Monopolielämä

Olipa kerran saita nainen. Niin saita että kävi kakalla kirjastossa. Nainen kärsi ummetuksesta ja peräpukamista, koska joutui pidättelemään kirjaston kiinniollessa. 

Julkisia kulkuvälineitä nainen vältti, kävelemällä säästi 2,80 €. Mitä enemmän lounasbuffetista jaksoi syödä, sitä enemmän säästi. Oli ilo jos buffapöydässä oli yksittäispakattuja voinappeja, ”ylimääräiset” saattoi ottaa mukaan, voikilo maksoi kaupassa jo melkein viisi euroa! Iltapäiväkahvin sai ilmaiseksi, kun meni kylään. Tuliaiseksi lehtiroskiksesta napattu naistenlehti ja puiston kukkaistutuksesta kerätty kukkakimppu.

Naisen päässä raksutti taukoamatta laskin, joka ynnäsi säästyneet eurot. Sangen mainittava summa oli jo kertynyt kokoon. Nainen oli vasta 36 vuotta. Tätä menoa ehtisi elinaikana mennä miljoona rikki. 

Sitten kävi niin onnettomasti että nainen sai ehdotuksen, josta ei voinut kieltäytyä. Diileri lupasi naiselle täyspitkän mokkanahkaturkin, jos nainen veisi erään paketin tiettyyn osoitteeseen. Määränpää ei ollut kaukana, oikeastaan matkan varrella, naisen mielestä diili oli suotuisa, nahkatakin arvo ainakin puolitoista tonnia. Nainen suostui. 

Nainen ei ehtinyt ihan perille asti, kun päiväannosta vaille jäänyt addikti kumautti hamaralla päähän ja ryösti heroiinipaketin. Nainen kuoli.

Toisella puolen nainen tapasi portilla Pietarin.

– Tervetuloa.

– Kiitos. Mitenkäs meni?

– Laskujeni mukaan säästöä ehti kertyä kaikkiaan 326 445 euroa ja 50 senttiä.

– Minä laskin että melkein 400 000!

– En nyt tiedä kannattaako sinun tätä asiaa täällä päin riitauttaa…täällä ei ole ylipäätään valuuttaa.

– Sillä olisi saanut vaikka osakehuoneiston!

– Tavallaan mutta ei oikeastaan. Eihän rahaa, jota ei ole käytetty eikä lähtökohtaisesti ole ollut olemassa, ole voinut myöskään säästyä. Se on ollut vain pään sisäistä mielikuvitusrahaa.

– Ihan turhaako kaikki pihistely ja peräpukamat sitten olivat? Turhaa?!

– Samoja tuumi Job aikanaan.

– Kuolisin pettymyksestä, jos en jo olisi kuollut.

– Mene takaisin elämään, suoraan elämään, kulkematta lähtöruudun kautta.

Niin nainen palasi takaisin toisella taktiikalla. Hänestä tuli eräänlainen oman elämänsä Imelda Marcos. Rahaa paloi. Miehiin, naisiin, kenkiin, matkoihin, juhliin, turkiksiin, taiteeseen, turhuuteen. Nainen osti kaiken mitä mieli teki. Oli antelias niin itselleen, ystävilleen kuin apua tarvitseville. Huoleton. Takki auki, lompsa ja lanne levällään.

Valitettavasti tämäkin nainen kohtasi väkivaltaisen lopun. Onneton ihmispolo kadun pimeältä puolelta huomasi kullassa kiiltelevän kroisospennosnaisen, iski jääpiikillä rintaan ja ryösti. Nainen kuoli.

Toisella puolen nainen tapasi portilla Pietarin.

– Tervetuloa.

– Kiitos. Mitenkäs meni?

– Laskujeni mukaan rahaa paloi 3 265 000 euroa, joista kaksi kolmasosaa itseesi ja yksi kolmasosa muiden hyväksi. Hiiljalanjälkesi on verrattaen iso. Takiasi tuhoutui metsää 1 560 hehtaaria, 32 ihmistä kuoli onnettomissa työolo-olosuhteissa halpatuotantomaissa valmistaessaan luksusmerkkivaatteitasi ja hiididioksidipäästöjä sait lyhyehkön elämäsi aikana aikaiseksi 15 645 tuhatta tonnia eli saman verran kuin Honduras.

– Eli ei kovin hyvin…

– Ei voi pitää onnistumisena.

– Turhaako kaikki pöhinä ja pössis oli? Täysin turhaa?!

– Samaa pohti Job aikoinaan.

– Mitä nyt?

– Mene takaisin elämään, suoraan elämään, kulkematta lähtöruudun kautta.

– Kauanko tätä pitää jatkaa? En jaksaisi enää.

– Se riippuu ihan sinusta itsestäsi. Joillakin menee useampi kierros.

Naapuri Mäkinen & Mäkisen naapuri

Siinä se nyt makaa, sahanlainaaja. Kuola valuu, maha pinkeä kuin viimeisillään ja niinhän onkin – ihan konkreettisesti. Hoikka mies muuten. Virtsapussi kuin laavalamppu, punaista verta leijuu tummankeltaisen virtsan seassa. Iho bakeliittia. Sydänkäyrä näyttää että elossa on.

Mitäpä se minulle kuuluu, naapurin kuolema. Mutta se oli lainannut akkukäyttöisen sahan pihasyreenin kaatamiseksi ja jos se nyt kuolee, en saa sahaa ikinä takaisin. Mistä minä sen omaisia ja perijöitä tunnen ja uskooko ne että upouusi Black’n Decker on minun jos menen sitä itselleni vaatimaan? Ei varmaan usko ja kehtaanko edes mennä?

Itse en ollut sahaa tuskin muuta kuin paketista pois ottanut. Kyllä harmittaa. Hyvä saha. Olin googlannut, mikä olisi paras, sellaisen ostin. Olin nyt tullut kysymään Mäkiseltä itseltään, missä saha on, voisinko sen hakea pois, mutta myöhäistä, ei hän enää ole tässä maailmassa kuin jollakin ohuella, hämähäkin seitin kaltaisella säikeellä kiinni.

Ei olisi ikinä Mäkisestä uskonut. Oli säntillinen, sellaisia joista tarkisti kellon. Arkisin lähti kotoa pyörällä töihin klo 7.15. Paitsi jälkeenpäin on selvinnyt että ei se missään töissä ollut käynyt moneen vuoteen. Eli perintöjen koroilla. Oli menevinään, meni kirjastoon, uimahalliin, palasi kotiin kun me muut, oikeat ihmiset olimme lähteneet omiin oikeisiin töihimme. Palasi kotiin juomaan. Istahti nojatuoliin, sulki ovet, kännykän ja aivot.

Lauantai-iltaisin lämmitti pihasaunan, postilaatikolla heilautti kättään tervehdykseen, sunnuntaisin osallistui pubivisaan. Tiesi hyvin, oli usein kärkisijoilla. Nurmikko oli aina ajettu, ei se mitään vuodenaikakasveja harrastanut mutta kenenpä yksinäisen miehen pihalla kukkia kasvaisi. Ei me miehet sellaisista välitetä. Eli säntillistä säännöllistä elämää. Voihan sitä elää säännöllistä elämää hunningollakin, Mäkinen eli.

Hän oli niitä joihin katse ei pysähdy, tosielämän näkymätön mies. Ruutupaita, Ale-marketin farkut, Lidl-lenkkarit, lompsa takataskussa, ilmaiseksi saatu mainoslippis päässä. Siinä luki Ratiritirallaa. Logosta en saanut selvää. Olisiko ollut olutmerkki. Mäkistä ei kukaan kaivannut mihinkään, tuskin Mäkinen itsekään kaipasi mihinkään tai ketään, sellaisiakin on.

Vieraita sillä ei käynyt. Mutta en ihmetellyt, ehkä vähän kadehdin. Kukapa vaimon organisoimaa sosieteettia kiljuvine, kovaäänisine naisystävineen, outoine sukulaisineen ja kaiken maailman teemailtoineen kaipaa. Small-talkia eli kysellään, vaikka ei olla kiinnostuneita tietämään.

Tavallinen mies haluaa olla rauhassa tai vähintään oma itsensä, ei mikään taustahahmo somepäivityksessä että nyt tehtiin tällaista ihanaa, tykätkää, klikatkaa, seuratkaa, kommentoikaa ja jakakaa. Mäkinen oli kaikesta sellaisesta vapaa. Vapaa Tavallinen Mies, oi se on harvinaista, ihanaa!

Puoli vuotta sitten Mäkinen törmäsi pyörällään postilaatikkoon, kaatui, satutti itsensä ja päänsä, verta lorisi kuin rännistä. Joku tilasi lanssin. Joutui sairaalaan ja tutkimuksiin. Pää kuvattiin, selvisi että oli muuta, rappeumaa, viittasi alkoholiin. Ikinä ei oltu nähty juopuneena mitenkään enempää kuin muitakaan, hyvätapainen mies se oli. Eikä me koko lasarettijuttua muutenkaan oltaisi tiedetty, eikä virallisesti tiedetä vieläkään, mutta kun vaimon serkku on lähihoitaja ja tämä on aika pieni pitäjä.

Postilaatikon kaatuessa kaatuivat myös Mäkisen kulissit. Se ei enää peitellyt elämäntapaansa. Tuli ulos kaapista yksinäisenä, työttömänä alkoholistina. Kenelle sen olisi tarvinnut ylipäätään mitään näyttääkään, kun ei sillä ollut ketään! Tai hävetä, kun ei ollut ketään kenen silmissä hävetä. Sai olla vihdoin oma itsensä julkisesti. Tavallaan kadehdin taas niin absurdia kuin onkaan, minulla on sentään Audi, vaimo ja lapset, koira ja vene, ulkomaan lomat, insinöörin paperit ja alaisia. Ihana sana – alaisia – niin kuvaava, minä olen heitä ylempänä. Ihminen on sellainen, haluaa olla muita parempi. Paitsi Mäkinen.

Mäkisen elämä pysyi rsäännöllisen säntillisenä rappiollakin, joka maanantai kello 10 musta Mersu-taksi haki Alkoon ja Alepaan. Seuraava kierros perjantaina. Meillä päin ei kulje woltit ja foodorat. Pubivisat, sauna, uimahalli, ruohonleikkuut ja parranajot jäivät. Siinä vaiheessa olisi pitänyt älytä hakea se saha pois, mutta en kehdannut, jos se oli humalassa siellä, eikä se olisi avannut ovea, ei vastannut puhelimeen, tekstiviesteihin vastasi ”valitettavasti juuri nyt en voi vastata” eikä enää hakenut postejaan, ei sillä ollut enää sitä postilaatikkoakaan.

On se niin raadollista mutta totuudellista, että tässä minä suren Mäkisen kuolinvuoteella akkusahaa, en sitä itseään.

Vaikka ehkä pitäisi.

Voihan se olla että naapuriin muuttaa seuraavaksi kotoutettavia maahanmuuttajia, kehitysvammaisia, sateenkaariperhe tai jotain muuta kummallista nykyaikaista. Mäkinen oli kuitenkin suomalainen mies, hiljainen ja vaatimaton, säntillinen ja näkymätön. Huomaamaton ja huolta aiheuttamaton.

Kyllä minua nyt vähän rupeaa surettamaan myös Mäkisen kuolema.

Beessit hirvet

Novelli

En ole koskaan kirjoittanut mitään fiktiivistä. Vain kolumneja, blogia ja työkseni mainoksia. Syksyllä aion osallistua opiston kirjoituspiiriin. Tarkoituksenani olisi kokeilla novellien kirjoittamista. Uskoisin että se formaattina sopii minulle. On sopivan lyhyt. Ei minusta ole pitkien tarinoiden kertojaksi ja juonikuvioiden kehittäjäksi! Mutta novellien lyhyet tuokiokuvat, ehkä ne sopivat minulle.

Syksyn kirjoituskurssia silmällä pitäen ajattelin jo vähän kokeilla, mitä syntyy. Syntyi tarina ”Beessit hirvet”. Laitan sen nyt tähän teidän ihmeteltäväksenne.

——————————————-

Taitaa olla kello kohta puolenpäivän, koska sieltä ne taas tulevat, beessit hirvet. Aivan varmasti suomenruotsalaisia. Sellaisia hoikkia läpipaskoja. Ei tällaisia lyhytjalkaisia, pitkäselkäisiä, tappisormisia maatiaisihmisiä. Yhä silmät valoon tottumattomat savupirtin hämärästä. Ei, tämä beessien ihmisrotu on asunut sisustetuissa huoneistoissa jo useamman sukupolven, sen näkee ihmisestä, jos osaa vain katsoa, ja minä osaan.

Rouvalla on tänään beessit suorat housut, kirkkaanvalkoinen rypytön paitapusero ja beessi kevytuntuvaliivi. Kaulassa oikeaoppisesti sidottu silkkihuivi. Harmaat hiukset ikuisella kampauksellaan, niin kuin olisivat betonista. Miten ihmeessä ihmisen hiukset voivat olla noin hyvin laitetut, aina? Niin kuin tuuli ei niitä koskaan tuivertaisi. Käy varmaan kampaajalla laitattamassa hiukset joka viikko. Ei edes omista sampoopulloa. Lissu, kampaaja seuraavalta kadulta, kertoi kerran, kun satuttiin samaan aikaan Last Hopeen sunnuntai-illan pubivisaan, että sellaisia on. Sellaisia, jotka eivät edes omista sampoota. Käyvät joka viikko laitattamassa hiuksensa kampaajalla, uskomatonta! Suomenruotsalaisilla on paksut tukat. Ei tällaiset katrihelenat, joista päälaki paistaa läpi. 

Helmetkin sillä varmaan on, mutta ei nyt näy, kun on se silkkihuivi. Ne on varmaan siellä alla.

Herra Beessillä on myös beessit suorat housut. Babyblue kauluspaita ja beessi slipoveri. Olkihattu, juuri sellainen sopivan rento mutta tyylikäs.

Jalat niillä on pitkät. Ja kapeat. Niillä harppovat tasatahtiin, koikkelehtivat mukulakivikatuja kuin vanhat hirvet. 

Näen ne usein, melkein päivittäin omalta parvekkeeltani. Vietän paljon aikaa parvekkeella, koska sisällä seinät kaatuvat päälle, ahdistaa. Parveke on kuin keidas erämaassa. Jos löytäisi kirppikseltä sellaisen ”Live, love, laugh”  tai  ”Carpe diem” -taulun, voisi ostaa tuohon jääkaapin yläpuolelle tsemppitauluksi. Mukava seurata elämää täältä. On samalla suojassa, omalla reviirillä. Vähän sama tunne varmaan kuin jossain karhujentarkkailukopissa. Olet siellä kopissa suojassa, karhu ei tiedä, että sitä tarkkaillaan. Paitsi että minä tarkkailen näitä hirviä.

Ne asuvat tässä jossakin lähellä. Aina yhdessä. Ei koskaan erikseen. Ja aina beessit vaatteet. En osaa päättää, onko se tyylikästä vain osoitus tylsyydestä, mielikuvituksettomuudesta.

Varmaan niillä on beessi koti. Beessi kokolattiamatto, sellainen upottava niin kuin hienoissa hotelleissa.  Hopeisissa kehyksissä esi-isien kuvia perittyjen tyyihuonekalujen päällä. Grisphof-tuoleja, sivupöydillä pöytälamput, niissä beessit kangaskuvut. Kukka-asetelmia aidoista kukista. Olohuoneen nurkassa flyygeli. Isännän työhuoneessa hänen itsensä metsästämän peuran täytetty pää. Takka. Sen edessä kaksi beessiruutuista nojatuolia, missä istutaan iltaisin. Mies polttaa piippua. Sivupöydällä konjakki. Ei, kun sikaria ja lukee jotakin englanninkielistä lehteä, Herald Tribunea. Rouvalla lasi sherryä. Seinäkello lyö. Heillä ei katsota Huutokauppakeisaria, eikä Suurinta pudottajaa. Eikä varsinkaan Temppareita. Vaikea kuvitella heitä television ääreen ylipäätään. Mitä beessit hirvet katsoisivat? Beessit hirvet eivät mökkeile, korkeintaan voi olla huvila Hangossa, tuskin sitäkään. Heillä on kakkosasunto Provancessa tai Italiassa. 

Elämä on ennalta arvattavissa, perinteiden määräämää. Loppukesästä rapujuhlat, joihin kokoontuvat vuodesta toiseen aina samat ihmiset. Samoin juhannusta viettämään, jonkin tuttavan saaristossa sijaitsevalle huvilalle. Lapset käyvät Hankenin, ja menevät töihin suvun firmoihin ja keskenään naimisiin. 

Harrastetaan tennistä, pianonsoittoa, balettia. Ei mitään kamppailulajeja, eikä ryhmäliikuntatunteja hikisillä massasaleilla. Rouva on ehkä ollut nuorena hetken lentoemäntä, muuten kotona edustusrouvana. Tapaa toisia rouvia lounaalla Fazerin kahvilassa. Mies, hän kuuluu johonkin herraklubiin, ehkä Vapaamuurareihin.

Jos beessit hirvet sairastuvat, he menevät Eiran Sairaalaan, ja tauti on jokin tyylikäs vaiva. Heille on vaikea kuvitella ripulia. Heidän vaivansa ja huolensa ovat yhtä tyylikkäitä kuin he itsekin.

Ajatella. Kaiken tämän voi päätellä näkemänsä perusteella. Siinä ne nyt menevät, kohta kääntyvät kadunkulmasta. Ovat menossa lounaalle. Rouva ottaa savukalasalaatin, herra pihvin. Ei missään tapauksessa well-done, medium korkeintaan.

Katsopa, tuolla kello neljässätoista, ensimmäisen kerroksen parvekkeella. Siellä hän on taas. Luulen että pitkäaikaistyötön. Joka tapauksessa sosiaaliavustustapaus. Ei kenelläkään muulla työikäsellä voi olla aikaa istua parvekkeella keskellä arkipäivää. Miltei joka päivä. Aina kun kävelemme tästä ohi, aina hän nököttää parvekkeellaan. 

Ja miten epäsiisti parveke! Voi taivas! Tänne asti näkee että ikkunat ovat pesemättä, kukista ei ole nypitty kuivuneita pois. Jääkaapin se on sinne kiikuttanut. Istuu päivät pitkät Baden-baden -tuolillaan jääkaapin vieressä. En minä muuten tietäsi, mutta kun olen aina ohi kulkiessa vähän vilkaissut. Ei saa tuijottaa, sellainen on sivistymätöntä. En tuijota, vilkaisen aina vain vähän niin että ei edes huomaa.

Ja onko siellä parvekekukkalaatikossa lasipurkki täynnä tupakantumppeja? Ei voi olla todellista. Lasipurkkiin hillotut tumpit ovat kyllä sitten vastenmielinen näky! Voihan sitä toki polttaa tyylikkäästikin. Niitä on oikein kauniita tuhkakuppeja jopa Villeroy & Bochilla.

Miksi ylipäätään käyttää vähäiset varansa tupakkaan ja lonkeroon? Pitäisi syödä terveellisesti, liikkua, se on ihan ilmaista, ei maksa mitään lähteä kävelylle! Siinä on meidän verovaroin hoidettu kaunis puisto ihan nenän edessä. Sen kun lähtisi liikkeelle, mutta ovat jotenkin niin passiivisia ihmisiä nämä tämäntyyliset.

Ja tuollainen oranssi halatti, mikä lie riepu, onko se edes vaate. Alaosaa ei näy, mutta varmaan legginsit, nehän ne ona kaikilla nykyään aina. Niin ovat kuin makkarankuoret! Aikuiset ihmiset pitävät sellaisia, pikkutyttöjen pitkiksiä, ja jalassa on ne muovikengät, joita on kaikilla. Päässä lippis. Taitaa olla Viking Linen mainoslippis. Lonkeroa näyttää juovan. Eikä kello ole vielä edes puolta päivää, härreguud. 

Pitkäaikastyötön se on. Mitenhän sillä on täällä varaa asua? Aika kallis kaupunginosa. Ellei sitten niitä etätyöihmisiä tai pätkätyöläisiä, mitä kaikkia niitä nykyään on, kummallisia. Kyllä on maailma mennyt niin oudoksi.

Silloin nuorena, kun poliisin työstä haaveilin, niin eipä olisi kyllä uskonut että tällaisiin hommiin päätyy: suurlähetystön edustalle parkkiin. Tämä on kyllä poliisin hommista puuduttavin! Istua työvuoro mustassa maijassa kadunvarrella, ja katsoa kun mitään ei tapahdu. Samaan aikaan kun lapsia raiskataan, maanteillä itsemurhaajat ajavat päin kallioleikkauksia tai rekka-autoja, talousrikolliset käärivät voittojaan Ceylon-saaren pankkeihin, ja huumenyssäkät vaihtavat omistajaa. Olisi niin paljon tärkeämpää tehtävää! Ja tähän yhteiskunnan varoja sitten käytetään. Muiden maiden lähetystöjen valvontaan, jossakin peräpohjolan pikku pääkaupungissa, jonka olemassaoloa edes maailman terroristit eivät tiedä. Tai eivät tietäsi, jos ei joka vuosi hössötettäisiin siitä Maailman onnellisin kansa -tittelistä. Oltaisiin vain ihan hiljaa, niin ei kukaan meistä tietäisi. Ei tietäsi rikolliset, taskuvarkaat, kotimurtoja tekevät ja muut huijarit tulla. Päivästä toiseen kahdeksan tunnin vuoroissa yötä päivää maijassa. Ei tapahdu mitään, ikinä. Ja tätä tapahtumattomuutta minut on pantu vartioimaan. Tuolla koikkelehtii taas tuo sama beessit pariskunta, jokapäiväisellä kävelyllään, ja tuolla istuu parveke-eukko aamulonkerollaan. Kaikki hyvin tässä maailman tylsimmässä kaupungissa, maailman onnellisimmalla kansalla. Hohhoijaa.

Kas, kas, mitäs nyt, rupesi poliisiradio rätisemään.

”Huomio kaikki yksiköt Ullanlinnan, Punavuoren ja Eiran alueella. Hälytys. Hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajankadun kulmassa. Siis hälytys kaikki yksiköt; hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajan kulmassa. Kiireellisyysaste yksi. Loukkaantuneita kaksi.”