Äidin päiväkirjat

Velipoika oli viritellyt eloon äitivainaan läppärin.

Siellä oli yksi ainoa tiedosto. Päiväkirjat vuosilta 1976-77.  Äiti kirjoitti päiväkirjaa ja aloitti jossain vaiheessa niiden siirtämisen tietokoneelle, mutta homma jäi kesken. Tallentui vain tuo yksi vuosi. Miten mielenkiintoista luettavaa! Tuntui kuin olisin päässyt aikamatkalle omaan lapsuuteen, vähän eri näkövinkkelistä. Päiväkirjan mukaan äidin päivät täyttyivät pyykinpesusta, siivouksesta, leipomisesta, mutta myös oivaltavista havannoista ja ihanan levollisesta, kaiken hyväksyvästä ja vastaanottavasta elämänasenteesta, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Äiti taisikin olla aika rohkea nainen. Minä sen sijaan tuona vuonna vain ratsastin, menin tallille ja tulin tallilta. Kerran imuroin, pyytämättä ja äidille yllätyksenä.

Samaan aikaan kun olin saanut luettavaksi äidin päiväkirjat, satuin kävelemään antikvariaatin ohi. Ikkunassa oli Suomen Kuvalehtiä samalta vuodelta kuin äidin päiväkirjat. Menin ja ostin koko setin. Olipa hauska selailla niitä siihen perään. Kekkonen, kekkonen, kekkonen. Yhdessä numerossa paheksuttiin koulurakennusten huonoa tilaa. Oli ulkovessoja, puukaminoita, jyrkkiä portaita, kylmiä rakennuksia, ruokaa lämmitettiin puuhelloilla ja oppilaat kuljettivat ruuat ämpäreille luokkahuoneisiin. Yhdessä numerossa esitettiin Alvar Aallon suunnitelmat Töölönlahden rakentamiseksi. Holy moses, olipa hienot. Ihan turhaan on teetetty uudet suunnitelmat muilla. Väyrystä ihmeteltiin, onko lintu vai kala.

Kieli on kyllä sen verran muuttunut, että ihan ei jaksanut niitä jorinoita A:sta Ö:hön lukea. Jännä miten nopeasti kieli ja sen rytmi muuttuvat. Sama ilmiö on, jos yrittää katsoa 70-luvun televisio-ohjelmia: on…niin…hidasta…ei…jaksa…kauan. Äidin päiväkirjat olivat sen sijaan jämäkkää tekstiä ilman suhmurointia. Siis ilmiselvä modernisti, ilmeisesti.

Mutta summa summarum, elettiinpä ennenkin, oli samoja iankaikkisia murheita kuin meillä täällä tänään. Töölönlahti ei ole vieläkään valmis. Eikä Väyrynen loppu. Ja Kekkonen kummittelee. Radio oli päällä autoa ajaessa, olisiko ollut Iskelmäradio, yleensä se. Kesken kaiken kuului lapsuudesta tuttu Kekkosen ääni, joka sanoi.”Kansalaiset. Suomi on hieno maa, tehkäämme työtä sen puolesta!”

Muutaman päivän kuluttua olin mitaliostoksilla. Ystävä halusi ostaa pronssimitalin miehelleen pronssihääpäivälahjaksi. Kolusimme kaupan mitalivarastoja kuin lapset karkkikaupassa. Löysin  hopeisen Kekkosmitalin vuodelta 1980. Siinä on Kekkosen pää ja teksti ”Suomen puolesta”. Pakkohan se oli itselle ostaa. Vielä en tiedä, miksi?

 

 

Luokkakokousihminen

En ole luokkakokousihminen. Enkä get-together-ihminen.

Jos tulee kutsu bileisiin, jotka perustuvat ajatukselle, että ihmiset, joilla joskus on ollut kivaa keskenään, olisi sitä nytkin, ihan vain sillä perusteella, että silloin joskus oli, en usko. Menneeseen hiileen puhaltaminen on epätoivoista. Ja surkeaa. Ja apatiaa. Ja turhaa kaihoa. Eteen päin, sanoi mummokin lumessa. Ja aika aikaansa kutakin. Ja aika on kylvää, aika niittää, aika riidan, aika sovinnon. Jne. Blaablaa.

Tietenkin on välillä hyvä kyseenalaistaa omia fakkiutuneita ajatuksiaan ja niinpä päätinkin poiketa omasta säännöstäni ja mennä reippaasti ja avoimin mielin erään entisen työpaikan get-together-juhliin, mihin niin kovasti osallistumistani toivottiin.

Juuri vähän ennen kuin astuin ravintolasaliin, tajusin, että olin ollut ko yrityksen palveluksessa pari vuotta joskus 90-luvun puolivälissä. Vai oliko se peräti vain yksi vuosi? Joka tapauksessa vähän ja hyvin kauan aikaa sitten. Paljon oli vettä ja kaljakellujia virrannut Vantaan-joessa niistä ajoista. Pahimmassa tapauksessa juhlissa ei olisi ketään, jota tuntisin.

Kun tulin paikalle – ajoissa, kuten tapanani on – paikalla oli vasta yksi henkilö. Onneksi tunsin hänet. Mikä helpotus. Liimauduin naisparan seuraan koko illaksi, hänestä tuli tukihenkilöni, sillä suurin osa osallistujista oli tältä vuosituhannelta; henkilöitä, jotka olivat olleet toimiston palveluksessa 2000-luvulla, ja jos vielä tarkennan niin ehkä enemmän 2010-luvulla.

Toisin sanoen tunsin olevani kehruu-Jenny. Joku arkeologinen muinaisjäänne, kottaraispönttötietokoneiden ja motorola-kännyköiden aikakaudelta. Arvatkaapa, oliko yhteistä puhuttavaa. Arvatkaapa, tuntuiko siltä kuin olisin ollut kokkikolmonen väinämöshatussa kertomassa kokemuksiani nyhtökaura-miso-ihmiselle.

Ei, siinä ei kohdattu. Niinpä ainoa keinoni selviytyä tilanteesta oli ehdottaa turvahenkilölleni, että tilattaisiinko pullo skumppaa puoliksi, näytti olevan tarjouksessa. Tajusin, että roolini oli olla muinaisjäänne ja mieluummin  hiljainen sellainen. Eihän ne museoesineetkään mitään puhu.

Rajojaan kannattaa koetella, mutta myös itsensä tuntea. Minä en ole luokkakokousihminen. Enkä get-together-ihminen. Minusta menneisyyden tiimoilta ei ole mitään kokoontumistarvetta. Kukin voi omassa hiljaisuudessaan ihan rauhassa muistella omia menneisyyksiään. Ja säilyttää siinä samalla mielenrauhansa. Peace.

Yhteisöllisyys ilman suvaitsevaisuutta on kuppikuntaisuutta.

Nykyisin puhutaan paljon yhteisöllisyydestä. Ihmiset kaipaavat toisiaan, me-henkeä ja yhteenkuuluvuutta pirstaloituneessa maailmassa. Tuntuu että meillä ei enää ole mitään yhteistä. Ei edes Arvi Lindiä.

Eläkkeellä oleva ystäväpariskunta asuu Hakaniemessä. Kesällä Kalliossa oli jonkinlainen yhteisöllinen katutapahtuma, ja ystävät päättivät myös osallistua. Kukaan ei sanonut  heille illan aikana mitään. Pariskunta sai lipitellä viinejään ihan rauhassa muiden häiritsemättä. Jälkeen päin he pohtivat tapahtunutta ja totesivat, että yhteisöllisyys ei ollut tarkoittanutkaan heitä. Se olikin vain kolmekymppisten yhteisöllisyyttä. He olivat väärän ikäisiä, vääränlaisia siihen yhteisöön.

Nykyhteisöllisyys voi olla piilotettua kuppikuntaisuutta. Toisenalaiset, toisin elävät ja toisella tapaa ajattelevat poissulkevaa. Näemme ja kuulemme vain he, jotka ovat kaltaisiamme. Heidän kanssaan on niin kiva rupatella, kun on se yhteisymmärrys siitä, miten asiat ovat tai pitäisi olla. Sillä buustilla taas jaksaa painaa, kun muut eivät ymmärrä omaa parastaan eli minun parastani. Somessa on helppo löytää samankaltaista porukkaa ja rähistä heille, jotka ovat muuta mieltä.

Agraariyhteiskunnassa yhteisöllisyys oli itsestäänselvyys. Muuten ei olisi selvitty. Talkoilla kaskettiin pellot, rakennettiin kansakoulut, nuorisoseurantalot, työväentalot, raittiusseurat. Voi olla, että jäisi tekemättä nykypäivänä. Ninby työväentaloa minun kortteliini.

Yhteisöllisyys ilman suvaitsevaisuutta on kuppikuntaisuutta. Luulisi että olisi helppoa elää ja antaa myös toisten elää, antaa kaikkien kukkien kukkia. Sellainen kukkapenkki on vähän tylsä, missä on vain yhtä lajia.

 

 

 

 

Heikko kohta

Minut ja heikkouteni hyvin tunteva ystäväni lähetti kerran kortin, jossa oli piirroskuva tytöstä, jonka paidassa oli teksti ”God save me from myself!” Jossakin piironginlaatikon kätköissä kortti vieläkin on, pitäisi varmaan kehystää työpöydälle. En enää muista, liittyikö kortin saaminen johonkin tiettyyn tempaukseeni, vai oliko se vain yleinen muistutus siitä, että olen vaaraksi itselleni ja säästyisin monelta harmilta, jos olisin vähemmän innostuva ihminen.

Onneksi ikä vie enimpiä innostumisia. Enää jaksa sillä tavalla innostua kuin ennen. Tai innostus ehtii lopahtaa ennen toteutusta. Vai olisiko kortti alkanut toimia?

Kortti palautui mieleeni, kun vierailin toisen ystäväni luona. Heillä on puolivuotias koira. Minustakin piti kerran tulla koiranomistaja. Olin jo tehnyt varauksen skotlanninterrieripennusta. Pentu oli syntynyt minun syntymäpäivänäni, tähti otsassaan, annoin nimeksi Remu ja jäin odottelemaan luovutuspäivää.

Mies meni allergiatesteihin ja selvisi että mikä tahansa eläin käy, paitsi ei koira. Kana käy, lehmä käy, hevonen käy, aasi käy, koira ei käy. Itkin, sain koirakeskenmenon.

Meille tuli kissa. Hyvä niin. Kissaa ei voi määrätä eikä komentaa, turha edes yrittää. Siksi kissa sopii paremmin lemmikiksi pehmolle kasvattajalle.  Koiraa pitää komentaa ja määrätä, muuten siitä kasvaa kauhistus. Minusta ei ole siihen.

Kun koiranpentu tuo lelun heitettäväksi, hyppää päin tai nuolee naamaani innoissaan, olen ihastunut siitä että se on ihastunut minuun, enkä kiellä sitä. Ystäväparan pitää siis kouluttaa sekä koiraansa että minua koirakyläilykelvolliseksi yksilöksi. Kun koira katsoo minua pää kallellaan tummilla silmillään kuin Mirja Pyykkö teen, mitä se tahtoo.

Näin oli jo lapsena. Isoveljellä oli tapana käyttää tilannetta hyväksi. Jos minulla oli jäätelöä tai karkkeja, veli tekeytyi koiraksi. Sanoi olevansa Seku, istui lattialla pää kenossa, tassut ylhäällä ja uikutti. Seku sai jäätelöt, karkit ja uusimman Aku Ankan. Isoveli oli koirana monta vuotta ja rooli meni sille niin veriin että kerrankin mummolaan mentäessä kysyi, että ”Mihin te tätä koiraa viette?”

Ei olisi minusta koiranomistajaksi, ei. Onneksi tuli koirakeskenmeno ja kissa. Kortti toimi ja God saved me from what I wanted. Toivottavasti jatkossakin.

 

 

 

Enkeli otti ja lähti

Pimeänä marraskuun aamuna laahustin töihin. Nastat kengänpohjissa rapisivat liukkaalla katukiveyksellä.

Oli pyhäinpäivän aatto ja ajatukset synkeät niin kuin sääkin. Väsyttikin. Olin nukkunut huonosti. Ilta oli venähtänyt lapsenvahtina, enkä ollut saanut heti unen päästä kiinni kotiin palattuani.

Käveltyäni hetken matkaa huomasin että enkeliheijastin oli takintaskusta kadonnut. Paitsi että ei ihan kokonaan.

Remmistä roikkui pelkkä sädekehä.

Enkeli oli ottanut ja lähtenyt, jättänyt minut pimeään yksin kulkemaan.

Henkilökohtainen hylkäämiskokemus.

Sädekehä vain muistoksi jäi.  Parempi se kuin ankkurinnappi, sanoisi J.Karjalainen.

Tappiohan kannattaa aina selittää itselleen voitoksi. Niinpä minäkin sepitin enkelin katoamiselle vaihtoehtoisen, minulle positiivisen, selityksen. Ei enkeli suinkaan ollut minua hyljännyt vaan hän oli käynyt jättämässä minulle sädekehän!

Olen ihmisyyden koulun ikuinen kakkosluokkalainen. Eräs viisas sanoi kerran ennen isoja elämänmuutoksia, joita en tiennyt olevan tulossa, että olen siirtymässä elämänkoulussa toiselle luokalle. Siellä olen siitä pitäen ollut. En tiedä, pääsenkö koskaan kolmannelle. Saanko elämänkoulun ala-astetta suoritettua.

Mutta ehkäpä sädekehän ilmestyminen oli positiivinen kannustinmerkki, niin kuin opettajan koepaperin kulmaan lyömä eläinleima tai piirtämä kukkanen, hyvä tyttö, hyvin tehty. Sellaisena sen aion pitää. Ehkä siirrän sädekehän rinnuksille, kunniamerkiksi itselleni. Niinpä teenkin.

Amerikan presidentti

En halua käsitellä blogissani poliittisia asioita, mutta poikkeus vahvistakoon säännön. Sitä paitsi Amerikan presidentinvaalit ovat suomalaisille sen verran ei-henkilökohtainen asia, että niistä voinee puhua ketään loukkaamatta.

Kuulin vanhan viisauden, mikä sopii hienosti myös Amerikan presidentinvaaleihin. ”Ne ominaisuudet, joita vaaditaan tiettyyn tehtävään pääsemiseksi, voivat olla haitallisia itse tehtävän hoitamiseksi.”

Eli ne ominaisuudet -häikäilemättömyys, ärhäkkyys, äkkipikaisuus- jotka ovat hyödyllisiä mediasodan ja vaalitaistelun voittoon, voivat olla haitallisia ominaisuuksia presidentille.

Kun kirjoitan tätä, sunnuntai iltana, en tiedä, kumpi voittaa. Ohjelmoin koneen julkaisemaan kirjoituksen tiistaina, vaalipäivänä. Edellisen kerran, kuusi vuotta sitten, pidimme vaalivalvojaiset. Meillä oli amerikan herkkuja, Budweiseria, marshmelloneja ja Reese’s suklaata. Tuntui edistykselliseltä, että tummaihoinen valittiin presidentiksi. Nyt emme valvojaisia pidä, ei ole fiilistä.

Vaikka pidänkin Clintonia parempana, toivon että Trump voittaa. Pelkään että jos Clinton voittaa, Trumpin kannattajat voivat aiheuttaa sekasortoa ja kaaosta, ehkä jopa ottaa oikeuden omiin käsiinsä, tehdä vähintäänkin Clintonin työn hankalaksi.

Vallan kahvassa Trumpin täytyy ottaa ei-niin-kultainen lusikka kouraansa, rauhoittaa joukkonsa ja itsensä, lopettaa öykkäröinti ja möykkäröinti, yhteiskuntarauha olisi siten paremmin turvattu.

Kumpi tahansa voittaakin, voittajan on katsottava totuutta silmiin: Amerikassa toisten hyvinvointi on toisten pahoinvointia ja jotain on tehtävä.  Ja mitä Amerikka edellä, sitä me perässä.

Sitä en usko, että Trumpin vaalilupaus, Let’s make America great again! totetuu. Se ei toteudu minkään maan kohdalla. Suurvaltojen aika on ohi. Kaikki maat ovat sidoksissa toisiinsa niin monin säikein että mikään maa ei voi itsekseen röyhistellä ja pullistella.

Ainoastaan yhteistyössä muiden kanssa voi olla Great again. Me myös.

 

 

 

Neljä asiaa avoinna

Olin tapaamassa paria muinaista ystävääni ja samalla kuulin kivasta ideasta. Kerro neljä asiaa, mitä et ole koskaan ennen tehnyt, ja tee ne. Ystäväni oli määritellyt omansa. Hän ei ollut koskaan ollut hierojalla, jääkiekko-ottelussa, raveissa eikä sirkuksessa. Hieroja ja ravit on nyt koettu. Hierojasta ei ollut tykännyt, raveista oli, loput kokemukset odottavat vielä toteutumistaan.

Nyt mietiskelen omiani. Yllättävän vaikeaa. Bingo? Vai onko bingoja enää? Ehkä ne on lopetettu. Hirvimetsällä en ole koskaan ollut ja vielä joitakin vuosia sitten se olisi kiehtonutkin, mutta vuosien myötä on tullut yliherkistymistä,  minusta ei enää taida olla siihen. Saattaisin tärkeällä hetkellä mokata ja huutaa hirvelle että pakene, vielä kun voit, vaikka arvostankin metsästämistä ja minusta metsästetty liha on ainoaa oikeaa luomulihaa.

Herätyskokous voisi olla yksi kohde. Sellainen hurmoshenkinen, missä kaadutaan ja puhutaan kielillä, vai onko sellaistakaan enää olemassa? Ja olisi kyllä kiva olla joskus purjeveneessä merellä. Tai yöpyä asuntovaunussa.  Revontulet pitäisi kyllä nähdä ja kokea. Olen joskus lapsena nähnytkin, mutta en aikuisena, joten sitä ei lasketa.

Käydä nudistirannalla? Ehkä ei. Tästä tuli mieleen hotelli Yyteri, missä kävimme kesällä. Kysyin henkilökunnalta, minkälaista toimintaa rantahotellissa on kesäsesongin ulkopuolella. Kuulemma kaikenlaisia teemoja ja porukoita. Yksi oli nudistiviikonloppu. Kaikki hotellivieraat ovat nudisteja, syömään tullessa pitää kuitenkin  laittaa jotakin päällensä. Ehdinkin jo vilkkaassa mielikuvituksessani pohtia, miltä aamubuffassa näyttää, kun paljaat rinnat roikkuvat silliä kurkotettaessa pöydän päällä ja… No, en nyt kerrokaan kaikkea, mitä mietin. Ei, sinne en kyllä mene.

Mutta missä tässä leikissä on pihvi? Pihvi on siinä, että helposti jämähdämme omalle mukavuusalueelle. Teemme samoja asioita, mitä aina ennenkin. Rakennamme itsellemme seiniä ja raja-aitoja. Luulemme tietävämme itsemme niin hyvin, että mitään uutta tai muuta ei tarvitse sietää. Ja kuitenkin voisi olla terveellistä avartaa näkökulmaa, kokea jotakin uutta avoimin mielin. Niin kuin lapset tekevät ja niin kuin lapset suhtautuvat luonnostaan, heille kun kaikki on muutenkin uutta ja ennennäkemätöntä ja -kokematonta.

Lapsiksi jälleen, siis.

Onni tulee elämää jakaen

Järjestin Halloweenina Vanhan Rouvan Kummituskekkerit viidelle 3-7 -vuotiaalle veljentyttöjenpojalle ja & -tytölle. Ja niin kuin aina, ihan sama minkä ikäisten juhlia järjestää, jossakin vaiheessa miettii, miksi minä nyt tämmöistä lisätyötä itselläni teetän, kun voisin sohvalla makoilla ja netflixiä katsella.

Mutta siitä ei tule onni. Voi siitä hetkellinen onnen tapainen tunne tulla, mutta ei oikeaa, pysyvämpää onnea.

Onni tulee elämää jakaen. Siitä kun viisivuotias eteisessä kotiin  juhlista lähtiessään sanoo kaihoisasti: ”milloin me taas näemme?”  Siinä paras kiitos ikinä. Mitä siitä, että kukaan ei syönyt palastakaan jauhelihamureketaikinasta muotoilemaani katkennutta kättä, missä purjo toimi törröttävänä luuna. Taisin onnistua  liiankin uskottavasti. Jälkiruuaksi taiteilemani liiskatut sormet menivät paremmin kaupaksi. Sormista tuli liiskatut, kun laitoin liian vähän jauhoa ja noidan sormet lässähtivät.

Mokomat alkoivat kutsua minua jo pari vuotta sitten Vanhaksi Rouvaksi. Ensi kuulemalta otin uuden kutsumanimen hyvänä vitsinä. Minäkö muka vanha, hah? Aikani naureskelin nimelleni, mutta pikku hiljaa kypsyin ajatukseen, sitähän minä heidän kirkkaissa silmissään olen –  ja vähän jo omissa sameammissa silmissänikin – vanha rouva. Eikä se ajatus tunnu pahalta lainkaan. Oikeastaan arvonimi. Sitä ei saa tuosta vain.

Lapset ovat tarkkanäköisiä ja heidän suustaan totuus kuullaan.  Aina emme ole sitä valmiita kuulemaan.

Mistä tulee mieleen että oma kriittinen teini-ikäinen, joka jo pidemmän aikaa on osoitellut keskivartaloani ja sanonut että siihen on tullut möykky ja että minun pitäisi rajoittaa herkuttelua. En käy yleensä vaa’assa, en ole kontrollifriikki, mutta yhtenä aamuna tällä viikolla kylppäriä siivotessani lankesin ja nousin vaa’alle. Pahus! Kolme-neljä kiloa lisää entisestä lukemasta, joka jo sekin oli ehdoton maksimi yläraja, itseasettama sellainen.

Tarinan opetus: Mitä et halua tietää itsestäsi, kysy lapselta, saat rehellisen mielipiteen. Joskus sen saa jopa kysymättä.