Häät vai hautajaiset

Kirjoituskerhon seuraavan tapaamisen tehtävänä on kirjoittaa teksti, josta ei tiedä, onko kyseessä häät vai hautajaiset. Saatte itse päätellä tai keksiä kummasta kyse. Ohessa harjoitelmani aiheesta luettavaksenne.

————————————————————

Minä en pidä suurista tunteista, ja nämä ovat suuren tunteen tilaisuus. Juhlapuku silitettynä, roikkuu henkarissa ovenkarmissa. Miksi juhliin pitää pukeutua niin epämukaviin vaatteisiin: kiristäviin, tyköistuviin, kutittaviin, laittaa jalkaan korkokengät, sietää jalkojen väsyminen? Sukkahousut, voiko epämukavampaa vaatekappalletta olla! Pitääkö pukeutumisella vielä lisätä omaa huonovointisuutta ja tilanteen tukaluuden tunnetta? 

Olen nukkunut huonosti painajaisia nähden. Hikoillut, pyörinyt, heräillyt, katsonut kelloa. Meikkaan itseni pirteäksi.

Onkohan juhlapaikalla plaseeratut paikat vai saako mennä istumaan minne itse haluaa? En halua ristikuulusteltavaksi samaan pöytään Salmisten kanssa! Joko seurustelet, mikset, milloin tulet käymään, siitä on monta vuotta kun olet käynyt, miten opinnot sujuvat, joko kohta valmistut, mitä sitten suunnitelmissa.

Onneksi en ole lähisukulainen. Ei tarvitse mennä kirkossa etummaisiin penkkeihin. Ottaa vastaan vieraat, kuunnella joutavanpäiväiset lätinät, onpa pitkä aika kun on nähty, kiva nähdä, sinä se et ole vanhentunut päivääkään. 

Menen vasta viime tipassa välttääkseni pikkupuheen, kirkon kellot jo soivat, kun astun sisään kirkkoon. Juhlakansa on asettunut paikoilleen. Istun penkin päätyyn, nyökkäilen tutuille. Olisi helpompi jos olisi joku kenen kanssa mennä yhdessä, joku johon nojata, jonka korvaan supattaa huomioita muista, jonka selän taa piiloutua, joka ei välittäisi koska kyseessä eivät ole omat sukulaiset, oma häpeä.

Sukulaiset, nuo uteliaat tädit, kyräilevät, pälyilevät sedät, liian villit ja äänekkäät lapset, karkailevat äitiensä käsistä, juoksevat sinne tänne valkoisissa sukkahousuissa ja lakerikengissä. En tunne niitä, ovat joka kerta kasvaneet, mitkä niiden nimet olivatkaan ja kuka on kuka? Aurora? Elsa? Aava? Bertta?  Tahvo-sedän povitaskussa pullottaa, henki haisee mynthonilta. Elvi-täti on laittanut vanhentunutta parfyymiä. Sillä on papiljottikampaus. Ja paksut beessit sukkahousut turpeissa jaloissa. Helmet kaulassa. Huulipunaa hampaissa. Puhua säksättää kuin ompelukone. Välillä kiekaisee hermostuneen naurun. Ei ymmärrä olla hiljaa. Ihmiset reagoivat eri tavoin: toiset töhöttävät hermostuneesti, toiset lamaantuvat, eivät osaa toimia ollenkaan. Usein eri tavoin reagoivat ovat pariskunta. Se vain lisää ongelmia. Olet sitten kumpi tahansa niin toisen tyylin omaavat hermostuttavat, ärsyttävät.

Kyllä tässä vähintään viisi tuntia menee. Ei voi lähteä pois heti kun on pitopöytä läpikäyty. Aina samat fetasalaatit ja kirjolohipedit, kalliimmissa pidoissa paahtopaistia ja valkosipuliperunoita. Voista taiteillut pallot pyramidimuodostelmissa. Kotikaljaa. Juodaanko kotikaljaa enää missään muualla? Otan lasillisen. Ihan hyvää, makeaa ja hapanta yhtä aikaa. Kermakakut, kuivakakut, lusikkaleivät. Suomalainen pitopöytä ei uudistu, eikä juhlatavat. 

Valkoiset liinat pöydillä ison juhlan merkiksi. Kukka-asetelmat ja servietit sävysävyyn. Aluksi puhe on hiljaista, varovaivaista ja vaimeaa, mutta pian jo puheensorina täyttää juhlasalin. Korkean tilan kakofonia. Paljeovet on työnnetty sivuun. Seinillä sekalainen asetelma kylän merkkihenkilöitä ja presidenttien kuvia, Ståhlberg on vinossa, Ahtisaaren iho näytää siloitellulta. Kovin on miehinen joukko. Halosen lisäksi yksi nutturapää sentään, mikä lie merkkimartta.

Joku kilauttaa lusikalla lasiin merkiksi. Pitää jaksaa puheet. Pitkät ja jaarittelevat, ylitunteelliset, epäolennaiset, hermostuneet, puhe takeltelee, vitsit huonoja tai vähintään huonosti kerrottu, liian nopeasti läpiluettu. Olen kuuntelevani. Otsa kurtussa. Kuvittelen ilmeen kertovan keskittymisestä, ja siitä kuinka vaikuttava puhe on, vaikka oikeasti mietin, pitäisikö ikkunat pestä ja kesärenkaat vaihtaa vai vieläkö voi tulla takatalvi. Naurahtelen samoissa kohdin kuin muutkin. Ehkä kahvin jälkeen voi jo lähteä. Kiitos, jos nyt sitten vielä puoli kuppia. Mutta ei ehkä ihan heti, ettei luulla että tulin vain syömään. Käyn kiittämässä, hyvin järjestetty, vaikuttavaa, oikein oli mukavaa, mutta pakko lähteä, kun…kun.. Pitää keksiä uskottava tekosyy. Pitää ehtiä junaan, kun huomenna on jo työvuoro. Se on hyvä selitys, opiskelijan täytyy tehdä töitä sunnuntaisin.

Naulakolla etsin nopeasti takkini muiden takkien alta. Ulkona pistän tupakaksi. Imen posket lommolla, päästän savua itsestäni ulos, niin kuin se olisi ainut keino palautua omaksi itseksi, jonka kadotin muiden joukossa, kun piti yrittää olla se, mitä he minulta odottivat. Enää ei tarvitse teeskennellä tarkkarajaista roolia sukuasetelmassa. Kaupungistunut ikuinen opiskelija, joka on jättänyt vanhan kotikylän, sen arvot, korkeintaan käy kesällä kun mökkiläisten ansiosta voidaan uskotella toisillemme että kaikki on hyvin, kylä elinvoimainen, ei mitään hätää autioitumisesta, palvelut on, kiinteistöjen arvo pysyy. 

Aseman vessassa vaihdan vaatteet, tungen juhlatamineet Pirkka-kestokassiin. Menen suoraan ravintolavaunuun ja tilaan ison oluen. Päässä soi Menolippu.

Kaikki elämäni tukat

Synnyin kaljuna ja sellaisena pysyin reilusti yli yksivuotiaaksi asti. Äiti kertoi että pyörittelin olemattomia haituvia korvan tyvessä etsien saparoita, joita ei ollut. Ilmeisesti haaveilin pitkästä tukasta. Presidenttinä oli Kekkonen.

Lopulta tukka tuli, vaaleat hiukset, jotka tummenivat murrosiässä. Kiharatkin tuli, mutta eivät eteen. Pyörteitä otsalla ja takana. Vaikeat hiukset laittaa, menevät minne haluavat ja miten haluavat. Sellainen olen itsekin.

Ala-asteella otsatukka oli samanlainen kuin lempiponilla. Iso, raskaana roikkuva, koko otsan – melkein silmätkin – peittävä. Olin ruma ankanpoikanen. En ollut kiinnostunut siitä miltä näytän tai mitä puen päälleni. Vain hevoset kiinnostivat.

Rippikuvassa olen rumimmillani. Sama raskas otsa, paksut muoviset silmälasinkehykset ruskeine linssineen korostavat tunkkaista tunnelmaa. Olen yrittänyt hävittää kaikki rippikuvat, mutta jostain niitä aina putkahtaa kuin pahoja muistoja, josta ei pääse eroon.

80-luvun permanenttiaineissa oli pistävä haju. Varmaan sillä myrkyllä olisi tappanut kaikki kylän rotat. Hyvä kun aivot eivät syöpyneet pois. Olin niin ylpeä ensimmäisestä permanentista! Oikeasti näytin Anita Hirvosen lapsiversiolta. Oli talvi, pakkasta yli 20 astetta, kotimatkaa kaksi ja puoli kilometriä. En laittanut pipoa päähän, korvat paleltuivat. Seuraava päivänä menin kouluun korvat tulipunaisina ja turvonneina. Revin ihon riekaleita oppitunnilla, pudotin niitä pulpetin reunan yli. 

Seuraavaksi kaikille kylän tytöille leikattiin Diana-tukat – sopi tahi ei. Vai oliko tämä ennen permanenttia, ehkä niin, mutta ei se sen kauniimpi tai onnistuneempi kampaus ollut. Koskaan en tohtinut sanoa kampaajalle että en tykkää, vaikka Diana-tukka ei nyt pahin mahdollinen look ollut. Silloin kauppoihin tulivat piippiraudat. Niillä taivutettiin hiusten reunat ylös ja taakse Dianan tapaan. Prinssiä ei vielä näkynyt, mutta ei Dianallakaan hyvin mennyt. Sen tukka lässähti häissä. Minun häätukkani sentään onnistui. Silloin hiukseni olivat pisimmillään, paksut ja pitkät.

Tukkani menee täysin pieleen, jos se föönataan tai leikataan ohentaen. Erään kerran pää näytti föönauksen jälkeen siltä kuin minulla olisi ollut barbin peruukki, työkaveri purskahti nauruun kun palasin lounastauolta uudessa barbitukassa. Toisella kertaa muistutin Dallasin Bobby Ewingia. Yleensä poistuin kiireesti kampaajalta kotiin kastelemaan pääni, ja kuljin pari ensimmäistä viikkoa pipo päässä.

2000-luvun puolessa välissä näin televisiojuontajalla ison pehkon. Marssin oitis kampaajalle teettämään samanlaisen. Lapsi alkoi kutsua minua Pöräykseksi. Osuva nimi.

Värjäys ei ole minun juttuni. Menin ilmaiseen opiskelijan tekemään ”muodonmuutokseen”. Tulin ulos kynittynä, oranssi leveä raita toisella puolen päätä. Lyhyt niska ei myöskään sovi. Sellainen kananpersekampauskin on minulle tehty, oivoivoi.Ehkä lapsuuden poniotsatukasta johtuen minulle tuli vaihe että en halunnut otsatukkaa lainkaan, mitenkään. Ensimmäinen ”rivi” leikattiin kokonaan pois. Se oli kyllä erikoinen ratkaisu.

Naapurikadun kampaaja leikkasi minulle tätitukan. Se oli ihan ok, kunnes ikää tuli lisää ja tulin täti-ikään. Tätikampaus täti-ikäisellä on nounou. Muutenkin tätikampaamon asiakaskunta oli elämän ehtoopuolella. Kerran kun menin sinne, edellinen asiakas kupsahti kesken leikkauksen, ambulanssi tuli ja vei pois.

Kampaamo Amiraalissa kävin monta vuotta, koska heillä oli pieni auto, mihin lapsiasiakkaat istutettiin. Siellä leikattiin meidän molempien tukat. Eräällä kampaamokäynnillä paikalle tuli kampaajan kaksoisolento. He olivat kaksoset, niin samanlaiset että oli vaikea toisistaan erottaaa. Oliko minua  ja poijan tukkaa leikannut vuosien saatossa vain toinen heistä, vai vuoron perään kumpikin, siitä en päässyt selvyyteen. 

Eräs kokeilukampaaja hipelöi tukkaani ja kysyi, pidänkö siitä isona? En osannut vastata oikein. Karjaalla kampaaja oli ruotsinkielinen, joka ei osannut suomea, enkä minä tarpeeksi ruotsia. Lopputuloksesta päätellen emme ymmärtäneet toisiamme.

Joskus vieläkin tulee kampaamopettymyksiä. Yleensä kesällä mökillä, kaukana omasta luottokampaajasta, kyllästyn kesälomatukkaani ja rohkaistun menemään satunnaiselle tekijälle. En osaa selittää, miten tukkani pitäisi leikata. 

Meni pitkään ennen kuin löysin kampaajan, johon luotan ja jonka luo voin mennä pelkäämättä lopputulosta. Voin nauttia kampaamossa olosta, tiedän että hän tekee minusta kauniin. Yleensä istun hiljaa paikoillani. Emme juttele. Hän keskittyy työhönsä, minä vain olen. Paikoillaan hiljaa oleminen on luksusta.

Ihailin äidin harmaita, mutta elinvoimaisia, kauniisti kihartuvia hiuksia. Minullakin on jo harmaata edessä. Tai mistä sitä tietää, onko takanakin, harvemmin tulee katsottua omaa päätä takaa päin. Menenkin tästä katsomaan, onko harmaa levittynyt jo koko päähän. Onhan se.

Onneksi lapsuuden raskaat otsatukat, nuoruuden permanentit ja kokeilut ovat takana päin ja oma tyyli löytynyt, vaikka siihen meni kyllä luvattoman kauan. Kampaamopettymyskiintiöni on fully booked!

Toisten tunteet väsyttävät

Viime aikoina mediassa on puhuttu paljon tunteista, ja asiaa on tullut pohdittua myös omassa pikku päässä. Nykylapset ja -nuoret on kasvatettu tunnistamaan ja puhumaan tunteista. Niin meilläkin. Kasvatustapa on ollut siinä suhteessa täysin erilainen verrattuna omaan kokemukseen.

Olen syntynyt vuonna 1967. Aika ihmeelliseltä tuntuu ajatus, että vain reilut kaksikymmentä vuotta aiemmin minun syntymästäni oli sota. Omat vanhempani viettivät lapsuuttaan sota-aikana, äiti lähti 12-vuotiaana piiaksi sukulaistädille isoon taloon, mistä omat miehet olivat sodassa. Aputyövoimana tilalla oli äitini ja sotavanki. Ei siellä varmasti tunteista puhuttu. Harvoin niitä äiti myöhemminkään ainakaan isommasti kertoi, ehkä jollekin joskus yksityisesti avasi mieltänsä, mutta kyllä tunteet – varsinkin negatiiviset – kuului pitää omana tietonaan. ”Mölyt mahassa”, niin kuin oli tapana sanoa. Itkemiseen ei varsinaisesti kannustettu. Koskaan en nähnyt äidin itkevän.

Niinpä en ole kovin ekspertiksi tunteista puhumisessa itsekään kasvanut. Se taito on pitänyt opetella aikuisena, ja työlästä on vieläkin. Aika kauan pidän mölyt mahassa ennen kuin pamahtaa. Myös ei:n sanominen on ollut vaikeaa. Vanhemmiten oma sietokyky ilmeisesti heikkenee, on helpompi väittää vastaan ja sanoa myös ei.

Lapsuuden kokemukset kasvattivat kyllä erinomaisen taidon aistia muiden tunteita. Osaan aika hyvin lukea rivien välistä lähimmäisten tuntemuksia.

Kun sitten vihdoin ja viimein tulin itse äidiksi, oli päivänselvää että tunteet opetetaan tunnistamaan ja niistä puhumaan. Hyvin on mennyt oppi perille. Vähän liiankin. Kun mieltä painaa, me vanhemmat saamme sen varmasti kuulla.

Näiden omakohtaisten kokemusten perusteella ynnättynä viime aikoina lehdistä lukemaani, mielestäni nykyaikaisessa tunnepositiivisuudessa on jäänyt yksi merkittävä seikka huomioimatta. Se, mitä hyvää on siinä, jos tunteista ei puhuta. Siitä ei puhu kukaan. Siinä on se hyvä puoli, että tunteista puhuminen on yleensä aina aika paljon muiden mieltä rasittavaa. Siinä mielessä omista negatiivisista tunteista avautuminen on hieman itsekästä. Kuunnella empaattisesti ja eläytyä toisen tunteisiin, niiden vastaanottaminen rakentavasti, on varsin työlästä ja uuvuttavaa puuhaa. Kokemusta on.

Joissakin kulttuureissa on perinteisesti ollut arvostettua pidättäytyä näyttämästä omia negatiivisia tunteita. Näin on ollut perinteisessä brittiläisessä kulttuurissa, samoin japanilaisessa. En tiedä, mikä näissä maissa on ollut kehityksen suunta tunneasioissa viime vuosina, mutta ainakin brittiläisissä kuninkaallisissa piireissä on saatu tuta amerikkalaistyylisen tunteista puhumisen vaikutukset, kun entinen prinssi Harry on avautunut omista fiiliksistään varsin ”raikkaalla” ja ”tapoja uudistavalla” tavalla.

On hyvä että tunteista puhutaan. Sillä, että negatiiviset tunteet padotaan sisimpään, ei yleensä ole mitään hyviä seurauksia. Sen seurauksia ovat mm. perheväkivalta ja alkoholismi. Suunta on siis aivan oikea. Mutta nyt olisi myös syytä ottaa puheeksi ja huomion kohteeksi tunteista puhumisen negatiiviset vaikutukset. Se, kuinka ympäristöä rasittavaa, ihmissuhteita hiertävää, mielipahaa aiheuttavaa, voi olla kuunnella toisten negatiivisia tunteita. Tuntuu vähän siltä kuin ihmiset heittäisivät oman oksennusämpärinsä toisten päälle. Usein nämä tunteistaan avautuvat eivät huomaa tai käsitä, mikä vaikutus omalla tunnepuheella on muille. Niin hyvin oppi tunteista puhumisen tärkeydestä on mennyt perille. Näin näyttäisi käyneen entisen prinssi Harryn tapauksessa.

Eli kun lapselle opetetaan tunnistamaan omia tunteita ja kertomaan niistä, pitäisi opettaa myös se että toisia ei saa ylenmäärin rasittaa omilla negatiivisilla tunteilla. Kannattaa miettiä, mikä on oikea paikka, aika ja määrä negatiivisista tunteista kertomiselle, eikä heitellä estoitta omaa oksennusta muiden kestettäväksi. Mölyt kannattaa joskus pitää mahassa. Siinä mielessä äiti oli ihan oikeassa.

Ihmeitä, onko niitä?

Raamatussa tapahtuu ihmeitä. Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko oli veden muuttaminen viiniksi häissä. Hieno homma. Kukapa ei sellaista ihmettä haluaisi tapahtuvan illan viimeisinä tunteina. Tiedä sitten, oliko sitten niin ”tarpeellinen” ihmeteko. Ehkä se oli Jeesukseltakin sellainen nuoruuden teko, koska myöhemmin keskittyi parantamaan sairaita ja yhden herätti jopa kuolleista.

Muutenkin ennen tapahtui ihmeitä enemmän. Ihmiset puhuivat kielillä ja näkivät ennusnäkyjä. Nykyään on niin tylsää, kun mitään mainittavaa ei tapahdu. Edes ufoista ei enää puhuta. Joku mystinen lentävä pallo oli joku aika sitten Amerikan yllä, mutta sekin taisi olla vain kiinalaisten juttuja. Yhtä ihmettä kaikki tietenkin odottaa: että Putin ja Venäjä sanoisivat ”sori, meidän vika, me mennään pois” mutta sitä ihmettä saatetaan vielä joutua odottamaan.

Mutta minäpä tein ”ihmeen”. Ainakin ehkä erään tuntemattoman pikkutytön mielestä. Vieläpä kirkossa.

Eräänä arkipäivänä kirkossa oli pikkutyttö ilmeisesti äitinsä kanssa. Kirkon holvikatossa kaikui tasaiseen tahtiin ”hik-hik-hik”. Vaivahan on mitä kiusallisin. Satuin siinä juuri kulkemaan keskikäytävää tytön ohi jotakin asiaa toimittaakseni, ja sanoin että ”hei, minulla on toimiva konsti tuohon hikkaan. Katsopa minua oikein kunnolla silmiin ja sano voimakkaasti YKSI”. Tyttö katsoi minua silmät pyöreinä ja teki mitä pyysin. Ja kas, hikka hävisi.

Oli varmaan mieleenpainuva tapahtuma tytölle. Ihmeparantuminen hikasta kirkossa.

En viitsi kokeilla, onnistuisinko tekemään vedestä viiniä.

Kasvun ihme

Nykyajan Niksipirkka on Instagram. Erityisen ilahtunut olen moninaisista miniviljelyn vinkeistä mitä kyseinen alusta minulle vuolaasti suoltaa.

Viimeksi ihmeteltäväksi tuli sukkahousuvinkki. Nehän olivat aikoinaan Niksipirkan perusaineistoa. Tässä vinkissä nailonsukkaan tungettiin multaa, muutama puun lastu ja murskattu herkkusieni. Sen jälkeen sukkaan tehtiin saksilla pikku viiltoja. Ja kas, kohta jo viiltokohdista kasvoi herkkusienikasvustoa! Kerrassaan ihmeellistä. Arvaatkaapa, kenen keittiön tiskialtaan päällä roikkuu nyt ruma nailonsukka samaa ihmettä odottamassa? Olisipa mainiota olla herkkusieniomavarainen! Vielä parempi olisi olla siitakesieniomavarainen, koska ne ovat mielestäni vielä parempia, mutta nyt sattui jääkaapissa olemaan herkkusientä.

Uskaltauduin kokeilemaan sukkasieniviljelyä, koska edellinen Instagram-viljelykokeilu onnistui. Laitoin hortensianlehtiä perunanpaloihin tehtyihin viiltoihin – yksi lehti aina yhteen perunanpalaan – ja tuikkasin perunat multaan. En olisi ikinä uskonut, mutta nyt mullasta törröttää jotakin vihreää! Ilmeisesti onnistuin. En voi käsittää, mikä tämä perunahomma on? Jos joku tietää vastauksen niin kertokoon. Perunataktiikalla Instagrammissa on myös lisätty ruusuja yms. Minä päätin kokeilla lähtisikö lehtikaali samalla lailla lisääntymään perunanpalasesta.

Nyt on koti täynnä monenlaista viherpiiperryskokeilua. Ja uusia suunnitteilla. Näin myös videon, missä munankennon koloihin laitettiin multaa ja siihen sipulit kasvamaan. Tykkään käyttää wokeissa raikasta kevätsipulia, ja mikä ettei tällainen sipuliomavaraisuuskin kiehtoisi. Puhumattakaan yrittiomavaraisuudesta. Kaupan persiljan jo jaon – yhdestä persiljasta sain kolme – ja istutin jokaisen omaan törppöön. Vielä pitää hommata korianteri, basilika ja rosmariini.

Nyt on vain sellainen huolenaihe, että miten ihmeessä roudaan mukanani näitä kasvustoja paikasta toiseen, jos lähdetään mökille? En voi jättää niitä kotiin, nehän kuivahtavat ja kuolevat pois. En voi myöskään jättää mökille, sama homma. Eli pitäisikö tässä olla jonkinlainen kasvihuoneperäkärry, jota vetäisi perässään paikasta toiseen? Ilmeisesti. Näin sitä ihminen itselleen riesaa järjestää.

Mutta mielessäni näen itseni jonkinlaisena ”tanskalaisena maajussina”, joka lampsii tiluksillaan kumppareissaan ja farkkuhaalarissa kuin paraskin emäntäisäntä.

Väitöstilaisuudessa ja karonkassa

Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin siitä, millaista on olla vieraana väitöstilaisuudessa ja karonkassa, kun nyt tällaisen ainutlaatuisen kokemuksen sain viime viikolla kokea. Oli mielenkiintoinen, mieliinpainuva, hieno päivä.

Ja pitkä! Itse väitöstilaisuus alkoi klo 12, miinus akateeminen vartti eli 12.15. Olin ajatellut etukäteen että en tule ymmärtämään hölkäsen pöläystä itse väittelykeskustelusta, käydäänhän se englanniksi ja lääketieteellinen termistö ei ole tuttua. Onneksi olin väärässä, ymmärsin yllätävän paljon, joten puheen seuraaminen ei ollut mahdotonta. Olimme saaneet väitöskirjan jo etukäteen ja tutustuneet siihen kotona, ts. lukeneet sen ainoan suomenkielisen aukeaman.

Väitöskirjan aihe on raskauden jälkeisen vatsalihasten erkaantumisen leikkaushoito. Vaiva on alidiagnosoitu, vaikka hyvin yleinen ja elämänlaatua heikentävä. Raskauden seurauksena vatsalihakset voivat erkaantua. Vaiva aiheuttaa virtsankarkailua, selkävaivoja ja esteettistä haittaa, ts. vatsa pömpöttää. Mikään jumppa, vatsalihasten tekeminen tms. ei auta, vaiva ei ole korjattavissa treenaamalla, ainoastaan leikkauspöydällä.

Väitöskeskustelu kesti kolme tuntia! Loppuvaiheessa alkoi tulla mieleen että tämä on kuin istuisi lentokoneessa, missä ei ole tarjoilua. Milloin tämä lentokone laskeutuu? Edessäni penkkirivillä istuivat väittelijän mies ja kolme poikaa, iältään 8 – 12v, yhdellä heistä diagnosoitu adhd. En tiedä, millä aineella pojat oli lääkitty / lahjottu, odottiko poni pihalla, mutta uskomattoman hienosti jaksoivat istua kolme tuntia paikoillaan!

Kun sitten vihdoin lopuksi opponentti ilmoitti hyväksyvänsä väitöskirjan, ja asiaankuuluvat kiitospuheet oli pidetty, väittelijä, opponentti ja kustos marssivat luentosalista ja me vieraat perässä. Ei saanut taputtaa, eikä huutaa ilonkiljahduksia, tämä oli meille etukäteen opastettu. Salin ulkopuolella odotti väittelijä ja otti vastaan onnittelut ja joimme onnittelumaljat. Tunnelma oli iloinen ja vapautunut.

Kello on jo yli neljä, kun tulimme kotiin valmistautumaan seuraavaan etappiin eli iltakaronkkaan, joka alkoi klo 18. Pikkumusta vaihtui iltapukuun.

Juhlapaikassa oli tarjolla kasviruoka seisovasta pöydästä. Ruokailun päätteeksi tulivat pitkät ja perusteelliset kiitospuheet. Ensin väittelijä piti oman puheensa, kävi läpi eri ihmiset ja porukat. Sen jälkeen kiitospuheen kohteena olleet pitivät oman vastauspuheensa samassa järjestyksessä kun heidät oli mainittu väittelijän kiitospuheessa.

Erityisesti jäi mieleen ruotsalaisen opponentin puhe, missä hän puhui siitä, että nämä eivät ole yhden hengen hääjuhla, vaikka siltä päällisin puolin vaikuttaisikin, vaan että väittelijä on saavuttanut jotakin ihmiskunnan kannalta tärkeää, jotakin mikä tuo apua ihmisten ongelmiin ja vaivoihin. Se ei todellakaan ole mitä tahansa. Kuka tahansa voi rakastua, ja hetken päästä olla taas ei-rakastunut ja erota, mutta tämä on jotakin pysyvää ja ihmiskuntaa eteen päin vievää. Se oli mielestäni hienosti sanottu ja totta!

Ja tietenkin koskettava oli myös väittelijän isän, minun veljeni puhe. Hän lausui bravuurinsa eli runon Tarina vanhoista naisista. Hän osaa sen ulkoa, vaikka runo on pitkä, eikä niin helppo. Osaa esittää sen taiten, ja se sopi jälleen kerran – myös tähän tilaisuuteen. Veli oli pukenut päällensä meidän isän vanhan frakin. Minulla oli päälläni äitimme helmet, ja väittelijälle olin antanut lahjaksi hänen isoäitinsä vanhan kultaisen rannerenkaan, hänellä oli myös isoisoäidin kello, joten edelliset sukupolvet olivat siten hyvin edustettuna paikalla.

Yhteislahjana olimme keränneet potin taidehankintaa varten. Tähtäimessä on tietty luontoaiheinen taulu, minkä väittelijä haluaa ostaa itselleen. Osallistuimme taidepottiin ja annoimme vielä ekstralahjana messinkisen ovikyltin, mihin on kaiverrettu nimi siten että myös toisen nimen ensimmäinen kirjain on mainittu, alla titteli Ph.D Ehdotin että hän kiinnittäisi messinkikyltin kotiin lempituolinsa luo tai sitten sängynpäätyyn niin että heti aamulla herättyään tietäisi kuka ja mitä on.

Sitten kello olikin jo noin 21.30 ja bändi aloitti soiton. Tanssimme ringissä yksilötanssina kuin ennen vanhaan paitsi että nyt laukkuja ei heitetty keskelle niin kuin silloin kauan sitten. Bändi soitti hyvää vanhaa bailumusiikkia Abbaa yms. Yhdet hitaatkin tanssin miehen kanssa kaksin.

Kun bändi meni tauolle, ja olin hetken aikaa istunut paikoillani, alkoi jalkaterää tutusti jomottaa. Nivelrikko heräsi eloon niin kuin aina kun liikkeen lopettaa. Päivä oli ollut pitkä, kello oli jo yli iltayhdentoista. Lähdettiin kotiin iloisin ja onnellisin mielin. Tunnelma juhlissa oli samaan aikaan arvokas ja rento ja iloinen. Kiitos että saimme olla mukana.

Kyläilykulttuurin muutos

Päivän (20.3.2023 onpa muuten hauska numerosarja tämän päivän päiväys!) Hesarissa pääkirjoitussivulla Laura Kangasluoma kirjoittaa Merkintöjä-palstalla kyläilykulttuurin muutoksesta, ja – kuten niin valitettavan usein – muutos ei tässäkään asiassa ole muutos parempaan suuntaan!

Tunnistan ilmiön ja myönnän olevani osa sitä. Olen vähentänyt itse tekemiäni kyläilyjä ehkä 99%. Ne eivät kerta kaikkiaan ole palautuneet koronaa edeltävään aikaan. Ja jos asiaa katsoo vielä pidemmältä perspektiiviltä, minkälaista vierailukulttuuri oli 70- ja 80-luvuilla maaseudulla, tavat ovat totisesti muuttuneet!

Lapsuudenkodissani ulko-ovia ei laitettu koskaan lukkoon 70-luvulla. En tarkalleen muista, milloin ovia alettiin lukitsemaan yöksi, ehkä sen jälkeen, kun äidin ystävän mies sairastui skitsofreniaan ja tuli keskellä yötä käymään, ja senkin jälkeen ulko-oven avain roikkui autotallin naulassa, päivisin oven pielessä. Kylään ei silloin juuri kutsuttu, mutta kylään tulla tupsahti milloin mikäkin kaukainen sukulainen, naapuri, tuttava tai kaupustelija. Sitä ei koettu häiriöksi. Jatkettiin sitä mitä tehtiin tai keitettiin kahvit ja rupateltiin.

Lukioaikainen ystävä asui isossa maatalossa. Siellä oli tapana sunnuntaisin kattaa saliin kahvipöytä antimineen. Jos pistäytyi kylässä silloin, sai juoda kaffetta porsliinikupeista, syödä pullaa ja kuivakakkuja. Aivan mahtava avoimien ovien sunnuntai -konsepti!

Muutin pääkaupunkiin lukion jälkeen, ja jatkoin täällä sujuvasti maaseudulla oppimaani kyläilykulttuuria. Kunhan vain ensin tutustuin ihmisiin, joiden luona kyläillä. Enhän tuntenut ketään. Erityisen usein viivähdin eräällä sohvalla. Se sattui sopivalle etäisyydelle kotimatkalla. Tarjoilutkin olivat varsin hyvät. Usein tuli viiniä lipitetyksi, maailma paremmaksi ja mieltä painavat asiat ja juorut käsitellyksi. Tupakkaa poltettiin avoimen ikkunan äärellä. Ei ollut kiire mihinkään, maailma tuntui silloin kiirehtivän hitaammin.

Kun veljentyttö muutti lähikortteliin ja perusti perheen, vierailin kutsumatta usein heidän luonaan höpöttämässä kotiseudun ja suvun asiat.

Mutta nykyisin! En juurikaan piipahtele kyläilemässä, eikä vastavuoroisesti meilläkään kyläillä. Edes kutsuttuna! Koronan jälkeen sekin että kutsuisi ystäviä kotiin iltaa istumaan, syömään ja korttia lätkimään on vähentynyt radikaalisti. En tiedä, mistä oikein on kysymys, laiskuudestako? Siitä että ei viitsi laittaa ruokaa, siivota, ostaa servietit. Vai onko itse asiassa kyse keskittymiskyvyn huonontumisesta? Ei jaksa keskittyä edes korttipeliin, pöydän ääressä istumiseen, pitkäkestoiseen seurusteluun, missä keskustelu vierii asiasta toiseen etukäteen tietämättä mihin.

Minulla on yksi ystävä, jonka tiedän palanneen omassa elämässään koronaa edeltävään elämään ja kyläilemiseen. Tiedän että hän visiteeraa joka viikko ainakin appivanhempiensa luona. Ja silloin tällöin puhelin soi, sopiiko tulla kahville. Usein vastaan että ei nyt käy, koska sitä ja tätä. En tiedä, miksi koen yllättävänä tulleen pyynnön päästä käymään jonkinlaisena uhkana omalle reviirimielenrauhalleni ja torjun kyläilyehdotuksen. Lupaan jatkossa hengittää syvään ja sanoa, tottakai, tervetuloa.

Muuten tämä ystävä, joka jatkaa kyläilyjä, lukee myös printattuja kirjoja ja hänellä ei ole puhelimessaan somekanavia, ei Instaa, ei Facebookia, Tiktokeista nyt puhumattakaan, hänellä ei ole suoratoistotelevisiokanavia tai muita härpäkkeitä ladattuna puhelimeen. Hän ei siis ole vielä menettänyt keskittymiskykyään!

Onko some vienyt meiltä jo kyläilytaidonkin? Ilmeisesti. Oi voi.

Käsityöt ja keskittyminen

Tämän päivän (ma 13.3.23) Hesarissa on juttu keskittymiskyvystä, miten voisimme sitä parantaa ja miten some-elämäntapa heikentää keskittymistaitoa.

Jutussa kerrottiin keinoja, miten keskittymiskykyä voi parantaa – kuten liikunta – mutta ei mainittu lainkaan käsitöitä! Mielestäni erittäin hyvä keino keskittymiskyvyn kehittämiseen. Olisi todella tärkeää että kouluissa panostettaisiin kädentaitoihin. Tuntuu miltei että kädet on kokonaan unohdettu! Se että oppii tekemään itse uutta, uusia taitoja, voisi antaa lapselle/nuorelle tarpeellisia onnistumisen kokemuksia. Nyt melkein sanoisin että liikunnan merkitystä on tässä mielessä pidetty esillä aina, ja lasten liikuntaharrastusten tärkeys tiedetään, mutta entäpä kädentaidot? Tekeminen?

Tästä tuore oma esimerkki viikonlopun kankaanpainantakurssilta. Päivän aikana en tuntenut väsymystä. Olin niin innoissani uuden oppimisesta ja tekemisestä, mutta voi hyvänen aika, mikä väsymys iskikään kotimatkalla. Tajusin, miten väsynyt olen. Jalkoja jomotti koko päivän seisominen. Työ vaati tarkkuutta ja keskittymistä. En muista, milloin olisin ollut yhtä väsynyt! Samaa sanoivat muut kurssilaiset, minua huomattavasti nuoremmat. Kysyin heiltä seuraavana päivänä, oliko edellisenä iltana väsyttänyt, ja kaikki sanoivat samaa.

Väsymyksestä huolimatta olo oli hyvä. Koko päivän oli keskitytty käsillä tekemiseen, kukaan ei vilkuillut kännykkää.

Nyt on kurssi ohi, kankaat painettu. Kurssilta jäi käteen uusi taito ja itsetekemä kankaanpainoseula. Voin jatkaa monogrammien painamista kotona itsenäisesti. Hyvästi LV, tästedes MM! Mielessä on kyllä jo myös seuraava, toisenlainen projekti. Vähän liian iso, jälleen kerran. Haukkaankohan liian ison palan? Mutta ryijynteko innosti, ja kellarissa on vanha sohva, jonka päällys on kulunut. Tekisi mieli tehdä sille ryijyverhoilu, sellainen slip-cover ryijystä. En tiedä, miten edetä? Jotenkin pitäisi suunnitella kuvio ja värit. Hirveä homma siinä tietenkin on. Mutta innostuneena siitä ei välitä. Taas on Pikku-Minna lähdössä ilman mitään käsitystä realisimista kohti uutta, liian isoa projektia!

Mielenkiintoinen viikko tulossa. Sukulaistyttö väittelee tohtoriksi. Ensimmäinen meidän suvusta, meidän geeneillä. Ollaan kaikki ihan innoissaan. Perjantaina on väitöstilaisuus ja karonkkajuhlat. Iltapuvulle tulee käyttöä. Ihanaa! Jännittävää! Inspiroivaa!

Inspiroivaa kevättalvista viikkoa jokaiselle! Kohti uusia kädentaitoseikkailuja,

Ps. Hesarissa oli myös matematiikanopettajani muistokirjoitus. Sitä lukiessa tuli mieleen, miten lähtemättömän vaikutelman opettajat oppilaihinsa jättävätkään. Opettajia kun tuijottaa tunnista toiseen vuodesta toiseen. Eleet, ilmeet, liikkeet, tyyli pukeutua ja puhua, kaikki tallentuvat nuoriin aivoihin pysyvästi.

Minä epäonnistujana

Kirjoituskerhon seuraavan kerran tekstin aiheeksi annettiin ”Epäonnistuminen”. Yleensä ihmiset kirjaavat mieluummin saavutuksia ja onnistumisia, elämän huippuhetkiä, mutta joskus on ihan terveellistä pohtia omaa elämäänsä myös toiselta kantilta. Samalla on hyvä muistaa, että jokainen, myös huippumenestyjä, suurin idolisi ja sankarisi, ihan jokainen myös epäonnistuu. Voi olla niin että ne jotka pääsevät pisimmälle ovat jopa epäonnistuneet useimmiten, mutta jaksaneet nousta ja jatkaa yhä uudelleen, he eivät ole antaneet periksi. Harvoin vain epäonnistumisia tuodaan julki. Seuraavan tekstin olen kirjoittanut omista epäonnistumisistani. Olkaa hyvä!

————————————————————-

Olen epäonnistunut epäonnistujana. En ota opikseni. Toistan virheitäni. Lähden aina uudelleen innokkaana kohti seuraavaa epäonnistumista kuin ikuinen lottoaja. Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä en keskity asioihin joita jo osaan, kehitä niitä, tee vain niitä. Sen sijaan hukkaan aikaani, energiaani ja itsetuntoani uusiin pieleenmeneviin yritelmiin.

Aloittamisen hetkellä en epäröi, uskon vilpittömästi omiin taitoihini. Asennevian täytyy johtua lapsuudesta – sieltähän kaikki! Lapsuutta on hyvä syyttää, siihen on ainoana asiana maailmassa itse täysin syytön. Siksi sitä on hyvä hakata kuin nyrkkeilysäkkiä. 

Ehkä minua on lapsena kannustettu liikaa. Kyllä sinä osaat! Ai miten hienon teit! Hyvä, Minna! Niinpä Pikku-Minna lähtee tarmokkaasti kohti uutta ja ihmeellistä. Mikä se tällä kertaa olisi? Ryijy? Kankaanpainanta? Keramiikkatyöt? Maalaisiko kattoon pilvet vai lokkiparven ruokapöydän ylle? Kyhäisinkö ovikranssin? Kasvattaisiko omat porkkanat? Nikkaroisiko? Alkaisiko tehdä puuveistoksia? Höyläpenkin voisi ostaa.

Villasukista tulee eripariset. Ryijynhapsujen pituuteen en jaksa perehtyä. Kankaan kuviosta tulee vino. Pilvet katsossa näyttävät ihan kivoilta ilman silmälaseja. Kasvimaata pitää kastella myös silloin kun ei huvita, kitkeä ja harventaa. Minulta puuttuu pitkäjänteisyys, kärsivällisyys ja huolellisuus. Ilman näitä ominaisuuksia ihminen on hutilus. Minä olen hutilus. Mieluummin teen äkkiä ja poistun. Missä sellaista olisi hyötyä? En ole vielä keksinyt. Joskus ajattelin että formula-autojen renkaanvaihtajan homma voisi olla sopiva. Mutta sekin pitää tehdä huolellisesti muuten renkaat irtoavat ensimmäisessä kurvissa ja kuski on vainaa. Että ei se käy.

Perheellä on täysi työ jarrutella. Mies yritti sanoa että höyläpenkki on valtavan iso, mihin sellainen mahtuisi? Mökötin ja jätin ostamatta. Vuolin sen sijaan pikkulintuja puun oksalle. Ei niistä nyt varsinaisesti näköisiä tullut mutta kyllä ne linnuiksi tunnistaa. Mies teki hienomman perässä.

Viikonlopun lasihimmelikurssilta lähdin kesken pois. Himmelinteko edistyi n i i n v a l t a v a n  h i t a a s s a yhteistahdissa. Olisin halunnut tehdä nopeammin. Lounastauolla valehtelin, että anteeksi, pakko lähteä kesken kotiin, hätätapaus. Auton taustapeilissä roikkui monta vuotta minilasihimmeli muistona ja muistutuksena keskenjääneestä kurssista.

Keramiikkakurssille menin tehdäkseni pojalle kannustusmukin. Halusin siihen tekstin Be Brave, ole rohkea. Nopeasti sain mukin aikaiseksi, mutta kaiveruksen hetkellä tuli joku muistikatko ja kirjoitusvirhe. Mukissa lukee Be Prave. Nolotti mennä noutamaan kirjoitusvirhemukia polttamisen jälkeen pajalta.

Mökille olen ostanut vaikka mitä taimia. Vuosikymmenten saatossa sadoilla, jos ei tuhansilla euroilla. Eivät ne kasva ja menesty. Mitä tarkoittaa hapan maaperä? Ostan fiilispohjalta. Kirsikkapuu olisi ihana! Hamamia voisi viettää keväällä. Tökkään kirsikkapuun savimaahan, en ota selvää, minkälainen maaperän pitäisi olla, kuinka aurinkoinen tai varjoinen paikka, valitsen sillä perusteella että tuossa olisi ihana kirsikkapuu. En kaiva tarpeeksi isoa kuoppaa. Jos puuparka jaksaa jäädä henkiin, en ymmärrä, pitäisikö sitä jotenkin leikata, mitä sille pitäisi tehdä? Yleensä piha ja puutarha näyttää aina paljon paremmalta silloin kun olen ollut poissa. Mitä pidempään sen parempi. Ihan kuin luonto huokaisisi helpotuksesta. 

Olen hyvä risusavottatyyppisissä hommissa: raivauksessa, purkamisessa, kaatamisessa. Kerran olen onnistunut. Tein havupuuaidan. Siirsin tontilla jo olevia pieniä kuusen taimia riviin. Se oli ihmeellistä. Ne kasvoivat. Nyt aita on jo ihmisen kokoinen. Vieläkin ihmettelen, miten se on mahdollista. Tekisi mieli pystyttää aidan viereen kyltti: Tämän aidan teki Suuri Epäonnistuja Pikku-Minna. Onnea.

Hyvää Naistenpäivää, osa 2

Ei ole näköjään liputuspäivä tämä Naistenpäivä. Ei ainakaan meidän taloyhtiössä. Samaa ihmettelin jo maanantaina, kun luulin että Naistenpäivä on silloin. Nyt saan viettää juhlapäivää kahdesti. Maanantaina oli kyllä parempi sää, kaunis ja aurinkoinen, oikein keväinen. Nyt on lumipyryä ja talvista. Töppöset jalassa istun ja kirjoitan. Maanantaina jalassa oli pinkit lenkkarit. Ostin sellaiset. Ovat kuin vaahtokarkki, vähän lapselliset oikeastaan, mutta olen niihin kovin ihastunut, ja odotan jo kevättä että voin ne jalassa mennä myös ulos. Nyt käytän sisäkenkinä.

Tämä kevättalvi on niin innostavaa aikaa! Minulla on ainakin aina vaarana keväällä innostua liikaa, sitten väsähdän ja nuupahdan. Olisi tavallaan hyvä jos ei altistuisi kaikelle kiinnostavalle. Tänä aamuna innostuin kasvihommista. Tyypillinen kevätinnostuksen kohde. Instagrammissa törmäsin kikkaan, missä kasveja voi lisätä törkkäämällä niitä perunanpalasiin.

Ostin Naistenpäiväksi vaaleanpunaisen hortensian. Instagrammin filminpätkässä hortensiasta leikkattiin lehtiä, jotka sitten tökättiin perunanpalaan tehtyyn viiltoon, ja perunanpala istutettiin multaan. Muutaman viikon päästä hortensianlehti on tehnyt varteensa juuria. Eli yhdestä lehdestä saa aina yhden uuden hortensian.

Irroitin hortensiasta kymmenen lehteä, ja nyt minulla on kymmenen hortensiaa tulossa. Toivottavasti onnistuu. Todennäköisesti ei. Yleensä minun innostusjutut eivät onnistu…

Näin myös filmin, missä lisättiin ruusuja, yrttejä, puurunkoisia kasveja eri tavoin. Meinaan kokeilla ainakin pelargoniaa ja suosikkiyrttejäni.

Maailma on kyllä vinkkejä pullollaan. Yhdessä filmissä siemeniä istutettiin mansikoihin, joka tiputettiin läpinäkyvän muovihanskan sormiin. Muovihanska toimi ikään kuin kasvihuoneena, ja pian sormeen oli ilmestynyt kasvinalku. Ihmeellistä! Ja miten näppärin, pienin kotikonstein nämä idearikkaat kotipuutarhurit toimivatkaan. Ei tarvitse ostaa kalliita taimia, kasveja voi lisätä jo olemassa olevista.

Toinen innostuksen aihe on kangasvärjäys. Ensi viikonloppuna päästään vihdoin itse painohommiin. Tähän asti aika on mennyt kuvion suunnittelussa. Minulla se oli kyllä jo kurssille mentäessä tiedossa. Käytän painomallina monogrammia nimikirjaimistamme.

Eilen kävin ostamassa tummanvihreän pöytäliinakankaan, mihin kuvion painan. Täytyy käydä ostamassa vielä lisää kangasta niin että saan myös servietit. Nälkä kasvaa syödessä tässäkin hommassa. Nyt mietin, miten kiva olisi omistaa aamutakit omalla monogrammilla, nenäliinat, tyynyliinat jne.

Voi Minna, taas meinaa mopo karata!

Lumene

Se on sitten ärsyttävää, kun jokin alkaa ärsyttämään. Se on kuin kärpäsen surina. Varsinkin sellainen ärsyyntyminen on inhottavaa, mille ei voi mitään. Se on kärpänen mitä ei saa pois päiviltä. Nyt on muutaman päivän ärsyttänyt sinänsä turha asia. Minua on ärsyttänyt Lumenen mainonta. Neljä syytä ärsyyntymiselle.

1. Törmään mainokseen jatkuvasti Instagrammissa, joten altistun ärsyyntymiselle. Minun täytyy ilmeisesti piilottaa ko mainos järjestelmässä, se on mahdollista tehdä. Toisaalta en ole niin halunnut kategrorisesti tehdä sillä pidän Lumenen tuotteista ja käytän niitä. Haluan siksi myös saada heidän mainoksiaan, näen tarjoukset ja tutustun uusiin tuotteisiin.
2. Ärsyyntymisen syy on se, että Lumene käyttää nykyisin mainoksissa ruskeita tyttöjä. Minusta tämä tuntuu lähes kulttuuriselta omimiselta. Perustelut: Lumene on aiemmin mainostanut tuotteitaan erityisesti pohjoismaiselle iholle sopivina ja niille suunnitelluilla tuotteilla. Pohjoismaisen naisen iho on vaalea ja herkkä, altis couperosalle ja muulle punoitukselle, ja joutuu sietämään suuria lämpötilan vaihteluita, kuivaa sisäilmaa, pakkasta. Siis juuri minunkaltaiselleni on suunniteltu ja tehty kosmetiikkaa, ihanaa. Me vaalea ”kyyttökansa” olemme kuitenkin kansainvälisesti katsoen vähemmistö. Nyt Lumenen on tarkoitus kansainvälistyä ja siksi myös konsepti on muutettu. Vaaleaihoiset eivät riitä kohderyhmäksi.
3. Kolmas syy ärsyyntymiselle on ammattillinen. Olen entinen markkinoinnin ammattilainen ja mielestäni Lumene ei toimi nyt järkevästi edes kansainvälistymistään ajatellen. Markkinointi on mielikuvia. Ajatellaanpa esimerkiksi ranskalaista kosmetiikkaa. Kun ostamme Chanelin huulipunan tai Lancomen ihonhoitotuotteita ostamme pienen palan ranskalaisuutta. Ajattelemme että meistäkin tulee vähän ranskattaria, kun sipaisemme Chanel 5:sta kaulalle. Siksi ranskalaiset kosmetiikkafirmat näyttävät mainonnassaan ranskalaisilta, he käyttävät ranskalaisen naisen näköisiä malleja. Kun taas ranskalainen – tai minkä maalainen tahansa – ostaa Lumenea, hän haluaa pienen palan pohjoista. Hän ajattelee mielikuvissaan luontoa, puhtautta, luonnollista kauneutta, lähes meikkittömyyttä. Hän ajattelee saavansa vähän pohjoismaisen naisen itsetuntoa ja karismaa. Ehkä hän ajattelee että tätä se Sanna Marinkin varmasti käyttää, suomalaista, ja on niin lumovoimainen. Eli Lumenen kannattaisi kansainvälisessä mainonnassa käyttää vaaleaihoisia, pohjoismaisia malleja, ja siten tukea sitä mielikuvaa, joka on sen myyntivaltti, perussyy miksi tuotteita ostetaan.
4. Mielestäni tämä sama ilmiö näkyy varsin monella mainostajalla. Koetaan tärkeäksi että mainoksissa on etniseltä taustalta monenlaisia ihmisiä välittämättä siitä, sopiiko se itse asiassa omalle tuotemerkille. Tuoko se lisäarvoa vai viekö? Viekö se tuotemielikuvaa oikeaan vai väärään? Valitettavasti lopputulos näyttää ja tuntuu joskus vähän päälleliimatulta hyvistelyltä. Suvaitsevaisuuspesulta. Muistan ajan kun kaikki yritykset alkoivat yhtäkkiä käyttää ruskeaa paperia, mitään ei painettu valkoiselle paperille, ei varsinkaan korkeakiiltoiselle, koska se vaikutti epäekologiselta. Se oli sellaista viherpesua. Aika aikaansa kutakin, nyt on tällainen ruskea aika.

Nyt on saanut turskautettua omat turhautumiset pihoille, kiitos siitä. Voikin alkaa Naistenpäivän vieton. Ihanaa Naistenpäivää kaikenvärisille naisille. En tiedä, minkälaista on olla mies, mutta on ihanaa olla nainen! Aion laittaa nätin mekon päälle ja liihotella onnellisena naisena koko päivän.

Lehtikatsaus

Tämän päivän Hesarissa (5.3.2023) oli artikkeli putkakuolemista. Yhtenä tapauksista käsiteltiin nuoren pojan huumekuolemaa, joka tapahtui Jyväskylässä. Poika oli ryöstänyt apteekin saadakseen pillereitä, aiheuttanut häiriötä grillillä, mistä poliisit olivat hänet poimineet mukaansa. Putkassa poika oli kuollut yliannostukseen.

Artikkeli toi mieleeni aiemmin viikolla tapahtuneen. Astuin metrovaunuun samanaikaisesti kahden järjestyksenvalvojan kanssa. Sisällä vaunussa huomasin, miksi vartijat olivat tulleet juuri kyseiseen vaunuun. Ilmeisesti joku oli tehnyt hälytyksen. Vaunun perällä makasi nuori poika. Vartijat yrittivät puhutella poikaa, saada häneen kontaktia. Lopulta he nostivat pojan ylös ja kantoivat ulos. Pojan omat jalat eivät kantaneet, silmät sojottivat eikä suusta tullut mitään järkevää. En ole asiantuntija sanomaan, oliko poika tajuissaan, enkä tiedä, mitä hänelle metrovaunusta poistamisen jälkeen tapahtui, koska metro jatkoi matkaansa minä mukanani. Ilmeisesti vartijat jäivät sinne laiturille tutkimaan tarkemmin pojan terveydentilaa. Mielestäni vartijat toimivat tilanteessa hyvin ja rauhallisesti, eivätkä käyttäneet kovia otteita. Jäin vain silloin miettimään näkemääni, ja tapahtuma palautui mieleeni aamulla lehteä lukiessani.

Katselin sekaisin olevaa poikaa metrovaunussa ja ajattelin, että jonkun rakas poika tuokin on. Mitä hänelle on tapahtunut? Mitä aineita käyttänyt päästäkseen noin huonoon kuntoon? Mitä hänen elämäänsä ylipäätään kuuluu? Poikaparka. Vaatteet olivat ihan siistit ja normaalit.

Pojan äitinä olen aina vähän huolissani pojista ja siitä miten heihin suhtaudutaan. Usein liian kovasti. Kovakouraisesti. Aggressiivisesti. Nuoria miehiä pelätään. En sano, etteikö siihen olisi aihettakin. En itsekään mielelläni kävele asematunnelin läpi yksin. Huumenuoret voivat olla arvaamattomia ja vaarallisia. Toisaalta jokainen toivoo tulevansa kohdelluksi inhimillisesti ja ylipäätään kohdatuksi. Että käyttäytyisimme toisiamme kohtaan niin kuin ihminen ihmistä kohtaan. Hyväntahtoisesti. Ajatellen että jonkun rakas poika tuokin on.

Sitten toiseen aiheeseen. Meille on tullut muutaman kuukauden Gloria. Lueskelin uusinta numeroa. Joskus tällaiset luksuslehdet ovat tiedostamattaan vähän koomisia, koska se elämäntapa, jota ne kuvaavat on niin marginaalista, joskus jopa epätodellista luksusfantasiaa. Tällä kertaa hupia aiheutti pieni juttu puupalikkafirma Aarikan lanseeraamasta vaatemallistosta. Sinänsä vaatteet olivat kivoja pellavamekkoja, joiden konsepti oli monikäyttöinen ja mekot malliltaan sopivia ”kaikille”. Eli peukut siitä. Mekkojen suunnittelija kertoi, mistä oli saanut idean mekoille. Insipiraatio lähti hänen omista tarpeistaan kesäpaikassaan Hangossa. ”Rantapäivän jälkeen voi tulla yllättävä kutsu cocktaileille, jonne voi suunnata samalla mekolla – tarvitsee vain vaihtaa varvastossut iltakenkiin.” Yllättävä kutsu cocktaileille rantapäivän jälkeen! Kenestä hän puhuu? Suomessa on ehkä kymmenen ihmistä, joilla on tämänkaltainen ongelma, mihin suunnittelut mekot ovat ratkaisu.

Onneksi mekot toiminevat myös meille muille, jotka emme vietä kesäpäivää Hangon kasinon rantahietikolla, ja pohdi jatkuisiko päivä kasinolla drinksutellen vain kutsuisiko joku puuhuvilanomistaja yllätyscocktaileille?

Mieleeni on jäänyt kauankauan sitten muistaakseni Eeva-lehdessä ollut tyyliartikkeli tuntemattomasta hienostorouvasta, joka esitteli elämäntapaansa ja vaatetustaan. Eräästä vaatekokonaisuudesta rouva sanoi että kyseisen pukukokonaisuuden innoittajana on ollut sormus, jonka hän on saanut mieheltään. Hän on valinnut asun värit sormuksen väreihin sopivaksi.

Ihan klassikko on 90-luvun alun Gloria, missä ”kärsittiin” lama-ajan ongelmista hienoston tapaan. Kesämuotiartikkelissa matkattiin lomalle Rivieran sijaan sukulaisen maatilalle järvenrannalle, missä komeat hauikset ja rintalihakset omaava pehtoori lämmitti rouvalle saunan ja kantoi sinne vedet, eikä lomanvietto ollutkaan ollenkaan niin kauheaa vaikka ostereita ei ollutkaan. Lehtiartikkeli oli niin mainio – tahattomasti – että olen säästänyt sen. Minulla on yhä kyseinen Gloria tallessa.

Joskus sitä miettii, että pitäisikö jonkun esilukea nämä naistenlehtien artikkelit. Vältyttäisiin tahattomalta komiikalta.

En minä sitä sano, ettenkö itsekin kuvittelisi olevani vähintään prinsessa, ja nautin suunnattomasti leikkiä hienostoa, kukapa ei. Onhan se jokaisen pikkutytön lempileikki ja jotkut meistä eivät lakkaa leikkimästä ikinä. Leikkiminen on terveellistä – tai ainakin hauskaa. Mutta näitä naistenlehtijuttuja lukiessa tulee tunne, että he eivät leiki. He ovat tosissaan.

Tavaratalojen alakerrat uusiksi

Nyt on tullut Museokortista stressi. En ole käynyt pitkään aikaan museoissa, ja kortti on maannut käyttämättömänä lompakossa. Täytyi lähteä suorittamaan Museokorttia oikein urakalla. Kävin kerta laakista Kansallismuseon Gallen-Kallela näyttelyssä, Taidehallissa ja Kiasmassa. Olisin käynyt Hamissakin, mutta oli jo mennyt kiinni siltä päivältä.

Paluumatkalla tuntui keväiseltä, olo oli kaikesta taiteesta yhtä aikaa rasittunut että innostunut, teki mieli jäätelöä. Oikaisin Stockmannin alakerran läpi, ja löysin kaipaamani pistaasijäätelön Roberts Coffeesta. Ai että se maistui hyvältä – yhtä hyvältä kuin viime kesänä.

Stockmannin alakerta pisti miettimään että miksi ihmeessä yhä edelleen tavaratalojen alakerrat on varattu kalliille kosmetiikalle ja tuoksuille? Niin kuin on ollut siitä pitäen kun tavaratalot keksittiin. Ylellisyyskosmetiikka on toiminut ”sisäänheittäjänä” tavarataloon. Mutta olisikohan sen aika jo ohi? Mikä voisi toimia paremmin? Ainakin itselleni kosmetiikkaosaston myyjättäret ovat lähinnä pelottavia pitkine tekokynsineen, tekoripsineen ja botox-huulineen. Yhtään sen enempää ei hajuherkkää innosta mahdollinen parfyymin tuoksu. Harpon siis aina nopeasti alakerran läpi. Se ei toimi minulle sisäänheittäjän, pikemminkin osastona, jonka läpi pitää mennä päästäkseen sisälle.

Mutta entä jos alakerta olisikin toisinlainen? Millainen? Mitä jos tavaratalon alakerta olisi iso paratiisinomainen kasvihuone? Keskellä, korkeassa osassa kasvaisi täysikokoisia palmuja. Isoja akvaarioita, taustamusiikkina linnunlaulua. Myytävänä kukkia, kasveja, ja kasvi- tai puutarha-aiheisia esineitä. Siellä täällä erilaisia kahvioita ja baareja ja paikkoja, mistä saa pientä syötävää, jäätelöä, vihersmoothieita. Osa tilasta varattaisiin omille kojuille, joiden myytävät tuotteet vaihtelisivat ajankohdan mukaan niin että alakerrassa olisi aina jotakin uutta elämyksellistä nähtävää. Tunnelma olisi vähän niin kuin olisit talvipuutarhassa ja näyteikkunan sisässä ja kahviossa yhtäaikaa. Ehkä jossakin kulmassa olisi piano tai peräti flyygeli, jota joskus joku soittaisi. Tilassa voisi olla pienimuotoisia konsertteja tai muita taidetapahtumia.

Se olisi elämyksellistä, yllätyksellistä ja ihanaa ja saisi tulemaan tavarataloon.

Onkohan osa tavaratalojen ongelmaa se että ne ovat jämähtäneet menneisyyteen, alakerrassa on aina ollut kosmetiikka, eikä sitä ole koskaan kyseenalaistettu. Mutta mikä on nykyajan luksusta? Ei se ole kallis huulipuna. Se on ainutlaatuinen tunnelma, jos pystyt sellaisen luomaan, luonto ja aistinautinnot. Näistä aineksista syntyy nykyajan luksus.

Sisältää n-sanan

Alkuun varoitus. Teksti sisältää n-sanan, h-sanan ja v-sanan.

Katsoin UMK:n. Aluksi ajattelin että en jaksa. Olin jo ennakkoon valinnut esiintyjistä suosikkini. Nykyisin monet kappaleet tehdään liian laskelmoidusti. Biisileirille kokoontuu joukko musiikin tekijöitä kikistämään hittibiisiä. Lopputulos on kuin Myöhempien Aikojen Pyhien lehtisestä, minkä kuvissa leijonat ja lampaat makoilevat sulassa sovussa. Eli tulee mitäänsanomatonta valmiiksipureskeltua mössönmössöä. Niinpä ihastuttaa aina kun kuulee kappaleen, joka on syntynyt tekemisen hurmiossa ja innossa. Käärijän kappale on sellainen. Innostuin jopa äänestämään!

Mutta parasta ohjelman katsomisessa oli se, että löysin myös muuta minulle uutta musiikkia, esimerkiksi Portion Boys -bändin. Kunnon bilebändi, joka soitti ja lauloi hyvin, biisin teksti oli vähän naiivi omaan makuuni. Etsin youtubesta bändin ja katselin muutaman videon. Tykkäsin erityisesti Karjala takas ja Kyläbaari -nimisistä kappaleista.

Karjala takas -laulun sovinistinen, toksinen maailmankuva tuntui kovin raikkaalta! Nimenomaan raikkaalta! Olen niin kyllästynyt tähän piiperrykseen, missä kaikki suuttuvat ja loukkaantuvat ja cancelloivat ja keksivät uusia sääntöjä ja normeja. Vanhoja kirjoja kirjoitetaan uudestaan. Suhtaudutaan yksinoikeudella omaan kulttuuriperimään, vaikka koko ihmiskunnan kehittyminen on ollut sen ansiota että vaikutteita on saatu muilta, ja niitä on otettu omaan käyttöön. Mutta kun tämä on Minun kansallispukuni, sinä et saa sitä päällesi pukea! Intiaanipäähineitä saavat pitää vain intiaanit. Neljäntuulenhattua vain saamelaiset. En ihan älyä, miksi? Saadaanhan me pitää farkkujakin tai buutseja tai maihareita. No nyt kadotin alkuperäisen ajatukseni. Lähti vähän keulimaan, kun innostuin aiheesta.

On raikas tuulahdus kun näkee/kuulee toisenlaista. Itsetuntoisia ihmisiä, jotka osaavat nauraa toisilleen ja itselleen. Portion Boys tyypit ovat sellaisia. On hieno, arvokas ominaisuus osata nauraa itselleen, sellainen taito loukkaantujilta puuttuu. Meidän pitäisi pitää yllä ja edistää itselle nauramisen taitoa. Se on mielestäni jopa suomalaisen demokratian kovaa ydintä. Huumorilla olemme selvinneet monesta tukalasta paikasta. Itseironia tekee meistä myös tasa-arvoisia. Kaikki ovat huumorin kohteita, siltä ei säästy kukaan. Voidaan nauraa miehille, naisille, ruotsinkielisille, vanhoille, nuorille, laihoille, lihaville, snobeille, junteille, saamelaisille, helsinkiläisille, kaupunkilaisille, maalaisille, uskovaisille, ateistille. (Olen muuten kuullut sanottavan että ranskalaiset naiset eivät osaa nauraa itselleen, en tiedä pitääkö paikkansa. Onko ranskalaisia naiskoomikkoja olemassa, ei tule mieleen.)

Loukkaaminen ei ole kiinni yksittäisistä sanoista. Sanoja hävittämällä emme pääse loukkaamisesta emmekä voi muuttaa pahoja tekoja, joita on tehty aiemmin. Ihmiskunnan historia ei siitä paremmaksi muutu, että sitä jälkikäteen muokataan meidän nykyisille arvoille sopivaksi. Jopa kehun voi sanoa sarkastisesti ja loukkaavasti. Kyse on siitä, miten sanotaan. Tytöttely voi olla hellyttävää ja kivaa ja ihanaa, tai se voidaan sanoa loukkaamismielessä. Minä kutsun itseäni kotioloissa Pikku-Minnaksi, tytöttelen itseäni. Ja samaa hellittelynimeä lähimmäiseni käyttävät myös minusta.

Ehkä vielä näemme senkin ajan että tämä sensurointi ja cancel-suuntaus jää taakse. Joku uskaltaa nousta ensimmäisenä ylös seisomaan ja sanoa että hei minä olen muuten vanha homo neekeri ja ylpeä siitä! Ja muut vastaavat että aijaa, no mitä siitä, onhan me se tiedetty.

Tuli mieleen vanha Steve Martin -elokuva. Sekin on varmaan jo sensuroitu ja kielletty. En muista elokuvan nimeä, mutta se alkaa kohtauksella Amerikan etelävaltiosta. Tummaihoinen perhe istuu verannallaan kesäiltana kiikkustuoleissaan musisoimassa. Kaikki laulavat ja taputtavat käsiään, on hyvä meininki. Steve Martin esittää pereheeseen adptoitua valkoihoista poikaa, joka ei tajua olevansa erilainen. Hän yrittää taputtaa mukana, mutta ei saa tahdista kiinni, taputtaa aina väärään aikaan. Hänellä ei ole musiikki veressä kuten adptioperheellä. Kertojaääni sanoo: ” I was born as a negro child…”. Mielestäni elokuvan alku oli nerokas, siksi se on jäänyt mieleenkin. Sitä miten tarina siitä eteni, sitä en muista ja ehkä sillä ei ole väliäkään.

ps. Sen verran paljon innostuin Portion Boysta että ostin liput kesäfestareille, missä he esiintyvät. Ja Erika Vikman! Kaksi kärpästä yhdellä kertaa.

Kankaanpainokurssilla

En olekaan pitkään aikaan ollut kurssilla. Olen oikea vanha, kunnon kurssiaktiivi! Tykkään erilaisista lyhyistä kädentaitokursseista. Olen ollut mm. lasihimmelikurssilla, savenvalanta- ja keramiikkakursseilla ja ikebana-kurssilla.

Nyt olen palannut kurssille, oikealle täsmäkurssille, halusin pöytäliinan, missä on painokuviona miehen ja minun etunimien kirjaimet vastakkain. Samanlaisella kuviolla meillä on keraamiset lautaset. Nyt tekeillä on pöytäliina.

Kurssi pidetään Espoon aikuislukiossa ja se kestää vain kaksi kertaa + viikonlopun. Ensimmäinen kerta on nyt käytynä. Vapise Maija Isola, täältä tulee mrs middleage, ja uudet upeat painokuosit!

Mutta olipa haastetehtävä löytää perille. Voi hyvä tavaton sentään! Olen kerran aikaisemmin käynyt Ainoassa, ostoskeskuksessa Tapiolassa, jo se itsessään on uuvuttavan vaikea, hyvä kun löytää itsensä ulos. Kaiken lisäksi ulkona on massiivinen rakennustyömaa, jonka toisella puolella opisto sijaitsee. Google Maps ehdotti pitkää kiertoreittiä opistolle. HSL näytti että olisi suorempikin reitti, mutta en ymmärtänyt, miten ja missä se menisi? Jonkinlainen käytävä? Maan allako, joku tunneli vai mikä?

Myöhästyin kymmenen minuuttia. Kysyin reittiä useammalta vastaantulijalta. Sain kaikilta ystävällisiä neuvoja, mutta ne eivät johtaneet oikeaan, kunnes viimein tuli nuoripari, joka osasi neuvoa kummajaiskäytävään, joka mutkitteli rakennustyömaan yläpuolella ja jota kautta pääsi toiselle puolelle. Missään en nähnyt tienviittoja Omniaan. Viittoja oli kyllä monelaisiin paikannimiin, mutta jos Tapiolan aukio tai Sammonkäytävä ei sano sinulle mitään, ei niistä ole apua.

Ihmetyttää. Tuntuu siltä kuin paikat suunniteltaisiin aina vain heille, jotka siellä asuvat ja tuntevat kuin omat taskunsa. Samanlainen kokemus oli, kun joku aika sitten labrakokeet oli määrätty otettavaksi Kalasataman uudessa hyvinvointilaitoksessa. Sinne oli varsin kätevä mennä metrolla, mutta aikaa kului tuplasti enemmän itse paikan löytämiseen ja Redin läpi kulkemiseen. Kun tulet metrosta ylös ostariin, et tajua missä kerroksessa olet. Pitääkö mennä ylös vai alas päästäkseen katutasoon. Tällaiset perusasiat pitäisi olla itsestäänselvästi merkitty ja opastettu. Säälin kauppojen myyjiä, jotka joutunevat vastaamaan useamman kerran päivässä samoihin paikannuskysymyksiin. Luulisi että menee hermot eksyneisiin asiakkaisiin. Eikä sekään ole kiva, jos myöhästyy vastaanotolta, koska on eksynyt, vaikka on varannut runsaasti aikaa löytääkseen perille.

Sadussa lapset ottivat metsään lankakerän ja rullasivat sen auki löytääkseen takaisin. Takaisin on helpompi löytää. Mutta miten löytää perille? Meilahden sairaaloissa lattioihin on maalattu erivärisiä viivoja. Seuraamalla oikean väristä viivaa löytää perille. Toimii vähän lankakerän tapaan. Ehkä tulevaisuudessa apunamme on jonkinlaiset opasrobotit, jotka johdattavat perille eksyneen. Metroasemalla olisi rivissä opasrobotteja valmiina palvelemaan. Kerrot vain sille, minne olet menossa ja kävelet sitten robotin perässä. Oikeastaan odotan robottiaikaa. Kotona olisi kiva sellainen robotti, joka toisi aamukahvit ja lehden sänkyyn. Onhan minulla kyllä mies sitä varten, mutta kun hän nukkuu yleensä pidempään. Joten minä olen aamiaisrobottihommissa meillä.

Ketä äänestäisi?

Eduskuntavaalit lähestyvät. Ensi kertaa elämässäni minulla ei ole hajuakaan mitä puoluetta äänestän, saati että ketä. Olen aina äänestänyt. Ei ole kertaakaan jäänyt väliin. Ja kyllä nytkin äänestän, mutta ketä? Mikään puolue ei ihan täysin istu omaan ajatteluuni ja maailmankuvaani. Lähestyn asiaa negaation kautta. Listaan puolueet oikealta vasemmalle. Saa ihan vapaasti suuttua ja loukkaantua. Tämä on vain minun tuntemukseni.

Liike Nyt: en halua äänestää perhettä, haluan äänestää aatetta.

Perussuomalaiset: pelkään puolueen sisällä toimivia fasistisia ääriliikkeitä ja epämääräisiä rikollistaustaisia ehdokkaita. Liian riidanhaluinen.

Kristillisdemokraatit: edustaa uskonnollisia kristillisiä ääriliikkeitä, ei evl.lutia. Ylipäätään en pidä uskonnon ja politiikan sekoittamisesta keskenään, vaikka sen suon että päättäjille ruokoillaan viisautta tehdä oikeita päätöksiä.

Kokoomus: ajattelee vain rahaa ja ajaa vain menestyvien asioita. Kokoomuksen Suomi sijaitsee Westendissä, muuta Suomea ei ole , paitsi Lapissa voi käydä lomalla.

Keskusta: ei uudistu, ei halua ymmärtää että maailma ei pysy samanlaisena on pakko muuttua ja joskus hylätä vanha, haluaa hakata kaikki metsät. Pitäisi positioida puolueena maltilliseksi oikeistoksi, mutta positioi itsensä maaseutupuolueeksi ja kaikki ihmiset eivät ole joko tai, on myös sekä että ihmisiä. Minä olen sekä että ihminen tai maalainen kaupungissa. Matti Vanhasta ihalen: ei provosoidu, ajattelee kokonaisuutta, mielentyyneys, selkeys, valtiomies. Mutta hänhän on jo vetäytynyt, eikä edes olisi ehdokkaana omassa vaalipiirissäni.

Vihreät: haluaa hakata kaikki puut Helsingistä ja rakentaa joka paikan täyteen, mieluiten pilvenpiirtäjiä ja pyöräteitä. Jos Kokoomuksen Suomi on Westend, vihreiden Suomi on Punavuori tai Käpylä/Kumpula. Haluaa lisää kaupunkia kaupunkiin ja kaikki kaupunkiin.

SDP: olen tippunut kärryiltä mitä puolue edustaa paitsi Sanna Marinia. Oli aiemmin ammattiyhdistysihmisten puolue. Yksihenkilöpuolue. Missä muut ovat?

Vasemmistoliitto: sama kuin edellinen eli mitä edustaa? Ihailen kyllä Li Anderssonia ja Anna Kontulaa, molemmat ovat selkeäsanaisia, jämptejä, pelottomia naisia, ihan priimatavaraa, mutta olen suku- ja perhetaustaltani oikeistolainen, olisi iso hyppy minulle jos äänestäisin puoluetta vasemmalta. Toisaalta miksi itsensä pitäisi asfaltoida puoluekartan jonnekin kohtaan? Kyseiset ihalemani naiset eivät ole ehdokkaina omassa vaalipiirissäni, joten heitä en voi äänestää.

Nyt unohtui RKP, ehkä siksi kun en ole ruotsinkielinen. Kerran nuorena olen kyllä äänestänyt RKP:täkin, muistaakseni. Sympatiseeraan RKP: n liberaalia ja suvaitsevaista fiilistä, mutta onko se vähän liiankin ”kaikki käy meille kunhan kaikilla on kivaa ja diskuteerataan”-puolue. Sitä paitsi en kannata pakkoruotsia. Kielten opiskelu on tärkeää, monien kielten opiskelu, mutta onko sen oltava Ruotsi? Tarvitaan kiinan kielen osaavia, venäjää puhuvia, ei varmaan olisi pahitteeksi osata arabiaa. Kauppa käy sitä paremmin, mitä paremmin osaa ja ymmärtää vastapuolen puhetta. Ja ”vihollisienkin” kieltä on hyvä osata.

Tässä sitä nyt ollaan. Olen maalannut itseni poliittiseen nurkkaan.

Onko Käärijä ehdokkaana? Äänestän sitä.

Suomi – douze point!

Miltä tuntuisi lähteä Helsingistä päivystykseen Tampereelle?

Oltiin alkuvuodesta Pohjoisessa. Ennen paluumatkaa junalla päätettiin käydä syömässä vähän suolaista. Lumisen maiseman keskellä oli kivannäköinen vanha kahvilaksi muutettu talo. Sinne siis. Sisällä meitä odotti väsynyt kahvilanpitäjä oikea käsi paketissa. Rouva kertoi edellisen yön tapahtumista. Oli talvimyrsky, mutta koira tahtoi pihalle. Hän avasi koiralle oven, ja ovi läiskähti kiinni hänen kädelleen. Piti lähteä päivystykseen. Kahden ja puolen tunnin ajomatkan päähän. Pelkkine ajoineen viiden tunnin reissu, päälle jonotukset perillä. Sama matka kuin Helsingistä Tampereelle, tosin tie on huonompi, ei mikään monikaistainen moottoritie.

Suolaisen valinta oli meille varsin helppo, vaihtoehtoja oli verrattaen vähän. Käsi kipeänä rouva ei ollut pystynyt leipomuksia valmistamaan. Teki mieli sanoa, että laita nyt hyvä ihminen lappu luukulle ja mene nukkumaan.

Samalla reissulla tapasimme paikallisen onnellisen nuoren naisen, joka oli viimeisillään raskaana. Hän pohti, milloin pitäisi lähteä kohti Rovaniemeä. Matkaa synnyttämään oli samaiset kaksi ja puoli tuntia. Hän kertoi että monet hankkivat synnyttämistä varten air-bnb -asunnon. Muuttavat sinne asumaan ja odottamaan synnytyksen alkamista. Joka vuosi vähintään yksi vauva syntyy silti autoon. Mutta ei väliaikainen Rovaniemelle muuttokaan helppo ratkaisu ole. Menetkö sinne yksin odottelemaan jos miehellä on kotipaikkakunnalla työ, eikä pääse mukaan. Ja jos päätät että et muuta Rovaniemelle, minkälaisen autokuskiringin itsellesi järjestät mahdollista synnytyslaitoskyyditystä varten? Kuka on 24h/7vrk lähtövalmiina monen tunnin synnytysmatkalle, kun riskinä on että kuskin lisäksi voi joutua kätilön tehtäviin? Siinä kannattaa youtubista synnyttämisasiaa opiskella etukäteen.

Sellaisia haasteita Pohjoisessa. Mutta ei se ole helppoa täällä ruuhka-Suomessakaan. Appi joutui toissa viikolla sairaalaan. Ikää kohta 90-v ja nyt iski yhtä aikaa korona ja haimatulehdus. Viikon miestä pidettiin sairaalassa, mutta kun viikonloppu koitti, piuhat irroitettiin ja sorsa tyhjennettiin, laitettiin kotiin. Edes kengät eivät mahtuneet jalkaan. Lähiomaiset googlasivat tietoa taudin hoidosta ja muodostivat ympärivuorokautisen hoitoringin. Näin selvittiin viikonlopusta, maanantaina tuli taas lähtö lasarettiin.

Joka kerta kun ajaa ohi Meilahden sairaala-alueen, se on kasvanut. Uusi valkoinen pömpeli on ilmestynyt kuin korvasieni hakkuualueelle keväällä. Ja tien toiselle puolelle nousee lisää uusia sairaalarakennuksia. Sisällä taitaa kumista tyhjyys, kun hoitajia ja lääkäreitä ei riitä. Ei ainakaan suomea puhuvia ja ymmärtäviä. Välillä sitä huomaa miettivänsä, että onpa onnekasta sitten joskus 20-30 vuoden päästä, kun ollaan päästy eroon suurista ikäluokista, kun ne on kaikki hoidettu ja haudattu. Väkeä on paljonpaljon vähemmän. On varmaan lekoisat olot sairastella ja kuolla sitten. Riittää paikkoja ja hoitajia kun hoidettavia on vähän. Sairasta sarkasmia tai sarkasmia sairauksilla. Kannattaa yrittää pysyä terveenä.

Kehonrakennusta

Tuli taas taukoa tänne kirjoittamisessa, koska piti kirjoittaa yksi pakina, mistä maksetaan sekä kirjoituskerhon teksti, mihin jäin jumiin aihevalinnasta johtuen. Aiheena oli keho ja fyysisyys. Päässä löi tyhjää. Ainoa mikä tuli mieleen oli se että vanhemmiten nautinnot keskittyvät suuhun ja peräsuoleen. Eli kaikki on hyvin kun suoli toimii ja suussa vielä maistuu suklaa. Ja että lopullinen metamorfoosi lienee muuntuminen jonkinlaiseksi Muumimammaksi, jolla ei ole suolta eikä suuta. Ymmärrettävästi näistä kammottavista ajatuksista ja lähtökohdista en saanut juttua syntymään. Kunnes vihdoin tänä aamuna sain tekstin harsittua kasaan. Laitan sen tähän teille ”nautittavaksi”. Eli tässä teksti aiheena keho ja fyysisyys, nimesin sen Kehonrakennukseksi. Teksti kuvaa niitä huomioita, joita ikääntyminen on tuonut tullessaan.

————————-

Nostin jalat saunan lauteille – ne olivat äidin jalat.

Ensimmäinen harmaa tuli alapäähän. Kilautin kauhuissani kaverille. Värjäävätkö naiset nekin? Minä en kyllä värjää mitään!

Valitin alusvaatemyyjälle, miten pikkuhousuista oli tullut niin pieniä ymmärtämättä että vika ei ollut housuissa.

Ostin monet kauniit kengät. Meuhkasin miten huonoja kengät nykyään ovat, ennen oli paremmin, kunnes tajusin että vika ei ollut kengissä. 

Tajusin miksi vanhoilla naisilla on mukana istuintyyny kesäteatterissa.

Ymmärsin, miksi silkkinen kaulahuivi on keski-iän ylittäneen tärkein asuste. Ja joustava vyötärö vaatteen ehdoton edellytys.

Minua teititeltiin. Istumapaikkaa ei ole vielä tarjottu, kiitos nykynuorison, joka ei ole niin kohteliasta kuin ennen.

Luulin hymyilleeni kuvassa. Näytin Larin Paraskeelta.

”Mikä tuo on?” kysyi pieni poika ja painoi sormellaan ryppyä otsassani. 

”Meillä olisi rouvalle tarpeellisia anti-age hoitoja” sanoi kosmetologi. Vastasin että haluan näyttää terveeltä – en nuoremmalta. Vaihdoin kosmetologia.

”Rouvan kannatta pukeutua löysiin vaatteisiin” sanoi terveyskeskuslääkäri Muhammed.

Algorytmi syöttää somefeediin kuvia tanssivista eläkeläisistä ja tenatuotteista. Vielä hetki sitten se näytti steppaavia puumanmetsästäjiä ja skumppapulloja. Pelkään, milloin tilalle tulevat arkkuvaatteet ja hautakivet.

Kaksi vuotta sitten en käyttänyt mitään lääkkeitä. 56-vuotissyntymäpäivälahjaksi tilasin Buckinghamin palatsin verkkokaupasta tyyriin pillerirasian. Illalla laitan valmiiksi seuraavan päivän mikstuuran: kaksi vaaleanpunaista, neljä valkoista joista kaksi pyöreää, kaksi soikeaa, yhdestä puolikas ja joskus vaaleansininen.

Pyhä kolminaisuus tarkoittaa minulle nykyisin avaimia, puhelinta ja – mikä se kolmas nyt olikaan? No joku kolmesta kuitenkin jää aina kotiin.

Mitä seuraavaksi?

Älkää kertoko. 

Mietteitä 56. syntymäpäivien alla

Täytän tällä viikolla 56 vuotta. Ihan älytöntä. Hullua. En olisi voinut ikinä kuvitella itseäni tämän ikäisenä. Sisältä tuntuu tietenkin ihan samalta kuin aina ennenkin, sielu ei vanhene, mutta kroppa rapistuu. Ei voi mitään. Siihen sopeutuminen on vain yllättävän hidas prosessi.

Viime viikolla päätin yrittää viritellä lenkkeilyä uudelleen. Edellisistä lenkeistä on niin kauan että en enää muista. Ehkä viime keväänä, miltei vuosi sitten. Kesän 2022 alussa olin vielä hyvässä kunnossa. Onneksi. Sillä silloin teimme pojan kanssa matkan Lofooteille, ja tuli kivuttua korkealle, kunto riitti. Nyt jäisi ne kiipeilyt tekemättä. Loppukesästä kilpirauhanen laittoi kaasun pohjaan ja sitä vaivaa on siitä pitäen korjailtu. Nyt olo tuntui sen verran kohentuneelta, että ajattelin, josko kokeilisin lenkkeilyä. Teki mieli hikoilla.

Kolmena päivänä kävin lenkillä. Pieniä pyrähdyksiä vain. On aloitettava varovasti. Neljäntenä päivänä makasin sängyssä rättiväsyneenä. Sydän oli yhä lenkillä, ei rauhoittunut. Oli pakko aloittaa beetasalpaajan käyttö uudelleen, ja lopettaa juoksu. Miksi minun kaaliini ei mene, että en saa rehkiä? Pitää välttää sellaista, harrastaa hitaita lajeja.

Tilaisin syntymäpäivälahjaksi itselleni Buckinghamin palatsin verkkokaupasta kuningatar Elisabethin pillerirasian ja pyyhkeen. En malttanut odottaa syntymäpäivään asti, avasin paketin heti kun lähetti oli sen eteiseen jättänyt. Oi kun se on kaunis! Pillerirasiaan on maalattu samanlaisia kukkia kuin kuningattaren arkkukukissa oli, ja sisälle on kirjailtu prinssi Charlesin muistosanat äidilleen: ”May flight of Angels sing thee to thy rest”. Vähän vanhahtavaa kieltä, en ihan ymmärrä thee ja thy, mutta kaiketi siinä toivotaan enkelien laulavan kun matkaa lepoon. Asettelin rasiaan pillerit seuraavaa päivää varten, sen seitsemän sorttia, ja kylläpä ne näyttivät kauniilta, kuin karkeilta. On vaaleanpunaisia, sinisiä ja valkoisia pillereitä.

Veljeni kuoli neljä vuotta sitten juuri tämän ikäisenä, 56 vuotiaana. Viime päivinä olen miettinyt häntä paljon, on ollut ikävä. Hänen kuolemansa jälkeen en ole käynyt siellä lapsuuden kotikylässä. Ensi kesänä on aikomus mennä. Huomaan että minua jännittää mennä sinne. Pelkään omia reaktioitani, muistojen aktivoitumista. Sitä hautariviä, missä ovat isovanhempani, vanhempani ja veli, ja niiden jatkona paikka minullekin. Beetasalpaajan ansioista korvissa ei enää tykytä sydän, mutta siellä soi Georg Ots: ”Aika pois paljonkin vie. Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan käy huomispäivän tie.”

Hyvää ystävänpäivää sinulle tuntematon

Käyn nykyään harvakseltaan kampaajalla, parin kuukauden välein. Edellinen kerta oli juuri ennen joulua, nyt käynti osui ystävänpäiväksi. Harvatahtiseen käyntiin on hyvä syy: käyn mieluummin harvemmin ja kalliimmin kuin useammin ja halvemmin. Otan aina ns. energiahiustenleikkuun. Palvelun nimi on hieman harhaanjohtava. Osuvampi nimi olisi Rauhoittava hemmotteluhoito. Sessio kestää puolitoista tuntia ja alkaa pään ja hartioiden hieronnalla. Yleensä valitsen tuoksuksi laventeliöljyn, se lisää rauhoittavaa vaikutusta. Kaiken ihanuuden lisäksi hoito tehdään omassa, sille varatussa tilassa, missä ei ole muita asiakkaita, joten siellä on täysi hiljaisuus. Ah, miten ihanaa. Käsittelyn jälkeen olo on kuin taivaassa käyneellä.

Olin juuri maksamassa kampaamokäyntiä, kun katsoin liiketilan ikkunasta ulos. Ostoskeskuksen sisäpihalla kuljeskeli päämäärättömästi nuori reppana. Tai ei hän päämäärätön ollut, etsi jotakin, keneltä pyytää rahaa. Niinpä ei ollut suuri yllätys, kun törmäsin poikaan viereisen kahvilan ovella. Olin ajatellut ostaa sieltä itselleni take away kahvin nautittavaksi bussiin kotimatkaa varten. ”Voitko antaa minulle euron, niin saisin energiajuoman”, poika kysyi. ”Tottakai!” vastasin iloisesti niin kuin olisin tavannut vanhan ystävän. Ajattelin että heille varmaan ollaan yleensä tylyjä ja typeitä. ”Se on kyllä tosi epäterveellistä”, jatkoin. Teki mieli sanoa että osta mieluuummin vaikka olut, se on sentään tehty viljasta, eikä ole pelkkä kemiallisten aineiden makea sotku, mutta en viitsinyt sanoa mitään, terveysvalistus ei ehkä ollut se, minkä tarpeessa poika oli.

Kaivon käsilaukusta kolikkokukkaron. Siellä olikin jokunen euro, kaadoin ne kaikki pojan kouraan ja sanoin, ota vaan nämä kaikki. ”Hyvää ystävänpäivää”, sanoin. ”Hyvää ystävänpäivää” poika vastasi.

Outo olo rautakaupassa

Kävin Lanternan Askossa ostamassa tyynynsuojia. Parkkipaikalla tuli mieleen että viereisestä K-raudasta saattaisi löytyä tuhkaämpäri. Sellainen kannellinen, mihin kaminan tuhkat voi tyhjentää. Sinne siis.

Jäin ihmettelemään grillitarvikeosaston laajuutta. Kylläpä on ulkoruuanlaittoon vaikka mitä härpäkkeitä tarjolla!

Ajatella, aikojen alussa luolaihminen laittoi aina ruokansa ulkona nuotiolla. Sitten kehitys kehittyi, lopulta saimme täysinvarustellut keittiöt sisätiloihin juoksevalla vedellä – jopa lämpimällä vedellä! – tulikuumaa vettä lorisee kun vain hanasta kääntää, liesi lämpenee nappia painamalla, on mikroaaltouunia, kahvinkeitintä, leivänpaahdinta yms. Mitä tekee ihminen? Haluaa takaisin ulos laittamaan ruokaa. Mutta tietenkin täysin varusteltuna. Ulkokeittiöt ovat parimetrisiä lentokoneohjaamoja ja grillaaja jonkin sortin ruuanlaiton sankarihahmo aseenaan grillipihdit.

Siellä Lanternan K-raudassa minulle tuli kummallinen olo. Tajusin että olin samaisessa paikassa miltei tasan neljä vuotta sitten, kun puhelin soi. Kolmesta veljestäni keskimmäinen soitti pahat uutiset: nuorimmainen veljistä oli ollut jo jonkin aikaa sairaalassa, nyt lääkäri oli sanonut että kyse on päivistä, ehkä vain tunneista. Lähdin saman tien ajamaan 400 kilometriä veljen luo. Veli oli juuri täyttänyt 56-vuotta. Minä täytän parin viikon päästä 56-vuotta.

Mies aina vitsailee innolleni käydä rautakaupoissa. Ne ovat suosikkikauppojani. Kerran ostin jopa kaikki joululahjat rautakaupasta. Tällä kertaa rautakaupasta tuli hetkeksi mystinen paikka. Jonkinlainen yhteys menneisyyteen, edesmenneisiin. En löytänyt tuhkaämpäriä, tuhkaksi moni vainajakin nykyisin päätyy. Tyhjin käsin lähdin K-raudasta. Tyhjin käsin lähdetään jonakin päivänä täältä jokainen.

Olipa outo olo Lanternan K-raudassa. Ei paha, mutta vähän pyhä.

Kaksi pientä kohtausta

Yöjuna pohjoiseen. Ikkunoiden takana livahtaa talvinen Suomi-maisema. Spagetti carbonara ja piccolopullo syrah-punaviiniä Vr-kanta-asiakashintaan takaavat hyvät unet kahden hengen makuuhytissä, jonka petien lakanat on käsitelty palamisenestoaineella niin koviksi että rikkovat ihon. Oranssi lavuaari hytin nurkassa näyttää 70-luvun perintöesineeltä. Kuinkahan moni mies on käyttänyt lavuaaria pisuaarina? En halua tietää.

Ravintolavaunun vastapäisessä pöydässä istuu vanha pariskunta. Harmaat muuttuneet jo valkoisiksi. Näen heissä meidät tulevaisuudessa. Heilläkin pöydällä syrahit ja pohjapiirros. Kuulen rouvan puheen, kuulen siinä itseni. Nainen piirtää kynällä pohjapiirrokseen, selittää innostuneesti: ”Tänne hylly, sinne voi laittaa jotakin pieniä, nättejä juttuja. Sohva tähän. Täältä tulee valo kauniisti.” En kuule miehen ääntä. Sanooko hän mitään? Ei se ole oleellista. Ei hänellä kuulu ollakaan vuorosanoja tässä keskustelussa. Kuuluu kuunnella, nyökätä hyväksyvästi, myötäillä. Niin se heillä menee, meillä menee. Nainen on terve niin kauan kuin sisustaa. 

—————

Kotikadulla, juuri samalla kohtaa – yhtäaikaa kauan sitten ja hetki sitten – otin valokuvan pienestä pojasta, jolla oli suhteettoman iso reppu ja joka lähti ensimmäiseen koulupäiväänsä. Vierellä kulki isompana isä. Silloin puissa oli lehdet, kesä vielä. Tennarit jalassa. Innostusta ilmassa. Nyt samassa kuvassa on isommaksi venähtänyt poika, vierellä pienemmäksi muuttunut isä, joka nilkuttaa rikkimennyttä jalkaansa. Pojan reppu on nytkin iso, mutta mittasuhteiltaan sopiva. Repussa on maastokuvio, niin kuin pojan puvussakin. Jalassa mustat maihinnousukengät. Pieni Suomen lippu olkavarressa. 

Minä kuljen takana – laahuksena – silloin ja nyt. Otan salaa asetelmaltaan samanlaisen kuvan. Salaa pyyhin silmäkulmaani. Päivä on harmaa ja synkkä. Lannistusta ilmassa. Mitäpä minä muuta voin kuin laahuksena takana kulkea, mielessäni siunausta pyytää pienelle pojalle, isolle pojalle, tälle maalle, maailmalle.

Tammikuu, talviunikuukausi

Tammikuu on kyllä mahdottoman pitkä kuukausi! Paljon muita pidempi. Jotkut kuukaudet livahtavat. Nopeimpia on toukokuu ja elokuu. Silloin aika juoksee, nyt matelee. Eihän se tietenkään haittaa. Hyvä vain kun aika menee hitaasti, sitä on sitten enemmän.

Tammikuun hitaus johtunee pimeydestä ja siitä että ei ole mitään mitä odottaa. Ei tarvitse valmistautua mihinkään. Eikös sekin ole vain hyvä asia, saa hetken hengähdyksen. Ehkä tammikuu pitäisi julistaa viralliseksi talviunikuukaudeksi, jolloin keskityttäisiin nukkumiseen ja lepoon, laitettaisiin moottori pienemmälle.

Nyt muistuikin mieleen hassu uni viime yöltä. Olin lääkärissä paitsi että lääkäri oli yksi tuttu pappi. Kysyin, mitä minun pitäisi tehdä korkealle verenpaineelle ja pitäisikö syödä beetasalpaajia. Lääkäri, ts.pappi, tutki tutkmustuloksia. Pahus kun olen unohtanut, minkälaisen lääkityksen hän minulle unessa määräsi. Uni taisi tulla siitä, että kävin juuri laboratoriossa tarkistuttamassa kilpirauhasarvot seuraavaa lääkärissäkäyntiä varten. Tuloksia tupsahteli perjantaina päivän mittaan tasaiseen tahtiin. Kaikki arvot olivat viiterajoissa! Olipa iloinen uutinen.

Tänään tosin tulee muutos omaan talviunilepoon, lähdemme yöjunalla Pohjoiseen. Mielenkiintoinen reissu tiedossa. Nuorena yksi tulevaisuuden toiveammateistani oli sisustussuunnittelija. Jostain syystä hylkäsin tämän ammatin, en edes pyrkinyt opiskelemaan sisustusalaa, en tiedä/muista miksi näin kävi. Sinänsä ei haittaa. En usko että se ammattina olisi ollutkaan minulle paras mahdollinen, koska olen persoonallinen sisustaja, tuskin pystyisin suunnittelemaan valko-harmaita ”avotakka”-sisustuksia. Nyt kuitenkin olen suunnitellut sisutuksen ja konseptin vuokrahuoneistolle. Täytyy mennä hoitamaan homma loppuun. Vähän jännittää nähdä lopputulos! Tai siis aika paljonkin.

Ryijyhommat jäävät nyt hetken tauolle. Se vähän harmittaa, olin niin hyvässä vauhdissa, kahta riviä vaille puolivälissä. Mutta ehdin kyllä tehdä ne kaksi riviä vielä tänään. Ryijyn tekeminen on mahdottoman mukavaa puuhaa, mutta huono puoli on tekeleen koko. Sitä ei voi pakata mukaan matkalle niin kuin kudinta.

Kirjoittelen reissulta jos ehdin. Voin kunpa näkyisi revontulia. En ole nähnyt koskaan! Voi tietenkin johtua siitä että aina nukun. Pitänee yrittää pysyä välillä hereillä. Googlattiin jo valmiiksi kaikki lähitienoon ruokapaikat ja niiden menut. Sisustuspuuhailun lisäksi päiväohjelmaan kuuluu reipas kävely ruokapaikkoihin. Aiotaan syödä rautua ja poronkäristystä. Murtsikkasuksetkin on pakattu mukaan, toivottavasti ehdin ja jaksan hiihtämään. Ja eihän sitä tarvitse mitään kokopäivän hiihtoretkeä lykkiä, voi hiihtää ihan pienestikin.

Palataan!

Viestejä menneisyydestä

Mies etsi kätköistään jotakin itselleen tärkeää ja löysi samalla pari minun kirjoittamaa lappusta. Ryppyiselle paperinpalaselle olen kirjoittanut 30. 3. 2009 näin: ”Minna R, sinun ei kannata lähteä matkoille. Pysy kotona. Muista tämä. Kaikella kunnioituksella, oma allekirjoitus.”

Muistan elävästi tuon tilanteen! Olimme perhelomalla Agadirissa Marokossa, poika oli 6-vuotias. Hotelliksi olimme valinneet hyvätasoisen all-inclusive paikan. Ajattelimme että se on helpointa lapsen kanssa. Ruokaa olisi tarjolla aina kun pikkuiselle tulee nälkä. Olimmeko peräti kaksi viikkoa, sitä en muista, mutta ikuisuudelta se tuntui! Hohhoijaa, ei mitään tekemistä. Päiväaktiviteetteihin kuului hyvännäköisen pojan vetämä joogantapainen jumppa altaan reunalla naisille. Miehille oli samanaikaisesti hyvännäköisen nuoren naisen johdolla dartsia. Hotellin käytävällä tuli säännöllisesti vastaan englantilaisnainen molemmissa käsissään drinkkilasit. Juomat sisältyivät hotellihintaan. Naisen olemus rähjääntyi päivien edetessä. Hotellin ulkopuolella ei ollut oikein mitään. Joku rantabulevardi, missä kävimme kävelyllä. Kovin kauaksi perheestä ei kannattanut livetä, muuten sai kintereilleen paikallisia miehiä ehdotuksineen. Kerran otimme taksin ja ajelimme läheiselle ostarille toteamaan että eipä siellä mitään meille ollut. Olin ikionnellinen, kun pääsin kotiin. Mitääntekemättömyys ja joutilaisuus sopivat erittäin huonosti minulle. Niinpä kirjoitin tuon lappusen lupaukseksi itselleni että lomamatkoille ei kannata lähteä. Sittemmin olen rajannut lomamatkan maksimipituudeksi kolme vuorokautta, niin kauan jaksan levätä.

Miehen arkistoista löytyi myös taidepostikortti. Mustavalkoisessa kuvassa nuori nainen on kuvattu takaa päin kädet ylhäällä yrittäen päästä ulos kaariholvista, mutta joku näkymätön estää häntä etenemästä. Kortin kuva kuvaa hyvin ahdistunutta tunnelmaa. Kortin tekstipuolelle olen kirjoittanut paksulla mustalla tussilla: ”Lauantaina 11.6.2005. Jos ikinä koskaan sanon lähteväni L:n kanssa kaksin Saarijärvelle, pyydän, että aikeeni evätään. Kaikki keinot ovat siinä sallittuja. Aikomus on huono, vaikka tarkoitus on hyvä. Voin mennä yksin tai perheen kera. Todistettavasti, oma allekirjoitus.”

Tämänkin tilanteen muistan. Olin ollut kaksivuotiaan kanssa kaksin vanhempieni luona Keski-Suomessa. Äidin Parkinson oli jo ollut diagnosoituna pari-kolme vuotta ja tauti näytti jo vaikuttavuutensa. Äitini ei jaksanut pienen pojan aiheuttamaa hälinää ja levottomuutta. Olin kuin kahden tulen välissä yrittäen pitää lasta häiritsemästä ja toisaalta auttaa omaa äitiäni. Eihän siitä mitään tullut. Jatkossa matkustin vanhempieni luokse yksin tai menimme sinne kaikki niin että mieheni keskittyi lapsiasiaan ja minä äitiini.

Vuotta aiemmin – 16.2.2004 – tilanne oli vielä ollut toinen. Olin silloin mummilassa pojan kanssa ja lähetin sieltä kortin miehelle Helsinkiin. Kortissa lukee: ”Terveisiä mummilasta! L:n mielestä mummilassa on paljon tavaroita. Niitä on kiva katsella. Tai sitten voi köllötellä oranssilla kukkatäkillä. Maito maistuu mummilassa yhtä hyvältä kuin kotona. Saarijärveksi äiti on äet. Sekös L:ää naurattaa. Terveisiä ja pusuja!” Kortin päiväys on myös isäni syntymäpäivä. Suvussa moni on syntynyt vesimiehen merkissä ja taisimmekin tuolloin viettää kaikille yhteistä vesimiesten syntymäpäivää. Minulla on jossakin kuva synttäreistä. Oli rattoisaa.

Mukava että tuollaiset lippulaput ovat tallessa. Ne vievät mukanaan muistoihin, jotka nyt tuntuvat tapahtuneen jossakin toisessa ajassa melkeinpä jollekin toiselle ihmiselle, niin kauan niistä on. Moni mainituista vesimiehistä jo kuollut. Eikä mummilaakaan enää ole. Tai on, mutta se on ehkä jonkun muun mummila, ja siellä tehdään joidenkin muiden muistoja. Omat uudet muistot syntyvät nyt täällä toisaalla.

Rauha maassa – ihan konkreettisesti. Miten pois hektisestä kaupunkitunnelmasta?

Stressi, uniongelmat ja kiire tuntuvat olevan nykyajan vitsauksia. Mediassa jaetaan ohjeita stressin välttämiseksi, varoitellaan pitkäkestoisen stressin vaaroista ja annetaan ohjeita mielenrauhan saavuttamiseksi.

Minäkin olen ollut unikoulussa. Ihan itse itselleni kehittämässä ja organisoimassa. Uniongelmat ovat vuosien myötä kroonistuneet. Saan kyllä hyvin unen päästä kiinni, vähän liiankin hyvin. Olen iltanukkuja ja aamuvirkku. Ongelmana on katkonainen yöuni. Herään monta kertaa yössä, ja jos aivot naksahtavat silloin päälle, unenpäästä uudelleen kiinni saaminen on vaikeaa. Silloin laitan korvanapit korviin ja alan kuunnella jotakin rauhallista puheohjelmaa tai podcastia ja nukahdan uudelleen. Huono tapa. Olen nyt vieroittanut itseni siitä. Luen sen sijaan kirjaa. Se vain toimii huonommin, valvon pidempään. Mutta olen joka tapauksessa jättänyt kuuntelun pois ja yrittänyt saada yöheräämiset kokonaan loppumaan. Mutta asian tahtominen ei yksin auta.

Koska olen ihmistyypiltäni nopeatempoinen ja sähäkkä, elääkseni terveellisesti ja tasapainoisesti minun kannattaa lisätä elämään rauhoittavia elementtejä, ei niinkään sykettä nostavia elämyksiä.

Ihmisillä on hyvin erilainen stressinsietokyky. Omani on huono. En yhtään tykkää siitä jos ”asiat ovat levällään”, hoitamattomia asioita on liikaa tai olen tilanteessa, missä en koe hallitsevani sitä. Verenpaineeni on koholla, enkä saa sitä alas.

Näitä omanapaisia ongelmia pohtiessa on myös tullut kiinnitetyksi huomiota ympäröivään yhteiskuntaan, ja siihen miten huonosti se tukee rauhoittumisen tarvetta. Päin vastoin. Tuntuu että yleisilmapiiri on sykettä nostattavaa. Valot ja äänimaailma on hektisyyttä korostavaa. Kaupoissa on ”innostavaa” taustamusiikkia. Liikennevalot ovat hektiset, niin kuin ne olisi ohjelmoitu ”mene nyt äkkiä siitä kadun yli äläkä vätystele” -moodille. Jopa radio- ja televisio-ohjelmat ovat hektisiä. Niin kuin kaikilla olisi koko ajan kiire ja siksi pitää puhua nopeasti ja tehdä nopeita leikkauksia. Keskusteluohjelmissa ei ehditä keskustella, ehditään vain sanoa oma mielipide.

Televisio-ohjelmien hektisyyteen kiinnitin huomiota, kun löysin Britboxilta Touch of Frost -nimisen vanhan sarjan. Olisikohan 80-luvun tuotantoa? Vaatteista päätellen ehkä niin. Kuvakokokin on neliö, eikä suorakaide niin kuin nyt modernien digitelevisioiden aikaan. Mutta sarjan kerronta! Ihanan rauhallista. Kuvissa viipyillään, ei ole kiire mihinkään. Niin rentouttavaa katseltavaa!

Jos ihminen tekee ensin päivän stressaavaa työtä, käy töiden jälkeen ruokaostoksilla stressaavissa kaupoissa, sukkuloi kotiin stressaavassa liikenteessä, ja viettää illan yrittäen rentoutua sohvalla katsoen hektisiä ohjelmia, joissa huudetaan ja meuhkataan, ei siinä ehkä rentoudu. Voi olla että liikuntasuorituskin tuo vain lisää stressaavia elementtejä elämään. Kovissa valoissa, musiikki lujaa, korkeasykkeinen jumppa täydessä jumppa- tai kuntosalissa voi olla vain yksi stressaava asia lisää elämään. Ehkä yksinäinen juoksulenkki luonnossa iltapimeässä voisi olla kokonaistilanteen kannalta parempi vaihtoehto.

Viikonloppulauantai vietetään ostoskeskuksessa, missä aistiärsykkeitä on enemmän kuin ämpäriin mahtuisi. Kuulutukset, taustamusiikit, feissarit, muut asiakkaat, tungos, osta sitä-ja-tätä, nyt on halpaa. Ei ihme että avantouinnin suosio on räjähtänyt. Se on rauhoittavaa ja toisenlaista.

Eli summa summarium; jos yhteiskunnallisesti ollaan huolestuneita ihmisten stressaantumisesta ja sen mukanaan tuomista negatiivisista ilmiöistä kuten sairauksista, liikenneraivosta, mielenterveysonglemien lisääntymisestä, koulupudokkaista, irtisanoutumisista, syrjäytymisistä, burn-outeista ja muista, olisiko syytä katsoa peliin myös yhteiskuntana? Tukeeko elinympäristö rauhoittumista? Miten sitä voisi lisätä joka tasolla? Päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla, liikenteessä, kaupoissa, harrastuksissa, odotussaleissa. Miksi yleistunnelma on juuri päinvastainen, sykettä ja ”kiihkoa” nostattavaa? Pientä parannusta näen jo, monet pikkuputiikit laittavat kynttilälyhdyn palamaan oven pieleen kadulle. Eikö jo se luo rauhoittavaa tunnelmaa? Olisiko mielyttävämpi odotella vuoroaan lääkäriasemalla tai hammaslääkärissä, jos odotussalin tunnelmaan olisi lisätty rauhoittavia elementtejä valoin ja äänimaailmalla. Vaikka linnunlaulua tai puronsolinaa tai takkatulen ritinää televisioon.

Ja sähköautot, ne ovat onneksi hiljaisia! Ehkä niiden myötä kaupunkien äänimaailma hiljenee. Vielä kun saataisiin harrikoihin ja muihin kovaäänisiin moottoripyöriin sähköt. Loppuisi niiden kesäaikainen pörinä. Entä kovaääninen kälätys busseissa, raitiovaunuissa ja junissa. Joku kirjoittikin yleisöosastossa että juniin pitäisi saada omat mökävaunut, mihin kälättäjät voisi laittaa, niin että muut vaunut olisivat hiljaisia, jos haluaa tehdä keskittymistä vaativia töitä tai nukkua.

Ps. Tätä kirjoittaessa taustahälynä on ollut porakoneen ääni. Jossakin ylemmissä kerroksissa tehdään remonttia, ja poran ääni resonoi talon rakenteissa.

Ulkoilmaihmisestä sisäilmaihmiseksi

Olen aina kategorisoinut itseni aktiiviseksi ulkoilmaihmiseksi. Tykkään kaikenlaisesta ulkona tapahtuvasta: puuhastelusta pihamaalla, luonnossa liikkumisesta tai ihan vain sauvakävelystä lähipuistossa tai rannoilla. Murtomaahiihto on ihanaa! Heti kun lumi sataa maahan kaivan sukset esiin, ja lähden lykkimään. Joka päivä pitää ulkoilla, luulen tulevani hulluksi ilman raitista ilmaa. Nyt olen kuitenkin löytänyt itsestäni uusia puolia eli sisäilmaihmisen!

Kaikki alkoi alkuvuoden flunssasta. Siinä meni reilu viikko. Sitten saapui ryijypaketti ja sateet. Sää on ulkona näyttänyt harmaalta ja vetiseltä. Kaunis, valkoinen talvi katosi. Tilalle tuli mörkö.

Vedin verhot ikkunoiden eteen, sytytin kynttilän ja takan. Tästä pitää kertoa että kun takkapuut alkoivat käydä vähiin, huomasin taloyhtiön jätekatoksen luona – siinä mihin oli jätetty joulukuuset – pienen jätelavan, ehkä noin neljäsosan kokoisen tavallisesta kuution kokoisesta lavasta. Roudasin lavan sisälle, kuivattelin kylpyhuoneessa, pienin palasiksi vasaralla – sahaa meillä ei kaupungissa ole, pieni kirves ostettiin klapien pilkkomiseen – ja poltin takassa. Iloisesti räiskyi. Hetken jo harkitsin, pitäisikö joulukuuset käydä myös pilkkomassa takkapuiksi, mutta en sentään siihen puuhaan ryhtynyt.

Tuli, verhot kiinni, kynttilä ja radiosta jotakin rauhallista puheohjelmaa tai youtubesta barokkimusiikkia. Siinä sopiva taustahäly ryijyn ompelulle. Ei yhtään haitannut sää ulkona, eikä mikään. En edes kaivannut ulkoilua, d-vitamiiniannosta lisäsin. Tuskin siitä nyt ihmiselle mitään haittaa on jos vaikka yhden kuukauden vuodesta on sisällä? Voihan sitä sitä paitsi jumpata ja venytellä. Ei tarvitse olla täysin liikkumatta. Huomaan kyllä farkkujen alkaneen vähän kiristää. Pahuksen laskiaispullat!

Lempinimi ”Rönsy”

Minulla on ollut elämäni aikana monia hauskoja lempinimiä. Lapsena olin partiossa ja meidän ryhmämme nimi oli Kääpiöt, Lumikki ja seitsemän pientä kääpiötä sadun mukaan. Jokaisella seitsemällä jäsenellä oli oma kääpiönimi. Minä sain nimekseni Jörö. Se sopi minulle hienosti, koska olin ihmisenä kaikkea muuta kuin jörö. Juuri epäsopivuutensa takia nimi tuntui istuvan kuin hansikas. Pidin siitä kovasti.

Kun poika oli pieni, hän keksi minulle lempinimen Pöräys. Sekin tuntui ja tuntuu edelleen omalta ja identiteettiin istuvalta.

Eilen keksin sattumalta itse itselleni lempinimen: Rönsy. Juttuni tahtovat aina vähän rönsyillä, ne eivät pysy kasassa tai pysyvät ihmeen kaupalla, ja tilanteet johtavat toiseen, rönsyilevät. Lisäksi tässä nimessä on yhtymäkohtia sukunimeeni.

Olen nyt siis Jörö Pöräys Rönsy.

Ryijyasiaa: Tänään alkaa kolmas päivä ryijypuuhissa. Vielä ei into laantunut, päinvastoin! Tosin olen myös joutunut kantapään kautta oppimaan asioita eli ei kannata yrittää nopeuttaa puuhaa tekemällä joitakin värejä etukäteen, pitää pysytellä rivi kerrallaan -taktiikassa, muuten tulee virheitä, on jo tullut. Yritin nopeuttaa, jouduinkin purkamaan eli nopeutus olikin hidastus.

Ryijypuuha vaatii yllättävän paljon tilaa. Nyt joka paikassa on lankavyyhtejä ja muuta tarpeistoa. Yksi pöytä on kokonaan varattu ryijyn tekemiselle, ja yleisnäkymä olohuoneessa on varsin ryijysekasortoinen. Olisi mahtavaa jos olisi oma työhuone. Siellä tavarat voisivat olla ihan rauhassa hujanhajan, ja koti pysyisi muuten siistinä ja järjestyksessä. Salaa rupesin haaveilemaan pojan huoneen valtaamisesta omaksi työhuoneeksi. Ehkä se jonakin päivänä lähivuosina voisikin olla mahdollista. Se olisi ihanaa! Rönsyilen itseni sinne.

Etukäteen mietitytti, mitenkä uusi elämänvaihe kaksin miehen kanssa alkaa sujumaan. Osaammeko olla enää vain kaksin? Edes kissaa ei enää ole. Nyt tätä uutta elämäntilannetta on takana puolitoista viikkoa, ja voin todeta että huoli oli turha, on ollut ihanaa! On syöty pakastinta tyhjäksi, ruokaa ei ole juuri laitettu, mitä nyt kaurapuuroa iltapalaksi keitetty. Ja mäkimiesten superruokaa: siihen tulee nuudelia, raejuustoa, hernemaissipaprikaa ja tonnikalaa. Jääkaappi on kivan tyhjä, siellä on vain se mitä tarvitsemme. Astianpesukone tarvitsee laittaa käyntiin vain kerran viikossa ja pyykkikonekin on pyörinyt harvakseltaan. Autokaan ei ole, poika meni sillä armeijaan, totesimme että ei me sitä tarvita. Elämä on yksinkertaista ja simppeliä hyvällä tavalla. Aamuisin luemme Hesarin sängyssä aamukahvit yöpöydällä ja kommentoimme lukemaamme, sellainen aamun uutiskatsaus. Sitten on vuorossa aamujumppa, mies tekee omaa treeniohjelmaansa, minulla omat vakioliikkeeni. Yleensä miehellä on jotakin läppärihommia, hän jää niitä tekemään, minä menen omiin puuhiini. Lounaalla tavataan. Elämä on hyvää. Toivottavasti saamme jakaa monta, tervettä yhteistä vuotta – ja että loppu on nopea ja kivuton.

Uusi harrastus, ryijyn ompelu

Vuoden vaihtuessa lähdetään harrastamaan. Kuntosalit ja jumpat täyttyvät. Minäkin päätin aloittaa uuden harrastuksen, vaikkakaan en liikunnallista. Ostin ryijypaketin.

Harkitsin asiaa pitkään, syksystä saakka. Arvelutti. Olen luonteeltani nopea ja lyhytjänteinen, olisiko ryijyn ompeleminen liian pitkäpiimäistä puuhaa luonteelleni? Toisaalta olin täysin kyllästynyt kutomiseen. Villapaitoja alkoi olla liikaa.

Lisäksi mietitytti ryijypaketin hinta, ne ovat varsin arvokkaita. Malli, jonka valitsin ”Kotipiha”, on pieni (70 x 80 cm), mutta hinta suuri, 471€. Mitä jos siitä ei tulekaan mitään ja rahat menevät hukkaan?

Eilen tarvikepaketti saapui postiin. Aloitin saman tien ryijyn ompelun. Luin ohjeet. En heti sisäistänyt kaikkea lukemaani, ja aloitin ryijyn ompelun alimmalta riviltä. Ei oikein onnistunut, loimilanka lähti purkautumaan, solmutkaan eivät meinanneet onnistua. Luin ohjeet uudestaan ja katsoin pari Youtube-videota. Tarkoitus oli jättää pohjakangasta alareunasta vapaaksi. Ompelu lähti sujumaan. En olisi millään malttanut lopettaa. Illalla nukkumaan mennessä ajattelin, onpa ihanaa, huomenna voin tehdä ryijyä koko päivän! Olen löytänyt uuden lempiharrastuksen!

Ryijyn ompelu on rauhoittavaa – se on juuri sitä mitä minä tarvitsen. Meditatiivista. Ja helppoa! Nyt puikot lentävät nurkkaan, tästedes ryijyjä! Jos ryijy onnistuu, tarkoitus on tehdä siitä iso tyyny. Valitsen taustakankaaksi jokin ryijyn väreihin sopivan kankaan ja vien ompelijalle, joka voi tehdä siitä ison tyynyn.

Äitini teki monta ryijyä, vieläpä varsin isoja. Nyt ymmärrän, miten valtavan iso työ niissä on ollut! Minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa missä ja milloin äiti ryijyjä ompeli. Oliko niin että hän teki ne kaikki ennen minun syntymääni? Niin sen on täytynyt olla. Joka tapauksessa meillä oli lapsuudenkodin seinällä monta äidin ompelemaa ryijyä, kunnes hän rupesi maalaamaan öljyväritauluja – silloin minä olin jo olemassa – ja seinät alkoivat täyttyä tauluilla. Äiti oli kyllä parempi ryijyntekijä kuin taulumaalari, ja siinä suhteessa omena on ihan puun juurella!

Olen myös ilmoittautunut kankaanpainantakurssille. Kurssi on lyhyt, pari kertaa + viikonloppu, ja menen sinne tietty agenda mielessäni: kuvio, joka muodostuu minun ja miehen nimikirjaimista. Haluan tehdä mökille pöytäliinan, missä esiintyy tämä kirjainkuvio. On mukava kun opistoissa on tarjolla tällaisia pieniä lyhytkursseja. Ei tarvitse sitoutua koko lukukauden kestäviin aikatauluihin. Ainoa pitkä kurssi tälle keväälle on kirjoituskurssi, sitä jatkan edelleen, mutta se on vain joka toinen viikko, joten tahti on varsin rauhallinen.

Pitääkin lopettaa. Ryijy odottaa tekijäänsä. Mukavaa päivää uusien ja vanhojen harrastusten parissa!

Armeijassa

Viikonloppuna oli vierailupäivä armeijaan. Jos joskus eteesi tulee tällaiseen mahdollisuus, niin suosittelen. Oli varsin mielenkiintoinen ja avartava kokemus. Arvostus nousi huimasti! Päivä alkoi luennolla, missä kantahenkilökuntaan kuuluvat kertoivat armeijasta, eri koulutusvaihtoehdoista ja lopussa käsiteltiin lyhyesti jopa Ukrainan sotaa ja Suomen Nato-jäsenyyttä.

Pataljoonan komentaja, eversti näytti karttaa Euroopasta. Sen itäisellä reunalla ainoastaan Suomella, Puolalla ja Turkilla on oma, uskottavankokoinen armeijansa, joka pystyy puolustamaan omia rajojaan. Kaikki muut maat ovat riippuvaisia muiden avusta. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on huojentavaa että Suomi on pitänyt kiinni omasta puolustuksestaan, vaikka on ollut aikoja ja tilanteita, missä asiaa on kritisoitu tai tarpeellisuutta epäilty.

Komentaja sanoi että armeijassa kaikella mitä tehdään on syy miksi se tehdään juuri niin kuin se tehdään. Kaikki tarpeeton ja turha on riisuttu pois. Kuulostaa hyvältä periaatteelta. Sopisi itse kullekin. Turhan ja tarpeettoman riisuminen elämästä pois.

Ihailen myös kielenkäyttöä. Siitäkin on riisuttu kaikki turha ja tarpeeton, sanotaan asiat jämptisti niin kuin ne on. Kaikki on suoraviivaista kuin päiväpeiton ruudut. Taidan olla armeijafani. Ehkä se johtuu siitä että olen itse niin rönsyilevä ja en-asiassa-pysyvä. Armeija olisi sitä mitä itse tarvitsisin.

Mutta minusta ei kyllä armeijaan olisi! Mieluummin synnytän ilman kivunlievitystä kymmenen lasta kun menen armeijaan! Muille sitä kyllä suosittelen. En kestäisi nukkua yhdentoista muun kanssa samassa tuvassa puolta vuotta tai jopa vuoden. Tuskin kestäisin viikkoakaan! Tai sitä, miten oma identiteetti otetaan pois, ei ole omia vaatteita tai tavaroita, mitään persoonallista ja omaa. Se ottaisi koville.

Mielenkiintoista seurata pojan armeijakokemusta. Hänellä on omat haasteensa, mutta toivon että kokemus kasvattaa itseluottamusta ja -tuntoa sekä pärjäämisen tunnetta. Silloin armeija on onnistunut.

Tutustumiskäynti laittoi myös pohtimaan menneitä. Minkälainen kokemus armeija onkaan mahtanut olla sodanjälkeiselle sukupolvelle, kun esimiesasemassa ovat olleet oikean sodan kokeneet, traumatisoituneet miehet?

Juttelin asiasta 90-vuotiaan sukulaismiehen kanssa. Hän kertoi, kuinka eräs esimies oli aina vuorossa ollessaan, noin kerran kuukaudessa, riisuttanut miehet alasti ja tutkineensa heidän sukupuolielimensä mahdollisten sukupuolitautien varalta. Kokemus oli kammottava nuorille, kokemattomille 19-vuotiaille. Eihän toimenpiteen oikeellisuutta ollut osannut kyseenalaistaa. Vasta myöhemmin sukulaismies oli ymmärtänyt että esimies oli homo ja siksi suoritti näitä itsekeksimiään tarkastuksia. Onneksi nyt ajat ja toimintatavat ovat toiset. Jo pelkästään sosiaalinen media luo painetta siihen että väärin ei voi toimia, siitä jää kiinni.

Seuraavana on vuorossa sotilasvala. Siihen päättyy kuusi viikkoa kestävä alokasaika. Sen jälkeen kouluttaudutaan omalle erikoisalalle. Sanoin pojalle että armeija on kuin auto. Toimiakseen kunnolla autossa pitää olla vaikka mitä osia. On moottori, kaasu, jarru, ratti, hätäjarru, taustapeili, valot, pissapojat, renkaat jne. Mitään ei voi ottaa pois ja kaikki ovat tärkeitä. Kaikki eivät voi olla moottoreita tai kaasuja, eikä myöskään ole hyvä jos jarruksi päätyy kaasu tai toisin päin. Jokaisella oma oma, tärkeä paikkansa kokonaisuuden kannalta. Siksi sillä miksi armeijassa kouluttautuu, ei ole väliä. Väliä on vain sillä että se vastaa omia taitoja. Että annetun tehtävän voi suorittaa hyvin. Niinhän se on elämässä ylipäätään. Jokaista tarvitaan johonkin.

Algoritmien armoilla

Nykyihmisen elämä on helppoa. Ei tarvitse edes itse tietää, mitä seuraavaksi tarvitsee tai tahtoo, kone kertoo. 

Algoritmit raksuttavat, ne ovat meitä aina askeleen edellä. Ne ovat kuin jumala, joka tietää tarpeemme. Herätys, nyt on aika tarkistaa kaivoveden laatu, huoltaa katto, kylvää tomaatit, viedä auto katsastukseen, nyt tarvitset ryppyvoiteen, hamam-pyyhkeen, verkkodieetin, uuden harrastuksen, kävisikö padel vai suppailu, jätä nyt ainakin se perinteinen shoppailu, täältä saat kaiken, napin painalluksella, kohta jo ovikello soi pimpom, ja joku joutava ja tuikitarpeellinen härpäke on saapunut iloksesi ja hyllyjesi täydennykseksi. 

Mutta eipä hätää, jos hyllyt ovat täynnä, voit tilata algoritmin suositteleman taskujärjestelmän hyllyysi, taskujen lokeroihin saat mahtumaan kaiken ja vielä lisää. 

Taittele servietit näin, letitä pullat uudella tavalla, ja pää myös! Huivin voit taitella näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin ja näin, loputtomasti uudella tavalla. Ai mutta sinullahan on jalkakipua, ei hätää, nämä kengät auttavat, ja jos ei niin voit kokeilla vitaeprota tai ortopedista tukea, paina vain nappia, älä mieti kauan, niinjaniin moni painoi jo, kohta loppuu.

Jos pidät kissavideoista, kone toimittaa niitä loputtomasti lisää ja musiikkimakusi mukaista musiikkia on aina tarjolla. Steppaavat kaksospojat ja hiphoppaavat pienet afrikkalaispojat oranssinpunaiselta savannilta ilmestyvät tanssimaan ruudullesi uudelleen ja uudelleen, jos olet edes hetkeksi pysähtynyt katsomaan heidän edellistä tanssivideotaan.

Sitä vain olen miettinyt, kun kone on niin sangen viisas, ja aina niin sopivasti hivenen edellä tulevista tarpeistamme, niin miten tämä päättyy? 

Kaiken tämän opitun logiikan mukaan kone rupeaa jossakin vaiheessa ehdottamaan hautajaiskukkia, arkkuja ja tuhkauspalveluja, saattohoitopaketteja ja testamentteja. Siitä tietää, mitä tuleman pitää.

Monopolielämä

Olipa kerran saita nainen. Niin saita että kävi kakalla kirjastossa. Nainen kärsi ummetuksesta ja peräpukamista, koska joutui pidättelemään kirjaston kiinniollessa. 

Julkisia kulkuvälineitä nainen vältti, kävelemällä säästi 2,80 €. Mitä enemmän lounasbuffetista jaksoi syödä, sitä enemmän säästi. Oli ilo jos buffapöydässä oli yksittäispakattuja voinappeja, ”ylimääräiset” saattoi ottaa mukaan, voikilo maksoi kaupassa jo melkein viisi euroa! Iltapäiväkahvin sai ilmaiseksi, kun meni kylään. Tuliaiseksi lehtiroskiksesta napattu naistenlehti ja puiston kukkaistutuksesta kerätty kukkakimppu.

Naisen päässä raksutti taukoamatta laskin, joka ynnäsi säästyneet eurot. Sangen mainittava summa oli jo kertynyt kokoon. Nainen oli vasta 36 vuotta. Tätä menoa ehtisi elinaikana mennä miljoona rikki. 

Sitten kävi niin onnettomasti että nainen sai ehdotuksen, josta ei voinut kieltäytyä. Diileri lupasi naiselle täyspitkän mokkanahkaturkin, jos nainen veisi erään paketin tiettyyn osoitteeseen. Määränpää ei ollut kaukana, oikeastaan matkan varrella, naisen mielestä diili oli suotuisa, nahkatakin arvo ainakin puolitoista tonnia. Nainen suostui. 

Nainen ei ehtinyt ihan perille asti, kun päiväannosta vaille jäänyt addikti kumautti hamaralla päähän ja ryösti heroiinipaketin. Nainen kuoli.

Toisella puolen nainen tapasi portilla Pietarin.

– Tervetuloa.

– Kiitos. Mitenkäs meni?

– Laskujeni mukaan säästöä ehti kertyä kaikkiaan 326 445 euroa ja 50 senttiä.

– Minä laskin että melkein 400 000!

– En nyt tiedä kannattaako sinun tätä asiaa täällä päin riitauttaa…täällä ei ole ylipäätään valuuttaa.

– Sillä olisi saanut vaikka osakehuoneiston!

– Tavallaan mutta ei oikeastaan. Eihän rahaa, jota ei ole käytetty eikä lähtökohtaisesti ole ollut olemassa, ole voinut myöskään säästyä. Se on ollut vain pään sisäistä mielikuvitusrahaa.

– Ihan turhaako kaikki pihistely ja peräpukamat sitten olivat? Turhaa?!

– Samoja tuumi Job aikanaan.

– Kuolisin pettymyksestä, jos en jo olisi kuollut.

– Mene takaisin elämään, suoraan elämään, kulkematta lähtöruudun kautta.

Niin nainen palasi takaisin toisella taktiikalla. Hänestä tuli eräänlainen oman elämänsä Imelda Marcos. Rahaa paloi. Miehiin, naisiin, kenkiin, matkoihin, juhliin, turkiksiin, taiteeseen, turhuuteen. Nainen osti kaiken mitä mieli teki. Oli antelias niin itselleen, ystävilleen kuin apua tarvitseville. Huoleton. Takki auki, lompsa ja lanne levällään.

Valitettavasti tämäkin nainen kohtasi väkivaltaisen lopun. Onneton ihmispolo kadun pimeältä puolelta huomasi kullassa kiiltelevän kroisospennosnaisen, iski jääpiikillä rintaan ja ryösti. Nainen kuoli.

Toisella puolen nainen tapasi portilla Pietarin.

– Tervetuloa.

– Kiitos. Mitenkäs meni?

– Laskujeni mukaan rahaa paloi 3 265 000 euroa, joista kaksi kolmasosaa itseesi ja yksi kolmasosa muiden hyväksi. Hiiljalanjälkesi on verrattaen iso. Takiasi tuhoutui metsää 1 560 hehtaaria, 32 ihmistä kuoli onnettomissa työolo-olosuhteissa halpatuotantomaissa valmistaessaan luksusmerkkivaatteitasi ja hiididioksidipäästöjä sait lyhyehkön elämäsi aikana aikaiseksi 15 645 tuhatta tonnia eli saman verran kuin Honduras.

– Eli ei kovin hyvin…

– Ei voi pitää onnistumisena.

– Turhaako kaikki pöhinä ja pössis oli? Täysin turhaa?!

– Samaa pohti Job aikoinaan.

– Mitä nyt?

– Mene takaisin elämään, suoraan elämään, kulkematta lähtöruudun kautta.

– Kauanko tätä pitää jatkaa? En jaksaisi enää.

– Se riippuu ihan sinusta itsestäsi. Joillakin menee useampi kierros.

5.1.2023

Tänään on merkkipäivä. Seurustelumme alkoi 5.tammikuuta vuonna 1990 eli kolmekymmentäkolme vuotta sitten. Tapasimme ravintola Kaarle XII:sta, mikä oli suosittu paikka silloin. Tai voi se olla nykyäänkin, en tiedä. Mutta siihen aikaan Kalleen oli pitkät jonot ja jonon ohi pääsi, jos tuikkasi rahaa ovimiehelle pois lähtiessä tai oli kuuluisuus.

Ovimies Antti oli varsinainen vallankäyttäjä, ja tarina kertoo mitä hurjempia juttuja siitä, kuinka varakkaaksi mies oli tullutkaan näillä pimeästi tienatuilla ovirahoilla. Kävin säännöllisesti Kallessa, koska paras ystäväni oli ihastunut valtameripurjehtia Wiikeriin, joka nähtiin silloin tällöin kyseisessä ravintolassa. Minulla, 23-vuotiaalla, ei ollut haku päällä. Ei ollut tarve vakiintua, tarkoitus oli vain nauttia nuoruudesta ja Helsingin yöelämästä hissukaisella pikkupaikkakunnalla kasvamisen jälkeen. Mutta niin siinä sitten kävi. Tärkeä palikka koko loppuelämän kannalta tuli lukkoon lyödyksi.

Tuntuu ihmeelliseltä. Saman aikaan siltä kuin tuosta kaikesta olisi ihan älyttömän kauan ja toisaalta siltä kuin se olisi eilen. On tapahtunut niin paljon ja monenlaista. Ja ihmisenähän on tietenkin kasvanut 23-vuotiaasta aika paljon! Onkohan minussa mitään jäljellä siitä Minnasta?

Elimme pitkään kahdestaan. Aluksi emme halunneet lasta, työ ja ura olivat tärkeämpiä. Sitten kun olisimme halunneet lapsen, emme sitä saaneet. Meni siis kauan ennen kuin meistä tuli lapsiperhe. Mutta hyvä niin. Saimme keskittyä rauhassa työhön. Sitten perheeseen. Nyt emme tiedä mihin keskittyä. Olemme jälleen uuden aikakauden edessä. Poika on armeijassa ja me olemme jälleen kahden. Mielenkiintoista nähdä, mitä tuleman pitää. Olemme aika energisiä ihmisiä. Vai olemmeko sittenkin laiskoja. Vai molempia. Tavallaan voisi olla kiehtovaa aloittaa kokonaan uusi ura. Ainakaan me emme ole niitä joiden elämän sisällöksi riittää golf tai matkustaminen, eikä lapsenlapsia todennäköisesti ole näköpiirissä pitkään, pitkään aikaan. Tässä on nyt sellaiset ”välivuodet” käsillä.

Tuntuu kahtalaiselta, toisaalta siltä että olisi hyvä kohta elämässä vähentää kaikkea, yrittää päästä eroon asioista jotka vievät energiaa ja keskittyä vähempään. Toisaalta tuntuu ihan päinvastaiselta; siltä että juuri nyt pitäisi paina kaasu pohjaan, nyt kun vielä voi.

Toisaalta tässä on viime vuosina saanut kantapään kautta oppia siitä että terveys ei ole itsestäänselvyys. Ja miten voimattomaksi ja mihinkään kykenemättömäksi ihminen sairaana itsensä tunteekaan! Mutta eihän sitä voi jäädä seuraavaa sairaushaastetta odottamaan. Eteenpäin vaan, mummot lumessa!

(Tähän pieni välihuomautus: kilpirauhasen liikatoiminta on tällä hetkellä hyvässä tilassa ja hoidossa. Seuraava kontrollikäynti tammikuun lopulla ja sitä ennen labrat. Allergiatkin on suht. hyvässä tilanteessa. Ei kutita, paitsi silmiä, johtuu ehkä myös joulukuusesta, joka yhä edelleen on olohuoneessa ja silmien kuivumisesta. Ja saan kyllä urtikariakohtauksen, jos altistan itseni isoille lämpötilanvaihdoille, se on hieman kiusallista ja elämää rajoittavaa, mutta sekään ei lääkityksen ansiosta enää kutita, tulee vain ihoreaktio.)

Ehkä käperrymme molemmat omille sohville läppärit sylissä kirjoittamaan. Teemme välillä pienen päiväkävelyn ja ihastelemme lähiluontoa, pistäydymme kahvilassa. Näinkin tästä toissa yönä enneunta. Unessa kävelin Helsingin Korkeavuorenkatua keskustasta etelään. Jostain syystä minulla oli päällä sellainen pitkä, röyhelöinen epookkimekko. Itse asiassa kaikki muutkin olivat pukeutuneet kuin naamiaisiin. Menin kahvilaan ja siellä oli aivan ihana kakku! Unessa kutsuin sitä tiramisuksi, mutta ei se sitä ulkonäöllisesti ollut, siinä oli eri värisiä kerroksia, pinkkiä, marenkia, ym. Kakkupalaa jonottaessa mietin, ostaisinko yksi vai kaksi palaa? Päätin ostaa yhden. Se olisi kuitenkin niin iso että siitä riittäisi meille molemmille, niin ajattelin ennen kun heräsin.

Muumimamman visiitti kuningatar Elisabethin luo Balmoralin linnaan

– Muumimamma! Katso! Olet saanut kirjeen. Hienon ja erikoisen. Siinä on kuninkaallinen sinetti.

– Voi hyvänen aika sentään. Mikä tämä mahtaa olla…

Muumimamma tutki kirjekuorta tarkoin, ja todellakin – siinä oli itsensä Englannin kuningattaren leima ja sinetti. Hän avasi kuoren varoen. Sisällä oli kutsu.

”Arvoisa Muumimamma. Olen jo pitkään seurannut elämääsi ja olen suuri ihailijasi. Uskon että meillä on paljon yhteistä – muutakin kuin samanlaiset käsilaukut. Kutsun sinut viikonloppuvierailulle luokseni Balmoralin linnaan. Yksityisalukseni hakee sinut Muumilaakson laiturista perjantaina 14.8. aamun koittaessa. Iloisiin näkemisiin, kuningatar Elisabeth II.”

  – Pyhä jysäys! Muumimamma on kutsuttu kuningattaren luo.

– Mitä ihmettä laitan päälleni? Muumimamma pohti. – Eihän minulla ole muuta kuin punaraitaisia essuja.

– Ehkä joku hattu? Kuninkaalliset käyttävät paljon hattuja, ehdotti Niiskuneiti.

– Niinpä teenkin. Lainaan Muumipapan hattua. Koristelen sen kukilla ja pinkillä harsolla. Siitä tulee oikein hieno.

Jo varhain perjantaiaamuna jännityksestä huonosti nukkunut Muumiperhe oli laiturilla odottamassa kuningattaren aluksen saapumista. Pian alus lipui rantaan, aluksesta laskettiin laiturille punaisella matolla vuorattu astinsilta, ja säkkipillien soidessa hattupäinen Muumimamma asteli ylväästi laivaan. Muumipeikko, Muumipappa, Pikku-Myy, Niiskuneiti, Nuuskamuikkunen ja Hemuli heiluttivat valkoisia nenäliinoja ja toivottivat onnea matkaan. Onneksi Muumimammalla on tapana aina suhtautua asioihin tyynen rauhallisesti, sillä olihan tilanne varsin jännittävä ja erikoinen.

Muumimamma ei ollut koskaan ollut erossa perheestään ja poissa Muumilaaksosta. Hän ei ollut kaivannut omaa aikaa, mutta nyt sellaisen saatuaan hän kyllä arvosti asiaa. Muumimamma lekotteli kansituolilla, katseli ohilipuvia maisemia ja siemaili päivävarjoilla koristeltuja mehujuomia, joita laivahenkilöstö hänelle tarjoili.

Kotona Muumilaaksossa Muumiperhe oli ihmeissään. Tuntui perin oudolta kun Muumimamma ei ollut kotona. Muumimamma ei pitänyt meteliä itsestään, mutta kun hänen rauhallinen puuhailu kotiaskareissa konsanaan puuttui – kattiloiden kotoinen kolina ja hyräily, luudan kolahdukset seinäpieliin ja leivinuunin oven narahdukset – Muumitalo tuntui varsin tyhjältä ja kylmältä ja sanoisiko jopa – sydämettömältä! Aikansa kuluksi Muumiperhe pelasi Fortunaa ja söi Muumimamman valmiiksi tekemää soppaa ja muisteli Muumimammaa kaiholla ja hyvällä.

Matka ei kestänyt pitkään, vaan juuri sopivasti. Skotlannin vuoret ja nummet alkoivat pian siintää näköpiirissä. Muumimamma erotti laiturilta kuningatar Elisabethin, joka oli pukeutunut skottiruutuiseen hameeseen, päässään hänellä oli silkkihuivi ja jalassa tukevat kumisaappaat. Jaloissa pyörivät kuningattaren corgikoirat kuin hyttysparvi.

– Tervetuloa, Muumimamma!

– Teidän Ylhäisyytenne, vastasi Muumimamma ja kumartui syvään, mutta melko kankeaan hoviniiaukseen.

– Tänä viikonloppuna minä pidän lomaa, ei tarvitse ylhäistellä, sano Ellu vaan. Kaipaan ystävää, ja uskon että me voimme olla sitä toisillemme.

– Kuulostaa aivan ihanalta! Tässä, toin sinulle tuliaiseksi itse tekemääni hilloa. Olen kuullut että pidät hilloleivistä.

– Se on aivan totta! Kiitos. Hannookohan tätä edes syödä? Itsensä Muumimamman tekemää hilloa! Sitä ei ole näillä main ennen maistettu, vaikka monenlaista herkkua olen saanut syödä.

– Otin kaksi purkkia. Syödään toinen yhdessä heti, ja toinen jää sinulle. Saat myös reseptin.

– Tiesin sen! Osaat aina ajatella asiat monelta kantilta. Se on sellaista vanhojen naisten viisautta. Nyt mennään! Tule tutustumaan minun linnaani. Ja minuun!

Kuningatar Elisabeth, nyttemmin Ellu, esittelin Balmoralin linnan Muumimammalle.

– Oikeastaan tämä muistuttaa Muumitaloa, paljon isompi vain. Meilläkin on torni, ja paljon tavaroita ja muistoja niin kuin sinulla. Minusta täällä on hyvin kotoisaa.

– Minäkin luulen että viihtyisin Muumitalossa.

– Sinun pitää tulla joskus kylään! Yksi asia on kyllä erilaista täällä. Muumitalossa on yleensä aika paljon vilinää ja vilskettä, lapset pitävät meteliä, täällä on kovin rauhallista Muumitaloon verrattuna.

– Nyt nautitaan siitä! Mennään tuohon takan ääreen. Meille on siihen katettu oikea englantilainen kello viiden tee, on skonsseja, briosseja ja kurkkuleipiä, voidaan jutella ja kikatella.

– Kikatella! Sitä minä en olekaan tehnyt sitten nuoruuden päivien! vastasi Muumimamma.

– En minäkään. Siksi kutsuin sinut kylään.

Muumimamma ja kuningatar Elisabeth viettivät rattoisan iltapäivän ja illan takkatulen loimussa kertoillen toisilleen lapsiensa edesottamuksista, toilailuista ja monenlaisista tilanteista, joista olivat selviytyneet pysytellen rauhallisina, koskaan malttia menettämättä ja kiivastumatta. He huomasivat olevansa sielunsiskoja ja hengenheimolaisia. Heitä todellakin yhdisti käsilaukkujen lisäksi myös samanlainen tyyni elämänasenne. Aina ei kannata olla kertomassa omaa mielipidettä ja toisia pitää kannustaa – hulluiltakin kuullostavissa hankkeissa! Koskaan ei voi tietää, siitä voi seurata vaikka mitä hyvää. Joskus myös pahaa. Mutta se riski on otettava. Toisten innostusta ei saa latistaa.

Ennen nukkumaan menoa kuningatar ja Muumimamma kävivät pienellä kävelyllä nummilla. Siellä tuuli oli raikas ja suolainen. Kävely teki hyvää. Uni maistui paksujen peittojen alla katosvuoteessa. Sitten nuoruuden päivien Muumimamma ei ollut nukkunut yhtä hyvin. Vuosien myötä hänelle oli kehittynyt tapa nukkua valvoen, siten että oli valmis heräämään minä hetkenä tahansa, jos joku perheenjäsen näki pahaa unta ja tarvitsi apua tai ikkunaluukku piti sulkea sateen takia. Nyt kun ei ollut huolta kenestäkään tai mistään, uni tuli raskaana ja Muumimamma heräsi levänneenä.

Aamiseksi kuningatar Elisabeth tarjosi Muumimammalle pekonia, paistettuja munia ja papuja. Paahtoleivät olivat juuri sopivasti paahdetut, tee mustaa ja herättävää. Appelsiinimehu vastapuristettua. Kylläpä maistui. Muumimamma söi massunsa pinkeäksi.

Tärkeä seremonia oli vielä suoritettavana ennen kotiinpaluuta. Kuningatar Elisabeth myönsi Muumimammalle arvonimen Dame. Seromonia suoritettiin linnan valtaistuinsalissa. Muumimamma polvistui ja kuningatar laski valtikkansa ensin Muumimamman vasemmalle olkapäälle, sitten oikealle ja sanoi: ”Simsalabim! Tästedes sinä ole Dame sanon minä, Englannin, Walesin ja Skotlannin kuningatar, Elisabeth II!” Säkkipillit soivat nimityksen kunniaksi ja ulkoa kuului kymmenen tykinlaukausta. Muumimamma sai kunniamerkin essuunsa pantavaksi ja kultakehyksiin kehystetyn kunniakirjan. Tätä ei kyllä Muumilaaksossa ikinä uskottaisi! Että Muumimamma oli nyt ihkaoikea Dame! Muumimamma ajatteli että voisi kenties ostaa arvonimen kunniaksi punaisen maton keittiöön lieden eteen, ja ehkä köysivaijeri messinkitolppineen voisi myös olla paikallaan.

Muumimamma ja kuningatar kiersivät vielä linnan puutarhassa ja Muumimamma sai kuningattarelta olkikukkien siemeniä mukaansa essun taskuun. Muumimamma voisi istuttaa niitä kotona Muumilaaksossa muistoksi vierailustaan. 

Laiva oli valmiina viemään Muumimamma kotiin. Vaikka vierailu olikin ollut sangen onnistunut, oli Muumimammalla jo ikävä kotiin kaikkeen tuttuun ja turvalliseen, ja paljon kerrottavaa mukanaan. Kaikkea hän ei tosin koskaan kertoisi, hän osasi kyllä pitää ne salaisuudet, joita kuningatar Elisabeth oli hänelle uskonut. Eihän hän muuten Muumimamma olisikaan.

Vuosi vaihtui

Pitkästä aikaa. Tässä tuli huomaamatta kuukauden tauko blogi-postauksissa. Adventtiaika on monine tapahtumineen ja aktiviteetteineen kuin kiihdytyskaista, joka päättyy äkkipysähdyksellä kallioseinään, jouluun. Yritän joka vuosi vähentää adventtiajan tapahtumia koskaan siinä onnistumatta. Itse asiassa meni tänä vuonna ihan päin vastoin. Työvuorot olivat omituiseen aikaan. Puolitoista viikkoa meni niin että vuorot alkoivat klo 6.30. Vaikka olenkin aamuvirkku ihminen, käynnistyn hitaasti.

Ajanjaksolle osui myös mm. tädin muistotilaisuus, palohälystys ja evakuointi kesken työntekijöiden joulujuhlan sekä lukuisa määrä kulttuuritapahtumia. Poika kiinnostui käsikirjoittamisesta ja dramaturgiasta ja ryhdyttiin käymään erilaisissa taidepläjäyksissä.

Paras oli Musiikkiteatteri Kapsäkin Saiturin joulu. Miten hienosti pienellä työryhmällä tehty erilaisia ääniefektejä hyväksi käyttäen. Joskus kun poika oli alakoulussa käytiin katsomassa Kansallisteatterin Saiturin joulu. Nyt tuumittiin, että tästähän voisi tulla oma joulutraditio; käydä katsomassa aina uusi Saiturin joulu versio.

Kun adventti ja joulu olivat oli, tuntui kuin olisi lennähtänyt ulos vinhaa vauhtia pyörineestä karusellista. Ja niinhän siinä sitten käy, kun kiire ja stressi ovat ohi, sairastuu, vuosi vaihtui flunssassa.

Vuosi vaihtui myös uudessa elämäntilanteessa! Pojan pitkä tukka leikattiin siilisängeksi – näyttää ihan sotavangilta. Eilen auto lähti pihasta kohti Haminan kasarmia, asepalvelus alkoi. Ja kun kissankin elämä päättyi joulukuussa, on meitä täällä kotona enää me kaksi. On hiljaista ja tyhjää, emmekä tiedä mitä tehdä, kun ei tarvitse tyhjentää hiekkalaatikkoa eikä raivata kenkiä eteisestä. Jääkaapissa ja huoneissa on tyhjää.

Mielessä pyörii huoli siitä, miten poika pärjää. Ja niin kauan! Vähintään puoli vuotta, jopa vuosi! Luulen että tälle koronanuoruuden viettäneelle sukupolvelle armeija voi olla aika kummallinen kokemus, vaikkakin myös tarpeellinen. On opittava ryhmäytymään ja jakamaan elintila muiden kanssa. 2000-luvun alussa syntyneet ovat kasvaneet koronana takia erakkonuoruuden. Armeijassa ei voi olla erakkona.

Poika lähti kyllä positiivisella mielellä. Se helpottaa omaa oloa.

Meidän oli tarkoitus lähteä saman tien Lappiin, oli autojunapaikka varattuna. Pelkkä menolippu. Olisi varmasti ollut paras ratkaisu lähteä pois, ei jäädä tyhjenevään kotiin kaipailemaan mennyttä aikaa.

Mutta täällä sitä nyt ollaan ja ihmetellään uutta tilannetta ja elämää. Mitä tästä tulee? Minkälainen vuosi tästä tulee?

Rouva Rönkön pitäisi vähän rauhoittua

Kirjoituskerhon syyskausi alkaa olla lopuillaan. Jäljellä on enää yksi kerta. Tällä kertaa tehtävänä on kirjoittaa teksti omasta identiteetistä. Ottaa joku persoonallisuuden piirre kirjoituksen aiheeksi. Tässä teksti teille esiluettavaksi:

____________________________

Kun rouva Rönkkö tekee keittoa, sitä syntyy 20 litraa. Hän ei osaa tehdä pientä, sopivaa annosta, aina tulee liikaa.

Jos rouva Rönkkö menee vaateliikkeen kanta-asiakasiltaan, hän ihastuu kalliiseen mekkoon ja hintaa kompensoidakseen juo liikaa ilmaista kuohuviiniä. Kotimatkalla jalkakäytävä on kummallisen kapea.

Rouva Rönkkö multitaskaa, ei keskity yhteen asiaan. Samalla kun paistaa pullia, voi ihan hyvin järjestellä lipaston laatikon, pestä pyykkiä, viedä roskat, silittää ja tilata verkkokaupasta ruokaa. Pullat palavat. 

Rouva Rönkkö kuvittelee voivansa jaksaa enemmän kuin jaksaa. Niinpä rouva Rönkkö nukahtaa elokuviin, töihin, auton rattiin ja heti kun asettuu vaakatasoon.

Rouva Rönkkö päätti aloittaa maantiepyöräilyn. Osti pyöräilyhousut, pyöräilyhanskat, heijastavan pyöräilypaidan ja -takin sekä juomatelineen, mutta ei osannut päättää, minkälainen pyörän pitäisi olla – niitä on nykyisin niin monenlaisia! – joten rouva Rönkkö ei ostanut pyörää eikä aloittanut pyöräilyä. Itse asiassa koko pyöräilyasia kyllästytti häntä. Jo ostetut pyöräilytavarat jäivät Stadiumin kassiin kaapin ylähyllylle.

Kun rouva Rönkkö pyrki yliopistoon, opetteli hän kirjat ulkoa. Vieläkin rouva Rönkkö muistaa yhden lauseen: ”Onhan rausku äärimäisen yksittäinen olento”.  Yliopistossa rouva Rönkkö oli vuoden ja opiskeli sata opintoviikkoa. Lopulta hän nukahti jopa istualleen lukiessaan. Opinnot jäivät kesken, koska niitä ei voinut suorittaa nukuksissa.

Kerran rouva Rönkkö sai idean: hän päätti maalata vintin kattoon pilvitaivaan. Kellarista löytyi sopivia jämämaaleja, sinistä ja valkoistakin tarpeeksi paljon. Puolivälissä katonmaalausta rouva Rönkön mieleen välähti, että eihän hänellä ole mitään kokemusta artesaanimaalauksesta. Millä taidoilla hän oikein kuvitteli voivansa osaavan maalata pilvitaivaan, vieläpä kattoon? Mutta oli myöhäistä katua, katto oli jo puoliksi maalattu, pakko oli maalata loputkin. Kokonaisuudesta tuli äärimmäisen puhutteleva.

Toisenkin kerran rouva Rönkkö sai idean: hän päätti perustaa verkkokaupan ja tilasi lavallisen muistikirjoja ja rekillisen kotitakkeja. Rouva Rönköllä on yhä lavallinen muistikirjoja ja rekillinen pantterikuvioisia kotitakkeja.

Nykyisin perhe kavahtaa ja pakenee paikalta, kun rouva Rönkkö aloittaa lauseen: ”Minulla on idea”.

Kun vaihdevuodet alkoivat, rouva Rönkkö päätti voittaa hikoilukohtaukset ryhtymällä urheilulliseksi  ja hikoilemalla kuuman treeneissä pois. Hän aloitti hiit-jumpan ja body pumpin. Viitenä päivänä viikossa oli raskas treeni, päälle pilatekset ja yin-jooga. Rankan treenaamisen seurauksena rouva Rönkkö sairastui hikiurtikariaan. Rouva Rönkkö kiemurteli tuskissaan kokovartalonokkosrokossaan. Analyflaktinen reaktio oli lähellä ja ambulanssi ovella. 

Rouva Rönkön verenpaine kohosi kuin hiivaleipätaikina, joten hän päätti lähteä lääkäriin. Terveyskeskuslääkäri Muhammed katsoi rouva Rönkköä syvälle silmiin ja sanoi:  ”Kyllä rouva Rönkön pitäisi vähän rauhoittua”. Se oli aivan totta!

Kohtaamisia kaamoksessa

Jäi mieltä kaihertamaan kaksi kohtaamista saman päivän aikana. Molemmat tapahtuivat töissä.

Kirkossa oli tilauskonsertti. Olimme sopineet tilaisuuden järjestäjän kanssa, että ovi suljetaan konsertin ajaksi. Jäin kuitenkin kuulolle oven lähettyville siltä varalta että joku mattimyöhäinen saapuisi. Konsertti oli jo miltei lopuillaan, kun oveen koputettiin. Menin katsomaan. Siellä on kaksi naista. Toinen nainen sanoi ”Poikani on kuollut, minun täytyy päästä sisälle”. Päästin naiset sisään ja he istuutuivat takapenkkiin. Katsoin kuinka nainen huojui edestakaisin niin kuin tuskassa huojutaan, ja kuinka toinen nainen piti kättään tämän harteilla lohduttaen. Poikakuoro lauloi: ”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas”.

Nainen oli puhunut suomea slaavilaisittain murtaen. En kysynyt, mihin ja missä poika oli kuollut, mutta väistämättä ajattelin, että sodassa, jommalla kummalla puolella. Tunsin äidin tuskan.

Kun konsertti loppui, vein naisille kynttilät että he voisivat sytyttää ne palamaan kynttelikköön, esitin vielä osanottoni ja kerroin, milloin pappi on tavattavissa, jos haluaa purkaa sydäntään.

Vieläkin nainen on ajatuksissani. Hänen tuskansa oli niin käsinkosketeltavaa. Ja miten voimaton pieni ihminen on maailman myllerryksissä. Maailman äideille riittää itkettävää.

Olin poikkeuksellisesti mennyt autolla töihin. Yleensä kävelen. Mutta sää oli eilen niin karmea, ja työvuoro päättyi vasta iltakymmeneltä, että olin antanut periksi mukavuudenhalulleni. Olin siivonnut paikat konsertin jäljiltä, lukinnut ovet, sammuttanut valot ja lähdin kohti parkkipaikkaa ja autoa, kun kuulin lauleskelua roskakorin luota. Siellä oli nuori suomenromanipoika. Kaiveli roskakorista pulloja. Iso kassillinen oli jo kerätty. Poika huomasi minut ja huudahti, olisiko minulla antaa joku lantti pullopanttien lisäksi, hänellä oli kova nälkä. Poika kertoi että oli päässyt aamulla Pasilan poliisivankilasta, että ei ollut saanut siellä mitään syödäkseen, kotona ei ollut yhtään ruokaa ja kela-rahat eivät tulisi vielä moneen päivään. Kysyin ”Mitä sinä siellä Pasilan poliisivankilassa teit? Miksi olit sinne joutunut?” Poika kertoi, että oli yrittänyt varastaa autosta rahaa ja jäänyt rysän päältä kiinni.

Tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa, vaikka olin myöhään illalla pimeällä parkkipaikalla eikä ketään muita näköpiirissä. Poika oli jotenkin hellyttävän rehellinen ja aito. Tosissaan nälkäinen. Sanoin että odotas kun katson. Kaivoin laukustani kolikkopussini ja tyhjensin sen pojan kouraan. Sanoin että menepäs nyt ostamaan itsellesi ruokaa, ja toivotin vielä perään ”Jumalan siunasta sinulle”.

Tämäkin poika jäi vaivaamaan mieltäni. Miten vaikeaa elämä voi olla, jos ei ole rahaa, ei töitä. Onko töitä edes helppoa saada, jos ei ole koulutusta ja on romani. Ja miten suuri riski silloin on yrittää hankkia rahaa rikollisin keinoin? Onko edes vaihtoehtoja? Leipäjono, kenties.

Kotona muistin että minulla olisi ollut laukun sivutaskussa lounasseteli. Miksi en ollut sitä muistanut! Olisin halunnut antaa sen pojalle. Tiedän, miten nälkäisiä nuoret pojat voivat olla! Heidän vatsansa on pohjaton.

Lehdestä voi lukea siitä kaikesta huono-osaisuudesta mitä ympärillämme ja keskuudessamme on. Ryösteleviä nuorisojengejä, sotaa paossa olevia perheitä, kutsuntoja paossa olevia nuoria miehiä jotka eivät halua lähteä sotimaan sotaa, jolle ei ole oikeutusta, köyhiä suomalaisia perheitä, joissa köyhyys on ylisukupolvista, maahanmuuttajia jotka eivät ole päässeet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan, lapsia ja nuoria jotka eivät ole oppineet suomalaisessa pisa-voittoisassa peruskoulussa edes perusasioita; lukemaan ja laskemaan.

Se kaikki, he kaikki ovat täällä joukossamme. Ohitammeko vai ojennammeko käden. Joskus joku heistä voi tulla sinua vastaan. Minulle tuli eilen kaksi. Lounasseteli polttaa laukussani. Kun seuraava tulee kohdalleni, hän saa sen.

Yöllä heräsin ja valvoin hetken. Mietin, miten kauniisti poikakuoro oli laulanut, miten hyväosaisia he ovat, eivät sitä edes tajua, eikä tarvitsekaan. Muistelin naista, tunsin yhä hänen tuskansa. Ajattelin nälkäistä poikaa, toivottavasti hän oli saanut syödäkseen ja nukkui nyt omassa kotonaan turvassa ja lämpimässä.

Vaihteeksi totta, osa 2

Jatkoa eiliseen postaukseen.

Jos edellinen viikko oli Jin, niin tämä viikko on ollut Jang. Kokonaisuus tasapainossa, voitaisiin siis todeta.

Auto korjattiin uudelleen samalla korjaamolla, he eivät veloittaneet siitä mitään ja vaihtoivat vielä talvirenkaatkin kaupan päälle. Katsastusmies kävi toteamassa että merkkivalo ei enää loimota ja leimat paperiin. Matka jatkuu taas.

Oli myös varsin aktiivinen ja kulttuuripainotteinen viikko. Kävin pojan kanssa katsoamassa Dostojevskin Idiootin. Venäläiset klassikot ovat aika vaikeita, koska niissä tapahtuu niin paljon, käänteitä ja vääteitä on vähän liikaakin, mutta hienosti teatteriryhmä piti tarinan kasassa. Teatteri oli minulle uusi, Avoimet Ovet. En ole koskaan ennen käynyt, mutta tuli heti olo että näitten pienten teatterien tarjontaa pitää jatkossa seurata paremmin ja mahdollisuuksien mukaan osallistua.

Torstaina oli vuorossa Linnanjuhlat. Se oli aivan mahtava kokemus! Interaktiivinen. Olet ikään kuin esityksen sisällä. Teos oli loistavasti käsikirjoitettu ja illan ohjelma tasapainossa. Sopivasti esitystä, sopivasti taukoja, jolloin nautittiin ruuasta ja juomasta. Humoristinen. Linnanjuhlat pitivät sisällään kaikki elementit, jopa veteraanit ja jatkot, sekä tietenkin televisioselostuksen puvuista ja illan vieraista. Tämä oli tanssiteatteri Tsuumin ohjelmistoa ja esitys matkasi seuraavaksi Kuopioon.

Kävin myös pojan kanssa aamiaisella. Teemme molemmat keikkatyötä, ja kun kummallakin sattui sopiva vapaa aamu, menimme aamupalalle hotelli Vaakunaan. Parilla kympillä mahtava, monipuolinen buffet-pöytä, rauhallinen tunnelma, maisema yli kaupungin kattojen. Nautin myös Vaakunan tyylipuhtaasta sisustuksesta. On Artekin tuolit, alkuperäiset seinäpaneelit ja seinien freskot. Ja sijainti ei voisi olla keskeisempi. Poika jatkoi matkaansa rautatieasemalta lähijunalla töihin, minä laskeuduin alakertaan Sokokselle jouluostoksille.

Huomasin että Vaakunassa on myös varsin monipuolinen jouluaaton buffet kahdella kattauksella. Mielessäni jo kuvittelin että sitten joskus vanhana – milloin on tarpeeksi vanha olemaan vanha? – mennään ensin piispan aattopäivän jouluhartauteen kello 15 ja sen jälkeen tullaan Vaakunaan aattobuffeeseen. Siitä sitten vatsat pinkeinä kotiin sohvalle köllöttelemään ja joululahjoja avaamaan.

Loistoviikko loppui taas mielenkiintoisiin ja hivenen koomisiin asetelmiin. Olin työvuorossa yksityistilaisuudessa. Hälytyksen menevät päälle kello 23, ja meni viime tippaan että saatiin tehtyä tilaisuuden purku aikarajoissa. Hiki päässä siirreltiin tuoleja ja pöytiä paikoilleen ja siivottiin. Tilaisuuden järjestäjältä jäi paljon viiniä, joka oli yhä karahveissaan. Hän sanoi, ”tässä on rouva suntiolle kiitokseksi, saat pitää karahvin kanssa”. Niinpä kävelin kotiin läpi kauniin kaupungin, lunta sateli hiljalleen, nastakengät ropisivat, kädessäni valkoviinikarahvi, jonka suu oli tukittu vinyylihanskalla! Vinyylisormet sojottivat karahvin suulla. Mahdoin olla näky! Luulivatkohan minut nähneet että olen lähtenyt ravintolasta viinikarahvin kanssa lipettiin, vai ajateltiinko että olen kenties karannut sairaalasta ja kannan kädessäni jonkinlaista lasista virtsapussia?

Kotona söin iltapalan ja odotin että kello tulee kaksitoista, että voisin avata adventtikalenterin ensimmäisen luukun. Adventtikalentereita on kahdenlaisia. Niitä jotka alkavat kalenterin mukaan 1.12. ja sitten toisia, jotka alkavat ensimmäisestä adventista eli tänä vuonna 27.11.

Kylläpä uni maistui. Tänään leivotaan pipareita. Eilen ostettiin jokaiselle oma muotti. Minulle kruunu – tietenkin. Poika valitsi ketun, mies pingviinin. Miirun muistoksi ostettiin kissamuotti. Tein piparitaikinan itse. Se on ollut vuorokauden tekeytymässä jääkaapissa.

Hyvää adventin aikaa kaikille!

Vaihteeksi totta, osa 1

Jospa kirjoittaisi pitkästä aikaa ihan reaalielämän kuulumisia ja tapahtumia reaaliajassa tai ainakin melkein. Edellinen viikko oli kamala. Siihen sattui monta huonoa asiaa. Oli varmaan planeetat ihan vinksin vonksin. Miten voikaan olla niin että joskus ”kaikki” menee pieleen?

Viikko alkoi jo niin ankeissa tunnelmissa, koska olimme varanneet kissalle viimeisen eläinlääkäriajan isänpäivän jälkeiseksi maanantaiksi. Se oli hirveä päivä. Eläinlääkäri sijaitsee vain parin korttelin päässä. Kävelimme sinne kuin jossakin kuoleman saattueessa viimeiselle tuomiolle. Olin käynyt etukäteen sopimassa yksityiskohdista samalla kun varasin ajan. Se oli hyvä juttu. Ei tarvinnut siellä enää tunnetiloissa ryhtyä mihinkään käytännön asioista sopimiseen. Minä jäin odotustilaan, mies meni päätyyn asti. Lasi-ikkunoiden läpi näin kuinka valot hämärrettiin ja siellä puuhattiin. Itkin. Odotustilassa oli nuori tyttö koiransa kanssa, olivat edelliset asiakkaat. Tyttö näki suruni ja kysyi saako halata. Halattiin. Kysyin, sattuisiko hänellä olemaan nenäliinaa. Olin unohtanut omani, eikä takintaskussa ollut edes vanhaa. Tytölläkään ei ollut, joten niistin silkkihuiviini.

Mies tuli kyynelhtien pois, halasimme ja kävelimme käsi kädessä kuin kaksi lasta takaisin kotiin. Poika oli vienyt sillä välin kissan kiipeilytelineen roskiin. Minä olin jo lähtiessä hävittänyt hiekan ja hiekkalaatikon. Kissasta jäi jäljelle enää lelut sohvalla ja raapimisjäljet sohvan päädyssä. Päivä tuntui loputtoman pitkältä. Illalla lähdin kävelylle, palautin kirjan kirjastoon ja paluumatkalla huomasin paperikaupan ikkunassa kissa-aiheisen adventtikalenterin, ostin sen.

Muita monttuja edelliseltä viikolta. Jo marraskuun alussa olin törmännyt Instagrammissa mainokseen, missä kaupattiin tyylikästä, mutta rentoa miesten neuletakkia. Näytti laadukkaalta, harmaahapsinen italialaisen näköinen mies mallina. Päätin tilata apelle joululahjaksi. Nyt takki vihdoin saapui. Kiinasta! 95% polyesterihöttöä! Aivan hirveä! Jos olisin tajunnut tilaavani Kiinasta, en olisi tilannut. Se oli peitetarinaa ja bluffia kaikki, ja minä menin kirjaimellisesti halpaan.

Lähetyksessä ei ollut mitään palautuslappuja. Rupesin selvittämään, miten tuotteen saisi palautettua. Selvisi että he eivät palauttaisi kuin 80% hinnasta ja minun pitäisi maksaa postitus. Vieläkin nousee kaikki tietämäni kirosanat mieleen ja hiki pintaan asiaa ajatellessani. Mielessäni näin taivaalla edestakaisin lentävät lentokoneet, jotka kuljettavat näitä polyesterihöttöjä Kiinaan ja sieltä pois. Hetken suunnittelin vieväni takin Kiinan suurlähetystöön ja tekeväni valituksen ko huijarifirmasta. Lopulta päädyin siihen, että takki on piilossa verhon takana makuuhuoneen ikkunalaudalla. Yritän unohtaa sen, keksiä sille jotakin käyttöä – vaikka siivousrättinä.

Käväisin myös suosikkikauppani kanta-asiakasillassa. Mitään ei pitänyt ostaa, kun en tarvitse, mutta heti sisään astuttuani iskin silmäni aivan ihanaan ja minulle sopivaan ”halattiin”, sellaiseen sisällä pidettävään pitkään takkiin/viittaan. Se sopii väreiltään meidän kodin väreihin ja minulle. Koen olevani kuin kuningatar se päällä laahustaessani. Pakkohan se oli ostaa. Ja vaikka kanta-asiakasillassa sai 20% alennusta, koin järkeväksi kompensoida korkeaa hintaa juomalla niin paljon ilmaista skumppaa kuin vain ehdin. Klassinen virhe! Paluumatkalla kotiin ei meinannut jalkakäytävän leveys riittää. Voi taivas, että piti tämäkin häpeä vielä kokea!

Viikko jatkuu kuin ostoskanavan mainoksessa: ”Ei tässäkään vielä kaikki!”

Auto, joka piti katsastaa jo syyskuun puolivälissä, mutta jota en ollut voinut katsastaa, koska merkkikorjaamolla, johon olin sen hyvissä ajoin vienyt, ei ollut tarvittavaa varaosaa. Varaosan saapuminen kesti viisi viikkoa –varmaan sekin tuli Kiinasta– ja kun osa viimein saapui, uutta huoltoaikaa ei ollut heti saatavilla, kunnes koitti viime perjantai. Auton piti olla valmis. Koska minulla sattui olemaan juuri silloin työvuoro, mies ja poika lähtivät asiaa hoitamaan. Hakivat auton korjaamolta, ajoivat 800 metriä katsastusasemalle, ja PIM! Auto ei mene läpi! Se sama hälytysvalo syttyi palamaan, se mitä oltiin korjattu jo kaksi kuukautta! Auto piti ajaa takaisin korjaamolle. Kaiken lisäksi seuraavana yönä tuli talvi, autossa kesärenkaat ja talvirenkaat toisella paikkakunnalla 60 kilometrin päässä. Sain kälyltä lainaksi auton talvirenkaiden hakemiseen lumimyrskyisenä päivänä. Kehä kolmosella siihen syttyy hälytysvalo ja Kirkkonummen kohdalla minun on vietävä auto korjaamolle että vika saadaan selvitettyä. Tunnelma oli jokseenkin epätoivoinen.

Näissä tunnelmissa olemme päässeet viikon tapahtumissa lauantaihin. Mieli oli kaikin tavoin apea ja lyöty. Tuntui että mikään ei onnistu, mikään ei ole hyvin. Olin työvuorossa lauantaina. Ensi töikseni kerroin kollegalle kaikki viikon episodit. En tiedä kuunteliko hän, asiaa oli niin paljon, mutta tuntui hyvältä purkautua jollekin. Vähän kuin olisi ripittäytynyt. Vähän jo naurattikin omat töppäilyt.

Iltapäivällä oli vain yksi avioliiton siunaus, kahden morsiamen vihkipari. Nuoria, hoikkia, niin kauniita. Tunnelma oli hieno. Vihkimisen jälkeen avasimme kirkon ovet kohti Senaatintoria. Siellä paloivat jo joulukuusen valot. Joku mielenosoituskin taisi olla alhaalla torilla, mutta se peittyi kirkonkellojen kuminaan, eikä haitannut tunnelmaa, vihkiparin ja heidän vieraittensa iloa ja tunnelmaa. Omakin mieli nousi.

Uusi kirkkovuosi alkaa adventtina ja päättyy tuomiosunnuntaihin. Sunnuntain teksti luetaan jo lauantaina iltakirkossa. Nyt oli siis jo tuomiosunnuntai, vaikka oli vasta lauantai-ilta. Ajattelin että miten hienosti se sopiikaan omaan epäonniseen viikkoon ja sen tapahtumiin. Että onpas hyvä olla ”tuomiolla”! Täydellinen ajoitus. Kuuntelin papin puheita, sain anteeksi syntini, alttarikaiteella lähetin terveiset yläkertaan ”kyllä täällä pärjätään, no worries, toivottavasti Miiru pääsi perille sinne luoksenne”. Hyvillä mielin, huojentuneena, askel keveänä – mitä nyt nivelrikko jomotti oikeassa – kävelin kotiin läpi lumisen, kauniin kaupungin.

Tämä viikko on ollut ihan toisenlainen. Oikein hyvä. Autokin on nyt katsastettu ja talvirenkaat alla. Neuletakki on yhä ikkunalaudalla, mutta se ei enää paina mieltä. Voin kertoa lisää huomenaamulla. Nyt en ehdi enempää.

Joulukuvaelma

Jäästä niljakas Raatihuoneentori. Tummiinpukeutunut toppatakkikansa odottaa krooniseksi muuttunein koronavälein. Vain helmojen heijastimet heiluvat hiljaa. Kaupunginviskaali lukee vanhan litanian ja mieskuoro veisaa hengitys huuruten Jumala ompi linnamme. Tap, tap, tap – lapaset vaimentavat loppuaplodit. 

Kotona glögi on valmiiksi lämmitetty ja piparit vadilla lomittain. Nurkassa nököttää toispuoleinen kuusi, jonka oksilla killuvat kaikki mahdolliset koristeet: matkamuistoina ostetut, lapsuudenkodista perityt ja itse askarrellut. Ei näytä naistenlehtien teemavärikuuselta, ei. Kohta ovikello soi.

Sieltä saapuu hän, joka inhoaa joulua ja perinteitä, olisi mieluummin palmun alla. Sekä päinvastainen, joka heti laulahtaa ”Taas pääsimme jouluun”. Me muut vastaamme, niinpä päästiinkin, onpa ihanaa, pitkästä aikaa. Seuraavana tulee hän, joka mielellään palaa muistoissa vanhaan, niihin jouluihin, kun meitä muita ei vielä ollut olemassa, appelsiinia maistettu, lahjat oli itse veistetty mutta tunnelma niin paljon aidompi. Yksi nyyhkii salaa vessassa, olisi mieluummin siellä toisessa joulussa, toisen vanhemman luona, nyt kun tänä jouluna on vuoro olla täällä. Viimeisenä saapuu hän, joka ei koskaan ilahdu saamistaan lahjoista, kysyy mahtaisiko kuitit olla tallella, jos kävisi vaihtamassa rahaksi.

Juuri lukemaan oppinut laitetaan lukemaan jouluevankeliumi. Ääntää väärin Cyreniuksen, sanoo Syreniuksen, vai niinkö se nykyään äännetään? Ymmärtääköhän lukemaansa? Naiset laulavat Enkeli taivaan niin korkealta että miehet eivät yllä, he heiluttavat vain huuliaan, joku löyhyttään oloaan Kauneimmilla Joululauluilla. Mummi sanoo loppuun tsa-tsa-tsaa. Jos ei sanoisi, epäiltäisiin dementiaa.

Lohi ui vastavirtaan, linnut lentävät etelään, karhut painuvat unilleen, niin myös me ihmiset kokoonumme jokajouluiseen riittiimme itsekään ymmärtämättä miksi. Kuka tämän käsikirjoitti, ohjasi ja roolit jakoi, sitä ei tiedetä, mutta jokainen osaa osansa.

Pöytään on katettu lautaset, joita ei käytetä muulloin, koska ne pitää tiskata käsin, ja kuka sellaista jaksaa paitsi jouluna. Jouluna jaksetaan ylimääräistä. Kinkku on paistettu, mutta harva enää syö lihaa, siksi on myös kasvispatee. Rosollista pitää enää yksi, mutta sekin on tehty. Outo ruoka. Keitettyjä juureksia, kananmunaa, silliä ja kermavaahtoa.  Kuka sellaista enää keksisi keksiä! Laatikoita monta sorttia. Välskynäsoppaa. Torttua ja suklaakakkua perinteisellä reseptillä, päälle pursotettuna Hyvää Joulua, mutta A ei mahdu, niin lukee Hyvää Joulu.

Kaikkea jää. Jääkaappi, biojäteastia ja tiskiallas täyttyvät. 

Joulupukki tulee. Onko täällä kilttiä lapsia? On, on! Mitenkäs se pukki nykyään liikkuu, kun ei ole lunta, eikä rekipelillä pääse. Pitkä päivä pukilla. Onkos Korvatunturilla paljon lunta ja pakkasta? Puhutaan joulu small-talk’ia. Joku haluaa istua pukin syliin ja laulaa Aikuisen naisen. Päätetään kuitenkin laulaa Joulupukki, joulupukki.

Tämänkin aktin kliimaksi on äkkiä ohi: lahjat jaettu ja kauniit paketit riisuttu. Lahjat, jotka vielä hetki sitten olivat salaisuuksia, joihin liittyi odotuksia ja toiveita, ovat nyt vain tavallisia tavaroita mysteeriä vailla. Parketti on peittynyt värikkäiden, ruttuisten lahjapapereiden ja kiharaisten narujen alle. Juhlakansa istuu vaientuneena, jokaisella oma lahjapino jalkojen juurella. Lapset laskevat, kuka sai eniten. Vain koirat ja kissat jaksavat enää iloita.

Ilma on sakeana pienhiukkaspölyä koko päivän tupruttaneista kynttilöistä. Avataan tuuletusikkuna, sisään tulvii raikasta talvi-ilmaa. Samarin sihahtaa vesilasissa. Kengät puristavat. Taksi ajaa pihaan. Joulu on ohi.

Vai nytkö se vasta alkaa?

Tarua vai totta

Muistan 90-luvulla käyneeni astrologi Markku Mannisen vastaanotolla. Hän osasi kuvata erittäin oivaltavasti sen hetkisen ja tulevan elämäntilanteeni. Erityisesti jäi mieleeni kaksi lausetta. Manninen sanoi, että elämässäni on koomisia piirteitä, ja että seuraavaksi siirryn ihan uuteen elämänvaiheeseen, toiselle luokalle elämässä, jos siihen asti olin elänyt eppuluokkalaisen elämää. Saman voisi varmasti sanoa myös tämän hetkisestä elämästäni. Tai ehkä peräti koko elämästäni. Tosin en tiedä, monennellako luokalla tällä hetkellä, 55-vuotiaana, olen ja montako on jäljellä?

Elämässä on vähän väliä elämänmuutosten aikakausia. Perhekuviot muuttuvat, työkuviot muuttuvat, elämä tuo eteen uusia asioita, joihin täytyy sopeutua, välillä pitää ottaa opikseen, kehittyä, toisinaan taannutaan ja otetaan takapakkia, mennään lepovaiheeseen, horrokseen. Sellaista ihmisen elämä on.

Tällä hetkellä elän mielestäni sangen luovaa elämänvaihetta. Mieli on avoin uudelle. Ideoita pursuaa. Eritoten olen innostunut kirjoittamisesta uudella tavalla. Aiemmin olen tykännyt turskauttaa tänne blogiin nopeasti omia ajatuksia, tuntemuksia, oivalluksia ja huomioita maailmasta. Nyt tekee mieli tehdä toisin. Kehittyä kirjoittamisessa, mutustella ja kehitellä tekstejä kohti uusia sfäärejä. Poistua todellisuudesta, siitä mitä todellisuudessa tapahtui. Käyttää omaa elämää ja kokemuksia vain ponnahduslautana ja ikään kuin suolana tekstissä, mutta perustaa teksti ei-todellisuudelle, liioittelulle, fantasialle.

Palautteesta päätellen tämä on saattanut hämmentää lukijoita, siksi tätä asiaa haluan tässä avata.

Merkitsen blogitekstiin aina ”novelli” tai ”pakina” tai jonkun muun määritelmän silloin kun se ei ole totta. Tekstissä saattaa silti olla jotakin ihan oikeastikin tapahtunutta. Esimerkikki: olimme saattohoitaneet vanhaa kissaa jo pidemmän aikaa, olen kärsinyt unettomuudesta johtuen erilaisista terveysongelmista (vaihdevuodet, allergia, Basedowin tauti), olin syyslomalla yksin kotona flunssassa (joita minulla on nykyisin joka toinen kuukausi), kun muu perhe oli lomalla. Ja samaan aikaan minulla oli kirjoitustehtävänä kirjoituskerhosta kirjoittaa teksti negatiivisesta tapahtumasta kahden eri henkilön näkökulmasta. Tästä sopasta syntyi Insomnia-novelli, jonka tapahtumat ovat fiktiivisiä.

Oikeasti kissalle oli varattu viimeinen aika eläinlääkärille isänpäivän jälkeiseksi maanantaiksi kello 11. Veimme kissan sinne yhdessä. Itkimme kuin kaksi pientä lasta, kun käsi kädessä palasimme takaisin tyhjään kotiin. Päivä oli loputtoman pitkä ja ankea. Nyt koti tuntuu hiljaiselta, opettelemme uudenlaista, kissatonta elämää, joka ainakin näin aluksi tuntuu kovin tyhjältä.

Nyt minulla on tekeillä uusi teksti. Sekin on kirjoituskerhon tehtävä. Tehtävänä on kuvata tunne kertomatta, mistä tunteestä on kysysmys. Päädyin tekemään joulukuvaelman. Julkaisen sen seuraavaksi myös täällä blogissa. Olen työstänyt tekstiä jo viikon verran. Aluksi teksti oli nimeltään Jouluntekijä, ja siinä oli paljon enemmän minua ja todellisuutta. Mutta työstettyäni sitä päivittäin teksti on muuttunut niin paljon että huomasin ettei Jouluntekijä enää edes kuvaa sisältöä. Siitä tulikin Joulukuvaelma. Olin myös poistanut siitä itseni ja minä-muodon ja lisätäkseni dramatiikkaa tuonut mukaan henkilöhahmoja, joille ei ole omassa todellisuudessani vastapohjaa. Joulukuvaelma ei kuvaa meidän perheen joulua. Mutta silti se tunne, mikä siinä on, on myös minulle tuttu. Ja luulen että hyvin monille, ehkä kaikille. Ja aina kaikessa on ripaus totta ja itsekin koettua, se on se suola. Tsa-tsa-tsaa.

Insomnia

Kissan käytös muuttui kevättalvella pian anopin kuoleman jälkeen. Se valtasi anopilta tyhjäksi jääneen paikan sohvalta ja rupesi esittämään vaatimuksia naukumalla. Vitsailin anopin sielun siirtyneen kissaan.

Vitsit vähenivät ja hymy hyytyi kuukausien myötä kun kissan äänekkäitä vaatimuksia alkoi ilmetä myös yöllä. En enää nukkunut, kissan huudot pätkivät uneni. Nukuin muutaman tunnin jaksoissa. En saanut uudelleen unta herättyäni.

Väsymys teki minut epätoivoiseksi. Minun piti alkaa nukkua myös päivisin korvatakseni kroonistunutta univajetta, nukuin aina kun kykenin. Nukahdin vessanpöntölle, raitiovaunupysäkille, sovituskoppiin, kerran nukahdin kesken palaverin kun asiakkaan matala, rauhallinen ääni ja asiasisällön mitättömyys tuudittivat minut uneen. Heräsin kun nenä kastautui kahvikuppiin, jonka sisältö oli onneksi jo hieman jäähtynyt. Jäähtynyt oli myös tunnelma palaverihuoneessa.

Kissa imi minusta voiman ja energian itseensä. Minä olin kissan laturi. Minun oma akkuni oli loppu, eikä sitä täyttänyt kukaan eikä mikään.

Kun mies ja poika läksivät koulun syyslomalla matkalle ja minä jäin kissavahdiksi, vein kissan tapettavaksi. Laitoin viestin että kissa on äkisti sairastunut fataaliin munuaistulehdukseen, ja se täytyy lopettaa. Mies ja poika soittivat jäähyväispuhelun kissalle, kuiskivat sille kauniita sanoja hyvästiksi. Puhelun loputtua minä tungin kissan kylmäpäisesti kantolaukkuun ja vein eläinlääkäriin.

En jäänyt katsomaan varsinaista toimitusta. Tyhjä kantolaukku kädessäni palasin kotiin, laitoin kännykän äänettömälle ja nukuin kaksitoista tuntia putkeen. Se oli ihanaa. Seuraavat kaksi viikkoa olivat parasta aikaa. Nukuin kuin prinsessa Ruusunen rauhallisesti ja levollisesti. Heräsin pirteänä ja energisenä. Valo palasi silmiini.

Parin viikon päästä eläinlääkäriasemalta soitettiin, voisin noutaa tuhkat. Hain pienen pahvisen uurnan, laitoin takanreunustalle, sytytin kynttilän. En minä tunteeton ole. Mieltäni painaa mitä tein.

Tuhkan tulon jälkeen olen herännyt yöllä tassun ääniin niin kuin kissan sielu vaeltaisi talossa. Etsiikö se sopivaa henkilöä kehen asettua seuraavaksi? Taivas varjelkoon minua pelottaa! Nukun taas huonosti ja herään yöllä omaan tuskanhuutooni. Onko se jo minussa?

————————————-

Vaimo on muuttunut oudoksi. En tiedä, mitä täällä tapahtui syyslomalla kun olin pojan kanssa etelässä. Muuta kuin että kissa sairastui ja se piti lopettaa. Ottiko vastuunkanto niin koville että vaimolta meni mielenterveys? Naiset ovat heikkoja! Ei ne tosipaikan tullen kestä tappamista ja kuolemaa. Edes kissan.

Ennen täällä melusi yöllä kissa, nyt vaimo. Herään vaimon kirkumiseen, se on hiestä märkä ja vapisee. Sanoo että täällä kummittelee, kuulee tassun ääniä. Minulta menevät hermot, mutta en näytä sitä. Minä kannan vastuun, minä olen mies.

Koskaan ei saa nukkua. Ensin oli vauvan koliikki, sitten oman äidin dementia ja yölliset vaeltelut, seuraavaksi sekoaa kissa ja kun siitä päästään, aloittaa älämölönsä vaimo. Eikö tämä ikinä lopu?

Pitäisi saada vaimo lääkäriin, saisi rauhoittavia. Haluaisin mennä vierashuoneeseen nukkumaan, mutta en voi, koska pitää vahtia vaimon mörköjä. Hän pelkää kummittelevaa kissaa. Minun pitää nukkua vieressä, pitää kädestä. Valmiina auttamaan, kun kohtaus tulee. Taikoa kummituskissat pois. Mene pois mäntti mörkö, sinua ei ole.

Luulen että vaimon tilaa pahentaa kissan tuhkauurna takan reunalla. Ainakin painajaiset alkoivat, kun tuhka tuli. Vaimo haluaa että tuhka sirotellaan kesällä mökille. Siksi sitä siinä säilötään. Minusta se on sairasta. Se on vain kuolleen kissan tuhkaa.

Eräänä lauantaina, kun vaimo nukkui väsymystään ja poika oli kaverilla kylässä, otin tuhkan ja kaadoin vessanpönttöön. Pissasin päälle, harmaaseen pölyyn sekoittui keltaista, se oli kaunista. En tiedä, miksi tein niin. Häpäisin sen mitä kissasta oli jäljellä, mutta tunsin uhmaa ja syytin kissaa siitä mitä nyt on. Vedin vessan. Uurnaan laitoin vehnäjauhoja. Jos se tassujen tepsuttelu siitä pikku hiljaa loppuisi.

Kyllähän se mieltä jäytää, mitä tein. Mutta miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä. Minä teen kaikkeni että tässä talossa oli rauha ja että täällä nukuttaisiin. Olen valmis jopa pieniin valkoisiin vehnäjauhoihin.

Pojan kanssa ollaan keskusteltu kuolemasta, siitä että kissa on nyt kissojen taivaassa. Ollaan pohdittu, minkälaista siellä on. Paljon hiiriä varmaan. Hiiren taivas se ei kyllä ole. Kissojen taivas on hiirien helvetti. Tämä on minun helvettini ja taivaani.

Tekonahkahousuinen tyttö

Pikkujoulukauden lähennellessä mieleen muistuivat vanhat housut. Vuosi taisi olla 2018 tai 2019. Lempihousuni oli Prismasta ostetut keinonahkaiset legginsit, hinta noin 29,90€. Idean housuihin olin saanut 30 vuotta nuoremmalta kollegalta. Tiedän, kuullostaa ei-hyvältä-idealta. Hänellä oli sellaiset, ostin oitis itsellenikin ja ne osoittautuivat varsin mukaviksi ja hyvännäköisiksi pökiksi. Tykkäsin käyttää pitkien paitojen ja tunikoiden kanssa.

Harmi vain että eräänä liukkaana yönä kävelin suntioiden pikkujoulusta kotiin juotuani kaikki asiaankuuluvat ja -kuulumattomat juomat, ja siinä Senaatintorin kulmilla vedin lipat. Tekonahkahousujen polviin tuli paha reikä.

Olen huomannut että vaatetuksen alaosat tuottavat minulle päänvaivaa. Löydän usein kivoja takkeja, paitoja, tunikoita mitä vain yläosaksi, mutta alaosaan en löydä mitään, enkä edes tykkää ostaa alaosia. Housut istuvat huonosti, ovat epämukavia, niistä hahmottaa huonosti hengarissa, miltä näyttävät päällä. Niinpä kärsin kroonisesta alaosien puutteesta. Ei aina voi olla farkut jalassa, pitäisi keksiä kivat mustat housut. Mieleeni juolahti tekonahkalegginsit vuodelta 2019. Päätin katsoa Prisman verkkosivuilta, olisiko vastaavia vielä kaupan. Olihan siellä. Ei ihan samanlaisia, mutta melkein. Niinpä läksin Prismaan.

Malli oli muuttunut. Ennen housut vain vedettiin jalkaan, nyt sivusaumaan oli tehty vetskari. Hankala käyttää. Saumatkin olivat eri tavalla. Olin minäkin muuttunut. En näyttänyt yhtään yhtä vetävältä kuin vuonna 2019. Olisiko tullut kilo / vuosi? Jätin tekonahkahousut kauppaan. Liukuportaissa mieleen tuli vanha Ovidiuksen viisaus, jonka nyt muotoilen uuteen tekonahkahousumalliin:

”Ei saa takaisin vanhoja tekonahkahousuja, jotka ovat jo menneet. Sillä nopeasti ne kuluvat. Kun on hyvät tekonahkahousut, käytä ne, sillä seuraavat tekonahkahousut eivät ole yhtä hyvät kuin ne mitkä olivat ensin.”

Nyt pitäisi sitten keksiä joustavat mukavat mustat housut, jotka eivät kiristä vyötäröltä, ja joissa en näytä mustalta makkaralta. Ja joiden polvet ovat erityisen kestävät. Kuulostaa lasten kurahousuilta.

Naapuri Mäkinen & Mäkisen naapuri

Siinä se nyt makaa, sahanlainaaja. Kuola valuu, maha pinkeä kuin viimeisillään ja niinhän onkin – ihan konkreettisesti. Hoikka mies muuten. Virtsapussi kuin laavalamppu, punaista verta leijuu tummankeltaisen virtsan seassa. Iho bakeliittia. Sydänkäyrä näyttää että elossa on.

Mitäpä se minulle kuuluu, naapurin kuolema. Mutta se oli lainannut akkukäyttöisen sahan pihasyreenin kaatamiseksi ja jos se nyt kuolee, en saa sahaa ikinä takaisin. Mistä minä sen omaisia ja perijöitä tunnen ja uskooko ne että upouusi Black’n Decker on minun jos menen sitä itselleni vaatimaan? Ei varmaan usko ja kehtaanko edes mennä?

Itse en ollut sahaa tuskin muuta kuin paketista pois ottanut. Kyllä harmittaa. Hyvä saha. Olin googlannut, mikä olisi paras, sellaisen ostin. Olin nyt tullut kysymään Mäkiseltä itseltään, missä saha on, voisinko sen hakea pois, mutta myöhäistä, ei hän enää ole tässä maailmassa kuin jollakin ohuella, hämähäkin seitin kaltaisella säikeellä kiinni.

Ei olisi ikinä Mäkisestä uskonut. Oli säntillinen, sellaisia joista tarkisti kellon. Arkisin lähti kotoa pyörällä töihin klo 7.15. Paitsi jälkeenpäin on selvinnyt että ei se missään töissä ollut käynyt moneen vuoteen. Eli perintöjen koroilla. Oli menevinään, meni kirjastoon, uimahalliin, palasi kotiin kun me muut, oikeat ihmiset olimme lähteneet omiin oikeisiin töihimme. Palasi kotiin juomaan. Istahti nojatuoliin, sulki ovet, kännykän ja aivot.

Lauantai-iltaisin lämmitti pihasaunan, postilaatikolla heilautti kättään tervehdykseen, sunnuntaisin osallistui pubivisaan. Tiesi hyvin, oli usein kärkisijoilla. Nurmikko oli aina ajettu, ei se mitään vuodenaikakasveja harrastanut mutta kenenpä yksinäisen miehen pihalla kukkia kasvaisi. Ei me miehet sellaisista välitetä. Eli säntillistä säännöllistä elämää. Voihan sitä elää säännöllistä elämää hunningollakin, Mäkinen eli.

Hän oli niitä joihin katse ei pysähdy, tosielämän näkymätön mies. Ruutupaita, Ale-marketin farkut, Lidl-lenkkarit, lompsa takataskussa, ilmaiseksi saatu mainoslippis päässä. Siinä luki Ratiritirallaa. Logosta en saanut selvää. Olisiko ollut olutmerkki. Mäkistä ei kukaan kaivannut mihinkään, tuskin Mäkinen itsekään kaipasi mihinkään tai ketään, sellaisiakin on.

Vieraita sillä ei käynyt. Mutta en ihmetellyt, ehkä vähän kadehdin. Kukapa vaimon organisoimaa sosieteettia kiljuvine, kovaäänisine naisystävineen, outoine sukulaisineen ja kaiken maailman teemailtoineen kaipaa. Small-talkia eli kysellään, vaikka ei olla kiinnostuneita tietämään.

Tavallinen mies haluaa olla rauhassa tai vähintään oma itsensä, ei mikään taustahahmo somepäivityksessä että nyt tehtiin tällaista ihanaa, tykätkää, klikatkaa, seuratkaa, kommentoikaa ja jakakaa. Mäkinen oli kaikesta sellaisesta vapaa. Vapaa Tavallinen Mies, oi se on harvinaista, ihanaa!

Puoli vuotta sitten Mäkinen törmäsi pyörällään postilaatikkoon, kaatui, satutti itsensä ja päänsä, verta lorisi kuin rännistä. Joku tilasi lanssin. Joutui sairaalaan ja tutkimuksiin. Pää kuvattiin, selvisi että oli muuta, rappeumaa, viittasi alkoholiin. Ikinä ei oltu nähty juopuneena mitenkään enempää kuin muitakaan, hyvätapainen mies se oli. Eikä me koko lasarettijuttua muutenkaan oltaisi tiedetty, eikä virallisesti tiedetä vieläkään, mutta kun vaimon serkku on lähihoitaja ja tämä on aika pieni pitäjä.

Postilaatikon kaatuessa kaatuivat myös Mäkisen kulissit. Se ei enää peitellyt elämäntapaansa. Tuli ulos kaapista yksinäisenä, työttömänä alkoholistina. Kenelle sen olisi tarvinnut ylipäätään mitään näyttääkään, kun ei sillä ollut ketään! Tai hävetä, kun ei ollut ketään kenen silmissä hävetä. Sai olla vihdoin oma itsensä julkisesti. Tavallaan kadehdin taas niin absurdia kuin onkaan, minulla on sentään Audi, vaimo ja lapset, koira ja vene, ulkomaan lomat, insinöörin paperit ja alaisia. Ihana sana – alaisia – niin kuvaava, minä olen heitä ylempänä. Ihminen on sellainen, haluaa olla muita parempi. Paitsi Mäkinen.

Mäkisen elämä pysyi rsäännöllisen säntillisenä rappiollakin, joka maanantai kello 10 musta Mersu-taksi haki Alkoon ja Alepaan. Seuraava kierros perjantaina. Meillä päin ei kulje woltit ja foodorat. Pubivisat, sauna, uimahalli, ruohonleikkuut ja parranajot jäivät. Siinä vaiheessa olisi pitänyt älytä hakea se saha pois, mutta en kehdannut, jos se oli humalassa siellä, eikä se olisi avannut ovea, ei vastannut puhelimeen, tekstiviesteihin vastasi ”valitettavasti juuri nyt en voi vastata” eikä enää hakenut postejaan, ei sillä ollut enää sitä postilaatikkoakaan.

On se niin raadollista mutta totuudellista, että tässä minä suren Mäkisen kuolinvuoteella akkusahaa, en sitä itseään.

Vaikka ehkä pitäisi.

Voihan se olla että naapuriin muuttaa seuraavaksi kotoutettavia maahanmuuttajia, kehitysvammaisia, sateenkaariperhe tai jotain muuta kummallista nykyaikaista. Mäkinen oli kuitenkin suomalainen mies, hiljainen ja vaatimaton, säntillinen ja näkymätön. Huomaamaton ja huolta aiheuttamaton.

Kyllä minua nyt vähän rupeaa surettamaan myös Mäkisen kuolema.

Pakko on paras opettaja

Tehokkain ja nopein opettaja on pakko, tosin myös ilkein ja kovaotteisin. Vuosikausia puhuttiin siitä, kuinka ihmiset ihan kohta siirtyvät etätyöhön, kunnes tuli korona, joka pakotti. Yhtäkkiä kotien nurkkiin ilmestyi kotikonttoreita. Nettikaupoissa oli isot valikoimat erilaisia näppäriä ja pieniä työpöytiä seinänvierustoille.

Etääntyminen fyysiseltä työpaikalta onnistui niin hyvin että nyt ihmisiä ei meinata enää saada takaisin työpaikoille. Työympäristöjä yritetään kehittää houkuttelevammiksi. On työpaikkalemmikkejä, kahvicornereita, karkkikippoja, treenihuoneita sun muita. Tietenkin tämä autuus koskee vain hyvin pientä osaa koko työväestöstä, on paljon ammatteja, joita ei voi tehdä etänä.

Nyt pakko opettaa meille uutta sähkönkäyttökulttuuria. Ja vaikka ikinä tulevaisuudessa ei enää olisi/tulisi pulaa sähköstä, tulemme varmasti tämän kokemuksen jälkeen olemaan sähkön kuluttajina erilaisia. Ja se on mainio asia luonnon kannalta. Minäkin olen tullut ihan sähkönsäästöuskoon ja hurahtanut harrastamaan sähkön säästöä.

Tunnustan olleeni aiemmin varsin huoleton. Pidän erilaisista tunnelmaa tuovista lampuista. Niitä on aina loimottanut ympäri asuntoa, vaikka huoneissa ei edes olla. Näyttää vain niin nätiltä ullotus ikkunalla. En ole sulkenut kylpyhuoneen ovea, se on ollut aina levällään auki, nyt suljen sen. Kylpyhuoneessa on lattialämmitys ja viereissä makuuhuoneessa emme ole koskaan pitäneet pattereita päällä, koska tykkäämme nukkua viileässä. Tosiasiassa avoimesta kylpyhuoneesta on tullut paljon lämpöä makuuhuoneeseen eli kylpyhuone on osittain lämmittänyt makkaria. Nyt suljen oven siitä kulkiessani. Jos laitan uuniin päälle ruuanlaittoa varten, hyödynnän lämmön ja paistan samalla omia terveysherkkukeksejäni ja teen jälkilämmössä granolaa.

Olen myös suunnitellut hankkivani pyykinkuivaustelineen. Miksi ihmeessä kuivata pyykit kuivausrummussa kun ne kuivuvat ihan ilman sähköäkin. Tosin tämä idea ei saanut innostunutta vastaanottoa perheen parissa.

Olen jopa vienyt sähkönsäästöharrastuksen työpaikalle. Siellä on perinteisesti loimottanut lamput kaikkialla. Nyt suljen valot tiloista, missä ei ole ketään ja muualtakin suljen osan valaisimista. Työasioissa vierailin joku aika sitten eräässä toimistotilassa, kolme huonetta ja keittiö. Tila on vuokrattuna ja sitä käytetään vain muutamana päivänä viikossa. Kaikki patterit olivat täysillä. Säädin ne pienelle ja jätin lapun keittiön pöydälle. Ihmetyttää, ihan kuin osa ihmisistä ei olisi kuullutkaan siitä että sähköä kannattaisi nyt säästää. Ja vaikka olisi vanha, halpa sähkösopimus voimassa, asiaa voi tarkastella myös ekologiselta kannalta. Antaa ylimielisen vaikutelman jos ei muuta omaa toimintatapaansa vallitsevassa tilanteessa. Se sähköstä.

Olen tämän viikon lusinut viimeisintä flunssaa. Siitä asti kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan, vaivanani ovat olleet joka toinen kuukausi toistuvat flunssat. Tätä menoa seuraava tullee joulukuussa, toivottavasti ei ihan joulupäivinä.

Minulla oli vähän muita suunnitelmia näille päiville. Mies ja poika ovat olleet isä-poika -matkalla ja ajattelin että tekisin sillä aikaa kaikkea omaa kivaa. Mutta sillä sekunnilla, kun taksi haki heidät pihalta, minä sairastuin ja olen viimeiset viisi päivää ollut neljän seinän sisällä. Elämä ollut varsin yksitoikkoista, ruokavaliona avokadot ja viihdykkeenä Vera Stanhope. Poika oli ostanut pussillisen avokadoja tarkoituksenaan tehdä avokadopastaa. Niiden kypsymistä saa aina odotella ja nyt pussillinen avokadoja oli kypsänä. Pidän kyllä avokadoista mutta nyt tuntuu että riittää. Sama homma Vera Stanhopen kanssa. Työkaveri vinkkasi Britboxista, brittidraaman suoratoistopalvelusta, latasin sen. Ylellä Vera Stanhopet lähetetään aina kahteen osaan pilkottuna, mikä on häirinnyt katsomista, koska toisella katsomiskerralla on pitänyt yrittää muistella, mitä olikaan tapahtunut ja kuka mahtoikaan olla Nick tai Stan tai Penelope? Britboxissa jaksot ovat kokonaisia. Viiden päivän aikana olen edennyt jo kolmannelle tuotantokaudelle. Alkaa jo vähän tuntua samalta kuin avokadojen kanssa. Pelkään että alan myös ulkonäöllisesti muistuttaa hompsuista Vera Stanhopea.

Yksinolossa ja sairastelussa on se hyvä puoli että kun ei voi ja jaksa lähteä kauppaan, voi syödä kaappeja tyhjäksi erilaista jämistä. Yhteen aikaan tykkäsin kuivatuista mangosiivuista kunnes ne eräänä päivänä eivät enää maistuneetkaan ja keittiön kaappiin jäi pussinpohja joka on ollut siellä kuin joku arkeologinen muinasjäänne. Nyt tuli sekin syödyksi. Vanhat kahvitkin olen kohta juonut, ne sellaiset kahvinporot, joista ei itse tykätä, mutta joita joku on joskus tuonut. Pakastimesta söin vaniljajäätelönjämät. Vähän tuli tosiaan erilainen viikko kuin mitä olin suunnitellut. Olin suunnitellut käyväni kahviloissa, syöväni herkkulounaita kaupungilla, käyväni näyttelyissä ja elokuvissa, se metsurijuttu kiinnostaisi.

Luulen että käänne parempaan on onneksi tapahtunut. Tänä aamuna heräsin ensi kertaa virkeän oloisena ja kävin ensi kertaa suihkussa, pesin hiukset. Onkin hyvä toipua, perhe palaa huomenna, sitä ennen täytynee desinfioida huusholli että eivät saa samaa pöpöä. Tai voihan se olla että tuovat jonkun uuden tuliaisina. Toivottavasti ei.

Jännä ajatus että sillä aikaa kun he ovat reissanneet tuhansien kilometrien päähän, nähneet monia hienoja paikkoja ja nähtävyyksiä, minä olen liikkunut sängyltä sohvalle, välillä vessaan ja keittiöön, muutaman neliön alueella. Ehkä olen energiakompensoinut omalla vähäisellä siirtymisellä heidän matkansa. Hauska ajatus. Ehkä hieman kuumeinen. Taidan katsoa jakson Vera Stanhopea ennen kuin syön seuraavan avokadoleivän.

Minä olen Paavi Piux XII

Minä olen Paavi Pius XII ja kun Vatikaanin palatsin rautaiset portit sulkeutuvat kello 21 ja nälkäiset janoiset, kiireiset, kaikenkuvaavat mutta ei mitään näkevät kymmenettuhannet turistit poistuvat ja heidän jälkeensä vilinästä väsyneet työntekijät ja heidän jälkeensä sotkun siivoojat, jäljelle jää vain minä, Paavi Pius XII, ja silloin Vatikaani on autio ja tyhjä kuin maa ennen luomista ja minä riisun kaapuni, stolani, hiippani ja sauvani, puen ylleni tiukat treenitrikoot ja lähden tekemään kierrostani.

Juoksen läpi Michelangelon maalaamien salien, teen jalkakyykyt käytävillä, joita reunustavat maailman vanhimmat maalatut kartat, punnerrukset ja vatsalihakset, ne teen aina Sikstuksen kappelissa, sen jälkeen pieni välirentoutus nauttien katon freskoista ja niiden lukemattomista yksityiskohdista. Erityisesti pidän tuomiopäivän kuvauksesta. Siinä on draamaa ja dramatiikkaa. Minä en ole lässyn ja nössön ystävä. Michelangelo osasi ammattinsa. Ei löytyisi tekijää, jos minun pitäisi tilata freskot. Kuka sellaisia osaisi tehdä, ei kukaan! Onneksi kaikki katot ja seinät on jo maalauksin koristeltu, jää vain ylläpidon vaiva, vaikka on siinäkin. Turismi on merkittävä tulonlähde, toisaalta nykyajan vitsaus ja tuholainen, turismieroosio pahin pelkoni.

Minä olen Paavi Pius XII, tahtomattani ja lopun ikäni. Olen elämäntehtäväni elinkautisvanki. Vasta kuolema on minut vapauttava. Olen tavallinen ihminen, mutta sitähän ei kukaan usko saati tiedä. Kaikki katsovat minua kuin Jumalasta seuraavaa luullen että minäkin olen pyhä, että minulla on salattua tietoa ja mystisiä voimia. Ei minulla ole. Minulla on sama usko ja epäusko kuin muillakin, mutta minun on pysyttävä roolissani, koska mitä siitä tulisi, jos oman epäuskoni ja tavallisuuteni muille tunnustaisin! Pitää jaksaa pysyä tässä ja tällaisena, olen kuin rakennuksen perustukset, jos ne pettävät, seinät kaatuvat ja katto romahtaa. Minä en saa romahtaa. Minä kannattelen muita. Pidän muita pystyssä. Se on raskas, yksinäinen rooli. Tärkeä tietenkin, mutta omalta kannaltani elämääni rajoittava, typistävä. Kuin musliminaisen burkha, joka estää elämästä, kokemasta tuulen tuiverruksen iholla, hiusten hulmuamisen. No minulla on kyllä kalju.

Minä olen Paavi Pius XII, ja kun Vatikaani yöksi tyhjenee, alkaa oma aikani. Itselleni ja Jumalalleni saan olla tavallinen. Lattian alle on haudattu edeltäjäni, jopa itse apostoli Pietari, hänen päälleen rakennettiin Pietarin kirkko. Saman lattian alle minutkin joskus haudataan mahtipontisin menoin, mutta ei vielä, nyt olen lattian ja hautojen yläpuolella, teen lantion nostoja, yleensä viisikymmentä. Pakarani ovat piukat. Kivilattia on kylmä ja kova, mutta ei se haittaa, se tuntuu oikeastaan hyvältä. Ruumiillisuus tuntuu hyvältä, henkisen työn vastapainona.

Minä olen Paavi Pius XII, treenin lopuksi menen sisäpihalle puutarhaan. Oliivipuiden katveessa, suihkulähteen solistessa, laulan täysillä Frank Sinatran My Way’n. Sitten menen kylpyyn, veteen lorautan jasmiiniöljyä, enkelten tuoksua. Elämäni on askeettista, mutta kylpypyyhkeeni ei, se on pinkki, paksu ja pehmeä kuin hienoimmissa hotelleissa Rooman keskustassa. Puen ylleni kylpytakin ja tohvelit. Avaan pullon Alexandre Bonnet Tresor Cache Millesime Champagne Brut vuodelta 2012 ja television. Istahdan nojatuoliin, nostan jalkani rahille, lasken lasini tasolle, televisiosta tulee Haluatko miljonääriksi. Yleensä tiedän vastaukset. Haaveeni on osallistua. En minä siitä miljoonasta, minulla on koko katolisen kirkon varat ja tämä palatsi ja yltäkylläisyys, en minä rahasta. Mutta se että tietäisin vastaukset, yleisö mylvisi ihastuksesta, kun kysymys kerrallaan kipuaisin kohti viimeisintä, 15. kysymystä. Tietäisin kaiken, urheilusuoritukset, entiset presidentit, maantieteen, politiikan, musiikin, viihteen. Ei, viihdekysymyksiä en tietäisi, olen elänyt täällä vatikaanikuplassani niin kauan että kuplasta on tullut kapseli. Kenelle minä, Paavi Pius XII, kilauttaisin kaverikysymyksen?

Ei enää podcasteja!

Oletteko koskaan olleet unessa vihaisia ja siksi heränneet vihaisina? Minulle kävi vähän aikaa sitten niin. Näin unta, että olin hakemassa autoani huollosta. Jännää sikäli että auto oli Volkswagen pick-up, sellainen minulla oli joskus 90-luvulla. Oli muuten näppärä auto! Pieni, kulutti vähän bensaa, ja pick-up -malli on niin kätevä. Sen kun heität tavarat lavalle! Ainoa huono puoli oli sää. Kaikki kastui, koska minulla ei ollut lavalle suojahuppua. Siitä pitäen olen haaveillut pick-up autosta. Mutta se ei ole lapsiperheelle ja kaupunkilaiselle paras automalli. Ehkä taas pian elämä on uudenlaisissa asetuksissa ja pick-upin aika.

Unessa olin siis hakemassa Volkkaria huollosta, ja kävi ilmi että joku huoltomiehistä oli ottanut auton mukaansa ja vienyt jonnekin saareen. Ilmeisesti tarvitsi lava-autoa kuljetushommiin. Kihisin kiukusta unihuoltamolla, eihän näin voi toimia! Heräsin valmiiksi äkäisenä.

Tänä aamuna heräsin ihan hyvällä tuulella, mutta tulin äkäiseksi, kun avasin aamutelevision ja siellä Viki ja Köpi, aamuradion juontajat, kertoivat lopettavansa aamuohjelmansa ja aloittavansa iltapäivällä lähetettävän podcastin. Sitä on tarkoitus tehdä samalla mallilla kuin aamujuontojakin eli suunnittelematta mitään etukäteen. Ruvetaan vain höpöttämään ja siitä se syntyy. Kyllä pistää vihaksi!

Minä haluan radiooni kunnon radio-ohjelmia. Sellaisia, jotka on mietitty ja käsikirjoitettu, toimitettu. Erityisesti kaipaan historia-aiheisia, tutkivaa journalismia. Mutta ei sellaisia enää tehdä! Liikaa aikaavievää ja vaivalloista. Eikä taida olla tietotaitoakaan enää jäljellä. On vain näitä ei-käsikirjoitettuja höpötysohjelmia, missä heitetään läppää ja käkätetään. En minä niitä jaksa kuunnella, en aamulla enkä iltapäivällä. Ihan kuin olisin jäänyt jumiin nuorisokellariin perjantai-iltana pussikaljapussin kanssa.

Yle Areenassakin on nykyään kaksi eri puolta: tv ja podcastit. Ei ole enää radiota. Voi hyvät hyssykät! Kyllä podcasteja saa olla, en minä ole niitä kieltämässä, mutta kyllä nyt pitäisi jonkun jo älähtää toimitettujen, käsikirjoitettujen radio-ohjelmien puolesta. Verorahoilla näitä ohjelmia tehdään.

Nyt menen mereen. Kylmä vesi rauhoittaa.

Opiston kirjoituspiiri on taas aloittanut syyskautensa ja minäkin olen saanut ensimmäisen kirjoitukseni tehdyksi. Tehtävänä oli kirjoittaa teksti, missä kappale alkaa vähintään kolme kertaa ”Minä olen oma nimi…” Minä en halua kirjoittaa itsestäni. Olen ihan kyllästynyt omiin ajatuksiini ja elämäni ruotimiseen. Siispä kirjoitin paavista! Julkaisen seuraavaksi Paavi Pius XII mininovellin blogissa.

Kissan lääkintä ja hoito

Vähän aikaa sitten – olisiko ollut viime viikolla – näin sattumalta televisioraportin siitä, kuinka kissoja hoidetaan huonommin ja hylätään enemmän kuin koiria. Raportin johtopäätös oli, että kissa on vähemmän arvostettu lemmikki. Olen eri mieltä. Väitän että erot johtuvat eläinten luontaisista ominaisuuksista. Ihmettelen, että tätä seikkaa ei oltu otettu huomioon. Valaisen asiaa muutamalla käytännön esimerkillä.

Olemme joutuneet viemään kissaa parin otteeseen lääkäriin viime kuukausina. Viimeksi tällä viikolla. Selvisi että kissalla on virtsarakon tulehdus, lääkkeeksi tuli viikon antibioottikuuri kaksi kertaa päivässä viikon ajan ja kipulääkitys.

Oletteko koskaan antaneet lääkettä kissalle? Helpompi olisi työntää sarvikuono hiirenkoloon. Kissaa ei voi huijata, yritetty on. Olen tyhjentänyt sukkapuikolla herkkunaksun ja sullonut sisään antibioottia. Ei kelpaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää uuttaa lääke veteen ja struutata se kissan suuhun ruiskulla toisen pidellessä rimpuilevasta kissasta kiinni.

Loppupäivän kissa mököttää piilossa ihmetellen miksi meistä on tullut eläinrääkkääjiä. Ja parin tunnin päästä oksentaa lääkemössön – parhaassa tapauksessa lattialle, pahimmassa tapauksessa vaikeastipestävän torkkupeiton päälle tai paikallesi sänkyyn.

Jo lääkäriin meno on episodi. Kissa täytyy napata kiinni niin että se ei tajua että mitään erityistä on tekeillä, ja tunkea häkkiin, kantaa lääkäriin. Voin vain kuvitella vastaavan tilanteen helppouden koiranomistajilla. Koira on innokas lähtijä. Omistajan tehtävä on vain kävelyttää häntää heiluttava koira lääkäriin. Innokkaina – eikä niin nirppanokkaisina – syöjinä koira lienee myös helpommin lääkittävä.

Kissoja hylätään paljon kesällä. Siihenkin yksi syy saattaa piileä kissan lajiominaisuuksissa. Kun se vaistoaa, että nyt ollaan lähdössä, kissa ampaisee ulos, katoaa metsään eikä tule ennen kuin on pakko. Eräänkin kerran olemme mökillä odottaneet puoli päivää pakastetut vadelmat pakattuina kylmälaukkuihin kissaa, joka on päättänyt jäädä. Voin hyvin kuvitella perheitä, joilla tässä kohtaa menee hermot. Edessä pitkä ajomatka, väsyneet lapset takapenkillä, työviikko edessä. Saattaa tulla mieleen, että antaa olla, olkoon sitten, jääköön, ehkä ensi viikonloppuna lähtee mieluummin, kun on viisi päivää ollut itsekseen.

Kateellisena ajattelen koiranomistajaa, joka vislaa ja koira tulee innoissaan paikalle ja hyppää kyytiin. Miten helppoa lähteä!

On kissoissakin kyllä eroja. Kerran meillä oli kissa, joka tykkäsi lähteä kaupungista mökille (mutta ei toisin päin). Kun kaupungissa laittoi kantohäkin eteiseen ovi auki, kissa meni sinne ihan vapaaehtoisesti odottamaan lähtöä. Oli niin innoissaan, kun tiesi taas pääsevänsä mökille.

Nykyinen kissa menee piiloon ja löydettäessä takertuu kynsin kiinni siihen missä on. Ei haluaisi lähteä. Tosin kissan vanhetessa tilanne on helpottanut. Se ei enää karkaa ja katoa metsään. On jo niin väsynyt että ei onnistu luikahtamaan ulos. Riittää kun muistamme pitää ovet ja ikkunat lähtöpäivänä visusti kiinni. Laukuista kissa ei tykkää yhtään. Jos ottaa laukun esiin, se tietää, nyt on joku lähdössä, tästä ei hyvää seuraa.

Ensi viikolla laukku taas otetaan esiin; mies on lähdössä kuntoutukseen. En tiedä, miten selviämme pojan kanssa kissan lääkityksestä miehen poissaollessa. Minun tehtävänäni on ollut toimia lääkkeen kurkkuun struuttaajana, mies on pitänyt kissasta kiinni. Se on sitten ensi viikolla pojan hommana. Huh, huh.

Basedowin tauti

Olin eilen endokrinologin – kuullostaa ihan joltain kriminaaliasialta – vastaanotolla Husin tornisairaalassa ja sain diagnoosin kilpirauhasen liikatoimintaan. Kyseessä on basedowin tauti. Onneksi minulla ei tautiin näytä liittyvän silmäoireita, mutta voi niitäkin vielä tulla. Kaiken kaikkiaan taudin eteneminen on yksilöllinen mysteeri, joten sen etenemistä on vaikea ennustaa, mutta parhaassa tapauksessa tauti saadaan lääkkeillä aisoihin. Jos ei saada, täytyy leikata tai käyttää radiojodia, mutta ensin kokeillaan lääkkeillä. Seuraava kontrolli on loka-marraskuussa, sitten tammikuussa.

Silmäoireet aihauttavat ns.kalansilmät. Silmät pullahtavat ulospäin. Niin kuin Michael Monroella. Hänellä ilmeisesti on tämä sama tauti. Hyvä uutinen oli se, että oireet pitäisi alkaa helpottamaan ihan näinä aikoina, olen nyt syönyt lääkettä kuukauden. Osa oireista onkin jo helpottanut: ripuli ja hikoilu. Ja kyllä väsymyskin on jo vähän helpottanut, mutta vieläkin huomaan että pitää tarkkaan miettiä ja resursoida voimavaroja. Samaan tapaan kuin ennen ei jaksa tehdä kaikkea. Mutta eihän se nyt ole huono asia lainkaan miettiä, mikä on tärkeintä ja tehdä vain se, eikä häärätä ympäriämpäri niin kuin Kamalan Luonnon kettu. Luen aina lehdestä sen sarjakuvan ja samaistun milloin mihinkin eläimistä, joskus majavan epäsosiaalisuuteen ja eristäytymisenhaluun, joskus ketun ylienergisyyteen. Sillä ketulla on varmasti myös kilpirauhasen liikatoimintaa. Minusta tuntuu että minulla on ihan kokonaisvaltaista liikatoimintaa – ei vain kilpirauhasen.

Laboratorioarvot olivat jo lähteneet paranemaan, joten saan puolittaa Tyrazol-lääkityksen. Tähän asti olen ottanut kuusi tablettia, nyt kokeillaan kolmella. Samoin beetasalpaajamäärä vähennetään yhteen, ja saa myös kokeilla olla kokonaan ilman. Ottaa tarvittaessa, jos sydän alkaa tykyttämään.

Olo on nyt toiveikas. Kyllä tämä tästä. Kyllä minusta vielä minä tulee.

Helvetti on muut ihmiset

Alkusyksy mökillä on ihmisen parasta aikaa. Tähtikirkkaat, pimeät yöt, kirpeät aamut, loppuiltapäivän lämpö talon seinustalla, melkein kuin kesällä. Ja hiljaisuus. Tyyni meri, kirkas taivas. Kulkijoita on vähän.

Paitsi kun koittaa viikonloppu. Musta, kovaääninen pikavene menee ohi. Veneessä on kaiuttimet ja sieltä raikaa ”oli kesä oli mopo” täysillä. Kuka kuuntelee musiikkia täysillä samalla kun ajaa venettä? Mitä siinä veneen mökässä voi kuulla? Korkeintaan basson jumputuksen.

Liikkeelle ovat lähteneet myös harrikkaihmiset. Äänestä päätellen noin sata sellaista on päättänyt yöpyä läheiselle leirintäalueelle. Kummastuttaa, miksi kulkupelejä pidetään käynnissä paikoillaan, miksi mopoa ei laiteta käyntiin vasta silloin kuin lähdetään liikkeelle? Ilmeisesti harrikkaihmiset rakastavat sitä ääntä. He eivät vain ymmärrä että moottorin ääni ei ole muista läheskään yhtä kutsuva.

Ohi pörisee maihinnousualusta muistuttava lautta. En tiedä, mikä se on, mutta lujaa kulkee ja kannella on ihmisiä ilman pelatusliivejä. Mietin, pitäisikö tarkistaa uutisista, onko täällä sota alkanut?

Seuraavaksi törmään mökkinaapuriin, on ulkoiluttamassa Hertta-koiraa. Hertta on superihana koira, ei hauku, heiluttaa häntää ja tykkää makkarasta. Olen sen suosikkinaapuri, koska olen antanut makkaraa, omistajan luvalla tietenkin.

Naapuri kertoo suunnitelmistaan laittaa tontille peuranauhaa. Se on kirkkaan keltaista nauhaa, jota kieputetaan puiden väliin, ja sitä käytetään teiden varsilla täällä Varsinais-Suomessa. Peurat pelkäävät ja välttelevät. Naapurin ja meidän välillä on korkea heinäseipäistä tehty aita. Paitsi ihan rannassa, siellä ei ole noin 50 metrin pätkällä aitaa lainkaan. Ja koska meidän mökki ja terassi on ihan lähellä naapurirajaa, peuranauha tulisi ihan meidän terassin viereen. Ei saakeli sentään. Pitäisikö minun katsoa välkkyvää keiltaista nauhaa omalta terassilta?

Ensinnäkään en ymmärrä, miksi peurat eivät saisi elää ja olla ja kulkea tonttien läpi. Minä ainakin tykkään kaikista eläimistä – paitsi hiiristä ja rotista – ja mielelläni istuisin terasilla katsomassa ohi kulkevia peuroja. Mikä into miellä ihmisillä on rajoittaa luontoa?

Naapurustossa ovat alkaneet hakkuut. Ne hakkuut, joista sain naapurikuulemiskyselyn keväällä ja sain samantien herneröykkiön nenääni. En ole mennyt katsomaan, mitä siellä tapahtuu, mutta naapuri kertoi, ja se tieto riitti, en halua nähdä sitä. Tulen suoraan omalle tontille, sinne missä peurat saavat asua ja puut saavat kasvaa ja lisääntyä. En poistu tontilta. Ohi kiitäville mölyäville veneille heristän nyrkkiäni hihan sisässä.

Jean-Paul Sartren näytelmässä Suljetut ovet on tunnetilaan sopiva repliikki: ”Helvetti on muut ihmiset.” Siltä tuntuu.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, koska on tuntunut siltä että itsekin täytän Sartren määritelmän. Juttu ei oikein luista, olo ei ole normaali. Toisaalta tuntuu siltä, että ei ole oikeutta valittaa. Tauti ei ole kuolemaksi, se ei edes satu, mitä sitten valitat, sanon itselleni. Samaa yritti sanoa ystävä, joka kertoi omasta aivoverenvuotohäiriökohtauksesta. Se on oikeasti vakava juttu, kuolemaksi. Ymmärrän. Tässä vaivassa, kilpirauhasen liikatoiminta, ei ole kuolmeanvaaraa, ellei vaiva jää hoitamatta ja sydänoireet pahene.

Olen googlaillut kokemuksia sairaudesta, soittanut Kilpirauhasliiton neuvontapuhelimeen, yrittänyt etsiä tietoa. Sitä on aika vähän saatavilla. Liikatoiminta on harvinaisempaa, ja neuvontapuhelimen kokemusasiantuntija sanoi, että tapaukset ovat niin erilaisia ja yksilöllisiä, että yleispäteviä neuvoja on vaikea antaa.

Jossakin artikkelissa törmäsin kommenttiin, joka kolahti yhtä hyvin kuin Sartren sitaatti. Siinä liikatoimintaa sairastava sanoi, että tuntuu pahalta kun ei tunne itseään, ei ole sellainen kuin oikeasti on. Siltä se juuri tuntuu. Se sattuu sieluun, vaikka kipua ei ole.

Olen oikeasti,normaalisti reipas, aikaansaava, toimelias, nopea, iloinen, tehokas ihminen. Nyt olen sen vastakohta. Lisäksi äreä, masentunut ja ahdistunut.

Muistan lapsena tädin talossa oli keittiössä koriste-esine, joka kiehtoi. Pieni posliininen pelle, hymyievä naama, mutta kun pellen käänsi toisinpäin, oli toisella puolla surulliset kasvot. Minusta tuntuu kuin minut olisi käännetty nurin päin.

Ensi torstaina on vihdoin endokrinologin vastaanotto Husin tornisairaalassa. Olen kirjoittanut jo oman epikriisini, oman näkemykseni siitä, miten tähän on tullut. Puukko esiin ja möykky pois, on toiveeni. Otan mieluummin vajaatoiminnnan, mikä seuraa kilpirauhasen poistosta, mutta tätä en enää halua. Haluan itseni takaisin, sillä minusta on tullut helvetti itselleni.

Lopuksi paluu Sartreen. En ole nähnyt kyseistä näytelmää, mistä lainaus on peräisin. Näytelmän nimi on Suljetut ovet ja se kertoo kolmesta kuolleesta, jotka joutuvat kuoleman jälkeen samaan huoneeseen, esittävät olevansa parempia ihmisiä kuin oikeasti ovatkaan, eivät myönnä tekojaan, edes kuolemaansa, mutta joutuvat toteamaan että helvetti on tässä, ja se on nuo muut.

Kuullostaa kiinnostavalta! Tulisipa jonnekin ohjelmistoon. Haluaisin nähdä, ehdottomasti.

Väärin sairastettu

Vastapäisellä rannalla puiden yläpuolella näkyy haalistunut täysikuu. Aamun valon lisääntyessä se haihtuu pikku hiljaa kokonaan pois. Yöllä kuu hallitsi maisemaa. Kaikki ja kaiken huomio oli siinä. Vähän niin kuin ihmisen elämä. Jossakin vaiheessa olet öinen täysikuu, kukoistava ja huomion keskipisteenä, ja hetken päästä sinun on aika haaleta pois, antaa tilaa muille. Olipa vakava ajatelma. Ehkä tämän viikon kuolinuutiset, Vesa-Matti Loiri ja Jussi Hakulinen, saivat ajatukset tuonpuoleiseen.

Heräsin aikaisin, viideltä. Aluksi ajattelin tehdä niin kuin normaalisti eli lukea päivän hesari padilta ja juoda samalla aamukahvi. Aamupissalla käydessäni havaitsin aamun kauneuden ja päätin tullakin ulos aamupalalle, unohtaa Hesari. Olen seurannut kalojen pomppimista, varisten rääkymistä ja oravien pomppimista lähimännyssä. Välillä ne naksuttavat paheksuvasti. Tiedän. Olen niiden tiellä. Eivät uskalla mennä talvipesälleen.

Olemme oravien alivuokralaisia. Ne ovat rakentaneet talvipesäänsä katon alle. Vievät sinne käpyjä. Kynnet rapisevat, kun ne kiipeävät seinää pitkin ylös. Seinän ja katon välissä on kolo, mistä luikahtavat ylisille. Kun istun tässä aamukahvillani, olen oravien reitillä, eivätkä ne uskalla mennä koloonsa, vaikka olen sanonut lempeällä äänellä että en minä mitään pahaa heille tee, menkää vain koloonne käpyinenne, mutta voisitteko ystävällisesti olla pudottamatta kävynraatoja päälleni ja terassille. Paitsi alivuokrainen, olen myös oravien lautanen. Tai bioastia. Joka paikka on täynnä niitä kävynpalasia mitä jää jäljelle oravien ruokaillessa.

Oravien touhuja katsellessa olen miettinyt, minkälaista on oravien kakka? Lintujen valkoiset jätökset näkyy, mutta entä oravien? Onko ne jonkinlaisia papanoita? Miksi niitä ei näy? Vaikka hyvä vain ettei näy.

Tänään minulla olisi pitänyt olla työpäivä, mutta sain sairaslomaa. Tunnen asiasta syyllisyyttä, sillä tiedän miten vaikeaa on löytää sijaista. Minä olen yleensä se, joka tekee ne työvuorot, jotka eivät käy kenellekään, ja jos minä en pääse, on vaikea löytää tuuraajaa.

Tämä viikko ei mennyt yhtään niin kuin piti. Mies on ollut työmatkalla, ja alkuperäinen suunnitelma oli, että ystäväkaima tulisi mökkivisiitille. Se piti nyt perua, koska olen kipeä. Niinpä olen ollut kuusi päivää yksin mökillä kissan kanssa. Päivät ovat menneet eräänlaisessa aivosumussa. Tauti on vienyt kaikki voimat, en ole jaksanut tehdä mitään.

Keskiviikkona jouduin menemään uudestaan päivystykseen, kun olo vain paheni. Labratutkimuksessa selvisi että lääkityksestä huolimatta kilpirauhashormonitaso oli tuplaantunut ja veren valkosolujen määrä puolestaa lähtenyt vähenemään. Se ei saisi jatkua, sillä vaarana ”aids-potilaan immuunivastus” eli seurauksena voi olla hengenvaarallinen tulehdustila.

Se on tullut selville että tämä uusi terveydenhoitojärjestelmä toimii kehnosti eri sote-piirien välillä. Jos sairastut väärällä sote-alueella, tieto terveydentilastasi liikkuu huonosti tai ei ollenkaan omaan terveydenhoitopiiriin.

Ja minä olen nyt sairastanut ihan väärin, kun olen arkipäivät mökillä ja viikonloput kotikunnassa töissä. Ihmisen pitäisi pysyä omalla sote-alueella, jos sairastuu. Yhä lisääntyvän ja vakiintuneen etätyön ja monipaikkakuntalaisuuden takia tämä on kyllä vähän vanhakantainen ja huonosti toimiva systeemi.

Sama ongelma oli kyllä jo aikoinaan appivanhemmillani. Eläkkeelle jäätyään heistä tuli kolmen eri kunnan asukkaita. Talven he asuivat synnyinseudullaan Ylä-Savossa, kesät mökillä Varsinais-Suomessa ja siinä välissä Helsingissä. Iän ja terveyshuolien lisääntyessä, kirjoja muutettiin paikkakunnalta toiselle sitä mukaan missä oltiin.

Onneksi lähisuvussa on useampikin lääkäri. Hätätilanteessa voi kilauttaa ja kysyä etäkonsultaatiota.

Ja tänään! Tänään vihdoin mies palaa reissultaan. On mukavampi, kun on joku johon turvata, eikä tarvitse olla yksin.

Olen miettinyt, miten elimistöni on jo kahden vuoden ajan laittanut minulle jarruja. Ensin tuli hikiurtikaria keväällä 2020. Sain kutina & näppyläkohtauksen aina fyysisen suorituksen jälkeen. Ja nyt tämä kilpirauhasen liikatoiminta, joka myös pakottaa paikoilleen.

Olen nopea ja touhukas, ja nyt ei saisi olla. Beetasalpaajilla pakkorauhoitetaan kehoa. Tämä on vastoin omaa geeniperimääni ja persoonaani! On vaikea sopeutua toisentahtiseen menoon ja meininkiin. On vaikea rauhoittua paikoilleen. Tuntuu siltä kuin formula-auto pakotettaisiin ajamaan polkuauton vauhtia.

Täysikuu on nyt haihtunut kokonaan pois näkyvistä. Viisi oravanpoikaa jatkaa leikkiään. Käpyjen palasia kolisee peltikattoon. On varmasti hieno tunne hypätä oksalta toiselle tai juosta männynrunkoa suoraan alas.

Kas kuusen latvassa oksien alla, on pesä pienoinen oravalla.

Maisa on Wilma

En tiedä, onko Maisa teille tuttu? Nyt en tarkoita lastenkirjasankari Maisa-hiirtä vaan pääkaupunkiseudulla toiminnassa olevaa appipalvelua, jonka kautta ollaan yhteydessä terveysviranomaisiin. Puhelimeenhan ei enää kukaan vastaa. Sinne voi jättää soittopyynnön, kun on ensin kuunnellut merisäätiedotteen kaltaisen höpötyksen, missä kehoitetaan soittamaan 112 jos meinaa kuolla ja pysymään kotona, jos on korona. En ole tietoinen, onko Maisa käytössä valtakunnallisesti, vai onko se vain Hus-alueen palvelu? Joka tapauksessa systeemi tuo mieleeni erään toisen vastaavan eli Wilman.

Wilma on tai oli – en tiedä, onko enää käytössä – koulun ja vanhempien välinen tiedonvälityskanava. Wilmaan tuli opettajan tuntimerkinnät siitä, miten oppilas oli käyttäytynyt tunnilla, Wilmasta pysyi katsomaan koetulokset ja lähettämään viestejä opettajille.

Ymmärtääkseni Wilma lisäsi opettajien työmäärää merkittävästi. Onhan jo se että joka tunnin jälkeen pitää jokaisesta oppilaasta laittaa merkintä Wilmaan aikamoinen homma, vieläpä ihan turha sellainen. Kyllä siinä vissiin välitunti hurahtaa Wilma-merkintöjä tehdessä.

Kun poika oli koulussa, ulkoistin nämä Wilma-asiat pojan isälle, onhan hän rehtorin poika, itsestäänselvästi kouluasiat kuuluivat hänelle. Minusta ainainen ja jatkuva kommunikointi koulun kanssa oli ahdistavaa. Mielipiteeni lienee vanhanaikainen, mutta olen sitä mieltä että koulu kuuluu opettajille ja oppilaille, ei vanhemmille. Koulunkäynnistä tulee vanhempien asia vasta silloin jos on jotakin ongelmaa. Muuten riittää se että käy vanhempainilloissa ja kevätjuhlassa ja ostaa opettajalle kukan keväällä ja kynttilän jouluna.

Ystäväni pojalla oli ala-asteella käytösongelmia. Poika oli levoton ja häiritsi opetusta. Wilma-viestejä tuli paljon. Lopulta ystäväni otti yhteyttä opettajaan ja ehdotti että voitaisiinko ottaa käyttöön vanha reissuvihko-menetelmä. Kun poika häiritsee tunnilla, opettaja kirjoittaa siitä pieneen sinikantiseen ruutuvihkoon, antaa vihkon pojalle, joka tuo sen kotiin vanhempien nähtäväksi ja allekirjoitettavaksi. Sitten poika palauttaa vihkon opettajalle. Näin poika huomaa konkreettisesti oman käytöksensä seuraukset. Ei mennyt monta päivää ja reissuvihkomerkintää, kun poika tajusi että omaa käytöstä on muutettava. Oletettavasi Wilma-viesteillä ei olisi ollut samanlaista vaikutusta.

Luulen että Maisa lisää terveysasemien hoitajien työpanosta samalla tavalla kuin Wilma opettajien. Se myös lisää hoitajien vastuuta. He ovat potilaan ja lääkärin välissä päättämässä, kuka saa välitöntä hoitoa ja kuka joutaa odottamaan. Se lisää myös potilaan vastuuta ja osallisuutta samalla tavoin kuin Wilma on lisännyt vanhempien osallisuutta kouluasioihin.

Sairastaminen on muuttunut tee-se-itse-lääkäritoiminnaksi. Samoin kuin matkustaminen hoidetaan nykyisin alusta loppuun itse: googlataan ja varataan hotellit, lennot, sisäänkirjaudutaan lentokentällä itse, hoidetaan itse matkalaukut hihnalle, kohta varmaan lennetäänkin itse. Toista oli ennen, matkatoimisto ja lentokenttäviranomaiset hoitivat käytännön työt, sinä olit asiakas ja sait nauttia lomastasi.

Sairauden hoito on nykyisin liian paljon ihmisen itsensä hoidettavana. Sairaana ihminen on kuitenkin heikko, eikä ihan parhaimmillaan olemaan vastuussa terveydestään. Silloin olisi hyvä että yhteiskunta tukijärjestelmineen ottaisi kopin. Että ei olisi itse niin paljon vastuussa omasta hoidosta, kun ei varsinaisesti ole mitään lääketieteellistä koulutusta, on vaikea tehdä päteviä diagnooseja ja suunnitella hoitoa.

Minäkin olen tässä viestitellyt viime päivinä Maisaan oman kilpirauhasasiani takia. Ymmärrän toki, että tauti ei ole kuolemaksi, että on kiireellisempiäkin asioita. Lääkäriaika terveysasemalle on annettu 15.9. Silloin yleislääkäri tekee diagnoosin, kas sinullahan on kilpirauhasen liikatoimintaa, tässähän on laboratoriotulokset siitä jo miltei puolentoista kuukauden takaa, minäpä kirjoitan nyt sinulle lähetteen sisätautilääkärille, hän tietää, miten tautia hoidetaan. Siitä sitten menee oma aikansa, kunnes tulee minun vuoroni päästä asiaan perehtyneen lääkärin vastaanotolle. Ehkä joskus loppuvuonna. Miksi ihmeessä en voi saada suoraa lähetettä erikoislääkärille laboratoriotulosten perusteella? Miksi on tämä kierros yleislääkärin vastaanotolle miltei puolentoista kuun päähän, jonka tarkoituksena on vain todeta sairaus, josta minulla on jo laboratoriotulokset ja lääkitys?

Jos en olisi mennyt yksityiselle lääkäriasemalle, olisinko joutunut odottamaan lääkityksen alkua puolitoista kuukautta? Minkälaiseen kuntoon olisinkaan sitten päätynyt?

Olen ollut julkisen terveydenhuollon suuri fani, mutta rakkaus on nyt koetuksella. Minusta julkinen terveydenhoito – niin kuin koululaitoskin – on ylpeydenaihe suomalaisessa yhteiskunnassa. Mutta valitettavasti terveydenhoito toimii kyllä varsin huonosti, ainakin pääkaupungissa. Maisa-viesteihin vastataan nopeasti, mutta onko chattailu terveydenhoitajan kanssa riittävää lääketieteellistä hoitoa, pitäisikö palata ”ruutuvihkoon”. Tässä tapauksessa se olisi ihka oikean lääkärin tapaaminen livenä. Onkohan niitä vielä jossain muualla kuin päivystyksessä maakunnissa? Pitäisikö vaihtaa kirkonkirjat johonkin muuhun paikkakuntaan pois Hus-alueelta ihan siltä varalta että edessä on jotakin vielä pahempaa?

Hypertyreoosi

Nyt selvisi, mikä mättää!

Olen ollut lisääntyvässä määrin huonovointinen koko kesän. Ripuli on vaivannut. Läheltä piti tilanteita on ollut useita, mutta onneksi varsinaiset vahinkotilanteet ovat tapahtuneet koti-/mökkiolosuhteissa. Aluksi olin ihan tyytyväinen suoliston vilkastuneesta toiminnasta. Eipä tarvinnut käyttää suolentyhjennyslaitetta. Sellainen minulle määrättiin joku vuosi sitten, koska suolen oma-aloitteinen tyhjentyminen oli vaikeutunut.

Kun ripulia oli kestänyt tarpeeksi kauan, yleiskuntokin alkoi reistailla, voimat olivat vähissä ja lihaskunto olematon. Normaali kotiaskare aiheutti hengenahdistusta ja olin hiestä märkä. Kyykystä ylös nouseminen oli vaikeaa. Päättelin että tällä suolistohistorialla tässä täytyy olla kyseessä vähintäänkin suolistosyöpä. Soitin omaan tervyskeskukseen ja sain ajan syyskuun puoliväliin. Pitkät on ajat kiireettömään hoitoon!

Viime torstaiaamuna kävimme nostamassa verkot. Ei ollut yhtään kalaa. On kyllä mennyt kalasaaliit olemattomiin, mistä lie johtuu? Mies jäi selvittämään verkkoja ja minä päätin sillä välin imuroida mökin. Tarkoitus oli lähteä sen jälkeen poimimaan yhdessä kanttarelleja. Viidenkymmenviiden neliön mökin imurointi ei sinänsä iso tehtävä ole, mutta olin hiestä likomärkä. Kävin uimassa ja jäin sohvalle lepäämään. Sanoin että en jaksa nyt lähteä sienimetsään, josko lepäisin hetken, mennään sitten. Nukahdin sohvalle.

Heräsin, ja totesin että eipä ole yhtään virkeämpi olo. Sen sijaan sydän pamppaili oudon kiihkeästi. Alettiin lääkärileikkiä, mies mittasi sykkeen pitämällä sormia kaulalla: 110. Soitin paikalliseen päivystykseen, lähdettiin Uuteenkaupunkiin.

Siellä minusta otettiin sydänkäyrä, tulehdusarvot, mitattiin verenpaine (183/108), otettiin verikokeita. Verikokeissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Lääkäri määräsi tuplaamaan verenpainelääkityksen, antoi beetasalpaajareseptin ja kehotti menemään kilpirauhaskokeisiin heti kotikaupungissa.

Olin menossa viikonlopuksi töihin, vaikka en kyllä tuntenut itseäni lainkaan työkykyiseksi. Ennen työvuoroa ennätin käydä Terveystalolla kilpirauhastestissä. Illalla sain jo tulokset kännykkääni. Viitearvo on 9 – 19 eli tulos on ok, jos osuu tuolle välille. Minun arvoni oli 27,1. Kilpirauhasen liikatoimintaa siis.

Sunnuntaina olin taas töissä (hiestä märkänä). Sydän ei onneksi enää tykytellyt, koska olin yöllä ottanut kaksinkertaisen annoksen beetasalpaajaa. Soitin keskellä yötä apteekin lääkeneuvontaan ja kysyin, voiko beetasalpaajaa ottaa enemmän kuin on määrätty. Olin herännyt siihen että leposyke oli jälleen yli 100. On vaikea nukkua, jos sydän juoksee maratonia.

Soitin kesken työpäivän Terveystalon puhelinlääkärille, ja sain reseptin kilpirauhaslääkkeeseen. Niitä pitää ottaa kaksi tablettia kolme kertaa päivässä. Lisäksi on beetasalpaaja ja tuplatut verenpainelääkkeet. Yöpöytä on puolillaan lääkepurkkeja, toinen puoli pursuaa vesipulloja. Jano on kova. Herään yöllä monta kertaa juomaan vettä.

Nyt odotan yhteydenottoa omalta terveysasemalta siitä, miten tautia jatkossa tutkitaan ja hoidetaan. Ilmeisesti edessä on sisätautilääkärin vastaanotto. Liikatuotantoa voidaan hoitaa eri tavoin. Äidiltäni on aikoinaan leikattu struuma. Voi olla että edessä on sama operaatio. Sehän olisikin kätevää! Pyydän että samalla kurovat vkaulan ihoa oikoisemmaksi! Äidillä leikkaus ei ihan mennyt putkeen. Hän meinasi kuolla siihen. Jostain syystä haavaa ei oltu ommeltu kiinni asianmukaisesti ja se lähti vuotamaan sisäisesti leikkauksen jälkeen.

Olen todella iloinen siitä että kaikkiin näihin mystisiin vaivoihin on nyt löytynyt järkevä selitys ja syy. Ja voin parantua! Minä jo luulin että olen vanhentunut kuukaudessa kymmenen vuotta, että en enää koskaan jaksa juosta tai pääse kyykystä ylös! Että hikoilen ja tärisen, nukun huonosti loppuelämäni. Puhumattakaan henkisistä tuntemuksista: olo on ollut itkuinen ja ahdistunut. Nekin johtuvat vain tästä kilpirauhasesta.

Lääkepurkista luin että toipumiseen voi kyllä mennä oma aikansa. Kestää noin kuukauden että kilpirauhasen elimistöön erittämä mönjä poistuu kehosta. Mutta jo se, että sydämen toiminta on rauhoittunut, tuo niin paljon paremman olon.

Nyt on maanantai. Olen yksin mökillä kissan kanssa. Mies on tämän viikon työreissulla Pohjanmaalla. Aion sairastaa seuraavat viisi päivää 100%. En tee muuta kuin makaan sohvalla, kudon jos jaksan. Lauantaiksi menen taas töihin, mutta sitä ennen saan levätä.

Pyrkimykset onnen esteenä

Maanantain 1.8.2022 Helsingin Sanomissa oli inhimillinen ja positiivinen juttu Lahjasta ja Alposta, vanhasta pariskunnasta. He asuvat lähellä itärajaa. Alpo kertoo artikkelissa tietämättään onnellisen elämän salaisuuden. ”Kun ei ole mitään pyrkimyksiä mihinkään suurempaan ollut milloinkaan.”

Lause kolahti. Se toi myös mieleeni omat kauan sitten kuolleet isovanhempani. Omassa muistikuvassani he edustivat juuri samanlaista elämänasennetta. Elämää elettiin, otettiin vastaan mitä tulee. Ei ollut niitä Alpon mainitsemia pyrkimyksiä. Elämä oli tavallista, aineellisesti köyhää, mutta kaikesta tuli tunne että elämään oltiin tyytyväisiä.

Hesarin artikkelin Lahja kertoo ettei ruuan tarvitse olla ihmeellistä. ” Mie saattaisin laittaa aamusta kaurapuuroa ja illasta paistaisin vaikka särkiä.” Minun pappa laittoi voita ja suolaa kahviin, istui keikkutuolissa, jonka käsinojista oli sahattu pois ensimmäiset pystypuut, että pappa mahtui tuoliin. Mummo puolestaan oli sahannut pöydästä kulmat pois, että ei lasten päät kolise niihin. Kerran omatekemä talo paloi. Yksi tytöistä, kummitätini, melkein paloi talon mukana, ehti pois tukka kärventyneenä. Ruoka oli ruskeaa kastiketta ja perunaa. Pappa oli ammatiltaan muurari. Kiersi polkupyörällä muuraamassa takkoja ja uuneja.

”Nykymaailman menoa on vaikea käsittää, kaikkea sitä tuhlaamista ja lentokenttien tukkimista. Ihmisillä tuntuu olevan liikaa rahaa.” Näin maailmaa pohtivat Lahja ja Alpo. Luulen että samalla tapaa ajattelivat Eino-pappa ja Maria-mummu Räkävuoren juurella pikku torpassaan, missä oli kaksi huonetta, puucee ja sauna piharakennuksessa. Loppuelämäkseen mummo ja pappa pääsivät kerrostaloon kylän keskustaan.

Juttua lukiessa ymmärsi taas jälleen kerran onnellisen elämän salaisuuden. Tuntuu että se on monelta kadoksissa, hetkittäin tai kokonaan – itseltänikin – tai sitä tavoitellaan väärästä paikasta tai väärin motiivein. Taloudellisesta menestymisestä, pyrkyryydellä työelämässä, matkustamisesta, merkkitavaroista, siitä miltä näytetään tai tykkäyksistä sosiaalisessa mediassa.

Miten paljon helpompaa ja onnellisempaa elämä olisikaan, jos osaisimme elää sen pyrkimättä mihinkään!Ymmärrän toki että pyrkiminen elämässä eteenpäin on ihmiskunnan kannalta tarpeellista, ilman pyrkimyksiä parempaan eläisimme yhä kivikaudella tai moni epäkohta yhteiskunnassa olisi jäänyt korjaamatta, mutta onko se tie onneen? Ei välttämättä, ei aina. Tärkeämpää olisi osata olla tyytyväinen ja onnellinen siitä mitä on.

Arka vanhus

Miksi ihmisestä tulee vanhetessa arempi? Eikö luulisi että kävisi juuri toisin päin, että elämänkokemuksen myötä itsevarmuus ja rohkeus vain kasvaisivat? Tuntuukin että rohkeuden kulminaatiopiste on jossakin 40-50 -vuotiaana, ja sen jälkeen alkaa alamäki. Vuosi vuodelta epävarmuus ja rohkeus rapisevat kuin rappaus pihamuurista. Voihan se olla että on heitäkin, joille käy juuri toisin päin, mutta pelkään pahoin itse kuuluvani ”rapistuvaan” ihmisryhmään.

Asia tuli mieleeni, kun pohdin matkustamista. Nuorena olin valmis lähtemään minne vain. Pikku hiljaa tuli rajoitteita: mukavuussyistä en halunnut enää kokea pitkiä lentomatkoja ja aikavyöhykkeiden ylityksiä. Kerran käytyäni Afrikassa päätin että en enää koskaan halua matkustaa maahan, missä elintaso on huonompi. Se ei johtunut snobismista vaan siitä että en kestänyt katsoa kurjuutta. Kulkea hyvinvoivana valkoihoisena, jolle kaikki on mahdollista ja sallittua. Tunsin koko oman ihmisrotuni syntitaakan niskassani, vaikka ymmärsinkin että minulla on hyvin vähän tekemistä orjakaupan, kolonialismiin tai pakkokäännyttämisen kanssa.

Nyt huomaan että omiin itsekehittämiini matkustusrajoituksiin on tullut uusi ominaisuus: arkuus.

Pitkän aikavälin suunnitelmissa on ollut road trip Amerikkaan. Ehkä joskus ajaisimme kuuluisan road 66 tien päästä päähän. Veljenpoika oli tyttöystävänsä kanssa Kaliforniassa tänä kesänä. Instagramista seurasin matkantekoa. Eräänä päivänä oli viesti: heidät oli ryöstettiin yhden vuorokauden aikana kaksi kertaa. Ryöstetty. En kyllä halua tulla ryöstetyksi. Uskaltaisiko road tripille lähteä? Mitä jos siellä jossakin keskellä ei mitään preeriaa väijyy rosvojoukko, pakottaa pysäyttämään ja vie rahat ja passit? Raiskatuksi tulemista ei enää tässä iässä tarvitse kovin paljon pelätä.

Käykö tässä lopulta niin että matkanteko rajoittuu Pohjoismaihin? Lyhyet lennot, ei aikaerorasitusta, turvallisuus. Entä tuleeko lisääntyvä arkuus vaikuttamaan myös muilla elämän osa-alueilla? Tuleeko minusta arka vanhus? Haluaisin kyllä olla rohkea ja itsevarma vanhus. Sellainen jolla olisi Seela Sellan herkkyys ja hienovaraisuus, Joanna Lumleyn boheemisuus ja Downtown Abbeyn vanhan leskirouvan sarkasmi ja ylväys. Ehkä näitä ominaisuuksia on vähän vaikea yhdistää yhteen persoonaan… Täytynee yrittää olla vaikka vuoropäivin.

Ps. Kesän aikana on tullut kauhulla seuratuksi muun maailman kärvistelyä hirmuhelteissä. Veikkaan että tulevaisuudessa Pohjoismaat ja Kanada nousevat uusiksi trendimatkakohteiksi kesäisin. Täällä on viileää. Kesäviileys on luksusta. Viileä on uusi musta.

Tänään hän tulee

Minulla on pahoja vieroitusoireita. Tarkoitan erossaoloa pojasta. Irtipäästämistä. Tämä on ensimmäinen kesä, kun poika ei ole kanssamme mökillä. Eroahdistusta lisää kaksi koronavuotta, jotka olemme eläneet tavanomaista tiiviimmin yhdessä perheenä.

Viimeksi poika oli mökillä juhannuksena. Nyt hän kertoi tulevansa. Ihanaa!

Aloitimme valmistelut että vierailusta tulisi mahdollisimman onnistunut. Minä täytin vesipaljun ja aloitin sen lämmittämisen jo aamusta. Pääsisi poika heti kylpemään. Ostettiin rapuja. Poika pitää niiden syömisestä. Laitettiin enon kaataman hirven ulkopaisti pakastimesta sulamaan. Voitaisiin grillata pihvit. Mies kävi poimimassa kanttarelleja ja tein niistä muhennoksen. Laitoin lettutaikinan tekeytymään. Kissalla kerrottiin: tänään hän tulee. Kissa kehräsi.

Mies muisti; poika ei juuri käytä alkoholia, ainoa mitä juo on punaviini, ja juuri sitä meillä ei ollut. Pihvin kanssa varmasti maistuisi. Lähdettiin vielä Alkoon hakemaan punkkupullo.

Koko päivä odotettiin. Tunnelma oli kuin tärkeän valtiovieraan saapumista olisi odottanut. Päivä tuntui pitkältä. Vihdoin auton ääni kuului pihasta. Jälleennäkemisen riemu! Bändi jälleen kasassa. Pojalla oli heti kova nälkä – niin kuin aina.

Sauna lämpiämään.

Iltamyöhällä ravut.

Kesän paras päivä. Kun saa olla yhdessä.

Oma tulevaisuus alkaa hahmottua – se on kai sitten ikuista ikävää ja meidän kahden kaipuuta kolmannesta.

Kerran kuussa rampa

Kesäkuussa lähdin eräänä aamuna tyhjentämään biojäteastiaa tontin perälle, astuin monttuun ja kupsahdin nurin. Sattui niin paljon, että maassa kieriessäni huutelin ”ai, ai, ai, ai, saakeli, saakeli, saakeli”. Kukaan ei kuullut. Nilkutin takaisin mökille.

Siinä meni toista viikkoa että nivelsiteet paranivat, kipu hellitti ja turvotus jalasta laski. Jalka tuli juuri sopivasti kuntoon ennen seuraavaa työrupeamaa, mutta mökkiaskareet pihamaalla jäivät tekemättä. Meni istuskeluksi. Onneksi on kutominen ja lukeminen. Edellisen viikon olin ollut flunssassa. Oli siinä välissä juhannus, jota sain viettää terveenä, joskin vielä vähän väsyneenä flunssan jäljiltä.

Heinäkuussa olin kulttuurikierroksella Satakunnassa ja Pirkanmaalla. Kävimme ystävän kanssa Laukon kartanossa, Sastamalan gregoriaanisilla päivillä (liput olin ostanut jo 2020, mutta koronan takia ulkomaiset konsertoijat pääsivät paikalle vasta nyt), yövyimme kuninkaallisessa Villa Royalissa ja Noormarkussa Ahlströmmin ruukkialueella. Siellä kävimme tutustumassa Villa Maireaan.

Noormarkussa tuumin aamulla herättyäni, että nyt olisi kiva käydä reippaalla aamukävelyllä ennen aamiaista. Olin huomannut edellisiltana viitan luontopolulle. Sinne siis. Ihailin kaunista metsämaisemaa. En katsonut, mihin astuin, katsoin metsää. Humpsista, kivi, mummo mölskähti pöpelikköön. ”Ai, ai, ai, saakeli, saakeli, saakeli.” Taas sama koipi, taas ei kukaan kuullut, nilkka nyrjähtäneenä nilkutin takaisin majapaikkaan. Ehdimme juuri ja juuri aamiaiselle.

Nyt taas kudon ja luen. Jälleen jäävät risut haravoimatta. Pari puuta kaatamatta, ikkunatkin on vielä osin pesemättä. Puhumattakaan matoista. Erikoinen kesä. Mutta sen lupaan itselleni, että elokuussa ei kyllä nilkka nyrjähdä! Tätä on nyt saatu tarpeeksi.

Illalla käytiin saunassa. Saunan vieressä kasvaa vaivaiskoivu. Tein siitä itselleni pienen vastan. Ajattelin, että jos vaivaiskoivusta tehty vasta auttaisi vaivaiseen jalkaan. Saunassa nostin jalan ylös ja hakkasin vastalla, ja loihe lausumahan ”virvon, varvon, tuoreeks’ terveeks'”. Tuumin jos taikuus auttaisi. Jospa koipi olisi aamulla terve?

Ei ollut.

Mutta vaivaiskoivuvasta oli erinomainen. Siinä pysyivät lehdet. Taidan tehdä toistekin. Villapaita on jo miltei valmis. Tiedän jo, minkävärisen teen seuraavaksi. Tämän paidan nimeksi tulee porkkana, koska on sen värinen.

Lahjapaita

Kun olin pieni äiti kutoi kolmelle veljelleni palmikkovillapaidat. Jokaiselle eri värisen. Ne olivat sellaisia räikeitä 70-luvun värejä. Mutta kauniita! Äidillä oli huolellinen ja kaunis kutomisjälki. Jostain syystä hän ei tehnyt minulle samanlaista villapaitaa, ehkä voimat loppuivat tai ehkä hän ajatteli että saisin sitten joskus nuorimman veljen villapaidan, kun se jäisi hänelle pieneksi.

Minä kävin eilen ostamassa langat lahjapaitaan. Värien valinta on aina vaikeaa, kun kutoo toiselle. Päätin kuitenkin luottaa intuitioon, ja valitsin minäkin räikeän 70-luvun värin. Oranssin mustalla kuviolla.

Miehen ystävä täyttää 60-vuotta syksyllä. Oikeastaan hänen piti mennä naimisiin, jo hääsuunnitelmista kuultuani sanoin miehelleni, että kudon heille paidat, jotkut räväkän väriset, kun ovat molemmat sellaisia taiteellisia ja rohkeita ihmisiä. Ajattelin että kutoisin hääpaidat vastavärein siten että toisen paidan pohjaväri on toisen kuvioväri. Häät kuitenkin peruuntuivat, romanssi kuihtui kasaan, mutta syntymäpäivät kuitenkin tulevat. Ei tarvitse tehdä kahta paitaa, yksi riittää.

Lankakaupassa pähkäilen väriä pitkään. Olin kysynyt mieheltä mielipidettä, ja hän sanoi että ystävä käyttää pääasiassa mustaa ja punaista. Punainen voisi olla hyvä paidan pohjaväri. Kaupassa pyörittelin punaisia keriä käsissäni pitkään, kävin ulkona lankakerien kanssa katsomassa, miltä värit näyttävät luonnossa. Jotenkin punaisen sävyt vaikuttivat liian tavanomaisilta. Päätin luottaa intuitioon, alkuperäiseen ajatukseen räväköistä väreistä. En ollut edes uskaltanut ajatella, että pienessä paikallispuodissa voisi olla oranssia villapaitalankaa, mutta kun oli. Vieläpä laadukasta italialaista 100% villaa. Jotenkin väri tuntui miltei kohtalon määräämältä. Otin oranssia.

Miten hyvältä tuntuikaan jälleen kutominen! Se on niin maadoittavaa puuhaa. Ja luulen että minulle miltei terveydellinen pakko. Kutominen pakottaa istumaan aloilleen, mikä on minulle vaikeaa. On vaikea rauhoittua. Kutominen auttaa siinä. Istuin monta tuntia ulkona mökin terassilla varjossa ja kudoin.

Japanissa lääkärit kuulemma määräävät ihmisille lääkkeeksi luontoa, siellä olemista ja luonnon katselemista. Minusta lääkärit voisivat määrätä myös käsitöitä. Voi olla että lievemmissä tapauksissa käsityöt voisivat toimia rauhoittavina tai masennusta poistavina lääkkeinä. Onkohan asiasta tutkimusta?

Mistä tulikin heti mieleen, että pitäisiköhän ilmoittautua syksyllä jollekin uudelle kurssille? Savitöitä, kenties? Myös lavatanssikurssi kiinnostaisi. Saisikohan miehen houkuteltua mukaan? Epäilen että ei onnistu. Lavatansseissa käynti voisi olla hyvä yhteinen liikuntamuoto ja harrastus. On aika vaikea keksiä yhteistä liikuntaharrastusta, jos ei ole kiinnostunut golfista. Kerran kokeiltiin sulkapalloa, mutta en ole varma, onko sulkapallohalli enää edes olemassa. Ehkä yhteinen harrastus on se, kun mies katsoo televisiosta urheilua ja minä kudon.

Missä ihmiset kohtaavat

Pahoittelut radiohiljaisuudesta, kesä imaisi mukaansa, vyöryi päälle, jäin alle. Aamulla etsin läppäriä, en meinannut löytää, en muistanut, mihin olin jättänyt, hetken epäilin jo varkautta. Olen tullut siihen ikään, että on kun itse hävitän tai unohdan, syytän ensimmäiseksi muita, varkaita ja huijareita.

Osasyynä hiljaisuudelle on se että en ole ollut ihan täysin reipas, oma itseni. Yllättävän koville ottaa irtipäästäminen. Lapsellisesti olin kuvitellut, että kun lapsi täyttää 18 ja putkahtaa opintoputkesta ulos, äitiys on taputultu, voin huokaista helpotuksesta ja jäädä vanhemmuudesta eläkkeelle. Nyt olen ymmärtänyt että tämä pesti ei lopu ikinä, eikä varsinkaan huoli ja omat itsesyytökset. Sinänsä naurettavaa että en ole tätä asiaa sisäistänyt, vaikka aina lopetan viestini pojalle allekirjoituksella ”äiti, iäti”.

Eilen matkasin kaupungista mökille appeni kanssa. Oli kolme tuntia aikaa höpistä niitänäitä. Oli mielenkiintoiset keskustelut. Appi on ollut varsin aktiivinen ihminen: koulun rehtori, rehtoriyhdistyksen perustaja ja hallituksen jäsen, taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja 26 vuotta, Rotary-klubin jäsen ja kaiken lisäksi vetänyt koulun biologian kerhoa. Ei ole varmaan miestä paljon kotona näkynyt.

Rotary-kokouksia oli kuulemma kerran viikossa, joka torstai puolentoista tunnin lounaskokoontuminen ravintola Laulumiehessä. Kokouksessa oli esitelmöitsijä, ja jokainen jäsen vuorollaan puheenjohtaja, jonka tehtävänä oli buukata esitelmöitsijät.

En tiedä, miten järjestö nykyisin toimii, mutta jotenkin tuntuu, että ”nykyihmisillä” ei kyllä ehkä olisi aikaa jokaviikkoiseen, keskellä työpäivää tapahtuvaan toimintaan. Toisaalta ajattelin, että ehkä juuri tämänlaiset klubit olisivat juuri sitä, mitä ihmiset kaipaisivat. Kohtaamisia, juttuseuraa, ajatusten vaihtoa. Missä nykyään kohdataan ja vaihdetaan ajatuksia? Tapahtuuko se enää vain somessa?

Sama asia tuli mieleen, kun miehen kanssa juteltiin mökkipaikkakunnan muutoksista. Täällä on kyllä ruokaravintoloita, mutta ei enää tanssiravintolaa tai ”kapakkaa”, joka kokoaisi mökkiläiset, paikkakuntalaiset, nuoret ja vanhat. Ennen oli. Useampikin. Pysyi pelaamaan biljardia tai heittämään tikkaa, soittamaan jukeboxista musiikkia. Nyt jokainen pysyy omissa poteroissaan, lilluvat omissa paljuissaan. Ruokaravintolat eivät yhdistä ihmisiä. Googlasin, missä olisi lähin tanssilava, kauaksi saisi mennä.

Onneksi ei tässä iässä ole enää suurta tarvetta kohdata uusia ihmisiä, ihan hyvä kun ehtii ja jaksaa kohdata edes vanhoja ystäviään. Mutta kyllä jonkun klubin voisi perustaa! Puolentoista tunnin viikottaiset lounaskokoontumiset, esitelmät ehkä vähän lavarunoutta tai muuta taidetta höysteenä. Mikä ettei!

Homoilla on hauskempaa

Tai ainakin oli vuonna 1996.

Olimme seuramatkalla Keniassa, viikko safaria, viikko rantalomaa Mombasassa. Safarimatkalle porukka oli jaettu pikkubusseihin sopiviin kokoonpanoihin. Me matkustimme ystäväpariskunnan kanssa, ja safariviikon pikkubussissa jakoi kanssamme kolmen lesbonaisen kimppa. Meillä oli kivaa, mutta heillä vasta kivaa olikin!

Pikkubussi starttasi aikaisin aamulla päivän retkelle. Asettauduimme omille paikoillemme, lesbot takapenkillä. Kun auto lähti liikkeelle, takapenkiltä lehahti bussiin konjakin tuoksu. Taskumatti kiersi.

Naisporukka oli mielenkiintoinen kolmen kimppa. Keskushenkilönä toimi Battery Mama. Hän sai lempinimensä erään yöpymispaikan jälkeen. Siellä nukuimme teltoissa, ja aluetta vartioi nuolineen ja jousipyssyineen villieläimiltä masaimiehet. Kun Battery Mamalle selvisi että masaimiehillä ei ollut lainkaan taskulamppua, hän antoi omansa heille, ja lupasi lähettää uusia paristoja säännöllisesti. Siitä lempinimi Battery Mama.

Battery Mama oli reissannut paljon. Hän kertoi Intian matkastaan. Hotellin baarissa Battery Mama oli tilannut drinkin, tarjoilijalla oli ollut vaikeuksia identifioida, joten aluksi tarjoilija oli kutsunut häntä sir, sitten madam. Lopulta he olivat yhdessä todenneet että sir-madam on kaikkein osuvin.

Afrikan matkalla Battery Mama pukeutui safariliiviin, jonka povitaskussa – sen lisäksi että siellä oli todennäköisesti taskumatti täynnä konjakkia, mistä tuoksulehahdus pikkubussiin aina kiiri – oli myös paksu tukku seteleitä, joita Battery Mama auliisti antoi tipiksi henkilökunnalle sekä matkaseuralaisilleen pikkuostoksia varten.

Toinen naisista oli Battery Maman pitkäaikainen kumppani, ja kolmas uusi ihastus, joka oli otettu matkalle mukaan. Eräänä päivänä seurue kertoi naureskellen, kuinka hotellipalvelija oli aamulla hieman hätkähtänyt, kun oli tuonut heille hotellihuoneeseen aamiaista, ja oli löytänyt kaikki kolme naista vierivieressä sängyssä.

Mombasan rantalomalta muistan, kuinka eräänä iltana ihmettelimme, mitä rannalla tapahtuu. Sinne oli katettu upea pöytä, valkoinen pöytäliina liehui tuulessa, kynttilälyhdyt paloivat. Tarjoilijat kulkivat hotellilta rannalle viemään ruokaa ja juomaa. Kukapa siellä muu oli kuin Battery Maman seurue. Battery Mama oli järjestänyt spesiaali-illan – illallisen Mombasan taivaan alla.

Monta kertaa olemme jäkikäteen muistelleet tämän naisseurueen matkantekoa. Miten he osasivatkaan ottaa ilon irti elämästä, heillä oli hauskaa. Ei ollut vähemmistöahdistusta eikä identiteettiongelmaa, eivät he pohtineet, mitä muut ajattelivat, ehkä korkeintaan nauroivat aiheuttamilleen hämmästyneille reaktioille. Omasta mielestäni he olivat paras mahdollinen lisä meidän pikkubussiimme, parempia tuntemattomia matkakumppaneita en olisi voinut kuvitella.

Matkan jälkeen törmäsin kerran Battery Mamaan sattumalta. Olin Kapteenskan uuden liikkeen avajaisissa ostamassa itselleni sopivia shortseja. Battery Mama oli siellä myös, ehkä ostamassa uutta safariliiviä, joissa on isommat taskut.

Vuosi sitten huomasin Hesarissa kuolinilmoituksen. Battery Mama oli kuollut äkilliseen sairaskohtaukseen. Filosofian maisteri. Siinä oli ihminen joka eli niin kuin halusi välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Se on tärkeä ominaisuus ihan jokaiselle riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta. Ainoa keino tulla onnelliseksi. Eikä se ole helppoa kenelläkään. Niin helposti taivumme elämään itsesensuroitua elämää, elämme niin kuin ”kuuluu” elää, suoritamme elämää. Kahden viikon tuttavuuden perusteella voisin sanoa että Battery Mama seurueineen ei sellaiseen sortunut. He tekivät maailman mieleisekseen.

Halusin kirjoittaa tästä aiheesta juuri nyt, kun vietetään Pride-viikkoja. Varmaan Battery Mamakin olisi siellä. Tai sitten ei. Ehkä hänelle oma identiteetti oli niin normaali asia että ei sen tiimoilta olisi tarvinnut kulkuetta ja teemaviikkoja järjestää. Battery Mamalle koko elämä itsessään oli show ja kulkue. Ainakin silloin vuonna 1996 Afrikassa. Respect.

Kissavanhus

Kesäflunssassa kärvistellessä – tai mistä minä tiedän, mikä korona tämä on – olen katsonut kaikki mahdolliset ohjelmat ja elokuvat. Eräs elokuva – ei kovin kummoinen, mutta katsottavissa – kertoi miesparista, josta yllättäen ja vastentahtoisesti tuli pikkupojan huoltajia. Eräässä kohtauksessa mies ottaa poikaa olkapäästä kiinni, katsoo tiukasti silmiin ja sanoo merkittävän ja tärkeän lauseen: ”Remember, everything is temporary”. Kaikki on väliaikaista.

Se on niin totta. Koko elämä koostuu vaiheista, ajanjaksoista, jotka kaikki ovat väliaikaisia. Välillä se sattuu. Silloin kun tulee taitekohtaan, joku aikakausi päättyy, alkaa uusi, ja uusi aikakausi tarkoittaakin luopumista jostakin vanhasta. Sitä luopumista pitää opetella koko elämä, eikä sitä opi ikinä. Vaikka kuinka haluaisi olla Muumimamma, hänellä on loistava elämänasenne ja oikea suhtautuminen muutoksiin, luopumiseen, kaikkeen uuteen.

Muistan miettineeni silloin kauan sitten, kun poika oli pieni, miten jokainen kesä on erilainen. Mutta eihän se tietenkään lopu varhaislapsuuteen. Nyt opettelemme miehen kanssa olemaan kaksin, poika on kaupungissa, me mökillä. Tuntuu autiolta, yksi laumasta puuttuu.

Lisää suruefektiä tuo kissa. Tuo entinen aktiivinen ja valpas saalistaja, joka toi myyräsaaliitaan ylpeänä näytille sisälle mökkiin, makaa nyt päivät pitkät sohvalla täkkiin tehdyssä pesäkolossaan. Piipahtaa hätäisesti ulkona – jos sitäkään. Olemme tuoneet hänelle sisävessan mökkiin, että ei tarvitse mennä ulos tarpeille, kun näyttää siltä että ei oikein enää jaksa.

Hänestä on tullut vanhus. Kaikki mielenkiinto ympäröivään maailmaan on loppunut. Joskus jaksaa hetken katsoa ulos ikkunasta ja katsella kun variksenpojat opettelevat uusia taitoja. Joskus tulee massun päälle makoilemaan ja kehräämään, hakemaan rapsutusta. Tuntuu niin haikealta katsoa kissaa. Hänessä symboloituu yksi elämänvaihe ja aikakausi. Poika on kasvanut aikuiseksi ja kissan elämä alkaa olla ohi. Ikään kuin kissan elämäntehtävä olisi suoritettu. En tiedä, miten tulen sopeutumaan uuteen tulevaan elämänvaiheeseen ilman kissaa, ilman lasta, aikuisen äitinä. Tällä hetkellä muutos tuntuu liian isolta sietää. Minulla on ikävä pientä poikaa, aktiivista kissaa ja omaa notkeaa, nuorta minääni.

Mies kertoi ystävän isästä, joka oli lopettanut kokonaan puhumisen vanhoilla päivillään. Kysymys ei ollut mistään muistisairaudesta tai riidasta, vanha mies oli vain tullut siihen tulokseen että kaikki oli sanottu. Kun poika oli yrittänyt keskustella, kysyä että eikö nyt kuitenkin voitaisi vielä jutella, mies oli vain tokaissut ”Ja vitut”.

On tärkeää saada vanheta haluamallaan tavalla. Usein siihen ei anneta mahdollisuutta. Vanhojen ihmisten syömistä vahditaan, heitä usutetaan olemaan sosiaalisia ja aktiiviisia, liittymään eläkeläiskerhoihin, menemään palvelutaloon, katsomaan vähemmän televisiota, ulkoilemaan. Miksi? Miksi pitäisi? Miksi ei saisi elää juuri siten kuin itse haluaa ja parhaaksi itselleen näkee. Niin kuin arkkiatri Arvo Ylppö, jonka vaimo soitti kapakkaan ja käski lähettämään Ylpön kotiin. Arkkiatri totesi, että milloin ihminen on kyllin vanha itse päättämään.

Minäkin yritän nyt olla suvaitsevainen kissavanhuksen suhteen. Tehdä sen loppuelämä niin mukavaksi kuin mahdollista, antaa sen vain olla sohvalla ja syödä herkkuja. Vaikka nyt on sitten yksi sohva vähemmän. Se sohva on tältä kesältä menetetty. Mutta jokainen kesä on erilainen. Niin tämäkin.

Kohti juhannusta

Apua, nyt on jo juhannusviikko! Ei vielä! Jarruttakaa! En ole valmis.

Sitä paitsi sillistä tuli pahaa. Itsetehdyn mustaherukkasillin palat näyttivät purkissa punajuurilta ja maistuivat suolaiselta kiveltä. Ehkä liemessä olisi pitänyt olla enemmän makeutta? Nyt syön kärvistellen silliä ja jupisen hiljaa: Minna, kaikkea ei tarvitse tehdä itse!

Toisaalta törmäsin uuteen mielenkiintoiseen silliohjeeseen, grillattuun silliin. Että mitä? Voisiko silliä myös grillata? Ehkä kokeilen joskus, sitten kun olen toipunut tästä epäonnistumisesta ja olen saanut putsattua grillin.

Hommat ovat puolitiessä. Sain flunssan ja jouduin pakkolepoon. Ehkä se on luonnon tapa sanoa, että on aika hiljentää vauhtia. Nyt pelkään että toivun kyllä itse juhannukseksi, mutta tauti tarttuu mieheen ja hänellä juhannus menisi sairastaessa.

Joku sentään onnistui. Tein Kotilieden toukokuun numerossa ollutta raparperikakkua. Siinä idea lyhykäisyydessään on se, että pohjaan tulee kookoshiutaleita, väliin raparperit ja päälle marenki, missä seassa paahdettuja mantelilastuja. Olipa hyvää. Varsinkin kun kakun päälle laittoi mansikoita. Mansikat ja raparperi täydentävät hienosti toisiaan. Tätä kakkua täytyy tehdä lisää. Muistuttaa hieman Brita-torttua, josta myös pidän, mutta tämä rakenteeltaan korkeampi ja mehevämpi.

Palaan vielä Lofootin matkan tunnelmiin. Pojan matkalaukku katosi menomatkalla lopullisesti. Ilmeisesti varastettiin. Pitää odottaa kolme viikkoa, ja sitten voimme tehdä lentoyhtiölle korvauspyynnön laukusta ja sen sisällöstä. Onneksi siellä ei ollut itsetekemäni villapaita! Olisin joutunut kutomaan uuden. Sanoin pojalle että pakkaa mukaan ohuempi, joululahjaksi ostettu villapaita, se ei vie niin paljon tilaa. Samoin oli onni, että pojan kengät pakattiin minun matkalaukkuuni ja sadetakki käsimatkatavaroihin. Oli sentään jotakin.

Kaiken kukkuraksi pojalta katosi matkalla myös korttikotelo. Siinä vaiheessa vitsit alkoivat käydä vähiin. Surimme asiaa yhden illan, minä menin jo nukkumaan ja olin syvässä unessa, kun poika ilmestyi makuuhuoneeseeni ja huusi täysillä ”Se löytyi!”. Sain melkein sydänkohtauksen. Poika oli mennyt vessaan, istahtanut pytylle ja huomannut korttikotelon vessan lattialla. Ilmeisesti hän oli erehdyksissä laittanut korttikotelon kalsareihinsa eikä farkkujen etutaskuun, missä sitä yleensä säilytti.

Muita mokia oli se että ostimme vahingossa vauvoille tarkoitettua kaurapuuroa. Niinpä söimme aamuisin 8 kk vanhoille tarkoitettua kauramössöä. Poika ei suostunut syömään sitä vauvana, oksensi ja yökki vauvapuurot pois, joten en niitä hänelle silloin antanut laisinkaan. Nyt joutui sitten vauvapuuroa syömään kahdeksantoistavuotiaana. Melkein koko satsi syötiin, vähän jäi jäljelle, jätettiin ne evääksi seuraaville mökkiin saapuville. Eihän sitä tiedä, jos vaikka heillä olisi vauva mukana.

Kerran meille annettiin väärä mökki. Saavuimme majapaikkaan myöhässä, avain oli jätetty nimellä postilaatikkoon respan oven viereen. Harmitti kun mökki oli niin kaukana, ja vielä enemmän harmitti kun saavuimme sinne. Siivousvälineet, imuri, ämpärit, rievut ym. olivat hujan hajan mökin lattialla. Muutenkin mökki ei vaikuttanut samalta kuin kuvissa. Soitin päivystysnumeroon ja sanoin että mikähän juttu tämä on kun siivous näyttää jääneen kesken? Olikin tapahtunut erehdys ja meille oli annettu väärän mökin avaimet.

Viimeinen moka tapahtui Oslon lentokentällä. Huomasin lentokoneeseen noustessa että nyt jäi neuletakki lähtöaulaan. Olin laittanut sen päälle, koska se vie matkatavaroissa niin paljon tilaa, ja riisunut pois, koska oli liian kuuma. Nyt takki unohtui penkille, kun tuli aika nousta koneeseen. Joku tuntematon kanssamatkustaja sanoi että kyllä sinä ehdit sen vielä hakea, mene vain. Niinpä käännyin takaisin lentokoneen ovelta ja juoksin takaisin kohti lähtöaulaa. Vastaan tuli intialaiselta näyttävä mies, ilmeisesti siivooja, joka kantoi takkiani. Annoin miehelle lentosuukkoja, kiittelin ja hoin ”I love you, I love you”! Olin niin iloinen kun sain takkini takaisin.

Lopuksi totesin pojalle että me tarvittaisiin kyllä sellainen matkaopaskoira mukaamme matkoille. Opaskoiran tehtävä olisi pitää meistä huolta.

Vastoinkäymiset ja hankaluudet harmittavat matkalla, sitähän tietenkin toivoisi että kaikki sujuisi aina täydellisesti, mutta toisaalta niillä on tärkeä tehtävä ja opetus. On tärkeä oppia sietämään epäonnistumisia, omia ja toisten virheitä. Oppia ottamaan ne vastaan ja toimimaan. Niin että ei vastoinkäymisen tullessa lamaannu vaan ryhtyy etsimään ratkaisua.

Kun istuin korkean vuoren ”miltei huipulla”, en uskaltanut enkä jaksanut loppuun, ja poika jaksoi ja uskalsi, ajattelin siinä istuessani ja häntä odottaessani, että miten tärkeä hetki tämä on. Myöntää oma heikkous ja antaa pojan loistaa, sinä olet rohkeampi kuin minä, sinä olet parempi kuin minä, sinä osaat paremmin kuin minä. Se oli ehkä tärkein hetki ja asia koko matkalla.

Olin iloinen kun selvisimme hengissä, eikä vuokra-autolle tapahtunut mitään. Välillä pelotti. Pelotti sekä istua kyydissä että ajaa. En tiedä, kumpi enemmän. Tiet olivat niin kapeita ja ilman pientareita.

Pitäähän tällekin tarinalle loppuhuipennus olla. Pim, sähköpostiin kilahti viesti autovuokraamosta. Tuulilasiin oli lentänyt edellä ajavasta autosta kivi ja siitä tullut pieni särö. Sekin vielä.

Tee-se-itse silliä

Sillihän on siitä hauska ruoka, että se jos mikä määrittää ihmisen iän! Enpä muista tavanneeni yhtään nuorta ihmistä, joka pitäisi sillistä. Mutta yhtäkkiä silli alkaa maistua, minulle se tapahtui joskus 40-vuotiaana. En enää muista, mikä oli se pieni firma, jonka silli oli tuolloin erityistä herkkuani. Firma meni ilmeisesti konkurssiin, söin ko sillin ilmeisesti sukupuuttoon. Muistan, miten harmittelin yhtä tamperelaisen hotellihuoneen minibaarikaappiin unohtamaani sillipurkkia!

Sittemmin silliongelmat ovat jatkuneet ja monimuotoistuneet. Mökkipaikkakunnan kaupassa on suuri kysyntä, mutta pieni valikoima. Usein ”minun ” sillini on myyty loppuun. Tykkään nykyisin eniten ranskalaisesta sipulisillistä ja mustaherukkasillistä. Varsinkin yksin ollessani voisin elää pelkillä uusilla perunoilla, ruisleivällä ja sillillä. Pienen sillipurkin syö nopeasti loppuun. Ollapa silliomavarainen! Silli on muuten terveysruokaa, siinä on paljon tärkeitä vitamiineja. Tosin myös suolaa.

Keksin googlata sillinteko-ohjeita. Ja nyt minulla on oma silli ”hautumassa”.

Pari mutkaa tuli kuitenkin matkaan. Sillireseptejä tutkiessani en löytänyt – ehkä omasta lyhytjänteisyydestäni johtuen – asianmukaisia ohjeita sille, miten silli itsessään pitäisi käsitellä. Reseptit käsittelivät erilaisten mausteliemien variantteja, ohjeita itse sillin käsittelyyn en löytänyt. Olisipa pitänyt heti, ennen hommaan ryhtyistä, soittaa Martoille! Eikä jälkikäteen, kuten minä tein.

Martoilla on kotitalousneuvontapalvelu arkisin klo 12 – 15 numerossa 050 430 6520. Nyt tiedän, miten olisi pitänyt toimia! Olisi kannattanut ostaa sillifile, siitä on otettu keskiruoto pois. Ostin koko sillin. Muutenkin pitää kaikki ruodot nyhtää pois. En ollut ihan varma, omaan ensisilliini taisi jäädä jokunen ruoto, ajattelin että ne sinne sulaisivat, jotenkin. Silliä pitää liottaa ainakin pari tuntia, en liottanut omaani niin kauan. Ja liemi pitää kaataa päälle – ei ihan kieuhuvan kuumana – mutta lämpimänä kuitenkin. Silli maustuu näin paremmin. Olin lukenut jostakin ohjeesta että niin ei pitäisi tehdä. Minä laitoin siis ensisilliini liemen jäähtyneenä. Ilmeinen virhe.

Kysyin vielä, voiko samaa lientä käyttää jatkossa? Voinko ostaa uuden sillifileen ja pilkkoa vanhaan liemeen. Jyrkkä Ei! Niinkin olisin varmasti tehnyt.

Kaikki pitää kantapään kautta oppia. Ilmankos ovat niin kovat ja halkeilevat. Mutta tämä Martta-numero! Painakaa mieleen, jos rupeatte jotakin uutta tai vanhaa, tai vanhaauutta / uuttavanhaa tekemään. Vältytte tee-se-itse kokeilujen epäonnistumisilta.

Nyt lähden syömään silliä ja eilisiä perunoita. Niitä päällekäin ruisleivälle, muuta ei tarvitakaan!

Roadtrip Lofooteilla

Olen ollut elämäni aikana muutamalla automatkalla, ja ne ovat mielestäni kaikkein kivempia. Sopivat levottomalle luonteelleni. Kun poika oli pieni, ajelimme Islannissa. Sain yhdet ylinopeussakot siellä. Tie oli suora, ketään ei ollut missään, näkyvyys oli erinomainen — paitsi että tie tekikin ”montun”, ja siellä montun pohjalla piileskeli poliisiauto. Sakko tuli. Muuten matka oli erittäin mukava, maisemat hienot, tiet hyvät ja hiljaiset.

Seuraavan kerran läksimme Skotlantiin. Siellä haastetta aiheutti vasemmanpuolinen liikenne, mutta siitäkin selvittiin. Ja jälleen maisemat olivat upeat. Yksi päivä nökötettiin kiikaroimassa Loch Nessin rannalla odottamassa tulisiko hirviö esiin. Ei tullut. Yöpymispaikat oli etsitty erilaisista paikallisista linnoista ja kartanoista. Ruska oli komea.

Nyt teimme uuden road tripin jo aikuiseksi kasvaneen pojan kanssa Lofooteille. Tiet olivat kapeita ja mutkittaita, tunnelit pitkiä ja pimeitä, mutta maisemat hurmasivat jälleen. Lofootit on kyllä ehkä maailman kaunein paikka! Helppoa ajettavaa reissu ei kyllä ollut, varsinkin kun pojan ajokorttikin on vielä tuore, mutta hienosti meni ajot.

Lofooteilla on paljon pieniä, sopivia vaellusreittejä. Tai no – sopivia ja sopivia – riippuu ihan kunnosta ja korkeanpaikan sietokyvystä! Luulen että vaellusarvioita ja -kuvauksia ovat pääasiassa antaneet kovakuntoiset, suhteellisen nuoret ihmiset. Minä en ole kumpaakaan ja löysin kyllä omat rajani!

Viimeisenä vaelluskohteena oli Reinebringenin reitti. Se nousee vuoren huipulle, matkaa on 1600 askelmaa + vielä noin 50 metrin nousu ilman rappuja. Noin puolessa välissä lepotasanteella tapasimme suomalaisen rouvan pienen koiran kanssa. Koira vapisi pelosta – niin myös rouva. Sanoi, että ei voi tulla pidemmälle, mies oli matkaa huipulle jatkanut. Niin mekin teimme. Hetken perästä minäkin totesin että nyt on kyllä huimaa, ja katsoin parhaammaksi siirtyä nelinkontin tyyliin. Välillä pysähdyin hengittämään ja pidin kiinni, mistä sain. Jossakin kohtaa jo luovutin, poika jatkoi matkaa. Hetken perästä alaspäin tuli suomalaisen naisen mies, naisen jonka olimme tavanneet aiemmin. Mies jäi hetkeksi juttelmaan ja rohkaisi jatkamaan matkaa. ”Kun nyt olet tänne asti tullut, niin mene nyt ihmeessä eteen päin, ei se enää kaukana ole.” Miehen kannustamana jatkoin matkaa. Ihan loppuun asti en päässyt, jäi viimeiset 50 rappua nousematta. Sillä kohtaa oli jonkinlainen näköalatasanne, mistä näkee vuoren toiselle puolella alas Reinen kylään. Maisemat olivat todella hienot – varsinkin jos niitä olisi uskaltanut ihailla!

Istuskelin siinä hetken aikaa, ja pian poika lampsikin ylhäältä alas niin kuin olisi ollut päiväkävelyllä. Siinä on kyllä nuoren ja vanhan ero! Alas tultiin siten että poika käveli edessäni peittäen pelottavan näkymän alas. Rappu kerrallaan astuttiin, minä tuijotin pojan kantapäitä. Luulen että en olisi uskaltanut tulla alas itsekseni. Sinne olisin jäänyt ylös uikuttamaan. Kaikenlaista tuli kiipeillessä mieleen. Kuten esimerkiksi että eihän meillä ole edes matkavakuutusta! Ja että miten ei tullut yhtään mieleen, että jos nousee kovin ylös, se voi olla pelottavaa!

Pojalle sanoin, että ehkä hän joskus tulee tänne uudelleen, oman 18-vuotiaan lapsensa kanssa ja kiipeää saman reitin. Muistelee meidän tekemää matkaa ja sanoo, että tällainen vuorenvalloitus on meidän suvussa tapana tehdä, kun lapsi täyttää 18. Mutta minä en tänne enää tule, olen suorittanut oman osuuteni!

Rappuja noustessa pohdin myös, kuka ne on mahtanut rakentaa ja miten? Montako mieshenkeä rappujen rakentaminen on vaatinut. Mielessäni kuvittelin orjat tai vangit niitä rakentamaan. Jälkeen päin googlasin: raput ovatkin varsin uudet! Ne ovat valmistuneet heinäkuussa 2019, nepalilaiset sherpat ovat raput rakentaneet. Hinnaksi tuli 7 miljoonaa Norjan kruunua. Siitä voi jättää viimeisen nollan pois niin tulee suurin piirtein eurohinta. Raput rakennettiin, koska rinteessä tapahtui paljon onnettomuuksia, ja onhan polut myös maastoa kuluttavia.

Nyt olen kyllä oman maksimihuippuni saavuttanut! Tästedes pysyn suosiolla vähän matalemmalla tasolla.

Muutama vinkki, jos reissu Lofooteille kiinnostaa. Kannattaa varata riittävästi aikaa. Me olimme reissussa maanantaista sunnuntaihin ja se oli ehkä vähän liian vähän. Nähtävää on paljon, sääolot vaihtelevat nopeasti, joten muutama ylimääräinen ”jemmapäivä” voisi olla hyvä. Me vaihdoimme majapaikkaa monta kertaa, koska halusimme yöpyä eri kylissä, erilaisissa paikoissa ja mennä eteen päin. Suosittelisin olla vähän pidempään yhdessä paikassa kerrallaan niin olisi rauhallisempaa. Paikan vaihto tekee matkanteosta levotonta, vaikka toisaalta mielenkiintoista.

Ja sitten tärkeä huomio; kaupat, ravintolat ym. eivät ole auki koko päivän, kuten olemme Suomessa tottuneet. Joten pidä huoli, että käyt ruokakaupassa kun sellaisen näet ja/tai otat selvää, missä syöt illalla. Saimme kyllä aina ruokaa, mutta joihin paikkoihin (esimerkiksi Nusfjordin kylässä oli vain yksi ravintola + pizzeria) piti varata pöytä etukäteen. Ja ensimmäisenä iltana Henningsvaerissa ehdimme juuri ja juuri syömään, keittiö meni kiinni yhdeksältä.

Kalastajamökit eli ns. robuerit ovat todella kivoja yöpymispaikkoja. Ne ovat pieniä mökkejä keittiöineen. Niissä on kiva majoittua ja syödä aamu- ja iltapalat itse tehden. Hintataso on Norjassa Suomea hivenen kalliimpi, joten se kannattaa huomioida matkabudjettia laatiessa.

Kesäkuun alku oli sikäli hyvä ajankohta, että muita matkustajia oli vielä suhteellisen vähän liikenteessä. Pääasiassa vanhempia saksalaisia pariskuntia ja meitä suomalaisia. Vähän mietitytti, minkälaista on, jos matkustajia on paljon? Monet kylät, parkkipaikat ym. ovat varsin pieniä ja ne tiet, niin kovin kapeita, vastaantulijoita täytyy välillä väistää levikkeille, minkälaista matkanteko on jos teillä on ruuhkaa? Joten kannattaa harkita matkan ajankohta tarkoin.

Yksi matkan tarkoitus oli kokea aito pohjoisen yötön yö. Ja kyllähän se on kerta kaikkiaan valoisaa ja ihmeellistä! Ihan samaan tunnelmaan ei pääse Etelä-Suomen keskikesässä.

Seuraavaksi suunnitteilla on uusi road trip. Mutta vasta kahden vuoden päähän. Mies täyttää silloin 66, ja pojan kanssa päätettiin että silloin lähdetään ajamaan Route 66 Amerikkaan. Loppuun täytyy lisätä inshallah – kuten islamilaisilla on tapana sanoa – ”jos Luoja suo”. Nykymaailmassa varmaa on vain epävarma, sitä ei voi tietää, mikä panepidemia, sota, Trump tai Putin, luonnonkatastrofi tai muu mullistus on kahden vuoden päästä päällä. Mutta inshallah!

Kansalainen -patsas

Sangen hankalaa, kun on miljoona asiaa ja päähän mahtuu vain yksi! Ylioppilasjuhlat ovat kohta, ja järjestelyt kiivaimmillaan. On ollut elämän turbulenssia, enkä ole ennättänyt kirjoittamaan, mutta jos nyt muutaman sanan tähän aamutuimaan näpyttelisi, kun kissa herätti valvomaan. Levoton otus, nyt sen sai tolaltaan kaiketi sade, joka ropisee. Kissa-parkaa pelottaa.

Suomi voitti, ja Havis Amandalla ja Kappelin katolla kiipeiltiin. En minä tietenkään, minä nukuin. Tai melkein nukuin, koska havahduin aina välillä ilon kiljahduksiin, jotka kantautuivat olohuoneesta. Katselin kyllä pelin alun, mutta kun ei näyttänyt sujuvan, luovutin ja menin nukkumaan. Ehkä olinkin jonkinlainen käänteinen onnetar, koska peli alkoi heti kulkea, kun poistuin kotikatsomosta.

Mutta tästä torilla tavataan -juhlinnasta tuli mieleeni että miksi kansalaistorilla ei ole patsasta? Siellähän pitäisi olla Kansalainen -niminen patsas eduskuntatalolle päin suuntautuneena. Joku sellainen oikein tukeva, minkä päälle saisi ja kuuluisi kiivetä. Patsaan alla voisi olla leikkikenttien kiipeilytelineiden alta tuttua pehmustettua materiaalia, mihin olisi vaaratonta tippua. Tai ehkä siinä pitäisi kuitenkin olla se kahluuallas, koska juhlijat tykkäävät aina myös kastautua. Kuuluu riittiin.

Kansalainen -patsas pitäisi olla sellainen että sen käteen voisi kiinnittää mielenosoituskyltin, lipun tai muun asiaan liittyvän koristeen. Ehkä patsaassa tulisi olla kiipeämistä helpottavia ”askelmia”, jonkinlaisia ruttuja vaatteissa. Ja tietenkin tämä kansalainen -patsas olisi sukupuoleltaan mitä tahansa, mutta ehkä hänellä voisi olla Väinämöisen hattu päässä.

Kansalaistorilla pitäisi olla myös juhlioita /mielenosoittajia varten tarpeeksi pajamajoja ja isoja jäteastioita, että ympäristö pysyisi kutakuinkin siistinä.

Ei muuta tällä kertaa. Katsotaan, milloin ehdin seuraavan kerran koneen äärelle. Olemme lähdössä ylioppilasjuhlien jälkeen pojan kanssa road tripille. Tämä on kolmas äiti-poika matka, jonka teemme. Ala-asteella kävimme Portugalissa purjelautailumatkalla. Minä en päässyt koko viikon kurssin aikana edes pystyyn lautalle, könötin kontallani. Oli se niin vaikeaa! Pojan ollesssa yläasteella teimme kaupunkimatkan Lontooseen. Kävimme katsomassa High heels -musikaalin ja kiertelimme nähtävyyksillä. Nyt lähdemme Lofooteille patikoimaan ja yötöntä yötä ihailemaan. Saa nähdä, minkälainen reissu tästä tulee.

Jälkiviisaana ja deja-vu

Minnojen päivät onnistuivat erinomaisesti! Kunhan Minna-ystäväni toipui ensijärkytyksestä; olin kutsunut yllätysvieraan! Minna ei pidä yllätyksistä. Olin kutsunut ”ulkopuolisen” kylään, vaikka emme olleet tavanneet naamakkain vuoteen, meillä olisi varmasti juteltavaa keskenämmekin! Todennäköisesti reagoisin itse samoin vastaavassa tilanteessa. Mutta onneksi hän oli jo istahtanut mukavasti ja saanut ensimmäisen lasillisen kun kuuli uutisen yllätyksestä. Pakomahdollisuutta ei ollut.

Tuntemattoman pelko oli turha. Ilta oli rattoisa, inspiroiva ja spontaani ja ruuatkin onnistuivat hyvin. Ulkona leiskui ukkonen juhlan kunniaksi. Kun tien toisessa päässä asuva Minna lähti, me jäimme tekemään ”taidetta”, siis valokuvia. Lippu unohtui yöksi salkoon. Menimme nukkumaan yhden-kahden välillä yöllä. Se oli minulle paljon, varsinkin kun olin herännyt jo viideltä siivoamaan! Aamulla pesin ikkunat ja siivosin paikat kuntoon ja tein juhlavalmisteluja. Päikkärit olivat jääneet väliin.

Yhdessä asiassa me Minnat olemme erilaisia. Ystävä-Minna nukkuu autuaan onnellisesti koko aamupäivän, herää puoli yhdeltätoista! Käsittämätöntä! Olen aivan kateellinen. Minä herään ja heräsin ensimmäisen kerran viideltä. Ylös nousin seitsemältä, hiippailin ulos, istutin perunat ja appiukolta saamani minnanpäiväruusun, laskin lipun, jonka olimme unohtaneet liehumaan, tein jumpan. Sitten minulla oli jo niin nälkä, että päätin tehdä myös aamiaisen ja juoda kahvit.

Piti palata kaupunkiin. Minulla oli vielä töitä illalla! Tosin ihan minityövuoro; neljä tuntia. Mutta sepä oli mielenkiintoinen työvuoro! Rauhanyhdistyksen virsilauluilta. Kirkko tuli tupaten täyteen: 1200 ihmistä laulamassa, kenelläkään ei ollut maskia. Paitsi minulla. Viime aikoina olen ollut erityisen varovainen. Viikon päästä on pojan ylioppilasjuhlat. Kauhuskenaarioni on että sairastun koronaan juuri ennen sitä ja missaan koko juhlat! Sepä vasta olisi jotakin! On teetetty mekon ja tilattu kengät (ovat muuten erittäin nätit ja mukavat! Laitankin jalkaan saman tien, kenkiä pitää ajaa sisään). Mutta mitä jos sairastuisin? Joutuisin karanteeniin, ja kaikki muut juhlisivat pojan ylioppilaaksi pääsyä paitsi minä!

Tämä oli jo toinen virsilauluilta työvuorossa. Edellinen oli Ukrainan tueksi järjestetty. Siellä ei ollut yhtä paljon ihmisiä, muistaakseni 130. Mutta mukana oli seitsemän ukrainalaista nuorta, noin 16 – 17-vuotiasta, sotaa pakoon Suomeen tullutta, he esittivät laulun ukrainaksi. Ja me muut saimme laulaa mm. suvivirren ja muita niitä kaikkein tavallisimpia, rakkaimpia virsiä, niihin joihin kaikilla liittyy muistoja, kuten Päivä vain ja hetki kerrallansa tai Maan korvessa kulkevi lapsosen tien. Illan aikana kerättiin rahaa Ukrainan hyväksi Kirkon ulkomaanavun kautta. Meillä oli kaksi keräyslipasta, ja ne tulivat aivan täyteen, seteleistä.

Nämä ajat ovat kauheat, lohduttomat ja näköalattomat. Tai ainakaan näköalat eivät ole kovin auvoiset nälänhätineen, ekokatastrofineen, kansainvaelluksiineen ja sotineen. Tänään sunnuntaina kävelin hiljaisen, sumuisen kaupungin läpi töihin. Kello oli puoli kahdeksan. Mereltä puski sumua, narsissit ja tulppaanit kukkivat, puiden lehdet olivat jo aika isot. Minulle tuli deja-vu -olo.

Viime helmikuussa – sunnuntaina 20.2. – kävelin samalla tavalla samaan sunnuntain työvuoroon. Silloin eivät linnut laulaneet eivätkä kukat kukkineet, mutta olo oli yhtä hieno. Suomi oli voittanut Venäjän ja Olympia-kultaa jääkiekossa. Havis Amandalla juhlittiin. Korona oli ohi, Suomi voittanut jääkiekossa, tuntui hyvältä, KAIKKI hyvä oli edessä. Neljä päivää siitä ja olympialaisissa hävinnyt Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Olisi varmasti hyökännyt vaikka olisi voittanut, ei sillä. Mutta kaikki se hyvä, joka oli edessä, ihan käden ulottuvilla, murskaantui.

Vain reilu kolme kuukautta kaikesta tuosta ja Suomi on päättänyt liittyä Natoon, Ukrainassa on tapahtunut paljon pahaa, Venäjä on eristetty – nyt pelataan MM-kullasta. Suomi jälleen loppuottelussa. Venäjä ei ole ollut mukana lainkaan. Mitä jos Nato-Suomi voittaa, sammuuko täältä valot?

Sammuu tai ei. Sitäkin tärkeämpää on pitää kiinni hyvästä. Ihan mistä tahansa hyvästä, vaikka jäätelötötteröstä tai lapsenlapsen kädestä.

Ilman juustoa, liikaa innostusta ja muita ääri-ilmiöitä

Tuntuuko siltä, että aika menee hujauksessa? Lopettakaa juuston syönti!

Toukokuu on kulunut osaltani äärimmäisen hitaasti, koska en ole syönyt juustoa. En ole eläessäni ollut näin pitkään juustotta, enkä todennäköisesti tule olemaankaan! Kerran oli kahvilan paahtopaistipatongin välissä juustoa, mutta en huomannut sitä ostotilanteessa, enkä ruvennut juustoa välistä pois repimään, annoin mennä, yritin olla kiinnittämättä asiaan huomiota. Ja ruuanlaitossa olen käyttänyt juustoa: lohikeittoon laitan kolmen juuston kermaa, lohipastaan Koskenlaskijaa ja täytettyihin canneloneihin tulee juustoraastetta, pizzaan tietenkin myös, mutta pizzaa en ole tehnyt enkä syönyt. Olen pitänyt uskollisesti kiinni juustottomuudesta, koska se on miltei ainoa asia, jonka olen saanut pysymään pois ruokavaliostani kurinpalautuskuukauden aikana. Mutta merkillisesti juustottomuus on vaikuttanut ajantajuuni, aika kuluu hitaasti.

Entäpä sitten; oletteko koskaan olleet niin innostuneita että innostuksissanne pilanneet koko jutun? Luulen että olen juuri sen kaltaisessa tilanteessa.

Tänään on Minnan-päivä. Tapaan toisen Minnan, vanhan ystävän, jota en ole tavannut pitkään aikaan, en edes muista, milloin viimeksi? Viime kesänäkö? Vai viime Minnan-päivänä? Olemme toki puhuneet puhelimessa usein. Minna soittaa aina kun olen päiväunilla. Olen sanonut että älä soita klo 13 – 14, koska silloin nukun ellen ole töissä. Tosin joskus olen ummistanut silmäni töissäkin. Sanon että ihan hyvin voi, kaikki luulevat vain että rukoilen.

Olen kutsunut yllätysvieraan. Tien toisessa päässä asuu myös Minna. En tunne, mutta seuraan Instagramissa, ja mies tuntee hänet työn kautta, ja joskus olen ollut yhteydessä, kun auto ei lähtenyt käyntiin ja etsin naapurustosta akkulatureita. Mutta nyt keksin kutsua tämän Minnan mukaan meidän Minnan-päiville. Toinen Minna ei tiedä mitään. Onpa jännittävää!

Niin jännittävää ja innostavaa että nukuin viime yön todella huonosti! Heräsin monta kertaa. Nyt on tummat silmänaluset ja pitäisi siivota. En siivonnut illalla kun tulin, ajattelin siivota heti aamulla, kun olen voimissani, mutta nyt en ole voimissani.

Perunatkin pitäisi istuttaa ennen vieraiden tuloa. Olen idättänyt perunoita ja ne pitäisi saada maahan. Imuroida, pyyhkiä pölyt, pestä vessa, ehkä ikkunat, ainakin osin, pedata peti, tehdä ruokavalmistelut, lippu salkoon, laittautua itse, paitsi että mitään meikkejä ei ole mukana, unohdin kaupunkiin, kun lähdin niin kiireellä – ja innostuneena – mutta käsilaukun pohjalla on vanha huulipuna.

Nyt pitäisi Minnan rauhoittua. Hengittää syvään. Ettei innostu liikaa ja väsytä itseään.

Kun vieraat tulevat, kello on luultavasti 13, ja minä kuorsaan päiväunilla!

Sitä paitsi nyt minulla ei ole juustoa, jos toinen Minna haluaa aamupalaleivälleen. Unohdin juuston! Dieetti toimii, olen pysynyt unohtamaan juuston. Merkillistä. Mutta toivottavasti tämäkin päivä kuluu yhtä hitaasti kuin koko toukokuu, haluan sen kuluvan hitaasti. On paljon asioita puhuttavana ja kerrottavana ja kuunneltavana.

Hauskaa Minnan-päivää – myös kaikille ei-Minnoille!

Vuorokausi kansalaisaktivistia

Kylläpä meni tunteisiin! Sähköpostiin tuli Lupa.fi’stä naapurikuulemiskysely mökkinaapurina sijaitsevaan lomakylään suunnitteilla olevista harvennushakkuista. On siellä aiemminkin suoritettu hakkuita, mutta nyt ensi kertaa kysyttiin naapureiden mielipidettä. Edellisetkin hakkuut näyttävät naurettavilta: honka siellä, toinen täällä. Tunnelma on kuin hautausmaalla. Mökkikylä on läpinäkyvä, mitään metsäistä näkösuojaa mökkien välillä ei ole. Luulisi häiritsevän lomailijoita.

Nyt kyseessä olevat hakkuut oli suunniteltu vielä rakentamattomille alueille. Sinne missä enää on aitoa metsää jäljellä. Alueet ovat hyvin pieniä, ehkä hehtaari, jos sitäkään. Mutta se on kuitenkin oikeaa metsää, sellaista missä vielä on sammalta, jäkälää, marjoja, sieniä, lintuja. Sellaisessa metsässä viihtyvät eläimet ja linnut.

Hakkuusuunnitelma sai minut aivan pois tolaltani. Jostakin syystä puiden kaataminen ottaa koville. Ahdistus tuntuu minussa fyysisenä tuskana. Oli pakko ottaa Atarax, joka oli määrätty hillitsemään allergiaa ja parantamaan yöunta. Se on rauhoittava ja väsyttävä lääke. Nappasin sellaisen keskellä päivää hakkuuahdistukseen sillä seurauksella että alkoi nukuttamaan ihan vietävästi. Kaiken lisäksi iltapäivällä oli allergialääkärin kontrolli, menin sinne väsähtäneenä, mutta en sentään alkanut hänelle esitelmöimään hakkuusuunnitelmista.

Ennen sitä olin ollut yhteydessä kuntaan, naapureihin, paikalliseen luonnonsuojeluvastaavaan, kirjoittanut paikallislehteen mielipidekirjoituksen ja paikkakunnan face book -sivuille.

Soitin myös lomakylän toiminnanjohtajalle kysyäkseni perusteluja hakkuille. En niitä saanut, koska unohdin kysyä, sen sijaan pälätin hänelle oman selvän mielipiteeni asiasta. Sain sentään selville, että suunnitteilla on kaataa kaikki kuuset ja jättää männyt, eli tehdä lisää ”hautausmaata”.

En kertakaikkiaan voi käsittää asiaa. Kysymyksessä ei ole talousmetsä, vaan nimenomaan virkistysmetsä ja yritys joka harjoittaa matkailua. Vaikka ollaankin meren äärellä, ja huomio on meressä, myös metsillä on merkitystä. Toivoisin että saaristokunnissa ymmärrettäisiin myös metsien merkitys luontomatkailulle. Kummallisen alkeellisella tasolla ymmärrys on.

Viime kesänä lomakeskus oli kipannut kaikki jäterisunsa kieloniityn päälle. Juuri siinä kohtaa oli iso alue, missä kasvoi kieloja. Nyt kieloniityn päällä oli kolme metriä korkea risukasa. Nyt hakattavaksi suunnitellun metsän korkeimmalla kohdalla on vanha grillikatos. Minusta olisi mielekkäämpää korjata se, tai muuttaa vaikka samppanjakioskiksi. Ihminen voisi ihailla metsää ja näköalapaikalta avautuvaa maisemaa. Ja tienviitoin ohjata ihmisiä paikalle, merkitä luontopolku maastoon. Ihan kuin nämä matkailuyrittäjät eivät olisi kuulleetkaan luontomatkailusta tai siitä miten täysiä kansallispuistot ja luonnonpuistot ovat kävijöitä.

Suositun saariston rengastien varrella sijaitsevan hyvin toimeentulevan kunnan (paljon kiinteistöverotuloja, paljon mökkiasutusta, vakituisia alle tuhat) luulisi olevan järkevä sijoittaa varojaan luontomatkailun edistämiseen, rakentavan merkittyjä luontopolkuja lähimetsiin. Ohi pyöräilevä voisi haluta poiketa metsään virkistymään. Nyt tienvarsien hakkuualeet ovat kuin taistelutantereita. Sitten ihmetellään, miksi villieläimet tulevat pihapiiriin, miksi sudet ja ilvekset eivät pysy metsässä niin kuin ennen. Niiden on lähdettävä, jos kotia ei enää ole. Seuraavaksi vaaditaan niiden tappamista.

No niin nyt rupeaa tunteet kuumenemaan. Anteeksi, en vain voi mitään tälle. En kestä katsoa enää yhtään hakkuualuetta. Ehkä minun pitää lopulta päätyä täysipäiväiseksi kaupunkiasujaksi, vaikka olin suunnitellut juuri toisin päin. Kaupungissa ei nimittäin näe hakkuualueita, ei ainakaan ihan ydinkeskustassa.

Poika ehdotti että liityn Elokapinaan. Voi olla. Vaikka istuskelu Mannerheimintiellä ei oikein tunnu omalta jutulta. Mutta ymmärrän nuorten ahdistuksen. Se syntyy voimattomuudesta asian edessä.

Kysyin kunnalta, miten voisin estää hakkuut ja mikä merkitys naapurikuulemisella on. Vaikutuskeinot ovat varsin olemattomat. Kun jätän vastustavan viestini lupa.fi kyselyyn, luvan myöntävän viranomaisen on jätettävä minulle kirjallinen vastaus hankkeesta. Ja jos asia saa vastustusta, ehkä luvan hakija alkaa miettiä, onko hanke järkevä. Toivon niin. Toivon että nyt kun olen laittanut lumipallon liikkeelle, aloittanut keskustelun aiheesta somekanavilla ja paikallislehdessä, ja agitoinut muut naapurit esittämään myös oman vastustavan kantansa, ehkä asia saa sen verran julkisuutta, että hanke ei toteudu.

Vieläkin olen ihan uupunut – henkisesti ja fyysisesti – kansalaisaktivismipäivästäni. Mutta olen iloinen, että tein sen mitä voin. Nyt voin ainakin hakattua aluetta katsoessani ajatella, että sentään yritin. Ja vielä on hitunen toivoa, että jospa hakkuut kuitenkin peruttaisiin.

Dieetti etenee

Ei karkkeja, ei juustoja, ei alkoholia.

Ensin närästi.

Sitten tuli ketoosi.

Ja migreenikohtauksen sahalaidat.

Viidentenä päivänä päätän että saan joka päivä syödä yhden herkun; taateli-tummasuklaa-lakritsipallon. Kuudentena päivänä päätän että saan syödä myös tummasuklaa-salmiakki-mantelin.

Seitsemäntenä päivänä päätän että saan syödä joka aterialla herkkutaatelipallon tai herkkumantelin.

Kahdeksantena tapaan ystävän ja juomme viiniä.

Yhdeksentenä päivänä päätän leipoa parsa-savulohipiirakan, siihen tulee juustoa.

Kymmenentenä päivänä päätän että saan syödä päivittäin niin monta pallonmuotoista makeaa kuin huvittaa.

Näin se dieetti etenee.

Geriatriakissa

Karhunpentu sairastaa, häntä hellikäämme. Uni paras lääke on, sitä nauttikaamme. Vanha lastenlaulu on mielessä, kun silitän kissaan. Silitän ja koe huonoa omaa tuntoa. Olenhan ajatellut ja sanonut kissaparasta vaikka mitä kipuillessani oman allergiani kanssa. Nyt kun kissa on sairas, minusta tuntuu kuin olisin syyllinen, saanut sairastumisen aikaan ajatuksillani.

Oikeastaan kissa on geriatriapotilas. Hänellä on munuaisten vajaatoimintaa, kissoille tyypillinen vanhuuden vaiva. Jännä ajatus, kuinka kissa on vaihvihkaa vanhentunut meidän ohitse. Ihmisten iässä kissa on 15 vuotta vanha, mutta kissojen iässä se tarkoittaa 76 vuotta. Jokainen ihmisvuosi tuo kissalle neljä vuotta lisää. Viisitoista vuotta on myös keskimääräinen lemmikkikissojen elinikä. Siispä saattohoidan nyt kissaa.

Sitä selvästi paleltaa. Sohvan torkkupeitosta on tehty sille pesä, kutsumme sitä teltaksi. Siellä kissa lepää lämpimässä. Leikit, linnut ja ulkoilu eivät juuri kiinnosta. Vettä kuluu paljon, ja pissahätä on usein. Se kuuluu taudinkuvaan. Kissanhiekkaa kuluu tuplamäärä. Pitäisi siirtyä erikoisruokavalioon, mutta ymmärrettävästi ruokatottumusten muuttaminen 76-vuotiaana on hieman haasteellista.

Kissa on ollut pojalle hyvin tärkeä. Onhan se ollut osa hänen elämäänsä koko kouluajan. Tuntuu ihmeelliseltä, että juuri nyt kun edessä on ylioppilasjuhlat ja aikuisuus, kotoa muutto ja muu, myös kissan elämäntehtävä tulee suoritetuksi ja sen edessä on eläkepäivät. Tulee kyllä iso tyhjän pesän kriisi miehelle ja minulle, jos ja kun kissa kuolee ja poika lähtee. Tietenkin myös vapaus, mutta ensin se varmasti tuntuu tyhjyytenä. Sitten talo on hiljainen, ei kuulu tassujen hipsutus. Enää kissakaan ei kömmi viereen vuoteeseen.

Onneksi kaikki tapahtuu vähitellen. Toivoaksemme kissa saa elää vielä tämän kesän kanssamme mökillä.

Kevään kaihoa

Käytiin pojan kanssa sunnuntaiajelulla Itä-Helsingissä. Tulipa nostalginen olo, monessa mielessä. Auto, jolla ajoimme, on velivainaan vanha auto. Nyt kun istuin siinä autossa kartanlukijan paikalla mieleeni tuli, kuinka monta kertaa olinkaan istunut neljä vuotta vanhemman veljen kyydissä, juuri tässä samassa autossa.

Veli oli kaikin puolin automies, hyvä ajaja, osasi korjata ja entisöidä autoja. Hänen kyydissään oli turvallista ja mukavaa istua. Kasettisoittimessa soi 80-luvun hitit ja country. Nyt päässä soi the Carsin hitti vuodelta -84 ”Who’s gonna drive you home tonight?” Tänään minut ajaa kotiin oma poika.

Mieleen tuli myös miten autoajelut olivat lapsuuden perheen hupi sunnuntaisin. Veli ja minä istuimme takapenkillä, isä ajoi, äiti istui siinä missä minä nyt. Kiertelimme ympäri kotiseutua, äiti ja isä muistelivat vanhoja aikoja, tuossa asui se ja se, ja muistatko kun tuossa sitä ja tätä. Veljestä ja minusta sunnuntaiajelut olivat boring, mutta siihen aikaan huvituksia oli vähän tarjolla, ja saattoihan sitä saada vaikka jäätelön huoltoasemalta. Joskus pysähdyttiin, jonkun röttelön luo ja otettiin kuva.

Mekin pysähdyimme talon eteen ottamaan kuvan. Poika patsasteli talon edessä, minä näpsäsin kuvan. Ennen pojan syntymää, avioliittomme ensimmäiset seitsemän vuotta, asuimme juuri siinä talossa Tammisalossa Itä-Helsingissä. Kerroin pojalle, minkälainen talo on sisältä, tuossa on makuuhuoneen ikkuna, muistan kuinka kuuntelin mustarastaiden laulua kevätaamuisin herätessä. Katos, tuolla yläkerrassa on sauna ja takkahuone ja siitä käynti terassille. Siinä terassilla vilvoittelimme saunan jälkeen, jossakin kaukana kohisi Itäväylä. Talon edessä, kadunvarressa on mukulakivetys. Kun muutimme taloon vuonna 1994, kivetys oli päässyt huonoon kuntoon, peittynyt kasvillisuudella, minä kaivoin sen esiin, minä maalasin pihan aidan. Tässä kohtaa selontekoa minä jo melkein kuivasin kyyneleitä. Miten nostalgista!

Miltähän mahtaakaan tuntua heistä, jotka ovat matkanneet rajan takaiseen Karjalaan katsomaan entisten kotitalojensa kivijalkoja, kun minusta tuntuu näin tunteelliselta käydä katsomassa taloa Itä-Helsingissä, taloa, jossa olen asunut seitsemän vuotta aikuisena?

Viikonlopun Hesarissa oli juttu kotiseutuvieraudesta. Se on kotiseuturakkauden vastakohta, tietynlainen vierauden tunne, joka kohdistuu paikkakuntaan, missä on varttunut. Tunnistan tuon tunteen. Minäkin olen kokenut sellaista tunnetta suhteessa kotiseutuun. Tosin tunne on laimentunut, tunsin sitä nuorena aikuisena. Kotiseutu oli paikka, minne en nyt ainakaan ikinä palaisi. Nyt en oikein edes tiedä, mitä ajattelen ja tunnen. Olen käynyt kotipitäjässä viimeksi vuonna 2019 tyhjentämässä veljen asuntoa. Kun hänen kuolemastaan oli selvitty, tulikin jo kohta korona ja kaikki jumittuivat omille sijoilleen.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä jännemmäksi paluu tulee. Sitä tietää, minkälaisen tunnekuohun vanhojen paikkojen näkeminen aiheuttaa. Varsinkin kaiken muuttuminen, tuttujen paikkojen ränsistyminen ja haperoituminen, jopa katoaminen. Asiat eivät ole niin kuin ennen. Tulee muistoja mieleen.

70-luvulla oma isäni osti takaisin itselleen vanhan, ränsistyneen lapsuudenkodin, paikan nimi oli Konttikorpi. Nyt ymmärrän miksi. Nyt ymmärrän miksi se oli isälle, oman perheensä ainoalle lapselle, tärkeää. Se oli side omaan lapsuuteen. Talon piharakennuksen puuliiterissä oli yhä silloin tallella sen ylisille isän pienenä poikana rakentama pahvimaja. Onkohan se siellä vieläkin, vai ovatko uudet omistajat purkaneet? Pienen matkan päässä oli virtaava joki, ja sen varrella vanha mylly. Siellä kävimme retkeilemässä ja isä kertoi, kuinka se oli ollut pikkupojalle jännä ja inspiroiva paikka. Isä oli kiinnostunut myllyistä koko ikänsä. Viimeisinä vuosinaan hän jopa osti yhden rötiskömyllyn ja aloitti sen entisöinnin. Isä kuoli, homman saattoi loppuun keskimmäinen veli.

Appivanhempani muuttivat eläkkeelle jäätyään kotiseudulleen Pohjois-Savoon. Ostivat sieltä talon ja olivat innoissaan lapsuuden maisemiin paluusta. Vaikka he eivät olleet käyneet siellä vuosikymmeniin. Me nuoret katsoimme sitä touhua vierestä ihmetellen. Nyt en ihmettele enää yhtään.

Kyllä me ihmiset olemme sitten outoja otuksia. Kuin lohia, jotka palaavat kutemaan aina samoille seuduille tai norsuja, jotka palaavat kuolemaan synnyinseuduilleen.

Ehkä tänä kesänä ajelemme minun kotiseudulle. Poika ajaa, minä pillitän.

Laihdutuskuurilla

Keväällä paljastuu asioita. Kuten se että olen lihonut. Kävin läpi vaatekaapin sisältöä, ja kas-kas, kesävaatteet olivat talven aikana kutistuneet. Talvi on ollut kohtalokas. Sairastelun takia olen joutunut luopumaan hikiliikunta-aktiviteeteista ja näyttää siltä että arkiliikunta ja runsas kävely eivät ole ihan pystynyt korvaamaan menetettyjä jumppatunteja. Tai varmasti olisi, jos en olisi herkutellut.

Nähtävästi on niin, että jos elää aktiivisesti ja urheilullisesti, myös syö ja elää terveellisemmin. Ja päin vastoin. Kotisohvalla on helpompi herkutella kuin jumppasalilla ja lenkkipolulla. Pakko tunnustaa että karkkikippo on ollut päivittäin käytössä, ja karkkipussien koot ovat suurentuneet. Varsinkin happamat, sokeripinnotteiset karkit ovat herkkuani, ja on pakastimeen löytänyt tiensä myös jäätelö, eikä se sinne ole unohtunut. On löytänyt tiensä myös suuhuni. Ja juustot, ne ovat paheeni! Hapankorput appenzellerillä! Kaurajyväkäs comtella! Puhumattakaan viinistä, skumpasta ja gin-tonicista. Nämä – karkit, juustot ja alkoholi – ovat lihomiseni pääsyy.

Nyt sitten kituuttelen ilman juustoa ja karkkia. Niistä voin luopua kokonaan. Viinistä en halua luopua kokonaan, pitää sitä nyt jotakin pahetta ja lepoa itsestä olla takataskussa.

Ongelma on vain se, että minulle sopii erittäin huonosti laihdutuskuurit. Tiedän sen kokemuksesta. Jos yritän olla laihdutuskuurilla, ajattelen ruokaa koko ajan ja minulla on nälkä koko ajan. Laihdun parhaiten, kun en ajattele koko asiaa. Nyt on vain niin vähän aikaa ylioppilasjuhliin, jotka tosin eivät ole omani, joten siinä mielessä ei pitäisi olla merkitystä, painanko juhlissa muutaman kilon enemmän vai vähemmän, mutta haluaisin olla enemmän oma itseni, ja tämä paino ei ole osa minuutta. On pakko saada posket lommolle.

Täytyy sanoa että kylläpä kilot kerääntyvät nopeasti tässä iässä. Luulen että olen lihonut käytännössä kolmessa kuukaudessa. Tammikuussa en vielä ollut lihava. Oletan että laihtuminen tapahtuu yhtä nopeasti, eikös vaan? Tai oikeastaan nopeammin, kolmessa viikossa, piece of cake. Ei, ei kakkua nyt.

Klasariöverit

Taas on mennyt överiksi! Tällä kertaa kulttuurin saralla. Olen ahminut klassista musiikkia. Onkohan tämä joku kulttuuribulimia – tosin en ole oksentanut, vielä.

Kaikki alkoi siitä, kun ystävän mies ei halunnutkaan konserttiin ja perin hänen paikkansa. Olenhan minä toki ennenkin ollut klassisen musiikin konsertissa, mutta tällä kertaa konsertissa istuessani keksin että siellä voi käydä ihan eri tavalla kuin mitä olin aiemmin käynyt. Nimittäin vaatimattomasti, arkisesti ja yksin.

Yleensä konserttiin mennään ”isosti”. Hyvässä seurassa, ostetaan liput parhaille mahdollisille paikoille, käydään ehkä illallisella ennen tai jälkeen, ostetaan väliaikatarjoilut. Konsertista kasvaa tällä tavalla itseään isompi kokemus. Ei siinä mitään, voi niinkin tehdä, ja hauskaa silläkin tavoin. Mutta toisinkin voi tehdä. Voi ostaa halvan lipun huonolle paikalle, ängetä takin käsilaukkuun niin että ei tarvitse jonottaa narikkaan, jos kehtaisin sauvakävelisin paikalle, mutta sitä en vielä ole tehnyt, ja jos käsilaukussa on vielä tilaa, sinne voi ängetä vesipullon niin ei tarvitse edes väliajalla poistua väentungokseen. Vessan ei tarvitse kiirehtiä, kun ei ollut etkoilla eikä pissata. Tällä tavalla konsertista tulee rauhallinen, seesteinen oma hetki.

Tällä viikolla olin kuuntelemassa Sostakovitsin 8.sinfoniaa. Se taitaa olla lempiteokseni. Siinä on paljon räminää ja räiskettä, suuria tunteita. Välillä tuntuu kuin koko orkesteri olisi seonnut! Aivan mahtavaa, ihokarvoja nostattavaa.

Sostakovitsin musiikki sopii hyvin tähän sekopäiseen aikaan, jota elämme. Se kuvaa sekasortoa ja kauhua, jonka alle kauneus ja hyvyys jää. Konserttia ennen brittiläinen asiantuntija piti esitelmän säveltäjästä ja hänen musiikistaan. Hän kertoi, kuinka taide, joka kuvaa aggressiota, voi olla hyvin terapeuttinen kokemus. Konkreettinen esimerkki: komediaa katsomaan tullut yleisö menee esityksen jälkeen kotiin, mutta tragediaa katsomaan tullut yleisö haluaa puhua näkemästään ja jakaa toistensa kanssa ajatuksia ja tuntemuksia.

Sostakovits koki itse Leningradin piirityksen ja hänen 7.sinfoniansa kertoo tästä. Ensi keväänä 3.3. Tampereen filharmonikot esittävät kyseisen teoksen. Haluan ehdottomasti mennä kuuntelemaan sen.

Tämän viikon kulttuurit eivät suinkaan olleet tässä. Jäljellä on vielä nykytanssia ja pianokonsertti.

Ylipäällikön päiväkäsky tänään

Jokaisessa Suomen kirkossa roikkuu seinällä Mannerheimin allekirjoittama ylipäällikön päiväkäsky. Siinä Mannerheim myöntää kaikille Suomen äideille vapaudenristin kunniamerkin niistä uhrauksista minkä äidit ovat tehneet ja antaneet. Vapaudenristin myöntämisestä on kulunut vain 80 vuotta. Miten lyhyt aika se onkaan!

Ylipäällikön päiväkäsky -taulu on ollut tähän asti helppo ohittaa. Se on tuntunut koskettavan menneitä sukupolvia, niitä muita ja toisia. Nyt tekstiä lukee eri tavalla. Oma poika on menossa armeijaan, Euroopassa soditaan ja Suomen itärajalla on herkkä tunnelma. Toivottavasti Suomen äideille ei tarvitse enää tulevaisuudessa myöntää vapaudenristejä!

Samanlaisia uhrauksia tällä hetkellä antavat äidit Ukrainassa ja Venäjällä. Kunpa me äidit voisimme lopettaa sodat! Ehkä juuri me ymmärrämme parhaiten sotien turhuuden ja järjettömyyden. Joskus sota loppuu. Sitten kun kaikki ovat väsyneet tappamaan. Sen jälkeen pitää kohdata se mitä on tehty. Korjattava ja rakennettava uudelleen talot ja mielet. Kestettävä muistot, pahat asiat, joita on kohdannut tai joihin itse on syyllistynyt. Syntyy uusia sodan vaurioittamia sukupolvia. Niitä joiden isät ovat menettäneet järkensä rintamalla, jotka ovat väkivaltaisia perheilleen, jotka eivät ikinä toivu.

Sotien jälkeen jaetaan mitaleita, juhlitaan sankareita, lasketaan seppeleitä, järjestetään paraateja, ollaan juhlavia ja ylpeitä saavutuksista. Kirjoitetaan sotakirjoja, joissa omat sotilaat suoriutuvat mahdottomasta, ovat neuvokkaita ja rohkeita. Näyttävissä sotilasparaateissa tuodaan näytille sotakoneet, panssariajoneuvot ja yli lentävät hävittäjät. Miehet marssivat kuin tinasotilaat. Kansa hurraa. Me olimme oikeassa, me voitimme, me voitamme.

Miten naurettavilta ja turhilta sodat tuntuvat, kun astuu askeleen taakse päin ja yrittää katsoa asioita ulkopuolisen silmin. Vaikka linnun silmin. Tai tuon vieressä kehräävän kissan. Tai Jumalan. Tai ehkä ne kolme ovat sama asia. Ehkä Jumalan paras määritelmä on ei-ihminen.

Kaivopuiston tasorouva

Ajat ovat ankeat. Stressitasot korkeat. Minäkin heräsin putkasta.

Olin käyttänyt loppuun viidentuhannen euron kuukausittaisen luottokorttisaldoni. Normaalioloissa se riittää perustarpeisiin, mutta nyt ei olla normaalisti. Maailmanpoliittisia tapahtumia seuratessa olin tullut siihen johtopäätökseen että on varautumisen ja vastakkainasettelun aika. Enää ei voi ajatella niin kuin presidentti Koivisto, että Jos ei tiedetä kuinka käy, oletetaan että hyvin. Höpöhöpö, huonosti menee, ja huonommin käy.

Niinpä ryhdyin varustautumaan. Kaivopuiston residenssin kellarikomeron, joka oli tarkoitettu hilloille ja sienisäilykkeille, olin pikku hiljaa täyttänyt näkkileivillä, sokerikorpuilla, Mutti-tomaattisäilykkeillä, Bens-riisillä, Barilla-pastalla, vessapaperilla, vesipulloilla, paristoilla, kynttilöillä, myrskylyhdyillä, makuupusseilla, joditableteilla ynnä muulla henkiinjäämisen kannalta oleellisella. Perähyllyllä oli jemmassa pari konjakkipulloa.

Varsinaisesti kuukausibudjetin keikautti kumolleen järeämpi varustus – ja yllättävän kalliiksi tullut – aggregaatti. En ymmärrä kilowateista, volteista, ulostuloista sun muista, sen takia ostin kalleimman, arvelin että sen täytyy olla paras. Vekotin maksoi 1 290 euroa. Dieselin hinta oli noussut nousemistaan, joten päätin sijoittaa vielä 400 euroa polttoaineeseen. Taloyhtiön kellarissa on tuskin sallittua säilyttää herkästi syttyviä nesteitä, mutta minä en lupia kysele, varsinkaan jos itse tiedän paremmin, joten nyt siellä on jemmattuna dieseliä kahteenkymmeneen kymmenen litran jerrykanisteriin.

Muumimamma jemmaili hillojaan, minä suoritin varustautumista erityisoperaatioihin yhtä huolellisesti ja intohimoisesti, mutta en laisinkaan huomioinut luottolimitin kulumista, ennen kuin eräänä päivänä Aleksanterinkadun ratikkapysäkillä yritin ostaa biljettiä mobiilisovelluksella, eikä laite suostunut myymään. Hetken ajattelin että nyt on kyberhyökkäys käynnissä. Samassa muistin että edellispäivänä Netflix oli herjannut, ettei ollut voinut suorittaa tavanomaista kuukausimaksua, ja pyysi tarkistamaan tilin katteen. Nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa kaikkea on syytä epäillä, varsinkin sähköpostiin tulevia viestejä, joten oletin tämänkin olevan vain ovela keino kalastaa tilitietojani, enkä lotkauttanut korvaani koko asialle. Tosin näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt ymmärtää katevaraukseni ylittyneen.

Kevät oli ollut oudon kolea, ja odottelu Aleksanterinkadun pysäkillä uuvutti. Olo oli muutenkin miinuksella, koska olin joutunut palauttamaan Stockmannille edellisellä viikolla ostamani Gerry Weber -silkkipaidan. Se oli liian pieni. Olen käyttänyt kokoa 40 aina. Vyötärö oli tankoitunut, harmitti vietävästi.

Ratikka tuli, hyppäsin kyytiin. Yritin yhä saada sovellusta hyväksymään lippuostostani, mutta vaikka kuinka swaippasin, ostotoiminta hylättiin kerta toisensa jälkeen.

Havis Amandalta kyytiin nousivat matkalippujen tarkastajat.
– Matkaliput, olkaa hyvä.
Kauppahallin kohdalla tarkastaja oli kohdallani. Näytin kännykkästäni, että sovellus ei toimi, se ei hyväksy maksua. Täytyy olla kyberhyökkäys käynnissä.
– Onko rouva tarkistanut tilin saldon?
– Mitä? Epäilettekö että minulla ei ole rahaa?
Suoristin näyttävällä liikkeellä helmirivistöä kaulanauhassani ja annoin Cartierin kellon vilahtaa englantilaisen popliinitakkini hihansuussa. – Siltäkö näyttää?
– No ei näytä, mutta ei se ulkonäkö aina sitä kerro, sen on tässä työssä oppinut. Joka tapauksessa jokaisella raitiovaunussa matkustavalla täytyy olla maksettu matkalippu, varsinkin jos on varaa se ostaa tai ei ole liikkeellä lastenvaunujen kanssa, ja rouvalla näyttää olevan varaa eikä vaunuja.
– Kuulkaas nyt, minä olen tässä yritännyt kaiken aikaa ostaa lippua siinä onnistumatta. Minkä minä sille voin, ettei lippua enää voi ostaa käteiseltä kuljettajalta niin kuin ennen.
– Tästä tulee nyt sitten 80 euron tarkistusmaksu.

Keskustellessamme raitiovaunu oli edennyt Olympia-terminaalin pysäkille. Se oli päätepysäkki, ja kuljettaja ilmoitti että matka jatkuisi neljän minuutin kuluttua. Ovet avautuivat. Päätin poistua ylväästi, arvoni säilyttäen, kuitenkin myös närkästykseni näyttäen.
– Tästä ei nyt tule mitään tarkastusmaksua, paha mieli tästä tulee. Hyvästi!
Tarkastaja otti käsivarresta kiinni.
– Rouva ei poistu minnekään. Kirjoitetaan tämä tarkastusmaksu. Saanko henkilöllisyystodistuksen tietoja varten?
– Ette saa!
Rimpuilin irti tarkastajan otteesta, mutta samassa paikalle oli ennättänyt myös raitiovaunun kuljettaja.
– Mitäs täällä tapahtuu?
– Täällä tapahtuu virkamiehen vastustaminen, vastasi lipuntarkastaja.

Ilmeisesti hän oli painanut hälytyssummeria, koska samassa näin paikalle lipuvan mustamaijan. Siitä nousi kaksi virkaintoista poliisia, jotka ilmeisesti halusivat uuden sulan hattuunsa pidättämisestäni. Ilmassa oli luokkarasismin tuntua. Työväenluokka kävi taistoon porvaristoa vastaan brutaalisti keskellä kirkasta päivää. Paitsi ettei se ollut ollenkaan kirkas, sellainen tyypillinen lonkeronvärinen päivä vain. Jäin ihmettelemään, miksi kukaan vaunussa ei noussut puolustamaan oikeuksiani, kun minua jo istutettiin poliisiautoon. Korkeimman kanta-asiakastason violetti kangaskassini, jonka saadakseen on täytynyt tehdä ostoksia vähintään 25 000 eurolla viiden vuoden aikana tavaratalo Stockmannilla, heitettiin tylysti syliini kuin roskasäkki. Kassissa oli pusero kokoa 42 sekä nyrkillinen Fazerin Sinisen konvehteja, jotka olin ottanut näytekulhosta kassan vierestä, sekä palauttamaton lottokuponki. Kassi sekä muu henkilökohtainen omaisuus, kuten sormukset, helmet ja kännykkä, otettiin talteen poliisitalolle tultaessa. Olo ilman niitä tuntui alastomalta, ryövätyltä. Olen vakuuttunut, että naispoliisi otti helmet omaan käyttöönsä illaksi.

Monenlaisessa majapaikassa on tullut nukutuksi, mutta se, josta heräsin, ei yllä edes yhteen tähteen. Putkan superlonpatja haisi pissalta ja ties miltä. Aamulla pääsin Pasilan poliisitalolta ja sain tavarani takaisin, mutta HSL:n sovellus ei vieläkään suostunut ottamaan maksua vastaan, joten en voinut nousta ratikkaan. Olin vielä kauempana kotoa Kaivopuistosta kuin episodin alkaessa, joten käveleminen ei ollut vaihtoehto. Tilasin siis taksin.

Kun taksi pysähtyi kodin eteen, tiesin, että 15 euron maksu luottokortilla ei onnistuisi. Ojensin silti kortin kuskille.
– Onko muita kortteja?
– Ei ole.
Hiljaisuus. Taksimittari nakutti.
– Jotenkin pitäisi kuitenkin maksaa, kuski päätti hiljaisuuden.
– Onko tämä dieselauto?
– On.
– Kävisikö maksuksi 20 litraa dieseliä?
– Erikoinen ehdotus, mutta mikä ettei.

Nousin autosta, käväisin kellarikomerolla ja kannoin jerrykannun taksimiehelle. Se oli painava. Siinä se nähtiin: kyllä varustautuminen pahan päivän varalle kannattaa. Koskaan ei voi tietää, mikä päivä on paha päivä. Taksi lähti. Valo sen katolla syttyi palamaan.

Menin takaisin kellarikomerolle, kaivon hyllyn takaa konjakkipullon, korkkasin ja join pitkän lorauksen suoraan pullon suusta. Ai että teki hyvää.

Sielun siivooja

Pappi makasi sikiöasennossa alttaripöydän takana. Kuorsasi, kuolaa oli valunut suupielestä lipereille. Kasvot näyttivät punaisilta, itkettyneeltä. Unen täytyi olla sikeää, koska mies ei herännyt, vaikka olin imuroinut koko pitkän keskikäytävän maton. Jalat sojottivat pöydän takaa. Säikähdin, luulin että oli kuollut.

Tuttu mies. Ollut pastorina saman verran kuin minä siivoojana. Ja suurin piirtein saman verran molemmilla oli jäljellä ennen eläkettä. Minun on helpompi lopettaa; eräänä päivänä en enää tule, en avaa siivouskaapin ovea, sen avaa joku muu. Minun ei tarvitse hetkeäkään miettiä, miten hommat sujuvat. Ne sujuvat, ne hoitaa joku muu, minä voin jäädä keinutuoliin neulomaan lapsenlapselle nuttua, alkaa katsoa televisiosta myöhäisillan ohjelmia, ei tarvitse enää herätä 4.30 ehtiäkseen kuudeksi kirkkoon siivoamaan.

Papilla on toisin. Tutut seurakuntalaiset eivät välitä, soittavat niin kuin ennenkin. Tulisitko vielä kastamaan, kun olet kaikki muutkin meidän perheessä kastanut? Tulisitko vielä siunaamaan, kun olet kaikki muutkin meillä haudannut? Ei siitä elämän ja kuoleman kierteestä koskaan pääse, se hyrrä pyörii kuin Linnanmäen karuselli, ja pappi on siinä kaiken keskellä naama peruslukemilla pellehermannina. Ihmiset haluavat saman tutun, se tuo turvaa, elämä jatkuu, jatkuu aina vain, kuolemankin jälkeen. Synnytään ja kuollaan, ja pappi vakuuttaa että kaikki hyvin, don*t worry.

Toistoa tässä minunkin hommassani on. Samat rivinvälit, pöntöt ja lavuaarit. Vuosi vuodelta penkinvälit ovat käyneet ahtaimmiksi, penkkien alle tippuneita rusinalaatikoita, ohjelmalehtisiä, sormikkaita, nessuja, lippiksia, pehmoleluja, suolapähkinöitä, yskänpastilleja, kolehtikolikoita on yhä vaikeampi saada ylös. Olkapää juilii, se on jäätynyt, käsi ei enää nouse ylös, illalla nilkat ovat niin turvoksissa, että niihin mitkään hirudoidit auta, mutta vielä minä hommani hoidan.

Kun suljen siivouskaapin oven kello kaksi iltapäivällä, en murehdi mistään. Laitan miehelle whatsupilla: ”Lähden”. Se on eläkkeellä, ja kun tulen kotiin, siellä on pötyä pöydässä. Illalla käytän koiran ulkona, teen muutaman sudokun, nukkumaan menen heti yhdeksän uutisten jälkeen, herätyskello soi 4.30. Mies on tehnyt eväät valmiiksi jääkaappiin. Toisen tekemät eväät, se on rakkauden teko.

Siivotessa kuuntelen kännykän nappikuulokkeilla Iskelmän aamua. Niillä on hyvät jutut, sillä Vehviläisellä. Menee moppaus ihan huomaamatta sen höpötyksiä kuunnellessa. On iloinen mieli. Kahdeksalta tulee suntio, sillä on omat hommansa. Mutta nämä kaksi ensimmäistä tuntia yksin kirkossa Iskelmäradio korvissa, ne ovat ihan parhaita, luksusta. Varsinkin kesällä, kun aamuaurinko valaisee kirkkosalin kauniisti. Silloin minustakin tuntuu pyhältä, jopa hartaalta, vaikka minulle saarnaa vain Vehviläinen.

Elämä rullaa, se on yllätyksetöntä, mutta kukapa niitä yllätyksiä enää tässä iässä kaipaisi. On niitä elämässä ollut ihan tarpeeksi. Sellaisia tavallisia. Raskausmyrkytyksiä, keskenmenoja, konkurssi 90-luvulla, silloin meni kaikki, mutta niin meni monelta muultakin, nyt asutaan kaupungin vuokrakaksiossa, miehelle tuli infarkti, se selvisi, isä ei, äidillä Parkinsson, mutta sekin on jo kuollut, veljen vei viina, kaikesta on selvitty, eletty eteenpäin, mitä sitä muuta voi kuin aloittaa aina alusta, sieltä mistä kiinni saa, ja nyt ovat asiat niin hyvin. On tämä työ, ei kummoinen, mutta ihan varmasti se on ja pysyy, ei mene alta. Mies eläkkeellä, lapset omillaan, vanhukset haudattu. On vain koira, mies ja minä, tavallinen yllätyksetön arki.

Tässä nyt eräänlainen yllätys kuitenkin on: alttarin takana makaava pastori Roine. Mitä sille pitäisi tehdä? Vissiin sitä nolottaa, jos herätän. Mutta enhän minä nyt voi teeskennellä että en olisi sitä huomannut. Yskäisen, jos heräisi. Ei herännyt. Pitää nyt vain ajatella, että ei tässä mitään hävettävää ole, tälle on varmaan ihan luonnollinen selitys. Kopautan olkapäästä.
– Öhöm, onko kaikki hyvin?
– Mitä helvettiä?
– Niin, onko kaikki hyvin?
– Paljonko kello on? Mikä päivä? Ei kai sunnuntai?
Pastori könyää istualleen, kiskoo kiristävät liperit kaulaltaan.
– Se on maanantai, eilen oli toinen sunnuntai pääsiäisestä. Oletko saanut sairaskohtauksen? Pitäisikö ambulanssi kutsua? Vähintään nyt työterveyteen soittaa.
– Ei. Ei mitään sellaista. En muista, mites minä tässä. Taisin väsähtää.
Pastori näyttää pöllämystyneeltä, jää istumaan, nojaa alttaripöytään, pyyhkii hikeä otsaltaan, sukii olematonta hiuskuontaloaan, avautuu eilisestä.
– Eilen oli se Hyvän paimenen sunnuntai. Saakeli meni saarna pieleen, sanoin että ei niitä paimenia enää ole, ainakaan hyviä, sähköpaimenia vain, eikä ne välitä kadonneista lampaista, ja on niitä ammattejakin kadonnut, muitakin kuin paimenen, eikä lampaita näe enää teiden varsilla, niitä näkee enää vakuumipakattuna. Saarnajatkoilla tuli seurakuntalaisilta palautetta. Se on yhtä helevettiä, kun sanoo niin tai näin, niin aina joku loukkaantuu, sitten erotaan kirkosta, lähetetään kirkkoherralle sähköpostia ja valituksia seurakuntaneuvostoon. Saakeli puhukaa itse, keksikää itse paremmat jutut. Minä olen näitä samoja lätissyt kohta neljäkymmentä vuotta. Yritäpä itse keksiä joku uusi näkökulma neljäkymmentä kertaa samasta aiheesta. Ei lähe, ei vaan enää lähe!
On mennyt pastorilla tunteisiin, niin sanotusti, vaarallista verenpaineelle tuollainen. Yritän rauhoittaa tilannetta.
– Puhut samat jutut vaan, ei ne mitään huomaa. Tykkäävät kun on tuttua. Tuttu on turvallista. Ei ne mitään uusia näkökulmia halua, luulen.
Mutta vuodatus jatkuu. Paljon on pastorilla sydämellä.
– Entä sitten nämä kaiken maailman syntiset ja niiden ripittäytymiset! En jaksa. Tuonne änkeää papin vastaanotolle kaikki maailman mielenterveystapaukset, hullut ja humalaiset, joita kukaan muu ei hoida, tai ei ainakaan kuuntele. Kun ei enää pääse lääkäriin, eikä sinne ole puhelinta, tänne ne tulee, minulle soittaa ja minun pitää ymmärtää, aina vain ymmärtää, lohduttaa ja armoa tarjota. Mitään muuta ei ole tarjota, vain armoa ja taivasta ja anteeksiantoa. Mutta eihän se niille riitä! Ne tarvitsevat ruokaa, katon pään päälle, hoitoa ja ohjausta, lääkettä, paljon lääkettä, sähkösokkeja ja kuumia kylpyjä. Mutta niitä minulla ei ole, pelkkää pehmopuhetta, lämmintä kättä ja sitä ikuista armoa.
– Jospa se riittää, kun kuuntelee. Ei ne välttämättä muuta kaipaa. Kun saa sanoa sanottavansa. Monella ei ole ketään, kenelle puhua. Radioonkin siksi soittavat ja someen kirjoittavat vihaansa.
– Sen kyllä huomaa. Eikä ne suurimmat syntiset tänne koskaan tule. Ne jotka tuhoavat luonnon, alistavat heikompiaan, ahneet paskat, ei ne tänne tule katumaan. Ne ajaa tuolla Tesloillaan ohituskaistaa, ei ne välitä. Tänne tulevat mummot itkemään sitä, kun rakastavat jotakin lastenlasta enemmän kuin toista tai että kerran sata vuotta sitten pussasivat vierasta miestä juhannuksena tanssilavan takana. Tekisi mieli sanoa niille että menes siitä nyt, tuo on ihan normaalia ja inhimillistä, et sinä siitä helvettiin joudu.
Hetken pastori on hiljaa, tuntuu miettivän, jatkaa sitten, purkautuu kuin Etna.
– Sitten on ne naiset, joille pastori on pakkomielle, seksiobjekti. Tulevat ehtoolliselle, polvistuvat siihen eteen ja avaavat paidan nappinsa niin että kaikki näkyy. Öylätin ottaessaan katsovat silmiin niin kuin makuukamarissa katsotaan, ja minun pitää antaa se leipä ja sanoa ”Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu”. Ei niillä naisilla ole mielessä mikään Pyhä, haluavat kokeilla ja koetella minua, rääkätä, sellaista koulukiusaamista, mutta mihin minä voin valittaa ja kenelle? On vaitiolovelvollisuudet ja muut. En minä voi mennä twitteriin ja sanoa että taas kävi se-ja-se ehtoollisella tissit näyttämässä.
– No et voi.
– Niin en voi.
– Pitäiskö sun jutella tästä jollekin?
– Tässähän minä juuri juttelen.
– Aivan. Mutta tarkoitan työterveyshenkilöä, ammattilaista.
– Sinä olet ammattilainen.
– Niin mutta siivouksen, en sielunhoidon.
– Siivousta se on sielunhoitokin. Se se vasta siivousta onkin! On vain nykyisin niin likaisiksi päässeet sielut että ei niihin mikään tolu tepsi. Pitäisi minullekin maksaa likaisen työn lisää. Mistä saisi voimia tähän työhön että jaksaisi?
– Nyt kyllä vähän huvittaa tämä tilanne, anteeksi vaan. Että täällä se pastori makaa kirkon alttarilla ja kyselee minulta, siivoojalta, että mistä sitä voimaa saisi. Eikös se pastori itse sitä yläkerran voimaa muille välitä, että miten on nyt itse jäänyt noin paitsi. Että ihan on sellainen klassinen suutarin lapsella -keissi. Tuolla kirkon ovenpielessä on se esirukouslipas. Mitäs jos pastori kirjoittaa sinne. Sinne ne muutkin huolensa kirjoittavat.
– Höpöhöpö. Sitten sen kappalainen lukee sen ensi sunnuntaina. Arvaa että on minun kirjoittama. Tässä ammatissa tulee sellainen olo kuin taikurin apulaisella. Ei jaksa enää niihin taikatemppuihin uskoa. Silti pitää näytellä että ihan tosissani olen, ihan varmasti näin on asiat. Mistä minä tiedän? Mistä kukaan tietää? Minä mikään Jeesus ole, jumalauta! Kerran sattui olemaan messu aprillipäivänä ja teki niin mieli sanoa saarnan loppuun että ”Aprillia!” Mitähän olisivat tuumineet kirkonpenkissä? Ehkä ne ei edes kuuntele, siinähän se olisi kyllä tullut testatuksi, että kuunteleeko.
– Joskus kuuntelee, joskus ei, joskus uskoo, joskus ei. Semmoista kai se on kaikilla meillä. Mutta minulla on siitä parempi, että ei tarvitse työkseen uskoa. On varmaan raskasta, huomaan.

Pastorin olkapäät ovat lysyssä, kuin iso säkki koko mies. Kaikki maailman murheet harteilla. Jatkaa siitä mihin minä jäin. Omaa yksinäisen miehen saarnaansa itselleen.
– Vaikka onhan se toisaalta niinkin, että jos myy Ladoja, pitää uskoa että se on hyvä auto. Tai jos on poliitikko, pitää uskoa että oma puolue on paras. Lääkärin on uskottava että lääke auttaa. Sotilaan on uskottava että on ihan oikein tappaa. Että ei se siinä eroa maallisesta. Pakko se on viime kädessä jokaisen uskoa siihen mitä tekee.

Kirkon kello lyö kahdeksan kertaa. Jäämme kuuntelemaan. Ihan kuin merkiksi meille, että keskustelu on päättynyt, kaikki sanottu. Ojennan pastorille käden, kiskaisen jaloilleen.
– Mitäs jos laitetaan kahvit porisemaan? Suntio tulee kohta ja avaa kirkon. Juodaan sitten yhdessä sakastissa kahvit ja minä tilaan pastorille taksin. Varmaan se on jo vaimokin huolissaan, että mihin pastori on joutunut, kun ei ole tullut yöksi kotiin. Sehän on nyt kuitenkin maanantai ja vapaapäivä pastorilla, ilo irti siitä nyt sitten vaan!

Pinssi

Kiireistä aikaa tämä kevät. Ihan ihmetyttää että ollaan vasta toukokuun alussa. Tapahtumia on ollut sen verran tiheään. Monenlaista konserttia, monenlaista juhlintaa, töitä, palaveria, pihahommia. ”Rouvan pitäisi nyt vähän rauhoittua”, lääkäri Muhammedin sanoja hoen itselleni lääkkeeksi. Ai, nyt muistinkin että en ole ottanut vielä verenpainelääkettä, menenkin ottamaan sen ensin ja jatkan sitten.

Viime perjantaina oli serkkutyttö Ruotsista kylässä. Hän oli työreissulla, tehnyt isot kaupat ja asiaa sekä jälleennäkemistämme piti tietenkin juhlistaa. Koska serkulla oli ollut pitkä päivä, hän oli lähtenyt kotoaan jo aamuneljältä, päivän mittaan oli ollut liikeneuvotteluja, tullessaan hän sanoi että voi nukahtaa milloin tahansa. Sovimme että ollaan meillä vain, laitan ruokaa, nostetaan jalat pöydälle ja jutellaan, ollaan ihan rennosti. Oltiin rennosti yhteen asti yöllä!

Ja heti seuraava päivä oli meidän 28. hääpäivä. Parhaat jutut syntyvät yleensä siten että niitä ei liiaksi suunnittele. Jos yrittää varmistaa hauskan, tekee liian tarkat aikataulut ja suunnitelmat ja sitten ei jää tilaa sattumalle. Sattumalle pitää jättää aina mahdollisuus.

Oli sellainen olo, että ei jaksa istua ravintolapöydässä syömässä pitkän kaavan mukaan selkä jäykkänä ja pikkurilli pystyssä. Päätimme lähteä kaupungille, käydä Design-museon näyttelyssä ja jatkaa siitä jonnekin. Päädyimme Bardot-ravintolan baariin Kluuvikadulle. Jälkeen päin totesimme että olimme kävelleet Pohjois-Esplanadilla kenties juuri samoihin aikoihin kuin se mies, joka ajoi autonsa päin toisia autoja ja aiheutti vaaratilanteen.

Bardot-ravintolan baaria ei moni tiedä tai huomaa. Se sijaitsee ravintolan jatkeena, mutta sille on oma ovi. Baari on hyvin pieni, ehkä 20 neliötä, tuskin sitäkään. Ja se oli tyhjä! Ihanan ranskalainen tunnelma. Katto täynnä ilmapalloja! Isutimme parhaille paikoille ikkunapöytään ja tilasimme skumpat. Istuimme niillä sijoilla koko iltapäivän tilaten lisää skumppaa ja kun nälkä tuli, kysyimme voisiko baariin tilata jotakin pientä. Tilasimme croque monsieurit ja parmesanranskalaiset. Croque monsieur on ranskalainen lämmin leipä, väliin tulee juustoa ja kinkkua ja sinappia, kaiketi, en tiedä mikä sen salaisuus, mutta tykkään siitä paljon. Olen sellainen leivän puputtaja, voisin elää pelkillä leivillä. Loppuun tilasimme vielä minulle kahvin ja konjakin, mies otti bloody maryn.

Hyppäsimme ratikkaan ja ajoimme kotiin. Poika oli kotona ja olimme sopineet tekevämme espanjalaisia curroja vapun kunniaksi. Koskaan ennen ei oltu niitä tehty. Poika oli bongannut reseptin Hesarista. Olipa jännä tapa tehdä taikina, siihen ei tule lainkaan hiivaa eikä leivinjauhetta, ja taikina tehdään alussa kattilassa liedellä. Ohjeen mukaan taikinaan tulee sitruunankuorta, me laitettiin myös kardemummaa. Sitruuna raikastaa leivoksen, kylläpä niistä tulikin hyviä! Parempia ja raikkaampia kuin munkit, ja kokokin on mukavan pieni. Currot jatkoon! Näitä voisi syödä myös äitienpäivänä, vinkvink.

Ajoissa nukkumaan, koska seuraavana aamuna menin töihin kahdeksaksi. Työvuoron päätyttyä kotiin juhlimaan vappua. Ei ollut erityisesti tarkoitus juhlia, mutta kun nyt oli skumppapullo kylmässä niin kannattihan se poksauttaa. Lopulta päädyimme tanssimaan discoa. Kuuntelimme youtubesta vanhoja discohittejä BeeGee’tä, Bonnie Tyleria, Baccaraa ja tanssimme kaksin. Tuli ihan sellainen olo että pitää kyllä joskus mennä tutustumaan niihin +50 discoihin. Discotanssi on mahtavaa, voi itse kehitellä omat askeleet ja kuviot, ei voi mennä pieleen.

Mutta kaikkein paras tapahtuma viime viikolta on se että poika sai ajokortin! Olin siitä niin iloinen, se on minusta jopa parempaa kuin ylioppilaaksi tulo. Se merkitsee niin paljon käytännön elämässä, ja tuo tuntee vapaudesta ja riippumattomuudesta ja pärjäämisestä.

Nykyisin autokoulu on kyllä aika erilaista kuin ennen. Ajotunteja on oudon vähän, ja moni joutuu uusimaan ajokokeen monta kertaa. Kyselin perhepiirissä muiden kokemuksia, ennätys on että ajokoe oli mennyt läpi vasta viidennellä kerralla. Joten suhtauduin vähän epäillen, menisikö läpi toisella kertaa, mutta onneksi en epäilyjäni näyttänyt, läpi meni!

On hieno tunne istua auton kyydissä, kun oma poika ajaa. Äitienpäivätoiveeni onkin autoajelu. En halua taaskaan istua pönöttämään ravintolaan, haluan eväsleivät, kahvia termariin ja autoretkelle.

Ai, yksi hauska juttu meinasi unohtua! Meillä oli töissä palaveri koskien kesän työvuoroja sekä ryhmäkehityskeskustelu. Kesken kaiken pomoni, joka pitää kaikesta pönötyksestä ja seremoniallisesta, käski meidät riviin ja aloitti puheen. Minulle! Sain kirkkoneuvoston myöntämän tunnustuksen kymmenvuotisesta palveluksesta seurakunnan palveluksessa. Totaalinen yllätys. Varsinkin kun tämä merkkipaalu tuli saavutetuksi jo syksyllä. Kävimme silloin esihenkilöideni kanssa syömässä ja sain lahjaksi taskulampun. Luulin että se oli siinä. Mutta nyt sain siis tämän kehystetyn plakaatin seinälle ja pronssipinssin rintapieleen. Puheen jälkeen sanoin tekeväni kuin Maria, painavan kaiken mitä kuulin sydämeeni ja tutkiskelen sitä sitten itsekseni. On se merkillistä, miten iloiseksi ihminen tulee pinssistä ja kehystetystä plakaatista. Mutta ehkä se ei olekaan se se juttu, mikä mieltä lämmittää. Vaan se että olen tosiaan jos kymmenen vuotta ollut samassa paikassa töissä. Vielä ehdin toisen mokoman.

Sitten saan hopeisen pinssin.

Maailmanlopun paratiisi

En ole dystopioiden ystävä. Pelottava tulevaisuus ei ole mielilukemistoani, mutta viime vuosien tapahtumat yhdistettynä omaan ikään ovat pakostakin nostaneet mieleen, että mitä mitä kaikkea tässä voi edessä päin vielä olla. Mikä voi vielä mennä pieleen. Ilmeisen moni miettii samaa.

Yle Areena Tiedetrippi-ohjelman jakso Maailmanlopun paratiisi kertoo, kuinka amerikkalaiset superrikkaat valmistautuvat maailmanloppuun. Valmistautumisesta on tullut iso business.

Monella raharikkaalla Uusi-Seelanti on valikoitunut loppusijoituspaikaksi. He ovat ostaneet sieltä maata, ja hankkineet kansalaisuuden, joka on helposti ostettavissa, kun on riittävästi rahaa. Ideana on rakentaa muista riippumattomia, energiaomavaraisia, kaikin tavoin omavaraisia luxusbunkkereita.

Eräs yliopistomies otti erikoisen hyvin palkatun luentokeikan, ja päätyi esitelmöimään muutamalle superrikkaalle pankkiirille tulevaisuudesta. Pankkiirit halusivat tietää, mitä vielä voisivat tehdä selviytyäkseen tulevaisuudesta. Olisiko omalle henkivartiokaartille hyvä ratkaisu jonkinlainen rangaistuspanta kaulaan, että saisi heidät pysymään luotettavina? Osa ei luota enää edes aseisiin, ja opetettee jousiammuntaa.

Kansasissa sijaitsevassa luxusbunkkerissa on oma lääkäri ja hammaslääkäri. Onhan varsin kurjaa, jos tulee hammassärkyä eristyksissä ollessa. Koskaan kun ei voi tietää, kauanko bunkkerissa pitää olla. Kuinka monta vuotta lopun ajat kestävät.

Herranjestas. Kyllä meni taas yöunet näitä kuunnellessa! Ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Mieleen tuli myös sattumalta näkemäni kohtaus televisio-ohjelmasta, joka kertoi alkeellisesti ja omavaraisesti elävästä perheestä. Siinä mies takoi itselleen uutta puukkoa, ja kertoi samalla, kuinka joku oli kommentoinut heidän elävän menneisyydessä. Mies vastasi, että hän luulee että he elävät pikemminkin tulevaisuudessa.

Sitten on heitä huolettomia. Siitä kertoo Netflixin dokumentti Golden Age. Siinä vieraillaan Miamissa sijaitsevassa luksusvanhustenkodissa. Siellä on joka päivä Happy Hour. Yksi asiakkaista kulkee kruunu päässä ja valtikka kädessä, ja vaatii muita kutsumaan itseään Hänen kuninkaalliseksi korkeudekseen. Kuukausimaksu on noin 5000 dollaria, olo niin kuin asuisi hienostohotellissa. Tosin täältäkin pitää lähteä, jos tarvitsee erikoissairaanhoitoa. Joka tapauksessa tämä porukka on kuitenkin jo sen verran oman tiensä päässä, että ei tarvitse enää huolehtia maailmanlopusta. Oma loppu taitaa tulla ennen sitä.

Sekalaista horinaa, suosituksia, nuotiota ym

Ihmisen eri ikävaiheet ovat kuin juna, joka puksuttaa päälle, valoa ei näy tunnelin päässä eikä ikäjunan tulolle mitään voi, vaikka kuvittelee voivansa. Voi vain todeta, että saakeli, tuli se sitten minullekin tämä sama. Niin kuin kaikille muille ennen minua ja minun jälkeeni. Vaikka ne eivät vielä sitä usko, luulevat ettei se heitä koske, niin minäkin luulin aikoinani. Koskee se. Kaikkia.

Viimeisin uutinen vanhenemisessa on suun kuivuminen. Yhtenä päivänä huomasin että miten ihmeessä suu on kuiva, eikä sillä ollut mitään tekemistä janon kanssa. Kieli vain tuntuu kuivaneelta. Yhtäkkiä sain selityksen sille, miksi anopilla oli suupastilleja. Niitä käytetään vissiin suun kuivumisen tunteen poistamiseksi, jassoo. Minä kokeilin muuta. Tuikkasin pikku nokareen kookosrasvaa suuhun. Olen kuullut että kookosrasva tekee myös hampaista valkoisempia. Että jossakin päin maailmaa olisi käytössä tällainen suunhoitotapa, joten ehkä siitä rasvasta voi olla sellaistakin etua, tiedä häntä.

Paitsi voihan suun kuivuminen johtua lääkityksestä. Vahva histamiinilääkitys käytössä, ehkä se aiheuttaa suun kuivumisen.

No ei nyt ollut tarkoitus kirjata ylös vain näitä vanhenemisoireita. Päinvastoin, alkuperäinen ideani oli tehdä positiivisia havaintoja nykyajan ilmiöstä, ettei mene aika ainaiseen valitteluun ja ihmettelyyn, miksi asiat oli ennen paremmin tai ainakin toisin. Koska, höpöhöpö, eihän se tietenkään niin ole. Sekin on vain sellainen ikävaiheoire. Tässä iässä vertaa paljon nykyistä menneeseen. Se johtuu siitä että alkaa tippua kärryiltä. Nyt se vielä häiritsee. Uskoakseni tulee aika, jolloin se ei enää edes häiritse, näin olen ymmärtänyt. On vain ihan tyytyväinen siihen että junat ovat menneet ja kärrykin jättänyt tien poskeen.

Ne kehut. Olin kuunnellut joitakin podcasteja, mutta eivät olleet napanneet. Sisältö ei ollut mielenkiintoista, enkä jaksa kuunnella kikatuksia, käkätyksiä ja amatöörihöpinää. Mutta nyt olen löytänyt muutaman hyvän, joita voi kehua. Molemmat Yle Areenan ohjelmistosta: Anna Laineen opetukset ja Erika Rantasen tähänastinen elämä. Jälkimmäinen on fiktiivinen tarina, laadukkaasti käsikirjoitettu ja ammattinäyttelijöiden toteuttama, jaksot ovat noin 20 minuutin mittaisia, podcast kertoo kuvitteellisen Erika Rantasen elämästä. Anna Laine puolestaan on ihan oikea ihminen, toimittaja, diplomaatti ja vaikka mitä, ja hänen podcastinsa kertoo oivaltavasti omakohtaisin esimerkein siitä, miten maailma on muuttunut. Jaksot ovat noin 15 minuutin pituisia. Molempien näkökulma on noin 45-vuotiaan, että siinä menee vähän alakanttiin omasta näkökulmasta, mutta ei haittaa, on ihan ymmärrettävää ja samaistuttavaa vielä.

Erika Rantasen tähänastinen elämä on hyvä esimerkki positiivisesta kehityksestä. Tarkoitan nyt sitä, miten kuunnelmat ovat kehittyneet. Tämä on kuunnelman nykyversio. Miten loistavan hienosti toteutettu! Hienoa että kuunnelmat eivät ole kadonneet radiosta, se on hieno taiteen muoto, pidän siitä että voin kuunnella tarinaa, kuvitella sen mielessäni, eikä minun tarvitse katsoa. Pelkän kuuloaistin varassa kokemus voi olla paljon syvällisempi ja merkittävämpi. Tai ehkä minä vain olen sellainen. Ehkä kaikki eivät koe samoin. Joku voi nimen omaa haluta katsomiskokemuksen.

Tästä tulee mieleen kun ensimmäisen kerran havaitsin tarinan kuuntelemisen ihanuuden. Kustavissa järjestetään kesäisin Volter Kilpi -kirjallisuusviikot, ja niiden ohjelmistossa on ollut audiodraamoja. Se tarkoittaa sitä, että Tuulentuvan sali on täynnä hiljaa istuvaa yleisöä, lavalla on näyttelijä, joka istuu pöydän ääressä ja lukee tekstin. Siis lukee. Ei mitenkään erityisesti eläydy, ei varsinkaan näyttele. Se on hieno kokemus! Pidin siitä paljon.

Tarinoita kuunnellessa tulee vähän sellainen alkukantainen olo. Ehkä meidän geeneissämme ja selkäytimessä on kokemus nuotion äärellä istumisesta, ja siellä tarinoiden kertomisesta ja kuuntelemisesta.

Pikkutyttönä kävin aina kesäisin lastenleireillä, kaikki leirit kävivät, teemalla ja tyylisuunnalla ei ollut väliä. Ja parasta leirillä oli aina iltanuotio. Siellä lauletut laulut, kerrotut ja näytellyt tarinat. Vieläkin muistan, kuinka itse olin osallisena näytelmässä, joka kertoi aikakoneesta. Kerhon ohjaaja laitettiin aikakoneeseen, joka vei hänet ajassa taaksepäin. Minä putkahdin koneesta ulos lapsiversiona leiriohjaajasta.

Nyt tulikin leirinuotioikävä. Kaipuu mökin rantaan. Laitan sinne nuotion, paistan makkaraa. Aurinko laskee, laulan itsekseni vanhaa partiolaulua: ”ja me muistaen sankariaikaa, sadun tenhoon tunnemme taikaa, ja kun laulumme yön yli kiirii, lähi puutkin punervoi”.

Viime kesänä jäi nuotiot laittamatta ja makkarat paistamatta. On sellainen mielikuva että oli metsäpalovaroitus koko ajan, eikä nuotiota voinut sytyttää. Toivottavasti tänä kesänä sen verran sataa, että saa sentään nuotiota polttaa.

Toksinen ikkunanpesu

Tässä nyt katselen olohuoneen ikkunaan paistavaa aamuaurinkoa. Pesin ikkunat eilen. Ja siinä ne nyt ovat, pesujäljet ikkunoissa. Taas kerran epäonnistuin!

Pesin ikkunat toksisesti. Se ei alkanut niin, mutta päätyi kyllä. Selkeä syy; inhoan ikkunoiden pesua. Se on minusta kotiaskareista epämielyttävin. Syitä on monia.

On epämukavaa keikkua ikkunalaudoilla, kurkotella, kannatella imuria toisessa kädessä samalla kun imuroi sälekaihtimia. Huojumista, pelkoa että kohta tippuu, sattuu, kaatuu. Mielessä on yhä, kuinka pojan päiväkotikaverin isä kuoli, kun tipahti tikapuilta. Tosin tuskin oli ikkunoita pesemässä. Todennäköisesti kattohommissa mökillä tai jotain, mutta siitä asti se on ollut mielessä, että niinkin voi kuolla, ihan helposti niks ja naks.

Ne sälekaihtimet! Niihin kerääntyy niin paljon pölyä ja niiden pyyhkiminen on rasittavaa.

Oma riesansa on sisustustyylissä. Asumme vanhassa kerrostalossa, missä on leveät ikkunalaudat. Toisin sanoen ikkunalaudat, mihin on kiva kerätä yhtä sun toista. Niinpä ikkunalaudat ovat täynnä tavaroita; kirjoja, valokuvia, lamppuja, matkamuistoja, ”tärkeitä” asioita. Eli ennen kuin ikkunoiden pesuun edes pääsee, ikkunalaudat on tyhjennettävä tavaroista ja ne pyyhittävä pölystä. Puolet ajasta taitaa mennä tähän rakkaan tavararoinan siirtelyyn.

Ja entäpä sitten kaikkialle pieniin nurkkiin ja koloihin tunkeutuva musta katupöly. Sen poistamisen toivottomuus. Jos on märkä rätti, musta vain leviää ja takertuu entistä innokkaammin, mutta pelkkä kuivapyyhintä, jotenkin tuntuu että pöly ei poistu. Tällä kertaa päädyin imuroimaan.

Valitsinpa minkälaisen ikkunanpesunesteen tahansa, aina jää noita raitoja ja tuhruja! Paitsi juuri nyt muistin verrattoman ikkunanpesuaineen, josta ei jää tuhruja. Se on auton ikkunanpesuaine. Sillä kun pesee, puhdasta tulee, simsalabim, ei jää tuhruja! Mitenkäs minä olin tämän unohtanut? Ja nyt ne kaikki on jo pesty – tuhnuiseksi!

Enää en kyllä pese. Eilen viimeisiä ikkunoita pestessä ajattelin toksisuuden – joka todennäköisesti johtui jo silkasta väsymyksestä – vallassa että tämä saa kyllä olla vihoviimeinen kerta, kun ikkunat pesen. Tulevaisuudessa pesetän ne. Maksoi mitä maksoi! Perustan ikkunoidenpesurahaston itselleni.

Romantiikka ennen ja nyt

Koska itse olen ollut viimeksi treffeillä joskus kolmekymmentä vuotta sitten, olen totisesti tipahtanut seurusteluromantiikan kärryiltä, joten myönnän auliisti että mielipiteeni tässä asiassa perustuvat pelkkään mutuun. Oma mutu on, että nykyisin on vähemmän romanttista. Perustelut tulevat tässä.

Potentiaalista seurustelukumppania etsitään tietokoneen välityksellä. Kuvan perusteella päätetään, onko tyypistä jatkoon vai ei.

Nykysin deittailu on työpaikan hakua vastaava tapahtuma. Deittailijat kuvailevat itseään ja ominaisuuksiaan, ja kertovat mitä odottavat potentiaaliselta puolisolta.

Treffeille meno ei tarkoita mitään, se on vain tilanteen ja henkilön kartoittamista, se ei ole varsinaisesti romanttinen tapahtuma. Ennen vanhaan treffeille meno jo sinänsä oli lupaus jostakin. Ilmassa oli jo tunnetta. Treffeille pyydettiin henkilö, johon jo oltiin ihastuneita. Ilta saattoi päättyä vaikka mihin. Keskustelua käytiin siitä, onko ok mennä sänkyyn ensimmäisillä treffeillä, vaiko vasta kolmansilla.

Television ”romanttiset” deittiohjelmat eivät juuri paljon eroa Diilistä. Tunne taustalla on sellainen että tässä haetaan nyt tätä uutta työntekijää firmaan nimeltä ”minun tuleva perheeni”. Romantiikkaa ohjelmissa edustavat symboliset seremoniat, jotka on nimetty romanttisesti kuten ”ruususeremonia”. Olen myös seurannut kanava 5:llä näkyvää deittiohjelmaa, jossa Marko Björs etsii miestä itselleen Etelä-Afrikassa. Siinä ei ole romantiikkaa senkään vertaa. Ehkä aihe on vielä liian tabu kaikesta huolimatta.

Tämä nykyisin vallalla oleva deittikulttuuri on amerikkalainen tuontituote. Olin Amerikassa 80-luvulla, ja muistan ihmetelleeni juuri heidän deittailutapaansa. Ja sama asia on ollut nähtävillä amerikkalaisissa nuorisoelokuvissa. Mutta nyt Suomessa deittaillaan samaan tyyliin. Treffeillä voidaan käydä monen eri henkilön kanssa samanaikaisesti. Treffien tarkoitus on vain tutustua. Ne eivät vielä ole osoitus ihastumisesta, ne voivat toki siihen johtaa. Deittailu on osoitus sosiaalisesta aktiivisuudesta.

Perinteinen, suomalainen treffikulttuuri on erilainen. Siinä pohjana on ihastuminen. Treffeillä ei käydä monen eri henkilön kanssa rinnakkain; ideana on tapailla yhtä henkilöä kerrallaan. Jos treffeillä käyntiä jatketaan, se johtaa suhteellisen pian seksisuhteeseen ja seurusteluun.

Jotenkin tämä nykyinen systeemi ei mielestäni tunnu niin romanttiselta. Luulen että syy on juuri siinä, että se ei pohjaudu ihastumiseen. Nyt liikkeelle lähdetään nollasta. Tunnetta ei vielä ole. On vain algorytmien antama suositus; tämä voisi olla hyvä.

Vanhantyylinen romantiikka ei pohjautunut algorytmille, laskelmoinnille, järjelle. Se perustui sattumaan, ihmeeseen, odottamattomaan, mystiseen. Siihen tunteeseen että ”oi mikä ihana ilta, voi tapahtuma mitä vain, hän kohtaa monta ystävää, ja jonkun joka voisi olla vielä enemmän”, vai miten se meni.

Mutta tämä nyt on vain näitä vanhenevan ihmisen ennen tämäkin asia oli paremmin -höpinöitä, myönnetään.

Maailma on käynyt pieneksi

Silloin kun minä olin nuori ja Kekkonenkin vielä eli, vaikutteet maailmalta rantautuivat koto-Suomeen sangen hitaasti. Muotivillityksen saapuminen Atlantin takaa kesti vuosia, vielä Ruotsista Suomeenkin ilmiön saapuminen takelteli, ja Suomessa lahkeet levenivät/kapenivat aina ensin Helsingissä ja Turussa ja sitten vasta pikku hiljaa muualla. Voi sitä onnekasta, joka pääsi käymään Helsingin MicMacissä! Siellä ei uskaltanut edes puhua, ettei keskisuomalainen paikallismurre ilmenisi.

Nykyisin on tietenkin täysin toisin. Ilmiöt leviävät salamannopeasti sosiaalisen median välityksellä ympäri maailman. Eikä vain muoti-ilmiöt. Kaikki muukin.

Katselin syksyllä 2019 televisiosta uutiskuvaa Kiinasta. Siellä kokovartalosuojapukuun pukeutuneet ihmiset desinfioivat katuja, kaupungin asukkaat oli käsketty koteihinsa, sieltä ei saanut poistua kuin välttämättömille asioille apteekkiin ja kauppaan. Ihmettelin menoa ja ajattelin että huhhuh, onneksi täällä ei ole tuollaista ja tuo on kaukana, maapallon toisella puolella. Hiphei, ei mennyt monta kuukautta ja se oli jo täällä. Omana suomalaisversiona. Tällä katuja ei desinfioitu, mutta ihmiset lakkasivat tapaamasta toisiaan, käsidesit ja kasvomaskit tulivat tutuiksi.

Jossakin kohtaa katselin uutiskuvaa convoy-rekkamielenosoituksista, ihmettelin mistä on kysymys ja mikä ihmeen convoy? Pian sellainen, pienimuotoinen suomalaisversio, jumitti liikenteen Mannerheimintiellä.

Katsoin reportaasia Amerikasta. Ihmiset voivottelivat hintojen nousuja: ruuan hinta oli lähtenyt käsittämättömään nousuun, samoin bensan. Ei mennyt monta viikkoa, sama oli täällä.

On aika itsestään selvää että tällä taustalla uutiskuvia Ukrainasta katsoo huolestuneena. Voiko tuokin olla kohta täällä? Voiko tuo tapahtua meillä ja meille? Se huolestuttaa. Ja muuta ei voi, ei voi kun huolestua, ja jatkaa omaa, tavallista elämäänsä. Yrittää elää niin normaalisti kuin mahdollista, ja toivoa että maailma vielä joskus palautuisi sellaiseksi normaaliksi kuin se ennen oli. Silloin kun presidentti Koiviston sanoin, jos tulevaisuudesta ei voi tietää niin uskotaan vain että hyvin se menee, kyllä se siitä lutviutuu. Enää se ei oikein tunnu uskottavalta skenaariolta. Tuntuu pikemminkin siltä että jos tästä kriisistä nyt jotenkin selviydytään, niin jotakin uutta kauheaa on kumminkin nurkan takana jo odottamassa. Kentis jo tekeillä. Saamme siitä sitten uutiskuvaa, että tällaistä on nyt jossakin päin maailmaa. Hetken aikaa voidaan kauhistella ja salaa olla onnellisia, että onneksi ei sentään täällä meillä pohjanperukoilla.

Muistelen, että hetken aikaa tammi-helmikuun vaihteessa asiat olivat hyvin. Koronaepidemia oli hiipumassa, rajoituksia poistettiin, ravintolat avautuivat, Suomi voitti jääkiekossa MM-kultaa! Helsingin keskustaan tuli talvivappu. Havis Amandalla juhlittiin voittoa. Ihmiset olivat huolettomia ja onnellisia, toiveikkaita. Paha oli ohi, hyvä täällä. Kunnes tuli 24.2.2022 Se päivämäärä jää mieleen, kuten 11.9.2001. En haluaisi enää uusia päivämääriä.

Ehkä nämä epävakaat viime vuodet ovat opettaneet meille sen että elämästä pitää nauttia silloin kun voi. Olla onnellinen silloin kun voi. Ja tavalla tai toisella, elämä jatkuu, kömpii eteen päin.

Pääsiäisen viettoa

Mietin jo, tuleeko tästä pääsiäisen vietosta yhtään mitään, kun valmistelut ja jopa se, miten sitä vietämme, olivat aivan alkutekijöissään vielä kiirastorstaina, mutta alkukankeuden jälkeen olen päässyt hyvään vauhtiin! Nyt olen jo käynyt kolme kertaa kirkossa, tehnyt pashan, syönyt mämmiä, ostanut lammaspaistin jääkaappiin valmiiksi, keittänyt kananmunat maalaamista varten, ostanut keltaisen kynttilän valmiiksi. Laitan sen kynttilälyhtyyn taloyhtiön ovenpieleen huomenaamulla, kun on 1. pääsiäispäivä.

Kirkollisista juhlapyhistä suosikkini on itseoikeutetusti pääsiäinen. Siinä on dramatiikkaa, monta päivää kestävä tarina, uusia jaksoja ja juonenkäänteitä tulee joka päivä. Myös ajankohtana kevät tuo juhlaa oman tunnelmansa ja se, että sitä voi viettää niin paljon vapaammin kuin joulua, johon liittyy paljon lukkoonlyötyjä tapoja ja tottumuksia. En voisi kuvitellakaan että ryhtyisin jouluna juhlavalmisteluihin vasta aatonaattona, mutta pääsiäisenä niin voi tehdä ihan hyvin.

Tämä on ensimmäinen pääsiäinen 10 vuoteen että en ole töissä. Sinänsä ristiriitaista, mutta käytännössä lopetin kirkossa käymisen, kun aloitin kirkossa työskentelyn. Ennen tykkäsin käydä kirkossa. Se sopii minulle, rauhoittaa. Kirkon penkissä istuessa ei tarvitse tehdä mitään, ei voi tehdä mitään. Tai no, täytyy nousta seisomaan oikeassa kohtaa, mutta se nyt on vain hyväksi verenkierrolle, että ei ihan jähmety sijoilleen. Kirkossa työskentely taas ei ole yhtään rauhoittavaa! Siellä on ihan yhtä hektistä ja kiireistä kuin missä tahansa työpaikalla – sitä kiirettä ei vain saa näyttää. Ulospäin pitää tulla tunne kiireettömyydestä, hiljaisuudesta ja rauhasta. Niinpä nyt kun en ollut töissä, päätin mennä nauttimaan juuri siitä, mitä vailla olen. Sain miehenkin mukaan raahattua – yhden kerran.

Dramaattisin toimitus on kiirastortai-illan messu. Kiirastorstai on se päivä, jolloin Jeesus vietti viimeistä ateriaansa kavereidensa kanssa. Pitivät oikein kunnon juhlat pitkän kaavan mukaan. Jeesus tiesi, mitä tulisi tapahtumaan ja varoitti siitä ystäviään. Hän jopa tiesi että yksi heistä (Juudas) tulisi hänet pettämään, paljastamaan hänen olinpaikkansa sotilaille, ja että ennen aamua toinen heistä (Pietari) kieltäsi kolme kertaa edes koskaan tunteneensa hänet. Kaikki olivat sitä mieltä että höpöhöpö, näin nyt ei ainakaan tule tapahtumaan.

Illan messussa käydään ehtoollisella, muistoaterialla, joka symboloi sitä samaa ateriaa, jota Jeesus ystävineen vietti. Ehtoollisen jälkeen alttari riisutaan kukista ja kynttilöistä, juhlat on loppu, alttari puetaan mustaan. Yksi kerrallaan sammutetaan 12 apostoleita kuvaavaa kynttilää. Kaikki he hylkäsivät Jeesuksen. Kukaan ei tullut puolustamaan vangittua, sanomaan että nyt tuomitaan mies, joka ei ole tehnyt mitään pahaa. Pelko voitti.

Pöydälle laitetaan krusifiksi, jossa on orjantappuraseppele. Viimeisenä virtenä lauletaan numero 77, Käy yrttitarhasta polku. Kesken virren urut lakkaavat säestämästä. Jää vain monotoninen laulu. Seuraavat päivät kirkon alttari on puettuna mustaan, kynttilät eivät pala, ja urut eivät soi. On hiljaista ja tyhjää ja pimeää kunnes koittaa pääsiäisaamu. On taas juhlan aika.

Takaisin alkuun. Kiirastorstain messu alkaa ristisaatolla. Pappi avustajineen kulkee kirkon keskikäytävää ja tuo alttarille Raamatun ja ristin, kirkkokansa seisoo. Tällä kertaa vakavan ja arvokkaan jonon jatkona kulki joku hampuusi, joka oli tullut kirkkoon vähän myöhässä. Astella lampsi muina miehinä joukon jatkona paikalleen. Tämän erikoisen kulkueen menoa katseli muiden joukossa itse emerituspiispa Huovinen, pää kallellaan, oli tullut paikalle siiviilinä vaimonsa kera.

Mieheni kommentoi, että olipa vähän noloa sen hampparin touhu, että miksi ei ymmärtänyt pitää vähän välimatkaa kulkueeseen. Mutta minusta se oli oikeastaan aika hienoa! Mieleeni tuli pyhimystarina Pyhästä Laurentiuksesta. Tarina kertoo että kuningas oli pyytänyt Laurentiusta tuomaan hänelle kirkon arvokkaimman aarteen. Kuninkaan tarkoituksena oli takavarikoida arvotavara itselleen. Laurentius haali kasaan kaikki kaupungin köyhät ja vaivaiset, ja vei heidät kuninkaan tykö. Siitähän kuningas suuttui ja käski polttaa Laurentiuksen. Niinpä Laurentius laitettiin roviolle. Sieltä hän vielä huuteli että saa tulla kääntämään, tämä puoli on jo kypsä! Olipa miehellä huumorintajua! Sitä ei kyllä vallanpitäjät näyttäneet yhtään arvostavan.

Vallanpitäjät eivät ole koskaan pitäneet siitä, että heitä ei arvosteta. Sen sai tuntea nahoissaan sekä Jeesus että Laurentius. Väistämättä tulee ajankohdasta johtuen mieleen, että tuolla idänsuunnassa on kanssa yksi johtaja, joka taitaa olla aika ärsyyntynyt siihen että häntä ei arvosteta, ja siitä kärsii nyt moni.

Nyt on lankalauantai. Se on vähän sellainen pääsiäisen välipäivä. Ei tapahdu mitään. Vasta yöllä vietetään pääsiäisyön messua, kello 23. Voi olla että vietän sitä nukkuen. Tai sitten otan tooosipitkät päiväunet, ja menen paikalle. Onhan kyseessä tämän jatkokertomuksen seuraava jakso.

Jos laittaisi kulitsataikinan nousemaan ennen yömessua, pyytäisi miestä paistamaan sen kirkonmenojen aikana ja sitten olisi juuri paistettua kulitsaa tarjolla yöpalaksi. Kulitsasiivun päälle sivellään pashaa. Virallisesti pääsiäispaasto loppuu juuri tähän messuun ja sitten alkaa isot syömingit ja juomingit. No minä en nyt ole viettänyt paastoakaan, että sikäli ihan yhtä suureen tunnelmaan tuskin pääsen. Jos sellaisen minipaaston pitäisi, yhden päivän mittaisen tai edes illan. Niin, sitähän voisi tulevaisuudessa paastota kiirastorstai-illasta pääsiäisyöhön, tulisi sellainen kahden ja puolen päivän minipääsiäispaasto. Ensi vuonna sitten niin.

Sukupuolivertailua

Vaikka sukupuoliroolit ovat vuosien saatossa jalostuneet vähemmän rajoittaviksi, ja jakolinjat miesten ja naisten töihin väljentyneet, elävät roolimallit ja pinttyneet ajattelutavat vielä sitkeästi joissakin asioissa. Usein huomaamattamme, salassa ja piilossa. Siten että emme tule niihin kiinnittäneeksi edes huomiota. Kuten esimerkiksi oluessa.

Eikö olekin niin että sivistyneen naisen kuuluu tilata lasi viiniä, iso tuoppi ei käy? Olutmainos, jossa oluen juojana olisi nainen, enpä ole nähnyt. Tai jos joku nainen perustaisi olutpanimon. Ei, kyllä se on miesten hommaa. Sellaisten trendikkäitten pitkäpartaisten Punavuoren hipstereiden kuuluu perustaa pienpanimo. Olisi tosi outoa jos keski-ikäinen nainen perustaisi pienpanimon. Grillaaminen on myös miesten hommaa. Makkaramainoksessa on aina mies. Ryhmäliikuntatunti taas on naisten juttu. Tosi rohkea on se mies, joka tulee mukaan lavistunnille.

Naisilla ja miehillä on eri säännöt siitä, mikä on sopivaa puhetta. Nainen saa julkisesti kertoa seksifantasioistaan ja yhden illan jutuistaan. Häntä pidetään emansipoituneena ja rohkeana. Jos mies tekee saman, hän on pervo ja potentiaali ahdistelija ja raiskaaja.

Joskus miehiä syytetään manspreadingistä, siitä että he istuvat leveässä haara-asennossa ja ottavat siten tilan haltuunsa naisten mielestä ikävällä tavalla. Naiset tekevät saman äänellään. Katsokaapa joskus julkisessa tilassa, kuinka naisporukka/tyttöporukka ottaa tilan haltuunsa kovaäänisellä kimeällä puheella ja naurulla, naisten tapa ottaa tila haltuun on kovaääninen laughspreading.

Eeva-lehdessä valittiin vielä joku vuosi sitten vuoden seksikkäin mies. Ehdokkailta ei oltu kysytty, haluavatko he olla näissä vaaleissa osallisina. Usein mietin, mahtaako olla vähän noloa jollekin omassa ammatissaan pätevälle ihmiselle tulla valituksi Suomen seksikkäimmäksi naistenlehden kesäkisassa? Ehkä siitä asemasta joku tykkääkin ja ottaa sulan hattuun muiden sulkien joukkoon, mutta saattaa se olla kohdehenkilölle myös vaivaannuttavaa ja noloa.

Monissa asioissa emme vielä osaa katsoa asioita toisesta näkökulmasta ja ajatella Jope Ruonansuun sanoin: ”aatteleppa omalle kohalles”.

Mutta minä ainakin tilaan seuraavaksi ison tuopin – ihan vain tasa-arvosyistä.

Henkilökohtainen huoltovarmuus

Sunnuntain 10.4. Hesarin mielipideosastolla oli lukijan kirjoitus aiheesta, mitä itsekin olen viime aikoina miettinyt: sähköautot ja huoltovarmuus. Julkinen liikenne on pääkaupungissa pitkälti sähköistetty, bussit, metro ja junat, kulkevat sähköllä. Polttoaineen hinnannousun myötä myös yksityisautoilussa siirrytään nopeutetusti sähköautoihin, mikä on tietenkin hyvä asia luonnon kannalta. Mutta sitten se mutta. Mitä jos sähkönjakelu syystä tai toisesta keskeytyy, miten silloin toimitaan? Käytännössä liikenne pysähtyy.

En ole mikään mallikansalainen: meillä on kaksi polttomoottoriautoa, toinen bensa ja toinen diesel. Molemmat ovat iältään vanhoja. Mutta olen mielessäni pohtinut että ehkä on hyvä olla olemassa polttomoottoriauto ja siinä tankki täynnä, ihan kaiken varalta. Pääsee ainakin pois, ainakin vähän matkaa johonkin suuntaan.

Luulen että meitä ihmisiä on näissä huoltovarmuusasioissa kahta sorttia: toiset eivät halua ajatella asiaa ollenkaan ja sitten on niitä toisia. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään; huomaan välillä miettiväni, mitä tekisin, miten toimisin. Luulen että tämä taipumus johtuu siitä, että muutenkin elän asioita etukäteen, näin ollen on luonnollista kuvitella itsensä myös huonoihin skenaarioihin. Korona-aika oli jo jonkinlaista opettelua poikkeusoloihin. Nyt mietinnässä ovat kyberhyökkäykset ja pahimmassa tapauksessa ”erityisoperaatiot”.

Ihan pahimmasta päästä varautuja en suinkaan ole. En ole hommannut joditabletteja, vaikka lähiapteekin ovessa onkin kyltti että ne ovat loppuneet. Siihen minä olen syytön! Enkä ole ostanut agregaattia sähkökatkoksen varalle. Eräs ystäväni jo on. Olen kyllä googlaillut tarjontaa. Kiinnostaisi sellainen varavirta-akku, jonka voi ladata aurinkoenergialla. Sellaisiakin on. Voisihan se hyvä ollakin, kaiken varalta, mutta en ole varma, vielä vähän tuumin, eivät ole ihan halpoja ja jos jäävät turhakkeeksi. Vaikka voisihan sitä käyttää ihan sähkön säästämiseenkin. Sillä voisi ainakin ladata sähkömopon, jonka viime kesänä ostin.

Jos joditabletit ja agregaatit ovat ostamatta, niin yhden asian olen tehnyt! Tilasin netistä kännykään aurinkolaturin. Se on pieni, vähän kännykkää isompi laite, joka saa energiansa auringosta ja sillä voi ladata kännykän tai tietokoneen ja siinä on myös taskulamppu. Jos tulisi pitkäaikainen sähkökatko, niin kestän kyllä ilman jääkaappia ja valoja ja televisiota ja lämmitystä, mutta ilman kännykkää en kyllä tykkäisi olla. Siitä voi kuunnella radiota, katsoa televisiota, lukea lehdet ja sillä voi maksaa ostoksensa. Eli kaikista tarvikkeista tärkein on kännykkä! Vekotin, mitä ei muuta vuosikymmen sitten ollut edes olemassa.

Sitäkin olen mielessäni miettinyt, mihin lähtisin tositilanteessa. Pääkaupunkiin ei tietenkään kannata jäädä mottiin. Lähtisikö mökille? Siellä oli meri ja verkot, voisi kalastaa ruokansa. Takasta ja kaminasta saisi lämmön, juomavettä ei kyllä saisi, koska se tulee yleisestä verkosta ja jos sähköt olisi poikki, vettä ei kaiketi hanasta loppumattomasti tulisi. Oletan että jossakin kohtaa vesiverkosto tarvitsee sähköä. Mitenkäs muuten jätevesi, tarvitseeko moderni jätevesijärjestelmä toimiakseen sähköä? Sepä olisi vasta hankalaa kaupungissa, jos vessat eivät toimisi. Entäpä jätehuolto, käyttävätkö nekin nykyisin sähköä autoissaan energiana?

Länsi-Uudellamaalla sijaitsevassa kakkoskodissa olisi juomaveden suhteen paras paikka olla. Siellä on perinteinen pihakaivo. Vaikka sähköt eivät toimisi, voisi naruun köytetyllä ämpärillä nostaa vettä kaivosta, ja puuhella olisi ruuanlaittoon. Sitä paitsi takapihalla olisi juoksuhaudat valmiina! Sinne voisin mennä väijymään, asetta ei kyllä ole, ellei lasketa muovikuulapistoolia ja vesipyssyä!

Olen juoksuhautojen olemassaoloa aina ihmetellyt, että kuka on kaivanut ja milloin valtavan juoksuhautaverkoston, josta osa on meidän takapihalla. Olen käyttänyt sitä ehtymättömänä puutarhajätteen kompostointipaikkana. Sinne ovat uponneet kaikki haravointijäte. Toisaalta olisikohan siellä nyt varsinkaan turvassa? Onko sijainti huono, liian lähellä pääkaupunkia? Pahin paikka Ukrainassakin oli Kiovan vieressä, pienessä esikaupungissa. Olisiko sama tilanne täällä? Tulisivatko erikoisjoukot maihin Hangosta ja Porkkalasta, olisinko minä siinä reitillä, vai jäisinkö sittenkin sopivasti puskaan.

Tällaisia sitä pieni ihminen nykyään miettii. Pakoreittejä, uhkia, varautumista, selviytymistä. Ja samanaikaisesti miettii, mitä laittaa päälle juhliin, syödäänkö pääsiäisenä lammasta, tekisinkö jälkiruuaksi amerikkalaisen juustokakun, vietetäänkö vappua, milloin mennään siivoamaan mökki kesäkuntoon? Elämä jatkuu näennäisen tavallisena, mutta taustalla väijyy huoli tulevaisuudesta.

Kaiketi tämä on se uusi normaali, mihin meidän nyt pitää tottua. Kaikesta huolimatta jatkaa elämää niin kuin ennenkin.

Äitinä olen onnea ja tuskaa

Olipa tämä suurten tunteiden viikko! Viikolle osui ainokaisen penkkarit, ja enpä olisi arvannut, kuinka tunteikasta se voi äidille olla. Eilen työnsin poikaa lastenrattaissa ja ohiajavasta penkkariautosta heitettiin vauvan vaunuun karkkia, ja tänään vauva on itse siellä kuorma-auton lavalla ja minä kädet ojossa tien poskessa kuin vanha horsma.

Viimeksi olin samanlaisissa isoissa tunteissa rippijuhlissa. Silloin sanoin pojalle että älä koskaan pääse ylioppilaaksi tai mene naimisiin, minä en kestä sitä. Menee niin tunteisiin. Miten tulen selviämään 4.6. kun ylioppilasjuhlat ovat? Pitääkö käydä terveyskeskuksen lääkäri-Muhammedin luona pyytämässä jotakin rauhoittavaa? Tästä ei ehkä pelkällä syvähengityksellä selvitä.

Itsekin ymmärrän tunteen ja oman reaktioni järjettömyyden. Mutta tunne voittaa järjen!

Jotenkin sitä käy läpi koko lapsen kasvun aikuiseksi ja miettii, tekikö ja toimiko aina oikein, olisiko pitänyt sitä tai tätä. Tai mitä jos. Käy sellaista itsereflektoivaa tuomiota, missä itse on sekä tuomari että syytetty ja syyttäjä. Siitä asetelmasta ei seuraa mitään hyvää.

Muistan, miten juuri äidiksi tultuani mietin, että kaikista tärkeintä on että lapsi kokee olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Se on tärkeintä. Vuosien myötä olen huomannut että se ei olekaan itsestäänselvää eikä edes helppoa, se on yllättävän vaikeaa! Saa esimerkiksi itsensä kiinni ajatuksesta, kunpa lapsi olisi rohkeampi ja itsevarmempi. Ja sen havaitseminen tekee kipeää. Miksi hänen pitäisi olla itsevarmempi? Miksi hän ei saisi olla juuri sellainen kuin on, sitähän minä olen toitottanut.

Kun kaivelen omia ajatusten kiemuroita, tulen siihen tulokseen että en varsinaisesti haluasi lapsen olevan toisenlainen, mutta toivon vain että elämä olisi hänelle helpompaa ja kuvittelen että olemalla rohkea ja itsevarma aiheuttaisi sen että elämä olisi vaivattomampaa. Sitä vain toivoisi lapselle onnellista elämää, ettei tielle tule liian isoja kiviä, joihin kompuroida. Ehkä rohkea osaisi paremmin hyppiä kivien yli.

Joskus apu ja lohtu löytyy yllättävältä taholta, kun osaa sen vastaanottaa. Minulla on työkaverina viisas nainen, työpaikan siivooja, minua kuusi vuotta vanhempi nainen, jolla on neljä aikuista lasta ja siis paljon kokemusta kaikenlaisesta. Kun aamukahvia yhdessä juodessa kerroin hänelle ajatuksistani, siitä miten olen pohtinut ja käynyt läpi pojan lapsuutta, erityisesti mieltä on jäänyt painamaan eräs tapahtuma, jossa olisin näin jälkikäteen ajatellen toiminut toisin. Tämä viisas nainen sanoi, että ethän voi tietää, miten asiat sitten olisivat menneet, jos olisit toiminut tilanteessa eri tavalla, ehkä kaikki olisikin mennyt todella huonosti, ehkä toimitkin juuri oikein.

Kyllä helpotti! Oikeat sanat oikeassa paikassa. Kivi putosi minun sydämestäni ja se osui omiin varpaisiini.

Ikäpositiivisuus

Kuuntelin eräänä yönä Yle Areenasta Sari Valton ohjelmaa, jossa aiheena oli naisen vanheneminen. Keskustelijoina olivat professori Laura Kolbe, joka on juuri kirjoittanut aiheesta omakohtaisen kirjan ”Keho”, sekä psykoterapeutti ja vanhuustutkija Marja Saarenheimo.

Eräs lause jäi erityisesti mieleen. Keskustelijat puhuivat siitä, kuinka ennen naisen kuului tietyn ikäisenä näyttää ikänsä ja arvovaltansa pukeutumalla jäykällä tavalla. Opettajilla oli tiukat nutturat ja paidat napitettu ylös asti, hameen helma piti olla polven alle. Saarenheimo kommentoi asiaa oivaltavasti; hän sanoi että nyt on myös oltava tietynlainen, nykyisin se on vain toisinpäin. Pitää olla nuorekas ja energinen, ei saa näyttää vanhalta. Standardi sekin on. Ja omalla tavallaan ihan yhtä latistava kuin edeltävä tätinaisen roolimalli. Nykyisin pitää olla vielä seksikäskin, ainakin Karita Mattilan mielestä.

Mielestäni oikea suhtautuminen olisi ikäpositiivisuus. Se että ei tarvitsisi näyttää nuorekkaalta ja energiseltä. Saisi näyttää ikäiseltään. Jotenkin minusta tuntuu että joissakin kulttuureissa tämä on mahdollista paremmin kuin toisissa. Etelä-Euroopassa vanhat rouvat näyttävät vanhoilta rouvilta. Heillä ei näytä olevan itsetunto-ongelmia, ja heitä kohdellaan kunnioittavasti matriarkkoina. Atlannin toisella puolella Amerikassa tilanne taas on täysin päinvastainen. Siellä ikä pitää häivyttää. Näyttää siltä että kaikki ovat läpikäyneet kauneusleikkauksen, missä ikä on poistettu.

On mielenkiintoista nähdä, miten itse vanhenee. Minkä näköiseksi tulee. Muistan, kuinka joskus alle nelikymppisenä keskustelin samanikäisen ystäväni kanssa budoaarikuvista. Silloin oli joku naisvalokuvaaja, joka otti naisista vanhantyylisiä mustavalkoisia budoaarikuvia, joissa naiset poseerasivat alastomina höyheniin ja kaikenlaisiin hörhelöihin pukeutuneina. Puhuimme ystäväni kanssa että pitäisi mennä sellaiset kuvat itsestä otattamaan, vielä kun kroppa on kunnossa. Voisi sitten itse vanhana vilkuilla piirongin laatikossa, että noin ihanalta minä joskus näytin! Muistuttaa itselleen itsestä. No ei menty kuvattavaksi. Nyt on myöhäistä. Tai ei se nyt tietenkään myöhäistä ole, voisihan sitä sellaisen kuvan vieläkin otattaa, mutta kyllä siitä kovasti erilainen tulisi!

Levoton mieli

Kevät on levotonta aikaa mielelle. Yhtäkkinen valon määrän lisääntyminen pitkän pimeän jälkeen voi saada elimistön ja mielen sekaisin, ylikierroksille. Minulle ainakin käy niin. Vuodenajoista vähiten pidän keväästä, näin on ollut aina, ja luulen että kevätinhoni johtuu juuri siitä, mitä se saa aikaan minussa; levottomuutta ja ahdistumista, jonka ymmärrän olevan järjetöntä ja tarpeetonta, mutta en voi sille mitään. Toiset kärsivät kaamosmasennuksesta, minulla on sen vastakohta, kevätmaanisuus. En tiedä, onko sellaista diagnoosia olemassakaan, mutta näin olen itse itseni tulkinnut.

Huomaan että esimerkiksi töissä yritän suorittaa kaiken mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Ärsyynnyn kaikenlaisesta hidastelusta tai jos joku asia/ihminen tulee hidastamaan työsuoritustani. Tajuan että sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka nopeasti työni teen. Silti vauhti vain kiihtyy, ja minä kärsin, väsyn ja ahdistun.

Tänä keväänä tunnetilaa on pahentanut se että en ole voinut purkaa oloani juoksulenkeillä ja urheilulla. Enkä avantouinnilla. Ne ovat minulle parhaat keinot saada keho ja mieli ”tehdasasetuksiin”. Ihminen tarvitsee jonkinlaisen ukkosenjohdattimen, mitä kautta ”ulostaa” pahaa oloa. On pitänyt vain kärvistellä.

Onneksi tuli BookBeat-tarjous ja aloin kuuntelemaan äänikirjaa nimeltä Ichigo Ichie – Hetkessä elämisen taito japanilaisittain. Äänikirjoissa lukunopeutta voi säätää, ja säädän nopeuden vielä hitusen hitaammalle. Myös lukijan ääni on tässä kirjassa mukavan matala ja rauhoittava.

Olen kuunnellut kirjan jo kertaalleen läpi, mutta kuuntelukokemus muistuttaa tahkojuustoa, koska nukun välillä ja suurin osa menee ohi. Eli aloitan kuuntelun alusta täyttääkseni tahkojuuston kolot. Olen jopa miettinyt, että voisin kuunnella tätä samaa rauhoittavaa kirjaa koko loppuelämäni. Aion myös käydä ostamassa fyysisen kirjan. Laitan sen myös pojan yöpöydälle, toivoisin että myös hän lukisi sen. Saisi siitä ehkä hieman näkemystä, miten suhtautua elämään, sen mukana tuomiin haasteisiin ja vastoinkäymisiin.

Näin yöllä unta. Pahaa unta. Olen nähnyt ennenkin unta, missä minulla on harmaat hiukset, ja aina tämän harmaahiusunen jälkeen on tapahtunut jotakin järkyttävää. Harmaahiusuni on ollut eräänlainen varoitusuni. Nyt näin taas sellaisen unen. Tällä kertaa hiukseni olivat harmaantuneet puoliksi. Koko alaosa oli vitivalkoinen, päältä hiukset olivat normaalit.

Seuraavana yönä näin unta että olin lapsuuskodissani. Äiti ja isä olivat jo nukkumassa, minä pesin hampaita, suu oli täynnä hammastahnaa. Oveen koputettiin, mikä oli outoa, koska meillä oli ovikello, miksi joku koputtaisi? Pihassa oli kuorma-auto. Näin isän takaa päin, kun hän meni avaamaan ovea ja samalla kiskoi paitaa päällensä. Tilanne tuntui uhkaavalta, mutta minulla oli turvallinen olo. Sellainen olo niin kuin lapsella on; olkoon se mitä tahansa, isä kyllä hoitaa homman. Ehdin herätä ennen kuin isä avasi oven, joten en tiedä, mitä siellä olisi ollut, kuka oli tullut myöhään kuorma-autolla pihaan?

Ehkä pitäisi käydä ostamassa laventeliöljyä. Muutama pisara sitä tyynyliinaan. Ja Unijukka-teetä isompi annos?

Etukeno ihminen

Minä olen etukeno ihminen. Tarkoitan sitä, että ennakoin, elän elämää eteenpäin, olen se, joka istuu odotushuoneessa odottamassa, koska olen paikalla liian aikaisin. Välillä piirre saa aikaan huvittavia seuraamuksia. Olen mm. tutkinut vanhustentaloja sillä silmällä, missä itse haluaisin asua. Olen 55 vuotta. Toivottavasti vanhustentaloajat ovat kaukana tulevaisuudessa. Tuskin on järkevää tehdä asumisvalintaa tässä vaiheessa.

Ja tietenkin olen jo pakannut pipot, kaulaliinat, lämpimät hanskat ja kengät pois. Onneksi en ehtinyt vaihdattaa autoon kesärenkaita. Luulin että on jo kevät. Ja vaikka tällä elämänkokemuksella pitäisi tietää, että Suomen kevääseen kuuluu takatalvi, en sitä millään halua uskoa.

Kevätkukat ehdin jo ostaa. Muutaman päivän ne ehtivät olla parvekelaatikoissa. Onneksi en ollut siirtänyt pois ruukuista. Oli helppo nyhtää irti ja siirtää sisälle turvaan.

Mutta kaikken viimeisin etukenotekoni on hyshysasia. Uskallan sen tänne kirjoittaa, koska asian kohde ei blogiani lue, joten teko pysyy salassa. Olen ostanut pojalle häälahjan. Poika on 18, eikä hän edes seurustele. Että sikäli olen nyt kyllä tosi etukenossa. Mutta tälle on hyvät perustelut.

Kolme vuotta sitten vietimme miehen kanssa 25-vuotishääpäivää. Olimme sopineet, että emme osta toisillemme mitään lahjoja, ostamme taidetta. Sinä kesänä käyvin ystäväni kanssa Mäntässä taidenäyttelyissä, ja nykytaiteen näyttelyssä ihastuin – suorastaan rakastuin – Jaakko Tornbergin hahmoihin. Puolison näkemättä ostin kaksi hahmoa – miehen ja naisen. Miehellä oli pään päällä jalkapallonpelaaja, jalkapallo on ollut mieheni pitkäaikainen harrastus. ”Minä” taas olin sellainen höpsönnäköinen hörhö. Onneksi hahmot olivat myös miehen mieleen. Nyt ne koristavat meidän eteisaulaa ja näkyvät ensimmäisenä heti kotiin tullessa.

Kului joitakin kuukausia ja minusta alkoi tuntua siltä, että on väärin, kun asetelmasta puuttuu poika. Me olemme kuitenkin kolmihenkinen perhe. Otin yhteyttä taiteilijaan, ja kävin hänen työhuoneella Kaapelitehtaalla. Sieltä löytyi Poika. Tähtisilmäinen hahmo, jonka kädet on levitetty isoon halaukseen ja molemmissa käsissä on sydämet. Kun pojalla oli syntymäpäivät, naulasimme hänen hahmonsa eteiseen meidän hahmojemme yläpuolelle. Nyt siinä on sellainen meidän oma pyhä kolminaisuus.

Seuraan taiteilijaa Instagrammissa, joku aika sitten sinne ilmeistyi ”höpsismi”-hahmo. Ihana tyttö, jolla oli myös sydämet käsissä ja pään päällä palloasetelma, vähän kuin kruunu. Mielestäni höpsismihahmo oli täydellinen pari meidän pojalle. Päätin käydä ostamassa sen.

Nyt höpsismi on kenkälaatikossa komerossa. Odottaa sitä päivää, kun voimme viettää häitä. Silloin annamme hääparille lahjaksi heidän hahmonsa. Ja jos häitä ei tule, ja ennätän kuolla, kirjoitan kenkälaatikkoon kirjeen, missä kerron, mistä on kysymys, miksi hahmo on kaapissa kenkälaatikossa.

Kun ajoin keväisessä lumisateessa Kaapelitehtaalle hakemaan höpsismiä kotiin, autoradio oli päällä ja siellä soi kasarihitti; Foreignerin biisi ”Waiting for a girl like you”. Mielestäni se oli selvä merkki siitä, että olin tehnyt oikean päätöksen. Toivottavasti joskus saamme tutustua höpsismityttöön ja sitten kun häitä vietetään ja annamme hahmot omistajilleen, voimme soittaa tuon biisin.

Olin myös iloinen taiteilijan puolesta voidessani ostaa häneltä teoksen. Hän kertoi että apuraha oli mennyt sivu suun, kun apuraha-anomus ei ollutkaan lähtenyt tietokoneelta, hän oli jotenkin painanut huonosti send-näppäintä, ja työhuoneen vuokrakin oli noussut.

Kaapelitehdas oli muuttunut paljon sitten edellisen käynnin! Sisäpihasta on tullut katettu sisätila ja tanssin talo muuttanut koko paikan ilmettä merkittävästi. Pitää kyllä päästä käymään siellä Tanssin talossa! Pidän nykytanssista. Hienoa, että taiteen tekemiseen panostetaan ja tanssijat ovat saaneet oman paikkansa. Ilman erilaisia säätiöitä ja niiden tukea tämä ei olisi mahdollista, yhteiskunnalla ei ole varaa kaikkeen, tarvitaan myös muita taiteen tukijoita. Kuten myös yksittäisiä etukenohöpsöjä, jotka ovat valmiita ostamaan taidetta.

Halpa, helppo herkku

Minä olen tuurisyöppö. Keksin jonkun herkun ja syön sitä yhtäjaksoisesti niin kauan kun tulee totaalinen stoppi. Viimeisin villitykseni on marinoitu punasipuli. Ajattelin kertoa tästä herkusta nyt kun inflaatio ja Ukrainan kriisi ovat nostaneet ruoan hintaa. Että on olemassa jotakin halpaa ja hyvää!

Huomasin että ravintola-annoksissa ja noutopöydissä pidin aina marinoiduista punasipuleista, ja jostain syystä en ollut koskaan kokeillut sitä itse valmistaa. Tekeminen on helppoa! Keitetään punaviinietikasta, sokerista, suolasta ja pippurista seos, jonka sekaan heitetään pehmenemään sipulirenkaat. Lopuksi sekaan öljyä, itse käytän aina rypsiöljyä, kun se on mauttomampaa kuin oliiviöljy. Oliiviöljyssä on niin oma, vahva maku että se ei mielestäni joka juttuun käy, silloin kun muut maut ovat tärkeämpiä. Seos siirretään lasipurkkiin ja jääkaappiin.

Ja arvatkaa missä käytän marinoitua punasipulia eniten? Leivän päällä! Paahtoleipä, jonka päällä on cheddar-sulatejuustosiivu ja keko marinoitua punasipulia on aivan namnam.

Toisen leipäherkun keksin kysyä kahvilassa, missä käyn silloin tällöin aamupalalla. Otan siellä aina tonnikalaleivän. Ruisleivän välissä on ihmeellisen hyvää tonnikalamössöä. Viime kerralla älysin kysyä, että mitä tämä mössö on, teettekö sen itse vai onko kyseessä joku valmis valmiste? Minulle kerrottiin että he sekoittavat remouladekastiketta ja tonnikalaa keskenään. Avot, eikun lähikauppaan ja sekoittamaan. Nyt minulla on omaa herkkumössöä jääkaapissa.

Voisin siis elää pelkillä voileivillä! Onkohan sipulissa paljon vitamiineja? Täytyypä googlata.

Ps. Googlasin! Sipulihan on varsinainen terveyspommi! En tiennytkään! Askel terveyteen sivuilla sanotaan että sipuli auttaa jopa allergioissa ja edistää paksusuolen terveyttä ja alentaa kolesterolia ja tekee hyvää iholle ja hiuksille ja auttaa nukkumaan ja…… Voikohan tämä nyt olla edes totta? No ainakin syön sipuliherkkuani entistäkin innokkaammin!

Palkintogaalat pannaan

Tämä voi kuulostaa radikaalilta, mutta mielestäni kaikki höpöhöpö itsensä ja oman alan kehumisgaalat pitäisi lopettaa. Ne ovat noloja.

Varsinkin tämä voi kuulostaa oudolta minun suustani, koska oma vinttikomero on täynnä palkintoja mainosalan gaaloista. Muistan kyllä yhä sen ihanan fiiliksen, kun sain palkinnon, kehuja ja tunnustusta oman alan muilta tyypeiltä. Kyllä siinä ego kasvaa ja kehittyy. Suunnasta en tiedä, voi nousta pissa päähänkin, taisi itsellänikin nousta.

Mutta nyt kun noista gaala-ajoista on jo vuosikausia vierähtänyt, näkee paremmin puut metsältä tai metsän puilta, ja koko homma näyttäytyy naurettavalta. Yleensä kyseessä ovat alat, joissa palkat, palkkiot ja ansiot ovat jo ennestään suuria. Eli itse työstä tai suorituksesta saadaan ihan kelpo ansio ja huomio.

En ymmärrä, miksi näitä ihmisiä ja heidän tekemistään pitää erityisesti palkita? Ja miten riippuvaisia tästä palvonnasta he itse ovat. Pitää hurrata, taputtaa ja ylistää vuoden miesartistia, naisartistia, tulokasta ja konkaria, vuoden parasta tv-sitä ja tv-tätä, radio-sitä ja radio-tätä, äänestä meidän ohjelma voittoon, pliis, ja tässä on paras elokuva-se-ja-se, taptap ja vislaus päälle. Eikö tämä ole vähän outoa?

Tämä asia pohditutti tällä viikolla, kun Oscar-gaalassa joku Will löi turpaan jotain Chrisiä ja loppuviikosta alkaa ehkä hoitajalakko. Ehkä näitä asioita ei kuuluisi verrata, mutta toisaalta työstä molemmissa on kyse, ja siitä saatavasta palkkiosta ja huomiosta.

On ammatteja, joissa työpäivän päälle kukaan ei tule taputtamaan uudestaan lavalle ja huutaamaan bravoota. Ihmisiä, jotka pitävät huolta siitä, että ruokaa tuotetaan, viljaa viljellään, vanhukset ovat puhtaisssa vaipoissaan ja turvassa ja lapset myös.

En tiedä, alkaako tänään hoitajalakko vai ei, mutta kaikki sympatiani heidän puolellaan. Sympatia ei riitä elämiseen. Tarvitaan rahaa. Lisää palkkaa. Ja sitten, miksi ei hoiva-alalla voisi olla alhaisempi eläkeikä? Jos hoiva-alalta pääsisi 60-vuotiaana eläkkeelle, se voisi olla motivoiva tekijä hakeutua ja pysyä alalla.

Mainittakoon, en ole hoiva-alalla, joten tässä minulla ei ole mitään omaa agendaa takana. Paitsi ne vintillä nolottavat gaalapalkinnot.

ps. Jos ihmettelet, miten postauksia tulee nyt niin tiheään tahtiin, johtuu se sunnuntai iltana puhjenneesta flunssasta. Tein kotikoronatestin, näytti negatiivista, mutta maanantaina kotona sairastaessa oli hyvin aikaa kirjoittaa, joten tein postauksia ja ripottelin niitä ilmestymään pitkin viikkoa.

Uusi suunta kohti seuraavaa elämänvaihetta

Elämme varsin mielenkiintoista elämänvaihetta miehen kanssa. Menimme naimisiin vuonna 1994, eli kohta tulee 30 vuotta täyteen. Ainoa lapsemme kirjoittaa tänä keväänä ylioppilaaksi – toivottavasti – ja lähtee vuoden vaihteessa armeijaan. Minun vanhempani kuolivat reilut kymmenen vuotta sitten, anoppi menehtyi viime kesänä, vanhuksista jäljellä on enää appi. Toisin sanoen heitä, joista on pidettävä ja haluaa pitää huolta, on tässä elämänvaiheessa vähemmän kuin ennen. Lapsenlapsia ei tietenkään vielä ole. Kissakin on jo 15v.

Olemme itse vielä suht.koht. terveitä, mitä nyt miehellä kaksi selkäleikkausta takana, minua vaivaa allergiat ja ihovaivat ja ilmeisesti nivelrikko, mutta kuitenkin, ei mitään toimintakykyä isommin rajoittavaa. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, mikä nurkan takana on odotettavissa. Mutta juuri nyt on kaikki omassa elämässä hyvin. Tähän samaan aikaikkunaan osuu myös miehen virallinen eläkkeelle jääminen. Minä olen yhdeksän vuotta nuorempi.

On ollut mukavaa ja mielenkiintoista tehdä yhdessä suunnitelmia lähivuosille ja tulevaisuudelle. Aiomme keskittyä toisiimme, tehdä kaikkea kivaa, matkustaa, mökkeillä. Olla huolettomia. Ei tarvitse niin paljon kantaa huolta muista ja osallistua muiden elämään. Voidaan keskittyä toisiimme ja yhteiseen hyvään.

Muistan, kun kävin astrologi Markku Mannisen vastaanotolla, olisiko ollut joskus 2000-luvun alkupuolella? Manninen sanoi että kohta sinä siirryt elämänkoulussa toiselle luokalle. Vähän ihmettelin, mitä tuo tarkoittaa, mutta se oli kyllä totisinta totta! Muutaman vuoden päästä alkoi tapahtua ja paljon: minusta tuli äiti ja oma äitini sairastui Parkinssoniin, ja myöhemmin isä verisyöpään. Perheetön, yksinasuva, erakkomainen veli alkoholisoitui, ja hänestä oli suuri huoli ja vaikutuskeinot hänen elämäänsä vähäiset. Lähiomaisen rooli on sellaisessa tilanteessa absurdin huono. Kukaan viranomainen ei puutu asioihin, ota hoitoon, ellei henkilö itse halua tai hakeudu, tai ole vaaraksi muille. Itsensä saa ihan rauhassa tappaa hiljaa ja hitaasti. Veli kuoli keväällä juuri näihin aikoihin kolme vuotta sitten 56-vuotiaana.

Huomaan että tunneskaalani tässä asiassa on varsin laaja: tunnen sekä vihaa, voimattomuutta että syvää surua. Menetin ihmisen kenen kanssa kasvoin aikuiseksi, joka on muistisiteeni omaan lapsuuteeni. Kaksi muuta veljeäni ovat minua yli 11 vuotta vanhempia, heidän kanssaan en kokenut omaa lapsuuttani samalla tavoin kuin tämän minua neljä vuotta vanhemman veljeni kanssa. Vanhemmat veljeni ovat eri ikäpolvea ja omissa jo omissa puuhissaan minun lapsuudessani ja nuoruudessani. Tunnesiteeni heihin on tyystin erilainen.

Kuten Manninen sanoi, huomio siirtyi itsestä muihin. Olin siihen saakka elänyt varsin omaehtoista ja itsekästä elämää. Tärkeää minulle oli ollut ura ja työ ja menestyminen. Seuraava vuosikymmen, ja kymmenet menisivät siihen, että huomio oli muissa. Olen sanonut eläneeni nämä vuosikymmenet hoiva-alalla. Tutuksi tuli niin ikääntyvien, lopulta liikuntakyvyttömien hoitamainen kuin lapsiperhearki. Aina oli tunne että on väärässä paikassa ja väsynyt. Piti venyä ja joustaa. Muistan joskus tuolloin todenneeni, että onneksi ihmisellä on vain kaksi vanhempaa, enempää ei kyllä jakaisi hoitaa.

Mutta nyt on uusi aikakausi jo näköpiirissä. Toisenlainen. Odotan sitä.

Virhearvioita

Ihminen miettii kummallisia. Viimeksi kaupan teehyllyllä jäin pohtimaan, onko soveliasta ostaa Russian Earl Grey teetä? Sitten tajusin että sehän on Liptonin teetä, ja Lipton on amerikkalaisen Unileverin merkki. Sinänsä pohdinta oli hyväkin juttu, jatkossa katson, olisiko Russian Earl Grey’tä saatavana kotimaisilla teen valmistajilla. Ainahan kannattaa suosia suomalaista.

Vaikka juonkin kahvia, kaksi mukia päivässä, yksi aamulla ja toinen iltapäivällä, pidän paljon myös teestä. Teessä on se ihana piirre että sitä on niin monenlaista ja moniin eri käyttötarkoituksiin. Russian Earl Greyssä on oma persoonallinen arominsa. Olisiko bergamontti? Laitan joukkoon aina hunajaa.

Vihreää teetä käytän jopa ruokajuomana. Sopii moneen ruokaan ja korvaa viinin. Japanilainen sencha on parasta. Joskus pidän jasmiiniteestä. Teekaupoista saa monenlaisia erikoisuuksia, kuten puerh-teetä. Se on oikeastaan pahaa, mutta juon sitä terveyskuurina ja janoon. Puerh -tee puhdistaa elimistöä, mm.maksaa. Näin olen kuullut, en tiedä, onko tieteellisesti totta, tämä syytä mainita. Juon puerhin yleensä kylmänä, laitan pullon jääkaapin oveen ja hörpin siitä. Yhdestä ja samasta puerh-tee satsista voi tehdä juomaa monta kertaa, joten se on varsin riittoisaa.

Roobios-teet ovat hyviä. Ja Unijukka. Se on rauhoittava iltatee. Joku oli ostanut töihin Zen-teetä, siinäkin on rauhoittava vaikutus, ja maku hyvä. Vaniljasta en teessä pidä, ainoastaan jäätelössä.

Teen valmistukseen olen ostanut Isosta Britanniasta ihan tavallisesta keittiötarvikekaupasta pienen metallisen kannun. Mittaan sinne irtoteen ja haudutan. Nokassa on sihti, johon teen lehdet jäävät. Mökillä minulla on äidin vanha keraaminen teekannu. Siinä on erillinen sihtiosa, mihin teenlehdet laitetaan.

Mutta en ole nirso, pussitee on ihan yhtä hyvää! Kerran olin työvuorossa tilaisuudessa, jonka järjesti Englannin suurlähetystö. Mielenkiinnolla seurasin keittiössä teenvalmistusta. He laittoivat teepusseja termariin roikkumaan ja kaatoivat veden päälle. Ihmettelin touhua, sanoin luulleeni että englantilaiset valmistavat teensä aina hartaasti hauduttaen. Mutta ehkä hartaat teeseremoniat kuuluvat tyystin japanilaisille.

Mutta takaisin alkuperäiseen asiaan, siihen miten hulluja asioita ja päätelmiä ihminen tekee. Muistan edellisen kerran kun maailmanpoliittinen tilanne mietitytti ostostilanteessa. Siitä on monta vuotta, olisiko ollut 2011 aikoihin? Olin ostamassa uutta matkalaukkua itselleni. Sellaista, missä olisi pyörät ja olisi keveä. Stockmannilla myyjä esitteli minulle värikkäitä matkalaukkuja, American Traveller oli merkki. Sanoin että sellaista en nyt ainakaan osta. Jos joku terroristi näkisi minut American Traveller -laukun kanssa niin luulisi minua amerikkalaiseksi ja ties minkä pommin possauttaisi eteeni. Että en halua että minua luullaan amerikkalaiseksi, en matkustaessani enkä muutenkaan.

Slaavilaiseksi minua kyllä on luultu. Kauan sitten, 90-luvulla olimme mieheni kanssa Prahassa. Ravintolassa viereisessä pöydässä oli amerikkalainen seurue. Me puhuimme tietenkin suomea, eivätkä he voineet tietää että osasimme englantia ja ymmärsimme kaiken, mitä he sanoivat. Tyypit katselivat meitä analysoiden ja sanoivat, kuinka slaavilaiset kasvonpiirteet ovat selkeästi nähtävillä. Että sellaista rodullistamista silloin. Meitä huvitti, kun teimme kovaan ääneen tilauksemme englanniksi, ja naapuripöydässä ymmärrettiin että heidän huomionsa oli havaittu.

On minua luultu myös virolaiseksi huoraksi, sekin tapahtui 90-luvulla ja ravintolassa, mutta Helsingissä. Muistaakseni päälläni oli minihame ja poolo. Virhearvion tehnyt mies väitti aksenttini viittaavaan viroon, mutta luulen että syypää oli keskisuomalainen aksenttini. Tähän mennessä murre on jo puheestani kadonnut, paitsi jos puhun jonkun kotiseudulta kotoisin olevan kanssa, silloin vanha puheen rytmi ja tyyli herää henkiin. Kaiken lisäksi tämäkin stoori päättyi hauskasti. Ei mennyt monta viikkoa, kun satuimme olemaan mieheni kanssa Lapissa laskettelukeskuksessa, olisiko ollut Pyhällä, ja minua ilolinnuksi luullut mies oli siellä ja kaiken lisäksi hän oli minun mieheni vanha tuttu. Kyllä minua huvitti, kun totuus paljastui! Miesparka oli aivan nolo.

Ja on minua luultu Luciaksikin! Siitä on varsinkin kauan. Vuosi taisi olla -86. Olin töissä, ja hakemassa jotakin mainosaineistoa Huvidstadsbladetin toimituksesta. Odottelin käytävällä, kun toimitussihteeri tai olisiko ollut toimittaja tuli kysymään, olenko uusi Lucia. Odottivat ilmeisesti haastateltavaksi.

Varmasti olen itsekin tehnyt monia virhepäätelmiä ja -arvoita – myös ihmisten suhteen – en pelkästään teelaatujen tai matkalaukkujen.

Eli mikä on johtopäätös: ei kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä nimen tai ulkonäön perusteella.

Allegro ja junasukat

Viimeinen Allegro-juna Pietarista Helsinkiin saapui eilen. Surullista ja harmillista monin tavoin.

Kävimme junalla Pietarissa ja Moskovassa elokuussa 2019, silloin ennen vanhaan, ennen koronaa ja sotaa. Asuimme hienossa hotellissa lähellä Kremliä, Punaista toria ja luksustavaratalo Gumia.

Erityisesti nautin hotellin spa-osastosta. Saunaosaston seinässä oli jäähilelähde. Vieressä oli pinkka pikkupyykeitä. Vaihdevuosioireet olivat pahimillaan. Ravasin edestakaisin saunassa ja välillä tulin pyyhkimään itseäni jäähilepyyhkeillä. Se oli ihanaa!

Eräänä päivänä läksimme käymään taidemuseossa. Jo menomatkalla näimme venäläisiä mellakkapoliiseja marssimassa rivistössä. Juuri niitä samoja, joita näkyy mielenosoituksia taltuttamassa. Näky oli pelottava. He olivat kuin jättiläiskokoisia muurahaisia isoissa kypärissään, mustissa asuissa ja saappaissa.

Paluumatkalla hotelliin seutu oli miehitetty mellakkapoliiseilla. Niitä seisoi muutaman metrin välein piirittäen koko korttelin. Hotellimme sijaitsi mellakkapoliisien ympäröivän alueen sisäpuolella. Kun pääsimme takaisin hotelliin, kysyimme vastaanotosta, mistä oikein on kysymys. He rauhoittelivat; kaikki on hyvin. Mikähän mielenosoitus se oli, mitä mellakkapoliisit oli käsketty tukahduttamaan? Mikä sota ja vääryys silloin oli kyseessä?

Matka luotijunalla Pietarista Moskovaan kestää vain 3,5 tuntia, ja saman verran tavallinen juna Helsingistä Pietariin. Moskova on käytännössä yhtä kaukana/lähellä kuin Suomen Lappi Helsingistä matkustettaessa. Hyvä että tuli käytyä silloin. Nyt on reissut taputeltu siihen suuntaan pitkäksi aikaa.

Helsingissä kulkureittini kulkee usein Venäjän suurlähetystön ohi. Näky on nyt kuukauden ajan ollut erilainen kuin ennen. Suurlähetystön etupuolelle on pystytetty mellakka-aidat ja poliisiauto päivystää. Kadulle on tuotu kukkia, kynttilöitä, Ukrainan lippuja, kylttejä, joissa vaaditaan sodan lopettamista. Lähetystön sivulla ja takana ei ole mellakka-aitaa, jalkakäytävä kulkee aivan suurlähetystön aidan vieressä. Huomasin että moni oli heittänyt koirankakkapussinsa mielenosoituksellisesti suurlähetystön aidan sisäpuolella. Aluksi teko huvitti, miten kekseliäs tapa osoittaa mieltä, mutta nopeasti tulin toisiin ajatuksiin. Kiusanteko ja ilkivalta ovat eri asioita kuin mielipiteen osoittaminen.

Minä en ole ikinä osallistunut mielenosoituksiin. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen tehnyt jotakin. Maalasin kyltin ”Mr Putin; Make Russia, not war. Slava Ukraini!” Vein kyltin kadulle suurlähetystöä vastapäätä.

Helsingissä liehuvat nyt Ukrainan liput. Niin yksityiset firmat kuin julkiset tahot ovat muuttaneet liputuskäytäntöään.

Itse en ole vielä ukrainalaisiin törmännyt omassa arjessani, mutta poika oli vaateostoksilla Forumissa ja kertoi että ukrainalainen nainen oli tullut hänen luokseen ja kysynyt, voisiko hän tulla meille asumaan. Poika oli hämmentynyt kokemastaan. Neuvoin, missä on vastaanottokeskus, sellainen on ihan Helsingin keskustassa Uudenmaankadulla. Jos kohtaa apua tarvitsevan, on hyvä tietää, minne voi ohjata.

Kirkossa kastettaville lapsille annetaan vapaaehtoisten kutomat sukat. Suosituin malli on ns. junasukka. Kuulin, että tämä lastensukkamalli on saanut nimensä siitä, että sodan aikana (ilmeisesti talvi- tai jatkosota) nainen oli junassa törmännyt evakkomatkalla olleeseen äitiin ja tämän pieneen lapseen. Matkan aikana nainen purki omasta villapaidastaan lankaa, ja kutoi siitä lapselle sukat. Sukkamalli sai nimekseen junasukat.

Monenlainen, erilainen Suomi-neito

Yle Areenassa on nähtävillä Suomineito -niminen sarja, joka kertoo kolmesta nuoresta äärioikeistolaisesta suomalaisesta naisesta. Yksi heistä on perussuomalainen, toinenhistorianopiskelija joka kirjoittaa kirjaa Pertti Linkolasta ja kolmas edustaa sinimustaa järjestöä.

Mediassa/somessa sarja on herättänyt paljon monensuuntaista puhetta ja kritiikkiä. Onko oikein että Yle antaa näkyvyyttä ääriliikeaktivismille? Mielestäni on oikein. Ja tätä pitäisi olla enemmänkin.

En kannata näiden nuorten naisten ajatusmaailmaa, mutta minusta on tärkeää tietää. Olisipa enemmänkin tällaista; dokumentteja erilaisista ihmisistä, eri tavoin ajattelevista, eri uskontoa tai kulttuuria, eri poliittista näkemystä, erilaisista taustoista olevien ihmisten elämää ja ajatuksia kuvaavia ohjelmia. Ne auttavat ymmärtämään ja poistavat demonisointia. Tieto ja dokumentaatio on yhteiskuntarauhaa lisäävää. En usko että kenestäkään tule natsi sen perusteella että katsoo dokumentin.

Päin vastoin saattaa alkaa ymmärtämään ihmisten motiiveja. Onko taustalla yksinäisyyttä, huolta omasta asemasta ja paikasta maailmassa, halua kuulua porukkaan, olla osa jotakin itseä isompaa? Asioita, joihin me kaikki pyrimme ja joita tavoittelemme, joillekin muille nämä yleisinhimilliset tavoitteet saavat täysin toisen suunnan kuin itselle.

Aikana, joka on niin paljon täynnä pahaa, vihaa, kostoa ja demonisointia, meidän pitää tehdä kaikkemme eripuran vähentämiseksi ja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi.

Rauhoittumassa kampaamossa

Kävin rauhoittumassa kampaamossa. Helsingin Munkkivuoren Tukkatalossa on valikoimissa ns.hiusten energialeikkaus. Maksaa tuplasti enemmän kuin normaali leikkaus, mutta on hintansa väärti ja koska leikkaustapa on myös hiusten omaa kasvutapaa tukeva, hiukset kasvavat nätisti ja leikkausväli voi olla puolta pidempi. Näin ollen tulee maksamaan saman verran kuin normaalistikin.

Nykyisin myös kampaajat on laitettu tiukoille ajankäytön suhteen: hiukset leikataan niin nopeasti kuin mahdollista. Energialeikkauksessa ei ole kiire, hoito kestää puolitoista tuntia. Toimenpide aloitetaan hieronnalla. Kampaaja sekoittaa sopivan öljyseoksen, minä halusin tietenkin – lääkärin määräyksestä – rauhoittavan version. Sekoitukseen laitettiin laventelia ja setripuuta, minkä tuoksusta pidänkin todella paljon. Hierontaosuus kestää ainakin puoli tuntia, ajantaju katoaa, joten en tiedä, ehkä jopa kauemmin.

Munkkivuoren Tukkatalossa energiahoito tehtiin ennen kampaamotilassa, missä toimenpidettä varten oli eristetty oma nurkkaus sermeineen, mutta nyt Tukkatalo on laajentunut ja näitä hoitoja varten on täysin oma, hiljainen tilansa. Nyt järjestelyt ovat napakymppi, ennen ei voinut välttää ääniä kampaamon puolelta.

Kynttilät palavat, rauhoittavat tuoksut, hiljaisuus, taitavat kädet jotka hierovat päänahkaa ja niskaa, välillä tukistavat hellästi, venyttävät korvanlehtiä, voi taivas, miten ihanaa voi olla!

Kun kerroin miehelle hiusten energialeikkauksesta ja miten ihanaa se on, hän sanoi että pitäisiköhän hänenkin kokeilla. Mikä ettei, hän on vain kalju!

Miten tärkeää ja ihanaa onkaan istua paikallaan tekemättä mitään. Kotona en siihen pysty, on aina vähintään se kudin kädessä. Mutta täytyy lisätä näitä ”pakkoistumisia” elämään. Niinpä pongasin aamun lehdestä nykybalettiesityksen tälle illalle. Menen sinne istumaan paikoillani. Siellä pitää kyllä pitää silmät auki.

Hiusten energialeikkausta voi hyvin suositella myös esimerkiksi äitienpäivälahjaksi. Siinä yhdistyvät hyöty ja huvi, hiuksia kun pitää joka tapauksessa silloin tällöin leikata.

Hullu öinen hamstraaja

Kaikesta päätellen pitäisi jälleen käydä terveyskeskuslääkäri Muhammedin vastaanotolla. Hän katsoisi minua empaattisesti syvälle silmiin ja sanoisi taikasanat: ”Rouvan pitäisi nyt vähän rauhoittua”.

Kaikki alkoi siitä kun sain valmiiksi villapaita numero 7 ja koska viikon päästä siirrytään kesäaikaan, tuumin että nyt saavat villapaidat tältä talvelta riittää, näpertelen itselleni seuraavaksi pellava-puuvillalangasta kesäpaidan. Se ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista ollenkaan. En tiedä miten saisin kutomisjäljestä tarpeeksi tiheää, että paita ei näytä Turhapuron aluspaidalta?

Nukuin huonosti – kuten tavallista – ja heräsin aamuyöstä. Katsoin Netflix-dokumenttisarjan loppuun, se kertoi menestyneestä newyorkilaisesta vegaaniravintolayrittäjästä, joka rakastuu huijariin ja lopulta päätyy vankilaan. Masentava tarina. Siirryin radio-ohjelmien pariin. Se ei ollut yhtään sen vähemmän masentavaa. Kuuntelin Roman Schazin Maamme-kirjaa, aiheena edessä häämöttävä ruokapula.

Sen jälkeen loputkin unet olivat kadonneet. Olen nähnyt lentokoneesta Ukrainan viljapellot, laajuudeltaan vastaavia on Amerikassa. Vaikka en epäile etteikö Suomessa vehnää riittäisi, mieleen juolahti että vissiin se vehnä Barillan pastatehtaalle tulee Ukrainasta. Ja vaikka potut on hyviä, kyllä minä haluan syödä myös pastaa, riisiä ja nuudeleita.

Aamuyöllä asiaa pohtiessa huoli kasvoi yhä suuremmaksi – niin kuin asioilla on tapana öiseen aikaa tuntua. En enää uskonut saavani unta. Rupesin googlaamaan kauppojen aukioloja. En kehtaa mennä kauppaan hamstrausreissulle päiväsaikaan, kun siellä on muita asiakkaita. Tiskipöydälle jätin lapun perheelle, jos sattuisivat heräämään ja ihmettelisivät poissaoloani: ”Menin Ruoholahden Cittariin. Selitän kun tulen”.

Kello oli 5.22. Parkkihalli typötyhjä. Sain auton kaupan oven eteen. Olin ainut asiakas kaupassa, yksi kassa oli paikalla ja hyllyttäjä. Latasin kärryn täyteen pastaa, riisiä, nuudeleita, kokonaisia kuorittuja tomaatteja. Niitä ostin kaksi laatikkoa. Ne painoivat niin paljon että kassan liukuhihna ei jaksanut vetää. Kassa käski ottaa laatikon pois. Teki mieli valehdella, että meinaan pistää pystyyn pastaravintolan, mutta päätin sen sijaan olla sanomatta mitään. En edes kehdannut katsoa silmiin. Ai kauhea kun hävetti! Voin arvata mitä kassa ajatteli. ”Siinä taas yksi hullu hamstraaja, maailmanlopun odottaja”.

Mitähän perhe tuumaa yöllisestä ostosmatkastani? Nukkuvat vielä. Minulla on olo kuin Muumimammalla, joka on täyttänyt kellarin säilykkeillä ja hillopurkeilla. Mihin ihmeeseen laitan kahden vuoden pastat, riisit ja nuudelit? Pitänee joku kaappi tyhjentää. Taloyhtiön kellarikomeroon en uskalla viedä. Eihän sitä tiedä, jos siellä on vaikka rottia. Vaikka siellä kellarikomerossa ruokatarvikkeet olisivat kyllä kätevästi saatavilla, jos tulee sota ja pitää asua viikkotolkulla pommisuojassa. Meillä on pommisuojassa pojan rummut ja yksi vanha sohva. Tosin kahden hengen sohva, että ei edes koko perhe mahdu siihen istumaan. Pitäisiköhän sitä ruveta sisustamaan seuraavaksi?

No niin, rouvan pitäisi nyt rauhoittua, sanoisi lääkäri-Muhammed. Ja lakata kuuntelemasta pelottavia ohjelmia öiseen aikaan. Ja pysyä villapaidoissa, tehdä sitä mitä osaa, niin on hyvä.

Jälkikirjoitus: Perhe heräsi. Kerroin aamuyöllisestä kauppareissustani. Ei tullut kehuja siitä että pelastin heidät mahdolliselta Barilla-pastan puutteelta lähivuosina. Päin vastoin. Lisäsin heidän huoltansa minun mielenterveydestäni. Täytynee jemmata pastat piiloon ja unohtaa koko juttu. Väsyttää turkasesti – niin huonosti nukuttu yö takana! Ei jaksa edes kutoa. Ehkä tälle kaikelle voi jo iltapäivällä nauraa…

Takaisin mainostoimistoon

Osallistuin Naistenpäivänä paneelikeskusteluun entisessä työpaikassani mainostoimistossa. Tarkoitus oli keskustella ja muistella sitä, minkälaista oli olla eri aikoina naisena mainosalalla.

Ihmettelin, miksi suostuin! Se on täysin vastoin omaa käyttäytymisnormistoani. En ole yhtään ”luokkakokousihminen”, en ikinä menisi luokkakokoukseen, ajatuskin kauhistuttaa! Sen sijaan hamstraan muistoja. Minulla on koti, kaapit ja nurkat täynnä muistoja. Niihin olen muodostanut jopa jonkinsortin riippuvuussuhteen. Minun on vaikea luopua mistään pienimmästäkään paperilapusta, jolla on jokin yhteys omaan historiaani. Jemmailen kaikkea mahdollista. Minulla on mm. pieni, sininen noin 1 x 3 cm kokoinen lappu, missä lukee Elli-mummoni haparoivalla käsialalla ”Jumalan siunausta Minnalle, toivoo Elli-mummo”. Monenlaiset muistoesineet ovat eräänlaisia säikeitä omaan historiaani. Pelkään että minusta tulee juureton ilman niitä.

Sen sijaan minun on vaikea fyysisesti palata paikkoihin tai ihmisiin, jotka jostakin syystä ovat jääneet taakseni, vaikka asiaan ei liittyisi mitään dramaattista. Niinpä välttelen ja kieltäydyn kaikesta ”luokkakokoushenkisestä” toiminnasta.

Paitsi nyt. Ehkä syynä oli juuri se Naistenpäivä. Olen viettänyt Naistenpäivää jo useana vuonna ja vähän eri tavoin, mutta aina olen sitä halunnut juhlistaa. Jollakin tavalla se on minusta äitienpäivääkin parempi päivä. Äitienpäivä liittyy niin täysin siihen äidin rooliin. Joskus minusta on jopa tuntunut, että en halua viettää äitienpäivää ollenkaan, minulla on ollut huono omatunto ja epäilys, olenko ollut aina hyvä äiti? Olenko osannut toimia oikein? Mutta Naistenpäivään ei liity mitään onnistumisen taakkoja, se on puhdasta iloa siitä että on nainen, sitä voivat viettää myös lapsettomat, ja kaiken lisäksi sen ajankohta 8.3. on minusta mainio. Silloin tuntuu että talven pimeys on taittunut, päivä pidentynyt, edessä on kevät.

Kun lapsi palaa lapsuudenkotiinsa aikuisena, hän helposti taantuu samaan lapsen rooliin. Jos perheessä on monta lasta, jokainen asettuu luontevasti vanhaan totuttuun nokkimisjärjestykseensä. Tätä ajattelin, kun menin paneelikeskusteluun. Taannuunko siksi mainosbitchiksi kuin silloin aikoinaan olin? No en taantunut, ehkä kokemus oli jollakin tavalla jopa eheyttävä. Sitä nykyisin eheydytään ja voimmaannutaan aina kun mahdollista, eikö?

Oli ihan inspiroivaa muistella menneitä, tuli paljon asioita mieleen vielä jälkikäteenkin ja kun tapahtumista on jo yli 20 vuotta aikaa, niitä voi jo tarkastella vähän etäältä, näkee myös joitakin asioita kirkkaammin.

Mainosala oli 90-luvulla aikamoinen alfaurosten leikkikenttä. Siellä pärjäsi jos osasi olla sopivasti bitch ja sopivasti jyvä jätkä. Silloin tuli kohdelluksi reilusti. Asiaa saattoi myös käyttää hyväksi, joskus tahtomattaankin. Minä ainakin sain yhden työpaikan ihan vain siksi että olin nätti nuori tyttö, ja olin pukeutunut työhaastatteluun kuin Swissairin lentoemäntä: punainen jakkupuku, hameen helma sopivasti juuri polven yläpuolella. Pomot, jotka tietenkin olivat kaikki miehiä, hurmaantuivat ja ottivat minut töihin oitis. Tosin täytyy myöntää että en käyttänyt tilanteessa kylmää harkintaa, en osannut päälle kaksikymppisenä olla niin fiksu, että olisin osannut katsoa tilannetta siltä kannalta. Asu oli sattumaa, mutta ihminen on miellyttämisenhaluinen otus.

Nyt mietin sitäkin, että hurmaamisen taidon hallitsi suvereenisti myös Kirsti Paakkanen. Ehkä olin jopa imenyt vaikutteita häneltä? Olin hänen palveluksessaan vuoden heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Se työkokemus oli minulle monella tapaa käänteentekevä ja merkittävä koko elämänkulkuani ajatellen.

Paakasen naisten mainostoimistossa oli asiakkaina myös varsin miehisiä aloja, esim. autokauppa. Luulen että se perustui osittain siihen että Paakkanen osasi käsitellä miehiä, olla tarvittaessa varsin hurmaava. Olin kerran mukana järjestämässä Paakkasen kotona Westendissä tilaisuutta autokauppiaille. Tehtävänäni oli jonkinlaiset yksinkertaiset tarjoilutoimet, kerätä likaisia astioita ja olla nättinä seuraneitinä. Humalaisia autokauppiaita ympäri Suomen, ainakin yksi tipahti vaatteet päällä Paakkasen uima-altaaseen.

Paljon myöhemmin – sitten kun olin jo copywriter – ja urani huipulla, meillä oli samassa tilanteessa olevien naissuunnittelijoiden oma ryhmä. Nimesimme itsemme Jäkäliksi. Toiminta oli täysin epävirallista, me vain luontaisesti hakeduimme toistemme seuraan ja aloimme pitää omaa Hyvä Veli -kerhoamme. Luulen että saimme tukea toisistamme, yhdessä olimme vahvoja. Mainostoimistoissa oli kuitenkin varsin miehinen henki. Naissuunnittelija sai taistella omien ideoidensa ja paikkansa puolesta. Mutta tavallaan niin kaikki. Kaikki joutuvat taistelemaan omasta paikastaaan hierarkiassa. Se on hyvin stressaavaa. Minulla ei ole kovinkaan hyvä stressinsietokyky. Kun vihdoin 36-vuotiaana tulin raskaaksi, koin sen olevan oma Escape doorini, pakotieni pois alalta. Luulen että jos olisin jatkanut mainosalalla, olisin todennäköisesti saanut burn outin, tullut hulluksi tai alkoholisoitunut ihan silkasta stressistä.

Mutta ne olivat myös iloisia vuosia, täynnä onnistumisen tunnetta, uskomattoman hienoja kokemuksia, matkoja, voitonhuumaa, välillä jopa kaikkivoipaisuuden tunnetta! Mainosyhteisö oli myös perhe ja heimo. Koko elämä, ystävyyssuhteet, kaikki pyöri siinä samassa kuplassa. Mistään hinnasta en antaisi niitä vuosia pois. Vaikka olen onnellinen että poksahdin sieltä kuplasta pois vielä järjissäni raskauden myötä pois.

Kevätsiivousta

Olen tehnyt kevätsiivousta. Tai höpöhöpö, olen järjestänyt ja läpikäynyt noin seitsemän laatikostoa. Mutta miten mielenkiintoista! Olen löytänyt vaikka mitä aarteita. Muun muassa jo edesmenneen tärkeä ystävän ja työtoverin minulle kirjoittama huoneentaulu ”Minna on Minna ja se on Minnassa parasta. Palkinnon myönsi Z”. Taidan kehystyttää sen itselleni voimalausetauluksi. Löysin myös kaksi tulostettua sähköpostiviestiä samalta henkilöltä. Niissä oli reseptejä. Toinen sähköposteista oli lähetetty 7.2.2003. Siinä oli kerrassaan mainion lammasjauhelihapastan ohje. Muistan vieläkin hetken, milloin olimme tuota pastaa syöneet. Olimme olleet Vuodet Huiput -mainoskilpailun tuomaristossa ja jyrytyksen jälkeen menneet jatkoille tämän työtoverin upeaan loft-asuntoon Helsingin Hietalahdessa. Jossakin vaiheessa yötä porukalle tuli nälkä, ja koska siihen aikaan ei ollut olemassa Wolt’ia, mistä tilata ruokaa kotiin keskellä yötä, ruoka piti tehdä itse. Ystäväni oli ilmiömäinen kokki ja hän tekaisi nyhjää tyhjästä periaatteella tämän pastan, joka oli kerta kaikkiaan maistuvaa. Olin sitten pyytänyt reseptiä häneltä, ja sain sen sähköpostitse.

Tuona helmikuun alun päivänä vuonna 2003 minä olen jo raskaana. Tiedän sen, koska raskaus sai alkunsa laboratoriossa ns. mikroinjektiomenetelmällä. Lapsen isä oli muuten samalla hetkellä työmatkalla Etelä-Afrikassa. Naureskelimme sille, että aika erikoista kun hedelmöityshetkellä lapsen isä on tuhansien kilometrien päässä. No anyways, tämä ystäväni oli myös raskaana. En tiedä, tiesikö siitä vielä tuolloin helmikuun alussa, koska hänen raskaustensa alkoi luonnollisesti, mutta lapsemme syntyivät parin viikon välein lokakuussa.

Ajattelin että lähetän nyt tuon sähköpostilla tulleen reseptin tälle lokakuussa 2003 syntyneelle tytölle. Hän on nyt 18 vuotias. Elämä ja aikuisuus edessä.

Piirongin perukoilta löytyi myös pieni äitini naruilla yhteen sitoma nyssäkkä. Siinä oli kaksi isoa pitsikoristeltua puuvillatyynyliinaa, päällä haparoivalla äidin käsialalla kirjoittama lappu ”Vienon perintö Allille, U.S.A”. Luulen että tämä Vieno oli eräs yksinäinen vanha rouva, amerikansuomalainen, johon äitini tutustui Floridassa. Muistan hänen maininneen naisesta, joka puhui vanhanaikaista suomen kieltä. Oli lähtenyt nuorena siirtolaiseksi Amerikkaan, se suomi mitä hän osasi oli peräisin jostakin 1900-luvun alulta. Nainen oli ilmeisesti antanut äidille nämä kaksi tyynyliinaa. Ne ovatkin varsin amerikkalaista kokoa eli isompia kuin mitä Suomessa on yleisesti käytetty. Mutta minkälaista puuvillaa! Sellaista ei ole enää olemassakaan – niin paksua ja pehmeää! Tilasin verkkokaupasta tyynyliinoihin sopivat ankanhyöhentäytteiset sisätyynyt, lähetti toi ne eilenillalla. Makoilen nyt herraskaisesti amerikantyynyjen keskellä, onpa hulppeata. Puuttuu vain paleveluskunta tuomaan kupin haudutettua teetä ja kirsikkamarmeladilla levitellyn paahtoleivän sängynvieruspöydälleni. Verhojakin voisi vetäistä hivenen syrjemmällä, pääsisi aamuaurinko paistamaan.

Paitsi – nyt tuli mieleen – todennäköisesti näiden ihanan pehmeiden puuvillatyynyjen puuvillan ovat keränneet orjat etelän puuvillaplantaaseilla. Orjien sormet ovat keränneet ne säikeet, joille nyt painan pääni. Miten paljon inhimillistä kärsimystä ja surua näissä puuvillasäikeissä onkaan?

En taida voida nukkua enää näillä tyynyillä, voi nähdä pahaa unta. Pitää mennä nyt itse tee keittämään ja marmeladit levittämään. Nyt en enää tiedä, miten perintöpuuvillatyynyliinoihin suhtautua. Menipä tämä nyt monimutkaiseksi.

Maailmanrauha Tehtaankadulle

Eilisen Hesarin (torstai 10.3.22) liiteosassa oli juttu Laura Kolbesta. Hän on kirjoittanut kirjan Keho, jossa pohtii ikääntymisen vaikutusta kehoon ja kehohäpeää. Artikkelissa pisti silmään eräs kohta, juuri samaa olin edellisenä iltana pohtinut vääntäytyneenä jooga-asentoon yin-joogatunnilla. Ainoa ohjattu liikuntatunti minulla tällä hetkellä on keskiviikkoillan yin-jooga. Kaikista muusta olen luopunut, koska ihoni reagoi allergisoivasti omaan hikeeni ja yin-joogassa ei tule hiki. Siinä venytellään, ollaan pitkä tovi vääntäytyneenä johonkin asentoon. Kylläpä muuten kroppa onkin jäykistynyt!

Yleensä harjoitus tekee hyvää, siinä on pakko rauhoittua – sitähän lääkärikin minulle määräsi – mutta joskus mieli ei millään haluaisi rauhoittua, ja silloin viipyily jooga-asennoissa turhauttaa, mieli lähtee vaeltamaan omia reittejään. Niin kävi keskiviikkoiltana. Mietin, että oma äitini kävi joskus naisvoimistelussa ja keväthangilla hiihtämässä, mutta muuten hänen elämänsä ei kyllä ollut millään tavalla urheilullista, niin kuin ei kenenkään keski-iän ylittäneen naisen omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Saman huomioin oli tehnyt kirjassaan myös Laura Kolbe. En olisi voinut kuvitellakaan että oma äitini olisi minun iässäni vetänyt trikoot jalkaansa ja lähtenyt lenkille. Toisaalta ei hän kyllä myöskään olisi tuosta noin vain nostanut korkkareita kattoon ja poksauttanut skumppapulloa. Molemmat sujuvat minulta ihan luontevasti.

Milloin ja missä vaiheessa nämä muutokset ovat tapahtuneet? Ei mitään hajua. Milloin naiset alkoivat harrastaa urheilua myös myöhemmällä iällä? Nykyisin on enemmänkin sääntö kuin poikkeus että ”kaikki” liikkuvat, epäliikunnallinen elämänasenne on jopa poikkeavaa. Jane Fondako tämän sai aerobicillaan aikaan?

Minulla on nyt alkanut Iho- ja allergiasairaalassa valohoito. Menen sairaalaan 2-3 kertaa viikossa ja seison 20 sekuntia sellaisessa ”tsernobylissä”. Jotakin säteytystä siitä tulee. Sädetystä kuulemma lisätään pikku hiljaa, sitä mukaan kuin iho sitä kestää. Iho onkin nyt paljon paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Olisi vissiin ollut tämä säteytys paikallaan ajat sitten. Mutta on se sitten kumma, miten onkin niin, että kun toinen asia korjaantuu, niin jostain toisaalta repsahtaa. Yöunet ovat viime aikoina olleet retuperällä. Heräilen ja valvon. Olisiko kevään valolla vaikutusta? Kissakin on levoton. Tai ehkä sotatila syö yöunta. Olen jonkinsortin uutisaddikti. Katson kaikki uutiset ja vilkuilen kännykästä monta kertaa päivässä tapahtumia. Tiedän, että siinä ei ole mitään järkeä ja se voi kyllä vaikuttaa yleisolotilaan. Karmeat uutiset ahdistavat.

Sain taas ”hyvän idean”. Moskovan kaupungin lahjoittama Rauhanpatsas on herättänyt keskustelua viime aikoina. Patsas sijaitsee Hakaniemessä ja nyt jotkut tahot ovat vaatineet koko patsaan hävittämistä. Seuraavaksi selvisi että se viedään joka tapauksessa pois uuden raitiovaunutien tieltä. Mutta minulla on idea! Ei pidä demonisoida patsasta. Rumahan se on, mutta message oikea. Mitä siitä että patsaan lahjoittava taho ei asiaa edistä, voimmehan me patsaan saajina kuitenkin olla rauhaa edistämässä, vai mitä?

Olen keksinyt patsaalle todella hyvän uuden sijainnin. Helsingissä Tehtaankatu 1 kohdalla on pieni aukio, oikeastaan vain liikenteen jakaja. Siinä olisi Maailmanrauha-patsaalle oikea paikka! Aukion – liikennejakajan – ympäristössä on Venäjän suurlähetystö, ja toiselta puolelta liittymä Itäiselle Puistotielle, jonka varrella on monien maiden suurlähetystöt, mm. USA:n. Lisäksi samalla kohtaa on Suomen Punaisen Ristin pääkonttori, tärkeä rauhan kannalta, se taho joka korjaa jälkiä, jos rauha ei ole. Kaiken huipuiksi aukiolla on katolinen kirkko, se voi edustaa tässä maailmanrauhaprojektissa kaikkia kirkkokuntia. Kirkot sotkeutuvat sotiin. Juuri ennen sodan syttymistä helmikuussa oli Kirkko & kaupunki -lehdessä artikkeli Venäjän ortodoksisesta kirkosta. Juttu alkoi muistaakseni sanoin ”Venäjän ortodoksinen kirkko valmistaa maata sotaan”. Artikkeli käsitteli sitä miten Venäjällä ortodoksinen kirkko on täysin politisoitunut. Summa summarum tässä liikennejakajassa osoitteessa Tehtaankatu 1 kohtaavat monet tahot, joiden toimista maailmanrauha on mahdollinen tai mahdoton. Mikä sen parempi paikka patsaalle!

Kirjoitin jo aiheesta mielipidekirjoituksen Hesariin, saa nähdä tuleeko julkaistuksi. Sitä paitsi jäi harmittamaan, muistinko laittaa Hakaniemi, mitä jos laitoinkin Hietalahti? Mitä näitä nyt on, hoolla alkavia kaupunginosia. Pitäisi nukkua paremmin, aivot toimisivat.

Tällaista tänään mielessä.

Sukuhistoriaa ja sotamuistoja

Äitini oli toiseksi vanhin lapsi, ja joutui jo 12-vuotiaana lähtemään niin sanotuksi pikku piiaksi sukulaistädin isoon maataloon. Ymmärtääkseni lähtö ei ollut kuitenkaan vastenmielistä, pääsihän äiti pois pienestä pirtistä, missä oli monta lasta hälisemässä isoon, vakavaraiseen maataloon, missä elämä oli ihan toisenlaista. Mutta töitä joutui kyllä paiskimaan.

Äiti kertoi että hän olisi halunnut vielä leikkiä, ja joskus siihen tuli tilaisuus, kun äidin nuorempi sisko tuli katsomaan, miten isosisko voi ja täti lupasi taon töihin. Työt olivat pienelle tytölle raskaita navettatöitä ja taloudenpitoa.

Tädillä oli kaksi poikaa, jotka molemmat joutuivat sotaan. Toinen kaatui, toinen palasi sodasta, mutta sairaana, hänellä oli keuhkotauti. Poika oli katkera kohtalostaan. Päivisin hän meni makaamaan äidilleni osoitettuun nukkumapaikkaan. Yski ja köhi siinä. Äitiä pelotti, että hän saisi saman taudin. Yöksi äiti kertoi kääntäneensä tyynyn aina toisin päin, että ei itse sairastuisi. Poika kuoli.

Talossa oli myös sotavanki. Olen jo unohtanut hänen nimensä. Sotavangin tehtävä oli tehdä niitä miesväen raskaita hommia, joita sodan aikana ei ollut kukaan tekemässä, kun maatilan miehet olivat sodassa.

Äiti kertoi että sotavankia kohdeltiin hyvin, hän oli yksi talon väestä, ahkera ja kiltti mies. Äidille hän opetti venäjää; en osaa venäjää sanotaan ”niebunimaibaruskaja” . Kirjoitan niin kuin lausutaan, kun en tiedä kirjoitusasua, mutta näin sen äitini oppi, ja hän minulle opetti.

Äiti kertoi että kun sota loppui ja kaikki sotavangit palautettiin Neuvostoliittoon, mies itki. Hän pelkäsi tulevansa ammutuksi kotimaassaan. Siellä ei sotavangiksi joutuneita kohdeltu hyvin. Minulle äiti opetti, että tavalliset ihmiset ovat aina syyttömiä sotaan, eikä ketään pidä vihata kansalaisuutensa perusteella.

Äidinkin matka jatkui pois pikkupiian tehtävistä. Nyt en muista ihan varmasti, mutta mielestäni seuraava pesti oli kotiapulaisen pesti Sänttien perheessä ja sieltä äiti meni kenkäkauppaan myyjäksi. Joka tapauksessa hän sai läksiäislahjaksi Vilma-tädiltä sormuksen. Se on kultaa ja siinä on iso, soikea musta kivi. Sormus on nyt minulla. Se on jotenkin surullinen sormus. En tiedä, minkälainen ihminen tämä Vilma-täti oli, mutta hän menetti molemmat poikansa, ja heidän myötä tulevaisuuden. Täytyypä kaivaa sukukronikka esiin, ja katsoa sieltä, minkä nimisiä ja ikäisiä nämä pojat olivat kuollessaan.

Näitä vanhoja juttuja tulee mieleen nyt Ukrainan sodan myötä. Uusia synkkiä ihmiskohtaloita, sotavankeja, nuoria miehiä kuolemassa turhaan.

Mieleen tulee myös vanha hippilause. Sen voisi muokata uuteen muotoon: Make Ukraine, not war. Make Russia, not war.

Ylistys vanhoille naisille

Olen joskus ennenkin julkaissut tämän runon blogissa, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, joten uusinta lienee paikallaan. Ajankohtainen kahdestakin syystä – naistenpäivä lähestyy, sehän on maaliskuun kahdeksas ja Keski-Euroopassa soditaan.

Runon on kirjoittanut puolalainen Tadeusz Rózewicz. Se on tavallisen, sotien ja muiden katastrofien jalkoihin jäävän, ihmisen ylistys. Sotasankareille ja suurmiehille pystytetään patsaita, heidän vallanhimonsa johtaa kauheuksiin, joista kärsivät kansalaiset, he jotka vain haluaisivat elää omaa, rauhallista elämäänsä.

Yllätyksekseni huomasin että Helsingissä on runoon perustuva taideteos:

Monumentti tavallisille : Radoslaw Gryta

Täytyypä käydä joskus paikan päällä katsomassa se. Ja viedä sinne vaikka kukka naistenpäivän kunniaksi.

Tässä itse runo:

Minä pidän vanhoista naisista,
rumista naisista,
motkottavista mummoista.He ovat maan suola.He eivät inhoa inhimillisiä jätteitä.He tuntevat rakkauden ja uskon,
mitalin kääntöpuolen.Hamlet riuhtoo verkossa,
Faust näyttelee alhaista ja naurettavaa roolia,
Raskolnikov iskee kirveellä.Jumala kuolee.
Vanhat naiset nousevat niin kuin joka päivä,
aamun sarastaessa ostavat leipää, viiniä, kalaa.

Sivilisaatio kuolee.
Vanhat naiset nousevat aamun sarastaessa,
avaavat ikkunat, siivoavat roskat.

Ihminen kuolee.
Vanhat naiset pesevät ruumiit, hautaavat kuolleet,
istuttavat kukkia haudoille.Minä pidän vanhoista naisista,
ryppyisistä naisista,
motkottavista mummoista.He uskovat ikuiseen elämään.He näkevät pelkuruuden ja sankaruuden,
suuruuden ja pienuuden,
oikeissa suhteissa arkipäivän vaatimuksiin.Heidän poikansa löytävät Amerikan,
tuhoutuvat Thermopylaissa,
kuolevat risteillä,
valloittavat avaruuden.

Vanhat naiset ovat pyhien kissojen pyhiä muumioita.He ovat pieniä kurttuisia,
kuivuneita lähteitä,
hedelmiä
tai lihavia munanmuotoisia buddhia.Kun he kuolevat,
silmästä virtaa kyynel,
joka yhtyy suunpielessä
nuoren tytön
hymyyn.

Tadeusz Rózewicz