Kaamosmasennus vs. kevätmasennus

En ole kaamosmasennusihminen, olen enemmänkin kevätmasennusihminen. Pidän näistä mörkökuukausista, jotka sallivat epäaktiivisen elämän. Ei tarvitse mennä töhöttää. Ei näy pölyt pinnoilla, kun on hämärää. Suklaa maistuu. Mukava lukea sohvalla villasukat jalassa kirjaa tai katsoa televisiota. Paitsi että en enää käytä villasukkia, kun nykyisin ei ole koskaan kylmä. Enkä lue kirjaa, koska nukahdan heti jos luen. Enkä katso televisiota, paitsi kun tulee Viimeinen tango Halifaxissa. Mutta kumminkin sohvalla ja suklaa.

Masentava kevätaurinko sitten paljastaa mitä kaikkea ”kehitystä” (lue taantumaa) talven aikana on tapahtunut: iho veltostunut, pintaverisuonet räjähdelleet, maksaläikät levinneet, makkarat pullistuneet, hiuksissa on taas enemmän harmaata (se ei haittaa) ja iho on kuin lipeäkala; ikkunat likaiset, kissa repinyt huonekalut ja parketin vahat kuluneet. Mutta onneksi tähän kevätpäivän realismiin on aikaa. Nyt voin olla väistämättömästä itseni ja ympäristöni rapautumisesta onnellisen tietämätön (lue välinpitämätön).

Olin kerran visiitillä erään Grand Old Ladyn lukaalissa. Kiinnitin huomiota että tämä yli setsemänkymppinen kauneusalan entinen vaikuttajanainen oli vahvasti meikattu ja sen lisäksi hänen huoneistossaan oli paksut, peittävät verhot, vaikka ulkona oli kaunis kevätsää. Ehkäpä minäkin kokeilen tuota kikkaa ensi keväänä! Ikkunoita ei tarvitse pestä ja hämärässä valaistuksessa ja vahvassa meikissä voin huijata -jos en muita- niin ainakin itseäni.

Eihän tässä enää ole montaa viikkoa kun päivä alkaa jälleen pidetä. Aika menee niin hurjaa vauhtia. Vähän väliä vaihdetaan renkaita autoon ja väännetään kelloja tunnin eteen ja taakse. Alan ymmärtää heitä, jotka eivät enää vaivaudu ottamaan kausikoristeita ollenkaan pois, kohtahan se taas on joulu/pääsiäinen/vappu/juhannus. Olkoon.

Normaali