Love is in the air

Minulla on vanha, mustakantinen kansio, johon olen kerännyt kaikki tärkeät paperit: kastetodistuksen, koulu- ja työtodistukseni sekä cv:ni. Etulehdelle olen aikoinani liimannut jostakin lehdestä leikkaamani runon, vähän niin kuin oman elämäni alkukirjoitukseksi.

Hämmästelen, miten olenkaan osannut nuorena valita niin hyvin minulle sopivan elämänviisauden. Vai olisiko se siinä kansion etulehdellä toiminut jotenkin itseään toteuttavana?

”Älä elä vaisusti, älä rakasta laimeasti. Syöksy pää edellä elämään. Ota riski. Siinä voi käydä huonostikin. Rakkaudessa käy usein huonosti. Mutta mitä sillä on väliä. Elämä ja kuolema ovat kaksosia. Ihmisen täytyy murtautua ulos omasta vankilastaan. Astua aurinkoon ja hengittää syvään.”

Minulla on kyllä käynyt onni myös rakkaudessa. Loppiaisaattona vietimme 27-vuotistapaamispäivää. Ja samana päivänä on appivanhempieni hääpäivä. Heille tuli 59 vuotta täyteen.

Mieheni ei  unohda meidän tärkeitä päiviä. Hän muistaa aina tapaamispäivän, kihlajais- ja hääpäivän. Minä olen tässä suhteessa heikompi astia.

Menimme naimisiin vappuaattona 1994. Seuraavana vappuna ihmettelin, että mitä ihmettä me tehtiin viime vappuna, minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa! Kerran olen erehtynyt myös puolison syntymäpäivästä. Ajattelin järjestää syntymäpäiväyllätyksen ja porhalsin onnittelemaan työpaikalle. Muistaakseni rääkäisin ilmoille  onnittelulaulunkin. Kaksi päivää ennen oikeaa syntymäpäivää. Naama venähti molemmilta.

Toisaalta huonomuistisuudesta on se hyöty, että voi itse iloisesti yllättyä. Tänä loppiaisaattona heräsin harmissani ja huolissani, olin unohtanut tärkeän asian, siis jotakin muutakin kuin tapaamispäivämme. Asiaa voivotellessani mies kaivoi sängyn alta ryppyisen itsekäärityn nyssäkän ja toivotti hyvää tapaamispäivää! Huolet haihtuivat.

Nyssäkästä paljastui kaunis venäläinen teekuppi. Siinä on riikinkukkokoristelu ja kultareunat. Pidän molemmista: kullasta ja riikinkukoista. Olen sanonut hankkivani riikinkukkoja joskus lemmikiksi. Sitten kun asumme maalla. Eli en koskaan. Mutta toisin sanoen lahja oli varsin osuva.

Olen kiitollinen pitkästä parisuhteesta. On mittaamattoman arvokasta että on olemassa joku, joka tuntee minut hyvin ja läpikotaisin. Joku joka pysyy vierellä aina. Ja että meillä on yhteisiä muistoja ja kokemuksia, voimme peilata mennyttä ja nykyisyyttä.  Ja että viihdymme hyvin yhdessä. Autamme, tuemme ja tsemppaamme toisiamme. Hän jaksaa kuunnella hulluimmatkin ideani, eikä lyttää niitä. Luottaa siihen, että kyllä hulluimmat hullutukset  karisevat itsestään. Ja minäkin jaksan jo vähän paremmin sitä, että kaikki ei mene niin nopeasti. Odotan, kunnes hän on saanut harkita ja pohtia. En ole niin kärsimätön, ainakaan aina, joskus vähän.

Parisuhteessa tarvitaan molempia sopivassa suhteessa, kaasua ja jarrua. Sillä tavalla tulee elämän valtatiellä tasainen vauhti, eikä joudu liirtoon.

Se on suurta rakkautta.

ps. Googlasin äsken tuon runon. Löysin tiedon, että se olisi Henry Millerin kirjoittama.

Normaali

Suomalaisen naisen heikkous on vahvuus

Ystävä erosi. Hän kuvaili ex-puolisonsa uutta naisystävää. ”Se on sellainen nainen, että kun jotain kamalaa tapahtuu niin kaikki miehet ryntäävät pelastamaan sitä. Kukaan ei koskaan tule pelastamaan minua, kaikki ajattelee että kyllä Taru (nimi muutettu) pärjää!”

Ymmärsin heti, mistä on kysymys ja miltä ystävästäni tuntui. Tunnistan itsessäni tuon saman pärjäämisvamman. Ei minuakaan kukaan tule pelastamaan pulasta. En ole heikko ja avuton nainen. Mutta haluaisin kyllä olla. En vain tiedä, miten sellaiseksi tullaan. Peli taitaa olla menetetty. Hankala tässä vaiheessa (48v./ 21v.naimisissa) luoda mielikuvaa itsestä avuttomana naisena. Lopulta löydän kuitenkin itseni metsästä moottorisahan kanssa puita kaatamasta. Jälkikäteen ihmettelen, miten taas ryhdyin moiseen miehiseen puuhaan ja vannon, että heti kun saavun näköetäisyydelle sivistystä ja kenkäkauppaa, menen ostamaan korkokengät ja käytän tästedes vain niitä. Jos kengät erehdyn ostamaan, tajuan, että eihän niissä voi kävellä sillä tavalla kun minä kävelen. Korkokengillä pitää sipsuttaa, minä haluan edetä nopeasti. Voisiko sitä sitten olla naisellinen matalissa kengissä? Ei oikein, ei aidosti. Korkokengät luovat juuri sitä oikeanlaista heikkouden illuusiota, nainen horjuu niin kuin olisi skumppapäissään ja tarvitsee miehen vahvaa käsivartta tuekseen.

Ehkä meissä suomalaisissa naisissa on geeniperimässä Niskavuoren Hetaa. Ehkä se on se naisen malli, jonka olemme kotoa saaneet ja levitämme edelleen uusille sukupolville.

En tiedä miesten sielunelämästä, mutta uskoakseni hekin haluavat olla toisenlaisia kuin ovat ja toteuttaa itsessään miehekästä sankarin ja pelastajan roolia. Onneksi peli ei ole täysin menetetty. Minussa on yksi perinaisellinen piirre, jonka avulla pystyn esittämään – enkä vain esittämään, vaan aidosti olemaan – heikko ja avuton ja pelastajan tarpeessa oleva nainen. Pelkään kuollakseni hiiriä. Tarvitsen miehen suojelemaan minua hiiriltä.

Hiiret ovat pitkän parisuhteemme salaisuus.

Normaali