Kaatopaikan jakkara

”Elämme illuusiossa, että tarvitsemme aina vain uusia tavaroita. Asioita markkinoidaan tarvekärjellä – tarvitset tätä ja tätä arkeesi, jotta elämäsi olisi täydempää. Halu ja tarve sekoittuvat.”

Näin sanoo sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Tiede-lehdessä 6/20.

Toivottavasti korona-aika on tuonut selkeyttä halun ja tarpeen eroon. On ollut aikaa havainnoida, mitä oikeasti tarvitsee ja huomata, miten vähän se on. Olemme kasvaneet kulutusyhteiskunnan jäseniksi ja ”tärkein” tehtävämme on mukatarvita lisää pitääksemme yhteiskunnan rattaat pyörimässä.

Keski-ikään mennessä ihminen on ennättänyt ostaa miltei kaiken mitä loppuelämäksi tarvitsee, jäljelle jää vain loputtomien halujen täyttäminen. Ja niitähän piisaa!

Joku omavaraistaloudessa elävä sanoi, että jos heille tulee jonkun asian tarve, ensimmäiseksi ei rynnätä kauppaan ostamaan. Ensin mietitään, mitä meillä on, ja voisiko siitä saada tai tehdä tarvitsemansa. Siinä kuuluu järjen ääni.

Pienimuotoisesti havahduin samaan.

Ostin puutarhaliikkeestä pihalle pöllön. Se maksoi kolmekymppiä. Kotona muistin nämä puheet halusta ja tarpeesta ja omavaraisuudesta, ja mietin että miksi en olisi voinut tehdä pöllöä itse? Miksi ostin sen.

Siispä ryhdyin tekemään betonipöllöjä.

Täytyy kyllä myöntää, että ei tullut ihan niin hienoja ja viimeisteltyjä kuin se puutarhaliikkeen pöllö, mutta omatekemässä on varmasti enemmän tunnearvoa.

Vietiin rakennusjätettä kaatopaikalle. Saunaremontti alkaa olla loppusuoralla. Kaatopaikat ovat mielenkiintoisia paikkoja. Oletteko poikenneet? Jostakin syystä minulla on asiaa kaatopaikalle miltei joka kesä. Ja aina käy sama juttu. Löydän kaatopaikalta jotakin, mitä muka tarvitsen tai haluan. Mies yrittää estää. Tällä kertaa löysin poltettavan puun kasasta pienen jakkaran. Täysin ehjä ja söpö. Rapsutan sen liasta ja lakanjämistä ja maalaan mustaksi. Kyllä jakkaraa aina tarvitaan.

Jakkaran vieressä oli muuten täysin ehjä, vanha keinuhevonen. En ottanut sitä vaikka olisi kyllä kannattanut. Siitä olisi saanut vaikka koristeen pihalle. Jäi nyt sitten harmittamaan että en ottanut kaatopaikalta keinuhevosta!

Taidan siis olla toivoton tapaus, mitä tulee haluamiseen ja tarvitsemiseen.

Vapaa ilta ja maalausapina

Mitä tekee nainen, kun perhe lähtee kaupunkiin ja nainen saa äitiydestä ja vaimoudesta vapaan vuorokauden?

Nainen avaa radion, viinipullon ja tolun.

Imuroi, luuttuaa, tamppaa, pesee lakanat, vaatteet, wc:n, kylppärin, lavuaarin, lieden ja sen alakaapin, missä on roskis.

Vasta kun kaikki on tiptop ja pullot – viini ja tolu – tyhjentyneet, nainen saa rauhan.

Harmi, että nainen on sitten jo liian väsynyt nauttiakseen vapaasta illastaan.

Nainen menee nukkumaan.

Näin se menee, ainakin minulla. Mikä siinä on, että on niin vaikea antaa olla? Jättää siivoamiset väliin. Istua alas, ja avata vain se viinipullo. Kuunnella linnunlaulua.

Pelkään, että siivoaminen on ansa. Häärätessä kotihommia jää tekemättä tärkeämpi. Koko elämä voi mennä niin että siivoaa, pyykkää, laittaa ruokaa, touhuaa, eikä tee sitä mitä oikeasti pitäisi tehdä. Vaikka en edes ole himosiivooja, olen vähän boheemi, silti luulen, että nukkumisen jälkeen eniten aikaa elämässäni olen käyttänyt siivoamiseen. Ja se on niin turhauttavaa puuhaa! Siivouksen tuoma onni kestää hetken; jo kohta on kaikki taas likaista ja pölyistä ja kaikki pitää aloittaa uudelleen.

Varoitus, tulossa yleistys, ei saa suuttua.

Väitän että miesten kykenemättömyys tehdä montaa asiaa yhtäaikaa, näkemättömyys kodin siivoustarpeelle, kykenemättömyys ennakoida jääkaapiin tyhjentymistä ja sen seurauksena kykenemättömyyttä ennakoida ruokavarantojen täyttötarve, on tehnyt heistä historian saatossa einstaineja, kolumbuksia, da vinceja, bacheja ja sokrateksia. Puhumattakaan billgateseja, elonmuskeja ja donaldtrumpeja.

Yleistys jatkuu, varoitus jatkuu.

Meille naisille jää kaksi mahdollisuutta. Opetella toisenlainen tapa suhtautua tai palkata vaimo, joka tekee vaimon työt. Toisaalta hänkin on nainen. Mitä hän jättää tekemättä tehdäkseen minun kotityöni?

Minä en keksi tähän ratkaisua. Toivottavasti joku keksii.

Samalla voisi keksiä maalausapinan. On vaikeaa maalata rakennuksen seiniä korkealla. Kiikkua tikkailla epätasaisella alustalla. Jonkinlainen maalausapina kiipeäisi ketterästi hankaliinkin paikkoihin.

Tällaista nyt mielen päällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuhansien järvien maa, tuhannen taalan paikka

Toivakseni poikkeusaika opettaa uusia käytäntöjä ja tuo ideoita, miten voisimme tulevaisuudessa tehdä asioita toisin kuin ennen parantaaksemme luonnon tilaa – ja siinä samalla omaa hyvinvointiamme. Tämä on tuhannen taalan paikka tehdä isoja muutoksia, jotka voivat viedä meidät uuteen tulevaisuuteen.

Kuten lentomatkailu. Mediassa on ollut puhetta pienten kenttien sulkemisesta Suomessa. Mielestäni asioita pitäisi nyt ryhtyä katsomaan uudella tavalla. Onko lyhyiden välimatkojen lentäminen enää tätä päivää? Ymmärrän tilanteen, missä välimatka on pitkä, mutta puolen tunnin maan sisäinen lento, voiko sellainen olla missään tilanteessa hyväksyttävää? Sairaankuljetuksessa, kyllä.

Muistan kun ammoisina aikoina olin työmatkalla –lentokoneella– Tukholmassa. Paluumatkalla eräs seurueemme jäsenistä sanoi tunteikkaasti että ”on tää nyt vaan niin hienoo”. En voinut käsittää – en silloin, en nyt – että lentäminen voisi olla jonkun mielestä jotenkin glamööriä. Tai työmatkalla olo. Mitä hienoa on siinä on? Tässä kohtaa ajatteluun ja asioiden arvostukseen pitäisi saada aikaan muutos.

Mitä ihanaa on istua ahtaasti ja juoda pahvimukista pahaa kahvia tai vaihtoehtoisesti mustikkamehua? Jonottaa turvatarkastukseen, passintarkastukseen, lentokoneeseen ja sieltä pois.

Ärsyttävintä on se poislähtö. Matkustajat nousevat seisomaan sisällä koneessa kapealle käytävälle odottamaan että ovet avataan. Jään mielenosoituksellisesti istumaan paikoilleni. Mikä kiire sinne on rynnätä? Eivät kaikki varmaankaan ole säntäämässä jatkolennolle? Pahimmassa tapauksessa joutuu seisomaan täyteenahdattuun lentokenttäbussiin, ja odottamaan että minä tulen sinne viimeisenä ja bussi pääsee vihdoin lähtemään kohti lentokenttää.

Ei se olekaan ärsyttävintä. Vielä ärsyttävämpää on lentokoneen lastaus. Aina joku jää asettelemaan matkalaukkuaan ylähyllylle, ja koko jono takana seisoo. Ja kaikilla on matkalaukut sisällä matkustamossa, koska kukaan ei enää laita niitä ruumaan, koska siitä pitää maksaa lisää. Niinpä kaikki kuljettavat omaa laukkuaan mukana ja joka nurkka ja kolo on täynnä laukkuja.

Mielestäni lentämiseen liittyy outoa vanhaa hienoutta, jonka takia ihmiset yhä haluavat lentää, ja pitävät sitä hienompana matkustusmuotona kuin mitä se onkaan. Sitä on vähän muiden yläpuolella, kun lentää taivaalla. Vaikka kuulkaa, siinä ei ole enää mitään hienoa, kaikki lentävät.

Monessa tapauksessa lentäminen ei tuo edes merkittävää ajansäästöä. Lentokentät sijaitsevat kaupunkien ulkopuolelle, ja kentälle on mentävä huomattavasti etukäteen kaikkien lentokenttäkommervenkkien takia. Rautatieasemat sijaitsevat keskustoissa, eikä asemalla tarvitse hengailla, sen kun kävelee junaan omalle paikalleen, joka on huomattavasti isompi ja parempi penkki kuin lentokoneessa.

Matka-ajan voi hyödyntää; tehdä töitä, nukkua, syödä/juoda ravintolavaunussa, soitella, liikkua. Lentokoneessa voit vain lukea paikoillasi, katsoa elokuvaa, jonka lentoyhtiö on sinulle valinnut, syödä kädet lintassa teollisuusruokaa ja yrittää availla korvia ilmanpainelukituksesta.

Nyt pitäisi panostaa raideliikenteeseen ja sen kehittämiseen. Ja tehdä junamatkailusta ”hienoa”.  Vaunuosastoja pitäisi olla eri tarkoituksiin. Pitäisi olla hiljaisia vaunuja, missä saa nukkua tai tehdä töitä rauhassa. Pitäisi olla toimistovaunuja, joissa hyvät äänieristeet puhelimessa puhumista varten. Neuvotteluhuonevaunuja? Luxusvaunuja? Vauvavaunuja? Konserttivaunuja? Pubivaunuja? Luxusravintolavaunuja valkoisine pöytäliinoineen ja pöytiintarjoiluneen? Ehkä kehittämällä raideliikenteen sisältöä siitä voitaisiin saada kiinnostava vaihtoehto myös liikematkustajille ja luxusta kaipaaville. Ehkäpä junassakin voisi joskus sanoa ”on tää vaan niin hienoo”.

Olisi upeaa joskus päästä matkustamaan Orient Expressillä tai muulla ihan oikealla luxusjunalla. Mutta hienoa oli myös Moskovan junassa, missä junahenkilökunta palveli vaunuhin. Kävivät kyselemässä mitä saisi olla. Tilasin gintoniceja, köllöttelin pedilläni ja katselin ohikiitäviä maisemia ylähäisessä yksinäisyydessä ,ja tunsin olevani kansainvälinen seikkailijatar. Se oli hienoa.

Hienoa oli myös yöjunassa Nairobista Mombasaan. Ravintolavaunussa oli valkoiset pöytäliinat ja pöytiin tarjoilu. Tarjoilija toi punaviiniä vaikka oltiin tilattu valkoista. Kaatoi laseihin väärän viinin ja totesi: ”It’s your destiny!” Mikäpäs siinä, kohtaloonsa on ihmisen tyydyttävä.

Käytyäni katsomassa minkälainen vessa junassa on, päädyin ottamaan ripulilääkettä, jolla sain aikaiseksi itselleni ummetuksen, eikä minun tarvinnut käydä tarpeillani matkan aikana.

Illalla hyttipalvelija kävi avaamassa sängyn, toisin sanoen nosti lakanan nurkkaa sen verran että sänkyyn pääsi pujahtamaan ja työn tehtyään totesi arvonsa tuntien: ”Some money for my”. 

Lentomatkasta Afrikkaan ja sieltä pois en muista mitään.  En, koska siinä ei ollut mitään erikoista. Todennäköisesti lentoemäntä jakeli ruuat ja juomat ihan niin kuin piti, ja minä mietin, milloin kannattaisi mennä jonottamaan vessaan, koska itseaiheutettu junaummetus alkoi vihdoin mennä ohi.

Spedeäiti

Kävin pitkästä aikaa kaupungissa. Oli Typy-auton huolto, hammaslääkäri, tikkien poisto terveyskeskuksessa, kampaaja – ensi kertaa sitten helmikuun –  ja Minnan-päivän viettoa yhdessä kaiman kanssa.

Meillä on ollut traditiona viettää yhteistä nimipäivää. Pari kertaa olemme kutsuneet yhden vieraan – jonkun ei-Minnan – juhliimme. Vitsailemme, että meillä minnoilla on ihan omat Minna-ongelmat, pitkältä samojen haasteiden kanssa taistelemme. Meillä on myös omat Minna-ilot, ja Minna-kiinnostuksen kohteet.

Huomaan, että minulla on ystäviä joka tarkoitukseen.Ystäväpiirini ei ole laaja, päin vastoin pieni ja valitettavasti pienenemään päin. Luonnollista poistumaa on jo tapahtunut. Kaksi ystävää olen menettänyt syövälle.

Ystävänipiirini on varsin heterogeeninen, kaikilla on erilaiset kiinnostuksen kohteet ja ehkä jopa erilainen arvomaailma. Olen kyllä aika huono pitämään yhteyttä, mutta onneksi nämä vakiystäväni ovat siinä suhteessa samanlaisia. Nimipäiväkaimaa en ollut nähnyt vuoteen, ja ystävyys on ollut satunnaisen soittelun varassa. Silti tavatessamme kaikki jatkuu saumattomasti. Toivottavasti hän pääsee kesällä mökkivierailulle.

Auton huolto oli Tikkurilassa, ja kun olin jättänyt auton sinne, kävelin Vantaan joen vartta juna-asemalle. Kello oli vasta seitsemän aamulla. Hetken aikaa pohdin että olisipa kiva kävellä joenvartta Helsingin keskustaan asti. Joenvarsi on kaunista. Ja siinä Tikkurilan kohdalla siinä on kivoja taloja. Linnut lauloivat, puput pomppivat, tuomet tuoksuivat. Mikä idylli! On mukava katsella taloja ja miettiä, minkälaista niissä olisi asua.

Helsingin keskustassa oli myös idyllistä. Ei turisteja, ei ruuhkia, ei väenpaljoutta. Asiat hoituivat nopeasti, koska ketään ei ollut missään. Kävin ostamassa uudet rintsikat. Hommaan meni myyjäavusteisena sovituksena vajaa 15 minuuttia. Kokeilen jopa useamman vaihtoehdon. Jos aina olisi näin vähän ihmisiä liikenteessä, miten sujuvaa kaikki olisikaan! Tällaisesta hiljaisesta kaupungista minä pidän. Tällaisessa voisin ehkä asuakin ilman että ahdistaisi.

Ja ihmiset ovat hyväntuulisempia kuin normaalisti. Tuntuu kuin tämä kaupungissa poikkeuksellinen hiljaisuus ja rauha olisi rauhoittanut myös ihmisten mieltä.

Söin sekä lounaaksi että päivälliseksi sushia. Sitä ei meidän maalta saa, ja kaupungissa sushipaikka on lähiravintola. Täytyi tankata kaupunkiherkkua.

Ensi viikolla ravintolat ja kahvilat avautuvat. Aion mennä heti maanantaina terassille, jos sää on näin kaunis kuin nyt. Tuntuu oikealta kesältä.

Loppuun idea. Nyt kun olemme tottuneet ja sopeutuneet kaikenlaisiin rajoituksiin, ehdotan että alle 15-vuotiaiden pääsy ruokakauppoihin kielletään vauvoja lukuun ottamatta. Turvavälejä on vaikea pitää, kun kaupassa on paljon väkeä. Nyt maaseutukaupoissa on jo nähtävissä nämä perheryntäykset kauppaan. Ruokaostoksille tullaan mökiltä koko porukalla. Kaupassa lapset juoksentelevat siksinsokin ja räpläävät tavaroita. Jos kauppaan on lähdettävä koko porukalla, joku aikuisista voi jäädä lasten kanssa ulos siksi aikaa, kun yksi suorittaa ostokset.

Poika sai filosofian kokeesta 10. Olen iloinen hänen puolestaan. Kutsun poikaa nyt Sokratekseksi. Hän kutsuu minua spedeäidiksi.

Tarjous josta ei voi kieltäytyä

Kun kärvistelin kuumien aaltojen kanssa, ystävä vinkkasi englantilaisesta anti-flush-tuotteista. Become-merkki on kehittänyt erityisesti kuumiin aaltoihin pätevän materiaalin, josta valmistetaan yöpukuja ja alusvaatteita. Niiden pitäisi helpottaa oloa. Kiinnostuin.

Sanoin miehelle, että tässä olisi hyvä äitienpäivälahja, ja hän pistikin vinkin korvan taakse. Tilaus meni hivenen pitkäksi, äitienpäivän ohi, mutta viimein yöpaita kuitenkin saapui. Olen käyttänyt sitä nyt noin viikon verran. En voi käsittää, tuntuu uskomattomalta, mutta toimii! Minulla on ollut jopa kylmä. Jotakin ihan uutta.

Päällisin puolin yöpaita näyttää ihan normaalilta. Materiaali on ilmeisesti jotakin tekokuitua, mutta tuntuu ihoa vasten hyvältä. Olen ihoherkkä, helposti kutiava ihminen, mutta tämä tuntuu oikein hyvältä.

Tekisi mieli tilata lisää. T-paitoja ja aluspaitoja.

Tilaaminen Isosta-Britanniasta on tullut vähän mutkikkaaksi brexitin myötä. Jos tuotteen hinta on alle 22 euroa, siitä ei tarvitse maksaa alvia. Jos hinta on alle 150, alv pitää maksaa ja tuote tullataan, mutta tullimaksua ei tarvitse maksaa. Yli 150 euron ostoksista maksetaan sekä tulli että alv.

Yöpaita maksoi alle viisikymppiä, joten se piti tullata ja maksa alv. Tullaus vie aikaa, joten sen takia lähetyksen tulo kesti.

Harmi juttu tämä brexit. Olen aiemmin ostanut miehelle ja pojalle lahjaksi pyjamia englantilaiselta Bonsoir of London -merkiltä. He valmistavat perinteisiä ”ukkopyjamia”. Kun mies täytti 60, tilasin hänelle lahjaksi silkkisen pyjaman. Puuvillaisia on eri paksuisesta kankaasta – ohutta, viileää puuvillaa kesäksi ja paksua flanellia talveksi. Erinomaisia tuotteita, mutta nyt niitäkään ei viitsi enää tilata, kun tulee tullihässäkkä.

Nettiostaminen on kivaa. Kaikki maailman tavarat ovat tarjolla. Ja postimies tuo tavaran ovelle. Postimies taitaakin olla nykyisin eniten kohtaamani ”ulkopuolinen” ihminen. Jos tavarat eivät mahdu postilaatikkoon tienvarteen, hän kurvaa autolla oven eteen. Tällä viikolla postimies toi aamutossut ja arnicaa.

Huomenna on taas tulossa lähetys. Tilasin Futonetiltä patjan keittiön sivustavedettävään. Heiltä saa hyviä futonpatjoja, ja vieläpä erivärisinä.  Keittiöön tulee vihreä. Tapetit ovat pieniruutuista vihreä-valkoista tapettia. Sen tapetinkin tilasin aikoinani netistä. Tuli Amerikasta asti. Vähän jännäsin, olinko osannut laskea menekin oikein, kun mitat oli tuumissa, ja menekin laskeminen on muutenkin vaikeaa, koska joka seinällä on ikkuna tai oviaukko. Mutta hyvin meni ja nätti tuli.

Mitään hankaluuksia ei nettitilauksien kanssa ole ollut. Kopkop. Tavara on ollut sitä, mitä on pitänytkin olla. Tosin maintsemani silkkipyjama hapertui puolessa vuodessa ihan olemattomiin, kangas alkoi repeillä. Olin siitä yhteydessä myyjään, kyllä sen hintatason tuote pitäisi vähän pidempään kestää. Vaikkakin epäilen että miehen levotomalla nukkumistyylillä on voinut olla vaikutusta kankaan kulumiseen. Valmistaja pyysi lähettämään pyjaman  heille takaisin analyysia varten, ja saimme lopulta korvaavan tuotteen tilalle.

Jos ja kun vielä joskus palaan kaupunkiin, kokeilen ruokakaupan nettiostamista. Se kuulostaa ihanan helpolta, ja säästäisi aikaa. Tosin en tiedä, mihin?

Itse asiassa, silloin kun olin lapsi, meille toi ruoka-kaupan lähetti ruoat. Se oli paikallisen kyläkaupan kehittämä oma erikoispalvelu. Saarijärven Marjomaa -ruokakaupan Taavi kuljetti ostokset kotiin. Tilaukset tehtiin puhelimella. Olipa edistyksellistä! 70-luvulla.

Siellä oli myös parturi-kampaaja Kari, joka kiersi leikkaamassa ihmisten hiuksia kotona. Hänellä ei ollut liiketilaa ollenkaan, hiustenleikkuutavarat olivat autossa, asiakas pesi tukkansa itse ennen Karin tuloa. Sitten viritettiin jakkaraa eteisen peilin eteen, ja Kari ryhtyi hommiin.

Oli muuten varsin hyvä leikkaamaan. 80-luvun alussa kaikilla saarijärveläisillä tytöillä ja nuorilla naisilla oli Karin leikkaama Diana-tukka. Nuorena poikana Kari ajoi kesätöikseen nurmikoita. Ehkä siinä nurmikoita leikatessa keksi että  tukkiakin leikataan. Kävi meidänkin kotipihan nurmikot ajelemassa. Äiti pyysi välillä viemään Karille mansikkamehua, kun oli niin kuuma. Ja minähän vein.

Luin Hesarista yhtenä päivänä, että pari maahanmuuttajaa oli keksinyt totetuttaa tämän saman idean kiertävästä parturi-kampaajasta. Heillä oli oikein tyylikäs pakettiauto, mistä oli sisustettu kampaamo. Hyvä idea, toivottavasti leviäsi muuallekin.

Mökkipaikan kampaamopalvelut ovat vähissä. Ennen siellä oli taitava pitkänlinjan kampaaja, mutta hän jäi eläkkeelle. Uusi on taas nuori nainen, joka oli äitiyslomalla viime kesän. Olisin hyvin voinut käydä kampaamopakussa leikkauttamassa tukkani, jos sellainen olisi ollut kesätorilla parkissa punkkibussin vieressä.  Kyllä kai torilla voi myydä muutakin kuin pottuja, vaikka sitten hiustenleikkuuta.

Huomenna pääsen kampaajalle. Ensi kertaa tänä keväänä. Edellinen käynti oli helmikuussa. Materiaalia on kertynyt. Iltalehden sivuilta luin lob-tyylistä, sopii kuulemma ihan kaikille ja on nyt muodissa. Käytännössä tartkoittaa rikottua polkkatukkaa, jossa sivut ovat edestä vähän pidemmät kuin takaa. Sellaista meinasin.

Samalla reissulla käyn näyttämässä hampaita oikojalla. Suorassa ovat jo, nyt vain yritetään saada alaleukaa uuteen asentoon. Olo on kuin Marlon Brandon esittämällä mafiapomo Vito Corleonilla Kummisedässä. Marlon Brando esitti roolin pumpulitupot poskissa, että sai oikean fiiliksen ja sössötävän puhetavan. Minulla on muovitupot poskissa, ne pakottavat leukaa eteen ja sössötän minäkin, mutta kukaan ei oli kyllä tullut pyytämään minulta palveluksia, joista ei voi kieltäytyä. Ainoastaan olen törmännyt verkkokaupoissa tarjouksiin, joista ei voi kieltäytyä. Vähän liikakin.

Naispuolinen mafiapomo. Sehän voisi olla mafia-alan uusi tulevaisuus, jos sukupuolirakenteet menisivät siellä uusiksi. Tai jonkin tv-sarjan idea. On kyllä vaikea kuvitella tasa-arvoista tai feminististä, emansipoitunutta mafiaa. Sen verran traditionaaliset sukupuoliroolit on niissä piireissä. Lähti nyt vähän laukalle ajatus ja tämä kirjoitus. Selvä signaali siitä että aika lopettaa lätinä.

Purennan oikominen ei ole ihan ihaninta, mutta siinähän se on mennyt, muun ohessa melkein huomaamatta tuokin.  Niinhän se elämässä on.

Välillä tuntuu siltä, että koko elämä menee huomaamatta ohi siinä kaiken muun sivussa.

Olet oman elämäsi kertoja

Olen viime aikoina lukenut elämäkertoja. Lähdin ostamaan Kirsti Paakkasen elämäkertaa, huomasin hyllyssä tarjouksessa Miina Äkkijyrkän, joten ostin myös sen.  On mielenkiintoista vertailla näitä kahta erilaista vahvaa naista.

Molemmat ovat ponnistaneet itsensä maaseudulta ja köyhyydestä maailmalle ja maineeseen. Toinen on taitava businessnainen, toinen taiteilija. Estetiikan taju ja luovuus ovat molempien ominaisuuksia. Sekä eräänlainen yksinäisyys.

Äkkijyrkän kotitausta ei ollut hyvä ja kannustava, eikä hän saanut kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu. Hänen äitisuhteensa oli erityisen problemaattinen. Lisäksi Äkkijyrkän taakkana on ollut rypäs diagnooseja: ADHD, asperger ja touretten syndrooma. Nuorena Äkkijyrkkä joutui mielisairaalaan, todennäköisesti turhaan. Sielläkin edessä oli vaikeita kokemuksia. Lääkäri käytti Äkkijyrkkää seksuaalisesti hyväksi. Tahtoi mukamas tutkia, pystyykö tämä nauttimaan seksuaalisuudesta.

Äkkijyrkän äiti ei kestänyt levotonta lasta, joten hän laittoi tämän päiväksi samaan karsinaan lehmien kanssa. Siitä alkoi Miinan ystävyys – ellei peräti sielunkumppanuus – lehmiin.

Kirsti Paakkanen puolestaan sai kannustavan ja rakastavan kodin. Hän sai kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu. Hänen elämäntaipaleensa on ollut siinä mielessä helpompi.

Emme voi itse vaikuttaa siihen, minkälaiseen perheeseen synnymme ja minkälaiseksi elämän alkutaival muodostuu. Olemme kohtalon armoilla, niiden kanssa on elettävä, keiden joukkoon on syntynyt. Vasta aikuisena voimme valita seuramme ja tiemme.

Miksi sitä sitten kutsuukin, kohtaloksi? elämänsuunnitelmaksi? mutta jotenkin elämäntaipaleet tuntuvat personoiduilta. Jälkikäteen katsottuna asiat tuntuvat menneen vääjäämättömästi juuri niin kuin pitikin, vaikka mutkia matkassa olisi.

Äkkijyrkkäkin kurvaili hevoskoulun ja karjakkokoulun ja mielisairaalan kautta Ateneumiin. Hänestä tuli kuvanveistäjä, niin kuin hän oli jo tiennyt nelivuotiaana ensimmäisen lehmän tehtyään.

Jokaisella on omat mustat pisteensä. Paakkanen sai runsaasti taloudellista menestystä, mutta sen hinta oli rakkaus ja perhe. Niitä hän ei saanut. Viimeisimmän rakkautensa hän jätti Ranskaan, kun lähti pelastamaan Marimekkoa. Marimekko vei voiton rakkaudesta.

Äkkijyrkkä on saanut lapsia, mutta hän on joutunut taistelemaan elämäntapansa ja lehmiensä puolesta. Tuntuu että hän on jonkinlainen oman elämänsä Don Quijote, vähän hullu, liian kiihkeä. Pysyvää rakkautta hänkään ei ole osakseen saanut. Ehkä hänelle on lapsuudesta jäänyt päälle taisteluvaihde, hän taistelee läpi elämänsä, välillä edes tietämättä mitä vastaan.

Ehkä meidän kaikkien elämäntehtävä on vain tulla omaksi itseksemme. Se ei välttämättä ole helppo tehtävä, päin vastoin, se voi olla vaikeaa, koska ympäristö voi vaatia ja odottaa meiltä jotakin ihan muuta, ja siten harhauttaa omaa käsitystä itsestämme.

Joskus se on vaikeaa siksi, että ajankohta tai ylipäätään tilanne ei ole suotuisa. Esimerkiksi taiteilijan työtä ei ole joskus pidetty oikeana työnä, eikä siihen ole nuoria kannustettu. Ympäristön normit ovat pitäneet tiukassa otteessaan. Se, mikä on hyväksyttyä, on vaihdellut aikojen saatossa. Moni on joutunut tukahduttamaan omat taipumuksensa sopimattomana ja ympäristön paineesta. Silloin vain kaikkein vahvimmat kestävät, pystyvät puskemaan oman tiensä välittämättä muista. Joskus se on vaatinut rikkomaan välit omiin vanhempiin ja lapsuudenkotiin.

Mutta ainoa keino tulla onnelliseksi, on tulla omaksi itseksi. Vahvistaa ja kehittää omia hyviä puolia. Saada olla omanlaisensa. Tehdä itsensä näköinen elämä.

Tunnen Kirsti Paakkasen. Hän oli ensimmäinen työnantajani, varsin erikoislaatuinen ihminen. Pohjimmiltaan ei niinkään businessnainen vaan taiteilija hänkin, yhtäaikaa vaatimaton ja pröystäilevä, yhtäaikaa perusasioita arvostava kuin myös äärimmäistä luxusta, kiltti ja ärjy, niitäkin molempia. Pukeutuu mustaan iltapukuun arkisinkin, elää palatsissaan oman näköistä elämäänsä.

Ihailen kaikkia ihmisiä, jotka sen tekevät – osaavat ja uskaltavat elää oman näköistä elämää. Missään tapauksessa ei pidä pyrkiä samaan. Pitää pyrkiä omaan.

Siksi on turha kadehtia. En minä tulisi onnelliseksi jonkun toisen elämässä, eikä toinen minun. Me olemme juuri parhaita omilla paikoillamme. Sitten kun olemme paikkamme löytäneet. Joskus se voi viedä pitkään.

Onnea heille, jotka paikkaansa etsivät.

Onnea heille, jotka ovat sen löytäneet.

Pysykää paikoillanne sen löydettyänne.

Ruoho on vihreintä siinä missä olette.

 

 

 

Paimion parantolasta designmuseo, kyllä!

Ilahduin lukiessani tämän päivän (21.52020) Helsingin Sanomien mielipideosastoa. Siellä Raila Rinne kirjoitti Paimion parantolan sopivuudesta uudeksi arkkitehtuuri- ja designmuseoksi. Olen samaa mieltä.

Huhtikuisella hupiajelulla ystävän kanssa kurvasimme katsastamaan Paimion parantolan. Sehän on paljon muutakin kuin vain yksi sairaalarakennus. Se on kokonainen alue lukuisine eri rakennuksineen ja puistoineen. Kaunis upea pihapiiri, korkeita mäntyjä. Ainutlaatuinen kokonaisuus.

Näkemästäni hurmaantuneena pidin puolen tunnin monologin ystäväparalle juuri tästä samasta asiasta mistä Raila Rinne kirjoitti: tämä olisi juuri oikea paikka desingmuseolle! Koko ympäristö huokuu designia. Kokonaisuus on niin iso, että sinne mahtuisi varmasti myös muutakin aiheeseen liittyvää, esimerkiksi työtiloja, ravintoloita, majoitustoimintaa.

Kohde sijaitsee mukavan päiväretkimatkan päässä Helsingistä ja Turusta. Lähellä on jo valmiiksi Halikon Designhill, kiva pysähdyspaikka, mistä voi ostaa Suomi-designia; Marimekkoa, Nansoa, Finlaysonia ja paljon muita hyviä kotimaisia merkkejä. Salon taidemuseo on myös piipahtamisen arvoinen paikka, pieni mutta korkeatasoinen. Ja keskiaikainen Halikon kivikirkko.

Kotimaassa matkailua pitäisi kaikin tavoin suosia. Siksi nähtävyyksiä myös pitäisi olla ripoteltuna sinne tänne, eikä keskittää kaikkea Helsinkiin. Ja hyödyntää näitä upeita paikkoja, kuten Paimion parantolan miljöötä.

Yksi haaste on paikkojen ja tilaisuuksien löytäminen. Esimerkiksi Suomen evankelisen kirkon tulisi koota kaikki kesällä järjestettävät kirkkokonsertit yhden hakusivun alle. Sieltä voisi bongata myös ne pienimuotoiset konsertit pikkukirkoissa sopivan ajomatkan päästä. Konsertit saisivat kävijöitä, ihmiset elämyksiä ja kokemuksia erilaisista paikoista. Ja jospa se pikkukylän kahvila / ravintola pitäisi vielä ovensa auki konsertin jälkeen, voisi siellä poiketa syömässä.

Minulle on useampana kesänä käynyt niin, että luen sanomalehdestä jostakin konsertista ja tapahtumasta, mihin olisi ollut kiva osallistua, mutta kuulen siitä vasta jälkikäteen kulttuurisivujen arvostelusta. Viime kesänä merkitsin kalenteriin jo valmiiksi että 17.7. Sastamalassa alkavat gregoriaanisen musiikin viikot, että muistan mennä. Nyt sitä ei järjestetä, täytyy yrittää muistaa mennä 2021! Samoin Kajaanin runoviikot merkkasin kalenteriin, mutta niitäkään ei järjestetä.

Kustavin Volter Kilpi viikon tapahtumia voi myös suositella. Pienimuotoista teatteria luonnonhelmassa. Ennen viikkoja mestaroi vieläpä itse Juha Hurme. Nyt tämäkin tapahtuma on peruttu, vaikka uskoisin että näytökset olisi hyvin voitu organisoida viirusturvallisesti. Erityisen mielenkiintoisia ovat olleet lukumatineat. Niissä näyttelijä lukee teoksen. Siinä on jotakin maagista. Istua vain ja kuunnella, kuvitella itse kuulemansa.

Muutama vuosi sitten osallistuin Eeva-lehden järjestämälle päiväretkelle Itä-Uudenmaan kartanoihin. Oli upea matka, hienot nähtävyydet ja hyvä opastus.

Toivoisin että koronaepidemian myötä ihmiset löytäisivät nämä lähiseutujen aarteet. Elämyksiä ei tarvitse lähteä etsimään toiselta puolen maapalloa. Ja vaikka autoilu saastuttaa, saastuttaa se kuitenkin vähemmän kuin lentomatka.

Bussiyhtiöt ovat hätää kärsimässä koronaepidempian takia. Kun kesällä nähtävyydet avautuvat, voisi kysyntää löytyä eriteemaisille, suunnitelluille päiväretkille. Ja illaksi pääsisi nukkumaan omaan kotiin.

Kotimaan matkailu – lähellä voi päästä kauas.

 

 

Takapakkia

Tuli hieman takapakkia leikkauksesta toipumiseen. Yöllä alkoi pääkipu, joka ei helpottanut edes kipulääkkeillä, kuumetta ei ollut, mutta kylmä oli. Puin lisää vaatetta päälle ja kireän myssyn päähän helpottamaan oloa. Äklö olo, vatsa löysällä. Ämpärin laitoin sängyn viereen kaiken varalta.

Sitä miettii, mitä tämä on? Olisiko sairaalasta tai terveyskeskuksesta, missä piti ennen leikkausta käydä erilaisissa laboratoriokokeissa ja tutkimuksissa, tarttunut mukaan korona? Vaikka olin pukenut päälleni hengityssuojan ja kertakäyttöhanskat. Yön pimeinä tunteina se ainakin on korona.

Ja makuuhuoneen nurkassa seisova musta naulakko itsensä viikatemies. Monta kertaa viime yön aikana säikähdin, että mitä tuo viikatemies täällä hiippailee. Ei se mikään viikatemies ollut, huoneen nurkassa seisova naulakko, mistä roikkuu minun farkut, musta paita ja villatakki. Yöllä kaikki on toisin.

Koulutetut koirat kuulemma haistavat koronan. Aika näppärää tulevaisuutta ajatellen. Jos lentokentillä onkin huumekoirien sijaan koronakoiria.

Kissakin taitaa taudit haistaa. Tulee yleensä aamuyöstä hetkeksi massun päälle kehräämään. Nyt kävi vain nopeasti toteamassa tilanteen – emäntä on sairas – ja hiippaili pois, ei jäänyt kehräämään. Siinä mielessä koirat ja kissat ovat erilaisia. Koira olisi jäänyt nuolemaan ja uikuttamaan, lohduttamaan. Kissa toteaa; ei tuosta nyt ole minun kehräämisalustakseni, olkoon, hyödytön!

Osasyynä pahoinvointiin voi olla se, että eilen tuli otettua vähän joustoa lääkärin ohjeisiin. Kävelin pitkän matkan – sitä ei kyllä oltu varsinaisesti kielletty, ja eikös ole niin, että jos ei erikseen kielletä, on sallittua? Maalasin saunan seinän alaosia – ihan vähän vain. Mielestäni siveltimen hento heilautus ei poikkea pölyjen pyyhkimestä, ja kevyet kotityöt on sallittu. Poika maalasi ylhäältä, miehen en antanut maalata ollenkaan, kun sen selkä oli niin kipeä, ja minä en puolestani tuntenut kipua missään. Raksamiehet ovat tänään viimeistä päivää, ja maalaus piti tehdä ennen sitä.

Pikkasen tein myös pöllöpatsasta – ihan pientä vain. Ei se ehkä onnistunut, on nyt kuivumassa. Velipojalta sain ohjeen. Muottitaikina tehdään sekoittamalla maissijauhoa ja ikkunasilikonia. Siitä tulee eräänlainen taikina, jonka voi kaulita ohueksi levyksi ja astella sitten orginaalipatsaan päälle. Tämä on sellainen tee-se-itse-silikoni. Erilaisia silikonitöhniä kyllä myydään askartelukaupassa, mutta helppo ja halpa kotikonsti tämä.

Minulla on kirpparilta ostettu pöllö, josta haluaisin tehdä toisintoja. Veli neuvoi käyttämään sementin sijaan tasoitetta. Se on hienojakoisempaa. Ostin sitä säkin. Mutta voi olla että seuraavan kokeilen sementistä. Ongelmia tuli, kun valutin massaa muotiin. Tursusi saumakohdasta ulos.

Saumakohta on muutenkin vaikea. Olin kiinnittänyt sen nuppineuloilla, mutta ehkä se pitäisi ommella kiinni. Hetken tuumin, voisiko omaa, leikkausarpeen käytettävää haavalaastaria  käytettää muotinteossa saumakohtaan. Vähän samasta asiastahan siinä on kyse, isosta haavasta ja ompeleesta. Kaiken lisäksi unohdin öljytä muotin. Eli massa taitaa tarttua siihen kiinni ja rikkoa muotin, joten en voi käyttää samaa muottia uudelleen.

Nyt tekele on kuivumassa vajan räystään alla. Mössön sekoittaminen ja ymppääminen muotiin oli sotkuista puuhaa. Täytyy kehitellä käytäntöjä. Ja varmaan siinä tuli samalla hengitettyä kaikenlaisia höyryjä ja laastipölyä.

Eli siis vöyhkäämiseksi meni, ja nyt on sitten pakko levätä tämä päivä. Miten voi olla ihmiselle niin vaikeaa olla paikoillaan ja iisisti? Tässä kohtaa ollaan kyllä miehen kanssa erilaisia. Hän kirjoittaa työkseen, ja ihan hyvin pystyy olemaan paikoillaan, vaikka koko päivän läppäriä naputtaen. Minun hermoratani ovat kuin hiiren, poukkoilen ja teen asioita yhtä aikaa, säntäilen.

Ennen vanhaan lapsena sairastaessa ainoa viihdyke oli äiti vuoteen vierellä silittämässä ja laulamassa ”karhunpoika sairastaa, häntä hellii käärme”.  Jospa joku istuisi vuoteen vierellä silittämässä, olisipa hyvä! Ehkä tulevaisuudessa on sellaisia silitysrobotteja. Ne eivät edes levitä koronaa, olisivat ihmistä hygienisempiä. Kauhea ajatus, että meistä ihmisistä on tullut niin saastaisia, robotteja huonompia.

Nykyisin sairaanaolon hupia ovat äidin laulun ja silittelyn sijaan some ja suoratoistopalvelut. Olen tykästynyt satiirisiin sarjoihin. Tulee aina into johonkin, ja sitä samaa sitten ahmii. Kerran innostuin ruotsalaisista dekkarisarjoista, jotka tapahtuvat Ruotsin saaristossa. Ahmin niitä yhden kesän. Miksi kukaan ei kirjoita vastaavaa Suomesta? Esimerkiksi dekkarisarja, joka tapahtuu Ahvenanmaalla tai Lapissa? Olisi varmasti myös kansainvälisesti kiinnostavat tapahtumamiljööt, ja lisäisivät matkailua näissä kohteissa. Minäkin lähdin käymään Gotlannissa ihan vain siksi, että se yksi sarja tapahtui siellä.

Mutta satiirisarjat. Olisiko niin että iän lisääntyessä elimistö happamoituu, ja siksi hapan huumori, samoin kuin happamet karkit, alkavat tuntua hyvältä? Samoin piimä ja hapanjuurileipä.

Ensin katsoin Netflixiltä After Life -sarjan. Nyt on menossa HBOlta The Great, joka kertoo Venäjän Katariina Suuresta. Voi taivas, miten laadukasta! Näyttelijät ovat loistavia, lavastus ja puvustus uskottavaa. Ihmettelen, miten on mahdollista että Isossa Britanniassa tuotanto on poikkeuksetta niin paljon korkeammalla tasolla kuin muualla. Nostan lippistäni!

Satiiri on vaikea tyylilaji. Olisiko peräti vaikein? Väärinymmärryksen ja loukkaantumisen vaara on suuri. Itse pidän esimerkiksi sarjakuvataiteilija Ville Rannan töistä. Täytyykin saman tien googlata Ville Ranta. Löytyisikö häneltä instagram -tili?

Entäpä sitten edesmennyt Kari Suomalainen! Omaan lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni kuului  kuolematon Kekkonen ja Kekkosta piikittelevä Hesarin Kari Suomalainen. Siellä Kari Suomalaisen Visavuoren galleriassa pitäisi oikeastaan käydä. Ehkä sen voisi ottaa kesäretkiohjelmaan. Jahka tästä itse tokenee, ja Typy-auto saadaan kuntoon.

Vöyhkään nyt siis netissä – ja vaakatasossa – tämän päivän. Toivottavasti oireet menevät ohi, ja ettei tämä olisi ainakaan koronaa.

Rappiolla on kaiketi hyvä olla

Kävelin hakemaan Typy-auton korjaamolta, matkaa tuli 11.318 askelta.

Lääkäri ei kieltänyt kävelyä, sauvakävelyn kylläkin, joten lampsin kädet housuntaskuissa. Matka kulki suurimmaksi osaksi pieniä päällystämättömiä kyläteitä peltojen ja metsien läpi.

Kävellessä tulee katseltua maisemia, autolla ajaessa moni asia jää huomiotta, varsinkin kun itse ajaa. Suurta luksusta onkin päästä jonkun toisen kyytiin. Istua vain ja katsoa maisemia. Mutta sitä tapahtuu liian harvoin. En edes muista milloin viimeksi olen ollut kyydissä. Yleensä aina ajan, koska olen meidän perheessä ainoa, jolla on ajokortti. Mies ei ole koskaan korttia itselleen hankkinut, on sen verran kaupunkilainen. Siitä pidän kyllä huolen että poika ajaa ajokortin. Olen pienestä pitäen opettanut hänelle autolla ajoa. Ei ole osoittanut mitään innostusta asiaa kohtaan, mutta osaa kyllä. Jonakin päivänä minä vielä istun kyydissä, ja poika ajaa, ihanaa!

Mutta takaisin maisemiin. Kävellessä ohitin muutaman autiotalon. Jäin hetkeksi ihailemaan niiden rappiota. Rappio ja haurastuminenkin voi olla kaunista, ainakin rakennuksissa. Sammaleen peittämä katto, vinkasahtaneet seinät, harmaantuneet hirret, repaleiset verhonjämät ikkunoissa, joissa ei ole enää laseja. Kasvien valtaamat pihapolut. Samaan aikaan se on surullinen ja haikea näky. Siinä symboloituu kaiken katoavaisuus ja hetkellisyys.

Koskettavin oli erään mökin kivijalka, jossa kasvoi viisimetristä puuta. Kivijalan keskellä oli ruostunut puuhella. Joskus sen pesässä on räiskynyt tuli, joskus sen ääressä on joku laittanut ruokaa. Joskus se talo on ollut uusi, täynnä elämää ja kaikkea sen mukana tuomaa; iloa, surua, haasteita, epäonnistumisia ja onnistumisia. Jostakin syystä elämä on talosta hiipunut. Muistaako enää kukaan, kuka siinä joskus asui?

Viime kuussa ajelin ystäväni kanssa Kemiössä ja Paimiossa. Kävimme mm. Karunan kirkolla. Tai oikeastaan sen pihalla, koska koronan takia sisälle ei päässyt. Ystäväni oli mennyt naimisiin kyseisessä kirkossa vuonna 1997.  En ollut häissä, koska emme silloin vielä tunteneet toisiamme. Olemme tutustuneet 2000-luvulla. Hän asui ennen naapurissa, ja meillä on samanikäiset pojat.

Karunan vanha, punamultainen 1680-luvulla rakennettu kirkko siirrettiin Seurasaaren ulkomuseoon 1912, ja sen tilalle rakennettiin Karunaan uusi kirkko, joka tyylisuunnaltaan on täysin erilainen, graniittinen ja kansallisromanttinen. Vaikka uusi kirkko on myös vaikuttava ulkonäöltään, kirkon siirtäminen pois omalta paikaltaan Helsinkiin tuntuu minusta pahalta ja väärältä.

En tiedä, mitä mieltä paikalliset asiasta aikoinaan olivat? Voihan olla, että kirkon siirto oli heistä ihan hyvä diili. Saivat uuden ja vankemman tilalle. Mutta kun katselin sitä uskomattoman hienoa paikkaa meren rannalla, ja kuvittelin Seurasaaren kirkon sinne, omalle paikalleen; sinne se kuuluisi.

Vuosisatoja ihmiset ovat kirkon penkeillä istuneet iloisina ja surullisina, elämän parhaimpina ja kauheimpina hetkinä, sukupolvesta toiseen. Jotenkin minusta ihmisten tuntemukset jäävät rakannuksen seiniin ja tunnelmaan, tuovat lohtua ja turvaa seuraaville, heille joiden vuoro on kohdata samat ihmiselämän haasteet omalla vuorollaan.  Ja jos kirkko siirretään pois juuriltaan, on se vähän sama kuin siirtäisi vanhan tammen pois paikoiltaan. Sen sielu ei siirry. Tunnelma ei ole sama.

Tuntuu kuin rakennuksiin jäisi niissä eläneiden tunnetilat ja kokemukset. Jotkut talot ovat surullisia, jotkut torjuvan pelottavia, toiset talot iloisia, täynnä onnea ja rakkautta.

Kävelymatkan loppupuolella on ihmeellinen talo; vanhan roosan värinen, ikkunanpuitteet vihreänharmaat, erikoinen väriyhdestelmä, mutta kaunis. Talosta on vaikea sanoa, kuinka vanha se on ja mitä tyylisuuntaa. Se on satutyyliä! Paljon ulokkeita ja pikkuruutuisia ikkunoita. Piha on kaunis, luonnonkivimuureja ja penkereitä, vihermajoja, paljon kaikenlaista, mutta kaikki niin luonnollisen kauniisti ja rönsyilevästi. Jopa postilaatikko on vaaleanpunainen, talon tyyliin sopiva. Se talo on varmasti onnellinen.

Saan Typyn takaisin. Huoltomies näyttää kuvia hiirenpesästä. Konepellin alla on ollut lystiä. Ajelen omalle talolle. Lahoseinäinen sauna. Vöyhkätemppeli vaiheessa, perennapenkki vähän sinne päin, perunapenkistä tursottaa rikkaruoho. Talon eteläseinä kaipaisi kohta maalausta. Ei ihan täydellistä, mutta onnellista. Ja rappiohan on kaunista, kuten sanoin.

 

 

 

 

 

Salli pilluralli

Kesäkuun alussa tieliikennelakiin tulee muutoksia. Niin sanottu pilluralli tulee sakotettavaksi. Se on väärin. Mielestäni pilittäminen pitäisi mieluummin säätää Unescon suojelemaksi kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi toiminnaksi. On varmasti maailmanlaajuisesti yhtä erikoinen ilmiö kuin sauna tai karjalanpiirakka tai jo-joutui-armas-aika.

Kyseessä on pikkukylien ja -kaupunkien keskustoissa tapahtuva nuorison huviajelu.

Olen itse viettänyt tylsän ja virikkeettömän lapsuuden ja nuoruuden juuri sellaisessa paikassa. Perjantai- ja lauantai-iltojen ilo oli kortteliralli keskustassa. Se oli nuorten tapa olla yhdessä – ainut mahdollinen tapa.

Pienillä paikkakunnilla ei ole julkista liikennettä samaan tapaan kuin isoissa kaupungeissa. Linja-auto saattaa kerran tai pari päivässä kulkea ohi – jos sitäkään. Niinpä kaikki kynnelle kykenevät ajavat ajokortin heti kun se mahdollista, ja ostavat autonkotteron tai lainaavat vanhempien autoa. Ne, joilla ei ole ajokorttia eikä autoa, tulevat kyytiin. Sitten ajellaan ja istutaan parkissa. Seurustellaan auton sisällä ja autosta ulos toisten parkissa olijoiden kanssa. Kuunnellaan musiikkia. Pussailaan takapenkillä. Tarkkaillaan, ketä on liikenteessä. Onko uusia hahmoja? Kuka kenenkin kyydissä on tänä iltana. Oi, kunpa näkyisi se tietty auto, ja pyytäisi kyytiin. T’änä iltana voi tapahtua mitä vain. Vieläkin pääsen siihen kihisevään tunnetilaan, kun viritän muistot.

Nyt tämä ollaan kieltämässä. Täysin viaton puuha, mistä ei ole haittaa kenellekään. Yleensä pikkupaikkakuntien keskustassa ei asu ketään. Kaikki asuvat keskustan ulkopuolella, keskustat ovat pelkkiä liikekortteleita: Lidl, Osuuspankki, S-market, Nordea, R-kioski, kukkakauppa, hautaustoimisto, joku sinnittelevä erikoisliike, muutama kirpputori ja kahvila, kapakka, pizzeria. Joten liikenne ei häiritse. Asuinalueiden kaduilla on liikennemerkit, joilla asiaton ajo yöaikaan kiellettään kokonaan. Tällä vältetään huviajelu paikoissa, missä siitä voisi olla häiriötä.

Onko parempi että nuoret jumittavat kotona tietokoneiden ääressä, mielestäni ei. En usko, että lakia tullaan noudattamaan. Pikkupaikkakunnilla ei ole enää poliiseja, jotka voisivat korttelirallia vahtia. Mielestäni se, että tehdään hyödytön laki, mitä nuoret eivät halua noudattaa, on vielä pahempi asia. Se rapauttaa lain kunnioitusta ja arvostusta. On helpompi rikkoa muitakin lakeja, kun jonkun on todennut vääräksi ja sen noudattamisen turhaksi. Tässä tehdään karhunpalvelus pienten paikkakuntien nuorille, heidän sosiaalistumiselle ja yhteenkuuluvaisuuden tunteelle.

Pitäisikö lähteä nostalgiamatkalle kotikonnuille Typy-autolla kesäkuun alussa, kun laki astuu voimaan? Vähintäänkin voisi askarrella takalasitarran ”Salli pilluralli”. Olisihan se näky, kun kukkahattutäti vuosimallia -67 ajelisi perjantai-illan korttelirallia. Luu pihalla. Se tarkoittaa, että etuikkuna on auki ja kyynärpää siinä ikkunalla. Autoradiosta raikaisi I did it my way tai Kop, kop, kop avaa rakas. Välillä kurvaisin grillille. Tilaisin taksarin. Taksariksi kutsuttiin makkaraperunoita, taksimiehen erikoinen. Päälle kestuppia, sinappia, kurkkurelissiä ja majoneesia.

Voisi kyllä mennä nuorisolta gloria koko touhuun, jos minä sinne sekaan ilmaantuisin. Poliisi antaisi paitsi sakot myös ohjaisi hoitoon. Piipaapiipaa. Valkotakit tulisivat, antaisivat diagnoosin ja piikin. Loppuisi kansalaistottelemattomuusvöyhkä siltä erää siihen.

Ps. Mies kertoi että viime yönä, kun olin nukahtanut, olin alkanut laulamaan, sellaista ujelluslaulua. Pyysin että äänittää, jos sama toistuu.

 

Vaikeuksia levätä

Nyt on haasteena saada oma moottori hiljennettyä toipumisasetuksiin, että leikkauksesta paraneminen etenisi hyvin. Ei saa nostaa mitään yli kolme kiloa painavaa, ja kaikki rehkiminen on kielletty. Pitäisi siis toisin sanoen levätä. Vaikeaa.

Kaksi kertaa päivässä pitää tehdä tietyt fysioterapeutin neuvomat liikesarjat. Se on sentään helppoa, mutta ei riitä päivän toimintasisällöksi.

Heti tänä aamuna oli lähteä väärille urille. Olin jo lähdössä rautakauppaan ostamaan sementtiä.

Mielessä on ollut jo pidemmän aikaa, että pitäisi kokeilla betoniaskartelua. Betonista voi valaa kukkaruukkuja, kynttilänjalkoja ja pihapatsaita. Haluaisin tehdä pöllöpaitsaita pihalle. Nyt olisi aikaa siihen puuhaan. Mies lupasi lähteä mukaan rautakauppaan nostamaan betonisäkki autoon. Mutta sitten huomasin että en kyllä jaksa lähteä koko reissuun. On voimat vähissä.

Tein lehtikaalikeittoa. Lehdestä luin siitä. Tehdään samaan tapaan kuin pinaattikeitto. Ja lehtikaali on todella terveellistä ja vitamiinipitoista. Keittoa tuli iso kattilallinen, taidan syödä sitä monta päivää, ei ehkä maistu muille meidän perheessä. Ruokajuomana oli granaattiomenamehua. S-marketista saa lasipullossa sellaista, missä ei ole lisäaineita, säilöntäaineita eikä makeutusaineita. Sekin on varsinaista terveysnektaria.

Luulen että näillä – sekä suklaalla – saan voimat palautumaan. Lakritsit pitää taas jättää. Olen antanut korona-aikana itselleni periksi. Olohuoneen pöydällä on karkkikippo täynnä lakuja – tai oikestaan tyhjänä lakuista.

Kouvolan lakritsi on parasta. Se ei ole makeaa. Niitä olen popsinut. Sairaalassa se sitten näkyi reippaasti koholla olevana verenpaineena. Voihan se olla että vöyhkääminen on myös nostanut paineita. Nyt, Minna, lakut pois, vöyhkääminen alas!

Sain myös veriryhmäni selville. Jostain syystä se ei ole ollut minulla tiedossa. Olen ryhmää O- .  Googlasin. Veriryhmän perusteella en helposti sairastu malariaan, tosin täällä päin se tuskin olisi mahdollistakaan, sen sijaan noroviruksille olen altis. En tiedä, pitääkö nämä riskitiedot paikkansa, mutta onhan se mielenkiintoista. Ylipäätään on mielenkiintoista, mihin kaikkeen lääketiede pystyy.

En voittanut lotossa. Mutta ei se haittaa.

Voinhan voittaa ensi viikolla!

Leikkaus ohi, kaikki hyvin

Leikkaus ohi, kotona jälleen, kaikki meni hyvin.

En tarvinnut korvatulppia tai vastamelukuulokkeita, olin yksin omassa huoneessa.

En tarvinnut suolaa, ruoka oli maukasta. Oli kebabia ja lihakeittoa ja jäätelöä ja suklaadonitseja.

En tarvinnut villasukkia, jalkaan pistettiin tukisukat veritulpan ehkäisemiseksi. Tosin otin ne yöllä pois, kun tuli kuuma.

En tarvinnut vesipulloa, yöpöydällä oli vesikannu.

En tarvinnut oikeastaan mitään, mitä olin ottanut mukaan paitsi hammasharjan.

Nukutus oli mahtavaa! Heräsin sen jälkeen kuin prinsessa Ruusunen ikiunesta. En muista, milloin olisin ollut yhtä virkeä. Niin kuulemma saattaa käydä. Innostuin tästä ylenpalttisesta virkistäytymisestä niin paljon että viestitin veljentytölle, joka on lääkäri, että olen keksinyt loistavan keinon ihmisten virkistämiseen. Nyt unohdetaan kylpylät ja meditaatiot, ihmisen voisi ihan vain nukuttaa muutamaksi tunniksi lepäämään. Että mieluusti kävisin nukutuksessa, vaikka kerran kuukaudessa.

Veljentyttö vastasi, että joo, se on jo keksitty. Siihen Michael Jackson kuoli. Hän ilmeisesti harrasti tällaista nukutushoitoa. Omalääkäri oli dropannut Michaelille unilääkkeet ja muutamat rauhoittavat suoneen ja lähtenyt kaffelle. Sillä välin tuli kuolema. Että ehkä tätä ajatusta pitää vielä kehittää… Mutta olisi kyllä aika halpa ja helppo keino virkistäytyä.

Virkistyin nukutuksesta niin paljon että en saanut illalla unta. Ihmettelin iltakymmeneltä että mikä on kun ei uni tule. Tajusin että ei väsytä yhtään. Siinä meni sitten yö kuin käärmeellä kylmällä kivellä, eräänlaisessa horteessa, uneen asti en päässyt.

Typy- auto oli samaan aikaan omassa sairaalassaan eli autokorjaamolla. Sieltä soitettiin. Vika ei ollut selvinnyt, jäähdytysnesteen katoamisilmiölle ei löytynyt syytä. Sen sijaan auton sisuksista löytyi hiiren pesä. HIIRENPESÄ! Ei ikinä! Minulla on aivan hirvittävä hiirifobia. Kauhistuttaa ajatus siitä, että hiiret ovat tehneet talvipesänsä minun autooni. Voi Typy parkaa!

Nyt täytyy ottaa tirsat. Sen verran väsyttää viimeöinen valvominen. Ehdin kyllä huvikseni mietiskellä vaikka mitä. Suunnittelin mm. appivanhempien mökin uudistamisremontin. Tosin sellaista ei ole näköpiirissä, mutta nyt olisi priima suunnitelma valmiina!

 

Tänään leikkaukseen

Leikkaus on tänään. Kohta tilaan taksin ja ajan sairaalaan.

Illalla söin viimeisenä ateriana sushia, ja ennen nukkumaan menoa oli tarkoitus ottaa Pirkon neuvosta homeopaattista arnicaa, auttaa haavojen paranemiseen, mutta juuri sitä ei piirongin laatikossa sitten ollutkaan.

Yöllä heräsin hörppäämään piimää. Kello kahden jälkeen ei saa syödä eikä juoda.

Laukku on pakattu valmiiksi. Aamutossut, hygieniatarvikkeet, villasukat, suklaalevy, viilennyshuiska, vesipullo, kännykän laturi, kännykän kuulokkeet, vastamelukuulokkeet, korvatulppia. Mies kysyi että naapurivuoteisiinko kuulosuojia jakelen? Hyvä idea sinänsä, mutta ihan itselleni meinasin, jos muut ovat kovin äänekkäitä nukkujia.

Otan kyllä kaikki mahdolliset rauhoittavat, mitä annetaan. Nukutusta oikein odotan. Miehelle sanoin että voi kun nukuttaisivat vaikka pariksi päiväksi. Olisi ihana nukkua oikein tositosi sikeästi ja pitkään. Minusta on viime vuosina tullut huono nukkuja.

Tietokoneelta päivitin hautajaisohjeet. Viime syksynä sellaiset kirjoitin, että ei sitten tarvitse jälkeen jäävien miettiä, mitä pitää tehdä. Olen valinnut esitettävän musiikin, kirjannut ylös ketkä pitää kutsua ja heidän yhteystietonsa, kirjannut ylös kaikki salasanat ja pankkitiedot.

Hautapaikasta en ole varma. Joko mökkipaikkakunnan hautausmaalle, siellä olen ollut töissä ja se on monella tapaa minulle tärkeä paikka. Siellä keksin jopa oman mottoni ”Elä nyt, niin olet elänyt”.

Toisaalta nyt tuli tunne, että ehkä tuhkat voisi heittää ”Vöyhkä-temppeliin” omalle pihalle. Mutta voi se olla tympeää, jos kummittelisin siellä sitten aina. Aina kun ohi kävelisi, tulisi mieleen että tuolla se Vöyhkä nyt sitten vihdoin lepää rauhassa – toivottavasti. Joten saavat sitten päättää sen asian ne, joita se koskee. Kumpi on kätevämpi ja mukavampi. Kumpikin vaihtoehto käy minulle.

En minä nyt kumminkaan kuole, en millään ehdi, kun saunan lahovauriokohta pitää ensi viikolla maalata. Olen luvannut sen tehdä itse. Tosin nyt en tiedä, pystynkö.

Lotonnutkin olen, joten voi olla että huomenna olen lottomiljönääri. Jos niin käy, sanon remppamiehelle että puretaan koko saunanröttelö ja rakennetaan tilalle kylpylä. Jos en ole huomenna lottomiljonääri, niin kotona ehkä jo kuitenkin. Jääkaapissa on valmiina himonuudeleita (Hanna Gullichenin ohje), jos on nälkä kun tulen kotiin, eikä jaksa mitään laittaa. Kaikista vaihtoehdoista harmillisin olisi tietenkin se, että olisin huomenna sekä kuollut että lottomiljonääri. Se kyllä harmittaisi, todella.

Saunassa käytiin keskiviikkona, saunottiin oikein useamman viikon edestä, kun leikkauksen jälkeen ei vissiin vähään aikaan saunomaan pääse. Mies ja poika jäivät talolle. Minun pitäisi pystyä ajamaan sinne takaisin viimeistään sunnuntaina. Tunnin matka. Kyllä sen pystyy.

No niin, Minna, ota nyt ihan rauhallisesti. Älä ajattele mitään. Aivot pois päältä. Älä vöyhkää. Antaa mennä vain. Heippa. Palataan.

 

 

Sipulipöllö ja muita luonnon ihmeitä

Tavallaan minulla voisi olla maailman suurin ötökkähotelli. Laho hirsisauna olisi oikea pörriäisten manhattan. Kuningatarkimalainen jo näytti käyvän tutkailemassa paikkoja sillä silmällä. Toivottavasti ei ehdi sinne kansoineen majoittautua ennen kuin raksareiska ehtii paikat korjata.

Nyt olen ymmärtänyt, miksi täällä on joka kesä niin valtava mustikkasato. Se on näidän pörriäisten ansiota. Vanhat juoksuhaudat ovat täynnä risuja ja haravointiroskaa, siellä on hyvä asua ja lähteä mustikkamättäitä hedelmöittämään. Olen tietämättäni ollut pörriäisystävällinen.

Nykyisin olen myös lintuystävällinen. Tämäkin asia on minulle tyypilliseen tapaan mennyt vähän överiksi eli ruokin lintuja auringonkukansiemenillä yhä edelleen, vaikka siihen ei tietenkään pitäisi olla enää tässä vaiheessa tarvetta, mutta kun minusta on kiva seurata lintuja, jotka tulevat ruokailemaan laudalle!

Lintulauta sijaitsee vanhassa vaahterassa juuri sopivan matkan päässä kuistilta. Kuistin sohvalla köllötellessä voi katsella kun mustarastas, vihervarpunen, käpytikka, keltasirkku, peippo, kirjosieppo, talitiainen ja sinitiainen käyvät vuoron perään ruokailemassa. Tipahtaneet rippeet maasta syö fasaanipariskunta. Heille olen vienyt myös muroja ja kananmunankuoria. Kuoret eivät ole kelvanneet. Ajattelin että tykäisivät, kanat ainakin syövät munankuoria. Fasaaneille on annettu nimeksi  F1 ja F2.

Joitakin vuosia sitten sain syntymäpäivälahjaksi pöllönpöntön. Laitoimme sen pihan perälle puuhun siten että näen pöntön keittiön ikkunasta. Sattumalta Lapin reissulla törmäsin pöllöpuuveistokseen. Ostin sen ja laitoin pöntön päälle houkutuspöllöksi. Ei ole pönttö kelvannut pöllölle, vaikka täällä pöllöjä kyllä on. Pari kertaa tänä keväänä olemme nähneet pöllön. Mies tuntee linnut, oli kuulemma suopöllö.

Pojan huone vintillä on myös pöllönpöntön suuntaan. Eilen hän huomasi että pöntössä oli liikettä. Istahdin ikkunan ääreen vahtiin. Olisiko pöllö vihdoin majoittautunut pönttöön? Kiikaroimme pönttöä, ja ihan kuin siellä olisi pöllön naama näkynyt. Viimein lintu lehahti lentoon. Se oli telkkä. Olin hieman pettynyt, että ei nyt sitten kuitenkaan ollut pöllö, joten totesin telkän nähtyäni, että ”se on pöllö ja sillä sipuli!”. Nyt kutsumme telkkää sipulipöllöksi.

Joitain vuosia sitten tiekokouksessa eräs kesäasukas uskalsi ottaa puheeksi tienvarsien niitot. Jostain syystä tien varret niitettiin aina silloin kun ne olivat kauneimmillaan kukassa. Ei ne kukat kenenkään näkyvyyttä häiritse. Sen jälkeen on toimittu toisin. Äskettäin huomasin Helsingin Sanomien mielipideosastolla kirjoituksen samasta asiasta. Yleisten teiden niitot pitäisi tehdä aikaisin keväällä tai syksyllä, ja antaa niiden kukkia. Kukkivat teidenvarret ovat ilo silmälle ja pörriäiselle!

Myös metsänhakkuiden poikkeusluvat lintujen pesintäaikaan pitäisi kieltää kokonaan. Ainakin Etelä-Suomessa talvet ovat niin vähälumisia että hakkuut voi suorittaa muuhunkin aikaan.

Ja nyt tämän päivän hesarissa, joku huuteli kaupunkipuiden perään. Hyvähyvä! Puut suojaavat tuulelta ja raikastavat ilmaa. Kaupunkiin pitää saada lisää luontoa. Ja jättää luonnontilaisia alueita eliöstölle.

Keväällä poikkesin elämäni ensimmäistä kertaa Kalasatamassa. Kävin hakemassa sieltä uuden Hattara-astiaston vadin rikkomani tilalle. Ihmettelin alueen ”luonnottomuutta”. Siellä ei ollut vihreää kuin Kotipizzan logossa. Espoossa kuulemma rakennettiin uusi asuinalue niin että ensin kaikki puut alueelta kaadettiin, että ei vain liito-orava sattuisi eksymään paikalle kesken rakennustyön.

Englantilaisessa puutarhaohjelmassa eräs asukas halusi laatoittaa koko pienen takapihansa, koska inhoaa ötököitä ja ötököitä tulee, jos on jotakin kasveja. Voivoi.

Suomalaisessa Omavaraiset -ohjelmassa taas eräät yrittivät häätää seinään pesiytyneet muurahaiset puhumalla niille, pyytämällä muurahaisia poistumaan. Ei onnistunut, eivät ilmeisesti puhuneet samaa kieltä. Lopulta seinään piti kaataa bensaa, että muurahaiset tajusivat lähteä.

Muurahaiset ovat muuuten ihan ihme otuksia. Kuuntelin radiosta muurahaisaiheista ohjelmaa. Muurahaiset pitävät mm. lypsykarjaa.

Tarkkailevatkohan muurahaiset meitä? Tai linnut? Mitä jos ne tykönänsä ihmettelevät puuhiamme? Ainakin ihmeteltävää riittäisi. Taas se lippalakkipäinen vöyhkä tuli pöntöstään pihalle. Kaivoi malvat ja unikot maasta ja pisti toiseen paikkaan. Lupiineja se tunki jätesäkkiin. Eikö se ole kuullut J.Karjalaisen biisiä ”Villejä lupiineja”? On se kyllä erikoinen laji tuo ihminen. Ihan järjetön.

Enkeli vessanpöntössä ei tiedä hyvää

Pitihän se arvata, kun enkeli lensi vessanpönttöön ja kuningatar Elisabeth tipahti lusikasta; tästä ei hyvää seuraisi.

Ihmettelin outoa ääntä vessasta. Menin katsomaan. Siellä se oli: vessanpytyn pohjalla, äitivainaan enkeli. Metallienkeli oli roikkunut imukuppikiinnityksellä vessan seinällä. Jostain syystä imukupista lähti teho, ja enkeli lehahti pönttöön.

Seuraavaksi keitin teetä. Hunajan sekoitan aina kun mahdollista suosikkilusikallani. Siinä on kuningatar Elisabethin naama lusikan varren päässä. Nyt kuva irtosi liimauksestaan.

Huonoahan se tiesi.

Piharakennuksen ulkoverhoilu-urakka paljasti että idänpuoleisen seinän hirret olivat lähes kauttaaltaan lahot. Ikinä en ole niin lahoja hirsiä nähnyt! Ihme että koko pytinki on pysynyt pystyssä.

Joten en nyt sitten tilaa mitään bootseja. Onneksi en ehtinyt tilata. Nyt täytyy laittaa joka ropo saunan korjaukseen.

Ja auton korjaukseen.

Typy-autolla on ilmeisesti myös vaihdevuodet, koska sillä on kuuma. Moottorin jäädytinnestettä on nyt lisätty kolme kertaa, mutta aina vain pyytää uudelleen lisää. Tänään vein autokorjaamolle. Ilmeisesti jäähdytinjärjestelmässä on joku vika. Ihan niin kuin omassakin jäähdytinjärjestelmässä.

Omat autonhuoltotaidot ovat lisääntyneet. Osaan tarkistaa ilmat renkaista ja lisätä uutta. Osaan tarkistaa öljyt ja lisätä uutta. Nyt osaan myös tarkistaa jäähdytinnesteet ja lisätä uutta. Jäähdytinnestettä on kahta eri väriä: punaista ja vihreää. Typy käyttää punaista. Koska on itsekin punainen.

Saunakin oli punainen, perinteinen punamulta. On se kohta taas, kun korjataan. Se hyvä puoli vastoinkäymisessä on, että kun nyt seinää joudutaan joka tapauksessa purkamaan, saan uudelle seinälle oven, josta olen haaveillut.

Uudesta ovesta pääsee rakennuksen takaseinustalle vilvoittelemaan löylyistä. Siinä voi sitten ihailla naapurin komeaa peltoa ja omaa pientä pottumaata.

Peltomaisema on upea. Silmä ja sielu lepää siinä, ja aina on uutta katseltavaa kun seuraa pellon muokkausta, sen eri vaiheita, viljan kasvua, sen hulmuamista tuulessa ja lopulta viljan niittoa. Peltomaisemassa näkee kauas, peltojen takana on toisia taloja.

En tiedä, ketä siellä asuu, mutta illalla sieltä näkyvät valot ovat kivat ja tuovat turvan tunnetta. Tuollakin on joku – omassa eristyskuplassaan.

 

Kuoli pitkäaikaisen elämän uuvuttamana

”Kuoli pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana”,  kuulen uutisista.

Miksi ei sanota ”kuoli pitkäaikaisen elämän uuvuttamana” ?

Onko lopun sairaus niin merkittävää kokonaisuuden kannalta. Sairaus saa kaiken huomion.

Eikö tärkeämpää ole se muu sitä ennen –  itse elämä.

Elämä ennen sairautta.

Lopun sairaus ei saa määrittää koko elämänkaarta.

Jos elän vanhaksi, toivon että sanotaan kuoli pitkäikäisen elämän uuvuttamana.

 

Leikkausstiflat

Kävin leikkausta varten esitarkastuksissa. Otettiin verikokeita, sydänfilmiä, kaikennäköistä kuvaa, filmiä ja ultraa.

Eräässä kohtaa piti nostaa kädet ylös. Muistin, että en ole ajanut kainalokarvoja, en muista milloin? Viime syksynä ehkä. Pyytelin anteeksi ajamattomia kainaloita.

Tuli mieleen paljon parjaamani, rakas anoppi. Hän ei olisi ikinä unohtanut ajaa kainalokarvojaan lääkäriin mennessä! Anoppi menee lääkärille kuin treffeille; hiukset laitettuina, kynnet lakattuina, huulet punattuina.

Sitä kyllä ihmettelin, että vallitsevassa epidemiatilanteessa leikkauspotilaita ei koronatestata. Hoitaja soittaa ja kysyy, olenko käynyt ulkomailla, Lapissa tai ollut koronapositiivisen seurassa. Onko minulla yskää, ylähengitystieoireita?

Siis käytännössä hoitaja soittaa ja kysyy, onko minulla minun omasta mielestäni korona. Jotenkin ajattelisin että järkevämpää ja kätevämpää – tai ainakin luotettavampaa –testata leikkaukseen tulevat, kun kuitenkin pitää käydä laboratoriokokeissa, mutta mitäpä minä tiedän.

Outoja ajatuksia tulee näin etukäteen mieleen. Odotan leikkausta innolla, koska se pakottaa pysähtymään ja lepäämään. Toisin sanoen suhtaudun tulevaan niin kuin lepolomaan, se on tietenkin sairasta, koska menen sairaalaan.

Lisäksi haluaisin ostaa bootsit. Leikkausbuutsit.

Hyvä olo lähtee jaloista. Eikä se tarkoita jalkarasvaa ja -hierontaa. Hyvä olo lähtee kengistä. Millä askelilla astut. Katsopa miten John Travolta kävelee Saturday Night Feverissä! Kaikki lähtee kävelystä, kengistä; tunne, tunne siitä, että voit tehdä mitä haluat, pystyt mihin vain haluat. Siispä minulla on pakottava kuumotus ostaa kengät, joissa tuntisin itseni vahvaksi ja voittamattomaksi.

Ostan siis boot’sit, on siinä järki, näin kun ajattelee.

 

Hätäisten äitienpäivä

Eräs hätäinen tuttu osti ja söi jo perjantaina äitienpäiväkakun, vaaleanvihreän prinsessakakun, päällä ”äidille”-kyltti.  Ei malttanut odottaa sunnuntaihin.

Minäkin ostin jo torstaina sitruunakakun ”äitienpäiväksi” kun satuin näkemään kaupassa. Laitoin puolet pakkaseen, syön siivun joka päivä. Sitruunakuivakakku on yksi lemppareistani.

Onkohan äitien suhtautumisesta äitienpäivään tehty sosiologista tutkimusta?

Kannattaisi tehdä.

Mitä äidit itse äitienpäivästä ajattelevat? Osaavatko ottaa vastaan kaiken sen ylistyksen, kehut ja kiitokset? Vaihteleeko tunnetila eri äitiyden vaiheissa? Itse ainakin huomaan eron pikkulapsi ajan jälkeen.

Nykyisin minulle tulee alemmuuskompleksi äitienpäivän lähestyessä. Tuntuu, että en ole ansainnut sitä.

Luulen että olen käsittänyt asian väärin. Äitienpäivä on äitiyden ylistyspäivä, ei mikään äitiyden tuomiopäivä! Kunpa muistaisin sen.

Nyt kun olen yritellyt tätä runoilmaisua, tein äitienpäivärunon. Hyvää Äitienpäivää kaikille – ansaittua sellaista!

 

On vain yksi Jumala – mutta jokaisella omansa.

On vain yksi Äiti – mutta jokaisella omansa.

Minun äitini on kuollut – eläköön siis Jumala!

Mutta myös minä olen Äiti  – ainoan yksi ainoa.

Eläköön siis minä!

Minun tehtäväni on vielä kesken

– niin kuin Jumalan.

Elämä jatkuu – toisin

Mitkä asiat tulevat muuttumaan?

Ainakin poskipusut, kättely, buffet-pöydät, irtokarkit, joita itse räpelletään paperipussiin loppuvat. Rakastamiani salmiakkimanteleita ei enää saa irtolaareista!

Tulevaisuudessa ei tarvita mansikanistuttajia Ukrainasta, homman hoitavat robotit.

Se, että jokainen käy kaupassa puristelemassa avokadoja ei  ole tulevaisuutta. Itse niitä ei enää jatkossa kerätä. Robotit hoitavat homman.

Radiossa oli mielenkiintoinen tiedeohjelma, missä haastateltiin robottitiedemiestä. Tarkennus; hän ei siis ollut robotti itse, hän tutki robotiikkaa.

Varsin mielenkiintoinen aihe. Robottiteknologiaan liittyy eettisiä kysymyksiä. Robotilla ei ole tunneälyä, joten sille pitää ohjelmoida etiikka. Ihminen pystyy harkintaan, robotti ei.

Ohjelmassa annettiin pari esimerkkiä. Pelastusrobotti. Merihädässä samanaikaisesti kaksi eri seuruetta. Yksinäinen, iäkäs ammattikalastaja on joutunut merihätään, samoin kahden hengen työikäinen humalainen bileporukka. Robotti ei voi pelastaa molempia, kumman robotti siis pelastaa? Edes ihminen ei välttämättä osaisi valita. Ainakaan minä en. Pelastaisin kalastajan, mutta en tiedä, olisiko se oikein. Tai miltä kannalta oikein.

Tai hoitorobotti, jonka tehtävä on antaa lääkkeet potilaille. Joku potilas vastustaa lääkkeenottoa. Hoitaako robotti annetun tehtävän vastustuksesta huolimatta pakolla, jopa fyysistä väkivaltaa käyttäen? Osaako robotti olla tekemättä annettua tehtävää?

Ihminen osaa perääntyä, harkita, tehdä valintoja. Robotti ei osaa mitään mitä sille ei ole kerrottu. Siinä mielessä siis niin kuin aviomies.

Voisin ottaa rempparobotin, sekä siivooja-kokki-pyykkärirobotin. Joskus haluaisin autonkuljettajarobotin ja jalkahoitajarobotin.

Palomiesrobotti olisi hyvä Australiassa ja Kaliforniassa, missä metsäpalot vaivaavat. Pystyisi väsymättä sammuttamaan paloja.

Ai mitä me sitten tehtäsiin, jos robotit hoitaisivat kaikki hommat?

No opetettaisiin niille etiikkaa! Ja korjattaisiin niitä kun ne menevät rikki.

Ps. Palaan alussa mainitsemiini irtokarkkeihin. Radiosta kuulin, että irtokarkkeja voi ostaa netistä. Voit tilata ihan itselle tuunatun karkkipussin, juuri niitä mitä haluaa yksittäin. Epäselväksi jäi, toimitetaanko pussi kotiin vai haetaanko se ärrältä. mutta anyways, mahtava idea jälleen kerran! Osoitus siitä, että elämä jatkuu – eri tavalla vain.

70-luvulla koronaa olisi voinut juosta pakoon

Kunpa korona olisi ollut 70-luvulla! Silloinen yhteiskunta ja elämäntapa olisi ollut oikein passeli sosiaaliselle eristäytymiselle ja turvaväleille.

Vapaa-ajanvietto oli paljon simppelimpää, ei yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä, ei ollut kauppakeskuksia, ja muut kaupat menivät kiinni lauantaisin kello 14, jotta myyjätkin pääsivät lauantaisaunaan ja viikonlopun viettoon. Elettiin samatahtisesti kaikki. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan.

Kerran viikossa oli joku kansalaisopiston jumppa tai peli. Edes uimahallia ei ollut, kirjasto vain. Harvat matkustivat ulkomaille ja hekin hyvin harvoin. Ei todellakaan lähdetty viikonlopuksi kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Ei ollut vilskettä Helsinki-Vantaalla, ei ollut edes metroa. Noutopöytä oli vain ruotsinlaivoilla, koulussa keittäjä lappoi ruuan lautaselle.

Muotivirtausten tulo Suomeen Ruotsista kesti vuoden. Ehkä koronakin olisi tullut yhtä hitaasti. Olisi ehditty juosta karkuun tai laittaa ovi säppiin.

Muita aiheita: koronatukka. Aikamoinen pehko päässä. Kampauksen tekee nyt lippis, sillä litistän tukan paikoilleen.

Mutta tukan reunat ovat rumat; hapsuutuneet. Pitäisiköhän pyytää miestä leikkaamaan tukkaan tasaiset reunat? Minä ole leikannut sen kaljua, hankalaa partahöylällä.

Onneksi minulla on lippiksen lisäksi virkattu myssy, olkihattu ja musta, puuvillainen lierihattu. Tätä menoa tästä tulee hattukesä. Pakko pitää jotakin hattua päässä että tukka ei näy. Tulisipa luottokampaaja karanteenista takaisin, täällä olisi asiakas.

Perinteinen kesäriita

Kesä on etuajassa. Sen huomaa siitä, että kesäriita perinteisine aiheineen käytiin jo nyt – toukokuun alussa – normaaliaikataulusta miltei pari kuukautta etuajassa. Yleensä tämä riita tehdään kesäkuun loppupuolella tai keskikesällä.

Aihe on aina sama, samoin riidan etenemistapa.

Riitaa edeltää viikkojen itämisaika, silloin panen riidan siemenet kylvämään rehkimällä erilaisissa piha- ja kiinteistöhuollollisissa hommissa. Väsähdän, loukkaannun muilta salaa, heille tunteistani kertomatta, ja lopulta suutun, koska ”kaikki on minun vastuulla ja tehtävänä”.

Lisäksi saamani apu ei miellytä, asenne ei ole tarpeeksi positiivinen ja innostunut. Ei varsinkaan niihin lisätehtäviin, joita keksin, kun alkuperäinen, sovittu urakka on tehty.

Yleensä riita puhkeaa kuin finni.

Viimeisessä vaiheessa riitaa asia on jo poikennut alkuperäisestä aiheestaan. Nyt pääsimme mikä-toisessa-ärsyttää -keskustelussa klassiseen vessa-aiheiseen osioon, tosin emme kiistele pöntön kannesta vaan kelluvasta kakasta, joka odottaa vessaan tulijaa minun jälkeeni. Usein käy nimittäin niin että kun vedän vessan, kaikki kakkapökäleet eivät huuhtoudu alas vaan joku kakkakikkare jää kellumaan. Itse en sitä huomaa, koska olen tässä vaiheessa jo ajat sitten poistunut vessasta, mutta kelluva kakka odottaa siellä seuraavaa tulijaa – ja ärsyttää. Suunnattomasti.

Nyt tämä kaikki jo melkein huvittaa. Elämme riidan jälkitilaa. Finni on puhjennut, kohta on yhä hivenen arka, mutta paranemisprosessi on alkanut. Anteeksi on pyydetty ja saatu. Tosin minä hieman epäreilusti totesin, että en usko käyttäytymistapojen muutokseen – tässä kohtaa en viittaa kakkakikkareisiin vaan apuun kiinteistöhuollollisissa hommissa – ja koen että ainoa keinoni on hyväksyä vallitseva tilanne. Hyväksyä se, että en saa apua siinä määrin kuin haluaisin, ja elää sen tosiasian kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ja tämä tosiasia tulee olemaan elämässäni aina, jos sen näiden ihmisten kanssa haluan elää.

Mies toivoi jonkinlaista etukäteissuunnitelmaa avuntarpeesta. Että aputarve olisi ilmaistu ennakkoon, eikä lisätehtäviä tulisi. Minä en haluaisi olla mikään boss lady. Haluaisin että yhdessä tekeminen olisi sinänsä kivaa. Että siihen ei tarvitsisi määrätä, pyytää eikä sitä toivoa. Ehkä se on itse asiassa koko asia: haluaisin tehdä yhdessä asioita ja kokea yhdessä tekemisen iloa.

Asiasta toiseen eli korkokenkiin. Muistaakseni kirjoitin talvella jossakin postauksessa televisio-ohjelmien naisjuontajien ylikorkeista kengistä. Haastattelijoilla ja juontajilla, jopa uutistenlukijoilla on yleensä jalassa kauniit kengät, sellaiset joilla ei voi kävellä. Mutta katsokaapa nyt, kun tilanne on mikä on? Puoli Seitsemän -ohjelman Susannalla, jolla ei-korona-aikaan oli erittäin korkeakorkoiset kengät, hänellä oli nyt tennarit. Nyt on kriisiaika, jalassa pitää olla kengät, joilla pääsee pakoon.

 

Yhtä hyvin olisin voinut olla puu

Tänään on anopin 88-vuotissyntymäpäivä. Mennään onnittelukäynnille, vaikka käyntejä ikäihmisten luona ei suositella. En tiedä, onko oikein vai väärin, mutta anopin tahto. Puetaan suusuojat ja kertakäyttöhanskat. Tosin en tiedä, miten sacherkakkua syödään suusuojilla.

Anopin syntymäpäiville tulee kolme vierasta. Hekin eri aikoina. Päivällä me, illalla käly.  Kälyn tytöt käyvät laulamassa ovelta, me äänitämme pojan videotervehdyksen, ja näytämme sen koneelta.

Anopin sisko täytti aiemmin keväällä 100 vuotta. Sisarusparven vanhin ja nuorin ovat elossa, välistä on viety. Satavuotias on paremmassa kunnossa kuin 88-vuotias.

Netflix-sarjassa After Life paikallislehden toimittajat kävivät haastattelemassa satavuotiasta palvelutalossa. Toimittaja sanoi, että kun on elänyt noin pitkän elämän, siihen mahtuu varmasti paljon kaikenlaista. Mummo vastasi, että ”paskanmarjat, olen syntynyt tällä pienellä paikkakunnalla ja kuolen täällä, yhtä hyvin olisin voinut olla puu”.

Eilen tuli puhelinsoitto sairaalasta. Olen ollut jonossa ei kiireelliseen leikkaukseen, ja leikkauspäivä on nyt varmistunut. Se ei ole nyt, se on viidestoista päivä. Tulipa hyvään kohtaan! Joudun pakkolevolle, en voi vöyhkätä piha- ja raksahommissa. Ja ehdin kuitenkin toipua juhannukseksi. Sitten pääsee taas saunomaan.

Täytyy vain miettiä, mitä teen toipilasaikana, kun en pääse vöyhkäämään. Miten sen ajan käytän? Ehkä kirjoitan enemmän. Jonkinlainen runontapainen kirjoitusmuoto on alkanut kiinnostaa. Eilen kirjoitin tämän ”Istutusrunon”.

 

 

Minua isompi istuttaja

Käännän matojen maan,

kitken pois muiden juuret.

Istutan perunaa, perennoja,

kurpitsaa ja kirsikkapuita.

Teen yrittimaan.

Minä luulen olevani istuttaja,

mutta kaikki on toisin päin:

kasvit istuttavat minut.

Ne istuttavat minut tähän maapalaan.

Ne saavat minut juurtumaan itseensä.

Ihan ensin ne istuttavat minut keinutuoliin,

koska kehoni on väsynyt kaikesta istuttamisesta!

Lopulta, elämäni kaikkien päivien jälkeen

ne istuttavat minut tuhkana joukkoonsa.

Minusta tulee osa heitä.

Minua isompi istuttaja on se mitä minä istutan.

 

 

 

Kamala luonto, kamala minä

Kerrankin onnistuin – ehkä. Kävin paikallisella, pienellä taimitarhalla. Sen sijaan, että olisin alkanut kerätä taimia kottikärryyn sen perusteella, miltä näyttävät ja tuntuvat – sillä tavoin epärationaalisesti normaalisti toimin – kerroinkin tällä kertaa taimikauppiaalle, mikä on tavoitteeni  ja minkälaiselle paikalle istutan, ja annoin hänen tehdä taimivalinnat.

Kerroin että haaveena on perennapenkki, jonka kasvusto on isokokoista, koska penkki sijaitsee pihan reunalla nurmikon (oikeammin sammalikon) reunalla, melko aurinkoisella paikalla. Samalla kohtaa on aiemmin ollut kukkapenkki, mutta sen ovat vallanneet kurittomat viheliäiset lupiinit. Haluan värikkään penkin, ei mitään pelkkää valkoista harmoniaa vaan värien sinfoniaa, ja mielellään mukaan jotain perinteisiä kasveja.

Kiva ja asiantunteva kauppias keräsi minulle mitä tarvitsen. Pihalla odotti sitten iso työmaa, koska alue piti ensin putsata lupiineista ja rikkaruohoista ja kääntää. Lopulta pääsimme istutushommaan. Mies kaivoi kuopan, minä lorautin vettä pohjalle, tökkäsin kasvin paikoilleen. Jokaiselle luin vöyhkämäisen siunauksen: ”Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, kevätaurinko sinut herättäköön, siunatkoon sinua Isä, Poika ja Pyhä Henki” . Teinpä vielä ristinmerkin joka kasvin päälle.

Nyt jos ei onnistu, niin ei ikinä.

Poika söi löunastaan pihalla ja katseli touhujamme epäilevästi. Taitaa olla agnostikko.

Illalla oli pakko ottaa buranaa. Käsisärky on yltynyt ja noussut jo kaulalle asti. Nyt on kyllä ihan fyysinen pakko yrittää lopettaa pihahommat. Mutta lupiineja pitäisi kitkeä. Nyt se on mahdollista, vielä kun maa on pehmeää. Kun kevät etenee, maa kovettuu, eikä niitä sitten enää saa niin helposti pois.

Pirkko lähetti kuvan Kamala Luonnon stripistä, missä kettu juoksee ympyrää ja muut ihmettelevät, mistä tuo saa kaiken energian riehumiseensa. Ilves katsoo maahan, missä syötyjä sieniä ja toteaa ”minä taidan tietää”.

Monta kertaa olen tunnistanut itseni juuri tuosta ketun hahmosta. Olen joskus leikannut niitä lehdestä itselleni talteen. Yhdessä sellaisessa kettu kuikuilee korkealta kalliolta alas ja miettiin, uskaltaisiko? Sitten toteaa; ”nyt uskallan, nyt hyppään!” ja loikkaa. Viimeisessä kuvassa on maassa ketunmuotoinen reikä, mistä kuuluu ääni: ”Mikä järki tässäkin nyt sitten oli?”

Toinen suosikkihahmo on sarjakuvan majava. Hän on vähän synkkyyteen taipuvainen erakko pohdiskelija. Eräässä stripissä majava pohtii että ”Jos on joku korkeampi voima, joka on luonut meidät, niin mitä ihmettä se ajatteli, kun minut loi?!” Ketulla oli majavan pohdiskeluun vastaus: ” Ehkä että luonpa tosi kauniin litteän hännän ja siihen kiinni jonkun jyrsijän”:

Nyt tuolla ikkunan takana on tosielämän kamala luonto eli jänis. Loikkii kohti uutta perennapenkkiä. Meinaako se syödä suihinsa minun uudet perennat? Ei saakeli, nyt täytyy mennä hätyyttämään jänö pois. ”Menepä muualle murkinoimaan. Se on minun kukkapenkki.” 

Jänö juoksi joelle asti. Kettu ajoi jänön pois.

 

Pieni talo Länsi-Uudellamaalla

Lukiossa paras kaverini Anne seurusteli pojan kanssa, joka ajoi turverekkaa. Sinä kesänä Anne ilahtui aina kun säätiedotuksessa luvattiin sadetta. Se tarkoitti sitä, että turverekat eivät lähteneet ajoon ja poikaystävällä oli vapaata.

Turvetta ei nostettu maasta sateella. Olisiko niin, että maa-aines käy sateella raskaaksi ja kuormasta tulee liian painava, eikä silloin kannata ajaa. Anne nautti sateisesta kesästä.

Anne ja turverekkapoikaystävä tulivat mieleeni eilen, kun pitkästä aikaa satoi. Ajattelin, että voisi sataa vähän pidempäänkin. Pakottaisi minut sisälle lepäämään.

Käänsin tunkiolle rakentamani perunapenkin vielä uudelleen, ja tasoitin maan. Toivottavasti sain suurimman osan rikkaruohojen juurista kitkettyä tässä vaiheessa pois. Vai pitäisikö se vielä kertaalleen kääntää? Ehkä.

Istutin myös kirksikkapuut. Tein sen omaan vöyhkätyyliin eli ensin istutin, sitten luin netistä ohjeet. Siellä sanottiin, että ei viihdy savisessa maassa. Sellaiseen istutin. Onneksi laitoin pohjalle vähän soraa, ja turvettakin sekoitin saven sekaan. Ehkä se toimii.

Sateessa katselin lapsuuden suosikkisarjaa Pieni talo preerialla. Laura Inglallsin isä vasta varsinainan vöyhkä on, toisaalta ei, koska osaa hommansa toisin kuin minä. Lauran isä teki kahta työtä, sahalla ja jyväkauppiaalla, sen lisäksi raivasi peltoa omalla tilalla. Sitten sattuikin onnettomuus, tippui puusta. Kaksi kylkiluuta murtui. Silti lähti kantamaan jyväsäkkejä, kun oli sellainen diili. Onneksi kiltit ihmiset tulivat auttamaan. PTP:lla on aina enemmän kilttejä ihmisiä kuin pahoja. Nytkin ilkeän jyväkauppiaan takia Charlesin piti lähteä sairaana raahaamaan säkkejä, mutta onneksi kiltit kyläläiset tulivat apuun. Taas päästiin vaikeuksien kautta voittoon, ja juostiin iloisena mäkeä alas. Hupsis, pienin kaatui, mutta ei se mitään, naama hymyssä suin nousi, ja jatkoi juoksuaan. The Happy End.

Nyt vöyhkän päässä humisee cottage garden. Luin lehdestä sellaisesta ja katselin kuvia. Sellainen on tavoitteena. Kyseissä puutarhassa oli rakennettu aivan ihana hiljentymishuone puutarhaan, pyöreä tuijien ympäröimä salapaikka, joku patsas siellä oli, ja vähän sellainen alttarimainen rakennelma. Näytin miehelle, että tämmöisen meinaan tehdä, oman puutarhakappelin. Alttarin laitan itään päin niin kuin kuuluukin. Mies vastasi että joo, siellä voit sitten palvoa sitä omaa vöyhkäläisyyttäsi. Aivan!

Kappas vain, puutarhapyhättö on jo ”melkein valmis”. Meillä oli talvella kaupungissa parvekkeella viisi tuijaa. Raahasin ne tänne vöyhkätalolle mukanani, koska olisivat kuivuneet sinne ilman kastelua. Jotenkin ne eivät vain mielestäni sopineet tähän pihan tunnelmaan, ja yritin niitä myydä tori.fi ssäkin onnistumatta. Olin jo luovuttanut myyntityön, ja ehtinyt ne iskeä maahan ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan, kun näin lehdessä puutarhakappelin, kaivoin tuijat uudestaan ylös ja istutin uudelleen uuteen paikkaan. Ei mene enää kuin sata vuotta, niin tuijat ovat isoja – nyt ne ovat metrin mittaisia – ja puutarhakappelini on valmis! Mahdankohan elää niin kauan?

Sieltä puuttuu vielä kaikki muu eli jonkinlaisen lattia-alueen teen, että saan sinne tuolin. Ja itään tulee kaarirakennelma jostakin köynnöskasvista ja ”alttari” , ja sitten pitäisi olla joku patsas. Minulla on pieni ruostunut enkelipatsas, jolta on tippunut toinen siipi, siipi on kyllä tallessa. Se sopii hyvin vöyhkäkappelin patsaaksi. Ehkä se on vöyhkäenkeli. Liihoitellut niin paljon, että siipi on irronnut. Minultakin irtoaa kohta käsi. On niin kipeä käsivarsi.

Nyt pitää lopettaa. Lähipuutarhakauppa avautuu sunnuntaisin klo 10. Säntään sinne. Vielä yksi perennapenkki, ei sitten muuta.