Kulttuurihistoria, luksushistoria

Aurinkoisena kevätlauantaina kävimme rouvien kanssa pitkällä lounaalla perinteikkäässä ravintola Kolmessa Kruunussa Kruunuhaassa. Edellisestä visiitistä samaiseen ravintolaan olikin jo vierähtänyt tovi. Olisiko peräti edellisellä vuosisadalla? Muistelimme viettäneemme isolla porukalla itsenäisyyspäivää kyseissä ravintolassa joskus 90-luvulla.

Kolme Kruunua on todellinen jalokivi. Sisustus on uskomattoman kaunis ja alkuperäinen. Katossa Tynellin valaisimet, paneloidut seinät, lasimaalaukset ikkunoissa. Ruokalista on myös täynnä klassikkoja. Ystävät ottivat pääruuaksi Wienersnitzelin, joka juuri ja juuri mahtui lautaselle. Minä otin läskisoossin ja alkupalaksi sillilautasen. Kaikki ruoka oli erinomaista.

Helsingissä on muutamia näitä hyvin säilyneitä kulttuurillisesti arvokkaita miljöitä. Mutta paljon on myös menetetty. Surulla muistelen entistä funkisravintola Bulevaridiaa, jonka sisustus oli upea, ja josta uusi omistaja teki mauttoman Lappi-ravintolan! Vieläkin käännän katseeni tien toiselle puolelle ohi kulkiessani.

Samaisella kadulla Fazer modernisoi klassikkokahvilansa muutama vuosi sitten. Onneksi sentään Ekberg on entisensä. Ihmetyttää että näitä interiöörejä ei nähdä valttikortteina. Vanhaa, perinteistä, hyvinsäilynyttä sisustusta ja tunnelmaa ei nimittäin voi jälkeenpäin tehdä. Sama pätee vanhoihin metsiin. Niitä ei takaisin saada, kun kerran kaadetaan.

Kauppatorin kulmassa oli ennen niin kutsuttu Korppi-apteekki. Sen, mitä muistan kyseisessä apteeksissa, on alkuperäiset kiinteät Billnäs-kaapistot ja palvelutiski. Upea miljöö. Nyt samoissa tiloissa toimii jonkinlainen rahantekolaitos. Teipit ikkunoissa mainostavat rikastumisen mahdollisuutta. Vain korppipatsas kulmassa muistuttaa vanhasta arvokkaasta miljööstä.

Kuljen Korppi-apteekin ohi usein, ja aina minulle tulee paha mieli. Mietin vanhoja metsiä, kaupungin vanhoja puita ja miljöitä. Vaikka liikerakennukset ja metsät ovat yksityistä omaisuutta, ja jokainen saa tehdä omistamalleen tietenkin mitä lystää, ovat ne kuitenkin samalla myös yhteistä omaisuutta. Kaupunki muodostuu näistä ravintoloista, kaupoista, kahviloista, apteekeista, aukioista, puistoista, toreista. Pitäisi osata arvostaa sitä mitä meillä on.

Tällä hetkellä tuhotaan Kansallismuseon ainutlaatuista puutarhapihaa lisärakennuksen tieltä. Hesperianrannan puistoaluetta kavennetaan ja puita kaadetaan, koska Mennerheimintietä levennetään. Miksi? Seuraavana vaarassa lienee Rautatieaseman ympäristö. Siihen halutaan rakentaa lisää. Ei ymmärretä että ainutlaatuisen kaunis rautatieasema tarvitsee ympärilleen tilaa tullakseen nähdyksi.

Samaan aikaan muualla Suomessa hakataan vanhoja metsiä.

Vaalikeskusteluissa kulttuuri määriteltiin luksukseksi, johon meillä ei ole varaa. Ilmeisesti näin todellakin on, koska raha mielessä tuhotaan niin paljon kulttuurihistoriallisesti arvokasta, sellaista mitä meillä jo on.

Se että kauniin Korppi-apteekin tilalla on investointipankki kuvaa hyvin vallitsevia arvoja.

Aurinko paistaa kauniisti. Linnut laulavat. Kesä on edessä. Silti mieli on hieman haikean surullinen. Voimattomuus muutosten edessä, se että asioihin ei voi mitenkään vaikuttaa, tekee olon vähän lohduttomaksi.

Häiriköintiä kulttuuritapahtumissa

Mediassa on kirjoitettu lisääntyvästä häiritsevästä käyttäytymisestä erilaisissa kulttuuritapahtumissa. Eikä nyt tarkoiteta sitä, että rouva on laittanut liikaa hajuvettä, vaikka sekin on häiritsevää.

Tässä oma listani tältä keväältä. Merkille pantavaa on, että luettelossa on lähes kaikki kulttuuritapahtumat, joissa olen ollut eli häiriköinti on todellakin yleistynyt.

Klassisen musiikin konsertti Musiikkitalolla tammikuussa. Istuimme takarivillä korkealla. Pari penkkiä meistä alle kolmekymppinen mies jaksoi kuunnella ensimmäisen kappaleen. Sen jälkeen hän avasi kännykän ja katsoi jalkapalloa konsertin loppuun. Ilmeisesti mies ajatteli, että takarivillä kännykän katsominen ei häiritse ketään, mutta kyllä sen valo ja välke häiritsi meitä vieressä istuvia.

Stand-up ilta Kulttuurikeskus Stoassa maaliskuussa. Meidän edessä kaksi nuorta naista alkaa kesken esityksen keskustella. Odotin hetken. Ajattelin, että jos he vaihtavat ajatuksiaan vain nopeasti, mutta ei. Naiset ryhtyivät todellakin keskustelemaan. Kun jutusta ei näytttänyt tulevan loppua, enkä pystynyt seuraamaan esitystä, koputin toista naista olkapäälle ja pyysin olemaan hiljaa. Myös esiintyjät olivat huomanneet pölinän, se oli ilmeisesti häirinnyt myös esiintyjää, ja illan juontaja huomautti asiasta seuraavalla katkolla.

Samassa esityksessä katsomossa oli varsin humalainen mies. Mies istui meistä kaukana, joten en tiedä, aiheuttiko hän näytöksen aikana häiriötä lähellä istuville. Mutta väliajalla sama mies tuli vessasta, pysyi tuskin pystyssä ja hoki ”Minä olen tekninen isännöitsijä”. Tiettävästi mies ei ollut osa show’ta. Mutta meitä kyllä huvitti.

Eilen Maustetyttöjen konsertissa Kulttuuritalolla tapahtui kaksi välikohtausta. Ihan konsertin aluksi nuori mies pomppasi kesken biisin lavan eteen tanssimaan. Mies vaikutti olevan aineissa. Kädessään hänellä oli tuoppi. Aikansa muun yleisön edessä toikkaroituaan järjestysmiehet poistivat miehen. Huuteli vielä mennessään, että kyllä täällä pitää saada tanssia. Onneksi konsertissa oli hyvin tilaa. Me vaihdoimme heti miehen tanssin alettua paikkaa vähän rauhallisempaan riviin, mistä näimme esiintyjät.

Konsertin loppuhuipennukseksi mies eturiviltä pomppasi lavalle tanssimaan. Hänetkin järjestysmiehet poistivat.

Pääsiäisenä kirkossa ehtoollisen aikana nainen kuvasi tapahtumaa kännykällään. Satuin olemaan siinä vieressä. Pyysin naista lopettamaan toiseten ihmisten kuvaamisen.

Kyllä ihmetyttää. Yksi ihminen voi toiminnallaan pilata toisten tunnelman tai esiintyjän keskittymisen. Mistä huono käytös johtuu? Tuskin tiedon puutteesta, ehkä välinpitämättömyydestä ja itsekeskeisyydestä?

Eilen konsertista poistuttaessa huomasin järjestysmiehet ulko-oven pielessä. Kävin kiittämässä, kun olivat hoitaneet häiriköt nopeasti ja asiallisesti. Järjestysmiehiä tuskin kiitetään työstään turhan usein. Varsinkin viime aikoina ovat saaneet paljon kritiiikkiä osakseen. Mutta kerrankin näin päin.

Pohjoismaat ja patriarkaatin ylivalta

Helsingin Sanomissa oli torstaina 20.4. juttu ”Tyttöyden pimeä puoli”, jossa käsiteltiin jälleen kerran patriarkaatin ylivaltaa. Artikkeli perustui amerikkalaisen apulaisprofessori Melissa Febosin kirjaan ”Mitä on olla tyttö”. Kuvaavaa oli se, miten Hesarin artikkeli päättyi, jos olet kanssamme eri mieltä, tilanne hyödyttää sinua, olet patriarkaatin vallassa. Tällä asenteella yritetään vaientaa kritiikki. Minä nyt kuitenkin olen eri mieltä.

Kritiikin pihvi on tässä: miksi patriarkaatin ylivaltaa käsittelevissä jutuissa ei oteta huomioon kulttuurista taustaa? Ikään kuin naisten asema olisi kaikkialla samanlainen. Lähtökohdat ovat eri puolella maailmaa mielestäni hyvin erilaiset ja johtavat erilaiseen loppupäätelmään. Amerikkalaista asenneympäristöä ei voida suoraan kopioida tänne.

Meillä Suomessa naisen asema on ollut aina vahva ja tasa-arvoinen. Tilanne on täysin toinen macho-kulttuurimaissa tai esimerkiksi Amerikassa, missä on ollut vallalla kotirouvasysteemi, ei ole julkista päiväkotijärjestelmää, naisten työssäkäynti ja ura on ollut varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa vähäistä. Siellä naiset ovat usein päätyneet korkeakouluopinnoista kotirouvaksi. Näin ei ole Suomessa.

Suomessa kaupungistuminen tapahtui varsin myöhään, vasta 70-luvulla alkoi suuri maalta kaupunkiin muutto eli Suomi on perimältään maatalousvaltainen maa. Sen ansiosta olemme myös kehittyneet tasa-arvoiseksi maaksi. Maatilalla miehen ja naisen asema – vaikkakin työtehtävät ovat olleet eriytyneet – on ollut lähtökohdaltaan tasa-arvoinen. Maatilat ovat olleet pieniä, molempien työpanos on tarvittu. Naisten asema vahvistui entisestään sota-aikana, kun miehet olivat rintamalla, ja koko muu yhteiskunnan toiminta jäi naisten harteille. Naiset hoitivat työt maatiloilla ja tehtaissa.

Jokaisen feministin kannattaisi katsoa Niskavuori -sarja. Siinä näkyy lajitelma erilaisia vahvoja naisia, suomalaista feminismiä parhaimmillaan. On Niskavuoren vanha emäntä, joka on varsinainen boss-lady ja salasuhteessa elävä opettajatar, joka puolustaa oikeuttaan rakastaa. Vahvoja naisia omalla, erilaisella tavalla molemmat.

Toinen esimerkki elokuvakerronnasta: Pekka ja Pätkä -elokuvien Justiina. Laitan nämä elokuvavertaukset tähän, koska myös Hesarin artikkelissa käytettiin elokuvia esimerkittämään olettamuksia.

Tosin elokuvia voi katsoa monet, erilaiset lasit päässään. Ehkäpä se on fiktion tarkoituskin. Jokainen voi muodostaa niistä oman tulkintansa kokemustensa perusteella. Hesarin artikkelissa mainitun elokuvan American Beaty mieshahmoa ei mielestäni esitetty sankarillisena hahmona vaan säälittävänä surkimuksena. Joten mielestäni elokuva ei edistänyt patriarkkaalista katsantokantaa, päin vastoin.

Samoin suomalaiset Uuno Turhapuro -elokuvat voidaan nähdä siten että siinä se patriarkkaatti sohvalla makaa ja naisia juoksuttaa ja naurattaa, tai siten että elokuvissa mies on koominen hahmo, se jolle nauretaan, jota pidetään pilkkana. Valkoista heteromiestä saa aina pilkata, sille saa nauraa. Ei räjähdä pommit, eikä täyty mielipidepalstat. Naiselle nauraminen on jo vähän enemmän kyseenalaista, muista puhumattakaan… (Olen hieman huolissani huumorintajun katoamisesta, mutta siitä enemmän sitten joskus toiste.)

Suomessa naisten äänioikeus on ollut itsenäisyytemme alusta alkaen. Meillä on paljon esimerkkejä vahvoista, menestyneistä naisista monilla eri aloilla ja eri aikakausina. Esimerkkinä Minna Canth, Hertta Kuusinen, Tabe Slioor, Lenita Airisto, Armi Ratia, Kirsti Paakkanen, Siiri Rantanen, Leena Palotie, Vuokko Nurmesniemi, Kaija Saariaho, Karita Mattila, Erja Lyytinen, uusimpia suomalaisia voimanaisia politiikan saralta Riikka Purra ja Sanna Marin.

Täällä nainen pärjää myös yksin. Nainen voi ja saa valita perheettömyyden. Menestymisen takana ei tarvitse olla perittyä valtaa ja rahaa, päin vastoin, yleensä suomalainen, menestynyt nainen on ihan tavallisista oloista tai peräti köyhistä oloista lähtöisin. Suomessa voi kouluttautua ilman pääomia niin pitkälle kuin ikinä jaksaa ja viitsii. Tällä hetkellä korkeakouluissa taitaakin olla naisenemmistö.

Toivoisin että patriarkaatin ylivallasta huolestuneet suomalaiset eivät kopioisi ajatusmalleja suoraan muualta maailmasta meille. Ne eivät ole vallitsevia totuuksia täällä. Tai ainakin se osoittaa äärimmäisen huonoa oman kulttuurin ja elinympäristön ymmärtämystä.

Se että heteromies tykkää katsoa kaunista, nuorta naista ei ole sen kummempi juttu kuin se että heteronainen tykkää katsoa komeaa nuorta miestä. Siinä ei ole mitään väärää, se on luonnollista. Minäkin vastikään ihailin TikTokissa tanssivia nuoria putkimiehiä. Eikä siinä katseessa ole mitään alistavaa, se on ihailua. Eikä se katse johda raiskaukseen, hyväksikäyttöön, ylipäätään mihinkään pahaan – toivon vain että TikTok näyttäisi lisää tanssivia nuoria miehiä raksamiehiä. Eikö oikeastaan ole vähän sairas ja syyllistävä ajatus että katse on jotakin paha?

Toivon että suomalaisesta sukupuolten välisestä aidosta tasa-arvosta ja sen pitkästä kulttuurihistoriasta puhuttaisiin enemmän. Siinä olisi esimerkkiä muille kansoille ja kulttuureille. Me voisimme olla esimerkkimaa. Onhan jos se että meillä on vain yksi pronomini hänelle, ei erikseen nais- ja miespronomia, ainutlaatuista ja jotakin, mihin muut vasta pyrkivät. Olemmeko peräti ainoa kansa, jolla ei ole erikseen mies- ja naispronominia? En tiedä, kielitieteilijät vastatkoon.

Sen sijaan että tuomme outoja ismejä muualta meille, voisimme viedä omia ismejä maailmalle. Se voisi olla rakentavaa ja tasa-arvoa edistävää. Miksi mennä mukaan johonkin amerikkalaiseen feministiseen patriarkkaattisotaan?

Toivon että Sanna Marinista tai Riikka Purrasta tulee Suomen seuraava presidentti. Tosin en halua nähdä toisen kierroksen vaalikeskustelua heidän välillään… Se näyttää kahden terrierin taistelulta sidostesukasta – muut buumerit tietävät mistä puhun. Ei ole patriarkaatin ylivaltaa täällä päin. Sen sijaan aika paljon boss-lady energiaa. Ihan jo toivoisi että Purralle ja Marinille löytyisi miesoletettuja vastavoimia. Mutta samanikäiset miespoliitikot näyttäytyvät heidän rinnallaan pehmoisilta ja vaarattomilta. Auktoriteettia, johtajuutta ja karismaa, sitä tarvitaan kaikilta johtavassa asemassa olevalta, miehiltä ja naisilta, varsinkin näin epävarmoina aikoina. Mooses voi olla nainen tai mies tai mitä näitä nyt on. Oleellista on ominaisuudet.

Summa summarum: amerikkalaista feminististä patriarkkaattikritiikkiä ei voida copy-pastata suoraan Suomeen. Kulttuuritausta ja historia ovat täysin erilaisia. Vai oletteko eri mieltä?

Ihme unia

Olen pitkään kärsinyt uniongelmista, ja helmikuun alussa kävin vihdoin asian tiimoilta lääkärissä. Nuorempana nukuin aina hyvin ja vieläkin nukahdan helposti, mutta uni on katkonaista. Uniongelmat johtuvat monista eri syistä. Minua on valvottanut atooppinen ihottuma, vaihdevuodet, kilpirauhasen liikatoiminta ja vanha kissa. Nyt kun nämä vaivat/ ongelmat oli saatu hoidettua, ajattelin että on hyvä kohta hoitaa kuntoon myös uniasiat.

Lääkäri määräsi lääkettä, mutta minäpä en sitä apteekista hakenut. Ajattelin vielä kerran kokeilla omin avuin, lääkeettömästi. Ei onnistunut. Niinpä sitten erään todella huonosti nukutun yön jälkeen, kun aamulla oli aikainen herätys, päätin että nyt tämä saa riittää, lääkkeet käyttöön. Hain apteekista lääkkeet, nappasin ensimmäisen puolikkaani illalla ja nukuin kuin tukki seuraavan yön. Heräämättä. Aamulla heräsin kello 7.20 ja ihmettelin, voiko tämä olla totta! Miten ihmeelliseltä olo tuntuikaan, kun yön oli nukkunut läpeensä.

Ainoa haittavaikutus on ollut unet. Varsin toden tuntuisia unia näyttää, vieläpä painajaisia. Ensimmäisenä yönä näin unta, että keskustelimme miehen kanssa uskottomuudesta. Mies kertoi olleensa muutaman kerran kohta 30-vuotisen avioliittomme aikana uskoton. Ensimmäisen kerran niihin aikoihin, kun sain keskenmenon. Ja viimeisin oli seikkailu hänellä oli ollut Anne Kukkohovin kanssa! Ihmettelin, miten en ollut huomannut. Mies vastasi että hän on sellainen salaisuuksien mies.

Uni oli kerta kaikkiaan niin toden tuntuinen että seuraavana päivänä luulin ihan tosissani, että tällainen keskustelu oli edellisiltana käyty, ja pohdin, miten ihmeessä pääsen siitä yli. Päivän verran asia painoi mieltä. Illalla kysyin, onko tällainen keskustelu käyty. Selvisi että ei ollut. Olin nähnyt unta. Lääke oli tehnyt tepposet.

Seuraavana yönä osasin jo odottaa uusia unia. Näin unta, että esimieheni oli ihastunut minuun. ja minä puolestani hänen poikaansa. Kolmiodraama oli kuin Kauniista ja rohkeista. Nyt tajusin aamulla nähneeni yöllä unta.

Romanttiset unet jäivät siihen, seuraavana vuorossa olikin sodan kauhut. Näin unta että Helsinkiä pommitettiin. Olin onneksi juuri pommituksen hetkellä käväisemässä yliopistolla, en tiedä miksi, mutta joka tapauksessa en ollut Tuomiokirkossa, mihin pommit osuivat. Pommien jälkeen kadulle vyöryivät venäläiset panssarivaunut. Sitten heräsin.

Varsin mielenkiintoiseksi on yöelämä mennyt. Mitähän seuraavaksi on odotettavissa? Ehkä paketin kyljessä kannattaisi olla varoitus että saattaa näkyä jänniä unia. Vieläpä varsin toden tuntuisia. Mitähän jännää ensi yönä näytetään?

Keväthangilla

Tuli tauko postauksiin, kun lähdimme pääsiäisen jälkeen Lappiin keväthangille hiihtämään, enkä viitsinyt ottaa mukaan läppäriä. Onkin mietinnässä, pitäisikö hommata iPad? Voisi olla kätevämpi mukaan otettava, ja sillä kuitenkin voisi jotakin kirjoittaakin. Kun ei ollut tietokonetta, niin keksin muuta viihdykettä ja latasin kännykkään TikTokin. Enpä olisi uskonut siitä innostuvani, mutta niin vain kävi! Nyt katsoa napitan TikTok-videoita. Minulle tulee niistä hyvä mieli. Videoiden perusteella voisi päätellä, että suomalaiset ovat varsin huumorintajuisia ja luovia ihmisiä! Ja kovia kokkaamaan! Paljon hyviä ruuanlaittovinkkejä, pitää kokeilla.

Olipa upeat kelit hiihdellä, ja laduilla tilaa. Murtsikkaladuilla näkee todellisia tervaskantoja, sellaisia ikihiihtäjiä, joilta ei ladut lopu. Miehellä on pohjehalvaus, ja sen takia hän on joutunut luopumaan jalkapallon peluusta ja lenkkeilystä. Mutta murtsikoida voi, vaikka pohjetta ei olekaan. On suuri ilo saada harrastaa hikiliikuntaa, missä vielä on vauhdin hurmaa. Sitä nimittäin on, vaikka tyylilaji onkin nautiskelijan. Kun pitkä alamäki alkaa, et voi muuta kuin antaa mennä ja luottaa että latu vie. Tai sitten hypätä pois ladulta ja aurata. Pakko oli niinkin välillä tehdä, kun tuntui eteen tulevan liian hurja alamäki. Jos jää ladulle, siinä ei voi sitten tehdä vauhdille yhtään mitään.

Murtsikkahiihto on siitä mukavaa että siinä tulee rasitusta aika kokonaisvaltaisesti koko keholle. Ensimmäisten päivien jälkeen tuntui aamuisin siltä kuin olisi jäänyt auton alle. Kolotti vähän sieltä ja täältä. Helposti tulee myös hiihdettyä pidempään kuin oli tarkoitus.

Kerran päivässä käytiin ulkona syömässä. Ruokaa ei itse laitettu ollenkaan, mitä nyt lohileipiä tehtiin. Tanssiravintolassa käytiin katsomassa Markku Aroa, ja harkittiin lavatanssin aloittamista yhteisenä harrastuksena ja projektina, sen verran mukavalta meno näytti. Olisi sielä vielä voinut vielä toisenkin viikon hiihdellä. Täytyy ensi vuonna olla pidempi kevätpätkä, vaikka vappuun asti jos mahdollista. Nautin siitä tilasta ja valosta ja rauhasta ja leppoisuudesta ja hyvistä mauista ja raikkaudesta.

Kun miehen eläkeikä alkoi lähestyä, pohdimme yhdessä, miten haluaisimme vanhana elää, minkälaista elämää elää ja missä? Harkinnassa oli myös asunnon hankkiminen Espanjasta. Minä googlasin sopivia kohteita ja mies kävi paikan päällä katsomassa, mitä olisi tarjolla. Tajusimme pian, että se ei ole meille sopiva elämäntapa. Meillä ei olisi siellä mitään tekemistä, kun emme golfaa. Meille tärkeää on se että ympärillä on luontoa, mahdollisuus liikkua ja syödä hyvin. Niinpä päädyimme ihan toiseen suuntaan, Lappiin. Hankimme pienen asunnon vastavalmistuneesta rivitalosta, alle kilometrin päässä kaupoista ja ravintoloista, latu lähtee 200 metrin päästä, joki virtaa 150 m päässä. Asunto on niin pieni, että edes meidän kolmen hengen perhe ei mahdu sinne yhdessä. Tilaa on vain kahdelle, mutta siellä on kaikki tarpeellinen, eikä mitään liikaa. Ja jos on asunto pieni, niin onpahan myös asumiskulut pienet!

Tällä kertaa auto ei ollut mukana lainkaan, menimme lentokoneella ja tulimme takaisin yöjunalla. Etukäteen vähän mietin, miten matka sujuu ilman autoa, olisiko sille kuitenkin tarvetta, mutta eipä ollut. Ei tullut ostettua kaupasta mitään turhaa, kun piti miettiä, mitä viitsii kantaa kämpälle. Bussiyhteydet toimivat hyvin sekä lentokentältä että rautatieasemalta ja tanssiravintolasta otettiin taksi, matka maksoi 16 euroa.

Seuraavan kerran menemme Lappiin kesällä. Haluan nähdä ja kokea aidon, oikean yöttömän yön. Tehdä päivävaelluksia tunturipoluilla. Nuorena harrastimme vaeltamista. Silloin yövyimme teltassa tai autiotuvissa. Nyt ei enää sellaista viitsi. Sitä haluaa päästä peseytymään ja sänkyyn nukkumaan.

Hiihtokenkä jäi nyt kyllä vipattamaan ja hiihtokausi pahasti kesken! Mutta onpahan mitä odottaa; ensi talvea ja uusia lumia!

Vaalit on ohi, elämä voi jatkua

Nyt on sitten vaalit pidetty. Meidän perheessä kaikki äänestivät, jokainen eri puoluetta, että sillä tavalla äänet jakautuivat tasaisesti ympäriinsä. Minun ehdokkaani ei mennyt läpi – niin kuin yleensäkään. Loppuun asti toivoin että äänet olisivat jakautuneet kolmen suurimman puolueen kesken tismalleen tasan. En olisi halunnut yksiselitteistä vaalivoittoja kenellekään. Siinäpä olisivat sitten sovitelleet näkemyksiään yhteen riitaisan kampanjan jälkeen.

Vaikeata oman ehdokkaan löytäminen kyllä oli! Piti miettiä asioita niin monelta kannalta. Onko sukupuolella väliä? Entä iällä? Voinko joustaa, jos en kaikesta ole ehdokkaan kanssa samaa mieltä? Mitkä asiat ovat sellaisia, joista en jousta? Etsinkö itseni kaltaisen, sellaisen joka ajaa minun etujani vai sellaisen, jonka katsantokanta on laajempi? Taktikoinko? Olenko lojaali, loikinko vai peräti nukun?

Aika monta vaalikeskustelua katsoin. Harmittaa että ne olivat sellaisia omien mantrojen hokemista. Jokaisella oli omat vakiolauseensa, mitä toistettiin ja jankutettiin. Mitään keskustelua ei ollut, ei aitoa läsnäoloa. Osalla tuntui jääneen päälle korona-aikojen tiedotustilaisuustyyli. Tuntui kuin seuraisi uutta tiedotustilaisuutta, missä naama peruslukemilla luetellaan asioita määrätietoisesti ja vakuuttavasti. Mutta vaalikeskustelu ei ole tiedotustilaisuus. Joku oli selvästi saanut neuvon hymyillä, ja yhtäkkiä kesken puheen naamalle pongahti hymy, kun puhuja muisti annetun neuvon.

No on kumminkin huojentunut olo että vaalit on ohi, kansalaiset saavat hetken hengähtää ennen kuin ensi vuonna sitten presidenttiä valitsemaan. Se se vasta mielenkiintoista on! Ketkähän asettuvat ehdolle?

Kevät on minulle rasittavaa aikaa. En osaa edes iloita kauniista säästä. Näen vain pientareelle unohdetut koirankakkapussit ja pölyn sälekaihtimissa. Omaan peilikuvaan talven aikana ilmaantuneet uudet rypyt. Tekemättömien asioiden lista tuntuu liian pitkältä. Pitäisi tarkistaa veroehdotus, vaihtaa kesärenkaat, katsastaa auto, pestä ikkunat, laittaa mökki kesäkuntoon, laihduttaa, siivota kaapeista turhat pois, putsata parveke, syödä pakastin tyhjäksi viime kesän marjoista, vaikka mitä.

Minulle sopii kevättä paremmin kaamos. Silloin olen positiivinen ja iloinen, erotun pimeästä kuin heijastin. Nytkin erotun, mutta toisella tapaa: olen kuin Haisulin ja Mörön yhdistelmä muuten niin onnellisessa Muumilaaksossa. Tiedän että tämä ankea olo menee ohi, kunhan elimistöni sopeutuu valoon, mutta tässä kohtaa on aina vähän tökkii.

Varasin ajan kampaamosta illaksi. Ehkä se auttaa.

Tsemppiä kaikille muillekin kevätapeudesta kärsiville! Kyllä se siitä.