Leikkausstiflat

Kävin leikkausta varten esitarkastuksissa. Otettiin verikokeita, sydänfilmiä, kaikennäköistä kuvaa, filmiä ja ultraa.

Eräässä kohtaa piti nostaa kädet ylös. Muistin, että en ole ajanut kainalokarvoja, en muista milloin? Viime syksynä ehkä. Pyytelin anteeksi ajamattomia kainaloita.

Tuli mieleen paljon parjaamani, rakas anoppi. Hän ei olisi ikinä unohtanut ajaa kainalokarvojaan lääkäriin mennessä! Anoppi menee lääkärille kuin treffeille; hiukset laitettuina, kynnet lakattuina, huulet punattuina.

Sitä kyllä ihmettelin, että vallitsevassa epidemiatilanteessa leikkauspotilaita ei koronatestata. Hoitaja soittaa ja kysyy, olenko käynyt ulkomailla, Lapissa tai ollut koronapositiivisen seurassa. Onko minulla yskää, ylähengitystieoireita?

Siis käytännössä hoitaja soittaa ja kysyy, onko minulla minun omasta mielestäni korona. Jotenkin ajattelisin että järkevämpää ja kätevämpää – tai ainakin luotettavampaa –testata leikkaukseen tulevat, kun kuitenkin pitää käydä laboratoriokokeissa, mutta mitäpä minä tiedän.

Outoja ajatuksia tulee näin etukäteen mieleen. Odotan leikkausta innolla, koska se pakottaa pysähtymään ja lepäämään. Toisin sanoen suhtaudun tulevaan niin kuin lepolomaan, se on tietenkin sairasta, koska menen sairaalaan.

Lisäksi haluaisin ostaa bootsit. Leikkausbuutsit.

Hyvä olo lähtee jaloista. Eikä se tarkoita jalkarasvaa ja -hierontaa. Hyvä olo lähtee kengistä. Millä askelilla astut. Katsopa miten John Travolta kävelee Saturday Night Feverissä! Kaikki lähtee kävelystä, kengistä; tunne, tunne siitä, että voit tehdä mitä haluat, pystyt mihin vain haluat. Siispä minulla on pakottava kuumotus ostaa kengät, joissa tuntisin itseni vahvaksi ja voittamattomaksi.

Ostan siis boot’sit, on siinä järki, näin kun ajattelee.

 

Normaali

Hätäisten äitienpäivä

Eräs hätäinen tuttu osti ja söi jo perjantaina äitienpäiväkakun, vaaleanvihreän prinsessakakun, päällä ”äidille”-kyltti.  Ei malttanut odottaa sunnuntaihin.

Minäkin ostin jo torstaina sitruunakakun ”äitienpäiväksi” kun satuin näkemään kaupassa. Laitoin puolet pakkaseen, syön siivun joka päivä. Sitruunakuivakakku on yksi lemppareistani.

Onkohan äitien suhtautumisesta äitienpäivään tehty sosiologista tutkimusta?

Kannattaisi tehdä.

Mitä äidit itse äitienpäivästä ajattelevat? Osaavatko ottaa vastaan kaiken sen ylistyksen, kehut ja kiitokset? Vaihteleeko tunnetila eri äitiyden vaiheissa? Itse ainakin huomaan eron pikkulapsi ajan jälkeen.

Nykyisin minulle tulee alemmuuskompleksi äitienpäivän lähestyessä. Tuntuu, että en ole ansainnut sitä.

Luulen että olen käsittänyt asian väärin. Äitienpäivä on äitiyden ylistyspäivä, ei mikään äitiyden tuomiopäivä! Kunpa muistaisin sen.

Nyt kun olen yritellyt tätä runoilmaisua, tein äitienpäivärunon. Hyvää Äitienpäivää kaikille – ansaittua sellaista!

 

On vain yksi Jumala – mutta jokaisella omansa.

On vain yksi Äiti – mutta jokaisella omansa.

Minun äitini on kuollut – eläköön siis Jumala!

Mutta myös minä olen Äiti  – ainoan yksi ainoa.

Eläköön siis minä!

Minun tehtäväni on vielä kesken

– niin kuin Jumalan.

Normaali

Elämä jatkuu – toisin

Mitkä asiat tulevat muuttumaan?

Ainakin poskipusut, kättely, buffet-pöydät, irtokarkit, joita itse räpelletään paperipussiin loppuvat. Rakastamiani salmiakkimanteleita ei enää saa irtolaareista!

Tulevaisuudessa ei tarvita mansikanistuttajia Ukrainasta, homman hoitavat robotit.

Se, että jokainen käy kaupassa puristelemassa avokadoja ei  ole tulevaisuutta. Itse niitä ei enää jatkossa kerätä. Robotit hoitavat homman.

Radiossa oli mielenkiintoinen tiedeohjelma, missä haastateltiin robottitiedemiestä. Tarkennus; hän ei siis ollut robotti itse, hän tutki robotiikkaa.

Varsin mielenkiintoinen aihe. Robottiteknologiaan liittyy eettisiä kysymyksiä. Robotilla ei ole tunneälyä, joten sille pitää ohjelmoida etiikka. Ihminen pystyy harkintaan, robotti ei.

Ohjelmassa annettiin pari esimerkkiä. Pelastusrobotti. Merihädässä samanaikaisesti kaksi eri seuruetta. Yksinäinen, iäkäs ammattikalastaja on joutunut merihätään, samoin kahden hengen työikäinen humalainen bileporukka. Robotti ei voi pelastaa molempia, kumman robotti siis pelastaa? Edes ihminen ei välttämättä osaisi valita. Ainakaan minä en. Pelastaisin kalastajan, mutta en tiedä, olisiko se oikein. Tai miltä kannalta oikein.

Tai hoitorobotti, jonka tehtävä on antaa lääkkeet potilaille. Joku potilas vastustaa lääkkeenottoa. Hoitaako robotti annetun tehtävän vastustuksesta huolimatta pakolla, jopa fyysistä väkivaltaa käyttäen? Osaako robotti olla tekemättä annettua tehtävää?

Ihminen osaa perääntyä, harkita, tehdä valintoja. Robotti ei osaa mitään mitä sille ei ole kerrottu. Siinä mielessä siis niin kuin aviomies.

Voisin ottaa rempparobotin, sekä siivooja-kokki-pyykkärirobotin. Joskus haluaisin autonkuljettajarobotin ja jalkahoitajarobotin.

Palomiesrobotti olisi hyvä Australiassa ja Kaliforniassa, missä metsäpalot vaivaavat. Pystyisi väsymättä sammuttamaan paloja.

Ai mitä me sitten tehtäsiin, jos robotit hoitaisivat kaikki hommat?

No opetettaisiin niille etiikkaa! Ja korjattaisiin niitä kun ne menevät rikki.

Ps. Palaan alussa mainitsemiini irtokarkkeihin. Radiosta kuulin, että irtokarkkeja voi ostaa netistä. Voit tilata ihan itselle tuunatun karkkipussin, juuri niitä mitä haluaa yksittäin. Epäselväksi jäi, toimitetaanko pussi kotiin vai haetaanko se ärrältä. mutta anyways, mahtava idea jälleen kerran! Osoitus siitä, että elämä jatkuu – eri tavalla vain.

Normaali

70-luvulla koronaa olisi voinut juosta pakoon

Kunpa korona olisi ollut 70-luvulla! Silloinen yhteiskunta ja elämäntapa olisi ollut oikein passeli sosiaaliselle eristäytymiselle ja turvaväleille.

Vapaa-ajanvietto oli paljon simppelimpää, ei yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä, ei ollut kauppakeskuksia, ja muut kaupat menivät kiinni lauantaisin kello 14, jotta myyjätkin pääsivät lauantaisaunaan ja viikonlopun viettoon. Elettiin samatahtisesti kaikki. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan.

Kerran viikossa oli joku kansalaisopiston jumppa tai peli. Edes uimahallia ei ollut, kirjasto vain. Harvat matkustivat ulkomaille ja hekin hyvin harvoin. Ei todellakaan lähdetty viikonlopuksi kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Ei ollut vilskettä Helsinki-Vantaalla, ei ollut edes metroa. Noutopöytä oli vain ruotsinlaivoilla, koulussa keittäjä lappoi ruuan lautaselle.

Muotivirtausten tulo Suomeen Ruotsista kesti vuoden. Ehkä koronakin olisi tullut yhtä hitaasti. Olisi ehditty juosta karkuun tai laittaa ovi säppiin.

Muita aiheita: koronatukka. Aikamoinen pehko päässä. Kampauksen tekee nyt lippis, sillä litistän tukan paikoilleen.

Mutta tukan reunat ovat rumat; hapsuutuneet. Pitäisiköhän pyytää miestä leikkaamaan tukkaan tasaiset reunat? Minä ole leikannut sen kaljua, hankalaa partahöylällä.

Onneksi minulla on lippiksen lisäksi virkattu myssy, olkihattu ja musta, puuvillainen lierihattu. Tätä menoa tästä tulee hattukesä. Pakko pitää jotakin hattua päässä että tukka ei näy. Tulisipa luottokampaaja karanteenista takaisin, täällä olisi asiakas.

Normaali

Perinteinen kesäriita

Kesä on etuajassa. Sen huomaa siitä, että kesäriita perinteisine aiheineen käytiin jo nyt – toukokuun alussa – normaaliaikataulusta miltei pari kuukautta etuajassa. Yleensä tämä riita tehdään kesäkuun loppupuolella tai keskikesällä.

Aihe on aina sama, samoin riidan etenemistapa.

Riitaa edeltää viikkojen itämisaika, silloin panen riidan siemenet kylvämään rehkimällä erilaisissa piha- ja kiinteistöhuollollisissa hommissa. Väsähdän, loukkaannun muilta salaa, heille tunteistani kertomatta, ja lopulta suutun, koska ”kaikki on minun vastuulla ja tehtävänä”.

Lisäksi saamani apu ei miellytä, asenne ei ole tarpeeksi positiivinen ja innostunut. Ei varsinkaan niihin lisätehtäviin, joita keksin, kun alkuperäinen, sovittu urakka on tehty.

Yleensä riita puhkeaa kuin finni.

Viimeisessä vaiheessa riitaa asia on jo poikennut alkuperäisestä aiheestaan. Nyt pääsimme mikä-toisessa-ärsyttää -keskustelussa klassiseen vessa-aiheiseen osioon, tosin emme kiistele pöntön kannesta vaan kelluvasta kakasta, joka odottaa vessaan tulijaa minun jälkeeni. Usein käy nimittäin niin että kun vedän vessan, kaikki kakkapökäleet eivät huuhtoudu alas vaan joku kakkakikkare jää kellumaan. Itse en sitä huomaa, koska olen tässä vaiheessa jo ajat sitten poistunut vessasta, mutta kelluva kakka odottaa siellä seuraavaa tulijaa – ja ärsyttää. Suunnattomasti.

Nyt tämä kaikki jo melkein huvittaa. Elämme riidan jälkitilaa. Finni on puhjennut, kohta on yhä hivenen arka, mutta paranemisprosessi on alkanut. Anteeksi on pyydetty ja saatu. Tosin minä hieman epäreilusti totesin, että en usko käyttäytymistapojen muutokseen – tässä kohtaa en viittaa kakkakikkareisiin vaan apuun kiinteistöhuollollisissa hommissa – ja koen että ainoa keinoni on hyväksyä vallitseva tilanne. Hyväksyä se, että en saa apua siinä määrin kuin haluaisin, ja elää sen tosiasian kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ja tämä tosiasia tulee olemaan elämässäni aina, jos sen näiden ihmisten kanssa haluan elää.

Mies toivoi jonkinlaista etukäteissuunnitelmaa avuntarpeesta. Että aputarve olisi ilmaistu ennakkoon, eikä lisätehtäviä tulisi. Minä en haluaisi olla mikään boss lady. Haluaisin että yhdessä tekeminen olisi sinänsä kivaa. Että siihen ei tarvitsisi määrätä, pyytää eikä sitä toivoa. Ehkä se on itse asiassa koko asia: haluaisin tehdä yhdessä asioita ja kokea yhdessä tekemisen iloa.

Asiasta toiseen eli korkokenkiin. Muistaakseni kirjoitin talvella jossakin postauksessa televisio-ohjelmien naisjuontajien ylikorkeista kengistä. Haastattelijoilla ja juontajilla, jopa uutistenlukijoilla on yleensä jalassa kauniit kengät, sellaiset joilla ei voi kävellä. Mutta katsokaapa nyt, kun tilanne on mikä on? Puoli Seitsemän -ohjelman Susannalla, jolla ei-korona-aikaan oli erittäin korkeakorkoiset kengät, hänellä oli nyt tennarit. Nyt on kriisiaika, jalassa pitää olla kengät, joilla pääsee pakoon.

 

Normaali

Tänään on anopin 88-vuotissyntymäpäivä. Mennään onnittelukäynnille, vaikka käyntejä ikäihmisten luona ei suositella. En tiedä, onko oikein vai väärin, mutta anopin tahto. Puetaan suusuojat ja kertakäyttöhanskat. Tosin en tiedä, miten sacherkakkua syödään suusuojilla.

Anopin syntymäpäiville tulee kolme vierasta. Hekin eri aikoina. Päivällä me, illalla käly.  Kälyn tytöt käyvät laulamassa ovelta, me äänitämme pojan videotervehdyksen, ja näytämme sen koneelta.

Anopin sisko täytti aiemmin keväällä 100 vuotta. Sisarusparven vanhin ja nuorin ovat elossa, välistä on viety. Satavuotias on paremmassa kunnossa kuin 88-vuotias.

Netflix-sarjassa After Life paikallislehden toimittajat kävivät haastattelemassa satavuotiasta palvelutalossa. Toimittaja sanoi, että kun on elänyt noin pitkän elämän, siihen mahtuu varmasti paljon kaikenlaista. Mummo vastasi, että ”paskanmarjat, olen syntynyt tällä pienellä paikkakunnalla ja kuolen täällä, yhtä hyvin olisin voinut olla puu”.

Eilen tuli puhelinsoitto sairaalasta. Olen ollut jonossa ei kiireelliseen leikkaukseen, ja leikkauspäivä on nyt varmistunut. Se ei ole nyt, se on viidestoista päivä. Tulipa hyvään kohtaan! Joudun pakkolevolle, en voi vöyhkätä piha- ja raksahommissa. Ja ehdin kuitenkin toipua juhannukseksi. Sitten pääsee taas saunomaan.

Täytyy vain miettiä, mitä teen toipilasaikana, kun en pääse vöyhkäämään. Miten sen ajan käytän? Ehkä kirjoitan enemmän. Jonkinlainen runontapainen kirjoitusmuoto on alkanut kiinnostaa. Eilen kirjoitin tämän ”Istutusrunon”.

 

 

Minua isompi istuttaja

Käännän matojen maan,

kitken pois muiden juuret.

Istutan perunaa, perennoja,

kurpitsaa ja kirsikkapuita.

Teen yrittimaan.

Minä luulen olevani istuttaja,

mutta kaikki on toisin päin:

kasvit istuttavat minut.

Ne istuttavat minut tähän maapalaan.

Ne saavat minut juurtumaan itseensä.

Ihan ensin ne istuttavat minut keinutuoliin,

koska kehoni on väsynyt kaikesta istuttamisesta!

Lopulta, elämäni kaikkien päivien jälkeen

ne istuttavat minut tuhkana joukkoonsa.

Minusta tulee osa heitä.

Minua isompi istuttaja on se mitä minä istutan.

 

 

 

Yhtä hyvin olisin voinut olla puu

Lainaus

Kamala luonto, kamala minä

Kerrankin onnistuin – ehkä. Kävin paikallisella, pienellä taimitarhalla. Sen sijaan, että olisin alkanut kerätä taimia kottikärryyn sen perusteella, miltä näyttävät ja tuntuvat – sillä tavoin epärationaalisesti normaalisti toimin – kerroinkin tällä kertaa taimikauppiaalle, mikä on tavoitteeni  ja minkälaiselle paikalle istutan, ja annoin hänen tehdä taimivalinnat.

Kerroin että haaveena on perennapenkki, jonka kasvusto on isokokoista, koska penkki sijaitsee pihan reunalla nurmikon (oikeammin sammalikon) reunalla, melko aurinkoisella paikalla. Samalla kohtaa on aiemmin ollut kukkapenkki, mutta sen ovat vallanneet kurittomat viheliäiset lupiinit. Haluan värikkään penkin, ei mitään pelkkää valkoista harmoniaa vaan värien sinfoniaa, ja mielellään mukaan jotain perinteisiä kasveja.

Kiva ja asiantunteva kauppias keräsi minulle mitä tarvitsen. Pihalla odotti sitten iso työmaa, koska alue piti ensin putsata lupiineista ja rikkaruohoista ja kääntää. Lopulta pääsimme istutushommaan. Mies kaivoi kuopan, minä lorautin vettä pohjalle, tökkäsin kasvin paikoilleen. Jokaiselle luin vöyhkämäisen siunauksen: ”Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, kevätaurinko sinut herättäköön, siunatkoon sinua Isä, Poika ja Pyhä Henki” . Teinpä vielä ristinmerkin joka kasvin päälle.

Nyt jos ei onnistu, niin ei ikinä.

Poika söi löunastaan pihalla ja katseli touhujamme epäilevästi. Taitaa olla agnostikko.

Illalla oli pakko ottaa buranaa. Käsisärky on yltynyt ja noussut jo kaulalle asti. Nyt on kyllä ihan fyysinen pakko yrittää lopettaa pihahommat. Mutta lupiineja pitäisi kitkeä. Nyt se on mahdollista, vielä kun maa on pehmeää. Kun kevät etenee, maa kovettuu, eikä niitä sitten enää saa niin helposti pois.

Pirkko lähetti kuvan Kamala Luonnon stripistä, missä kettu juoksee ympyrää ja muut ihmettelevät, mistä tuo saa kaiken energian riehumiseensa. Ilves katsoo maahan, missä syötyjä sieniä ja toteaa ”minä taidan tietää”.

Monta kertaa olen tunnistanut itseni juuri tuosta ketun hahmosta. Olen joskus leikannut niitä lehdestä itselleni talteen. Yhdessä sellaisessa kettu kuikuilee korkealta kalliolta alas ja miettiin, uskaltaisiko? Sitten toteaa; ”nyt uskallan, nyt hyppään!” ja loikkaa. Viimeisessä kuvassa on maassa ketunmuotoinen reikä, mistä kuuluu ääni: ”Mikä järki tässäkin nyt sitten oli?”

Toinen suosikkihahmo on sarjakuvan majava. Hän on vähän synkkyyteen taipuvainen erakko pohdiskelija. Eräässä stripissä majava pohtii että ”Jos on joku korkeampi voima, joka on luonut meidät, niin mitä ihmettä se ajatteli, kun minut loi?!” Ketulla oli majavan pohdiskeluun vastaus: ” Ehkä että luonpa tosi kauniin litteän hännän ja siihen kiinni jonkun jyrsijän”:

Nyt tuolla ikkunan takana on tosielämän kamala luonto eli jänis. Loikkii kohti uutta perennapenkkiä. Meinaako se syödä suihinsa minun uudet perennat? Ei saakeli, nyt täytyy mennä hätyyttämään jänö pois. ”Menepä muualle murkinoimaan. Se on minun kukkapenkki.” 

Jänö juoksi joelle asti. Kettu ajoi jänön pois.

 

Normaali

Pieni talo Länsi-Uudellamaalla

Lukiossa paras kaverini Anne seurusteli pojan kanssa, joka ajoi turverekkaa. Sinä kesänä Anne ilahtui aina kun säätiedotuksessa luvattiin sadetta. Se tarkoitti sitä, että turverekat eivät lähteneet ajoon ja poikaystävällä oli vapaata.

Turvetta ei nostettu maasta sateella. Olisiko niin, että maa-aines käy sateella raskaaksi ja kuormasta tulee liian painava, eikä silloin kannata ajaa. Anne nautti sateisesta kesästä.

Anne ja turverekkapoikaystävä tulivat mieleeni eilen, kun pitkästä aikaa satoi. Ajattelin, että voisi sataa vähän pidempäänkin. Pakottaisi minut sisälle lepäämään.

Käänsin tunkiolle rakentamani perunapenkin vielä uudelleen, ja tasoitin maan. Toivottavasti sain suurimman osan rikkaruohojen juurista kitkettyä tässä vaiheessa pois. Vai pitäisikö se vielä kertaalleen kääntää? Ehkä.

Istutin myös kirksikkapuut. Tein sen omaan vöyhkätyyliin eli ensin istutin, sitten luin netistä ohjeet. Siellä sanottiin, että ei viihdy savisessa maassa. Sellaiseen istutin. Onneksi laitoin pohjalle vähän soraa, ja turvettakin sekoitin saven sekaan. Ehkä se toimii.

Sateessa katselin lapsuuden suosikkisarjaa Pieni talo preerialla. Laura Inglallsin isä vasta varsinainan vöyhkä on, toisaalta ei, koska osaa hommansa toisin kuin minä. Lauran isä teki kahta työtä, sahalla ja jyväkauppiaalla, sen lisäksi raivasi peltoa omalla tilalla. Sitten sattuikin onnettomuus, tippui puusta. Kaksi kylkiluuta murtui. Silti lähti kantamaan jyväsäkkejä, kun oli sellainen diili. Onneksi kiltit ihmiset tulivat auttamaan. PTP:lla on aina enemmän kilttejä ihmisiä kuin pahoja. Nytkin ilkeän jyväkauppiaan takia Charlesin piti lähteä sairaana raahaamaan säkkejä, mutta onneksi kiltit kyläläiset tulivat apuun. Taas päästiin vaikeuksien kautta voittoon, ja juostiin iloisena mäkeä alas. Hupsis, pienin kaatui, mutta ei se mitään, naama hymyssä suin nousi, ja jatkoi juoksuaan. The Happy End.

Nyt vöyhkän päässä humisee cottage garden. Luin lehdestä sellaisesta ja katselin kuvia. Sellainen on tavoitteena. Kyseissä puutarhassa oli rakennettu aivan ihana hiljentymishuone puutarhaan, pyöreä tuijien ympäröimä salapaikka, joku patsas siellä oli, ja vähän sellainen alttarimainen rakennelma. Näytin miehelle, että tämmöisen meinaan tehdä, oman puutarhakappelin. Alttarin laitan itään päin niin kuin kuuluukin. Mies vastasi että joo, siellä voit sitten palvoa sitä omaa vöyhkäläisyyttäsi. Aivan!

Kappas vain, puutarhapyhättö on jo ”melkein valmis”. Meillä oli talvella kaupungissa parvekkeella viisi tuijaa. Raahasin ne tänne vöyhkätalolle mukanani, koska olisivat kuivuneet sinne ilman kastelua. Jotenkin ne eivät vain mielestäni sopineet tähän pihan tunnelmaan, ja yritin niitä myydä tori.fi ssäkin onnistumatta. Olin jo luovuttanut myyntityön, ja ehtinyt ne iskeä maahan ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan, kun näin lehdessä puutarhakappelin, kaivoin tuijat uudestaan ylös ja istutin uudelleen uuteen paikkaan. Ei mene enää kuin sata vuotta, niin tuijat ovat isoja – nyt ne ovat metrin mittaisia – ja puutarhakappelini on valmis! Mahdankohan elää niin kauan?

Sieltä puuttuu vielä kaikki muu eli jonkinlaisen lattia-alueen teen, että saan sinne tuolin. Ja itään tulee kaarirakennelma jostakin köynnöskasvista ja ”alttari” , ja sitten pitäisi olla joku patsas. Minulla on pieni ruostunut enkelipatsas, jolta on tippunut toinen siipi, siipi on kyllä tallessa. Se sopii hyvin vöyhkäkappelin patsaaksi. Ehkä se on vöyhkäenkeli. Liihoitellut niin paljon, että siipi on irronnut. Minultakin irtoaa kohta käsi. On niin kipeä käsivarsi.

Nyt pitää lopettaa. Lähipuutarhakauppa avautuu sunnuntaisin klo 10. Säntään sinne. Vielä yksi perennapenkki, ei sitten muuta.

Normaali

Koronavappu Tsehovin kirsikkapuistossa

Tänään vappuaattona 2020 heräsin liian aikaisin, en saanut enää  unta.

Mielessä on monta päivää pyörineet kirsikkapuut. Aamulla ymmärsin, miksi. Anton Tsehovin viimeiseksi jäänyt teos Kirsikkapuisto sopii täydellisesti koronakevääseen. Kirsikkapuisto kertoo rikkaasta, mutta maailman muutoksen myötä köyhtyneestä perheen rippeestä, joka elää rapistuneessa kartanossaan, haikailee menneiseen kykenemättä muuttumaan, kykenemättä tekemään ratkaisevia päätöksiä, jotka olisivat välttämättömiä ulospääsyksi pois uuteen elämään. Ei välttämättä kukoistukseen, ei ainakaan entisenlaiseen,  mutta pois siltä tieltä, joka vie tuhoon.

Tsehov oli kirjoittanut näytelmän komediaksi, mutta se ei naurattanut, ei silloin eikä nyt, ja nyt – koronakeväänä – teos tuntuu kertovan meistä ihmiskuntana. Haikailemme mennyttä, odotamme entisen elämän paluuta kykenemättä muuttamaan elintapoja, jotta maapallo, luonto, elinpiiri ja me itse voisimme pelastua.

Ja vain me itse voimme sen tehdä. Jos vain uskaltaisimme muuttua. Mutta me jäämme omaan kirsikkapuistoomme.

Ostin K-raudasta kaksi kirsikkapuuta. Tänään on 26.hääpäivä. Istutamme puut hääpäivän kunniaksi ja koronakevään muistoksi. Toivottavasti ne kukinnallaan muistuttavat myös siitä, mistä Tsehov kirjoitti näytelmässään, ja rohkaisivat niiden kukintaa ihailevia muutokseen. Koska niin on ollut läpi ihmiskunnan historian: se joka osaa ja ymmärtää muuttua, selviää. Ehkä ihmisrodun nimi pitäisi muuttaa Homo Sapiensista Homo Correctioksi, muuttuvaksi ihmiseksi.

Jos et pääse ihailemaan kirsikkapuiden kukintaa livenä, niistä voi nauttia myös taiteen muodossa. Tässä linkki englantilaisen taiteilijan kotisivuille. Hän on maalannut tänä keväänä kirsikkapuutauluja. Ja ehkä netistä voisi löytyä myös Tsehovin Kirsikkapuisto-näytelmä katsottavaksi.

https://www.haideejo.com/available-paintings/

Aamuyöllä kirjoitin vappurunon. Vaikka siitä tulikin melankolinen, toivotan sen myötä iloista vappua jokaiselle!

 

Eristettynä, yksin

vanerilla katseilta ja kosketuksilta peitettynä

viettää vappua Havis Amanda.

Ei hyväile pronssista rintaa teekkaripoika.

Kotona Karita lisää vodkaa simaan.

On jäätävä himaan, eristysestradille, 

sielu kaipaisi kuulla bravo.

Kirsikkapuiston vaaleanpunainen mykkä kuohu kohisee kaipuuta entiseen.

Paluuta pois etäelämästä

Korona-tinnitus: pese kädet, pidä turvaväli

Tästä simasta ei voi juoda vain rusinoita.

Normaali

Naama patinoituu, missasin opportunityn

Mediassa on juttuja siitä, mitä hyvää korona on aiheuttanut ihmisille, millä tavoin ihmiset ovat onnistuneet muuttamaan  käytäntöjä, kehittämään itseään, miten he ovat huomanneet paremmin läheisten ihmisten merkityksen, löytäneet onnen pienistä asioista ja luonnosta, miten tämä aika on tehnyt ihmisistä parempia versiota heistä itsestään.

Pakko tunnustaa, että en kyllä huomaa mitään kehitystä itsessäni, paitsi että hiukset ovat kasvaneet ja möykky vyötäröllä. Olen keksinyt käyttää lippistä kampauksentekokoneena. Kun laitan lippiksen päähän, niin hiukset painuvat paikoilleen, enkä näytä jöröjukalta.

Mutta en ole mitenkään rauhoittunut, en hiljentynyt, en ruvennut tykkäämään ruuanlaitosta tai leipomisesta, vaikka olenkin paistanut lettuja ja laittanut ruokaa enemmän kuin normaalisti. Omasta perheestä ja luonnosta tykkään yhtä paljon kuin ennenkin. Samoin virkkaamisesta, radion kuuntelusta ja pihalla hääräilystä. Meditaatiokin jäi sitten ottamatta käytäntöön, vaikka hetken –kirjan aiheesta luettuani– jaksoin sitä hehkuttaa.

Olenkohan minulta mennyt tilaisuus kehittymiseen ohi? Olenko jotenkin missannut opportunityn?

Saattaa olla.

Toisaalta vähän kapinoin jatkuvaa kehitystä vastaan. Miksi koko ajan pitäisi virittää itseään kuin jotakin kevätmopoa parempiin suorituksiin? Rasittava ajatus. Alkaa kutittamaan niin kuin aina kun ahdistaa.

Onko tässä käynyt niin että meistä itsestämme on tullut meille itsellemme elinikäinen kehitysprojekti? Että ollaan sitten niin trimmattuja henkisesti ja fyysisesti kun lopulta kuollaan että voi jotta! Kropaltamme pernillaböckermaneja, naamalta bellahadideja (= maailman kauneimmaksi naiseksi määritelty) ja sisäisesti valaistuneita dalailamoja. Perinnöksi jätämme täydellisen osakesalkun ja luonnonsuojelualueeksi julistamamme metsäpalstan, koska tokihan olemme opiskelleet kaiken ohella osaaviksi osakesäästäjiksi ja metsänhoitajiksi. Ah, miten kaikinpuolin täydellisiä meistä onkaan tullut!

Höpöhöpö. En usko.

En ainakaan kun peiliin katson. Ihan sama minä. Ei kehity. Ei fyysisesti, ei henkisesti. Vanhenee vain. Tosin olen alkanut kutsua sitä patinoitumiseksi. Miehelle sanoin että  ”en minä vanhene, minä vain patinoidun!”. 

 

 

 

 

 

Normaali

Suolamiehen reseptit

Radio-ohjelmassa juontaja kertoi antaneensa miehelleen tehtäväksi käydä ostamassa tyttären syntymäpäivälahja. Tehtävä oli helppo, piti ostaa vaaleat verkkarit, joissa ei ole näkyvillä isoa logoa, koko oli myös ilmoitettu tarkasti. Mies osti mustat, liian pienet ja logo oli präntätty isolla reiteen. Toimittaja ihmetteli, miten se on mahdollista.

Meillä mies tarvitsee kaupassa käyntiin ostoslistan. Minä en käytä listaa, tai jos käytän, se on typistetty lista, mihin olen kirjoittanut ylös harvinaisuudet, sellaiset ostettavat, joita en yleensä osta, ja jotka saattaisin unohtaa;  ketjap manis, pankojauho, hammaslanka. Mielestäni ostoslistaan on turha kirjoittaa leipää, banaaneja tai tomaatteja, asioita, joita ostetaan aina. Mielestäni lista hidastaa kaupassa käyntiä. Listaton käynti käy ripeämmin.

Mies ei myöskään ”osaa” ostaa heräteostoksia ruokakaupassa. Minä taas katson, mitä on tarjolla ja teen äkkipäätöksiä. Jos kalatiskillä on hyvän näköistä kalaa, ostan, vaikka ei suunnitelmissa olisi ollutkaan. Saatan innostua jostakin uudesta ruoka-aineesta ja miettiä siitä uuden ruokalajin.

Viime aikoina on tullut tehtyä paljon täytettyjä, pannulla paistettavia tortilloja. Niiden sisälle uppoaa melkein mikä vain. Kätevä konsti syödä loppuun jääkaappiin jääneet ruoka-aineet tai edellisen ruoan loput. Lisää vain chili-kermaviilikastikkeen, kasviksia, juustoraastetta, mielellään rucolaa tai muuta vihreää. Avokado on tortillassa tosi hyvä.

Pojan kanssa on sovittu että kirjoitamme kotona usein tehtävien ruokien reseptejä ylös ja lähetämme ne hänelle sähköpostilla. Poika kokoaa niistä omaa Salt man’s recepies -keittokirjaa. Poika kutsuu itse itseään salt man’iksi. Hänellä kun on tapana lisätä ruoka-annokseen suolaa maistamatta, onko sitä annoksessa sopivasti. Siitä tavasta pitäisi tietenkin päästä eroon. Suola ei ole terveellistä. En ole viitsinyt nalkuttaa, muuten kun syö varsin terveellisesti, aina vihanneksia, eikä edes herkuttele karkeilla – niin kuin minä.

Reseptien kirjoittamisessa on kyllä tietty ongelma. Teen yleensä ruuat ”omasta päästäni” , en mittaile ainesosia, korvaan asioita toisilla, miten milloinkin. Nyt pitäisi kirjoittaa ohjeet miehen aivoille sopivaan muotoon eli yksityiskohtaisesti ja selkeästi. Pitänee ensin kirjata ylös kaikki tarvittavat ainesosat. Siinä on sitten valmiiksi pojalle ostoslista. Nyt pitää venyttää omat tippaleipäaivojen tipat suoriksi. Vappu saattaisikin olla hyvä aika reseptien ylöskirjaamiseen, kun on tippaleipäaika!

 

Normaali

Hyvä kun on huono

Olen ostanut joskus kirpparilta valkoisen rottinkituolin viidellätoista eurolla. Maali rispaantunut ja punokset paikoitellen purkautuneet. Mutta ihan käyttökelpoinen. Ostin, kun ajattelin että se on hyvä juuri siksi, kun on huono. Ei tarvitse murehtia jos unohtuu sateeseen, menetys ei ole melkoinen. Viime kesän tuoli nökötti metsikössä. Laitoin sen sinne, kun näytti hauskalta, yksinäinen tuoli metsikössä. Ajattelin, että on kummituksille paikka istua.

Ulkokalusteet ovat tavallaan oma riesansa. Tai perinpohjaisesti ajateltuna kaikki, mitä omistaa, on myös riesaa. Vaatii kunnostusta, huolenpitoa, korjausta, lopulta luopumisen tuskaa.

Mutta pihakalusteet. Edullisia akaasiapuisia ei kannata ostaa. Ne ei kestä Suomen säässä. Maalit rapisevat ensimmäiseksi, ja seuraavaksi puu alkaa halkeilla. Kerran ostin akaasiapuiset halvat aurinkotuolit. Kotona huomasin että niissä oli lappu, missä luki että ei saa pitää auringossa. Mikä järki on aurinkotuolissa, jota ei saa pitää auringossa? Sateenvarjo, jota ei saa käyttää sateella?

Saaristomökillä meillä on vuonna 1994 ostettu teakpuinen pihapöytä yhä käytössä, samoin pöytäkalusteeseen kuuluvat tuolit. Olivat kyllä aikoinaan kalliit, mutta ovat kestäneet kohta kolmekymmentä vuotta. Verhoilu on kerran tuoleihin uusittu, ja samaan aikaan hankitun aurinkovarjon kangas revennyt. Varjo on muilta osiltaan täysin ehjä ja mekanismi toimiva, mutta eihän niitä kangasosia voi ostaa erikseen, eli pitää ostaa kokonaan uusi varjo. Varmaan joku näppärä ihminen ompelisi sellaisen itse.

Se viidentoista euron kirpparituoli on erinomaisen hyvä! Salaisuus on mittasuhteet. Istumakorkeus on tavanomaista korkeampi, selkänojan kallistuskulma juuri oikea, ja istuinosa on myös sopivan kapea, niin että kädet lepäävät käsinojilla. Eräs muotoilija sanoi kerran että tuoli on kaikista asioista vaikein suunniteltava. Mahdotonta keksiä jollakin tavalla uudennäköinen JA hyvännäköinen tuoli JA missä olisi myös hyvä istua.

Aina välillä intoudun vilkaisemaan löytyisikö tori.fi :stä vastaavaa viidentoista euron loistotuolia. Olisi mukava, jos tuoleja olisi kaksi. Mutta ei niitä ole.

Löysin sitten ihan toisenlaisen rottinkituolin, sisälle olohuoneeseen sopivan, punaisen. Sattui vielä sopivasti matkan varrelle Masalaan. Se ihan kuin vaati päästä meille. Aamulla vilkaisin olohuoneeseen. Näyttää kotiutuneen hyvin. Ihan niin kuin olisi aina ollut siinä. Tervetuloa kotiin, tuoli!

Normaali

En-tee-mitään päivä

Tänään on en-tee-mitään päivä.

Saa nähdä, onnistuuko? Ei onnistu. Huomasin heti kun kellahdin tähän kuistin sohvalle kirjoittamaan. Ikkunalaudalle oli kerääntynyt pölyä. ”Kimmelsi” siinä aamuauringon valossa. Pakko oli hakea pölyhuiska ja huiskia pölyt pois ennen kuin voi aloittaa olemisen.

Näin se menee. Koko ajan huomaa jotakin, pientä tai isoa, mitä pitäisi tehdä. Sitten rönsyilee kuin tarhatyräkki. ”Häärää, häärää, ei tule valmista. Nuttu nurin. Mikä se on?” Sitä hoen itselleni.

Hesarin kolumnisti Anna-Stina Nykänen on viimeaikaisissa jutuissaan kirjoittanut itsekseen puhumisesta. Minäkin puhun itselleni. Lähinnä komennan tai lohdutan. ”Minna, nyt kyllä lopetat, nyt riittää tältä päivältä!”  tai ”ei mitään hätää, Minna, kaikki järjestyy”  tai  ”nyt Minna menee nukkumaan” . Joskus saatan kehua itseäni ”hyvä, Minna, hyvin tehty!”. Puhun itselleni niin kuin olisin itseni äiti tai sitten niin kuin olisin pieni tyttö, joka puhuu itsekseen. Se on lohdullista. Onkohan se jotenkin terapeuttista?

Poika aikoo –tai ainakin tällä hetkellä aikoo– isona opiskelemaan psykologiaa. Hän on todennut, että olisi mielenkiintoista tutkia pääni sisältöä. Isänsä totesi siihen, että ”no siinä kyllä ainakin piisaa tutkittavaa”.

Mitenhän sitä nyt sitten viettäisi tämän En-tee-mitään päivän? Ainakin voisi käydä sauvakävelyllä ja virkata, ehkä soittaa jollekin, lukea, illalla saunoa. Niitä ei lasketa tekemiseksi. Tekemiseksi lasketaan siivous, pyykkäys, pihatyöt ja raksahommat.

Ensin kuitenkin keitän teetä. Englantilaiset kuninkaalliskissateepurkit saapuivat viime viikolla, joten teetä piisaa neljän purkin verran. Aamukahvit olen jo juonut. Pitäisikö tehdä rahkavohveleita teen kera? Saako rahkavohveleita tehdä En-tee-mitään päivänä? ”Minna, älä nyt heti rupea taas vöyhkäämään, keitä nyt vain se tee ja ota vaikka hapankorppu. Mene ulos, vedä happea, venytä selkäsi ja kuuntele linnun laulua”.

Tuli mieleen tämä äidin usein laulama laulu:

Oi katsohan lintua oksalla puun, se laulaa niin kauniisti aina.
Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun, sen mieltä ei huolet ne paina.
Se laulaen Luojaansa kiittää.
Se laulaen aamulla alkavi työt ja päättää ne laululla illoin.
Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt, kuin vuode ois peitetty villoin, ja kattona sillä on taivas.
Ei kylvä, ei niitä, ei myös kokoa se vastaisten päivien ruokaa.
Vaan aina sen mieli on riemuiseva, ei huomisen huolista huokaa, ja silti ei puutetta kärsi.
Oi jospa kuin lintunen päiväni vain myös niittäen alkaa mä voisin.
Ja murhetta vaikkakin puuttehissain, niin ain Isän hoidossa oisin.
Ei lapsensa tarvitse surra.

Normaali

Hullunkurinen perhe

Ystävä lähetti kuvan liikennemerkistä. Siinä oli teksti: ” Varoitus. Vapaana kulkevia eläimiä. Sekaisin oleva ukko, jolla hullu akka ja niillä ihan himmee teini. Aja hitaasti, että ehdit nähdä kaiken.”

Näytin perheelle, tämmöinen voisi hyvin olla meidänkin pihatien päässä. Ei menisi paljon pieleen. Onneksi oikeassa elämässä pikkulinnut eivät osaa kertoa, vaikka niin joskus väitetään kun kuullaan ”salaista” tietoa. Meidän pihapiirin linnuilla olisi paljon kerrottavaa.

Kuten olen aiemmin maininnut lämminvesisäiliö on vähän liian nafti meidän kulutukseen. Täytyy aina keksiä vippaskonsteja että kuuma vesi riittää. Yleensä esimerkiksi lämmitän tiskiveden kattilassa ruuanlaiton lopuksi, kun liesi on valmiiksi lämmin. Niin tein myös eilen aamulla. Tiskiä ei ollut kovin paljoa ja tiskivesi näytti niin puhtaalta ja vesi oli vielä kuumaa. Ajattelin että hyödynnän kuuman tiskiveden, ja kiskaisin päältäni yöpaitani. Siinä sitten alasti pesin yöpaitaani tiskialtaassa. Teini oli onneksi jo mennyt vinttiin etäkouluun. Miehelle huhuilin olohuoneeseen, että nyt ei kannata pelästyä jos tulee keittiöön, näky voi olla vähän yllättävä.

Pihalle ollaan viritetty iso, noin 4 x 2,5 metriä kokoinen, huonokuntoinen villamatto. Se toimii pojan taekwondo-treenien alustana. Yritti aluksi osallistua  etätreeneihin vintillä. mutta oli liian ahdasta. Todettiin että parempi siirtyä ulos. Onneksi tallessa oli vielä vanha matto. Olihan se näky kun poika valkoisessa treeniasussaan potki ja huitoi tyhjää kuin joku ninja.

Eräs Armi täyttää ensi viikolla yhdeksän. Kirjoitin syntymäpäiväkorttia. Ajattelin tehdä oikein hienon, kirjoittaa isoin pölkkykirjaimin Supertyttö Armi 9, Onnea, ja kirjaimet värittäisin eri väreillä. Keskityin tekemään oikein taiteellisia ja koristeellisia kirjaimia. Ja mitä sitten kirjoitinkaan: Superertyttö. SuperER! Mikä ihme erer? Eihän sitä voi mitenkään korjata. Mies ehdotti että laitan siihen jonkun tarran päälle. Ei ole tarraa. Pitänee kirjoittaa mukaan kirje, missä selostaa että näin tässä nyt kävi, mutta tämä nyt vain symboloi elämän epätäydellisyyttä. Että täydellisyys on oikeasti tylsää. Kannattaa olla vähän säröä ja särmää. Jep. Onnea. Toivoo Vanha Rouva ja hänen hullunkurinen perheensä.

 

 

 

 

Normaali

Alussa oli Minä

Aika on pysähtynyt. Elämäni pisin kevät. Välillä hämmästyy; nythän on vasta huhtikuun puoliväli.

Vai onko aika pysähtynyt? Onko se pikemminkin jumissa tai venynyt, pitkittynyt ja sitkostunut? Niin kuin Linnanmäen naurutalon peilit, vääntynyt kummallisen näköiseksi.

Yllättävänä nopeasti päivät kuluvat. Tuntuu että saa niin vähän aikaiseksi. Mutta ehkä se johtuu siitä että se ”aikainen” – asiat pitäisi saada aikaiseksi – on normaalista poikkeavia. Rutiinit ovat menneet uusiksi.

Mielessä on oma must-to-do -lista. Sinne tulee koko ajan uusia ”projekteja”, vaikka edelliset ovat kesken. Asioiden keskeneräisyys hermostuttaa. Rönsyilen liikaa. Tänään piti mennä ruokakauppaan, kun oivariini oli loppu, ostinkin rhododenron. Se piti tietenkin istuttaa, miettiä paikka, kaivaa kuoppa, istuttaa ja kastella.

Pitäisi rauhoittua tekemään loppuun ne asiat, mitkä ovat kesken. Helppo sanoa! Miksi en niin tee? Aiheutan harmaita hiuksia itse itselleni.

Lohtuna Eino Leinon vähän harvinaisempi runo ”Minä”, eräs omista lemppareistani. Siinä on elämänfilosofiaa, ajatuksia siitä, miten pitäisi elää. Monta kohtaa, mistä erityisesti pidän. Voit etsiä omat lempikohtasi. Laitan runon tähän loppuun kokonaisuudessaan.

MINÄ

Minä oli alussa.

Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.

Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.

Muut on muotoja: sisällys
ylin vaan on yhteisjärki.

2.

Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!

Väärin ne sanovat, jotka
itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta, voitat,
minkä alhaista, alenet.

Pyhä on yksilön perintö.

Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!

3.

Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.

Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
nousten nostat taivonkantta.
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.

Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.

4.

Laki ollos itsellesi.

Mieti, mik’ on sulle hyvä,
tuumi, mik’ on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.

Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän.

Normaali

Talous ei pidä rauhasta ja hiljaisuudesta

Ajoin töihin ”aamuruuhkassa”. Normaalisti länsiväylä olisi ollut tukossa, nyt huristelin lähes tyhjillä teillä. Ei mitään jonoja missään. Absurdia.

Nyt kryptassa, missä normaalisti aamuisin on mummojen tuolijumppa ja illalla kirjallisuuspiiri, säilytetään postin sähköskootteria ja sen peräkärryä, jolla toimitetaan ruokakasseja niitä tarvitseville.

Puhelin soi neljä kertaa. Tietokoneohjelmasta katsoin, tapahtuisiko jotakin. Ei tapahtuisi. Puuseppä tuli katsomaan rikkinäisiä kirkon penkkejä, jotka menisivät korjaukseen. Nyt on hyvä aika korjata paikkoja.

Humalainen halusi päästä vessaan. Kevätaurinko paistaa, satunnaisia janoisia kerääntyy kirkon rappusille nauttimaan säästä. Hätähän siinä tulee.

Kiinteistöhuollon ihminen marssi edestakaisin alttarin edessä ja puhui kännykkäänsä. Lopulta menin sanomaan, että voisitko puhua puhelimessa jossakin muualla. Tässä kohtaan kun yleensä puhutaan vain Jumalalle.

Normaalina työvuorona askeleita kertyy 10.000. Nyt 2400. Kävijöitä olisi ollut tuhat, nyt kolmekymmentä.

Tavallisia asioita arvostaa eri tavalla. Työtoverin kanssa jutustelu tuntuu luksukselta. Työpaikan pahanmakuinen kahvi ei maistu niin pahalta ollenkaan. Kenelläkään ei ole kiire.

Mihin ja miksi meillä olikaan kiire ennen?

Kuka sanoi; rauhan minä annan teille. En minä anna niin kuin maailma antaa.

Nyt täällä on rauha.

Mutta talous ei pidä rauhasta. Talous tykkää toiminnasta, melusta, liikkeestä ja kulutuksesta.

Mistä löytyisi tie ulos? Sellainen, joka pitäisi kulutuksen tarpeellisessa, pois liikakulutuksesta, siitä joka tuhoaa luonnon ja vie meiltä elämisen rauhan, mutta toisi toimeentulon jokaiselle? Kuka keksisi, miten voisimme elää tästedes näin. Rauhassa.

Normaali

Illalla pelataan Rummya

Merete Mazzarella pelaa illalla Afrikan tähteä, tai ainakin hänen kirjansa on sen niminen. Me pelataan Rummya. Joka lauantai-ilta saunan jälkeen. Minä istun isoisän vihreällä nojatuolilla, mies kukkasohvalla, väliin laitetaan pieni pelipöytä, ja toinen, mihin pelinappulalaatikko.

Pelinappuloita jaetaan neljätoista. Avaus on 30 pistettä. Tavoitteena on päästä pelimerkeistä eroon. Niistä muodostetaan pöydälle sarjoja, joko eri maiden samoista numeroista tai saman maan peräkkäisistä. Toisen sarjoja saa täydentää, tai sarjoja muutella mieleisekseen pöydällä. Jos ei pysty laittamaan pelipöydälle mitään, pitää nostaa uusi pelinappula. Periaatteessa peliä voisi pelata kahden pakan pelikorteilla, mutta jostakin syystä siitä on kehitetty lautapeliversio.

Poika sai Rummy-pelin joskus syntymäpäivälahjaksi mökkinaapureilta. Mökkinaapurin rouva on työskennellyt vankimielisairaalan toimintaterapeuttina, ja kertoi että he siellä tykkäsivät pelata Rummyä. Ja eräänlainen vankilahan tämä koronaeristäytyminenkin on, joten peli sopii mainiosti myös meille. Siinä yhdistyy sopivassa suhteessa looginen ajattelu ja onni. Eikä peli ole liian pitkä. Pelaamme vähintään kaksi ottelua. Usein innostumme useampaan. Kamiinaan laitetaan tuli ja gintonicit laseihin.

Ötökät ovat heränneet. Itikoita tunkee sisälle, kissan niskassa on punkki. Ei meinaa antaa ottaa sitä pois. Saatiin sentään laitettua punkinkarkoitusmönjä. Se tepsii aina kuukauden verran, uusia punkkeja ei tartu. En tiedä kirveltääkö vai mikä, mutta jotenkin se on kissasta vastenmielistä.

Tunkiosta multaa etsiessäni kaivoin esiin sisiliskon. Olikohan se siellä talvehtimassa. Häntä siltä kyllä lähti, sen verran äkkinäinen herätys unilta oli. Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää liian aikaisin unilta. Olemus oli kyllä huomattavan kankea.

Pitää hommata oveen hyttysverkko. Pitäisi löytää joku kiva, ja samalla toimiva, sellainen joka pitää ökkömönkiäiset ulkona.

Istutin jotakin siemeniä purkkeihin, ja ne ovatkin lähteneet kasvamaan. Tosin olen unohtanut, mitä mihinkin purkkiin laitoin, joten nyt hämmästelen, mitä niistä tulee, mutta ehkä se tuo lisäjännitystä kasvatusprojektiin.

Tunkiolle ajattelin laittaa kurpitsoja. Haluaisin saada Halloweeniksi isoja oransseja, mutta tunkio pitäisi sitä ennen kääntää. Se kasvaa kaikenlaista rikkaruohoa. Ja tunkion sisällä nukkuvat sisiliskot autuaan tietämättöminä että heidän talviunensa on pian päättyvä. Varoitus, vöyhkä on tulossa.

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minun peittoni suojelee sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä

Veljentyttö kyseli, miten menee. Vastasin että hyvin. Puutarhanhoito, virkkaus, lihominen ja alkoholismi etenevät ennusteiden mukaisesti.

Ostin uutta lankaa, kaikki tummanvihreät mitä kaupassa oli. Aloitin uuden torkkupeiton. Opettelin sitä varten uuden kuvioinnin, koripunoksen. Tarkoitus on tehdä iso torkkupeitto pojalle. Annan sen sitten kahden ja puolen vuoden päästä, kun hän täyttää 18. Ajatuksena että peitto tuo turvaa ja suojaa häntä mitä elämä tuokaan tullessaan. Se on kuin äidin syli, mihin saa käpertyä.

Tosin minulla on vielä toinen torkkupeitto kesken. Ei pitäisi aloittaa uutta ennen kuin edellinen on valmis. Yhden kerän verran virkattavaa, sitten se on valmis. Sen annan syntymäpäivälahjaksi eräällä tutulle pikkupojalle ensi kesänä.

Pihalla on melkein valmiina uusi kukkapenkki. Rakensin sen turveharkoista. Niiden pitäisi sammaloitua kauniiksi. Siirrän kukkapenkkiin pihamaan perennoja. Jotkut pionit kituvat väärässä paikassa, toivon niiden elpyvän uudessa penkissä.

Googlasin myös humalan lisäämistä. Minulla on kaksi vanhaa humalakasvia, joista toinen kuoli jostain syytä pari vuotta sitten. Ajattelin ottaa pistokkaita siitä yhdestä, vielä elävästä ja saada siten uusia humalasalkoja. Toivottavasti onnistuu. Pelkään aina epäonnistuvani puutarhahommissa, tappavani touhuilullani kasveja. Luulen että olen ehkä ainut ihminen, jolle puutarhatyöt eivät lievitä stressiä vaan tuovat sitä.

Erilaisten lonkerojuomien kulutukseni on lisääntynyt puutarhatöiden lomassa. Suosikkini on oranssinvärinen, mustaherkukanmakuinen on myös hyvä ja sitruunanmakuinen ihanan raikas. Rehkimisen lomassa on mukava hetkeksi istahtaa pihatuoliin, napsauttaa lonkero ja kuunnella linnunlaulua.

Mies näytti huumorivideon, missä pariskunta istuu sohvalla. Mies juo olutta, ja vaimo säksättää, paljonko vuosien saatossa rahaa olisi säästynyt, jos mies ei olisi juonut päivittäisiä oluitaan. Niillä rahoilla olisi saanut vaikka lentokoneen. Lopulta mies kysyy vaimolta, juoko tämä olutta. – En  tietenkään, vaimo vastaa. – No missä se sinun lentokoneesi sitten on? mies kysyy.

Ei ole lentokonetta täälläkään. Voisi kyllä aloittaa sellaisen projektin, että ottaisi pullonpalautusrahat aina käteisenä, ja keräisi niitä johonkin omaan kippoonsa. Käyttäisi ne rahat johonkin tästähankintaan. Kuten lentokoneeseen. Hymiö.

Virkatessa tulee pohdituksi kaikenlaista. Kuten koronan vaikutusta ihmisten elämään. Mediassa ja juhlapuheissa puhutaan siitä, kuinka tämä vaikuttaa meidän jokaisen elämään. Niin vaikuttaakin, mutta vaikutus voi olla hyvin erilainen.

Soittelin tädilleni, joka toimii miehensä omaishoitajana. Hän sanoi että heidän elämäänsä tämä ei ole vaikuttanut oikeastaan mitenkään. He elävät eristyselämää muutenkin. Ainoastaan lapsenlasta ei ole voinut tavata ja se on tietenkin harminaihe.

Serkkutyttö Ruotsissa sanoi että tätä hän tarvitsee: eristätymistä ja hiljentymistä, rauhoittumista. Hänellä on ollut pari viime vuotta rankkaa, lisäksi stressaava, vastuullinen työ. Nyt on mahdollisuus pohtia kaikkea tapahtunutta ja toipua.

Velipojat Keski-Suomessa: toisen 3d-tulostin raksuttaa kellarissa kasvopleksisuojaimia. Tilauksia on niin paljon että tuotanto tökkii. Lupasi lähettää kuitenkin minullekin, kunhan selviää tuotantotukoksesta. Toinen sanoi nauttivansa hiljaiselosta. Paikkakunnalla ei vielä tiettävästi ole koronatartuntoja.

Luulisin että monelle vanhukselle ja yksinäiselle korona on jopa lisännyt kanssakäymistä. Normaalioloissa kukaan ei kysele perään. Nyt kansalaisjärjestöt, seurakunnat, naapurit ja sukulaiset soittelevat kuulumisia, kyselevät vointia ja kuljettavat ruokakasseja. Avun tarjoajia on ehkä ensi kertaa elämässä.

Sitten on toisenlaisia tarinoita. Surullisempia. Omat appivanhempani ovat yrittäneet selviytyä kahdestaan. Melkein joka päivä puhelin soi, on jos jonkinlaista ongelmaa, missä mies yrittää etäauttaa, silti miltei päivittäin apen kanssa pohditaan, olisiko nyt aika soittaa 112.

Vaikka anopin fyysinen terveys on heikko, mielenterveys on nyt se heikoin lenkki. Tilanne on vaikea muutenkin, korona tekee siitä vielä vaikeamman. Hoitopaikat ovat vähissä. Maanantaina tulee lääkäri katsomaan tilanteen. Toivottavasti anoppi pääsee jonnekin, ja ymmärtää että se on hänen parhaakseensa.

Viimeksi kun veimme ruokaa ja lääkkeitä, anoppi vaati tulemaan sisälle. Mies yritti selittää että se on vaarallista ja vastoin kaikkia suosituksia. Anoppi otti kuolemakortin, ja se on näiden keskustelujen mustapekka. – Tämä voi olla viimeinen mahdollisuus. Mustapekkakortin saatuaan mies meni sisälle kasvonaamiossa ja kumihanskoissa, istui parin metrin päässä, yritti rauhoitella tilannetta. Minä istuin autossa odottamassa virkkauslankakasseineni, ja opettelin uutta kudosta.

En tiedä, miten tässä käy, miten tästä selvitään. Kunpa anopille voisi virkata suojaavan peiton, missä hänen olonsa olisi hyvä.

Normaali

Sen saa mitä haluaa, vai mitä Andy?

Kello on kuusi aamulla. Ihana herätä, kun on valoisaa. Ja valoa riittää pitkälle iltaan, aina iltayhdeksään. Se on kyllä iso kiitollisuuden aihe, ja siitä pitäisi osata nauttia. Valoa meille pohjoisen asukkaille säädellään varsin epätasaisesti. Nyt on paras aika nauttia siitä.

Linnut laulavat äänekkäästi. Aamuyöstä ihan heräsin, kun joku lintu ilakoi ikkunan takana. Laitoin vajan seinälle ylös laudan poikittain mustarastaita varten. Jospa tekisi pesän siihen. Kävi sääliksi, kun entinen pesäpaikka meni. Sillä oli tapana tehdä pesä autokatokseen, mutta nyt siinä on ovi, eikä se pääse enää sinne. Huono paikka se kyllä oli, pesäelämä häiriintyi aina kun ihminen liikkui katoksessa.

Sama autokatosrastas jäi jumiin yhdeksi yöksi vajaan. Oli varmasti ollut etsimässä vanhaa pesäpaikkaansa, ja ihmetellyt miten se oli kadonnut, ja jäänyt sitten vajan vangiksi.

Nyt tuohon lehahti palokärki! Onpa upea kirkkaan punainen vatsa. Kutsun niitä paloma picassoiksi. Meni syömään talipalloa. Niitä roikkuu pihapuista kuin koristepalloja joulukuusesta. Täällä on pikkulintujen joulu.

Eilen katselin verkkokaupasta lintujen juoma-allasta. Siellä oli hieno keraaminen, tummanvihreä. Tekisi mieli ostaa. Säilyisiköhän ehjänä kotiinkuljetuksesta?

Verkko-ostaminen on kyllä vähän liian helppoa. Toisaalta siltä on helppo suojautua, kun ei mene verkkokauppaan. Mutta nyt tässä oli pari päivää niin huonoa säätä, että itseään viihdytti myös kiertelemällä virtuaalikaupoissa.

Viihdytin itseäni myös katsomalla dokumentteja Yle Areenalta. Siellä on yksi aivan mainio: School of seduction. Kertoo venäläisistä viettelykouluista. Siellä on erilaisia kursseja ja koulutuksia naisille miesten viettelemiseen. Kyllä on naisen asema ja elämä hyvin erilaista siellä, niin lähellä, lähempänä kuin Jyväskylä. Voi hyvänen aika.

Katsoin myös dokumentin Maradonasta. Sikäli yllättävää, kun en ole kiinnostunut urheilusta yhtään. Sekin oli hyvä ja ajatuksia herättävä. Tosin pikakelasin ottelukohtaukset. Ryysyistä rikkauksiin ja sieltä tuhoon. Poika köyhistä oloista, rakasti pelata jalkapalloa ja oli siinä hyvä. Pelasi mainetta ja kunniaa joukkueelleen ja samalla myös itselleen. Ja sitten kaikki tuhoutui, fanien kiljunta ja ylistys vaihtui pilkaksi ja ivaksi, vankeudeksi ja lopulta psyykkiseen parantolaan ylipainoisena, maineensa, kunniansa, kaikkensa menettäneenä. Ja poika halusi vain pelata palloa. Kyllä menestys voi olla myös vaarallista ja tuhoisaa. Ja toiset ihmiset julmia.

Niinhän sitä sanotaan; ”ole varovainen mitä sä haluat, sä saat sen”.  Niin sanoi täysin sekaisin oleva Andy Mc’Coy omassa dokumentissaan. Siinä oli entinen pikkupoika, joka oli haaveillut rock-tähteydestä, ja sen saavuttanut. Mukana tuli myös kaikkea muuta.

Andyn sanoissa oli suuri oivallus. Siinä mistä haaveilee, tulee mukana aina myös muuta, sellaista mihin ei ole osannut varautua, ja se voi lopulta tuhota sinut. Niin kävi Maradonalle ja Andylle, esimerkiksi.

Samaa asiaa muistan miettineeni, kun äiti sairasti parkinsoniaan. Mieleen tuli omat lapsuusajat. Äiti aina ahertamassa jotakin, toivoen että joskus saisi vain olla ja levätä. Minä sanoin silloin, että sitten kun minä olen iso, teen kaikki kotityöt ja sinä saat levätä. Lupaus toteutui traagisella tavalla: äiti ei sairautensa takia pystynyt enää mihinkään, muut tekivät. Äiti sai levätä. Sai vain levätä, ei mitään muuta.

Täytyy olla varovainen mitä toiveita puolihuolimattomasti ajatusilmastoon heittää. Mutta nyt haluan vain aamukahvia. Menen keitttämään.

Aurinkoista perjantaipäivää kaikille!

Normaali

Korona-shopping

Korona on muuttanut aika paljon ostokäyttäytymistä.

Siitä olen iloinen, että ruokakaupoissa käyminen on nykyisin yksilösuoritus. En ole koskaan tykännyt siitä että ruokakauppaan mennään koko perheen voimin. Erityisen ärsyttävää se on kesällä mökkipaikkakunnalla, missä on vain yksi, suhteellisen pieni Sale. Kesällä paikkakunnan asukasmäärä kymmenkertaistuu, kaupassa käynti on viikon kohokohta, ja sinne lähdetään koko mökin voimin. Pieni kauppa ja sen käytävät ovat tupaten täynnä väkeä. Mielenkiintoista nähdä, miten tulevana kesänä käy? Onko ihmisten käyttäytyminen muuttunut? Toivottavasti.

Eräs vaatekauppa, jonka kanta-asiakas olen, lähetti sähköpostia otsikolla ”Shoppaa kuin rockstara”. Kauppaan voi varata oman ostosajan. Sinne voi mennä silloin yksin tai oman perheen kesken. Aivan ihana ajatus! Myös kuntosalille voi nykyisin varata privaattiajan.

Juuri nyt en tosin tarvitse uusia vaatteita, joten private shopping jää käyttämättä. Päin vastoin, yritän käyttää jo hankittuja. En tykkää siitä että vaatteita kertyy. Suuri unelma – oikeastaan utopia – on se että kaapissa olisi vain noin viisi vaatekokonaisuutta. Uudet jeggingsit kyllä tarvitsen. Edelliset ovat löperöityneet. Huomaan myös uuden piirteen itsessäni; en raaski heittää pois edes vanhoja ja kuluneita vaatteita. Säilön niitä ”remppavaatteina”. Ideana että ne laitetaan päälle johonkin likaiseen puuhaan ja heitetään sitten käytön jälkeen pois.

Mutta käytännössä en heitä. Pesen. Ja sitten säilön taas uudelleen remppavaatteeksi. Niinpä minulla on aika paljon remppavaatteita. Onhan minulla kyllä paljon keskeneräisiä likaisia puuhiakin. Kukkapenkin siirto on yhä kesken, kun kivet eivät suostu liikkumaan ja sataa lunta. Odotan parempia säitä. Piharakennuksen ovet on raaputeltu vanhasta maalista, mutta niitä ei voi tässä säässä maalata, joten odotan parempia säitä. Saunan päätyseinän ulkoverhouksen olen miltei purkanut kokonaan, sekin odottaa parempia säitä. Ja ikkunanpoka-ikuisuusprojekti on kesken. Joten kyllä remppavaatteet ovat tarpeen!

Mutta ostamiseen. Tämä on nyt kestänyt kuukauden. Kuukauden aikana olen ostanut pääasiassa ruokaa. Enemmän kuin ennen. Juomaa, enemmän kuin ennen. Vessapaperia, enemmän kuin ennen. Hilloa, enemmän kuin ennen (koska olen tehnyt niin usein pannukakkua tai lettuja). Karkkia, enemmän kuin ennen.

Verkkokaupasta tilasin itselleni uuden laukun, Marimekon Piccolon. Ajattelin, että ansaitsen uuden kesäkassin. No en ansaitse. Mistä hyvästä ansaitsisin? Mutta tilasin vain – piristykseksi. Posteljooni toi ovelle asti, kun laatikko ei mahtunut postilaatikkoon. Miksiköhän verkkokaupan tuotteet pakataan usein ylisuuriin laatikoihin? Pitää ehkä hommata isompi postilaatikko. Toisaalta kunpa joku tekisi minulle sellaisen. Jättikokoinen linnunpöntönnäköinen olisi hieno. Siinä pitäisi olla valekolo, että ei vain joku onneton lintu sinne alkaisi pesää rakentamaan. Linnunpöntön katto olisi postilaatikon kansi, siinä olisi sarana. Vai ryhdynkö puuhaan itse, sitten olisi vielä yksi keskeneräinen projekti.

Vasta kun kassi tuli huomasin että se sopii täydellisesti yhteen viime kesänä hankkimani lippiksen kanssa, samaa burgundinpunaista. Burgundinpunainen on yksi lempiväreistäni. Ai hitsi, minullahan on myös vanha silkkihuivi sitä sävyä, se pitää kaivaa nyt esiin.

Tilasin myös Englannista teetä. Ne eivät ole vielä tulleet. Joo, se on ihan järjetöntä, mutta purkit olivat niin ihania, en voinut vastustaa, ja me juomme pojan kanssa teetä päivittäin. Royal Cats. Teepurkeissa on kuninkaallisia kissoja, tilasin kaikki neljä. Sitä paitsi – tee on todennäköisesti hyvää. Olen joskus ennenkin tilannut teetä Englannista, silloin purkissa oli Meghanin ja Harryn hääkuva, ja se tee oli todella hyvää. Englantilaisille myydään parempaa teetä kuin muille, näin se vain on. Toisaalta, saa S-marketistakin hyvää teetä. Ostin Tescon english breakfast’iä ja oli parempaa kuin normitee. Mutta Tesco onkin brittiläinen päivittäistavaramerkki. Laitan tähän linkin niihin kissateepurkkeihin, jos kiinnostaa vilkaista, minkälaisia ovat.

ROYAL CATS, DOGS & MOUSE

Multaa ostin myös. Ja siemeniä. Yritän kasvattaa yrttejä, lehtikaalia ja tomaatteja. Uusia perennoja tekisi mieli tilata, mutta yritän hillitä itseäni. Kultapalloja vajan nurkalle, mutta ehkä sitten kun saan sen ulkoverhoilun valmiiksi. Kun nyt edes vanhat kasvaisivat ja menestyisivät. Olen niin nuubi puutarha-asioissa. En edes tajua näitä eri maalajeja. Jotkut kasvit kaipaavat hapanta maaperää. Mistä sen tietää, onko maa hapanta? Vaikka siinä kuinka seisoo vieressä ja kysyy, ei kukaan vastaan. Ja millä sitä maaperän happamuutta voi lisätä? Muistaakseni kirsikkapuut tykkäävät happamesta maaperästä. Olisi ihana jos omalla pihalla olisi kirsikkapuita, ja keväisin voisi viettää omaa hanamia niiden katveessa. Itse asiassa on minulla kaksi kirsikkapuuta. Toinen on ikivanha ja huonovointinen. Tulee siihen aina muutama kirsikka. Toisen olen istuttanut itse, mutta se ei ole edes juurikaan kasvanut. Ja kerran peurat ovat syöneet sen vartta, olin unohtanut laittaa talveksi verkon rungon ympäri, ja se miltei kuoli. Ehkä rupean sitä lannoittamaan, jospa se siitä innostuisi elämään ja jonakin keväänä saisin oman hanamin.

Ps. Olin kirjoittanut hamamin. Alkoi vähän epäilyttää ja tarkistin oikeinkirjoituksen. Hamami = turkkilainen kylpylä. Hanami = kirsikankukkajuhla. En siis halua omaa turkkilaista kylpylää, vaan oman kirsikankukkajuhlan!

Normaali

MP lumi

”MP lumi”, poika sanoi aamulla. Tai oikeastaan kysyi. En vain tajunnut sen olevan kysymys. En ymmärtänyt että se oli edes lause. Moottoripyörä lumi? Mikä ämpee? Välillä tuntuu kuin puhuisimme eri kieltä, ja tavallaan puhummekin. MP on teinikieltä ja tarkoittaa mielipidettä. MP lumi on kysymys, mitä mieltä olen lumesta.

Siellä sataa taas isoja lumihiutaleita kuin Disneyn elokuvassa. Jos nyt olisi joulukuu tai tammikuu hihkuisin riemusta. Huhtikuussa en. Oikeat asiat vääränä ajankohtana eivät tunnu hyvältä.

Koronan takia moni joutuu tekemään asioita väärään aikaan. Ylioppilasjuhlia ei voi pitää. Isoja häitä, syntymäpäiviä, rippijuhlia tai hautajaisia ei voi pitää. Joko juhlat on pidettävä miniversiona tai sitten siirrettävä. Mutta tuntuvatko asiat enää jälkikäteen samalta? Pääseekö samaan tunnelmaan kuin oikeana ajankohtana?

Huhtikuussa piti olla eräs muistotilaisuus. Mutta nyt ne jäivät pitämättä, ja jäävät todennäköisesti kokonaan. Suru on erityisesti asia, joka pitää käsitellä sillä hetkellä kun se on. Sitä on vaikea siirtää, jemmata tulevaan. Ja niin kai tunteita ylipäätään. Pistän nyt tämän suuren tunteen tuorekelmussa tänne piironginlaatikkoon, ja otan esiin sitten joskus. Ei se kyllä ole sama tuore tunne enää sitten. Tunteet ovat niin kuin kakka. Molemmat vaativat välitöntä toimintaa. Pidättäminen ei tee hyvää.

Toisaalta;  jos on jäänyt joskus pitämättä omat häät, viettämättä hääpäivä tai joku tasavuosikymmen, voisiko ne pitää jälkikäteen? Voisiko milleniuminkin viettää uudelleen? Me oltiin silloin kaksitaan mökillä, kyllä olisi pitänyt järjestää juhlat. Voisiko milleniumin viettää uudelleen? Ilotulitus ja leveähelmaiset iltapuvut, samppanjaa ja milleniumkrääsää.

Minulta jäivät aikoinaan pitämättä 25-vuotissyntymäpäivät, mitä jos pitäisin ne. Levylautaselle Whamia ja Modern Talkingia, päähän kiharat ja olkapäille toppaukset, sinistä luomiväriä. Juhlajuomaksi minttusuklaaviiniä (yök) ja ehkä joku voileipäkakku, vai mitä silloin syötiin? Voisihan sitä ehkä tunnelmaan päästäkin, jos niin kauaksi aikamatkustaisi. Ei tietenkään – onneksi– ihan samaan, mutta johonkin tunnelmaan. Mitä jos saisi päähänsä tunniksi samat ajatukset kuin 25-vuotiaana, miltä tuntuisi? En ole varma, haluaisinko kokeilla.  Pelkään että siellä olisi vain hyvin pinnallisia ajatuksia. Tai ahdistuneita ajatuksia – vielä pahempaa.

Oikeastaan on vain yksi ajankohta menneisyydessä johon haluaisin vapaaehtoisesti hetkeksi palata. Se on se kun poika oli pieni, juoksi kovaa kohti, huusi ”äiti!” ja halasi niin lujaa kuin pieni poika pystyy. Ja pieni poika pystyy halaamaan lujaa, sen muistan. Siihen voisin palata vaikka joka päivä. MP 2006? – Se oli parasta aikaa!

Jää nähtäväksi, millaisena aikakautena kevään ja kesän 2020 tulemme muistamaan. MP 2020? Sitä ei vielä tiedä.

 

 

Normaali

Netflix-sohvaperunalakko

Tehtiin introverttinettitesti. Minä olen 65% introvertti, mies 70%. Luulen, että kun korona loppuu, olemme 100% introvertteja. Vähäiseen ihmiskontaktien määrään tottuu, siitä tulee uusi normaali. Eilen jo säikähdin omaa miestä, kun oli sattumalta oven takana, kun sen avasin.

Radiossa haastateltiin suomalaisista erakoista kirjan tehnyttä. Kirja kuullosti mielenkiintoiselta, pitää etsiä käsiin, sitten joskus. Haastattelusta jäi mieleen, että erakoita pidetään usein ihmisvihaajina, vaikka eivät he sitä yleensä ole. Usein erakkuuden taustalla on ekologinen ajattelu, halu elää yksinkertaista ja omavaraista elämää kulutusyhteiskunnan ulkopuolella. Moni on varmasti myös aistiyliherkkä. Toisten ihmisten seura väsyttää.

Eräänlaisia erakkoja ovat myös televisiosarjan ”Omavaraiset”. Mielenkiintoista katsottavaa. Kakkosjaksossa on hauska kohta, missä yksi vöyhkä esittelee miehelleen Tamille keskeneräisiä projekteja.  Tuohon tulee kurpitsapenkki, välikatto pitää rakentaa ja tämä kasa siirtää, siinä on ainakin 25 kottikärryllistä. Tami vain katselee mykkänä vaimonsa äkseeraamista. On ilmiselvää, että Tami ei tule tekemään mitään, projektit eivät valmistu.

Jos kissaa harmittaa, se menee ja oksentaa isoisän vanhaan nojatuoliin. Kissa tietää, että sitä tuolia ei saa raapia, se on suojelukohde. Se on siis loistava kohde mielenilmaukseen. Mutta mitä tekee ihminen? Miten osoittaa mieltänsä omalle perheelleen?

Fiksu ihminen tietenkin ilmaisee negatiiviset ajatuksensa sanomalla ne rauhallisesti ja rakentavasti, keskustelemalla. Minä menin päiväksi lakkoon. Lopetin ruuanlaiton, siivoamisen ja pyykinpesun.

Linnoittaudun sänkyyn katsomaan Netflixiä. Välillä vaihdoin sohvalle. Katsoin putkeen ensin Unortodox’n. Siinä häiritsi että pääosan esittäjä muistutti liikaa Stranger Thingin pääosanesittäjää, hyvin samankaltainen ilmeiltään. Katsoin kuitenkin loppuun, koska halusin nähdä, miten tytön käy. Välillä ryömin santsaamaan salmiakkisuklaata ja hapankorppuja mustaleimalla.

Seuraavaksi katsoin putkeen Vanha kaveriporukka -sarjasta ensimmäisen tuotantokauden. Se oli hyvä sarja! Vielä on toinen tuotantokausi katsomatta, joten lakko voi jatkua. Tosin suklaa on loppu.

Ihan hyvin pärjäsivät mies ja poika vuorokauden ilman minua. Eilen kyllä ajoin ruokakauppaan ja ostin viisi lihaperunasoselaatikkoa, pakastimessa on valmispizzaa. Voisikohan posti jakaa postin lisäksi valmiita ruoka-annoksia?

On tietenkin hyvin lapsellista heittäytyä marttyyriksi. Toimin kuin kissa, joka oksentaa nojatuoliin.

Tyhmintä se on siksi, että Netflix-sohvaperunalakko ei muuta mitään. Perheen sisäiset toimintatavat eivät muutu. Kun olen väsynyt omaan lakkooni. selkä kipeytynyt liiasta makaamisesta, ruuansulatus tukkeutunut, paino noussut pari kiloa, nousen vuoteeltani, ja elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Minna, sinun pitäisi toimia toisin. Älä ole sohvalle oksentava kissa.

Normaali

Vöyhkäläisyys uskontona

Pojalla on tässä kurssissa uskontoa. Kertoi että opettaja oli antanut pääsiäisajan tehtäväksi keksiä oma uskonto. Mielikuvituksen saa kuulemma laittaa turbovaihteelle. Mikä mahtava tehtävä! Innostuin heti keksimään oman uskonnon.

Se on vöyhkäläisyys, ja minä sen ylipapitar. Vöyhkäläiset tunnistaa virkatusta piposta. Papittarella on lisäksi harteillaan virkattu värikäs viitta.

Täydenkuun aikaan vöyhkäläisillä on naulakonkantorituaali. He kantavat saattueena kultaista naulakkoa ja laulavat ou-ou-ou-ou-staying alive. Rituaaliruokana he nauttivat linssi-karitsanjauhelialasagnea ja gin-tonicia. Ei tosin yhtäaikaa. Ensin gintonicit, sitten lasagnet.

Vöyhkäläisyyteen kuuluu päivittäinen kuudesti toistuva virkkausmeditaatio. Myös säännöllistä kävelymeditaatiota suositellaan.

Vöyhkäläisyyteen kuuluu jälleensyntymisoppi. Mikäli lahkon jäsen on suoriutunut maallisesta vaelluksestaan kunnialla, hän pääsee paratiisiin eli syntyy uudelleen kotikissana. Mikäli maallinen vaellus on mennyt pieleen, vöyhkäläinen joutuu helvettiin eli syntyy uudelleen hiirenä.

Muumimamma on vöyhkäläisten jumalhahmo. Häntä he palvovat elämänasenne-esikuvana. Muumimamman sanontoja ja tekoja opiskellaan ja tutkitaan, ja omassa elämässä pyritään samaan mielenmaisemaan. Muumimammalla on muuten loistava ajatelma, joka sopii juuri tähän korona-aikaan. Se on peräisin kirjasta Vaarallinen juhannus.

”Täällä on paljon sellaista mitä ei voi ymmärtää”, Muumimamma sanoi itsekseen. ”Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut?”

 

 

Normaali

Tämän runon haluaisin kuulla

Lankalauantai klo 4.05. Iso, melkein täysi kuu möllöttää alhaalla, pilkottaa puiden takaa keskellä pimeää.

Suurin huoli korona-aikana on ollut appivanhemmista. Asuvat keskenään kotona, vaikka ei enää pitäisi, mutta kumpikaan ei suostu lähtemään, joten tilanne on jumissa. He ovat ikään kuin toinen toisensa vankeina.

Anoppi tarvitsee apua kaikessa: hygieniassa, pukeutumisessa, liikkumisessa. 86-vuotiaan apen päivät kuluvat villasukkia jalkaan laittaessa ja pois ottaessa, tyynyn asentoa korjatessa, ja muissa, loputtomissa pyynnöissä. Ruoka- ja siivousapua ei huolita. Kotipalvelu kävi, mutta se lopetettiin, koska kävi liian rankaksi: anoppi vaati että koti piti aina siivota ja hänen tukka laittaa ennen kuin kotipalvelu tulee.  Asia, mikä piti olla helpotus, tuli taakaksi.

Välillä tilanne kärjistyy, koronaeristys tuo lisähaastetta. Todennäköisesti miehen täytyy mennä sinne, vaikka siinä on riskinsä, mutta he eivät ehkä selviä kahdestaan. Käly on tähän asti hoitanut ruokien viennin, mutta hänen työpaikallaan on jo koronaa, ja kälyllä itsellään astma. Onneksi lääkäriin saatiin yhteys etänä, ja anopin  lääkkeitä hieman uusittua. Ehkä rauha palaa maahan, kun ne alkavat vaikuttaa.

Eilen, pitkänäperjantaina, soitin anopille. Anoppi on harrastanut runojen lausuntaa. Aina kun mahdollista anoppi on lausunut runon, ja hänen repertuaarinsa on loputon. Ulkomuistissa on lukuisia, pitkiäkin runoja. Eräs niistä on Oiva Paloheimon runo Jeesus äidissä itkee. Se on kuulunut anopin pitkäperjantain rituaaleihin. Kaivoin runon esiin. Ajattelin kysäistä, vieläkö runo irtoaa? Ja irtosihan se. Anoppi osasi runon miltei sanasta sanaan. Piristyi runonlausunnasta niin että pitkät pätkät juteltiin luonnon heräämisestä kevääseen, linnuista, kesäsuunnitelmista vaikka mistä. Ihan oli niin kuin entisensä. Ihmeellinen voima runolla.

Laitan runon tähän loppuun, vaikka vähän traaginen onkin, mutta sopii pitkänperjantain tunnelmaan. Tosin nyt on lankalauantai.

 

Kuusivuotias poika ja äiti,
huntua kantain,
kirkosta kotihin käyvät,
kirkosta kotihin.
Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.

Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Äiti”, hän äkkiä kysyy,
”onko se sama Jeesus?”
”Mitenkä?” – ”Jouluna, äiti,
muistatko, myös oli Jeesus,
sellainen pieni aivan,
eikä hän itkenyt yhtään,
seimessä heinillä nukkui
eikä itkenyt yhtään.
Onko se sama Jeesus,
joka on ristinpuulla
– tällä tavalla, äiti?”

”On, hän on se sama Jeesus.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Kirkossa sanottiin, äiti,
että se toinen Jeesus
yrttitarhassa itki.
Ja sitten ne sotamiehet
tulivat sinne, ja sitten
ne veivät hänet ja löivät
nauloilla ristinpuulle
– tällä tavalla, äiti.
Löivät. Varmaan se koski,
varmaan se kovin koski,
sillä hän huusi isää ja itki…
Äiti, hän itkee nytkin,
kuuletko, koko ajan?”

”Mitenkä,? Missä itkee?”

”Sinun kohdallas aivan
kuuluu se itku, äiti.”
”Minun?” Vavahdus puistaa
äitiä niin kuin lyönti.
”Minun? eikö se itku sitten
sinulle, sinussa itke?”
”Ei, se ei itke tässä.
Jeesus heinillä nukkuu
eikä hän itke yhtään.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
syytön, huoleton poika
ja nauraa lintua, nauraa…
Varpunen hyppii tiellä,
hyppii… Oi, miten kevyt!

Jeesus äidissä itkee.

Normaali

Maalinhöyryssä tuumittuna polyamorinen suhde voisi toimia

Kyllä nyt kolottaa! Käsivarret on kipeinä. Ei pysty tupakkaa huulille nostamaan. Paitsi en polta. Lopetin vuonna 2000. Mutta jos polttaisin, nyt ei pystyisi.

Jynssäsin vajan ovista maaleja pois. Kolme ovea: yksi pariovi, puuliiterin ovi ja saunan ovi. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut helpompi ja nopeampi homma tehdä kokonaan uudet ovet kuin maalata vanhat.

Vasemmassa kädessä kuumailmapuhallin, jolla sulattelin vanhaa maalia, ja oikeassa kädessä kaavin, jolla raavin. Varmaan siinä olisi pitänyt olla hengityssuojain, sulavasta akrylaattimaalista lähtee paha haju ja maalinpölyä. Niitä siinä hengittelin. Onneksi oli aika reipas tuuli, eikä ihan kaikki mennyt omiin keuhkoihin.

Maalia rapsutellessani mietin polyamorisen rakkauden hyötyjä. Minullakin voisi olla kaksi miestä; toinen kaupunkiosoitteessa ja toinen maaseudulla. Kaupunkimies olisi tämä nykyinen: kultturelli ja sivistynyt. Hänen kanssa kävisin teatterissa ja näyttelyissä, istuskelisin kahviloissa ja ravintoloissa keskustelemassa järkeviä. Kävelisin Kaivopuiston rantaa popliinitakissa.

Ja kun saapuisin maaseuturesidenssille siellä olisi puuhapate-nikkarimies odottamassa. Minua odotellessa hän olisi rakennellut kaikenlaista mitä olin listannut: tehnyt portin tien päähän, kasvihuoneen talon kylkeen, nikkaroinut vanhantyylisen pyykinkuivaustelineen, uudistanut piharakennuksen ulkolaudoituksen, Harventanut metsikköä, raivannut risukkoa, ja kääntänyt kompostin.

Tietenkin siinä sitten väistämättä tulee mieleen, minkälainen mahtaisi olla miehen toinen vaimo? Hän nyt ei ainakaan haluaisi mitään nikkarirouvaa, eikä puuhapirkkoa, sellainen hänellä jo on, eli millainen sitten? En tohdi kysyä. Veikkaan. Nuori ja kiinteä? Tyttömäinen? Ihaileva? Seksuaalisesti viriili? Ei kovin vahvatahtoinen? Hoikka ja pieni? Joku janica, noora tai jenni, joku 90-luvulta.

Ei, ei, ei! Ei kyllä polyamorinen rakkaus pitää unohtaa, ja sanoa ystäväni Kristan sanoin: ”hyvä kun on edes tuollainen” .

Ja toivoa, että mies ajattelee samoin.

 

Normaali

Vöyhkän päivä

Kaikki alkoi siitä, että tiskatessa hajotin Hattara-vadin.

Hattara-astiaston rippeet ovat appivanhempieni oma häälahja. Ovat menneet naimisiin loppiaisena yli 60 vuotta sitten. Astiastosta ei ole enää montaa osaa jäljellä. Ja nyt sunnuntaina minulta meni rikki iso vati. Käytin sitä yleensä salaattiastiana, juuri sopivan kokoinen siihen. Laitan salaatin osat sektoreittain vatiin, jokainen voi siitä miksata mieleisensä.

Salaattivinkki: paistettu leipäjuusto on salaatissa mielestäni halloumia parempaa. Laitan sitä usein. Ja appelsiinipaloja. Nyt on ollut hyviä veriappelsiineja. Avokadoa. Viinirypäleitä. Meloninpaloja. Kurkkua ja salaattia. Itselleni vielä Boltsi-Marokko kasvispyöryköitä –  ne lämmitän omaan salaattiini mikrossa –  ja kermaviili-shiraza-kastiketta. Voisin syödä tätä joka päivä – ja melkein syönkin!

Takaisin rikkoutuneeseen astiaan. Päätin googlata, mistä löytyisi Hattaraa. Tori.fi stä löysinkin heti nuoren rouvan Helsingin Kalasatamasta, joka myi astiastoa, ja hänellä oli vastaava vati. Lisäksi myynnissä oli tummanvihreä Arabian uunivuoka. Sovittiin kaupat.

Ajattelin, että jos nyt lähden vatiostoksille, katsastan mitä muuta ”tarpeellista” olisi myynnissä sillä suunnalla.

Vaatesäilytys on ollut yksi ongelma. Ei ole tarpeeksi kaappitilaa. Uuteen kylppäriin mahtuisi kyllä hyvin vaatekaappi. Sellainen sinne piti tullakin, mutta kävi vähän hassusti. Löysin niin ihanan pöllötapetin ruotsalaisesta verkkokaupasta. Tapetissa on puunoksilla erilaisia pöllöjä, ja niillä on kruunut päässä. Tapetti ja pöllöt ovat niin ihanat, että en raaski laittaa eteen kaappia, joka peittäisi ne. Ei siis ole vaatekaappia, koska on pöllöt.

Mies muuten kuuli varpuspöllön vihellyksen eilen. Kerran ollaan sellainen nähtykin.

Ajattelin, että siinä kylppärissä voisi olla joku naulakkotyylinen ratkaisu. Joku rekki, mihin voisi henkareihin ripustaa vaatteet, ja pöllöt jäisivät näkyviin sen yläpuolelle. Tori.fi stä löytyikin Helsingin Laajasalosta 60-70 -luvulta peräisin oleva krominen, pitkä naulakko. Ajoin vain maalata sen mustaksi, sopii paremmin mustana, kultakin kyllä kävisi, koska pöllöjen kruunut ovat kultaa. Pitää miettiä.

Ja ihan niin kuin tv-shopissa: eikä tässä vielä kaikki! Kun katsoin myytäviä naulakoita, löytyi Sepänkadulta Ullanlinnasta valkoinen puunaulakko, jossa on ihan samanlainen ruksikoristelu kuin verannan kaiteessa. Se naulakko sopii hienosti ulos ovenpieleen. Voin siihen ripustaa kävelysauvat ja mattopiiskan.

Niinpä sitten mennä töhötin eilisen päivän noutamassa näitä hankintoja. Maksut hoidettiin etänä MobilePaylla, ja myyjät jättivät tavarat turvavälin päähän. Joka osoitteessa oli vanhemmat pienten lasten kanssa kotona.

Krominaulakkopaikassa isä tuli lyhyissä shortseissa ovelle, pahoitteli viivästymistä, jouduin hetken aikaa ovikelloa pimputtamaan. Hän oli ollut juuri videopalaverissa. Iloinen noin kolmi-nelivuotias pikkutyttö kertoi syövänsä makaronilaatikkoa. Tunnelma oli hyvä. Lapset nauttivat kotonaolosta, ei tarvitse herätä aikaisin päiväkotiin, vanhemmat ovat kotona, on leppoista ja makaronilaatikkoa. Tietenkään näin ei välttämättä joka paikassa ja aina ole, ymmärrän hyvin että tilanne voi olla hyvin stressaava vanhemmille, mutta sattumalta näissä jokaisessa tuntui olevan leppoinen kotitunnelma.

Paluumatkalla poikkesin vielä rautakauppaan ostamaan maalia naulakkoa varten ja verhotangon. Yläkerran peräkammariin minulla on ollut vanha pitsiverho jo pitkään jemmassa. Nyt sen voisi samalla asentaa.

Mies ryhtyi ruuvaus- & asennushommiin. Pojalle sanoin, että muista sitten isona aina auttaa vaimoa näissä sisustushommissa, että nainen on terve niin kauan kuin se sisustaa. Mies vastasi että ei nyt välttämättä terve, mutta elossa!

Kyllä sitä välillä itsekin miettii, että eikö jo voisi lopettaa? Miksi pitää koko ajan sisustaa? Miksi ei tule valmista? Eikö voisi jo antaa kaiken olla niin kuin on? Mutta projekteja vain tupsahtaa ja turskahtaa. Niin kuin nyt tämä. Kaikki alkoi vain siitä että se pahuksen vati hajosi! En minä niitä naulakoita olisi alkanut muuten etsimään. Ja verhotangon nyt vain ostin kun satuin rautakaupassa vain olemaan ja vastaan tuli. Tilanne johtaa niin sanotusti toiseen.

Keksin lorun itsestäni. ”Touhuaa ja touhuaa, vaan ei tule valmista. Nuttu nurin. Mikä se on?” Heti tiesivät, Vöyhkähän se. Eli minä.

Nuttu nurin on ihan ihme homma. Minulla menee usein paita nurinpäin. Olen jopa töissä huomannut, että minullahan on paita nurinpäin. Siihen on kyllä tavallaan ihan luonnollinen selitys. Jos lähden kovin aikaisin aamulla töihin, en viitsi laittaa valoja makuuhuoneeseen että mies saa jatkaa uniaan. Pimeässä kun pukee helposti nutun nurin. Mutta menee se muutenkin. Viime lauantaina oikein keskityin että saunan jälkeen laitan paidan oikein päin päälle. Niin eikö vain leggingsit sitten olleetkin vuorostaan saumat päälle päin.

Ostoksilla suhatessani kuuntelin autoradiota. Sinne sai soittaa ja kertoa, mitä hyvää koronakaranteeni on elämään tuonut, mitä tästä toivoisi jäävän käytännöksi vielä epidemian mentyä ohi. Eräs taksikuski soitti ohjelmaan ja sanoi, että asiakkaat eivät ole ollenkaan niin takakireitä kuin ennen. He ovat rauhallisempia ja ystävällisempiä, sen hän soisi jatkuvan vastaisuudessakin.

Yksi asia, minkä omassa elämässäni olen huomannut, on aamut. Minulla on tapana herätä joskus liian aikaisin. Nytkin heräsin kello 04.04, eikä minua nukuttanut yhtään. Ennen olisin yrittänyt jatkaa unia, valvonut sängyssä, kuunnellut nappikuullokkeilla radion puheohjelmia. Mutta nyt – niin kuin tänäkin aamuna– nousen ylös, alan kirjoittaa. Nautin tästä hereillä olo hetkestä. Odotan aamun valkenemista, sitä kun maisema vähitellen tulee näkyviin. Otan tämän aamu ajan ikään kuin lahjana itselleni. Eihän minulla ole mitään hätää, voinhan mennä takaisin nukkumaan tai nukkua päiväunet. Ei ole mitään pakkoa yrittää nukkua aamutunteja, jos se ei onnistu. Tämä tuntuu hyvältä.

Aamuvirkkuus on kyllä sukuvika. Äiti oli ihan samanlainen. Muistan, miten minua ärsytti, kun tulin nuorena aamuyöllä kotiin oltuani juhlimassa, ja äiti oli jo herännyt, ja puuhakkaana touhusi. Että harmitti.

Radiosta tulee lauantaisin Entisten nuorten sävellahja. Siinä muisteltiin viime kerralla, miten silloin 70-80- -luvuilla kaupat menivät kiinni lauantaisin iltapäivällä kello 14. Eikä sen jälkeen sitten ollut mitään tekemistä muuta kuin odotella iltaa. Joten nuoret kuuntelivat radiota. Nuorten sävellahjaa kuunteli jopa 1,2 miljoonaa kuulijaa, minä myös. Jake Nymanin ääni kaikuu yhä korvissa.

Minulla on monta radiota, koska tykkään sitä kuunnella. Yleensä kuuntelen YleSuomea, autossa joskus myös Novaa tai Iskelmää, mutta kotona YleSuomea tai Puhetta. Keittiössä on radio, mitä kuuntelen ruokaa laittaessa ja tiskatessa. Kuistilla on radio, mitä kuuntelen virkatessa tai aurinkoläikässä köllötellessäni. Pihalla on radio, mitä kuuntelen häärätessäni. Nyt tulee mieleen Pia, jolla on radio päällä kylpyhuoneessa ja siinä ruotsinkielinen kanava. Se on kuulemma kielikylpy. Hyvä idea! Minulta puuttuu vielä kylppäriradio, mutta se pitää kyllä vielä hommata.

No niin. Taidan mennä takaisin nukkumaan. Toisaalta, kahvihammasta kolottaa. Ehkä keitän ensin kahvit.

Hyvää päivää kaikille! Tehdään tästä hyvä päivä. Tai annetaan siitä tulla sellainen kuin tulee. Ehkä turhasta yrittämisestä ja tekemisestä kannattaa päästää irti. Tulee sellainen päivä kuin tulee. Antaa tulla.

Normaali

Perintöpaperit loppuvat

Mainitsinkin tässä taannoin, että en ole hamstrannut vessapaperia, koska minulla on säkillinen velivainaan vessapaperia.

Kun hänen taloaan tyhjennettiin vuosi sitten, huomasin kaapissa jättikokoisen vessapaperisäkin, ja otin sen. Ajattelin että se nyt jos jokin on aina tarpeellista. Vessapaperisäkki tuli muun kuorman kera tänne talolle, missä olemme nyt kolme viikkoa asuneet etätöissä ja -opinnoissa.

Nyt perintöpaperit alkavat loppua. Toiseksi viimeinen rulla on käytössä.

Mutta mikä merkillinen yhteensattuma! Huomenna olisi veljen 57-vuotissyntymäpäivä, ja lauantaina on hänen kuolinpäivänsä, ja vessapaperit loppuvat juuri nyt! Menen siis vessapaperiostoksille veljen muistoksi. Hmm, varsin merkillinen tapa, mutta toisaalta ehkä juuri hänen erikoiseen persoonaansa sopiva. Luulen että hän naureskelee minulle jostakin pilven reunalta.

Taidankin ajella vessapaperiostoksille Typyllä. Typy on ollut koko talven seisontarekisterissä ja kesärenkaat alla. Olen sen nyt ottanut taas tieliikennekäyttöön, mutta en ole vielä ajanut. Siirsin vain pois tallista. Typy on veljen vanha auto, joka nyt on minulla. Häneltä jäi kolme autoa, yksi meille jokaiselle sisarukselle.

Minusta tuntuu että en ehtinyt eilen mitään. Mutta toisaalta tein kaksi ateriaa, paistoin lettuja, pesin pyykkiä yhden koneellisen, ripustin ulos kuivumaan, otin pois narulta, levittelin puolikuivat sinne tänne sisälle, illalla vielä puuhasin lämpimät leivät. Tiskatessakin menee aikaa, kun ei ole tiskikonetta. Käsin tiskatessa pitää olla varovainen. Eilen hajotin ison tarjoiluvadin. Sekin on mausoleumitavaraa: anopilta saatu Arbian Hattara-sarjaa. Astiaston on appivanhempani saaneet häälahjaksi, ja sen rippeet on nyt meillä täällä. Ei sitä ole jäljellä kuin jokunen lautanen ja pari tarjoiluastiaa. Ja nyt sitten yhtä vatia vajaampi. Se oli sopivan kokoinen salaattivadiksi. Löysin tori.fi stä samanlaisen. Ostan sen rikkimenneen tilalle.

Juttelin myös ystävän kanssa. Sekin on niin huvittavaa, että minulla on täällä hänen vanha paitansa! Se on ihan lempipaitani. Paksua, pehmeää, mutta tiivistä puuvillaa, v-aukko, beige, vähän vajaat hihat, löysä malli. Ystävä on ostanut sen 30 vuotta sitten Lillystä, Helsingin Korkeavuorenkadulta. En ihan tarkalleen muista, miten minä sen häneltä sain. Ehkä hän oli heittämässä sitä pois? Anyways, paita on ollut minulla kohta varmaan 20 vuotta. Välillä sitä piti jopa äitini, joka ihastui siihen, kun olin häntä hoitamassa. Annoin paidan äidille, ja kun hänestä aika jätti, otin paidan takaisin itselleni. Ja täällä se on, yhä käytössä. Vähän on hihansuut rispaantuneet. Ehkä niihin voisi ommella kanttinauhat. Vitsailin, että käytän sitä itse vielä seuraavat 30 vuotta, ja jätän sitten perinnöksi seuraavalle sukupolvelle. Ystäväni vastasi, että poikani tytär tulee varmasti suuresti ilahtumaan perintöpaidasta!

Sellaista menoa mausoleumissa!

 

 

Normaali

Palmusunnuntai

Sunnuntaiaamu. Palmusunnuntai. Aurinko porottaa tänään sanomalehden mukaan erityisohuen otsonikerroksen läpi. Kuistilla, missä tätä kirjoitan, silmälasini tummuvat aurinkolaseiksi.

Kissa kuikuilee ikkunasta ulos, mieli tekisi mennä, mutta ei uskalla. Pelkää lintuja. Erikoinen kissa. Kun se jostain syystä loukkaantuu minulle, ja haluaa osoittaa mieltänsä, menee raapimaan isoisän nojatuolia, jossa on uusi verhoilu. Tietää, että raapiminen suututtaa minua. Olen joutunut laittamaan torkkupeiton nojatuolin suojaksi.

Kuuntelin ja katsoin – siis osallistuin – kotiseurakuntani sunnuntain jumalanpalvelukseen livestriimauksella. Verkkosivuilla oli linkki youtubesivustolle, toimi yllättävän hyvin. Kokemus oli omalla tavallaan jopa henkilökohtaisempi ja puhuttelevampi. Se että papit ja paikka ovat tuttuja, tuovat kokemukseen oman tunnelmansa. En ole oikein koskaan välittänyt television tai radion jumalanpalveluksista, ja nyt ymmärsin että se johtuu juuri siitä että ne eivät tunnu samalla tavalla tutuilta kuin tämä kotikirkosta kuultu ja nähty kokemus. Toivon että striimausta jatketaan vielä epidemian laannuttuakin. Sitä paiti kotisohvalla voi samalla kun on kirkossa virkata ja juoda kahvia.

Omasta mielestäni jumalanpalveluksen huippukohta on saarnan lisäksi lopun Herran siunaus. Nykyajan kaupunkilaispapit pitävät hyviä ja ajankohtaisia saarnoja, niitä kannattaisi muidenkin kuunnella. Luulen että moni kirkossa käymätön luulee että papit saarnaavat vain synneistä ja kadotuksesta ja helvetin lieskoista, mutta se on kyllä legendaa tai mennyttä aikaa.

Lopussa on taas Herran siunaus. Olen koukuttunut siihen. Tykkään siitä että minut siunataan tai minulle toivotetaan siunausta. Tietokoneen ruudulta katsottuna pappi sanoi sen juuri minulle. Muistan joskus nuorena päättäneeni antaa Stockmannin ovenpielessä päivystäville Pelastusarmeijan rahankerääjille aina rahaa, koska he toivottivat rahalahjoituksen antajalle aina siunausta. Mutta ei ole enää pelastusarmeijalaisia ovenpielessä. Sen ovat korvanneet oven toisella puolella olevat romanikerjäläiset. Annoin vitosen, ei tullut vastaukseksi siunausta, kiitos kyllä, hymy ja iloinen vilkutus, kun käännyin katsomaan.

Jumalanpalvelusstriimaus vei myös lapsuusmuistoihin. Lapsuudenkodin sunnuntaiaamupäivien äänimaailmaan kuului radiosta kuuluva jumalanpalvelus. Isä istui aina omalla paikallaan samassa tuolissa ikkunan vieressä. Muistan vieläkin sen äänen, joka tuolista lähti isän siihen istahtaessa ja isän äännähdyksen, eräänlaisen huokauksentapaisen. Äiti laittoi keittiössä ruokaa. Tai sitten hän oli kirkossa, koska kuului kirkkokuoroon. Aina kun kuoro esiintyi, äiti meni kirkkoon, muuten ei.

Kerran viikossa, tiistaisin, oli kirkkokuoron harjoitukset. Silloin isä luki iltasadun. Muuten hän ei lastenhoitoon osallistunutkaan. Satu oli joka kerta sama ”Sitkeä nauris” niminen satuloru Kotikartanolla -satukirjasta. Minulle on satukirja yhä olemassa. Isän muistotilaisuudessa luin saman sadun. Taidankin nyt lukea koko satukirjan läpi, kun ei ole mikään kirja kesken. Alan lukea iltasadun itse itselleni. Ooh, olenko taantumassa lapseksi jälleen? Sitähän voisi tietenkin myös alkaa pitämään sellaista iltasatuvlogia, missä lukisi entisaikojen satuja keinutuolissa. Vanhat sadut ovat joskus todella pelottavia, tai sitten niissä on joku opetus, joka on rautalangasta väännetty Jöröjukka-tyyliin.

Olin eilen töissä pitkästä aikaa, ja se oli ihanaa! Tosin kirkossa oli varsin hiljaista. Koko päivänä siellä kävi 42 ihmistä – se oli kuulemma epidemia-ajan kävijäennätys. Vertailun vuoksi vastaavana päivänä tammikuussa kirkossa kävi 1500 kävijää. Yhdet minihäät oli kappelissa iltapäivällä. Morsiuspari, viisi vierasta, pappi, kanttori ja minä. Oma tunnelmansa siinäkin.

Mies tuli nyt tuohon, lähdetään kävelylle. Sanoi että tänään on sitten se Komisario Palmun päivä. Eilen illalla katsottiin Saturday Night Fever Yle Teemalta. Siinä on sitten hyvä musiikki. Ja John Travolta on niin cool, ja mikä tanssija! Itsekin innostuin nousemaan tuolilta ja ottamaan parit tanssiaskeleet. Aamulla herätessä päässä soi vielä elokuvan musiikki.

Vein postilaatikolle pienen korin. Siinä korissa oli muuten meidän häissä riisit. Nyt korissa on makeisia ohikulkijoille ja virpojille. Tosin niitä ei ehkä tule. Naapuruston lapset ovat jo kasvaneet, eivät enää leiki noitaa. Mutta minulla on tallessa virpomisvitsat menneiltä vuosilta. Laitoin ne peltiseen maitotonkkaan koristeeksi. Rairuohon kylvin toissapäivänä. Saa nähdä ehtiikö kasvaa pääsiäiseksi. Joka vuosi sama juttu. En muista sitä kylvää ajoissa.

Normaali

Koronaränsistyminen ja kello viiden tee

Kello 5.54 perjantaina 3.3.2020

Yöllä on tullut joulu. Lumi satanut maahan. Puiden oksat lumessa. On oikein kaunista, mutta kuka nyt haluaisi lunta maahan enää tässä vaiheessa, kun narsissit on ruukuissa, leskenlehdet ojan pientareilla ja pikkulinnut laulavat titityy. Onneksi en ennättänyt vaihtaa kesärenkaita.

Nyt on kulunut tasan kolme viikkoa siitä kun tulin tänne maalle. Olen tehnyt väliaikaisen muuttoilmoituksen syyskuun loppuun asti. Posti tuo ”onnea uuteen kotiin” -kirjeitä eri tahoilta; sähköyhtiöiltä ja lainalaitoksilta. Muuttolainaa saisi näppärästi.

Toissa päivänä käytiin kaupungissa. Piti käydä ostamassa pojalle uudet koulukirjat seuraavaa, kevään viimeistä, opiskelujaksoa varten. Samalla haettiin kotoa pojan rummut. Vitsailin että perustetaan tanssiorkesteri: poika soittaa rumpuja, minä trumpettia ja mies kitaraa. Kukaan meistä ei osaa soittaa kitaraa, eikä trumpettia, mutta sellaiset kyllä löytyy, kaikkea on.

Tehtiin piharakennuksen toiseen päätyy,  autokatokseen, ”man cave”. Paikka, missä voi soittaa rumpuja. Autokatoksessa ei ole lattiaa, pelkkä sepeli, mutta peitin lattian vanhoilla matoilla, vein seinustalle pitkät penkit – entiset Lohjanharjun tanssilavan penkit muuten, ostin kerran kirpparilta. Seinälle kiinnitetään chin pack -laite. Vekotin, missä voi treenata vatsalihaksia. Siinä roikutaan käsivarsien varassa, jalat ilmassa ja nostellaan jalkoja ylös. Ostin se pari vuotta sitten, ja on ollut siitä pitäen pahvilaatikossa. Se on jäänyt kokoamatta, koska siinä on niin monta osaa ja hankalat kokoamisohjeet, että masentuu välittömästi kun avaa laatikon. Eikä sille laitteelle ole ollut oikein järkevää paikkaa, mutta luulen että autokatos voisi olla hyvä.

Kaupungissakäyntipäivänä koin myös iloisen yllätyksen, kun pitkästä aikaa meikkasin. Meikkivoidetta, kulmat kuntoon ja huulipunaa. Ja kas, peilistä katsoi entinen minä! Rupsahtaminen olikin vain meikin puutetta. En ole viitsinyt meikata, mutta ehkä pitäisi.

Eräs ystäväni kertoi vaihtavansa vaatteita joka päivä klo 16. Siihen asti hän on lököverkkareissa, mutta iltapäivällä vaihtaa parempaa päälle – ja istahtaa katsomaan brittien huippumallit haussa -ohjelmaa. Vaatteiden vaihdosta ja siistiytymisestä tulee ryhtiä päivään ja olemiseen.

Minä mietin, josko alkaisi juomaan kello viiden teen joka päivä. Pistäisi mekon päälle, kattaisi pöydän kauniiksi, sytyttäisi kynttilän. Ja meikkaisi itselleen entisen naaman. Ettei koronaränsisty.

 

Normaali

Tulevaisuus koronan jälkeen

Keskiviikkona 1.4.2020 klo 7.57

Talo on hiljainen. Vain kissa ja minä hereillä. Pojan lukion neljäs jakso päättyi eilen. Nyt on kaksi päivää vapaata, seuraava koulupäivä on vasta perjantaina, joten hän valvoi myöhään pelaten netissä, ja nukkuu nyt pitkään.

Mies teki omia töitään puolille öin. Minä olin siinä vaiheessa nähnyt unia jo pari tuntia, kun hän tuli yöpuulle.

Mutta miten ihana onkaan hiljainen, nukkuva talo. Illalla laitoin pataleivän alulle, kohta pistän kohta uuniin. En ole ennen tehnyt pataleipää, nyt tulee kokeiltua kaikenlaista.

Kuten haiku-runoja! Sunnuntain lehdessä innostettiin haikurunojen kirjoittamiseen. Päätin kokeilla. Sehän on varsin hauskaa. Tässä yksi tekemäni:

”Suklaa ilona.

Teen vyöhön uuden reiän.

Koronakilot.”

 

Nyt huomaan sauvakävellessäni laskevani tavuja, miettiväni uutta haikua. Saa nähdä, montakohan haikua minulla on tehtynä, kun korona-aika päättyy? Ja montakohan torkkupeittoa olen virkannut? No en välttämättä kovin monta, kun pitää välillä purkaa virheiden takia. Jouduin purkamaan peitosta 15 senttiä! En ollut huomannut, että peitto oli alkanut reunoista kaventua, siitä oli tulossa pyramidi. Eräänlainen pyramidihuijaus siis! Siitäkin tein haikun.

”Virkkasin väärin.

Monta riviä sutta.

Purin ne. Surin.”

 

Vitsailtiin perheen kanssa, miltä mahdamme näyttää kun tämä loppuu. Monta kiloa lihavampia kaikesta herkuttelusta, ja tukka kuin Jöröjukalla. Minun olisi pitänyt mennä kampaajalle ajat sitten. Jotenkin se venähti, ja nyt kampaaja on ilmoittanut laittaneensa liikkeen toistaiseksi kiinni. Miehellä on helpompaa. Vetää partakoneella päätä kaljuksi. Ja poika haluaa kasvattaa tukkaansa.

Sauvakävelyllä –paitsi että mietin haiku-runoja– ihmettelin hiljaisuutta ja autiutta. Missään talossa ei näkynyt mitään liikettä. Autoja oli pihassa, pihalle nostettu tuolit ja pöydät kuin päiväkahvittelijoita odottamaan, mutta ei ketään.

Mieleen tuli dystooppisia ajatuksia. Mitä jos kaikki makaavat kuolleina kodeissaan? Ja minä vain täällä sauvon ohi. Olin niin ajatuksissani, että säikähdin, kun metsäpolulla vastaan tuli vanha pariskunta koiran kanssa. ”Ihmisiä!” Säikähdyksestä toivuttuani sanoin että kiva nähdä että täällä on muitakin. Toivotin hyvät jatkot.

Autoilijoita näkee välillä. Nostan kaikille kättä. Siitä tulee hyvä mieli. Postinkantajan perään huutelin kiitokset. Ehkä tämä aika muuttaa meitä siinä mielessä, että huomioimme toisiamme paremmin. Arvostamme toisiamme enemmän. Ja kannustamme toisiamme enemmän. Toivottavasti hyvä jää jäljelle.

Tulevaisuus. Sitä tässä on miettinyt. Milloin se on? Ja minkälainen? Kaikki kevään menot on siirretty tulevaisuuteen. Nykyhetki on ripoteltu sinne tänne tulevaisuuteen. Stand-up show, mihin meidän piti pojan kanssa mennä, on lokakuussa. Samoin Pietarin baletti. Tuure Kilpeläisen & Kaihon karavaanin konsertti on vasta huhtikuussa 2021!

Minkälainen pääsiäisestä tulee? Olen ollut töissä viimeiset kahdeksan vuotta pääsiäisenä. Nyt työvuoroja ei ole. Olisi aikaa ja tilaisuus kutsua ihmisiä kylään. Paistaa karitsaa, laittaa pashaa ja kulitsaa. Mutta voiko nyt ketään kutsua? Ei kai. En tiedä. Ulos syömään, parin metrin päähän toisistaan?

Suunnittelin että Typy-auton otan ainakin käyttöön pääsiäiseksi. Tehdään pääsiäisajelu. Käydään Raaseporin linnan raunioilla ja jos joku vanha lähikirkko olisi auki satunnaisille kävijöille, voisi käydä sytyttämässä kynttilän. Jostakin ravintolasta voisi ostaa ruokaa mukaan, ajaa tien varren P-paikalle. Sellaiselle, missä on pöydät. Levittää siihen pöytäliina ja syödä. Termarista kahvit. Pojalle ehkä piilotan pääsiäismunan, vaikka se tietenkin on hänestä hirveän lapsellista. Viime keväänä löysin vuosia sitten piilotetun pääsiäismunan olohuoneen lampusta.

Itsenäisyyspäivääkin jehdin miettimään. Enpä usko että niitä vietetään presidentinlinnassa ensi kerralla, tai vietetäänkö enää koskaan? Kaikki Suomen silmäätekevät ja tärkeät samoissa kekkereissä. Mikä epidemialinko!  Pahempi kuin Tiroli. Sehän olisi aika katastrofi, jos siellä joku pöpö lähtisi leviämään. Mitenhän niitä sitten vietetään? Vai jättävätkö vain kättelyt tekemättä? Ja miten itse viettää, jos itsenäisyyspäivän sohvavastaanotto television ääressä jää.

Eilisessä Hesarissa oli juttu Defoen Ruttovuodesta. Kirjassa on kuvaus tunnelmasta ruttoepidemian vihdoin päätyttyä ja elämän palauduttua normaaliksi. ”Taivas , mikä muutos täällä on tapahtunut! Kun kävin täällä viime viikolla, täällä ei näkynyt juuri ketään. Ihmeellistä! Tämä on kuin unta!”

Tällä hetkellä normaali elämä tuntuu unelta. Mutta jonakin päivänä se tapahtuu. Kaikki on niin kuin ennen. Tai ainakin melkein.

Menen katsomaan, miten pataleipä voi.

Ps. Ai niin, nyt on aprillipäivä. Piti kertoa hauska ja tosi juttu. Olin kerran työvuorossa kirkossa aprillipäivänä. Sattui olemaan torstai, ja silloin kirkossa on aina puolilta päivin ns. viikkomessu. Messun jälkeen olin sakastissa auttamassa papilta pois messukasukkaa. Pappi kertoi, että oli miettinyt,  mitä jos sanoisi saarnan lopuksi ”Aprillia!” Sellaisia velikultia.

 

 

 

Normaali

Yhdessä Titanicissa

Tiistaina 31.3. klo  8.20

Mies on taloyhtiön hallituksen kokouksessa etänä kuistilla, poika biologian kokeessa vintillä, minä juon aamukahvia. Mukissa on nallen kuva ja teksti: ”Ihana on elämä, kun rinnalla on ystävä.” Juomme kahvimme aina samoista mukista: minä nallemukista, mies vanhasta Elannon-mukista ja poika Marimekon mukista, jossa vihreitä ja mustia palloja.

Biologian kokeen aiheena on evoluutio. Keskustelimme siitä hetken eilen. Kysyin pojalta, että eikös se evoluutio jatku meissä vieläkin? Että minkälaisia meistä kehittyy? Poika sanoi että varpaankynnet ehkä katoavat tarpeettomina, minä muistin kuulleeni että alaleuka pienenee, kun ei tarvitse enää järsiä raakaa lihaa. Entä sosiaalisesti, minkälaisia meistä kehittyy sillä saralla? Ihminen on laumaeläin. Nyt oma lauma voi olla samoin ajattelevien joukko ympäri maailman netissä, tai työ-/opiskeluyhteisön jäsenet, tai samaan puolueeseen kuuluvat. Onko eristysajan lauma uusmaalaiset ja ei-uusmaalaiset?

Viime talvena televisiosta tuli Titanic. Muistan jääneeni sitä katsomaan. Loppu tuntui pitkältä. Laivan uppoamista ja ihmisten reaktioita ja toimia kuvattiin perusteellisesti. Mietin, että vähempikin olisi riittänyt.

Siinä tuli kuitenkin osuvasti kuvatuksi, miten monin eri tavoin ihminen voi suhtautua kriisitilanteessa. Joku haluaa pelastaa lapsensa tai rakkainpansa, vaikka oman henkensä uhaten – joku toinen pelastaa itsensä tai rahansa. Joku vähät välittää koko asiasta, tilaa lisää konjakkia. Joku hoitaa annettua tehtäväänsä tunnollisesti loppuun asti. Joku yrittää lievittää toisten tuskaa. Jonkun hermo pettää, ja on valmis tappamaan.

Kaikissa katastrofielokuvissa on nähtävissä samat reaktiot ja toimintatavat. Vaikka elokuvat eivät ole totta, niiden esittämissä käyttäytymismalleissa on varmasti perää. Meillä jokaisella on erilainen tausta ja kokemusmaailma, johon toimintamme pohjaa. Meidän empatiakykymme on monista syistä johtuen erilainen. Meille on erilaiset asiat tärkeitä. Rakkaimmat asiamme ovat eriäviä.

Me ihmiset olemme yksinkertaisesti sanottuna erilaisia. Ja siksi reagoimme eri tavoin.

Niin myös tähän koronaan, eristäytymisen vaatimuksiin, rajoituksiin ja uusiin sääntöihin.

Mielipideosastolla joku kirjoitti miehestään, joka vähät välittää ja kiertelee autokauppoja. Radioon soittaa vanha, äkäinen nainen, joka sanoo että hän tekee mitä haluaa, häntä ei määrätä. Joku lähtee testaamaan, toimiiko Uudenmaan eristäminen todella, käännyttääkö poliisi ihan oikeasti. Toinen osallistuu vapaaehtoisena kauppakassien kuljettamiseen kotiovelle tai pitää etäkoulua skypen välityksellä lapsenlapsille. Joku vahtii mitä muut tekevät ja harmittelee näkemäänsä. Yksi hamstraa vessapaperia, tomaattisäilykkeitä ja kahvia. Joku kaataa lisää konjakkia.

Minun pitää nyt lopettaa. Lupasin vielä pojalle vintille välipalaa kello yhdeksäksi. Lämpimän kerrosleivän ja teetä. Siellä hän kirjoittaa koe-esseetä evoluutiosta. Ja minä pohdin ihmisluonnon monimuotoisuutta täällä omassa kuplassani.

 

 

 

 

Normaali

Koronakilot ja Loglady-bileet

Voivoi. Kyllä niitä taitaa tulla – on tainnut jo tulla – koronakiloja.

On tullut syötyä useammin ja raskaammin kuin normaalisti. En ole saanut suurinta herkkuani eli salmiakkikuorrutettuja manteleita, joiden avulla olen pystynyt minimoimaan muun herkkumässyttelyn.

Salmiakkimanteleiden puutteen olen korvannut turkinpippurisuklaalla. Ai että on hyvää. Toinen suklaalevy on jo menossa. Ei, kun kolmas! Voi pahus, kolmas! Ei, nyt en saa ostaa enää niitä.

Pullaakin on tullut syötyä, ja pannareita, lettuja, digestive-keksejä, cantuccineja. Tämä menoa olen kymmenen kiloa painavampi kun Uudenmaan rajat jälleen aukeavat.

Miten saisi ryhtiliikkeen aikaiseksi herkuttelun suhteen?

Asiasta pölkkyyn. Puita pilkkoessa muistui mieleen Twin Peaksin Loglady. Vanha rouva, jolla oli sylissä aina puupölkky. Päätin ottaa itsestäni Loglady-kuvan, ja laitoin sen instaan. Asiasta virisi keskustelu veljentytön kanssa. Hän oli suunnitellut juhlia, joiden teemana olisi televisio-ohjelmat. Omaksi roolihahmokseen hän oli ajatellut juuri samaista Logladya. Jatkokehitin juhlaideaa: miten olisi juhlat, joissa ihan kaikki olisivat pukeutuneita Pölkkyrouviksi?

Nyt huvitan itseäni tällä teemajuhlavisiolla. Heti kun koronasta päästään, ja voi juhlia, järjestän pihajuhlat teemalla Loglady. Kaikki pukeutuvat Pölkkyrouviksi. Pölkkyjä on minulla varastossa, joten jokaiselle riittää. Jostain pitäisi kyllä kaivaa esiin Twin Peaksin teemamusiikki. Olisi hienoa, jos se soisi taustalla, pihapuissa roikkuisi lyhtyjä, padassa palaisi tuli. Mitähän tarjoaisi syötäväksi? Ehkä suppilovahveropiirakkaa ja salaattia. Toscakakkua. Olisi hienoa jos olisi haikea haitaristi taustalla soittamassa.

Salmiakkimanteleita olisi taas.

 

Normaali

Mikä on oikea aika kuolla?

Sunnuntaiaamu. Viime yönä siirryttiin kesäaikaan. Valoisa aika illalla pitenee.

Olisikohan korona-aika ollut helpompi elää kaamoksen pimeydessä? Silloin kotiin käpertyminen olisi luontevampaa. Nyt kirkas taivas ja aurinko houkuttelevat kodista pois. Kevätauringossa kuuluisi olla sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Nyt ihmisten täytyy päin vastoin käpertyä kotiin ja epäsosiaalisuuteen.

Kissa etsiytyy aina aurinkoläikkään matolla. Kellii ja venyttelee siinä nautinnollisesti. Minäkin lämmittelen paljaita varpaita ikkunan läpi porottavan auringon valossa. Radio soi hiljaa haikea musiikki.

Helsingin Sanomissa kerrottiin että Ruotsissa on 239 ihmistä tehohoidossa. Koko Suomessa on normaaliolosuhteissa 300 tehohoitopaikkaa. Ruotsin tahtiin ne olisi äkkiä loppu, jo huomenna. Nyt paikkojen määrää pyritään kasvattamaan tuhanteen.

Tehohoidon riittävyyttä kauhistellessa tuli mieleen, että minähän olen tehnyt joitakin vuosia sitten hoitotestamentin, jonka mukaan kieltäydyn tehohoidosta, jos siitä toipuminen täysin terveeksi on epätodennäköistä. Olen perusterve, minulla ei ole allergioita kummempia sairauksia, joten piuhoihin ja letkuihin minut varmasti kiinnitettäisiin ellen kieltäytyisi.

Nyt kun tositilanne on lähempänä kuin koskaan, on hyvä miettiä, mitä tekisin? Mitä jos sairastuisin koronaan ja tarvitsisin tehohoitoa, ja voisin vielä sen saatavuuteen vaikuttaa. Kieltäytyisinkö siis? Vai sanoisinko, että ne nyt oli sellaisia naiiveja terveen ihmisen pohdintoja, letku kurkkuun ja äkkiä?

Samassa, sunnuntain 29.3. Hesarissa sivulla A 15, Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohtii viisaita. ”Kun ihmisiä kuolee suurin joukoin, se järkyttää turvallisuudentunnetta yhteiskunnassa, jossa yritetään erilaisin toimin välttää riskejä. Mutta me kaikki kuolemme. Mikä on se oikea aika kuolla? Ja mihin saa kuolla?”

Hyviä kysymyksiä. Mikä on oikea aika ja tapa kuolla?

Myöhemmin, sitten joskus, ei ainakaan nyt, yleensä vastataan.

Mutta entä jos ajattelisi toisin. Mikä ettei se voisi olla myös nyt? Nythän on kaikki hyvin, eikä mikään kesken – paitsi puutarhanhoito, mutta sehän nyt on aina kesken, ja torkkupeiton virkkaus, se on kesken myös.

Olisi auvoisaa kuolla aurinkoläikässä makoillen, radion soidessa hiljaa taustalla, kissan kehrätessä. Olisi pelottavaa kuolla teho-osastolla letkuissa ja piuhoissa haalaripukuisten ja suojalasein varaustautuneiden hoitajien häärätessä ympärillä.

Uuna Kailaan runon sanoin:

” Ketä on aurinko polttanut,

sade ja tuuli nuollut,

mielellään on kuollut.”

Ps. Jos joku lukija on huolissaan kuolemapohdinnoistani, ja siitä olenko kenties masentunut tai menettämässä järkeni, niin en ole. Olen positiivinen ja iloinen ihminen, en ole masentunut, mutta tämä aika laittaa pohtimaan näitä asioita sekä yleiseltä että omalta kannalta, ja siksi näistä kirjoitan. Toivottavasti en masenna höpinöilläni muita.

 

 

Normaali

Kotimausoleumi

Ajattelin kertoa hieman tästä talosta, siitä miten se on tullut elämäämme.

Voi toki olla, että olen siitä joskus kirjoittanutkin. En enää muista, mitä kaikkea olen tänne someavaruuteen vuosien varrella vuodattanut. Eikä omia vanhoja juttuja tee mieli lukea. Niistä voi muistua mieleen asioita tai tunteita, joita ei halua enää muistaa.

Tämä ei ole meidän ”oikea” kesämökki. Se ainoa oikea kesämökki sijaitsee Turun saaristossa, ja on ollut meillä vuodesta -94. Silloin menimme naimisiin, ja isäni ehdotti että lunastaisimme mökin häneltä.

Sattumalta myös mieheni perheellä oli ollut mökki samalla paikkakunnalla jo vuodesta -67. Joten mieheni oli viettänyt kaikki kesät samoilla seuduilla. Paikat olivat tuttuja entuudestaan, ja mieheni kiintynyt seutuun.

Vuodesta -94 olemme viettäneet kaikki kesälomat saaristomökissä. Talvisin kävimme mökillä vähintään kerran kuussa. Työ oli stressaavaa, ja muistan vieläkin miten hartiat laskeutuivat alas paikoilleen, kun auto ylitti pitkän sillan mantereelta saareen. Stressi laukesi. Siitä ei päässyt eroon kotona, ainoastaan mökillä.

Tilanne muuttui, kun lapsi syntyi. Aluksi, kun olin äitiyslomalla ja sitten hoitovapaalla, vietimme pitkät kesät yhdessä pojan kanssa mökillä. Poika otti siellä ensiaskeleensa, oppi siellä uimaan. Polski kuin hylje merivedessä. Se mökki ja ne merimaisemat ovat yhä kaikista rakkain paikka maailmassa meille. Merestä kalastamme ahvenia,  kuhaa ja haukea. Nykyisin kalaa ei tule enää entiseen malliin. 90-luvulla tuli vielä kampelaakin. Mies on loistoperkaaja!

Mutta talvisin emme siellä enää käyneet. Lapsen ja oksentelevan kissan edestakaisin kuljettaminen viikonlopuksi tuntui turhan hankalalta. Liukkaat, jyrkät kalliot ovat vaarallinen leikkiympäristö. Aloimme laittaa mökin talveksi pois käytöstä.

Mutta minun ikäväni maaseudulle jäi. Olen kotoisin maaseudulta ja kaipaan ympärilleni luontoa. Olen kuin kala kuivalla maalla kaupungissa.

Kolmetoista vuotta sitten minulla oli kriisikohta elämässä. Sain keskenmenon, tiesin että lapsia ei meille enää tulisi. Yritin palata takaisin hoitovapaalta mainostoimistotyöhön, mutta olin kasvanut siitä pois. Hyvä ystäväni kuoli. Äidin parkinson eteni. Oli monenlaista huolta, enkä päässyt enää talviteloille laitetulle saaristomökille lepuuttamaan hermojani.

Minulla oli sijoitettuna säästöjä. Laskin että rahat riittäisivät juuri ja juuri jonkinlaiseen sisämaan röttelelöön lähelle Helsinkiä. Johonkin sellaiseen paikkaan, mihin olisi helppo ja nopea tulla viikonlopuksi, ja mistä käsin voisi vaikka käydä Helsingissä töissä.

Mies ei varsinaisesti innostunut asiasta, mutta sanoi että tietenkin voin tehdä omilla säästöilläni mitä haluan. Mutta kehotti etsimään sellaisen röttelön, missä ei tarvitsisi tehdä remonttia. Talon, joka olisi käyttövalmis. Hän ei halua ryhtyä puuhapeteksi ja hanslankariksi. Lupasin.

Ajelin aikani Uudellamaalla lapsi turvaistuimessa erilaisissa talonäytöissä, kunnes törmäsin rintamiestaloon peltojen keskellä. Talossa oli sisävessa, mutta ei suihkua. Pihapiirissä oli sauna, mihin kantovesi ja vesipata.

Talossa asui sydämellinen vanha rouva, jonka mies oli kuollut vuotta aiemmin talon edustalle sydänkohtaukseen. Rouva oli jatkanut asumista talossa vielä vuoden, mutta nyt siellä yksin asuminen tuntui raskaalta. Hän halusi helpompaa elämää ja muuttaa kylän keskustaan kerrostaloon.

Ihastuin taloon. Rouva oli pitänyt siitä ja pihapiiristä hyvää huolta. Taloa oli selvästi rakastettu. Sovimme kaupoista. Rouva esitteli minulle kaikki pihan kasvit, ja niiden hoitamisen, näytti miten kellarista laitetaan vedet päälle ja pois, kertoi, kuka hoitaa tien aurauksen, miten jätehuolto toimii. Ihana vanha rouva.

Sitten siinä kävi niin kuin vanhojen talojen kanssa käy. Jonkun ajan kuluttua aloimme ihmetellä hajua, asiantuntijat kävivät tutkimassa ja huomasivat että talon alapohja oli kyllä kuiva, mutta lahonnut. Se oli ilmeisesti kostunut joskus. Lattiat piti avata, rakentaa uudet rakenteet, vaihtaa eristeet.

Kyllä harmitti.

Rouva joutui maksamaan lattiaremontin. Minun kävi häntä sääliksi, yritin parhaani mukaan säästää kuluissa. Tyhjensin itse alapohjan sahanjauhoista, kannoin ämpäri kerrallaan sahanpurua pois.

Miehen serkku oli rakennusmestari, ja teki rakennustyöt kohtuuhintaan. Saatiin uusi lattia. Samalla jouduttiin uusimaan myös keittiökalusteet. Vanhat piti tietenkin purkaa, koska alta meni lattia.

Se oli rankkaa aikaa. Vanha rouva epäili että maksatan liikoja, vaikka päin vastoin yritin olla niin säästeliäs kuin mahdollista. Ja minä epäilin, oliko rouva tai välittäjä tiennyt lattiasta, oliko minua vedätetty asuntokaupoissa.

Lopulta talo saatiin kuntoon ja kaikki oli taas hyvin.

Olemme viettäneet täällä jouluja, talvilomia, pääsiäisiä, lukuisia talvisia viikonloppuja. Hiihdelleet pelloilla, keränneet sieniä ja mustikoita lähimetsistä,, saunoneet pienessä pihasaunassa. Kerran olen polttanut käteni lämminvesipadassa.

Välillä talon pitäminen on tuntunut raskaalta. Esimerkiksi silloin, kun vanhempani sairaudet etenivät ja he tarvitsivat apua. Ajoin kerran kuussa Keski-Suomeen pitkäksi viikonlopuksi hoitamaan ja auttamaan. Voimat eivät olisi riittäneet enää ylimääräisen kiinteistön ja pihan hoitoon. Uhosin monta kertaa myyväni talon pois. Yllättäen mies ja poika pistivät hanttiin. Ei saa myydä. He olivat kiintyneet röttelöön.

Kun vanhempani kuolivat ja lapsuudenkotini tyhjennettiin, toin talolle sieltä tavaroita ja huonekaluja. Ja taas viime vuonna, kun veljeni kuoli, toin lisää tavaraa. Täällä on minun lapsuudenaikaiset nukkeni, kouluaikainen kirjoituspiironki; se, jonka edessä tein läksyt. Täällä on papan nojatuoli, äidin keinutuoli, velipojan tekemä kaappi ja jakkara. Mummon ja papan lipasto. Äidin virkkaama päiväpeitto, äidin tekemä ristipistotyö kahdesta joutsenesta, kummitädin ikoni ja ihmeveitsi, kummisedän leikkuulauta, minun lapsuuden aikaiset mekkoni, veljen nalle, kattokruunu lapsuudenkodista, veljen entisöimä keinutuoli, äidin kampauspöytä, äidin Madame Rocher -hajuvesipullo, minun ylioppilaspukuni ja partiopaitani, seinäkello lapsuudenkodista, isän työpöytä. Minun nuoruuteni nolot lp-levyt: Modern talking, Wham, Dingo. Sarah Key:n postikorttikokoelmani. Kultapossukerhon säästölipas, jopa kirjeet ja kortit lapsuudesta. Syömme Arabian Kaira-ruokalautasilta, jotka ovat lapsuudenkodistani ja aterimiin on kaiverrettu vanhempieni nimikirjaimet. Tänne on kerääntynyt koko oma henkilöhistoriani. Melkein kaikilla tavaroilla on menneisyys. Jokainen esine on muisto. Uutena olen ostanut vain sängyn ja olohuoneen kukkasohvan. Ruokapöydän, laseja ja valaisimia olen hankkinut kirppareilta.

Kutsun taloa mausoleumikseni. Luulen että vielä kuolen tänne. Tai oikeammin – toivon sitä. Mikäpä tänne olisi kuollessa, omien muistojen keskelle, omaan mausoleumiin!

Siitä on kolmetoista vuotta kun ostin talon. Paljon on sinä aikana tapahtunut.

Isovanhempien entisen kirjahyllyn reunalla on yksi aarteeni. Se on pieni, sininen lappu, jonka on kirjoittanut 80-luvun alussa kuollut Elli- mummo. Mummon koukeroisilla kirjaimilla lappuun on kirjoitettu:  ”Jumalan siunausta Minnalle”. En ymmärrä, miten sellainen lapunpalanen voi ylipäätään olla tallessa? Mutta luulen että mummon siunaus on toteutunut. En ole onnistunut sitä itse tärvelemään, vaikka läheltä on monta kertaa pitänyt!

Vuosi sitten taloon rakennettiin uusi ”nokka”. Vanha, kylmä kuisti purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi lämmin kuistitila, jonka toiseen päätyyn saatiin kauan kaivattu suihku. Nyt on hyvä olla, kun pääsee suihkuun. Varsinkin kun hikoilee niin paljon ja usein kuin minä! Mies tosin valittaa lämminvesisäilön pienuutta. Kuuma vesi saattaa loppua kesken kaiken, sitä kun ei ole mitoitettu suihkulle, pelkästään keittiön ja vessan vedenkäytölle. Miehen mielestä meidän pitäisi hankkia uusi, isompi varaaja. Olen eri mieltä. Kuuman veden rajallisuus opettaa ekologisuutta. Ei tarvitse läträtä vedellä. Ja aina voi miettiä, milloin suihkuun menee. Ei kannata mennä esimerkiksi heti sen jälkeen kun poika on käynyt. Silloin vesi ei taatusti riitä. Vesi taloon tulee omasta kaivosta talon nurkalta.

Vanha rouva jätti taloon joitakin tavaroitaan, mm. arkkupakastimen ja 70-luvulta peräisin olevan Philips-pesukoneen. Philips pitää kovaa meteliä, mutta pesee hyvin. Pidän kovasti sen yksinkertaisesta pesuohjelmalogiikasta. Vaihtoehtoja ei ole paljon, voi valita joko kirjo- tai hienopesun ja niihin eri lämpötilat. Valinta tapahtuu nupista vääntämällä, ei millään kosketusnäppäimellä!

Imuri on myös rouvan vanha. Painava, melkein metrin mittainen pötkö, Electrolux 780. Vanhat värkit kestävät ikuisesti. Toivottavasti se koskee myös meitä 60-luvulla syntyneitä!

Täällä on myös pari pientä kukkataulua, jotka rouva on tainnut itse tehdä. Ja koiran kaulapanta. Olen antanut niiden olla paikoillaan. Luulen että koira on haudattu pihamaalle kohtaan, mihin krookukset nousevat keväisin sydämen muotoon.

Rouva on myös istuttanut narsissiläikkiä metsään. On kivan näköistä kun keväällä yhtäkkiä nousee metsään narsisseja. Pihapiirissä on jasmike, joka tuoksuu huumaavasti, ja erivärisiä rhododenroja. Valitettavasti moni perinnekukka on tainnut myös menehtyä minun ns. hoidossani. En ole kovin taitava puutarhanhoidossa, valitettavasti. Haluaisin olla. Haluaisin että pihani olisi englantilaistyylinen runsas ja rönsyilevä kukkapuutarha, mutta se rönsyää vain rikkaruohoa ja lupiineja.

Rouvan edesmennyt mies -hän joka kuoli talon edustalle- oli kuulemma käsistään näppärä mies. Joskus kun pähkäilen jonkun käytännön homman kanssa, ajattelen että Pelle varmaan tietäisi ja osaisi tämän, ja mielessäni pyydän häneltä neuvoa. Ajattelen, että ehkä hän jostakin pilven reunalta tarkkailee, mitä me täällä touhuamme, pidämmekö talosta huolta.

Täällä mausoleumissa, vanhan roinan keskellä, me nyt elämme korona-arkea.

Päivä kerrallaan. Eihän sitä muutenkaan enempää saa. Goethen sanoin:

”Katso tätä päivää
sillä se on elämä.
Sen lyhyessä hetkessä
on koko totuus.
Siinä on koko
olemassaolosi todellisuus,
kasvun riemu, toiminnan loisto,
kauneuden kirkkaus.
Eilinen on vain unta,
huominen on vain näky.
Mutta jos elät tämän hetken hyvin
on eilinen uni onnesta,
jokainen huominen toivenäky.
Katso siis tarkkaan tätä päivää,
aloita jokainen aamu uusi elämä.”

(Goethe)

 

Normaali

Rajat on kiinni

Lauantai 28.3.2020 aamulla klo 5.30. Keskiyöllä Uudenmaan rajat ovat menneet kiinni. Terveisiä täältä sisäpuolelta!

Kyllä tämä tilanne saattaa olla joillekin erittäin raskas. Mieleen tulee oma elämä tasan vuosi sitten. Veljeni eli rajan toisella puolella, hän kuoli 11.4.  Kuolemantapauksissa rajan saa ylittää, mutta olisiko ollut viisasta mennä sinne sairaalaan hänen luokseen? Mitä jos samalla olisi tietämättään kuljettanut pöpön mukanaan?

Samoin oli tilanne kummitädilläni. Hän sairasti ALSia ja hänen ainut lapsensa, serkkuni, joka asuu Ruotisissa, ramppasi ymmärrettävästi Ruotsin ja Suomen väliä nykyisen koronanrajan yli vähän väliä. Hän ei olisi voinut vierailla äitinsä luona lainkaan, eikä tietenkään kukaan muukaan.

Vastaavia tapauksia on tietenkin tällä hetkellä. Ihmiset eivät pääse omaistensa luo, on suuri huoli ja hätä heistä.

Me kävimme eilen perjantain ja pojan koeviikon päättymisen kunniaksi ajelulla ihmisten ilmoilla eli Kirkkonummella. Siellä on McDonaldsin autokaista auki. Ostettiin kahvit ja hampurilaiset, syötiin ne autossa parkkipaikalla.

Kirkkonummen Mäkkärin sijaitsee liikenneympyrän vieressä. Enpä olisi voinut koskaan kuvitella ihailevani liikenneympyrässä ajavia autoja. Siellä ne autot menivät ympyrää ihan niin kuin ennen vanhaan.  Liikenneympyrässä pyörivät autot ja paperipussista löytyvät hampurilaiset – maailma tuntui melkein entiseltä.

Kirkkonummella on myös hyvä muistella tilannetta täällä toisen maailmansodan jälkeen. Porkkala luovutettiin Neuvostoliitolle. Ihmisten piti lähteä eläimineen kotitiloiltaan, aikaa oli kymmenen päivää.. Kun junat kulkivat luovutetun alueen läpi, niiden ikkunat suljettiin ja vaunuun nousivat neuvostoliittolaiset sotilaat. Luovutusaika kesti 12 vuotta, ja päättyi 1956.

Ajatella, vasta -56! Mies on syntynyt 1958. Niin vähän aikaa sitten täällä oli sellaiset rajat. Että on sitä ollut rajoja ennenkin!

Auton kyljet olivat paksussa, kuivuneessa savipölyssä. Sillä aikaa kun minä käytin auton autopesulassa, mies ja poika kävivät Prismassa. Tienvarren kalakaupasta ostettiin aurajuustolohta. Kauppaan pääsi viisi asiakasta kerralla, ulko-oven lapussa sanottiin. Minä ja poika odotettiin autossa, mies kävi hakemassa kalat. Auton varustuksiin kuuluu nykyään pieni käsidesipullo ja laatikollinen kertakäyttöhanskoja.

Koe- ja karanteeniviikko on ollut pojalle stressaavaa. Huomaa siitä että ärähtää herkästi. Yritin kehua,, miten hienosti hän on koulun poikkeusolosuhteissa hoitanut. Noussut ylös koneen äärelle ajallaan, ja hoitanut annetut tehtävät.

Hatun nostos suomalaisille opettajille ja oppilaille. He ovat kyllä yksi tämän ajan sankarijoukko. Miten nopeasti – oliko siinä vain yksi välipäivä – kun koulut menivät kiinni ja siirryttiin etäopetukseen?

Olen seurannut ahkerasti uutisointia. Tietoa onkin ollut hyvin tarjolla. Mutta mitä Turkin Erdogan puuhaa? Tai Syyrian Al Assad? Mitä kuuluu Al-Anon leirille? Onko siellä koronaa? Ovatko Isis-ihmiset rauhoittuneet? Korona hallitsee nyt uutisointia. Vielä vähän aikaa sitten uutisten agendana oli suomalaislasten evakointi Al-Anosta. Nyt se asia on jäänyt. Mitähän muuta maailmassa tapahtuu? Olisi kiinnostava tietää.

Ompeluseuran porukka on aktivoitunut viestittelemään ruokakokeiluista. Minkälaisia lämpimiä voileipiä itse kukin on tehnyt. Pannarihaaste oli myös. Eräs jäsenistä täytti tällä viikolla 72. Hän asuu Espanjassa ja on eristyksissä siellä, eikä aio tulla pois. Nyt ei taida ompeluseura kokoontua livenä vähään aikaan.

Hautausmaalle etsitään lisätyövoimaa toukokuuksi. Nähtävästi valmistaudutaan epidemian etenemiseen silläkin tavalla. Ilmoittauduin kiinnostuneeksi. Olen työskennellyt kuutena kesänä hautausmaan suntiona pienellä paikkakunnalla. Tehtäviini kuului ruumishuone, haudankaivuu ja kirkoilliset toimitukset.

Hautausmaalla työskennellessäni keksin myös oman sloganini: Elä nyt, niin olet elänyt. Se pitää kaivertaa omaan hautakiveeni sitten kun kuolen.

Nytkin pitää kaikesta huolimatta muistaa elää. Vaikka sitten ajamalla Mäkkärin autokaistan läpi.

Hyvää huomenta rajojen molemmille puolin! Aurinko on noussut, menen keittämään kahvia.

Normaali

Varhaismummon pähkäilyjä

Olipa puuhakas päivä!

Tapahtui se, mikä niin usein: lähden tekemään jotakin, joka johtaa johonkin toiseen, kolmanteen ja niin edelleen. Pian huomaan että minulla on hommia levällään siellä täällä, hyvä kun saan ne edes jotenkin tehdyksi tai edes johonkin vaiheeseen. Ja sitten lopulta olen aivan rättipoikkipuhkiväsynyt.

Lähdin viemään pyykkejä narulle kuivumaan, kun keksin alkaa raaputtaamaan maaleja vajan ovista, jotka pitäisi maalata. Samalla siivosin vajaa.  Löysin padantapaisen, jossa yleensä poltan risuja. Keräsin risuja pihalta ja polttelin niitä padassa, samalla kun rapsutin maaleja. Risuja kerätessä keksin repiä maasta kurtturuusun, koska siihen kohtaan on tarkoitus siirtää pionit. Hirveän vaikeaa saada ruusu maasta, kun on niin piikikäs ja juureva.

Linnunpöntöt puhdistin. Se on yleensä miehen homma, mutta nyt ei selkävaivoiltaan siihen pysty, joten hoidin homman. Jätin pöntöt vähäksi aikaa tuulettumaan, kun näytti siltä että niissä oli kosteutta. Yritin myös saada biokompostia toimimaan. Lisäsin sinne kariketta ja sekoittelin. Ajattelin, että jos en saa koronaa, niin ehkä lintuinfluenssan linnunpöntöistä ja myyräkuumeen vajasta, ja vielä jonkin tunnistamattoman jätepöpön kompostista. Tai ehkä ne kaikki yhtä aikaa! Siinä se vasta tautisoppa olisi.

Häärätessäni keksin uuden sanan: varhaismummo. Vähän niin kuin varhaisteini. Minä olen eräänlainen varhaismummo elämäntavoiltani. Pienimuotoinen uurastelu  (taas tuli uusi sana, uurastelu on puuhastelua asteen rankempaa) sopii minulle. Nuorille ihmisille tällainen eristyselämä on rankkaa. Hormonit hyrrää ja toisten nuorten seuraan pitäisi päästä.

Poika oli ”välitunnilla” pihalla, kun polttelin risuja. Huomasin että mökin ohi juoksi nuori tyttö. Oli lenkillä, varmaan välitunnilla hänkin, ponnari heilui puoleta toiselle. Viittelöin pojalle: ”Katso, ihminen!” Ihan niin kuin olisin nähnyt aaveen. Poika nosti katseensa kännykästä, sen verran iso juttu se oli!

Sain myös lukijapalautetta. Se on aina hämmentävää, koska en ajattele, että blogia joku lukisi – varsinkaan joku tuntematon. Kirjoitan, koska se on minusta kivaa, ja koska se on minulle ajattelemista. Ajattelen, kun kirjoitan.  Mutta toki on erittäin mieluisaa, jos näistä höpinöistä on joillekin iloa.

Lukija oikeutetusti paheksui kesämökeillä eläviä etätyöläisiä, jotka mökkeilessään levittävät tautia ympäriinsä, ja ruuhkauttavat mökkipaikkakuntien terveydenhuoltoa. Näinhän se on, eipä sitä käy kiistäminen. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan. Tosin terveydenhuoltoa en rasita, koska olen tunnin päässä omalta terveysasemalta ja puolen tunnin päässä HUSin toiminta-alueelta, ja Uudenmaan läänin sisällä. Paikallista rautakauppaa ja S-markettia kyllä rasitan.

Mutta palautekeskustelusta pyörähti mielessäni liikkeelle iso pyörä. Muistelin omia ajatuksia ja tuntemuksiani alkuvuodelta. Tammikuussa ihmettelin kiinalaista uutta vuotta Oodin edustalla Helsingissä. Paikallisuutisissa tuli siitä juttua. Toimittaja kysyi koronasta, haastateltava sanoi että heillä on täällä hyvä hygienia, eikä se asia ole noussut juurikaan esille. Tuolloin Kiinassa oli epidemia pahimmillaan, mutta eihän sitä uskonut silloin että tauti tänne tulisi ihan oikeasti ja tosissaan, ainakaan niin paljon että kulkurajoituksia laitettaisiin, kouluja ja ravintoloita suljettaisi, tai että meidät laitettaisiin eristyksiin niin kuin Kiinassa. Näin kuitenkin kävi. Eikä mennyt kuin kolme kuukautta.

Helmikuussa paheksuin kirkon käytävän tukkivia ja samaan bussiin nousevia kiinalaisturisteja. Pitääkö niiden joka paikkaan tulla? Helsingin katukuvassa on ollut viime vuosina erittäin paljon aasialaistaustaisia. He täyttivät keskustan kirkot ja nähtävyydet, ravintolat ja kahvilat. Minne menikin, siellä oli hengityssuojukseen pukeutunut aasialainen. Varmaan minun naamastani pystyi lukemaan ajatukseni: et ole tervetullut, mene takaisin kotiisi, miksi tulit?

Helmikuun lopulla paheksuin samalle jumppatunnille tulevaa lentoemäntää. Vaihvihkaa kyselin, missä päin on viime aikoina lennellyt.

Nyt mediasta on voinut lukea, että eurooppalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti Afrikassa ja Amerikassa. Eurooppalaiset tuovat tautia.

Täällä meillä Suomessa tautia levittävät kesämökkiläiset, helsinkiläiset, uusmaalaiset sekä maailmalta takaisin palaavat. Nämä ominaisuudet eivät näy päälle päin, joten paheksuvat katseet voi siten välttää.

Toisin sanoen minusta helsinkiläisenä on nyt tullut kiinalainen. Että siitäs sain.

Siitä ei ole kuin sata vuotta, kun Suomessa oli paljon vihaa. Niin paljon vihaa, että naapurit tappoivat toisiaan, veli kävi veljeään vastaan.  Tässä lähellä on useampi syrjäinen muistopaikka. Ne ovat paikkoja, missä on pantu täytäntöön teloituksia. Synkkiä, surullisia paikkoja, missä on tehty tekoja, joiden oikeutusta on vaikea tästä perspektiivistä ymmärtää ja suvaita. Viha leimahtaa äkkiä, kun halutaan löytää syyllisiä.

Nyt näinä vaikeina ja haastavina aikoina meidän jokaisen on omalla kohdallamme tehtävä ajatustyötä sen hyväksi, että emme valitse vihaa tapahtuupa mitä tahansa. Ja väistämme muutenkin kaikkia niitä negatiivisia tunteita, jotka yrittävät saada meissä vallan. Emme voi tietää, minkälaista elämä on kolmen kuukauden päästä. Emmehän tätäkään tilannetta olisi voineet uskoa todeksi vielä alkuvuodesta.

Saksalainen Dieterich Bonhoffer vastusti avoimesti natsismia, ja joutui keskitysleirille, missä menehtyi. Kaksi kuukautta ennen kuolemaansa Bonhoffer kirjoitti keskitysleiriltä joulutervehdyksenä perheelleen runon, joka tunnettaan meillä virtenä numero 600. Siinä on lohduttavat ja toivoa tuovat sanat, jotka sopivat hyvin myös tähän panepidemia-aikaan. Laitan sen tähän loppuun.

Virren 600 myötä toivotan love & peace & harmony kaikille lukijoillle!

1.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

2.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

3.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

4.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

5.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

 

 

 

 

Normaali

Elämää korona-escape-talossa

Tasan viikko sitten mies ja poika tulivat tänne meidän korona-escape-taloon. Viikonloppuna poika jo kyseli, koska lähdetään takaisin kaupunkiin. En minä taida niistä maalaisia saada, vaikka kuinka toivoisin.

Pidettiin pieni perhepalaveri. Päädyttiin siihen että tärkeintä on, että kukaan ei kärsi yhtään ylimääräistä, ja että elämä on mielekästä. Niin mielekästä kuin se nyt näissä olosuhteissa voi olla.

Minä tiedän, että tulen hulluksi kaupungissa, jos en voi käydä töissä enkä treenaamassa, ainoastaan kävelyllä tai lenkillä lähipuistossa. Minun mielenterveys ei sitä kestä, mies tietää ja ymmärtää sen hyvin. Täällä minulla riittää häärättävää.

Päädyttiin siihen että minä jään joka tapauksessa korona-escape-taloon. Mies ja poika palaavat kaupunkiin, sitten kun maalaiselämä käy heillä sietämättömäksi. Kissakin lähtee kaupunkiin, koska poika ja kissa ovat erottamattomia.

Seuraava huoli tuli siitä, vaikuttaako mahdolliset kulkurajoitukset järjestelyyn? Kaiketi ei ole ihan hyvä juttu edes takaisin rampata. Mitä jos jäisimme jumiin eri residensseihin pidemmäksi aikaa?

Nyt odotetaan tietoa siitä, minkälaisiin kulkurajoituksiin hallitus on päätynyt. Todennäköisesti Uudenmaan lääni menee kiinni ennen ensi viikonloppua. Se ei tässä tapauksessa haittaisi, me olemme rajojen sisällä. Escape- talo on vain tunnin matkan päässä kaupungista.

Tänään käytiin ruokakaupassa. Kaupungissa ja normiolosuhteissa kaupassa tulee käytyä joka päivä, koska kauppaan on vain noin 600 metriä kotoa. Täällä kauppaan on yli kymmenen kilometriä. Muutenkin tuntuu paremmalta käydä niin harvoin kaupassa kun mahdollista. Tänään oli ensimmäinen kauppareissu sen jälkeen kun mies ja poika tulivat.

Kaupassa ei ollut hiivaa. Edellisenkin hiivan ostin huoltoasemalta, kun kaupasta oli loppu. Koko Suomi leipoo.

Ehkä oudointa on se että ei tapaa ihmisiä. Sauvakävelyllä tuli yksi rouva vastaan. Tervehdin ja ohitin tien toista laitaa. Ehkä voisi kehitellä yhteisiä virtuaalikävelyitä, ottaisi nappikuulokkeet ja puhelimen mukaan, soittaisi jollekin ystävälle, joka myös olisi kävelyllä, jossakin muualla, omassa miljöössään.

Miehen selkä on vieläkin kipeä – leikkauksesta huolimatta. Pystyy kävelemään pari kilometriä, mutta tänään selkä oli niin kipeä että ei sitäkään. Ja poika ei aina suostu kävelykaveriksi, menee mieluummin yksin lenkille.

Mies kaipaa urheilukisoja. Ei kuulemma kello viidentoista koronastudio vedä vertoja.

Hesari tulee vasta päiväpostin mukana. Usein säästän paperilehden seuraavaan aamuun, koska olen tottunut lukemaan lehteä aamukahvin kanssa, niin on sitten jotakin luettavaa. Mutta edellisen päivän uutiset ovat kyllä jo aika vanhoja seuraavana päivänä!

Olen virkannut paljon, ja tehnyt yhden hymypappapatsaan. Tänään aloitan ikkunanpokien kunnostuksen. Vähän epäilyttää, tuleeko siitä mitään, mutta nyt on ainakin aikaa kokeilla, eikä mitään syytä vetkutella hommasta. Paljon menee aikaa myös ruuanlaittoon, sitä kun pitää tehdä useamman kerran päivässä, ja muihin kotiaskareisiin. Pyykit vien ulos narulle kuivumaan, ei ole kuivausrumpua. Ensin pyykit jäätyvät, sitten kuivuvat. Tulee raikasta.

Pojalla on historian kokeet etänä. En tiedä, miten se tapahtuu, mutta hyvin on näyttänyt etäkoulu sujuvan. Ei ole tarvinnut puuttua asiaan. Mutta tylsää hänellä varmasti on ilman harrastuksia.

Kansanradioon soittaja sanoi, että ei tule tämmöiset viirukset omalle kohdalle, kun vain päättäväisesti ja lujasti sanoo ”että älä tule tänne”. Muistelen, että samanlaisesti ohjeisti Mikko Mallikas lastenkirjassa: Jos tapaa pelottavan kummituksen, sille pitää vain sanoa ”Mene pois paha mörkö, sinua ei ole.” Ehkä soittaja oli itse Mikko Mallikas!

On tämä erikoista aikaa ja elämää.

Normaali

Perintöpaperit ja erakot suvussa

En ole hamstrannut vessapaperia.

Johtuu siitä, että minulla on kaapin ylähyllyllä iso säkki perintövessapaperia!

Veli kuoli vuosi sitten, ja keväällä -19  tyhjensimme hänen asuntoaan. Kaapissa oli iso säkki vessapaperia. Ajattelin, että no tuohan jos mikä on käyttökelpoista, ja nostin vessapaperisäkin auton kyytiin. Toin perintökuorman tänne vapaa-ajantalolle, ja niinpä meillä on nyt koronavarastona ihka oikeaa perintöpaperia, Serlan Hellää. Oravan kuva kyljessä.

Veljen kätköistä löytyi myös hänen lapsena tekemiään piirustuksia. Äiti oli ne laittanut kehyksiin ja kirjannut joka teokseen nimen. Muistotilaisuuden päätteeksi jaoimme piirustukset. Jokainen sai ottaa mieleisensä. Otin kaksi piirustusta. Toinen esittää erakkoa ja toisessa on mörköjä. Nyt me olemme täällä koronaerakkoina ja pelkäämme koronamörköä.

Velipoika eli itse aika lailla erakkona. Olemme vitsailleet, että Pasi olisi kyllä tykännyt koronasta. Ei olisi tarvinnut pelätä, että joku tulee kylään. Ihan rauhassa olisi saanut loikoilla lazy-boy -tuolissa, katsoa non-stoppina Jim-kanavaa ja naukkailla vodkaa. Ei olisi ollut mrs Hyacinth -sisko tullut oven taakse vöyhkäämään. (Vöyhkä on muuten uusin lempinimeni, jolla mies ja poika minua nykyään kutsuvat.)

Suvussa on erakkotaipumusta, myöskin kummisetäni Tane eli sosiaalisesti rajoittunutta elämää. Hän asui pitkään veneessä. Oli sellainen keksijäkukkonen ja oman elämänsä havukka-ahonajattelija. Mutta viinaanmenevä Tane ei ollut. Joskus ehkä otti yksittäisen viskinaukun.

Tane oli huolissaan maailmanmenosta, ihmisten määrän kasvusta ja luonnon tuhoutumisista. Hän oli nuorena poikana lähtenyt merille, ja nähnyt monenlaista, mikä oli tehnyt nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Tane eli – jos ei nyt yhteiskunnan ulkopuolella – niin hyvin reunamilla.

Kun oma mies oli vielä sairaalassa toipumassa selkäleikkauksesta, kävimme häntä pojan kanssa katsomassa. Tuli juttua perinnöllisistä sairauksista. Poika kysyi, onko meidän suvussa sellaisia. Sanoin että ei ole kuin alkoholismi. Melkein kuulin kohahduksen, ja kuinka päät kääntyivät viereisillä pedeillä. Eihän sellaista saa sanoa ääneen, varsinkaan teini-ikäiselle. Mutta minun mielestäni saa ja pitää sanoa. Vaikeista ja epämielyttävistä tosiasioista pitää voida puhua suoraan. Se on myös ainoa keino voittaa ne.

Erakkous voisi olla toinen sukuominaisuus, mutta se nyt ei taida täyttää tautiluokitusta.  Saahan sitä ihminen sentään vielä elää sosiaalisesti rajoittunutta elämää.

Ja nyt korona-aikana se on ihan toivottavaa jopa. Esimerkillinen elämäntapa.

Saa nähdä, lisääkö korona alkoholismia. Voisi kuvitella. Hissukaiselämä kotona voi tehdä viinitonkasta kiehtovan. Itsekin olen havainnut olevani asian suhteen ”loma-asetuksella”. Nyt kun viikko on eletty koronaerakkona, täytynee ottaa itseään niskasta kiinni ja palata viininlipittelyssä ruotuun.

Ettei perinnölliset taipumukset – erakkous ja alkoholismi – ota tyystin valtaansa!

 

 

Normaali

Korona salaliittoteorioissa

Minä olen true-beliver, uskon mielelläni asioihin.

Homeopatiasta en ole ihan varma. On minulla piironginperällä joitakin homeopaattisia lääkkeitä. Olen ne joskus hankkinut homeopatiaan vankasti luottaneen edesmenneen kummitätini neuvosta. Mutta mielestäni ne eivät ole minulla toimineet.

Sen sijaan kukkatipat toimivat! Pirkko opetti minulle suntiokoulun aikoihin kukkatipat. Ne ovat ihan ihmedroppeja! Kukkatipat vaikuttavat ihmisen mieleen, joten asia on vähän eri kuin homeopatiassa, jossa vaikutuskohde pyrkii olemaan kehollinen ongelma.

Kukkatipoilla voi saada apua tunnepuolen haasteisiin, esimerkiksi vaikka elämänmuutoksen hetkellä, tai jos tuntee olevansa jumissa eikä osaa tehdä päätöstä tai suuressa surussa ja menetyksessä tai pelkotiloissa. Olen niillä joskus tarjonnut perheellekin, ja kissalle! Mutta eivät he tähän usko. Ja olen jopa tehnyt kukkatippoja itsekin kotipihan tuomenkukista.

Vaikka olenkin helppouskovainen, yhteen asiaan en usko: salaliittoteorioihin.

Eräs yö heräsin taas hikoiluihin, enkä saanut enää unta, ja koska olen kuunnellut jo miltei ”kaikki” Yle Areenan radiotallenteet, etsiskelin kuunneltavaa youtuben puolelta.

Olen seurannut välillä erään elämäntapavalmentajan juttuja. Hänellä on ollut ihan kiinnostavia ajatuksia hyvinvoinnista, treenaamisesta ja ravinnosta. Nyt hän oli tehnyt postauksen koronasta.

Hän oli sitä mieltä että tämä epidemia on suunniteltu juttu, millä ihmiset saadaan valtaan ja alistetuksi. Taustalla on pieni, maailmanlaajuinen joukko ihmisiä, jotka hyötyvät epidemiasta ja pörssiromahduksesta ja lääketeollisuudella on oma lusikkansa sopassa mukana.

Vlogissa hän kertoo, kuinka meidät on historian saatossa kasvatettu auktoriteettiuskovaisiksi, ja siksi meitä on nyt helppo ylhäältä päin hallita ja saada tekemään mitä vain, mitä tämä pieni hallitseva joukko tahtoo. Omat poliitikkomme ovat hänen mukaansa ehkä tietämättään samassa juonessa mukana, eikä meidän tulisi totella heitä.

Tämä suomalainnen elämäntapavalmentaja, jolla on 2600 seuraajaa youtubessa, on rokoitevastainen. Hänen mielestään rokotteet aiheuttavat mm. autismia ja autoimmuunisairauksia. Hän sanoi nauhoituksella moneen otteeseen, että älkää missään tapauksessa ottako koronarokotusta, kun sitä teille tarjotaan. Ja tuleva 5g-verkko aiheuttaa meihin säteilyä, sitä ei myöskään pidä ottaa käyttöön.

Pelottavaa. Ei pelota niinkään korona , 5g tai lääketeollisuuden salaseura, vaan nämä gurut ja heidän seuraajansa. Netti on pullollaan ”asiantuntijoita”, ja me herkkäuskoiset uskomme heitä.

En väitä, etteikö lääketeollisuus olisi kaupallinen, voittoa tuottava ala, ja etteikö lääketieteessä oltaisi tehty isoja mokia sen historian aikana. Mieleen tulee mm. talitomidi, rauhoittava unilääke, jota myytiin 60-luvun alussa ja joka aiheutti sikiökehitysvaurioita. Syntyi kädettömiä lapsia.

Tai Amerikassa roihuava kipulääkeriippuvuus. Tai sikainfluenssarokotus, joka aiheutti narkolepsiaa. Isoja virheitä on tapahtunut, ja yksilötasolla monen elämä niiden takia peruuttamattomasti kärsinyt.

Sitten tulee iso MUTTA. Lääkkeiden ja rokotteiden ansiosta on myös säästetty miljoonia ihmishenkiä. Mikä olisi tilanne ilman malarialääkitystä? Antibiootteja? Rokotteita tuhkarokkoa, koleraa ynnä muita kuolettavia, hirveitä sairauksia vastaan? Rokotteilla ja lääkkeillä on pystytty pelastamaan monia, säästämään meitä inhimilliseltä kärsimykseltä. Edes aids ei enää ole hirvittävä, tappava tauti, mitä se syntyaikanaan 90-luvulla oli. Ja tämä on lääketieteen ansiota.

On ihan fiksua että epäilee. Meille jokaiselle on luotu omat aivot sitä varten. On hulluutta uskoa mitään sokeasti. Auktoriteettiusko on mahdollistanut hirvittäviä asioita, kuten natsi-Saksan julmuudet tai isisin toimet.

Mutta ei pidä uskoa sokeasti myöskään salaliittoteorioihin.

Nyt järki käteen ihmiset! Nyt ei saa höpsähtää. Tällaisissa asioissa höpsähtäminen ja pelko voi olla vielä vaarallisempaa ja tuhoisampaa kuin itse ongelma.

Panepidemia voi tuntua pelottavalta, tulevaisuus hähmäiseltä ja epävarmalta. Silloin kaipaa johtajuutta, gurua, joka sanoo miten asiat ovat ja mitä minun tulee tehdä tai jättää tekemättä.

Mutta juuri tällaisina vaikeina aikoina pitää olla varovainen, kenelle johtajuuden omassa elämässään antaa.

Tällaisena aikana pitää pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä.

Vaikka sitten kukkatippojen avulla! (nauruhymiö)

Normaali

Koronatontut

On tämä kyllä merkillinen talvi, kun katselee taakse päin. Sellaista hissukaiselämää koko talvi!

Miehen piti aluksi päästä selkäleikkaukseen jo joulukuussa, mutta lisätutkimuksista johtuen aika meni umpeen, ja uutta leikkausaikaa odotimme maaliskuun alkuun asti. Onneksi se oli silloin! Ehti juuri ja juuri alta pois ennen koronaepidemian puhkeamista. Selkäleikkaus olisi pahimmassa tapauksessa voinut siirtyä vielä lisää.

Välillä omassa mielessä on ollut kiukku, elämä on tuntunut olevan jumissa. Yhteinen tekeminen vähissä, kun edes kävelyllä ei voinut aina käydä. Elämänpiiri on kutistunut.

Mutta nyt korona-aikakauden alettua se elämä tuntuu varsin laaja-alaiselta ja aktiiviselta! Ehkä se kaikki oli valmistautumista tähän. Eräänlaista hiljaiselon harjoittelua.

Olimme varanneet pienen matkan maaliskuun loppuun. Tarkoitus oli juhlistaa sitä, että hankala elämänvaihe olisi ohi, selkäleikkauksesta toivottu. Tarkoitus oli matkata Pietariin, liput balettiin oli ostettu, hotellihuone varattu.

Nyt matka ei tietenkään toteudu. Rajat ovat kiinni. Moni muu kevään meno jää menemättä. Keskiviikoksi oli liput stand-up esitykseen, sinne piti mennä pojan kanssa. Ehdotin että pidetään kotistand-up, kerrotaan vitsejä. Mies ja poika totesivat että minun juttuni ovat muutenkin yhtä stand-up’ia, että ei kiitos.

Ehkä pitää nyt keksiä joku muu keino juhlia taakse jäänyttä selkätalvea. Ehkä juhlaksi riittää se että pääsee pitkästä aikaa saunaan. Vajassa on joskus ostetut kuivatut vastat. Ehkä ne olisi nyt syytä ottaa käyttöön. Tosin, tarkemmin ajateltuna arpi ei taida kestää vastomista.

Tänään kävimme kaupungissa poistattamassa tikit selässä. Samalla veimme ruokaa isovanhemmille, oven taakse niin kuin jotkut tontut. Koronatontut. Sellaisia taitaa nyt hiippailla monen yli 70-vuotiaan oven takana.

Kävimme koronatonttuina myös ystäväpariskunnan oven takana. He olivat päättäneet hoitaa testamenttiasiat kuntoon, ja tarvitsivat papereihin todistajat. Kävimme kumihanskat kädessä laittamassa nimet paperiin.

Meidänkin pitäisi tehdä edunvalvontatestamentti. Se on tärkeä paperi, jos jompi kumpi sairastuu niin että ei pysty itse omista asioista päättämään. Silloin toisella aviopuolisolla on laillinen oikeus hoitaa virallisia asioita ja tehdä päätöksiä toisen puolesta.

Sinänsä oli jännä havannoida hiljentynyttä kaupunkia. Kävimme parissakin eri ruokakaupassa, ja molemmissa oli paljon vanhoja ihmisiä liikkeellä. Samoin kaduilla. Ei ehkä ole nämä suositukset menneet aivan perille.

Kävelin Perämiehenkatua Helsingin Punavuoressa. Kävin pullakaupassa sillä aikaa, kun mies oli terveysasemalla tikinpoistossa. Kaikki pienet kaupat, toimistot ja ravintolat olivat sulkeneet ovensa. Ainoa, mikä oli auki oli onnellisten loppujen thaihierontapaikka. ”Open” – neonvalo sykki ikkunassa. Voi hyvänen aika sentään!

Mietin, mitä jos Suomeenkin tulee ulkonaliikkumiskielto? Tai kielto, että mökillä ei saa olla? Norjassa saa sakot jos lähtee mökille. Ehdotin miehelle että muutetaan kirjat tänne vapaa-ajanasunnolle. Ei innostunut – vielä. Mutta en kyllä haluaisi lähteä takaisin Helsinkiin, jos mökkikielto ja ulkonaliikkumiskielto astuvat voimaan.

Kaupunkireissusta huolimatta ehdin tänään käydä pitkällä sauvakävelyllä. En nähnyt ketään. Yksi auto ajoi ohi. Ensin kävelin pientä maalaistietä, sitten päätin poiketa metsäpolulle. Keskellä metsää muistin, että täällähän on susia. Rupesi pelottamaan. Päätin että sauvon tästä lähtien yksin vain teitä ja avaria pellonreunoja, enkä mene yksin metsään.

Punahilkka pääsi kuitenkin turvallisesti takaisin kotimökkiin.

Sen pituinen se päivä.

 

 

Normaali

Tähtitaivasta katsellessa mietin joukkohautoja

Heräsin aamuyöllä sisäiseen kuumuuteen. Ikkunan takana tähtitaivas, olin hahmottavinani Otavan. Öinen tähtitaivas on kyllä yksi kauneimpia näkyjä mitä tiedän.

Uni ei enää tullut, pää hyrähti käyntiin. Pohdin koronaa ja hautaamisongelmaa.

Italiassa ja Espanjassa on jo satoja kuolleita. Mitenkähän Suomessa on varauduttu, jos koronan takia tai jostakin syystä ylipäätään, tulisi ruuhkaa hautaamisessa?

Ensin loppuvat kylmäsäilytystilat. Niitä on ruumishuoneilla ja sairaaloissa. Pienellä paikkakunnalla kylmäsäilytystiloja saattaa olla ruumishuoneella vain muutama. Jos vainajia ei saada kylmään, ne alkavat mädäntyä ja haista. 

Haudankaivaminen ei ole kovin nopeaa puuhaa. Yksittäisen hautapaikan kaivamiseen menee kokeneellakin kaivurilla helposti pari tuntia. Haudan sisäpuolelle laitetaan metalliset reunat – eräänlainen laatikko ilman pohjaa – haudan pitämiseksi kasassa. Samoin haudan ympärille tulee metallinen kehikko. Sen päällä arkunlaskijat seisovat. Ilman reunoja ja laitoja maa saattaisi pettää ja hautaan päätyä yhdellä ryminällä sekä arkku että arkunlaskijat.

Luterilainen hautaansiunaamisseremonia kestää noin puoli tuntia, kukkien lasku hautapaikalle vie oman aikansa riippuen saattoväen koosta.

Kun saattoväki on poistunut haudalta, haudan kansi avataan, metallireunat vedetään pois ja hauta täytetään. Siihen menee taas noin tunti, vähintään. 

Eli kaiken kaikkiaan yksittäiseen perushautaukseen menee kaikkine kommervenkkeineen vähintäänkin neljä tuntia, ja aika formulaa se jo on.

Metallisia suojalaitoja saattaa pienen paikkakunnan hautausmaalla olla vain kahdet. Näin ollen yhtä aikaa haudattavana voi olla kaksi vainajaa. Isoimmilla paikkakunnilla on tietenkin toisin, mutta epäilenpä olisiko silti metallilaitoja kovin paljon useampia, ehkä kymmenkunta korkeintaan.

Tällä matematiikalla pienellä paikkakunnalla yhden työpäivän aikana voidaan haudata kaksi vainajaa arkkuhautauksena.

Krematorioita on vain isoilla paikkakunnilla. Sinne tuodaan tuhkattavaksi kaikki lähialueiden polttohautauksen valitsevat. 

Eikä tuhkauskaan kovin nopea toimenpide ole. Isokokoisen vainajan poltto saattaa kestää jopa neljä tuntia. En tiedä, voisiko krematorion uuneja pitää päällä non-stop koko vuorokauden. Niissä lämpötila on jopa yli 700 astetta. Voi olla että henkilökunnasta tulisi pula, jos työtä tehtäisiin kolmessa vuorossa.

En tiedä, miten joukkohautaus järjestetään. Miten siinä estetään kuopan reunojen romahtaminen? Metallireunat kun on tehty juuri yhden hengen hautapaikkaa varten. Ja miten useampi arkku lasketaan joukkohautaan vierekkäin? Laskeeko arkut kuoppaan jonkinlainen nosturi? Käsin, perinteisillä ns. liinoilla niitä ei sinne tietenkään voida laskea. Todennäköisesti suojareunoja ei tarvita, jos nosturi on tarpeeksi kaukana montun reunalta, eikä reunojen tarvitse olla niin jyrkät.

Tällaisia hautaamisen logistisia ongelmia pohdin aamuyön tunteina tähtitaivasta katsellessa.

Keittäisikö jo kahvit, vai menisikö takaisin nukkumaan, jos uni tulisi.

Normaali

Valoa ikkunassa

Maaliskuun neljännen päivän ilta oli synkkä ja sateinen. Syksyinen –sanoisin– vaikka olisi pitänyt olla kevättalvi.

Kävelin Helsingin Kruunuhaasta kortteliravintola Marian Helmestä kohti kotia. Meillä oli ollut työkavereiden kanssa vapaamuotoinen illanvietto. Moni heistä on entinen Cantores Minores -poikakuorolainen. Marian Helmessä on piano, ja kello kymmeneen asti sitä saa soittaa.

Pojat lauloivat ja soittivat lutherilaisen oluenjuonnin lomassa. Piispallekin lähetettiin kuvatervehdys. Piispa vastasi, toivotti hauskaa iltaa.

Kotimatkalla kävelin läpi Senaatintorin. Huomasin että Valtioneuvoston linnan  yläkerrassa, yhdessä ikkunassa paloi valo. Ajattelin, kuka on jäänyt ylitöihin ja miksi? Joku siellä hoitaa meidän kaikkien – minunkin – asioitani.

Otin kuvan näkymästä. Laitoin instagramiin, kuvatekstissä kiitin kaikkia virkamiehiä ja poliitikkoja, jotka tekevät työtä yhteisten asioiden eteen. Kuva kommentteineen on siellä yhä katsottavissa.

Kaksi viikkoa tuosta syksyisen keväisestä illasta Suomi julistettiin poikkeustilaan.

En ole kulkenut Senaatintorin läpi. En ole ollut töissä, työvuorot ovat vähennetty/poistettu/muutettu. En ole tavannut työkavereitani myöskään vapaa-ajalla.

Mutta luulen, että jos nyt kävelisin yöllä Senaatintorin läpi, valtioneuvoston linnassa palaisivat valot useammassa ikkunassa.

Tällä hetkellä tuo illanvietto Marian helmessä 4.3. tuntuu lähes viimeiseltä ehtoolliselta.

Normaali

Korona-arkea

Ihmiset alkavat vähitellen tottua uuteen korona-arkeen. Tai jos ei tottua, niin ainakin löytävät uusia toimintatapoja. Kansalaisopisto ilmoitti että lavisjumppa ja sambaopettajat ovat tehneet jumppaohjelmat, joiden mukaan voi treenata facebookryhmässä. Ainoa ongelma on, että en ole facessa. Pitääköhän liittyä, että pääsee ryhmäliikuntatunnille?

Olen kuullut että jotkut pienet liikuntaryhmät kokoontuvat ohjatusti ulkona puistossa. Uutisissa kerrotiin että taksit ryhtyvät tuomaan ruokaa kaupoista. Ja että taloyhtiöiden seinille on ilmestynyt viestejä naapureilta, jotka ovat valmiita tarjoamaan kaupassakäyntiapua.

Puhelin pirisee. Nykyisin taas soitetaan ihmisille, ja kysytään kuulumisia.

Somessa on paljon päivityksiä siitä, mitä ihmiset ovat ryhtyneet puuhaamaan täyttääkseen yksinäiset ja yksitoikkoiset päivänsä. Martat lähettivät instagrammissa viestin, missä kerrottiin että heidän sivuillaan on ohjeita ja tekemistä lapsille.

Lukiolaisen ryhmäohjaaja lähetti kivan tsemppiviestin kaikille, ja kehotti oppilaita pitämään yhteyttä toisiinsa. Onneksi siihen on hyviä keinoja nykyteknologian avulla.

On hienoa huomata tällaisista pienistä asioista että hei, me yritetään. Me keksitään keinoja ja tapoja elää tämä aika läpi. Nyt huomaa myös somen hyvät puolet. Olisi varmasti paljon yksinäisempi olo ilman internetiä, pelkän television, radion ja lankapuhelimen varassa.

Voi olla että koronan ansioista kehitys menee harppauksen eteen päin. Ja mikrobiologiasta ja lääketieteestä tulee entistäkin suositumpia koulutusaloja.

Sekin sykähdytti kun ministerit kertoivat, mitkä ovat niitä yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä aloja, joiden työntekijöiden lapsille taataan varhaiskasvatus kriisitilanteesta johtuen. Yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä aloja ovat mm. siivous, logistiikka, kuljetus, hoitoala, jätehuolto, elintarviketuotanto, elintarvikekaupanala. Ei pankkiirit, sijoitusneuvojat, grynderit. Ollaan palattu oikeiden asioiden äärelle. Mikä on oikeasti tärkeää.

Lopuksi vielä kiitokset pääministeri Marinille ja muille ministereille. Huipputyötä! Ylpeänä voin katsoa teitä tiedotustilaisuuksissa. Jämäkkää, selkeää johtajuutta. Selkeitä vastauksia kysymyksiin ja perusteluja. Olen niin ylpeä Suomen hallituksesta. Meillä on paras mahdollinen hallitus ja pääministeri tällaiseen kriisitilanteeseen. Siunausta työllenne, ja kiitos!

 

 

Normaali

Perjantai 13.päivä

Tuntuu hullulta, miten normaali maailma oli viikko sitten.

Kävin jumpassa. Mies oli toipunut sen verran leikkauksesta, että pääsi kävelemään ulos. Menimme yhdessä lounaalle lähiravintolaan. Söin alkupalaksi vihersalaatin, pääruuaksi palsternakkakeittoa, jälkiruuaksi köyhät ritarit. Istuimme vierekkäin ja ihailimme arkista katumaisemaa isoista lasi-ikkunoista.

Joskus ravintolan ja yhteisen elämämme alkuaikoina istuimme siellä koko päivän valomerkkiin asti, pelasimme Trivial Pursuitia ystäväpariskunnan kanssa. Minä en tiennyt, kuka on Che Quevara. Viime vuosina olemme käyneet lounaalla tai joskus drinksuilla matkalla kotiin kulttuuririennoista.

Viikko sitten oli sateinen päivä, kaikki oli hyvin. Kaikki oli tavallista. Minä pidin sateenvarjoa meidän molempien päällä, koska miehen selkään sattui.

Seuraava päivä oli perjantai ja kolmastoista.

Tuntuu että taika toteutui – perjantaista tuli todellakin 13. päivä.

Elämä, elämäntapa, Suomi ja koko maailma muuttuivat.

Näinä päivinä mielessä on pyörinyt isävainaan viimeiset repliikit. Mies makasi kuolinvuoteellaan ja totesi: ”Oikeastaan tämä on hyvin mielenkiintoinen elämänvaihe.”  

Hattu nousee. Jos oma kuolemakin voi olla vain mielenkiintoinen elämänvaihe, niin miksipä ei siis myös tämä 1303 jälkeinen elämä.

 

 

 

Normaali

Mitä Muumimamma tekisi koronaepidemiassa?

Lapsille ja nuorille koronaepidempia voi olla paljon kauheampi tilanne kuin meille muille, vaikka faktisesti he ovat eniten turvassa. Tauti ei ole heille vaarallinen. Mutta lapselle ja nuorelle tautiepidemia voi olla henkisesti raskka kokemus.

Omakin teini on kysynyt, tuleeko maailmanloppu? Loppuuko koulu, kuollaanko me?

Aikuinen tietää, että kaikkea sattuu ja tapahtuu. Muurit murtuvat, tulee aids, sars, sika ja lintu, erilaisia taloussysteemejä tulee ja menee, vallankumouksia; totuuksia, jotka osottautuvat vain osatotuuksiksi, syttyy ja sammuu.

Pysyvä totuus on muutos, ja ihmiskunnan alisteisuus muutokselle. Lopulta meille – ns.luomakunnan kruunulle – näytetään mistä kana pissaa ja nurkka on. Mene sinne häpeämään omaa mukaparemmuuttasi, ihminen.

Nyt pitää miettiä, mitä Muumimamma tekisi?

Muumimamma sanoisi: ”Onpa jännittävä aikakausi! Tällaista en ole koskaan kokenutkaan! Nyt menen tekemään hilloa ja lättyjä. Tällaisella hetkellä kaikki tarvitsevat lättyjä ja takkatulta, villasukkia ja rakkautta.”

Niin sanoisi Muumimamma.

Ja olisi oikeassa.

Normaali

Miten konmarittaja selviytyy kotiarestista?

Jaa-a, nyt kun katson ikkunoita laskevan ilta-auringon valossa niin ei ikkunanpesu sittenkään ihan nappiin mennyt. Jäi sittenkin reunoille ja nurkkiin hähmäisiä rantuja. En ole hyvä pesemään ikkunoita. Myönnetään ja olkoon niin!

Koko viikonloppu on mennyt mökin siivouksessa, mutta ehkä ikinä ei ole ollut näin puhdasta täällä! Siivotessani omaa tavaratäytteistä mausoleumiani olen miettinyt konmarittajia.

Mitä jos konmarittaja joutuu kotiarestiin? Voi olla että tulee tylsää tyhjässä kodissa, missä on vain tarpeellinen ja kaikki turha viety pois. Tylsyydessä turha on tarpeellista.

Onneksi meillä Suomessa eletään etäällä toisistamme. Moni voi paeta mökille. Siellä saa sentään olla ulkona, pihalla, metsällä ja järvellä / merellä. Olisi vaikea kuvitella että Suomessa päädyttäisiin tilanteeseen, missä ihmiset eivät saa poistua kotoa. Vaikka ei kai siitäkään skenaariosta voi olla ihan varma. Näin on mm. Espanjassa ja Italiassa.

Koska en ennättänyt kirjoittaa viime viikolla, tekee mieli palata erääseen  tapahtumaan.

Silmieni verkkokalvoille on jämähtänyt erikoinen näky viime tiistailta.

Oli synkkä ja sateinen päivä, lupasin ajaa pojan rumputunnille Pasilaan. Kello oli noin 16.30.  Ratikka edessä hidasti liikennettä ja jäi aikaa tarkkailla ympäristöä. Huomasin että keskellä ajorataa, sillan alla oli parkissa työajoneuvoja. Siellä oli myös pieni kaivuri. Kaivurin ratissa nukkui mies. Selkä kyyryssä, lyhistyneenä, huppu oli vedetty pään yli,  pitkät hiukset roikkuivat hupun alta. Näky oli varsin kaurismäkeläinen. Sillan alla sateelta suojassa pieni kaivuri; väsynyt kuljettaja ratin ääreen uuvahtaneena, pimeässä ja autiossa Pasilassa.

Mielikuvitus lähti rakentamaan back-story’a. Kuinka pieni kaivuri kuljettajieen on kovasti ahertanut. Kaivanut kuopan Tripalalle, ja kaikelle muulle uudelle. Hirveä homma! Loputon kaivuutyö ja aherrus. Vihdoin työpäivä päättyy, kello tulee 16, kaivuriajuri ajaa koneensa sillan alle parkkiin, sateelta suojaan. Vetää henkeä, ja päättää ihan vain hetken hengähtää, kaikkensa antaneena. Nukahtaa.

Ja siinä kohtaa me ajamme ohi.

Maailmanlopun näky ennen erään maailman loppua.

 

 

Normaali

Koronaerakko

Olen koronaerakkopakolaisena mökillä. Onpa ihanaa!

Nolottaa sanoa noin.

Onhan tämä monella tapaa ja monille katastrofi, mutta silti, henkilökohtaisesti minulle tämä mahdollistaa elämän maaseudun rauhassa, siellä missä eniten haluan olla.

Olen ollut täällä nyt viikonlopun yksin. Päädyttiin perheen kanssa että näin on parasta. Talo pitää siivota talven jäljiltä, ja mies vielä selkäleikkauksen takia toipilaana, eikä voisi osallistua siivoukseen, ja jos poika olisi mukana, pitäisi laittaa ruokaa vähän väliä. Nyt voin rauhassa siivota ja häärätä kaiken valmiiksi. Perhe tulee perässä.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Pikkupakkanen. Tuulee. Loistava sää tuulettaa matot ja petivaatteet. Kerrankin ikkunoiden pesu onnistui! En meinaa sitä osata, mutta nyt otin käyttöön sanomalehtitaktiikan eli viimeistelin pesun hinkkaamalla ikkunoita rutatulla sanomalehdellä ja toden totta – se toimii.

Radiot (2 kpl) on päällä, ja kertoo että muu maailma on vielä olemassa tuolla jossakin vastakynnettyjen peltojen takana. Tullessani ostin narsisseja ulkoruukkuihin. Uskaltaisiko ne jo laittaa ulos, kestävätkö yöpakkaset?

Vessapaperia en hamstrannut. En ymmärrä sitä. Takapuolen voi aina pestä, jos paperi loppuu.

Päällä on rakkaat, röntsäiset mökkivaatteet; kuluneet farkut, flanellipaita ja puukengät. Ne on sitten hyvät! Jostain kumman syystä puupohja on rentouttava jalkapohjalle. Minulla on myrkynvihreät ruotsalaiset nahkanilkkurit. Niillä on täällä hyvä kopsutella, lattiat kun ovat vähän vilpoiset.

Ulkona olisi paljon tehtävää. Pihalta on yksi koivu katkennut puolivälistä. Se pitää sahata ja pilkkoa, mutta sen homman jätän siihen kun poika on paikalla. Opetan moottorisahan käytön.

Pihasaunan kiukaankivet pitää vaihtaa ja sauna pestä. Mutta sekin saa nyt odottaa, vielä on siivottavana vintti.

Tämä mökki on sellainen oma mausoleumini. Täynnä muistoja. Joka kerta kun siivoan jotakin särkyy. Tällä kertaa aasi tippui ikkunalaudalta, ja sen korvat katkesivat. Harmittaa. Edellisellä kerralla hajotin prinsessa Diana ja Charlesin häiden muistolautasen. Se vasta harmittikin! Yritän selittää asian itselleni niin että tavaraan ei saa kiintyä, vaikka ne rakkaita muistoja olisivatkin. Siksi sellaiset hajoamiset pitää ottaa vastaan eräänlaisena luopumisharjoituksena.

Siivotessani löysin kipon, missä oli monta porsliinihevosen jalkaa. Pienenä hevostyttönä keräsi porsliinihevosia. Alkavat olla jo kaikki enemmän ja vähemmän hajonneita. Olen niitä heppoja heittänyt pois, jättänyt ehjät jäljelle. Mutta näköjään kavioita on vielä jäljellä kipossa! Ehkä kasvatan pääsiäiseksi rairuohoa ja pistän jalat sinne törröttämään koristeeksi tipujen joukkoon. Tulee sellainen surrealistinen  pääsiäinen. Sopii hyvin epidemiateemaan.

Tästä tuleekin epidemiapääsiäinen ja epidemiavappu. Vaikea kuvitella vappua ilman juhlivia ihmisjoukkoja. Hiljainen vappu taitaa olla edessä.

Vaikka tämä omaehtoinen mökkikaranteeni kestäisi pitkäänkin, en usko pitkästyväni; virkkauslankaa on riittävästi, kirjahylly täynnä vanhoja kirjoja ja Valittuja Paloja, vintillä säkki savea ja kipisiä, jos luovuuskohtaus iskee ja huvittaa tehdä kipsipäitä. Äidin vanha ompelukonekin on, jos ompeluinto sattuisi iskemään, tosin sitä epäilen, olen huono ompelemaan, ei ole minun kakkupala. Vanhoja entisöintiä kaipaavia ikkunoita riittää. Itse asiassa koko talo pitäisi maalata.

Ainoa asia mikä harmittaa on ryhmäliikuntatuntien loppuminen. Olen päässyt niin hyvään vauhtiin, että en millään haluaisi keskeyttää treenejä. Nyt täytyy sitten harrastaa sauvakävelyä ja punnertaa itsekseen. Ja käydä kävelyllä metsässä. Ei paha.

Normaali

Keski-ikäinen, keskipaksu, Keski-Suomesta

Uusimmassa Kotiliedessä (nro 5) on artikkeli Vaateahdistus: Keski-ikäinen ja keskipaksu nainen tilittää.  Toimittaja jutussa on Riikka Lehtovaara.

Suomalaisten 50–59 -vuotiaiden naisten keskimääräinen vyötärönympärys on 92 cm ja keskipaino 76 kg.

Kaupan myyntitilastojen mukaan Suomen suosituin vaatekauppa on Prisma. Siellä suosituimmat koot ovat 40-46, ja prosentuaalisesti nopeimmin kaupasta häviävät koon 46 naistenvaatteet.

Tunnistan toimittaja Lehtovaaran ahdistuksen. Minäkin olen normaali nainen, siis keskiverto ja keskipaksu. Viime sunnuntaina olin keskiaikaisen musiikin konsertissa. Pidän kovasti keskiaikaisesta musiikista, ja luulen että se johtuu tästä keski-alusta. Kaikki keski- on niin minua. Olenhan kotoisinkin Keski-Suomesta. Se ei kuitenkaan ahdista.

En yleensä punnitse ja mittaile itseäni. Mutta muistan sen järkytyksen päivän, kun kävin vaa’alla ehkä noin kymmenen vuotta edellisestä kerrasta, ja vaaka näytti yli 70 kiloa. En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella painavani yli 70 kiloa! Näin vain on. Painan 73 kiloa.

Ilmeisesti luut isonevat keski-iässä. Hyvä on, joo-joo, olen lihonut. En enää mahdu hääpukuun vuodelta 1994. En edes mekkoon vuodelta 2003. A-linja on suosituin vaatemalli, ja a-olut parasta olutta. Olen siis vaateteollisuuden b-luokan asiakas. En enää hoikka. Minulla on liian isot rinnat, paitojen etumukset nousevat siksi liian ylös. Hartioista kiristää, koska minulla on hartiat. Pohkeetkin ovat alkaneet leventyä, ikään kuin kaksi jalkaani olisi väsynyt pitämään minua pystyssä, ja päättäneet vankistua. Toisaalta niinhän puutkin kasvavat. Ensin ne kasvavat täyteen pituuteensa, sitten alkavat paksuuntua. Ihan sama ihmisellä.

Vyötärönympärystäni en ole mitannut enkä sitä tiedä, mutta sisältöä on. Sen huomaa siitä että nettikaupasta ei voi ostaa hameita tai housuja, koska todennäköisesti ne kiristäisivät vyötäröltä.

Vyötäröltä kiristäviä vaatteita löytyy myös omasta vaatekaapista. En tiedä, mistä ja miten ne sinne ovat tulleet. Varsinkin housuja. Onneksi on olemassa mekkoja. Olenkin jo aiemmin hehkuttanut muotisuunnittelija Miia Halmesmaan vaatteita. Ne ovat mahtavia juuri sen takia, että eivät kiristä. Jos on kylmä sää, alle voi pukea vaikka miten paljon lämpimiä vaatteita, mekko mahtuu silti päälle, koska on ylisuuri one size.

Onneksi vaateteollisuuskin kehittyy. Samaisessa Kotilieden artikkelissa ennustettiin että tulevaisuudessa suuntaus on pois massamuodista. Yksilöllisyyttä aletaan arvostamaan ja vaateteollisuuden kehittyessä se voi myös vastata paremmin yksilöllisyyden vaatimuksiin. Ehkä tulevaisuuden vaatekaupassa vartalomme skannataan, ja saamme juuri meidän mitoilla tehdyn vaatteen postissa kotiin. Onhan jo nyt ainakin farkkuja saatavilla juuri omilla mitoilla, mutta tietenkin varsinkin kalliita sellaisia.

Äskettäin katselin tarjouslehden kuvastoa. Siellä mainostettiin push-up farkkuja. Olen kyllä kuullut push-up liiveistä, mutta että farkkujakin. Ilmeisesti ne nostattavat takapuolta, oletan. Nythän pitää olla iso brasilialainen takapuoli. Juuri sitä minulla ei ole. Päin vastoin, sellainen tylsä litteä, keski-ikäisen takapuoli. Kovilla penkeillä saattuu istua pitkään, kun omat pehmikkeet puuttuvat.

Ystävä vinkkasi vaihdevuosi-ikäisille suunnitelluista alusvaatteista ja yöasuista. Niiden kangas on suunniteltu erityisesti auttamaan kuumissa aalloissa. Löytyy netistä becomeclothing.com  Kuulostaa mahtavalta. Pyydän äitienpäivälahjaksi yöpaidan. Jospa helpottaisi yöunia.

Kyllä kehitys kehittyy. ja me sinä samalla. Tunika ja leggingsit eivät enää ole ainoa vaihtoehto keski-ikäiselle. Paitulikansa pääsee toteuttamaan itseään myös pukeutumisella. Rohkeutta ja persoonallisuutta pukeutumiseen.

Kurttuja saa olla naamassa, mutta ei mekossa. Paitsi pellavamekossa.

 

Normaali

Tervetuloa uusi, introverttien aika

Olisikohan kuulkaa niin että ekstroverttien aikakausi on vihdoinkin päättymässä ja introverttien alkamassa? Muutamia ennusmerkkejä olen ollut havaitsevanani.

Aamutelevisiossa haastateltiin Suomen euroviisuedustajaa Aksel Kankaanrantaa. Hienoa että juuri hän voitti! Niin erilainen kuin muut pinnalle pyrkivät: vaatimaton, hiljainen, varautunut, introvertti!

Haastattelussa Aksel kertoi itsestään. Hän sanoi että ei halua elämöidä ja tehdä julkisuustemppuja. Kaikki sellainen vie huomion itse tekemiseltä, siltä mikä hänestä on tärkeintä eli musiikista. Hän haluaa että huomio kiinnitetään musiikkiin, ei häneen itseensä, hän ei ole tässä tärkeää.

Voi miten raikas näkökulma kaiken koohkaamisen ja minäminäminä, katso minä tässä -meuhkaamisen jälkeen!

Seuraavaksi haastattelussa oli entinen räppäri Mikael Gabriel vuoden julkisuustaon jälkeen. Siinäpä oli muuttunut mies. Rauhallinen, seesteinen, miltei vaatimaton, humble. Oli tehnyt uudenlaista musiikkia, lopettanut räyhäämisen. Kuunteli haastattelijan kysymyksiä, vastasi niihin, puhui miltei hiljaa.

Saapas nähdä, milloin tähän vaatimattomuuden genreen liittyvät myös muut?

Hesarissa oli 9.3. Heidi Moision ajatuksia herättävä kolumni ”Miksi kukaan ei käske ekstroverttiä vaikenemaan?” 

Hyvä kysymys, miksi ei?

Kukapa ei olisi ollut palaverissa, koulun vanhempainillassa, sukujuhlissa tai muussa tilanteessa, missä joku omaa ääntään ja omia ajatuksiaan jumaloiva jatkaa loputonta välimerkitöntä monologiaan.

Introverttejä käsketään reipastumaan ja rohkaistumaan, siitä vain reippaasti esitelmöimään ja ihmisten ilmoille. Miksi ekstroverteille ei sanota että turpa kiinni ja rauhoitu. Anna muillekin tilaa. Opettele kuuntelemaan. Opettele olemaan hiljaa. Jollakin muullakin voi olla asiasta sanottavaa, vieläpä fiksumpaa kuin sinulla.

En muita missä vaiheessa tämä ekstroverttiaika alkoi? En osaa sitä paikallistaa. Missä vaiheessa aloimme ihannoida juuri heitä? Milloin vaatimattomuus, nöyryys, asialinja ja asiassa pysyminen unohtuivat? Missä kohtaa asiaa tärkeämmäksi tuli huomio?

Kyllä. Nyt aika on kypsä introverteille. Aika sanoa hyvästit huomiotaloudelle. Tervetuloa back to the fact.

Aksel Kankaanranta; kiitos että näytät tässä loistavaa esimerkkiä! Onnea Euroviisuihin. Hyvin menee. Laulussasi on sanoma, samaa sanoi jo Ovidius aikoinaan omalla tavallaan, ei saa takaisin aaltoa, joka meni jo. Sinun laulussasi se sanotaan:
But we never know what we have
Until it’s over and we’re looking back

Karsintojen toiselle sijalle jäi ennakkosuosikki Erican Cicciolina. Siinä sanotaan mm. näin:

”Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

ja

”Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas”

Nämä kaksi Suomen euroviisukarsinnan kaksi kappaletta edustavat täydellisesti introverttiyttä ja ekstroverttiyttä.

Introvertti voitti.

Normaali

Oppimisen paikka koko ihmiskunnalle

Usein ihmiselämässä kokemamme haastavat ajanjaksot ohitettuamme ja niistä pää pinnalla nippanappa pysyen selviydyttyämme, koemme vaikeat ajat elämän käännekohdiksi. Työttömyys, vakava sairaus, onnettomuudet, erot ynnä muut ovat oppimisen paikkoja. Opimme itsestämme uutta, arvomaailma muuttuu, silmät avautuvat ja ymmärrämme, mikä elämässä on viime kädessä tärkeää.

Näin meille naistenlehdissä ja elämäntaito-oppaissa opetetaan ja esimerkitetään.

Elämme parhaillaan yhdessä, koko maailma, vaikeaa aikaa. Tuntuu siltä kuin luonto/kohtalo/maailmankaikkeus yrittäisi opettaa meille jotakin – vieläpä varsin kovalla kädellä.

Korona-epidemia voi olla silmiä avaavaa oppimisen aikaa. Mikä elämässä on viime kädessä tärkeää? Pitäsikö asiat maailmantaloudessa, kaupassa, matkailussa, ruuantuotannossa, teollisuudessa tehdä toisin? Tai jos ei, niin ainakin oivallamme, miten riippuvaisia olemme toisistamme, virukset – niin kuin eivät saasteetkaan – tunne rajoja. Ne ovat demokraattisia, rahalla ja asemalla ei niistä voi suojautua. Etninen tausta ei auta, puolueella tai uskonnolla, ihonvärillä tai koulutuksella ei ole merkitystä.

Eria asia on, otammeko opiksemme. Muuttuuko mikään. Tai missä määrin. Mutta mietinnän paikka tämä on. Ja kotikaranteenissa sitä on aikaa miettiä, jos sellaiseen joutuu.

Ehkä opimme arvostamaan enemmän lähimatkailua, ruuan ja tavaroiden lähituotantoa, näemme rahamarkkinoiden epävakauden ja epäluotettavuuden, käyrät eivät ikuisesti vain nouse, tuotanto ja kulutus ei voi ikuisesti vain kasvaa.

Riittäisikö vähemmän? Voisimmeko elää pienemmin?

Tai jos ei muuta niin ainakin opimme oikeaa käsihygieniaa. Ja ehkä tulevaisuudessa sairaana ei enää lähdetä töihin tai ylipäätään ihmisten ilmoille, maltetaan sairastaa kotona. Ehkä opimme huomioimaan toisia.

Oppimisen paikka ihmiskunnalle. Olisipa hienoa, jos tulevaisuudessa historiankirjoissa tätä aikakautta kuvattaisiin ajanjaksona, jolloin ihmiskunta teki elämäntapamuutoksen, joka pelasti maailman ja luonnon ja viime kädessä ihmisen itsensä.

Normaali

Kaikki maailman naiset liittykää yhteen!

Naistenpäivää vietetään ihan väärässä paikassa. Sitä pitäisi viettää Intiassa, Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Ja Turkissa.

Katsoin järkyttyneenä Yle Areenalta Ulkolinjan dokumenttia Aasian poikamiespommi. Aasiasta puuttuu 177 miljoonaa naista agressiivisen väestönsuunnittelun seurauksena. Kaikille miehille ei löydy vaimoa, he eivät voi perustaa perhettä. Siitä seuraa tyttölasten kidnappauksia, ihmiskauppaa, orjuutta, (joukko)raiskauksia ja ylipäätään rikoksia ja levottomuuksia.

Kiinassa pieniä tyttöjä kidnapataan ja kasvatetaan uudessa perheessä ”omana” tyttönä oman, biologisen poikalapsen kasvukumppanina. Ideana on, että he aikuistuttuaan menevät naimisiin keskenään. Näin vanhemmat voivat varmistaa, että oma poika saa vaimon itselleen. Ja jos jostain syystä nämä ”sisarukset” eivät haluaisikaan mennä naimisiin keskenään, tytön voi myydä morsiameksi toisaalle. Kidnapattu tyttö on hyvä sijoitus joka tapauksessa.

Dokumentissa oli myös yhtenä esimerkkinä intilainen nainen, joka kidnapattiin, ja joka joutui pakkoavioliitton ja seitsemän muun miehen seksiorjaksi. Onneksi naisella oli sinnikäs veli, joka sai apua ihmisoikeusjärjestöltä. Nainen löydettiin ja vapautettiin. Kidnapatun naisen ”aviomies” väitti kivenkovaa, että kyllä on menty naimisiin ihan laillisesti ja tässä on todistajiakin. Taisivat olla miehen kavereita, jotka käyttivät samaa naista seksiorjana.

Intiassa tehtiin väestönsuunnittelun nimissä 50- ja 60-luvuilla pakkosterilointeja ja pakkoabortteja, vieläpä varsin huonoissa ja epäinhimillisissä olosuhteissa. Eräs ulkomainen gynekologi oli toimenpiteitä nähtyään kirjoittanut, kuinka hän on tehnyt vastaavia toimenpiteitä omille tutkimuskoirilleen paremmissa olosuhteissa ja kivuttovammin.

Etelä-Koreassa on myös iso naisvaje 50- ja 60-luvuilla tapahtuneen väestönmuokkauksen seurauksena. ”Onneksi” vaimon voi ostaa 10.000 eurolla Vietnamista. Tulee kuulemma nättiä lapsia. Mielellään poikavauvoja – vieläkin. Nyt abortit on kielletty, mutta niitä tehtään silti, koska tyttöjä ei haluta – vieläkään.

Aamu-uutisissa näytetään naistenpäivän mielenosoitusta Istanbulista Turkista. Täysissä varustuksissa olevat mellakkapoliisit ovat naisten kimpussa. Naisten, joilla ei ole mitään suojavarustusta. Paljain käsin yrittävät työntää mellakkapoliiseja loitomalle.

On pitkä matka siihen että Intiassa, Kiinassa, Turkissa – tai Venäjällä – on omat sannamarinit ja tarjahaloset. Että naisten on mahdollista päästä politiikan ja yhteiskunnan huipulle.

Jos joskus laulettiin että kaikki maailman proletariaatit liittykää yhteen, pitäisi nyt laulaa: kaikki maailman naiset liittykää yhteen!

Nainen on joutunut olemaan politiikan kohteena. Naisia on pakkosteriloitu, pakkoabortoitu, jossakin abortit ovat kielletty, ja niitä tehdään vaarallisissa olosuhteissa. Naiset ovat olleet ja ovat kauppatavaraa, myyty vaimoksi, seksiorjaksi, kotiapulaisiksi.

Länsimaissa naiset on välillä haluttu kotiin, välillä töihin. Nyt pitäisi ryhtyä lapsentekotalkoisiin ja tehdä paljon suomalaisia lapsia, että yhteiskunnan rattaat eivät hyydy.

Katson Yhdysvaltojen presidentinvaalien esikarsintoja. Yli 70-kymppisiä harmaita pappoja. Ajattelen, miten hienoa on se, että meillä Suomessa on uskallettu tehdä sukupolvenvaihdos. Uskon että maa, joka uskoo ja luottaa nuoriin ja uuteen sukupolveen on valmiimpi tulevaisuuteen.

Vanhalla ihmisellä voi olla paljon kokemusta, mutta ei ehkä visioita. Tai visiot perustuvat epärealistiseen, menneen aikakauden, oma huippueran takaisin saamiseen. Mutta kehityksen kelloa ei voi siirtää kesäaikaan. Pitäisi olla ymmärrystä ja taitoa mennä eteen päin. Ottaa isoja askeleita.

Yhteiskuntien ja politiikan johtopaikoille tarvitaan heitä, joiden elämän momentum on juuri tämä. Joiden tietotaito on ajantasaista, ja joiden katse on tulevaisuudessa.

Miten se Suomen euroviisuedustaja Aksel Kankaanranta osuvasti laulakaan:

We had a good ride
But we never know what we have
Until it’s over and we’re looking back

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Surevat sisko

Olipa terapeuttinen kokemus, kerta kaikkiaan!

Kävin katsomassa Klaus Härön ”Elämää kuoleman jälkeen” – elokuvan. Ihan sattumalta huomasin että elokuvasta oli ennakkoesitys Maximissa Helsingissä, ja itse ohjaaja paikalla. Sinne siis!

Elokuva perustuu Klaus Härön omakohtaisiin kokemuksiin. Hän oli vähän päälle parikymppinen opiskelija äidin kuollessa syöpään. Isä oli väsynyt pitkästä sairausajasta, ja hän olisi halunnut päästä hautajaisista mahdollisimman vähällä.

Elokuva kertoo kuoleman ja hautajaisten väliin jäävästä ajasta. Ajasta, jolloin pitäisi osata surra yhdessä, ja samalla hoitaa monia käytännön asioita. Aina ei kuitenkaan mene niin kuin Strömsöössä.

Elokuvassa minua kosketti eniten isän ja tämän sisaren välinen suhde. Se oli aivan kuin minä ja veljeni. Veljeni oli perheetön poikamies, erakko äkäpussi, joka vältteli kaikkea ja kaikkia. Ovi oli tiukasti säpissä. Minä änkesin itseäni hänen elämäänsä, ja siitä hän ei pitänyt yhtään. Kun kysyin miksi, hän vastasi no kun sinä olet sellainen mrs Hyachinth. 

Niin olinkin. Tunnistin itseni. Osuva analyysi minusta. Hääräsin ja puutui hänen elämäänsä, koska olin huolissani, välitin ja rakastin.

Sain vuosi sitten puhelinsoiton, olin rautakaupassa ostamassa remonttitarvikkeita, kuulin että veljeni kuolisi, kyse olisi päivistä ehkä tunneista. Vasara tippui ihan konkreettisesti. Lähdin saman tien 400 kilometrin päähän hänen luokseen. En edes käynyt hakemassa hammasharjaa tai vaihtovaatteita. Matkan varrelta ostin paksut sukat, koska sää pohjoiseen päin mentäessä viileni.

Kun saavuin kuolinvuoteen ääreen, veljeni hymyili ja sanoi – ei enää äkäisenä siitä että puuttuisin hänen elämäänsä, nyt ääni oli helpottunut:  Hyasintti tuli!

Niin tuli. Ja oli.

Ne sukat on minulla vieläkin. Ei mitkään erityisen kauniit, harmaat fleece-sukat, porojen ja lumihiutaleiden kuvia. Alelaarista ensimmäiset, mitkä käteen osuivat. Paikallisesta S-marketista. Samalla ostin evääksi karjalanpiirakoita ja banaaneja. Sukista tulee mieleen ne muutamat päivät sairaalassa veljen luona. Saattohoitosukat. Käytän kotona iltaisin, miltei päivittäin, jos varpaita palelee.

Tästä kaikesta on aikaa miltei vuosi. Tapahtui huhtikuussa vuosi sitten. Löytyy blogin arkistoista, jos niihin aikoihin haluaa palata, mutta itse en. En sen kummemmin.

Hyvällä, hoitavalla tavalla Klaus Härön elokuvan Elsa ja Nisse ovat minä ja veljeni.  Sellaista se on sisaruus, välittäminen, rakkaus ja kiintymys, se ilmenee nahisteluna.

Huvittavinta oli, että elokuvan Elsalla oli virkattu myssy päässään. Minulla oli myös itse virkkaamani myssy kun menin elokuviin. Mietin vielä eteisessä, laitanko Queen-pipon vai virkatun myssyn, ja päädyin myssyyn, koska ei ollut kovin kylmä. Pipossa voi tulla kuuma.

Elokuvan jälkeen kävin kiittämässä ohjaajaa ja Elsan esittäjää. Sanoin olevani tosielämän Elsa, johan sen virkattu myssyni todistaa!

Kotimatkalla avasin kännykän. Sinne oli tullut viesti ystävältä.

Hänen veljensä oli kuollut tänään. Kuukausi sitten kuuli sairastavansa syöpää.

Mitä minä voin tehdä, millä sanoilla, teoilla lohduttaa?

Ehkä virkkaan ystävälle Elsa-myssyn. Surevat siskot käyttävät sellaisia.

Elokuvasta jäi mieleen erityisesti eräs lause. Se meni jotenkin niin että Suru on iso hiekkakasa, jota ei voi viedä pois kauhakuormaajalla. Suru on hiekkakasa, joka pitää lapioida pois käsin.

Niin se on. Suru on hidasta. Veljen kuolemasta on vuosi, sitä asiaa minä lapioin, hiekkakasa on vielä iso. Klaus Härön äidin kuolemasta on parikymmentä vuotta. Hän lapioi sen viimeisiä rippeitä pois tässä elokuvassa.

Otan osaa. Meidän kaikkien, jokaisen suruihin ja kaipauksiin, viimeisiin jäähyväisiin, niiltä ei välty kukaan.

Jatketaan lapiointia.

Ps. Jos joku jäi miettimään mieheni selkäleikkausta, se oli tänään ja meni hyvin! Kaikki hyvin!

 

 

Normaali

Arvostan sinua, Pate Mustajärvi

Hatunnosto Pate Mustajärvelle, äijärockin kuninkaalle! Hesarissa 4.3. oli Paten haastattelu, joka antoi paljon ajateltavaa.

Popedan keikat olivat aina alkaneet Maamme-laululla ja päättyneet Porilaisten marssiin, ja Pate piti itseään isänmaallisena ihmisenä. Emma-gaalassa joku Patelle tuntematon blondi pyysi päästä kaverikuvaan. Blondi oli perussuomalaisten Laura Huhtasaari, ja pian Pate oli somessa julistettu natsiksi.

Pate on isänmaallinen, mutta ei toisia poissulkevalla tavalla. ”Kaikki fundalismi on vaarallista”, sanoo Pate. ”Isänmaallisuutta käytetään nykyisin hyväksi. Se lähtee käsistä”. Pate riisui leijona-riipuksen kaulaltaan, ja laittoi keikkajulisteen taustaksi sateenkaaren ja my little ponyn.

Tuntuu varmasti pahalta, jos oma identiteetti ja työ ”kaapataan” ideologialle, jota ei itse hyväksy. Ja kaiken päätteeksi tulee vielä tuomituksi ja saa leiman omaan otsaansa.

Pate Mustajärvessä on meille kaikille hyvä esikuva: tavallinen mies, joka seisoo omilla jaloillaan, ajattelee omilla aivoillaan, joka osaa myös tunnustaa tehneensä itse virheitä, ymmärtää maailman muuttuneen ja yrittää sopeutua nykyiseen. Erinomainen esimerkki siitä, minkälaisia ja miten meidän jokaisen tulisi olla ja toimia. My sincere respect!

Isänmaallisuus on totisesti muuttunut vuosien varrella. Työskentelin 90-luvun lopulla mainostoimistossa, ja minulla oli tapana pukeutua itsenäisyyspäivän aattona töihin äidin vanhaan kansallispukuun. Otin myös mukaan cd:n, missä oli Porilaisen marssi ja muuta tunnelmaa nostattavaa Suomi-musiikkia.

Tunnelma ei ollut vakava, pikemminkin karnevalistinen. Iloista ilakointia Suomen syntymäpäivän johdosta.

Töissä oli työntekijä Ruotsista. Hän ihmetteli touhua, ja sanoi että tuollainen ei olisi mahdollista Ruotsissa. Siellä ei saa olla tuolla tavalla isänmaallinen. Ruotsissa oli jo tuolloin ääriajattelua, ja isänmaallisuus leimattu äärioikeistolaiseksi ja etnonationalismiksi.

Muistelen ihmetelleeni. Että minun viattomassa hörhöilyssä tuohivirsuissani Porilaisten marssin tahdissa voisi olla jotakin pahaa? Vieläkin ihmettelen samaa, enkä tiedä, mitä ajatella asiasta. Olo on kuin Patella.

Kansallispuku on jäänyt kaappiin.

Ehkä pitäisi tulla ulos kaapista.

Pukeutua jälleen kansallispukuun. Ehkä taustalle on syytä laittaa sateenkaari , Benettonin mainos ja my little pony, että ei tule väärinymmärretyksi. Minulle kaikki käy. Paitsi ei fundamentalismi. Missään asiassa. Siinä olen täysin Paten linjoilla.

Ps. Tuli tuossa mainittua Benettonin mainokset. Tupsahtivat kirjoittaessa mieleen. Muistatteko, ne missä oli aina kaiken rotuisia ihmisiä? En muista nähneeni pitkään aikaan. Miksiköhän? Onkohan niistäkin tullut jotenkin paheksuttavia?

 

 

 

Normaali

Hysterian sakea sumu

Ihailen lasten tekemää taidetta Snellmannin ala-asteella, missä käyn jumpassa. Viimeksi siellä roikkui katosta outo keinujengi. Todennäköisesti paperimassasta valmistettuja hahmoja keinumassa, kukin omassa keinussaan. Jokaisesta hahmosta roikkui lappu, ja siihen oli lehdestä leikatuista sanoista kirjoitettu viesti. Eräässä lapussa luki: ”Minua pelottaa paljon. Mutta minä teen sen.”

Kyseinen keinuhahmo puhutteli minua. Vasta kotona myöhemmin illalla ymmärsin miksi. Minuakin on pelottanut viime päivinä.

Mies menee selkäleikkaukseen. Sitä on odotettu koko talvi, ja nyt se vihdoin tapahtuu, ihan kohta. Järjellä ymmärrän että ei sitä kannata pelätä. Vähän sama kuin pelkäisi lentämistä. Joka päivä lennetään onnistuneesti, joka päivä leikataan potilaita.  Yleensä kaikki menee hyvin. Mutta jotenkin se mutta ja jos pelottavat. Mitä jos.

Yöllä heräsin, enkä saanut unta. Hieraisin silmääni, ja minusta tuntui että en hetkeen nähnyt silmällä mitään. Piti nousta katsomaanvpeilistä, että onko silmä siinä vielä. Oli se. Olin ihan varma, että verkkokalvo on irronnut. Että kohta maataan tässä vierekkäin, mies liikuntakykynsä menettäneenä ja minä sokeana.

Siinä meni loputkin yöunet. Ehdin jo suunnitella, että nyt kyllä tarvitaan jonkinlainen kodinhoitaja ainakin aamupäiviksi. Joka voi käydä ruokakaupassa, laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Että ei voi edellyttää perheen ainutta tervettä kuusitoistavuotiasta lukiolaista tekemään sitä kaikkea.

Aamulla menin terveyskeskukseen näyttämään silmää, että onko verkkokalvo revennyt. No ei ollut.

Autossa laitoin radion päälle. Sieltä tuli aina joku kuolema-aiheinen biisi. Älä lähde vielä pois tai Oothan tässä vielä huomenna.

Pirkko pyysi mukaan meedioiltaan. Ei, en voi lähteä. Veljen kuolemasta on kohta vuosi, ei oma mielenterveys kestäisi, jos se ryhtyisi siellä kummittelemaan. Ostin liput elokuviin: ”Elämää kuoleman jälkeen”. Yhtä kuolemaa ja tuonpuoleista!

Ilma on ollut hysteriasta sakeana. Olen miettinyt, mitä minulle oikein yritetään  viestiä?

Onneksi tuli helpotus, vieläpä varsin yllättävältä taholta! Olen kävellyt jumpasta kotiin tuntemattoman mummelin kanssa, joka asuu samalla suunnalla.

Eilen hänen puhelimensa piippaili vähän väliä. Nainen kertoi että mies on ollut leikkauksessa. On juuri toennut nukutuksesta, ja lähettelee nyt viestejä, mitä kaikkea pitää tuoda sairaalaan.

Selvisi että mummelin mies on ollut täsmälleen samanlaisessa selkäleikkauksessa ja samassa paikassa! Aamuseitsemäksi oli hänet sinne vienyt, ja nyt jo soitteli ja pyyteli kännykän laturin johtoa ja muuta.

Jumppamummoakin oli pelottanut. Hekin olivat odottaneet leikkausta koko talven, lokakuusta asti.

Nyt se oli ohi, kaikki oli hyvin.

Jumppakaverimummon oma, vastaava kokemus ja koulun katossa roikkuva keinuja, joka pelkäsi, mutta päätti olla välittämättä, toivat omalla tavallaan lohtua. Hysterian sakea verho väistyi. Tuli turvallinen ja seesteinen olo. Ei kannata huolehtia asioista, joille ei voi mitään.

Nyt seuraan mummon jalanjäljissä ja ajattelen niin kuin koulun katossa keinuja: ”Pelottaa, mutta se tehdään silti”.

 

 

 

 

Normaali

Huhuu, täällä on elämää muissakin ikäryhmissä kuin nuorissa!

Tulin kansalaisopiston samba-tunnilta. Täytyy sanoa että siinä lajissa olen oman mukavuusalueen ulkopuolella, kaukaisessa epämukavuusperiferiassa, aivan tuntemattomalla maaperällä.

Ei ole lanne letkeä, ei. Enkä millään saa tärisytettyä käsivarsia ja rintakehää. Miten voi astua nopeasti kuin hiiri, jos aivot ovat etanan?

Mutta en aio luovuttaa. Onneksi tässä iässä ei enää tunne häpeää, tai tuntee vain vähän. Niin vähän että sen voi piilottaa takataskuun.

Uskon että tanssi tekee hyvää. On pakko jättää järki narikkaan, yrittää antaa musiikin viedä. Hetkittäin tanssi sujuukin paremmin kun sitä ei edes yritä ajatella, antaa vain mennä.

Oma opettaja oli sairaana, hänellä oli sijainen, joka ei ilmeisesti ihan tiennyt, minkä tasoisia oppilaita olemme – eli aloittelijoita. Oli vähän vaativampi tunti kuin normaalisti.

Tuli hirveä nälkä. Linnoittauduin keittiöön syömään kaiken mitä löysin. Meillä on keittiössä tv, ja avasin sen seurakseni. Siellä tuli uusi sarja nimeltä Fitness-päiväkirjat. Ohjelmassa neljä erilaista naista, jotka työskentelevät liikunnan parissa, kertovat elämästään. Oli ammattitwerkkaaja, fittnessurheilija, kauniissa valkoisessa talossa elävä entisen jääkiekkoilijan vaimo, joka vetää liikuntatunteja sekä hyvinvointi- & liikuntavalmentaja, entinen urheilija Turusta.

Mutta mitä häh? He kaikki olivat hoikkia, nuoria ja nättejä naisia, sellaisia juuri pakasta vedettyjä 20 – 30 -vuotiaita. Jotenkin olisin kaivannut mukaan edes yhtä Kike Elomaa -tyyppiä, vanhempaa, liikunnallista naista. Ei kaikki asiat tapahdu vain nuorille. Huhuu, täällä on elämää muissakin ikäryhmissä!

Hiihtoladuilla, kuntosaleilla ja jumppatunneilla näkee todella kovakuntoisia naisia kaikista ikäryhmistä. Mutta heitä ei näy mediassa. Ehkä senkin aika vielä tulee, nyt kun tämä emansipaation toinen, vai onko tämä jo kolmas (?), aalto ja #metoo’t on eletty. Ehkä sitten tulee #youwillbeoldwomantoo aikakausi, ja vanhemmat naisikäluokat löydetään. Nythän sitä ihmisryhmää on olemassa vain neljä henkilöä: Aira Samulin, Lenita Airisto, Seela Sella ja Pirkko Saisio. Pistetään siihen vielä Tarja Halonen kaupan päälle.

Asiasta kukkaruukkuun. Sattui ennen jumppaa joutilas luppotunti, ja matkan varrelle Sinebrychoffin taidemuseo. On muuten vaikea nimi tuo Sinebrychoff, ei meinaa osata kirjoittaa oikein. Tunsin kauan sitten markkinointipäällikön, joka työskenteli samannimisessä panimossa. Hän kertoi, että oli ennen työpaikkahaastatteluun menoa opetellut kirjoittamaan firman nimen oikein. Olisi ollut noloa, jos ei osaisi kirjoittaa työpaikan nimeä oikein. Kyllä se on perusedellytys työn saannille.

Taidemuseossa oli Edelfeltin tekemiä teoksia Venäjän ruhtinasperheen lapsista. Siihen aikaan ylhäisön pikkupojat puettiin röyhelömekkoihin, ja heillä oli pitkät hiukset ruseteilla. Eli pienet pojat puettiin tytöiksi. Mitähän ne siitä tuumasivat? Ja mitä aikuiset miehet siitä ajattelivat? Eikö se ollut yhtään noloa tai naismaista?

Taidetta ihmetellessäni mietin nykysuuntausta, missä lasten oma sukupuoli-identiteetti pyritään häivyttämään. Tyttöjä ei erityisemmin rohkaista tyttöyteen, eikä poikien poikuuteen, saa olla ihan vain ihminen. Että on sitä lapsen kasvatuksessa ollut moninaisia vaiheita, jos muutama sata vuotta sitten pojat puettiin tytöiksi. Mitähän ne leikkivät silloin? Leikkivätkö pyssyleikkejä röyhelömekoissa? Vai olivatko leikitkin tyttömäisiä?

Onneksi nykyisin saa sentään pukeutua miten lystää, ihan kaiken ikäisenä – ainakin länsimaissa. Joissakin kulttuureissa pukeutumisen määrä yhteiskunta, mikä on sopivaa ja mikä ei. Ja meillä tietenkin jossain määrin sää. Pakkanen tai vesisade asettaa omat reunaehtonsa. Mutta muuten pukeutumisella voi ilmaista omaa persoonallisuutta tai elämäntapaa.

En tiedä, mistä aloitin ja miten tähän päädyin, enkä keksi yhtään älykästä loppuklausuulia. Olkoon sitten tällainen, ajatusoksennus, tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kaula kuin kalkkunalla

Sain joskus mieheltäni lahjaksi amerikkalaisen Nora Ephronin kirjan En voi mitään kaulalleni. Olisi varmasti aika lukea kirja uudelleen. En nimittäin todellakaan voi enää mitään kaulalleni.

On jälleen se aika vuodesta, kun kevätaurinko paistaa paljastavasti. Kylläpä olohuoneessa onkin nuhruista ja pölyistä, ja naama taas talven aikana valahtanut. Poskijuonteet syventyneet.  Entäpä kaulan iho! Niin on kuin kalkkunalla.

En muista enää, mitä Nora omasta kaulastaan kirjoitti. Muistelen että osittain jutut olivat vähän jenkkimurheita, mutta aina on mielenkiintoista lukea, miten naiset suhtautuvat omaan vanhenemiseensa. Uskoisin että länsimaiselle naiselle vanheneminen on vaikeampaa. Täällä nuoruuden ihannointi on viety niin överiksi.

Omassa transformaatiossa vanhaksi naiseksi on uusia käänteitä, sanoisiko takapakkeja. Ehdin jo iloita siitä, että sain vaihdevuosioireet – hikoilukohtaukset ja yöheräämiset – katoamaan aloitettuani rankan treenaamisen. Hikoilin niin paljon urheillessa, että hikeä ei enää tuntunut riittävän kuumiin aaltoihin. Luulin keksineeni pettämättömän keinon välttää kuumat aallot. Höpönlöpö.

Nyt ne ovat palanneet. Oletan että keho on sopeutunut uuteen, urheilulliseen elämäntapaan. Siitä on tullut uusi normaali, ja siksi vaihdevuosioireet ovat palanneet. Harmi juttu. Yritän olla välittämättä.

Iho on ollut aina kuiva ja atooppinen. Nyt se on entistäkin kuivempi. Ostin apteekista kokeiltavaksi uutta probioottivoidetta. On nyt ollut käytössä vasta pari päivää, mutta tuntuu hyvältä. Rauhoittaa ihoa. Ehkä pitäisi ottaa probioottia myös sisäisesti.

Ensi viikolla mies pääsee vihdoin selkäleikkaukseen. Sitä on odotettu koko talvi. Mitään, mitä ei voi perua, ei ole voinut sopia tai suunnitella, koska kutsu leikkaukseen olisi voinut tulla hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Mutta nyt se vihdoin tapahtuu. Toivottavasti kaikki menee hyvin, ja paraneminen ja toipuminen voi alkaa, ja elämä palautuu taas normiuomiinsa.

Tämä on nyt toinen selkäleikkaus hänellä. Edellisestä on kaksi vuotta. Työkaveri kertoi että hänen ex-miehensä selkä on operoitu viidesti! Itsellänikin selkä on joskus vihoitellut, pahastikin. Mutta olen saanut asian kuntoon milloin kiropraktikolla, milloin kipulääkkeillä ja jopa kortisonipiikillä.

Nyt omalla osallani kaikki on ollut hyvin pitkään. Luulen että pilates ja jooga ovat auttaneet. Uskoisin että pilateksesta olisi hyötyä myös miehelleni. Siinä tehdään paljon selän nikamavälejä avaavia liikkeitä. Ja jos on taipumusta niiden tukkeutumiseen, säännöllisestä pilates-harjoittelusta voisi kuvitella olevan hyötyä.

Ainoa ongelma on, miten saisin hänet lähtemään tunneille? Vastustus on jäärätasoa.

Lopuksi vaateasiaa. Sormi meni joogaleggingsien läpi, joten oli aika ostaa uudet. Ilokseni huomasin lehdestä kotimaisen valmistajan, Njallan. Heidän tuotteensa valmistetaan kierrätysmuovista, ekologisuus ja eettisyys ovat toiminnan keskiössä. Tosin tuotteet valmistetaan Kiinassa! Se ei kyllä kuulosta hyvältä. Kuosit ovat luontoaiheisia, koivunrunkoa yms. On ollut kyllä hienoa huomata, kuinka Suomessa on paljon pieniä ”sustainable clothing” -brändejä. Uskon että siinä on vaateteollisuuden tulevaisuus. Vielä kun saadaan tuotantokin lähemmäksi, niin hyvä.

 

 

 

 

 

Normaali

Ei tullut Qucci-mummo, tuli valemummo

Joukon, 6v, päiväkodissa oli tilaisuus isovanhemmille ja lapsen lähimmäisille. Koska Joukon isovanhemmat asuvat Satakunnassa ja Keski-Suomessa, sain kunnian päästä mukaan erikoisaamuun.

Vaikutti siltä, että kaikki muut osallistujat olivat isovanhempia, joten solahdin sujuvasti valemummon rooliini. Itse asiassa otin siitä kaiken irti, kun tajusin, että ehkä tämä tulee olemaan ainut kokemukseni mummoudesta. Enhän voi tietää, perustaako oma poika (16v.) ikinä perhettä, ja jos perustaa, minkä ikäisenä se tapahtuu? Olenko silloin edes olemassa?

Voi ola että tämä tunti valemummona tulee olemaan ainoa mummous, jonka saan kokea.

Puhutaan vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, mutta isovanhemmuus ei ole vapaaehtoista. Sitä joko saa olla isovanhempi, tai sitten ei saa olla.

Voi miten suloisia he olivatkaan! Lapsien, vieraidenkin, kanssa on ihana keskustella. He ovat niin avoimia ja valmiita keskustelulle, vailla aikuisten ennakkoasenteita. Pelasimme hetken Unoa yhdessä jonkun ventovieraan papan, tämän lapsenlapsen ja erään päiväkodin pojan kanssa, joka kertoi hänen isänsä asuvan Abu Dhabissa.

Tilaisuuden aluksi tuijotimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa, lapset istuivat matoilla lattialla ja me huoneen toisella puolella jakkaroilla.

Joillakin tukka letitettynä, toisella sekaisin kuin Boris Johnssonilla. Kirkkaat, uteliaat katseet. Sukat makkaralla. Elämä edessä.

Ohjelmanumerona oli  lauluesitysten lisäksi äänitunneli. Lapset asettautuivat käytävän reunalle, sen molemmin puolin, ja tekivät eri tavoin ja välinein ääniä. Me kuljimme silmät kiinni äänitunnelin läpi aistien. Lopuksi oli yhteinen aamupala.

Mummopäivä jatkui omalta osaltani kansalaisopiston pilates-tunnilla, joka sekin koostuu eläkeläisistä. Joten pystyin jatkamaan mielikuvitusleikkiäni.

Täydellistin mummopäivän virkkaamalla myssyä. Kylläpä on ihanaa olla mummo! Jos ei oikea, niin mielikuvitusmummo, edes.

Kaikille isovanhemmuus ei tule osaksi omaa elämänkaarta. Omia lapsia ei ole, tai he eivät perusta perhettä. Onneksi halutessaan voi olla tärkeä ja läheinen aikuinen muille lapsille.

Olen kuullut, että perheetön ja eläkkeellä oleva Helsingin entinen piispa toimii päiväkotimummona. Käy auttamassa lasten pukemisessa, pitää sylissä, lukee kirjoja, pelaa pelejä ja leikkii ihan tavallisena Irja-mummona. Lapsilla ei ole ennakkoluuloja, he ottavat sinut sellaisena kuin olet.  Voi vain kuvitella, miten tärkeältä sellainen voi tuntua entisestä piispasta,  joka varmasti on saanut kohdata ammattinsa takia paljon ennakkoluuloja, pokkurointia, jopa pelkoa. Lapsille hän on vain ihan tavallinen Irja-mummo.

Sanotaan että ihmisen paras kaveri on koira, mutta ehkä se oikeasti on lapsi.

Tai mummo.

Ps. Olemme lähdössä Tampereelle mökkinaapurin 75-vuotissyntymäpäiville. Hänkin valemummo, ei omia lapsia. Etsin sopivaa onnittelurunoa korttiin. Löysin tämän, Kyllikki Villan:

Vanhuus
voiko se olla näin hupsu ja kevyt
juokaamme samppanjaa
Tukekaa te nuoret
kun horjumme
Vaalikaamme hyviä ajatuksia
Ja jos pahoja tulee mieleen
silloin, sanoo Dalai Lama
on syytä vaihtaa näkökulmaa.

 

Normaali

Gucci-mummo

Käyn katsomassa Gucci-mummoa kahvilassa.

Hänen täytyy olla ainakin kahdeksankymmentä. Päivettyneet, meikittömät kasvot syvien uurteiden peitossa. Hampaat ovat kyllä ihmeen hyvät, ehkä ne on tekarit.

Mummo on puettu päästä varpaisiin värikkäisiin ja multikuosisiin Guccin vaatteisiin. Päässä hänellä on virkattu patamyssy. Meinaan virkata itselleni samanlaisen, mutta värien ja kuvioiden suhteen tuskin uskallan olla yhtä rohkea kuin kahvilan mummo. Ehkä päädyn hillittyyn mustaan. Otan salaa kuvan Gucci-mummosta että voin kysyä lankakaupan myyjältä, miten myssy kannattaa virkata.

Gucci-mummo on vakiopaikallaan sivulla seitsemän kahvilan British Voquen helmikuun numerossa. Tyrmäävän tyylikäs mummo. Olen käynyt jo kolmesti katsomassa.

Ehkä minullakin on tulevaisuus mummomallina kolmenkymmenen vuoden päästä! Eräs mainostoimistoaikainen tuttavuus on pappamallina. Hänen naamansa näkyy usein mainoskuvissa. Upea harmaa hipsteriparta ja pitkä kiharainen tukka. Kyllä niillä kelpaa mallina olla. Hän ei kyllä ole kahdeksankymppinen, mutta eläkkeellä kuitenkin.

Omassa mallinurassa on vain yksi iso mutta. En osaa olla kuvattavana. Jäykistyn kuin Lootin vaimo. Olikos se Lootin vaimo, joka jäykistyi suolapatsaaksi kun kääntyi katsomaan taakseen, vai mikä pensaspalo siinä olikaan? Mitenkäs tämä asia on päässyt unohtumaan. En jaksa googlata miten se meni, tiedätte kyllä, mitä tarkoitan.

Nykylapset ja nuoret osaavat olla kuvattavina. Itse olen jäykistelysukupolvea.

Käytiin viime vuonna miehen kanssa valokuvassa merkkipäivän kunniaksi. Kun serkku näki kuvan, hän kommentoi että ollaan siinä niin kuin rikolliset. Ja totta onkin! Näytämme kuvassa ihan samalta kuin Isontalon Antti ja Rannanjärvi kahleet jalassa.

Ei näillä taidoilla valokuvamalliksi ryhdytä. Pitäisi mennä hypnotisoitavaksi tai jollekin eläkeläismallikurssille. Järjestetäänköhän sellaisia?

Veljentyttö kuvasi osuvasti ongelman ytimen: häpeä katseen kohteena olemisesta. Se se on. Jostain syystä on vaikea olla toisen katseen kohteena. Ei ole rohkeutta siihen. Jotenkin siitä häpeästä pitäisi päästä yli, että voisi saavuttaa mummomallin uran.

Wanna-be mummomalli.

Normaali

Olen citymaalainen

Uusimassa Maalla-lehdessä oli pieni artikkeli aiheesta Citymaalainen. Tunnistin termistä oitis itseni! Se minä olen. Vähintäänkin toinen jalka on tukevasti maaseudulla – ja pää. Menettäisin järkeni, jos en saisi välillä olla maaseudun rauhassa.

Viimeksi viime viikonloppuna asia tuli todistetuksi. Tänä talvena maaseutuasuminen on jäänyt kiusallisen vähäiseksi, syypäinä teini ja miehen selkäleikkausjono. Olenkin ollut harvinaisen apea ja masentunut ja saamaton ja huono ihminen kaikin tavoin.

Sunnuntaina sitten lähdettiin katsomaan oliko lauantainen hirmumyrsky tehnyt tuhojaan pellonreunamökkerössä. Ei onneksi ollut. Yksi kuusi oli mennyt poikki, mutta ei ihan pihapiiristä.

Rupesin haravoimaan ja keräämään risuja pihalta. Ai että teki hyvää! Hymy palasi kasvoille, elämä tuntui jälleen toiveikkaalta ja elämisen arvoiselta.

Tulin siihen tulokseen että tämä pellonreunamökki on oikea pikkueliöiden lemmenpesä. Siellä on nimittäin niin paljon risukasoja ja haravointijätettä, juuri sellaisia paikkoja, missä pieneliöt, hyönteiset sun muut tarvitsevat. Ja niiden elinolosuhteista pitää olla huolissaan. Jos maailmasta katoaa hyönteiset, loppuu ruoka. Hyönteiset levittävät kasvien siitepölyä, ilman niitä meillä ei ole marjoja, hunajaa, kukkivia kasveja.

Se että pihapiirissä on niin paljon risukasoja johtuu oikeastaan siitä, että siellä metsän siimeksessä, heti pihapiirin vieressä on muinaisia juoksuhautoja. Ne ovat varsin käteviä kaiken piharoskan, vanhojen lehtien ja risujen keräyspaikkoja. Sinne uppoaa loppumattomiin lehdet, risut sun muut. Ja eliöillä on missä asua.

Viime kesinä olen myös leikannut kitsaasti nurmikkoa. Tai voiko sitä edes nurmikoksi sanoa, sammalikkoa pikemminkin. Mutta kasvaa siellä kukkiakin. Olen antanut niiden kasvaa ja kukkia. En minä siellä mitään krokettia pelaa, että tarvitsisin tasaisen, vihreän nurmikon. Röntsäpiha on parempi.

Googlasin lisätietoa citymaalaisuudesta. Se on juuri meidän keski-ikäisten juttu, ja siihen johtaa useat eri syyt. Halu nauttia luonnosta, kaupunkielämisen kalleus, etätyöt, luova työ, digitalisoituminen muun muassa.

Moni asia on maaseudulla huomattavasti halvempaa kuin kaupungissa johtuen vuokratasosta. Juuri vähän aikaa sitten katsoin, paljonko kuukausikortti ryhmäliikuntaan maksaa omalla maaseutupaikkakunnalla versus Helsingissä. 55€ vs 95€. Kahvin ja vastaleivotun pullan saa yleensä vitosella, Helsingissä pelkkä kahvi voi maksaa neljä euroa. Puhumattakaan sitten eri alojen erikoispalvelut, kuten verhoilijat, kampaajat, ompelijat yms. Maalla on halvempaa, usein myös parempaa. Ehkä poikkeuksena ravintolat. Hyvää ravintolaruokaa on vaikeampi löytää maaseudulta, tahtoo usein olla vähän raskastekoista sorttia. Toisaalta paras kasvishampurilainen mitä tiedän myydään maaseudulla –Heikinkarin Ranthuoneella Kustavintien varrella Taivassalon ja Kustavin puolivälissä. Ei saa Helsingistä niin hyvää. Ja kaikki muukin on siellä spessuhyvää.

Janakkalan kunta on ryhtynyt ensimmäisenä kuntana edistämään citymaalaisuutta. Ihmisellä voi olla useampi kotikunta. Tai siis pitäisi voida olla. Citymaalaisuudessa voi olla myös vastaus monen pienen paikkakunnan väestöongelmiin.

Puolikaskin asukas on parempi kuin ei mitään.

Normaali

Voimavaate. Vaate, missä olen enemmän minä.

Muistan kun äitivainaa ei enää muistanut, mitä hänellä oli vaatekaapissa. Eikä hän vielä silloin ollut muistisairas. Keski-ikäinen vain, niin kuin minä nyt.

Vähän samaa ongelmaa olen huomannut itsessäni. Vaatekaappia penkoessani huomaan monta kertaa ajattelevani ”ai tämäkin minulla on”.

En muistanutkaan ostaneeni pantterikuvioissa frillareunukisista hametta, joka jäi kaappiin odottamaan että vyötäröltä katoaisi sentti tai pari. Ja silkkinen bikerpusakka, sekin on unohtunut rekkiin, vaikka oli joskus lempivaate. Mutta onkos siitä jo kymmenen vuotta? Hyvänen aika.

Ehkä syy unohdukseen on yksinkertaisesti se että avaan vaatekaappia liian harvoin. Minulla on tapana säilyttää lempivaatteita henkarissa makuuhuoneen peilissä roikkumassa tai tuolilla. Siitä pistän samat vaatteet aina uudelleen päälleni. Vaatekaapin avaan vain ottaakseni puhtaat alusvaatteet ja sukat.

Faktisesti ihmisen ei kai tarvitsisi ostaa uusia vaatteita neljänkympin jälkeen. Kyllä siihen mennessä kaikki tarpeellinen luulisi jo kaapissa olevan. Jos vain itse pysyisi samassa koossa. Mutta kun muhkurat alkavat vaihtaa paikkaa, entiset eivät enää sovi.

Joillakin on oma vakiintunut tyylinsä. Eräs rakas ystäväni pukeutuu aina samoin, asukokonaisuus muodostuu mustista leggingseistä ja eripituisista paitakerroksista harmaan, mustan ja valkoisen sävyissä. En voisi kuvitella häntä mekossa, en edes farkuissa, saati jakkupuvussa. Hänen olemuksensa on nuorekas ja sporttinen, kaikkea muuta kuin tätimäinen, vaikka puoliväli on ylitetty.

Omaa tyyliäni en osaa määritellä, ehkä sitä ei ole. Yhdistävin tekijä lienee vaatteiden mukavuus, jonkinlainen boheemisuus ja tykkään hauskoista elementeistä vaatteissa. Joskus vähän liiankin hauskoista. Viime kesänä ostin itselleni paidan, jossa on pieni tyllihelma ja etumuksessa teksti ”Madame Chic”. On jäänyt kaapiin, sen verran hauska on.

Haluan päivittää tyyliäni, olla pukeutunut ikääni sopivalla tavalla, mutta en tätimäisesti. Esimerkiksi vartalonmyötäisyydestä on ollut pakko luopua, muhkurat on piilotettava. Haluan löytää oman 20-luvun tyylini. Luulen että tänä viikonloppuna löysin. Minna20. The Dame olkoon tyylini nimi.

Olin elokuvan jälkeen menossa jumppaan, tunnin alkuun oli vielä reilusti aikaa, joten poikkesin matkan varrella kauppaan, joka myy nuorten suomalaisten suunnittelijoiden vaatteita. Vaatteet on valmistettu ekologisesti, käyttäen hyväksi vaateteollisuuden ylijäämäkankaita. Löysin aivan ihanan mekon, etumuksessa rouvarusetti, helma hulmuava, ohutta viskoosia. Ihan minun näköiseni! Miten ihanaa onkaan löytää vaatteita, jotka tuntuvat siltä kuin ne olisi tehty juuri minua ajatellen!

Suunnittelijan persoonallinen tyyli ihastutti. Kotona googlasin hänestä lisätietoa. Instagrammista huomasin, että suunnittelija olisi seuraavana päivänä samaisessa liikkeessä, tuotteista saisi – 20% alennusta, ja tarjolla olisi skumppaa. Täydellistä. Sinne!

Ostin vielä toisen mekon, silkkisen. Sekin on valmistettu ylijäämäkankaasta, made in Finland. Mekko päällä minusta tuntuu kuin olisin The Dame, kaikkivoipa ja kaikki hyvin. Se mekko päällä en voisi ikinä epäonnistua missään. Se mekko päällä kaikki epävarmuus katoaa. Se mekko päällä korvissani humisisi ikuisesti  Abban The winner takes it all! Se mekko päällä minusta tuntuisi siltä kuin skumppa poreilisi päässäni aina.

Vaate, missä tuntuu siltä että kaikki on hyvin. Vaate, missä itsetunto kasvaa. Vaate, missä minä olen enemmän minä. Voiko vaatteelta enempää toivoa?

Ps. Näitä ihania vaatteita suunnittelee Miia Halmesmaa. Bless you! Vaatteita voi myös ostaa verkkokauppa Weecosista. Tämä ei ole mainos. Tämä on pyyteetöntä & arvostavaa, puhdasta ihailua.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minän paremmuuden optinen harha

Minulla on ystävä, joka matkustaa paljon. Siis todella paljon. Kerran kuussa Tukholman risteilyllä, kaksi-kolme kaupunkimatkaa per vuodenaika Keski-Euroopassa, sekä perheen kanssa ulkomaan rantalomilla loma-aikoina. Välillä pieni greta nostaa minussa päätään, ja minun tekee mieli kysyä, vaivaako häntä oma hiilijalanjälki ja ilmastonmuutos. En ole kysynyt.

Sillä mikä minä olen kysymään!

Sama ystäväni ostaa vaatteensa kirpputoreilta, kävelee mieluiten, ei aja autoa, pitää kodin lämpötilan alhaisena, sammuttaa valot aina kun lähtee huoneesta, ennen hän kävi jopa vessassa heti lapsen vessakäynnin perään, että pönttö tarvitsi vetää vain kerran. Veikkaan että ruokahävikki on olematon, hän syö mielellään naapurinkin lautasen tyhjäksi. Joten todellakin, minulla ei ole mitään sanomista hänen matkustelustaan.

Nykyajan ongelmat – ilmastonmuutos ja epidemiat – ovat siinä mielessä ikäviä, että ne aiheuttavat vertailua ja kyräilyä. Miten minä ”uhraudun” ja miten vähän muut vastaavasti tekevät. Miksi tuo toinen pääsee vähemmällä? Tai ei välitä ”yhtään”? Miten tyhmiä ”muut” ovat. Ettäs kehtaavat! Oma päänsisäinen vertailu aiheuttaa vihaa, siitä seuraa vihapuhetta ja lopulta, pahimmassa tapauksessa tekoja.

Tein lyhyen hiihtolomaturneen kotimaassa yhdessä pojan kanssa. Laskettelukeskuksen hotellin aamupalalla oli kova tohina, flunssakausi pahimillaan. Influenssaepidemian ennustetaan puhkeavan maaliskuussa. Eipä ihme, ihmiset lomailevat ja levittävät pöpöjään matkatessaan. Hotellin aamiaispöydän alkupäähän olikin laitettu käsidesitörpöt.

Mutta törppöjä oli muuallakin. Mm. omassa aamiaispöydässä. Siihen istahti lapsiperhe,  äidillä tuntui olevan aikamoinen flunssa. Ensi töikseen rouva nojasi pöydän päälle kyynärvarret pöydällä niistää töräyttämään. Vartalo ei nähtävästi taipunut sen vertaa että olisi voinut niistää takavasemmalle. Niistettyään rouva rutisti käytetyn nessun ruokapöydälle ja jätti siihen. Tuijotin paperinpalaa kuin metrin mittaista koronavirusta.

Kävin pitkän keskustelun itseni kanssa, sanonko jotakin. Ja jos, niin mitä ja miten. En halunnut alkaa päivääni riidalla, enkä tiedä, olisinko osannut sanoa sanottavani niin että toinen ei loukkaantuisi. Vähintäänkin oma teini olisi ollut nolona. Olin siis hiljaa.

Rouva ohjeisti omaa lastaan pitämään haarukkaa lautasella. Sitä ei saa laskea pöydälle, kun pöydällä voi olla vaikka mitä pöpöjä. Niinpä.

Kun rouva lähti hakemaan buffetista itselleen ruokaa, hän lähtiessään rutisti saman käytetyn nessun kouraansa, aivan kuin varmistaakseen että käteen varmasti tulevat kaikki mahdolliset pöpöt ja niitä voi viedä kattaukseen.

Mietin buddhaa, meditaatioita, avemariaa ja pyhämeitää. Hengittelin syviä palleahengityksiä. Sain kuin sainkin pidettyä mieleni aisoissa. Tai ehkä en. Mieleni kiehui, mutta ulkoisesti olin tyyni.

Ennen vanhaan televisiosta tuli tietoiskuja. Niiden tunnuksessa käsi avautui, kämmenestä nousi liekki, ja sen jälkeen tuli valistusvideo. Milloin mistäkin. Ei saa mennä heikoille jäille. Ja jos menee ja uppoaa, miten päästään ylös. Ynnä muuta vastaavaa.

Kannattaisi ottaa valistusvideot taas käyttöön. Aiheita kyllä olisi.

Niin kuin käsihygienia tai rokotusten tarpeellisuus tai kuinka välttyä huijareilta. Tai että suihkuun PITÄÄ  mennä ja peseytyä kunnolla ennen kun menee yleiseen uima-altaaseen. Vihapuhe. Rattiraivo. Ehkä pari meditaatioharjoitustakin olisi paikallaan opettamaan mielentyyneyttä  ja -hallintaa.

Muut ovat kuitenkin, joka tapauksessa, toisenlaisia ihmisiä kuin minä. He ajattelevat, toimivat ja tekevät asioita toisin. Jättävät nessuja ruokapöydälle, saakeli. Mutta ehkä jossakin toisessa asiassa toimivat paremmin kuin minä. Mistä minä tiedän. Mikä minä olen sanomaan, kumpi voittaa, karhu vai leijona. Mikä minä olen vastaamaan?
Multa luvut jäi kesken aikanaan.
Anna minulle armahduksesi!

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kotihäpeä ja stailaussuomettuminen

Päivän Hesarissa (to 20.2) oli artikkeli kotihäpeästä. Oma koti ja sen sisustusratkaisut saattavat aiheuttaa noloutta, kun katselee sisustuslehtien ja -bloggaajien koteja. Niissä kuvissa kaikki epämääräisyydet on karsittu, keittiön kiiltävillä, pölyttömillä pinnoilla on kauniisti aseteltuna muutama sisustukseen sopiva kirsikkatomaatti ja tuuhea basilika.

Se oma puoliksi riivitty ja nuhjaantunut basilika, sitä ei ole missään. Omaan kotiin ei kehdata kutsua vieraita, kun se on niin nolo.

Sisustuskuvia katsellessa tulee tunne, kuinka toisten elämä on kaikin puolin hallinnassa. Stailatuissa kodeissa pidetään hillityn viimeisteltyjä illanviettoja ystäville. Niissä illanvietoissa nautitaan kohtuudella ipa-oluita ja luomuviinejä, jotka tarjoillaan pulloista tai erityisistä dekantointikarahveista– ei herrantähden pahvilaatikoista! ja syödään avokadopastaa. Ei sittenkään sitä, sehän on jo ihan last season, nyt syödään…en tiedä, mitä nyt syödään… vegaaniplatteria, ehkä.

Pitkähiuksiset, tuuheatukkaiset naiset ja parrakkaat hipsterimiehet keskustelevat stailattujen kotien stailatuissa illanvietoissa lennokkaasti ja kiistoja vältellen ajankohtaisista aiheista, trendikkäistä matkakohteista, kulttuurielämyksistä ja ekstriimeistä urheilusuorituksistaan. Ja jälkikasvunsa ilmiömäisistä harrastussuorituksista.

Sen pituinen se. He elävät elämänsä onnellisina loppuun asti sisustusblogin sivuilla.

Ja jos päättävät kuitenkin erota, tapahtuu se kauniisti, ja pian voidaankin esitellä uusi, entistä isompi perhe, entistä isommassa, mutta yhtä tyylikkäästi stailatussa kodissa, missä uusioperhe elää sopuisasti ja kerääntyy uudella kokoonpanolla perhejouluihin entistä isomman pöydän ääreen. Uudet mummot ja papat tykkäävät toisistaan. Kaikki osallistuvat Afrikan tähteen, ja uusioperheen uusin pienin saa voittaa. Elämä jatkuu onnellisena niin kuin Barbilla ja Kenillä kotileikissä ennen vanhaan.

En pidä sisustustrendeistä. Kotia ei pitäisi koskaan muokata jonkun trendin mukaisesti. Siitä aiheutuu vain se, että kohta koti näyttää vanhanaikaiselta ja se pitää uusia, seinät maalata taas uudelleen, keittiön kaapit vaihtaa.

Kannatan sisutuksessa persoonallisuutta, ja kodin hengen kunnioittamista, historiaa ja monikerroksisuutta. On miellyttävää vierailla erilaisissa kodeissa, jotka ilmentävät asujaansa. Sisutuslehtien stailatut asunnot ovat persoonattomia, niissä voisi asua kuka vain tai ei kukaan. Ne eivät kerro mitään asukkaistaan. Samat muodikkaat keittiöntuolit, samat lamput, samat sohvat. Samaa valkeutta, tai mitä milloinkin muotia sattuu olemaan.

Oma sisustusesikuvani ja innoittajani on kaksitoista vuotta sitten syöpään kuollut ystäväni Z. Hänellä oli aivan poikkeuksellinen esteettinen silmä. Hän osasi tehdä omat miljöönsä sekä toimiviksi että esteettisesti kauniiksi. Monet ratkaisut olivat yllätyksellisiä, eivätkä seuranneet vallitsevia yleisiä trendejä. Hän osasi yhdistää värejä ja kuoseja yllätyksellisellä tavalla. Joskus sanoin että hänen pitäisi olla oikeasti sisustusarkkitehti, eikä ad. Mutta hänen mielestään se olisi ollut liian helppoa, siinä ei ollut haastetta.

Muistan, kuinka Z:n huvilan ison salin seinänvieret olivat täynnä vanhoja sivustavedettäviä puusohvia täynnä erikuosisia tyynyjä, torkkupeittoja ja patjoja, ja miten kiva oli että jokaiselle löytyi sieltä oma paikka vetäytyä lepäämään ruuan päälle kuuntelemaan sateen ropinaa,  juttelu jatkui ison salin läpi, oltiin yhdessä ja erikseen.

Z sisusti loppuun asti. Viimeisinä elinkuukausinaan hänen huolenaan olivat huvilan ikkunalamput. Voimat alkoivat jo ehtyä, autoin teettämään halutunlaiset lampunvarjostimet. Enää en muista, ehtivätkö lampunvarjostimet valmistua ajoissa, ehtikö Z ne nähdä, mutta ainakin ne tehtiin.

Z suunnitteli, josko he vielä kerran muuttaisivat, remontoisivat uuden asunnon. Uusi mielenkiintoinen myytävä asunto oli jo katsottuna Merikadulta. Se sijaitsi vanhassa kerrostalossa. Z idea oli että siinä olisi ollut erilliset ”vetäytymishuoneet” miehille ja naisille. Ruokasalin vastakkaisissa päädyissä olisi ollut naisille oma salonki, ja vastapäätä miesten sikari- & kirjastohuone. Se suunnitelma jäi vain suunnitelmaksi, mutta toimi varmasti myös mielen pakoreittinä pois kivuista ja kuolemasta.

Kun Z kuoli, kirjoitin kukkalaitteeseen ”Edelläkävijät menevät ensin.” Hän oli todellinen edelläkävijä. Z kuoltua me ystävät saimme hakea jotakin muistoksi. Minulla on pieni käärmeennahkalaukku, johon Z on yhdistänyt ison rottinkikahvan. Outo ilmestys. En tiedä, voi olla muotiakin jo nyt. Pitänee ottaa käyttöön.

Tämän päivän Hesarissa mielipidesivulla oli myös lukijan kirjoitus kuolinsiivouksesta. Kirjoittajan mielestä olisi kauhistus, jos kodista pitäisi siivota pois muistot. Voi olla että viime peleissä elämä kutistuu kotiin. Silloin esineet menneisyydestä voivat tuoda lohtua ja muistoja. Ymmärrän hyvin kirjoittajan ajatuksen.

Silti kannatan kuolinsiivousta siinä mielessä, että kaiken maailman roinaa ei kannata jäädä jemmailemaan vinttikomeroihin, kellarikomeroihin ja vuokrattaviin varastoihin. Nykyihmisellä on niin paljon tavaraa, että ne eivät mahdu edes taloyhtiön varastotiloihin, lisää varastotilaa vuokrataan varastofirmoilta.

Sikäli hieman ristiriitaista (mutta elämähän on ristiriitaista), että vaikka en kannata sisustuslehtikoteja, on meidänkin koti on pari kertaa sellaisessa julkaisussa ollut. Mutta ehkäpä enemmän esimerkkinä boheemeista ratkaisuista kuin vallitsevista trendeistä. Mutta kyllä nekin näkymät on stailattu, eivätkä tyystin vastaa todellisuutta. Meidän ruokasalin lipaston päällä on jättikokoinen kultainen Leninin pää. Löysimme sen kirpparilta joskus NL:n romahtamisen jälkeen. Ostettiin kuriositeetiksi, ja siinä on nököttänyt kaikki nämä vuodet. Jouluna Leninille laitetaan tonttulakki ja vappuna ylioppilaslakki. Sisustustoimittaja, joka juttua teki, oli sitä mieltä, että Gloria Kodin lukijat eivät pidä Leninistä, niinpä patsas kannettiin kuvausten ajaksi pois.

Lenin stailattiin pois. Olisiko tämä sitten eräänlaista stailaussuomettumista?

 

 

 

Normaali

Kallista on hiihtäjän hiihdellä huonoja latuja

Yhdellä tapaa ajateltuna olen käyttänyt erityisen paljon rahaa liikuntaan. Yllättävää kyllä.

Markka-aikaan olin hyväpalkkaisessa työssä, työpaikka tuki liikuntaharrastusta ja naapurissa oli kuntosali. Ostin reteästi kausikortin. Kävin kaksi kertaa. Vieläkin kuumottaa ajatella, mitä ne kaksi kuntosalikertaa maksoivat? Ehkä sillä jonkunmoisen etelänmatkan saisi.

Samaa virhettä toistelen, tavallaan. Olen hiihtolomalla pojan kanssa. Perillä hiihdettiin murtomaata 15 kilometriä. Kelit olivat olemattomat, ladut vetiset. Mietin: bensat, ravintolasyömiset, kolme yötä hotellissa yhteensä per 15 kilometriä. Ooh, ei kestä ajatella! Kylläpä oli kalliit ladut! Maailman kalleimmat metrit!

Vuosi sitten hiihtelin Keski-Suomessa vitivalkeilla laduilla, lumitykkyiset kuuset, ympärillä metsän hiljaisuus, harvakseltaan joku toinen. Ne hiihtoluxusmetrit eivät maksaneet mitään, olin siellä muissa asioissa ja hiihtelin huvikseni, kun aikaa jäi. Hiljaiset luxusladut tulivat eteeni sattumalta.

Mitään latua en silti kadu.

Kaikki ladut on hiihdettävä mitä eteen tulee. Joskus saa ilmaiseksi luxusladun, joskus pitää maksaa harmaasta vesikelistä.

Huonokin latu voi opettaa. Huomasin, että pelottavassa alamäessä ei saa katsoa liian kauas eteen, silloin kaatuu. Liian pitkä perspektiivi tuo pelon. Pitää katsoa parin metrin päähän, lähelle. Silloin ei pelota, silloin ei kaadu.

Samoin elämässä. Vaikeissa kohdin ei saa katsoa liian pitkälle, se on pelottavaa. Kannattaa katsoa ja ajatella vain ”parin metrin” päähän. Sen pystyy aina, ja se ei pelota.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Ystävä on kestävä

Ystävyys saattaa olla elämän pisin ihmissuhde. Lapsena syntynyt ystävyyssuhde, joka on säilynyt koko elämän ja kantanut kaikkien vuosien läpi. Syntymät, kuolemat, erot ja erkaantumiset. Ystävä on pysynyt rinnalla.

Tosin minulla ei niin ole käynyt. Ystäviä on jäänyt matkan varrelle, enkä siitä syytä heitä. Päin vastoin, peiliin katsomisen paikka. Olen huono pitämään yhteyttä, en soita muuten vain. Nykyisin yhteydenpito on helppoa, on whatsupit, instat, facet ja muut. Ihmisten on helpompi pysyä kärryillä toistensa elämäntien mutkista ja kiertoteistä.

Minulla on myös sitoutumiskammo yhdistettynä vapaudenkaipuuseen. Saatan joskus kokea jopa ystävyyssuhteet liian sitovina. Jos koen ystävyyden takertumisena, rimpuilen pois väljemmille vesille. Mutta onneksi kaltaisianikin on, heidän kanssaan ystävyys ei muodostu velvollisuuksiksi tehdä tiliä kaikesta, jakaa kaikki.

Tämän päivän Hesarissa (14.2.) Kamala luonto sarjakuvassa ilves pohtii sitä, kuinka vanhuus on ystävien menettämistä. Jossakin kohtaa elämässä uusia ystäviä ei enää tule, päin vastoin niitä alkaa kadota.

Se on totta. Ystävien kuolemat ovat erityisen raskaita menetyksiä. Mutta ilves on hieman liian pessimistinen uusien ystävien saamisen suhteen. Ystäviä voi saada minkä ikäisenä tahansa. Ja usein aikuisena syntyneet ystävyydet perustuvat enemmän yhteisille mielenkiinnonkohteille ja ajatusmaailmalle kuin lapsuuden ystävyys, joka kenties on pohjautunut samalle hiekkalaatikolle ja leikkikentälle. Aikuisena laatikot ja kentät ovat vähän erisorttisia. Lapsuuden ystävyyttä voi olla vaikea ylläpitää, jos tiet vievät eri suuntiin, erilaisiin elämäntapoihin ja -kokemuksiin, voi olla että ystävyys ei jousta ja kestä sitä.

Kiitos kaikille ystäville! Edesmenneille, tuleville ja oleville. Ja myös mysteeriystäville, heille jotka tunnen vain nimimerkiltä instagrammissa tai blogin lukijakommenteista. Kiitos että olette olemassa jakamassa tätä ainutlaatuista yhteistä elämää. Se on kuin iso meri ja me jokainen sen pinnalla omaa tahtia keikkuva aalto.

Hyvää Ystävänpäivää.

Normaali

Helppo ja halpa tapa nuorentua

Näytin aamulla peilistä katsoessani kymmenen vuotta nuoremmalta.

Olin edellisenä iltana veljentyttöjen kanssa viettämässä Vesimiesten syntymäpäivää  Yrjönkadun uimahallissa, ja itseäni nuorempi seura virkisti huomattavasti. Pitäisi useammin hyödyntää tätä nuorennuskikkaa. Helppo ja halpa konsti pysyä nuorekkaana on itseään nuorempien ihmisten seura!

Edellisestä visiitistä Yrjönkadun uimahalliin on pitkä pätkä. Taisi olla viime vuosituhannella. Mutta nyt otan paikan aktiiviseen käyttöön. Miljöönä kertakaikkisen uniikki.  Tyyliltään jotakin art decon ja funkiksen tapaista. Kaunis paikka. Ihan kuin olisi siirtynyt toiseen aikakauteen. Onneksi siellä on säilytetty niin paljon aitoa vanhaa.

Toisessa kerroksessa sijaitsevat hytit. Hyttipaikka maksaa 16 euroa, sisältää kylpytakin, pyyhkeen ja pefletin. Hytin edustalla käytävällä on pikkupöytiä ja tuoleja, ja niihin voi tilata pöytään tarjoiltuna syötävää ja juotavaa, ja samalla katsella alas altaalle. Syntymäpäivien kunniaksi tilasimme pullon pinkkiä skumppaa ja blinit. Toisessa kerroksessa sijaitsevat puusauna, infrapunasauna ja turkkilainen sauna. Tavalliset sähkösaunat ovat allaskerroksessa.

Kylpyaika on kaksi tuntia. Emme ennättäneet ollenkaan levätä hyttien lavereilla, koska juteltavaa oli niin paljon, juuri ja juuri ennätimme käydä saunat läpi.

Seuraavan kerran menen itsekseni. Otan mukaan naistenlehden ja jään lepäilemään hetkeksi lavetille kylvyn päätteeksi.

Kylpylän henkilökunta ansaitsee erityismaininnan ystävällisyydestään ja hyvästä palvelusta. Eilen kylpylässä oli vielä hemmottelupäivä. Niskahieronnan olisi saanut seitsemällä eurolla. Tai intialaisen päähieronnan. Ei ehditty sitäkään, kun meni aika herkutellessa.

Kylpylään pääsyä jouduimme hetken jonottamaan. Hyttipaikkoja ei voi ostaa tai varata etukäteen. Mutta onneksi jonotusaika ei jäänyt pitkäksi.

Toisen kerroksen hyttiosasto on auki naisille keskiviikkoisin, perjantaisin ja sunnuntaisin kello 13 – 20. Uimapukua saa käyttää tai saa olla nakuna. Aika monet näyttivät olevan uimapuvussa, mutta me hiippailtiin eevanasuissa. Sikäli kätevää, että paikalle voi mennä ilman mitään erityisvarustuksia, koska kaiken tarvittavan saa paikan päältä. Toisin sanoen sinne voi piipahtaa noin vain.

Kannattaa ehdottomasti käydä. Pieni irtiotto arjesta, iso nautinto ja elämys. Suosittelen!

Normaali

Minä olen Buddha

Meinaan alkaa buddhaksi. Perhe vitsilee, että hyvät edellytykset sille onkin; möykky on jo, ja kultamaalia jäi pyöränmaalausprojektista.

Innoituksen buddhalaisuuten tuli Sari Valton radio-ohjelmasta, missä haastateltiin Monika Luukkosta, jolta on ilmestynyt kirja nimeltä Buddhan hipaisu. Siinä Monika kertoo omista löydöistään buddhalaisuuden saralla, ja antaa käytännön meditaatiovinkkejä.

Itseäni puhuttelee buddhalaisuuden ajatukset muutoksesta, sen välttämättömyydestä ja hyväksymisestä. Mielestäni tämä ajatuskulku sopii erityisesti nykyiseen ilmastonmuutoseraan, ja sen haasteisiin. Jos perspektiivin siirtää tarpeeksi kauas, ymmärtää että maapallo ei ole koskaan ollut pysähtyneisyyden tilassa vaan jatkuvassa muutoksessa. Se tuo lohtua. Me elämme nyt tätä aikakautta; sadan, tuhannen tai miljoonan vuoden päästä asiat ovat toisin.

Sama muutos koskee meitä yksilöinä. Muutumme läpi elämän, ja ainoa keino on hyväksyä muutos. Päästää irti.

Kirjassa kerrotaan meditaatioharjoituksesta nimeltä ”Maitri”. Sen keskeinen ajatus on rakastava ystävällisyys itseä kohtaan. Maitri-harjoitusten avulla on tarkoitus oppia olemaan armollisempi itseään kohtaan. Usein olemme itse itsellemme kaikkein ankarimpia.

Esimerkiksi epäonnistuessamme saatamme syyttää itseämme tapahtuneesta, pitää itseämme huonona, luuserina, päässä voi velloa negatiivisten ajatusten lumipalloefekti. Mieti, mitä sanoisit samassa tilanteessa olevalle ystävällesi? Tuskin sanoisit samaa mitä oman pääsi sisällä itsellesi. Miten tukisit ja kannustaisit ystävääsi? Sano ne samat asiat itsellesi. Ole omalle itsellesi niin kuin ystäväsi olisi – kiltti, kannustava ja rohkaiseva. Katso itseäsi ulkopuolisen hyväksyvin silmin. Miltä tilanteesi näyttää ulkopuolisen silmin?

Tai Tuulessa huojuva puu -meditaatio, joka auttaa negatiivisissa tunteissa. Nekin pitää osata ottaa vastaan ja elää. Ajattele tai katsele tuulessa huojuvaa puuta, kuinka sen oksat heiluvat rajusti tuulessa, mutta runko on vakaa, ja juuret syvällä maassa. Samoin sinä olet. Tunteet tulevat ja menevät. Ne heiluttavat sinun latvaasi, mutta runko on vakaa ja juuret syvällä. Tunteet, niin kuin tuuli, menevät ohi. Ja sitten kaikki on taas sees.

Buddhan viisi muistettavaa asiaa kertovat asioista, joita vastaan on turha taistella.

  1. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen vanhenemaan. Ei ole keinoa paeta vanhenemista.
  2. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen sairastumaan. Ei ole keinoa paeta sairastumista.
  3. Minä olen luonnoltani sellainen, että tulen kuolemaan. Ei ole keinoa paeta kuolemaa.
  4. Kaikki asiat ja ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä ja joita rakastan, ovat luonnoltaan sellaisia, jotka tulevat muuttumaan. Ei ole keinoa paeta joutumatta heistä eroon.
  5. Kaikki tekoni ovat minun ainoa todellinen omaisuuteni. En pysty pakenemaan omien tekojeni seurauksia. Tekoni ovat se maa, jonka päällä seison.

Buddhalaisuudessa korostetaan tekojen merkitystä. Kun kuolet, sinusta jää jäljelle vain tekosi ja ajatuksesi, ja niiden seuraukset.

Buddhalaiseen ajatteluun liittyy vahvasi myös kiitollisuus ja hetkessä eläminen. On vain tämä hetki.

Itse asiassa; minähän olen ollut buddhalainen jo kauan, ellei peräti kaiken aikaa! Onhan oma sloganini ”Elä nyt, niin olet elänyt.” Mikä voisi olla buddhalaisempaa?! Olen siis ollut tietämättäni piilobuddhalainen.

Tosin olen vasta sivulla 70 Buddhan hipaisu -kirjassa. Olen siis keskeneräinen Buddha. Ja siksi jään. Ihan valmiiksi ei kaiketi tullakaan. Siitäkin tavoitteesta pitää päästää irti. Olla kiitollinen tästä nykyisestä; omasta, vajaasta buddhalaisuudesta.

Ps. Vaikka länsimaissa buddhalaisuus usein mielletään uskonnoksi, se ei sitä ole. Pikemminkin elämäntapa tai filosofia.  Buddha tarkoittaa ”herännyt”. Siksi jokainen voi olla buddha. Minä heräsin tänään kello 6.52. Kissa herätti. Oli pimeää. Keittiöstä kuului kolinaa. #metoowannabebuddha

Normaali

Positiivista kateutta

Kumma juttu, miten muiden elämä näyttäytyy mielenkiintoisempana kuin oma. Ikään kuin muut eläisivät enemmän, kokisivat enemmän, ehtisivät enemmän, olisivat enemmän. Eikös sillä tunteella, että elämä on jossakin toisaalla, siellä missä itse ei ole, ole joku oma termikin?

Viime aikoina olen tunnistanut monenlaista kateutta itsessäni. Olin vastikään pubivisassa työtiimin kanssa. Viisihenkinen joukkueemme koostui kolmesta 20–30 -vuotiaasta, yhdestä eläkeläisestä ja minusta.

Kadehdin nuorten tietomäärää! En ole vieläkään toipunut oman tietämättömyyteni laaja-alaisuudesta. Kysymykset olivat laidasta laitaan, eläkeläinen tiesi jousiampuja Tomi Poikolaisen, minä en sitäkään, joten nuoriso hoiti homman kotiin. Keskityin tilaamaan lagereita pöytään. Terveiset vain Henrikille, Jonakselle, Veikolle ja Anulle – ja anteeksi oma surkea panokseni tietokilpailussa!

Olen myös kadehtinut eläkeläisiä, jotka viettävät talven synkimmät viikot ayurveda-kuntoutuksessa Sri Lankassa tai Etelä-Euroopan rannoilla, ja jotka ovat tehneet seitsemäntoista vuotta joka vuosi valokuvakirjat lastenlapsilleen lahjaksi, järjestävät näyttelyitä palvelutaloihin ja vaikka mitä. Terveiset Arjalle ja Pialle!

Seuraavaksi aion kadehtia ruuhkavuosiaan eläviä pienten lasten vanhempia. Olen menossa viettämään Vesimiesten syntymäpäiviä yhdessä veljentyttöjen kanssa. Terveiset Reetalla ja Riikalle (39v)! Heidän elämässään ei ole yhtään tyhjää momenttia.Toisin kuin omassani, jossa on paljonkin tyhjiä momentteja: päässä raksuttaa tyhjää, samoin itse elämä. Heillä sen sijaan on mielenkiintoiset urat, nuoren ihmisen energia, ja ihanat monilapsiset perheet.

Elän antiruuhkavuosia. Kukaan ei juurikaan tarvitse minua. Tässä iässä naisesta muutenkin tulee huomaamaton. Ellei sitten erityisesti halua huomiota, ryhdy Äkkijyrkäksi tai Lenitaksi, ala pukeutua erikoisesti, puhua kovaa ja liikehtiä isoeleisesti. Sillä tavoin ehkä voisi saada ilmatilaa huomiotaloudessa.

Vielä vuosi sitten tilanne oli täysin toinen. Oli sairas veli ja kuoleva kummitäti Keski-Suomessa. Puheluitani ja käyntejäni odotettiin. On tämä nyt merkillistä ja ihan hävettävää  – toisten sairaudet ja kuolemat voivat olla itseä energisoivia kokemuksia! Olenko ihan pipi päästäni. Mutta kyllä asian näin voi tunnustaa olevan, jos omia tuntemuksia syväanalysoi.

Viimeksi kauhistuin, kun poika sanoi täyttävänsä puolentoista vuoden kuluttua 18 vuotta. Huudahdin: ”Aivan kamalaa! Äitiys on suuri huijaus!” Poika kysyi, että miten niin. ”No kun sen lapsen menettää”, tuskailin. Poika vastasi tyynen rauhallisesti: ”Ethän sinä minua mihinkään menetä.”

En niin. Voi poika parkaa, sai hysteerikon äidikseen. Mutta minulla kävi onni, sain rauhallisen pojan.

Nykyisin poissaoloni kotona huomattaisiin lähinnä siitä, että roskakorit olisivat täynnä ja jääkaappi tyhjä. Jossain on kyllä viisaasti sanottu, että vanhempien tehtävä on tehdä itsestään tarpeettomia. Silloin he ovat onnistuneet. Että ehkä tässä suunta kuitenkin on oikea.

Tarpeettomasta elämäntilanteesta pitäisi tietenkin osata nauttia, ja oma hyödyttömyytensä muiden palvelijana hyödyntää, mutta juuri nyt en siihen vielä pysty. Kehitys ei ole vielä siinä vaiheessa. En ole vielä ihmisenä kypsynyt siihen ajatukseen. Elän jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Niinpä keskityn kadehtimaan toisenlaisessa elämänvaiheessa olevien elämää, ja tarkkailen niitä uteliaina. Ehkä saan toisten ihmisten tavoista elää ideoita omaani.

Siinä mielessä kateudesta voi olla jopa hyötyä. Voi miettiä, voisiko itse pyrkiä samaan, ja sitä kautta saada uusia tavotteita itselleen. Tosin usein tarkemmin asiaa mietittyä tulee siihen tulokseen, että ei se ehkä minun juttuni lopulta olisikaan. Jokaisen pitää löytää oma tapa elää ja olla onnellinen. Kaiken lisäksi siihen ei ole lopullista kaavaa, päin vastoin se pitää päivittää ja määritellä uudelleen: mitä onnellinen elämä on minulle nyt tämän ikäisenä ja tässä elämäntilanteessa. Sitä päivitystä parhaillani teen.

 

Normaali

Keskenmeno kannattaa saada Hampurissa

Lauantain (8.2.) Hesarin mielipideosastolla oli koskettava kirjoitus keskenmenosta.

Kirjoittaja koki saaneensa apua fyysisiin vaivoihin, mutta  jääneensä henkisesti heitteille. Kukaan prosessin aikana ei osoittanut empatiaa, pahoitellut tapahtunutta tai ottanut osaa menetykseen, kysynyt jaksamista, ajatuksia ja tuntemuksia uuden ja hämmentävän menetyksen äärellä.

Kirjoittaja kertoo, että ei hän ei pidä itseään erityisen herkkänä, eikä olisi terapiaa tilanteessa tarvinnut. Jokunen lohduttava sana ja tilanteen huomioiminen olisi riittänyt.

Kirjoitus toi mieleen oman kokemuksen samasta asiasta. Olin 40-vuotias. Minuun oli kolme kuukautta aikaisemmin ”istutettu” hedelmöityshoitoja antavalla klinikalla omilla sukusoluillamme hedelmöitetty, aiemmin pakastettu munasolu. Tiesin että tämä tulisi olemaan viimeinen mahdollisuus saada toinen lapsi.

Olin työmatkalla Hampurissa työtoverini kanssa. Yöllä hotellihuoneessa heräsin, kun lapsiveteni valuivat. Soitin Naistenklinikan päivystykseen ja kysyin, onko mitään mahdollisuutta että lapsi selviäisi. Ei ollut. Seuraavaksi soitin työkaverilleni viereiseen huoneeseen. Hän soitti hotellin vastaanottoon, ja pian olin ambulanssissa matkalla sairaalaan.

En muista enää sairaalan nimeä, mutta se oli katolinen yksityissairaala. Muistikuvani ovat hieman hataria. En tiedä, sainko jotakin lääkitystä, vai onko mieli vain halunnut unohtaa. Mutta muistan hyvin sen suuren empatian, huomioinnin ja rauhallisen tunnelman, mitä sairaalassa koin. Olin siellä kaiken kaikkiaan kolme päivää – muistaakseni.

Koska raskaus oli jo niin pitkällä, sikiö piti synnyttää. Huone oli hämärä, paikalla oli muistaakseni vain empaattinen nunnahoitaja ja minä. Sain tytöntapaisen syliini, se oli kuin iso jellykarkki. Hoitaja kysyi, minkä nimen haluaisin sille antaa. Sanoin että Elli, se oli mummoni nimi, ja jota olin ajatellut lapsen nimeksi, jos se olisi tyttö. Tytön pieni jalanjälki painettiin muistoksi paperille. Sain myös pienen pronssisen enkelin. Ne ovat vieläkin piirongin laatikon perällä. Muisto on liian raskas. Jotkut asiat kannattaa pitää maton alla, vain vaihvihkaa niitä kurkkia.

Seuraavana päivänä nunnahoitaja tuli kysymään, haluaisinko nähdä vielä Ellin. Halusin. Se tuotiin luokseni, makasi pienessä korissa pehmeällä alustalla. Näytti vielä enemmän hyytelömäiseltä kuin edellisenä päivänä. Hyvästelin. Hoitaja kertoi että Elli – kuten muutkin vastaavat – haudataan Hampurin hautausmaalle, ilmeisesti jonkinlaiseen joukkohautaan, mutta kuitenkin hautausmaalle, myöhemmin keväällä. Sain päivämäärän ja kutsun paikalle. Sanoin että en taida kuitenkaan tulla.

Jos jostakin hirveästä kokemuksesta voi jäädä hyvä muisto, niin tästä jäi. Hampurilainen katolinen naistensairaala taisi olla maailman paras paikka saada keskenmeno. Sain runsaasti huolenpitoa ja empatiaa osakseni. Sisälleni kuollut Jelly-Elli ei ollut ongelmajäte, vaan sai arvoisensa kohtelun. Minun menetystäni ja yksinäisyyttäni tilanteessa ymmärrettiin. Sain tukea hoitohenkilökunnalta, ja myös ihanalta työkaveriltani, josta tuli ikuinen ystäväni. Muistaakseni jopa hotelli lähetti minulle sairaalaan kukkapuskan. Olen kaikesta empatiasta ja huomioinnista ikikiitollinen. Uskoisin että siksi asiasta ei jäänyt suurempia traumoja. Vaikka tietenkin olin tapahtuman jälkeen vielä pitkään surullinen ja lamaantunut. Eikä tilanne ollut helppo miehelleni, joka koki dramaattiset päivät Suomessa kaksin nelivuotiaan kanssa.

Ehkä empatiavaje on yleisemminkin monen ongelman taustalla Suomessa. Ehkä vanhustenhoito olisi paremmalla tolalla, jos osaisimme olla empaattisempia. Ehkä ei olisi kiusaamista kouluissa, työpaikan ihmissuhdeongelmia, alistamista, valtarakenteiden väärinkäyttöä, polarisointia, rasismia, jos olisimme olla hitusen empaattisia.

Empatia on halpaa. Se kun ei juuri vaadi mitään muuta kuin asenteen. Siihen ei tarvita budjetoida lisäresursseja. Empatia on sanoja, eleitä, oikeita kysymyksiä, joskus vain hiljaisuutta ja vierellä oloa.

Sanotaan, että empatiaa oppii sitä itse saamalla. Ja ehkä tässä on viime kädessä koko asian ydin. Suomalainen, sodanjälkeinen kasvatustapa ei ole ollut erityisen empaattinen. Ei ole saanut itkeä, ei ainakaan jos on ollut poika. Vitsalla ja kurilla kasvatettu kansa. Ehkä tässä asiassa uudet, rakkaudellisemmassa ilmapiirissä kasvatetut sukupolvet ovat parempia. Toivottavasti. Koska voi olla että empatia on maapallon, luonnon, eläimien ja ihmisrodun säilymisen kannalta lopulta aika oleellinen ominaisuus.

 

 

 

 

Normaali

Ennustan tulevaisuutta

Täällä ennustajaeukko Etelä-Helsingistä. Kerron nyt teille, mitä tulee tapahtumaan lähivuosikymmeninä.  Perustuu mutuun, maalaisjärkeen ja keittiöpsykologiaan. Joten ei mitään takeita. Uskokaa jos haluatte.

Maakuntauutisita näin, kun Mänttä-Vilppulassa kolisteltiin samppanjalaseja. Ja keskiviikkona (5.2.)  siitä oli Hesarissa. Kansainvälinen sijoitusyhtiö rakennuttaa ”nordic style” loma-asuntoalueen yksityisine lentokenttineen Mänttä-Vilppulaan. Lentokenttä siellä tosin jo on valmiina. Se on tehty joskus lannoitelentoja varten, mutta tulevaisuudessa sinne voi laskeutua omalla lentokoneella, kun tulee mökille Suomeen hyggeilemään.

Kun katsoo Suomea ilmakuvasta, huomaa että meillä on jotakin arvokasta paljon: rakentamatonta rantaviivaa. En tiedä, paljonko sitä metrimitalla mitattuna olisi, jos jokainen rannan mutka mukaan laskettaisiin, mutta veikkaan että niin paljon, että jokainen suomalainen voisi asua rannalla, jos kaikki otettaisiin käyttöön.

Meillä on myös paljon vihreää, metsää ja pusikkoa, missä kävellä. Raitista ilmaa. Juomakelpoinen vesi tulee hanasta, jopa pihan kasteluletkusta. Juomakelpoisella vedellä pestään kaupunkien kadut ja torit. Meillä on sininen taivas. Ei tietenkään silloin, kun on pilvistä, mutta joka tapauksessa saastepilvet eivät meidän taivasta peitä.

Meillä on myös köyhyyskurimuksessa kituvia maaseutupaikkakuntia, jotka eivät enää kykene takaamaan palveluita asukkailleen. Ei vaikka olisi minkälainen sote. Kylätietä kuopsivat rollaattorit, ei enää lastenrattaat. Hiekkalaatikolla eivät leivo kakkuja lapset, niillä kuopivat villiintyneet kesäkissat.

Pian muutkin tekevät mänttä-vilppulat. Pikkukaupungit ja kunnat myyvät maa-alueitaan ulkomaisille kiintöistösijoitusyhtiöille, jotka rakennnuttavat niihin loma-asuntoja ulkomaalaisille. Kunta saa kivat kiinteistöverotulot. Vapaa-ajanasunnosta vero on vielä mukavasti isompi kun vakituisesta asunnosta. Pienenä vinkkinä kunnille; perikää vesimaksu kiinteistöalan, ei käytön eikä asukasmäärän mukaan. Siitä saa lisää massia kunnan kassaan.

Tämmöinen systeemi on jo käytössä ainakin Pohjois-Savossa Sonkajärvellä. Appivanhempani ovat sieltä kotoisin, ja siellä on heidän toinen koti. He ovat olleet niin sairaina, että eivät ole Sonkajärvellä voineet olla. Silti vesimaksu kiinteistöstä on maksettava, ja se määräytyy neliöhinnan mukaan. Talossa on paljon neliöitä, mutta kohta vuoteen – vai onko siitä jo kaksi vuotta – siellä ei ole käytetty pisaraakaan vettä. Tämä sivujuonena, takaisin ennustukseen.

Kohta Suomen maaseutu on kiinalaisten Las Palmas. Uskokaa tai älkää.

 

 

Normaali

”Puhut kuin Runeberg!” äiti huudahti.

Näen harvoin unia, joita muistaisin, mutta yksi on jäänyt erityisesti mieleen.

Äiti sairasti Parkinsonia, ja menehtyi vuonna 2012. Sairauden ja pitkien jäähyväisten vuodet olivat raskaita, ja se näkyi myös unimaailmassa.

Näin silloin unta. Kylvetin äitiä ammeessa. Äiti olin veden peitossa, silmät kiinni. Minä puhuin hänelle: ”Niin kuin äidin on päästettävä lapsesta irti vapauteen ja aikuisuuteen, on myös lapsen päästettävä irti vanhemmastaan – kuolemaan.” Äiti ponnahti yhtäkkiä ylös istumaan ammeesta, ja sanoi: ”Puhut kuin Runeberg!”

Heräsin.

Uni naurauttaa nyt jälkeen päin. Olen kotoisin Saarijärveltä. Runebergin ja Saarijärven Paavon maisemista.

Saarijärven Paavo runossa tökkii Paavon vaimon rooli. Vaimo on surkea valittaja ja luovuttaja, joka vastoinkäymisten kohdatessa repi hiuksiaan,  ja oli valmis heittämään hanskat tiskiin.

Runon Paavo taas on sitkeä uurastaja, joka valaa uskoa heikkoon vaimoonsa. Ja vielä viimeisessä säkeistössä osoittaa oman uhrautuvaisuutensa vaimon sortuessa itsekkyyteen. Paavo on se, joka on valmis antamaan naapurille omastaan.

Jo viime kesänä koohkasin asiasta. Kirjoitin blogiin, että jo olisi aika saada Saarijärven Paavon vaimolle oma stoori – tai edes nimi! Parisataa vuotta on peesannut sisukasta Paavoa. Kyllä olisi tasa-arvon aika tässäkin asiassa!

Ei ottanut kukaan vinkistä vaaria. Niinpä päätin itse kokeilla. Olen nyt muokannut Saarijärven Paavon uuteen uskoon. Runebergin päivän kunniaksi: olkaa hyvä –  Saarijäven Päivi!

(Myönnän, Päivi nimi ei nyt ehkä ihan ole aikakauden ja genren mukainen, mutta en keksinyt peellä alkavaa sopivaa nimeä, koska Paulan ja Pirkon tunnen, niitä en voinut käytää.)

 

Saarijärven Päivi

Saarijärven salomailla asui tilallansa hallaisella Päivi.

Lypsi, leipoi, pesi ja kitki; Jumalalta kasvun toivoi. Miehineen ja lapsineen hän siinä niukkaa leipäänsä söi hiess’ otsan. Paavo ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, myötänsä vei puolet orahista; tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;  tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Tukkaa riistäin Paavo lausui:

»Päivi parka, kovan onnen lapsi, sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs; miero raskas, raskahampi nälkä.»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Panen leipään puolet petäjäistä; kaksin verroin kaiva sinä ojaa, ja Jumalalta kasvu toivo.»

Pantiin leipään puolet petäjäistä, kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo. Lampaat myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, mutt’ ei orahia vesi vienyt; tuli kesä, raekuuro kulki, kaatoi maahan puolet tähkäpäistä; tuli syksy, kaikki ryösti halla.

Rintoihinsa lyöden Paavo lausui: »Päivi parka, kovan onnen lapsi, kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs; tuska kuolla, tuskempi tok’ elää.»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Panen toisen puolen petäjäistä, ojat kahta suuremmat sä kaivat, mutta Jumalalta kasvu toivo.»

Pantiin toinen verta petäjäistä, kahta suuremmat loi ojat Paavo, karjan myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta, mutt’ ei orahia vesi vienyt; tuli kesä, raekuuro kulki, mutt’ ei kaatunutkaan kaunis olki; tuli syksy, halla kultaviljan koskematta korjaajalle säästi.

Silloin Päivi polvistuen lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Paavo vaimon viereen polvistuen lausui: »Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.»

Vaimollensa virkkoi Paavo: »Päivi, Päivi, riemull’ otan sirpin, nyt jo meillä alkaa ilon päivät, nyt jo syrjään petäjäinen silkko, nyt sä rukihisen leivän leivot!»

Paavon käteen tarttuin Päivi lausui: »Paavo, Paavo; sit’ ei kuri kaada, veljeään ken hädässä ei hylkää. Panen leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme touon halla.»

 

Parempi kuin alkuperäinen. Paavohan valittaa, mutta vaimon kannustuksesta jaksaa jatkaa. Älä nyt suutu, Runeberg, aika aikaansa kutakin!

Normaali

Perintövero on perseestä!

Anteeksi ruma kieli otsikossa, ei ole tapana kiroilla.

Perheetön, yksineläjä velipoika kuoli vuosi sitten. Perin häneltä ihanan Typy-auton, mutta myös kiinteää omaisuutta Keski-Suomessa yhdessä kahden vanhemman veljeni kanssa.

Viime viikolla Omaveroon tupsahti perintöverot maksuun. Onneksi tiesin mitä tuleman pitää, olin veroon valmistautunut, enkä käyttänyt mitään rahoista, joita sain yhden veljen omistaman kiinteistön myynnistä sekä hänen pankkitilinsä 1/3  jaosta.

Olen sitä mieltä, että nykyisenlainen perintövero on suuri vääryys! On aivan eri asia periä yksiö Punavuoresta, kuin talo(ja) tai joutomaata maaseudulta. Kukaan ei niitä osta, mutta arvo määrätään, ja vero on maksettava.

Asia on jotakuinkin selkeä kasvualueilla, missä asuntoja voi ylipäätään myydä, mutta entä sitten muualla? Miten ihmeessä ihmiset ikinä kykenevät maksamaan perintöverot esim. metsäomaisuudesta, maatiloista tai vaikka rengaskorjaamosta, jos haluaisivat jatkaa toimintaa? Tämä järjestelmä ei kyllä ole kenenkään etujen mukainen.

Muistan kerran jutelleeni kesämökkipaikkakunnalla erään paikallisen kanssa, joka oli perimässä omaa lapsuuskotiaan meren rannalta. Kallista seutua. Melkein kuin omistaisi tontin Kulosaaressa Helsingissä. Paitsi että sitten ei olekaan siihen rahaa. Ei ole maksaa perintöveroa niin kalliista tontista, ja sisaruksien osuutta pois. Ainoaksi ratkaisuksi jäi myydä kotitalo mökkitontiksi. Traagista ja epäreilua ja väärin.

Äsken googlailin perintöveroasiaa, ja tuli uutena tietona sellainenkin asia, että sisarukset ovat ns. toista luokkaa perintöverotuksessa, heille perintövero on puolet korkeampi kuin aviopuolisolle tai lapsille. Enpä tiennyt tätä!

Jos jokaisessa kamaluudessa on jotakin hyvää, niin se, että nyt minulta ovat kuolleet ”kaikki” eli  isä, äiti ja perheetön veli. Oman puolisoni kanssa meillä on paperit selvillä, en peri mitään, kaikki menee pojalle. Kaksi muuta veljeä ovat perheellisiä, joilla on omia perillisiä, joten en tule enää perimään mitään, joten loppu slut avot det vad kukku kuule e. P niin kuin piste perintöverolle.

 

 

 

Normaali

Ajatuksia maisemaikkunan äärellä

Käytiin Didrichsenin taidemuseossa Helsingin Kuusisaaressa.

Näyttely oli hieno, mutta jäin erityisesti ihailemaan itse rakennusta. Talossa oli hieno tunnelma. Isot maisemaikkunat, sisällä viherpiha, ulkona suojaisalla sisäpihalla uima-allas. Vedensolinaa sisällä. Tunnelma oli hyvin seesteinen.

Mielelläni asuisin siinä talossa, köllöttelisin kesäpäivänä uima-altaalla tai istuisin syysiltana maisemaikkunan äärellä tulen rätistessä takassa.

Isot, takapihan puoleiset ikkunat näyttivät maiseman alas rantaan. Korkeita puita pihapiirissä, vastaranta kaukana.

Maisemaikkunat toivat mieleeni oman lapsuuskotini. Didrichsenin talo on rakennettu 1965, lapsuudenkotini 1970. Myös siellä oli isot maisemaikkunat olohuoneessa. Niistä avautui maisema rantaan, välissä nurmikko, isoja puita ja ranta, siellä sauna, ja järven takana kirkonkylän keskusta kirkontorneineen. Katsoin elämäni ensimmäiset 19 vuotta sitä maisemaa. Pihan puut kasvoivat ja vankistuivat, niin minäkin.

Vanhempieni kuoltua vuosina 2011 ja 2012 talo tyhjennettiin ja myytiin. Nukuin viimeisen yön tyhjässä talossa yksin patjalla olohuoneen lattialla.

Nyt Didrichsenin museon maisemaikkunoiden ääressä minulle tuli ikävä lapsuuden kotiin, siihen maisemaan ja pysähtyneisyyden tunnelmaan. Seinäkellojen naksutus ja lyönnit. Ääni, joka kuuluu, kun isä laittaa takin naulakkoon, pöytäpuhelimen pirinä, kahvinkeittimen ropina, oranssi vessa! Jos suljen silmät, voin kuvitella sen kaiken. Muistan jokaisen huonekalun, taulun ja esineen siitä olohuoneesta, ja kaikkialta talosta.

En ole varma, muistanko enää äidin ääntä. Isän äänen muistan, mutta äidin ääni alkaa jo kadota. Äiti ei paljon enää puhunut viime vuosinaan, yksittäisiä sanoja vain.

Takaisin museoon. Siellä oli Kuutti Lavosen näyttely. Tykkäsin. Mies kommentoi, että ”Kuutti Lavosen työt ovat kuin nepalilainen ruoka – kaikki samanlaista.”

No tottahan se tavallaan onkin. Hänellä on oma, persoonallinen tyylinsä. Mutta minä pidän siitä tyylistä!

Kaikilla menestyneillä taiteilijoilla on oman tunnistettava tyylinsä, siihenhän taide lopulta perustuu. Sitä omaa tyyliä on sitten toistettava tai varioitava, mutta siinä pysyttävä, jos haluaa menestyä. Ihan sama kuin muusikolla. Niidenkin on veisattava samoja värssyjä. Niistä vanhoista hiteistä ei pääse ikinä eroon. Mutta niinhän on meidän kaikkien. Meidän kaikkien on toistettava tai varioitava sen minkä osaamme päivästä toiseen ammatista riippumatta.

Kotiliedessä oli juttu Miina Äkkijyrkästä. Ihailen häntä suuresti. En tiedä niinkään taiteesta, mutta persoonana. Miina on rohkea ja välinpitämätön muiden mielipiteistä, se on todella harvinaista. Oman tiensä kulkija. Äkkijyrkän taiteessa on aina lehmä. Kotilieden jutussa hän sanoi, että ”Ei lehmä ole aihe, lehmä on elämä!” 

Ihanasti sanottu: lehmä on elämä!

Mikä on minun lehmä? Mikä sinun?

 

 

 

 

 

Normaali

Keski-ikäisten työllistyminen

Hesarissa oli viikolla juttu alustatyöstä. Olinkin ehtinyt jo suorastaan odottaa juttua aiheesta. Olen usein pohtinut kaupungilla pyöräilevien ruokalähettien työoloja ja -palkkoja. Olen myös itse tilannut ruokaa lähettipalveluilta. Annos maksaa saman kuin ravintolassa. En ihan ymmärrä, mistä lähettien palkkarahat tulevat? Maksaako ravintola kuljetuspalvelusta? Jos, niin siinähän taas ravintolan tulo pienenee. Tämä asia ei Hesarin jutusta selvinnyt, mutta artikkeli pureutui työoloihin.

Erilaiset työntekemisen ja rahanansaitsemisen muodot lisääntyvät, eikä lainsäädäntö pysy perässä. Sama koskee über-takseja tai asunnon vuokrausta majoitustoimintaan. Myös muu vuokraustoiminta lisääntyy. Netistä voi vuokrata peräkärryn tai pakettiauton yksityiseltä ihmiseltä omaan käyttöön vaikka viikonlopuksi. Monella rahat elämiseen hankitaan useasta eri lähteestä. Ja on vain hyvä, että erilainen jakamistalous lisääntyy. Kaikkea ei tarvitse omistaa itse. Mutta kolikolla on toinenkin puoli. Ja lainsäädännön pitäisi sitä puolta kurkkia.

Olen itse tehnyt keikkatyötä vuodesta 2012, enkä enää edes vakituista työtä ottaisi, vaikka tarjottaisiin. Keikkatyö sopii omaan elämäntilanteeseeni, ja se mahdollistaa vapauden oman ajankäytön suhteen.

Olen myös vuokrannut parina kesänä toista vapaa-ajanasuntoa, ja harkinnut kesämökin vuokraamista, koska se on omalla käytöllä aika pienen, tosin intensiivisen, osan vuodesta. Asumme mökillä kaksi kuukautta, mutta esimerkiksi elokuu olisi aivan loistava kuukausi mökin vuokraamiseen. Säät ovat parhaimmillaan ja merivesi lämmintä. Vuokratuloilla pystyisi hyvin tienaamaan rahaa mökin kuluihin. Tiemaksu, jätemaksu, kiinteistövero, vesimaksu, sähkönsiirto, sähkön käyttömaksu, laajakaistamaksu, nuohous, vakuutus + kaikki ylimääräinen kunnostustyö, mitä itse ei osaa tehdä. Kyllä mökkeilystä kerääntyy aika paljon kuluja, mutta toisaalta mikä harrastus nyt ei maksaisi.

Ongelma on vain siinä, että mökki pitäisi tyhjentää omista tavaroista, ja muutenkin mökki tuntuu niin kovin henkilökohtaiselta paikalta, että tohtisiko sitä antaa aivan vieraalle? Ettei tulisi sellainen olo kuin vanhassa lastensadussa, missä pikkukarhu pohti, kuka on syönyt hänen lautasestaan, juonut hänen mukistaan, nukkunut hänen sängyssään?

Voisi mökin toki ehkä tarjota vuokralle jollekin sukulaiselle tai tuttavalle, mutta sitten siitä ei kehtaisi pyytää vuokraa, joten mitä järkeä siinä sitten olisi?

Yksi keikkatyön varjopuoli on työn epätasainen jakautuminen. Välillä sitä on liikaa, ja välillä liian vähän. Viime aikoina olen pohtinut, että ottaisinko toisen keikkatyön rinnalle. Jotakin simppeliä. Voisin vaikka mennä hyllyttämään tavaroita markettiin. Tykkään työstä, missä voi rehkiä, eikä tarvitse osata mitään, eikä tarvitse olla liian sosiaalinen, ts. asiakaspalvelutyö ei sovi, väsyn ihmisiin. Paitsi ehkä kirjastossa voisin olla, tai kuntosalilla tai taidenäyttelyssä vahtina.

Uusimmassa Annassa oli ”Matka naiseksi” -sarjassa Riitta Rouhiainen, 62v. En tunne, tai en ainkaan muista häntä, mutta jutun mukaan hän on ollut mainosalalla projektijohtajana ja mainostoimiston johtoryhmässä (toimistoa ei jutussa mainittu). Hän perusti oman mainostoimiston, mutta viisi vuotta sitten työt loppuivat, asiakkaat katosivat. Riitta kertoi, kuinka hänen ystävälleen headhunter sanonut, että et tule työllistymään enää ikinä. Aika karmea skenaario.

Riitta itse ei ole jäänyt toimettomaksi. Hän huomasi, miten vaikeaa työllistyminen yli viisikymppisille on. Työn etsiminen on muuttunut täysin, nykyisin siihen on erilaisia nettisovellutuksia. Työn hakeminen voi jo asiana olla täysin vierasta. Edellisessä ammatissani copywriterinä en hakenut koskaan töitä, paitsi sitä ensimmäistä, sen jälkeen aina pyydettiin seuraavaan. Kun yhtäkkiä pitäisi lähteä hakemaan töitä, keski-ikäisenä, se on ihan uusi asia. Eihän minulla ole edes CV.tä, eikä edes työtodistuksia kaikista työpaikoistani. Joskus olen yrittänyt tarjota itseäni naistenlehtiin kolumninpitäjäksi. Ei sekään oikein onnistu. En osaa ”myydä” itseäni.

Tämä Anna-lehdessä esitelty Riitta Rouhiainen huomasi että rekrytointitapahtumia on nuorille mutta ei keski-iän ylittäneille. Niinpä hän perusti työttömäksi jäätyään rekrytointitapahtuman UusioUran. Se oli ensi kertaa viime vuonna, ja tänä vuonna taas. Hieno idea! Hyvä Riitta!

Täytyypä googlata, milloin ja missä UusioUra on. Ehkä menen sinne itsekin katsastamaan työtarjontaa. Olisiko hyllyttäjän hommille vaihtoehtoja?

Normaali

500. postaus

Systeemi kertoi, että 500. blogipostaus on ”done”.  Mitähän on tullut lätistyä?

Kaikki viisi lukijaa tiedän, muut on ihanaan ekstraa.

Ajattelin tämän 500. postausmeriitiin kunniaksi tehdä kyselyn. Kiinnostaisi tietää, minkä laisista kirjoitelmista erityisesti tykkäätte? Plussia ja miinuksia.

Siis kehittävää palautetta, kiitos, tack.

Kohti 501. Mutta nehän ovat farkut!

Normaali

Surutulitus & vanhustenlaulu & Donner

Vanhassa lastenlaulussa lauletaan, että ”maailmassa monta on ihmeellistä asiaa”.

On väärin, että se on lastenlaulu. Paljon enemmän ihmeellisiä asioita on  +50 ihmisellä. Voin vain kuvitella ihmeellisten asioiden eksponentiaalista määrää tulevina vuosikymmeninä. Kyseisen lastenlaulun pitäisi olla vanhustenlaulu. Mutta sellaista genreä ei ole edes olemassa.

Autoradiossa soi Nova, ja kuulin biisin, missä laulettiin ”surutulituksesta”. Mahtava termi! Ilotulituksen vastakohta; surutulitus. Joskus kirjoitin, että huvimajoilla pitäisi olla vastine pihalla. Joku mökömaja. Silloin kyllä suunnittelin rakentavani kappelin huvimajan vastineeksi. Minulla oli lähes pakkomielle rakentaa oma yksityiskappeli. Kehittelin teemaa ja nimeä, ajatuksena olivat väsyneet äidit, koska Madonna on varmasti myös ollut väsynyt ja epätoivoinen.  The Chapel of Tired Women.

Tällä blogipostauksella ei ole mitään aihetta, eikä siis myös juonta. Ajattelin turskauttaa tähän kaikki parin viime päivän aatokset, joten ”sori siitä” jos juttu pomsahtelee. Ota pari lasia viiniä niin epäloogisuus ei haitanne.

Ensinnäkin kävin tällä viikolla hammaslääkärillä ensimmäistä kertaa oikaisuhoidon aloittamisen jälkeen seurantatarkastuksessa. Vähän jännitti siinä mielessä, että olivatko hampaat siirtyneet suunnitelman mukaan. Olisi aika moinen pettymys, jos koko touhu olisi ollut turhaa tähän asti.

Olin vaihtanut ”kuoriloita” viikon välein. Hammaslääkäri arvioi että se on saattanut olla liian tiivis tahti, koska luustoni on aika kovaa, mutta onneksi hampaat olivat siirtyneet niin kuin piti, ja kaikki oli hyvin.

En halua olla erityisesti yllyttämässä tämänkaltaisen oikomishoitoon, enkä siksi halua maalailla liian ruusuista mielikuvaa, koska tämä vaatii sitoutumista, ja  touhussa on puuhaa. Luulen että itseäni on asiassa helpottanut se että elämäni on niin simppeliä että tämä hammas-show ei niin kauhean paljon omaa elämääni vaikeuta. Mutta jos minulla olisi pieniä lapsia, pentukoira, jalkasilsa, työ slush-organisaatiossa ja 300 matkustuspäivää, en kyllä ryhtyisi.

Omalla kohdallani oikaisuhoito on auttanut  ryhdikkäämpään ruokailuun. Kaikki napostelu on jäänyt, koska ei viitsi ottaa ”hampaita” pois. Eli herkut täytyy nauttia jälkiruuaksi, sen jälkeen pestä hampaat, ja laittaa ”kuorilot” paikoilleen. Nykyisin siis pesen hampaat 3-5 kertaa päivässä!

En ole vielä matkustanut ”kuoriloiden” kanssa Ruotsin risteilyä kummemmin, mutta matkailussa lienee oma haasteensa. Varsinkin minulla, koska en voi käyttää yleisten vessojen pesuaineita formaldehydiallergian takia. Minun täytyy kuljettaa mukanani käsilaukussa omaa käsisaippuaa, että voin hygienisesti poistaa kuorilot yleisessä vessassa. Saippuapalojen kuljettaminen käsilaukussa on yllättävän sottaista puuhaa.

Toisin sanoen, nyt on taas hyvä syy ostaa uusi käsilaukku, entistä isompi, mihin mahtuu kaikki vekottimet! Olen jo googalaillut sopivaa, haluaisin punaisen!

Kuorilot suussa eivät enää häiritse, enkä niitä huomaa. Meni jonkin aikaa, että niihin tottui. Kieli meni kuoriloiden reunoihin ihmettelemään. Ja ulkona kylmässä säässä tuntui suussa kummalta. Tai hengästyneenä. Mutta ne tuntemukset kestivät ehkä viikon. Enää en kiinnitä kuorilihin mitään huomiota.

Seuraava vaihe kyllä pelottaa ja paljon. Leukaa aletaan siirtämään. Tulee uudet kuorilot, entistä vaikeammat, jotka pakottavat alaleuan uuteen asentoon. Sanoin lääkärille, että se kyllä pelottaa, ja onko edes mahdollista. Lääkäri lohdutti, että totun niihin suukapuloihin viikossa. Ja leuka venytetään ensin yli, että tavoiteasento saavutetaan.. Että semmoista tiedossa! Ei onneksi vielä, keväämmällä.

Tämän piti olla kooste, mutta nyt tuli niin paljon juttua hampaista, että en taida viitsiä teitä rasittaa paitsi yhdellä asialla. Donnerilla.

Eilen uutisissa kerrottiin että Jörn Donner on kuollut.

Minulla on pienenpieni kosketuspinta Donneriin. Tai oikeastaan kaksi. Isävainaa osti Donnerilta 70-luvun lopussa lomakylän Kustavista. Meidän nykyinen mökki on Donnrtin lomakylän leirintäalueen entinen sauna. Toisin sanoen Donner on istunut lauteilla siellä missä minä nyt kesäisin makoilen soffalla.

Toinen henkilökohtainen muisto Jörn Donnerista on 90-luvulta. Olin mainostoimistossa copywriterinä ja mainonnansuunnittelijana. Taideteollinen korkeakoulu Arabiassa tilasi lanseerauskampanjan uudelle audiovisuaaliselle tilalleen Lumolle. Teimme kaksi filmiä aiheena Luovuus. Haastattelin Jörn Donneria ja toisessa Stefan Lindforsia. Muistan vieläkin, kun kävin Pohjoisrannassa Donnerin työhuoneella häntä tapaamassa ja pyytämässä mukaan projektiin. Kaikki meni hyvin. Filmeistä tuli hienot. Muistaakseni. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ainakin.

Olisipa hieno saada nähdä ne filmit.

Kylläpä tuntuu elämä joskus pitkältä. En voi uskoa, että se olin minä. Minä, joka nyt hammaskuoriloista postaan.

Normaali

Ei enää hassuja vanhoja naisia

Kotiliedessä oli juttu 63-vuotiaasta Laila Snellmanista. Hänen äitinsä on ranskalainen. Jutussa Laila pohtii kulttuurien eroja, sitä kuinka Etelä-Euroopan maissa hän voi kokea vielä olevansa kaunis ja seksikäs. Siellä vanhakin nainen voi olla lumoava. Kuten esimerkiksi Ranskan presidentin puoliso Brigitte Macron.

Nyt taas huutelen puskista, kun en ole vielä käynyt katsomassa Teräsleidit elokuvaa, mutta sen mitä olen mainoskuvista, en pidä näkemästäni. Miksi rouvat on puettu naurettavan näköisiksi? Miksi Suomessa aina komediat stailataan överiksi tyyliin Pekko Aikamiespoika. Että kyllä on hauskaa, kun on liian lyhyet lahkeet ja liian pienet vaatteet. Kyllä sitten katsoja ymmärtää nauraa. Ehkä genren aloitti jo Pekka Puupää, eikä siitä olla päästy eteen päin.

Ehkä myös erilaiset television hahmokisat tukevat tätä piirrettä. Puetaan hassut vaatteet päälle, ja sitten ollaan hassuja. Komedia on taitolaji, ja sen mestarit osaavat olla hauskoja ilman hassuja vaatteitakin. Tulee mieleen esimerkiksi Ritva Valkama tai Hannele Lauri. Loistavia komedienneja.  Varmasti myös Seela Sella, Leena Uotila ja Saara Pakkasvirta olisivat pystyneet olemaan hauskoja näyttämättä pelleiltä.

Teräsleidit on puettu ylisuuriin, hassuihin vaatteisiin. Ihan niin kuin vanha ihminen ei enää ymmärtäisi, miltä näyttää. Se on kuulkaa ikärasistista se. Ei varmasti tekisi elokuvasta vähemmän hauskaa, jos vaatteet olisivat ”normaalit”. Vaatteilla ei erikseen tarvitse korostaa roolihahmojen komediallisuutta. Se on halpa keino, joka vesittää itse asian.

Miksi elokuva-arvosteluissa ei kiinnitetä näihin stailausasioihin huomiota? Tuntuu siltä että elokuva-arvostelijat ovat niin innoissaan siitä että naisista tehdään elokuvia, ja naiset tekevät elokuvia, että huomio siitä miten tehdään, unohtuu. Ei pitäisi luomoutua tasa-arvoasiasta niin paljon että itse arviointi kärsii.

 

 

Normaali

Tosivanhojentanssit

Minulla on kaapissa yksi iltapuku. Janne Renvallin suunnittelema, ruskeaa taftia, yläosassa pitsiä, leveä helma. Halusin leveän helman, koska morsiuspukuni oli kapea. Iltapukua tarvitsin vuonna….minä vuonna se oli? 1998, ehkä…mainostoimiston kymmenvuotispippaloihin.

En taida enää siihen pukuun mahtua, vyötärö ei ole hulavanteilusta huolimatta pysynyt samoissa mitoissa. Pysyköön kaapissa, kun sinne mahtuu, vaikka päälle ei.

Olisi kyllä ihana vielä kerran elämässä päästä iltapukujuhliin! Katselen haikeana juhlapukuliikkeiden näyteikkunoita. Olisi ihana pukeutua kahisevaan leveään helmaan, käydä kampaajalla laitattamassa hiukset ja antaa ammattimeikkaajan loihtia parhaat puolet esiin.

Ensi vuonna pojalla on vanhojen tanssit koululla. Höh. Mitkä ihmeen vanhojen tanssit? Seitsemäntoistavuotiaille? Ne mitään vanhoja ole. Me ollaan! Meille ne vanhojen tanssit pitäisi olla, sellaiset tosivanhojentanssit.

Siihen aikaan kun itse olin lukiossa,  Koivisto presidentti ja Kekkonenkin vielä eli, vanhojen tanssit olivat ihan erilaiset. Silloin pukeuduttiin oikeasti vanhoihin vaatteisiin, eikä mihinkään glamouriltapukuihin niin kuin nyt. Minulla oli äitivainaan vanha jakkupuku 50-luvulta. Samperi sentään. Olisipa ollut silloin tämä nykytyyli! Kyllä olisin pistänyt överihelmat ja kaikki maailman glitterin!

Kun ei ole näköpiirissä kutsua presidentinlinnaan, eikä tosivanhojentansseja kukaan järjestä, täytynee kekata omat kemut. Mitä jos tästä lähtien pukeutuisi aina itsenäisyyspäivänä iltapukuun kotona. Viettäisi ihan normisti illan sohvaperunana televisiosta muiden juhlintaa seuraten, mutta iltapukuun sonnustautuneena. Saman voisi toistaa uutena vuotena. Jos hommaisi iltapuvun. Tai suurentaisi sen Renvallin. Ei, en minä sitä halua, haluan uuden! Jonkun ihanan värisen. Vaikka vihreän tai oranssin.

Kotiliedessä oli juttu romanttisten kirjojen kirjoittajasta Barbara Cartlandista. Hänen  lempivärinsä oli pinkki. Barbara köllötteli kultasomisteissa baldakiinisängyssään täydessä sotisovassa pinkkeihin röyhelömekkoihin pukeutuneena, helmet kaulassa, vahvat meikit kasvoilla, tekoripsiä räpytellen, ja saneli sihteerilleen uuden kirjan. Sen tekemiseen kului seitsemän päivää. Seitsemän päivää! Uskomaton tätsy, ja mikä tyyli! Respect.

Mikäpäs siinä. Ihan hyvin voi näköjään pukeutua iltapukuun ilman juhliakin. Itse asiassa näin Vuokko Nurmesniemen kaupassa aivan ihanan mustan iltapuvun, joka oli sellaista pehmeää velourtyyppistä kangasta. Kävin puodissa, kun siellä oli alennusmyynti katsastamassa valikoimat. Hiplailin sitä iltapukua ja harmittelin, kun ei ole mitään juhlia ikinä. Mutta mitä jos sitä ei pitäisikään iltapukuna, jos ostaisi sen ihan vain oloasuksi? Jos alkaisi sellaiseksi oman elämänsä barbaracartlandiksi.

Ensi kuussa täytän 53. En juhli. Mutta sitten pidän juhlat kun täytän 55. Ja kun olen 66, 77, 88 –  inshallah –kuten muslimit sanovat, miten pitkällä tässä sitten päästään. Paljon mukavamman näköinen luku kuin tasavuosikymmen. Ehkä niistä kekkereistä pitää tehdä iltapukujuhlat. Tai ainakin itse pukeutua iltapukuun. Harmi kun pukua ei voi ostaa etukäteen. Kun ei voi tietää, minkä kokoinen on silloin. Sitähän voi kutistua kasaan kuin rusina tai paisua kuten rusina simassa.

Normaali

Jäykkä selkä, jäykät aatteet

Tässä iässä on ehtinyt harrastaa vaikka mitä. Ja joitakin lajeja useampaankin kertaan. Kuten joogaa. Ensi kertaa aloittelin 90-luvulla. Taavi Kassila piti hathajoogatunteja lähellä työpaikkaani Kankurinkadulla.

Tykkäsin. Rauhoituin ja venyin. Opin palleahengityksen, joka on  loistava ja helppo metodi rauhoittumiseen ja rentoutumiseen.  Ensi kertaa tajusin silloin, että minun pitää etsiä elämääni rauhoittavia elementtejä. Olen nopeatempoinen ihminen, ja työskentelin mainosalalla, mikä lisäsi buustia. Kassilan joogatunnit toivat paitsi fyysistä hyvinvointia myös rauhaa.

Tunti päättyi rentous- ja mielikuvaharjoitukseen, missä vietiin lootuksenkukka oman mestarin jalkojen juureen. Mestarin sai jokainen päättää itse.  Uskon jumaluuteen, mutta en sellaiseen, joka kaipaa minun tuomaa uhria, aneita tai lootuksenkukkia, joten tämä lootuksenkukkamielikuvaharjoitus oli mielestäni hieman kiusallinen.

En ylipäätään pidä ajatuksesta, missä liikuntaan lisätään ideologia tai uskonto. Näin on usein joogassa. Tai ainakin oli silloin 90-luvulla. Ohjaaja on guru, jota ihaillaan. Joogasalit koristeltu intialaisilla jumalkuvilla ja patsailla.

Kaikkien ”gurujen” oma ego ei kestä oppilaiden ihailua. Muistan olleeni joogaviikonloppuleirillä jossakin saaressa Tammisaaren lähellä. Lauantaiaamun joogatunnilla huomasin, kuinka joogi näppärästi poimi käytetyn kondomin joogasalin lattialta varpaillaan, ja tuikkasi taskuunsa. Oli tainnut antaa yksityisopetusta edellisenä iltana jollekin notkealle oppilaalle.

Eräs mainostoimistoaikainen tuttu on ryhtynyt jonkinsortin joogiksi. Tommi Kujala. Oli ennen asiakkaani hampurilaisravintola Carrolsilla, sittemmin projektijohtajana hasan&partnersilla.  Nykyisin Tommi Kujala on Charanpal Singh. Hänellä on pitkä parta ja turpaani. Ei kyllä tunnistaisi samaksi ihmiseksi. Mutta ehkä ei minuakaan. Eri syistä tosin.

En tiedä, lähtikö Kassila Intiaan, mutta tunnit loppuivat, ja hatha vaihtui astangaan.

Astangajooga on fyysisesti raskain laji mitä tiedän, paitsi hot jooga, mutta siihen myöhemmin. Astangajoogaharrastus päättyi siihen kun tajusin että tämä ei lopu koskaan, en tule ikinä olemaan tarpeeksi mutkalla. Aina tulee joku uusi, vielä vaikeampi liike, mihin minun pitäisi taipua. Eikä se ollut oma tavoitteeni. Miksi ihmeessä pitäisi mennä vielä enemmän mutkalle? Eikö treenaamista voi lopettaa johonkin tasoon? Lopetin koko homman.

Joogat jäivät  hetkeksi, kunnes joku ehdotti hot joogaa. Siinä ideana on tehdä joogaharjoitukset erityisen kuumassa tilassa. Kerta riitti. En pidä kuumasta ilmanalasta muutenkaan, saati nyt sitten jumpata kuumassa ja kosteassa. Älytön idea.

Seuraavaksi kokeilin yin-joogaa. Se sopi. Oli oikeastaan aika samanlaista kuin Kassilan hatha. Mutta jotenkin sekin jäi. En vain saanut itseäni viedyksi tunnille.

Nyt olen taas joogatunneilla. Sen nimi on niin vaikea että en osaa sanoa. Iyengarjooga. Ei ole lootuksenkukkia, ei epäterveellisiä asentoja, ei jumalolentoja, ei guruja, ei turpaaneita eikä kondomeita lattialla. On kuntosali ja fysioterapeutti ohjaajana. Tavoitteena kehon kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Viime kerralla tunnin aiheena oli selän taaksetaivutukset. Treenin jälkeen totesin; ”Toivon että asenteeni eivät ole yhtä jäykät kuin alaselkäni.”

Ohjaaja naurahti ja totesi, että kyllä ne hänen kokemuksensa mukaan vähän korreloivat. Niinhän se taitaa olla. Nuorena selkä on vielä taipuisa ja notkea, niin kuin mielikin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän jäykistyy kroppa ja aatteet.

Mutta ehkä mieltänsä voi myös notkistaa. Vaatii tietenkin myös treeniä. Ryhdyin notkistamaan mieltäni eräänlaisella itsekeksimälläni taideterapialla. Otin valokuvia Helsingin patsaista niiden väärältä puolelta. Patsaat kuvataan aina samalla tavalla etupuolelta, paitsi Havis Amanda, jolla on nätti takapuoli. Aion ottaa kuvia myös rakennusten vääriltä puolilta. Kävin jo kuvaamassa eduskuntatalon ja Hakasalmen huvilan. Laitan mielennotkistuskuvia Instagrammiin, sieltä voi käydä katsomassa, jos kiinnostaa.

Mieltä jäi myös puhuttelemaan Ruben Stillerin ohjelma, aiheena oli salaliittoteoriat. Siinä Ruben kysyi asiantuntijalta, miten salaliittoteorioihin uskovan kanssa tulisi keskustella livenä tai netissä. Tai ylipäätään eri tavalla ajattelevan kanssa. Usein sellaisessa tilanteessa keskustelu ajautuu väittelyksi ja jankkaamiseksi. Asiantuntijalla oli tähän yksinkertainen neuvo, joka pätee kaikkeen keskusteluun. Keskusteluun ei pidä ryhtyä oma agenda mielessä, niin että itsellä on selkeänä mielessä keskustelun lopputulos ja tavoite (eli yleensä toisen ihmisen ”käännyttäminen” ajattelemaan samalla tavalla). Keskusteluun pitää ryhtyä avoimin mielin, valmiina oppimaan uutta. Hyvä neuvo.

Luulen että jäykkä selkäni on sittenkin notkeampi kuin mielipiteeni. Tarvitaan paljon harjoitusta oman mielen notkistamiseksi. Mutta toivoakseni asian huomioiminen on jo alku parempaan. Mielen notkistamisessa riittänee haastetta loppuelämäksi. Ja selän.

 

 

 

 

 

Normaali

Kansallismuseo taitaa olla pihalla oman pihansa suhteen

Kuljin Helsingin Mannerheimintietä pohjoiseen. Pian eduskuntatalon jälkeen sijaitsee Kansallismuseo. Museon takana on muurin ympäröimä piha, missä tieltä katsottuna näytti kasvavan isoja, vanhoja puita.

Muistan lukeneeni että pihalle on suunnitteilla museon lisärakennus. Sen tieltä puut todennäköisesti kaadetaan,  ja piha rakennetaan umpeen.

Nyt huutelen puskista – tai tässä tapauksessa tieltä – koska en tiedä, mitä Kansallismuseon muurien reunustamalla pihalla tätä nykyä on, mutta onko suojaisaa sisäpihaa järkevä rakentaa upeen? Voisiko uudelle museo-osalle olla tarjolla joku muu paikka? Kyllä täällä kaupungissa vielä röntsäistä, rakentemista kaipaavaa joutomaatkin on.  Mutta uhrata nyt vanha piha uudisrakennukselle, saanen epäillä hankkeen mielekkyyyttä. Mielestäni osaamme jo arvostaa vanhoja rakennuksia, mutta ehkä emme vielä vanhoja pihoja, puutarhoja ja puita. Nekin kaipaavat suojelua ja vaalimista.

En tiedä toista paikkaa Helsingin keskustassa, missä olisi korkean kivimuuri suojaama umpipiha, missä kasvaa korkeita puita. Ajatuksena se kuulostaa aivan ihanalta paikalta! Tuulelta suojaisa, ehkä myös paahtavimmalta paisteelta kesällä.  Miten ihana siellä olisikaan istua nauttimassa virvokkeita ja lepäämässä kaupungin melulta ja hälyltä. Kesällä siellä voisi olla pienimuotoisia konsertteja. Eikö piha puineen ja muureineen olisi suojelemisen arvoinen paikka sinänsä? Ainutlaatuinen paikka Helsingissä.

Meidän kotia vastapäätä tien toisella puolella sijaitsee vanha 1800-luvun lopussa rakennettu talo. Talo on omistanut rakennusarkkitehtuurimuseo, mutta sillä ei ole ollut varaa kunnostaa tai edes ylläpitää rakennusta. Olemme asuneet tässä kaksikymmentä vuotta, ja kaikki nämä vuodet olen katsellut ja surrut talon rapistumista ja autiota yksinäisyyttä. Joskus talonmiehen asunnossa paloi vielä valo. Nyt sitäkään ei ole näkynyt moneen vuoteen.

Talo on ollut pitkään myynnissä, sen kunnostamisnen on iso ja kallis urakka, lisäksi kiinteistö on kaavoitettu kulttuurikäyttöön, ja määräykset vaativat että siihen täytyy olla jotakin julkista ja yleishyödyllistä toimintaa.

Joitakin viikkoja sitten luin lehdestä että rakennus on vihdoin myyty. Sen osti Tiina ja Antti Herlinin säätiö. Mahtavaa! Odotan innolla, mitä toimintaa taloon tulee. Mies oli jo nähnyt rakennusliikkeen auton talon pihassa. Olivat varmasti tutustumassa remontoitavaan kohteeseen.

Toivon että taloon tulee ainakin kahvila. Talon ympärillä on ränsistynyt piha, joka rajautuu puistoon. Olisin siellä kahvilan pihalla joka päivä! Ensi töikseni marssisin esittäytymään, ”rouva tien toiselta puolelta, päivää. Ihana että tulitte ja pelastitte tämän talon”.

Talo on viettänyt beessiä hiljaiseloa, ikään kuin yrittäen maastoutua huomaamattomaksi ympäristöönsä, niin että tuhopolttajat tai ilkivaltaajat eivät sitä löydä. Vanhan rouvan (jostakin syystä ajattelen että talovanhus on feminiini) piilottelu on onnistunut. Hiljaiselon ja kuihtumisen vuodet ovat takana, uusi kukoistuksen aika edessä! Siitä tulee todellinen kaunotar! Oikea Dame!

Pitääpä käydä ottamassa talorouvasta kuva. Voi sitten tehdä sellaisen ”Ennen – Jälkeen” kuvasarjan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nekrologi, elämän viimeinen CV

Hesarissa oli tänään 22. tammikuuta mielenkiintoinen nekrologi. Mielenkiintoinen siksi, että muisteltava henkilö ei ollut kuuluisa poliitikko, menestynyt liikemies, taiteilija, urheilija tai muu merkittävän uran tehnyt. Edesmennyt oli kotirouva.

Hänen elämänsä ei sisältänyt erityisiä saavutuksia, jos ei kolmea hole-in-onea ja kunnia-asemaa golf clubilla lasketa, mutta hän oli selvästikin elänyt mielenkiintoisen ja kokemuksista rikkaan elämän. Asunut kotirouvana Afrikassa ja Lontoossa. Pelannut ystävien kanssa bridgeä, pitänyt lettukestejä lastenlapsille ja opettanut heitä uimaan takapihan uima-altaalla. Lukemani perustella rouva Kirsti Locke oli elänyt onnellisen ja hyvän elämän.

Olisi mielenkiintoista lukea useammin tämänkaltaisia nekrologeja, mistä kuvastuu ihmisen persoona ja elämänasenne, ja jotka kertovat ”tavallisista” ihmisistä. Liian usein nekrologi on kuin elämän viimeinen CV. Luettelo työpaikoista ja uran huipuista.

Mieleen on jäänyt eräs nekrologi vuosien takaa. Se oli kirjoitettu Veikko Vennamon vaimosta Sirkasta. Kirjoituksesta paljastui varsinainen ideanikkari. Puolueen sloganit ”Kyllä kansa tietää”, ”Rötösherrat kiinni” ja muut keksittiin Vennamojen keittiössä.

Rouva Vennamo teki elämäntyönsä miehensä sihteerinä ja taustavaikuttajana. Hän itse sanoi että pystyi vaikuttamaan enemmän asioihin tässä tehtävässä kuin asettumalla kansanedustajaehdokkaaksi. ”Puhe uharautumisesta on turhaa itsesääliä ja keikarointia.” Hän oli myös päättänyt että hänen elämäntehtävänsä on olla vahva ja kestävä. Miehen pitää saada itkeä hänen olkapäätään vasten.

Muistokirjoitus teki minuun niin suuren vaikutuksen, leikkasin sen ja säilytin pitkään piirongin laatikossa. Voi se siellä jossain olla vieläkin, mutta onneksi kirjoitus löytyy myös HS:n arkistosta nimihaulla. Kannattaa lukea.

Mikä nainen! Mikä itsetunto! Mikä rohkeus! Olisi ollut hieno tuntea tai edes lukea hänestä lisää. Hänestä olisi pitänyt tehdä elämäkerta. Lainasin juuri kirjastosta  ”Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa” nimisen kirjan. Historiassa on kautta aikojen ollut monenlaisia vaikuttajanaisia. Joskus asema taustalla on myös ollut naiselle ainoa tapa saada valtaa.

Ehkä syytä tarkentaa väärinkäsitysten välttämiseksi että en tarkoita että naisen paikka olisi olla taustavaikuttaja, en todellakaan! Iloitsen siitä että meillä Suomessa on nuorten naisten johtama hallitus. Toivon sille sydämeni pohjasta onnea ja menestystä. Valtaan ja asemaan pitää pyrkiä, jos ja kun sitä haluaa. Mutta arvostan suuresti sitä, että ihminen – mies tai nainen –näkee oman arvonsa ja merkityksenä myös taustavaikuttajana. Kaikkien ei tarvitse olla etulinjassa. Ne jotka ovat etulinjassa tarvitsevat siellä pärjätäkseen kaiken mahdollisen avun ja tuen taustalta. Muuten ei eturintamalla pärjää.

Nekrologin kirjoittaminen on vaikea tehtävä. Ihminen on moniuloittenen olento. Usein tunnemme edesmenneestä vain yhden puolen. Meillä on omat roolimme ja historiamme työssä, omassa perheessä, suvussa, ystävinä ja harrastusten parissa. Harva tuntee ihmisestä kaikki nämä puolet ja roolit. Ei edes läheisimmät.

Miehellä on juuri työn alla nekrologi hänen ystävästään ja työtoveristaan. Sanoin miehelle, että olisi varmasti parasta että hän kirjoittaisi myös itse itsestään valmiiksi nekrologin. Ei sitä kukaan muu osaa kirjoittaa. Tosin näyttäisi kyllä lehdessä vähän oudolta, jos olisi vainajan itsensä kirjoittama muistokirjoitus…

Sitten tuli mieleen dekkarin alku. Lehdessä olisi nekrologien sarja, ja osoittautuisi että kirjoituksen kohteet ovat yhä elossa, mutta heidät murhattaisiin pian kirjoituksen julkaisun jälkeen. Mutta kuka olisi murhaaja? En ole keksinyt.

Normaali

Urheiluhullut, sanan varsinaisessa merkityksessä

Muodostelmaluistelun valmentajan sadistiset valmennusmetodit paljastuivat, ja hän sai kilpailukiellon ja lopulta potkut, hyvä niin. Kaikki minkään pelikentän reunalla viivähtäneet ovat voineet huomata kilpaurheilun agressiivisuuden ja vihailmapiirin. Asiasta ei puhuta, se kuuluu pelin henkeen. Kilpaurheilijan pitää sietää mitä vain. Vai pitääkö? Miten huutamalla ja haukkumalla kenenkään suoritus paranee yhtään missään lajissa – niin kuin ei töissäkään.

Pari omakohtaista muistoa. Poika harrasti pienenä uintia. Hyödynsin treeniajat menemällä itse vesijuoksemaan samaan aikaan. Mäkelänrinteen uimahallilla oli yleensä monet eri ikäisten treenit yhtä aikaa eri radoilla. Vesijuoksurata on altaan reunimmaisena. Meni oma vesijuoksufengsuifiilis ihan pieleen, kun yhden radan valmentaja huusi pää punaisena valmennettavilleen. Kielenkäyttö oli todella rumaa ja ala-arvoista.

Lopulta kylläännyin kuuntelemaan miehen meuhkaamista, ja menin uimavalvojien kopille tekemään miehestä valituksen. Uimavalvojat olivat asiasta hieman vaivaantuneita. Hekin olivat varmasti asiaan kiinnittäneet huomiota, mutta taisi uimavalmentaja olla hierarkiassa sen verran yläpuolella, että rahkeet asiaan puuttumiseen eivät riittäneet.

Kotimatkalla kysyin, oliko poika huomannut viereisen radan tapahtumia? Hän oli ollut niin keskittynyt oman ryhmänsä asioihin, että ei ollut huomannut. Pidin kuitenkin ”esitelmän”, sellaista käytöstä ei koskaan saa sallia, ja jos oma valmentaja koskaan käyttäytyy tai puhuu epäkunnioittavasti, asiasta pitää kertoa kotona ja lähteä tilanteesta pois. Se ei ole oikein.

Kerran eksyin nyrkkeilyotteluun. Se oli 90-luvulla, mainostoimistoaikoina. Joku – oliko filmiyhtiö? – kutsui otteluun. Muistan pohtineeni, että pystynköhän katsomaan, kun lyövät toisiaan. Yllätys oli melkoinen paikan päällä. Se mitä nyrkkeilykehässsä tapahtui oli ok. He olivat siellä omasta vapaasta tahdostaan toisiaan lyömässä, ja puuhaa vahti tuomari, joka seurasi että sääntöjä noudatettiin. Mutta yleisö! Olin aivan järkyttynyt yleisöstä. Siitä aggressiivisuudesta. Ja mitä he huusivat. ”Tapa se vitun neekeri!” Muistan ajatelleeni, että järkyttävää, nämä kaikki kulkevat ihan vapaana tuolla kadulla.

En tiedä, onko meno samanlaista nykyään. Saako kentän reunalla huudella mitä hyvänsä ilman että kukaan puuttuu asiaan? Todennäköisesti.

Rivien välistä on ehkä luettavissa asenteeni kilpaurheilua kohtaan. En ole kilpaurheilun ystävä, en yhtään minkään lajin. Mielestäni kilpaurheiluun liittyy paljon epäkohtia. Tarkemmin ajatellen en näe siinä mitään hyvää ja kannatettavaa.

Kilpaurheilu on yksilötasolla epäterveellistä, suorituskyky viedään äärimmilleen, lopputuloksena on sairastunut keho – joskus myös mieli. Pahimmassa tapauksessa joutuu käyttämään kiellettyjä aineita. Jotkut lajit ovat suorastaan narsistisia, esimerkiksi bikinifitness. Historia tuntee tapauksia joissa naisurheilijoille on salaa syötetty testosteronia heidän tulostasonsa parantamiseksi. Joissakin lajeissa laihdutetaan epäterveellisellä tavalla kilpailukuntoon. Kilpailut lisäävät negatiivista kansallismielisyyttä, mukaan lukien muut negatiiviset lieveilmiöt kuten urheiluhuliganismi, doping, sääntöjen noudattamatta jättämiset, lajien väkivaltaistuminen jopa kanssakilpailijoiden terveyden vaarantavalla tavalla. Epäeettisyyttä on myös toiminnan rahoituksessa; naisurheilijat ja -joukkueet eivät saa yhtä paljon taloudellista tukea.

Ekologisesti kilpaurheilua ei myöskään voi pitää järkevänä toimintana. Isojen, kansainvälisten kisojen järjestämiseksi rakennetaan kertakäyttöisiä, massiivisia komplekseja ja liikennejärjestelyjä. Hevosia, autoja ja huoltojoukkojen välineistöä (konttikaupalla, rekkalasteittain tavaraa) kuljetetaan mantereelta toiselle.

Surullisinta on, että pieleen menee jo ruohonjuuritasolla eli lasten kilpaurheilussa. Erityisesti joukkulajit ovat niin kilpailuhenkisiä, että lapsia treenautetaan liikaan ja luokittelu aloitetaan varhain.

Mutta ei yksilötasokaan puhtain paperein pääse. Kerran oma lapsi halusi hiihtokilpailuihin. Yritin selittää että yleensä ne, jotka osallistuvat hiihtokilpailuihin, ovat treenanneet lajia jonkun verran. Eivät selittelyt auttaneet, oli sen verran itsetunto pienellä isona. Ilmoitin pojan kisoihin. Ne pidettiin jossain Espoossa. Siihen maailman aikaan, kun Etelä-Suomessakin vielä talvella hiihdettiin.

Siellä kalkkiviivoilla odottelin pojan paluuta kierrokselta viimeisten joukossa (oli kerran jopa eksynyt radalta),  ja todistin erään pikkutytön maaliin tuloa. Vastassa taisi olla  äitivalmentaja,  avoimen vihamielisenä. Äiti tenttasi siinä kaikkien kuullen tytöltä, että miten tämä oli niin saamarin huonosti hiihtänyt.

Vastikään ystävä, jonka kymmenvuotias poika on innokas jalkapallonpelaaja, murehti sitä, että poika on uhattu tiputtaa joukkueesta, missä hän on pelannut jo usean vuoden ja missä kaikki kaverit ovat. Syynä joukkueesta tiputtamiseen oli se, että valmentajan mielestä pojan räjähtävä nopeus liikkeelle lähdössä ei ole ihan toivotulla tasolla. Kymmenvuotiaan pojan, joka on kasvuiässä! Kysehän saattaa olla ohimenevästä tilanteesta kasvupyrähdyksessä.

Poika rakasti jalkapallon pelaamista. Tiputtaminen omasta joukkueesta olisi tarkoittanut sitä, että poika todennäköisesti olisi lopettanut harrastuksen kokonaan. Hän olisi kokenut tiputtamisen nöyryyttävänä, ja vaikeana asiana sopeutua uuteen joukkueeseen, missä hänet olisi otettu vastaan siitä toisesta joukkueesta tiputettuna tulokkaana. Onneksi tilanne päätyi hyvin. Vanhemmat neuvottelivat valmentajan kanssa, ja tämä lupasi pojalle vielä yhden mahdollisuuden.

Urheilu pitäisi olla iloinen, terveyttä, ruumiin ja sielun hyvinvointia lisäävä ja itsetuntoa kasvattava asia jokaisella tasolla ja kaikissa ikäluokissa.

PS. Olen minäkin kilpaurheillut! C-tytöissä koripalloa, Saarijärven NMKY:ssä. Joukkueemme oli tilastollinen ihme: hävisimme joka ainoan ottelun. Valmentajaa hävetti. Muistan, että hän sanoi meille, että jos pliis, voisimme hävitä edes vähemmän kuin kaksikymmentä pistettä. Jos häviämme enemmän, joudumme kävelemään vierasotteluista kotiin. Jatkoimme häviämistä. Se ei  häirinnyt meitä lainkaan, meillä oli ihan hemmetin hauskaa! Ilmeisesti itseltäni puuttuu kilpailuvietti tässä suhteessa ihan kokonaan.

 

 

Normaali

Helsinki – Babylon

Antiikkikaupan ikkunassa on vanha karttapallo. Jään katsomaan. Meret kiiltävän puhtaina, turkooseina. Maiden rajat tutuilla, vanhoilla paikoillaan. Itä-Saksa. Neuvostoliitto. Jugoslavia. Maailmanjärjestys omasta lapsuudesta. Järjestys, jonka kuvitteli olevan ikuinen, mutta olikin väliaikainen. Nyt karttapallo olisi erilainen, jos sellaisia vielä valmistettaisiin.

Karttapallon näkeminen laittoi miettimään ihmiskuntaa ja sen historiaa, missä kaikki on väliaikaista.

Yle Areenassa on radio-ohjelmien puolella ohjelmasarja nimeltä Kadonneiden kaupunkien jäljellä. Yhdessä jaksossa kerrotaan Thonis Herakleionista, egyptiläisestä kaupungista joka vajosi mereen. Kannattaa katsoa myös kuvia tästä vedenalaisesta kaupungista, löytyy netistä kaupungin nimellä kuvahaulla. Toinen ohjelman jaksoista kertoo Babyloniasta, oman aikansa trendikaupungista, josta on jäljellä enää hiekasta kaivetut rippeet. Babylonian kaupungin portti on esillä Berliinissä museossa. Tai Petrasta, karavaanireittien tärkeästä risteyskaupungista; Assurista, missä kirjoitettiin nuolenpäätekniikalla ja kaikille tutusta Pompeijsta.

Ne, jotka aikoinaan kaupunkien suuruuden aikana niissä asuivat, eivät varmasti voineet edes kuvitella, että kotikaupunkia ei joskus olisi olemassa. Että se olisi kaivautunut hiekkaan tai jäänyt meren alle. Ja kuinka arkeologit parin tuhannen vuoden kuluttua kaivavat heidän kotikaupunkiensa rippeitä selvittääkseen, miten siellä on asuttu ja eletty.

Yhtä kummalliselta tuntuisi ajatella, että omaa kotikaupunkia Helsinkiä ei joskus olisi. Se olisi hautautunut meren alle tai peittynyt maakerroksien alle. Kuitenkin se on pitkällä aikavälillä varsin todennäköinen kehitys. Kahdentuhannen vuoden kuluttua tuskin on Helsinkiä tai Suomea. Ehkä täällä on silloin taas dinosauruksia tai pari kilometriä jäätä. Tosin kaikkitietävän wikipedian mukaan seuraava jääkausi tulee vasta 50.000 – 100.000 vuoden kuluttua.

On inhimillistä ajatella, että oma aikakausi on ”ainoa oikea”, kehityksen huippu ja ikuinen. Että juuri meidän elämäntapamme on ihmiskunnan kehityksen huipentuma. Niin he varmasti ajattelivat Pompeijssa tai Machu Picchulla.

Meidän Suomi on ollut olemassa vaivaiset reilut sata vuotta. Vähän pidempään käsitys suomalaisuudesta. Se on onnettoman lyhyt aika ihmiskunnan historiassa. Pienempi kuin kärpäsen silmänräpäys.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat olemassa antiikkikaupan karttapalloon piirretyt maat. Niissä asuvat – ja myös me muut – ajattelimme, että niin on oleva aina. Ne maat eivät hautautuneet hiekkaan tai vajonneet mereen. Maantieteellisesti ne ovat yhä olemassa, eri nimillä. Ilmastonmuutoksen myötä karttapallosta katoaa lähivuosikymmeninä kaupunkeja ja kokonaisia saaria. Ne jäävät veden alle kuin egyptiläinen Thonis Herakleionis.

Oikeastaan olisi mielenkiintoista ostaa antiikkikaupan karttapallo. Tehdä siihen muutoksia ja korjauksia sen mukaan mitä tapahtuu. Poistaa CCCP. Kirjoittaa tilalle Venäjä. Poistaa raja Länsi- ja Itä-Saksan väliltä. Värittää Itämeri likaisemmaksi. Piirrellä muovilauttoja Atlantille.

”Ihminen on niin kuin tuulen henkäys. Hänen päivänsä katoavat kuin varjo.” Psalmista 144

 

 

 

 

 

Normaali

Vale-jäärä ja takinkääntäjä

Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että vuoden päästä käyt kuudella eri ryhmäliikuntatunnilla, olisin nauranut itseni tärviölle. Olen ollut vannoutunut ryhmäliikuntatuntien vastustaja. Nyt olen kääntänyt takkini. Toivottavasti se pysyy väärin päin – tai ehkä se juuri nyt onkin oikein päin – lopun ikäni.

Olen pitänyt itseäni jääränä. Mutta taidan olla vale-jäärä. Muutosprosessi pois jäärystä alkoi vuosi sitten, kun menin lavis-tunnille. Olin aina ollut sitä mieltä, että tanssitunnit nyt eivät ainakaan ole minun juttuni. Olen epämusikaalinen, enkä osaa liikkua musiikin tahdissa.

Sitten näin dokumentin, missä kerrottiin että tanssiliikunta on paras liikuntamuoto vanhenevalle ihmiselle. Ja me kaikki olemme vanhenevia, ei kukaan ole nuoreneva. Siksi sellaista sanaa kuin nuoreneva ei ole edes olemassa. Aira Samulin on hyvä todistusaineisto tanssin tervehdyttävistä ominaisuuksista.

Katsoin dokumenttia kesällä mökillä, ja ryhdyin heti etsimään syksyksi sopivaa kodin lähellä olevaa paikkaa harrastaa tanssiliikuntaa. Päädyin lavis-tunnille. Se osoittautui hauskaksi hikiliikunnaksi. Tanssiaskeleet eivät olleet vaikeita, ja pikku hiljaa nekin alkoivat sujua varsin sutjakkaasti. Nyt puolentoista vuoden päästä uskaltauduin myös samba-tunnille, vaikka olen ollut aina sitä mieltä, että lanteita nyt en ainakaan osaa ketkutella.

Käyn myös hiit-jumpassa, pilateksessa ja joogassa.

Ryhdynkö vielä absolutistiksi? Olen ollut jonkun aikaa tipattomalla, koska kaksi maksakirroosikuolemaa lähipiirissä vuoden aikana pisti pohtimaan omien sisäelimien tilannetta. Ja oma geeniperimä ei todennäköisesti varsinaisesti suojaa alkoholismilta. Silloin pitää olla erityisesti tarkkana itse. Eikä tämä täysraittiuskaan hullummalta tunnu! Oikeastaan on aika huumaava tunne olla aistit täysin avoinna.

Nyt pitää kyllä ruveta hillitsemään muutosprosessia! Kohta en tunne itseäni.

Tässähän menee koko oma minäkuva uusiksi! Pitääkö enää mikään, mitä itsestäni olen ajatellut, paikkansa? Ehkä liityn kuoroon, koska laulaa en ole koskaan osannut. Ehkä menen messuille, koska kammoan ihmismassoja. Ehkä ryhdyn matkustamaan kaukokohteisiin, koska en todellakaan pidä aikaeroista ja pitkistä lentomatkoista, ja ahtaista lentokoneista.

Jos menen matkamessuille, ja ostan matkaan Intiaan? Siellä paljon ihmisiä ja melua ja pölyä ja kurjuutta; se sijaitsee kaukana ja eri aikavyöhykkeessä. Matkassa Intiaan yhdistyy ajatuksena kaikki mistä en – luullakseni –pidä. Sitten minä olen kyllä mennyt ihan sekaisin, enkä ole itseni enää ollenkaan. Sitten minussa on ihan joka solu muuttunut tai vaihtanut paikkaa. Se on jo pelottavaa.

Olen usein kirjoittanut siitä, miten hienoa on, kun tässä iässä tietää, mitä on ja mistä tykkää. Mutta se ei taida pitää paikkansa, ainakaan täysin. Ehkä se on vain harhaa. Ehkä me vain haluamme lyödä joitakin ovia kiinni itseltämme, naulata joitakin ikkunoita kiinni. En tiedä miksi? Ehkä siten suojaamme itseämme joltakin meitä pelottavalta.

”Koskaan et muuttua saa”, höpöhöpö. Takinkääntö kunniaan! Ovet auki!

Ps. Intiaan en vielä ole valmis, enkä messuille, mutta lähden nyt Ruotsin risteilylle. Olen aina inhonnut Ruotsin risteilyjä.

 

Normaali

Seksiä hiekkakuopassa

Päivän Hesarissa kirja-arvosteltiin toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin autofiktiviinen teos Paperilla toinen. En ole lukenut, joten epäreilusti puskista huutelen. Sori siitä, sanoisi Alexander Stubb.

Arvostelun mukaan Emmi-Liia käy kirjassa läpi seksihistoriaansa alkaen 14-vuotiaana tehdystä abortista aikuisuuteen ja äitiyteen. Hän kirjoittaa seksistä, ”koska haluaa että asioista puhutaan”, haluaa ”poistaa häpeää” ja koska ”meillä ajatellaan että seksin ja seksuaalisuuden pitäisi olla yksityinen asia”.

No kuule, Emmi-Liia ja muu; seksi on yksityinen asia. Se että emme halua tietää toistemme seksielämästä ei tarkoita että se olisi häpeällinen asia. Emme harrasta seksiä julkisesti. Kukaan – ainakaan vielä, ehkä sekin aika tulee – ei halua mennä Kansalaistorin lavalle tekemään seksiä. Ja tiedätkö, Emmi-Liian miksi? Koska se on yksityinen asia.

Vähän niin kuin kakkaaminen. Ei kiinnosta, milloin Emmi-Liia käy kakalla, minkälaista kakkaa on ollut, ja minkälaisiin pönttöihin on kakannut. Onko käynyt kakalla ulkomailla paikassa, missä vessa on pelkkä reikä? Onko kakkinut kultareunuksisiin pönttöihin tai maisemavessoissa. Ihmiskollegan halu olla tietämätön toisen kakasta ei tee siitä toimintona häpeällistä.

Rosa Meriläisellä oli joitakin vuosia sitten samantyyppinen dilemma kuukautisista. Hän jankutti medioissa siitä, kuinka kuukautisten ympärillä oleva häpeä pitää poistaa, ja niistä pitää puhua. Mitä ihmettä! En ollut tiennytkään, että kuukautiset ovat häpeä Suomessa. Ehkä jossakin kulttuureissa jossakin on vielä se käsitys, että nainen on kuukautisten aikana jotenkin saastainen, mutta ei se nyt mikään valtavirtakäsitys ainakaan ole. Lienee osa romanikulttuuria, mutta en tiedä, ajatellaanko sielläkään enää niin.

Onneksi Rosa on rauhoittunut kuukautisasiassa. Vähään aikaan ei ole ollut kuukautisulostuloja.

Herää tietenkin kysymys, miksi omasta seksihistoriasta haluaa kirjoittaa, mikä on sen perimmäinen motiivi? Olisiko se kuitenkin se kaikista motiiveista yleisin, kiitoksen ja kehujen kaipuu? Me kaikki haluamme kuitenkin aina pohjimmiltaan hyväksyntää, olalletaputtelua, kehuja, kiitosta. Ehkä siksi yleensä teemme asioita. Siksi urheilija urheilee, menestyjä menestyy, siksi halutaan julkisuuteen, lehtiin ja palstoille. Siksi halutaan seuraajia twitter-, instagram-tileille ja blogeihin. Poliitikko haluaa haluaa omiltaan kehuja. Harvassa ovat ne, joiden motiivit ovat aidosti jotakin muuta. Äkkiseltään ei tule ketään mieleen, paitsi ehkä äiti Teresa, mutta sekin on kuollut. Niin ja ehkä Linkola, hän ei metsästä huomiota itselleen, hän haluaa olla totuuden torvi.

Tiedoksi Emmi-Liialle, menetin neitsyyteni hiekkakuoppaan parkeeratussa Peugeotissa. Omasta tahdostani. Vieläkin huvittaa aina kun sen hiekkakuopan ohi ajan. Ei hävetä yhtään. Se hävettää, että kerroin sen saadakseni huomiota ja hyväksyntää.

 

Normaali

Pakahduttavasti & pyytettömästi

Vielä palaan ärsyttäviin asioihin. Ainakin vähän. Jospa ne kirjoittamalla hälvenisivät. Aiheena saunaetiketti, tai sen puuttuminen.

Olen saunatavoissani vanhan liiton saunoja. Saunassa ei saa riidellä, ei edes puhua kovaäänisesti. Saadakseen saunasta kaikki sen rentouttavan hyödyn, sinne pitää rauhoittua olemaan ja hiljentyä. Mutta kaupunkisaunoihin tullaan usein muilla motiiveilla, esimerkiksi tapaamaan tuttuja. Kun saunassa on useampi ystäväporukka keskustelemassa keskenään, volyymi nousee., rauha on poissa. Ärsyttää.

Olin eräässä pienessä yleisessä saunassa vuodenvaihteessa. Lauteilla salakuuntelin nuorten naisten puheita. Tai ei niitä tarvinnut salakuunnella, niitä ei voinut olla kuulematta. Naiset keskustelivat uuden vuoden lupauksistaan.

Toinen kertoi edellisenä vuonna asettaneensa selkeitä tavoitteita, kuten asunto, hyvä työpaikka ja parisuhde. Mutta huomannneensa että kun ne nyt on saavutettu, ei silti ole täysin onnellinen. Niinpä hän oli päättänyt asettaa seuraavalle vuodelle ja koko vuosikymmenelle henkisempiä tavoitteita. Hän tavoittelee pyyteetöntä rakkautta ja pakahduttavaa kiitollisuutta.

Teki mieli tuoda julki oma keski-ikäinen näkemykseni. Saavuttaakseen mainitut tunnetilat pitää vain alkaa aktiivisesti tuntea niitä. Olla ”pakahduttavan” kiitollinen ja ”pyyteetömästi” rakastava. Ei ne mistään tupsahda. Helppoa se ei tietenkään ole. En todellakaan tunne itse tällä hetkellä olevani pakahduttavan kiitollinen enkä rakastava. Pikemminkin pakahduttavan huonotuulinen ja pyytettömän ärsyyntynyt.

Ehkä ei ylipäätään kannattaisi yrittää tuntea tai olla jotakin. Ehkä parempi elämänasenne on ajelehtia elämän flowssa, ottaa vastaan jokainen tunne ja tilanne sellaisena kuin tulevat, ja sitten päästää niistä irti. Antaa tunteen mennä kuin pilvi taivaalla. Ja olla kiitollinen että siltäkin hetken tuntui.

Loppujen lopuksi mikään ei ole pysyvää, kaikki loppuu aikanaan. Vitutuskin. Ehkä jopa rakkaus. Ellei nyt satu olemaan joku yli-ihminen, äiti-Amma, joka matkaa ympäri maailmaa kaikkia kohtaamiaan rakastaen ja lämpimästi halaten. Miten se on ylipäätään mahdollista? Voisi kyllä yrittää yhden päivän. Kokeilisi, että sen sijaan että ärsyyntyisi muista ihmisistä ja heidän tavoistaan ja touhuistaan, ajattelisi mielessään, että nytpä ihan pyyteettömästi rakastan tuotakin nuorta, kovä-äänistä saunojaa. En tiedä, onnistuisiko?

Eilen tuntui taas monelta. Olin vihainen ja loukkaantunut, kun pyörä yritettiin varastaa työpaikan edestä. Onneksi varas ei ollut jaksanut kantaa sitä kuin seuraavan korttelin päähän, joten löysin sen sieltä. Pitänee mennä rautakauppaan ja ostaa lisää maaleja, tuunata pyörää niin oudoksi että sitä ei kukaan ota, ja myyminen olisi vaikeaa.

Olin elämäni ensimmäisellä samba-tunnilla. Tai ei se nyt mitään sambaa ole. Jumppaa samban tahtiin enemminkin. Mutta hauskaa ja rentouttavaa ja hikoiluttavaa. Jumpan jälkeen oli hyvä ja iloinen olo.

Edellisenä päivänä olin ollut samassa paikassa (lähikoulu) lavis-jumpassa. Koulun aulassa oppilaat pitävät kahvilaa. Keräävät rahaa leirikouluun. Myytävänä iänikuiset mokkapalat. Harmittaa aina tuottaa pettymys, kun menen ohi, enkä osta. Nyt tein poikkeuksen. Pysähdyin myyntipöydälle juttelemaan, ja sanoin että myykää omia taideteoksia. Koulun seinällä on aina niin upeita juttuja, mitä oppilaat ovat tehneet kuvaamataidon tunneilla. Ostaisin mieluummin jotakin sellaista itsetehtyä kuin mokkapaloja. ”Hyvä idea!” tytöt sanoivat.

Tytöt olivat heti ryhtyneet toteuttamaan ideaa. Eilen kun tulin samba-tunnille myyntipöydän nurkkaan oli ilmestynyt itsetehtyjä kortteja. Ostin heti. Ja tilasin lisää. Pyysin että tekevät ystävänpäiväkortteja, ostan niitä ensi viikolla.

Pakahduttavaa ja pyyteetöntä keskiviiikkoa ja koko vuosikymmentä kaikille!

Normaali

Meghan – 90 päivää morsiamena maailmalla

Anteeksi tauko blogituotannossa. Olen ollut (taas) masentunut, enkä ole pystynyt / jaksanut / viitsinyt kirjoittaa. Alamaissa ajatusten Tonava kuihtuu Vantaanjoeksi.

Masennus on kyllä väärä diagnoosi. Oikeasti luulen että tunnetila johtuu vaihdevuosista. Tämä on itsediagnoosi, mikä tietenkin voi olla ihan väärä. Olen saanut fyysiset vaihdevuosioireet poistumaan urheilun liikäkäytöllä, mutta päänuppia se ei näytä normalisoivan. Tietenkin urheilusta tulee heti hyvä fiilis, niin kuin avantouinnistakin, mutta valitettavasti vaikutus ei jää ”päälle”. Taas on kohta sama möykky pään päällä.

En yhtään ihmettele, jos pariskunnat päätyvät eroon – ja ihan turhaan – kun vaimolla on vaihdevuodet. Sitähän helposti syyttää muita omista huonoista fiiliksistä. Muut yksinkertaisesti ärsyttävät. Itse asiassa kaikki ärsyttävät: ihmiset, asiat, kissa, uutiset, poliitikot, toisten lomakuvat instagramissa, palvelunumerot jotka eivät vastaa, narikkajonossa ohittavat, liian kovaa nauravat tai puhuvat, televisio-ohjelmat muutaman asian mainitakseni. Tekisi mieli ottaa auto tallista ja karauttaa sillä kohti auringon… onko se muuten yleensä kohti auringon nousua vai laskua? Itse kyllä karauttaisin mieluummin kohti auringon nousua kuin laskua.

Mutta asiaan. Nimittäin pitkästä aikaa sauvakävelylenkillä tuli mieleen asia ja näkökulma, josta halusin kirjoittaa.

Televisiokanava TLC:llä tulee ohjelma ”90 päivää morsiamena maailmalla”. Siinä seurataan seurustelevia pariskuntia, jotka tulevat eri maista ja kulttuureista, ja jotka yrittävät aloittaa yhteisen elämän toisen kotimaassa.

Eräässä jaksossa ikäiseni rouva Floridasta, muutti Qatariin 27-vuotiaan poikaystävänsä luokse. Ihmeteltävää piisasi, miehellä saa olla neljä vaimoa, ramadanin lähestyessä pariskunta meni shoppaamaan mustaa, peittävää kaapua. Rouva sanoi, että hän ei tykkää, kun yhteiskunta päättää, miten hänen pitäisi pukeutua. Sänkyhommat eivät ihan sujuneet toiveiden mukaan. Naisen nautinto ei ollut ilmeisesti niin oleellista. Niinpä rouva antoi miehelle vibraattorin, jota toivoi tämän käyttävän, jotta hän saisi myös nautintoa petipuuhissa. Mies suuttui verisesti. Hänkö ei riitä naiselleen.

Toisessa tapauksessa amerikkalaismies muutti tyttöystävänsä luo Equadoriin, sijoitti rahansa taloon ja rantaravintolaan yhteiseksi businekseksi. Tyttö oli seukannut miehen poissaollessa exän kanssa, ja nyt kyläläiset naureskelivat kieltä ymmärtämättömälle aisankannattajalle. Kaiken lisäksi pariskunta ei vielä ollut naimisissa, ja jos ei pian menisi, miehen oleskelulupa päättyisi, hänen pitäisi palata Jenkkeihin, ja samalla menettäisi kaiken sijoittamansa.

Nyt Isossa Britanniassa on meneillään TLC-livejakso: Meghan – 90 päivää morsiamena Isossa Britanniassa. Tästä casesta saisi ohjelmaan oman kuninkaallisjakson.

Minun käy sääliksi äiditöntä Harrya, joka on varmasti kaivannut elämäänsä naista. Itsevarma, määrätietoinen ja voimakastahtoinen Meghan on varmasti hurmannut aidosti Harryn. Mutta pieleen meni ja menee.

Parisuhteessa kohtaa aina myös kaksi erilaista perhekulttuuria. On erilaisia tapoja viettää joulua ja juhlapyhiä; on kiinteitä, paljon toistensa kanssa aikaa viettäviä perheitä ja toisilleen etäisiä, on riitaisia perheitä ja harmonisia, toiset ovat jäykempiä (muistan että minunkin isäni aikoinaan kätteli veljiäni, jos he eivät olleet tavanneet pitkään aikaan, ei ollut tapana halailla), toisissa perheissä tunteet – myös negatiiviset – näytetään suoraan ja häpäilemättä. On perheitä, joissa on normaalia kiroilla, puhua toisen päälle, ja sitten muodollisempaa puhetapaa.

Kun kaksi ihmistä muodostaa oman liittonsa, näitä perhekohtaisia tapoja ja tottumuksia täytyy osata sovitella ja yhdistellä. Pitää myös osata luopua joistakin omista periaatteista. Yrittää ymmärtää toisenlaista elämäntapaa. Vastaanotto ei tule olemaan hyvä, jos uusi miniä tai vävy aloittaa ”uransa” puolisonsa perheessä sen tapoja ja tottumuksia arvostellen, tai niistä tyystin kieltäytyen. En nyt tarkoita että vegaanin pitäisi syödä joulukinkkua, tarkoitan että pitää kuitenkin voida kinkkupöydässä istua. Tai ateistin jouluevankeliumi kuunnella, jos sellaisen lukeminen on perheessä ollut tapana. Samoin kannattaisi mennä joulunviettoon Skotlantiin 93-vuotiaan isoisoäidin luokse, jos se on ollut iänkaikkisesti tapana. Ainakin lapsenlapsenlapsen ensimmäisenä jouluna. Tai odottaa, kunnes mummo kupsahtaa, siihen ei noilla vuosilla montaa vuotta mene. Sitten voi uudistaa tavat ja tottumukset ilman mielipahaa. Haastamalla heti kättelyssä perhetraditiot aiheuttaa välirikkoja ja kiistoja pienemmissäkin piireissä kuin kuninkaallisissa.

Meghanilla itsellään on rikkinäinen perhetausta. Perheenjäsenet ovat riidoissa keskenään, eivät edes puheväleissä. Kommunikoivat lähinnä median välityksellä toisiaan arvostellen. Häissä ei tainnut olla muuta kuin äiti, mikäli muistan oikein.

Voi olla että erityisesti tällaisessa perheessä kasvaneen on vaikea ymmärtää tiivistä, yhteen hiileen puhaltavaa perheyhteisöä. Sellainen kuninkaallinen perhe kaikesta huolimatta on. Sen yhteinen tavoite ja päämäärä on hoitaa monarkia-instituutiota. Tehtävä on vaikea. Sama kun yrittäisi pitää dinosaurusta hengissä Hyde Parkissa.

Valitettavasti Meghan ei ymmärtänyt osaansa. Hänestä tuli perheenrikkoja. Ehkä jopa monarkian. Hän sotkee Harryn välit synnyinperheeseensä. Pahimmassa tapauksessa edessä on vielä avioero, ja entistä hankalampi tilanne. Archie-vauvasta tulisi ilmastovauva, joka reissaa vuoroviikoin äidin luota Kanadasta isin luo Buckinghamin palatsiin.

Mitään huolta omasta tulevaisuudesta Meghanilla ei ole. Hänellä on menestyksekäs ura takana. Hän voi jatkaa omaa työtään tai toimia Sussexin ex-herttuattarena antaen haastatteluja ja paljastuskirjoja kirjottaen. Kansa janoaa kuulla ja nähdä Buckinghamin verhojen taakse. Meghan – my months in monarcy bride in UK.

Odotan jakson ilmestymistä TLC:lle.

Mutta Harry. Hänellä ei ole kokemusta elää muuten kuin kuninkaallisessa perheessä, sen suojassa ja sen eduilla varustettuna. Mitä hän tekisi työkseen? En ole ollenkaan varma, että hän sopeutuisi taviksen elämään Kanadassa. Taisi saada Harry varsin huonon sivuosan tässä Meghanin kirjoittamassa näytelmässä. Save Harry!

Normaali

Gay Gallery

Kävelin hiljaisen Tähtitorninmäen läpi Helsingin keskustassa. Puistolla on synkeä menneisyys. Siellä homomiehet etsivät kaltaistaan seuraa siihen aikaan, kun homous oli rikos. Poliisi teki puistoon ratsioita. Nyt kaunis puisto elää hiljaiseloaan korkealla mäennyppylällä. Siellä nostetaan Suomen lippu salkoon itsenäisyyspäivän aamuna, mutta juuri muita yleisötapahtumia ei ole.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilja saattaa olla Tom of Finland. Tomppa on ehkä myös itse nuoruudessaan etsinyt seuraa samassa puistossa. Mitä jos puistosta tehtäisiin Tom of Finland -patsaspuisto? Sinne tulisi pronssipatsaita Tom of Finlandin miespiirustuksia malleina käyttäen.

Ja rantaan puiston kohdalle – siihen mihin piti tulla Guggenheim – tulisikin Gay Gallery. Siellä olisi pysyväisnäyttelyt Tom of Finlandin ja Tove Janssonin tuotannosta sekä isot tilat vieraileville näyttelyille. Ehtona olisi, että taiteilijan pitää kuulua seksuaalivähemmistöön. Andy Warholilla voitaisiin aloittaa.

Kävelysilta tien yli yhdistäisi gallerian ja puiston, jotka siten muodostaisivat yhtenäisen kokonaisuuden.

Kirjoitin ideasta mielipidekirjoituksen Hesariin. Saa nähdä julkaistaanko. Nimimerkiksi laitoin ”heteronormatiivinen rouva Etelä-Helsingistä”.

Normaali

Maaseutukaupunkiin vielä jos ehdit!

Harmittaa, kun jää kirjoittamatta ”tärkeitä” asioita, ja sitten ne unohtuvat. Mutta nyt onneksi muistui mieleeni eräs aihe, josta olin ajatellut kirjoittaa. Muistuttajana toimi tämän lauantain (4.1.2020) Hesarin mielipideosasto. Siellä Mikko Kangasoja Raisiosta kirjoitti samasta asiasta otsikolla Maaseutu ja kaupungit yllättävät. Haluan omalta osaltani lisätä pökköä pesään.

Media kirjoittaa: maaseutu köyhtyy, väki vanhentuu, palvelut hiipuvat, kaikki haluavat muuttaa kaupunkeihin, mieluummin mahdollisimman isoihin. Vain vanhat ja raihnaiset jäävät pikkukyliin huhuilemaan kadonneiden palvelujen perään. Ja näinhän se tietenkin – tavallaan – on.

Kukaan ei kirjoita, minkälaista elämää ja mihin hintaan, minkälaisten palvelujen äärellä voi elää ja asua maaseutumaisessa kaupungissa?

Minulla on kokemusta vain yhdestä. Saarijärvi sijaitsee noin 60 km Jyväskylästä pohjoiseen. En tiedä, paljonko on tällä hetkellä asukkaita, veikkaisin jotakin 10.000. On hyvät urheilumahdollisuudet; kunnan ylläpitämä uimahalli ja kuntosali + yksityinen kuntosali, toimiva ja monipuolinen kansalaisopisto, joogaopisto, erilaisia urheiluseuroja jokaiselle aatteelle, hiihtoladut ja kuntopolut lähtevät keskustasta, eikä niillä ole ruuhkaa. Kirjasto. Monta uimarantaa, puhdas vesi. Taidemuseo. Terveyskeskus, apteekki, Lidl, Pieni ja Iso K-kauppa, Alko, S-market, Halpahalli, Alemakasiini, kukkakauppoja, erikoisliikkeitä, mutta niistä olen tipahtanut kärryiltä. Ravintoloita, huippuhyvä kahvila, pubi. Paljon rantaviivaa. Koulut ala-asteelta lukioon, päivähoitopaikat ja vanhusten palvelutalot. Ratsastustallit! Kauneushoitola! Jääkiekkokaukalo! Metsästysseurat! Spa! Mitä vielä, en edes tiedä!

Mutta ennen kaikkea ja kaikista tärkein pointsi; asuminen, harrastukset ja palvelut ovat halpoja, hyviä – ja saatavissa!

Serkkutyttö myy rivitalonpätkää. Makuuhuone, olohuone, keittiö, oma sauna, iso & rauhallinen piha (jonka nurmikon taloyhtiö leikkaa) siellä kasvimaa ja marjapensaita, piha rajautuu pieneen puroon, noin 1 km keskustasta, sinne pyörätie. Järvi 150m. Tämän rivitalo-osakkeen hintapyyntö on 35.000 euroa!!! Helsingissä sillä ei saa edes autotallia!

Mielestäni olisi oivaltavaa ja neuvokasta, jos media kertoisi näistä mahdollisuuksista maaseudun pikkukaupungeissa. Luulen ja uskoisin, että monen, esimerkiksi pienellä eläkkeellä toimeentulevan tai työttömän, kannattaisi muuttaa pois Helsingistä (tai muista isoista kaupungeista). Jos asunto on on oma, sen myyntihinnalla voi elää kroisoksena maaseutupitäjässä lopun ikää. Ja vuokrahinnat ovat tietenkin myös ihan toista maata siellä ”muualla”.

Minulla on myös kokemusta omaisena vanhusten- ja sairaanhoidosta molemmissa vertailupaikkassa – Helsingissä ja Saarijärvellä. Mielestäni Helsingissä saa hyvää hoitoa, jos on työssäkäyvä aikuinen. Vanhusten ja pitkäaikaissairaiden hoito on omien kokemusteni mukaan huomattavasti paremmin järjestetty Saarijärven kaltaitsissa pienissä maaseutukaupungeissa.

Nämä suomalaisen maaseudun edut tulisi tuoda tietoon, että ihmiset voisivat tehdä järkeviä ja omaa, ainutlaatuista elämääsä onnellistuttavia päätöksiä.

Normaali

Kiitävi aika, vierähtävät vuosikymmenet

Olipa tapahtumarikas vuosikymmenen viimeinen päivä! Ehkä sen sisältö osuvasti symboloi, mitä kaikkea ihmisen elämään kuuluu. Ihmisen elämään sisältyy nimittäin kaikkea mahdollista; iloa, surua, pettymyksiä, onnistumisia. Ei voi kun toivoa että sopivassa suhteessa, että vaakakuppi pysyisi suurinpiirtein tasan.

Aloitin päivän aamu-uinnilla meressä. Oltiin sovittu ystävän kanssa pulahdusaika. Siinä samalla tuli kerrattua molempien viime aikojen ärsytykset ja kiukunaiheet. Sen perään kun laskeutuu jäätävänkylmään ruskeanharmaaseen veteen tuulessa, sinne jäävät harmit ja muut. Ylös nousee uusi ihminen.

Uinnin päälle menimme aamukahville ja vetäisimme enkelikortit ikään kuin ennusteina tulevalle vuodelle. Minulle tuli Omega, kuvassa oli yksisarvinen, kortti lupasi hyvää, oikein voitokasta vuotta, tulen pääsemään tavoitteisiini. Toisaalta sehän nyt on varsin monitulkintainen asia, mikä se elämän tavoite lopulta on? Kun jotenkin itse ajattelen, että tavoite on saavutettu, kun maanpäällinen elämäntehtävä on suoritettu ja on aika tehdä tilaa uusille sieluille tulla tänne rämpimään ja yrittämään vuorostaan omaa parastaan.

Ystävän sohvapöydällä nauratti muistikirja, jonka hän oli saanut joululahjaksi. Kannessa oli teksti: Carpe Fucking Diem. Hyvin sanottu. Kyllä joskus ottaa päähän kaikenlainen carpediem-meininki. Että elä nyt koko ajan tosissasi ja täysillä ja aistit avoinna. Älä missaa mitään. Äh, minä luulen että otan tavoitteeksi vain lillua elämän aalloilla. Ja annan muutaman maiseman mennä huomaamatta ja syyllisyyttä tuntematta ohi.

Uinnin päälle kävin onnittelemassa kummipoikaa, joka täyttää 10 vuotta 1.tammikuuta. Tuli siinä puheeksi alkava uusi vuosikymmen. Kun 20-luku päättyy, poika on kaksikymppinen aikuinen mies! Hurja ajatus. Yhdessä vuosikymmenessä lapsesta kasvaa aikuinen, ja keski-ikäisestä vanhus. Sitten minäkin jo koputtelen eläkeikää, jos sinne asti päästään.

Seuraavaksi ajoimme sairaalaan katsomaan ystävää, jolle lääkäri ei ole luvannut enää montaa päivää. Sisäelimet ovat tehneet stopin. Edessä on sama kohtalo kuin veljelläni viime keväänä. Surullinen ja haikea, lohduton kohtaaminen. Hyvästien jättäminen, kiitos että saatiin tuntea.

Tiesimme, että ystävä oli ollut huonossa kunnossa jo pidemmän aikaa. Juuri ennen joulua soittelimme, kerroin että olemme olleet hänestä huolissamme, ja pyysin kylään. Hän ei tullut, ei enää jaksanut. Joulupäivänä oli joutunut sairaalaan. Ja nyt oli alkanut lähtölaskenta.

Onneksi meillä ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia uuden vuoden illaksi ja yöksi, ainoastaan pöytä varattuna ravintolasta, sinne menimme kolmestaan, oman perheen kesken. Sairaalareissun päälle olisi ollut vaikea innostua ilakoimaan.

Dinneri ei mennyt ihan putkeen. Ensinkään pöytävaraus ei jostain syystä näkynyt ravintolan varausjärjestelmässä, vaikka sieltä oli aamulla tullut pöytävarauksesta muistutus tekstiviestillä. Onneksi pöytä kuitenkin järjestyi.

En ole mikään marisia, mutta nyt kyllä meni turhan moni asia vähän sinne päin. Vihreässä salaatissa oli niin paljon suolaa, että en pystynyt sitä syömään. Hummerikaan ei ollut niin hyvää kuin aikaisemmin, kuorrutus oli mössö. Loppuun otimme espressot ja poika teen. Kahvit olivat kylmiä, ja tee huomattavan laimeaa. En kyllä ymmärrä, miten on edes mahdollista tehdä kahvista kylmää? Lohdutimme tarjoilijaa, että konjakki oli kyllä ihan hyvää. Sairaalaystävä pyysi, että joisimme konjakit hänenkin puolesta, niin teimme.

Menimme kotiin ja kävimme ampumassa raketit, jotka viime vuonna jäivät ampumatta kovan tuulen vuoksi. Poika lähti bileisiin, mies jäi odottamaan poikaa kotiin, minä menin nukkumaan. Vuosikymmenen vaihtuessa nukuin sikeitä unia.

Onneksi en nyt nähnyt unia muovipusseissa kasvatettavista possuista. Sellaista unta näin yksi yö. Pikkupossuja kasvatettiin kasvatuspusseissa. Olipa karmea näky. Ehkä joulukinkku kummitteli mielessä, vaikka se kyllä oli vapaan possun kinkku.

Mies kysyi, teenkö uudenvuodenlupauksia? En tee, en usko sellaisiin. Mutta mietin kyllä tavoitteita tulevalle vuodelle. Haluan jatkaa urheiluharrastuksia, ehkä petrata vähän ruokavaliota. Pitäisi syödä enemmän hedelmiä ja marjoja. Ja meditaatio tekisi kyllä minun luonteelleni hyvää. Minulle olisi tärkeää oppia rauhoittumaan. Ja meditaatio auttaisi siinä. Ja ehkä laskisi verenpainettakin. Mittasin omani, kun miehellä on seurantavaihe meneillään. Oli sitten 168/78. Auts!

Ja sitten tärkein, yritän pitää mielessä kahvimukin tekstin: Do more of what makes you happy! Yritän sisällyttää elämääni mahdollisimman paljon asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Niinpä odotan jo kovasti kevättä, kun saan ottaa kesäauton autotallista, ja pääsen retkeilemään Typy-autolla. Minulla on sitä ihan ikävä. Typy oli paras asia vuodessa 2019, se toi paljon iloa elämääni. Vuonna 2020 aion jatkaa typyilyä, ja lisätä Typyä elämääni. Ehkäpä kesällä ajelen saariston rengasreitin? Ja ainakin käyn Typyllä Mäntän kuvataideviikoilla, ehkä Porin Iskelmäfestivaaleilla.

Hyvää alkanutta vuosituhatta kaikille. Joku nimesi vuosituhannen TiuTiuksi. Joten Happy TiuTiu!

Normaali

After Christmas

After skin jälkeen toiseksi parasta on after christmas.

Vaikka juhlat ovat ihania, parasta on kuitenkin arki! Jo eilen, tapaninpäivänä, aloin purkaa joulukoristeita. Tänään vietiin kuusi ulos.

Enää takan päällä on tärkeimmät, ne viedään viimeiseksi, sitten kun on ihan lopullisesti kyllästytty jouluun.

Sivupöydällä on piparit, tortut ja herkut. Siinä alla pöytäliina, jonka ostin joskus kauan sitten kangaskaupan ale-laarista. Valmiiksi päärmättynä. Neliönmuotoinen. Hankala siinä mielessä, että pöytäliinakaassa on seimiasetelma. Aina mietin, että pistänkö nyt tämän piparivadin itsensä Jeesuksen päälle vaiko Marian vai ylemmäs taivaalla kimmeltävän joulutähden päälle? Ei ihme, että oli ale-laarissa. Tavallansa käyttökelvoton. Olen ratkaissut ongelman niin, että pöytä on täysi kaikkea herkkua, kaikki peittyy, laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.

Jos saisi vain yhden asian joulusta säästää, säästäisin riisipuuron Se on parasta, vaikka sitäkin jo noin viitenä päivänä syötyäni olen valmis odottamaan seuraavaa annosta ensi jouluun.

Joulupukkina aion olla tästä lähtien aina. Se oli hauskaa. Siinä tuli todistetuksi todeksi laulun sanat ” nyt vanhakin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään”, unohtui appivanhemmilta vaivat ja kolotukset, kun joulupukin kanssa juttelivat.

Jäin miettimään, että jos pitäisin dementikkokotia, siellä olisi joulu joka päivä. Joka päivä, kesät, talvet, laulettaisiin joululauluja, koristeltu kuusi nököttäisi nurkassa, avattaisiin joululahjoja – aina ne samat– ja syötäisiin jouluruokia. Olisi potilaat hyvällä tuulella ja onnellisia – joka päivä.

Jotakin piti vielä sanoa, mutta en nyt muista, mitä se oli. Kerron jos muistan.

Normaali

Kaikki joulun roolit

Jouluna ihan parasta on köllötellä sohvalla pyjamassa, lukea joululahjaksi saatua kirjaa ja popsia konvehteja. Höpöhöpö. Kenen joulu se sellainen on? Jonkun teinin ehkä. Ei ainakaan perheenäidin. Tai sen, kenen luokse joulua keräännytään viettämään.

Ihmisten jouluaaton traditioissa käydään haudoilla ja joulukirkossa, viedään kukkatervehdyksiä sukulaisille, kuunnellaan joulurauhan julistus, katsotaan Lumiukko, saunotaan, syödään ja joulupukki tulee. Lopuksi pelataan seurapelejä. Ihmettelen, onko muilla vuorokaudessa enemmän tunteja kuin itselläni?

Nippanappa ehdin istahtaa sohvalle joulurauhan julistuksen ajaksi. Silloinkin samanaikaisesti askartelin viimeiset postin tuomat joulukortit kuuseen. Keksin tänä jouluna ripustaa kaikki saamamme joulukortit lahjanarulla letkaksi joulukuuseen. Posti toi niitä lisää vielä aattoaamuna, ja pitihän nekin saada sinne viritetyksi. Sopiva puhdetyö joulurauhan julistuksen seuraksi.

Sitten lähdinkin jo hakemaan appivanhempia meille, ja ajelimme samalla vähän hupia, ja katselimme kaupungin jouluvalaistusta. Anoppi kun ei vanhana ja sairaana juuri poistu kotoa – hän ei halua – joten jouluvalojen näkeminen on elämys sinänsä. Aina sanotaan, että kun vanhukset eivät pääse ulos. Meillä on kyllä niin päin, että ne eivät halua ulos.

Kesken jouluaterian anopilla pimeni silmissä, ja saimme hänet kupsautettua ennen pyörtymistä vaakatasoon sohvalle, ja me muut jatkoimme ateriointia. Jälkiruuan – hieman ulkonäöllisesti epäonnistuneen jouluhalon – syötin anopille sohvalla suoraan suuhun.

Ja tietenkin, jotta ei vain olisi liian helppoa ja kätevää, jouluna käytetään sen ainoan kerran vuodessa niitä astioita, joita ei voi laittaa pesukoneeseen eli ne pitää pestä käsin. Oikeasti olisi ihan parasta syödä kertakäyttölautasilta ja polttaa ne lopuksi takassa.

Tänä jouluna olin ensi kertaa joulupukkina. Punainen huulipuna on hirveän epäkäytännöllistä valkoisen parran kanssa, vaikkakin näyttävää. Teinistä äidin joulupukkishow oli tietenkin mitä nolointa seurattavaa. Todennäköisesti pilasin hänen 16. joulunsa täydellisesti, mutta appivanhemmat olivat innoissaan, ja mieskin istahti hetkeksi pukin syliin, tosin kieltäytyi laulamasta, mutta anoppi lauloi. Kaikki olivat olleet kilttejä, ja saivat lahjoja.

Ja ettei siinä vielä kylliksi, läksin yöksi töihin. Jouluyön tunnelmassa on jotain niin hienoa. Viime jouluna en ollut ollenkaan töissä, ja se tuntui oudolta. Niinpä olin lupautunut työvuoroon 21-02. Yöllä pyöräilin vesisateessa takaisin kotiin, missä kuului tasaista kuorsausta kaikkialta. Olohuoneen sohvalla nukkuivat appivanhemmat, ja mieskin oli niin syvässä unessa, että ei herännyt, vaikka kävin suihkussa ja jäin lukemaan joululahjakirjaa. Eli kyllä sittenkin on parasta joulussa lukea pyjamassa joululahjakirjaa! Tosin en syönyt konvehteja, otin oluen! Siis kaksi.

Kun sitten viimein nukahdin, ja olin pari tuntia nukkunut, kissa pompsahti sänkyyn, ja tunki itsensä vatsan päälle kehräämään. Seuraavaksi vaati avata ikkunan. Sama toistui useita kertoja. Meni yöunet levottomaksi.

Tänään joulupäivänä havaitsin että en ollut avannut joulukalenterin luukkuja sitten 12. päivä. Hyppäsin suoraan jouluaaton luukkuun. Siellä olikin varsin osuva teksti ”Jouluna riittää, kun astuu sankarin roolista sivuun”.

Ehkä ensi jouluna sitten niin. Jospa ensi jouluna ei yrittäisi olla yhtenä ja samana päivänä kaikissa mahdollisissa rooleissa.

Ehkäpä säästän joulukalenterin luukun tekstin. Pistän sen joulukoristeiden mukaan ylähyllylle. Jospa sen löydän ajoissa, ja muistan. Todennäköisesti en muista – tai välitä. Mennä töhötän samalla tavalla taas vuoden päästä. Koska en halua luopua mistään. Ja tästedes haluan myös olla aina joulupukki!

Normaali

Hyvää Joulua!

Jouluinen tositarinan isoisästäni Eemilistä.

Nykytietämyksellä Eemilillä olisi varmasti ADHD-diagnoosi, mutta siihen aikaan Eemil oli vain Vaahteramäen kaimansa toisinto. Eemil oli ehtivää sorttia, ja hänellä olikin tapana sanoa, että ”Paremmin sen tekisi kuka vain, mutta nopeammin ei kukaan.” Olen ominut sanonnan myös itselleni, vähän samaa sukuvikaa näkyy peilissä.

Tämä tapahtui 20-luvlla, kun Eemil oli noin 13-14 vuotias. Siihen aikaan maaseudulla kierteli talosta taloon monenlaista reissumiestä, jotka söivät ja yövyttyään jatkoivat matkaansa. Eemilin kotimökkiin Korvenmäkeen oli taas jälleen saapunut reissumies. Eemil kuunteli miehen juttuja maailmalta, ja ne alkoivat nuorta miestä kovasti kiinnostamaan. Eemil teki diilin miehen kanssa. Hän lähtisi mukaan maailmalle, asiasta ei hiiskuttaisi kenelläkään. Aamun valjetessa Eemil ja reissumies olivat lähteneet.

Reissumiehet päätyivät naapuripitäjään Karstulaan Poikolan taloon. Eemil sanoi olevansa orpo, ja pyysi saada jäädä taloon asumaan ja töitä tekemään. Lupasi olla ahkera. Poikolan väki heltyi, ja Eemil sai luvan jäädä.

Kuului kuukausia. Joulu lähestyi. Eemilille tuli isä, äiti, siskot ja veljet mieleen, ja mieltä painoi valeorpona eläminen. Eemil tunnusti Poikolan väelle, että ei hän mikään orpo ole, koti on Saarijärven Summasjärven kylässä.

Isäntäväki käski heti kirjoittamaan kirjeen kotiin, siellä oltiin varmasti Eemilistä huolissaan. Kirjeessä Eemil lupasi tulla jouluksi kotiin.

Kotimatka kävelen oli aika pitkä. Alkoi olla jo pimeääkin. 40 kilometriä taivallettuaan talvipakkasilla Tarvaalan koulun kohdalla Eemilin ohi ajoi reki, ja Eemil päätti hypätä sen takajalaksille. Hetken aikaa matkaa tehtyään, Eemil tajusi että rekeä ajoi hänen isänsä Edwin, joka kuitenkin puhutteli poikaa kuin vierasta miestä. Eemil pelkäsi että Edwin on vihainen, ja siksi puhuttelee niin kylmästi. Arkaillen, Eemil sanoi, että ”tässä olen minä, Eemil.”

Ei ollu Edwin vihainen. Poika oli vain kasvanut ja miehistynyt poissaollessaan niin että isä ei ollut tuntenut. Olisko äänenmurroskin tullut?

Sinä jouluna tunnelma oli katossa Edwin ja Tilda Rautiaisen mökissä Korvenmäessä Saarijärven Summasen kylässä.

Hyvää Joulua kaikille!

Normaali

Talvipäivänseisaus

Yhtä pitkä matka Juhannukseen kuin siitä.

Valosta pimeyteen, pimeydestä valoon. Yhtä monta päivää.

Olen osallistunut monena vuonna vuoden pimeimpänä päivänä sprilaarikävelyyn lähimäellä. Ideana kävellä spiraaliympyrää kohti keskustaa samalla miettien menneen vuoden tapahtumia, jättäen niille jäähyväiset. Ja kun pääsee ympyrän keskukseen, sytyttää siellä valo, ja kävellä spiraalia pitkin takaisin kohti uutta vuotta, kohti valoa.

On terveellistä ja tarpeellista miettiä tapahtuneita. Luulen, että liian usein ohitamme, emme mielellämme palaa menneisiin tapahtumiin, varsinkaan surullisiin.

Mutta minä luulen että niitä pitää käydä läpi, muistella, pohtia. Sopivassa määrin. Vain siten voi olla valmis tulevaan, uuteen vuoteen, mitä se tuokaan tullessaan.

Koska se tuo kuitenkin yllätyksen.

Jotakin, mihin ei ole valmis.

Normaali

Melko valmista joulun tulla

Joulukoristeiden pohjan muodostaa lapsuudenkodistani peräisin oleva joulukuusen tähti, jota säilytetään Fazerin kangaspäällysteisessä konvehtirasiassa. Siinä sitä säilytettiin jo 70-luvulla, kun olin pieni.

Rakkaita koristeita ovat myös pojan päiväkodissa askaretelemat joulupukki ja lumiukko. Ne nököttävät takan päällä. Kuin myös muinaispukki miehen lapsuudesta.

Tässä iässä, 52v. tuntuu että kaikella on historia ja menneisyys. Levitin olohuoneen sohvapöydälle ns. joululiinaa, joka on kälyn perheen tuliaisia 2000-luvun alulsta, vai olisiko sittenkin 90-lta(?). He asuivat Arabiemiraateissa jokusen vuoden työtehtävissä. Klumeruuri kulta-punainen kangas, en tiedä, mikä sen alkuperäinen tarkoitus on, onko se torkkupeitto vai pöytäliina? Mutta meillä se on ollut siitä pitäen jouluisin sohvapöydän liinana.

Sitä pöydälle levitellessäni tajusin että voi saakeli, missä ovat enkelit? Lapsuudenkodin pöytäenkelit. Otin ne itselleni, kun kotitaloa tyhjennettiin.

Sittemmin säälin poikamiesveljeäni, joka ei viettänyt joulua, ja annoin hänelle pöytäliinan ja enkelit. Ajattelin, että ne olisivat helpot ”asentaa”, ja hänkin saisi vähän joulua kotiinsa.

Kun veli kuoli, haluaisin enkelit ja liinan takaisin. Ja nyt en tiedä, missä ne edes ovat?

Ehdinkö löytää enkelit?

Porkkanakakun tein, äitivainaan reseptillä! Sitä syön lapsuuden ”Kultahippulautasilta”. Ihanaa.

Joulu tulee, oletko valmis?

En tietenkään. Ei tarvitse.

Jossakin kohtaa pitää vain heittäytyä ja antaa mennä.

Normaali

Sukuko pahin? Eipäs ole.

Joulukuun kiireistä huolimatta olen ennättänyt harrastaa kulttuuria parin konsertin verran. Harvinaisena konserttiseurana on ollut sukulaisia. Serkkutytön ja hänen miehensä kanssa kävimme Tampereella Santtu-Matias Rouvalin johtamassa Tampereen filharmonikkojen konsertissa, ja veljentytön kanssa olin Helsingissä G-livelabissä Mikko Joensuun keikalla. Sinne oli alunperin tarkoitus mennä yhdessä miehen kanssa, mutta jouluflunssan iskettyä häneen, piti seuralaista vaihtaa lennossa, ja veljentyttö lähti mielellään.

Molemmat konsertit olivat sekä ohjelmasisältönsä että seuransa puolesta hienoja kokemuksia. Erotessamme konsertin jälkeen veljentyttö totesi: ”Kyllä sukulaisten seurassa on sitten aina kivaa, ei tarvitse teeskennellä menestynyttä.”

Kommentti oli sikäli hieman mysteeri, koska ei hänen ainakaan tarvitsisi missään seurassa teeskennellä menestynyttä: hän on menestynyt. Hyvässä ammatissa ja perheasiat kunnossa. Mutta jäin miettimään lausetta, ja sen sisältöä. Siinä on kyllä totuuden siemen. Sanotaanhan samoin että veri on vettä sakeampaa.

Sukulaisten seurassa on helppo olla aito oma itsensä, koska heille minkään muun esittäminen ei mene läpi. Olet joka tapauksessa sen-ja-sen-tyttö tai poika, ja he ovat tunteneet sinut aina, aikojen alusta asti, nähneet sinut jo ärrävikaisena räkänokkana, pissaiset villahousut jalassa. Ja sellaisena he sinut aina näkemään, vaikka olisit mikä ja kuka.

Tampereella melkein eksyimme, kun yritimme löytää perille Google mapsin avulla. Olen surkea tulkitsemaan sen ohjeita. Niin myös serkku. Hän sanoi että ainoa kerta, kun he ovat melkein eronneet, oli se kun hän yritti antaa ajo-ohjeita Google mapsillä. Vastasin siihen, että onneksi serkusta ei voi erota.

Näin on. Serkut ja veljentytöt ja muut, he pysyvät. Suvusta ei voi erota. Joissakin tapauksissa se voi toki tuntua rasitukseltakin. Sanotaanhan myös että suku on pahin. Mutta onneksi itselläni on kiva suku ja kivoja sukulaisia. Heitä on aina ilo tavata.

Tässä kohtaa voisin myös vähän petrata. Olla enemmän ja laajemmin yhteydessä sukulaisiin. Toinen serkkutyttö on tullut syksyn aikana mummoksi. Häntä en ole tavannut muuta kuin hautajaisissa viime vuosina.

Taitaa olla jonkinlainen keski-iän oireyhtymä tämä sukulaisinnostuskin. Vielä en sentään ole innostunut sukututkimuksesta. Se lienee sitten seuraava vaihe.

Normaali

Finally every day comes to the end

Miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?” Tykkään siitä kysymyksestä. Siinä mukavasti muotoillaan kysymyksen muotoon se tosiasia, että kaiken olisi voinut tehdä paremminkin. Juuri siltä tuntuu nyt, torstai-iltana klo 20 jotain.

Päivä alkoi lupaavasti ja hyvin: lähdin aamusaunaan ja uimaan. Merivesi oli kylmää, tavoite oli olla vedessä viiteenkymmeneen, pääsin kahteenkymmeneen. Joku sanoi, että pitää hengittää rauhallisesti, ja että jossakin kohtaa kolmenkymmenen jälkeen ei enää tunne kylmää. Sinne asti en koskaan päässyt.

No ei se mitään, aamusauna ja uinti tekivät hyvää. Kotona keitin mannapuuron. Mutta sitten päivä alkoikin mennä huonompaan suuntaan. Olisi pitänyt jäädä kotiin ja ottaa ihan iisisti. Miksi ihmeessä rupesin lataamaan päivään niin paljon asioita?

Ensi töikseni lähdin palauttamaan Verkkokauppaan sieltä ostamaani kirkasvalolamppua, joka oli pimennyt, ja osoittautunut kertakäyttöiseksi. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua. Aivan käsittämättömän, järkyttävän huono asia.

Sen sijaan, että olisin heittänyt lampun roskiin, päätin viedä sen ostopaikalle palautteen kera. Sinne saavuttuani huomasin, että siellähän niitä oli yhä, iso pahvilaatikkokasa samoja lamppuja 99€. Teki mieli jäädä viereen seisomaan ja sanomaan, että älkää ostako, kertakäyttötuote, ihan romu.

Kiikutin vekottimen palautus- & huolto-osastolle ja toin julki murheeni. Asiakaspalveluhenkilö kyseli kuitin perään. Sanoin että ei minulla sitä enää ole, enkä tässä mitään hyvityksiä ole tullut hakemaan. Haluan vain tuoda esille pettymykseni tuotteeseen ja toiveeni, että tällaisia kertakäyttötavaroita ei myitäisi/möitäisi (mikä se sana on?näyttää ihan kummalta kumpikin).

Siitä sitten Stockmannille. Matkalla olin ajaa kolarin, kun en huomannut että suoraakin sai ajaa, ja vastaantuleva pakettiauto ei välittänyt siitä, että en huomannut. Kuski siellä nosti molemmat kädet ratista. Minä melkein sain sydärin, ja taas päätin että en kohta enää aja Helsingin keskustassa autolla, se on ihan liian vaarallista ja mieltä järkyttävää.

Stockmannilla yritin etsiä anopille pyjamaa. Mikä olisi sellainen pehmeä, edessä napit, lahkeet riittävän lyhyet, ei liian paksu eikä tönkkö ja mieluiten vaaleanpunainen tai kukikas. No ei ollut.

Sen sijaan löysin itselleni yöpaidan. Tarkemmin ajateltuani minulla ei ole ollut yöpaitaa sitten….en muista milloin. 90-luvulla oli sellainen Marimekon tasaraita, pitkä ja lyhyet hihat. Se oli mökillä vaatearkussa vielä viime kesänä, mutta päätin laittaa kierrätykseen, kun en ollut käyttänyt sitten 90-luvun. Sen pitkään helmaan jäi jumiin.

En minä alasti ole nukkunut. Mutta jostain syystä olen päätynyt nukkumaan vanhat kesämekot yöpukuina. Ja mökki kakkosella minulla on äitivainaan oma ja itseompelema yöpaita, jota käytän.

Joten ihan perustellusti ajattelin että ihminen on 52-vuotiaana oikeutettu ostamaan itselleen yöpaidan. Pehmeä, ohutta modaalia, pitsiä kauluksessa ja helmassa, mutta luulen että ei kutita.

Löytyi sieltä anopillekin sopiva pyjama, ehkä. Ei vain ollut kokoa, varasin sen Tapiolaan. Mies käy sitten noutamassa, jahka paranee. Sairastui nimittäin flunssaan viime yönä. Tarkoitus oli nämä shoppailut hoitaa yhdessä. Jostain syystä mies sairastuu usein joulun aikaan flunssaan.

Muistan yhden joulun. Olin tosi äkämystynyt. Miehelle oli jäänyt työkiireiden takia yksi ainoa joulutehtävä: pestä sauna. Ja sitten senkin minä pesin, kun tuli flunssa.

Seuraavaksi piti mennä Alkoon. Mies oli kirjottanut tarkat ohjeet. Sitä valkoviiniä ei ollut koko Suomessa, kyseistä punaviiniä ja jouluoluita vain Arkadian myymälässä. Halipatsui, ostin Hehkuviinin ja poistuin Herkun puolelle. Siellä menin ihan sekaisin, kun en ollut tehnyt ostoslistaa. Ihmisiä oli kummallisen paljon arkipäiväksi. Olin arvioinut, että olisi rauhaisaa. Ostin kuitenkin kinkun, sinapin, mädin ja neuvoin yhtä mummoa, mistä säilykepunajuuret löytyisivät. Hän luuli että olen myyjä, kun minulla ei ollut takkia. Olin jättänyt sen autoon, kun oli niin kuuma.

Eläintarvikeosastolta ostin kissalle joululahjaksi leikkikanan.

Paluumatkalla pudotin vaatekeräykseen pojan vuosi sitten Lontoosta ostamat Adidakset, jotka olivat jääneet vähälle käytölle ja pieneksi.

Kotona söin. Pomo soitti. Oli tullut huonoa palautetta edellisen päivän työvuorosta. Jasminen, nimi muutettu, isä oli suuttunut, kun olin pyytänyt häntä siirtymään hieman taemmaksi. Isukki oli istahtanut kirkon etuosaan. Olin käynyt pyytämässä lasten vanhempia, sukulaisia ja muita aikuisia siirtymään taaemmaksi, koska koululaiset olivat tulossa ja kirkon etuosa oli varattu heitä varten. Pienet alakoululaiset eivät näe aikuisten takaa. Ja kirkko oli joka tapauksessa varattu koululaisille. Palaute otti pattiin ja toi pahan mielen.

Joskus sitä ajattelee, että pääsisi aina helpomalla, kun ei oikeastaan puuttuisi asioihin millään tavalla. Antaisi vain kaiken mennä ja tapahtua omalla painollaan. Antaisi ihmisten käyttäytyä huonosti.

Lähdin siitä sitten postiin hakemaan pakettia. Oltiin tilattu pojalle uusi pyyhe. Ihan Amerikasta asti. Sellainen, missä on 50-luvun pin-up tyttö. Poika käyttää minun Elli-mummon vanhaa pyyhettä! Se on peräisin joltain 70-luvulta, ja siinä on sininen riikinkukko. On kyllä hupaisaa, että se mummon pyyhe on ollut pojan lempipyyhe. Nyt se on revennyt yläreunasta, ja ehdotin että mitä jos ostetaan joululahjaksi uusi pyyhe, joku tyttöaiheinen, ja mies löysi sitten sen pin-up pyyhkeen.

Samalla reissulla kävin Etolassa, ostin itselleni joulupukin asun. Aion nimittäin olla tänä jouluna joulupukki! Meillä ei ole käynyt joulupukki pitkiin aikoihin. Ajattelin, että kirjoitan ylös joitakin pieniä tottelemattomuuksia vuoden varrelta, että kun kysyn, onkos täällä kilttejä monenikäisiä ihmisiä (paikalla ovat anoppi 87, appi 86, mies 61, poika 16), voin sitten sanoa, että olen kuullut että Martta ei ole ottanut lääkkeitä niin kuin lääkäri on määrännyt, ja Martti on sitä ja tätä ja keksin kaikista jotakin sanottavaa, paitsi Minna, mutta missäs Minna nyt sitten oikein onkaan? Eikös Minna olekaan paikalla? Eikö kukaan edes tiedä, missä Minna on? Voi, voi sentään! Hän on ollut koko vuoden niin esimerkillinen ja kiltti ja voi voi, kun pukki olisi niin nyt halunnut juuri Minnan nähdä ja häntä kiittää ja kehua, plaaplaaplaa.

Ostin Etolasta myös Unicorn- pehmolelun pojalle. Saa nähdä, riittääkö huumori. Se on meidän sisäpiirivitsi. Pojalla on arpi otsassa, kun tippui pienenä pöydältä kerhossa. Siitä jäi arpi. Olen sanonut, että jos joku siitä jotakin kysyy, voi aina sanoa, että I was born as a unicorn. Ajattelin, että kyllä teini kaipaa paljon hellyyttä ja läheisyyttä, eikä sitä enää hae vanhemmilta. Joten ehkä Unicorn-pehmo voi auttaa. Tai sitten se lentää pihalle hyvin äkkiä.

Eikä päivä siihenkään loppunut. Silitin pyykit. Paistoin blinit. Niistähän blineistähän kaikki oikeastaan alkoi.

Olin jo viikonloppuna huomannut että jauhokaapissa on tattarijauhoa, jonka päiväys on jo mennyt. Blinitaikina pitää tehdä niin että ehtii levätä yön yli. Olin sen tehnyt edellisenä iltana ajatuksena, että vapaapäivänä ehdin blinit paistaa. Ja koska blinitaikinaan meni niin vähän hiivaa, ajattelin tehdä samalla pizzataikinan, kun pizzajauhojakin oli. Niinpä minulla oli tänään tehtävänä sekä pizzaa että blinejä.

Kun nyt olen vihdoin viimein silittänyt pyykit, paistanut pizzat ja blinit, paketoinut unicorn-pehmon, pessyt pin-up pyyhkeen (koska ei niitä pyyhkeitä voi käyttää ilman että pesee ensin), olen siis erittäin ja hyvin väsynyt, ja huomenaamuna taas menen klo 7 töihin, virkeänä? No en varsinaisesti ainakaan levänneenä, ja en voi muuta kuin kysyä itseltäni, että miten noin niin kuin omasta mielestäsi meni?

Että miksi en sen saunan jälkeen jäänyt ihan vain kotiin töpsöttelemään tossut jalassa? Lukemaan naistenlehtiä ja levittelemään kasvonaamioita. Kuka ja mikä pakotti siihen kaikkeen? Oliko pakko?

Koetapas, Minna, nyt vähän rauhoittua.

Ps. Sitä paitsi, joku en tehnyt tähän blogi-kirjoitusohjelmaan uuden päivityksen, ja sen seurauksena tekstin korjaaminen ja editoiminen on nyt erityisen hankalaa. Joten tähän jäi virheitä, ja joitakin asioita olisin halunnut ilmaista toisin, mutta nyt en sitten jaksa opetella tätä uutta ohjelmaa, joten painan vain Enter – ja annan mennä.

Ja pliis, pyytäisin nöyrimmin, että mitää uusia päivityksiä ei enää ikinä koskaan tähän tehtäisi. En halua lisätä veikeitä kuvia, enkä lisähärpäkkeitä. Haluan vain simppelisti kirjoittaa. Antakaa tämän ohjelman olla niin. Tai minulta menee hermot. On jo ihan lähellä.

Normaali

Kalvo-oikomishoito päivitys, 1 vko takana

Nyt on viikko takana hampaiden kalvo-oikomishoitoa. En edes viitsi ajatella, paljonko niitä on jäljellä. Poika sai omat perinteiset oikomisraudat pois alahampaistaan, hänellä hoidot on ohi. Olipa onnellinen poika ja leveä, kaunis hymy! Salaisesti olin hieman kateellinen, minulla kun on koko urakka vasta alussa.

Kalvot eivät kyllä ole lapselle ja nuorelle sopiva oikomismenetelmä – minun mielestäni. Perinteiset raudat ovat huolettomammat. Ne laitetaan suuhun ja sitten niiden kanssa ollaan ja eletään, välillä käydään kiristyttämässä. Kalvojen kanssa on enemmän puuhaa. Melkein täytyy ajatella että hampaat ovat uusi harrastus.

Hassujakin tilanteita on ollut. Olin pikkujoulussa ja niinhän siinä sitten kävi, että päädyin karaokebaariin ja kotiuduin vasta puoli kahdelta yöllä. Ei kyllä pitäisi keski-ikäisen ihmisen sillä tavalla innostua elämöimään. Ei sitä seuraavan päivän väsymystä kestä.

Nälkä oli tietenkin kova aamuyöstä, joten päätin tehdä hieman iltapalaa ennen nukkumaanmenoa. Kuorilot piti ennen sitä irroittaa. Syötyäni ja käytyäni iltapesulla ihmettelin, mihin olenkaan ne kuorilot laittanut? Etsin vessasta, kylpyhuoneesta, keittiöstä ja makuuhuoneesta. Ei missään. Läpinäkyvät hampaat ovat aika hyviä piiloutumaan. Ajattelin jo hetken, että pitääkö tässä herättää mies etsimään hampaita. Että niin vanhaksi ollaan eletty että aamuyöstä herätetään etsimään hampaita.

Lopulta löytyivät omin voimin. Olin laittanut ”tekarit” vesilasiin yöpöydälle perinteiseen tapaan. Siitä sitten hampaat suuhun ja nukkumaan.

Täytyy jatkossa laittaa hampaat aina johonkin tiettyyn samaan paikkaan, että ei tule vastaavia ongelmia. Nykyisin jo menee oma aikansa löytää silmälasit, ja jos vielä pitää hampaitakin etsiä, kuluu erilaisissa etsintätöissä tovi.

Sunnuntaina lähdettiin piipahtamaan mökillä katsomassa onko kaikki hyvin. Yleensä pitkillä automatkoilla on ollut tapana poiketa ajomatkalla huoltoasemalla ostamassa kahvit ja pientä purtavaa mukaan autoon. Niin tehtiin nytkin. Kyllähän sen lihapasteijan sai syötyä kuorilot suussakin, mutta vähän tylsät ne syömiseen ovat. Ja ruokamassa jää inhottavasti kiinni kuoriloiden reunoihin. Eli kyllä ne vain on paras malttaa riisua syödessä.

Ainakaan vielä en ole laihtunut, vaikka ajattelin että tässä tulee laihdutuskuuri kaupan päälle, kun napostelut jäävät pois. Mutta käytännössä olen korvannut napostelun runsaammalla syömisellä silloin kun kuorilot eivät ole suussa. Eli kun olen viitsinyt ne suustani repiä, olen hyödyntänyt kalvojen poissaolon syömällä enemmän kuin normaalisti. Voi siis olla, että laihtumisefektiä ei pääse tapahtumaan. Käytännössä otan kalvot pois aamulla, lounaalla ja illalla. Ateriavälit ovat pidentyneet.

Näitä ensimmäisiä kalvoja on määrä pitää kaksi viikkoa, joten yksi viikko on vielä jäljellä. Onneksi tulevaisuudessa vaihtoväli on viikko. Vähän on sama olo kuin joutuisi pitämään samoja alushousuja kaksi viikkoa. Olen kyllä pessyt kuoriloita proteesien pesuun tarkoitetuilla poretableteilla, mutta kyllä tuntuu että ovat jo vähän myntiintyneet. Kiva saada viikon päästä uudet, raikkaat kuorilot käyttöön.

Etuna kalvometodille on sen perinteistä oikomismetodia nopeammin saavutettava lopputulos, sekä hoidon huomaamattomuus. Miinuspuolena on lievä ”työläys”. Ehkä eroa voisi verrata piilolasien ja rillien eroon. Tosin piilolasit ovat nykyään kertakäyttöisiä, joten ne voi aina käytön jälkeen heittää roskiin. Näitä ei. Ja pitää vahtia ettei koira syö kuoriloita. Tosin ei meillä ole koiraa. Mutta voi kissakin tykätä niitä järsiä.

Normaali

Vanhan tädin nolot lahjat

Klassisia ihmisstereotypiota ovat mm. ilkeä anoppi ja paha äitipuoli. Näistä kumpaakaan en ole, koska ei ole miniää, eikä uusperhettä. Sen sijaan täytän täysin kriteerit erääseen toiseen stereotypiaan: olen se vanha sukulaistäti, joka antaa omasta mielestään kiehtovia, mutta lapsen mielestä ei-haluttavia lahjoja. Lahjanantohetki on kaikista äärimmäisen kiusallinen, koska kaikki jännittävät yhtä paljon, pitääkö lapsen pokka, vai kuullaanko lapsen suusta totuus: ”En tykkää.”

Sukulaistyttö täytti kymmenen vuotta. Sehän on hieno ja tärkeä etappi ihmisen elämässä. Ensi kertaa ikä on kaksinumeroinen.

Mietin, mitä antaisin lahjaksi. Järkevä ihminen ottaisi yhteyttä lapsen vanhempiin, ja kysyisi, mikä olisi kiva ja toivottava tapa muistaa, mutta minä en ole järkevä, olen innokas ja haluan keksiä lahjat itse.

Yön pimeinä tunteina mieleen tuli ”loistava” ajatus. Minulla on ainoana tyttärenä paljon äidilleni kuuluvia koruja. Äitini on kymmenvuotiaan isoisän äiti, joka kuoli tytön ollessa kolmivuotias. Hän tuskin muistaa isoisoäitiään, ja jos muistaakin, muistot eivät liene kummoisia, koska tuossa vaiheessa äidin Parkinson oli jo pitkällä. Todennäköisesti lapsen muistot ovat pelottavia vierailuja sairaalassa, jos niitäkään muistoja ylipäätään on.

Onnittelukorttiin liimasin kuvan isoisoäidistä nuoruuden päivinä. Silloin kun hän oli nuori ja kaunis, niin kuin meistä jokainen vuorollaan on. Kukaan synny vanhaksi ja raihnaiseksi, ja sellaiseksi kuitenkin lopulta päätyy, jos ei ymmärrä kuolla aikoinaan. Joten on hyvä muistaa jokaisen vanhan ihmisen kohdalla, että joskus hänkin on ollut nuori ja innostunut, elämässä kiinni ja elämälle ahne. Lapsen mielestä vanha ihminen on aina ollut vanha.

Valitsin koruksi helmiäiskaulakorun. Käytin korua kultasepänliikkeessä, mutta hekään eivät oikein osanneet sanoa korusta mitään. Kyseessä eivät ole tyypilliset helmet. Mutta jonkinlaisesta helmiäismassasta on kyse. Pienet helmipallerot ovat eri kokoisia ja väriltään epätasaisia, niissä on valkoisempia ja läpikuultavampia kohtia. Luulen että äiti on ostanut korun joltakin ulkomaanmatkalta. Koru on mielestäni hyvin kaunis.

Syntymäpäivänä lähdin intopiukeana kukkapuskan kanssa viemään tätä ”perintökalleutta”. Samalla hetkellä, kun lahjan sisältö paljastui lapsipololle, tajusin mikä olen; se vanha täti, joka tuo huonoja lahjoja, joka ei ymmärrä lapsen elämästä yhtään mitään. Jokainenhan on kuullut niistä kauhusukulaisista, jotka antavat aina lahjaksi – oli sitten syntymäpäivä tai joulu – yhden hopea-aterimen, niin että kun lapsi on aikuinen, hänellä on koko setti kasassa. Olin osuvasti juuri tätä genreä.

Hyvin piti lapsen pokka, vaikka olin aistivinani että ei nyt ehkä ollut ihan kaikkein osuvin lahja. Vaikutti siltä että kukkapuska oli mieleisempi. Sen sijaan vuotta nuorempi sisko olisi kyllä halunnut korun. Lupasin että kun hän täyttää kymmenen vuotta vuoden päästä, on hänen vuoronsa.

Saa nähdä, onko sitten enää yhtä innostunut lahjasta, vai oliko reaktio vain osoitus normaalista sisarkateudesta: pakko saada sama, vaikka ei edes tykkäisi.

Minun ei nyt auta kuin pysyä valitsemassani roolissa vielä ainakin ensi vuoteen. Viedä roolini vanhana huonoja lahjoja tuovana sukulaistätinä kiusalliseen loppuun asti kunniakkaasti ja arvoni tuntien. Itse asiassa taidan lisätä pökköä pesään: Veljentytöt täyttävät ensi vuonna 40. Ehkä hekin saavat silloin osansa äitini (heidän isoäitinsä) koruista.

Nyt tuli mieleen vanha juttu. 90-luvulla eräs kolmikymppinen työtoverini kertoi, että lapseton sukulaistäti antaa aina arvokkaita joululahjoja, mutta sellaisia, mistä hän ei itse lainkaan pidä, jotka eivät ole tippaakaan lahjansaajan tyylisiä. Niinpä hän oli päättänyt ratkaista ongelman varsin omalaatuisella ja hivenen ylimielisellä tavalla: hän vei lahjat avaamattomina suoraan roskiin. Ei tule sitä avaamisen pettymystä.

Ehkä joku tällainen lahjansaaja oli juuri se ihminen, joka keksi tori.fi ’n.

Normaali

Pimeää, kirkasvalolamppukin otti ja sammui

En ole pahemman sortin kaamosmasentuja. Pidän vuodenaikojen vaihtelusta, en jaksaisi tasaista samanlaisuutta, hyvä että on vaihtelua, mutta kun nyt ei ole vaihtelua!!! Pelkkää jatkuvaa mustaa ja ropisevaa sadetta.

Ärsyttää, kun herää ja kuulee sateen ropinan ränneissä. Avaa verhot, eikä näy mitään. Autolla ajoa pitää vähentää entisestäänkin, koska se on niin pelottavaa märässä piemeydessä; muita tiellä liikkujia ei näe.

Ja entäpä sitten jalankulku. Kävelin eilen illalla joulukonserttiin ja takaisin säätä uhmaten. Sateenvarjoa ei voinut käyttää, koska tuuli tarttui siihen. Vihmova sade kasteli silmälasit, näkyvyys oli entistäkin huonompi.

Olen keksinyt vaatekaapistani itselleni loistavan omaa näkyvyyttä lisäävän asusteen. Minulla on vuonna 2016 ostetut kultaiset nilkkurit. Ne ovat jäänet suhteellisen vähälle käytölle, koska ovat niin huomiotaherättävät. Mutta sitten äkkäsin että nehän ovat mitä parhaimmat marraskuun pimeydessä. Voin olla pukeutunut muuten vaikka kokomustaan, mutta kun jalassa on kultaiset buutsit, kyllä huomataan!

Ainoa huono puoli on, että eihän niitä voi käyttää vesisateessa. Pitää laittaa kumpparit, ja ne ovat tietenkin mustat. Mitäpä jos kävisin rautakaupasta ostamassa kullanväristä spray-maalia ja maalaisin kumpparit kultaisiksi? Tai sitten heijastinväriä. Sellaistakin on olemassa. Sillä voi maalata vaikka koko polkupyörän.

Onneksi on Netflix. Olin ajatellut säästää The Crownin kolmannen tuotantokauden joululomaksi, mutta päätin sittenkin katsoa sen nyt. Sateisen lauantaipäivän vietin sohvalla, ja katsoin kaiken pötköön.

Tällä tuotantokaudella kuningatarta esittää Olivia Colman. Jotenkin hän näyttää ihan ystävältäni Kikalta. Oli outo fiilis katsoa sarjaa sillä mielellä että Kikkahan se siinä. Että mitäpäs Kikka tähän meinaa sanoa/tehdä.

Iltapäivällä ajattelin että täytyy tässä vähän ruumista rasittaa, ja lähdin jumppaan. Puolitoista jaksoa jäi kymmenestä katsomatta. Katsoin ne heti herättyäni sunnuntaiaamuna.

Kaiken synkkyyden keskellä kirkasvalolamppu otti ja lopetti toimintansa. Enpä tiennyt että ne voivat olla kertakäyttöisiä. Näin on ainakin tässä meidän versiossa. Siihen ei voi ostaa uutta lamppua, se oli sitten siinä.

Uskomatonta, että vielä nykyäänkin voidaan valmistaa ja myydä jotakin tuollaista. Luulisi että valmistajat ja kauppiaat olisivat vähän vastuuntuntoisempia. Kuluttajana ei tullut mieleenkään, että vekotin voisi olla sellainen että lamppu ei ole vaihdettavissa. Kukapa niitä käyttöohjeita lukee läpi ennen kassalle menoa.

Sen verran homma harmittaa, että meinaan roudata lampun takaisin sinne mistä olen sen ostanutkin.

Kunhan vain saan itseni irti sohvalta ja pystyasentoon, ulos ja liikkeelle. Voi olla että menee helmikuulle.

Normaali

Takki, takimpi, takin

Minulla on sellainen ominaisuus, vai pitäisikö sanoa omituisuus, että löydän jatkuvasti uusia takkeja. Olen monta kertaa sanonut, että en ostaa enää ikinä yhtään takkia, mutta ei se toteudu.

Itse asiassa tämä syksy on takkien osalta ihan katastrofi.

Alkusyksystä ostin täyspitkän, lämpimän takin talveksi. No niin kylmää ei sitten ole tänne päin tullutkaan. Seuraavaksi löysin asiakasillasta villaisen, harmaan must-have-leopardikuviotakin, joka onkin osoittautunut varsin käytännölliseksi ja kivaksi.

Ei kahta ilman kolmatta. Matkalla kuntosalille on vaateliike, jonka alennusikkunassa huomasin jo monta päivää/viikkoa sitten minunvärisen lyhyen, A-linjaisen tekoturkin, aivan täydellisen!

Vinkkasin siitä ystävälle, hänenkin väreihin ja tyyliin se sopisi, mutta hän sanoi, että takkikiintiö on täysi. No senhän minä ymmärrän kyllä.

Tänään kamelin selkä sitten taittui. En enää kestänyt. Menin sinne. Sovitin. Täydellinen. Ostin. Äkkiä pois.

Nyt istun minitekoturkki päällä täällä kotona ja kirjoitan tätä. Ai että on ihana! Ihan paras.

Ja olen päättänyt pyhästi että en ikinä lopeta ostamasta takkeja!

Mieluummin olen ilman………..hmn….ilman mitä…housuja…? Siis olenko sitten joku Iines Ankka? No vaikka!

Normaali

Draamaviikon päätöskemut presidentinlinnassa

Poliittinen viikko on ollut varsin värikäs. Ensin pääministeri erotti ministeri Paateron, ja lopulta joutui itse eroamaan. Uusi pääministeri on hakusessa.

Voipi tulla mielenkiintoiset kekkerit presidentinlinnassa. Puhuttavaa varmasti riittää.

Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa.

Pystyvätkö arvovieraat unohtamaan kiihkeän viikon tapahtumat, ja juhlimaan itsenäistyyttä sulassa sovussa? Miltä Antti Rinteestä tuntuu juhlia potkuviikon päätteeksi? Jos kysymyksessä olisi tavllisen työpaikan pikkujoulut, viikko olisi ollut yhtä värikäs ja booli vahvaa, olisi loppuillasta takuuvarmasti tiedossa käsirysy ja putkareissu.

Saapas nähdä, miten presidentinlinnassa menee.

Toisaalta siellä on turvamiehet paikalla valmiina, joten isompaa rähinöintiä ei ehkä pääse syntymään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Normaali