Yhdessä Titanicissa

Tiistaina 31.3. klo  8.20

Mies on taloyhtiön hallituksen kokouksessa etänä kuistilla, poika biologian kokeessa vintillä, minä juon aamukahvia. Mukissa on nallen kuva ja teksti: ”Ihana on elämä, kun rinnalla on ystävä.” Juomme kahvimme aina samoista mukista: minä nallemukista, mies vanhasta Elannon-mukista ja poika Marimekon mukista, jossa vihreitä ja mustia palloja.

Biologian kokeen aiheena on evoluutio. Keskustelimme siitä hetken eilen. Kysyin pojalta, että eikös se evoluutio jatku meissä vieläkin? Että minkälaisia meistä kehittyy? Poika sanoi että varpaankynnet ehkä katoavat tarpeettomina, minä muistin kuulleeni että alaleuka pienenee, kun ei tarvitse enää järsiä raakaa lihaa. Entä sosiaalisesti, minkälaisia meistä kehittyy sillä saralla? Ihminen on laumaeläin. Nyt oma lauma voi olla samoin ajattelevien joukko ympäri maailman netissä, tai työ-/opiskeluyhteisön jäsenet, tai samaan puolueeseen kuuluvat. Onko eristysajan lauma uusmaalaiset ja ei-uusmaalaiset?

Viime talvena televisiosta tuli Titanic. Muistan jääneeni sitä katsomaan. Loppu tuntui pitkältä. Laivan uppoamista ja ihmisten reaktioita ja toimia kuvattiin perusteellisesti. Mietin, että vähempikin olisi riittänyt.

Siinä tuli kuitenkin osuvasti kuvatuksi, miten monin eri tavoin ihminen voi suhtautua kriisitilanteessa. Joku haluaa pelastaa lapsensa tai rakkainpansa, vaikka oman henkensä uhaten – joku toinen pelastaa itsensä tai rahansa. Joku vähät välittää koko asiasta, tilaa lisää konjakkia. Joku hoitaa annettua tehtäväänsä tunnollisesti loppuun asti. Joku yrittää lievittää toisten tuskaa. Jonkun hermo pettää, ja on valmis tappamaan.

Kaikissa katastrofielokuvissa on nähtävissä samat reaktiot ja toimintatavat. Vaikka elokuvat eivät ole totta, niiden esittämissä käyttäytymismalleissa on varmasti perää. Meillä jokaisella on erilainen tausta ja kokemusmaailma, johon toimintamme pohjaa. Meidän empatiakykymme on monista syistä johtuen erilainen. Meille on erilaiset asiat tärkeitä. Rakkaimmat asiamme ovat eriäviä.

Me ihmiset olemme yksinkertaisesti sanottuna erilaisia. Ja siksi reagoimme eri tavoin.

Niin myös tähän koronaan, eristäytymisen vaatimuksiin, rajoituksiin ja uusiin sääntöihin.

Mielipideosastolla joku kirjoitti miehestään, joka vähät välittää ja kiertelee autokauppoja. Radioon soittaa vanha, äkäinen nainen, joka sanoo että hän tekee mitä haluaa, häntä ei määrätä. Joku lähtee testaamaan, toimiiko Uudenmaan eristäminen todella, käännyttääkö poliisi ihan oikeasti. Toinen osallistuu vapaaehtoisena kauppakassien kuljettamiseen kotiovelle tai pitää etäkoulua skypen välityksellä lapsenlapsille. Joku vahtii mitä muut tekevät ja harmittelee näkemäänsä. Yksi hamstraa vessapaperia, tomaattisäilykkeitä ja kahvia. Joku kaataa lisää konjakkia.

Minun pitää nyt lopettaa. Lupasin vielä pojalle vintille välipalaa kello yhdeksäksi. Lämpimän kerrosleivän ja teetä. Siellä hän kirjoittaa koe-esseetä evoluutiosta. Ja minä pohdin ihmisluonnon monimuotoisuutta täällä omassa kuplassani.

 

 

 

 

Koronakilot ja Loglady-bileet

Voivoi. Kyllä niitä taitaa tulla – on tainnut jo tulla – koronakiloja.

On tullut syötyä useammin ja raskaammin kuin normaalisti. En ole saanut suurinta herkkuani eli salmiakkikuorrutettuja manteleita, joiden avulla olen pystynyt minimoimaan muun herkkumässyttelyn.

Salmiakkimanteleiden puutteen olen korvannut turkinpippurisuklaalla. Ai että on hyvää. Toinen suklaalevy on jo menossa. Ei, kun kolmas! Voi pahus, kolmas! Ei, nyt en saa ostaa enää niitä.

Pullaakin on tullut syötyä, ja pannareita, lettuja, digestive-keksejä, cantuccineja. Tämä menoa olen kymmenen kiloa painavampi kun Uudenmaan rajat jälleen aukeavat.

Miten saisi ryhtiliikkeen aikaiseksi herkuttelun suhteen?

Asiasta pölkkyyn. Puita pilkkoessa muistui mieleen Twin Peaksin Loglady. Vanha rouva, jolla oli sylissä aina puupölkky. Päätin ottaa itsestäni Loglady-kuvan, ja laitoin sen instaan. Asiasta virisi keskustelu veljentytön kanssa. Hän oli suunnitellut juhlia, joiden teemana olisi televisio-ohjelmat. Omaksi roolihahmokseen hän oli ajatellut juuri samaista Logladya. Jatkokehitin juhlaideaa: miten olisi juhlat, joissa ihan kaikki olisivat pukeutuneita Pölkkyrouviksi?

Nyt huvitan itseäni tällä teemajuhlavisiolla. Heti kun koronasta päästään, ja voi juhlia, järjestän pihajuhlat teemalla Loglady. Kaikki pukeutuvat Pölkkyrouviksi. Pölkkyjä on minulla varastossa, joten jokaiselle riittää. Jostain pitäisi kyllä kaivaa esiin Twin Peaksin teemamusiikki. Olisi hienoa, jos se soisi taustalla, pihapuissa roikkuisi lyhtyjä, padassa palaisi tuli. Mitähän tarjoaisi syötäväksi? Ehkä suppilovahveropiirakkaa ja salaattia. Toscakakkua. Olisi hienoa jos olisi haikea haitaristi taustalla soittamassa.

Salmiakkimanteleita olisi taas.

 

Mikä on oikea aika kuolla?

Sunnuntaiaamu. Viime yönä siirryttiin kesäaikaan. Valoisa aika illalla pitenee.

Olisikohan korona-aika ollut helpompi elää kaamoksen pimeydessä? Silloin kotiin käpertyminen olisi luontevampaa. Nyt kirkas taivas ja aurinko houkuttelevat kodista pois. Kevätauringossa kuuluisi olla sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Nyt ihmisten täytyy päin vastoin käpertyä kotiin ja epäsosiaalisuuteen.

Kissa etsiytyy aina aurinkoläikkään matolla. Kellii ja venyttelee siinä nautinnollisesti. Minäkin lämmittelen paljaita varpaita ikkunan läpi porottavan auringon valossa. Radio soi hiljaa haikea musiikki.

Helsingin Sanomissa kerrottiin että Ruotsissa on 239 ihmistä tehohoidossa. Koko Suomessa on normaaliolosuhteissa 300 tehohoitopaikkaa. Ruotsin tahtiin ne olisi äkkiä loppu, jo huomenna. Nyt paikkojen määrää pyritään kasvattamaan tuhanteen.

Tehohoidon riittävyyttä kauhistellessa tuli mieleen, että minähän olen tehnyt joitakin vuosia sitten hoitotestamentin, jonka mukaan kieltäydyn tehohoidosta, jos siitä toipuminen täysin terveeksi on epätodennäköistä. Olen perusterve, minulla ei ole allergioita kummempia sairauksia, joten piuhoihin ja letkuihin minut varmasti kiinnitettäisiin ellen kieltäytyisi.

Nyt kun tositilanne on lähempänä kuin koskaan, on hyvä miettiä, mitä tekisin? Mitä jos sairastuisin koronaan ja tarvitsisin tehohoitoa, ja voisin vielä sen saatavuuteen vaikuttaa. Kieltäytyisinkö siis? Vai sanoisinko, että ne nyt oli sellaisia naiiveja terveen ihmisen pohdintoja, letku kurkkuun ja äkkiä?

Samassa, sunnuntain 29.3. Hesarissa sivulla A 15, Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohtii viisaita. ”Kun ihmisiä kuolee suurin joukoin, se järkyttää turvallisuudentunnetta yhteiskunnassa, jossa yritetään erilaisin toimin välttää riskejä. Mutta me kaikki kuolemme. Mikä on se oikea aika kuolla? Ja mihin saa kuolla?”

Hyviä kysymyksiä. Mikä on oikea aika ja tapa kuolla?

Myöhemmin, sitten joskus, ei ainakaan nyt, yleensä vastataan.

Mutta entä jos ajattelisi toisin. Mikä ettei se voisi olla myös nyt? Nythän on kaikki hyvin, eikä mikään kesken – paitsi puutarhanhoito, mutta sehän nyt on aina kesken, ja torkkupeiton virkkaus, se on kesken myös.

Olisi auvoisaa kuolla aurinkoläikässä makoillen, radion soidessa hiljaa taustalla, kissan kehrätessä. Olisi pelottavaa kuolla teho-osastolla letkuissa ja piuhoissa haalaripukuisten ja suojalasein varaustautuneiden hoitajien häärätessä ympärillä.

Uuna Kailaan runon sanoin:

” Ketä on aurinko polttanut,

sade ja tuuli nuollut,

mielellään on kuollut.”

Ps. Jos joku lukija on huolissaan kuolemapohdinnoistani, ja siitä olenko kenties masentunut tai menettämässä järkeni, niin en ole. Olen positiivinen ja iloinen ihminen, en ole masentunut, mutta tämä aika laittaa pohtimaan näitä asioita sekä yleiseltä että omalta kannalta, ja siksi näistä kirjoitan. Toivottavasti en masenna höpinöilläni muita.

 

 

Kotimausoleumi

Ajattelin kertoa hieman tästä talosta, siitä miten se on tullut elämäämme.

Voi toki olla, että olen siitä joskus kirjoittanutkin. En enää muista, mitä kaikkea olen tänne someavaruuteen vuosien varrella vuodattanut. Eikä omia vanhoja juttuja tee mieli lukea. Niistä voi muistua mieleen asioita tai tunteita, joita ei halua enää muistaa.

Tämä ei ole meidän ”oikea” kesämökki. Se ainoa oikea kesämökki sijaitsee Turun saaristossa, ja on ollut meillä vuodesta -94. Silloin menimme naimisiin, ja isäni ehdotti että lunastaisimme mökin häneltä.

Sattumalta myös mieheni perheellä oli ollut mökki samalla paikkakunnalla jo vuodesta -67. Joten mieheni oli viettänyt kaikki kesät samoilla seuduilla. Paikat olivat tuttuja entuudestaan, ja mieheni kiintynyt seutuun.

Vuodesta -94 olemme viettäneet kaikki kesälomat saaristomökissä. Talvisin kävimme mökillä vähintään kerran kuussa. Työ oli stressaavaa, ja muistan vieläkin miten hartiat laskeutuivat alas paikoilleen, kun auto ylitti pitkän sillan mantereelta saareen. Stressi laukesi. Siitä ei päässyt eroon kotona, ainoastaan mökillä.

Tilanne muuttui, kun lapsi syntyi. Aluksi, kun olin äitiyslomalla ja sitten hoitovapaalla, vietimme pitkät kesät yhdessä pojan kanssa mökillä. Poika otti siellä ensiaskeleensa, oppi siellä uimaan. Polski kuin hylje merivedessä. Se mökki ja ne merimaisemat ovat yhä kaikista rakkain paikka maailmassa meille. Merestä kalastamme ahvenia,  kuhaa ja haukea. Nykyisin kalaa ei tule enää entiseen malliin. 90-luvulla tuli vielä kampelaakin. Mies on loistoperkaaja!

Mutta talvisin emme siellä enää käyneet. Lapsen ja oksentelevan kissan edestakaisin kuljettaminen viikonlopuksi tuntui turhan hankalalta. Liukkaat, jyrkät kalliot ovat vaarallinen leikkiympäristö. Aloimme laittaa mökin talveksi pois käytöstä.

Mutta minun ikäväni maaseudulle jäi. Olen kotoisin maaseudulta ja kaipaan ympärilleni luontoa. Olen kuin kala kuivalla maalla kaupungissa.

Kolmetoista vuotta sitten minulla oli kriisikohta elämässä. Sain keskenmenon, tiesin että lapsia ei meille enää tulisi. Yritin palata takaisin hoitovapaalta mainostoimistotyöhön, mutta olin kasvanut siitä pois. Hyvä ystäväni kuoli. Äidin parkinson eteni. Oli monenlaista huolta, enkä päässyt enää talviteloille laitetulle saaristomökille lepuuttamaan hermojani.

Minulla oli sijoitettuna säästöjä. Laskin että rahat riittäisivät juuri ja juuri jonkinlaiseen sisämaan röttelelöön lähelle Helsinkiä. Johonkin sellaiseen paikkaan, mihin olisi helppo ja nopea tulla viikonlopuksi, ja mistä käsin voisi vaikka käydä Helsingissä töissä.

Mies ei varsinaisesti innostunut asiasta, mutta sanoi että tietenkin voin tehdä omilla säästöilläni mitä haluan. Mutta kehotti etsimään sellaisen röttelön, missä ei tarvitsisi tehdä remonttia. Talon, joka olisi käyttövalmis. Hän ei halua ryhtyä puuhapeteksi ja hanslankariksi. Lupasin.

Ajelin aikani Uudellamaalla lapsi turvaistuimessa erilaisissa talonäytöissä, kunnes törmäsin rintamiestaloon peltojen keskellä. Talossa oli sisävessa, mutta ei suihkua. Pihapiirissä oli sauna, mihin kantovesi ja vesipata.

Talossa asui sydämellinen vanha rouva, jonka mies oli kuollut vuotta aiemmin talon edustalle sydänkohtaukseen. Rouva oli jatkanut asumista talossa vielä vuoden, mutta nyt siellä yksin asuminen tuntui raskaalta. Hän halusi helpompaa elämää ja muuttaa kylän keskustaan kerrostaloon.

Ihastuin taloon. Rouva oli pitänyt siitä ja pihapiiristä hyvää huolta. Taloa oli selvästi rakastettu. Sovimme kaupoista. Rouva esitteli minulle kaikki pihan kasvit, ja niiden hoitamisen, näytti miten kellarista laitetaan vedet päälle ja pois, kertoi, kuka hoitaa tien aurauksen, miten jätehuolto toimii. Ihana vanha rouva.

Sitten siinä kävi niin kuin vanhojen talojen kanssa käy. Jonkun ajan kuluttua aloimme ihmetellä hajua, asiantuntijat kävivät tutkimassa ja huomasivat että talon alapohja oli kyllä kuiva, mutta lahonnut. Se oli ilmeisesti kostunut joskus. Lattiat piti avata, rakentaa uudet rakenteet, vaihtaa eristeet.

Kyllä harmitti.

Rouva joutui maksamaan lattiaremontin. Minun kävi häntä sääliksi, yritin parhaani mukaan säästää kuluissa. Tyhjensin itse alapohjan sahanjauhoista, kannoin ämpäri kerrallaan sahanpurua pois.

Miehen serkku oli rakennusmestari, ja teki rakennustyöt kohtuuhintaan. Saatiin uusi lattia. Samalla jouduttiin uusimaan myös keittiökalusteet. Vanhat piti tietenkin purkaa, koska alta meni lattia.

Se oli rankkaa aikaa. Vanha rouva epäili että maksatan liikoja, vaikka päin vastoin yritin olla niin säästeliäs kuin mahdollista. Ja minä epäilin, oliko rouva tai välittäjä tiennyt lattiasta, oliko minua vedätetty asuntokaupoissa.

Lopulta talo saatiin kuntoon ja kaikki oli taas hyvin.

Olemme viettäneet täällä jouluja, talvilomia, pääsiäisiä, lukuisia talvisia viikonloppuja. Hiihdelleet pelloilla, keränneet sieniä ja mustikoita lähimetsistä,, saunoneet pienessä pihasaunassa. Kerran olen polttanut käteni lämminvesipadassa.

Välillä talon pitäminen on tuntunut raskaalta. Esimerkiksi silloin, kun vanhempani sairaudet etenivät ja he tarvitsivat apua. Ajoin kerran kuussa Keski-Suomeen pitkäksi viikonlopuksi hoitamaan ja auttamaan. Voimat eivät olisi riittäneet enää ylimääräisen kiinteistön ja pihan hoitoon. Uhosin monta kertaa myyväni talon pois. Yllättäen mies ja poika pistivät hanttiin. Ei saa myydä. He olivat kiintyneet röttelöön.

Kun vanhempani kuolivat ja lapsuudenkotini tyhjennettiin, toin talolle sieltä tavaroita ja huonekaluja. Ja taas viime vuonna, kun veljeni kuoli, toin lisää tavaraa. Täällä on minun lapsuudenaikaiset nukkeni, kouluaikainen kirjoituspiironki; se, jonka edessä tein läksyt. Täällä on papan nojatuoli, äidin keinutuoli, velipojan tekemä kaappi ja jakkara. Mummon ja papan lipasto. Äidin virkkaama päiväpeitto, äidin tekemä ristipistotyö kahdesta joutsenesta, kummitädin ikoni ja ihmeveitsi, kummisedän leikkuulauta, minun lapsuuden aikaiset mekkoni, veljen nalle, kattokruunu lapsuudenkodista, veljen entisöimä keinutuoli, äidin kampauspöytä, äidin Madame Rocher -hajuvesipullo, minun ylioppilaspukuni ja partiopaitani, seinäkello lapsuudenkodista, isän työpöytä. Minun nuoruuteni nolot lp-levyt: Modern talking, Wham, Dingo. Sarah Key:n postikorttikokoelmani. Kultapossukerhon säästölipas, jopa kirjeet ja kortit lapsuudesta. Syömme Arabian Kaira-ruokalautasilta, jotka ovat lapsuudenkodistani ja aterimiin on kaiverrettu vanhempieni nimikirjaimet. Tänne on kerääntynyt koko oma henkilöhistoriani. Melkein kaikilla tavaroilla on menneisyys. Jokainen esine on muisto. Uutena olen ostanut vain sängyn ja olohuoneen kukkasohvan. Ruokapöydän, laseja ja valaisimia olen hankkinut kirppareilta.

Kutsun taloa mausoleumikseni. Luulen että vielä kuolen tänne. Tai oikeammin – toivon sitä. Mikäpä tänne olisi kuollessa, omien muistojen keskelle, omaan mausoleumiin!

Siitä on kolmetoista vuotta kun ostin talon. Paljon on sinä aikana tapahtunut.

Isovanhempien entisen kirjahyllyn reunalla on yksi aarteeni. Se on pieni, sininen lappu, jonka on kirjoittanut 80-luvun alussa kuollut Elli- mummo. Mummon koukeroisilla kirjaimilla lappuun on kirjoitettu:  ”Jumalan siunausta Minnalle”. En ymmärrä, miten sellainen lapunpalanen voi ylipäätään olla tallessa? Mutta luulen että mummon siunaus on toteutunut. En ole onnistunut sitä itse tärvelemään, vaikka läheltä on monta kertaa pitänyt!

Vuosi sitten taloon rakennettiin uusi ”nokka”. Vanha, kylmä kuisti purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi lämmin kuistitila, jonka toiseen päätyyn saatiin kauan kaivattu suihku. Nyt on hyvä olla, kun pääsee suihkuun. Varsinkin kun hikoilee niin paljon ja usein kuin minä! Mies tosin valittaa lämminvesisäilön pienuutta. Kuuma vesi saattaa loppua kesken kaiken, sitä kun ei ole mitoitettu suihkulle, pelkästään keittiön ja vessan vedenkäytölle. Miehen mielestä meidän pitäisi hankkia uusi, isompi varaaja. Olen eri mieltä. Kuuman veden rajallisuus opettaa ekologisuutta. Ei tarvitse läträtä vedellä. Ja aina voi miettiä, milloin suihkuun menee. Ei kannata mennä esimerkiksi heti sen jälkeen kun poika on käynyt. Silloin vesi ei taatusti riitä. Vesi taloon tulee omasta kaivosta talon nurkalta.

Vanha rouva jätti taloon joitakin tavaroitaan, mm. arkkupakastimen ja 70-luvulta peräisin olevan Philips-pesukoneen. Philips pitää kovaa meteliä, mutta pesee hyvin. Pidän kovasti sen yksinkertaisesta pesuohjelmalogiikasta. Vaihtoehtoja ei ole paljon, voi valita joko kirjo- tai hienopesun ja niihin eri lämpötilat. Valinta tapahtuu nupista vääntämällä, ei millään kosketusnäppäimellä!

Imuri on myös rouvan vanha. Painava, melkein metrin mittainen pötkö, Electrolux 780. Vanhat värkit kestävät ikuisesti. Toivottavasti se koskee myös meitä 60-luvulla syntyneitä!

Täällä on myös pari pientä kukkataulua, jotka rouva on tainnut itse tehdä. Ja koiran kaulapanta. Olen antanut niiden olla paikoillaan. Luulen että koira on haudattu pihamaalle kohtaan, mihin krookukset nousevat keväisin sydämen muotoon.

Rouva on myös istuttanut narsissiläikkiä metsään. On kivan näköistä kun keväällä yhtäkkiä nousee metsään narsisseja. Pihapiirissä on jasmike, joka tuoksuu huumaavasti, ja erivärisiä rhododenroja. Valitettavasti moni perinnekukka on tainnut myös menehtyä minun ns. hoidossani. En ole kovin taitava puutarhanhoidossa, valitettavasti. Haluaisin olla. Haluaisin että pihani olisi englantilaistyylinen runsas ja rönsyilevä kukkapuutarha, mutta se rönsyää vain rikkaruohoa ja lupiineja.

Rouvan edesmennyt mies -hän joka kuoli talon edustalle- oli kuulemma käsistään näppärä mies. Joskus kun pähkäilen jonkun käytännön homman kanssa, ajattelen että Pelle varmaan tietäisi ja osaisi tämän, ja mielessäni pyydän häneltä neuvoa. Ajattelen, että ehkä hän jostakin pilven reunalta tarkkailee, mitä me täällä touhuamme, pidämmekö talosta huolta.

Täällä mausoleumissa, vanhan roinan keskellä, me nyt elämme korona-arkea.

Päivä kerrallaan. Eihän sitä muutenkaan enempää saa. Goethen sanoin:

”Katso tätä päivää
sillä se on elämä.
Sen lyhyessä hetkessä
on koko totuus.
Siinä on koko
olemassaolosi todellisuus,
kasvun riemu, toiminnan loisto,
kauneuden kirkkaus.
Eilinen on vain unta,
huominen on vain näky.
Mutta jos elät tämän hetken hyvin
on eilinen uni onnesta,
jokainen huominen toivenäky.
Katso siis tarkkaan tätä päivää,
aloita jokainen aamu uusi elämä.”

(Goethe)

 

Rajat on kiinni

Lauantai 28.3.2020 aamulla klo 5.30. Keskiyöllä Uudenmaan rajat ovat menneet kiinni. Terveisiä täältä sisäpuolelta!

Kyllä tämä tilanne saattaa olla joillekin erittäin raskas. Mieleen tulee oma elämä tasan vuosi sitten. Veljeni eli rajan toisella puolella, hän kuoli 11.4.  Kuolemantapauksissa rajan saa ylittää, mutta olisiko ollut viisasta mennä sinne sairaalaan hänen luokseen? Mitä jos samalla olisi tietämättään kuljettanut pöpön mukanaan?

Samoin oli tilanne kummitädilläni. Hän sairasti ALSia ja hänen ainut lapsensa, serkkuni, joka asuu Ruotisissa, ramppasi ymmärrettävästi Ruotsin ja Suomen väliä nykyisen koronanrajan yli vähän väliä. Hän ei olisi voinut vierailla äitinsä luona lainkaan, eikä tietenkään kukaan muukaan.

Vastaavia tapauksia on tietenkin tällä hetkellä. Ihmiset eivät pääse omaistensa luo, on suuri huoli ja hätä heistä.

Me kävimme eilen perjantain ja pojan koeviikon päättymisen kunniaksi ajelulla ihmisten ilmoilla eli Kirkkonummella. Siellä on McDonaldsin autokaista auki. Ostettiin kahvit ja hampurilaiset, syötiin ne autossa parkkipaikalla.

Kirkkonummen Mäkkärin sijaitsee liikenneympyrän vieressä. Enpä olisi voinut koskaan kuvitella ihailevani liikenneympyrässä ajavia autoja. Siellä ne autot menivät ympyrää ihan niin kuin ennen vanhaan.  Liikenneympyrässä pyörivät autot ja paperipussista löytyvät hampurilaiset – maailma tuntui melkein entiseltä.

Kirkkonummella on myös hyvä muistella tilannetta täällä toisen maailmansodan jälkeen. Porkkala luovutettiin Neuvostoliitolle. Ihmisten piti lähteä eläimineen kotitiloiltaan, aikaa oli kymmenen päivää.. Kun junat kulkivat luovutetun alueen läpi, niiden ikkunat suljettiin ja vaunuun nousivat neuvostoliittolaiset sotilaat. Luovutusaika kesti 12 vuotta, ja päättyi 1956.

Ajatella, vasta -56! Mies on syntynyt 1958. Niin vähän aikaa sitten täällä oli sellaiset rajat. Että on sitä ollut rajoja ennenkin!

Auton kyljet olivat paksussa, kuivuneessa savipölyssä. Sillä aikaa kun minä käytin auton autopesulassa, mies ja poika kävivät Prismassa. Tienvarren kalakaupasta ostettiin aurajuustolohta. Kauppaan pääsi viisi asiakasta kerralla, ulko-oven lapussa sanottiin. Minä ja poika odotettiin autossa, mies kävi hakemassa kalat. Auton varustuksiin kuuluu nykyään pieni käsidesipullo ja laatikollinen kertakäyttöhanskoja.

Koe- ja karanteeniviikko on ollut pojalle stressaavaa. Huomaa siitä että ärähtää herkästi. Yritin kehua,, miten hienosti hän on koulun poikkeusolosuhteissa hoitanut. Noussut ylös koneen äärelle ajallaan, ja hoitanut annetut tehtävät.

Hatun nostos suomalaisille opettajille ja oppilaille. He ovat kyllä yksi tämän ajan sankarijoukko. Miten nopeasti – oliko siinä vain yksi välipäivä – kun koulut menivät kiinni ja siirryttiin etäopetukseen?

Olen seurannut ahkerasti uutisointia. Tietoa onkin ollut hyvin tarjolla. Mutta mitä Turkin Erdogan puuhaa? Tai Syyrian Al Assad? Mitä kuuluu Al-Anon leirille? Onko siellä koronaa? Ovatko Isis-ihmiset rauhoittuneet? Korona hallitsee nyt uutisointia. Vielä vähän aikaa sitten uutisten agendana oli suomalaislasten evakointi Al-Anosta. Nyt se asia on jäänyt. Mitähän muuta maailmassa tapahtuu? Olisi kiinnostava tietää.

Ompeluseuran porukka on aktivoitunut viestittelemään ruokakokeiluista. Minkälaisia lämpimiä voileipiä itse kukin on tehnyt. Pannarihaaste oli myös. Eräs jäsenistä täytti tällä viikolla 72. Hän asuu Espanjassa ja on eristyksissä siellä, eikä aio tulla pois. Nyt ei taida ompeluseura kokoontua livenä vähään aikaan.

Hautausmaalle etsitään lisätyövoimaa toukokuuksi. Nähtävästi valmistaudutaan epidemian etenemiseen silläkin tavalla. Ilmoittauduin kiinnostuneeksi. Olen työskennellyt kuutena kesänä hautausmaan suntiona pienellä paikkakunnalla. Tehtäviini kuului ruumishuone, haudankaivuu ja kirkoilliset toimitukset.

Hautausmaalla työskennellessäni keksin myös oman sloganini: Elä nyt, niin olet elänyt. Se pitää kaivertaa omaan hautakiveeni sitten kun kuolen.

Nytkin pitää kaikesta huolimatta muistaa elää. Vaikka sitten ajamalla Mäkkärin autokaistan läpi.

Hyvää huomenta rajojen molemmille puolin! Aurinko on noussut, menen keittämään kahvia.

Varhaismummon pähkäilyjä

Olipa puuhakas päivä!

Tapahtui se, mikä niin usein: lähden tekemään jotakin, joka johtaa johonkin toiseen, kolmanteen ja niin edelleen. Pian huomaan että minulla on hommia levällään siellä täällä, hyvä kun saan ne edes jotenkin tehdyksi tai edes johonkin vaiheeseen. Ja sitten lopulta olen aivan rättipoikkipuhkiväsynyt.

Lähdin viemään pyykkejä narulle kuivumaan, kun keksin alkaa raaputtaamaan maaleja vajan ovista, jotka pitäisi maalata. Samalla siivosin vajaa.  Löysin padantapaisen, jossa yleensä poltan risuja. Keräsin risuja pihalta ja polttelin niitä padassa, samalla kun rapsutin maaleja. Risuja kerätessä keksin repiä maasta kurtturuusun, koska siihen kohtaan on tarkoitus siirtää pionit. Hirveän vaikeaa saada ruusu maasta, kun on niin piikikäs ja juureva.

Linnunpöntöt puhdistin. Se on yleensä miehen homma, mutta nyt ei selkävaivoiltaan siihen pysty, joten hoidin homman. Jätin pöntöt vähäksi aikaa tuulettumaan, kun näytti siltä että niissä oli kosteutta. Yritin myös saada biokompostia toimimaan. Lisäsin sinne kariketta ja sekoittelin. Ajattelin, että jos en saa koronaa, niin ehkä lintuinfluenssan linnunpöntöistä ja myyräkuumeen vajasta, ja vielä jonkin tunnistamattoman jätepöpön kompostista. Tai ehkä ne kaikki yhtä aikaa! Siinä se vasta tautisoppa olisi.

Häärätessäni keksin uuden sanan: varhaismummo. Vähän niin kuin varhaisteini. Minä olen eräänlainen varhaismummo elämäntavoiltani. Pienimuotoinen uurastelu  (taas tuli uusi sana, uurastelu on puuhastelua asteen rankempaa) sopii minulle. Nuorille ihmisille tällainen eristyselämä on rankkaa. Hormonit hyrrää ja toisten nuorten seuraan pitäisi päästä.

Poika oli ”välitunnilla” pihalla, kun polttelin risuja. Huomasin että mökin ohi juoksi nuori tyttö. Oli lenkillä, varmaan välitunnilla hänkin, ponnari heilui puoleta toiselle. Viittelöin pojalle: ”Katso, ihminen!” Ihan niin kuin olisin nähnyt aaveen. Poika nosti katseensa kännykästä, sen verran iso juttu se oli!

Sain myös lukijapalautetta. Se on aina hämmentävää, koska en ajattele, että blogia joku lukisi – varsinkaan joku tuntematon. Kirjoitan, koska se on minusta kivaa, ja koska se on minulle ajattelemista. Ajattelen, kun kirjoitan.  Mutta toki on erittäin mieluisaa, jos näistä höpinöistä on joillekin iloa.

Lukija oikeutetusti paheksui kesämökeillä eläviä etätyöläisiä, jotka mökkeilessään levittävät tautia ympäriinsä, ja ruuhkauttavat mökkipaikkakuntien terveydenhuoltoa. Näinhän se on, eipä sitä käy kiistäminen. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan. Tosin terveydenhuoltoa en rasita, koska olen tunnin päässä omalta terveysasemalta ja puolen tunnin päässä HUSin toiminta-alueelta, ja Uudenmaan läänin sisällä. Paikallista rautakauppaa ja S-markettia kyllä rasitan.

Mutta palautekeskustelusta pyörähti mielessäni liikkeelle iso pyörä. Muistelin omia ajatuksia ja tuntemuksiani alkuvuodelta. Tammikuussa ihmettelin kiinalaista uutta vuotta Oodin edustalla Helsingissä. Paikallisuutisissa tuli siitä juttua. Toimittaja kysyi koronasta, haastateltava sanoi että heillä on täällä hyvä hygienia, eikä se asia ole noussut juurikaan esille. Tuolloin Kiinassa oli epidemia pahimmillaan, mutta eihän sitä uskonut silloin että tauti tänne tulisi ihan oikeasti ja tosissaan, ainakaan niin paljon että kulkurajoituksia laitettaisiin, kouluja ja ravintoloita suljettaisi, tai että meidät laitettaisiin eristyksiin niin kuin Kiinassa. Näin kuitenkin kävi. Eikä mennyt kuin kolme kuukautta.

Helmikuussa paheksuin kirkon käytävän tukkivia ja samaan bussiin nousevia kiinalaisturisteja. Pitääkö niiden joka paikkaan tulla? Helsingin katukuvassa on ollut viime vuosina erittäin paljon aasialaistaustaisia. He täyttivät keskustan kirkot ja nähtävyydet, ravintolat ja kahvilat. Minne menikin, siellä oli hengityssuojukseen pukeutunut aasialainen. Varmaan minun naamastani pystyi lukemaan ajatukseni: et ole tervetullut, mene takaisin kotiisi, miksi tulit?

Helmikuun lopulla paheksuin samalle jumppatunnille tulevaa lentoemäntää. Vaihvihkaa kyselin, missä päin on viime aikoina lennellyt.

Nyt mediasta on voinut lukea, että eurooppalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti Afrikassa ja Amerikassa. Eurooppalaiset tuovat tautia.

Täällä meillä Suomessa tautia levittävät kesämökkiläiset, helsinkiläiset, uusmaalaiset sekä maailmalta takaisin palaavat. Nämä ominaisuudet eivät näy päälle päin, joten paheksuvat katseet voi siten välttää.

Toisin sanoen minusta helsinkiläisenä on nyt tullut kiinalainen. Että siitäs sain.

Siitä ei ole kuin sata vuotta, kun Suomessa oli paljon vihaa. Niin paljon vihaa, että naapurit tappoivat toisiaan, veli kävi veljeään vastaan.  Tässä lähellä on useampi syrjäinen muistopaikka. Ne ovat paikkoja, missä on pantu täytäntöön teloituksia. Synkkiä, surullisia paikkoja, missä on tehty tekoja, joiden oikeutusta on vaikea tästä perspektiivistä ymmärtää ja suvaita. Viha leimahtaa äkkiä, kun halutaan löytää syyllisiä.

Nyt näinä vaikeina ja haastavina aikoina meidän jokaisen on omalla kohdallamme tehtävä ajatustyötä sen hyväksi, että emme valitse vihaa tapahtuupa mitä tahansa. Ja väistämme muutenkin kaikkia niitä negatiivisia tunteita, jotka yrittävät saada meissä vallan. Emme voi tietää, minkälaista elämä on kolmen kuukauden päästä. Emmehän tätäkään tilannetta olisi voineet uskoa todeksi vielä alkuvuodesta.

Saksalainen Dieterich Bonhoffer vastusti avoimesti natsismia, ja joutui keskitysleirille, missä menehtyi. Kaksi kuukautta ennen kuolemaansa Bonhoffer kirjoitti keskitysleiriltä joulutervehdyksenä perheelleen runon, joka tunnettaan meillä virtenä numero 600. Siinä on lohduttavat ja toivoa tuovat sanat, jotka sopivat hyvin myös tähän panepidemia-aikaan. Laitan sen tähän loppuun.

Virren 600 myötä toivotan love & peace & harmony kaikille lukijoillle!

1.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

2.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

3.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

4.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

5.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Dietrich Bonhoeffer 1944

 

 

 

 

Elämää korona-escape-talossa

Tasan viikko sitten mies ja poika tulivat tänne meidän korona-escape-taloon. Viikonloppuna poika jo kyseli, koska lähdetään takaisin kaupunkiin. En minä taida niistä maalaisia saada, vaikka kuinka toivoisin.

Pidettiin pieni perhepalaveri. Päädyttiin siihen että tärkeintä on, että kukaan ei kärsi yhtään ylimääräistä, ja että elämä on mielekästä. Niin mielekästä kuin se nyt näissä olosuhteissa voi olla.

Minä tiedän, että tulen hulluksi kaupungissa, jos en voi käydä töissä enkä treenaamassa, ainoastaan kävelyllä tai lenkillä lähipuistossa. Minun mielenterveys ei sitä kestä, mies tietää ja ymmärtää sen hyvin. Täällä minulla riittää häärättävää.

Päädyttiin siihen että minä jään joka tapauksessa korona-escape-taloon. Mies ja poika palaavat kaupunkiin, sitten kun maalaiselämä käy heillä sietämättömäksi. Kissakin lähtee kaupunkiin, koska poika ja kissa ovat erottamattomia.

Seuraava huoli tuli siitä, vaikuttaako mahdolliset kulkurajoitukset järjestelyyn? Kaiketi ei ole ihan hyvä juttu edes takaisin rampata. Mitä jos jäisimme jumiin eri residensseihin pidemmäksi aikaa?

Nyt odotetaan tietoa siitä, minkälaisiin kulkurajoituksiin hallitus on päätynyt. Todennäköisesti Uudenmaan lääni menee kiinni ennen ensi viikonloppua. Se ei tässä tapauksessa haittaisi, me olemme rajojen sisällä. Escape- talo on vain tunnin matkan päässä kaupungista.

Tänään käytiin ruokakaupassa. Kaupungissa ja normiolosuhteissa kaupassa tulee käytyä joka päivä, koska kauppaan on vain noin 600 metriä kotoa. Täällä kauppaan on yli kymmenen kilometriä. Muutenkin tuntuu paremmalta käydä niin harvoin kaupassa kun mahdollista. Tänään oli ensimmäinen kauppareissu sen jälkeen kun mies ja poika tulivat.

Kaupassa ei ollut hiivaa. Edellisenkin hiivan ostin huoltoasemalta, kun kaupasta oli loppu. Koko Suomi leipoo.

Ehkä oudointa on se että ei tapaa ihmisiä. Sauvakävelyllä tuli yksi rouva vastaan. Tervehdin ja ohitin tien toista laitaa. Ehkä voisi kehitellä yhteisiä virtuaalikävelyitä, ottaisi nappikuulokkeet ja puhelimen mukaan, soittaisi jollekin ystävälle, joka myös olisi kävelyllä, jossakin muualla, omassa miljöössään.

Miehen selkä on vieläkin kipeä – leikkauksesta huolimatta. Pystyy kävelemään pari kilometriä, mutta tänään selkä oli niin kipeä että ei sitäkään. Ja poika ei aina suostu kävelykaveriksi, menee mieluummin yksin lenkille.

Mies kaipaa urheilukisoja. Ei kuulemma kello viidentoista koronastudio vedä vertoja.

Hesari tulee vasta päiväpostin mukana. Usein säästän paperilehden seuraavaan aamuun, koska olen tottunut lukemaan lehteä aamukahvin kanssa, niin on sitten jotakin luettavaa. Mutta edellisen päivän uutiset ovat kyllä jo aika vanhoja seuraavana päivänä!

Olen virkannut paljon, ja tehnyt yhden hymypappapatsaan. Tänään aloitan ikkunanpokien kunnostuksen. Vähän epäilyttää, tuleeko siitä mitään, mutta nyt on ainakin aikaa kokeilla, eikä mitään syytä vetkutella hommasta. Paljon menee aikaa myös ruuanlaittoon, sitä kun pitää tehdä useamman kerran päivässä, ja muihin kotiaskareisiin. Pyykit vien ulos narulle kuivumaan, ei ole kuivausrumpua. Ensin pyykit jäätyvät, sitten kuivuvat. Tulee raikasta.

Pojalla on historian kokeet etänä. En tiedä, miten se tapahtuu, mutta hyvin on näyttänyt etäkoulu sujuvan. Ei ole tarvinnut puuttua asiaan. Mutta tylsää hänellä varmasti on ilman harrastuksia.

Kansanradioon soittaja sanoi, että ei tule tämmöiset viirukset omalle kohdalle, kun vain päättäväisesti ja lujasti sanoo ”että älä tule tänne”. Muistelen, että samanlaisesti ohjeisti Mikko Mallikas lastenkirjassa: Jos tapaa pelottavan kummituksen, sille pitää vain sanoa ”Mene pois paha mörkö, sinua ei ole.” Ehkä soittaja oli itse Mikko Mallikas!

On tämä erikoista aikaa ja elämää.

Perintöpaperit ja erakot suvussa

En ole hamstrannut vessapaperia.

Johtuu siitä, että minulla on kaapin ylähyllyllä iso säkki perintövessapaperia!

Veli kuoli vuosi sitten, ja keväällä -19  tyhjensimme hänen asuntoaan. Kaapissa oli iso säkki vessapaperia. Ajattelin, että no tuohan jos mikä on käyttökelpoista, ja nostin vessapaperisäkin auton kyytiin. Toin perintökuorman tänne vapaa-ajantalolle, ja niinpä meillä on nyt koronavarastona ihka oikeaa perintöpaperia, Serlan Hellää. Oravan kuva kyljessä.

Veljen kätköistä löytyi myös hänen lapsena tekemiään piirustuksia. Äiti oli ne laittanut kehyksiin ja kirjannut joka teokseen nimen. Muistotilaisuuden päätteeksi jaoimme piirustukset. Jokainen sai ottaa mieleisensä. Otin kaksi piirustusta. Toinen esittää erakkoa ja toisessa on mörköjä. Nyt me olemme täällä koronaerakkoina ja pelkäämme koronamörköä.

Velipoika eli itse aika lailla erakkona. Olemme vitsailleet, että Pasi olisi kyllä tykännyt koronasta. Ei olisi tarvinnut pelätä, että joku tulee kylään. Ihan rauhassa olisi saanut loikoilla lazy-boy -tuolissa, katsoa non-stoppina Jim-kanavaa ja naukkailla vodkaa. Ei olisi ollut mrs Hyacinth -sisko tullut oven taakse vöyhkäämään. (Vöyhkä on muuten uusin lempinimeni, jolla mies ja poika minua nykyään kutsuvat.)

Suvussa on erakkotaipumusta, myöskin kummisetäni Tane eli sosiaalisesti rajoittunutta elämää. Hän asui pitkään veneessä. Oli sellainen keksijäkukkonen ja oman elämänsä havukka-ahonajattelija. Mutta viinaanmenevä Tane ei ollut. Joskus ehkä otti yksittäisen viskinaukun.

Tane oli huolissaan maailmanmenosta, ihmisten määrän kasvusta ja luonnon tuhoutumisista. Hän oli nuorena poikana lähtenyt merille, ja nähnyt monenlaista, mikä oli tehnyt nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Tane eli – jos ei nyt yhteiskunnan ulkopuolella – niin hyvin reunamilla.

Kun oma mies oli vielä sairaalassa toipumassa selkäleikkauksesta, kävimme häntä pojan kanssa katsomassa. Tuli juttua perinnöllisistä sairauksista. Poika kysyi, onko meidän suvussa sellaisia. Sanoin että ei ole kuin alkoholismi. Melkein kuulin kohahduksen, ja kuinka päät kääntyivät viereisillä pedeillä. Eihän sellaista saa sanoa ääneen, varsinkaan teini-ikäiselle. Mutta minun mielestäni saa ja pitää sanoa. Vaikeista ja epämielyttävistä tosiasioista pitää voida puhua suoraan. Se on myös ainoa keino voittaa ne.

Erakkous voisi olla toinen sukuominaisuus, mutta se nyt ei taida täyttää tautiluokitusta.  Saahan sitä ihminen sentään vielä elää sosiaalisesti rajoittunutta elämää.

Ja nyt korona-aikana se on ihan toivottavaa jopa. Esimerkillinen elämäntapa.

Saa nähdä, lisääkö korona alkoholismia. Voisi kuvitella. Hissukaiselämä kotona voi tehdä viinitonkasta kiehtovan. Itsekin olen havainnut olevani asian suhteen ”loma-asetuksella”. Nyt kun viikko on eletty koronaerakkona, täytynee ottaa itseään niskasta kiinni ja palata viininlipittelyssä ruotuun.

Ettei perinnölliset taipumukset – erakkous ja alkoholismi – ota tyystin valtaansa!

 

 

Korona salaliittoteorioissa

Minä olen true-beliver, uskon mielelläni asioihin.

Homeopatiasta en ole ihan varma. On minulla piironginperällä joitakin homeopaattisia lääkkeitä. Olen ne joskus hankkinut homeopatiaan vankasti luottaneen edesmenneen kummitätini neuvosta. Mutta mielestäni ne eivät ole minulla toimineet.

Sen sijaan kukkatipat toimivat! Pirkko opetti minulle suntiokoulun aikoihin kukkatipat. Ne ovat ihan ihmedroppeja! Kukkatipat vaikuttavat ihmisen mieleen, joten asia on vähän eri kuin homeopatiassa, jossa vaikutuskohde pyrkii olemaan kehollinen ongelma.

Kukkatipoilla voi saada apua tunnepuolen haasteisiin, esimerkiksi vaikka elämänmuutoksen hetkellä, tai jos tuntee olevansa jumissa eikä osaa tehdä päätöstä tai suuressa surussa ja menetyksessä tai pelkotiloissa. Olen niillä joskus tarjonnut perheellekin, ja kissalle! Mutta eivät he tähän usko. Ja olen jopa tehnyt kukkatippoja itsekin kotipihan tuomenkukista.

Vaikka olenkin helppouskovainen, yhteen asiaan en usko: salaliittoteorioihin.

Eräs yö heräsin taas hikoiluihin, enkä saanut enää unta, ja koska olen kuunnellut jo miltei ”kaikki” Yle Areenan radiotallenteet, etsiskelin kuunneltavaa youtuben puolelta.

Olen seurannut välillä erään elämäntapavalmentajan juttuja. Hänellä on ollut ihan kiinnostavia ajatuksia hyvinvoinnista, treenaamisesta ja ravinnosta. Nyt hän oli tehnyt postauksen koronasta.

Hän oli sitä mieltä että tämä epidemia on suunniteltu juttu, millä ihmiset saadaan valtaan ja alistetuksi. Taustalla on pieni, maailmanlaajuinen joukko ihmisiä, jotka hyötyvät epidemiasta ja pörssiromahduksesta ja lääketeollisuudella on oma lusikkansa sopassa mukana.

Vlogissa hän kertoo, kuinka meidät on historian saatossa kasvatettu auktoriteettiuskovaisiksi, ja siksi meitä on nyt helppo ylhäältä päin hallita ja saada tekemään mitä vain, mitä tämä pieni hallitseva joukko tahtoo. Omat poliitikkomme ovat hänen mukaansa ehkä tietämättään samassa juonessa mukana, eikä meidän tulisi totella heitä.

Tämä suomalainnen elämäntapavalmentaja, jolla on 2600 seuraajaa youtubessa, on rokoitevastainen. Hänen mielestään rokotteet aiheuttavat mm. autismia ja autoimmuunisairauksia. Hän sanoi nauhoituksella moneen otteeseen, että älkää missään tapauksessa ottako koronarokotusta, kun sitä teille tarjotaan. Ja tuleva 5g-verkko aiheuttaa meihin säteilyä, sitä ei myöskään pidä ottaa käyttöön.

Pelottavaa. Ei pelota niinkään korona , 5g tai lääketeollisuuden salaseura, vaan nämä gurut ja heidän seuraajansa. Netti on pullollaan ”asiantuntijoita”, ja me herkkäuskoiset uskomme heitä.

En väitä, etteikö lääketeollisuus olisi kaupallinen, voittoa tuottava ala, ja etteikö lääketieteessä oltaisi tehty isoja mokia sen historian aikana. Mieleen tulee mm. talitomidi, rauhoittava unilääke, jota myytiin 60-luvun alussa ja joka aiheutti sikiökehitysvaurioita. Syntyi kädettömiä lapsia.

Tai Amerikassa roihuava kipulääkeriippuvuus. Tai sikainfluenssarokotus, joka aiheutti narkolepsiaa. Isoja virheitä on tapahtunut, ja yksilötasolla monen elämä niiden takia peruuttamattomasti kärsinyt.

Sitten tulee iso MUTTA. Lääkkeiden ja rokotteiden ansiosta on myös säästetty miljoonia ihmishenkiä. Mikä olisi tilanne ilman malarialääkitystä? Antibiootteja? Rokotteita tuhkarokkoa, koleraa ynnä muita kuolettavia, hirveitä sairauksia vastaan? Rokotteilla ja lääkkeillä on pystytty pelastamaan monia, säästämään meitä inhimilliseltä kärsimykseltä. Edes aids ei enää ole hirvittävä, tappava tauti, mitä se syntyaikanaan 90-luvulla oli. Ja tämä on lääketieteen ansiota.

On ihan fiksua että epäilee. Meille jokaiselle on luotu omat aivot sitä varten. On hulluutta uskoa mitään sokeasti. Auktoriteettiusko on mahdollistanut hirvittäviä asioita, kuten natsi-Saksan julmuudet tai isisin toimet.

Mutta ei pidä uskoa sokeasti myöskään salaliittoteorioihin.

Nyt järki käteen ihmiset! Nyt ei saa höpsähtää. Tällaisissa asioissa höpsähtäminen ja pelko voi olla vielä vaarallisempaa ja tuhoisampaa kuin itse ongelma.

Panepidemia voi tuntua pelottavalta, tulevaisuus hähmäiseltä ja epävarmalta. Silloin kaipaa johtajuutta, gurua, joka sanoo miten asiat ovat ja mitä minun tulee tehdä tai jättää tekemättä.

Mutta juuri tällaisina vaikeina aikoina pitää olla varovainen, kenelle johtajuuden omassa elämässään antaa.

Tällaisena aikana pitää pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä.

Vaikka sitten kukkatippojen avulla! (nauruhymiö)

Koronatontut

On tämä kyllä merkillinen talvi, kun katselee taakse päin. Sellaista hissukaiselämää koko talvi!

Miehen piti aluksi päästä selkäleikkaukseen jo joulukuussa, mutta lisätutkimuksista johtuen aika meni umpeen, ja uutta leikkausaikaa odotimme maaliskuun alkuun asti. Onneksi se oli silloin! Ehti juuri ja juuri alta pois ennen koronaepidemian puhkeamista. Selkäleikkaus olisi pahimmassa tapauksessa voinut siirtyä vielä lisää.

Välillä omassa mielessä on ollut kiukku, elämä on tuntunut olevan jumissa. Yhteinen tekeminen vähissä, kun edes kävelyllä ei voinut aina käydä. Elämänpiiri on kutistunut.

Mutta nyt korona-aikakauden alettua se elämä tuntuu varsin laaja-alaiselta ja aktiiviselta! Ehkä se kaikki oli valmistautumista tähän. Eräänlaista hiljaiselon harjoittelua.

Olimme varanneet pienen matkan maaliskuun loppuun. Tarkoitus oli juhlistaa sitä, että hankala elämänvaihe olisi ohi, selkäleikkauksesta toivottu. Tarkoitus oli matkata Pietariin, liput balettiin oli ostettu, hotellihuone varattu.

Nyt matka ei tietenkään toteudu. Rajat ovat kiinni. Moni muu kevään meno jää menemättä. Keskiviikoksi oli liput stand-up esitykseen, sinne piti mennä pojan kanssa. Ehdotin että pidetään kotistand-up, kerrotaan vitsejä. Mies ja poika totesivat että minun juttuni ovat muutenkin yhtä stand-up’ia, että ei kiitos.

Ehkä pitää nyt keksiä joku muu keino juhlia taakse jäänyttä selkätalvea. Ehkä juhlaksi riittää se että pääsee pitkästä aikaa saunaan. Vajassa on joskus ostetut kuivatut vastat. Ehkä ne olisi nyt syytä ottaa käyttöön. Tosin, tarkemmin ajateltuna arpi ei taida kestää vastomista.

Tänään kävimme kaupungissa poistattamassa tikit selässä. Samalla veimme ruokaa isovanhemmille, oven taakse niin kuin jotkut tontut. Koronatontut. Sellaisia taitaa nyt hiippailla monen yli 70-vuotiaan oven takana.

Kävimme koronatonttuina myös ystäväpariskunnan oven takana. He olivat päättäneet hoitaa testamenttiasiat kuntoon, ja tarvitsivat papereihin todistajat. Kävimme kumihanskat kädessä laittamassa nimet paperiin.

Meidänkin pitäisi tehdä edunvalvontatestamentti. Se on tärkeä paperi, jos jompi kumpi sairastuu niin että ei pysty itse omista asioista päättämään. Silloin toisella aviopuolisolla on laillinen oikeus hoitaa virallisia asioita ja tehdä päätöksiä toisen puolesta.

Sinänsä oli jännä havannoida hiljentynyttä kaupunkia. Kävimme parissakin eri ruokakaupassa, ja molemmissa oli paljon vanhoja ihmisiä liikkeellä. Samoin kaduilla. Ei ehkä ole nämä suositukset menneet aivan perille.

Kävelin Perämiehenkatua Helsingin Punavuoressa. Kävin pullakaupassa sillä aikaa, kun mies oli terveysasemalla tikinpoistossa. Kaikki pienet kaupat, toimistot ja ravintolat olivat sulkeneet ovensa. Ainoa, mikä oli auki oli onnellisten loppujen thaihierontapaikka. ”Open” – neonvalo sykki ikkunassa. Voi hyvänen aika sentään!

Mietin, mitä jos Suomeenkin tulee ulkonaliikkumiskielto? Tai kielto, että mökillä ei saa olla? Norjassa saa sakot jos lähtee mökille. Ehdotin miehelle että muutetaan kirjat tänne vapaa-ajanasunnolle. Ei innostunut – vielä. Mutta en kyllä haluaisi lähteä takaisin Helsinkiin, jos mökkikielto ja ulkonaliikkumiskielto astuvat voimaan.

Kaupunkireissusta huolimatta ehdin tänään käydä pitkällä sauvakävelyllä. En nähnyt ketään. Yksi auto ajoi ohi. Ensin kävelin pientä maalaistietä, sitten päätin poiketa metsäpolulle. Keskellä metsää muistin, että täällähän on susia. Rupesi pelottamaan. Päätin että sauvon tästä lähtien yksin vain teitä ja avaria pellonreunoja, enkä mene yksin metsään.

Punahilkka pääsi kuitenkin turvallisesti takaisin kotimökkiin.

Sen pituinen se päivä.

 

 

Tähtitaivasta katsellessa mietin joukkohautoja

Heräsin aamuyöllä sisäiseen kuumuuteen. Ikkunan takana tähtitaivas, olin hahmottavinani Otavan. Öinen tähtitaivas on kyllä yksi kauneimpia näkyjä mitä tiedän.

Uni ei enää tullut, pää hyrähti käyntiin. Pohdin koronaa ja hautaamisongelmaa.

Italiassa ja Espanjassa on jo satoja kuolleita. Mitenkähän Suomessa on varauduttu, jos koronan takia tai jostakin syystä ylipäätään, tulisi ruuhkaa hautaamisessa?

Ensin loppuvat kylmäsäilytystilat. Niitä on ruumishuoneilla ja sairaaloissa. Pienellä paikkakunnalla kylmäsäilytystiloja saattaa olla ruumishuoneella vain muutama. Jos vainajia ei saada kylmään, ne alkavat mädäntyä ja haista. 

Haudankaivaminen ei ole kovin nopeaa puuhaa. Yksittäisen hautapaikan kaivamiseen menee kokeneellakin kaivurilla helposti pari tuntia. Haudan sisäpuolelle laitetaan metalliset reunat – eräänlainen laatikko ilman pohjaa – haudan pitämiseksi kasassa. Samoin haudan ympärille tulee metallinen kehikko. Sen päällä arkunlaskijat seisovat. Ilman reunoja ja laitoja maa saattaisi pettää ja hautaan päätyä yhdellä ryminällä sekä arkku että arkunlaskijat.

Luterilainen hautaansiunaamisseremonia kestää noin puoli tuntia, kukkien lasku hautapaikalle vie oman aikansa riippuen saattoväen koosta.

Kun saattoväki on poistunut haudalta, haudan kansi avataan, metallireunat vedetään pois ja hauta täytetään. Siihen menee taas noin tunti, vähintään. 

Eli kaiken kaikkiaan yksittäiseen perushautaukseen menee kaikkine kommervenkkeineen vähintäänkin neljä tuntia, ja aika formulaa se jo on.

Metallisia suojalaitoja saattaa pienen paikkakunnan hautausmaalla olla vain kahdet. Näin ollen yhtä aikaa haudattavana voi olla kaksi vainajaa. Isoimmilla paikkakunnilla on tietenkin toisin, mutta epäilenpä olisiko silti metallilaitoja kovin paljon useampia, ehkä kymmenkunta korkeintaan.

Tällä matematiikalla pienellä paikkakunnalla yhden työpäivän aikana voidaan haudata kaksi vainajaa arkkuhautauksena.

Krematorioita on vain isoilla paikkakunnilla. Sinne tuodaan tuhkattavaksi kaikki lähialueiden polttohautauksen valitsevat. 

Eikä tuhkauskaan kovin nopea toimenpide ole. Isokokoisen vainajan poltto saattaa kestää jopa neljä tuntia. En tiedä, voisiko krematorion uuneja pitää päällä non-stop koko vuorokauden. Niissä lämpötila on jopa yli 700 astetta. Voi olla että henkilökunnasta tulisi pula, jos työtä tehtäisiin kolmessa vuorossa.

En tiedä, miten joukkohautaus järjestetään. Miten siinä estetään kuopan reunojen romahtaminen? Metallireunat kun on tehty juuri yhden hengen hautapaikkaa varten. Ja miten useampi arkku lasketaan joukkohautaan vierekkäin? Laskeeko arkut kuoppaan jonkinlainen nosturi? Käsin, perinteisillä ns. liinoilla niitä ei sinne tietenkään voida laskea. Todennäköisesti suojareunoja ei tarvita, jos nosturi on tarpeeksi kaukana montun reunalta, eikä reunojen tarvitse olla niin jyrkät.

Tällaisia hautaamisen logistisia ongelmia pohdin aamuyön tunteina tähtitaivasta katsellessa.

Keittäisikö jo kahvit, vai menisikö takaisin nukkumaan, jos uni tulisi.

Valoa ikkunassa

Maaliskuun neljännen päivän ilta oli synkkä ja sateinen. Syksyinen –sanoisin– vaikka olisi pitänyt olla kevättalvi.

Kävelin Helsingin Kruunuhaasta kortteliravintola Marian Helmestä kohti kotia. Meillä oli ollut työkavereiden kanssa vapaamuotoinen illanvietto. Moni heistä on entinen Cantores Minores -poikakuorolainen. Marian Helmessä on piano, ja kello kymmeneen asti sitä saa soittaa.

Pojat lauloivat ja soittivat lutherilaisen oluenjuonnin lomassa. Piispallekin lähetettiin kuvatervehdys. Piispa vastasi, toivotti hauskaa iltaa.

Kotimatkalla kävelin läpi Senaatintorin. Huomasin että Valtioneuvoston linnan  yläkerrassa, yhdessä ikkunassa paloi valo. Ajattelin, kuka on jäänyt ylitöihin ja miksi? Joku siellä hoitaa meidän kaikkien – minunkin – asioitani.

Otin kuvan näkymästä. Laitoin instagramiin, kuvatekstissä kiitin kaikkia virkamiehiä ja poliitikkoja, jotka tekevät työtä yhteisten asioiden eteen. Kuva kommentteineen on siellä yhä katsottavissa.

Kaksi viikkoa tuosta syksyisen keväisestä illasta Suomi julistettiin poikkeustilaan.

En ole kulkenut Senaatintorin läpi. En ole ollut töissä, työvuorot ovat vähennetty/poistettu/muutettu. En ole tavannut työkavereitani myöskään vapaa-ajalla.

Mutta luulen, että jos nyt kävelisin yöllä Senaatintorin läpi, valtioneuvoston linnassa palaisivat valot useammassa ikkunassa.

Tällä hetkellä tuo illanvietto Marian helmessä 4.3. tuntuu lähes viimeiseltä ehtoolliselta.

Korona-arkea

Ihmiset alkavat vähitellen tottua uuteen korona-arkeen. Tai jos ei tottua, niin ainakin löytävät uusia toimintatapoja. Kansalaisopisto ilmoitti että lavisjumppa ja sambaopettajat ovat tehneet jumppaohjelmat, joiden mukaan voi treenata facebookryhmässä. Ainoa ongelma on, että en ole facessa. Pitääköhän liittyä, että pääsee ryhmäliikuntatunnille?

Olen kuullut että jotkut pienet liikuntaryhmät kokoontuvat ohjatusti ulkona puistossa. Uutisissa kerrotiin että taksit ryhtyvät tuomaan ruokaa kaupoista. Ja että taloyhtiöiden seinille on ilmestynyt viestejä naapureilta, jotka ovat valmiita tarjoamaan kaupassakäyntiapua.

Puhelin pirisee. Nykyisin taas soitetaan ihmisille, ja kysytään kuulumisia.

Somessa on paljon päivityksiä siitä, mitä ihmiset ovat ryhtyneet puuhaamaan täyttääkseen yksinäiset ja yksitoikkoiset päivänsä. Martat lähettivät instagrammissa viestin, missä kerrottiin että heidän sivuillaan on ohjeita ja tekemistä lapsille.

Lukiolaisen ryhmäohjaaja lähetti kivan tsemppiviestin kaikille, ja kehotti oppilaita pitämään yhteyttä toisiinsa. Onneksi siihen on hyviä keinoja nykyteknologian avulla.

On hienoa huomata tällaisista pienistä asioista että hei, me yritetään. Me keksitään keinoja ja tapoja elää tämä aika läpi. Nyt huomaa myös somen hyvät puolet. Olisi varmasti paljon yksinäisempi olo ilman internetiä, pelkän television, radion ja lankapuhelimen varassa.

Voi olla että koronan ansioista kehitys menee harppauksen eteen päin. Ja mikrobiologiasta ja lääketieteestä tulee entistäkin suositumpia koulutusaloja.

Sekin sykähdytti kun ministerit kertoivat, mitkä ovat niitä yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä aloja, joiden työntekijöiden lapsille taataan varhaiskasvatus kriisitilanteesta johtuen. Yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä aloja ovat mm. siivous, logistiikka, kuljetus, hoitoala, jätehuolto, elintarviketuotanto, elintarvikekaupanala. Ei pankkiirit, sijoitusneuvojat, grynderit. Ollaan palattu oikeiden asioiden äärelle. Mikä on oikeasti tärkeää.

Lopuksi vielä kiitokset pääministeri Marinille ja muille ministereille. Huipputyötä! Ylpeänä voin katsoa teitä tiedotustilaisuuksissa. Jämäkkää, selkeää johtajuutta. Selkeitä vastauksia kysymyksiin ja perusteluja. Olen niin ylpeä Suomen hallituksesta. Meillä on paras mahdollinen hallitus ja pääministeri tällaiseen kriisitilanteeseen. Siunausta työllenne, ja kiitos!

 

 

Perjantai 13.päivä

Tuntuu hullulta, miten normaali maailma oli viikko sitten.

Kävin jumpassa. Mies oli toipunut sen verran leikkauksesta, että pääsi kävelemään ulos. Menimme yhdessä lounaalle lähiravintolaan. Söin alkupalaksi vihersalaatin, pääruuaksi palsternakkakeittoa, jälkiruuaksi köyhät ritarit. Istuimme vierekkäin ja ihailimme arkista katumaisemaa isoista lasi-ikkunoista.

Joskus ravintolan ja yhteisen elämämme alkuaikoina istuimme siellä koko päivän valomerkkiin asti, pelasimme Trivial Pursuitia ystäväpariskunnan kanssa. Minä en tiennyt, kuka on Che Quevara. Viime vuosina olemme käyneet lounaalla tai joskus drinksuilla matkalla kotiin kulttuuririennoista.

Viikko sitten oli sateinen päivä, kaikki oli hyvin. Kaikki oli tavallista. Minä pidin sateenvarjoa meidän molempien päällä, koska miehen selkään sattui.

Seuraava päivä oli perjantai ja kolmastoista.

Tuntuu että taika toteutui – perjantaista tuli todellakin 13. päivä.

Elämä, elämäntapa, Suomi ja koko maailma muuttuivat.

Näinä päivinä mielessä on pyörinyt isävainaan viimeiset repliikit. Mies makasi kuolinvuoteellaan ja totesi: ”Oikeastaan tämä on hyvin mielenkiintoinen elämänvaihe.”  

Hattu nousee. Jos oma kuolemakin voi olla vain mielenkiintoinen elämänvaihe, niin miksipä ei siis myös tämä 1303 jälkeinen elämä.

 

 

 

Mitä Muumimamma tekisi koronaepidemiassa?

Lapsille ja nuorille koronaepidempia voi olla paljon kauheampi tilanne kuin meille muille, vaikka faktisesti he ovat eniten turvassa. Tauti ei ole heille vaarallinen. Mutta lapselle ja nuorelle tautiepidemia voi olla henkisesti raskka kokemus.

Omakin teini on kysynyt, tuleeko maailmanloppu? Loppuuko koulu, kuollaanko me?

Aikuinen tietää, että kaikkea sattuu ja tapahtuu. Muurit murtuvat, tulee aids, sars, sika ja lintu, erilaisia taloussysteemejä tulee ja menee, vallankumouksia; totuuksia, jotka osottautuvat vain osatotuuksiksi, syttyy ja sammuu.

Pysyvä totuus on muutos, ja ihmiskunnan alisteisuus muutokselle. Lopulta meille – ns.luomakunnan kruunulle – näytetään mistä kana pissaa ja nurkka on. Mene sinne häpeämään omaa mukaparemmuuttasi, ihminen.

Nyt pitää miettiä, mitä Muumimamma tekisi?

Muumimamma sanoisi: ”Onpa jännittävä aikakausi! Tällaista en ole koskaan kokenutkaan! Nyt menen tekemään hilloa ja lättyjä. Tällaisella hetkellä kaikki tarvitsevat lättyjä ja takkatulta, villasukkia ja rakkautta.”

Niin sanoisi Muumimamma.

Ja olisi oikeassa.

Miten konmarittaja selviytyy kotiarestista?

Jaa-a, nyt kun katson ikkunoita laskevan ilta-auringon valossa niin ei ikkunanpesu sittenkään ihan nappiin mennyt. Jäi sittenkin reunoille ja nurkkiin hähmäisiä rantuja. En ole hyvä pesemään ikkunoita. Myönnetään ja olkoon niin!

Koko viikonloppu on mennyt mökin siivouksessa, mutta ehkä ikinä ei ole ollut näin puhdasta täällä! Siivotessani omaa tavaratäytteistä mausoleumiani olen miettinyt konmarittajia.

Mitä jos konmarittaja joutuu kotiarestiin? Voi olla että tulee tylsää tyhjässä kodissa, missä on vain tarpeellinen ja kaikki turha viety pois. Tylsyydessä turha on tarpeellista.

Onneksi meillä Suomessa eletään etäällä toisistamme. Moni voi paeta mökille. Siellä saa sentään olla ulkona, pihalla, metsällä ja järvellä / merellä. Olisi vaikea kuvitella että Suomessa päädyttäisiin tilanteeseen, missä ihmiset eivät saa poistua kotoa. Vaikka ei kai siitäkään skenaariosta voi olla ihan varma. Näin on mm. Espanjassa ja Italiassa.

Koska en ennättänyt kirjoittaa viime viikolla, tekee mieli palata erääseen  tapahtumaan.

Silmieni verkkokalvoille on jämähtänyt erikoinen näky viime tiistailta.

Oli synkkä ja sateinen päivä, lupasin ajaa pojan rumputunnille Pasilaan. Kello oli noin 16.30.  Ratikka edessä hidasti liikennettä ja jäi aikaa tarkkailla ympäristöä. Huomasin että keskellä ajorataa, sillan alla oli parkissa työajoneuvoja. Siellä oli myös pieni kaivuri. Kaivurin ratissa nukkui mies. Selkä kyyryssä, lyhistyneenä, huppu oli vedetty pään yli,  pitkät hiukset roikkuivat hupun alta. Näky oli varsin kaurismäkeläinen. Sillan alla sateelta suojassa pieni kaivuri; väsynyt kuljettaja ratin ääreen uuvahtaneena, pimeässä ja autiossa Pasilassa.

Mielikuvitus lähti rakentamaan back-story’a. Kuinka pieni kaivuri kuljettajieen on kovasti ahertanut. Kaivanut kuopan Tripalalle, ja kaikelle muulle uudelle. Hirveä homma! Loputon kaivuutyö ja aherrus. Vihdoin työpäivä päättyy, kello tulee 16, kaivuriajuri ajaa koneensa sillan alle parkkiin, sateelta suojaan. Vetää henkeä, ja päättää ihan vain hetken hengähtää, kaikkensa antaneena. Nukahtaa.

Ja siinä kohtaa me ajamme ohi.

Maailmanlopun näky ennen erään maailman loppua.

 

 

Koronaerakko

Olen koronaerakkopakolaisena mökillä. Onpa ihanaa!

Nolottaa sanoa noin.

Onhan tämä monella tapaa ja monille katastrofi, mutta silti, henkilökohtaisesti minulle tämä mahdollistaa elämän maaseudun rauhassa, siellä missä eniten haluan olla.

Olen ollut täällä nyt viikonlopun yksin. Päädyttiin perheen kanssa että näin on parasta. Talo pitää siivota talven jäljiltä, ja mies vielä selkäleikkauksen takia toipilaana, eikä voisi osallistua siivoukseen, ja jos poika olisi mukana, pitäisi laittaa ruokaa vähän väliä. Nyt voin rauhassa siivota ja häärätä kaiken valmiiksi. Perhe tulee perässä.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Pikkupakkanen. Tuulee. Loistava sää tuulettaa matot ja petivaatteet. Kerrankin ikkunoiden pesu onnistui! En meinaa sitä osata, mutta nyt otin käyttöön sanomalehtitaktiikan eli viimeistelin pesun hinkkaamalla ikkunoita rutatulla sanomalehdellä ja toden totta – se toimii.

Radiot (2 kpl) on päällä, ja kertoo että muu maailma on vielä olemassa tuolla jossakin vastakynnettyjen peltojen takana. Tullessani ostin narsisseja ulkoruukkuihin. Uskaltaisiko ne jo laittaa ulos, kestävätkö yöpakkaset?

Vessapaperia en hamstrannut. En ymmärrä sitä. Takapuolen voi aina pestä, jos paperi loppuu.

Päällä on rakkaat, röntsäiset mökkivaatteet; kuluneet farkut, flanellipaita ja puukengät. Ne on sitten hyvät! Jostain kumman syystä puupohja on rentouttava jalkapohjalle. Minulla on myrkynvihreät ruotsalaiset nahkanilkkurit. Niillä on täällä hyvä kopsutella, lattiat kun ovat vähän vilpoiset.

Ulkona olisi paljon tehtävää. Pihalta on yksi koivu katkennut puolivälistä. Se pitää sahata ja pilkkoa, mutta sen homman jätän siihen kun poika on paikalla. Opetan moottorisahan käytön.

Pihasaunan kiukaankivet pitää vaihtaa ja sauna pestä. Mutta sekin saa nyt odottaa, vielä on siivottavana vintti.

Tämä mökki on sellainen oma mausoleumini. Täynnä muistoja. Joka kerta kun siivoan jotakin särkyy. Tällä kertaa aasi tippui ikkunalaudalta, ja sen korvat katkesivat. Harmittaa. Edellisellä kerralla hajotin prinsessa Diana ja Charlesin häiden muistolautasen. Se vasta harmittikin! Yritän selittää asian itselleni niin että tavaraan ei saa kiintyä, vaikka ne rakkaita muistoja olisivatkin. Siksi sellaiset hajoamiset pitää ottaa vastaan eräänlaisena luopumisharjoituksena.

Siivotessani löysin kipon, missä oli monta porsliinihevosen jalkaa. Pienenä hevostyttönä keräsi porsliinihevosia. Alkavat olla jo kaikki enemmän ja vähemmän hajonneita. Olen niitä heppoja heittänyt pois, jättänyt ehjät jäljelle. Mutta näköjään kavioita on vielä jäljellä kipossa! Ehkä kasvatan pääsiäiseksi rairuohoa ja pistän jalat sinne törröttämään koristeeksi tipujen joukkoon. Tulee sellainen surrealistinen  pääsiäinen. Sopii hyvin epidemiateemaan.

Tästä tuleekin epidemiapääsiäinen ja epidemiavappu. Vaikea kuvitella vappua ilman juhlivia ihmisjoukkoja. Hiljainen vappu taitaa olla edessä.

Vaikka tämä omaehtoinen mökkikaranteeni kestäisi pitkäänkin, en usko pitkästyväni; virkkauslankaa on riittävästi, kirjahylly täynnä vanhoja kirjoja ja Valittuja Paloja, vintillä säkki savea ja kipisiä, jos luovuuskohtaus iskee ja huvittaa tehdä kipsipäitä. Äidin vanha ompelukonekin on, jos ompeluinto sattuisi iskemään, tosin sitä epäilen, olen huono ompelemaan, ei ole minun kakkupala. Vanhoja entisöintiä kaipaavia ikkunoita riittää. Itse asiassa koko talo pitäisi maalata.

Ainoa asia mikä harmittaa on ryhmäliikuntatuntien loppuminen. Olen päässyt niin hyvään vauhtiin, että en millään haluaisi keskeyttää treenejä. Nyt täytyy sitten harrastaa sauvakävelyä ja punnertaa itsekseen. Ja käydä kävelyllä metsässä. Ei paha.

Keski-ikäinen, keskipaksu, Keski-Suomesta

Uusimmassa Kotiliedessä (nro 5) on artikkeli Vaateahdistus: Keski-ikäinen ja keskipaksu nainen tilittää.  Toimittaja jutussa on Riikka Lehtovaara.

Suomalaisten 50–59 -vuotiaiden naisten keskimääräinen vyötärönympärys on 92 cm ja keskipaino 76 kg.

Kaupan myyntitilastojen mukaan Suomen suosituin vaatekauppa on Prisma. Siellä suosituimmat koot ovat 40-46, ja prosentuaalisesti nopeimmin kaupasta häviävät koon 46 naistenvaatteet.

Tunnistan toimittaja Lehtovaaran ahdistuksen. Minäkin olen normaali nainen, siis keskiverto ja keskipaksu. Viime sunnuntaina olin keskiaikaisen musiikin konsertissa. Pidän kovasti keskiaikaisesta musiikista, ja luulen että se johtuu tästä keski-alusta. Kaikki keski- on niin minua. Olenhan kotoisinkin Keski-Suomesta. Se ei kuitenkaan ahdista.

En yleensä punnitse ja mittaile itseäni. Mutta muistan sen järkytyksen päivän, kun kävin vaa’alla ehkä noin kymmenen vuotta edellisestä kerrasta, ja vaaka näytti yli 70 kiloa. En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella painavani yli 70 kiloa! Näin vain on. Painan 73 kiloa.

Ilmeisesti luut isonevat keski-iässä. Hyvä on, joo-joo, olen lihonut. En enää mahdu hääpukuun vuodelta 1994. En edes mekkoon vuodelta 2003. A-linja on suosituin vaatemalli, ja a-olut parasta olutta. Olen siis vaateteollisuuden b-luokan asiakas. En enää hoikka. Minulla on liian isot rinnat, paitojen etumukset nousevat siksi liian ylös. Hartioista kiristää, koska minulla on hartiat. Pohkeetkin ovat alkaneet leventyä, ikään kuin kaksi jalkaani olisi väsynyt pitämään minua pystyssä, ja päättäneet vankistua. Toisaalta niinhän puutkin kasvavat. Ensin ne kasvavat täyteen pituuteensa, sitten alkavat paksuuntua. Ihan sama ihmisellä.

Vyötärönympärystäni en ole mitannut enkä sitä tiedä, mutta sisältöä on. Sen huomaa siitä että nettikaupasta ei voi ostaa hameita tai housuja, koska todennäköisesti ne kiristäisivät vyötäröltä.

Vyötäröltä kiristäviä vaatteita löytyy myös omasta vaatekaapista. En tiedä, mistä ja miten ne sinne ovat tulleet. Varsinkin housuja. Onneksi on olemassa mekkoja. Olenkin jo aiemmin hehkuttanut muotisuunnittelija Miia Halmesmaan vaatteita. Ne ovat mahtavia juuri sen takia, että eivät kiristä. Jos on kylmä sää, alle voi pukea vaikka miten paljon lämpimiä vaatteita, mekko mahtuu silti päälle, koska on ylisuuri one size.

Onneksi vaateteollisuuskin kehittyy. Samaisessa Kotilieden artikkelissa ennustettiin että tulevaisuudessa suuntaus on pois massamuodista. Yksilöllisyyttä aletaan arvostamaan ja vaateteollisuuden kehittyessä se voi myös vastata paremmin yksilöllisyyden vaatimuksiin. Ehkä tulevaisuuden vaatekaupassa vartalomme skannataan, ja saamme juuri meidän mitoilla tehdyn vaatteen postissa kotiin. Onhan jo nyt ainakin farkkuja saatavilla juuri omilla mitoilla, mutta tietenkin varsinkin kalliita sellaisia.

Äskettäin katselin tarjouslehden kuvastoa. Siellä mainostettiin push-up farkkuja. Olen kyllä kuullut push-up liiveistä, mutta että farkkujakin. Ilmeisesti ne nostattavat takapuolta, oletan. Nythän pitää olla iso brasilialainen takapuoli. Juuri sitä minulla ei ole. Päin vastoin, sellainen tylsä litteä, keski-ikäisen takapuoli. Kovilla penkeillä saattuu istua pitkään, kun omat pehmikkeet puuttuvat.

Ystävä vinkkasi vaihdevuosi-ikäisille suunnitelluista alusvaatteista ja yöasuista. Niiden kangas on suunniteltu erityisesti auttamaan kuumissa aalloissa. Löytyy netistä becomeclothing.com  Kuulostaa mahtavalta. Pyydän äitienpäivälahjaksi yöpaidan. Jospa helpottaisi yöunia.

Kyllä kehitys kehittyy. ja me sinä samalla. Tunika ja leggingsit eivät enää ole ainoa vaihtoehto keski-ikäiselle. Paitulikansa pääsee toteuttamaan itseään myös pukeutumisella. Rohkeutta ja persoonallisuutta pukeutumiseen.

Kurttuja saa olla naamassa, mutta ei mekossa. Paitsi pellavamekossa.

 

Tervetuloa uusi, introverttien aika

Olisikohan kuulkaa niin että ekstroverttien aikakausi on vihdoinkin päättymässä ja introverttien alkamassa? Muutamia ennusmerkkejä olen ollut havaitsevanani.

Aamutelevisiossa haastateltiin Suomen euroviisuedustajaa Aksel Kankaanrantaa. Hienoa että juuri hän voitti! Niin erilainen kuin muut pinnalle pyrkivät: vaatimaton, hiljainen, varautunut, introvertti!

Haastattelussa Aksel kertoi itsestään. Hän sanoi että ei halua elämöidä ja tehdä julkisuustemppuja. Kaikki sellainen vie huomion itse tekemiseltä, siltä mikä hänestä on tärkeintä eli musiikista. Hän haluaa että huomio kiinnitetään musiikkiin, ei häneen itseensä, hän ei ole tässä tärkeää.

Voi miten raikas näkökulma kaiken koohkaamisen ja minäminäminä, katso minä tässä -meuhkaamisen jälkeen!

Seuraavaksi haastattelussa oli entinen räppäri Mikael Gabriel vuoden julkisuustaon jälkeen. Siinäpä oli muuttunut mies. Rauhallinen, seesteinen, miltei vaatimaton, humble. Oli tehnyt uudenlaista musiikkia, lopettanut räyhäämisen. Kuunteli haastattelijan kysymyksiä, vastasi niihin, puhui miltei hiljaa.

Saapas nähdä, milloin tähän vaatimattomuuden genreen liittyvät myös muut?

Hesarissa oli 9.3. Heidi Moision ajatuksia herättävä kolumni ”Miksi kukaan ei käske ekstroverttiä vaikenemaan?” 

Hyvä kysymys, miksi ei?

Kukapa ei olisi ollut palaverissa, koulun vanhempainillassa, sukujuhlissa tai muussa tilanteessa, missä joku omaa ääntään ja omia ajatuksiaan jumaloiva jatkaa loputonta välimerkitöntä monologiaan.

Introverttejä käsketään reipastumaan ja rohkaistumaan, siitä vain reippaasti esitelmöimään ja ihmisten ilmoille. Miksi ekstroverteille ei sanota että turpa kiinni ja rauhoitu. Anna muillekin tilaa. Opettele kuuntelemaan. Opettele olemaan hiljaa. Jollakin muullakin voi olla asiasta sanottavaa, vieläpä fiksumpaa kuin sinulla.

En muita missä vaiheessa tämä ekstroverttiaika alkoi? En osaa sitä paikallistaa. Missä vaiheessa aloimme ihannoida juuri heitä? Milloin vaatimattomuus, nöyryys, asialinja ja asiassa pysyminen unohtuivat? Missä kohtaa asiaa tärkeämmäksi tuli huomio?

Kyllä. Nyt aika on kypsä introverteille. Aika sanoa hyvästit huomiotaloudelle. Tervetuloa back to the fact.

Aksel Kankaanranta; kiitos että näytät tässä loistavaa esimerkkiä! Onnea Euroviisuihin. Hyvin menee. Laulussasi on sanoma, samaa sanoi jo Ovidius aikoinaan omalla tavallaan, ei saa takaisin aaltoa, joka meni jo. Sinun laulussasi se sanotaan:
But we never know what we have
Until it’s over and we’re looking back

Karsintojen toiselle sijalle jäi ennakkosuosikki Erican Cicciolina. Siinä sanotaan mm. näin:

”Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

ja

”Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas”

Nämä kaksi Suomen euroviisukarsinnan kaksi kappaletta edustavat täydellisesti introverttiyttä ja ekstroverttiyttä.

Introvertti voitti.

Oppimisen paikka koko ihmiskunnalle

Usein ihmiselämässä kokemamme haastavat ajanjaksot ohitettuamme ja niistä pää pinnalla nippanappa pysyen selviydyttyämme, koemme vaikeat ajat elämän käännekohdiksi. Työttömyys, vakava sairaus, onnettomuudet, erot ynnä muut ovat oppimisen paikkoja. Opimme itsestämme uutta, arvomaailma muuttuu, silmät avautuvat ja ymmärrämme, mikä elämässä on viime kädessä tärkeää.

Näin meille naistenlehdissä ja elämäntaito-oppaissa opetetaan ja esimerkitetään.

Elämme parhaillaan yhdessä, koko maailma, vaikeaa aikaa. Tuntuu siltä kuin luonto/kohtalo/maailmankaikkeus yrittäisi opettaa meille jotakin – vieläpä varsin kovalla kädellä.

Korona-epidemia voi olla silmiä avaavaa oppimisen aikaa. Mikä elämässä on viime kädessä tärkeää? Pitäsikö asiat maailmantaloudessa, kaupassa, matkailussa, ruuantuotannossa, teollisuudessa tehdä toisin? Tai jos ei, niin ainakin oivallamme, miten riippuvaisia olemme toisistamme, virukset – niin kuin eivät saasteetkaan – tunne rajoja. Ne ovat demokraattisia, rahalla ja asemalla ei niistä voi suojautua. Etninen tausta ei auta, puolueella tai uskonnolla, ihonvärillä tai koulutuksella ei ole merkitystä.

Eria asia on, otammeko opiksemme. Muuttuuko mikään. Tai missä määrin. Mutta mietinnän paikka tämä on. Ja kotikaranteenissa sitä on aikaa miettiä, jos sellaiseen joutuu.

Ehkä opimme arvostamaan enemmän lähimatkailua, ruuan ja tavaroiden lähituotantoa, näemme rahamarkkinoiden epävakauden ja epäluotettavuuden, käyrät eivät ikuisesti vain nouse, tuotanto ja kulutus ei voi ikuisesti vain kasvaa.

Riittäisikö vähemmän? Voisimmeko elää pienemmin?

Tai jos ei muuta niin ainakin opimme oikeaa käsihygieniaa. Ja ehkä tulevaisuudessa sairaana ei enää lähdetä töihin tai ylipäätään ihmisten ilmoille, maltetaan sairastaa kotona. Ehkä opimme huomioimaan toisia.

Oppimisen paikka ihmiskunnalle. Olisipa hienoa, jos tulevaisuudessa historiankirjoissa tätä aikakautta kuvattaisiin ajanjaksona, jolloin ihmiskunta teki elämäntapamuutoksen, joka pelasti maailman ja luonnon ja viime kädessä ihmisen itsensä.

Kaikki maailman naiset liittykää yhteen!

Naistenpäivää vietetään ihan väärässä paikassa. Sitä pitäisi viettää Intiassa, Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Ja Turkissa.

Katsoin järkyttyneenä Yle Areenalta Ulkolinjan dokumenttia Aasian poikamiespommi. Aasiasta puuttuu 177 miljoonaa naista agressiivisen väestönsuunnittelun seurauksena. Kaikille miehille ei löydy vaimoa, he eivät voi perustaa perhettä. Siitä seuraa tyttölasten kidnappauksia, ihmiskauppaa, orjuutta, (joukko)raiskauksia ja ylipäätään rikoksia ja levottomuuksia.

Kiinassa pieniä tyttöjä kidnapataan ja kasvatetaan uudessa perheessä ”omana” tyttönä oman, biologisen poikalapsen kasvukumppanina. Ideana on, että he aikuistuttuaan menevät naimisiin keskenään. Näin vanhemmat voivat varmistaa, että oma poika saa vaimon itselleen. Ja jos jostain syystä nämä ”sisarukset” eivät haluaisikaan mennä naimisiin keskenään, tytön voi myydä morsiameksi toisaalle. Kidnapattu tyttö on hyvä sijoitus joka tapauksessa.

Dokumentissa oli myös yhtenä esimerkkinä intilainen nainen, joka kidnapattiin, ja joka joutui pakkoavioliitton ja seitsemän muun miehen seksiorjaksi. Onneksi naisella oli sinnikäs veli, joka sai apua ihmisoikeusjärjestöltä. Nainen löydettiin ja vapautettiin. Kidnapatun naisen ”aviomies” väitti kivenkovaa, että kyllä on menty naimisiin ihan laillisesti ja tässä on todistajiakin. Taisivat olla miehen kavereita, jotka käyttivät samaa naista seksiorjana.

Intiassa tehtiin väestönsuunnittelun nimissä 50- ja 60-luvuilla pakkosterilointeja ja pakkoabortteja, vieläpä varsin huonoissa ja epäinhimillisissä olosuhteissa. Eräs ulkomainen gynekologi oli toimenpiteitä nähtyään kirjoittanut, kuinka hän on tehnyt vastaavia toimenpiteitä omille tutkimuskoirilleen paremmissa olosuhteissa ja kivuttovammin.

Etelä-Koreassa on myös iso naisvaje 50- ja 60-luvuilla tapahtuneen väestönmuokkauksen seurauksena. ”Onneksi” vaimon voi ostaa 10.000 eurolla Vietnamista. Tulee kuulemma nättiä lapsia. Mielellään poikavauvoja – vieläkin. Nyt abortit on kielletty, mutta niitä tehtään silti, koska tyttöjä ei haluta – vieläkään.

Aamu-uutisissa näytetään naistenpäivän mielenosoitusta Istanbulista Turkista. Täysissä varustuksissa olevat mellakkapoliisit ovat naisten kimpussa. Naisten, joilla ei ole mitään suojavarustusta. Paljain käsin yrittävät työntää mellakkapoliiseja loitomalle.

On pitkä matka siihen että Intiassa, Kiinassa, Turkissa – tai Venäjällä – on omat sannamarinit ja tarjahaloset. Että naisten on mahdollista päästä politiikan ja yhteiskunnan huipulle.

Jos joskus laulettiin että kaikki maailman proletariaatit liittykää yhteen, pitäisi nyt laulaa: kaikki maailman naiset liittykää yhteen!

Nainen on joutunut olemaan politiikan kohteena. Naisia on pakkosteriloitu, pakkoabortoitu, jossakin abortit ovat kielletty, ja niitä tehdään vaarallisissa olosuhteissa. Naiset ovat olleet ja ovat kauppatavaraa, myyty vaimoksi, seksiorjaksi, kotiapulaisiksi.

Länsimaissa naiset on välillä haluttu kotiin, välillä töihin. Nyt pitäisi ryhtyä lapsentekotalkoisiin ja tehdä paljon suomalaisia lapsia, että yhteiskunnan rattaat eivät hyydy.

Katson Yhdysvaltojen presidentinvaalien esikarsintoja. Yli 70-kymppisiä harmaita pappoja. Ajattelen, miten hienoa on se, että meillä Suomessa on uskallettu tehdä sukupolvenvaihdos. Uskon että maa, joka uskoo ja luottaa nuoriin ja uuteen sukupolveen on valmiimpi tulevaisuuteen.

Vanhalla ihmisellä voi olla paljon kokemusta, mutta ei ehkä visioita. Tai visiot perustuvat epärealistiseen, menneen aikakauden, oma huippueran takaisin saamiseen. Mutta kehityksen kelloa ei voi siirtää kesäaikaan. Pitäisi olla ymmärrystä ja taitoa mennä eteen päin. Ottaa isoja askeleita.

Yhteiskuntien ja politiikan johtopaikoille tarvitaan heitä, joiden elämän momentum on juuri tämä. Joiden tietotaito on ajantasaista, ja joiden katse on tulevaisuudessa.

Miten se Suomen euroviisuedustaja Aksel Kankaanranta osuvasti laulakaan:

We had a good ride
But we never know what we have
Until it’s over and we’re looking back

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Surevat sisko

Olipa terapeuttinen kokemus, kerta kaikkiaan!

Kävin katsomassa Klaus Härön ”Elämää kuoleman jälkeen” – elokuvan. Ihan sattumalta huomasin että elokuvasta oli ennakkoesitys Maximissa Helsingissä, ja itse ohjaaja paikalla. Sinne siis!

Elokuva perustuu Klaus Härön omakohtaisiin kokemuksiin. Hän oli vähän päälle parikymppinen opiskelija äidin kuollessa syöpään. Isä oli väsynyt pitkästä sairausajasta, ja hän olisi halunnut päästä hautajaisista mahdollisimman vähällä.

Elokuva kertoo kuoleman ja hautajaisten väliin jäävästä ajasta. Ajasta, jolloin pitäisi osata surra yhdessä, ja samalla hoitaa monia käytännön asioita. Aina ei kuitenkaan mene niin kuin Strömsöössä.

Elokuvassa minua kosketti eniten isän ja tämän sisaren välinen suhde. Se oli aivan kuin minä ja veljeni. Veljeni oli perheetön poikamies, erakko äkäpussi, joka vältteli kaikkea ja kaikkia. Ovi oli tiukasti säpissä. Minä änkesin itseäni hänen elämäänsä, ja siitä hän ei pitänyt yhtään. Kun kysyin miksi, hän vastasi no kun sinä olet sellainen mrs Hyachinth. 

Niin olinkin. Tunnistin itseni. Osuva analyysi minusta. Hääräsin ja puutui hänen elämäänsä, koska olin huolissani, välitin ja rakastin.

Sain vuosi sitten puhelinsoiton, olin rautakaupassa ostamassa remonttitarvikkeita, kuulin että veljeni kuolisi, kyse olisi päivistä ehkä tunneista. Vasara tippui ihan konkreettisesti. Lähdin saman tien 400 kilometrin päähän hänen luokseen. En edes käynyt hakemassa hammasharjaa tai vaihtovaatteita. Matkan varrelta ostin paksut sukat, koska sää pohjoiseen päin mentäessä viileni.

Kun saavuin kuolinvuoteen ääreen, veljeni hymyili ja sanoi – ei enää äkäisenä siitä että puuttuisin hänen elämäänsä, nyt ääni oli helpottunut:  Hyasintti tuli!

Niin tuli. Ja oli.

Ne sukat on minulla vieläkin. Ei mitkään erityisen kauniit, harmaat fleece-sukat, porojen ja lumihiutaleiden kuvia. Alelaarista ensimmäiset, mitkä käteen osuivat. Paikallisesta S-marketista. Samalla ostin evääksi karjalanpiirakoita ja banaaneja. Sukista tulee mieleen ne muutamat päivät sairaalassa veljen luona. Saattohoitosukat. Käytän kotona iltaisin, miltei päivittäin, jos varpaita palelee.

Tästä kaikesta on aikaa miltei vuosi. Tapahtui huhtikuussa vuosi sitten. Löytyy blogin arkistoista, jos niihin aikoihin haluaa palata, mutta itse en. En sen kummemmin.

Hyvällä, hoitavalla tavalla Klaus Härön elokuvan Elsa ja Nisse ovat minä ja veljeni.  Sellaista se on sisaruus, välittäminen, rakkaus ja kiintymys, se ilmenee nahisteluna.

Huvittavinta oli, että elokuvan Elsalla oli virkattu myssy päässään. Minulla oli myös itse virkkaamani myssy kun menin elokuviin. Mietin vielä eteisessä, laitanko Queen-pipon vai virkatun myssyn, ja päädyin myssyyn, koska ei ollut kovin kylmä. Pipossa voi tulla kuuma.

Elokuvan jälkeen kävin kiittämässä ohjaajaa ja Elsan esittäjää. Sanoin olevani tosielämän Elsa, johan sen virkattu myssyni todistaa!

Kotimatkalla avasin kännykän. Sinne oli tullut viesti ystävältä.

Hänen veljensä oli kuollut tänään. Kuukausi sitten kuuli sairastavansa syöpää.

Mitä minä voin tehdä, millä sanoilla, teoilla lohduttaa?

Ehkä virkkaan ystävälle Elsa-myssyn. Surevat siskot käyttävät sellaisia.

Elokuvasta jäi mieleen erityisesti eräs lause. Se meni jotenkin niin että Suru on iso hiekkakasa, jota ei voi viedä pois kauhakuormaajalla. Suru on hiekkakasa, joka pitää lapioida pois käsin.

Niin se on. Suru on hidasta. Veljen kuolemasta on vuosi, sitä asiaa minä lapioin, hiekkakasa on vielä iso. Klaus Härön äidin kuolemasta on parikymmentä vuotta. Hän lapioi sen viimeisiä rippeitä pois tässä elokuvassa.

Otan osaa. Meidän kaikkien, jokaisen suruihin ja kaipauksiin, viimeisiin jäähyväisiin, niiltä ei välty kukaan.

Jatketaan lapiointia.

Ps. Jos joku jäi miettimään mieheni selkäleikkausta, se oli tänään ja meni hyvin! Kaikki hyvin!

 

 

Arvostan sinua, Pate Mustajärvi

Hatunnosto Pate Mustajärvelle, äijärockin kuninkaalle! Hesarissa 4.3. oli Paten haastattelu, joka antoi paljon ajateltavaa.

Popedan keikat olivat aina alkaneet Maamme-laululla ja päättyneet Porilaisten marssiin, ja Pate piti itseään isänmaallisena ihmisenä. Emma-gaalassa joku Patelle tuntematon blondi pyysi päästä kaverikuvaan. Blondi oli perussuomalaisten Laura Huhtasaari, ja pian Pate oli somessa julistettu natsiksi.

Pate on isänmaallinen, mutta ei toisia poissulkevalla tavalla. ”Kaikki fundalismi on vaarallista”, sanoo Pate. ”Isänmaallisuutta käytetään nykyisin hyväksi. Se lähtee käsistä”. Pate riisui leijona-riipuksen kaulaltaan, ja laittoi keikkajulisteen taustaksi sateenkaaren ja my little ponyn.

Tuntuu varmasti pahalta, jos oma identiteetti ja työ ”kaapataan” ideologialle, jota ei itse hyväksy. Ja kaiken päätteeksi tulee vielä tuomituksi ja saa leiman omaan otsaansa.

Pate Mustajärvessä on meille kaikille hyvä esikuva: tavallinen mies, joka seisoo omilla jaloillaan, ajattelee omilla aivoillaan, joka osaa myös tunnustaa tehneensä itse virheitä, ymmärtää maailman muuttuneen ja yrittää sopeutua nykyiseen. Erinomainen esimerkki siitä, minkälaisia ja miten meidän jokaisen tulisi olla ja toimia. My sincere respect!

Isänmaallisuus on totisesti muuttunut vuosien varrella. Työskentelin 90-luvun lopulla mainostoimistossa, ja minulla oli tapana pukeutua itsenäisyyspäivän aattona töihin äidin vanhaan kansallispukuun. Otin myös mukaan cd:n, missä oli Porilaisen marssi ja muuta tunnelmaa nostattavaa Suomi-musiikkia.

Tunnelma ei ollut vakava, pikemminkin karnevalistinen. Iloista ilakointia Suomen syntymäpäivän johdosta.

Töissä oli työntekijä Ruotsista. Hän ihmetteli touhua, ja sanoi että tuollainen ei olisi mahdollista Ruotsissa. Siellä ei saa olla tuolla tavalla isänmaallinen. Ruotsissa oli jo tuolloin ääriajattelua, ja isänmaallisuus leimattu äärioikeistolaiseksi ja etnonationalismiksi.

Muistelen ihmetelleeni. Että minun viattomassa hörhöilyssä tuohivirsuissani Porilaisten marssin tahdissa voisi olla jotakin pahaa? Vieläkin ihmettelen samaa, enkä tiedä, mitä ajatella asiasta. Olo on kuin Patella.

Kansallispuku on jäänyt kaappiin.

Ehkä pitäisi tulla ulos kaapista.

Pukeutua jälleen kansallispukuun. Ehkä taustalle on syytä laittaa sateenkaari , Benettonin mainos ja my little pony, että ei tule väärinymmärretyksi. Minulle kaikki käy. Paitsi ei fundamentalismi. Missään asiassa. Siinä olen täysin Paten linjoilla.

Ps. Tuli tuossa mainittua Benettonin mainokset. Tupsahtivat kirjoittaessa mieleen. Muistatteko, ne missä oli aina kaiken rotuisia ihmisiä? En muista nähneeni pitkään aikaan. Miksiköhän? Onkohan niistäkin tullut jotenkin paheksuttavia?

 

 

 

Hysterian sakea sumu

Ihailen lasten tekemää taidetta Snellmannin ala-asteella, missä käyn jumpassa. Viimeksi siellä roikkui katosta outo keinujengi. Todennäköisesti paperimassasta valmistettuja hahmoja keinumassa, kukin omassa keinussaan. Jokaisesta hahmosta roikkui lappu, ja siihen oli lehdestä leikatuista sanoista kirjoitettu viesti. Eräässä lapussa luki: ”Minua pelottaa paljon. Mutta minä teen sen.”

Kyseinen keinuhahmo puhutteli minua. Vasta kotona myöhemmin illalla ymmärsin miksi. Minuakin on pelottanut viime päivinä.

Mies menee selkäleikkaukseen. Sitä on odotettu koko talvi, ja nyt se vihdoin tapahtuu, ihan kohta. Järjellä ymmärrän että ei sitä kannata pelätä. Vähän sama kuin pelkäisi lentämistä. Joka päivä lennetään onnistuneesti, joka päivä leikataan potilaita.  Yleensä kaikki menee hyvin. Mutta jotenkin se mutta ja jos pelottavat. Mitä jos.

Yöllä heräsin, enkä saanut unta. Hieraisin silmääni, ja minusta tuntui että en hetkeen nähnyt silmällä mitään. Piti nousta katsomaanvpeilistä, että onko silmä siinä vielä. Oli se. Olin ihan varma, että verkkokalvo on irronnut. Että kohta maataan tässä vierekkäin, mies liikuntakykynsä menettäneenä ja minä sokeana.

Siinä meni loputkin yöunet. Ehdin jo suunnitella, että nyt kyllä tarvitaan jonkinlainen kodinhoitaja ainakin aamupäiviksi. Joka voi käydä ruokakaupassa, laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Että ei voi edellyttää perheen ainutta tervettä kuusitoistavuotiasta lukiolaista tekemään sitä kaikkea.

Aamulla menin terveyskeskukseen näyttämään silmää, että onko verkkokalvo revennyt. No ei ollut.

Autossa laitoin radion päälle. Sieltä tuli aina joku kuolema-aiheinen biisi. Älä lähde vielä pois tai Oothan tässä vielä huomenna.

Pirkko pyysi mukaan meedioiltaan. Ei, en voi lähteä. Veljen kuolemasta on kohta vuosi, ei oma mielenterveys kestäisi, jos se ryhtyisi siellä kummittelemaan. Ostin liput elokuviin: ”Elämää kuoleman jälkeen”. Yhtä kuolemaa ja tuonpuoleista!

Ilma on ollut hysteriasta sakeana. Olen miettinyt, mitä minulle oikein yritetään  viestiä?

Onneksi tuli helpotus, vieläpä varsin yllättävältä taholta! Olen kävellyt jumpasta kotiin tuntemattoman mummelin kanssa, joka asuu samalla suunnalla.

Eilen hänen puhelimensa piippaili vähän väliä. Nainen kertoi että mies on ollut leikkauksessa. On juuri toennut nukutuksesta, ja lähettelee nyt viestejä, mitä kaikkea pitää tuoda sairaalaan.

Selvisi että mummelin mies on ollut täsmälleen samanlaisessa selkäleikkauksessa ja samassa paikassa! Aamuseitsemäksi oli hänet sinne vienyt, ja nyt jo soitteli ja pyyteli kännykän laturin johtoa ja muuta.

Jumppamummoakin oli pelottanut. Hekin olivat odottaneet leikkausta koko talven, lokakuusta asti.

Nyt se oli ohi, kaikki oli hyvin.

Jumppakaverimummon oma, vastaava kokemus ja koulun katossa roikkuva keinuja, joka pelkäsi, mutta päätti olla välittämättä, toivat omalla tavallaan lohtua. Hysterian sakea verho väistyi. Tuli turvallinen ja seesteinen olo. Ei kannata huolehtia asioista, joille ei voi mitään.

Nyt seuraan mummon jalanjäljissä ja ajattelen niin kuin koulun katossa keinuja: ”Pelottaa, mutta se tehdään silti”.

 

 

 

 

Huhuu, täällä on elämää muissakin ikäryhmissä kuin nuorissa!

Tulin kansalaisopiston samba-tunnilta. Täytyy sanoa että siinä lajissa olen oman mukavuusalueen ulkopuolella, kaukaisessa epämukavuusperiferiassa, aivan tuntemattomalla maaperällä.

Ei ole lanne letkeä, ei. Enkä millään saa tärisytettyä käsivarsia ja rintakehää. Miten voi astua nopeasti kuin hiiri, jos aivot ovat etanan?

Mutta en aio luovuttaa. Onneksi tässä iässä ei enää tunne häpeää, tai tuntee vain vähän. Niin vähän että sen voi piilottaa takataskuun.

Uskon että tanssi tekee hyvää. On pakko jättää järki narikkaan, yrittää antaa musiikin viedä. Hetkittäin tanssi sujuukin paremmin kun sitä ei edes yritä ajatella, antaa vain mennä.

Oma opettaja oli sairaana, hänellä oli sijainen, joka ei ilmeisesti ihan tiennyt, minkä tasoisia oppilaita olemme – eli aloittelijoita. Oli vähän vaativampi tunti kuin normaalisti.

Tuli hirveä nälkä. Linnoittauduin keittiöön syömään kaiken mitä löysin. Meillä on keittiössä tv, ja avasin sen seurakseni. Siellä tuli uusi sarja nimeltä Fitness-päiväkirjat. Ohjelmassa neljä erilaista naista, jotka työskentelevät liikunnan parissa, kertovat elämästään. Oli ammattitwerkkaaja, fittnessurheilija, kauniissa valkoisessa talossa elävä entisen jääkiekkoilijan vaimo, joka vetää liikuntatunteja sekä hyvinvointi- & liikuntavalmentaja, entinen urheilija Turusta.

Mutta mitä häh? He kaikki olivat hoikkia, nuoria ja nättejä naisia, sellaisia juuri pakasta vedettyjä 20 – 30 -vuotiaita. Jotenkin olisin kaivannut mukaan edes yhtä Kike Elomaa -tyyppiä, vanhempaa, liikunnallista naista. Ei kaikki asiat tapahdu vain nuorille. Huhuu, täällä on elämää muissakin ikäryhmissä!

Hiihtoladuilla, kuntosaleilla ja jumppatunneilla näkee todella kovakuntoisia naisia kaikista ikäryhmistä. Mutta heitä ei näy mediassa. Ehkä senkin aika vielä tulee, nyt kun tämä emansipaation toinen, vai onko tämä jo kolmas (?), aalto ja #metoo’t on eletty. Ehkä sitten tulee #youwillbeoldwomantoo aikakausi, ja vanhemmat naisikäluokat löydetään. Nythän sitä ihmisryhmää on olemassa vain neljä henkilöä: Aira Samulin, Lenita Airisto, Seela Sella ja Pirkko Saisio. Pistetään siihen vielä Tarja Halonen kaupan päälle.

Asiasta kukkaruukkuun. Sattui ennen jumppaa joutilas luppotunti, ja matkan varrelle Sinebrychoffin taidemuseo. On muuten vaikea nimi tuo Sinebrychoff, ei meinaa osata kirjoittaa oikein. Tunsin kauan sitten markkinointipäällikön, joka työskenteli samannimisessä panimossa. Hän kertoi, että oli ennen työpaikkahaastatteluun menoa opetellut kirjoittamaan firman nimen oikein. Olisi ollut noloa, jos ei osaisi kirjoittaa työpaikan nimeä oikein. Kyllä se on perusedellytys työn saannille.

Taidemuseossa oli Edelfeltin tekemiä teoksia Venäjän ruhtinasperheen lapsista. Siihen aikaan ylhäisön pikkupojat puettiin röyhelömekkoihin, ja heillä oli pitkät hiukset ruseteilla. Eli pienet pojat puettiin tytöiksi. Mitähän ne siitä tuumasivat? Ja mitä aikuiset miehet siitä ajattelivat? Eikö se ollut yhtään noloa tai naismaista?

Taidetta ihmetellessäni mietin nykysuuntausta, missä lasten oma sukupuoli-identiteetti pyritään häivyttämään. Tyttöjä ei erityisemmin rohkaista tyttöyteen, eikä poikien poikuuteen, saa olla ihan vain ihminen. Että on sitä lapsen kasvatuksessa ollut moninaisia vaiheita, jos muutama sata vuotta sitten pojat puettiin tytöiksi. Mitähän ne leikkivät silloin? Leikkivätkö pyssyleikkejä röyhelömekoissa? Vai olivatko leikitkin tyttömäisiä?

Onneksi nykyisin saa sentään pukeutua miten lystää, ihan kaiken ikäisenä – ainakin länsimaissa. Joissakin kulttuureissa pukeutumisen määrä yhteiskunta, mikä on sopivaa ja mikä ei. Ja meillä tietenkin jossain määrin sää. Pakkanen tai vesisade asettaa omat reunaehtonsa. Mutta muuten pukeutumisella voi ilmaista omaa persoonallisuutta tai elämäntapaa.

En tiedä, mistä aloitin ja miten tähän päädyin, enkä keksi yhtään älykästä loppuklausuulia. Olkoon sitten tällainen, ajatusoksennus, tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

Kaula kuin kalkkunalla

Sain joskus mieheltäni lahjaksi amerikkalaisen Nora Ephronin kirjan En voi mitään kaulalleni. Olisi varmasti aika lukea kirja uudelleen. En nimittäin todellakaan voi enää mitään kaulalleni.

On jälleen se aika vuodesta, kun kevätaurinko paistaa paljastavasti. Kylläpä olohuoneessa onkin nuhruista ja pölyistä, ja naama taas talven aikana valahtanut. Poskijuonteet syventyneet.  Entäpä kaulan iho! Niin on kuin kalkkunalla.

En muista enää, mitä Nora omasta kaulastaan kirjoitti. Muistelen että osittain jutut olivat vähän jenkkimurheita, mutta aina on mielenkiintoista lukea, miten naiset suhtautuvat omaan vanhenemiseensa. Uskoisin että länsimaiselle naiselle vanheneminen on vaikeampaa. Täällä nuoruuden ihannointi on viety niin överiksi.

Omassa transformaatiossa vanhaksi naiseksi on uusia käänteitä, sanoisiko takapakkeja. Ehdin jo iloita siitä, että sain vaihdevuosioireet – hikoilukohtaukset ja yöheräämiset – katoamaan aloitettuani rankan treenaamisen. Hikoilin niin paljon urheillessa, että hikeä ei enää tuntunut riittävän kuumiin aaltoihin. Luulin keksineeni pettämättömän keinon välttää kuumat aallot. Höpönlöpö.

Nyt ne ovat palanneet. Oletan että keho on sopeutunut uuteen, urheilulliseen elämäntapaan. Siitä on tullut uusi normaali, ja siksi vaihdevuosioireet ovat palanneet. Harmi juttu. Yritän olla välittämättä.

Iho on ollut aina kuiva ja atooppinen. Nyt se on entistäkin kuivempi. Ostin apteekista kokeiltavaksi uutta probioottivoidetta. On nyt ollut käytössä vasta pari päivää, mutta tuntuu hyvältä. Rauhoittaa ihoa. Ehkä pitäisi ottaa probioottia myös sisäisesti.

Ensi viikolla mies pääsee vihdoin selkäleikkaukseen. Sitä on odotettu koko talvi. Mitään, mitä ei voi perua, ei ole voinut sopia tai suunnitella, koska kutsu leikkaukseen olisi voinut tulla hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Mutta nyt se vihdoin tapahtuu. Toivottavasti kaikki menee hyvin, ja paraneminen ja toipuminen voi alkaa, ja elämä palautuu taas normiuomiinsa.

Tämä on nyt toinen selkäleikkaus hänellä. Edellisestä on kaksi vuotta. Työkaveri kertoi että hänen ex-miehensä selkä on operoitu viidesti! Itsellänikin selkä on joskus vihoitellut, pahastikin. Mutta olen saanut asian kuntoon milloin kiropraktikolla, milloin kipulääkkeillä ja jopa kortisonipiikillä.

Nyt omalla osallani kaikki on ollut hyvin pitkään. Luulen että pilates ja jooga ovat auttaneet. Uskoisin että pilateksesta olisi hyötyä myös miehelleni. Siinä tehdään paljon selän nikamavälejä avaavia liikkeitä. Ja jos on taipumusta niiden tukkeutumiseen, säännöllisestä pilates-harjoittelusta voisi kuvitella olevan hyötyä.

Ainoa ongelma on, miten saisin hänet lähtemään tunneille? Vastustus on jäärätasoa.

Lopuksi vaateasiaa. Sormi meni joogaleggingsien läpi, joten oli aika ostaa uudet. Ilokseni huomasin lehdestä kotimaisen valmistajan, Njallan. Heidän tuotteensa valmistetaan kierrätysmuovista, ekologisuus ja eettisyys ovat toiminnan keskiössä. Tosin tuotteet valmistetaan Kiinassa! Se ei kyllä kuulosta hyvältä. Kuosit ovat luontoaiheisia, koivunrunkoa yms. On ollut kyllä hienoa huomata, kuinka Suomessa on paljon pieniä ”sustainable clothing” -brändejä. Uskon että siinä on vaateteollisuuden tulevaisuus. Vielä kun saadaan tuotantokin lähemmäksi, niin hyvä.