Halpa, helppo herkku

Minä olen tuurisyöppö. Keksin jonkun herkun ja syön sitä yhtäjaksoisesti niin kauan kun tulee totaalinen stoppi. Viimeisin villitykseni on marinoitu punasipuli. Ajattelin kertoa tästä herkusta nyt kun inflaatio ja Ukrainan kriisi ovat nostaneet ruoan hintaa. Että on olemassa jotakin halpaa ja hyvää!

Huomasin että ravintola-annoksissa ja noutopöydissä pidin aina marinoiduista punasipuleista, ja jostain syystä en ollut koskaan kokeillut sitä itse valmistaa. Tekeminen on helppoa! Keitetään punaviinietikasta, sokerista, suolasta ja pippurista seos, jonka sekaan heitetään pehmenemään sipulirenkaat. Lopuksi sekaan öljyä, itse käytän aina rypsiöljyä, kun se on mauttomampaa kuin oliiviöljy. Oliiviöljyssä on niin oma, vahva maku että se ei mielestäni joka juttuun käy, silloin kun muut maut ovat tärkeämpiä. Seos siirretään lasipurkkiin ja jääkaappiin.

Ja arvatkaa missä käytän marinoitua punasipulia eniten? Leivän päällä! Paahtoleipä, jonka päällä on cheddar-sulatejuustosiivu ja keko marinoitua punasipulia on aivan namnam.

Toisen leipäherkun keksin kysyä kahvilassa, missä käyn silloin tällöin aamupalalla. Otan siellä aina tonnikalaleivän. Ruisleivän välissä on ihmeellisen hyvää tonnikalamössöä. Viime kerralla älysin kysyä, että mitä tämä mössö on, teettekö sen itse vai onko kyseessä joku valmis valmiste? Minulle kerrottiin että he sekoittavat remouladekastiketta ja tonnikalaa keskenään. Avot, eikun lähikauppaan ja sekoittamaan. Nyt minulla on omaa herkkumössöä jääkaapissa.

Voisin siis elää pelkillä voileivillä! Onkohan sipulissa paljon vitamiineja? Täytyypä googlata.

Ps. Googlasin! Sipulihan on varsinainen terveyspommi! En tiennytkään! Askel terveyteen sivuilla sanotaan että sipuli auttaa jopa allergioissa ja edistää paksusuolen terveyttä ja alentaa kolesterolia ja tekee hyvää iholle ja hiuksille ja auttaa nukkumaan ja…… Voikohan tämä nyt olla edes totta? No ainakin syön sipuliherkkuani entistäkin innokkaammin!

Palkintogaalat pannaan

Tämä voi kuulostaa radikaalilta, mutta mielestäni kaikki höpöhöpö itsensä ja oman alan kehumisgaalat pitäisi lopettaa. Ne ovat noloja.

Varsinkin tämä voi kuulostaa oudolta minun suustani, koska oma vinttikomero on täynnä palkintoja mainosalan gaaloista. Muistan kyllä yhä sen ihanan fiiliksen, kun sain palkinnon, kehuja ja tunnustusta oman alan muilta tyypeiltä. Kyllä siinä ego kasvaa ja kehittyy. Suunnasta en tiedä, voi nousta pissa päähänkin, taisi itsellänikin nousta.

Mutta nyt kun noista gaala-ajoista on jo vuosikausia vierähtänyt, näkee paremmin puut metsältä tai metsän puilta, ja koko homma näyttäytyy naurettavalta. Yleensä kyseessä ovat alat, joissa palkat, palkkiot ja ansiot ovat jo ennestään suuria. Eli itse työstä tai suorituksesta saadaan ihan kelpo ansio ja huomio.

En ymmärrä, miksi näitä ihmisiä ja heidän tekemistään pitää erityisesti palkita? Ja miten riippuvaisia tästä palvonnasta he itse ovat. Pitää hurrata, taputtaa ja ylistää vuoden miesartistia, naisartistia, tulokasta ja konkaria, vuoden parasta tv-sitä ja tv-tätä, radio-sitä ja radio-tätä, äänestä meidän ohjelma voittoon, pliis, ja tässä on paras elokuva-se-ja-se, taptap ja vislaus päälle. Eikö tämä ole vähän outoa?

Tämä asia pohditutti tällä viikolla, kun Oscar-gaalassa joku Will löi turpaan jotain Chrisiä ja loppuviikosta alkaa ehkä hoitajalakko. Ehkä näitä asioita ei kuuluisi verrata, mutta toisaalta työstä molemmissa on kyse, ja siitä saatavasta palkkiosta ja huomiosta.

On ammatteja, joissa työpäivän päälle kukaan ei tule taputtamaan uudestaan lavalle ja huutaamaan bravoota. Ihmisiä, jotka pitävät huolta siitä, että ruokaa tuotetaan, viljaa viljellään, vanhukset ovat puhtaisssa vaipoissaan ja turvassa ja lapset myös.

En tiedä, alkaako tänään hoitajalakko vai ei, mutta kaikki sympatiani heidän puolellaan. Sympatia ei riitä elämiseen. Tarvitaan rahaa. Lisää palkkaa. Ja sitten, miksi ei hoiva-alalla voisi olla alhaisempi eläkeikä? Jos hoiva-alalta pääsisi 60-vuotiaana eläkkeelle, se voisi olla motivoiva tekijä hakeutua ja pysyä alalla.

Mainittakoon, en ole hoiva-alalla, joten tässä minulla ei ole mitään omaa agendaa takana. Paitsi ne vintillä nolottavat gaalapalkinnot.

ps. Jos ihmettelet, miten postauksia tulee nyt niin tiheään tahtiin, johtuu se sunnuntai iltana puhjenneesta flunssasta. Tein kotikoronatestin, näytti negatiivista, mutta maanantaina kotona sairastaessa oli hyvin aikaa kirjoittaa, joten tein postauksia ja ripottelin niitä ilmestymään pitkin viikkoa.

Uusi suunta kohti seuraavaa elämänvaihetta

Elämme varsin mielenkiintoista elämänvaihetta miehen kanssa. Menimme naimisiin vuonna 1994, eli kohta tulee 30 vuotta täyteen. Ainoa lapsemme kirjoittaa tänä keväänä ylioppilaaksi – toivottavasti – ja lähtee vuoden vaihteessa armeijaan. Minun vanhempani kuolivat reilut kymmenen vuotta sitten, anoppi menehtyi viime kesänä, vanhuksista jäljellä on enää appi. Toisin sanoen heitä, joista on pidettävä ja haluaa pitää huolta, on tässä elämänvaiheessa vähemmän kuin ennen. Lapsenlapsia ei tietenkään vielä ole. Kissakin on jo 15v.

Olemme itse vielä suht.koht. terveitä, mitä nyt miehellä kaksi selkäleikkausta takana, minua vaivaa allergiat ja ihovaivat ja ilmeisesti nivelrikko, mutta kuitenkin, ei mitään toimintakykyä isommin rajoittavaa. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, mikä nurkan takana on odotettavissa. Mutta juuri nyt on kaikki omassa elämässä hyvin. Tähän samaan aikaikkunaan osuu myös miehen virallinen eläkkeelle jääminen. Minä olen yhdeksän vuotta nuorempi.

On ollut mukavaa ja mielenkiintoista tehdä yhdessä suunnitelmia lähivuosille ja tulevaisuudelle. Aiomme keskittyä toisiimme, tehdä kaikkea kivaa, matkustaa, mökkeillä. Olla huolettomia. Ei tarvitse niin paljon kantaa huolta muista ja osallistua muiden elämään. Voidaan keskittyä toisiimme ja yhteiseen hyvään.

Muistan, kun kävin astrologi Markku Mannisen vastaanotolla, olisiko ollut joskus 2000-luvun alkupuolella? Manninen sanoi että kohta sinä siirryt elämänkoulussa toiselle luokalle. Vähän ihmettelin, mitä tuo tarkoittaa, mutta se oli kyllä totisinta totta! Muutaman vuoden päästä alkoi tapahtua ja paljon: minusta tuli äiti ja oma äitini sairastui Parkinssoniin, ja myöhemmin isä verisyöpään. Perheetön, yksinasuva, erakkomainen veli alkoholisoitui, ja hänestä oli suuri huoli ja vaikutuskeinot hänen elämäänsä vähäiset. Lähiomaisen rooli on sellaisessa tilanteessa absurdin huono. Kukaan viranomainen ei puutu asioihin, ota hoitoon, ellei henkilö itse halua tai hakeudu, tai ole vaaraksi muille. Itsensä saa ihan rauhassa tappaa hiljaa ja hitaasti. Veli kuoli keväällä juuri näihin aikoihin kolme vuotta sitten 56-vuotiaana.

Huomaan että tunneskaalani tässä asiassa on varsin laaja: tunnen sekä vihaa, voimattomuutta että syvää surua. Menetin ihmisen kenen kanssa kasvoin aikuiseksi, joka on muistisiteeni omaan lapsuuteeni. Kaksi muuta veljeäni ovat minua yli 11 vuotta vanhempia, heidän kanssaan en kokenut omaa lapsuuttani samalla tavoin kuin tämän minua neljä vuotta vanhemman veljeni kanssa. Vanhemmat veljeni ovat eri ikäpolvea ja omissa jo omissa puuhissaan minun lapsuudessani ja nuoruudessani. Tunnesiteeni heihin on tyystin erilainen.

Kuten Manninen sanoi, huomio siirtyi itsestä muihin. Olin siihen saakka elänyt varsin omaehtoista ja itsekästä elämää. Tärkeää minulle oli ollut ura ja työ ja menestyminen. Seuraava vuosikymmen, ja kymmenet menisivät siihen, että huomio oli muissa. Olen sanonut eläneeni nämä vuosikymmenet hoiva-alalla. Tutuksi tuli niin ikääntyvien, lopulta liikuntakyvyttömien hoitamainen kuin lapsiperhearki. Aina oli tunne että on väärässä paikassa ja väsynyt. Piti venyä ja joustaa. Muistan joskus tuolloin todenneeni, että onneksi ihmisellä on vain kaksi vanhempaa, enempää ei kyllä jakaisi hoitaa.

Mutta nyt on uusi aikakausi jo näköpiirissä. Toisenlainen. Odotan sitä.

Virhearvioita

Ihminen miettii kummallisia. Viimeksi kaupan teehyllyllä jäin pohtimaan, onko soveliasta ostaa Russian Earl Grey teetä? Sitten tajusin että sehän on Liptonin teetä, ja Lipton on amerikkalaisen Unileverin merkki. Sinänsä pohdinta oli hyväkin juttu, jatkossa katson, olisiko Russian Earl Grey’tä saatavana kotimaisilla teen valmistajilla. Ainahan kannattaa suosia suomalaista.

Vaikka juonkin kahvia, kaksi mukia päivässä, yksi aamulla ja toinen iltapäivällä, pidän paljon myös teestä. Teessä on se ihana piirre että sitä on niin monenlaista ja moniin eri käyttötarkoituksiin. Russian Earl Greyssä on oma persoonallinen arominsa. Olisiko bergamontti? Laitan joukkoon aina hunajaa.

Vihreää teetä käytän jopa ruokajuomana. Sopii moneen ruokaan ja korvaa viinin. Japanilainen sencha on parasta. Joskus pidän jasmiiniteestä. Teekaupoista saa monenlaisia erikoisuuksia, kuten puerh-teetä. Se on oikeastaan pahaa, mutta juon sitä terveyskuurina ja janoon. Puerh -tee puhdistaa elimistöä, mm.maksaa. Näin olen kuullut, en tiedä, onko tieteellisesti totta, tämä syytä mainita. Juon puerhin yleensä kylmänä, laitan pullon jääkaapin oveen ja hörpin siitä. Yhdestä ja samasta puerh-tee satsista voi tehdä juomaa monta kertaa, joten se on varsin riittoisaa.

Roobios-teet ovat hyviä. Ja Unijukka. Se on rauhoittava iltatee. Joku oli ostanut töihin Zen-teetä, siinäkin on rauhoittava vaikutus, ja maku hyvä. Vaniljasta en teessä pidä, ainoastaan jäätelössä.

Teen valmistukseen olen ostanut Isosta Britanniasta ihan tavallisesta keittiötarvikekaupasta pienen metallisen kannun. Mittaan sinne irtoteen ja haudutan. Nokassa on sihti, johon teen lehdet jäävät. Mökillä minulla on äidin vanha keraaminen teekannu. Siinä on erillinen sihtiosa, mihin teenlehdet laitetaan.

Mutta en ole nirso, pussitee on ihan yhtä hyvää! Kerran olin työvuorossa tilaisuudessa, jonka järjesti Englannin suurlähetystö. Mielenkiinnolla seurasin keittiössä teenvalmistusta. He laittoivat teepusseja termariin roikkumaan ja kaatoivat veden päälle. Ihmettelin touhua, sanoin luulleeni että englantilaiset valmistavat teensä aina hartaasti hauduttaen. Mutta ehkä hartaat teeseremoniat kuuluvat tyystin japanilaisille.

Mutta takaisin alkuperäiseen asiaan, siihen miten hulluja asioita ja päätelmiä ihminen tekee. Muistan edellisen kerran kun maailmanpoliittinen tilanne mietitytti ostostilanteessa. Siitä on monta vuotta, olisiko ollut 2011 aikoihin? Olin ostamassa uutta matkalaukkua itselleni. Sellaista, missä olisi pyörät ja olisi keveä. Stockmannilla myyjä esitteli minulle värikkäitä matkalaukkuja, American Traveller oli merkki. Sanoin että sellaista en nyt ainakaan osta. Jos joku terroristi näkisi minut American Traveller -laukun kanssa niin luulisi minua amerikkalaiseksi ja ties minkä pommin possauttaisi eteeni. Että en halua että minua luullaan amerikkalaiseksi, en matkustaessani enkä muutenkaan.

Slaavilaiseksi minua kyllä on luultu. Kauan sitten, 90-luvulla olimme mieheni kanssa Prahassa. Ravintolassa viereisessä pöydässä oli amerikkalainen seurue. Me puhuimme tietenkin suomea, eivätkä he voineet tietää että osasimme englantia ja ymmärsimme kaiken, mitä he sanoivat. Tyypit katselivat meitä analysoiden ja sanoivat, kuinka slaavilaiset kasvonpiirteet ovat selkeästi nähtävillä. Että sellaista rodullistamista silloin. Meitä huvitti, kun teimme kovaan ääneen tilauksemme englanniksi, ja naapuripöydässä ymmärrettiin että heidän huomionsa oli havaittu.

On minua luultu myös virolaiseksi huoraksi, sekin tapahtui 90-luvulla ja ravintolassa, mutta Helsingissä. Muistaakseni päälläni oli minihame ja poolo. Virhearvion tehnyt mies väitti aksenttini viittaavaan viroon, mutta luulen että syypää oli keskisuomalainen aksenttini. Tähän mennessä murre on jo puheestani kadonnut, paitsi jos puhun jonkun kotiseudulta kotoisin olevan kanssa, silloin vanha puheen rytmi ja tyyli herää henkiin. Kaiken lisäksi tämäkin stoori päättyi hauskasti. Ei mennyt monta viikkoa, kun satuimme olemaan mieheni kanssa Lapissa laskettelukeskuksessa, olisiko ollut Pyhällä, ja minua ilolinnuksi luullut mies oli siellä ja kaiken lisäksi hän oli minun mieheni vanha tuttu. Kyllä minua huvitti, kun totuus paljastui! Miesparka oli aivan nolo.

Ja on minua luultu Luciaksikin! Siitä on varsinkin kauan. Vuosi taisi olla -86. Olin töissä, ja hakemassa jotakin mainosaineistoa Huvidstadsbladetin toimituksesta. Odottelin käytävällä, kun toimitussihteeri tai olisiko ollut toimittaja tuli kysymään, olenko uusi Lucia. Odottivat ilmeisesti haastateltavaksi.

Varmasti olen itsekin tehnyt monia virhepäätelmiä ja -arvoita – myös ihmisten suhteen – en pelkästään teelaatujen tai matkalaukkujen.

Eli mikä on johtopäätös: ei kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä nimen tai ulkonäön perusteella.

Allegro ja junasukat

Viimeinen Allegro-juna Pietarista Helsinkiin saapui eilen. Surullista ja harmillista monin tavoin.

Kävimme junalla Pietarissa ja Moskovassa elokuussa 2019, silloin ennen vanhaan, ennen koronaa ja sotaa. Asuimme hienossa hotellissa lähellä Kremliä, Punaista toria ja luksustavaratalo Gumia.

Erityisesti nautin hotellin spa-osastosta. Saunaosaston seinässä oli jäähilelähde. Vieressä oli pinkka pikkupyykeitä. Vaihdevuosioireet olivat pahimillaan. Ravasin edestakaisin saunassa ja välillä tulin pyyhkimään itseäni jäähilepyyhkeillä. Se oli ihanaa!

Eräänä päivänä läksimme käymään taidemuseossa. Jo menomatkalla näimme venäläisiä mellakkapoliiseja marssimassa rivistössä. Juuri niitä samoja, joita näkyy mielenosoituksia taltuttamassa. Näky oli pelottava. He olivat kuin jättiläiskokoisia muurahaisia isoissa kypärissään, mustissa asuissa ja saappaissa.

Paluumatkalla hotelliin seutu oli miehitetty mellakkapoliiseilla. Niitä seisoi muutaman metrin välein piirittäen koko korttelin. Hotellimme sijaitsi mellakkapoliisien ympäröivän alueen sisäpuolella. Kun pääsimme takaisin hotelliin, kysyimme vastaanotosta, mistä oikein on kysymys. He rauhoittelivat; kaikki on hyvin. Mikähän mielenosoitus se oli, mitä mellakkapoliisit oli käsketty tukahduttamaan? Mikä sota ja vääryys silloin oli kyseessä?

Matka luotijunalla Pietarista Moskovaan kestää vain 3,5 tuntia, ja saman verran tavallinen juna Helsingistä Pietariin. Moskova on käytännössä yhtä kaukana/lähellä kuin Suomen Lappi Helsingistä matkustettaessa. Hyvä että tuli käytyä silloin. Nyt on reissut taputeltu siihen suuntaan pitkäksi aikaa.

Helsingissä kulkureittini kulkee usein Venäjän suurlähetystön ohi. Näky on nyt kuukauden ajan ollut erilainen kuin ennen. Suurlähetystön etupuolelle on pystytetty mellakka-aidat ja poliisiauto päivystää. Kadulle on tuotu kukkia, kynttilöitä, Ukrainan lippuja, kylttejä, joissa vaaditaan sodan lopettamista. Lähetystön sivulla ja takana ei ole mellakka-aitaa, jalkakäytävä kulkee aivan suurlähetystön aidan vieressä. Huomasin että moni oli heittänyt koirankakkapussinsa mielenosoituksellisesti suurlähetystön aidan sisäpuolella. Aluksi teko huvitti, miten kekseliäs tapa osoittaa mieltä, mutta nopeasti tulin toisiin ajatuksiin. Kiusanteko ja ilkivalta ovat eri asioita kuin mielipiteen osoittaminen.

Minä en ole ikinä osallistunut mielenosoituksiin. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen tehnyt jotakin. Maalasin kyltin ”Mr Putin; Make Russia, not war. Slava Ukraini!” Vein kyltin kadulle suurlähetystöä vastapäätä.

Helsingissä liehuvat nyt Ukrainan liput. Niin yksityiset firmat kuin julkiset tahot ovat muuttaneet liputuskäytäntöään.

Itse en ole vielä ukrainalaisiin törmännyt omassa arjessani, mutta poika oli vaateostoksilla Forumissa ja kertoi että ukrainalainen nainen oli tullut hänen luokseen ja kysynyt, voisiko hän tulla meille asumaan. Poika oli hämmentynyt kokemastaan. Neuvoin, missä on vastaanottokeskus, sellainen on ihan Helsingin keskustassa Uudenmaankadulla. Jos kohtaa apua tarvitsevan, on hyvä tietää, minne voi ohjata.

Kirkossa kastettaville lapsille annetaan vapaaehtoisten kutomat sukat. Suosituin malli on ns. junasukka. Kuulin, että tämä lastensukkamalli on saanut nimensä siitä, että sodan aikana (ilmeisesti talvi- tai jatkosota) nainen oli junassa törmännyt evakkomatkalla olleeseen äitiin ja tämän pieneen lapseen. Matkan aikana nainen purki omasta villapaidastaan lankaa, ja kutoi siitä lapselle sukat. Sukkamalli sai nimekseen junasukat.

Monenlainen, erilainen Suomi-neito

Yle Areenassa on nähtävillä Suomineito -niminen sarja, joka kertoo kolmesta nuoresta äärioikeistolaisesta suomalaisesta naisesta. Yksi heistä on perussuomalainen, toinenhistorianopiskelija joka kirjoittaa kirjaa Pertti Linkolasta ja kolmas edustaa sinimustaa järjestöä.

Mediassa/somessa sarja on herättänyt paljon monensuuntaista puhetta ja kritiikkiä. Onko oikein että Yle antaa näkyvyyttä ääriliikeaktivismille? Mielestäni on oikein. Ja tätä pitäisi olla enemmänkin.

En kannata näiden nuorten naisten ajatusmaailmaa, mutta minusta on tärkeää tietää. Olisipa enemmänkin tällaista; dokumentteja erilaisista ihmisistä, eri tavoin ajattelevista, eri uskontoa tai kulttuuria, eri poliittista näkemystä, erilaisista taustoista olevien ihmisten elämää ja ajatuksia kuvaavia ohjelmia. Ne auttavat ymmärtämään ja poistavat demonisointia. Tieto ja dokumentaatio on yhteiskuntarauhaa lisäävää. En usko että kenestäkään tule natsi sen perusteella että katsoo dokumentin.

Päin vastoin saattaa alkaa ymmärtämään ihmisten motiiveja. Onko taustalla yksinäisyyttä, huolta omasta asemasta ja paikasta maailmassa, halua kuulua porukkaan, olla osa jotakin itseä isompaa? Asioita, joihin me kaikki pyrimme ja joita tavoittelemme, joillekin muille nämä yleisinhimilliset tavoitteet saavat täysin toisen suunnan kuin itselle.

Aikana, joka on niin paljon täynnä pahaa, vihaa, kostoa ja demonisointia, meidän pitää tehdä kaikkemme eripuran vähentämiseksi ja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi.

Rauhoittumassa kampaamossa

Kävin rauhoittumassa kampaamossa. Helsingin Munkkivuoren Tukkatalossa on valikoimissa ns.hiusten energialeikkaus. Maksaa tuplasti enemmän kuin normaali leikkaus, mutta on hintansa väärti ja koska leikkaustapa on myös hiusten omaa kasvutapaa tukeva, hiukset kasvavat nätisti ja leikkausväli voi olla puolta pidempi. Näin ollen tulee maksamaan saman verran kuin normaalistikin.

Nykyisin myös kampaajat on laitettu tiukoille ajankäytön suhteen: hiukset leikataan niin nopeasti kuin mahdollista. Energialeikkauksessa ei ole kiire, hoito kestää puolitoista tuntia. Toimenpide aloitetaan hieronnalla. Kampaaja sekoittaa sopivan öljyseoksen, minä halusin tietenkin – lääkärin määräyksestä – rauhoittavan version. Sekoitukseen laitettiin laventelia ja setripuuta, minkä tuoksusta pidänkin todella paljon. Hierontaosuus kestää ainakin puoli tuntia, ajantaju katoaa, joten en tiedä, ehkä jopa kauemmin.

Munkkivuoren Tukkatalossa energiahoito tehtiin ennen kampaamotilassa, missä toimenpidettä varten oli eristetty oma nurkkaus sermeineen, mutta nyt Tukkatalo on laajentunut ja näitä hoitoja varten on täysin oma, hiljainen tilansa. Nyt järjestelyt ovat napakymppi, ennen ei voinut välttää ääniä kampaamon puolelta.

Kynttilät palavat, rauhoittavat tuoksut, hiljaisuus, taitavat kädet jotka hierovat päänahkaa ja niskaa, välillä tukistavat hellästi, venyttävät korvanlehtiä, voi taivas, miten ihanaa voi olla!

Kun kerroin miehelle hiusten energialeikkauksesta ja miten ihanaa se on, hän sanoi että pitäisiköhän hänenkin kokeilla. Mikä ettei, hän on vain kalju!

Miten tärkeää ja ihanaa onkaan istua paikallaan tekemättä mitään. Kotona en siihen pysty, on aina vähintään se kudin kädessä. Mutta täytyy lisätä näitä ”pakkoistumisia” elämään. Niinpä pongasin aamun lehdestä nykybalettiesityksen tälle illalle. Menen sinne istumaan paikoillani. Siellä pitää kyllä pitää silmät auki.

Hiusten energialeikkausta voi hyvin suositella myös esimerkiksi äitienpäivälahjaksi. Siinä yhdistyvät hyöty ja huvi, hiuksia kun pitää joka tapauksessa silloin tällöin leikata.

Hullu öinen hamstraaja

Kaikesta päätellen pitäisi jälleen käydä terveyskeskuslääkäri Muhammedin vastaanotolla. Hän katsoisi minua empaattisesti syvälle silmiin ja sanoisi taikasanat: ”Rouvan pitäisi nyt vähän rauhoittua”.

Kaikki alkoi siitä kun sain valmiiksi villapaita numero 7 ja koska viikon päästä siirrytään kesäaikaan, tuumin että nyt saavat villapaidat tältä talvelta riittää, näpertelen itselleni seuraavaksi pellava-puuvillalangasta kesäpaidan. Se ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista ollenkaan. En tiedä miten saisin kutomisjäljestä tarpeeksi tiheää, että paita ei näytä Turhapuron aluspaidalta?

Nukuin huonosti – kuten tavallista – ja heräsin aamuyöstä. Katsoin Netflix-dokumenttisarjan loppuun, se kertoi menestyneestä newyorkilaisesta vegaaniravintolayrittäjästä, joka rakastuu huijariin ja lopulta päätyy vankilaan. Masentava tarina. Siirryin radio-ohjelmien pariin. Se ei ollut yhtään sen vähemmän masentavaa. Kuuntelin Roman Schazin Maamme-kirjaa, aiheena edessä häämöttävä ruokapula.

Sen jälkeen loputkin unet olivat kadonneet. Olen nähnyt lentokoneesta Ukrainan viljapellot, laajuudeltaan vastaavia on Amerikassa. Vaikka en epäile etteikö Suomessa vehnää riittäisi, mieleen juolahti että vissiin se vehnä Barillan pastatehtaalle tulee Ukrainasta. Ja vaikka potut on hyviä, kyllä minä haluan syödä myös pastaa, riisiä ja nuudeleita.

Aamuyöllä asiaa pohtiessa huoli kasvoi yhä suuremmaksi – niin kuin asioilla on tapana öiseen aikaa tuntua. En enää uskonut saavani unta. Rupesin googlaamaan kauppojen aukioloja. En kehtaa mennä kauppaan hamstrausreissulle päiväsaikaan, kun siellä on muita asiakkaita. Tiskipöydälle jätin lapun perheelle, jos sattuisivat heräämään ja ihmettelisivät poissaoloani: ”Menin Ruoholahden Cittariin. Selitän kun tulen”.

Kello oli 5.22. Parkkihalli typötyhjä. Sain auton kaupan oven eteen. Olin ainut asiakas kaupassa, yksi kassa oli paikalla ja hyllyttäjä. Latasin kärryn täyteen pastaa, riisiä, nuudeleita, kokonaisia kuorittuja tomaatteja. Niitä ostin kaksi laatikkoa. Ne painoivat niin paljon että kassan liukuhihna ei jaksanut vetää. Kassa käski ottaa laatikon pois. Teki mieli valehdella, että meinaan pistää pystyyn pastaravintolan, mutta päätin sen sijaan olla sanomatta mitään. En edes kehdannut katsoa silmiin. Ai kauhea kun hävetti! Voin arvata mitä kassa ajatteli. ”Siinä taas yksi hullu hamstraaja, maailmanlopun odottaja”.

Mitähän perhe tuumaa yöllisestä ostosmatkastani? Nukkuvat vielä. Minulla on olo kuin Muumimammalla, joka on täyttänyt kellarin säilykkeillä ja hillopurkeilla. Mihin ihmeeseen laitan kahden vuoden pastat, riisit ja nuudelit? Pitänee joku kaappi tyhjentää. Taloyhtiön kellarikomeroon en uskalla viedä. Eihän sitä tiedä, jos siellä on vaikka rottia. Vaikka siellä kellarikomerossa ruokatarvikkeet olisivat kyllä kätevästi saatavilla, jos tulee sota ja pitää asua viikkotolkulla pommisuojassa. Meillä on pommisuojassa pojan rummut ja yksi vanha sohva. Tosin kahden hengen sohva, että ei edes koko perhe mahdu siihen istumaan. Pitäisiköhän sitä ruveta sisustamaan seuraavaksi?

No niin, rouvan pitäisi nyt rauhoittua, sanoisi lääkäri-Muhammed. Ja lakata kuuntelemasta pelottavia ohjelmia öiseen aikaan. Ja pysyä villapaidoissa, tehdä sitä mitä osaa, niin on hyvä.

Jälkikirjoitus: Perhe heräsi. Kerroin aamuyöllisestä kauppareissustani. Ei tullut kehuja siitä että pelastin heidät mahdolliselta Barilla-pastan puutteelta lähivuosina. Päin vastoin. Lisäsin heidän huoltansa minun mielenterveydestäni. Täytynee jemmata pastat piiloon ja unohtaa koko juttu. Väsyttää turkasesti – niin huonosti nukuttu yö takana! Ei jaksa edes kutoa. Ehkä tälle kaikelle voi jo iltapäivällä nauraa…

Takaisin mainostoimistoon

Osallistuin Naistenpäivänä paneelikeskusteluun entisessä työpaikassani mainostoimistossa. Tarkoitus oli keskustella ja muistella sitä, minkälaista oli olla eri aikoina naisena mainosalalla.

Ihmettelin, miksi suostuin! Se on täysin vastoin omaa käyttäytymisnormistoani. En ole yhtään ”luokkakokousihminen”, en ikinä menisi luokkakokoukseen, ajatuskin kauhistuttaa! Sen sijaan hamstraan muistoja. Minulla on koti, kaapit ja nurkat täynnä muistoja. Niihin olen muodostanut jopa jonkinsortin riippuvuussuhteen. Minun on vaikea luopua mistään pienimmästäkään paperilapusta, jolla on jokin yhteys omaan historiaani. Jemmailen kaikkea mahdollista. Minulla on mm. pieni, sininen noin 1 x 3 cm kokoinen lappu, missä lukee Elli-mummoni haparoivalla käsialalla ”Jumalan siunausta Minnalle, toivoo Elli-mummo”. Monenlaiset muistoesineet ovat eräänlaisia säikeitä omaan historiaani. Pelkään että minusta tulee juureton ilman niitä.

Sen sijaan minun on vaikea fyysisesti palata paikkoihin tai ihmisiin, jotka jostakin syystä ovat jääneet taakseni, vaikka asiaan ei liittyisi mitään dramaattista. Niinpä välttelen ja kieltäydyn kaikesta ”luokkakokoushenkisestä” toiminnasta.

Paitsi nyt. Ehkä syynä oli juuri se Naistenpäivä. Olen viettänyt Naistenpäivää jo useana vuonna ja vähän eri tavoin, mutta aina olen sitä halunnut juhlistaa. Jollakin tavalla se on minusta äitienpäivääkin parempi päivä. Äitienpäivä liittyy niin täysin siihen äidin rooliin. Joskus minusta on jopa tuntunut, että en halua viettää äitienpäivää ollenkaan, minulla on ollut huono omatunto ja epäilys, olenko ollut aina hyvä äiti? Olenko osannut toimia oikein? Mutta Naistenpäivään ei liity mitään onnistumisen taakkoja, se on puhdasta iloa siitä että on nainen, sitä voivat viettää myös lapsettomat, ja kaiken lisäksi sen ajankohta 8.3. on minusta mainio. Silloin tuntuu että talven pimeys on taittunut, päivä pidentynyt, edessä on kevät.

Kun lapsi palaa lapsuudenkotiinsa aikuisena, hän helposti taantuu samaan lapsen rooliin. Jos perheessä on monta lasta, jokainen asettuu luontevasti vanhaan totuttuun nokkimisjärjestykseensä. Tätä ajattelin, kun menin paneelikeskusteluun. Taannuunko siksi mainosbitchiksi kuin silloin aikoinaan olin? No en taantunut, ehkä kokemus oli jollakin tavalla jopa eheyttävä. Sitä nykyisin eheydytään ja voimmaannutaan aina kun mahdollista, eikö?

Oli ihan inspiroivaa muistella menneitä, tuli paljon asioita mieleen vielä jälkikäteenkin ja kun tapahtumista on jo yli 20 vuotta aikaa, niitä voi jo tarkastella vähän etäältä, näkee myös joitakin asioita kirkkaammin.

Mainosala oli 90-luvulla aikamoinen alfaurosten leikkikenttä. Siellä pärjäsi jos osasi olla sopivasti bitch ja sopivasti jyvä jätkä. Silloin tuli kohdelluksi reilusti. Asiaa saattoi myös käyttää hyväksi, joskus tahtomattaankin. Minä ainakin sain yhden työpaikan ihan vain siksi että olin nätti nuori tyttö, ja olin pukeutunut työhaastatteluun kuin Swissairin lentoemäntä: punainen jakkupuku, hameen helma sopivasti juuri polven yläpuolella. Pomot, jotka tietenkin olivat kaikki miehiä, hurmaantuivat ja ottivat minut töihin oitis. Tosin täytyy myöntää että en käyttänyt tilanteessa kylmää harkintaa, en osannut päälle kaksikymppisenä olla niin fiksu, että olisin osannut katsoa tilannetta siltä kannalta. Asu oli sattumaa, mutta ihminen on miellyttämisenhaluinen otus.

Nyt mietin sitäkin, että hurmaamisen taidon hallitsi suvereenisti myös Kirsti Paakkanen. Ehkä olin jopa imenyt vaikutteita häneltä? Olin hänen palveluksessaan vuoden heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Se työkokemus oli minulle monella tapaa käänteentekevä ja merkittävä koko elämänkulkuani ajatellen.

Paakasen naisten mainostoimistossa oli asiakkaina myös varsin miehisiä aloja, esim. autokauppa. Luulen että se perustui osittain siihen että Paakkanen osasi käsitellä miehiä, olla tarvittaessa varsin hurmaava. Olin kerran mukana järjestämässä Paakkasen kotona Westendissä tilaisuutta autokauppiaille. Tehtävänäni oli jonkinlaiset yksinkertaiset tarjoilutoimet, kerätä likaisia astioita ja olla nättinä seuraneitinä. Humalaisia autokauppiaita ympäri Suomen, ainakin yksi tipahti vaatteet päällä Paakkasen uima-altaaseen.

Paljon myöhemmin – sitten kun olin jo copywriter – ja urani huipulla, meillä oli samassa tilanteessa olevien naissuunnittelijoiden oma ryhmä. Nimesimme itsemme Jäkäliksi. Toiminta oli täysin epävirallista, me vain luontaisesti hakeduimme toistemme seuraan ja aloimme pitää omaa Hyvä Veli -kerhoamme. Luulen että saimme tukea toisistamme, yhdessä olimme vahvoja. Mainostoimistoissa oli kuitenkin varsin miehinen henki. Naissuunnittelija sai taistella omien ideoidensa ja paikkansa puolesta. Mutta tavallaan niin kaikki. Kaikki joutuvat taistelemaan omasta paikastaaan hierarkiassa. Se on hyvin stressaavaa. Minulla ei ole kovinkaan hyvä stressinsietokyky. Kun vihdoin 36-vuotiaana tulin raskaaksi, koin sen olevan oma Escape doorini, pakotieni pois alalta. Luulen että jos olisin jatkanut mainosalalla, olisin todennäköisesti saanut burn outin, tullut hulluksi tai alkoholisoitunut ihan silkasta stressistä.

Mutta ne olivat myös iloisia vuosia, täynnä onnistumisen tunnetta, uskomattoman hienoja kokemuksia, matkoja, voitonhuumaa, välillä jopa kaikkivoipaisuuden tunnetta! Mainosyhteisö oli myös perhe ja heimo. Koko elämä, ystävyyssuhteet, kaikki pyöri siinä samassa kuplassa. Mistään hinnasta en antaisi niitä vuosia pois. Vaikka olen onnellinen että poksahdin sieltä kuplasta pois vielä järjissäni raskauden myötä pois.

Kevätsiivousta

Olen tehnyt kevätsiivousta. Tai höpöhöpö, olen järjestänyt ja läpikäynyt noin seitsemän laatikostoa. Mutta miten mielenkiintoista! Olen löytänyt vaikka mitä aarteita. Muun muassa jo edesmenneen tärkeä ystävän ja työtoverin minulle kirjoittama huoneentaulu ”Minna on Minna ja se on Minnassa parasta. Palkinnon myönsi Z”. Taidan kehystyttää sen itselleni voimalausetauluksi. Löysin myös kaksi tulostettua sähköpostiviestiä samalta henkilöltä. Niissä oli reseptejä. Toinen sähköposteista oli lähetetty 7.2.2003. Siinä oli kerrassaan mainion lammasjauhelihapastan ohje. Muistan vieläkin hetken, milloin olimme tuota pastaa syöneet. Olimme olleet Vuodet Huiput -mainoskilpailun tuomaristossa ja jyrytyksen jälkeen menneet jatkoille tämän työtoverin upeaan loft-asuntoon Helsingin Hietalahdessa. Jossakin vaiheessa yötä porukalle tuli nälkä, ja koska siihen aikaan ei ollut olemassa Wolt’ia, mistä tilata ruokaa kotiin keskellä yötä, ruoka piti tehdä itse. Ystäväni oli ilmiömäinen kokki ja hän tekaisi nyhjää tyhjästä periaatteella tämän pastan, joka oli kerta kaikkiaan maistuvaa. Olin sitten pyytänyt reseptiä häneltä, ja sain sen sähköpostitse.

Tuona helmikuun alun päivänä vuonna 2003 minä olen jo raskaana. Tiedän sen, koska raskaus sai alkunsa laboratoriossa ns. mikroinjektiomenetelmällä. Lapsen isä oli muuten samalla hetkellä työmatkalla Etelä-Afrikassa. Naureskelimme sille, että aika erikoista kun hedelmöityshetkellä lapsen isä on tuhansien kilometrien päässä. No anyways, tämä ystäväni oli myös raskaana. En tiedä, tiesikö siitä vielä tuolloin helmikuun alussa, koska hänen raskaustensa alkoi luonnollisesti, mutta lapsemme syntyivät parin viikon välein lokakuussa.

Ajattelin että lähetän nyt tuon sähköpostilla tulleen reseptin tälle lokakuussa 2003 syntyneelle tytölle. Hän on nyt 18 vuotias. Elämä ja aikuisuus edessä.

Piirongin perukoilta löytyi myös pieni äitini naruilla yhteen sitoma nyssäkkä. Siinä oli kaksi isoa pitsikoristeltua puuvillatyynyliinaa, päällä haparoivalla äidin käsialalla kirjoittama lappu ”Vienon perintö Allille, U.S.A”. Luulen että tämä Vieno oli eräs yksinäinen vanha rouva, amerikansuomalainen, johon äitini tutustui Floridassa. Muistan hänen maininneen naisesta, joka puhui vanhanaikaista suomen kieltä. Oli lähtenyt nuorena siirtolaiseksi Amerikkaan, se suomi mitä hän osasi oli peräisin jostakin 1900-luvun alulta. Nainen oli ilmeisesti antanut äidille nämä kaksi tyynyliinaa. Ne ovatkin varsin amerikkalaista kokoa eli isompia kuin mitä Suomessa on yleisesti käytetty. Mutta minkälaista puuvillaa! Sellaista ei ole enää olemassakaan – niin paksua ja pehmeää! Tilasin verkkokaupasta tyynyliinoihin sopivat ankanhyöhentäytteiset sisätyynyt, lähetti toi ne eilenillalla. Makoilen nyt herraskaisesti amerikantyynyjen keskellä, onpa hulppeata. Puuttuu vain paleveluskunta tuomaan kupin haudutettua teetä ja kirsikkamarmeladilla levitellyn paahtoleivän sängynvieruspöydälleni. Verhojakin voisi vetäistä hivenen syrjemmällä, pääsisi aamuaurinko paistamaan.

Paitsi – nyt tuli mieleen – todennäköisesti näiden ihanan pehmeiden puuvillatyynyjen puuvillan ovat keränneet orjat etelän puuvillaplantaaseilla. Orjien sormet ovat keränneet ne säikeet, joille nyt painan pääni. Miten paljon inhimillistä kärsimystä ja surua näissä puuvillasäikeissä onkaan?

En taida voida nukkua enää näillä tyynyillä, voi nähdä pahaa unta. Pitää mennä nyt itse tee keittämään ja marmeladit levittämään. Nyt en enää tiedä, miten perintöpuuvillatyynyliinoihin suhtautua. Menipä tämä nyt monimutkaiseksi.

Maailmanrauha Tehtaankadulle

Eilisen Hesarin (torstai 10.3.22) liiteosassa oli juttu Laura Kolbesta. Hän on kirjoittanut kirjan Keho, jossa pohtii ikääntymisen vaikutusta kehoon ja kehohäpeää. Artikkelissa pisti silmään eräs kohta, juuri samaa olin edellisenä iltana pohtinut vääntäytyneenä jooga-asentoon yin-joogatunnilla. Ainoa ohjattu liikuntatunti minulla tällä hetkellä on keskiviikkoillan yin-jooga. Kaikista muusta olen luopunut, koska ihoni reagoi allergisoivasti omaan hikeeni ja yin-joogassa ei tule hiki. Siinä venytellään, ollaan pitkä tovi vääntäytyneenä johonkin asentoon. Kylläpä muuten kroppa onkin jäykistynyt!

Yleensä harjoitus tekee hyvää, siinä on pakko rauhoittua – sitähän lääkärikin minulle määräsi – mutta joskus mieli ei millään haluaisi rauhoittua, ja silloin viipyily jooga-asennoissa turhauttaa, mieli lähtee vaeltamaan omia reittejään. Niin kävi keskiviikkoiltana. Mietin, että oma äitini kävi joskus naisvoimistelussa ja keväthangilla hiihtämässä, mutta muuten hänen elämänsä ei kyllä ollut millään tavalla urheilullista, niin kuin ei kenenkään keski-iän ylittäneen naisen omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Saman huomioin oli tehnyt kirjassaan myös Laura Kolbe. En olisi voinut kuvitellakaan että oma äitini olisi minun iässäni vetänyt trikoot jalkaansa ja lähtenyt lenkille. Toisaalta ei hän kyllä myöskään olisi tuosta noin vain nostanut korkkareita kattoon ja poksauttanut skumppapulloa. Molemmat sujuvat minulta ihan luontevasti.

Milloin ja missä vaiheessa nämä muutokset ovat tapahtuneet? Ei mitään hajua. Milloin naiset alkoivat harrastaa urheilua myös myöhemmällä iällä? Nykyisin on enemmänkin sääntö kuin poikkeus että ”kaikki” liikkuvat, epäliikunnallinen elämänasenne on jopa poikkeavaa. Jane Fondako tämän sai aerobicillaan aikaan?

Minulla on nyt alkanut Iho- ja allergiasairaalassa valohoito. Menen sairaalaan 2-3 kertaa viikossa ja seison 20 sekuntia sellaisessa ”tsernobylissä”. Jotakin säteytystä siitä tulee. Sädetystä kuulemma lisätään pikku hiljaa, sitä mukaan kuin iho sitä kestää. Iho onkin nyt paljon paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Olisi vissiin ollut tämä säteytys paikallaan ajat sitten. Mutta on se sitten kumma, miten onkin niin, että kun toinen asia korjaantuu, niin jostain toisaalta repsahtaa. Yöunet ovat viime aikoina olleet retuperällä. Heräilen ja valvon. Olisiko kevään valolla vaikutusta? Kissakin on levoton. Tai ehkä sotatila syö yöunta. Olen jonkinsortin uutisaddikti. Katson kaikki uutiset ja vilkuilen kännykästä monta kertaa päivässä tapahtumia. Tiedän, että siinä ei ole mitään järkeä ja se voi kyllä vaikuttaa yleisolotilaan. Karmeat uutiset ahdistavat.

Sain taas ”hyvän idean”. Moskovan kaupungin lahjoittama Rauhanpatsas on herättänyt keskustelua viime aikoina. Patsas sijaitsee Hakaniemessä ja nyt jotkut tahot ovat vaatineet koko patsaan hävittämistä. Seuraavaksi selvisi että se viedään joka tapauksessa pois uuden raitiovaunutien tieltä. Mutta minulla on idea! Ei pidä demonisoida patsasta. Rumahan se on, mutta message oikea. Mitä siitä että patsaan lahjoittava taho ei asiaa edistä, voimmehan me patsaan saajina kuitenkin olla rauhaa edistämässä, vai mitä?

Olen keksinyt patsaalle todella hyvän uuden sijainnin. Helsingissä Tehtaankatu 1 kohdalla on pieni aukio, oikeastaan vain liikenteen jakaja. Siinä olisi Maailmanrauha-patsaalle oikea paikka! Aukion – liikennejakajan – ympäristössä on Venäjän suurlähetystö, ja toiselta puolelta liittymä Itäiselle Puistotielle, jonka varrella on monien maiden suurlähetystöt, mm. USA:n. Lisäksi samalla kohtaa on Suomen Punaisen Ristin pääkonttori, tärkeä rauhan kannalta, se taho joka korjaa jälkiä, jos rauha ei ole. Kaiken huipuiksi aukiolla on katolinen kirkko, se voi edustaa tässä maailmanrauhaprojektissa kaikkia kirkkokuntia. Kirkot sotkeutuvat sotiin. Juuri ennen sodan syttymistä helmikuussa oli Kirkko & kaupunki -lehdessä artikkeli Venäjän ortodoksisesta kirkosta. Juttu alkoi muistaakseni sanoin ”Venäjän ortodoksinen kirkko valmistaa maata sotaan”. Artikkeli käsitteli sitä miten Venäjällä ortodoksinen kirkko on täysin politisoitunut. Summa summarum tässä liikennejakajassa osoitteessa Tehtaankatu 1 kohtaavat monet tahot, joiden toimista maailmanrauha on mahdollinen tai mahdoton. Mikä sen parempi paikka patsaalle!

Kirjoitin jo aiheesta mielipidekirjoituksen Hesariin, saa nähdä tuleeko julkaistuksi. Sitä paitsi jäi harmittamaan, muistinko laittaa Hakaniemi, mitä jos laitoinkin Hietalahti? Mitä näitä nyt on, hoolla alkavia kaupunginosia. Pitäisi nukkua paremmin, aivot toimisivat.

Tällaista tänään mielessä.

Sukuhistoriaa ja sotamuistoja

Äitini oli toiseksi vanhin lapsi, ja joutui jo 12-vuotiaana lähtemään niin sanotuksi pikku piiaksi sukulaistädin isoon maataloon. Ymmärtääkseni lähtö ei ollut kuitenkaan vastenmielistä, pääsihän äiti pois pienestä pirtistä, missä oli monta lasta hälisemässä isoon, vakavaraiseen maataloon, missä elämä oli ihan toisenlaista. Mutta töitä joutui kyllä paiskimaan.

Äiti kertoi että hän olisi halunnut vielä leikkiä, ja joskus siihen tuli tilaisuus, kun äidin nuorempi sisko tuli katsomaan, miten isosisko voi ja täti lupasi taon töihin. Työt olivat pienelle tytölle raskaita navettatöitä ja taloudenpitoa.

Tädillä oli kaksi poikaa, jotka molemmat joutuivat sotaan. Toinen kaatui, toinen palasi sodasta, mutta sairaana, hänellä oli keuhkotauti. Poika oli katkera kohtalostaan. Päivisin hän meni makaamaan äidilleni osoitettuun nukkumapaikkaan. Yski ja köhi siinä. Äitiä pelotti, että hän saisi saman taudin. Yöksi äiti kertoi kääntäneensä tyynyn aina toisin päin, että ei itse sairastuisi. Poika kuoli.

Talossa oli myös sotavanki. Olen jo unohtanut hänen nimensä. Sotavangin tehtävä oli tehdä niitä miesväen raskaita hommia, joita sodan aikana ei ollut kukaan tekemässä, kun maatilan miehet olivat sodassa.

Äiti kertoi että sotavankia kohdeltiin hyvin, hän oli yksi talon väestä, ahkera ja kiltti mies. Äidille hän opetti venäjää; en osaa venäjää sanotaan ”niebunimaibaruskaja” . Kirjoitan niin kuin lausutaan, kun en tiedä kirjoitusasua, mutta näin sen äitini oppi, ja hän minulle opetti.

Äiti kertoi että kun sota loppui ja kaikki sotavangit palautettiin Neuvostoliittoon, mies itki. Hän pelkäsi tulevansa ammutuksi kotimaassaan. Siellä ei sotavangiksi joutuneita kohdeltu hyvin. Minulle äiti opetti, että tavalliset ihmiset ovat aina syyttömiä sotaan, eikä ketään pidä vihata kansalaisuutensa perusteella.

Äidinkin matka jatkui pois pikkupiian tehtävistä. Nyt en muista ihan varmasti, mutta mielestäni seuraava pesti oli kotiapulaisen pesti Sänttien perheessä ja sieltä äiti meni kenkäkauppaan myyjäksi. Joka tapauksessa hän sai läksiäislahjaksi Vilma-tädiltä sormuksen. Se on kultaa ja siinä on iso, soikea musta kivi. Sormus on nyt minulla. Se on jotenkin surullinen sormus. En tiedä, minkälainen ihminen tämä Vilma-täti oli, mutta hän menetti molemmat poikansa, ja heidän myötä tulevaisuuden. Täytyypä kaivaa sukukronikka esiin, ja katsoa sieltä, minkä nimisiä ja ikäisiä nämä pojat olivat kuollessaan.

Näitä vanhoja juttuja tulee mieleen nyt Ukrainan sodan myötä. Uusia synkkiä ihmiskohtaloita, sotavankeja, nuoria miehiä kuolemassa turhaan.

Mieleen tulee myös vanha hippilause. Sen voisi muokata uuteen muotoon: Make Ukraine, not war. Make Russia, not war.

Ylistys vanhoille naisille

Olen joskus ennenkin julkaissut tämän runon blogissa, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, joten uusinta lienee paikallaan. Ajankohtainen kahdestakin syystä – naistenpäivä lähestyy, sehän on maaliskuun kahdeksas ja Keski-Euroopassa soditaan.

Runon on kirjoittanut puolalainen Tadeusz Rózewicz. Se on tavallisen, sotien ja muiden katastrofien jalkoihin jäävän, ihmisen ylistys. Sotasankareille ja suurmiehille pystytetään patsaita, heidän vallanhimonsa johtaa kauheuksiin, joista kärsivät kansalaiset, he jotka vain haluaisivat elää omaa, rauhallista elämäänsä.

Yllätyksekseni huomasin että Helsingissä on runoon perustuva taideteos:

Monumentti tavallisille : Radoslaw Gryta

Täytyypä käydä joskus paikan päällä katsomassa se. Ja viedä sinne vaikka kukka naistenpäivän kunniaksi.

Tässä itse runo:

Minä pidän vanhoista naisista,
rumista naisista,
motkottavista mummoista.He ovat maan suola.He eivät inhoa inhimillisiä jätteitä.He tuntevat rakkauden ja uskon,
mitalin kääntöpuolen.Hamlet riuhtoo verkossa,
Faust näyttelee alhaista ja naurettavaa roolia,
Raskolnikov iskee kirveellä.Jumala kuolee.
Vanhat naiset nousevat niin kuin joka päivä,
aamun sarastaessa ostavat leipää, viiniä, kalaa.

Sivilisaatio kuolee.
Vanhat naiset nousevat aamun sarastaessa,
avaavat ikkunat, siivoavat roskat.

Ihminen kuolee.
Vanhat naiset pesevät ruumiit, hautaavat kuolleet,
istuttavat kukkia haudoille.Minä pidän vanhoista naisista,
ryppyisistä naisista,
motkottavista mummoista.He uskovat ikuiseen elämään.He näkevät pelkuruuden ja sankaruuden,
suuruuden ja pienuuden,
oikeissa suhteissa arkipäivän vaatimuksiin.Heidän poikansa löytävät Amerikan,
tuhoutuvat Thermopylaissa,
kuolevat risteillä,
valloittavat avaruuden.

Vanhat naiset ovat pyhien kissojen pyhiä muumioita.He ovat pieniä kurttuisia,
kuivuneita lähteitä,
hedelmiä
tai lihavia munanmuotoisia buddhia.Kun he kuolevat,
silmästä virtaa kyynel,
joka yhtyy suunpielessä
nuoren tytön
hymyyn.

Tadeusz Rózewicz

Lapsen ylioppilasjuhlat, mikä ihana tekosyy teettää itselle mekko!

Jos hyvin käy, meillä vietetään ylioppilasjuhlia ensi kesäkuun neljäs päivä. Tiedän, että moni muu vastaavaa elämäntilannetta elävä on jo varannut pitopalvelun ja juhlapaikan. Minä etenen tässä(kin) asiassa omia polkujani eli päätin ihan ensimmäiseksi teettää itselleni mekon.

Onhan nimittäin niin, että ei ole mitään tietoa, milloin iloisia perhejuhlia seuraavan kerran vietetään, jos koskaan. Meneekö kukaan naimisiin, kutsuuko häihin? Eli mitä jos onkin niin, että koko loppuelämä menee vain hautajaisesta toiseen kulkiessa. Eli nyt täytyy kyllä ottaa ilo irti pojan ylioppilasjuhlista. Ja miksipä ei mekon voisi teettää, saanpahan ainakin omiin muhkuroihin sopivan, minulle suunnitellun ja tehdyn. Onneksi heräsin tähän ajatukseen ajoissa! Nyt on juuri sopivasti aikaa jäljellä että ei tule kiire. Yleensä järkeni juoksee hitaammin, ja tajua tällaiset liian myöhään.

Pienen muistonkin olen pojalle jo ostanut. Satuin huomaamaan kultasepänliikkeen ikkunassa tarjouksessa koristeellisen hopealaatan. Sellaisen, jonka voi laittaa killumaan samppanjapullon kaulaan. Laattaan tulee kaiverrus ”Unfailable 2022” . Olen keksinyt tuon sanan pojalle kannustaakseni kirjoituksissa ja elämässä ylipäätään. Jääköön laatta muistuttamaan häntä yhdestä elämän merkkikohdasta. Ja antamaan positiivista elämänvirettä.

Sinä keväänä, kun minä kirjoitin ylioppilaaksi tapahtui Tsernobylin ydinvoimalassa räjähdys. Nyt samoilla seuduilla soditaan. Poika on käynyt koronan takia lukion etänä, penkkaritkin ovat vielä ajamatta, ne pidetään vasta kirjoitusten jälkeen. Maailma on mennyt entistä arvaamattomammaksi.

Vuoden päästä poika aloittaa armeijan. Tulevana alokkaan äitinä olen myös samaistunut kaikkiin niihin äiteihin, joiden pojat tällä hetkellä sotivat Keski-Euroopassa tietämättä, ovatko pojat elossa, vankeina, minkälaisissa olo-olosuhteissa, ja minkälaisia asioita joutuvat sodassa kokemaan ja tekemään? Minkälaisia ikuisia traumoja, sisäisiä ja ulkoisia haavoja sodasta jää? Jälleen yksi sukupolvi traumatisoituu.

Ja täällä minä vain tilaan itselleni juhlamekkoa. Elämä on ristiriitaista. Hullua. Olen kyllä myös lahjoittanut rahaa Ukrainaan, rukoillut rauhan puolesta, ja koska kuljen joka päivä Venäjän suurlähetystön ohi, olen ohi kulkiessani ajatellut, rukoillut ja toivonut että Venäjän kansa saisi tietää totuuden tapahtumista ja sen johto lopettaisi sodan, jonka aloitti.

Ai niin, kutomistauko ei pitänyt. Kävin jo heti maanantaina ostamassa uudet langat ja aloitin seuraavan villapaidan. Mutta toisaalta, ehkä kutominen on minulle keino rauhoittua. Ja lääkärihän käski rauhoittua. Joten minulla on lääkärin määräys kutoa. Olisikohan lääkäri voinut määrätä langat kelakorvattaviksi?