Mitä minä sanoin

Kerrankin pääsen sanomaan klassiset sanat: Mitä minä sanoin.

Kirjoitin Helsingin Sanomien Mielipide-sivulle 24.3.2019 kirjoituksen otsikolla Kaupungissa voisi olla minimetsiä. Siinä esitin toiveen siitä että kaupungin keskustassa voisi osa puistoalueista olla metsiä. Ääneni on kuultu – Pariisissa. Uusimmassa Kamppi-Eira lehdessä (nro 6) on havainnekuva Pariisin kaupungintalon edustalle suunnittelilla olevasta lähimetsästä. Viheralueita lisätään myös muualla Keski-Euroopan kaupungeissa.

Mutta me täällä Peräpohjolassa eletään jälkijunassa. Halutaan joka koloon iso liikehuoneisto, ja kaataa puut, koska ne voivat kaatua. Berliinissä jokainen kaupungin puu on rekisteröity ja siellä on yli 70.000 siirtolapuutarhamökkiä, ja huomattavasti Helsinkiä suurempi asumisväljyys. Täällä elo tuntuu samalta kuin ruuhkabussissa, missä kuski huutaa ”Tiivistäkää, tiivistäkää!” ja me kiltisti pakkaudumme pienempään tilaan tehdäksemme tilaa – mille?

Niin mille? Mille me teemme tilaa. Liikehuoneistoille ja kauppakeskuksille? Jotka hetken päästä kumisevat tyhjyyttään ja itkeväst puuttuvia asiakkaita. Kun me ei kuulkaa tarvita yhtään uutta ostoskeskusta. Helsingin keskustassa on tyhjiä liikehuoneistoja paraatipaikalla yllin kyllin.

Mitä me sitten tarvitsemme? Kauneutta. Paikkoja, mihin mennä istumaan ja olemaan, nauttimaan.

Elielinaukion suunnitelmat ovat herättäneet kohua. Suhteellisen pienelle tontille kaavaillaan valtavan kokoista liikehuoneistoa. Jotakin alueelle pitää tehdä. Se ei ole edukseen bussipysäkkinä, sellaisena kuin se nyt on. Mutta mitäpä jos tehtäisiin niin kuin Pariisissa? Istutettaisiin siihen metsä. Se olisi tietenkin Suomen kallein metsä, koska tontin arvo on iso ja koko pieni. Mutta se kertoisi tyhjentävästi luonnon merkityksestä Suomelle ja suomalaisille. Me olemme metsäkansaa. Ja se on arvokas, ainutlaatuinen asia. Näytetään se muille, näytetään oma vahvuutemme maailmalle. Meillä on varaa siihen: rakentaan Suomen kallein tontti metsäksi.

Suomi saavutti neljännen kerran Maailman onnellisin kansa -tittelin. Se olisi kyllä liputuspäivän arvoinen asia. Eiköhän laiteta liput salkoon! Tulee jälleen mieleen kauan sitten Helsingin Kuukausiliitteessä ollut juttu, missä haastateltiin satunnaisia turisteja Helsingin keskustassa. Jenkkimies ihmetteli Suomea ja pohti arroganttiin tyyliin, että miltä mahtaa tuntua asua maassa, joka ei ole missään paras. Eipä tarvitse jenkin enää miettiä. Mepä ollaan parhaita, vieläpä kaikkein tärkeimmässä tavoittelemisen arvoisessa asiassa: onnellisuudessa.

Onnelliseksi meidät tekee monet hyvät asiat, mutta tuskin kukaan kyselyyn vastanneista vastasi, että onnelliseksi hänet tekee liikekeskukset. Metsän ja luonnon varmasti vastasi monikin.

Siis eikö tämä ole päivänselvää? Elielinaukiolle ja Eteläsatamaan metsä.

Mitä minä sanoin.

Normaali

Lisää metsää kaupunkiin

Viime aikoina on mielessä pyörineet metsäasiat. Juolahti mieleen että miksipä ei kaupungissa voisi olla enemmän metsää? Helsingissä on kyllä Keskuspuisto, mutta miksi kaikki puistot ovat nimenomaan puistoja? Miksi ne eivät voisi olla pienenpieniä metsiä?

Lähellä kotia ”remontoitiin” muutama vuosi sitten katujen väliin jäävä pieni puistikko, jota kiertävät vanhat puut. Nurmikko korvattiin soralla. Nyt tämä noin puolen hehtaarin kokoinen kolmionmuotoinen puisto on siis pelkkää soraa, jota ympäröivät puut ja keskellä nököttää patsas, joka pitää päätään kainalossa (ehkä se symboloi koko puiston päättömyyttä). Yhdellä reunustalla on lasten leikkipaikka. Varmasti helppohoitoinen. Hiekalta on helppo kerätä koirankakat ja roskat pois. Mutta mitä siellä heikkapuistolla on tarkoitus tehdä? Pelata petanqia?

Helsingissä näkee myös paljon aukeita nurmikkokenttiä. Ne on ilmeisesti tarkoitettu leijojen lennättelyyn ja pelailuun. Mutta mitä jos joku nurmikentistä olisikin pieni luonnontilainen metsä, jonka läpi risteilisi polkuja, joiden varsilla olisi penkkejä istua ja kuunnella lintujen laulua. Voin miltei kuulla sen sirkutuksen ja liverryksen mitä sellaisessa pikkumetsässä olisi! Linnut tarvitsevat puita, nurmikentällä viihtyy vain maamyyrä ja valkoposkihanhi.

Kaiken lisäksi metsä olisi paljon perinteistä puistoa helppohoitoisempi. Ei tarvitse jatkuvaa ruohonleikkuuta ja haravointia. Pikkumetsät lisäisivät kaupunkiluonnon monimuotoisuutta, ja monimuotoisuus jos mikä on päivän sana.

Näistä kaupunkimetsistä ajatus karkasi muihin metsättömiin paikkoihin. Kuten esimerkiksi Islanti. Sehän on täysin metsätön paikka. Olen ymmärtänyt että sielläkin kasvoi aikoinaan metsää, mutta pikku hiljaa kaikki kaadetiin pois rakennusaineeksi taloihin ja laivoihin ja polttopuuksi. Kukahan kehveli oli se joka viimeisen puun Islannista sahasi?

No mutta, ei hätää. Eikös maaperä siellä ole oikeinkin hyvää? Sehän on laavaperäistä, uskoisi sen olevan oikeinkin kelpoa maata. Siis miksi ihmeessä eivät ole istuttaneet metsää takaisin? Puun taimet eivät ole edes kalliita, jos vertaa kukkien ja puutarhakasvien taimiin.

Sama juttu Isossa Britanniassa. Sieltäkin on aikojen saatossa metsät kaadettu puutavaran tarpeeseen. On paljon avaraa nummea, sopivan kostea ympäristö ja sielläkin maaperä hyvälaatuinen. Miksi ihmeessä eivät istuta metsiä? Pitäisiköhän EU:n lahjoittaa eräänlaisena läksiäislahjana vaikka satatuhatta sekapuun taimea, saisivat sillä sinne pienen EU-metsän aikaiseksi.

Jokainen voi tietenkin katsoa omaa ympäristöään samalla tavalla. Mahtuisiko mökin pihalle vielä yksi puu? Senhän voisi istuttaa vaikka muistopuuksi edesmenneelle tai merkkipäivän johdosta. Olen luvannut istuttaa tätini muistoksi poppelin pihamaalle. Ja hopeahääpäivän kunniaksi olemme suunnitelleet kaivertavamme sydämen kotikoivun kylkeen. Kun poika oli kolmevuotias, mummo ja pappa toivat kolme vaahteran taimea mökin pihalle. Yhden vahingossa trimmeröin alas eräs kesä, eikä se siitä toennut, mutta kaksi vaahteroista ovat jo varsin näyttäviä. Miten mukava muisto menneestä ne puut ovatkaan!

Lisää puita joka paikkaan! Liikenneympyröihin, ei enää kurtturuusua, vaan vaahteroita, poppeleita, tammeja, pihlajia! Oksia lintujen istua ja oravan pomppia.

Normaali