Surun kätilö

Kun anopin hautajaisia alettiin järjestää, ensimmäinen lapsellinen ajatukseni oli, että on vihdoinkin joku kuolee ei-minun puolelta sukua, pääsen ”vieraaksi” hautajaisiin, sen kun pyllähdän istumaan kirkon penkkiin ja ryhdyn tunnelmoimaan, saavat muut hoitaa käytännön järjestelyt.

Eihän se sitten ihan niin mennytkään. Rupesin laittamaan näppini peliin vähän siellä sun täällä. Tyypillistä mrs Hyacinthia, sanoisi edesmennyt veljeni Pasi. Tuolla nimellä hän minua kutsui, tarkoittaen brittikomedian määräilijä-hääräilijä tätiä.

Jälkikäteen, kun sain kiitoksia nappiin menneistä järjestelyistä, vitsailin että en minä niitä tainnut sittenkään järjestää. Kyllä se taisi olla vainaja itse! Taisi anoppi jotenkin teleportaat minut järjestelyihin, koska kaikki vain tapahtui ihan kuin itsestään parhaalla mahdollisella tavalla.

Kanttori ehdotti alkumusiikiksi Myrskyluodon Maijaa. Sen tahdissa astelimme surusaatossa kirkkoon, arkun odottaessa valmiina alttarin edessä. Myrskyluodon Maija sopi aloitusmusiikiksi hyvin. Meri ja saaristo oli anopin sielunmaisemaa. Alkuvirreksi valitsimme Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sekin sopi hänelle hyvin. Anoppi oli kotoisin Pohjois-Savon korpimaisemista.

Arkkukukkia tilatessa kerroin vain väritoiveen, anopin lempivärejä. Arkkulaite oli upea. Saattoväkeä oli vain lähipiiri. Kanttori oli tehnyt sovituksen Vera Teleniuksen Miljoona, miljoona ruusua kappaleeseen. Se oli ollut anopin toive soitettavaksi hänen hautajaisissaan. Ja näin tapahtui. Kuuntelimme laulun siinä arkun äärellä yhdessä seisten ja itkeä tihrustaen. Sitten laskimme omat ruusumme ja sanoimme viimeiset tervehdyksemme. Leski laski sydämenmuotoisen ruusulaitteen, me muut jokainen yhden ruusun.

Ja koska anoppi oli jouluihminen, viimeisenä virtenä veisasimme Maa on niin kaunis, joka sopii hyvin hautajaisiin, vaikka on myös jouluvirsi. Kolmen kuninkaan marssin tahdissa astelimme pois kirkosta Kovasen taksiin, joka toi meidät kotiin muistotilaisuuteen. Kirkon kellot soivat.

Sää oli muuttunut. Kun menimme kirkkoon aurinko paistoi, mutta nyt satoi ja ukkonen jyrisi. Sekin sopi hienosti tunnelmaan. Anoppi oli draama queen. Ukkosen pärinä sopi tilanteeseen hyvin.

Talonmies oli laittanut lipun puolitankoon, ovenpielessä paloi kynttilä meitä vastaanottamassa. Kotona aloitimme lasillisella karpaloviiniä. Sitä anopilla oli tapana tarjota tervetuliaismaljana. Muistelimme kaikkea hauskaa, sitä kuinka anopille oli aina tärkeä että tukka oli hyvin, ja kuinka hän pelasi canastaa, lopetti pelin yhtäkkiä ja aina oli höysteenä joku savolainen sutkautus, luimme adressit, kuuntelimme anopin lempikappaleet Katri Helenaa, Yö saaristossa, Mario Rung Hyvästi jää ja tietenkin Diandran Joulun rauhaa, luimme anopin itsensä kirjoittamia runoja että hänen lempirunon Aale Tynnin Kaarisillan. Ja perunat, ne oli kuorittu, koska anoppi ei tykännyt jos tarjotaan perunoita kuorineen, joten pitihän ne kuoria. Itsekalastettua kalaa, salaattia. Lapsenlasten tekemään pavlovaa.

Pöytäkoristeena oli appivanhempien mökiltä takanpäältä tuodut enkelipatsaat. Ne viedään sitten uurnanlaskupaikalle Savoon. Sitten joskus syksyllä, kun ruska on kauneimmillaan. Anoppi pääsee takaisin lapsuuden maisemiin.

Mökille on nyt istutettu anopin muistoksi pihajasmike. Appi teki sen ympärille hienon kivetyksen. Jasmike kukkii aina siihen aikaan kesästä, kun anoppi kuoli, ja muistuttaa siten jälkipolvia paikan entisestä matriarkasta.

Tunteikas päivä on takana, mutta samalla on syvä, hyvä olo. Luulen toimineeni surun kätilönä. Sellaistakin tarvitaan. Että suru pääsee ulos. Jokainen tekee osaansa. Minun osanani oli tällä kertaa tämä. Olenhan mrs Hyacinth.

Missä ovat television opetusohjelmat?

Joku päivä sitten toimittaja Ruben Stiller kaipasi Hesarin 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan Yleltä ohjelmia älymystölle. Stillerin pointsi oli, että kaikilla ohjelmilla ei pitäisi yritettää tavoittaa mahdollisimman suurta joukkoa. Toden totta! Mitä suuremmalle yleisölle ohjelmia tehdään, sitä tylsempiä ja mitäänsanomattomampia niistä tulee. Mutta viime vuosina/vuosikymmeninä suunta on ollut suuret yleisöt. Tai siltä ainakin rivikatsojasta tuntuu. Yle on kuitenkin epäkaupallinen ohjelmantuottaja. Sen ei tarvitsisi tavoitella isoja yleisöjä.

Itse olen myös ihmetellyt, mihin ovat kadonneet opetusohjelmat. Muistelen niitä olleen ennen vanhaan televisiossa paljon. Oli esimerkiksi kieliohjelmia. Lapsillekin omia. Muistan katsoneeni lapsena jotakin, oliko vieläpä Neil Hardwickin käsikirjoittamaa? Siinä kaksi englantilaista poliisihahmoa etsi kissaa. ”Where is the cat? Cat is in the moon!”

Luulisi että kieliohjelmille voisi olla tarvetta nykyisinkin. Miksipä ei suomenkielen opetusta maahanmuuttajille? Ymmärtääkseni erityisesti kotona pysyttelevät naispuoliset maahanmuuttajat saattavat jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jos televisiosta tulisi suomenkielen opetusohjelmia, ehkä hekin voisivat oppia kieltä ja sopeutua paremmin.

Myös ilmastonmuutoksen torjunta voisi olla opetusohjelman aihe. Ehkä ihmiset tarvitsisivat opastusta ihan perusasioissa, miten lajitella jätteitä. Mitkä kaikki ovat muovijätettä? Tarvitseeko pakkaukset pestä ennen kierrätykseen laittoa? Mihin viedä ruohonleikkuukoneen vanha öljy öljynvaihdon yhteydessä? Mitä puita, kasveja voisi pihamaalle istuttaa, mitkä kasvit tulevat tulevaisuuden Suomessa menestymään? Ehkä tarvitsisimme myös käytännön neuvoja, miten selvitä vähemmällä. Miten tehdä ruokaa ilman hävikkiä, mitä voi tehdä ilman kuluttamista?

Onko käynyt niin että erilaiset kokki- ja remppaohjelmat a la Strömsö ovat korvanneet perinteiset opetusohjelmat? En tiedä, minua ainakin vähän jo kyllästyttää pikkusievä puuhailu. Kaipaisi jotakin järeämpää eetteriin. Radio-ohjelmatkin ovat nykyisin pelkkää kikatusta ja lätinää ilman aihetta. Suurin osa ohjelmista ”vuorovaikutteista”, missä juontaja (toimittajiksi heitä on enää vaikea kutsua) ottaa vastaan kuuntelijoiden puheluita. Olisipa kiva, kun radiossa olisi kunnolla toimitettua aineistoa, mutta ohjelmat muuttuvat yhä enemmän podcastmaisiksi höpöttelyiksi. Radionkuuntelu on tästä syystä viime aikoina vähentynyt. Ja minä sentään olen ollut suuri radion ystävä. Joka paikassa radio, puuvajassakin. Ehkä pitää alkaa kuunnella Yle Areenalta jotakin vanhoja muinaisradio-ohjelmia. Miltähän mahtaisi kuulostaa Uma Aaltosen murkkuohjelma? Voisi kyllä nostaa hymyn huulille. Vieläkin muistan, kun Uma neuvoi ujoa, että ihastuksen kohteelle voi sanoa vaikka POKS, se tarkoittaa Pidän Oikein Kovin Susta.

Tai voihan se olla, että minusta on vain tullut vanha, kun radiosta ja televisiosta ei löydy katsottavaa/kuunneltavaa. Olen pompsahtanut pois kohderyhmistä. Olen enää Tena-suojien kohderyhmää.

Viimeinen tandem-hyppy

En muista, mistä vuodesta alkaen, ehkä 2007 tai 2008 olemme pojan kanssa hypänneet joka kesä käsi kädessä tandem-hypyn mökkirannan kalliolta mereen. Usein vaatteet päällä, niin kuin silloin ensimmäisellä kerralla. En muista sitäkään, mistä se idea aikoinaan tuli: hypätä vaatteet päällä mereen. Minulla oli hattu päässä, pojalla farkkushortsit, puvun takki ja kravatti. Hypyn jälkeen otettiin kuva, siinä poseeraamme märät vaatteet päällä kalliolla iloisesti hymyillen.

Ensi kesänä poika on 18. Tämä on hänen viimeinen kesänsä ”lapsena”. Niinpä olimme sopineet, että hypyt loppuvat tähän. Vuosi vuodelta hyppääminen on alkanut pelottaa enemmän ja enemmän. Tuntuu helpotukselta, että tulevina kesinä ei enää tarvitse hypätä, vaikka tiedän, että ei siinä mitään vaaraa ole. Meri on loputtoman syvä siinä kohtaa. Silti pelkään, että törmäämme johonkin uppotukkiin, tai rantakäärme sattuu juuri silloin uimaan siinä, ja hyppäämme sen päälle. Tai jotain.

Olimme päättäneet että tänään se tehdään, kello 16.30. Ja nyt se on sitten tehty. Hattu tipahti päästä hypätessä. Onneksi poika näki sen ajelehtivan, ja kävi pelastamassa. Onhan se hattukin hauska muisto. Oli sama hattu ensimmäisessä hypyssä ja nyt, viimeisessä.

Olo on huikea. Me teimme sen. Ehkä poika jatkaa traditiota joskus omien lapsiensa kanssa. Meidän kahden osalta se on nyt ohi. Ja minulla on haikea, surumielinen olo. Vaikka en edes tahdo enää hypätä. Silti.

Niin sitkeässä on äitiys. Niin suloisia muistot pienestä pojasta ja kesistä täällä. En ymmärrä, mihin ne kesät menivät.

Beessit hirvet

Novelli

En ole koskaan kirjoittanut mitään fiktiivistä. Vain kolumneja, blogia ja työkseni mainoksia. Syksyllä aion osallistua opiston kirjoituspiiriin. Tarkoituksenani olisi kokeilla novellien kirjoittamista. Uskoisin että se formaattina sopii minulle. On sopivan lyhyt. Ei minusta ole pitkien tarinoiden kertojaksi ja juonikuvioiden kehittäjäksi! Mutta novellien lyhyet tuokiokuvat, ehkä ne sopivat minulle.

Syksyn kirjoituskurssia silmällä pitäen ajattelin jo vähän kokeilla, mitä syntyy. Syntyi tarina ”Beessit hirvet”. Laitan sen nyt tähän teidän ihmeteltäväksenne.

——————————————-

Taitaa olla kello kohta puolenpäivän, koska sieltä ne taas tulevat, beessit hirvet. Aivan varmasti suomenruotsalaisia. Sellaisia hoikkia läpipaskoja. Ei tällaisia lyhytjalkaisia, pitkäselkäisiä, tappisormisia maatiaisihmisiä. Yhä silmät valoon tottumattomat savupirtin hämärästä. Ei, tämä beessien ihmisrotu on asunut sisustetuissa huoneistoissa jo useamman sukupolven, sen näkee ihmisestä, jos osaa vain katsoa, ja minä osaan.

Rouvalla on tänään beessit suorat housut, kirkkaanvalkoinen rypytön paitapusero ja beessi kevytuntuvaliivi. Kaulassa oikeaoppisesti sidottu silkkihuivi. Harmaat hiukset ikuisella kampauksellaan, niin kuin olisivat betonista. Miten ihmeessä ihmisen hiukset voivat olla noin hyvin laitetut, aina? Niin kuin tuuli ei niitä koskaan tuivertaisi. Käy varmaan kampaajalla laitattamassa hiukset joka viikko. Ei edes omista sampoopulloa. Lissu, kampaaja seuraavalta kadulta, kertoi kerran, kun satuttiin samaan aikaan Last Hopeen sunnuntai-illan pubivisaan, että sellaisia on. Sellaisia, jotka eivät edes omista sampoota. Käyvät joka viikko laitattamassa hiuksensa kampaajalla, uskomatonta! Suomenruotsalaisilla on paksut tukat. Ei tällaiset katrihelenat, joista päälaki paistaa läpi. 

Helmetkin sillä varmaan on, mutta ei nyt näy, kun on se silkkihuivi. Ne on varmaan siellä alla.

Herra Beessillä on myös beessit suorat housut. Babyblue kauluspaita ja beessi slipoveri. Olkihattu, juuri sellainen sopivan rento mutta tyylikäs.

Jalat niillä on pitkät. Ja kapeat. Niillä harppovat tasatahtiin, koikkelehtivat mukulakivikatuja kuin vanhat hirvet. 

Näen ne usein, melkein päivittäin omalta parvekkeeltani. Vietän paljon aikaa parvekkeella, koska sisällä seinät kaatuvat päälle, ahdistaa. Parveke on kuin keidas erämaassa. Jos löytäisi kirppikseltä sellaisen ”Live, love, laugh”  tai  ”Carpe diem” -taulun, voisi ostaa tuohon jääkaapin yläpuolelle tsemppitauluksi. Mukava seurata elämää täältä. On samalla suojassa, omalla reviirillä. Vähän sama tunne varmaan kuin jossain karhujentarkkailukopissa. Olet siellä kopissa suojassa, karhu ei tiedä, että sitä tarkkaillaan. Paitsi että minä tarkkailen näitä hirviä.

Ne asuvat tässä jossakin lähellä. Aina yhdessä. Ei koskaan erikseen. Ja aina beessit vaatteet. En osaa päättää, onko se tyylikästä vain osoitus tylsyydestä, mielikuvituksettomuudesta.

Varmaan niillä on beessi koti. Beessi kokolattiamatto, sellainen upottava niin kuin hienoissa hotelleissa.  Hopeisissa kehyksissä esi-isien kuvia perittyjen tyyihuonekalujen päällä. Grisphof-tuoleja, sivupöydillä pöytälamput, niissä beessit kangaskuvut. Kukka-asetelmia aidoista kukista. Olohuoneen nurkassa flyygeli. Isännän työhuoneessa hänen itsensä metsästämän peuran täytetty pää. Takka. Sen edessä kaksi beessiruutuista nojatuolia, missä istutaan iltaisin. Mies polttaa piippua. Sivupöydällä konjakki. Ei, kun sikaria ja lukee jotakin englanninkielistä lehteä, Herald Tribunea. Rouvalla lasi sherryä. Seinäkello lyö. Heillä ei katsota Huutokauppakeisaria, eikä Suurinta pudottajaa. Eikä varsinkaan Temppareita. Vaikea kuvitella heitä television ääreen ylipäätään. Mitä beessit hirvet katsoisivat? Beessit hirvet eivät mökkeile, korkeintaan voi olla huvila Hangossa, tuskin sitäkään. Heillä on kakkosasunto Provancessa tai Italiassa. 

Elämä on ennalta arvattavissa, perinteiden määräämää. Loppukesästä rapujuhlat, joihin kokoontuvat vuodesta toiseen aina samat ihmiset. Samoin juhannusta viettämään, jonkin tuttavan saaristossa sijaitsevalle huvilalle. Lapset käyvät Hankenin, ja menevät töihin suvun firmoihin ja keskenään naimisiin. 

Harrastetaan tennistä, pianonsoittoa, balettia. Ei mitään kamppailulajeja, eikä ryhmäliikuntatunteja hikisillä massasaleilla. Rouva on ehkä ollut nuorena hetken lentoemäntä, muuten kotona edustusrouvana. Tapaa toisia rouvia lounaalla Fazerin kahvilassa. Mies, hän kuuluu johonkin herraklubiin, ehkä Vapaamuurareihin.

Jos beessit hirvet sairastuvat, he menevät Eiran Sairaalaan, ja tauti on jokin tyylikäs vaiva. Heille on vaikea kuvitella ripulia. Heidän vaivansa ja huolensa ovat yhtä tyylikkäitä kuin he itsekin.

Ajatella. Kaiken tämän voi päätellä näkemänsä perusteella. Siinä ne nyt menevät, kohta kääntyvät kadunkulmasta. Ovat menossa lounaalle. Rouva ottaa savukalasalaatin, herra pihvin. Ei missään tapauksessa well-done, medium korkeintaan.

Katsopa, tuolla kello neljässätoista, ensimmäisen kerroksen parvekkeella. Siellä hän on taas. Luulen että pitkäaikaistyötön. Joka tapauksessa sosiaaliavustustapaus. Ei kenelläkään muulla työikäsellä voi olla aikaa istua parvekkeella keskellä arkipäivää. Miltei joka päivä. Aina kun kävelemme tästä ohi, aina hän nököttää parvekkeellaan. 

Ja miten epäsiisti parveke! Voi taivas! Tänne asti näkee että ikkunat ovat pesemättä, kukista ei ole nypitty kuivuneita pois. Jääkaapin se on sinne kiikuttanut. Istuu päivät pitkät Baden-baden -tuolillaan jääkaapin vieressä. En minä muuten tietäsi, mutta kun olen aina ohi kulkiessa vähän vilkaissut. Ei saa tuijottaa, sellainen on sivistymätöntä. En tuijota, vilkaisen aina vain vähän niin että ei edes huomaa.

Ja onko siellä parvekekukkalaatikossa lasipurkki täynnä tupakantumppeja? Ei voi olla todellista. Lasipurkkiin hillotut tumpit ovat kyllä sitten vastenmielinen näky! Voihan sitä toki polttaa tyylikkäästikin. Niitä on oikein kauniita tuhkakuppeja jopa Villeroy & Bochilla.

Miksi ylipäätään käyttää vähäiset varansa tupakkaan ja lonkeroon? Pitäisi syödä terveellisesti, liikkua, se on ihan ilmaista, ei maksa mitään lähteä kävelylle! Siinä on meidän verovaroin hoidettu kaunis puisto ihan nenän edessä. Sen kun lähtisi liikkeelle, mutta ovat jotenkin niin passiivisia ihmisiä nämä tämäntyyliset.

Ja tuollainen oranssi halatti, mikä lie riepu, onko se edes vaate. Alaosaa ei näy, mutta varmaan legginsit, nehän ne ona kaikilla nykyään aina. Niin ovat kuin makkarankuoret! Aikuiset ihmiset pitävät sellaisia, pikkutyttöjen pitkiksiä, ja jalassa on ne muovikengät, joita on kaikilla. Päässä lippis. Taitaa olla Viking Linen mainoslippis. Lonkeroa näyttää juovan. Eikä kello ole vielä edes puolta päivää, härreguud. 

Pitkäaikastyötön se on. Mitenhän sillä on täällä varaa asua? Aika kallis kaupunginosa. Ellei sitten niitä etätyöihmisiä tai pätkätyöläisiä, mitä kaikkia niitä nykyään on, kummallisia. Kyllä on maailma mennyt niin oudoksi.

Silloin nuorena, kun poliisin työstä haaveilin, niin eipä olisi kyllä uskonut että tällaisiin hommiin päätyy: suurlähetystön edustalle parkkiin. Tämä on kyllä poliisin hommista puuduttavin! Istua työvuoro mustassa maijassa kadunvarrella, ja katsoa kun mitään ei tapahdu. Samaan aikaan kun lapsia raiskataan, maanteillä itsemurhaajat ajavat päin kallioleikkauksia tai rekka-autoja, talousrikolliset käärivät voittojaan Ceylon-saaren pankkeihin, ja huumenyssäkät vaihtavat omistajaa. Olisi niin paljon tärkeämpää tehtävää! Ja tähän yhteiskunnan varoja sitten käytetään. Muiden maiden lähetystöjen valvontaan, jossakin peräpohjolan pikku pääkaupungissa, jonka olemassaoloa edes maailman terroristit eivät tiedä. Tai eivät tietäsi, jos ei joka vuosi hössötettäisiin siitä Maailman onnellisin kansa -tittelistä. Oltaisiin vain ihan hiljaa, niin ei kukaan meistä tietäisi. Ei tietäsi rikolliset, taskuvarkaat, kotimurtoja tekevät ja muut huijarit tulla. Päivästä toiseen kahdeksan tunnin vuoroissa yötä päivää maijassa. Ei tapahdu mitään, ikinä. Ja tätä tapahtumattomuutta minut on pantu vartioimaan. Tuolla koikkelehtii taas tuo sama beessit pariskunta, jokapäiväisellä kävelyllään, ja tuolla istuu parveke-eukko aamulonkerollaan. Kaikki hyvin tässä maailman tylsimmässä kaupungissa, maailman onnellisimmalla kansalla. Hohhoijaa.

Kas, kas, mitäs nyt, rupesi poliisiradio rätisemään.

”Huomio kaikki yksiköt Ullanlinnan, Punavuoren ja Eiran alueella. Hälytys. Hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajankadun kulmassa. Siis hälytys kaikki yksiköt; hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajan kulmassa. Kiireellisyysaste yksi. Loukkaantuneita kaksi.”

Kumikemikaaliallergiaa, urtikariaa, formaldehydiallergiaa, kaikkea on

Määräsin itse itseni saikulle, kun kädestä kuoriutui iho. Kyllä on hankala olla tekemättä mitään! Kun silmä näkee koko ajan jotakin, mitä pitäisi/voisi tehdä. Mutta jos kädestä puuttuu iho, on myös hyvin vaikea mitään tehdä. Käytin joutoajan netissä surffaukseen, katselin suoratoistosta brittiläisiä murhatutkimuksia, ja välillä selvittelin, mistä käsi-ihottuma voi johtua. Siinä saa käyttää omia etsivän taitoja hyväkseen.

Käsi-ihottuma on ollut pitkäaikainen vaiva. Iho, varsinkin oikeassa kädessä, on rikki ja haavaumilla. Sain terveyskeskuslääkäriltä alkukesästä vahvaa kortisonivoidetta. Tosin hän varoitteli sen käytössä, ei saa käyttää kahta viikkoa kauemmin. Voiteen haittavaikutukset voivat olla merkittävät. Ja lääkäri sanoi että olisi tärkeää olisi selvittää, mistä vaiva johtuu.

Niinpä, mutta miten selvität? Viivästyneet kosketusihottumat ovat viheliäisiä selvitettäviä. Pitäisi olla Sherlock Holmesin hermot ja Neiti Marplen päättelykyky. Formaldehydi-allergia minulla on jo testattu, ja olen luullut käsi-ihottuman johtuneen siitä, että olen altistunut formaldehydille, vaikka sitä kaikin keinoin pyrin välttämään. Formaldehydi on yleinen säilöntäaine teknokemian tuotteissa, kuten sampoissa, saippuoissa ja pesuaineissa. Sitä käytetään myös vaateteollisuudessa. Siksi uudet vaatteet pitää aina pestä ennen käyttöä.

Mutta nyt luulen, että käsi-ihottuman taustalla ei ole formaldehydi vaan kumikemikaaliallergia. Se on myös viivästynyt kosketusihottuma, missä allergisoivia aineita kulkeutuu ihon hien irrottamana kumista ihoon. Kumia on vähän kaikkialla. Auton ratissa, kengänpohjissa. polkupyörän kädensijoissa, tiskiharjan ja hammasharjan varressa, hiusharjoissa, jopa rintsikoissa tai alushousujen vyötärönauhoissa.

Tällä kertaa erityisen pahan reaktion taisi aiheuttaa kumihanskat, joita käytin töissä. Yleensä pidän kumihanskojen sisällä puuvillahanskoja, mutta nyt minulla ei niitä ollut mukanani, joten laitoin kumihanskat käteen ilman niitä. Tein näin kahtena päivänä peräkkäin. Lisäksi kastelin taloyhtiön pihamaan – paksulla, isolla kumiletkulla, sellaisella mitä palomiehet käyttävät, ja joka on meidän taloyhtiössä käytössä pihan kasteluun. Taisi tulla kumikemikaalialtistumista vähän tavanomaista enemmän.

Kumikemikaaliallergia selittänee myös oudon ihottuman korvien alapuolella leukaperissä. Kasvomaskien kumiset korvalenkit. Mutta minkälaisia maskeja voin sitten käyttää? Kaikissa on kumiset korvalenkit.

Käsi-ihottuman ohella urtikaria-kohtaukset ovat piinanneet keväästä alkaen, tämä on siis vähän tuoreempi ihottumavaiva, mutta vähän aikaa sitten keksin että verenpainelääkkeen harvinainen haittavaikutus voi olla urtikaria, ja jätin verenpainelääkkeen pois kokeilumielessä. Kokeilua on ollut vasta viisi päivää, mutta ainakin nämä viisi päivää on mennyt ilman nokkosrokkoa. Tosin verenpaineet on sitten koholla, yläpaine on nyt yli 140.

Onneksi minulla on aika Ihosairaalaan elokuun 10.päivä. Pyydän että minulta testattaisiin nyt kaikki mahdolliset kemikaaliallergioiden muodot, ja saisin selvyyttä myös urtikarian aiheuttajaan. En jaksa tätä enää näin. Kärsin aina pahenevasta ihottumasta, tätäkin käsi-ihottumaa on ollut monta vuotta. Menee liian kauan ennen kuin aiheuttaja selviää.

Mielestäni allergioita ei oteta terveydenhuollossa kovin vakavasti, niitä vähätellään, vaikka niiden aiheuttama vaiva ja tuska ihmiselle on ihan todellinen. On vaikea nukkua, kun kutittaa. On epämiellyttävää harrastaa liikuntaa, jos iho on rikki. Jatkotutkimuksiin on vaikea saada lähetettä. Kävin yli vuoden terveyskeskuksessa valittamassa kohtauksista, joissa kasvot turposivat yhtäkkiä tummanpunaiseksi, ennen kuin sain lähetteen tutkimuksiin joissa saatiin selville formaldehydiallergia.

Kaikenlaista histamiinia, kortisonia eri muodoissa – tabletteina, liuoksena ja voiteina – on yöpöytä pullollaan. Luulen, että tulen kuolemaan allergiseen kohtaukseen. Teen jotakin fataalia tietämättäni, osallistun sukelluskurssille ja puen kumipuvun päälleni. Se olisi sitten heisulivei se. Tai sydän poksahtaa, kun verenpaineet nousevat.

No tämä oli vähän alavireinen postaus tällä kertaa. Mutta nyt vähän masentaa tämä tilanne. Ihan itkettää, jos rehellisiä ollaan.

Oman elämänsä mikkoniskaset, joukoturkat ja jörndonnerit

Ihana tekemisen flow. Silloin kun on yksin, ei tarvitse välittää muista, heidän nälästään, seurankaipuustaan yhtään mistään, voi tehdä hommiaan omaan tahtiin, syödä kun nälkä ja juoda kun janottaa.

Varhaisesta aamusta alkaen olen puuhastellut pihamalla. Kaivanut, kitkenyt, kastellut, siivonnut, pessyt, sahannut. Siirtynyt hommasta ja projektista toiseen vailla suunnitelmia. Ryhtynyt siihen, minkä silmä on näyttänyt. Välillä jättänyt kesken, tehnyt jotakin muuta toisaalla, ja sitten taas palannut jatkamaan keskenjäänyttä. Se on tekemisen flowta, ja ihan parasta.

Jossakin kohtaa sitten tajuaa, että nyt rupeaa virta vähenemään. On pakko suunnata jääkaapille. Ja kun suuntaa jääkaapille, tietää että hetkeen ei hommiin palata. Syönnin jälkeen tulee aina raukeus ja tauko.

Lounastaukoa pitäessäni laitoin auki tuvan tv:n, jos vaikka uutiset tulisivat. Eivät tulleet. Siellä Hannu Lintu kapellimestaroi isoa orkesteriaan. En tiedä, mistä konsertista oli kysymys, en jäänyt sitä kuuntelemaan, sen sijaan jäin pohtimaan johtajuutta.

Kapellimestari on ihan ääreisesimerkki johtajuudesta. Konsertti kestää pari tuntia, se on kaiken harjoituksen kliimaksi. Miten kapellimestari johtaa orkesteria, minkälainen johtaja hän on? Miten johtajuutta opetetaan kapellimestariksi opiskeleville? Itse asiassa tunnen yhden nuoren miehen, joka opiskelee kapellimestariksi. Pitääpä kysyä häneltä, miten hän sen kokee.

Hannu Linnun orkesteroinnin innottamana jäin miettimään johtajuutta ylipäätään. Kyllä taitaisi monella nykynuorella mennä luu kurkkuun, jos aikamatkaisi 80-luvulle kokemaan sen aikaista johtajuutta livenä.

Siihen aikaan johtajaa kuului pelätä. Johtaja oli diktaattori. Sieltä saattoi tulla mitä vain, johtaja saattoi kommentoida paitsi tekeillä olevaa työtä myös henkilökohtaisuuksia; pukeutumista, hiuksia, meikkiä, puhetapaa, mitä vain, eikä vastaan ollut sanomista.

Muistan ihmetelleeni lukion jälkeisessä – elämäni ensimmäisessä – työpaikassa, miten aikuiset ihmiset ryntäsivät lähes päivittäin, viikoittain ainakin, työpaikan rappukäytävään itkemäään, kun pomo oli sanonut jotakin tekeillä olevasta työstä tai muusta. Ajattelin, että tällaistako on työelämä? Ja sellaista se todellakin oli.

En minä sitä puolusta, tarkoitan vain että on tyystin unohtunut että silloin lähes jokaista työpaikkaa johti jonkin sortin oman elämänsä joukoturkka. Minulla on kokemusta tuolta ajalta vain mainostoimistosta, mutta luulen että sama ilmiö oli jokaisella toimialalla.

Ei silloin ollut sosiaalista mediaa, mihin mennä valittamaan ja purkamaan tunteita. Ei ollut metoota tai muita. Jos et hyväksynyt työpaikan kulttuuria, se oli sorromnoo, heipatsulle, mene ja kasva aikuiseksi, kasvata nahkaasi, ei täällä heikot menesty.

Kerran muistan jotakin älähtäneeni. En Pomolle, vaan pikkupomolle, jolle oli vähän mennyt oma tilanne hattuun. Varsinainen asia on jo unohtunut, mutta koin tilanteen simputtamisena. Olin assarin asemassa, oppipoikana. Projektijohtaja totesi kokemaani ja esille tuomaani epäreiluuteen, että saman hänkin on siinä asemassa kokenut ja nyt sama on sinulla edessä. En ihan ostanut ideaa. Miksi minun pitäisi kokea joku epäreiluus, vain sen takia että hän on joutunut saman uran alussa kohtaamaan. Pian totesinkin että taitoni ovat toisaalla, luovalla puolella, ja jätin sihteerikkö-jassari-alamaisen roolini siihen kuuluvine kärsimyksineen lopullisesti taakseni.

Ei sen puoleen, kyllä nousi hattuun myös oma uusi asema ”luovana”. Olin kyllä varsinainen primadonna. Auta armias, jos joku istui minun paikalleni maanantaina aamupalaveripöytään. Sai kyllä luvan siirtyä pois.

Olisipa mielenkiintoista, jos joku ryhtyisi tutkmimaan johtajuutta eri aikoina. Miten vähän aikaa on 80-luvusta! No onhan siitä jo pitkä aika, mutta itselle se oli eilen. Ja miten erilaista tämän päivän johtajuus on. Työyhteisöjen patruunat ja boss ladyt ovat jo hautausmailla ja vanhainkodeissa.

Jonkun verran julkisuudessa on ollut puhetta tästä aiheesta elokuvaohjaajien kautta. Sen aikakauden mikkoniskaset ja jörndonnerit olivat despootteja, jotka alistivat filmiryhmän jäsenet taiteen nimessä tekemään asioita, jotka eivät enää kestäisi päivänvaloa.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Minkälaista mahtoikaan olla tuohon aikaan olla muissa työyhteisöissä? Teollisuudessa? Kaupan alalla? Tuotannossa? Armeijassa? Kouluissa?

Kuten jo sanoin, en ole kostonhimoinen, vaadi päitä vadille tai edes näytille. Jokainen aika on omanlaisensa, ja kehitys kulkee onneksi kohti parempaa.

Ja olihan silläkin omat hyvät puolensa. Työpaikalla oli hyvä yhteishenki, pomon pelko yhdisti, jos ei muuta.

Takaisin pihahommien pariin. Näissä töissä olen despootti itse itselleni.

Vieläkö on Reebenbahn, vai tilataanko tytöt Woltilla?

Kesäaamua ihanampaa ei ole. En osaa päättää, joisinko aamukahvini ulkona vai sisällä? Tekisinkö kuitenkin ihan ensiksi pienen aamuvenyttelyn puutarhassa? Samalla voisin hakea vuosi sitten istuttamastani kirsikkapuusta kaikki sen tekemää kolme kirsikkaa, ja syödä ne aamupalaksi. Olivat muuten väkeviä. Mikähän siinäkin on, että kotipuutarhan kirsikat ovat väkeviä, ei lainkaan samoja mitä saa ostaa kaupasta?

Eilen illalla ajattelin poimia mustikoita. Mutta niitä oli niin vähän, että luovutin. Kyllä sieltä piirakkamarjat saisi, mutta minun hermoilla ei. En jaksa, jos marjoja joutuu etsimään. Niitä pitää olla tyrkyllä niin kuin tyttöjä Reeberbahnilla.

Mistähän tuo nyt tuli? Ehkä siitä kun katsoin hetken aikaa Irwin Goodmanista kertovaa elokuvaa eilen illalla. Olen suuri Irwinin laulujen fani. Osaan monta ulkoa, minulla oli tapana rallatella niitä joskus 90-luvulla. Suosikkini on Maailma on kaunis. Se on oikeasti hyvin kaunis laulu, luulin aluksi että sanat ovat ehtaa Eino Leinoa, mutta ne ovat Vexi Salmen. Laitankin tähän linkin: https://www.youtube.com/watch?v=lLjW6W-AFo4

Tämä laulu sopiikin hienosti kesäaamun tunnelmaan.

Irwin oli surullinen hahmo, alkoholismin nakertama, mutta pidän Vexi Salmen Irwinille tekemistä lauluista. Niissä oli yhteiskunnallista sanomaa huumorin sävyttämänä. Sellaisia lauluja ei tee kukaan enää. Esimerkiksi laulussa Ostokeskus ja krouvi kuvataan hienosti lähiökapakan asiakkaita. Meinasin sanoa asukkaita. Ehkä he vähän kapakassa asuivatkin, enemmän kuin kotonaan.

Muistan myös käyneeni joskus Reeberbahnilla. Taisi olla Interrail-reissu. Pitihän sitä käydä katsomassa, minkälaista se on. Ja toden totta, siellä ne naiset olivat näyteikkunoissaan kuin häkkikanat. Uskomatonta! Onkohan se vielä olemassa? Jotenkin tuntuu että ei kai sentään enää nykyaikana? Eiköhän nykyisin huoran voi jo tilata Woltilla kotiin. No olenpas minä suorasukaisella tuulella tänä aamuna.

Ohjelmassa tänä viikonloppuna on yksinoloa ja puutarhanhoitoa. Olemme koko kolmen hengen perheemme jakautuneet eri osoitteisiin. Poika on taekwondo-tapahtumassa, mies saaristomökillä ja minä kakkoskodissa.

Leskeksi jäänyt appi on viime viikot asustellut puoliksi meillä mökillä, toisen puolen kälyn kanssa, ja tänä viikonloppuna hän ei ole meillä, joten mies saa olla ihan yksin mökillä. Se tekee välillä hyvää. Saada olla vain, ilman että tarvitsee ottaa huomioon ketään muuta. Varsinkin nyt kun on hautajaiset tulossa viikon päästä. Surutyö on sellaista, joskus tarvitsee kädestä pitäjää, joskus pitää olla yksin, miettiä ja tunnelmoida.

Minustakin on mukava olla yksin, vailla huolta muista. Tosin unohdin suurimman osan ruuista kotiin, sinne jäi leivätkin leipäkoriin. Yritän nyt pärjätä sillä mitä on ja kaapista löytyy.

Pihalla ovat ilmeisesti kirvat tuhonneet ruusuntaimet, jotka keväällä istutin. Seuraavaksi ne etenivät kasvihuoneeseen. Siinä vaiheessa lakkasin toivomasta kirvojen katoamista, ja ryhdyin myrkytystoimiin. Minulla oli käsitys, että niitä voi tuhota ruiskuttamalla Tolu-vettä päälle. Tuhosin miltei viiniköynnökset ruiskutuspuuhilla. Osa lehdistä käpristyi ruskeaksi. Tolu-vesi poltti ne. Mutta kyllä taisi kirvatkin kadota! Täytyy yrittää nyt elvyttää kasveja.

Ja ehkä muutan parin kasvin paikkaakin, vaikka ei kai nyt siihen ole otollisin aika. Mutta kun on mieli tehdä! Minulla on pari pilarituijaa, jotka kasvavat aivan väärässä paikassa. Meinasin tutkia, voisiko ne istuttaa rappujen viereen, molemmin puolin. Näin sellaiset, valtavan isot ja korkeat tuijat, juuri sillä tavoin istutettuina pappilan oven pielessä. Siellä missä yövyimme ystävän kanssa viime viikonloppuna. Tahdon samanlaisen tänne.

Koronan kakkosrokote on nyt pistetty käsivarteen. Ja töitäkin kävin tällä viikolla tekemässä kahtena päivänä. Joten viikko on ollut sillisalaatti sitä sun tätä. Siis täydellinen. Sillisalaattiviikko on paras. Vähän kaikkea.

Loman vastakohta on elämäpötkö

Loman määrittely kaipaisi uudistusta.

Toki työ voi olla loman vastakohta, mutta samalla lailla lomaa tarvitsevat opiskelija, työtön, äitiyslomalla oleva (mikä jo sanana on huono! äitiys ei ole koskaan lomaa, siitä kyllä tarvitsee lomaa!) eläkeläinen, omaishoitaja, pätkätyöläinen, sairaslomalainen ja mitä kaikkia meitä on.

Loma tarkoittaa sitä, että on pois omasta arjesta – mitä se sitten onkaan.

Loma ei myöskään tarkoita välttämättä viikkoa etelässä. Tai neljää viikkoa mökillä. Loma voi olla mitä tahansa, kunhan se on pois omasta arjesta.

Minäkin olin lomalla. Heinäkuun puolivälissä, yhden viikonlopun perjantaista sunnuntaihin. Se oli ihanaa!

Olimme reissussa pitkäaikaisimman ystäväni kanssa. Hän on kiireinen omassa eläkeläisen arjessaan, mikä koostuu lastenlasten hoidosta ja oman muistisairaan äidin hoivasta toisella paikkakunnalla. Hän jos joku oli loman tarpeessa!

Asuimme Sastamalan Wanhassa Pappilassa. Hän morsiussviitissä, minä piiankammarissa, paitsi että en maijaillutkaan piiankammarissa, minut oli upgradattu juuri valmistuneeseen toiseen vierashuoneeseen.

Minkä kauneuden keskellä asuimmekaan! Silmä ja sielu lepäsivät. On niin ihana nähdä ja kokea paikka, joka on entisöity hyvällä maulla ja – meinasin sanoa rakkaudella, mutta se on niin käytetty sana, sanonkin tunteella. Pappilan isäntäväki selvästikin ymmärtää tilan ja tunteen ja niiden summan: harmonian.

Aamupalaa söimme yhdessä isäntäväen kanssa. Oli haudutettua puuroa, mustikkakeittoa, leipää, karjalanpiirakoita, kaikkea. Oli ihana istua valmiiseen aamiaispöytään. Sitä ennen käydä pulahtamassa järvessä yksinäisellä aamu-uinnilla, sekin luksusta. Koska kotona olen yleensä se, joka herää ensin, keitän myös aamukahvit. Niinpä toisen tekemä aamiainen on minulle luksusta.

Ystävä, joka oli herännyt jo aamuviideltä ja viettänyt aamutunnit pihalla luonnon heräämistä tarkaillen, sillä väli kun minä vielä kuorsasin omassa lukaalissani, huomasi miten hiljaista kaikkialla oli. Ei kuulunut mitään. Sastamalan Wanha Pappila sijaitsee jonkun matkan päässä kaikesta. Ei ole ohikulkuliikennettä. Pappilan väki sanoikin, että jotkut ulkomaiset vieraat ovat ihmeissään, ehkä jopa vähän peloissaan, kun ääniä ei kuulu. Olemme niin tottuneet taustaääniin, että niiden totaalinen puuttuminen tuntuu häiriöltä normaalitilassa, vaikka pitäisi olla toisin.

Viikonlopun aikana kävimme konserteissa, taidenäyttelyissä, söimme hyvin, ihailimme taloja, paikkoja, polkuja, maisemia, kukkia, kirkkoja, elämää. Osuimme lifestyle-kauppaan, missä oli kesäalen lisäale, innostuimme shoppailemaan silkkipaitoja ja pellavatunikoita.

Yhtenä kesäisenä viikonloppuna emme ajatelleet ketään, mitään, mitä voisi laittaa ruuaksi tai pitäisikö joku homma hoitaa. Olipa ihana loma!

Tästä lomasta innostuneena aion mennä lomalle myös ensi kuussa! Aion mennä junalla Tampereelle, Tarjanne-höyrylaivalla Ruovedelle, sieltä Mänttä-Vilppulaan, yöpyä Mäntän Klubilla ja käydä taidenäyttelyissä.

Aamujen lisäksi taitaa kyllä loma olla ihmisen parasta aikaa! Silloin kun löytää oikean tavan lomailla. En pidä matkustamisesta, mutta tässä tavassa lomailla sitä ei ole.

Joskus myös työ voi olla lomaa omasta arjesta, senkin olen kokenut. Loma on se vanhanaikainen sunnuntai. Päivä joka oli muista päivistä erilainen. Sunnuntaita ei enää ole. Päivät ovat elämäpötköä.

Ihmiset! Viettäkää lomaa! Viettäkää sunnuntaita! Eikä sunnuntain tarvitse olla sunnuntai; se voi olla ihan mikä päivä viikosta vain, kunhan on erilainen kuin ne kaikki muut.

Elämästä ei saa tulla pötköä.

Urtikaria vaivana, onko syy verenpainelääkkeessä?

Onpa vierähtänyt tovi edellisestä postauksesta. Olen ilmeisesti ollut kirjoituslomalla. Ja mistäpä sitä ei kirjoittaisi kuin vaivoistaan! Eikös se olekin niin että tietyssä iässä puheenaiheet liittyvät useimmiten sairauksiin, vaivoihin, rohtoihin ja muihin terveysnikseihin. Taidan olla siinä vaiheessa.

Kesän vaivana on ollut nokkosrokko eli urtikaria. Tai niin olen itse päätellyt. Jos hikoilen saan kokovartalonäppykohtauksen. Koko vartalo peittyy pieniin näppyihin, kutiaa niin maan perusteellisesti. Kohtaus kestää jonkun tuskaisen hetken, tunnissa on ohi, mutta sen verran että ehdin raapia ihon rikki, eikä näky ole kaunis.

Se kurjuus tästä on, että ei voi tehdä oikein mitään. Ei lenkkeillä, ei leikata ruohoa, ei saunoa. Heti on kohtaus päällä. Ilman liikuntaa paisun kuin hiivataikina.

Tänään sitten keksin, että voisikohan tämä johtua verenpainelääkityksestä? Vai onko kaikki vain sattumaa? Sain ensimmäiset kohtaukset keväällä, ja verenpainelääkityksen aloitin huhtikuun alussa, pääsiäisenä. Verenpainelääkkeen käyttöohjeet tarkistin tänään ja se puoltaisi tulkintaa, yksi harvinainen haittavaikutus on urtikaria.

Soitin oitis terveyskeskukseen diagnoosistani. Olivat sitä mieltä että ei nyt kuitenkaan vaihdeta verenpainelääkettä. Minulla on aika Ihosairaalaan 10.8. Katsotaan mitä siellä sanotaan. Itse olen kyllä niin vakuuttunut verenpainelääkkeen syyllisyydestä, että olen nyt päättänyt lopettaa sen syönnin. Tässä on kolmisen viikkoa ihotautilääkäriin. Jos nokkosrokko häviää, niin syypää on ollut verenpainelääkitys.

Tietenkin arveluttaa jättää verenpainelääke pois ykskaks, eikä varmaan ole terveellistä, mutta ajattelin seurata verenpaineen kehitystä omalla kotikoneella niin pysyn kärryillä, jos paineet kasvaa.

Miehellä kävi niin että oudon loputtoman yskän syyksi paljastui verenpainelääke. Aina illalla alkoi yön kestävä yskä, joka katosi, kun lääkkeet vaihdettiin.

Harmittaa tietenkin, jos lääke on tämän vaivan takana ja kesä sen takia ”pilalla”. Toisaalta hyvä, sittenhän ainakin tiedän, miten asia voidaan korjata.

Olipa kurja aloituspostaus pitkän tauon jälkeen, mutta jostakin se on aloitettava, ja tämä on nyt tänään mielessä.

Ensi kerralla kirjoitan muusta, ehkä kesän kivoimmasta jutusta. Palataan asiaan!

Heinäkuun puoliväli, keski-iän allegoria

Luin alkukesästä Merete Mozzarella kirjaa Matkalla puoleen hintaan. Koko kesä oli vielä edessä, juhannuskin kokematta. Kirja kertoo niistä tuntemuksista ja ajatuksista, mitä eläkkeelle jäädessä tulee. Hyvä lahjavinkki muuten eläköityvälle!

Kirjassa on sitaatti Hans Ruinilta, siinä puhutaan heinäkuun puolivälistä.

”Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. Sitä ennen näemme edessämme rivin päiviä, jotka tuntuvat loputtomasti työntyvän toisiinsa äärettömyyksiin ulottuvana näkymänä. Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan. Niin, eivät asiat elämässäkään ole toisin. Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa. Vielä eilen saattoi tuntua, että elämä on edessämme. Ja tänään enin osa vaikuttaa ohitetulta.”

Kesä – ja elämä – on juuri kuvatun kaltainen. Aluksi se on edessä, loppumattomana aurinkoisten päivien kavalkadina. Sitten yhtäkkiä havahtuu, apua, nythän on jo heinäkuun puoliväli, tämän loppuu joskus. Heinäkuun puoliväli on keski-iän allegoria.

”Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan”.

Keski-ikä – se vie meiltä enemmän kuin mikään muu ajanjakso elämässämme kykenee antamaan.

Anopin muistoksi

Mökin seinällä on harmaassa kipsikehyksessä taulu, johon on kirjoitettu Ovidiuksen sanat: ”Ei voi saada palaamaan aaltoa, joka meni jo. Ei voi saada takaisin hetkeä, joka meni jo. Kun on aika, käytä se. Sillä nopein askelin se kiitää pois. Eikä se, mikä tulee seuraavana, ole koskaan niin hyvää kuin se, mikä oli ensin.” Sanat puhuttelivat minua jo silloin 90-luvulla kun taulun seinään laitoin, mutta erityisesti nyt keski-ikäisenä ne ovat konkretisoituneet. Monta kertaa havahtuu ajan ainutlaatuisuuteen. Mikään kesä ei ole samanlainen kuin edellinen. Samat aallot eivät palaa, vaikka aaltoilu jatkuu.

Kävimme saattamassa anopin viimeiselle rannalle. Viikko sitten hoivakodista tuli soitto; aika on loppumassa. Sitä oli kuitenkin riittävästi. Kaikki läheiset kävivät jättämässä jäähyväisensä, sanoivat tärkeät sanansa.

Anoppi oli aina kova huolehtimaan muista. Vielä viime keväänä anoppi oli huomauttanut että laita takki kiinni, kun mieheni oli lähdössä hänen luotaan. Äidit ovat äitejä loppuun asti, huolissaan lapsistaan, onhan riittävästi vaatetta päällä, ethän vain vilustu.

Olin miettinyt etukäteen, mitä haluan anopilleni sanoa. Pois lähdettyäni tajusin unohtaneeni yhden tärkeän. Halusin sanoa hänelle, että ei tarvitse kantaa huolta meistä kenestäkään tänne jäävästä. Me lupaamme pitää huolta toisistamme, hänen ei tarvitse enää huolehtia.

Mutta niin kuin usein, kohtalo hoiti homman parhain päin. Olin menossa töihin suoraan anopin luota, ja siksi mukanani oli eväät pienessä kylmälaukussa. Unohdin laukun ikkunalaudalle, ja minun oli palattava takaisin anopin luo. Niinpä sain kuin sainkin sanotuksi nuo sanat.

Tänään on Runon ja suvun päivä. Anoppi harrasti runojen lausumista, ja kirjoitti niitä nuorena. Yksi hänen lempirunoistaan oli Aale Tynnin Kaarisilta. Se päättyy sanoihin:

”Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

Ja ne tuntuvat sopivan hyvin tähän hetkeen.

Tulee myös mieleen hauska muisto. Ehdotimme anopille aikoinaan että hän voisi hankkiutua mallitoimistoon, mummomalleja tarvitaan myös. Anoppi innostui. Lähetti kirjeen ja kuvan mallitoimistoon. Oman nuoruuden kuvansa! Ja kirjeessä luki: ”Ihastutte kun näette!”

Ajattelen, että nyt kun anoppi siirtyy taivaaseen, hän varmaan sinne mennessään toteaa samat sanat: ”Ihastutte kun näette!”

Siellä taitaa olla parasta aikaa meneillään aikamoinen jälleennäkemisen riemu.

Löysin parvekkeen – kotoa

Avioliittomme kuusi ensimmäistä vuotta asuimme Tammisalossa. Kesällä 1999 päätimme muuttaa kaupungin keskustaan, uusi koti löytyi nopeasti ja remontin jälkeen pääsimme muuttamaan vuonna 2000. Kaupunkiasunnon yhtenä kriteerinä oli parveke, koska asuntoa ostaessa molemmat poltimme kuin korsteenit. Samana vuonna 2000 lopetimme kyllä tupakoinnin, mutta se ei ollut suunnitelmissa asunnon ostovaiheessa, joten tupakka jäi – ja parveke jäi.

Parvekkeesta tuli kissan ulkoilualue.

Parveke ei ollut kovin viihtyisä. Parvekkeen viihtyisyydelle emme antaneet asuntoa ostaessa arvoa, koska tupakoitsija on tottunut epäviihtyisiin tupakointipaikkoihin, kunhan on, missä sauhutella. Asunto sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, edessä on noin neljä metriä leveä viheralue ennen jalkakäytävää, joten ohikulkevat eivät sentään ihan nokan edestä kulje, mutta parveke oli täysin villiviinin peitossa. Sellainen pimeä viidakko. Meitä ja kissaa se ei haitannut.

Pari vuotta sitten koko talon edusta piti sadevesien valumaputkien asennuksen takia repiä auki, ja villiviini meni siinä samalla. Sääli, se oli ikivanha ja ylettyi jonnekin viidennen kerroksen korkeudelle.

Nyt villiviiniä ei ole. Mutta meidän parvekkeelle paistaa aurinko iltapäivään noin klo 14 asti. Ennen kolkolta tuntunut sementtilattia tuntuu näissä helteissä jalkapohjaan ihanan viileältä ja karhealta.

21 vuotta – ja istun ensi kertaa meidän parvekkeella. Tai en ihan, istuin tässä myös viime vappuna, ja totesin paikan toimivan.

Vähän on häkkieläintuntua, koska kissan takia olemme joutuneet asentamaan parvekkeelle kalterit estämään varkaiden sisäänpääsyn ja kissan karkaamisen. Istun siis kaltereiden takana.

Mutta enpä olisi minä, jos ei tässä olisi käynyt sama vanha juttu.

Hetken paikoillani oltuani huomasin että orapihlaja-aita pitäisi siistiä, ja itse asiassa koko etupiha kastella. Mitä kuka tahansa muu tekisi? Laittaisi talomiehelle/huoltoyhtiölle sähköpostia. Mitä tekee mrsmiddleage? Hakee keittiösakset ja menee leikkaa aidan. Perehtyy talomiehen vesipostiin, saa kasteluletkun asennetuksi ja kastelee pihan.

Aina sama juttu.