Kauniiden kenkien kesä

Minulla on tälle kesälle oma teema: ”Kauniiden kenkien kesä”.

Aihe juontaa juurensa viime kesään, jonka lampsin miesten rähjäisissä Dude-kengissä. Ostin ne, kun vein autoa huoltoon ja odotellessa kulutin aikaa viereisessä ostoskeskuksessa, missä oli poistomyyntipiste. Siellä huomio kiinnittyi outoihin kenkiin. Niitä koristi pienenpieni miniatyyrikaljapullo ja saumat olivat viimeistelemättömät. Varsinaiset hippikengät. Mutta ihanan pehmeät jalassa.

Ja jalassa ne pysyivätkin aikalailla tiiviisti koko kesän oli sitten päällä kesämekko tai farkkuhaalarit. Perhe risti kenkäni böndekengiksi. Ei tullut arvostusta asiassa. Ja ymmärrän kyllä paheksunnan, mutta kengät nyt vain olivat niin mukavat.

Jonkinlainen trauma siitä jäi. Niinpä päätin että tämä kesä on toisin. Tämän kesän taaplaan näteissä naistenkengissä, joissa jalka näyttää sirolta ja askel on keijunkeveä. Ostin Unisan punaiset balleriinat, joissa varpaiden päällä iso ruusuke.

Eilen kävelin työpalaveriin Annankatua pitkin ja matkalle osui pieni kenkäkauppa Unnas. Varsinainen karkkikauppa naisille. Ostin italialaiset kultaiset balleriinat. Olin niin innostunut että vähän matkaa lampsittuani päädyin myös hattukauppaan ja ostin leveälierisen kesähatun. Nyt on look kunnossa. Eikä perheen tarvitse hävetä.

Mutta pakko tunnustaa: böndekengät on myös pakattu kesäkassiin. Kaiken varalta.

Viihdekäyttöä

Nykylapselle viihdettä on tarjolla aina. Sen kun avaa läppärin tai puhelimen, siellä sitä on tuutin täydeltä. Pätee tietenkin myös meihin aikuisiin. Viihteen määrää elämässä ei rajoiteta yhteiskunnan taholta.

Toisin oli 70-lvulla. Viihdettä annosteltiin Kekkosslovakiassa kansalaisille kuin nykyään Subutexia narkkarille. Ei se silloin tuntunut köppäseltä, mutta jos nyt kuvailee omaa lapsuuttaan nykynuorille, näyttäytyy 70-luku varsin epäviihteellisenä aikakautena.

Tietokoneita tai dvd:tä ei oltu vielä keksitty, ei ollut edes videoita tai VHSsää, joku Netflix olisi ihan dadaa, jos joku sellaista olisi silloin visioinut. Televisiossa oli kaksi kanavaa. MTV:llä ei ollut omaa kanavapaikkaa, sen ohjelmat tulivat YLE1:n lomassa.

Pikku Kakkonen aloitti 1977 ja minä olin jo 10-vuotias, mutta muistan silti katselleeni sitä, koska lastenohjelmakiintiössäni oli iso vaje, ja viihdettä olin saanut kymmeneen ikävuoteen mennessä nauttia ehkä saman verran kuin nykylapsi viikossa. Vieläkin osaan rallatella Pikku-Kakkosen postin tai Iltasadun tunnarin.

Tarzan-elokuvia oli kiva katsella. Äiti hoki vähän väliä: Ei tuo ole totta, tuo on vain elokuvaa. Olisi kyllä mielenkiintoista katsoa vanhat Tarzanit uudelleen. Ei niitä taideta näyttää, ovat liian rasistisia nykymakuun. Siinä sitä oli kulttuurista omimista vaikka muille vuosikymmenille jakaa.

Tulee mieleen se inkkarikohu, mikä oli vähän aikaa sitten jostakin lastenohjelmasta, jossa oli intiaanihahmo. Vanhoissa Tarzaneissa tummaihoisilla (siihen aikaan heitä sanottiin ihan yleisesti ja avoimesti neekereiksi eikä se tuntunut rasistiselta) ei ollut minkäänlasita ihmisarvoa. Niitä tippui kalliopoluilta alas rotkoon ja krokotiilit söi, ja taas äiti sanoi, ”Ei tuo ole totta, tuo on elokuvaa”.

Siihen aikaan ei ollut tummaihoisia tällä päin. Pelkkää kantaväestöä. Eikä silloin matkustettu ulkomailla niin kuin nykyään. Meidän luokalta vain Taina oli käynyt Kanarialla. Mutta sen isä olikin poliisi ja ampumahiihtäjä. Näin tummaihoisen ihmisen ensi kertaa elämässäni 70-luvun lopulla, kun isälle tuli liikevieraita Afrikasta. Asetuimme hyvissä ajoin naapurin Marjon kanssa nurkan taakse asemiin, että varmasti näemme miehen. Nokkimisjärjestys oli minulle tärkeä: minun kuului nähdä tummaihoinen ensin, koska mies oli isän vieras. Sen jälkeen kun minä olin nähnyt, Marjo sai katsoa. OMG. Jo oli touhua!

Takaisin viihdebusinekseen. Radiossa ei ollut kaupallisia kanavia. Sieltä tuli pääasiassa klassista, hartauksia ja politiikkaa. Politiikkaa oli paljon 70-luvulla. Pelättiin ydinsotaa. Puhelinlangat sentään lauloivat lauantaisin. Perjantai-iltapäivällä tuli vihdoin Rock-Radio, josta pystyi nauhoittamaan c-kasetille musiikkia, paitsi että juontaja kiusallaan puhui musiikin päälle.

Television lastenohjelma Niksulan mukaan annoin nimen omalle leikkimökille. Kössi-kenguru seikkaili ja jotain itä-eurooppalaisia piirrettyjä ja muovailuvaha-animaatioita näytettiin, Kylli-täti piirsi kotitakissaan, ja Kasper-käsinukke oli myös, mutta en enää muista, mitä se teki.

Taivas koitti jouluaattona: silloin lastenohjelmia tuli televisioista koko päivän. Walt Disneyn piirrettyjä ja Tom&Jerry’ä. En tykännyt siitä. Pelkäsin että kissa saa kiinni sen neuvokkaan hiiren. En halunnut katsoa. Minun kävi hiirtä sääliksi, vaikka siimahäntiä inhoankin. Niinpä menin Tom&Jerryn ajaksi vessaan ja isoveli huusi, kun vaara oli ohi.

Nyt meillä on kotona Tom&Jerry. Parvekkeella asuu hiiri. Olemme ristineet sen Jerryksi. Jerry livahtaa sisään, jos parvekkeen ovi on auki. En tiedä miksi, koska sisällä sitä odottaa Tom. Tom ei saa Jerryä ikinä kiinni, mutta rakastaa sen vaanimista.

Kissa pitää parvekehiirtä omana virikehiirenään. En yhtään tykkää tästä. Tekisi mieli mennä vessaan piiloon niin kuin lapsena. Jos joku huutaisi, kun hiiri on mennyt takaisin parvekkeelle ja vaara ohi. Itse muistutan päivä päivältä enemmän itä-eurooppalaista muovailuvaha-animaatiohahmoa, eikä Kylli-tädinkään olemus tunnu peilikuvasta vieraalta.

Olisiko niin että siksi tulet, mitä lapsena katsoit?

 

Elämän haastetehtävät

Elämä heittää välillä eteen haastetehtäviä, joiden kohdalla voi vain todeta, että en minä tätä tilannut! Sitten täytyy ottaa lusikka kauniiseen käteen ja yrittää selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla. Kokemus on osoittanut, että jos yrittää pullikoida vastaan, ei tule hyvä. On paras suostua haasteeseen. Siitä selvittyään on entistä vahvempi. Haaste on tärkeä rakennuspalikka, joka kasvattaa ihmisenä. Tekee minua.

Vuonna 2003 minusta tuli äiti ja samaan aikaan oma äitini sai Parkinson-diagnoosin. Muistan, kuinka pojan kastejuhlassa äiti ei uskaltanut ottaa vauvaa syliin. Pelkäsi pudottavansa. Oli raskasta katsoa äidin elämän hiipumista, taitojen katoamista, lopultä koko äidin katoamista, ja samaan aikaan seurata lapsen kasvua ja kehitystä.

Vanhempani asuivat 400 kilometrin päässä. Kävin kerran kuussa pitkän viikonlopun, väillä viivyin viikonkin. Aluksi matkasimme yhdessä lapsen kanssa. Siitä oli varmasti iloa vanhemmilleni. Nähdä ainoa tytär äitinä ja seurata lapsen kasvua.

Jossakin vaiheessa äidin sairauden edetessä lapsi ei enää sopinut kuvioihin. Huomasin että äitiä rasitti lapsen tuoma melu ja hälinä. Jatkoin käymistä yksin, ilman omaa perhettäni.

Minulla oli tunne että olen aina väärässä paikassa. Kun olin vanhempieni luona, tiesin että lapsi ikävöi ja kaipasi, ja ajattelin että minun pitäisi olla omassa kotona. Kun olin kotona, minulla oli huoli vanhempieni selviämisestä, isän jaksamisesta, äidin voinnista. Olin kuoleman väsynyt sieltä palattuani. Olin siivonnut, leiponut ja tehnyt ruokaa pakastimeen, nukkunut vähän ja huonosti. Ulkoiluttanut äitiä, käyttänyt vessassa, suihkussa, pukenut, peitellyt, laittanut villasukkaa jalkaan ja pois, monta kertaa päivässä ja yössä uudelleen ja uudelleen. Sairas, ja varsinkin muistisairas, on kärsimätön hoidettava. Kaikki on tapahduttava mieluummin heti.

En enää jaksanut tehdä matkoja omalla autolla, junassa sain levätä matkat. Kotona odotti kiukutteleva pikkupoika. Seuraava viikko meni enemmän ja vähemmän kiukutellen ja sopeutuen. Poika osoitti mieltään äidin poissaololle. Iso kiitos miehelleni, joka mahdollisti käyntini vanhempieni luona. Minulla oli varmuus siitä että hänellä oli tilanne hallinnassa kotona.

Omasta isästä kehkeytyi hyvä omaishoitaja. Mies joka ei koskaan ollut tehnyt kotitaloustöitä oppi laittamaan ruokaa. Isällä oli lehmän hermot ja hyvä huumori. Ne ovat kullanarvoisia ominaisuuksia omaishoitajalle.

Lopulta isä sairastui verisyöpään ja joutui itse sairaalaaan. Niinpä äiti eli elämänsä kaksi viimeistä vuotta sairaalassa. Isä kuoli ensin. Äiti sairasti yhdeksän vuotta.

Vanhempieni sairastumiset ja osallistuminen heidän hoitoonsa lähensi meitä. Opin tuntemaan vanhempani uudella tavalla. Ilman sairastumisia olisin etääntynyt vanhemmistani. Nyt elämä pakotti palaamaan synnyinkotiin, katsomaan mitä meistä oli tullut. Olin itsekin jo valmis, kasvanut ihmisenä, ymmärsin että vanhempani olivat oman aikansa lapsia, näin kaiken sen hyvän, mitä olin heiltä saanut ja oppinut, osasin arvostaa heitä. Ja vaikka meillä oli näkymyseroja, osasimme kunnioittaa toistemme mielipiteitä ja arvoja. Erityisesti oli hienoa tutustua isään, käydä monia mielenkiintoisia keskusteluja. Elämän mukanaan tuoma haastetehtävä oli arvokas ja opettava kokemus. Sen jälkeen olin parempi minä. Se rakensi minua.

Minulla on tallessa tärkeä päiväkirjamerkintä noilta ajoilta, jonka olen itse itselleni kirjoittanut. Osaan sen ulkoa: ”Minna, jos ikinä koskaan epäilet, että olisiko pitänyt tehdä vielä jotakin niin ei olisi. Teit kaikkesi, yhtään enempään et olisi pystynyt, etkä jaksanut.” Kirjoitin sen joskus, kun olin tullut kotiin vanhempieni luota, ja olin väsynyt.

Kun koko projekti oli lopulta ohi, ajattelin että thangod ihmisellä on vain kaksi vanhempaa. Yhtään enempää ei kyllä jaksaisi hoitaa hautaan.

Laskin väärin. Näyttää siltä että elämä on heittämässä uutta haastetehtävää eteen. Appivanhempani ovat iäkkäitä ja sairaita, tarvitsevat apua. Olin ehkä erheellisesti ajatellut että heidän asiansa eivät oikeastaan minulle kuulu. Onhan heillä omatkin lapsensa, hoitakoot vanhempansa. Minä olen oman urakkani tehnyt.

Mutta taitaa olla niin että en voi välttyä tältä. Ja haluan auttaa miestäni. Rakastan häntä, hän auttoi aikoinaan minua omassa urakassani hoitamalla poikaamme hyvin, kun minä olin poissa omien vanhempieni luona. Hän ei ikinä estänyt minua lähtemästä, ja ymmärsi myös minun väsymystä. Nyt on minun vuoroni auttaa. Olen valmis siihen. Teen kaikkeni ja parhaani. Otan elämän haastetehtävän vastaan. Tämä taitaa olla paritehtävä, mikä on kiva juttu. Yhdessä selviämme tästä ja kokemus tekee meistä vahvamman yhdessä. Antaa tulla, elämä. Ei pelätä.

Raadantaa

Kahden vuorokauden mökkiraadanta takana. Ostin jo viime kesänä Biltemasta epäkeskohiomakoneen. Tarkoitus oli hioa saunan lattia, mutta hommasta ei tullut mitään, koska sauna pitäisi olla projektin ajan käyttökiellossa ja se on tietenkin hankalaa. Nyt lähdin jantuksessa (=Saarijärven murretta, tarkoittaa varta vasten) mökille saunan lattiaa urakoimaan.

Onpa mahtava vekotin tuo epäkeskohiomakone, vaikka nimi on luontaantyöntävä ja huono. Ei ole markkinamiehen keksimä nimi varmastikaan! Miksi joku haluaisi ostaa jonkun epäkeskon? Sehän kuulostaa vialliselta. En jaksanut lukea käyttöohjetta. Jos laitteessa on vain kaksi nappulaa ja töpseli, ei ole vaikea päätellä, miten toimii.

Paitsi että kone hajosi. Sitä ei saa painaa. Paremman hiomistuloksen saamiseksi minä painoin konetta minkä jaksoin. Lakkasi toimimasta. Sitten vasta avasin käyttöohjeen, ja huomasin että siinä oli oikein lihavoiduin kirjaimin että ei saa painaa. Täytyy ostaa Biltemasta uusi epäkesko ensi kesäksi.

Hinkkasin sitten hiekkapaperilla lattian loppuun. Innostuin hiekkapaperista niin että hinkkasin sillä myös lauteet ja seinät, ja päätin että tästä lähtien teen niin joka kevät. Miksi pestä saunaa, paljon tehokkaampi tapa on hioa hiekkapaperilla. Kyllä varmasti lähteet liat ja hiet ja irronneet ihosolunpalaset lauteista, kun hiekkapaperilla jynssää.

Lopuksi suoja-aineet päälle. Nyt sauna saa kuivaa rauhassa siihen asti kun seuraavan kerran tullaan.

Putsasin myös katon ja rännit havunneulasista ja lehdistä.

Jynssäsin terassin painepesurilla. Se on myös uusi vekotin. Viime kesänä ostin päältäajettavan ruohonleikkuukoneen, kun kyllästyin vetelemään henkihievereissä pientä työnnettävää. Silloin tajusin, että insinöörit ovat keksineet loistavia vekottimia helpottaakseen hankalia ja raskaita pihatöitä, ja niihin kannattaa satsata.

Yksi isotöisistä ja raskaista pihahommista on terassin puhtaanapito. Siitepöly ja muu luontopöly muuttaa terassin sateella käsittämättömän liukkaaksi ellei sitä jynssää puhtaaksi pölystä. Se on todella iso homma käsipelillä. Painepesurilla homma hoituu keveämmin ja nopeammin.

Pesurin ostossa pitää olla tarkka. Niitä saa halvalla, mutta tarjouspesurit ovat usein tehottomia ja paine on asiassa kaiken ydin. Pitää ostaa kone, missä on riittävästi tehoja. Tätä en tietenkään olisi itse älynnyt, olisin ostanut jonkun halvan kiinalaisen, mutta tietävä ystävä sanoi että njet-njet. Niinpä osasin ostaa kerralla hyvän.

Seuraava puuha oli pihan parturointi trimmerillä. Trimmerissä on sellainen pieni vipu, mikä käynnistäessä pitää olla kiinni asennossa, ja sitten kun käynnistyy, se pitää laittaa toiseen asentoon. Se on jotenkin täysin epälooginen juttu. Niinpä joka kevät, kun käynnistän koneen ensi kertaa, soitan veljelleni traditionaalisen trimmerinkäynnistyspuhelun, ja hän kertoo, mihin asentoon vipu laitetaan.

Mutta kyllä täytyy ihmetellä insinöörien aivoituksia! Miksi koneet tehdään niin kummallisiksi? Nyt pyörittelin vekotinta pitkän aikaa, kun en meinannut löytää ryyppyä. Miksi ihmeessä se piilotetaan sillä tavalla koneen alle? Eikö se voisi olla siinä ihan hollilla?

Trimmeri ei käynnistynyt velipuhelusta huolimatta. Oli pakko kiikuttaa se pienkonekorjaamolle. Mies siellä sanoi, että joku koneen sisäelin on ruostunut. Siitä johtuu että ”käynnistysnaru” tökkii vetäessä. Osat ruostuvat helposti, jos konetta säilytetään kylmässä varastossa.

Pienkonekorjaamolta takaisin ajellessa ajattelin, että minulla on sellainen round-up-kosketus. (Round-up = kasvimyrkky). Se on viherpeukalon vastakohta. Haluaisin kovasti olla puutarhuri, joka saa aidanseipäätkin kukkimaan, mutta todellisuudessa kasvit kuolevat kosketuksestani.

Nyt sama round-up kosketus on laajentunut laitteisiin. Nekin kuukahtavat käytössäni. Ensin hajosi epäkesko, sitten trimmeri.

Kaikenmoista puuhatessani keksin näppärän konstin saada itsestä enemmän irti. Se menee niin, että kun joku homma alkaa olla jo melkein tehty, aloittaa jo seuraavan, jota tekee hetken aikaa niin että uusi homma pääsee hyvään alkuun. Sitten palaa lopettamaan ensimmäiseen työtehtävän. Ja koska seuraava urakka on jo aloitettu ja hyvässä alussa, minärobotti siirtyy siihen luontevasti ilman turhia taukoja ja mietiskelyjä, viitsiskö vielä ja mitähän seuraavaksi. Tällä tavoin itsensä voi huijata tekemään tosi paljon ja vielä sen yli.

Päivän päätteeksi olin ihan uuvahtanut. En voinut peseytyä saunassa, koska sen piti kuivahtaa, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kun pulahtaa mereen ja yrittää jynssätä itsensä puhtaaksi kylmällä merivedellä.

Iltapalaksi söin kaikki epäterveelliset einekset mitä olin kaupasta ostanut. Nälkä oli pohjaton. Yle Areenalta katsoin elokuvan Taloni Umbriassa. Ihana elokuva! Suosittelen. Pääosassa Maggie Smith, suosikkinäyttelijäni. Hän on se Downton Abbeyn sarkastinen vanharouva. Taloni Umbriasta tuli kerta heitolla lempielokuvani.

Olin niin väsynyt että nukahdin kesken elokuvan. Katsoin sen kuitenkin loppuun ja aukkotäydensin seuraavana päivänä. Täytyy ehkä katsoa vielä uudestaan kokonaisuudessaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Imurikauppias & mummo

Kaikki tietävät stoorin sinnikkäistä imurikauppiaista, jotka myyvät puolipakolla syyntakeettomille mummoille imureita. Olen yksi heistä. Siis kohdemummo. Minulle voi myydä hiekkaa saharaan ja jäätä pohjoisnavalle, ostan!

Kaikki alkoi niin kuin kaikki alkavat, pakosta. Ystävätär, joka osaa asiat, tuli kylään mökille ja ensi töikseen tutki tilukset. Tuomio oli selvä. Peltikatto pitää pikimmiten maalauttaa ennen kuin on myöhäistä. Myöhäistä on jo piharakennuksen katon maalaaminen, se on niin ruosteessa, että sille ei voi tehdä enää mitään. Sen kanssa pitää vain pelata aikaa, odottaa kunnes menee puhki ja sitten rakennuttaa kokonaan uusi. Voi vielä pelittää kymmenen vuotta. Mutta nyt pitää maalauttaa talon katto, heti, hus.

Höh, minä en yhtään tykkää tällaisista asioista. Ensinnäkin on äärimmäisen turhauttavaa pyytää tarjouksia asiasta, josta ei tiedä mitään. On ihan yhtä ihmeellistä, maksaako se tuhat euroa vai kahdeksantuhatta euroa, ei mitään käsitystä. Kaikkitietävä ystävätär sanoi että ehkä jotakin kolmetonnia. Ja ylipäätään – mieluummin ostan mansikoita, kukkamekkoja ja hortensioita. Katonmaalaus on yhtä ihana ostos kuin hammaslääkäri tai renkaan vaihto, mieluummin skippaan koko jutun.

Googlailin vähän ja otin yhteyttä erääseen, joka vaikutti luotettavalta ja kivalta. Sovittiin tapaaminen. Mukava nuorimies saapui paikalle juuri sovittuna aikana. Kyseli paljon, talosta ja sen historiasta, milloin talo on hankittu ja miten paljon siellä aikaa vietämme. Oli oikein ystävällinen. Kertoili myös itsestään, häntäkin heinänuha vaivaa ja tykkää myös inkiväärijuomasta, voisinko kertoa reseptin, miten juomaa olen tehnyt, ja kuinka morsian opiskelee Uppsalassa ja valmistuu pian, ja kohta on häät Köyliön kirkossa ja morsian haluaisi mökin, tällaisen vanhan niin kuin tämä ja pian oltiinkin jo siinä vaiheessa että piti laittaa nimi paperiin ja siihen sen laitoin. Seitsemäntonnia.

Oli vähän hämmentynyt olo jälkikäteen. Miksi ihmeessä olin hyväksynyt arvioitua yli puolta kalliimman urakan? Kotimatkalla soitin ystävättärelle ja kerroin että hänen hinta-arvio oli mennyt pieleen. Ystävätär sanoi että kuulostaa kalliilta, älä ota, kannattaa pyytää tarjouksia muualta. En kehdannut sanoa, että no minähän jo ostin tämän.

Kotona kerroin miehelle että kalliiksi tulee tuommoiset katon maalaukset, että ihan seitsemäntonnia on tämä. Mies sanoi että kuulostaa kalliilta. Hän oli juuri ollut taloyhtiön kokouksessa, jossa oli päätetty taloyhtiön katon, joka on noin kuusi kertaa isompi,  maalaamisesta. Sen hinta oli yksitoistatuhatta. Ja miehen suvun mökille tehtiin parasta aikaa kattoremonttia, sen kustannusarvio oli kuusituhatta, mutta siinä pinnoitetaan koko katto uusiksi ja puretaan vanha.

OMG. Hetken aikaa mietin, mitä nyt. Sitten tunnustin että olin allekirjoittanut jo sopimuksen. Voisiko sen perua? Lupasin että soitan heti aamulla ja yritän perua tehdyn sopimuksen.

Nukuin huonosti. Kävin läpi erilaisia skenaarioita siitä, miten keskustelu saattaisi edetä. Mietin eri vaihtoehtoja, mihin vedota. Häntä oli koipien välissä sangen syvällä, kun tartuin aamulla puhelimeen. Ei ollut itsevarma olo. Näissä asioissa en ole vahvimmillani. Luotan kuitenkin siihen, että rehellinen lähestymistapa on aina paras. Niinpä sanoin niin kuin on: olen tehnyt hätiköidyn ratkaisun, haluan perua kaupan, minua kaduttaa, se on minulle liian kallis.

Tiks. Kauppa oli peruttu. Kaikki hyvin. Tilanne ohi. Huh.

Kävipä se helposti. Ja minä kun valvoin asian takia yön.

Mutta nyt, tästedes, minulle ei käy näin. Säilytän järjen kaupan teossa, minulle ei myydä imureita, ei kattoja eikä timanttikaivoksia Botswanassa. Minä olen asiallinen aikuinen, joka osaa tehdä järkeviä hankintoja, olenhan. Minä harkitsen. Kyllä, minä harkitsen, analysoin ja pohdin, ja teen lopulta JÄRKEVÄN ratkaisun, joka ei perustu intuitioon tai myötätuntoon. Paitsi silloin kun ostan jäätelön. Ehkä ostan vain jäätelön. Voi kun voisi ostaa vain jäätelön. Eikä yhtään kattoremppaa!

 

 

 

Pyhiinvaelluksella

Sunnuntain Hesarissa on iso juttu pyhiinvaelluksista ja se toi mieleeni omat kokemukset kyseisestä lajista, jossa yhdistyy liikunta ja meditaatio mainiolla tavalla.

90-luvun lopulla teimme miehen kanssa minipyhiinvaelluksen Espanjaan Santiago de Compostelaan. Meillä oli käytettävissä vain yksi talvilomaviikko. Lensimme Barcelonaan, otimme junan jonnekin pyhiinvaellusreitin puoleen väliin, patikoimme neljä päivää, juna ja lento takaisin. Koko reittihän on satoja kilometrejä pitkä ja sen läpivaeltamiseen menee kuukausi. Mutta tällainen minipyhiinvaellus toimi omasta mielestämme mainiosti.

Ajankohta oli varhainen kevät ja reitillä oli varsin vähän kulkijoita, mikä oli hyvä juttu.

Päivämatkat olivat 20-25 kilometriä. Eräänä päivänä lanseerasimme käsitteen mummo-walk. Se on sitä kun askel on lyhyt, katse alaviistoon ja ei jaksa puhua. Mutta miten ihana olikaan päästä illalla perille, käydä suihkussa, syödä vatsa pullolleen ja nukahtaa sikeään uneen.

Yövyimme sekä pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa yöpymispaikoissa että halvoissa hotelleissa. Mieleen on jäänyt erityisesti yksi pyhiinvaeltajille tarkoitettu yöpaikka, luostarin ylläpitämä karu mutta siisti makuusali, jossa olimme ainot asukkaat. Iltapalaksi munkki otti pakastimesta linssikeiton sulamaan. Oli tosi hyvää. Ennen nukkumaan menoa saimme tekstiviestin Suomesta: ystävättärelle oli syntynyt tyttö, joka myöhemmin sai nimekseen Selma.

Pyhiinvaellusreitin varrella oli viinitehdas. Sen seinässä oli viinihana, josta pyhiinvaeltajat saivat ilmaiseksi juoda punaviiniä. Tyhjensimme vesipullot ja täytimme punaviinillä. Matka jatkui kevein askelin.

Eräänä päivänä tulimme pieneen kylään ja menimme paikalliseen trattoriaan iltapalalle. Ihmettelimme että mitähän mahtaa olla tekeillä, kun kadulla oli paljon ihmisiä liikkeellä ja kapakkakin alkoi täyttyä väkijoukoista. Kyseessä oli pääsiäisviikon Semana Santan kulkue. Niitä  järjestetään Espanjassa joka kylässä. Olipa vaikuttava ilmestys! Siinä meni monenlaista ökkömönkiäistä, jeesusta ja ristiä ja roomalaisia sotilaita ja itkeviä naisia ja musiikkia. Sekin pitäisi kyllä vielä kokea uudelleen! Onkohan keski-iässä elämässä menossa vaihe, jossa haluaa kokea joitakin elettyjä asioita uudelleen, kenties.

Joitakin vuosia sitten osallistuin ystävän kanssa Helsingissä seurakunnan järjestämälle päiväpyhiinvaellukselle Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon. Reitti kulki kauniissa maisemissa Vantaanjokea mukaellen. Lisäefektin pyhiinvaellukselle toi toiseen suuntaan jokea pitkin kulkevat kaljakellujat. Sattui kaljakelluntatapahtuma samalle päivälle. Mutta se oli hieno yhteensattuma! Siinä oli eräänlaista symboliikkaa: toiseen suuntaan hiljaa, omissa ajatuksissaan vaeltavat pyhiinvaeltajat, ja toiseen suuntaan jokea pitkin virtaavat humalan eri vaiheita kokevat kellujat lautoillaan.

Pyhän Laurin kirkko on saanut nimensä pyhimys Laurista, joka poltettiin roviolla. Taisi olla huumorimiehiä, huusi legendan mukaan roviolta ”liha on kypsää, saa tulla kääntämään”. Pyhä Lauri joutui roviolle, kun kuningas oli vaatinut häntä tuomaan kirkon aarteet itselleen. Lauri oli roudannut kaikki kaupungin köyhät ja vaivaiset kuninkaan tykö ja sanonut että tässä on kirkon aarteet. Suuttui mokoma ja käski polttaa miehen roviolla.

Viime kesänä meinasin lähteä Pyhään Henrikin vaellukselle. Se kulkee Turustä Köyliöön. Jotenkin en saanut asiaa aikaiseksi, vaellusseura puuttui, toisaalta kimppavaelluksessakin on omat haasteensa. Mutta ehkä jonakin kesänä toteutan tämän. Parasta olisi jos saisi miehen ja pojan innostettua vaelluskaveriksi.

Nuorempana vaelsimme miehen kanssa Lapissa ja kerran Pyreneillä ohjatulla vaelluksella. Pyhiinvaelluksen etu metsävaellukseen on siinä, että reitti kulkee yleensä ”ihmisten ilmoilla”, pikku teitä pitkin kylästä toiseen. Se mahdollistaa yöpymisen majataloissa ja hotelleissa ja syömisen ruokapöytien äärellä nuotion sijaan. Toisin sanoen pyhiinvaellus on  light-versio tavalliseen vaellukseen verrattuna. Joillakin organisoiduilla vaelluksilla jopa matkatavarat kuljetetaan yöpymispaikkaan niin että niitä ei tarvitse itse kantaa, muistaakseni Pyhän Henrikin vaellus oli juuri sellainen.

Vaeltaminen eli pitkäkestoinen kävely maastossa on myös fyysisenä suorituksena mitä  parhainta liikuntaa. Keho rasittuu vähän kerrallaan, kävellä jaksaa pitkään, toiminta on monotonista ja hidasta, kävely auttaa ajattelemaan, ajatukset saavat kulkea vapaasti kuin pilvet taivaalla. Matkakumppanin kanssa ehtii puhua monenlaisista mieleen tulevista aiheista.

Kylläpä tekisikin taas mieli lähteä poluille, kyläteille, metsään, kulkemaan kohti iltaa!

Avioliiton päämäärä

Katselen valokuvaa tuntemattomasta pariskunnasta 1940-luvulla. On heidän hopeahääpäivänsä ja sitä on taidettu juhlia isosti, koska ympärillä on paljon kukka-asetelmia. Pariskunta istuu kaukana toisistaan, eri pöytien ääressä katsoen eri suuntiin, vakavina. He eivät kosketa toisiaan, heidän välillään ei näy mitään yhteyttä tai tunnetta. Silti kuva viestii paljon. Se viestii sitoutumista ja yhteenkuuluvuutta. Se on jotakin suurempaa kuin tunne. Tunteet ailahtelevat, seuraava tunne voi pyyhkäistä hetkessä pois edellisen. Tunteeseen ei voi luottaa. Päätös pitää.

Viimeisimmässä Yliopistolehdessä 04/18 on italialaisen matemaatikon Paola Elefanten loistava kolumni ”He eivät eläneet onnellisina elämänsä loppuun asti”. Kolumnissa Paola kertoo järkyttäneensä ystävänsä lounaskeskustelussa sanomalla että onnellisuus ei ole avioliiton päämäärä.  Avioliitto on itsessään päämäärä. Satujen meille luoma avioliiton päämäärä he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti on harhainen ja mahdoton. Oikea päämäärä on he elivät elämänsä yhdessä loppuun asti. Se on riittävä ja hyvä tähtäin.

Luulen että vanhan valokuvan tuntematon hopeapari on noudattanut tietämättään Paolan ohjetta. Ja eipä siihen kaiketi tuohon aikaan muuta vaihtoehtoa olisi ollutkaan. Nykyisin on.

Pitkän liiton aikana tunteet väistämättä vaihtelevat, on hyviä ja huonoja jaksoja. Elämä tuo vastoinkäymisiä, emmekä ihmisinä pysy samanlaisina, muutumme ja kehitymme, sekin tuo omat haasteensa parisuhteelle.

Kun alavilla mailla on hallan vaara, kantaa vaikeiden aikojen yli sitoutuminen, päätös pysyä yhdessä, katsoa ja elää tämäkin vaihe läpi. Sillä tavoin päästään sadun lopputulokseen: he elivät (välillä onnellisina) yhdessä elämänsä loppuun asti.

Erkki Junkkarisen Hopehääpäivänä sopii hyvin vanhan valokuvan tunnelmaan. Laulussa aikuinen lapsi tuo kukkia vanhemmilleen näiden hopeahääpäivänä, sävel on mollivoittoinen ja surumielinen te vannoitte uskollisuutta, kun hääkellot soi, sitä muuttaa ei vuodetkaan voineet, uutta voimaa syvä rakkaus loi.

Ensi vuonna mekin vietämme hopeahääpäivää. Sitten laitan Erkki Junkkarisen soimaan vinyyliltä ja lavastan vanhan valokuvan tapaisen asetelman, mihin asetumme mieheni kanssa valokuvattavaksi, pökkeinä ja vakavina, sitoutuneina elämään elämämme yhdessä. Onneksi vieläpä pääsääntöisesti onnellisina!

Tänään iltapäivällä prinssi Harry ja Meghan Markle vihitään Windorin linnan kappelissa. Toivottavasti joku kertoo avioliiton päämäärän myös heille. Kenties itse Elisabeth ja Philiph. Varsinaiset pitkän liiton kokemusasintuntijat nuorenparin lähipiiristä. Onnea Harry ja Maghan!

Äitienpäivä yksin

Talvella katseltiin kalenteria ja päätettiin, että kun poika on keväällä päässyt ripille ja tulee helatorstai ja sen myötä pitkä viikonloppu, isä ja poika matkaavat kahden kesken New Yorkiin. Minä jään kissan kanssa kotia. Pahaksi onneksi samalle viikonlopulle osui äitienpäivä.

Mutta talvella asia tuntui varsin kaukaiselta, joten reteästi sanoin, että menkää vain, kyllä minä yhden äitienpäivän viihdyn itseksenikin. Kyllä on tärkeämpää että te pääsette matkalle. Asia ei nyt äitienpäivänä ihan samalta tunnu. On ikävä.

Aikaisin aamulla kissa tuli herättämään. Avasin paketin, jonka pojat olivat jättäneet äitienpäiväksi avattavaksi. Pussukasta löytyi legendaarinen Gloria-lehti heinäkuulta 1991. Mistähän olivat sen onnistuneet metsästämään? 90-luvun alussa oli lama pahimmillaan ja Gloria-lehti taas edusti luksusta ja ylellistä elämäntapaa. Vaikea yhtälö vaikeina aikoina.

Eipä hätää, lehdessä oltiin ideoitu muoti- ja lifestylejuttu kaupunkilaisrouvasta, jolla ei olekaan varaa lähteä perinteiselle kylpylälomalle etelä-Eurooppaan. Sen sijaan daami änkeää itsensä sukulaisten tykö maaseudulle viettääkseen ilmaista saunalomaa. Tikkua ristiin ei rouva eteensä laita, odottaa agronomia heinäpellolta lämmittämään saunan, kantamaan veden ja tekemään vihdan. Rouva itse lekotelee lepolassessa ja siemailee Bellinejä pinkissä uima-asussaan.

En vieläkään ole ihan varma, onko juttu kirjoitettu tosissaan vai kieli poskella. Mutta yhä se naurattaa. Vuosien varrella on joskus ollut puhetta lehtijutuista, jotka ovat jostain syystä jättäneet lähtemättömän vaikutuksen. Tämä sauna-artikkeli oli yksi niistä.

Toinen mieliinpainuva juttu oli tangokuningas Mika Pohjolasta ja hänen palvelevasta ex-vaimosta, josta sittemmin tuli itsestäkin tangokuningatar, Heidi Pakarisesta. Jutun mukaan Heidin omistautuminen miehensä palvontaan oli jotain epätodellista. Nainen suoristeli matonhapsuja, koska Mikan mielestä hapsut pitää olla aina suorassa. Aamuyöstä Heidi-rouva teki nakkipiirakoita keikalta palaavalle miehelleen. Niissäkin oli joku ihan tietty tapa, miten ne piti tehdä.

Pussukassa oli myös pojan tervehdyksellä varustettu ”Kaunein sana, äiti” -niminen pieni runokirja. Lukaisin sen heti läpi ja mieleen osui ja upposi Aisopoksen mietelmä: ”Kettu pilkkasi leijona-äitiä siitä, että tämä aina synnytti vain yhden poikasen. ”Totta”, vastasi tämä, ”mutta leijonan.”

Minullakin on vain yksi lapsi, leijona. Ja nyt kovasti ikävä!

Parahiksi äitienpäiväksi sain valmiiksi taideteoksen omasta äidistäni. Tai oikeastaan hänen muistilapuistaan. Äiti kuoli vuonna 2012 ja sairasti lähes kymmenen vuotta Parkinsonin tautia. Äidillä oli tapana kiinnittää post-it lappuja kaikkialle ja kaikkiin tavaroihin muistinsa tueksi. Äidin kuoltua veli otti laput haltuunsa. Sain ne häneltä viisikymmenvuotislahjaksi viime vuonna. Nyt tein lapuista kuvakollaasin ”Parkinson Notes”. Laitoin äidin kuvan ikkunalaudalle katsomaan taideteoksen valmistumista. Vähän niin kuin olisi vietetty äidin kanssa äitienpäiväetkoja.

Yritin myös katsoa Euroviisuja, mutta oli niin rauhallista ja hiljaista ja kaunista että kyllästyin siihen musiikinrytkeeseen. Hirveän väsyttävää kuunneltavaa! Jotenkin niin pompöösejä, isoeleisiä ja övereitä ne kaikki biisit. Ei ne jotenkin kosketa ollenkaan, niistä puuttuu aito tunne. Lempikappaleeni on tällä hetkellä Beethovenin Silence. Ihana! Kuuntelen sitä youtubesta monta kertaa päivässä.

Aamuyöstä sitten heräsin ja katsoin kännykästä, miten oli kisoissa käynyt. Israel voitti, sitä itsekin suunnitellut voittajaksi. Ajankohtainen laulu ja jotenkin uudenlainen. Toisaalta olen vähän huolissani tästä sukupuolten välisestä sodasta. On tietenkin oikeutettua naisten puolustaa oikeuksiaan ja sitä että heitä ei kohdella missään tilanteessa epäoikeudenmukaisesti ja alustavasti

Ilmassa on liikaa sukupuolten välistä vastakkainasettelua ja eripuraa, angstia. Radiosta kuulin että Yhdysvalloissa oli joku väkijoukkoon autolla-ajotragedia paljastunut tekijän viharikokseksi kohteena naiset. Porukalla oli joku oma yhdistys perustettu asian tiimoilta. Turun puukotusterroristi vihasi naisia ja kohdisti iskut naisiin. Pikku juttu Hesarissa kertoi miehestä, joka oli raiskannut yksityisstripparin ja meinannut melkein tappaa. Oli huutanut että kaikki länsimaiset naiset on huoria ja pitäisi tappaa. Kotimainen nahkahanskasarjamurhaaja, joka vangittiin tällä viikolla, on myös naisvihaaja. Tappanut mm.oman äitinsä ja kaksitoistavuotiaan tytön.

Iloisempiin aiheisiin: en viitsi lippua lipputankoon itselleni laittaa. Sen sijaan kiinnitän ruohonleikkuriin akun ja päristelen nurmikon ensi kertaa tänä keväänä. Sitten syön itsetekemääni kaalilaatikkoa puolukkasurvoksella, pakkaan kissan koppaan ja lähden takaisin kaupunkiin. Aamulla menen miesväkeä vastaan lentokentälle ja rutistan lujaa, niin että tuntuu!

Loppuun vielä isoäitiaiheinen mietelmä samasta kirjasta Helen Exleyn sanoin: ”Kestää elämäniän ennen kuin oivaltaa, ettei tiedä mitään. Siksi isoäiti ja lastenlapset tulevat niin hyvin toimeen.”

Onnellista äitienpäivää kaikille äideille ja isoäideille!

 

 

Virtuaalimatkalla

Yhtenä ilta viime viikolla vein hurmaavan Armin, joka oli täyttänyt juuri seitsemän vuotta, Linnanmäelle. Olipa pyöritystä. Ei tämän ikäinen enää kestä sitä kieppumista ja heilumista. Ehkä nyt pikkuhiljaa alkavat sisäelimet olla taas paikoillaan.

Hauskin vekotin on mielestäni Linnunrata, virtuaalinen vuoristorata. Saat lasit silmille, istut junan kyytiin ja matkaat toiseen todellisuuteen. Matkavaihtoehtoja on kolme: halloween, avaruus ja mikä se kolmas nyt oli, olen jo unohtanut. Mutta käytiin kaikki läpi. Se on ihanaa! Varsinkin tunne lentämisestä. Miltä tuntuu lentää ilmojen halki, nähdä viheriöivät laaksot alhaalla? Sen kokemuksen saa virtuaalimatkalla Linnunradalla.

Virtuaalimatka tuli uudelleen mieleen, kun kävimme tapaamassa anoppia sairaalassa. Anopilla on jonkinlainen lievä aivoverenkierron häiriö ja en tiedä, onko siinä lisämausteena ns. sairaaladelirium, näin lääkäri arveli, asiaa tutkitaan.

Joka tapauksessa anoppi oli omalla virtuaalimatkalla eri aikakausissa. Sujuvasti surffaili nuoruudessaan, aikuisuuden eri vaiheissa, eri asuinpaikoissa ja mökkimaisemissa. Näki nyt jo aikuiset lapsenlapsensa pieninä ja niitä hoivasi. Ikään kuin sairaalahuoneen valkoiset seinät olisivat iso screeni, minne menneet tapahtumat, aikakaudet ja ihmiset heijastuvat. Silti hän tunnisti kyllä meidät ja vastaili tarkentaviin kysymyksiimme asiallisesti.

Ajattelin, että olisipa mukava nähdä sama mitä anoppi näki. Päästä mukaan moodiin. Olisi helpompi keskustellakin niin. Vaikutti varsin tyytyväiseltä ja onnelliselta muistoissaan matkatessaan. Ja miksipä ei olisi. Onhan se jännä kokemus päästä hetkeksi palaamaan menneisiin aikakausiin.

Eikös se joku tiedemiesten avaruudellinen aikakäsitys olekin että kaikki aikakaudet olisivat olemassa yhtäaikaa? Ehkäpä anoppi on edellä aikaansa. Ehkä me kaikki voimme joskus matkustaa aikavyöhykkeillä nappia painamalla.

Jostakin lehdestä luin ihan vähän aikaa sitten miehestä, joka on vakavasti sairas ja pyörätuolissa. Hänen on vaikea matkustaa, mutta hän on korvannut sen googlematkailemalla eri paikkoihin. Tietokoneen avulla pääsee käymään jopa museoissa ja näkee katukuvat realistisina 360-astetta kameralla. Hän sanoi matkustelevansa tällä tavoin kotoa käsin pitkillekin matkoille. Kuullosti nerokkaalta ajatukselta.

Nykytekniikalla voisi varmasti tehdä paljon pitkäaikassairaiden viihtyvyyden, hyvinvoinnin ja mielenterveyden hyväksi. Luontokokemukset voisi tuoda sairaalaan, kuunnella lintujen laulua, kulkea keväisessä metsässä virtuaalilasit silmillä, soudella tyynellä järvellä, purjehtia merellä, uida, sukeltaa, marjastaa vaikka mitä.  Tässä olisi kyllä liikeideaa jollekin pelifirmalle lähteä kehittämään.

Absurdi kohtaaminen

Anoppi joutuu sairaalaan. Lähdemme katsomaan. Matkalla saamme tiedon, että hänet olisikin siirretty toiseen sairaalaan. Ei kun sinne sitten.

Löydämme oikean osaston, seitsemän. Kansliasta kysymme, missä huoneessa rva X on. Saamme tiedon. Huone 9, paikka 2. Huoneessa kolme mummoa: yksi suu auki kouristueena outoon asentoon raajat kippurassa silmät selällään, kaksi vähän enemmän elossa olevaa, mutta anoppia ei missään.

Palaamme kansliaan. ”Etsimme rouva Äksää.” Hoitaja katsoo typertyneenä: ”Etsitte rouva Äksää?”

”Niin, kyllä. Hänet on kuulemma siirretty tänne viime yön tai aamun aikana.”

Hoitaja antaa samat kordinaatit kuin edellinen, huone 9, paikka 2. ”Kyllä me siellä kävimme, mutta ei ollut. Tuskin kuitenkaan muuttunut ihan tunnistamattomaksi, toissapäivänä nähtiin viimeksi.”

Hoitajan kera kävelemme takaisin huoneeseen yhdeksän, sängyn numero kaksi luo. ”Tässä”, hoitaja sanoo ja osoittaa tarmokkaana ventovierasta mummoa. Syvä, sankka ja sumuinen hiljaisuus. Mummo tuijottaa meitä hämmentyneenä, samoin me häntä. Hetken hiljaisuuden jälkeen saan sanotuksi: ”Ei, ei tämä kyllä ole anoppi.”

”Kyllä tämä on rouva X”, hoitaja väittää tomerasti. Hetken mielessä välähtää visio, kuinka päädymme jankkaamaan hoitajan kanssa siitä, onko ventovieras mummo anoppini, vai ei. Voisiko hoitajan mielestä olla mahdollista että omaiset eivät tunnista läheisiään? Olen kyllä kuullut että vauvat voivat vaihtua synnytyslaitoksella, mutta että mummot geriatriaosastolla, se on jotakin uutta. Hoitaja siirtää päiväpeittoa syrjään sängyn päädystä ja potilaan nimi paljastuu. Kyllähän se on rouva x,  sama sukunimi, etunimi tyystin eri.

Esittäydymme ventovieraalle mummolle, pahoittelemme sekaannusta, toivotamme hyvää päivän jatkoa.

Hetken tuntui siltä kuin olisi ollut piilokamerassa tai Kaurismäen elokuvassa, mutta olinkin vain suomalaisessa sotesairaalassa.

Lopulta anoppi löytyy. On siellä missä alunperinkin.

Tänään meillä oli rippijuhlat

Aamulla sanoin pojalle, että ehkä on parempi, jos et kirjoita ylioppilaaksi tai mene naimisiin. En ehkä kestäisi sitä, jos jo rippijuhlat tuntuvat tältä.

Illalla saatoin jo sanoa: mene vain naimisiin, kirjoita ylioppilaaksi, kestän kyllä.

Päivä oli onnistunut. Tunnelma keväinen, rento, iloinen, nuorekas, avoin. Pitkä pöytä täynnä serkkuja, rakkautta ja hyväksyntää ja kauneutta monin eri tavoin ja taidoin.

Spesiaali yhteensattuma oli se, että juhlapaikan tarjoilija oli teologian opiskelija, joka oli opettanut sijaisena pojalle uskontoa. Aika erikoinen yhteensattuma.

Mieltä lämmitti, että ukki pääsi mukaan juhliin, se ei ollut itsestäänselvyys. Ukki täyttää ensi viikolla 85-vuotta.

Edellisenä iltana kirjoitin pojalle kirjeen, jonka hänelle tänään myös annoin. Laitan tähän siitä pätkän:

Tämänkaltaiset juhlat todentavat elämän ainutlaatuisuuden ja kulumisen. Vaikka normaali arkinen päivä saattaa joskus tuntua velvollisuudelta, joskus pitkältä, katse on edessä päin, tulevassa kivassa, mutta elämä ja hetki on juuri siinä, se ei toistu. Mikään vaihe elämässäsi ei koskaan toistu, ei palaa.

Elämä on kertakäyttötavaraa. Sitä ei voi vaihtaa parempaan, se ei uusiudu, se on siinä, ainoa keino on elää elämä läpi sellaisena kuin se on. On vain yksi pelikierros.

Kuka elämän pelissä voittaa ja millä korteilla, millä taktiikalla? En tiedä, en minä voi tietää.
Kukaan ei voi tietää, vaikka moni niin väittää, tulet huomaamaan.

Eletty elämä on minulle antanut yhden vinkin; asenne saattaa ratkaista elämän pelin. Millä asenteella suhtaudut toisiin ihmisiin, aikuisiin, lapsiin, tuttuihin, tuntemattomiin; miten suhtaudut työhön, kotiin, luontoon, lähiympäristöön, tulevaisuuteen? Entä miten suhtaudut menneisyyteen, huonoihin kokemuksiin, vastoinkäymisiin, pettymyksiin, epäonnistumisiin? Pääsetkö niistä yli, päästätkö niistä irti? Opitko? Vahvistavatko vai tukahduttavatko ne sinut? Asenne ratkaisee.

Mutta mene nyt! Etsi omat sääntösi, omat keinosi, omat jumalasi.

Löydä itsesi, onnesi.

Löydä paheesi ja huonot puolesi. Et voi suojautua, jos et niitä tunnista.

Löydä vahvuutesi, voimasi, ainutlaatuisuutesi. Et voi voittaa, ellet niitä tunnista.

Kulje kohti omaa päämäärääsi, omia tavoitteitasi, omaa elämääsi. Se on ainoa keino elää oikein ja tulla onnelliseksi.

Älä tee mitään muita miellyttääksesi, ellet sitä itse halua. Sinun ei tarvitse myöskään tehdä mitään miellyttääksesi meitä, vanhempiasi.
Mutta ole aina kohtelias ja avulias ja ystävällinen kaikille joita kohtaat. Se ei maksa mitään, mutta tuottaa hyvin ja hyvää.

Uskon että tiedät tiesi.

 

Poikani, mene pystypäin.

Elä rohkeasti.

Minä rakastan sinua. Ja tuen sinua kaikissa pyrkimyksissäsi.

äiti, iäti

Hormooni-itkut

Eihän ihmisen hormonitoiminta mikään uskon asia ole, mutta en ole siihen paljoa perustanut. Minulla ei ole mielestäni koskaan ollut mitään kuukausittaista mielialavaihtelua. En muista että murrosikäisenäkään olisin tuntemuksistani syyttänyt hormoneja. Tai ehkä huono hormonituntemus on vain huonoa itsetuntemuksesta.

Joka tapauksessa nyt 51-vuotiaana tekee mieli syyttää hormoneja vaikka mistä. Kuten esimerkiksi siitä, että tekee mieli pullaa, nukkuu huonosti, heräilee, on kuuma, pientä pränttiä ei näy, nykymusiikki on huonoa. Onneksi sentään on vielä uutistenlukijana Martti Rönkä, jotain pysyvyyttä elämässä ja presidenttikin itseä vanhempi. Sitten se on maailma sekaisin ja paha paikka, kun presidentti on nuorempi kuin minä itse! Mutta ennen kaikkea hormoneja tekee mieli syyttää siitä että on niin herkkä! Se on ihan kaikista asioista sietämättömintä!

Minä en itke helposti. Itku on pitänyt tirisyttää kuin pihka puusta. Mutta nyt minusta tuntuu, että voisin alkaa itkemään pelkästä kehoituksesta. Olkaa hyvä, käykää pöytään. Olkaa hyvä, nyt voitte itkeä. Plääh.

Minua itkettää lapset, linnut ja eläimet ylipäätään. Kevät itkettää. Pilvet. Silmut puissa.

Ilman mitään syytä. Erittäin outoa tällainen. On outoa olla itselleen niin outo. Onko tämä outous normaalia?

Vissiin tähänkin jotakin droppia olisi olemassa, mutta onhan se vaihtelua pitkässä elämässä olla välillä itselleen jotakin muuta. Mennään tällä moodilla nyt sitten.

Apua, täällä on…

Illalla parvekkeelta kuului ryminää ja vikinää, ja hetken päästä kissa syöksyi sisälle.

On olemassa vain yksi asia tässä maailmankaikkeudessa, jota pelkään. Pelko hiiriä ja rottia kohtaan on järjetön ja suhteeton.

Ja nyt meillä oli hiiri kylpyhuoneessa kokonaisen vuorokauden. Hyvä että en poliisia ja palokuntaa kutsunut paikalle.

Kissa vaani kylpyhuoneessa koko yön. Tuijotti pesukoneen vieressä olevaa koloa. Häntä mutkitteli hiljaa edestakaisin niin kuin aina silloin kun keskittyy johonkin kiinnostavaan. Hiiri piilotteli kylpyhuoneen kaapiston alla/takana.

Aamuyöstä heräsin kylpyhuoneesta kuuluviin ääniin. Hiiri oli nähtävästi vaihtanut paikkaa, muovisen säilytyslaatikon alle ja kissa yritti siirtää laatikkoa.

Aamulla kissa oli äreä. No eipä ihme, koko yön valvottuaan.

Vaaninta jatkui koko seuraavan päivän. Kun kissa ei ehtinyt edes syömään keittiöön , vein sille sapuskat kylppäriin.  Aloin epäillä sekä omaa että kissan mielenterveyttä. Oliko kissa niin pitkästynyt, että kuvittelee mielikuvitushiiren, jota vaanii? Ja minä menen mukaan sen fantasioihin ruokkimalla kissaa kylpyhuoneeseen?

Ajattelin jäädä hetkeksi tarkkailemaan tilannetta, että asiaan tulisi selvyys, onko siellä oikeasti hiiri? Nousin jakkaralle, joka on ammeen vierellä, ihan vain siltä varalta, että olen suojassa, jos siellä sellainen todellakin on. Kissa jatkoi herkeämättä pesukoneen tuijottamista.

Eipä aikaakaan, kun hiiri tuli esiin kaapiston alta. Siinä se nökötti keskellä lattiaa, eikä kissa tehnyt mitään.  Miiru, katso nyt, hiiri on tuossa! Hiiri pakeni takaisin kaapin alle.

Ajattelin, eikö tämä panttivankidraama lopu koskaan.

Mitä jos hiiri on raskaana ja synnyttää poikaisia meidän kylpyhuoneeseen ja pian niitä vilistää kaikkialla? Oli aika iso hiireksi, mitä jos se on keskenkasvuinen rotta?

Iltapäivällä kissan voimat ehtyivät. Se tuli sängylle nukkumaan. Laiton kylpyhuoneen oven visusti kiinni, ettei hiiri karkaisi muualle huoneistoon. Kissan poistuttua hiiri uskaltautui tutkimaan kylppäriä. Sieltä kuului rapinaa ja kolinaa. Oven raosta näin sen kulkevan edestakaisin etsien pakoreittiä.

Mies oli työmatkalla. Lähetän sielle epätoivoisia whatsup-viestejä: Täällä on hiiri, mitä teen?

Tulee mieleen vastaava tilanne noin 13 vuotta sitten. Olin äitiyslomalla ja mökillä kaksin vauvan kanssa. Mies oli kaupungissa töissä. Vauva nukkui pinnasängyssä.

Keskellä yötä heräsin rapinaan. Bonzo hiiri yritti työntyä keittiökaapiston alle. Pää ja yläruumis olivat kaapiston alla, takapuoli tuvan puolella, jalat raapivat lattiaa. Ei mahtunut. Näin sen sängystä ylös nousematta. En uskaltanut liikahtaakaan. Tuli huoli, mitä jos vauva herää, ja pitäisi mennä sen luo ja lattialla on hiiri. Soitin keskellä yötä miehelle 300 kilometrin päähän kaupunkiin: Apua, täällä on hiiri.

Lähden hakemaan miestä laivarannasta. Sillä välin poika on käynyt kylppärissä ja nähnyt hiiren temppuilevan lavuaarin reunalla, paenneen käsipyyhettä pitkin takaisin lattialle ja turvaan kaapin alle. Melkein pyörryn pelkästä ajatuksesta.

Mies menee ämpärin ja kissan kanssa kylpyhuoneeseen. Kissa jää seisomaan keskelle lattiaa, eikä taaskaan tee mitään, vaikka hiiri seisoo siitä metrin päässä kauhusta jähmettyneenä. Mies ajaa hiiren suihkukomeron nurkkaan ja ohjaa sen ämpäriin. Kiinni on. Hiiri viedään pihalle.

The episode is over.

Kissa ei saa tästä kyllä pisteitä! Surkea metsästäjä.

Mutta onhan koiraroduissakin niitä, joiden tehtävänä on etsiä saalis ja osoittaa sen paikka. Ehkä meidän kissa on sellainen. Kissa saa uuden lempinimen: Tamperelainen hiirenseisoja.

Valmiina bikinikauteen?

Naistenlehtien vakioaihe keväisin on edessä häämöttävä bikinikausi ja se, kuinka vartalon saisi vielä ennen lomaa bikinikuntoon. Nyt eräässä lehdessä jutun näkökulma olikin muutettu. Älä treenaa vartaloa bikinikuntoon vaan mieltäsi. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, pue bikinit päälle, sinä kelpaat.

Mukavan raikas ajatus, vieläpä kun kyseessä on ”hyvännäköisten” lehti, heidän jotka urheilevat paljon ja pitävät huolta hyvinvoinnistaan ja ulkonäöstään muutenkin. Toisaalta heidänhän se on helppo bikinit päälle pukea. Nuoren ja nätin voi olla vaikea asettautua keski-ikäisen asemaan. En usko voivani psyykata itsestäni bikini-ihmistä. Tai se olisin niin työläs homma, että mieluummin puen halatin päälle, ja säästän henkiset voimavarani johonkin tärkeämpään.

En edes muista, milloin minulla on ollut bikinit. Ei ehkä tällä vuosituhannella. Olen ollut aina enemmän kokopuku-uikkari-ihminen. Tyyli on sen verran hätäinen, että bikineissä joutuisin aina ottamaan huomioon, ovatko ne varmasti päällä ja paikoillaan.

Vieläkin käytössä on 90-luvulla Seppälästä ostamani kokouimapuku, joka on kuin pikkumekko. Tummansininen ja valkoiset tereet. Näyttää siltä kuin olisi 30-luvulta. Mutta ehkä siinä piilee puvun ajattomuuden salaisuus. Toimii aina, joka vuosikymmenellä ja jopa -sadalla. Jopa silloin kun ”puutarha” on huonosti kitketty. Helman alle jäävät huolimattomuuden haivenet. Sinne piiloutuvat myös pienet turvotukset. Ei tarvitse vetää vatsaa sisään, eikä asennekasvattaa itseään.

Silti, pienesti kiehtoisi bikinit. Siinä on vähän samaa kuin korkokengissä. Tiedän, että ei ole minun juttuni. Minun kesäkenkäni ovat Nokian mustat pitkävartiset kumisaappaat, joiden varret on taitettu alas.  On minulla oranssitkin samanlaiset.

Itse asiassa – oliko se viime syksynä – sain merkillisen puhelinsoiton. Luulin aluksi että se on pilapuhelu. Joku halusi ostaa vanhat oranssit pitkävartiset Nokian kumisaappaat. Tyyppi oli järjestämässä näyttelyä, mihin tulisi kaikki mahdolliset eriväriset Nokian pitkävartiset, mitä ikinä on valmistettu, ja oransseja on kuulemma tosi vähän liikenteessä. Olisi halunnut ostaa ne sinne näyttelyyn, oli nähnyt kumpparit instagram-kuvassa. Yhden yön mietin, en myynyt. Toivottavasti löytivät jostakin toiset tilalle. En tiennyt tallustelevani mustikkametsässä keräilyharvinaisuudet jalassa.

Etelä-Euroopan rannoilla olen joskus nähnyt paikallisia erittäin ruskeaksipaahtuineita ja erittäin ryppyisiä vanhoja naisia ottamassa aurinkoa bikineissä, kultahelyt kaulassa ja ylisuuret aurinkolasit silmillä. Jotakin kiehtovaa siinäkin genressä on. Uhmaavaa asennetta ja piittaamattomuutta. Minä en näistä uv-säteilyvaaroista välitä, ei niitä minun aikanani ollut, joten ei ole minulle vieläkään, minä otan aurinkoa ihan niin paljon kuin huvittaa, haistakaa paska. Ja vedän, vittu, kaikki maailman kultakettingit kaulaan, jos huvittaa, oli muotia tai ei. Vanhana saa. Tehkää tilaa, tässä on mun paikka, ollut aina. Minä olen ollut aina, sinä et.

No ehkä en ole vain vielä valmis siihen. Täytyy kasvattaa itsetuntoa pari vuosikymmentä. Sitten puen bikinit, lopetan ikääntymisen vastustamisen, urheilun ja terveet elämäntavat, aloitan tupakanpolton uudelleen ja levitän rantapyyhkeeni uhmakkaasti juuri siihen, mihin haluan.

Nythän tulevaisuus alkoikin näyttäytyä verrattain mielenkiintoisena. Tuskin maltan odottaa parin vuosikymmenen päässä häämöttävää bikinikautta.