuvan isoisoäidistä nuoruuden päivinä. Silloin kun hän oli nuori ja kaunis, niin kuin meistä jokainen vuorollaan on. Kukaan synny vanhaksi ja raihnaiseksi, ja sellaiseksi kuitenkin lopulta päätyy, jos ei ymmärrä kuolla aikoinaan. Joten on hyvä muistaa jokaisen vanhan ihmisen kohdalla, että joskus hänkin on ollut nuori ja innostunut, elämässä kiinni ja elämälle ahne. Lapsen mielestä vanha ihminen on aina ollut vanha.

Valitsin koruksi helmiäiskaulakorun. Käytin korua kultasepänliikkeessä, mutta hekään eivät oikein osanneet sanoa korusta mitään. Kyseessä eivät ole tyypilliset helmet. Mutta jonkinlaisesta helmiäismassasta on kyse. Pienet helmipallerot ovat eri kokoisia ja väriltään epätasaisia, niissä on valkoisempia ja läpikuultavampia kohtia. Luulen että äiti on ostanut korun joltakin ulkomaanmatkalta. Koru on mielestäni hyvin kaunis.

Syntymäpäivänä lähdin intopiukeana kukkapuskan kanssa viemään tätä ”perintökalleutta”. Samalla hetkellä, kun lahjan sisältö paljastui lapsipololle, tajusin mikä olen; se vanha täti, joka tuo huonoja lahjoja, joka ei ymmärrä lapsen elämästä yhtään mitään. Jokainenhan on kuullut niistä kauhusukulaisista, jotka antavat aina lahjaksi – oli sitten syntymäpäivä tai joulu – yhden hopea-aterimen, niin että kun lapsi on aikuinen, hänellä on koko setti kasassa. Olin osuvasti juuri tätä genreä.

Hyvin piti lapsen pokka, vaikka olin aistivinani että ei nyt ehkä ollut ihan kaikkein osuvin lahja. Vaikutti siltä että kukkapuska oli mieleisempi. Sen sijaan vuotta nuorempi sisko olisi kyllä halunnut korun. Lupasin että kun hän täyttää kymmenen vuotta vuoden päästä, on hänen vuoronsa.

Saa nähdä, onko sitten enää yhtä innostunut lahjasta, vai oliko reaktio vain osoitus normaalista sisarkateudesta: pakko saada sama, vaikka ei edes tykkäisi.

Minun ei nyt auta kuin pysyä valitsemassani roolissa vielä ainakin ensi vuoteen. Viedä roolini vanhana huonoja lahjoja tuovana sukulaistätinä kiusalliseen loppuun asti kunniakkaasti ja arvoni tuntien. Itse asiassa taidan lisätä pökköä pesään: Veljentytöt täyttävät ensi vuonna 40. Ehkä hekin saavat silloin osansa äitini (heidän isoäitinsä) koruista.

Nyt tuli mieleen vanha juttu. 90-luvulla eräs kolmikymppinen työtoverini kertoi, että lapseton sukulaistäti antaa aina arvokkaita joululahjoja, mutta sellaisia, mistä hän ei itse lainkaan pidä, jotka eivät ole tippaakaan lahjansaajan tyylisiä. Niinpä hän oli päättänyt ratkaista ongelman varsin omalaatuisella ja hivenen ylimielisellä tavalla: hän vei lahjat avaamattomina suoraan roskiin. Ei tule sitä avaamisen pettymystä.

Ehkä joku tällainen lahjansaaja oli juuri se ihminen, joka keksi tori.fi ’n.

Normaali

Pimeää, kirkasvalolamppukin otti ja sammui

En ole pahemman sortin kaamosmasentuja. Pidän vuodenaikojen vaihtelusta, en jaksaisi tasaista samanlaisuutta, hyvä että on vaihtelua, mutta kun nyt ei ole vaihtelua!!! Pelkkää jatkuvaa mustaa ja ropisevaa sadetta.

Ärsyttää, kun herää ja kuulee sateen ropinan ränneissä. Avaa verhot, eikä näy mitään. Autolla ajoa pitää vähentää entisestäänkin, koska se on niin pelottavaa märässä piemeydessä; muita tiellä liikkujia ei näe.

Ja entäpä sitten jalankulku. Kävelin eilen illalla joulukonserttiin ja takaisin säätä uhmaten. Sateenvarjoa ei voinut käyttää, koska tuuli tarttui siihen. Vihmova sade kasteli silmälasit, näkyvyys oli entistäkin huonompi.

Olen keksinyt vaatekaapistani itselleni loistavan omaa näkyvyyttä lisäävän asusteen. Minulla on vuonna 2016 ostetut kultaiset nilkkurit. Ne ovat jäänet suhteellisen vähälle käytölle, koska ovat niin huomiotaherättävät. Mutta sitten äkkäsin että nehän ovat mitä parhaimmat marraskuun pimeydessä. Voin olla pukeutunut muuten vaikka kokomustaan, mutta kun jalassa on kultaiset buutsit, kyllä huomataan!

Ainoa huono puoli on, että eihän niitä voi käyttää vesisateessa. Pitää laittaa kumpparit, ja ne ovat tietenkin mustat. Mitäpä jos kävisin rautakaupasta ostamassa kullanväristä spray-maalia ja maalaisin kumpparit kultaisiksi? Tai sitten heijastinväriä. Sellaistakin on olemassa. Sillä voi maalata vaikka koko polkupyörän.

Onneksi on Netflix. Olin ajatellut säästää The Crownin kolmannen tuotantokauden joululomaksi, mutta päätin sittenkin katsoa sen nyt. Sateisen lauantaipäivän vietin sohvalla, ja katsoin kaiken pötköön.

Tällä tuotantokaudella kuningatarta esittää Olivia Colman. Jotenkin hän näyttää ihan ystävältäni Kikalta. Oli outo fiilis katsoa sarjaa sillä mielellä että Kikkahan se siinä. Että mitäpäs Kikka tähän meinaa sanoa/tehdä.

Iltapäivällä ajattelin että täytyy tässä vähän ruumista rasittaa, ja lähdin jumppaan. Puolitoista jaksoa jäi kymmenestä katsomatta. Katsoin ne heti herättyäni sunnuntaiaamuna.

Kaiken synkkyyden keskellä kirkasvalolamppu otti ja lopetti toimintansa. Enpä tiennyt että ne voivat olla kertakäyttöisiä. Näin on ainakin tässä meidän versiossa. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua, se oli sitten siinä.

Uskomatonta, että vielä nykyäänkin voidaan valmistaa ja myydä jotakin tuollaista. Luulisi että valmistajat ja kauppiaat olisivat vähän vastuuntuntoisempia. Kuluttajana ei tullut mieleenkään, että vekotin voisi olla sellainen että lamppu ei ole vaihdettavissa. Kukapa niitä käyttöohjeita lukee läpi ennen kassalle menoa.

Sen verran homma harmittaa, että meinaan roudata lampun takaisin sinne mistä olen sen ostanutkin.

Kunhan vain saan itseni irti sohvalta ja pystyasentoon, ulos ja liikkeelle. Voi olla että menee helmikuulle.

Normaali

Takki, takimpi, takin

Minulla on sellainen ominaisuus, vai pitäisikö sanoa omituisuus, että löydän jatkuvasti uusia takkeja. Olen monta kertaa sanonut, että en ostaa enää ikinä yhtään takkia, mutta ei se toteudu.

Itse asiassa tämä syksy on takkien osalta ihan katastrofi.

Alkusyksystä ostin täyspitkän, lämpimän takin talveksi. No niin kylmää ei sitten ole tänne päin tullutkaan. Seuraavaksi löysin asiakasillasta villaisen, harmaan must-have-leopardikuviotakin, joka onkin osoittautunut varsin käytännölliseksi ja kivaksi.

Ei kahta ilman kolmatta. Matkalla kuntosalille on vaateliike, jonka alennusikkunassa huomasin jo monta päivää/viikkoa sitten minunvärisen lyhyen, A-linjaisen tekoturkin, aivan täydellisen!

Vinkkasin siitä ystävälle, hänenkin väreihin ja tyyliin se sopisi, mutta hän sanoi, että takkikiintiö on täysi. No senhän minä ymmärrän kyllä.

Tänään kamelin selkä sitten taittui. En enää kestänyt. Menin sinne. Sovitin. Täydellinen. Ostin. Äkkiä pois.

Nyt istun minitekoturkki päällä täällä kotona ja kirjoitan tätä. Ai että on ihana! Ihan paras.

Ja olen päättänyt pyhästi että en ikinä lopeta ostamasta takkeja!

Mieluummin olen ilman………..hmn….ilman mitä…housuja…? Siis olenko sitten joku Iines Ankka? No vaikka!

Normaali

Draamaviikon päätöskemut presidentinlinnassa

Poliittinen viikko on ollut varsin värikäs. Ensin pääministeri erotti ministeri Paateron, ja lopulta joutui itse eroamaan. Uusi pääministeri on hakusessa.

Voipi tulla mielenkiintoiset kekkerit presidentinlinnassa. Puhuttavaa varmasti riittää.

Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa.

Pystyvätkö arvovieraat unohtamaan kiihkeän viikon tapahtumat, ja juhlimaan itsenäistyyttä sulassa sovussa? Miltä Antti Rinteestä tuntuu juhlia potkuviikon päätteeksi? Jos kysymyksessä olisi tavllisen työpaikan pikkujoulut, viikko olisi ollut yhtä värikäs ja booli vahvaa, olisi loppuillasta takuuvarmasti tiedossa käsirysy ja putkareissu.

Saapas nähdä, miten presidentinlinnassa menee.

Toisaalta siellä on turvamiehet paikalla valmiina, joten isompaa rähinöintiä ei ehkä pääse syntymään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Normaali

Kalvo-oikomishoito, päivä 1

No nyt on ”kuorilot” suussa! Kutsun oikomiskalvoja kuoriloiksi, sillä sellaisilta ne tuntuvat ja näyttävät. Eivät ne siis suussa näy, mutta jos otan pois suusta, niin silloin näyttävät hampaiden kuorilta.

Ensi tuntuma on positiivinen. Johtunee siitä, että olin varautunut paljon paljon pahempaan! Kuvittelin, että makaan sikiöasennossa tuskissani koko loppupäivän.

Eilen ostin hernekeittoa, koska ajattelin, että en voi tänään muuta syödä. Pidin myös viimeinen-ilta-ennen-oikomishoitoja mässäilybileet itsekseni: Ostin Ässämix-pussin, Pandan suklaalakuja ja lakritsitäytteisiä Tuplia kuusi kappaletta (olivat tarjouksessa K-kaupassa, 6 kpl 3€). En kyllä pystynyt syömään kuin ne suklaalakut ja vähän Ässämixejä. En ole moneen kuukauteen syönyt karkkia, niin tuli vähän äklö olo äkkiseltään.

Äklöä oloa lisäsivät televisio-ohjelmat: Vitoselta tuli jenkkiohjelma ylipainoisista, jaksossa esiteltiin Randy 295 kg, ja Maikkarilla oli Olet mitä syöt, missä ex-näyttelijä Oskari Katajiston ruokavalio ja elämäntapa pantiin remonttiin. Tulee vähän kumma olo, jos katsoo televisiosta laihdutusohjelmia ja itse mättää samanaikaisesti karkkia naamaan. Siinä on tietty ristiriita.

Yön nukuin sikeästi, mutta näin kummallisia unia. Yhdessä unessa Englannin kuninkaallisen miniän, Katen, pikkusisko Pippa oli vieraana grillijuhlissa, joita vietettiin Keski-Suomessa minun kaukaisten sukulaisten talossa, Mykylässä, missä olen itse vieraillut viimeksi 70-luvulla. Heräsin ääneen, joka sanoi selvästi: Pasi puhuu! Meinaakohan edesmennyt veljeni sanoa minulle jotain? Pasi ei ehtinyt puhua, kun heräsin.

Pelonsekaisin ajatuksin astelin aamulla hammaslääkärin tai oikeastaan suuhygienistin vastaanotolle. Nyt minulla on 65 pussia oikomiskalvoja. Kun ne on käytetty, hampaat pitäisi olla ojennuksessa ja purenta kunnossa.

Ensimmäisiä kalvoja pidetään kaksi viikkoa, sitten kalvot vaihdetaan uusiin viikon välein. Jokainen kalvo muuttaa hampaiden asentoa. Käytössä on myös laite, jolla hampaille annetaan UV-säteilyä 5 minuuttia päivässä. Sen pitäisi nopeuttaa hampaiden siirtymistä uuteen asentoon.

Yllättävää että tämä ei satu ollenkaan. En ole ottanut edes särkylääkettä. Hampaissa kyllä tuntuu jonkinlaista painetta tai vetoa, ja itse kuorilot tuntuvat siltä mitä ovatkin; muovikuorilta hampaiden päällä. Mutta luulen että nämä ovat vähän niin kuin ensimmäiset rintsikat: aluksi ne tuntuivat, mutta pian tottui niin että ei edes huomannut. Pian olo oli jo outo, jos rintsikat eivät olleet päällä.

Uusi pelko häämöttää edessä. Jossakin vaiheessa hoitoa saan sellaiset muotit, joissa on jonkinlaiset lisäosat sivuilla. En tiedä, ihan tarkalleen minkälaiset ne ovat, mutta niiden tarkoitus on vääntää leukaa eteen päin. Yksi iso ongelma purennassani on leuan asento, sitä yritetään nyt tällä tavoin korjata. Veikkaanpa että ne leuanoikomiskuorilot eivät ole ihan yhtä helpot kuin nämä, joilla aloitan.

Lisäksi hieman mietityttää, miten leuka tulee pysymään uudessa asennossa? Eikö se valahda takaisin, eikö siinä pitäisi joku ovistoppari sitten olla?

Hyvä uutinen on myös se että kyllä kuorilot päällä voi juoda ja syödäkin pehmeitä asioita. Ainoa ongelma voi olla kalvojen värjäytyminen, mutta ehkä kannattaa välttää voimakkaasti värjääviä juomia. Muotteja kuitenkin vaihdetaan usein, jatkossa jopa viikon välein, joten eivät ne niin pahasti ehdi värjäytyä.

Täytynee ostaa jääkaappiin rahkaa, smoothie-tarvikkeita ja proteiinipirtelöitä välipalaksi. Ruokailutottumuksia hoito kyllä tulee muuttamaan; napostelut jäävät väliin.

Söin äsken ensimmäistä kertaa kuoriloiden asentamisen jälkeen. Otin ne ruokailun ajaksi pois. Ja kun köllähdin sohvalle kirjoittamaan tätä, mieli olisi tehnyt ottaa jälkiruuaksi pipari sohvapöydältä, mutta sitten muistin että ai niin joo, enpä otakaan. Pitää muistaa syödä suklaakuorrutetut mantelit ja muut herkut heti ruokailun päätteeksi jälkiruokana ennen kun laittaa kuorilot takaisin paikoilleen.

Muistan, kun olin pieni, isovanhemmilla oli kaikilla tekohampaat. Yöksi he laittoivat ne aina vesilasiin yöpöydälle. Minusta tuntuu vähän samalta – niin kuin olisi tekohampaat. Mutta erilaiset. Näitä ei oteta yöksi pois, nämä otetaan pois vain ruokailun ajaksi. Mutta en pudota vesilasiin. Sain säilytysrasian, johon voin kuorilot tarvittaessa laittaa.

Vaikka edessä on pitkä matka, tällä hetkellä, muutoksen ensimmäisenä päivänä, tuntuu hyvältä että otin tämän askeleen.

Normaali

Napostelu ja naukkailu

Nyt vähän hirvittää ja pelottaa.

Huomenna minulla alkaa oikomishoito, joka tulee kestämään kaksi ja puoli vuotta ja jonka avulla korjataan purentavika, joka olisi pitänyt korjata jo 70-luvulla.

Purentavika korjataan ns.kalvo-oionnalla, ei perinteisillä raudoilla. Hampaiden päälle laitetaan läpinäkyvät kalvot, joita vaihdetaan kahden viikon välein ja jotka vähitellen vääntävät hampaat oikeaan asentoon.

Kalvo-oikomisen hyvä puoli on se että ne eivät näy. Mutta huono puoli! Se on ihan kamalaa: kalvot pitää ottaa pois aina syödessä ja juodessa! Härreguudendo! Miten ihmeessä minä siitä selviän? Minä napostelen ja/tai naukkailen vähän väliä jotakin.

Taitaa tulla kahden ja puolen vuoden laihdutuskuuri kaupan päälle.

Täytyy varmaan alkaa meditoimaan tai jotakin, että hermot kestää tämän. Että joka kerta kun kahviakin kun juo niin pitäisi hammaskuorrukat irrottaa! Tarkoitus on, että kalvot on suussa ainakin 22 tuntia/vrk. Minulla on siis kaksi tuntia aikaa syödä ja juoda. Tästä tulee kyllä varsin mielenkiintoista. Ehkä kannatta yrittää unohtaa koko suun olemassaolo. Voiko suun, syömisen ja juomisen, unohtaa? Jää nähtäväksi.

Jännä yhteensattuma, että pojalla on ollut perinteiset raudat alahampaissa pari vuotta ja hän saa ne pois tänään. Huomenna alkaa minun kidutuskauteni. Vitsailin, että mitä jos asennettaisiin ne hänen alahampaiden raudat minulle, olisi kierrätystä. Jos kaikki menee hyvin, kahden vuoden päästä poika pääsee ylioppilaaksi ja hänen yo-juhlissaan minulla on uudet hampaat.

Tässä hammasprojekstissa ainoa lohdullinen asia on se, että nykyisin aika menee niin nopeasti, että ehkä tämäkin projekti menee äkkiä ohi.

Whish me luck!

Normaali

Kulttuuria ja pipareita

Aamut ovat olleet sen verran kiireisiä, että en ole ehtinyt kirjoittamaan. Yleisongelmani on se, että minun pitäisi tehdä ”kaikki” aamulla. Olen aamuvirkku ja silloin energisimmilläni. Ja se on myös paras hetki kirjoittamiselle. Yön jälkeen ajatus on selkeä. Nyt aamut ovat menneet monenlaisessa.

Eilen aamulla leivoin pipareita. Ystävä oli vinkannut hyvästä piparireseptistä: Paraisten piparit. En ole vuosiin tehnyt pipareita – saati sitten taikinaa itse. Paraisten pipareiden erikoisuus on runsaat mausteet.

Jälkikäteen tosin huomasin, että tästäkin reseptistä on useampi versio. Minulta jäi pois maustepippuri, koska siinä reseptissä, jonka mukaan piparit tein, ei sitä ollut, mutta ensi kerralla laitan sitäkin. Tuli kyllä hyviä ilmankin! Tästä lähtien piparitaikina täytyy tehdä aina itse.

Aamulla pipareita paistaessani keittiön televisio oli auki. Ykkösellä tuli Jälkihiki. Koska en ole YHTÄÄN kiinnostunut penkkiurheilusta, siirsin Maikkarille. Sieltä tuli Vilttiketju! Molemmilla kanavilla analysoitiin viikonlopun urheilusaavutuksia, ja pohdittiin, mikä on Suomen hiihdon tulevaisuus, kun ei ole enää edes lunta ja nuoret eivät hiihdä. EVVK.

Mietin, että eläisin mielelläni sellaisessa kuplassa, mistä penkkiurheilu olisi kokonaan eliminoitu elämästäni. Televisiosta ei näkyisi urheiluohjelmia, eikä lehdessä olisi urheilusivuja.

Mies on tietenkin tästä täysin eri mieltä. Hän katsoo urheilua – paljon! Ja minä en voi sietää urheiluselostuksen ääntä. Se on ärsyttävä äänimatto taustalla. Sellaista kiihkeää pölinää. Pitäisiköhän ostaa miehelle joululahjaksi kuulokkeet, millä televisioita voi katsoa niin että ääni ei kuulu muille?

Saman päivän, siis eilisen, Hesarissa oli arvostelu Kauppamatkustajan kuolema näytelmästä Kansallisteatterissa. Se sai kaksi tähteä. Meillä oli liput illaksi. Näkemäni perusteella olen kyllä kritiikin kanssa täysin eri mieltä.

Minusta näytelmän tarina kaikkensa työlleen antaneesta ja siltä lopulta mitään saaneelta, elämäänsä ja poikiinsa pettyneestä kauppamatkustajasta on puhutteleva.

Näyttelijätyö oli erinomaista. Hannu-Pekka Björkman on suosikkinäyttelijäni. Oli myös mielenkiintoista nähdä Aku Hirviniemi vakavassa roolissa, mistä hän selviytyi hyvin. Ja Sunnuntailounas -sarjasta tuttu Samuli Niittymäki oli aivan loistava. Kristiina Halttu on aina hyvä.

Pisteet näytelmälle myös siitä, että ei oltu innostuttu mihinkään outoon videotaltiointihässäkään. Viimeaikoina näytelmissä on ollut usein mukana kamera, joka kuvaa reaaliaikaisesti tapahtumia taustalla. En tykkää siitä yhtään. Jos menen katsomaan näytelmää, haluan katsoa näytteleviä ihmisiä teatterin lavalla, en halua seurata näytelmää skriiniltä.

Teatteriarvostelija Sanna Kangasniemi arvosteli näytelmän stereotyyppisiä naisrooleja. Muistan 70-luvun, silloin kaikkea katsottiin luokkataistelulinssien läpi, nyt tuntuu siltä että kaikkea katsotaan ja arvostellaan feminismilasien läpi.

Minä pidän siitä että klassikot esitetään klassikoina, eikä niitä yritetä muuttaa muuksi. Viisi tähteä Kauppamatkustajan kuolemalle meikämandoliinilta!

Lauantaina oltiin harrastamassa vähän toisenlaista kulttuuria eli stand up’ia. Finlandia-talolla esiintyi Ismo Leikola. Se mies on kyllä miljoonansa ja maineensa ansainnut! Nauroin vatsani kipeäksi.

Stand-up’iin oli tarkoitus mennä pojan kanssa. Liput oli ostettu jo kesällä ja keikkaa odotettu koko syksy. Mutta sitten kävikin niin, että samana iltana oli bileet. Äidin seura ja stand-up ei sitten kelvannutkaan. Mentiin miehen kanssa.

Pojalle toivotin hauskaa iltaa ja kysyin, onko isä muistanut puhua kondomeista, että niitä kannattaa käyttää tai minusta tulee mummo. Poika puisteli päätään, katsoi isäänsä ja tuumi: ”ihan sekaisin se on”. Jatkoin horinoitani: ”Tai älä sittenkään. Oikeastaan minä kyllä haluasin olla jo mummo!”

Normaali

Aivoton ja robotti

Lehdessä (Hesari 27.11. B13) luki, että ihminen voi toimia lähes normaalisti, vaikka puolet aivoista on poistettu. Käsittämätöntä! Sellaisia tapauksia on olemassa. Vaikean sairauden takia puolet aivoista on leikattu pois, eikä haittaa mitään.

Pakko oli tarkistaa, mikä päivä on. Jos olen mennyt sekaisin, tai on tapahtunut ufokaappaus ja puoli vuotta elämästäni on kadonnut ja on aprillipäivä, mutta ei, kyllä ulkona on yhä pimeää keskipäivälläkin, eteisessä on joulukuusi ja ensimmäinen adventti vasta tekeillä. Totta se on; puolilla aivoilla pärjää. Näin on tutkinut tiede ja sanoo Hesari.

Samassa artikkelissa mainittiin kuusikymppisestä ranskalaismiehestä, jonka aivoihin keräytynyt neste oli tuhonnut ne vähitellen lähes kokonaan. Silti mies kävi töissä verovirastossa ja hoiti asiansa normaalisti. Asia paljastui, kun mies meni lääkäriin valittamaan velttoja jalkojaan ja hänen aivonsa kuvattiin. Siellä ei ollut enää paljon mitään jäljellä.

Lähtee vähän mielikuvitus laukalle. Mitä jos tuolla on paljonkin aivottomia ihmisiä liikenteessä? Siltähän se välillä tuntuukin.

Viime viikolla käytettiin anoppia aivojen magneettikuvassa. Tulokset eivät ole vielä tulleet. Lehtiartikkeli lisäsi jännitystä, mitä jos anoppi olisikin aivoton?

Tässä on vielä sekin mahdollisuus olemassa, että olen itse vailla aivoja. Aivan mahdollista!

Roboteilla ei ole aivoja. Vähän aikaa sitten oli kirja-arvostelussa ( HS 24.11.2019) Ian McEwanin kirja Kaltaiseni koneet. En ole lukenut, mutta kirjan idea vaikutti mielenkiintoiselta. Siinä pariskunta ohjelmoi Aatami-robottiinsa ihanneominaisuuksia, sillä seurauksella että miehestä tulee kolmiodraaman aisankannattaja. Eihän hän voi mitenkään pärjätä panokone Aatamille! Appiukkokin alkaa pitää vävyään tylsimyksenä verrattuna Aatamin tietämykselle ja sivistykselle. Pöytäseurana Aatami on vävyä huomattavasti mielenkiintoisempi. Vävyn jutut on kuultu moneen kertaan.

Lisäksi Aatamilla on ihmisiin se hyvä puoli, että se/hän ei masennu, tylsisty tai vaivu epätoivoon. Negatiivisia tuntemuksia Aatamilla ei ole.

Voi taivas. Ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan kruunu, mutta taitaakin olla apupojan asemassa, kun vallan ottaa kaikkitietävä ja -osaava robotti.

Ehkä siinä tilanteessa sitten jo on parempikin elellä ilman aivoja…

Normaali

Manipulaatiota, ihailua ja rakkautta

Nyt ehtii taas kirjoittaa, kun villasukkainnostus on loppu.

Olen seurannut sivusta kuntosalin personal trainer -touhua. Itse olen enemmän tee-se-itse-nainen, enkä voisi kuvitella rehkiväni niin, että joku seuraa sivusta ja kommentoi touhujani. Luulisin, että vain häiriintyisin tarkkailun alaisena olosta.

Personal trainerit ovat kyllä hyvin tavanomaisia nykyään. Joka kerta salilla on useampi henkilö treenamassa sellaisen ohjauksessa. Yleensä traineri on vastakkaista sukupuolta. Olen miettinyt, onko tämä joku uusi seurustelun muoto, tai tapa olla kanssakäymisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa?

Mahtaakohan personal trainereillä olla eettinen ohjeisto? Tuskinpa. Yleensä terapeutti, lääkäri, opettaja ym. ei saa olla suhteessa asiakkaaseen/potilaaseen. Tämä ei taida koskea valmentajia. Onhan jopa Ruotsin kruununprinsessa naimisissa kunto-ohjaajansa kanssa. Ja lienee muitakin esimerkkejä valmentaja-valmenettava suhteista.

Eikä siinä mitään. Ihmiset tutustuvat, ihastuvat ja rakastuvat myös urheilun parissa. Jäin asiaa pohtimaan, kun mediassa on ollut paljon juttua Baltzarin kultista ja epäeetteisestä toiminnasta. Nuori ihminen on herkkä vaikutukselle ja manipuloinnille. Vaikka tässä Baltzarin tapauksessa näyttää siltä, että hän on osannut manipuloida myös korkean tason päättäjiä, presidentti Halosta ja opetusministeriötä myöten. Rahaa ja kunniaa on tullut monelta taholta vailla kritiikkiä.

Nuori – ja miksei aikuinenkin – lumoutuu ihailusta ja kehuista. Manipuloija osaa vetää oikeista naruista, ylistää ja kehua, kunnes saa kohteensa koukkuun, ja sitten uhkaillen ja alistaen pitää käskyvallassaan, kuten Balitzarin tytöille oli käynyt.

Muistelen että joku vuosi sitten oli kohu turkulaisesta musiikinopettajasta, jolla oli myös ollut vääristynyt suhde oppilaisiinsa. Samaa tapahtuu varmasti monella eri elämänalueella; kulttuurin, urheilun ja uskonnon parissa. Eikä aina kyse oli seksuaalisesta väärinkäytöstä. Vastikään oli uutinen kansainvälisestä pyramidihuijauksesta. Manipuloinnilla osataan huijata myös rahaa.

Hesarin juttua lukiessani ajattelin että jos minulla olisi teini-ikäinen tyttö luetuttaisin artikkelin hänellä, jotta osaisi varoa vastaavaa. Taidanpa luetuttaa sen myös pojallani. Ei sukupuoli suojaa vallankäytöltä ja manipuloinnilta.

Tuli mieleen nuoruusmuisto. Olin 17, vai olinko jo 18, nyt en muista tarkkaan. Seurustelin pojan kanssa, joka meni armeijaan. Poika pyysi lähemmäs kolmekymppistä ystäväänsä ”pitämään minua silmällä” ja viettämään kanssani aikaa, että en pitkästyisi viikonloppuisin, kun poikakaveri oli opettelemassa Suomen puolustusta.

Poikakaverini ystävä otti tehtävän tosissaan. Hän ajoi työkseen rekkaa ja pyysi mukaansa viikonloppuisin, kun lähti ajoon. Menin mukaan. Oli varsin mukavaa ja viihtyisää. Istua vain kyydissä, katsoa maisemia ja jutella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Meillä oli varsin syvällisiä keskusteluja. Sain kaipaamaani huomiota ja kehuja. Mitään intiimiä ei asiaan liittynyt, kerran taidettiin ottaa torkut vierekkäin. Intiimeintä oli se, että äiti suuttui ja haukkui minua rekkamiehen huoraksi. Se kyllä sattui. Varsinkin kun syytös oli aiheeton.

Mutta vasta nyt vuosikymmenten jälkeen tajuan, että se mieshän oli ihastunut minuun. Nuorena ja kokemattomana en osannut nähdä asian todellista puolta. Minä tulkitsin kaiken ystävyydeksi ja huolenpidoksi. Syntymäpäivänäni mies kiersi Saarijärven ruokakaupat, ja kioskit ja osti kaikki Fancy-suklaapatukat, mitkä löysi minulle lahjaksi, koska se oli lempisuklaatani.

Vai hetkinen. Kumpikos ne patukat osti; poikaystävä vai sen rekkakuskikaveri? Kirjoitin itseni pussiin. En muista, kummalta ihailijaltani patukat sain! Minulla on vieläkin tallessa postikortteja tuolta ajalta – molemmilta – sekä armeijasta, että ympäri Suomea rekkareittien varrelta minulle lähetettyjä.

Joka tapauksessa molemmat päättyivät – sekä seurustelu että ystävyys. Taisin saada tarpeekseni molemmista. Äiti sai huokaista helpotuksesta. Ainakin hetkeksi.

Sen pituinen se.

Normaali

Rumat sukat, markkinoilla ja joulupulla

Nyt täytyy keskeyttää Sorg Strumpor -projekti. Olen saanut vauhdikkaasti aikaiseksi kaksi erilaista, puolivalmista sukkaa, erittäin rumaa. Vain keltaiset kärjet puuttuvat.

Vuosiluvun neulominen sukanvarteen on osoittautunut ylivoimaiseksi. Ja muutenkin sukat näyttävät niin rumilta että ei sellaisia kehtaa kenellekään lahjaksi antaa. Paras kaivaa sängyn alta savimöykky ja ryhtyä muotoilemaan Hymytäti-patsaita. Ne onnistuvat paremmin – yleensä.

Harmittaa, kun en osannutkaan toteuttaa sukkia. Mutta ehkä joku näppärämpi ottaa kopin, ja ryhtyy sukkia väkertämään.

Saman asian olen huomannut ennenkin; olen parempi ideoimaan kuin toteuttamaan. Toteutus on aina vähän sinne päin, johtuen ilmeisesti kärsimättömästä luonteestani. Pitäisi tyytyä keksimään. Mutta kädet kaipaavat tekemistä. Television katsominen on tylsää, jos ei samalla kudo. Ehkä pitää alkaa saman aikaan nostamaan puntteja, jos kutominen ei onnistu.

Asiasta toiseen.

Ollaan pojan kanssa menossa lauantaina Finlandia-talolle Ismo Leikolan stand-up show’n. Ensi kertaa menen katsomaan stand-up’a, mielenkiintoista.

Ajattelin tilata väliaikatarjoilut etukäteen. Tilasin kaksi karjalanpiirakkaa ja kaksi teetä. Arvatkaapa paljonko maksoi? 25€. Kyllä on käsittämätön hinta teekupista ja karjalanpiirakoista! Melkein tekisi mieli perua tilaus ja ottaa käsilaukkuun karjalanpiirakat ja Airam-pullollinen teetä, ja mielenosoituksellisesti syödä omat eväät väliajalla. Olisikohan sallitua?

Viikonloppuna kävin joulumyyjäisissä. Ajattelin, että jos myyjäisissä olisi kotitekoisia joululaatikoita, ostaisin, pistäisin pakastimeen ja jouluna tarjoilisin ”ominani”. Tulisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla; kannattaisin ja tukisin hyvää asiaa, ja samalla saisin jouluruuat. Mutta ei ollut myyjäisissä laatikoita. Oli kransseja, kynttilöitä, monenlaista itsetehtyä koristetta – ja tietenkin arpajaiset. En ostanut mitään. Vielä on aikaa jouluun, aika tarkkaan kuukausi, joten ehkä laatikot vielä tulevat vastaan.

Vaikka muistan kyllä olleeni saman haasteen äärellä aiemminkin. Helsingin Senaatintorilla on joulukuussa kaunis ja viihtyisä joulumarkkinatori. Olen sen aina kiertänyt läpi, ostanut joulumakkaran ja mukin glögiä, mutta muuta ostettavaa en yleensä ole löytänyt. Olisi kiva jos kauppiaat keksisivät jotakin uutta valikoimiinsa. En millään tarvitse joka vuosi uutta visakoivuista pannunalusta.

Koululla, missä käyn lavisjumpassa on oppilaiden pitämä käytäväkahvila. Jokainen luokka pitää vuorollaan kahvilaa, ja kerää siten rahaa luokkaretkeä varten. En ole mokkapaloja ostanut, vaikka myyjät ovat yhtä aktiivisia kuin feissarit Narinkka-torilla. Miksi ostaisin herkkuja, kun olen menossa jumppaan? Sehän ruineeraa koko jumpassa käynnin.

Ohi kulkiessani ja huonoa omaatuntoa ostamattomuudesta tuntiessani olen miettinyt tätä iänikuista mokkapalaongelmaa. Siksikö että lapset itse tykkäävät niistä, ja osaavat niitä tehdä. Vaikka luulen että suurin osa mokkapaloista on kyllä äitien ja isien tekemiä.

Mutta kävisikö kauppa paremmin, jos myytävänä olisikin jotakin muuta? Vaikka lasten itse tekemiä joulukortteja. Tai entä jos myytävänä olisi kotonatehtyä ruokaa? Makaronilaatikkoa? Lohikiusausta? Lihapullia ja muussia? Linssikeittoa? Itse leivottua leipää. Luulisi, että moni kiireinen äiti ja isä voisi lastaan ip-kerhosta noutaessaan ostaa ruuat kotiin. Minäkin voisin ostaa jotakin take-away ruokaa jumpan jälkeen kotiin viemiseksi. Nälkä ihmisellä nyt kuitenkin säännöllisesti on. Ja kyllä saattaisin kokonaisen pitkonkin ostaa, jos sellaisen jossakin näkisin. Mutta pitkoja näkee enää harvoin.

Pitäisiköhän suomalainen pitkopulla ilmoittaa Unescon maailmanperintökohteeksi? Katoavaa kansanperinnettä. Mökkipaikkakunnalla oli vanha pullamummo, joka möi itseleipomiaan pitkoja. Ne painoivatkin kuin vastasyntynyt. Mummo kuljetti pitkoja pienillä kärryillä kadun varteen myytäväksi lauantaisin. Pariin vuoteen mummoa ei ole näkynyt pitkopuuhissa. Äskettäin kuulin; pullamummon hautajaiset olivat pari viikkoa sitten.

Ehkä rupeankin leipomaan pullapitkoja. Jos tekisikin joululahjaksi pullapitkoja. Lämpimiä pullajötkylöitä olisi kiva viedä ovelta ovelle hyvän joulun toivotusten kera. Varmaan sekin menisi jotenkin pieleen. Taikina ei nousisi, en osaisi letittää, pitkot jäisivät raakaksi sisältä, tai unohtaisin pullat uuniin, kun lähtisin viemään roskia. Mutta jälleen kerran; idea on hyvä!

Normaali

Everything is booming

Helsingissä oli ”pöhinäviikot” eli Slush. Se tarkoitti sitä, että en päässyt saunomaan ja uimaan, koska Slush-vieraat haluavat kokeilla näitä asioita.

Ei se mitään. Voin käydä uimassa ilman saunaakin.

Jäin miettimään tätä Slush-asiaa; kasvuyrityksiä ja start-up-ja, ja koin itseni noin miljardivuottavanhaksi – ja yllättäen myös kommunistiksi.

Minä mieluummin haluaisin vakavanhayrityksiä.

Sellaisia, jotka eivät vain kasvaisi tai olisi ikuisesti alussa.

Haluasin yrityksiä, jotka olisivat loppuun asti, last-upp’eja – niin kuin avioliitossa, hyvien ja pahojen aikojen yli – jotka kantaisivat vastuunsa, eivät tuhoaisi luontoa (vrt. Talvivaara), maksaisivat asianmukaiset palkat , ja työajat olisivat inhimilliset.

Me kuvittelemme että muun maailman pöhinät, mellakat Hong Kongissa, Pariissa tai Moskovassa ovat kaukana, eivätkä kosketa meitä. Meillä on täällä ikuinen, loputon onnen slushpöhinä. Mutta ehkä ei ole.

Slushin aikaan lähipostin edessä päivystivät lakkovahdit allapäin. Peukutin ja toivotin tsemppiä.

Yhteiskunnalliset levottomuudet, kapinat ja vallankumoukset ovat alkaneet aina siitä, että osa jää paitsi ja toinen saa liikaa. Tulee epäoikeudenmukaisuuden ja osattomuuden tunne. Silloin valtaan pääsevät leninit, hitlerit, trumpit ja erdoganit.

Tarvitaan oikeudenmukaisuutta ja empatiaa. Ei ole oikein, että johto tienaa käsittämättömän isoja summia rahaa, ja työntekijöille ei ole varaa maksaa edes kymppiä tunnilta. (Kävin kerran aamupostin rekryssä, palkka olisi ollut noin 8 €/h, tulin siihen tulokseen että nukun mieluummin).

Epäoikeudenmukaisuudet tulee korjata. Yhteiskunta ei voi toimia vain niin että pelataan omaan pesään. Toimiva, rauhaisa yhteiskuntaelämä edellyttää joukkuepeliä. Tarvitaan ymmärrystä toisten hädästä ja ahdingosta.

Se ei tarkota vain isoja, yhteiskunnan tekoja. Se tarkoittaa pieniä tekoja lähikaupassa, bussissa, työpaikoilla, missä vain tapaamme muita. Me voimme osoittaa empatiaa ja olla auttava käsi. Joskus jo se että huomaa ja kohtaa riittää. Huomio muut.

Onneksi Huuhkajat näyttivät joukkuepelistä esimerkkiä. Toivottavasti pystymme maana ja kansana samaan. Ettei meille tule trumppeja, hitlereitä, erdoganeja ja sitten vielä lopuksi brexit.

Onneksi sentään natohöpötys on jäänyt. Vielä muutama vuosi sitten oli kova hinku Natoon ja media siitä luukutti.

Oi-joi-joi, kunpa osaisimme kansakuntana toimia fiksusti ja kaukonäköisesti.


Normaali

Sorg Strumpor eli Sorisukat

Ai kun nyt tökkii tämä kirjoittaminen! Iski villasukankutomisvimma; olen villasukkaholic!

Kyseisessä tilassa oleva henkilö ei kykene muuhun kuin tuottamaan villasukkaa, ajatus kyllä juoksisi, mutta ei ennätä niitä kirjata ylös, on vain pakko kutoa.

Sain villasukkaidean. Aion kutoa serkun miehelle villasukat joululahjaksi. Niiden nimi on ”Sorg Strumpor”.

Nyt jos tunnet serkun tai sen miehen, niin hyshys. Serkku ei näitä minun horinoita ennätä lukea, ja sen mies ei ymmärrä, kun on ruotsalainen, joten voin tämän joululahjaidean tässä paljastaa.

Surusukkien idea on se, että varteen kudotaan vuosiluku, ja – meinasin sanoa terälehteen – tarkoitan teräosaan kudotaan niin monta mustaa raitaa, kun on kuolleita. Serkun miehelle tein kaksi paksua mustaa raitaa, häneltä kuolivat tänä vuonna sekä isä että vaimon äiti.

Villasukan pääväri on harmaa. Se kuvaa kokonaisankeutta. Parisuhteelle tai omalle elämälle ei jää tällaisessa tilanteessa aikaa.

Sukan kärjen aion kutoa kirkkaan keltaiseksi, se kuvastaa valoa, iloa ja tulevaisuutta, jonka toivon olevan keveämpi kuin mennyt vuosi.

Saa tehdä samat, the future is for sorisukat!

Normaali

Rauhan ja rakkauden joulu

Kohta turskautan joulun päälle! Torstaina. Niin olen päättänyt.

Haen muovikuuset vintiltä; valkoinen kuusi eteiseen, pieni vihreä takan päälle. Rautakaupan esitteessä näin johdottomat joulukuusenvalot. Sellaiset voisi hankkia, kun johdot menevät aina sotkuun. Virittelen perinteiset koristeet paikoilleen, niistä rakkaimmat ovat pojan päiväkodissa askartelemat tonttu ja lumiukko.

Ehkä avaan jouluradion tai teen oman suosikkilaulujen soittolistan Spotifihin. Ai, mutta olenkin tehnyt sen jo viime jouluna! Olin ihan unohtanut. Listalla on mm. Taivas sylissäni ja Konstan joululaulu. Listalla on myös Suomalainen rukous, se lauletaan aina itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Se on niin mahtipontisen komea: Siunaa ja varjele meitä, Korkein kädelläs, kaitse aina kansamme teitä.

Nurkkakaapissa on glögipullo viime joululta. Tarkistan päivämäärän, jos se on vielä juotavaa, lämmitän ensimmäiset glögit. Oikeasti en kyllä edes tykkää glögistä, varsinkaan siinä lilluvista paisuvista rusinoista ja punaiseksi värjäytyvistä manteleista. Ne jätän pois.

Ihanaa saada aloittaa joulu!

Mediassa kohistaan koulujen joulujuhlista. Harmittaa koko rälläkkä. Joulun pitäisi olla hyvän tahdon juhla, jolloin kiukkuisimmastakin saiturista tulee antelias, empaattinen ja muita kohtaan armollinen.

Viha, kauna ja katkeruus ovat voittaneet uskon, toivon ja rakkauden tässä maailmassa. Tuntuu siltä kuin hyvää mieltä ja toivoa tuo vain Coca-colan valoja vilkkuva joulurekka. Se sallii maailman jokaisen lapsen tulla luoksensa.

Tai toisin päin, sen luokse me sallimme lapsemme tulla.

Jälkikirjoitus:

Ehkä syytä tarkentaa; en kannata koulujen joulujuhlan viettoa kirkoissa. Jokaisen koululaisen kulttuuritaustaan ja uskontoon katsomatta tulee saada viettää koulun joulujuhlaa kokematta ulkopuolisuuden tunnetta, tuntevansa itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Monikulttuurinen ja -uskontoinen Amerikka on tämän ongelman ratkaissut aikoja sitten. Silloin jäljelle jää Happy Holidays ja Season Greetings. Meillä ei vielä ole terminologiaa jouluttomaan joulunviettoon. Ehkä yhteinen kultainen keskitie voisi löytyä juuri siitä hyväntahtoisuudesta, mitä joulu voi edustaa kaikille. Tai rauhasta! Joulurauhaahan on aina julistettu Suomen Turusta. Ja rauhaa me tässä levottomassa maailmassa eniten tarvitsemme. Lapsille ja nuorille maailma voi näyttäytyä pelottavana ja ahdistavana. Rauhan toivotus sopii varmasti kaikille. Tehdään joulusta rauhan juhla. Peace and love. Rakkautta ja Rauhaa kaikille!

Normaali

Minimetsäidea ja yhteiskäyttöautot

Olipa kiva viesti sähköpostissa. Pirkko oli bongannut Helsingin Uutisista jutun, missä Marimekon entinen tj Mika Ihamuotila ehdottaa, että Kasarmintorille istutettaisiin puita ja siitä tehtäisiin pieni metsä. Juttu löytyy tästä linkistä, sivulta 6:

https://www.lehtiluukku.fi/lehti/helsingin-uutiset-keha-painos/_read/30.10.2019/227687.html

Minä kirjoitin samasta aiheesta keväällä Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen ja myös tänne blogiin. Tyhjät tuuliset kiviaukiot ovat turhia, ja nurmikenttäpuistot voitaisiin istuttaa metsäksi. Hienoa, että asia saa kannatusta ja jos vaikka toteutuisi. Tässä aiheesta kirjoittamani blogi 23.3.2019:

https://mrsmiddleage.com/2019/03/23/lisaa-metsaa-kaupunkiin/

Sain myös uuden idean: taloyhtiöautot.

Meidän taloyhtiöllä on parkkihalli, mutta paikkoja siellä on rajoitetusti, mistä aiheutuu välillä kinaa. Moni haluaisi autotallipaikan, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä.

Suurin osa autoista seisoo käyttämättöminä tallissa, niitä käytetään satunnaisesti viikon aikana. Aivan niin kuin meidän auto. Sitä käytetään ehkä noin kolme kertaa viikossa.

Mutta mitä jos autotallissa olisikin taloyhtiön yhteiskäyttöautoja? Niitä voisi varata nettisovellutuksella omaan käyttöön tarvittaessa. Veikkaan että moni voisi luopua omasta autosta kokonaan. Ilman autoa ei aina pärjää, mutta auton ei tarvitsisi olla oma.

Taloyhtiön yhteiskäyttöauto toisi varmasti myös lisäarvoa taloyhtiölle. Kätevintä olisi, jos autoja olisi monenlaisia, voisi olla vaikka yksi pakettiauto, jos tarvitsee käydä ostamassa jotakin isompaa.

Olen ollut huono käyttämään busseja. Mies, joka on syntyperäinen helsinkiläinen, tuntee bussilinjat, tietää mikä bussi menee minnekin, mutta minä olen ihan nuubi tässä asiassa. Kunnes tuli HSL:n nettisovellutus, josta ostan liput ja näen kätevästi, millä bussilla minnekin pääsee. Nyt valitsen mieluummin bussin, kuin lähden äkämystymään ratin taakse.

Autolla ajo Helsingin keskustassa on hermoja raastavaa puuhaa. Tulen aina hyvin kiukkuiseksi, kun joudun autoilemaan. Tiet ovat tukossa, joka paikassa on muoviaitoja ja katuja osittain suljettu erilaisten rakennusprojektien takia. Kävelijöillä ei ole heijastimia, eikä heitä erota pimeydestä, pelkään että ajan päälle.

Miten ihanaa onkaan istahtaa bussiin ja antaa jonkun muun hoitaa ajaminen. Voi rentoutua. Miksi ihmeessä ajaisin itse, kun voin sen homman jättää muiden huoleksi? Luulen, että moni yksityisautoilija ei ymmärrä tätä. Yläkerran naapuri ajaa Tampereelle töihin omalla autolla. Mitä järkeä? Hän voisi matkata rauhassa ja stressaantumatta junalla. Junissa on nykyisin käteviä työskentelyyn tarkoitettuja istumapaikkoja, missä naapuri ei istu ihan vieressä katsomassa, mitä teet, joten yksityisyydensuojakin on taattu.

Omia tapoja on yllättävän vaikea muuttaa. Mutta toisaalta myös yllättävän helppo; tarvitsee vain uskaltautua kokeilemaan. Kun huomaa uuden tavan hyödyt, muuttaa toimintatapaa helposti.

Vielä yksi idea: jäteenkuljetusautot voisivat olla liikennöimättä keskustassa aamu-ja iltapäiväruuhkan aikana. Olen syksyn aikana vienyt pojan kaksi kertaa kouluun autolla, olisi muuten myöhästynyt. Aina on ollut jossakin kadun pätkällä jäteauto tukkimassa liikennettä.

Aamuruuhka-aika on vain puolitoista tuntia n. klo 7.30-9.00. Eikö olisi helppo järjestää niin, että silloin jäteautot eivät olisi silloin kierroksella, menisivät vaikka aamukahville siksi aikaa? Liikenne sujuisi paremmin. Ei ole kenenkään etujen mukaista hankaloittaa yksityisautoilua, vaikka sitä syytä onkin vähentää ja turhasta ajosta päästä eroon kokonaan. Liikenneviha vähenisi.

Aina on hyvä pyrkiä keinoihin, jotka vähentävät vihaa ja lisäävät positiivistuutta. Siis lisää puita, ja järkeä ja toimivuutta autoiluun!

Normaali

Kengät ja mieli

Kenkäkaupan ikkunassa oli ihanat buutsit. Tai ei ne oikeastaan olleet oikeat buutsit, ne olivat buutsimaiset saappaat. Mutta tuli buutsimuistot mieleen.

Minulla oli buutsit joskus 80-luvun lopulla, silloin kun ne olivat viimeksi muotia. Vai oliko se 90-luvun puolella, taisi olla, en muista. Mutta muistan tunteen. Niillä kävely oli ihan omanlainen kokemus. Tuli itsevarma olo. Sellainen että meikä pystyy mihin vain! Johtuisiko noista varhaisista buutsivuosista että tykkään Lavis-jumpassa eniten rivitanssista. Pieni cowgirl sisälläni herää silloin hetkeksi henkiin.

Kenkien vika ettei minulla ole juuri koskaan naisellinen olo. Pitäisi olla korkokengät. Kyllä. Ymmärrän. Korkokengissä sipsutellessa tulee aivan varmasti tosinaisellinen olo. Ja tietenkin myös näyttää naiselliselta. Mutta minä onneton olen sellainen lampsia. Mennä lapsin pitkin askelin, hame repeää ja korkokenkien korko jää jumiin, ne eivät minun menooni käy.

Lempikenkäni ovat tänä syksynä olleet kolme numeroa liian isot DrMartinsit. Ne päätyivät minulle sattumalta. Poika aloitti syksyllä lukion ja meni Nasujaisiin. Sinne oli käsketty pukeutua tytöksi, poika lähti hommaamaan tyttövarusteet. On tietenkin aivan älytön ajatus mennä hankkimaan yhden illan tyttövaatteet Stockmannilta, mutta niin hän järkeili asian hoitaa. Osti Gantin hameen, sukkahousut, rintaliivit, topin ja DrMartinsit.

Hame oli niin pahassa jauho-kanamuna-ties mitä-mössössä, että vaikka pesin sen kahteen kertaan, lika ei irronnut, oli pakko heittää hame roskiin. Rintaliivit yritin ottaa omaan käyttöön, mutta koko ei ihan mätsännyt. Sukkahousut olivat tietenkin rikki. Joten jäljelle jäi kengät.

Ihmettelin, että ihanko totta tytöt pitävät tällaisia kenkiä nykyään. Minusta ne näyttivät miehen kengiltä, mutta kuulemma tyttöjen ovat. Ostin paksut geelipohjalliset kenkiin ja olen nyt pitänyt niitä siitä pitäen. Ovat aivan ihanat jalassa ja mätsäävät oikeastaan minkä kanssa tahansa. Ovat muuten jalassani myös tuossa blogin mrsmiddleage-kuvassa pitsimekon kanssa. Ikinä en olisi keksinyt sellaisia kenkiä ostaa.

Itse asiassa niissä tulee vähän sama fiilis, kun buutseissa 90-luvun alussa. Naiselle, joka kulkee omia polkujaan. Mikään ei minua pysäytä, minä menen minne haluan, pystyn mihin vain.

Kannattaa siis miettiä, mitä jalkaansa laittaa. Siitä tulee kokonaisfiilis. Kengät vaikuttavat koko kehoon ja mieleen, oloon ja olemukseen.

Ehkä korkokenkien pidon voisi aloittaa vanhana ja liikuntakyvyttömänä, jos sellaiseen elämäntilanteeseen joskus joutuu. Silloinhan on ihan sama, mitä on jalassa, jos ei tarvitse pysyä pystyssä saati kävellä nopeasti. Voisi istua rullatuolissa tai maata sohvalla huikean korkeat korot jalassa ja tuntea ensi kertaa elämässä itsensä oikein tosinaiselliseksi. Vaikka luulenpa että valitsisin ko tilanteessa paksut ja lämpimät villasukat.

PS. Oletteko muuten pistäneet merkille, että nykyisin kaikilla televisiossa työskentelevillä naispuolisilla uutistenlukijoilla, haastattelijoilla ja puheohjelmien pitäjillä on aina huikean korkeakorkoiset ja näyttävät kengät jalassa? Ikään kuin haluttaisiin erityisesti korostaa heidän feminiinisyyttään. Mutta voi olla, että uutistenlukijalla olisi paljon itsevarmempi olo, jos jalassa olisi DrMartinsit. Ja voi olla että itsevarmuus tarttuisi katsojaankin. Että kyllä tässä selvitään maastopaloista, hurrikaaneista ja muista, kun on kunnon kengät!

Normaali

Televisiossa kaikki hyvin

Jollakin television mysteerikanavista pyörii iltapäivisin ohjelma nimeltä Sisterwifes. Se kertoo Las Vegasissa asuvasta perheestä, missä on neljä vaimoa ja yksi mies, lasten lukumäärä on jäänyt minulle epäselväksi, tietänevätkö sitä itsekään.

Onnellisen oloisia ovat ja tyytyväisiä elämäntapaansa. Tällä hetkellä tosin kärvistelevät asuinkustannusten kalleutta. Onhan se älyttömän kallis elämäntapa, kun on neljä vaimoa ja jokaisella oma talo. Talot sijaitsevat saman tien päässä. Perhe suunnittelee muuttoa pois Las Vegasista maaseudulle, minne he voivat rakennuttaa yhden talon, missä jokaisella vaimolla voisi olla oma osastonsa ja oma keittiö. Lisäksi tulee koko perheelle yhteiset tilat. En tiedä, mitä mies tekee työkseen, että pystyy tämän klaaninsa elättämään. Vaikuttaa siltä että vaimot eivät käy töissä.

Television ohjelmatarjonta on mielenkiintoista. Siitä voisi tehdä sosiologisen tutkimuksen. Jos muualla yhteiskunnassa sukupuolinetraalisuus lisääntyy, niin televisiossa suunta on päinvastainen. Television maailmankuva on ohjelmatarjonnan perusteella varsin selkeä. Siellä on selkeästi omat ohjelmat naisille ja miehille.

Paitsi Kielletty rakkaus -nimisessä ohjelmassa. Katson sattumalta yhden jakson, missä vanhemmat olivat katkaisseet täysin suhteensa poikaansa, kun tämä oli kertonut homoudestaan. Poika ei ollut päässyt edes veljensä häihin, koska isä ei halua häntä enää nähdä, eikä tämän pojan nimeä saanut mainita.

Tuntuu ihan käsittämättömän julmalta. Miten voi oman lapsensa hylätä, sulkea kokonaan pois perheestä? Ja sellaista kuitenkin tapahtuu nykypäivän Suomessa. Onhan myös uskonnollisia lahkoja, joissa kuri on niin kova, että lahkon jättänyt hylätään ja suljetaan pois perhepiiristä. En voi ymmärtää, saati hyväksyä.

Takaisin televisio-ohjelmiin.

Naisten ohjelmissa keskiössä ovat ihmissuhteet. Hääteemaisia ohjelmia on PALJON! Hääpukua etsitään ympäri maailman. Ja nyt kun nähtävästi kaikille morsiammille on jo mekot etsitty, aletaan niitä etsiä kaasoille. On unelmahäitä tai sulhanen tavataan vasta alttarilla. Deittiohjelmissa katsotaan miten ensitapaaminen onnistuu tai sinkut laittavat ruokaa. Kotirouvien elämää voi seurata eri puolilla Amerikkaa tai tutustua lätkävaimojen arkeen. Mainoskatkolla kaupataan hiustenvärjäysaineita, ryppyvoiteita, Tena-suojia ja hiivatulehduslääkkeitä.

Äijäohjelmissa juodaan skorpioninmyrkkyviinaa, syödään nuotiolla paistettua rottaa, painitaan, kalastetaan, rämmitään viidakossa, testataan autoja – ollaan tosielämän tarzaneita. Mainoskatkolla on autoja, koneita, parranajovälineitä ja grillimakkaraa. Testosteroni tursuaa kaukosäätimestä.

Loput ohjelmat ovat sitten sukupuolineutraaleja tietokilpailuja, visailuja tai kisoja. Juontajana on Heikki Paasonen, Mikko Leppilampi tai radiosta lainattu Jaajo Linnonmaa. Jenny Pääskysaari ja sanakikkailevat viisastelijat, ikuisesti jatkuvat tanssit tähtien kanssa tai vuosi vuodelta vanhenevat artistit Vain elämää -pöydän ääressä muistelemassa uransa tähtihetkiä.

Televisiossa maailma on turvallisesti jumissa. Kaikki jatkuu samalla tavalla maailman tappiin asti. Niin kuin orkesteri jatkoi soittoaan uppoavan Titanicin salongissa, niin mekin katsomme tanssivia tähtiä ja ikiruskeita tanssituomareita, koska olohuoneen ulkopuolella ongelmat ovat niin suuria ja pahuus niin pahaa, että pelottaa, eikä millekään voi mitään.

On siis parasta vain avata televisio ja katsoa, mitä siskovaimoille tänään kuuluu.

Normaali

Kenkälaatikon nuoruusmuistot

Valokuvaamon ikkunassa on teksti ”eräänä päivänä lapsesi etsii kuvaa sinusta, minkälaisen kuvan hän löytää”. Valokuvaamo kehottaa otattamaan edustavan kuvan itsestä. Minulle tulee väistämättä mieleen että kyseessä on omat hautajaiset ja lapsi etsii kuvaa, minkä laittaa pöydälle surunvaliteluadressien ja kynttilän viereen. Voihan kuvaa tarvita lehteen laitettavaan 70-vuotisonnitteluunkin, jos haluaa asiaa tarkastella positiivisemmasta näkökulmasta.

Tällä viikolla Helsingissä on Arsmoriandi -niminen kuolemaa käsittelevä tapahtumasarja. Ohjelma löytyy netistä tuolla nimellä. Yksi tapahtumista on nimeltä Kirstu. Siinä voi pukea päällensä arkkuvaatteen ja mennä oikeaan ruumisarkkuun makaamaan. Hui! En kyllä halua kokeilla. Kuulostaa hurjalta. Sen sijaan itkuvirsityöpaja olisi kiinnostanut, mutta se on jo täysi. Torstai-iltana on hautausmaakävely Malmilla Kai Sadinmaan johdolla ja keskiviikkona suruseurat, niihin ajattelin osallistua. Hyvä idea ja osuva ajoitus järjestää kuolematapahtuma marraskuussa. Tämän voisi uusia joka syksy.

Valokuvista tuli mieleen omat valokuvat kenkälaatikossa. Etsin viikonloppuna kuvia siitä, mitä tein ja touhusin syksyllä 30 vuotta sitten kun Berliinin muuri murtui. Löysin matkavalokuvia vuonna 1988 tekemältäni Interraililta. Kenkälaatikossa oli myös kuvia lukion luokkaretkeltä Saksaan. Maistoin elämäni ensimmäisen kerran kirsikkalikööriä. Kuvia katsellessani aloin pohtia, että joku nämäkin joskus käy läpi ja ihmettelee elämääni. Heittää sitten roskiin. Että pitäisiköhän editoida omaa henkilöhistoriaa ja sensuroida kuvia etukäteen?

Sikäli on mahtavaa että on elänyt nuoruutensa ennen Facebookia ja Instagramia, on vielä mahdollisuus muokata omaa kuvavirtaa. Toisin on nykynuorilla. Heidän nuoruuden toilailut säilyvät ikuisessa muistissa, ei ole mahdollisuutta itsesensuuriin.

Radiosta kuulin että muutaman vuosikymmenen päästä Facebookissa on enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä tulee pikku hiljaa hautausmaa. Sitten ei tarvitse mennä kävelylle Malmille pimeälle hautausmaalle. Siellä on muuten niin pimeää että osallistujia pyydetään ottamaan oma taskulamppu mukaan. Tulevaisuudessa lapsenlapset voivat katsoa Facebookista, minkälainen ihminen isoäiti on ollut ja mitä touhuillut. Onhan siinä tietenkin puolensa. Monta kertaa olen miettinyt että minulla on muistikuvat omista mummoistani vain vanhoina. Mutta hekin ovat joskus olleet nuoria. Minkälaisia nuoria he ovat olleet? Mitä hurjaa tehneet? En saa koskaan tietää. He ovat minulle ikuisesti köpötteleviä harmaahapsia.

Ehkä sittenkin annan kenkälaatikon olla rauhassa. Jää lapsenlapsille ihmeteltävää. Mummo on vuonna 1985 juonut kirsikkalikööriä entisessä Länsi-Saksassa ja vokotellut turkkilaisia poikia. Vai oliko se toisin päin? Sitä kuva ei kerro, enkä minä kerro. Koska en muista.

Normaali

Kas näin heiluu hattu

Miksi kesähattu näyttää hyvältä, mutta talvihattu ei? Tykkään kaikenlaisista olkihatuista, monenmallista lieriä löytyy, ja niitä on kiva käyttää kesällä. Mutta miten voi olla mahdollista, että jos samaan päähän yrittää laittaa talvella hatun, ei näytä ollenkaan yhtä hyvältä. Näyttää juuri siltä mitä onkin, täti-ihmiseltä.

Hattukauppias väitti että se johtuu vain tottumuksesta. Emme ole tottuneet käyttämään hattuja talvisin. En usko. Kyllä siinä joku muu selitys täytyy olla. Ehkä syy on materiaalissa. Talvihatut ovat raskaampaa tekoa.

Nyt kuitenkin ostin hatun. Siihen on ihan järkisyyt. Yleensä käytän pipoa, minkä otsassa lukee isolla ”Queen”. Tai sitten toista, missä teksti ”Kuka muu muka”. Ihan kauhean vakavastiotettavalta ihmiseltä ei näillä päähineillä vaikuta. Joskus unohdan, mitä on päässäni, ja ihmettelen, mitä ihmiset virnuilevat. Tarvitsin siis jotakin päähänlaitettavaa, että en näytä kävelevältä vitsiltä.

Maria Veitola kävi yökyläillemässä Miina Äkkijyrkän luona ja antoi hänelle läksiäislahjaksi pinkin huopahatun. Jotakin samanlaista ajattelin itselleni. Räväkän väristä, iloista. Sovittelin keltaisia, vihreitä, oransseja, punaisia. Ostin mustan. Myyjä suositteli, ostoskaveri suositteli. Minusta näytin ihan tatilta tai tätiltä. Mutta nyt on hattu, ja voin kulkea kadulla ilman että ihmiset pidättelevät nauruaan, tai sitten he pidättelevät sitä nyt uudesta syystä, en tiedä.

Ehkä täytyy ensin pitää hattua sisällä kotona, että tottuu siihen. Suorittaa sisäänajo.

Kuntoilukuuri jatkuu vaisuin tuloksin. Ellei sitten vaikutuksiin lasketa lihaskipu ja kyltymätön nälkä. Keskiviikkona oli lihasjumppa. Kesken jumpan reidestä kuului pamaus. Tai olisi kuulunut, jos ei musiikki olisi ollut niin kovalla. Tuntui siltä kuin joku olisi heittänyt kivellä. Epäilin että takanani treenaava minuakin vanhempi rouva olisi kivittänyt. Mutta nähtävästi reisilihas revähti. Hetken huohotettuani jatkoin jumpan loppuun. Nyt sitten klinkkaan jalkaa.

Viikko-ohjelmaan kuuluu myös joogatunti, pilatestunti ja lavatanssijumppa. Sitten vielä kestokyvyn mukaan sauvakävelyä tai kuntosalitreeniä. Keho on järkyttynyt kaikesta kokemastaan, ja ihmettelee, mitä on tekeillä. En tiedä, onko tässä mitään järkeä. Mutta ainakin kuumat aallot ovat totaalisesti kadonneet. Paino ei ole merkittävästi pudonnut, mikä on pettymys. Mutta olen kyllä syönyt normaalia enemmän ja isompia annoksia. On vain niin kova nälkä.

Käytiin lounaalla legendaarisessa Sea Horsessa. Halusin sinne, koska siellä on isot annokset ja ronskia ruokaa. Kyllä upposi Lindströmin mureke ja 3 dl muussia. Kyytipojaksi otin ison maidon. Se olikin sitten tosi iso, kokonainen tuoppi!

Ps. Kohta voin hakea savipajalta askartelemani teokset. Ne on ehkä jo poltettu. Jännä nähdä, mitä tuli! Aion ostaa paketillisen savea kotiin, ja yrittää tehdä ison naisen pään. Meillä on mökillä takan päällä kahden pään kokoelma: siellä on mies ja poika, nainen puuttuu. Mies on itse asiassa Essi Renvallin veli, korvasta puuttuu pala. Kipsipatsas löytyi halvalla vanhojen tavaroiden liikkeestä 20 vuotta sitten. Poika löytyi kirpparilta. Nainen on ollut haussa, mutta mistään ei ole löytynyt. Sitten olisi koko perhe kasassa. Tajusin että voinhan tehdä sen itsekin. Varmasti ihan helppoa! Niinpä niin, tässä sitä taas mennään kohti uusia epätoivon hetkiä ja pettymysten soita iloisesti rallatellen ja itseluottamusta tursuten!

Normaali

Reviiri pieni, näkökulma suppea, ajatusmaailma rajoittunut

Avasin lounaskeittoa lämmittäessäni keittiön tv:n, siellä oli menossa Maakuntauutiset. Vaikka Suomea on jonkun verran kierretty, silti kotimaan tietämys on huono, myönnetään. Meillä oli nuorempana ja lapsettomana tapana tehdä kesäisin Suomi-turnee, etsimme outoja yöpymispaikkoja, pääasiassa majataloja, ja kuljimme kaupungista toiseen. Iltaisin menimme paikallisiin pubeihin ja ravintoloihin katsomaan ”meininkiä”.

Muistan eräänkin bed&breakfast -paikan, olisiko ollut Orivedellä, mitä piti kaksi eläkkeellä olevaa sisarusta. Olimme ainoat asiakkaat. Sisarukset olivat vanhoja ja huonokuuloisia. He eivät olleet huomanneet, kuinka yläkerran palovaroittimesta oli patteri loppu, ja se piti erittäin epämiellyttävää merkkiääntä, mitä he itse eivät siis laisinkaan kuulleet, mutta meidän unta se kyllä häiritsi. Tai olisi häirinnyt ellemme olisi itse vaihtaneet siihen uutta paristoa.

Tädit pyysivät meidät iltapalalle. Talo tarjosi voileipää ja teetä. Kysyin että mikä on käytäntö ulko-oven kanssa? Jos lähdemme illalla ”kävelylle” ts. pubiin, moneltako ulko-ovi menee lukkoon, ja miten pääsemme sisään? Käyttöömme ei oltu annettu avaimia. Tädit sanoivat että kymmeneltä menee ovi lukkoon, sitten he menevät nukkumaan ja sitten avataan vasta aamulla. Ei ole mitään syytä olla sen pidempään ulkona. Tuli sitten sellainen lyhyenläntä pubi-ilta. Talo elää tavallaan, ja vieraat kulkee ajallaan on vanha suomalainen sanonta, ja sopii hyvin kuvaamaan tätien vierastalon käytäntöjä.

Eräällä pikkupaikkakunnalla Länsi-Suomessa majatalossa oli erittäin runsas ja rönsyilevä sisustus täytettyine eläimineen, kalloineen, nukkeineen ja tekokukkineen. Tunnelma oli lähes pelottava.

Ehkä näiltä reissuilta ja kokemuksilta jäi ajatus siitä, että oma bed & breakfast paikka olisi ihana. Siinä yhdistyisivät työ ja huvi. En ole kyllä ajatusta toteuttanut. Jos toteuttaisin, olisi se juuri sellainen outo ja mystinen majatalo, missä vieras miettisi, uskaltaako täällä edes nukahtaa. Paikka, missä kaappikello löisi kumeat äänimerkit tasatunnein. Tai ehkä se löisi aina kahtatoista.

Pitäisi taas lähteä Suomi-kierrokselle. Ehkä ensi kesänä. Eräänä kesänä ehdotin pojalle, että ajatetaan Suomi päästä päähän ja pistetään autoon kamera, joka nauhoittaa kaikki meidän puheet, ja ladataan ne jutut youtubeen. Näkyisi vain maisema auton etuikkunasta eteen päin tielle, ja kuuluisi meidän äänet. Katsoohan sitä ihmiset norppavideoitakin tai supermarketin ostoshihnaa, mikä ettei jotakin kiinnostaisi kuunnella, mitä autossa puhutaan. Ei innostunut ideasta. Jäi tekemättä.

Mutta takaisin lounaskeittoon ja Maakuntauutisiin. Sitä katsoessani huomasin miettiväni, että minkälaista mahtaa olla Kokkolassa, Haapavedellä, Kajaanissa, Köyliössä, Kuhmossa, Eurassa tai monessa muussa paikassa, missä en ole käynyt? Minkälaista siellä on asua? Mitä puuhataan lauantai-iltapäivisin? Mikä on puheenaihe siellä, jos täällä harmitellaan sähköpotkulautoja ja valkoposkihanhia tai rottaongelmaa, mikä heillä on mielen päällä?

Olisi mielenkiintoista ja sivistävää tietää. Voisiko Yle tehdä sellaisen ohjelman, missä kierreltäisiin ympäri Suomea ottamassa selvää Suomesta ja suomalaisista, tutustuttaisiin? Sellainen nähtävyysohjelmahan jo oli, missä esiteltiin outoja ja kummallisia nähtävyyksiä eri puolilla Suomea, mutta tarkoitan nyt ihan tavallista eloa ja oloa, tavallisten ihmisten elämää. Tiedämme aika vähän toisistamme. Ja Suomesta.

Ihmisen reviiri on pieni. Näkökulma rajoittunut. Ajatusmaailma suppea. Sanotaan että matkailu avartaa, mutta voisiko avartamista tehdä muutenkin?

Kerran tilasin miehelle lahjaksi kolmeksi kuukaudeksi Maaseudun Tulevaisuuden. Kesäisin meille on joskus tullut Turun Sanomat. Itselle ”vieraan” lehden lukeminen on myös avartavaa. Toisaalta kaikken kiinnostavinta ovat asiat, jotka eivät ole edes uutisia, jotka ovat paikallisille ihan tavallisia ja jokapäiväisiä asioita.

Siksi turistibussit kiertävät kesällä Helsingissä matonpesulaiturin kohdalta. Tuossa suomalaiset pesevät mattojaan – jotka ovat itse kangaspuilla louskuttaneet, leikattuaan ensin matonkuteet vanhoista lakanoista ja muista kodin tekstiileistä, ajatelkaapa miten ekologista! Kaikki käytetään loppuun, viimeisillään kangas päätyy matonkuteeksi! Mäntysuopa tuoksuu, juuriharjat raapivat mattoja puhtaiksi. Ja lopuksi matot jätetään kuivumaan yöksi telineille, eikä niitä kukaan varasta.

Näin ennen. Nyt Itämeressä mattojaan pesevää ei enää katsota suopein silmin, mutta mattojen pesulaiturit ovat yhä paikoillaan ja turistien ihmeteltävissä. Meille tavallinen on heille kummallista. Tässä esimerkkitapauksessa se on kohta kummallista meille itsellekin. Aika harva kaupunkilainen pesee mattonsa. Eikä tuuletusparvekkeillakaan enää ole viikonloppuisin täkkejä ja tyynyjä tuulettumassa. Tavat ja käytännöt muuttuvat.

Mutta Peräseinäjoki, Vimpeli, Somero? Mitä kuuluu? Minkälaista teillä siellä on?

Normaali

Mielensäpahoittaja ei ole käytösopas

Mielenkiinnolla olen seurannut Helsingin Sanomien mielipidesivulla virinnyttä keskustelua siitä, millä termein päiväkotilasten isovanhempia pitäisi kutsua. Joku oli pahoittanut mielensä vanhus-sanasta. Viisikymppinen isoäiti tai isoisä ei koe itseään vanhaksi.

Pitäisi kokea, sanon minä!

Tuntuu siltä kuin koko kansakunta olisi lukenut Mielensäpahoittajan käytösoppaana. Ottanut siitä mallia suhtautumisessa asioihin. Voi minkä teit, Tuomas Kyrö! Minkä pandoran loukkaantumislippaan avasitkaan! Nyt on kulttuurini omittu, minut määritelty, itsemääräämisoikeuttani loukattu, mökötän, suutun, kirjoitan katkeransuloisen mielipidekirjoituksen tai happaman twiitin.

Siitä on jo vuosia, kun kuljetin sukulaislapsia uimakouluun. Olin silloin noin 45v. Lapset keksivät kutsua minua Vanhaksi Rouvaksi. Naureskelin termille. En itse tuntenut itseäni todellakaan vanhaksi. Että minäkö vanha rouva! Omin kyllä termin luontevasti kutsumanimekseni. Olin ja olen heille Vanha Rouva.

Meni kyllä hetken aikaa syvällisesti tajuta ja ymmärtää että sitä juuri olen heille! Pienen lapsen silmin minä olen vanha. Lapsi ei näe eroa siinä, olenko 45-, 55-, 65- tai ehkä edes 75 -vuotta. Kaikki sen ikäiset ovat vanhoja. Omien vanhempien vanhemmat ovat vanhoja lapsen mielestä, ovat he sitten minkä ikäisiä tahansa. Kyse on ikägenrestä. Ja koska minä olen heidän äitinsä täti, olen vanhempaa ikägenreä, olen vanha, tuntuu minusta itsestäni sitten miten viriililtä tahansa.

Osoittaa huonoa itsetuntoa, jos ei kestä olevansa lapsen silmissä vanha. Eikä asian peittäminen toisenlaisin termein ja kutsumanimin nosta kenenkään asemaa ja merkitystä, päin vastoin. Pitää olla ylpeä iästään / asemastaan suvun ikähierarkiassa.

Sisäisesti voimme olla nuoria/lapsia ikuisesti. Meissä säilyvät samat tunteet, epävarmuudet ja persoonallisuuden piirteet. Tämä sisäinen tuntemus voi johtaa harhaan, on vaikea hyväksyä sitä mitä peilikuva tai syntymävuosi kertoo.

Koko elämä on vanhenemista. Se alkaa ensimmäisestä päivästä. Ja jonain päivänä – jos saamme elää – olemme vanhoja. Jos emme omissa silmissä, niin ainakin lasten silmissä.

Maanantain Hesarissa eräs mielipidekirjoittaja toivoi, että olisimme vain ikäneutraalisti äidinisiä ja äidinäitejä. Odotan mielenkiinnolla sitä päivää, kun Tuomas Kyro kirjoittaa Mielensäpahoittajasta lastenkirjaversion ja lapset keksivät vaatia, että heitä ei enää kutsuta lapsiksi. Se on ikärasistinen termi ja tekee heistä aikuisia alempiarvoisia. Sen sijaan voisimme kutsua heitä ikäneutraalein termein sen-ja-sen-pojaksi tai sen-ja-sen-tytöksi. Toisaalta niissä termeissä on sitten tämä sukupuolimääritelmä, eikä sitäkään saisi olettaa…

Voi tätä maailmaa!

Normaali

Pyhä onnellisuuden kolminaisuus

Terveisiä taas savitöiden parista! Olin viikonloppuna keramiikkakurssilla. Tällä kertaa kyse ei ollut dreijauksesta – joka edellisellä kurssilla tuli todettua kohtalaisen vaikeaksi puuhaksi. Nyt oli vuorossa keraaminen veisto.

Koska oma osaaminen oli saanut edellisellä kurssilla kolauksen, en lähtenyt tälle kurssille suurin odotuksin. Sisään astuessani sanoinkin, että taas on uusi mahdollisuus epäonnistua. Harmitti vähän että olin tällekin kurssille ilmoittautunut.

Mutta olipa kivaa! Ohjaaja oli rauhallinen ja asiantunteva, hänellä oli aikaa jokaisen ohjaamiseen. Kurssilaiset olivat mukavia, ja tunnelma kannustava. Asiaan varmasti vaikutti sekin, että kun työskennellään koko päivä, ei tule kiireen tuntua, vaan voi ihan rauhassa keskittyä työskentelyyn kelloa katsomatta.

Minulla oli mielessä tehdä riikinkukkoreliefi. Sainkin sen aikaiseksi, mutta ehdin tehdä myös helmipöllöpatsaan. Se on pieni pöllö, jolla on helmet kaulassa, kruunu päässä ja punainen käsilaukku. Ja vielä viimeiseksi tekaisin hymytätipatsaan. Nyt jännitän, miten teosten värjäys onnistuu. Lopputuloksen näkee vasta polttamisen jälkeen, ja saven oma väri vaikuttaa asiaan.

Sunnuntai-iltana kotiin kävellessäni ajattelin, että silloin ihminen on onnellinen, kun saa rasittaa niin aivoja, kroppaa kuin käsiäkin. Joutuu välillä pähkäilemään vaikeita ja isoja asioita, välillä urheilemaan tai tekemään fyysisesti raskaita hommia, ja sitten saa tehdä käsillä jotakin luovaa, se voi olla kutomista, savitöitä tai vaikka leipomista, ja kun nämä kolme ovat tasapainossa, mitään ei ole liikaa, silloin on hyvä olla. Pyhä onnellisuuden kolminaisuus.

Usein työ rasittaa vain jotakin puolta meistä: asiantuntija-ammateissa rasittuu aivot, fyysisessä työssä kroppa ja luovassa työssä kädet/mieli. Mutta silloin pitäisi vapaa-ajalla tehdä fyysistä ja luovaa kompensoidakseen työn tuomat rasitukset.

Tulee mieleen Olavi Uusivirran laulu: On niin helppoo olla onnellinen? Miten se onkin niin; tiedämme kyllä, miten tulemme onnelliseksi, miten pitäisi elää. Silti emme tee niin. Emme tee oikeita asioita tai oikeassa mittasuhteessa.

Itse olen tästä paras esimerkki. Onnellisen päivän päätteeksi lösähdin kotona sohvalle katsomaan Tanssii tähtien kanssa, kaivoin pakastimesta pistaasijäätelöpurkin ja söin sen loppuun, vaikka tiesin että ei pitäisi. Pitäisi tehdä terveellinen smoothie, siitä tulisi parempi olo pidemmäksi aikaa. Pistaasijäätelön hyvä olo kestää vain sen hetken, kun jäätelö sulaa makunystyröihin.

Että on niin helppoo olla onnellinen – teoriassa ja self-help-oppaissa.

Ja blogeissa ja instagram-kuvissa.

Normaali

Kastikassi

Voi Stockmann parkaa, mikä häly kanta-asiakkaiden kangaskasseista! Onhan se tietenkin noloa kävellä kastikassi olkapäällä, miten eivät tulleet sitä ajatelleeksi. Minä olen rupuasiakas, neloskastia (kolmonen on alin, kutonen paras), joten saan vain vihreän kassin. Mutta eihän sitäkään kehtaa käyttää, leimautuu heti huonoksi asiakkaaksi. On kyllä vaikeaa asiakkaiden miellyttäminen nykyisin.

Kävin myös uudessa Triplassa. En olisi muuten mennyt, mutta pojalla oli siellä päin harrastushommia, ja siksi liikuin huudeilla. Ajattelelin samalla tarkastaa tilanteen. Kävin luontaistuotekaupassa ostamassa raakasuklaamanteleita. Ne ovat sairaan hyviä!

En tiedä, olivatko Triplan kaiuttimet juuri silloin rikki, mutta ei kuulunut mitään taustamusiikkia, eikä kuulutuksia. Se on kyllä loistavaa jos näin on! Inhoan taustamelua ja Tripalassa oli sen puuttuessa rauhallinen tunnelma, vaikka ihmisiä oli paljon. Jos on taustamelua, ihmisetkin puhuvat kovempaa ja kokonaisvoluumitaso nousee.

En tiedä, missä olin, Manhattanilla, Downtownissa tai mitä ihmeen nimiä niille paikoille ja kerroksille olikaan annettu. Miten on niin vaikea tehdä ostoskeskus, missä on helppo liikkua? Dubaissa osataan, siellä on megalomaanisen kokoisia ostoskeskuksia, missä on sisällä laskettelukeskuksia.

Muistan yhden Dubai-Mall’in, missä eri osastot oli nimetty maanosien mukaan, oli Afrikkaa, Aasiaa, Lähi-itää ja mitä niitä nyt sitten oli, ja jokainen osasto sisustettu teeman mukaisesti. Kaakelit, värit, rakenteelliset muodot, kaikki oli ajateltu maanosan mukaan. Heti tiesi, missä oli. Siellä oli helppo kulkea, ja löytää toinen toisensa. ”Olen täällä Afrikassa, tule tänne.” Ja siellä oli myös lasten leikkipaikkoja runsaasti ripoteltuina käytäville. Sillä välin kun äipät oli vaatekaupassa, isät ja lapset /aupairit ja lapset / mummot ja lapset viihtyivät leikkipaikalla.

Kävin myös Tapiolan Ainoassa, koska hammaslääkäri sattui olemaan siellä. Onneksi mies sanoi että kannattaa lähteä ajoissa. Hän oli käynyt siellä lääkärissä, ja oli aikansa etsinyt oikeaa lääkäriasemaa. Sitä paitsi auton navigaattori ei pysy perässä muuttuneiden liikennejärjestelyjen takia, joten ei voi luottaa edes paikan löytymisen suhteen. Ajoinkin sitten kehä Ykköstä liian pitkälle, ja joudun tekemään luovan u-käännöksen päästäkseni takaisin. Sakkoja ei olekaan vähään aikaan tullut, huomaan että rohkeus on lisääntynyt.

Ainoassa oli erikoinen systeemi hissien kanssa. Ne oli nimetty perhoshissiksi ja puuhissiksi. Minun piti mennä puuhissillä, mutta tietenkin valitsin sen perhosen. Aluksi en edes tajunut, missä se perhonen siinä oli. Enkä olisi puuhissiä löytänyt, ellei käytävällä olisi ollut joku matkapuhelinliittymäfeissari, jolta kysyin.

Kyllä pelottaa tulla vanhaksi. Jos Stockmann kuolee pois ja jäljelle jäävät nämä triplat, redit ja ainoat, niin en taida viitsiä lähteä, koska en ole varma löydänkö ikinä sieltä pois ja takaisin kotiin. Ai mutta vähän aikaa sitten olin vielä sitä mieltä, että muutan vanhana asuntoon, joka on ostoskeskuksessa. Nyt en ole varma, en ehkä osaisi kotiin. Tai ehkä pitää ottaa lankakerä mukaan ja tehdä niin kuin vanhassa lastensadussa; keritä lankakerää kulkiessaan ja seurata sitä sitten.

Ehkä tulevaisuudessa menehtyneitä vanhuksia ei enää löydetä kotisohville muumioituneina vaan isoista kauppakeskuksista. Siellä he ovat loputtomasti vaeltaneet ja lopulta nyykähtäneet pukukoppiin. Mitään istumispaikkaahan ei tietenkään missään ole, ettei kukaan vain jää istumaan ja norkoilemaan. Pitää reippaasti jaksaa kierrellä ja ostaa. Sehän se on meidän nykyihmisten elämäntehtävä ja -tarkoitus.

Ehkä tulevaisuudessa perinnöksi voi jättää kanta-asiakkuuden ja korkeimman tason violetin kangaskassin. Ja tulevaisuuden perilliset kinastelevat, minkä kanta-asiakkuuden kukin saa. Hyvin eletty, hyvin kulutettu.

Itsekin huomaan valitsevani nykyisin kaikki (mm.sähkösopimuksen, hammaslääkärin) sen mukaan, saako sieltä S-bonuksia. Minusta on tullut S-bonushaukka. Pitääkö olla huolissaan?

Normaali

On vain yksi ajatus

Miten voi ihminen olla näin huonolla tuulella? En ole viitsinyt kirjoittaa tänne mitään, kun ajattelin tartuttavani pahantuulisuuteni, ja eihän sitä edes ole mitään kerrottavaa, kun on huonolla tuulella. Ajatus ei kulje. Kaikki energia ja voimavarat menevät kiukkuun. On vain yksi ajatus: vitutus. (Tulipas hieno lause vahingossa. Siitä saisi vaikka statement-paidan, tai tekstin mukin kylkeen.)

Nyt tuntuu, että mikään ei onnistu. Torkkupeitto, jota olen väkertänyt puoli vuotta tuli vihdoin valmiiksi, mutta olen siihen totaalisen pettynyt. En yhtään tykkään väreistä! Tarkoitus oli tehdä yksivärinen, mutta innostunut lankakauppias sai minut ostamaan liukuvärjättyä lankaa, ja ne näyttivätkin ihanilta kerällä. Mutta ei! Liukuvärjäys on kyllä helppo, mutta lopputulos on huono. Siinä on taas tekele kaapin perukoille.

Se oli torkkupeittoprojektissa kiva, että sattui valmistumaan juuri nyt pyhäinpäiväksi. Tein siihen kaksi mustaa raitaa, vuoden aikana menehtyiden omaisten (veli & täti) muistoksi. Sellaiset sururaidat. Tuntui merkitykselliseltä että torkkupeitto valmistui juuri nyt, kun on aika muistella edeltä menneitä.

Muita pieleen menneitä asioita: keramiikkakurssi ja pieleen menneet kipot. Syytän kyllä huonoa ohjausta. Mielestäni kurssin vetäjä ei osannut hommaansa, ja suhtautui opetukseen ylimalkaisesti.

Kaiken lisäksi nyt tulevana viikonloppuna on uusi kurssi, keraaminen veisto, ja suhtaudun siihen edellisen kurssin perusteella jo etukäteen varsin negatiivisesti: ei tule onnistumaan. Miksi ihmeessä minä änkeän itseni aina uudelleen ja uudelleen näille käsityökursseille todistaakseni itselleni että en ole käsityöihminen? En ole, minä vain haluaisin olla. Niin kuin haluaisin olla puutarhaihminenkin, enkä ole. Yleensä istutan kaikki pieleen ja tapan kasvit.

Luulisi että ihminen jo tässä iässä tietää mitä on, ja mitä ei ole? Vai sekoittaako nämä vaihdevuodet ihmisen minäkuvan niin perusteellisesti. Vähän sama kuin murrosiässäkään ei oikein tiedä, mikä on ja kokeilee sitten vähän kaikkea löytääkseen oman tyylinsä. Minulla on se sama 52-vuotiaana.

Entäpä sitten auton akku. Velipojalta perimäni auto on laitettu talveksi seisontarekisteriin ja pois käytöstä. Tarkoitus oli irrottaa siitä akku ja viedä sisälle lämpimään. Mutta en vain saanut sitä saakutin akkua irti! Puoli päivää väkersin ja lopulta luovutin!

Ensin oli vaikeuksia irrottaa akun navat. Yksi ruuvinväännin tipahti heti alkuunsa, ja katosi auton sisuksiin. Piti lähteä kauppaan ostamaan uusi. Ensimmäisessä kaupassa ei ollut oikean kokoista, menin toiseen. Siellä myyjä katsoi mallina tuomaani, tarkoitus oli ostaa siitä yhtä kokoa isompi, että numero ei täsmää. Se oli tuumakoossa. Eikä heillä ollut juuri tarvitsemaani kokoa. Sen sijaan siellä kauppa nro ykkösessä oli, joten piti ajaa takaisin sinne.

Sain siis vihdoin oikean työvälineen ja akun navat irti. Mutta silti akku ei irtoa. Se on jotenkin kiinnitetty siihen pohjaan, enkä keksi miten. Tekisi mieli huutaa ääneen, mutta en viitsi kun pikkulinnut pelästyy. Jos täällä enää mitään pikkulintuja on. Hiiriä vain, jotka änkeävät sisälle pakkasta pakoon.

Haravointiin on jäänyt loppusilausta vaille kesken, kun talvi oli jo tullutkin ja loput lehdet jäätyneet kiinni maahan, että se siitä. Siinä sitten ovat.

Vintissä odottaa kahdeksan pikkuruutuista ikkunaa entisöintiä. En uskalla aloittaa, koska pieleen menee kumminkin. Toisaalta, jos en sitä tee, jää kasvihuone haaveeksi.

Lihapataan tuli liikaa suolaa. Söin silti.

Eli nyt ei ole onnistunut mikään vähään aikaan. Itsetunto on alamaissa.

Niin ja hammaslääkäri sanoi, että pitää aloittaa oikomishoito. Hampaat jatkavat omaa kulkuaan vinksalleen, eikä niillä pysty kohta syömään. Maksaa maltaita ja kestää kauan. En tiedä, jaksanko sitä? Nyt ymmärrän, miksi kaikilla vanhoilla oli ennen vanhaan tekohampaat. Jotenkin tuntuu että eikös se olisi paljon kätevämpää; napsaista kaikki omat hampaat pois ja laittaa tilalle uutuuttaan kiiltävät tekarit? Nyt yritetään vääntää ja kääntää omista leegoista toimivat. En tiedä, mutta ei tämä nyt tunnu hyvältä.

Nykyisin ne oikomisraudat ovat kyllä sellaiset muovikuoret, jotka laitetaan omien hampaiden päälle. Ne ei edes näy. Mutta ne päällä ei voi syödä. Otetaan pois syömisen ajaksi. Joten tässä tulee samalla laihdutuskuuri. Ei sitä viitsi joka naksun takia oikomiskuoria irroittaa. Tai joka paikassa.

Voi taivas, mitä tästä tulee. Toisaalta leukakipu on sen verran kroonista, että en näinkään jaksa. Entisenä hevostyttönä tiedän, että hevosen iän pystyi katsomaan sen hampaista. Taitaa päteä myös ihmiseen.

Huomenaamulla tulee nuohooja. Olen tyhjentänyt uunipesät tuhkasta. Mitenkähän nokipoika pysyy jäisellä peltikatolla? Jää nähtäväksi.

Toivottavasti paremmissa fiiliksissä ensi kerralla.

Normaali

Wanna-be pikkutyttö

Käyn lenkillä puistossa, missä on usein päiväkotiryhmiä ulkoilemassa ja viikonloppuisin perheitä.

Eräänä sunnuntaina ehkä noin viisivuotias tyttö poseerasi syksyn lehtien keskellä vaaleanpunaisen hapsulaukun kanssa, isä otti kuvia kännykällään ja kehui.

Kerran vastaan tuli kokonainen päiväkotiryhmä keppihevostyttöjä. Minäkin olisin keppihevostyttö, jos olisin pieni. Minullakin olisi vaaleanpunainen hapsulaukku. Ihailen näitä pikkutyttöjä.

Olisi ihanaa olla hetki pikkutyttö! Tarkoitan sitä tunnetta, missä on sataprosenttisesti tässä ja nyt, toisaalta myös samanaikaisesti mielikuvitusmaailmassa, on täysin peloton ja varma itsestään. Haluaisin yhden iltapäivän pikkutyttöyttä!

Juontaja-malli-ad Anne Kukkohovi kertoi haastattelussa siitä, miten merkityksellistä lapsena koettu isän rakkaus ja huomio on ollut hänelle. Samaa puhui kirjailija Outi Pakkanen radion haastattelussa. Kesällä tapasin legendaarisen Kirsti Paakkasen, ja myös hän kertoi isästään, joka oli ollut kannustava ja rohkaiseva. Kaikkien näiden naisten isät olivat valaneet tyttäriinsä uskoa siihen että he pystyvät mihin vain haluavat. Voisin melkein korvamerkata tuntemani naiset sen perusteella, ovatko he saaneet isäihalailua lapsena. Isän arvostuksen kokeneet tytöt omaavat absolutely paremman itsetunnon.

Sain ahkeran, työlleen omistautuvan isän, mutta en saanut minua ihailevaa isää. Minulla oli yltäkylläinen lapsuus, mutta henkisetä tyttökannustusta en koskaan saanut, itsetuntoani ei kasvatettu. Ehkä juuri tässä on lapsenkasvatuksen ydin; lasta ei pidä kasvattaa, mutta lapsen itsetuntoa pitää terveellä tavalla konkreettisesti kasvattaa.

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään muistoa isän kanssa vietetystä ajasta. Paitsi yksi. Tiistaisin äiti lähti kirkkokuoroon ja isä jäi lapsenvahdiksi. Isä luki saman sadun. Ja kun olin nukahtanut – tai isä luuli että olin nukahtanut – hän lähti töihin. Se oli isän elämää. Ja se oli minun pikkutytön elämääni.

Harrastin pienenä balettia. Äiti ompeli minulle hienon asun, valkoisen, missä oli tutuhelma. Sain myös balettitossut. Muistaakseni harrastus ei kestänyt kauan, juuri sen verran aikaa että sain varusteet. Balettimekko oli ihana. Pidin itsestäni siinä. Minulla on vieläkin tallessa molemmat. Balettitossut roikkuvat koristeena mökin eteisen seinällä.

Ilmeisesti jonkin sortin regerssiovaihe meneillään. Sain kutsun kanta-asiakasiltaan erääseen vaateliikkeeseen, juotuani riittävän monet tervetuliaismaljat, koin tarpeelliseksi ostaa itselleni sinisen, polvipituisen pitsitutun. Kotona vannoin pitäväni sitä tästedes aina. Se tulisi olemaan arkivaatteeni ja identiteettini. Alle voisi pukea legginsit tai paksut sukkikset.

Tarkemmin ajateltuani ja itseäni analysoituani tajusin että ehkä ostin tutuhameen päästäkseni takaisin lapsuuteeni, siihen balleriinavaiheeseen, pikkutytöksi. Puuttuu vain isähahmo, joka lähtisi kanssani kaksin lähipuistoon, ottaisi minusta nättejä instakuvia, kertoisi että pystyn mihin vain. Jos isä eläisi, raahaisin hänet senioritalosta rullatuolissa puistoon, pakottaisin valokuvaamaan ja kehumaan. Ehkä jotain itsetunnossani olisi vielä korjattavissa.

Yhtä hyvin voisin ostaa keppihevosen ja lähteä laukalle.

Jos näette minun laukkaavan lähipuistossa keppihevosella sininen tutuhame päällä, soittakaa 112.

¨

Normaali

Radikaaleinta on sivistys!

Eräs ihailemani henkilö on Ruben Stiller. Pidän hänen älykkyydestään, itseironiastaan ja tyylistää haastatella. Hän ei koskaan häpäise haastateltavaansa. Silti keskustelu ei ole nössöä. Se jos mikä osoittaa suurta taitoa. Hän osaa myös loistavasti analysoida itseään.

Yle Areenalla on pod-cast sarja nimeltä Avoin kysymys, ja ohjelman vieraana on yhdessä jaksossa Ruben Stiller. Olipa mielenkiintoista kuulla hänen omista ajatuksistaan.

Ohjelmassa Rubenilta kysyttiin, mikä on radikaaleinta tässä ajassa. Hän vastasi että sivistys, se on kaikkein radikaaleinta. Ja että hän ei pidä nykysuuntauksesta, missä kaikki ovat koko aikaa tuohtuneita, vihaisia ja loukkantuneita. Amen! Olen niin samaa mieltä! Oikein ihmetyttää, miten ihmiset jaksavat olla niin negatiivisissa moodeissa ja ruokkia omaa negatiivisuuttaan haukkumalla muita somessa.

Media itse ruokkii myös tätä ilmiötä. Eräässä toisessa ohjelmassa Kaarina Hazard puhui harmaasta vyöhykkeestä. Todellisessa, oikeassa elämässä on paljon harmaata aluetta, mutta media haluaa vain mustaa ja valkoista, vastakkainasettelua. Harmaa ei ole medialle kiinnostavaa, vaikka se on totta.

Maahanmuutto on juuri yksi sellainen asia, mikä tulee tästä mieleen, vaikka se ei kyseisen ohjelman aihe ollutkaan. Siinä on paljon harmaata, mutta media ja esillä olevat agendat ovat aina joko mustaa tai valkoista.

Koska nyt on loppusyksy ja luonto on harmaata, ehkä meidän olisi syytä kiinnittää huomiota tähän väriin ja sen edustamaan arvomaailmaan. Harmaa on hyvä, se tasapainottaa. Poislukien harmaa talous, sitä emme kannata. Ei sen puoleen – tunnustan – kyllä joskus ihan tahallani sanon jollekin ”nappikauppiaalle” että en tarvitse sitä kuittia.

Näinä aikoina ei ole kivaa olla poliitikko tai toimittaja. Helposti joutuu nettitrollien saaliiksi ja vihapuheen kohteeksi. Toivon voimia ja rohkeutta heille kaikille työssään. Hatun nosto, teette arvokasta työtä. Tehkää se myös arvokkaasti, luottaen ajan radikaaleimpaan aseeseen, sivistykseen! Kuten Kaarina ja Ruben.

Normaali

Miten eroon vaihdevuosioireista?

Täytynee kirjoittaa tilannekatsaus vaihdevuosiongelmiin, kun on näistä asioista tullut avauduttua matkan varrella. Käänne parempaan on tapahtunut, ja toivon tämän todellakin jäävän vallitsevaksi olotilaksi, sen verran huono tilanne oli vielä hetki sitten. Olin lähes paniikissa oireiden ja väsymyksen kanssa.

Taustaa, kertausta ja nykytilanne:

  • kuukautiset loppuivat kesällä, heinäkuussa oli viimeksi
  • Elokuussa alkoivat kuumat aallot, pahimmillaan 2-3 tunnin välein. Yöllä heräsin kolme-neljä kertaa hikoiluun ja juomaan vettä. Sen seurauksena nukuin huonosti, olin väsynyt ja ärtynyt.
  • Kävin gynekologilla, joka totesti että ”joo, kuolluttahan täällä on”, ja määräsi hormonikorvaushoidon. En kuitenkaan aloittanut sen käyttöä, koska kuukautiset olisivat palanneet jopa tavallista runsaampina. Minusta kuukautisten poisjäänti oli koko asiassa parasta, miksi siitä luopuisin? Vasta muutaman vuoden kuluttua hormoonikorvauslääkitys olisi vaihdettu sellaiseen, että kuukautiset jäisivät pois. Jotenkin myös epäröin vuosikausia jatkuvaa lääkitystä. Ja mitä sitten tapahtuisi, kun lääkitys lopetettaisiin, palautuisivatko vaihdevuosioireet? Päätin kärsiä.
  • Viikko sitten päätin aloittaa rankan urheilun. Olin kyllä tähänkin asti käynyt lenkillä, sauvakävelyllä ja jumppaillut kotona. Mutta yöväsymyksestä johtuen liikunta jäi yhä vähemmälle, en jaksanut. Nyt sain jostain voimia aloittaa, laitoin kovan kovaa vasten. Päätin pistää hanttiin tosissani. Hommasin kuntosalikortin ja siihen vielä ryhmäliikuntatunnit päälle. Ajattelin että jos hikoilen liikunnasta, ei hikeä ja kuumuutta voi enää riittää muuhun, syyttä suotta tapahtuvaan kuumotteluun.
  • Olen nyt viikon treenannut kuin maniac. Joka paikkaan sattuu. Mutta kas; olen nukkunut yöni hyvin, muutos tapahtui heti ensimmäisestä päivästä, herään enää vain kerran yössä ja sekin kuumotus on enää lievä, kuin tulitikun sytyttäisi! Myös päivällä kuumia aaltoja tulee harvemmin ja lievempinä. Monta kertaa olen kuullut sanottavan, että liike on lääke, en olisi uskonut että liikunta toimii hormonaalisiin asioihin, mutta näin näyttää ainakin omalta kohdaltani olevan.
  • Ravintolisänä olen käyttänyt luontaistuotekaupan salviasta valmistettua Menoforcea ja maca-jauhetta olen lisännyt iltasmoothien. Maca-jauheen pitäisi tukea kehon hormonitoimintaa. Hyvä smoothie tulee kun surauttaa sekaisin banaanin, kaurajuomaa, kanelia, maca-jauhetta ja seesasaminsiemeniä. Lisään siihen vielä lääkärin määräämää suolen toimintaa edistävää Vi-sibliniä (kuituvalmiste) lusikallisen. Menee sinä samassa sekin.
  • Suosittelen kokeilemaan vaihdevuosioireisiin ja kuumiin aaltoihin rankkaa liikuntaa. Minulla näyttää auttavan. Koska hormonitoiminta on muutostilassa, kiloja kertyy helpommin kuin ennen ja uusiin paikkoihin – eli vyötärölle – auttaa rankka liikunta myös pitämään painonhallinnan kurissa.
  • Nyt vain toivon että jaksan pitää kiinni tästä määrästä liikuntaa. Toisaalta, jos lopetan ja negatiiviset vaikutukset palaavat, palaan takuulla nopeasti ruotuuni salille treenaamaan!

Normaali

Kaikentekevä sormus

Kävelin kuntosalilta kotiin. Matkan varrella ikkunashoppailin pikkuputiikkien näyteikkunat. Eräässä kultasepänliikkeessä Johanneksenkirkkoa vastapäätä myydään myös vintagekoruja ja yksi ikkunoista on varattu niille.

Kerran, vuosia sitten, näin samaisessa ikkunassa miesten kultaisen ranneketjun, jonka laatassa oli kaiverrus ”Pera”. Pystyin kuvittelemaan Peran: Autokauppias tai varaosamyyjä, tosimies. Kotona Pera pukeutuu salihousuihin ja hihattomaan paitaan, joka jättää näkyville treenatut hauikset ja tatuoinnit. Vaimoaan Pera puhuttelee lempeästi Eukoksi. Televisiosta Pera katsoo äijäohjelmia kuten sitä missä testataan autoja eri olosuhteissa tai onnettomuussyyntutkintaohjelmaa tai poliisiohjelmia, ja samalla syö arkisin rahkaa, viikonloppuisin juo nelosolutta. Korun Pera oli ostanut itse itselleen syntymäpäivälahjaksi tai jonkun saavutuksen kunniaksi, esimerkiksi silloin kun nosti 200 kiloa penkiltä ensi kertaa. Tai ehkä perhe on ostanut korun Peralle 50-vuotislahjaksi. Miksiköhän Pera on joutunut korusta luopumaan? Oliko hän ehkä kuollut, tai oliko kuntosali mennyt konkurssiin?

En ostanut Pera-korua. Mutta se on kyllä harmittanut. Siinä oli jotakin niin puhuttelevaa. Nyt huomioni näyteikkunassa kiinnittyi erääseen sormukseen, jossa oli poikkeuksellisen iso, pyöreä ja kirkas kivi.

Minulla on kaksi pukeutumiskikkaa: toinen on huomiokengät ja toinen huomiosormus. Niiden tehtävänä on kiinnittää huomio pois muista seikoista. Kun jalassa on erikoiset kengät, kukaan ei katso kasvoihin. Joten jos on huonotukkapäivä tai naama väsynyt, kannattaa laittaa erikoiset kengät jalkaan. Iso sormus taas peittää alleen maatiaissormet, allergiaoireet ja kortisonivoiteen jättämät jäljet sormissa.

Menin sisälle liikkeeseen katsomaan sormusta tarkemmin. Sen oli valmistanut helsinkiläinen kultaseppä vuonna 1966, vuotta ennen syntymääni. Kivi oli vuorikristallia. Sormus sopi oikean käden nimettömääni täydellisesti. En kuitenkaan ostanut sormusta, jäin miettimään asiaa.

Kotona googlasin vuorikristallista. Löysin monenlaista tietoa:

  • auttaa negatiivisuuden karkottamisessa
  • parantaa. Antiikin aikana vuorikristalli laitettiin kipeään kohtaan, esim. haavaan tai palovammaan.
  • käytetty uskonnollisissa riiteissä, mm. hautajaisissa karkoittamaan paholainen
  • horoskooppimerkeissä liittyy oinaaseen, leijonaan ja vesimieheen
  • kruunuchakran kivi ja nopeuttaa henkistä kasvua
  • kärsivällisyyden ja täydellisyyden kivi
  • avaa yhteyttä Korkeimpaan
  • auttaa nopeuttamaan rukousten toteutusta
  • vahvitaa ja selkeyttää ajatusta, antaa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä
  • tasapainottaa ja uudistaa kehoa, henkeä ja mieltä
  • aktivoi immuunisysteemiä ja tuo tasapainoa fyysiseen kehoon
  • auttaa migreeniin, huimaukseen ja matkapahoinvointiin
  • erinomainen kivi oman sisäisen kritiikin, negatiivisuuden ja pelon poistamiseen
  • aktivoi positiivisia tunteita ja ajatuksia
  • neutraloi haitallisia säteilyä
  • vahvistaa keskittymistä, auttaa muistamisessa
  • auttaa aineenvaihdunnassa ja siitä voi olla apua painonpudotuksessa

Tässä kohtaa googlailua päätin palata välittömästi korukauppaan ostamaan sormuksen itselleni. Lähtiessäni hehkutin eteisessä että lähden ostamaan sellaista sormusta, joka tekee minusta paremman ihmisen ja auttaa painonpudotuksessa. Poika pyöritteli silmiään ja totesi: ”Isä, äiti on ihan sekaisin”. Mies vastasi työhuoneestaan: ”Joo, ei se mitään. Ollaanhan me siihen jo totuttu”.

Laitoin sormuksen heti sormeen ja käyttöön. Kotimatkalla löysin sille vielä yhden käyttötarkoituksen: kivi on niin iso ja kirkas, että sormus toimii mainiosti myös heijastimena.

Normaali

Mörkömarraskuu

Edessä on kuukausista julmin – mörkömarraskuu. Tai ei, kyllä tammikuu on vielä pahempi. Silloin on pimeän lisäksi kylmää, eikä edessä odota joulun valo ja tunnelma pelastuksena pimeästä ja kosteasta. Ja silloin takana on jo pari kuukautta pimeää. Mutta ei surra vielä tammikuuta, kun olemme vasta marraskuun kynnyksellä.

Fiksua olisi tietenkin pyrähtää jonnekin etelään hetkeksi. Mutta olen laiska lähtemään. Matkustaminen on mielestäni rankkaa, enkä välttämättä viihdy vieraissa elinympäristöissä. Ehkä minusta on tullut kissa? Sekin tykkää olla tutussa paikassa.

Lisäksi matkustaessa tutut rutiinit katkeavat. Sehän tietenkin on matkustamisen tarkoituskin; päästä eroon rutiineista, tuulettaa omaa elämää. Mutta minä pidän rutiineista. Pidän siitä että Hesari odottaa aamulla ovenkahvassa ja kahvipannussa on tiettyä kahvia ja siinä ohessa kaksi hapankorppua mustalla emmentalilla. Paitsi että nyt kun olen katsonut Suurinta pudottajaa, ja siellä Riitta Väisänen kaipailee aamuista kanelipullaansa, olen saanut huonoja vaikutteita ja kokeillut kanelipullaa aamukahvin kyytipoikana. On se kyllä pahuksen hyvä vaihtoehto hapankorpuille.

Hotellien runsaista aamupalabuffeteista syön kaiken mahdollisen, otan kyytipojaksi skumppalasin, kaksikin, jos on tarjolla, parhaimmissa hotelleissa kuuluu aamiaisbuffan vakiovarustuksiin. Viimeksi tarjolla oli myös erilaisia terveyspirtelöitä, otin detox-pirtelön.

Oli siinä elimistöllä ihmettelemistä, kun sisään tunki terveellistä elimistöä puhdistavaa smoothieta ja heti perään skumppaa ja kahvia. Joten kyllä on ihmisen paras (ja terveellisintä) pysyä kotona omissa rutiineissaan. Tai ainakin allekirjoittaneen.

Mutta jotenkin tästä edessä siintävästä marraskuusta on selvittävä. Yksi konsti minulla on. Sille tulee hintaa suurin piirtein sen etelänmatkan verran, jos laskee yhteen matkan, majoituksen ja käyttörahat. Varaan joka viikoksi jonkun hoidon tai kylpylä-/saunakokemuksen.

Pääkaupunkiseudulla on paljon mahdollisuuksia. Puolen tunnin päässä on Långvik, se on ihan paras arkena, kun siellä ei ole ketään. Siellä en ole käynyt hoidoissa, olen vain nauttinut erilaisista saunoista ja altaista, ja suolahuoneesta, se pitää varata erikseen, mutta tekee hyvää jos on iho-ongelmia.

Yrjönkadun uimahallissa en ole käynyt aikoihin, sinne kannattaisi kyllä mennä. Sieltä voi vuokrata itselleen oman ”hytin”, missä voi levähtää saunomisen ja uimisen lomassa ja tilata pientä purtavaa. Hakaniemen Kulttuurisauna on upea, rauhoittava kokemus minimalistisuudessaan. Siellä on myös jännä, mystinen äänimaailma. Saunan jälkeen voi nauttia esimerkiksi keitetyn kananmunan ja teetä. Uunisaaressa on aamusauna, ja sieltä voi mennä myös mereen uimaan, ja se on myös rauhallinen paikka, eikä siellä ole turisteja, toisin kuin Löylyssä.

Vartalohoidoista suosin aromaattista hierontaa, aito thaihieronta on myös hyvä ja intialainen päähieronta öljyllä tehtynä yhdistettynä kasvohoitoon tai niska-hartiaseudun hierontaan on superia koko pääaluelle. Sen jälkeen on ihan pilvissä. Tekee ihanaa, jos kärsii hampaiden narskuttelusta, ja leukaperät ovat siksi kipeät. Tai jos on stressiä.

Joitakin vuosia sitten työkaveri vinkkasi hiusten energialeikkauksesta. Niitä tekee Helsingissä Tukkatalo. Hoito kestää puolitoistatuntia, sisältää intialaisen päähieronnan ja spesiaalin leikkauksen, missä hiukset leikataan niiden luonnollista kasvua ja kasvusuuntaa kunnioittaen, ei käytetä ohennussaksia, ei tehdä teräviä kulmia. Hiuksista tulee luonnollisen kauniit, ja ne pitävät mallinsa paremmin myös kasvaessaan. Koko puolentoistatunnin hoito tehdään hiljaisuudessa, sermien takana, muistaakseni jotakin rentouttavaa pimpelipom-musiikkia oli taustalla. Oli hyvä kokemus, eikä hiuksiani ole koskaan ennen leikattu paremmin.

Siitä pitäen olen käynyt leikkauttamassa hiukseni samalla kampaajalla. Hänestä tuli luottokampaajani. Tosin tätä energialeikkausta en ole teettänyt, on sen verran hintava, muistaakseni 90 €. Mutta nyt ajattelin mörkö-marraskuun kunniaksi teettää seuraavalla kerralla taas energialeikkauksen. Tarkemmin ajateltuna, voisi muuttaa omaa kampaamosykliä, kävisi vain joka toinen kuukausi ja ottaisi tämän kalliimman energialeikkauksen. Sittenhän se olisi jopa edullisempi vaihtoehto.

Oleellisena osana omaa mörkömarraskuu toimintaa on kylmässä merivedessä uinti. Eilen uintipaikalla oli samaan aikaan teräsmummo, joka pulahti veteen ennen minua. Ui kauas. Minä katsoin perään ja ajattelin; pitäisikö olla huolissaan, mitä jos siltä alkaa vetää suonta jalasta? Minulla ei ollut mukana edes puhelinta, että olisi saanut hälytettyä apua.

Uin oman satsini; laskin kahteenkymmeneen ja nousin kuivattelemaan. Minulla oli jo vaatteet päällä, kun mummo nousi vedestä. Kysyin, miten hän voi uida noin pitkään kylmässä. Sanoi että on totuttanut itsensä siihen. Ja että tärkeää on seurata omaa vointia niin, että jaksaa uinnin päälle vielä vetää itsensä ylös laiturille. Siinä on hankalat ne tikkaat. Sanoi laskevansa sataanviiteenkymmeneen. Sitä kohti siis. Kurottavaa on minun kahdestakymmenestä! Ihailen näitä kylmäuintipaikan mummoja, ne tuntuvat ihan voittamattomilta. Jää kyllä kaikenmaailman rambot toiseksi. Enpä usko että Sylvester Stallone kestäisi vedessä edes viiteen.

Ja kirsikkana mörkömarraskuun kakussa: juhat! Yhtenä lauantaina on tarkoitus pitää kepeät Art Afternoon Coctail Partyt. Skumpat on jo valmiina ostettuna Viron lautalta, tarjoilut tilaamista vaille valmiit ja iltapäivän taiteellinen ohjelma suunniteltu.

Elämässä pitää olla sopivassa suhteessa jääkylmää vettä ja silirimpis-meininkiä!

Uskon että etsimällä omat voimia tuovat, mieltä ja kehoa uudistavat ja rentouttavat konstit selviämme tästäkin mörkömarraskuusta. Pian onkin jo joulukuu, ja voimme nauttia sen tunnelmasta.

Normaali

Ihmisten käyttöliittymä

Jäin miettimään kohtaamisen ja kommunikaation vaikeutta.

Nuori työtuttava, jolla on äärimmäisen kauniit – vaaleat, pitkät ja kiharat hiukset – meni vaihtamaan autoonsa talvirenkaita. Rengasliikkeen pojat olivat innostuneet ja heittivät small-talk’ia: ”Tulitko hiuksia leikkaamaan? Meillä on täällä täyden palvelun autokorjaamo. Kaikki onnistuu”. Tuttava koki tämän loukkaavana, ja päätti että ei vastedes siihen rengasliikkeeseen mene.

Itse olen siinä iässä, että perään viheltelee enää vesipannu, eikä kukaan vahingossakaan flirttaile. Nyt lurahti vale; eihän siitä ole kuin muutama viikko, kun mökkipaikkakunnan papat flirttailivat huoltoasemalla! Mutta se taisi olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, tarkemmin ajatellen ehkä jopa tällä vuosikymmenellä. Niinpä talvi-/kesärenkaiden vaihto on minulle vuoden kohokohtia. Autokorjaamoilla ja rengashalleissa vallitsee aito äijäkulttuuri, positiivisessa mielessä. Enää en ole sentään nähnyt rengasliikkeiden tyttökalentereita seinillä, mutta muuten tunnelma sähköistyy naisasiakkaan saapuessa kaksi kertaa vuodessa man-caveen.

Olen saanut aina äärimmäisen hyvää palvelua. Joskus olen kysynyt jotakin neuvoja autoon liittyen ja minua on opastettu. Viimeksi kysyin, mitä pitää autolle tehdä, jos sen laittaa pois käytöstä talveksi. Sain hyvät ja yksityiskohtaiset ohjeet.

Voi olla että kasvuympäristö (kolme isoveljeä) on koulinut luonnetta. Myös aiemmat työpaikat olivat miesvaltaisia, huumori oli ronskia ja toiminta suoraviivaista. Naiselliset kiertoilmaisut ja rivienvälipuheet eivät olleet käytössä, niitä olen kohdannut vasta myöhemmissä elämänvaihessa, ja ne tuottavat minulle välillä vaikeuksia, niitä en hallitse.

Mutta tuo tukkaepisodi. Se saa minut surulliseksi. Siinä amispoika kohtasi korkeastikoulutetun naisen. Poika yritti flirttailla, sai takkiinsa. Ja tyttö koki itsensä loukatuksi, saaneensa huonoa palvelua ja kohdanneensa epämääräistä vihjailua. Kaikille huono ja epäonnistunut kohtaaminen. Tarkoitus ei todennäköisesti ollut loukata, mutta pieleen meni.

Miten vaikeata kommunikointi onkaan! Miten helposti syntyy väärinkäsityksiä! Meidän ihmisten käyttöliittymä on varsin vaikeasti hallittavissa, eikä uusia päivityksiäkään ole saatavilla. Niinpä ihmissuhteissa pitää haparoida kuin syntymäsokea pimeässä. (Mitähän tuokin vertaus nyt sitten tarkoitti? Kuullosti vain niin kivalta, olkoon. Ei ole tarkoitus loukata sokeita.)

Ehkä meidän kannattaisi yrittää olla vähemmän herkkähipiäisiä. Osata tulkita tarkoitusperät. Ollaanko liikkeellä loukkaamistarkoituksessa vai bona fide (=latinaa, vilpittömin mielin)? Ja olla vähän lempeämpiä kanssaihmisille. Kaikki eivät ole supliikki-ihmisiä. ”Huonon” käytöksen takana voi myös olla diagnoosi, silloin kommunikointi on haasteellista ja nyanssit hukassa, silloin käytös voi vaikuttaa normi-ihmisestä töykeältä.

Meitä on niin moneen junaan, ja moni seisoo yhä asemalla koskaan kyytiin pääsemättä.

Normaali

Miina Äkkijyrkkä ja Kalevalan Louhi

Taiteilija Miina Äkkijyrkkä viettää 70-vuotissyntymäpäiviään, elämäkerta on ilmestynyt, ja nyt häneen törmää monissa medioissa. Maria Veitola oli Miinan luona yökylässä, ja kampaajalla luin uusinta Gloriaa ja sielläkin oli Miina.

Äkkijyrkkä on kotoisin samalta kylältä kuin appivanhempani eli Sonkajärveltä, mutta on heitä 15 vuotta nuorempi. Sukunimi oli kylläkin Loiva, mutta eihän se sovi hänen persoonaansa ollenkaan, Äkkijyrkkä on parempi ja kuvaavampi.

Hieno persoona! Ihailen pelottomuutta ja kykyä elää omannäköistä elämää. Se on ainoa tie onnellisuuteen. Glorian jutusta jäi erityisesti mieleen Miinan luonnehdinta siitä, miten taide syntyy. ”Se on kuin kakka, ei siitä tiedä, mitä sieltä tulee”.

Elämänkumppanina, äitinä tai muuten läheisenä Miina ei varmasti ole helppo ihminen. Tuollainen antautuminen taiteelle/kyytöille/omalle elämäntyylille vaatii sen laatuista ehdottomuutta että se on jo itsekkyyttä, eikä muiden ole siihen välttämättä helppo sopeutua, jää jalkoihin.

Miina tuli mieleen eräästä toisesta hahmosta. Kuuntelen Yle Areenalta ohjelmasarjaa nimeltä ”Kalevala palaa”. Suosittelen. Siinä oli yksi jakso Louhesta, Pohjolan emännästä. Tuli Miina mieleen. Louhi pisti kampoihin Kalevalan miehille. Ei antanut periksi. Hän oli oman Pohjolan valtakunnan matriarkka, omasi yliluonnollisia lahjoja ja oli ehtoisa emäntä.

Kalevalan miehet halusivat Louhelta aina jotakin; tyttäriä morsiamiksi ja ihmekone Sampoa. Louhi puolusti omaansa kynsinhampain ja sai Kalevalalan miesten vihat niskoilleen. Häntä haukuttiin portoksi, noidaksi ja ties miksi. Oli vihapuhetta siis jo silloin! Jakson kuunneltuani tuli mieleen, että pitäisi kyllä ihan Louhen takia lukea Kalevala – en voi sanoa uudelleen, en ole sitä koskaan lukenut.

Miehen sukupolvi on Kalevalansa koulussa lukenut, mutta minä 70-luvun kasvatti en. Pojan sukupolvi on lukenut osia Kalevalasta, mutta ei kokonaan.

Meillä on kirjahyllyssä Kalevala cd-boxi. Ostin sen odotusaikana äitiyden ja lapsenkasvatuksen suuruudenhulluudessani. Ajattelin että kuunneltaisiin Kalevala autossa cd:ltä, lapsi sivistyisi ihan huomaamattaan vaipoissaan. Ei se niin mennyt, Titi-nalle ja Frööbelin palikat siellä soi. Vieläkin puistattaa ne – ja naurattaa oma Kalevala-idea. Mutta nyt voisinkin kaivaa Kalevala-cd:t kirjahyllystä, ottaa keskeneräisen virkkuuhomman ja yhdistää nämä kaksi tekemätöntä asiaa. Voisi olla ihan hyvä kombo.

Paitsi että eihän meillä ole enää cd-soitinta. Pitääkö mennä autoon istumaan ja virkkaamaan? Ehkä Kalevala löytyy luettuna netistä, ryhdyn etsimään. Olisi kyllä myös kiintoisaa lukea Kalevalaa nykysuomeksi. Sellainen versio on olemassa. Kalevala is booming ja Louhi minun suosikkini!

Normaali

Pupunpapanasalaattia

Sinänsä merkillistä, että lempiohjelmani tänä syksynä on ollut Suurin pudottaja. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa lempiohjelmaksi, mutta ainoa ohjelma, mitä televisiosta katson, se kyllä on. Olen katsonut sitä osallistujien takia, mielenkiintoisia persoonia: Neumann, Niina Mikkonen ja Riitta Väisänen eritoten.

Katsomisella lienee olleen piilovaikutusta, koska ykskaks päätin lähteä kuntosalille. Tässähän on ollut vuoden tauko kuntosalista. Tai eipäs, kesällä kävin mökkipaikkakunnan minikuntosalilla. Mutta isommin en ole salitreeniä harrastanut. Nyt päätin rykäistä. Pimeät ja märät ajat ovat käsillä, ajattelin että laitetaanpa rouva kuntoon. Meinaan käydä niin usein kuin vain suinkin jaksan, eipä olisi hullumpaa, jos kävisin päivittäin. Saas nähdä, mihin tämä innostus tökkäisee. Menee taas överiksi – niin kuin yleensä aina kaikki.

Mutta kylläpä tuli heti hyvä fiilis! On kroppa elossa, veri virtaa. Kotimatkalla teki mieli poiketa lähikauppaan ostamaan kaikkea terveellistä: skyriä ja salaattia ja sitruuna ja limeä ja omenaa. Nälkä oli hirveä, onneksi kotona odotti lihamureke ja valkosipuliperunat. Okei, tunnustan, siinä oli kyllä kermaa. Pesin nopsasti salaatin siihen kyytipojaksi. Olipa hyvää.

Syötyäni ajattelin, että pesenpä sen lopunkin salaatin valmiiksi ja laitan pussiin jääkaappiin odottamaan seuraavaa nälkää. Kippasin salaattimixin säleikköön ja tuikkasin hanan alle. Kohta ihmettelin, että miten lavuaariin valuva vesi voi olla ruskeaa? Tarkemmin kun katsoin siivilässä köllöttävää salaattia, huomasin siinä jotakin asiaan kuulumatonta: kakkaa. Tai papanoilta ne ainakin näyttivät. Voihan se olla että parhaimmassa tapauksessa olivat jotakin kasvumultaa. Yök-yök-yök! Minä kun olin jo ehtinyt nälissäni syödä yhden annoksen sitä kakkasalaattia!

Otin salaattisiivilällisen, roskiksesta kaivoin tyhjentyneen salaattirasian ja lähdin takaisin lähikauppaan näyttämään löydöksiäni. Yhdessä siellä sitten ihmeteltiin.

Nyt maha möyryää. Mielenkiinnolla odotan seuraamuksia. Eikös toisaalta suoliston bakteeriflooraa hoideta vieraskakalla, toisaalta ehkä ei pupun jätöksillä. Ranskalaista partymix-salaattisekoitusta en kyllä konsanaan osta. Jännä sinänsä, että myyjä tarjosi uutta, samanlaista salaattisatsia kakkasalaatin tilalle. Sanoin, että ei-kiitos, eiköhän tämä nyt ollut tässä. Sain rahat takaisin, 3,70€.

Sellainen tapaus tänään täällä.

Normaali

Muhu-matkalla

Käväistiin lyhyenläntällä syyslomareissulla Virossa. Me ollaan vähän ”huonoja” matkustamaan. Viihdytään kotona tai mökillä; tutuissa, omissa elinympäristöissä. Ja karsastetaan ihmispaljouksia. Siksi matkat ovat parin-kolmen yön mittaisia ja yleensä off-season kohteisiin. Automatka Viroon täytti kriteerit.

On muuten lättänä maa, ainakin länsipuolelta. Olisiko vanhaa merenpohjaa? Suomi on maisemallisesti mäkinen ja monimuotoinen. En ole aiemmin käynyt Tallinnaa pidemmällä. Nyt tuli tutuksi Pärnu ja Muhu.

Sikäli matkustaminen saa oman lisäsävynsä, kun sen tekee 16-v. pojan kanssa. Hänellä on kolmen tunnin välein nälkä. Tuntuu että mitään ei ehdi tehdä, muuta kuin syödä. Ensimmäisenä matkapäivänä hän söi viisi ateriaa! Ensin kotona ennen lähtöä pekonia ja paistetun kananmunan, laivalla lohta, automatkalla Pärnuseen kanataskun, Pärnussa jauhelihapihvit ja vielä illalliseksi ankkaa. Vitsailimme että tuli yhden päivän aikana syötyä miltei kaikki eläinkunnan tuotteet. Onneksi tajusin pyytää mukaan pöytään tuodut alkupalaleivät yöpalaksi. Söi se nekin yöllä, kun me jo kuorsasimme.

Off-season matkailu on kyllä parasta. Oli mukava kävellä autiolla tuulisella rannalla, kuunnella laineiden loiskintaa, ja ihailla kesän hälyistä hiljentynyttä kaupunkia. Hotelli oli hieno, art noveau -tyylinen, persoonallinen paikka. Sen oli rakennuttanut aikoinaan rikas kauppias/liikemies, joka etsi sopivaa paikkaa tyttärensä hääjuhlaa varten, mutta kun sitä ei löytynyt, päätti rakennuttaa paikan itse. Taisi morsian kummitella siellä, koska kattokruunu helisi. Ehkä yövyttiin hänen morsiuskammarissaan.

Jälkimmäisessä yöpymispaikassa Muhun saarella kävin aamulla saunassa. Olipa kokemus. Siellä oli kylmävesipalju ulkoterassilla, ”Siberian tubiksi” sitä kutsuivat. Ihastuin siihen kylmäpaljuun! En ole oikein koskaan ymmärtänyt kuumavesipaljuja, miksi lillua kuumassa vedessä ulkona, mutta tämä kylmävesidippi kolahti. Rupesin heti suunnittelemaan sellaista meille. Ensi kevääksi on sopivasti tekeillä katettu kuisti pihasaunaan. Siihen sopii mainiosti kylmävesipalju.

Muhun saunassa oli itsetehtyä kuorintavoidetta, en tiedä tarkkaa koostumusta, mutta ainakin siinä oli hunajaa ja joitakin siemeniä, ehkä seesaminsiemeniä? Menin ensin saunaan, sitten kuurasin itseni kuorintavoiteella, takaisin löylyyn vastomaan, lopuksi dippasin kylmävesialtaaseen. Oi autuutta. Toistin tämän pari kertaa. Olo oli uudestisyntynyt! Miten olen kokonaan unohtanut kuorintavoiteet? Ja että niitä voi tehdä itse sopivista aineosista. Iho tuntui kuorinnan jälkeen hyvältä, edes voidetta en kaivannut, vaikka yleensä aina saunan jälkeen ihoa kiristää.

Pukuhuoneessa oli tarjolla vesikannu, siinä hedelmiä makua tuomaan. Join koko kannullisen saunomisen lomassa. Kynttilät paloivat, sade ropisi, ketään ei ollut missään. Sumuinen merenlahti saunan edustalla. Miten yksinkertaisista asioista täydellinen kokemus syntyykään: kauniista miljööstä, kynttilöistä, pellavapyyhkeestä, kuorintavoiteesta, hedelmävedestä, vastasta, kuumasta saunasta ja kylmästä vedestä, hiljaisuudesta. Helppo toteuttaa myös omassa normielämässä. Ei tarvitse matkustaa Muhuun! Vaikka olihan siinä nautintonsa, kun joku oli sen kaiken minulle valmistanut; saunan lämmittänyt, kynttilät syttyttänyt, kylmäaltaan täyttänyt, vesikannun tuonut, vastan väkertänyt, sain mennä valmiiseen. Tästä tuleekin mieleen Eeva Kilven runo:

”Nukkumaan käydessä ajattelen: 

Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun;
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.”

Sitä kyllä ihmettelen, miten huonosti suunniteltuja nämä Hki-Tallinna lautat ovat. Pitäisi olla erilaisia paikkoja. Nyt kaikki – lapset, vanhukset, humalaiset, tanssivat, syövät ja juovat – ovat samassa läjässä, taustalla ikuinen musiikin jytke. Ainoa keino paeta hälyä rauhaan, on varata pöytä fine-dining ruokapaikasta ja istua siellä kuin tatti koko matkan (2,5 tuntia) ajan. Siellä ei ole taustamusiikkia, eikä hälyä. Mutta eikö laiva voisi olla kokonaisuudessaan suunniteltu niin että siellä olisi myös rauhallisia loosseja, väliseiniä, jotka plokkaisivat hälyä, taustamusiikkia ei olisi, musiikkia olisi vain tanssiravintolassa ja karaokessa. Lapsiperheille pitäisi olla omat asianmukaiset, kivat tilat. Ja paikkoja heille, jotka haluavat tehdä työtä tai levätä tai vaikka lukea. Olisi ihana istua rauhassa ja katsella myrskyävää merta.

Pärnu on lähellä. Jos Tallinnan tunneli tulee, Helsingistä ajaa vajaassa kolmessa tunnissa Pärnun hiekkarannoille. Eikä matka lautallakaan ole mahdoton, lauttamatka vain kaksi ja puoli tuntia. Kauniita, isoja taloja, vähän kuin Hanko mutta isompi. En tiedä, mitä kiinteistöt tai huoneistot siellä maksavat, eikä loma-asunto ole agendassa, omat kolot on jo, mutta ei huono idea, jos joku miettii, mistä ”mökin” ostaisi. Kannattaa katsastaa, olisiko ruoho vihreämpää siellä?

Normaali

Mokamuki

Olen savikurssilla. Tarkoitus oli väkertää omatekemä kahvimuki pojalle joululahjaksi. Isona ideana kaivertaa mukin kylkeen pojan motto : ”Trust your destiny”.

Yllättävän vaikeaa, varsinkin dreijaus. Nyt arvostan aivan eri tavalla keraamista käyttötaidetta. Sain kuitenkin jotenkin väsätyksi kolme mukia.

En viitsinyt niihin jokaiseen laittaa samaa slogania, joten viimeiseen raaputin ”Be Brave”.

Paitsi että yöllä heräsin ja tajusin jälkijättöisesti mitä olin tehnyt! Olin kirjoittanut ”Be Prave”!!! Kovalla peellä!

Voi taivas, mikä moka! Ensi kerralla mukit on tarkoitus lasittaa. Miten kehtaan tunnustaa, että tämä kirjoitusvirhemuki on minun? Kamalan noloa. Sitä paitsi kaikki tietävät että se on minun, koska pohjaan on kaiverrettu ”äiti”. Ei siellä muita äiti-ikäisiä ole, muut ovat nuoria. Pitäisikö minun livahtaa paikalle etuajassa ja vaihvihkaa tuikata muki roskiin ennen kuin kukaan huomaa mitään? Toisaalta nyt tämä mokamuki tuntuu erityisen spessulta. Ehkä se viestii pojalle, että on ok myös epäonnistua. Siitä vain, pystypäin!

Be Prave! Whatever happens. Toivoo, äiti.

Jälkikirjoitus: Ystäväni Pirkko lähetti hauskan sähköpostiviestin Mokamuki -kirjoituksen tiimoilta. Hän oli innostunut selvittämään, mitä prave eri kielillä tarkoittaa ja tässä tulos:

  • sloveniaksi ”olla todellinen”. Mikäpä olisi lapselle parempi toivotus kuin ”ole oma todellinen itsesi”. Se lienee rohkeuttakin tärkeämpää.
  • friisin kielellä ”yritä” – tärkeä toivotus sekin
  • galician kielellä ”olla oikeassa”
  • sosethon kielellä ”ole kiitollinen”
  • Eli ei mennyt ollenkaan pieleen . Päinvastoin: monella kielellä tärkeitä toivotuksia.

Kiitokset Pirkolle! Entistäkin parempi muki!

Normaali

Kulta aika lapsuuden

Poika täytti 16-vuotta. On jo meitä muita pidempi. Aina joskus, kun innostun, hän katsoo sillä tavalla alaviistoon ja sanoo että ”nonniin, rauhoitupas”. Ihana että hän on niin tyyni, ihan erilainen kuin minä.

Lapsen kasvatus on kyllä maailman vaikein homma. Ja toisaalta helpoin. Helpoin siinä mielessä että oikeastaan lasta ei pidä kasvattaa. Jos oikein yrittää kasvattaa, tekemällä tekee kasvatustyötä, ei siitä mitään tule, hermot menee kaikilta. Lapsethan oppivat matkimalla eli he oppivat hyvät käytöstavat yms vanhemmiltaan. Tekevät samoin. Ei siinä erityisesti tarvitse kasvattaa.

Vaikean kasvattamisesta tekee se että lapset ovat niin erilaisia kuin mitä itse on. Sehän olisi helppoa, jos lapsi olisi tarkka klooni itsestä. Silloin tietäisi tasan tarkkaan, mitä pitäisi tehdä, minkälaista keppiä ja porkkanaa kaipaisi, minkälaista tukea ja kannusta tarvitsisi. Ja voisi välttää omien vanhempien ”viat”, ne asiat mitkä omassa kasvatuksessa ovat olleet pielessä.

Kasvatushommastahan on mahdoton selvitä puhtain paperein, siinä ei voi koskaan sataprosenttisesti onnistua, aina jää joku asia kalvamaan.

Autossa oli radio auki ja siellä Novalla Esko Eerikäisen ohjelma, puheena lasten kasvattaminen. Joku kuuntelija kyseli neuvoja. Uusperheen isä tuskaili teini-ikäisen pojan kasvatusta; poika ei tottele häntä. Toinen kuuntelija, nimimerkki Mummo, kysyi että miksi pojan ylipäätään pitäisi totella?

Oiva kysymys. Siinä ollaan pihvin äärellä. Miksi minkäänikäistä lasta pitäisi kasvattaa tottelemaan? Ikään kuin lapsi tai nuori olisi aikuisen alamainen, jonka tehtävänä on sokeasti totella johtajaansa. Tottelevaisuuskasvatus on alistamista. Kukaan ei halua joutua sellaiseen alistettuun asemaan – paitsi ehkä koira. Tottelevaisuuskoulutuksella saadaan uhma- ja murrosikäisen uhmaan mukavasti lisäpotkua.

Pienellekin lapselle pitää muistaa kertoa, miksi. Ja muistaa kertoa, mitä tulee tapahtumaan. Ennakoida asioita. Huomenna tapahtuu sitä ja tätä, mennään sellaiseen paikkaan ja keitä siellä on ja mitä siellä tapahtuu. Siksi kannattaa nyt tehdä nämä asiat ja sitten aamulla toimitaan näin. Ja antaa pikku hiljaa vastuuta; sinä vastaat nyt itse hampaittesi pesusta/läksyistä/kotitehtävistä. Me emme puutu niihin asioihin, sinä vastaat niistä ja seurauksista. Autamme, jos tarvitset apua, apua saa pyytää. Ja positiivista palautetta, teitpä hyvin.

Ja ennen kaikkea antaa olla lapsi, poikamainen tai tyttömäinen, antaa poikien räiskiä ja tyttöjen hautautua vaaleanpunaiseen hörhöön, tai siltä väliltä, antaa lapsen leikkiä niin kuin hän itse haluaa, eikä niitä pidä paheksua tai arvostella, että onpa tyhmää, pinkki on ruma väri. Ei aikuinenkaan halua kuulla että toi sun työsi on ihan tyhmää. Leikki on lapsen työtä. Meidän poika leikki lapsena loppumattomiin lottoa, jostain syystä hän oli sangen ihastunut lottoarvontaan. Osasi spiikit suomeksi ja ruotsiksi, vaikka meillä ei ruotsia puhutakaan.

Yksi asia, mitä en kanssa yhtään ymmärrä on se, että jos lapsi kysyy vaikeita, vastataan että sitten isompana ymmärrät tai sitten kerrotaan. Mitä jos itse kysyisit, että minkälaisia geriatriapalveluja on olemassa ja sinulle sanottaisiin että no sitten kerrotaan, kun on sen aika, älä sitä nyt pohdi. Lakkaisitko pohtimasta?

Naisten asemasta puhutaan paljon. Kohta voisi olla aika puhua lasten asemasta ja oikeuksista?

Lenkillä vastaan tuli päiväkotiryhmä. Olivat keppihevoslenkillä. Kaikilla tytöillä oli omat kepparit. Pojilla ei. Ajattelin mielessäni, että jos minä olisin nyt pikkutyttö, olisin varmasti tuollainen pinkki keppihevostyttö! Tai ehkä minulla olisi yksisarvinen keppihevosena. Sellainen glitterheppa. Olisipa kiva olla yhtenä päivänä pikkutyttö! Omalla tavallaan se oli elämän parasta aikaa, täysin huoletonta. Aikuisena sellaista olotilaa on enää mahdoton saavuttaa.

Eikä huoleton lapsuus ole suinkaan itsestäänselvyys, valitettavasti.

Normaali

Ärhäkästi keski-iässä

Joku aika sitten silmiini osui pikku uutinen Hesarissa. 51-vuotias nainen oli tuomittu vahingonkorvauksiin. Hän oli ajanut korkealla vuokrapakettiautolla parkkihalliin Helsingin Jätkäsaaressa. Sekä auton että parkkihallina katto olivat vaurioituneet. Oikeus katsoi että naisen on täytynyt ymmärtää että auto ei mahdu halliin.

Jotenkin samaistuin naisparkaan. Kuvittelin hänet mielessäni kaltaisekseni, vaihdevuosiärhäkäksi naiseksi. Hermo on jostain syystä mennyt totaalisesti. Nainen on huomannut että pieleen menee, mutta painanut vain kaasun pohjaan kiukuspäissään, ajatellut että hailasenlassii, antaa mennä, peevelinsaakeli.

Se on sitten muuten osuva sana: kiukuspäissään. Oikein suuttuessaan ihminen menettää järkensä, ja on kuin päissään.

Minäkin käyttäydyn välillä itselleni oudosti. Onneksi vielä ei sentään ole tullut aiheutettua vahinkoa itselle, omaisuudelle eikä toisille. Mutta normaalia ärhäkämpi ja valmiimpi puuttumaan asioihin olen.

Viimeksi eilen. Olin kirjastossa. Hommana oli kirjoittaa kolumni. Yleensä teen sen kotona, mutta nyt sattuneista syistä se ei ollut mahdollista, niin ajattelin että kirjasto olisi kirjoittamiseen mukavan rauhallinen paikka. Vielä mitä. Juuri kun olin päässyt hyvään vauhtiin, aulassa alkoi älämölö. Kaksi kaltaistani rouvashenkilöä nauroivat ja puhuakälättivät kovaäänisesti ja pitkään. Aluksi suhisin, ”shhh”, hiljaisuuden merkiksi. Ei vaikutusta. Sitten jo kajautin kovaäänisesti ”Hiljaisuus!”.

Samassa tilassa oli myös kaksi nuorta. He katselivat vaihvihkaa toisiaan. Lopulta miesoletettu uskaltautui sanomaan: ” Täällä ei muuten enää ole voimassa se hiljaisuusvaatimus.” Mitä ihmettä! Valkovalehtelin, että ”olen käynyt edellisen kerran kirjastossa 70-luvulla ja silloin siellä piti olla hiljaa”. Se oli osatotuus. Olenhan toki käynyt kirjastossa, käyn verrattain usein lainaamassa kirjoja. Mutta sitten 70-luvun en ole siellä erityisemmin oleskellut, lapsena vietin paljonkin aikaa kirjastossa, nykyisin haen vain luettavaa.

Tavat ovat siinä mielessä päivittyneet. Hatunnosto nuorukaiselle, joka uskalsi minua ojentaa. Ärsyyntynyt keski-ikäinen nainen on varmasti pelottavampi näky kuin huumehörhöinen testosteroniteini asematunnelissa.

Elokuvissa ärsyynnyin hiljaisessa päivänäytöksessä, missä oli vain noin 10 katselijaa, mutta pahaksi onneksi nuoripari, joka supatteli koko esityksen ajan. Tyttö lähti myös välillä vessaan, eikä päässyt enää takaisin teatterisaliin, joten poika könysi siitä ylitseni päästääkseen tytön takaisin sisälle. Kun sipisipi vielä sitten jatkui, katkesi kamelin selkä ja sanoin päättäväisellä äänellä: ”Voisitteko mennä jonnekin muualle juttelemaan?”

Sunnuntaina poikkesin Citymarkettiin ostamaan puseroa, jonka olin nähnyt kuvastossa. Pahaksi onneksi avoimia kassoja oli kaksi, ja juuri siinä minkä valitsin tuli joku kynnysmatonvaihtoepisodi ja jonon eteneminen tyssäsi. Ei auttanut muu kuin vaihtaa toiseen jonoon. Itsepalvelukassat olivat pois käytöstä.

Jonossa numero kaksi aikani jonoteltuani ja kerättyä ärsytystä olin jo valmis jättämään paidan siihen paikkaan ja menemään kokonaan pois rauhoittumaan. Jonotin kuitenkin loppuun asti ja päästyäni kassalle aloitin ”rakentavan” keskustelun siitä, miksi ihmeessä itsepalvelukassat eivät ole auki. Eivät kuulemma ole sunnuntaisin. Miksiköhän eivät? Miksi eivät ole juuri silloin auki kun ihmisoletettukassoja on niin vähän? Älytöntä.

Ginatricosta olisin ostanut itselleni yksinkertaisen, puuvillaisen hihattoman paidan 17€, mutta juuri kun lähestyin kassaa näin kassaneitioletetun livahtavan alakertaan, yläkerran myymälätilassa olin minä ypöyksin. Ajattelin että jaahas, enpä sitten osta paitaa, ja jätin sen siihen kassakoneen viereen.

Kyllä on ostaminen tullut vaikeaksi!

Eli: Kaikki sympatiani 51-vuotiaalle pysäköintihallinaiselle. Ehkä taustalla oli ikävä ostohelvettikokemus, mikä sai pinnan kiristymään. Oli varmaankin ollut Jätkäsaaren Verkkokauppa.comissa tietsikkaostoksilla.

Pitäisi olla kännykässä jonkinlainen tilannerauhoitusappi. Sellaisen voisi laittaa päälle esimerkiksi kaupunkiajoa varten. Jos ajossa auton sisällä soisi kaiken aikaa hermoja lepuuttava autollajomeditaatio, ehkä tieraivoa olisi vähemmän. Ja kaupparaivoon oma rauhoittava versionsa.

Ehkä perinteinen ”laske kymmeneen” voisi myös toimia.

Tästä taidenäyttelyyn. Tuli vain laskemisesta mieleen taidenäyttelykokemus. Olimme ystävän kanssa taannoin Hämeenlinnassa taidenäyttelyssä, ja siellä oli teos, jossa maalaismaisemassa oli lammaslauma. Taulua katseli pää kallellaan tuntematon mies ja tuumi, että ihme kun tässä taulun edessä lattialla ei ole kasaa nukkuvia ihmisiä.

Sellainen rauhoittava lammaslaumataulu olisi hyvä makuuhuoneessa sänkyä vastapäätä. Voisi joka ilta laskea niitä lampaita ja nukahtaa sitten siihen.

Tämmöisiä mietin tänään. Mielenrauhaa tähän päivään meille kaikille!

Normaali