Liha mausteena

Joku aika sitten luin Hesarista Kiinassa asuvan toimittajan jutun kasvisruuasta. Siellä päin kun on sellainen tapa, että vaikka tilaa kasvisruuan, se ei tarkoita, että ruoka olisi valmistettu pelkästään kasvikunnan tuotteista. Siinä saattaa joka tapauksessa olla vähän lihaa joukossa – ikään kuin mausteena.

Toimittaja oli tehnyt tästä loistavan johtopäätöksen: lihan syöntiä voi vähentää syömällä sitä radikaalisti vähemmän. Suhtautumalla lihaan ruuan mausteena. Pidän ajatuksesta.

Toimittaja perheineen oli siirtynyt syömään näitä kiinalaisia, melkein kasvisruokia, joissa lihaa on hyvin vähän. Perheen lihankulutus oli vähentynyt merkittävästi tavallaan luopumatta mistään kokonaan.

Juuri näinhän pitäisi toimia ja ajatella! Miksi suhtautuminen on niin usein joko-tai? Kaikki tai ei mitään. Nyt lihatiski sinne maustehyllyn viereen! Ja myyntierät minimaalisen pieniksi!

Jossakin toisessa artikkelissa toimittaja puolestaan pohti paljon parjatun makkaran ympäristöystävällisyyttä. Joissakin makkaroissa lihaa on varsin vähän. Muistan itsekin joskus kuulleen vitsin siitä, että pitäisikö HK:n Sininen sijoittaa leipähyllyyn, kun se on melkein pelkkää jauhoa. Mutta ilmastollisesta näkökulmasta jauhomakkara on ekoruokaa! Tosin ei ehkä kovin terveellistä, mutta ainakin ilmastonäkökulmasta jauhomakkaran syönti on mitä positiivisin asia.

Olen itse sekasyöjä. Syön kaikkea paitsi ostereita ja kiiwejä. Jälkimmäisille olen allerginen ja ensimmäisiä en saa alas. Kun Suomi täytti 100 ja minä 50, päätin juhlan kunniaksi tilata ravintolassa yhden osterin kokeeksi. Sipaisin otuksen suuhuni, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt nielemään elävää löllöä. Minun oli pakko juosta vessaan ja sylkäistä otus pönttöön.

Meillä kotona tehdään liian usein liharuokaa. Teini-ikäinen poika on niin nälkäinen että tuntuu ettei mikään muu kuin liha pysäytä hänen pohjatonta nälkäänsä. Toisaalta voin itse kompensoida perheen kokonaislihankäyttöä syömällä lihaa ”mausteena” tai kokonaan vegeä.

Huomaan usein pitäväni enemmän kasvisruokavaihtoehdosta. Suosikkihampurilaiseni on ”Kerttu”. Kerttua saa tienvarsiravintolasta Varsinaissuomesta Taivassalon ja Kustavin välillä sijaitsevalta Heikinkarin Ranthuoneelta. Sieltä saa myös parhainta pizzaa, mitä olen syönyt. Sen nimi on Kesä-Esa ja sekin on vege. Siinä on sieniä, punasipulia, rucolaa ja balsamicoa, muistaakseni. Paitsi että äsken kun tarkastin Ranthuoneen menusta netistä pizzavalikoimat, Kesä-Esaa ei siellä enää ollut. Kesä taitaa olla ohi. Harmi, olin haaveillut että saisin vielä kerran Kesä-Esaa. Varsin mielikuvitukselliset nimet näillä Ranthuoneen ruuilla by-the-way. (By the way olisi hyvä nimi tienvarsiravintolalle! Tuli tässä nyt mieleen. Kylläpä aivot ovat tänään tuotteliaalla päällä. Rauhoitupas nyt, Minna.)

Toivoisin olevani parempi kasvisruokakokki. Tekeväni monipuolisemmin kasvisruokaa ja hallitsevani uusien kasvisruokavalmisteiden käytön. Mutta olen kyllä aika nuubi tässä asiassa, valitettasti. Yleensä teen erilaisia salaatteja tai kasvis/linssikeittoja itselleni.

Huomasin mainoksen, että on ilmestynyt uusi kasvisruokien erikoisnumero. Täytyypä käydä ostamassa se, jos saisi virikkeitä omatekoisiin kasvisruokiin.

Mutta siis, idea siitä että liha on mauste, on hyvä ja kannatettava. Peukut sille. Ja Kesä-Esa takaisin listoille!

f

Normaali

Uusia makuja

Yleensä ravintolassa valitsen tutun annoksen. Eli lohta, jos sitä on. Tai ceasar-salaatin. En halua ottaa riskiä, jos en pidäkään.

Nyt minusta on kuoriutunut rohkea kokeilija.

Kaikki alkoi kesäkuun alussa koulun loppuessa. Päätimme lähteä juhlistamaan asiaa kortteliravintolaan. Minä, mies, poika ja pojan ystävä. Oikea juhlaillallinen poikien kesäloman alkamisen kunniaksi.

Ikinä en ole syönyt pippuripihviä. Ylipäätään en valitse lihaa ravintolassa. Pelkään saavani paksun, sitkeän, verenpunaisen möykyn, jota jyystän kuin purukumia, sulamattomat osat syljen vaihvihkaa serviettiin. Jos jotakin lihaa ravintolassa syön, niin lehtipihvin. Se on kelpo.

En tiedä, mistä ajatus oikein tuli, mutta nyt päätin tilata pippuripihvin. Olen elänyt 50 vuotta, mutta en ole koskaan syönyt pippuripihviä. Ehkä se tuntui kuuluvan tähän siirtymäriittiin syödä edes kerran elämässään pippuripihvi.

Se oli, kuulkaa, sairaan hyvää. Tästä lähtien tilaan pippuripihvin, jos sellainen listalta löytyy. Ainakin ravintola Centralissa, Helsingissä Pietarinkadulla, se on loistavaa.

Pippuripihvistä rohkaistuneena kokeilin kesäpaikan tienvarren rantaravintolassa, Heikinkarilla, kasvisburgeri Kerttua. Siinä on papulinssipihvi, rucolaa, sciratcha-kastiketta ja marinoitua punasipulia, ja vieressä keko bataattiranskalaisia. Käsittämättömän hyvää. Voisin syödä joka päivä.

Kolmas kerta toden sanoo. Mies on usein tehnyt itselleen ”isoisän kurkuiksi” kutsumiaan kurkkuja. Settiin tulee liemi, jossa on 1,5 dl vettä, siihen sulatettuna 0,5 dl sokeria, 1 tl suolaa, tillipuntti, väkiviinaetikkaa 0,5 dl ja tuoretta kurkku viipaleina. Laitetaan kurkut ja tillit purkkiin, kaadetaan litku päälle, kahden tunnin päästä valmista syötäväksi. Tähän asti mies on syönyt kurkkunsa yksin. Laittanut ruisleivälle kylmäsavulohta ja siihen kurkkuja. Tai juustoa ja kurkkuja. Mumissut, ”hyvää on”. Minä en ollut koskaan maistanut. Etikkakurkut eivät kuulosta houkuttelevalta. Mutta nyt kokeilin. Sairaan hyvää. Kurkkujen kulutus on tuplaantunut, mies joutuu värkkäämään kurkkuja harva se päivä.

Voi mitä kaikkea ihanaa minulta on jäänyt syömättä kaikkina näinä vuosina, kun olen valinnut lohta! Ja jää vastakin, koska nyt syön vain pippuripihviä ja Kerttua ja isoisänkurkkuja.

Mutta ainakin ymmärrän, mitä ”rohkea rokan syö” tarkoittaa.

Normaali