Eskimointiaaniprinsessa

Hesarin televisiosivuilla kerrottiin dokumentista, joka kertoo lastenjuhlissa prinsessana esiintyvästä tytöstä. Arvostelussa kyseenalaistettiin prinsessan roolimallin sopivuutta nykytytöille.

Harmittaa tämä suppea ajattelu. Nykyisin on sallittua ja suotavaa olla sukupuolisesti monipuolinen, mutta kulttuurisesti se ei ole sallittua. Ei ole sallittua olla eskimointiaaniprinsessa.

Mielestäni jokaisella pitäisi olla samanlainen oikeus toteuttaa omaa minuuttaan myös kulttuurisesti. Jos kokee olevansa jotakin, siitä vain, anna mennä! Muistatteko vielä elämäntapaintiaanit? Oliko se 80-luvulla kun Suomeen ilmestyi elämäntapaintiaanien ryhmä asumaan jonnekin pöpelikköön. Ei siitä sitten mitään tullut, taisi tulla vilu, mutta saivat kuitenkin kokeilla intiaanielämää Pohjolassa.

Oman identiteetin etsimisestä ja löytämisestä antaa hyvän esimerkin samassa Hesarissa haastateltu Erika Wikman. Hän kyllästyi levy-yhtiöiden hänelle tarjoamaan rooliin ja kappaleisiin, joita hänet laitettiin laulamaan. Menestystä ei tullut, ja toimittajat halusivat vain kuulla Erikan ja Dannyn parisuhteesta.

Erika halusi tehdä ns. junttidiskoa, lopulta hän löysi samoin ajattelevan levytuottajan ja lopputuloksena on uusi Erika Wikman, jonka biisejä on striimattu Spotyfyssä enemmän kuin Antti Tuiskua.

Hienoa, että ihminen itse tietää mitä tahtoo ja omaa omaa voimavarat sen toteuttamiseen! Lokaa on tietenkin niskaan tullut, mutta haastattelun mukaan Erika on siitä huolimatta onnellinen. Nyt haastattelijat kysyvät häneltä musiikista, eivät enää vain suhteesta Dannyyn ja ikuisesta ikäerosta.

Erikoista että nykyisin tuntuu siltä kuin meitä laitettaisiin samaan muottiin enemmän kuin ennen, vaikka kaiketi pitäisi olla juuri toisin päin. On niin paljon ja monenlaista, minkälainen ei saa olla, koska joku suuttuu.

Eräässä radio-ohjelmassa asiaa puitiin rasismin kannalta. Jos valkoihoinen nykyisin kieltää olemasta rasisti, hän edustaa white fragilityä. Sellainen ihminen ei tunnista rasisimia omasta lähtökohdastaan johtuen. Eli hän on siis kuitenkin rasisti. Näin ollen päädytään kehäpäätelmään; valkoihoiselle ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla rasisti. Joko olet rasisti ja tunnustat sen. Jos sanot että et ole rasisti, olet white fragility ja siis rasisti kumminkin.

Saako enää leikkiä intiaaniprinsessaa?

Ai mutta ei nykylapset enää ehdi leikkiä. Heillä on niin paljon kehittäviä harrastuksia, että aikaa leikkimiseen ei jää.

Koronapelkoa

Kesän aikana omaehtoisessa eristyselämässä pelko koronasta hälveni. Asiaa ei enää ajatellut omakohtaisesti. Oli tunne, että oli turvassa, ja mahdollisuus sairastua olematon. Nyt tilanne on kyllä täysin toinen.

Oma elämäntyyli on muuttunut keväästä ja kesästä, sosiaaliset kontaktit lisääntyneet huomattavasti. Mahdollisuudet osua koronaa levittävään ovat lisääntyneet huomattavasti kouluun ja töihin paluun seurauksena. Nyt tilannetta taas miettii eri tavalla. Mitenkähän tässä vielä käy?

Poika on palannut kouluun. On oikeastaan vain ajan kysymys, milloin siellä tulee ensimmäinen koronatapaus. Vaikea uskoa että siltä voisi välttyä kokonaan. Onhan Helsingissä jo kouluja ja luokkia, jotka on laitettu eristyksiin.

Nykyisin poika kävelee koulusta kotiin, mutta aamuisin käyttää ratikkaa. Sama ratikka ajaa Olympiaterminaalin kautta, mistä kyytiin nousee risteilymatkustajia. Pojalla on hengityssuojain ja oma käsidesi mukana. Silti.

Töissä törmään turisteihin. Heitäkin on, vaikka luulisi että matkustus on miltei loppunut. Ei voi mitään, kyllä astun askeleen kauemmas, kun näen turistin, vähän arveluttaa. Tai entäpä kaikki juhlavieraat? Hääväki, kastejuhlaperheet. Monenlaisia mahdollisuuksia törmätä koronaan. Kaiken aikaa, kaikkien kanssa ja joka tilanteessa ei ole mahdollista pitää turvavälejä.

Tiedän vain yhden tutun, joka on koronan sairastanut, joutui teho-osastolle, virui siellä viikkoja, mutta selvisi. Mitä jos se tulee minulle? Tai vielä pahempaa; levittäisin sitä muille, ystäville ja perheenjäsenille, he sairastuisivat vakavasti?

Pitäisikö sittenkin ottaa peruutusvaihde ja palata pöpelikköön, pois ihmisten ilmoilta. Mutta vaikka itse lopettaisin työt, pojan koulu jatkuu. Ihan täysin ei voi itseään eristää.

Elämästä on tullut rulettia. Vähän liian jännittävää.

Kas, siellähän on Mikko Kuustonen jälleen

Tekisi mieli kirjoittaa, mutta päässä surisee tyhjää. Ei tule mitään mieleen. Paitsi että Mikko Kuustonen on joka paikassa, eikä siitä paljon juttua irtoa.

Ryhdyin sunnuntaiehtoona lasagnen tekoon ja avasin keittiötelevision viihdykkeeksi. Siellä se Mikko Kuustonen taas oli. Tällä kertaa musiikkiohjelman raadissa Tähdet, tähdet -ohjelmassa. En yhtään hämmästyisi, jos joku kerta Mikko olisi puoli yhdeksän uutisten kommentaattorina. Tuntuu sopivan joka ohjelmaan. Eikä siinä mitään, on sanavalmis, iloinen ja joviaali ihminen. Mutta on kai muitakin ihmisiä?

Toinen asia, mitä olen miettinyt, on koronatestaus. En ole vielä koronatesteihin joutunut, mutta lehdistä olen lukenut, kuinka testipaikat ovat ruuhkautuneet, ja kuinka testin ottajista on pulaa. Eikä ole herkkua olla täydessä sotisovassa kuumana kesäpäivänä 12 tunnin työvuorossa ottamassa näytteitä. Siinä voi olla lämpöhalvaus lähellä.

Niin että eikö niitä koronatnäytteitä voisi ottaa itse? Tehdäänhän sitä vaikka mitä raskaustestejä, otetaan virtsa- ja  ulostenäytteitä. Ei tuntuisi mahdottomalta ajatukselta tökkiä puikkoa nenään. Sitten ei enää olisi jäljellä kuin näytteen toimitus tiettyyn paikkaan. Voisivatko esimerkiksi apteekit vastaanottaa niitä? Tai sitten drive thru -paikkoja, missä olisi jonkinlaisia postilaatikoita, joihin näytteet ja niihin tarvittavat tiedot voisi tipauttaa. Ei tarvittaisiin ylimääräistä henkilökuntaa muuta kuin postilaatikon tyhjentämiseen.

Ulostenäytteestä tulee kyllä hauska juttu mieleen. Elettiin 90-luvun loppua, ja oltiin miehen kanssa oltu kesähelteellä reissussa Moskovassa. Saatiin molemmat ripuli. Meillä oli silloin sama työterveyslääkäri, ja ulostenäytteet piti toimittaa sinne. Olin yön aikana ripuloinut itseni niin kuiviin, että minkäänlaista näytettä ei enää aamulla herunut. Laitettiin sitten siitä miehen ulostenäytteestä palanen minunkin purkkiini, ja vietiin molemmat näytteet omina laboratorioon. Ajateltiin että sama pöpö se kumminkin on.

Ihan järjetön ajatus! Täytynee pistää nuoruuden ja hulluuden tilille. En muista enää, mikä pöpö sieltä sitten tuli diagnoosiksi, mutta sen muistan, että olin elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran ilmoittautunut puolimaratooniin, ja se juoksu jäi sitten ripulin takia juoksematta.

Kaupunkiin paluumuutto ei ole ihan sulavasti mennyt – ei ainakaan kissalta. Ensin yritti paeta parvekkeelta, mutta jäi takapuolesta kiinni kaiteeseen. Siitä turhautuneena päätti osoittaa mieltänsä puraisemalla pöydällä olevaa pientä kultaista aasia niin että aasilta irtosi korva. Hyvä kun ei nielaissut sitä korvaa. Yksikorvainen aasi näyttää nyt yksisarviselta.

Kuumalta tuntuu. Mökillä on ilmalämpöpumppu, ja se on kyllä kätevä. Voi viilentää tai lämmittää tai jopa kuivata ilmanalaa tarpeen mukaan. Kaupungissa ei sellaista ylellisyyttä ole. Käsittääkseni taloyhtiöt suhtautuvat aika nihkeästi ilmalämpöpumppujen asentamiseen.

Mökillä ilmalämpöpumpun kaukosäädin on yöpöydällä. Jos yöllä tulee hiki, niin siitä vain surauttaa koneen käyntiin ja kohta on jo kylmä.

Olenkin nyt heräillyt aamuöisin, yleensä aina tasan kello kaksi, enkä meinaa saada enää unta. Pitäisi yrittää sinnitellä hereillä pidempään, jos sitten nukkuisi aamuyöt paremmin. Ostin myös Uni-Jukka nimistä teetä asiaa auttaakseni. Vähän kumma nimi teelle. Ihan kuin joku dementikko olisi miettinyt että mikäs se unihiekan heittäjän nimi oikein olikaan? Ja sitten muistunut mieleen vähän sinne päin; Nukkumatista tullut Uni-Jukka.

Onko alaston turisti naturisti?

Me käydään uimassa salaisella lammella. Tai ei se oikeasti ole yhtään salainen, ihan yleinen uimapaikka – ei tosin virallinen. Sellainen pikkukylän epävirallinen, kaikkien käyttämä luonnon oma uimapaikka, missä ei ole mitään ”mukavuuksia” laitureita, uimakoppia ja sen sellaisia. Mutta se on ihana paikka! Yleensä siellä ei ole ketään. Vesi on tummaa ja pehmeää, se ihan sivelee ihoa! Rannalla on etelärinteessä kallio, mistä liutaan uimaan. Kalliossa on yhdessä kohtaa kolo, mistä pääsee nousemaan ylös.

Matkalla lammelle on varsin erikoinen piha. Havuaita on leikattu muistuttamaan gallialaista aitaa. Tosin en tiedä, mikä on gallialainen aita tai minkänäköinen se on, tuli vain sellainen sana nyt tähän kohtaan mieleen. Mutta siis niihin havupuihin on leikattu tolpat ja tolppien päihin pallot. Tai yritetty leikata. Ei se ihan täysosuma ole.

Iso piha on täynnä kukkiva kasveja ja monenlaisia istutuksia. Talo on hyvin pieni ja vaatimattoman oloinen, varsinkin mahtipontiseen aitaan suhteutettuna. Oikeastaan mökki muistuttaa vähän siirtolapuutarhamökkiä.

Kerran lammelle mentäessä olin juuri tämän mysteeripihan kohdalla sanomassa, että olisi kiva tietää, minkälainen tyyppi siellä asuu, piha on niin erikoinen. Tuskin olin päässyt lausetta loppuun, kun huomasimme pihalla alasti kyykkivän miehen. Oli juuri kumartuneena kottikärryjensä luona. Pyllisti meihin päin. Rusketusrajoja ei ollut. Oli tainnut viettää pihalla alasti koko kesän.

Nyt mies on näyttäytynyt melkein joka kerta ohi ajaessamme. Aina alasti. Kerran tosin tarkkasilmäinen mieheni huomasi että rannekello hänellä kyllä oli.

Varsin omalaatuinen tyyppi. Ilmeisesti jonkin sortin naturisti. Onhan se tavallaan kätevää; ei tule pyykkiä, kun ei käytä vaatteita.

Ristimme miehen Penumbraksi. Poika pelasi kaverinsa kanssa pienempänä ällöttävää tietokonepeliä, missä alastomat laihat zombiemiehet juoksivat pimeitä luolakäytäviä pitkin, pitkät kikkelit puolelta toiselle keikkuen. Niitä piti päästä pakoon. Jostain syystä penumbraukot tulevat mieleen tästä kukkaisnaturistista, vaikka ei heissä muuta yhteistä ole kuin alastomuus. Eikä alastomuuden kuuluisi olla myöskään pelottavaa. Onnellisen oloinen mies puuhailee omassa paratiisissaan aataminasussa. Siinä jälleen yksi esimerkki ihmisestä, joka on löytänyt oman tapansa elää ja olla ja tulla onnelliseksi. Respect.

Lisää taidetta ja kulttuuria, kiitos!

Keravalla on tyhjä kerrostalo, mistä on tehty eräänlainen taideteos. Jokaisella huoneella on oma teemansa. Lehdestä luin että huoneissa kulkiessa tuntuu siltä kuin olisi taideteoksen sisällä.

En ole käynyt, mutta kiinnostaisi kyllä.

Lehdessä oli uutinen siitä, kuinka muuttotappiopaikkakunnilla on tyhjentyneitä kokonaisia kerrostaloja. Kukaan ei niitä osta, vaikka kokonaisen kerrostalon saisi 35.000 eurolla. Samoin on autioituneita koulurakennuksia ja entisiä tehdastiloja. Voisiko niitä muuttaa taideteoksiksi tai erilaisiksi kulttuuritapahtumapaikoiksi? Helsingissäkin suunnitellaan, että entisestä Hanasaaren voimalaitoksesta, jonka sijainti on aivan loistava, tulee tulevaisuudessa kulttuuritapahtumapaikka.

On oikeastaan hämmentävää, miksi on niin paljon kauppakeskuksia, paikkoja joiden olemassaolon tarkoitus on pelkkä myyminen ja ostaminen. Miksi? Miksi halutaan että vietämme vapaa-aikaa ostamalla, eikö olisi parempi viettää sitä tekemällä taidetta, katsomalla ja kuuntelemalla taidetta? Saada inspiraatiota, elämyksiä ja tuntemuksia.

Ja ehkä taidetta tulisi myös tarkastella hieman avarakatseisemmin. Nythän se on tiukasti auktorisoitu. Taidetta on vain virallisten tahojen tuottama taide, mutta taide kuuluu kaikille. Niinhän Helsingin Juhlaviikkojen vanha slogankin sanoo.

On väärin ajatella, että urheilla saavat vain ne joilla on siihen lahjoja. Tai että taidetta saa tehdä vain ne, joilla on siihen lahjoja ja koulutus. Molemmat pitäisi kuulua jokamiehenoikeuksiin, ja sekä taiteen tekemiseen että liikkumiseen pitäisi olla mahdollisimman matala kynnys. Olisi hienoa uskaltaa tanssia tai laulaa. Olen täysin epämusikaalinen. Heiluttelen vain huuliani, että näyttäisi siltä että laulan. Joskus rohkenen kiekaista mukana, ja ai että se tuntuu hyvältä. Sama varmaan olisi tanssissakin. Olisi mukavaa pyörähdellä, liikkua musiikin mukana kuin itsekseen, mutta en uskalla edes kokeilla. Jos joudun tanssilattian läheisyyteen – kuten joskus Lapin hiihtoreissuilla – piiloudun pylvään taakse, että ei vain kukaan tulisi hakemaan. Ja on niitä savikuppejakin ollut kiva dreijata, vaikka ihan pieleen menikin. Märkä savi sormien välissä tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä synnyttää jotakin uutta.

On hyvä että valokuvataiteen museo on perustanut sivunäyttelyosaston Helsingin keskustaan Kämpin (vai Kampin, aina menee sekaisin) ostoskeskukseen. Vallatkoon taide ostosparatiisit!

Välillä kannattaa vilkaista taustapeiliin

Mitenkäs tämä vuosi on oikein mennyt?

Vuosi sitten kesällä alkoivat kuumat aallot. Syksyllä ryhdyin tositaistoon niitä vastaan. Järkeilin, että jos harrastaa ihan hillittömästi urheilua ja hikoilee paljon, niin ei varmasti enää voi muuten vain hikoilla. Itse asiassa se toimikin. Joksikin aikaa aallot katosivat miltei kokonaan. Elimistö oli järkyttynyt, mihin rääkkiin oli joutunut, mutta sopeuduttuaan uuteen, urheilulliseen olotilaan kuumottelukin palasi – joskin hyvin paljon lievempänä kuin ennen, nyt ihan siedettävässä muodossa.

Mutta ihan överiksihän se liikunta meni – nyt kun asiaa vähän kauempaa katsoo. Kävin lähes joka päivä jossakin ryhmäliikunnassa, joinakin päivinä useammassa peräkkäin. Hullua.

Sitten tuli korona ja iso pysähdys: tuntui kuin koko maailma olisi ajanut päin seinää. Omakin elämä jähmettyi, hidastui ja rauhoittui. Liikunta kutistui yksinäisiin sauvakävelyretkiin, hulavanteen pyörittelyyn ja viiteenkymmeneen päivittäiseen askelkyykkyyn.

Viime kevät oli yksi elämäni kohokohdista. Sain perheeni asumaan luokseni maaseudulle. Sinne missä haluaisin asua aina. Elämä oli yksinkertaista ja rauhallista. Se rauhoitti ja tyynnytti minut. Oli aikaa kirjoittaa – blogia, runoja, tankavärssyjä – puuhastella pieniä asioita.

Rauhoittumisen kruunasi leikkaus, jossa olin loppukeväästä. Oli pakko levätä. Mutta siitä toinnuttuani lähti touhuaminen taas lapasesta. Keksin projektia projektin perään. Oli airb-n-b’tä, erilaista remonttia ja seinämaalausta ja huonekalujen entisöintiä, vein tavaraa kaatopaikalle ja toin tavaraa kaatopaikalta. Vieläkin on yksi sorakasa, mikä pitäisi siirtää paikoilleen. Ja yksi keittiöprojekti kesken. Meni taas ihan överiksi. Olin väsynyt ja ahdistunut, tuli riitaa ja eripuraa. Olin äkkipikainen ja helposti suutahteleva.

Nyt pitäisi osata mitoittaa tekemiset voivavarojen ja ajankäytön mukaan, että ei vastaisuudessa enää tapahtuisi samaa. Että ei olisi niin, että ainoastaan maailmanlaajuinen pandepidemia saa minut rauhoittumaan. Pitäisi osata muutenkin. Ihan itse.

Alku on siinä mielessä lupaava, että en ole syksyksi ilmoittautunut kuin kahteen jumppaan ja yhteen kirjoituskerhoon. Olin ihan melkein ilmoittautumassa myös kahdelle keramiikkakurssille, mutta onneksi en ilmoittautunut. On parempi että harrastuksia – vaikka ne olisivat kuinka mukavia – ei ole liikaa. Haluan että on aikaa olla ja ajatella ja kirjoittaa ja virkata ja kävellä ja pelata korttia. Haluan että en ole kiukkuinen, koska olen väsynyt. Haluan nukkua hyvin.

Ihmettelen vain, miten ihminen ei osaa mitoittaa omia voimavarojaan? Luulisi että olisi tähän ikään mennessä jo jotakin itsestään oppinut.

Olin niin ahdistunut tilanteesta, että ryhdyin googlaamaan psykoterapiamuotoja. Olisi varsin mielenkiintoista mennä terapiaan kehittämään itseään. On vain aika kallista lystiä. Terapia maksaa yleensä noin sata euroa tunti, ja kun en taida täyttää mitään sairauden kriteereitä, en saisi kela-korvausta, vaan terapia pitäisi maksaa omasta pussista. Lyhytkin terapia tarkoittaa ainakin 10-20 käyntiä. Eli paritonnia pitäisi terapiaan budjetoida.

Olisi mielenkiintoista tietää, miksi touhut menevät överiksi? Ja miten sitä saisi hillittyä. Miksi pään sisäinen tuhma ääni ruikuttaa samaa saagaa; pikku-Minnan pitää pärjätä yksin, ei kukaan pikku-Minnaa auta, sen sijaan pikku-Minnan pitää olla aina valmis auttamaan muita. Eikä pikku-Minna edes pyydä apua, pärjäilee yksin vain. Sitten kun pikku-Minna ei ole ketään apuun pyytänyt, hän on hyvinhyvin vihainen, kun kukaan ei auta. Haluaisin saada sen ruikuttavan pikku-Minnan katoamaan. Hus!

Vuosi tässä nyt sitten ollaan koohkattu ja vöyhkätty menemään. Koronakevättä lukuun ottamatta. Nyt aloitan seesteisen koronasyksyn. Vöyhä-Minna saa kadota, samoin pikku-Minna. Goodbye! Nyt ihan vain hissunkissunvaapulavissun. Jospa yritän parannusta heti aamusta alkaen. Mitä jos en heti herättyäni säntäisi mihinkään – edes kahvin keittoon. Mitä jos ihan ensin venyttelisin ja hengittäisin syvään?

Metsätuoli

Sieniä etsiessäni huomasin tuskastuvani. En enää kulkenutkaan metsässä niin kuin ennen – nautiskellen. Jotenkin suoritin sitä. Ehkä siksi sienet pysyivät viisaasti piilossa. Sienestäminen pitää olla ilo ja nautinto, ei pakkopulla.

Ehkä kännykän askelmittarikin on vain huono juttu. Miksi se olisi tärkeää, kuinka monta askelta päivässä saa kerrytetyksi. Helposti tekee itse itselleen suorituspaineita, tavoitteita ja vaatimuksia. Pitäisi osata hellittää niistä. Kuka viisas sanoikaan että tärkeää ei ole se, että tie on pitkä vaan että se on leveä? Tarkoittaen että pitkällä elämällä ei ole merkitystä, jos se ei ole hyvä, onnellinen elämä.

Niinpä keksin ratkaisun, miten nauttia metsästä ilman yhtään mitään suorittamista. Kesän kirpparituolikaupoilla sain kaupantekijäisenä yhden ylimääräisen tuolin, koska se oli rikki. Vein sen metsään. Istuin tuolille ihmettelemään. Katselin puita ympärilläni ja kuvittelin olevani itsekin puu. Miltä tuntuisi olla aina tässä, liikahtamatta mihinkään, muuta kuin mitä nyt tuuli heiluttelisi käsivarsia niin kuin oksia tuulessa. Katselisi aina näitä samoja puita, ja olisi yksi heistä.

Tästä lähtien vien kaikki huonokuntoiset tuolit metsään, että voin istua siellä. Eräänlainen metsämeditaatio. Tosin täytyy tunnustaa, että ei se ihan täysin nappiin mennyt. Hetken istuttuani katseeni siirtyi puista maahan. Siellähän oli mustikoita jonkin verran. Oli ihan pakko hakea poimuri, ja kerätä muutamat marjat talteen. Että se siitä rentoutusharjoituksesta. Ehkä ensi kerralla paremmin.

Jos et jostain syystä pääse metsään, voit nauttia metsästä – tai oikeastaan suosta – tietokoneen välityksellä. Pelkosenniemellä sijaitsevalta aapasuolta tulee livekuvaa osoitteessa: http://www.ipcamlive.com/Kilpiaapa

Sama suomaisema pyörii nähtävänä myös Pelkosenniemen terveyskeskuksessa ja palvelukoti Onnelassa. Kuulostaa ihanalta! Palvelukodin asukkaat saavat nauttia rauhoittavasta suomaisemasta. Luontokamerakuvaa pitäisi olla nähtävänä ihan jokaisessa sairaalassa ja palvelutalossa Suomessa.

 

Inspiroiva ihminen

Uusimmassa Kodin Kuvalehdessä 16/2020 on mielenkiintoinen henkilöhaastattelu kirjailija Jussi Seppäsestä. Ihailen ihmisiä, jotka ovat löytäneet oman tavan elää ja olla, ja elävät sen mukaisesti. Samaan yritän pyrkiä itsekin. Mutta Jussi Seppänen – hän on tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa! Upea tyyppi.

Jussin kodissa on vain kolme esinettä: diskopallo, tuoli ja patja. Lisäksi on haarukka, veitsi ja lusikka ja vaatteita. Jussi syö aina kaupungilla, ei tarvitse ostaa ruuanlaittovälineitä. Diskopallon hän panee pyörimään, kun tarvitsee itsetuntoonsa vahvistusta. ”Että jos en muista että minähän olen Seppäsen Jussi, niin lyön diskopallon päälle, tiekkö!”

Seppäsen filosofian mukaan ”ainut tapa olla hyvä, on olla omassa sarjassaan. Minuna olemisessa voi olla ylivoimainen, koska muita osallistujia ei ole”. Aamen sille!

Tavaroistaan Jussi pääsi eroon muutettuaan muutama vuosi takaperin. Hän antoi vanhan asuntonsa avaimet ystävälleen ja käski hävittää kaikki mitä asunnossa oli – tavalla tai toisella. Tuoli, patja ja diskopallo ovat riittäneet. Kirjoitustyönsä Jussi tekee ikkunalaudalla.

Jussi ei ole koskaan kokenut haluavansa omaa asuntoa tai perhettä. Niinpä hän ei ole niitä hankkinut. Hän on oivaltanut että täällähän voi elää itsensä näköisesti. ”Ketään ei kiinnosta ihmetellä Jussi Seppäsen elämään. Tai jos kiinnostaa, niin kymmenen sekunnin kuluttua ei enää kiinnosta”.

”Haluan enemmän tehdä asioita, jotka saavat aikaan ilon ja luksusolon.” Luksusololla Jussi tarkoittaa esimerkiksi täytekakun syöntiä.

Ehkä osasyynsä Seppäsen elämäntaitoon antaa vakava sairaus, johon onneksi on kehitetty hoito. Ilman säännöllistä sairaalassa annettavaa liuotushoitoa Seppänen kuolisi. Ehkä kuoleman mahdollisuuden kohtaaminen on auttanut löytämään elämäntaidon.

Seppäseltä ilmestyy juuri nyt kirja, jonka nimi on Jussi Seppänen. Siitä tulee myös Antti Holman lukema äänikirja. Haastattelun perusteella pitänee hommata jompi kumpi. Sen verran inspiroiva ihminen on tämä Jussi Seppänen. My sincere respect!

Ympyrä sulkeutuu

Perjantaina 13.maaliskuuta 2020 lähdin kaupungista, korona alkoi. Nyt on 13.8. Tasan viisi kuukautta. Palaan kaupunkiin, ihan hyvillä fiiliksillä; saan vihdoin levätä!

Kaupungissa on jätehuolto, joka vie roskat  – maalla minä olen jätehuolto, lajittelen ja kuljetan roskia mukanani; kaupungissa puistotyöntekijät pitävät huolta viheralueista ja taloyhtiössä on palkattu puutarhuri – maalla minä huolehdin nurmikonleikkuut, kitkemiset, haravoinnit, rännien puhdistukset (paitsi mies hoitaa kyllä rännit).

Kaupungissa minun tarvitsee välittää vain kodin seinien sisäpuolella olevista asioista. Minun ei tarvitse maalata ulkoseiniä, kaataa puita talon ympäristöstä, kitkeä lupiineja,. Ai että elämä on helppoa kaupungissa, miksi ikinä lähdin?

Kaupungissa melkein kaiken tekee joku muu. Ehkä ensi töikseni menen puistoon ja tiputan roskan, ihan vain siksi että ei tarvitse poimia, joku muu siivoaa (höpöhöpö en tee niin, paheksun roskaajia).

Ja ruokaa. Sitä saa kaupungissa halvalla ja valmiina. Voi tilata valmiin annoksen suoraan kotiovelle. Maaseudulla ravintolaruoka on kallista, eikä kotiinkuljetusta ole. Kaupungissa varsinkin lounasruoka on edullista.

Kaupungissa ei ole painetta mennä metsään poimimaan mustikoita tai sieniä.

Olen ehkä maailman ainoa ihminen, joka saa burn-outin kesämökillä.

Sain vihdoin eilen loppuun maalausurakan. Luulin että se ei lopu ikinä. Heitin roskiin maalintahrimat housut ja työrukkaset. On levollinen mieli. Ei tarvitse maalata seinää ainakaan seuraavaan 20 vuoteen. Eli ei koskaan. Seuraavan maalauskerran saa hoitaa joku muu.

Kesällä tuli tehtyä liikaa kirppari/huutokauppa/tori.fi ostoksia. Toisin sanoen autokatokseen ei nyt mahdu autoa, kun se on täynnä huonekaluja, jotka pitäisi entisöidä, mutta niille ei ole oikeasti edes paikkaa. Ihastuin vain niin kovin Bonanza-huonekaluihin – en tiedä miksi– ostin mitä satuin halvalla saamaan.

Ihmettelin kerran miehen työhuoneeseen ilmestynyttä häntää. Mies kertoi ostaneensa sen nettikirppikseltä. Se oli Esso-huoltoasemaketjun kampanjan ”tiikerinhäntä”. Sellaisen sai, kun tankkasi riittävän paljon Essolla. Miestä oli pikkupoikana harmittanut, kun heillä ei ollut autoa, mitä tankata, eikä siis mitään mahdollisuutta saada tiikerinhäntää. Nyt hän oli nähnyt hännän kirpparilla ja ostanut sen korjatakseen tämän lapsuuden ankeuden.

Minulle kävi melkein sama juttu. Keräsin pikkutyttönä Sarah Keyn postikortteja. Ne on vieläkin tallessa, mutta julistetta minulla ei muistaakseni koskaan ollut. Nyt satuin sellaisen näkemään kirpparilla. ”Rakkaus on pieniä tekoja”, lukee julisteessa ja pieni, nappisilmäinen tyttö sormi suussa roikottaa itsensä näköistä nukkea. Juliste on ihan turha tietenkin, mutta pidän siitä ja se on eräänlainen aikaikkuna omaan lapsuuteen.

Seuraavaksi innostuin Tapio Wirkkalan suunnittelemista Senaattori-laseista. Ne edustavat omaa synnyinaikaa 60-luvun loppua. Löysin sopivat matkan varrelta noukittavaksi, neljä kappaletta valkoviinilaseja. Jo puhelimessa myyjä oli kertonut että lasit olivat hänen syksyllä edesmenneen äitinsä jäämistöstä.  Mies latasi lasit pöytään. Keittiön kaapista – pesemättöminä. Miten joku voi pitää likaisia, pesemättömiä laseja kaapissa? En voi ymmärtää. Ostin lasit ja poistuin. Pesin lasit kolmeen kertaan, välillä liotin etikassa. Röpelölasiin lika tarttuu sitkeästi.

Nyt en osta mitään, en, en, en. Ei mitään löytöjä, njet, njet, njet.

Nyt ei pidä innostua vähän aikaan mistään. Korkeintaan jumpasta ja vatsalihastreenistä. Ehkä kahvilasta. Olen käynyt kesän aikana yhden kerran kahvilassa! Croisanttia tänne ja heti – ja cappucino! Ja lounaaksi, ottaisiko falafelia, nepalilaisen saag paneerin vai ehkä sushia? Ah, kaupunkielämän ihanuutta.

Mitenkähän pian siihen taas kyllästyn?