Sota syttyy epäreiluudesta

Koronatestin tulos oli tullut yöllä: negatiivinen! Elämä jatkuu.

Olen kyllä isosti vaikuttunut terveydenhuollon toimivuudesta koronatestauksessa. Kesti 12 tuntia siitä, kun olin käynyt testissä tuloksen saamiseen. Tekstiviesti oli tullut yöllä 0.43. Testissä olin käynyt iltapäivällä klo 13.10. Omaoloarvion täytin klo 11. Kaiken kaikkiaan koko rumbaan meni siis 14 tuntia. Mielestäni huipputehokasta!

On tämä kyllä aikamoinen vuosi 2020. Riittää kiikkustuolissa muisteltavaa. Eilen tuli mieleen, että olisi mukava askarrella joku muistoesine tästä vuodesta. Päädyin joulukuusenkoristeeseen. Olen kerännyt kuusenkoristeita matkoilta, ja on aina mukava koristella joulukuusta ja samalla kun ripustaa koristeita muistella, mistä ne on hankittu ja milloin. Kyllä kuuseen pitää yksi koronakoriste saada.

Ryhdyin googlettamaan ja heti löytyikin sopiva ohje virkatulle covid-pallolle. Katsokaapa osoitteesta punomo.fi ”virkattu koronasieppari”. Sellaista ryhdyn väkertämään joulukuuseen.

Tänään oli taas Hesarissa paljon mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti Sunnuntai-liitteen artikkeli Elämysten jälkeen osui yksiin omien tuntemusten kanssa. Siinä ennustettiin luksuksen ja elämysten aikakauden olevan ohi.

Tosin en usko niiden olevan ohi, mutta uskon että niiden ilmenemismuoto muuttuu. Uskon että prassailun ja pröystäilyn aika on ohi. Itse asiassa siitä olikin toinen juttu samassa lehdessä, viaton kuva 20 dollarin leikkelelautasesta oli leimattu vastenmieliseksi ökyilyksi ja sai somekansan tuomion.

Somekuvat herättävät helposti kateutta ja jopa vihaa. Eikä ihme. Ei kateus ole mikään uusi keksintö. Ihmiset sietävät vielä eriarvoisuuden, sen että toisella menee paremmin, mutta epäreiluutta ei siedetä, eikä kuulukaan sietää.

Jos yhteiskunnallinen tilanne lisää epäreiluuden kokemusta, epäarvoisuuden sieto vähenee. Näin kävi mm. muinoin Ranskassa. Kansa kyllästyi omaa kärsimykseensä, tuli vallankumous ja Maria Antoinette mestattiin. Sama toistui Venäjällä viime vuosisadan alkutaipaleella, kansa koki tulleensa kohdelluksi epäreilusti, eikä sietänyt enää tsaarin eriarvoisuutta seurauksena vallankumous ja teloitus.

Samasta epäreiluuden kokemuksesta ammentaa sytykkeensä myös Suomen sisällissota/kansalaissota. Olot olivat surkeat, kansa kyllästyi, leimahti yritys vallankumoukseen, joka epäonnistui.

Joku asiantuntija sanoi, että koko sisällissota oli täysin turha sikäli että kaikki ne asiat, mitä sillä ajettiin, toteutuivat ja olisivat toteutuneet parlamentaarisin keinoin. Kansalta loppui pitkäjänteisyys odottaa uudistuksia, nälässä ja kurjuudessa ei ole hyvä odottaa, jokainen päivä on liikaa. Luksuksen keskellä on paljon leppoisampaa odotella parempia aikoja. Vanhan sanonnan mukaan ”itken mieluummin rolce roycessa”.

Valitettavasti some lietsoo epäreiluuden kokemusta. Ole siis varovainen leikkelelautaskuvien kanssa. Kolmas maailmansota voi alkaa somesta.

Normaali

Koronatestissä

Kävin koronatestissä. Usein on niin että pettyy, jos odottaa hyvää, ja jos odottaa pahaa, ilahtuu. Tässä kävi juuri tuo jälkimmäinen.

Olipa hyvin hoidettu testaus! Mielikuvittelin surkeutta ja kauheutta, pitkiä jonoja, epätoivoisia, kuolevia ihmisiä ja uupuneita testaajia. Todellisuus oli siitä kaukana.

Lauantaina aamupäivällä täytin omaolo-lomakkeen netissä ja sen suosittelemana varsin ajan testiin. Sain testiajan kahden tunnin päähän klo 13.10 Jätkäsaaren asemalle. Paikan sai valita itse.

Järjestelyt Jätkäsaaressa oli hoidettu hienosti. Parkkipaikka löytyi makasiinin päädystä. Sisään pääsi vain ajanvarauksella. Ei ollut jonoja. Itse asiassa en edes nähnyt ketään muita testattavia. Tai yhden poislähtiessäni, kun odotin vuoroa käsidesiin.

Testipaikalta lähdettiin pois rakennuksen toiselta puolelta, joten mitään edestakaisin liikennettä ei pääse syntymään ja siten kaikki kohtaamiset minimoidaan. Logistiikka oli hoidettu hyvin ja hygienisesti, testaaja oli pätevä ja mukava. Kysyi, olenko ensi kertaa testattavana. Vastasin että joo, olen koronaneitsyt.

Sinne sitten tikku nenuun ja viisi pyöräytystä. Ei sattunut, mutta oli epämiellyttävää. Aika pitkä rööri nenässä on, ei uskoisi päälle päin. Mutta jos vertaa tätä testiä siihen, missä kohdun sisäpinnalta otetaan hormoninäyte jollakin pölyhuiskalta tuntuvalla, niin kyllä menen mieluummin koronatestiin. Kaikki on aina suhteellista.

Kohtunäyte oli muuten hyvä, kaikki kunnossa. Sain keltarauhashormonia, jota pitää ottaa nyt kolme kierrosta. Sillä saadaan varmistettua, että kohdun seinämään ei tule mitään liikakasvua. Sitten pitäisi olla se homma hoidettu, eikä jälkivuotoja enää ilmaantua.

Nyt odotan koronatestin tuloksia. Pitäisi tulla parissa päivässä, mutta testaajan mukaan voi tulla päivässäkin. Testitulos tulee puhelimeen viestinä, ja puhelinsoitto perään, jos testitulos on positiivinen.

Mitenkähän tälle koronaneitsyelle käy?

Normaali

Ollako vaiko eikö olla kipeä?

Illalla olo tuntui väsähtäneeltä. Kiukkuilin jonottaessani omaa vuoroani kylpyhuoneeseen ”Minua väsyttää jo, kestääkö vielä kauan?”. En jaksanut odottaa, menin pesemään hampaat keittiön lavuaariin käsilaukun beatyboxissa olevalla matkahammasharjalla. Dramaqueen.

Oletin että väsymys johtui vain jumppapäivästä ja runsaasta puuhastelusta. Olen keskittänyt urheilut perjantaiaamupäiviksi; käyn silloin hiitissä ja pilateksessa. Iltapäivällä kävin visiitillä anopin luona sairaalassa. Paluumatkalla Stockan Herkussa, ja illan käytin ruoanvalmistukseen. Lauataina – eli tänään – on tulossa ruokavieraita; appi, käly ja kälyn tytär.

Sain ruuat valmiiksi parahiksi ennen Vain elämää -ohjelmaa. Köllähdin sohvalle sitä seuraamaan, ja siitä nukkumaan.

Tämän kauden Vain elämässä on minulle vieraita artisteja. Itse asiassa tunnen vain Ressu Redfordin ja Arja Korisevan ja Mariskan. Mutta vaikka muut artistit ovat tuntemattomia, on heihin ja heidän musiikkiinsa mielenkiintoista tutustua ohjelman myötä. Ohjelmaa seuratessa on täytynyt välillä googlata, että kuka tuo on ja mistä kohusta tai lööpistä ne oikein puhuvat. Minulta on mennyt täysin ohi Reino Nordinin kohuelämä.

Yöllä heräsin epänormaaliin pääkipuun. Hiippailin hakemaan kuumemittarin, kuumetta ei ollut. Mutta sellainen kivulias ja voimaton olo jäsenissä, niin kuin usein ennen flunssaa.

Ei siinä mitään, mutta minun olisi pitänyt olla aamuseitsemältä töissä. Normaalitilanteessa olisin napannut buranan ja mennyt. Kyllä sitä nyt yhden työvuoron jaksaa vähän toistaitoisenakin. Mutta nyt, tässä koronatilanteessa, asia on ihan toinen.

Silti mietin pääni puhki, mitä tehdä. Olenko edes oikeasti sairas? Mitä jos pääkipu johtuu vain rankan jumpan jälkeisestä nestetasapainon vääristymästä tai verenpaineesta? Jos ei ole flunssaa ylipäätään? Tavallisessa elämässä menisi töihin ja seuraisi tilanteen etenemistä rauhassa ilman paniikkia. Nyt ei voi ottaa mitään riskiä. Siinä voisi levitellä tautia ympäriinsä lisäoireita odotellessa.

Mitä jos olen jo levitellyt? Eilen kävin anopin luona sairaalassa! En uskalla edes ajatella, että olisin vienyt viiruksen mukanani sinne. Tiistaina olin hammaslääkärissä. Sainko sen sieltä? Ehkä todennäköisempi olisi keskiviikko. Silloin töissä oli useamman kuoron harjoitukset. Viaton poikakuoroharrastus on nykyisin vaarallinen laji. Siellä oli kahdeksankymmentä poikaa laulamassa, turvavälein tietenkin ja isoimmilla vielä maskit. Minulla oli tietenkin myös naamari, mutta olin samassa ”ilmatilassa” heidän kanssaan neljä tuntia.

Onneksi kävin eilen Stockan Herkussa. Ei sillä, että jos olen sinnekin ripotellut tautia, mutta nyt meillä on paljon herkkuja, jos joutuu karanteeniin.

En ollut käynyt Herkussa pitkään aikaan. Olisiko niin, että edellinen kerta on peräti ennen koronaa. Innostuin kaikesta ihanasta; lakristikuorutetuista manteleista, suklaasuolakuorrutetuista vaahtokarkeista – sairaan hyviä!–, rocky road-kekseistä, halloween-karkeista ja -herkuista. Ostin sitä sun tätä ja kaikkea muuta kuin mitä piti. Piti ostaa vain kylmäsavulohta alkupalaleipiin. Kaksi kassillista kannoin kotiin. Nyt on herkkuvaratot täynnä, jos joutuu karanteeniin.

Aamun varhaiset tunnit meni järjestellessä työkuviot uusiksi. Piti yrittää löytää sijainen ja saada kiinni esimies omalta vapaapäivältään. Voi parkaa, joutui heräämään vapaapäivänä, vieläpä lauantaina, todella aikaisin tämän takia.

Seuraavaksi pohdintaan tulivat illallisvieraat. Lasagne on paistovalmiina jääkaapissa ja Brita-torttu täytettä vailla. Tarkoitus oli myös kippistää kälyn tyttärelle, joka on valmistunut lääketieteen kandiksi. Opinnot tietenkin jatkuvat, mutta yksi etappi saavutettu. Hänen lapsuuden haaveensa on toteutumassa. On ihanaa nähdä, kun haaveet toteutuvat, nuori – tai minkä ikäinen tahansa – saavuttaa unelmansa. Se on aina sykähdyttävää!

Ei pitäisi koskaan lakata unelmoimasta. Helposti niin käy. Toteaa että tässä tämä oli, näin tämä meni, elämä taputeltu. Ei unelmat aina tarvitse olla urapyrkimyksiä, ne voivat olla jotakin muuta, elämäntapaan liittyviä. Pohdintoja siitä, miten haluaisin elää. Tai mitä haluaisin osata, tai mitä puolta itsessäni kehittää.

Minun piti osallistua Rööperin luovat kirjoittajat -piiriin tänä syksynä, mutta jossakin ahdistuksessani peruin osallistumisen. En halunnut sitoutua liian moneen asiaan tänä syksynä, luovuin kirjoituspiiristä. Se jäi vähän harmittamaan, mutta onneksi löysin korvaavan jutun. Marraskuussa osallistun kirjoitusviikonloppuun, jonka teemana on runot, esikuvana Eeva Kilpi. Viikonloppukurssia vetää kirjailija, runoilija ja monen virren sanat kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen. Odotan viikonloppua varsin jännittyneenä, mutta mielenkiinnolla.

Illallinen siirretään. Ei kannata riskeerata. Käly on juuri saanut negatiivisen koronatestituloksen, ja kälyn tytär ollut kymmenen päivän karanteenissa. Voi näitä aikoja!

Normaali

Silver sisters

Olipa kiva, kun tänään Hesarissa oli juttu hiusten harmaantumisesta (HS 22.10. C12-14). Olen suuri harmaiden hiusten ystävä!

Positiivinen suhtautuminen harmaantumiseen lienee äidin peruja. Hänellä oli upeasti harmaantuneet hiukset, eikä hän koskaan värjännyt hiuksiaan. Olen ottanut saman taktiikan. Joskus nuorena olen muutaman kerran värikäsitellyt hiuksiani, ja se on aina ollut huononnus. Hiukset eivät värjättyinä tai sävytettyinä ole tuntuneet omilta.

Sitä paitsi hiukset ovat muuttaneet väriä ihan itsestään, joten edes kyllästymisen vaaraa ei ole ollut. Synnyin blondina, ja murrosiässä hiukset alkoivat tummentua, ensin takaa, sitten vähitellen tumma sävy levisi koko päähän. Nyt hiukset ovat tummat höystettynä irtoharmailla siellä täällä.

Oma harmaantumisprosessi onkin ollut pienoinen pettymys. Olisin toivonut harmaantuvani samalla tavalla kuin äiti. Hänelle tuli ensin ohimolle harmaa siipi, joka sitten levisi ja lopulta hiukset olivat kauttaaltaan harmaat.

Kerran kysyin äidiltä, milloin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, mutta äiti ennättänyt vastata. Neljä vuotta vanhempi velipoika tokaisi vastaukseksi, että ”silloin kun sinä synnyit!”

Hiusten värjäyksessä käytetyt aineet ovat aikamoisia myrkkyjä. Todennäköisesti en voisi edes värjätä hiuksiani, ihoni on muutenkin niin allerginen ja herkkä, ja päänahka eritoten herkkä kutiamaan.

Helsingin Sanomien jutun mukaan suuntaus näyttää onneksi olevan siihen suuntaan, että harmaita ei enää yritetä peittää. Tai ainakin harmaat normalisoituvat. Tämä kehopositiivisuus ja muu erilaisuuden hyväksyntä laajenee pikku hiljaa käsittämään myös iän. Ikääntymistä ei tarvitse hävetä. Vaihdevuosista voi puhua ääneen ja hiukset saavat olla harmaat. Se kaikki on luonnollista.

Kerran älähdin kosmetologille, joka yritti kaupata jotakin nuorentavaa. Sanoin että en halua näyttää nuoremmalta, haluan näyttää ikäiseltäni, mutta terveeltä ja hyvinvoivalta!

Toisaalta, ei ole ihan täysin totta! Käsi sydämellä. Suunnittelen, että ennen pojan ylioppilasjuhlia menen ihosairaalaan ja teetän otsan sibelius-rypyille laseroinnin. Silmäkulman harakanvarpaat pidän. Naururypyt ovat ihania, mutta otsajuonteet – niistä en pidä. Onneksi ihminen voi valita, mistä kohtaa ja miten vanhentumisensa näyttää. Pidän harmaat ja naururypyt, otsarypyt kevennän.

Amerikkalaiset vanhukset – käytän tahallani termiä vanhus, koska en pidä tästä ajasta, missä kaikki pitää kiertoilmaista. Minä myös vanhenen, ihan joka päivä, ja jos aika menee näin nopeasti kuin viime vuosina, alati kiihtyvään tahtiin, olen vanhus tuota pikaa, oletan että se on ihanaa! Niin, siis amerikkalaiset vanhukset näyttävät nykyisin hivenen oudoilta. Jos nyt katsoo näitä kahta presidenttiehdokasvanhusta esimerkiksi. Iho kiristetty ja värjätty, että ei vain näyttäisi kalpealta vanhukselta. En tiedä, toinen ehdokkaista käyttää usein ja monissa yhteyksissä sanaa ”fake”, epäaito. Onkohan ilmaus tahaton paljastus omasta sisimmästä?

Vaikka mitä tekisi, ikää ei voi kuitenkaan lopulta peittää. Peittäminen tekee meistä feikkejä. Ketteryyttä ja liikkeiden nopeutta ei voi ihmiseen siirtää. Luustoa ei voi nuorentaa. Eikä aivoja. Usein ei ajatusmaailmaakaan. Sekin tuppaa jossakin vaiheessa tulla lukkoon lyödyksi. Silmien kirkas katse on vain ihmisellä, jolla on elämä edessä.

Normaali

Sauvasekoitin ja Tove

Sauvasekotin hajosi. Se on kaikista kodinkoneista toiseksi eniten käyttämäni – heti kahvinkeittimen jälkeen. Sauvasekoittimella surautan aamusmoothiet, soseutan kastikkeet ja sosekeitot. Näppärä vekotin, eikä vie paljon tilaa.

Mies lupasi hommata uuden, hän oli nähnyt hyvän läheisessä kodinhärpäkeliikkeessä. Niinpä keittiön pöydälle oli ilmestynyt iso kassi ja kassin sisässä iso laatikko. Vähän hämmästelin, miksi niin iso laatikko yhdelle sauvasekoittimelle?

Laatikossa oli sauvasekoittimen lisäksi mittakulho, vispilä sekä raasteiden ja lihan pilkkomiseen tarkoitettu kulho ja terä. Mukana oli tietenkin myös Valittujen Palojen paksuinen ohjekirja ja toinen vihkonen, missä on pikaselostettu eri osien toiminnot.

Mitä ihmettä? Minä halusin ja tarvitsin vain sauvasekoittimen. Sellaisen, missä on yksi nappula mitä painetaan ja surrur se käy.

Keittiökaappitilaa on rajallinen määrä, laatikostot eivät lisäänny vuosittain. Haluasin pitää keittiön kaappien sisällön sellaisena, että siellä on vain ja ainostaan asioita joita tarvitaan. En usko, että rupean pilkkomaan sipulia tai vispaamaan majoneesia uuden sauvasekoittimen lisäosalla. Lisäosat ovat minulle turhakkeita.

En viisti avautua tästä asiasta miehelle. Oli kiva että hän otti hoitaakseen sauvasekoitimen hankinnan. Olisi epäreilua ryhtyä motkottamaan valinnasta. Mitäs en mennyt itse ostoksille. Täytyy nyt vain ”sopeutua” tilanteeseen.

Lopuksi elokuva-arvostelu. Kävimme katsomassa Tove-elokuvan. En nukahtanut, vaikka mies oli asiasta huolissaan, koska haukottelin jo matkalla elokuvateatteriin. Jälkeen päin hän sanoi välillä vilkuilleensa, olenko hereillä. Pelkäsi ehkä että alan kuorsata.

Odotukset olivat korkealla, elokuvaa oli kehuttu paljon. Nyt tulee kritiikkiä:

  • dialogia oli vähän, ja se vähä ei ollut kovin ”lennokasta”. Parhaimpia olivat todennäköisesti aidot Toven lainaukset. Tuntuu siltä, että nykyaikana visuaalisuus on niin niskan päällä että puheelle ei jää enää tilaa, ei keksitä mitä sanottaisiin tai sen miettimiseen ei jää paukkuja.
  • erityisesti harmitti Toven pitkäaikaisen puolison Tuulikki Pietilän osuus. Hän näyttäytyi sivurooleissa joissakin kohtauksissa, mutta jäi epäselväksi, miten heidän rakkautensa alkoi, mikä heidän suhteensa oli. Ainakin nähdyn elokuvan mukaan Tuulikin roolia Toven elämässä olisi voinut syventää. Oliko hän turvasatama, tukipilari, rauhallinen ja teki Toven elämästä seesteistä ja turvallista? Jos niin, niin sitä olisi voinut ilmentää, Tuulikki olisi voinut vaikka korjata sen rikkinäisen sähköjohdon, joka oli Toven asunnossa talvisodasta asti ja joka aiheutti muille Toven vieraille sähköiskuja. Harmitti myös Tuulikkia näyttelevän Joanna Haartin puolesta. Jos koko elokuvassa on sanottavana kaksi repliikkiä, voi olla vähän vaikea luoda hahmoon syvyyttä pelkillä tuijotuksilla. Yhtäkkiä elokuvan lopussa Tuulikki vain tulee kahden korvapuustin kanssa Toven luo, kysyy mitä taulu esittää ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. The End.
  • ehkä elokuvan ongelmat olisi voitu välttää dramaturgin käytöllä, yritin katsoa elokuvan tekijätiedoista, enkä löytänyt dramaturgia
  • elokuvassa homoseksuaalisuus tuodaan esiin normaalina ja peittelemättömänä asiana, sellaisena kuin se on nyt, mutta oliko näin aikaan mitä elokuva kuvaa, jäin miettimään
  • plussaa tulee ruotsin kielen käytöstä. Ei tuntunut huonolta, ja toi uskottavuutta. Aino Pöysti näytteli hienosti ja oli tovemainen.

Jännä omakohtainen anekdootti liittyy elokuvan ohjaajaan Zaida Bergrothiin. Olen opettanut hänelle matematiikkaa ja imuroinut hänen huoneensa.

90-luvun lama-aikana minulla oli muutaman vuoden ennen ensimmäistä copywriterin pestiä yhden naisen toimialapalvelu; Asioidenajotoimisto Stunt. Sen sloganin mukaisesti tein kaikkea paitsi väkivaltaa, ilkivaltaa ja huorin. Tässä ominaisuudessa minua työllistivät myös elokuvaohjaaja Pekka Lehto ja hänen vaimonsa, taidemaalari Marjatta Tapiola. Marjatta Tapiola on Zaidan äiti.

Kävin heidän upeassa Katajanokan residenssissään siivoamassa, antamassa Zaidalle ja hänen siskolleen tukiopetusta, ja työskentelin myös Pekka Lehdon elokuvayhtiön konttorissa. Silloin hänellä oli työn alla ankea elokuva nimeltä Kaivo, pääosissa Meri Larivaara. Elokuvan lopputeksteissä on mainittu myös minun nimeni, Minna Rautiainen (=tyttönimeni).

Lehto-Tapiolan koti Katajanokalla oli upea. Sisustettu italialaisilla designhuonekaluilla, valoisa, erikoinen, korkeat huoneet. Olohuoneessa oli iso lasivitriini, missä Marjatta kasvatti orkideoja. Tyylikästä ja taiteellista, elämäntapa hiven boheemi, etten sanoisi. Vähän sellainen kuin Toven elämä ja koti Ratakadulla – ilman italialaisia huonekaluja, tosin.

Normaali

158 miljoonan euron taulu

Kävin katsomassa dokumentin ekspressionisti Amadeo Modiglianianista. Mielenkiintoisia nämä taidedokumentit. Museokortilla saa 20% alennusta lipun hinnasta, ja tänä vuonna kortille on tullut harmillisen vähän käyttöä.

Näytöksessä oli kymmenkunta katsojaa isossa salissa. Olin varannut itselleni paikan takarivistä reunasta. Se oli kyllä huono paikka, koska muuten englanninkielisen dokumentin ranskan- ja italiankieliset osuudet oli käännetty, mutta en nähnyt tekstejä kunnolla. Pitäisi uusia silmälasit. Tai mennä silmäleikkaukseen.

En viitsinyt pimeässä lähteä etsimään itselleni uutta paikkaa lähempää valkokangasta, joten tyydyin näkemään sen mitä näin. No sitten tietenkin myös nukahdin osaksi aikaa dokumenttia, mutta suurimman osan aikaa olin hereillä sentään.

Taide on kyllä outo asia. Tämä Modiglianikin oli kuollut sairaana ja köyhänä, vain 35-vuotiaana, todennäköisesti tuberkuloosiin. Hänen puolisonsa, joka oli viimeisillään raskaana ja odotti heidän toista lastaan, hyppäsi viidennen kerroksen ikkunasta pari päivää Modiglianin kuoleman jälkeen. Surullista että taiteilijan boheemi, köyhä ja surkea elämä vain lisää hänen kiinnostavuuttaan ja taiteen arvostusta. Kärsimys nostaa hintaa.

Modiglioni sai silloin tällöin jonkun oman taulunsa myydyksi kymmenellä frangilla. Vuonna 2015 hänen taulunsa ”Punainen alaston” myytiin Christie’sin huutokaupassa New Yorkissa 158,2 miljoonan euron hintaan. Taulu meni Kiinaan.

Onhan se sekä väärin että järjetöntä! Se on kuitenkin vain taulu. 158 miljoonaa euroa ei voi olla oikein! Mitähän mahtaisi Modigliani itse tuumia? Luulen, että hän toivoisi ainakin osan rahoista käytettävän kaltaistensa köyhien taiteilijoiden auttamiseen.

Kerran katsoin televisiosta dokumentin Christie’sin huutokauppatalosta. Oli varsin mielenkiintoinen ja silmiäavaava. Aivan oma maailmansa ja todellisuutensa. Maailmassa on todellakin olemassa ihmisiä ja tahoja, jotka ovat valmiita maksamaan mitä vain taulusta tai jostakin, minkä ovat päättäneet haluta omakseen. Heille ei sanota ei.

Toisaalta, mikä minä olen kiviä heittämään? Itse istuin viime kesänä huutokaupassa melkein viisi tuntia ostaakseni rikkinäisen pöllöseinäkellon. Olin niin motivoitunut ostoon pitkän odottelun jälkeen, että olisin todennäköisesti maksanut siitä melkein mitä vain. Onneksi paikalla oli vain yksi toinen hullu, joka huusi kanssani kilpaa, ja sain kellon lopulta kolmella kympillä. Lähtöhinta oli kuusi euroa. Lisäksi ostin sata kukkopilliä. Ihminen voi menettää harkintakykynsä huutokaupassa. Siinä on jotain maagista. Ehkä 158 miljoonan euron taulun ostajalle on käynyt niin. Nyt hän istuu siellä jossakin kiinalaisessa palatsissaan ja katselee taulua, mistä on maksanut paljon. Miettiiköhän koskaan, mitä muuta sillä rahalla olisi voinut tehdä? Puhdasta vettä ihmisille? Tai jos olisi sijoittanut rahaa teknologian kehitykseen, joka pyrkii löytämään ratkaisuja ilmastonmuutoksen ongelmiin tai saasteisiin tai vihreän energian tuottamiseen? Vai ajatteleeko, että kyllä se oli sen arvoinen. Ainahan taulun voi myydä, ja seuraava ostaja maksaa siitä vielä enemmän.

Nyt muuten keksin, mihin pöllöseinäkellon laitan. Alkuperäinen ajatus oli laittaa se pöllöteemaiseen ns. vöyhätemppeliini pihalle, mutta en sitten raaskinut, kun menisi pilalle sateessa. Tai voisin sen laittaa sateensuojaan linnunpöntön sisään, mistä poistaisin etukannen. Mutta nyt tuli mieleen, että se voisi olla hieno pihasaunan löylyhuoneessa. Laitankin sen sinne.

Takaisin asiaan. Juuri vastikään oli uutinen siitä, kuinka Kenia ja Yhdysvallat neuvottelevat siitä, voisiko muovijätteen roudata USAsta Keniaan. Ei voisi. Kyllä tähän pitäisi olla olemassa joku kansainvälinen sääntö ja laki. Ei voi olla niin, että joistakin maista tehdään kaatopaikkoja. Että köyhien maiden ainoaksi keinoksi jää ottaa vastaan toisten tekemää roskaa.

Käyköhän tässä niin että jos Afrikan maiden rooli tulee olla kaatopaikka, Ukrainasta tulee synnytyslaitos, missä pitkäsääriset, vaaleat ukrainalaisnaiset sijaissynnyttävät rikkaiden länsimaisten lapset, ja meidän roolimme on tuottaa maailman hyväosaisille puhdasta vettä? Sitä kun täällä vielä on niin että riittää vaikka katujen pesemiseen. Imetäänkö suomalainen pohjavesi pulloihin ja laivataan muille? Meillä pitäisi olla ainakin lainsäädäntö valmiina, että pohjavesi on kansallista omaisuutta, että sitä ei voida meiltä vilungilla ja vääryydellä viakastella pois. Äkkiäkös sitä kaasuputken viereen vedetään toinen putki, jota pitkin vettä voisi myydä Keski-Euroopan markkinoille. Tai kävisikö peräti se sama kaasuputki veden kuljettamiseen?

Kaikkea sitä päähän pälkähtää ihan vain yhden taide-elokuvan katsomisen seurauksena. Ihan ahdistaa. Seuraavaksi menen katsomaan Toven. Pitää muistaa ostaa paikkalippu läheltä valkokangasta, että näkee tekstityksen, kun on ruotsinkielinen. Min svenska är inte så flytande. Metsäjätin katsottuani ryhdyin puunkaatoon, Modiglianin aiheutti maailmantuskaa, mitähän ajatuksia Tove tuottaa? Ehkä jotakin toiveikkaampaa, kuten tämä, joka on kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti:

– Voi! Minä haluan tanssia! huudahti Niiskuneiti ja taputti käpäliään.
– Ei meillä ole aikaa tanssia, kun maailmanloppu on tulossa, sanoi Niisku.
– Mutta jos me ylipäätään aiomme tanssia, niin se on tehtävä nyt, julisti Niiskuneiti. – Ole kiltti! Maailmanloppu tulee vasta kahden päivän kuluttua!

Normaali

Keski-iän syvänne

Tutkimusten mukaan ihminen on tyytymättömin 44-vuotiaana.

” Kysymys on keski-iästä sinänsä, brittiläisen Warwickin yliopiston tutkija Andrew Oswald totesi USA Today -lehdelle.

– Kyseessä on keski-iän matalasuhdanne, joka ei kehity yhtenä vuonna ja mene ohitse seuraavana.

Oswaldilla ei ole ilmiöön yksinkertaista selitystä.

– Paras arvaukseni on, että ihmiset viimein oppivat luopumaan mahdottomista unelmistaan. He saavat odotuksensa tasolle, joka on mahdollinen saavuttaa, hän arvioi.

Oswald painotti kuitenkin brittiläiselle Daily Mail -lehdelle, että keski-iän masennusta esiintyy kaikenlaisilla ihmisillä.

– Jotkut kärsivät siitä muita enemmän, mutta aineistomme mukaan sen keskimääräinen vaikutus on merkittävä. Se vaikuttaa miehiin ja naisiin, sinkkuihin ja naimisissa oleviin, rikkaisiin ja köyhiin, lapsettomiin ja niihin, joilla on lapsia.

Rohkaisevaa on, että seitsemänkymppisenä — jos vain on fyysisesti kunnossa — ihmiset ovat keskimäärin yhtä onnellisia ja mieleltään terveitä kuin parikymppisinä.”

Artikkeli on ollut Iltalehdessä 29.1.2008. Mutta eipä kai tuossa asiassa ole vuosien saatossa tapahtunut muutosta.

Paitsi että en muista olleeni masentunut juuri tuossa tutkitussa 44-vuoden iässä. Ehkä siinä kohtaa tapahtui vähän liian paljon, mm. isäni kuoli, ja heti seuraavana vuonna äiti, ja oma lapsikin oli vielä pieni, ei niihin tunnetiloihin mahtunut masennusta.

Sen sijaan olen huomannut nyt, 53-vuotiaana, keski-ikäisyyden kuopan. Rämmin montun pohjalla, ja tuntuu että vaikka kuinka kiipeän, rojahdan pienestä takaisin pohjalle.

Nyt poika on 17, vuoden päästä täysi-ikäinen. En pysty katsomaan hänen lapsuuden kuvia, pientä kiharapäistä aina nauravaista poikaa, ja hoikkaa, rypytöntä itseäni! Tuntuu että kaikki oli silloin, nyt ei mitään, edessä oma tylsä, harmaa, linkuttava vanhuus ikuisessa koronakaranteenissa paperinaamareissa. Tympeää.

Jotenkin en nyt saa otetta tästä elämäntilanteesta. En näe sen etuja ja hyviä puolia. Lisääntyvää vapautta, äitiä ei aina tarvita, minulla on mahdollisuus käyttää aikaa omiin mielenkiinnon kohteisiin.

Olen vähän niin kuin elämän punavihersokea; tiedostan hyvien asioiden olemassaolon, mutta en näe niitä, en koe niitä, vaikka käsikopelolla tiedän, että siinä ne ovat. Tuntuu että en elä, vain olen.

Ei kai auta kuin kädet ristissä odotella muudin muutosta. Kai se sieltä tulee automaattisesti ja itsekseen niin kuin tämä elämän tuskakin. Ainakin tutkimuksen mukaan tulee.

Täytyy yrittää olla itselle hyvä. Tehdä niitä asioita, jotka tuovat hyvän olon ja virkeyden, muistaa napsia vitamiinejä, ulkoilla, liikkua ja nukkua riittävästi, harrastaa taidetta, osata rauhoittua.

Minusta meidät keski-ikäiset pitäisi marssittaa kaikki kriisiterapiaan neuvolaan. Eikä pahaa tekisi läheisillekään. Hehän meidän huonosta tuulesta eniten kärsivät. Vai auttaisiko ilokaasu? Jos siellä neuvolan kriisiterapiassa syvähengitettäisiin ilokaasua?

Jos sattumalta vilkaisee peiliin ohikulkiessaan, siellä on joku tuima muija, en tunne, en ainakaan tunnusta. Toisaalta ihan sama sikäli, kun ei sieltä paperimaskin takaa näe minkälaisella rutulla naamavärkki on. Mutta rumat rypyt tulee kyllä mököttäjälle.

No niin, Minna, sinunhan piti olla ilosofi, väkersit kipsityökurssilla hymytätipatsaita. Eihän se nyt käy laatuun tuommoinen pahanilmanlintuna liihoittelu! ”Mene pois, paha mörkö, sinua ei ole!” sanoi Mikko Mallikas pelottavalle kummitukselle lasten piirretyssä. Joku samanmoinen mantra pitää keksiä karkoittamaan keski-iän alakuloa. ”Mene pois, mäntti olo, sinua ei ole!”

Normaali

Hyvästä jätkästä hyväksi naiseksi

Tämä on nyt tietenkin tässä vaiheessa jo vanha kohu – pääministerin paljas rintalasta naistenlehden artikkelissa – mutta tekee mieli sanoa oma sana.

Siihen aikaan, kun oma ura mainosalalla oli parhaimmillaan eli 90-luvulla, ja valtaosa asiakkaista ja työkavereista oli miehiä, muistan noudattaneeni omassa pukeutumisessani rouheaa tyyliä eli pyrin välttämään naiseuttani korostavaa pukeutumista että kollegoiden huomio pysyisi itse asiassa. Parasta mitä silloin naiselle saatettiin sanoa oli, että hän on hyvä jätkä.

Muistan erään miespuolisen kollegan, jolla oli vaikeuksia pitää katsettaan kasvoissa, hän puhui aina naisten rinnoille, tuijotti niitä puhuessaan. Keskustelimme tästä joskus toisten samassa toimistossa työskentelevien naisten kanssa. Mies teki saman kaikille. Todennäköisesti ele oli täysin tiedostamaton. Kerran suunnittelimme että laitamme avarakaulaiset mekot pikkujouluihin ja kirjoitamme kaikki kuulakärkikynällä rintoihin, juuri mekon kauluksen yläpuolelle, että ”katso silmiin, kiitos”.

Tai eräs Fazerin tuotepäällikkö, joka sanoi palaverissa nuorelle naiskollegalleen, joka yritti tuoda julki oman näkemyksensä, että ”ole sinä vain hiljaa ja nättinä siinä” . Miksi en älähtänyt? Miksi en puolustanut sitä naista? Miksi istuin vain nolona hiljaa neuvottelupöydän ääressä onnellisena siitä että minun mielipiteitäni kuunneltiin?

Minusta kehitys on mennyt tässä asiassa hyvään suuntaan. Naiset saavat näyttää naisilta. Ääniä ei tarvitse madaltaa ja piiloutua miesvaatteisiin ollakseen uskottava. Nainen voi olla nuori ja kaunis ja silti uskottava ja asiansa osaava. Naista kuunnellaan. Ja nyt myös toiset naiset tukevat.

Muistissa on takavuosien annelijäätteenmäet, marikiviniemet, juttaurpiaiset ja annesiimekset. Pätevät naiset jotka on tönäisty pois jollakin vipuverukkeella. On harmittanut heidän puolestaan. Enkä halua enää seisoa hiljaa takavasemmalla ja antaa tapahtua. Siksi halusin osallistua myös #imwithsanna tempaukseen Instagrammissa. Haluan antaan tukeni, seisoa rinnalla, puolustaa oikeutta olla nuori, pätevä nainen ja näyttää sellaiselta.

Tietenkään ei voi olla niin, että sukupuoli voisi olla myöskään syy ja oikeutus pysyä virassa, olla erottamaton, jos syytä viralta pois panemiseen ilmenisi. Mutta uskon että kollektiivinen tuki, minkä #imwithsanna kampanja on osoittanut, nostaa vihapuheeseen taipuvaisen kansanosan kynnystä kampanjoida pilkalla.

Olen niin ylpeä kaikista suomalaisista naisoletetuista kansanedustajista, muusikoista, taiteilijoista, liike-elämässä työskentelevistä, lääkäreistä ja sairaanhoitajista, opettajista ja päiväkodissa työskentelevistä. Kaikkien alojen ammattilaisista. Mielestäni #imwithsanna voidaan laajentaa käsittämään kaikkia päteviä naisia kaikilla aloilla ja kaiken ikäisinä. Haluan olla mukana. Haluan olla tukena, vaikka se tarkoittaisi vain yhtä ääntä vaaleissa tai kuvaa instassa. Hyvin te vedätte! Onneksi enää ei tarvitse olla hyvä jätkä, saa olla hyvä nainen!

Normaali

Sähkölaitoksen metsurienkeli

Puunkaato järjestyi yllättävällä tavalla.

Keittiön ja makuuhuoneen ikkunoista näkyy pelto ja sen takana kapea joki. Tontin raja kulkee pellon reunassa, vain muutamia metrejä talon seinästä.

Nautin avarasta peltomaisemasta. Se on rauhoittava ja kaunis, ja maisema muuttuu vuodenaikojen mukaan. Lainehtiva viljapelto on kaunein, mutta oma kauneutensa on säännöllisille vaoille äestetty pelto, jota peittää harmaa kuura ja joelta nouseva usva – niin kuin tänä aamuna.

Pari päivää sitten heräsin siihen että pellonreunassa kulki miehiä heijastinliiveissä ja turvakypärissä. Mittailivat ja tutkivat jotakin. Säntäsin ojan reunalle kyselemään, mistä on kysymys.

Suurin tulevaisuudenpelkoni on ollut, että paikallinen maajussi laittaa hanskat naulaan ja pellosta tehdään golf-kenttä. Ei minulla mitää golfia vastaan sinänsä mitään ole, mutta nimby! Not to my neighbour! En haluaisi katsella ruutuhousuissa puttaavia ja kärryjä työnteleviä ihmisiä. Haluan katsella autiota peltoa, missä silloin tällöin kulkee peura tai traktori.

Huoleni oli turha. Ei tule golf-kenttää. Olivat Carunan miehiä. Niiden sensorit olivat ilmaisseet että maahan vedetty sähköjohto oli siinä kohtaa peltoa liian ylhäällä. Johto pitäisi kaivaa syvemmälle. Menin tyytyväisenä takaisin juomaan aamukahviani.

Sitten tajusin. Sähköyhtiön miehillä on varmasti mukanaan moottorisaha. Hehän pätkivät puita alas sähkölinjojen läheisyydestä. Kun miehet tulivat takaisin lounastauoltaan, ryntäsin tiedustelemaan onnistuisiko puun kaato. Moottorisaha ei ollut mukana, mutta yksi miehistä lupasi ottaa sen mukaan ja hoitaa homman seuraavana aamuna.

Heräsin uuteen päivään koputukseen ulko-ovella. Menin tukka pystyssä yöpaitulissa avaamaan, siellähän se moottorisahamies oli. He olivat saaneet sähköjohtohomman hoidettua, mutta mies tuli vasiten hoitamaan puunkaadon. Oikea metsurienkeli!

Eipä aikaakaan kun pihlaja oli pätkinä maassa. Kylläpä tammi näyttääkin nyt ylhäisessä yksinäisyydessään komealta ja isolta. Taputin sen kylkeä ja kehoitin kasvamaan oikein upeaksi puuksi. Nyt on tilaa levitellä oksia. Mies ja poika aina naureskelevat tavalleni puhua kaikille: puille, taloille ja autoille. Mutta kyllä ne ymmärtävät.

Katselin muuttunutta pihamaisemaa – jännä miten paljon se muuttuikaan pelkästään yhden puun poissaolosta. Pikkulintu tuli kierrokselle ja istahti terassin kaiteelle. Tuli ikään kuin sanomaan että missä lintulauta viipyy? Se roikkui keväällä siinä juuri kaadetussa pihlajassa. Yöpakkaset ovat tulleet, pikkulinnulla oli nälkä.

Kävin hakemassa lintulaudan vajasta ja laitoin sen nyt tammen oksalle. Täytin auringonkukan siemenillä. Ole hyvä, pikku lintu.

ps. Loka-auto ei ole vielä käynyt. Mihinkähän se on jäänyt? Pitää laittaa tänään viestiä. Illalla tulevat vieraat. Kyllä niiden pitää päästä vessaan.

Normaali

Metsäjätin innoittamaa puunkaatoa

Käytiin elokuvissa. Aika harvoin tulee käytyä, koska yleensä aina nukahdan. Ensimmäisillä treffeillä miehen kanssa vuonna 1990 menimme hänen ehdotuksestaan katsomaan uusinta Woody Allenia Amerikkalaisia Pariisissa, ja minä nukahdin.

Tällä kertaa katsoimme Metsäjätin – ja yllätys, yllätys – pysyin hereillä koko elokuvan! Olipa hyvä elokuva, ja ajankohtainen. Koskettava, inhimillinen, uskottava ja Jussi Vatanen on Suomen paras näyttelijä – tai ainakin ihanin! Ennen olin sitä mieltä että Hannu-Pekka Björkman on Suomen paras näyttelijä, mutta nyt vaihdan Hannu-Pekan Vataseen.

Elokuvalla oli yllättäviä seurannaisvaikutuksia. Heti palattuamme takaisin talolle minä ryhdyin puunkaatoon, mies ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa. Värväsin pojan mukaan omaan urakkaani, mutta hän hyytyi menoon siinä vaiheessa, kun sähkömoottorisaha teki tenän.

Se onkin ihan romu vekotin. Ensinnäkin hiiret – pahimmat viholliseni – ovat syöneet kokonaan teräketjuöljysäiliön korkin niin että jos sahaa vähänkin kallistaa, öljy valuu pois. Ketju on tylsä ja se ei pysy paikoillaan, irtoaa vähän väliä.

Saha on kyllä sekin 90-luvulta että enpä tiedä, pitäisikö ostaa uusi? Toisaalta ajattelen, että ehkä on parempi, jos en osta, ja siten välttyisin ryhtymästä epätoivoisiin, jopa vaarallisiin, puunkaatopuuhiin. Minussa on ihan liikaa tee-se-itse-naisen vikaa. Yleensä seuraukset ovat kyseenalaisia. Niin nytkin.

Kun saha lopetti toiminnan, kävin hakemassa kirveen. Hakkasin sillä puun kylkeä minkä jaksoin, mutta vanha pihlaja on kyllä sitkeää sorttia. Sain irti pieniä säpäleitä.

Tietenkin olin kerrannut Youtubesta puunkaadon periaatteet. Ensin puuhun tehdään lovi sille puolelle, mille puun toivotaan kaatuvan. Sen jälkeen sahataan varsinainen kaatosahaus toiselta puolelta kohti lovea. Ja humpsis, puu kaatuu. Tosi näppärästi videolla. Tosielämässä toisin.

Voimat loppuivat, luovutin. Nyt pihalla nököttää pihlaja, jonka runkoa on nakerrettu. Ihan kuin majava olisi käynyt syömässä kyljestä palan. Ei ole nätti.

Jos tässä nyt on jollekin herännyt kysymys, miksi ylipäätään haluan puun kaataa, niin sille on ihan järkisyyt. Pihlajan vieressä kasvaa upea tammi. Se tarvitsee lisää kasvutilaa. Ja toiselta puolelta lähtee joulun aikaan pari pientä kuusta joulukuuseksi.

Nyt tässä pähkäilen, miten saan puunkaadon hoidetuksi loppuun? Odottelenko kylään jotakin ”sahanomistajaa”? Tarkemmin ajateltuani tuttavapiirini ei taida sellaisia kuulua. Enempi ovat toimistotyöntekijöitä ja erilaisia viisastelijoita, handyman-tyylisiä ihmisiä ei tuttavapiirini kuulu – erittäin valitettavaa.

Toinen vaihtoehto on värvätä tehtävään joku sattumalta paikalle saapuva, kuten lokakaivontyhjentäjä. Sellaista odotan saapuvaksi lähiaikoina. Piti tulla jo toissapäivänä, tai sitten viimeistään eilen, ei ole vielä tullut. Jospa loka-autonkuljettaja sivubisneksenä kaataisi puita?

Sinänsä lokakaivo on oma murheenkryyninsä. Täällä oli vanha, toimiva, mutta ei uusia kriteerejä täyttävä jätevesisysteemi. Jätevesi meni betonirumpukaivoon, mistä jäteauto kävi sen kerran vuodessa tyhjentämässä. Likavedet lorottivat kaivosta ojaan. Lähin vesistö on neljänsadan metrin päässä sijaitseva joki. Välissä on pelto.

Kun taloon rakennettiin kylpyhuone, piti jätevesijärjestelmä uusia jätevesilakia vastaavaksi. Pahaksi onneksi pihanurmen alta paljastui kallio, niin että siihen ei saatu mahtumaan ajateltua viiden kuution säiliötä. Jätejärjestelmiä asentava firma laittoi sitten pienemmän, kolme kuution säiliön. Se on aivan liian pieni. Kakkakustannukset ovat jo nyt kolminkertaistuneet. Tämä on kolmas kerta tänä vuonna, kun säiliö tyhjennettään, emmekä edes asu talossa säännöllisesti. Jos asuisimme, se pitäisi ehkä tyhjentää joka toinen kuukausi. Silloin kakkakustannukset kuusinkertaistuisivat.

Itse kakkavesi ei maksa paljon, jäteauton tulo paikalle maksaa. On myös kiusallista, että säiliön täyttymishälytin alkaa hälyttää myöhään, kun olemme jo menneet nukkumaan. Niin nytkin, piipaus alkoi maanantain vastaisena yönä juuri kun olin nukahtanut.

Ekologiselta kannalta uusi jätevesijärjestelmä on tuonut takapakkia siinä mielessä, että olen kannustanut perheen miesväkeä virtsaamaan pihalle, ja itsekin kyykistyn milloin minnekin ihan vain saituuttani ehkäistäkseni tankin täyttymistä. No nyt siihen on sekin syy, että on jo neljäs päivä menossa, kun tankki ilmoitti täyttyneenä, eikä loka-auto ole vielä tullut. En tahdo että säiliö poksahtaa, ja sisälmys leviää pihalle.

Kaiken lisäksi olen kutsunut veljentytöt kylään lauantaiksi. Pidän heille LogLady-Partyt. En ole ihan varma, mitä se tarkoittaa, mutta käyskentelemme halot sylissä humalassa kaiketi. Muistattehan sen Twin Peaks hahmon, joka kulki halko sylissä.

Olisi sangen kiusallista perua juhlat, siksi että kakkasäiliö on täysi. Tai kehottaa vieraita käymään isolla asialla huoltoasemalla ennen saapumista.

Ainakaan kukaan ei voisi epäillä juhlien peruuntumisen syyn olevan tekosyy. Näin absurdia syytä ei voisi kukaan keksiä.

Ei auta kun odottaa. Ehkä loka-auto saapuu tänään, ja voimme jälleen kakkia peloitta.

Jo nyt mietin, toistuuko tämä jälleen jouluna? Pitäisikö varulta tilata tyhjennys ennen joulua, ettei tule mitään ongelmaa. En haluaisi pilata joulutunnelmaa samoilla lokakaivomurheilla.

Ja kehtaisiko loka-auton kuljettajalta kysyä puunkaatoapua? Jos hän seuraavalla kerralla ottaisi mukaan moottorisahan ja kaataisi samalla puun, mahtaisiko se olla mahdollista? Onneksi keski-ikäiseltä suomeapuhuvalta kaupunkilaisnaiselta voi odottaa mitä tahansa, kummajainen olen kuitenkin täällä ruotsinkielisellä Suomen maaseudulla.

Vielä kummallisempi olen, jos joku sattuu paikalle lauantai-iltana. Mitä jos loka-auto ei tule ennen lauantaita, säiliö räjähtää pihalle, kakkavesi roiskuu ympäriinsä, paikalle pitää kutsua palokunta ja täällä häärii joukko kuohuviinihumalaisia naisia pukeutuneina pantterikuvioisiin kotitakkeihin halot kainaloissa?

Mies ja poika — jopa kissa – pakenevat kaupunkiin jo huomenna. En voi moittia.

Normaali

Pikkumatkoja

Viime aikoina olen törmännyt mielenkiintoisiin matkailumainoksiin. En tiedä, onko tämä uutta koronan myötä tullutta, vai ovatko matkanjärjestäjät järjestäneet vastaavia aikaisemminkin, mutta niihin ei ole vain tullut kiinnittäneeksi huomiota.

Eli pienet, lyhyet kotimaanreissut eri teemoilla. Itse kiinnostuin Hämeenlinnan Aulangolle suuntautuvasta liikuntapainotteisesta viikonloppumatkasta, missä ohjelmassa oli pilatesta ja tanssia, saunomista ja kylpylää, ulkoilua Aulangon upeissa maisemissa ja tietenkin kolmen ruokalajin illallinen muun muassa.

Kävin syksyllä ensi kertaa Aulangolla ja ihastuin paikkaan ja maisemiin. Käytiin myös tutkimassa hotellihuoneita sillä silmällä, jos joskus menisi. Siellä on vanhalla funkispuolella aivan upea kulmahuoneisto parvekkeella. Sisustettu funkistyyliin. Muistaakseni huone numero 701.

Pidän persoonallisista hotelleista. Harmi että niin moni hotelli on menettänyt alkuperäisen luonteensa, ja niistä on tullut liian samanlaisia. Onneksi suuntaus on tässäkin muuttunut. Ihan vastikään oli juttua – olisiko se ollut Hesarin kaupunkiliitteessä? – hotellien persoonallisesti sisustetuista huoneista. Uskon sen olevan tulevaisuutta.

25.vuotishääpäivämatkalla muutama vuosi sitten… herttileiri sehän oli viime vuonna! Kylläpä on aikavääristymä, varmaan johtuu koronasta sekin, tuntuu että siitä olisi jo vuosia! Vaikka oli keväällä 2019.m No joka tapauksessa silloin matkustimme Pariisiin, missä olimme aikoinaan myös häämatkalla. Yövyimme l`Hotel nimisessä hotellissa. Olipa persoonallinen ja hieno! Mieleen jäi erityisesti ala-aulan pantteritäpläinen kokolattiamatto. Jokainen huone oli erilainen. Meillä oli Josephine Bakerin huone, ja se oli sisustettu peilihuonekaluin. Kaikki huonekalut, sänky, kampauspöytä, kaikki oli tehty peilistä. Koko hotelli oli erikoisen mallinen – pyöreä – kaikki huoneet sijaitsivat pyöreän rappukäytävän reunoilla.

Takaisin kotimaahan.

Mukavalta kuullosti myös yhden yön reissu Haikon kartanoon joulukuun alussa. Ohjelmassa Teemu Keskisarjan esitelmä. Historia kiinnostaa, ja olisi kiva päästä kuulemaan historioitsija Teemu Keskisarjaa livenä. Lisäksi ohjelmassa oli joululaulukonsertti solistina baritoni Hannu Lehtonen pianisti Seppo Hovin säestämänä. Ja sielläkin kolmen ruokalajin illallinen. Sehän voisi olla oikein mukava pieni ohjelmallinen pikkujoulu ystävien kera!

Hyvin voisin kuvitella matkustavani tämän kaltaisille minimatkoille. Jostain syystä minun ulkomaan matkailuintoni ehti nyykähtää jo ennen epidemiaa. Varsinkin lentomatkustaminen ei innosta. Epämiellyttävää. Tiedän, että on sellaisiakin jotka rakastavat lentämistä. Lehdessä oli kerran juttu miehestä, joka saattoi lähteä vaikka edestakaisin Hongkongiin. Hän piti niin paljon lentämisen tunnelmasta. Ei ole minun kakkupalani.

Ehkä se on se pakkoistuminen paikoillaan monta tuntia mikä ahdistaa. Ja lentokenttien hälinä, koneessa paljon vieraita ihmisiä liian lähellä, niiden läsnäoloon – kovaääniseen puheeseen, kuorsaukseen, lasten itkuun sopeutuminen. Ylähyllyt turvoksissa lentolaukkuja, koska kukaan ei enää laita laukkuja ruumaan, kun se maksaa. Ruuan syöminen kyynärtaipeet kiinni kyljessä, koska tilaa on liian vähän. Ilmanpaineesta lukkiutuvat korvat. Turvatarkastukset. Jonot. Ja pitkät väsyneet matkat lentoasemilta pois hotelleihin. Paluulento lähtee aamuyöstä. Joo; ei.

Mutta hotelleista pidän. Hetken piipahdus pois omasta miljööstä, hyvää ohjelmaa, rentoutumista ja ravintolaruokaa – se kuulostaa juuri sopivalta paketilta minulle!

Toivottavasti nämä ohjelmalliset kotimaan minimatkat ovat tulleet jäädäkseen. Ja toivottavasti saan itseni liikkeelle lähtemään jollekin sellaiselle.

Pienimuotoinen harmitus on tänä vuonna ollut niin monen menon peruuntuminen koronana myötä. On ollut vähän rasittavaa anoa rahoja takaisin. Mikään mihin olin ostanut lipun tänä vuonna, ei toteutunut. Ohi meni mm. Tuure Kilpeläisen keikka (tosin siirretty ensi kevääseen), Jaakko Saariluoman stand-up -show, Iskelmäfestivaalit Porissa, Nevan risteily heinäkuussa, Paul Oxleys Unitin keikka. Cow-baletti (tosin siihen olisi saanut uuden lipun, mutta en vielä halunnut mennä koronapelon takia). Nämä kaikki jäivät kokematta. Kynnys ostaa lippuja on noussut.

Liput on olemassa enää ensi kesän Sastamalan gregoriaanisen musiikin konsertteihin. Sinne olen jo varannut majoituksenkin. Ehkä se toteutuu. Ennen sitä minimatkoille lähelle.

Normaali

Enemmän persiljaa, vähemmän nettiä

Kauppareissulla mukaan tarttui uusin Eeva. Siinä oli juttu Manuela Boscosta. Hän kertoi olleensa aiemmin somessa jopa neljä tuntia päivässä, ja nyt opetellut uuden elämäntavan, missä hänellä on viikossa kahtena päivänä puoli tuntia someaikaa. Uusi aikataulu on tuonut elämään rauhaa ja levollisuutta, lisännyt luovuutta.

Minäkin tahdon lisää rauhaa ja levollisuutta ja luovuutta!

Täytynee tehdä joku samanlainen elämäntapamuutos. Huomaan räplääväni kännykkää ihan liian usein. Katson uutisotsikoita useita kertoja päivässä. Huomaan että aina kun on luppohetki, katson uutisotsikot Yleltä, HS:stä, Iltasanomista ja Iltalehdestä. Useita kertoja saman päivän aikana.

Lisäksi tsekkaan sähköpostit, kurkkaan olisiko tori.fi ssä jotakin mielenkiintoista, ovatko vaatteeni käyneet kaupaksi vähänkäytetty.fi -sivustolla, minne vaatekaappini siivosin. Googlailen ohjeita, käyn verkkokaupoissa, sitä sun tätä sälää. Miksi? Olisikohan mielelle parempi, jos en täyttäisi luppohetkeä somesälällä vaan antaisi ajatuksen kulkea, katsoisin maisemaa, ihmettelisin luontoa, vaikka vain puuta ikkunan takana? Tai ei mitään. Antaisin luppohetken itselleni, ansaitsisin luppohetken.

Tiedän kyllä että Boscon kaksi kertaa puoli tuntia viikossa ei tule minulta onnistumaan, mutta jos nyt sitten olisin vain kaksi kertaa päivässä. Koska pakkohan sitä on heti aamulla katsoa Trumpin yölliset twiitit!

Tänään jollakin päivittäisestä somekäynnistäni otin selvää persiljan hyvää tuovista ominaisuuksista. Olen nimittäin innostunut persiljasta, mikä tuntuu itsestänikin hieman oudolta. Laitan tuoretta persiljaa juustoleivän päälle, oikein reilusti. Ai että on hyvää! Miten se onkin niin hyvää?

Tuli mieleen, että olisiko tämä oire jonkin ainesosan puutoksesta, mitä persiljassa on. Googlasin asiaa, ja kuulkaahaan: persilja on ihan hirveän terveellistä! Persilja mm.

  • alentaa verenpainetta
  • sisältää paljon rautaa, c:tä ja beetakaroteenia
  • poistaa nestettä kehosta
  • kansalääkinnässä käytetty kuukautisvaivoihin ja reumaan
  • K-vitamiinia, joka vahvistaa luustoa
  • auttaa säätämään verensokerin tasoja ja lievittää tulehdustiloja elimistössä
  • estää anemiaa.
  • ehkäisee ja lievittää virtsatieinfektioita.
  • on mahtava apu ruuansulatukseen.
  • pitää munuaiset terveinä.
  • ehkäisee pahanhajuista hengitystä.
  • auttaa niveltulehduksen hoidossa.
  • puhdistaa verta.
  • on luonnollinen diureetti.
  • vähentää ilmavaivoja.

Ei paha! Melkein ihmeaine. Lisäksi löysin ohjeet kasvoveden valmistamiseen persiljasta. Persilja tekee hyvää ihollekin.

Persilja sisältää voimakkaita antioksidantteja, jotka suojaavat soluja ikääntymiseltä. Samalla se pitää ihon terveenä, sillä se pitää sisällään antibakteerisia ja tulehdusta torjuvia ominaisuuksia. Siitä on suuri apu ihmisille, jotka kärsivät aknesta, finneistä tai muista saman tyyppisistä iho-ongelmista.”

Ja tämä persiljainfo ei ollut napattu mistään salaliittoteoriasivustolta vaan askelterveyteen -sivuilta.

Joten lisää persiljaa leivälle! Ja vähemmän kännykän räpläämistä. Toisaalta, enhän olisi löytänyt tätä persiljainfoakaan sitä.

Normaali

Hiljan päivä

Hyvää Hiljan päivää! Tätä vietetään kuulemma hiljaisuuden päivänä. Hieno idea! Ja tarpeellinen. Hyvä, että hiljaisuuteen kiinnitetään huomiota. Se ja pimeys ovat vähenemässä olevia luonnonvaroja. Vaikka varsinkaan pimeys ei tunnu Suomen kaamoksessa kovinkaan suojeltavalta asialta. Mutta totuus on että valosaaste ulottuu miltei kaikkialle, ja täysin pimeitä paikkoja on maapallolla vähän.

Hiljaisuus on myös meille suomalaisille niin tuttu asia, että emme ehkä osaa arvostaa sitä. Täällä jopa keskellä kaupunkia voi asua suhteellisen hiljaisessa ympäristössä. Toisaalta maaseudullakin on ääniä ja meteliä. Juuri tänään lensi kaksi helikopteria peräkkäin talon yli niin matalalta, että pelkäsin heidän osuvan kattoon, ja meteli oli aivan hirvittävä. En tiedä, millä asialla mahtoivat olla? Etsimässä jotakin? Vai joku harjoitus?

Voisihan sitä jonkinlaisen haittaveron lätkäistä melusaasteelle, ainakin turhalle sellaiselle, kuten moottoripyörien tekopärinä.

Taas tulee mieleen tämä ikuisuusärsytysasia eli ravintoloiden, kuntosalien ja kauppojen taustamusiikki. Milloin siellä hoksataan, että kaikki eivät suinkaan nauti taustamusiikista? Se voi häiritä ja suorastaan pilata koko tunnelman.

Kävin kampaajalla energiahoidossa. Se on erikoishoito, missä ensin päätä, päänahkaa ja hartioita hierotaan ja lopuksi hiukset leikataan luonnollisesti niiden omaa kasvutapaa kunnioittaen. Ohennussaksia ei käytetä lainkaan. Työskentelypiste eristetään sermeillä omaksi rauhalliseksi nurkkaukseksi. Hoito kestää puolitoista tuntia, ja on rauhoittava ja ihana kokemus. Sen jälkeen hiukset kasvavat ”paremmin”. Seuraavaa leikkauskertaa voi hyvin venyttää, hiukset säilyttävät muotonsa.

Kampaaja oli yrittänyt laittaa taustamusiikiksi rentouttavaa spa-musiikkia, mutta ilmeisesti painanut väärää nappulaa. Tekopirteä hey, hey lollipop kaikui korvissa. Vei täysin tunnelman ja rentoutumisen. Lopulta sanoin, että voisiko tuon sammuttaa kokonaan. Se onneksi onnistui. Ravintolassa yleensä ei. Jos ruokaravintolassa pyytää musiikkia hiljaisemmalle tai kokonaan pois, yleensä saa vastaukseksi että tämä musiikki kuuluu meidän kokonaiselämyskonseptiimme, eikä sitä ole lupa säätää. Milloinkahan joku ravintola keksii, että tasainen asiakkaiden oma puheensorina on parasta taustamusiikkia?

Ajelin tänään tänne kakkoskotiin, koska alkoi minun kissavahtivuoroni. Kissa ei pitkän koronakevään ja kesän jälkeen oikein enää sopeudu kaupunkiolosuhteisiin. Parveke ei hänelle riittänyt ulkoiluun. Aamuyöt kuluivat levottomana mouruten. Olemme nyt eläneet pari viikkoa kissan erottamina vuoron perään kissan kanssa kakkoskodissa sen mukaan miten työt ovat sallineet.

Tänään alkoi minun kissavuoroni. Ajoin aamulla Helsingistä Inkooseen ja kuuntelin tapani mukaan Yleä. Kirkkonummen kohdalla mietin että pitääkö tuo sammuttaa? Kestänkö vielä vai meneekö hermot täysin. Yleisradio on nähtävästi laajentanut sunnuntaista Kansanradio-ohjelmaa sisällyttäen sen kaikkiin muihinkin ohjelmaformaatteihin. Liian usein toimittajat vain istuvat studiossa odottamassa kuuntelijoiden puheluita ja whatsup-viestejä.

Eräs soittaja soitti kertoakseen että Kehä kolmosella oli valkoisesta pakettiautosta tippunut sivuovi, ja he olivat sen siirtäneet ojanpientareelle. Toinen soittaja – ilmeisen vanhalta kuullostava mies – soitti vain kokeillakseen, oliko saanut toimittajan kertoman puhelinnumeron oikein ylös. Kyllä oli. Kolmas soittaja, hänkin vanhempi mieshenkilö Tikkurilasta, kertoi olevansa omaishoitaja ja että kotihoito ei toimi ollenkaan ja Kati Nurkka (on ole varma muistanko nimen oikein, ilmeisesti kotihoidosta vastaava henkilö siellä päin) on heinänsyöjä ja mitään osaamaton ja joutaisi lähteä tien päälle. Pari rouvashenkilöä soitti kertoakseen mielipiteensä ravintoloiden aukiolorajoituksiin. Toinen sanoi olleensa nuori sota-aikana ja silloin kaikkien piti olla hiljaa ja nukkumassa kello kymmenen illalla. Että ei hän ymmärrä ollenkaan tällaista marinaa mokomasta. Toinen rouva ehdotti että yökerhot voisivat muuttaa konseptiaan siten että aloittaisivat jo aamusta.

Sillä lailla. Kuulkaahan; minä en ole kiinnostunut kuulemaan kaikkien mielipidettä kaikesta. Haluaisin kuulla radioista toimitettua ohjelmaa, missä toimittajat haastattelevat asiantuntijoita ja keskustelevat ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä.

Toivon radioitoimittajien olevan toimittajia eikä vain juontajia, jotka vastaavat puhelimeen ja lukevat viestejä. Se on helppo ja halpa ratkaisu, ei tarvitse vaivaantua tekemään mitään, antaa vain ihmisten horista omiaan. Ilmeisesti nykyisin voi olla toimittaja toimittamatta mitään.

Aamuohjelmassa oli kaksi juontajaa/toimittajaa, mies- ja naisääni. Sen puoli tuntia, mitä ohjelmaa kuuntelin, nainen sanoi kaksi sanaa: ”mielenkiintoista” kun tuli puhelu tippuneesta pakettiauton ovesta ja ”moikka”, kun kello tuli kymmenen ja uutiset alkoivat. Thank god ne alkoivat ja se ohjelmakidutus loppui. Pyydän nöyrästi: vähentäkää – mieluummin poistakaa – kuuntelijoiden soitot ja viestit ohjelmiin. Palatkaa takaisin korkeatasoiseksi radiokanavaksi! Muuten soitan huomenaamulla sinne aamuohjelmaan itse ja sanon tämän!

Normaali

Tytöttelystä

Somessa levitettiin kuvaa, missä hallituksen naisministerit oli muokattu näyttämään pikkutytöiltä. Ehkä kuvan alkuperäisen lähettäjän tarkoitus oli nolata ja loukata, luoda kuvaa ministereistä epäpätevinä.

Pilkka ei ihan täysin osunut: kuva sai paljon sympatiaa osakseen. Se loi uskoa siihen, että jokaisesta pikkutytöstä voi tulla Suomessa mitä vain: presidentti tai ministeri. Laitoin kuvalle peukutuksen ja sydämen, terveisin tyttö 53v.

Ehkä tytöttelyyn pitäisikin suhtautua juuri päin vastoin? Ei yrittää karsia sitä. Ehkä tytöttelyn kitkeminen on yhtä vaikeaa kuin lupiinien poistaminen kotipihan ojista?

Mutta jospa kääntäisimmekin sen toisin päin? Jokainen nainen on tyttö. Riippumatta siitä, minkä ikäisiä olemme, meidän sisällämme on se pieni tyttö, ja juuri sitä pientä tyttöä meissä pitää vaalia ja rakastaa. Se pieni tyttö suhtautuu maailmaan valoisasti ja uteliaasti, uskoo toisen ihmisen hyvyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Se pieni tyttö kuvittelee olevansa sekä Peppi Pitkätossu että prinsessa. Se pieni tyttö tietää että voi olla mitä vain ja kaikkea. Sitä pientä tyttöä ei estä mitään. Se pieni tyttö uskoo itseensä. Se pieni tyttö olet sinä ja minä.

Normaali

Aamu alkaa twitterillä

Enpä olisi voinut uskoa, että joskus aloitan päiväni lukemalla Twitteriä. Se ei ole ollut suosikkisomemediani. Suoraan sanottuna, en edes ole oikein täysin ymmärtänyt koko twiittausintoa. Käsittääkseni innoikkaimmat twiittaajat laittavat uusia sirkutuksia useita kertoja päivässä. Miten kenelläkään voi olla mitään järkevää, kiinnostavaa tai yleisesti ottaen innostavaa asiaa tai näkökulmaa niin usein? Tai että joku olisi niin kiinnostava ihminen, että haluaisin koko ajan olla tietoinen hänen ajatuksenjuoksustaan? Ehkäpä se on kätevä jonkin erikoisalan sisäiseen vuorovaikutukseen. Jos vaikka tutkijat laittavat sinne kiinnostavia tutkimustuloksiaan, toiset tutkijat toisella puolen maapalloa voivat lukea niistä ja osallistua keskusteluun. Ehkä sellaiseen sopiva.

Mutta nyt avaan twitterin heti kun herään ja tarkastan, onko Donald Trump twiitannut yöllä. Vieläkö henkisi pihisee, mikä on meininki rapakon takana? Onko koronaoireet pahentuneet vai hellittäneet? Mielenkiintoista!

Kuka olisi uskonut, minkälainen vuosi tästä tulee! Ja mitä vielä ehtiikään tapahtua. Jopa sisällissodan mahdollisuutta Amerikassa on väläytelty. Sisällissodan! A-studiossa Yhdysvaltojen perustuslakiin perehtynyt yliopistotutkija sanoi että perustuslaissa on pykälä, jonka mukaan jokainen amerikkalainen on ”tyrannian uhatessa velvoitettu tarttumaan aseeseen ja puolustamaan demokratiaa”. Jos vaalitulos ei miellytä ja tuntuu siltä että ”tyrannia” uhkaa, isänmaallinen amerikkalainen kaivaa kaapistaan käsiaseensa ja lähtee hoitamaan homman. Mitä tapahtuisi, jos näin oikeasti kävisi? Miten Yhdysvaltojen sisällissota loppuisi, kuka sen lopettaisi ja miten? Onko demokratia tullut tiensä päähän, ja jos niin mitä sen jälkeen? Elämme varsin mielenkiintoisia aikoja. Kuukausi vaaleihin jäljellä.

Yle Areenalta kuuntelin ohjelman, missä puhuttiin QAnon -nimisestä järjestöstä. Se on amerikkalainen järjestö, jonka taustaa ja ylläpitäjiä ei tiedetä ja se levittää salaliittoteorioita. Monet uskovat niihin tosissaan. Eivätkä ne ole mitään joulupukkihommia. Salaliittoteoriat väittävät että koronaa ei ole, tai että 5g verkko on vaarallinen tai että maailman johtajilla on oma salainen lapsipornorinki. Salaliittoteoriat sikiävät netissä nopeammin kuin kaupunkikanit. Ehkä keskiaika olikin valoisa aika – ainakin nykynäkövinkkelistä katsoen. Tämä taitaa olla ihmiskunnan pimein aika. Oi mikä pandoran lipas onkaan avattu!

Poika täyttää tällä viikolla 17. vuotta. Hän kysyi yhtenä päivänä että minkälaista oli viime vuosituhannella. Sanoin että mahtavaa! Ei ollut ilmastonmuutosta, pakolaisuutta, isis-terroria, koronaa, trumppeja ja lukashenkoja. Oli itä ja länsi ja ikuinen Kekkonen. Toisaalta ei ollut pistaasijäätelöä, ei sushia, ei ollut kännyköitä, ei matkustettu ympäriämpäri maapalloa, televisiossa oli vain kaksi kanavaa. Kaikki tiesivät, mitä Taisteluplaneetta Galactikan edellisessä jaksossa oli tapahtunut. Maailma oli jotenkin still. Niin kuin joku olisi painanut pause-nappäimen päälle ja unohtanut sen. Tai ainakin hidastuksen. Vanhoja televisio-ohjelmia katsoessa voikin huomata, että ennen ihmiset puhuivat hitaasti ja kokonaisia lauseita. Nyt on aina kiire tai vaikka ei olisikaan niin nopea pitää olla. Ei pidä jäädä siihen kassalle hidastelemaan, nopsasti vihikset kassiin ja kortti koneeseen. Tunnusluvun näppäileminen vie liikaa aikaa, lähiluku on nopeampi.

Onneksi on Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa. Tekee mieli ostaa litra pistaasijäätelöä, pistää verhot kiinni, upota sohvaan ja unohtaa kakofoninen maailma. Koska taakse päin ei pääse, ei pääse viime vuosituhannelle, ja tuskin menisin kuitenkaan, vaikka pääsisikin. Koska pistaasijäätelö.

Normaali

Mörkömeininkiä

Pieniä teknisiä haasteita ollut esteenä kirjoitukselle. Oma läppäri meni juntturaan, piti viedä huoltoon, missä on yhä edelleen. Käytössä on nyt pojan vanha läppäri, joka ei aluksi meinannut hyväksyä minua käyttäjäksi, eikä myöskään nettiyhteys toiminut. Mutta nyt näyttäsi olevan yhteys, joten ei kun hommiin!

Olen suuri naistenlehtien ystävä. Yleensä minulle tulee tilattuna muutama, ja sitten ostan vielä sattumanvaraisesti irtonumeroita. Tällä kertaa mukaan ruokakaupasta tarttui Gloria. Hyvä että tarttui, koska pääkirjoitus osui omaan napaan. Se oli kuin omasta elämästäni!

Päätoimittaja Saila-Mari Kohtala, 49v. kirjoittaa: ”Ailahtetelen tunnetilasta toiseen. On hirveä kaipuu ja hinku johonkin, mutta en kuitenkaan yhtään tiedä, mitä haluan. Yritän epätoivoisesti kuunnella sydämeni ääntä. Haluan piilopirtin metsästä. Ei, kyllä sittenkin haluan meren ääreen. Haluan olla täysin erakkona, mutta kaipaan kroonisesti ihmisiä. Haluan vain olla möllöttää, mutta kylläpä joku hurja seikkailu tekisi terää.”

Salla-Marilla on vaihdevuodet. Tuntuu ja kuulostaa tutulta. Minulla on nyt vahva erakkovaihe päällä. Haluan muuttua jöröjukaksi, maatua maahan tippuneiden lehtien joukkoon. Nykyisin erakkoutta voi harrastaa myös somessa. Kun lopettaa hetkeksi blogin ja instan, katoaa ihmisten ilmoilta, lakkaa olemasta. Se tekee välillä hyvää. Tulee riippumaton olo.

Sain kehitettyä tästä pienen riidan ystävän kanssa. Hän on erilainen kuin minä. Juuri siitä syystä päätin varta vasten ilmoittaa hänelle, että olen alamaissa, haluan nyt olla rauhassa, tarvitsen yksinoloa, tämä ei ole mitään henkilökohtaista. Tämä tapahtui maanantaina. Tiistaina oli ihastuttavan hiljaista, keskiviikkona ja torstaina whatsuppiin jo kilahti ”piristäviä” kuvia. Perjantaina soi puhelin. Päässä kilahti! Mitä tämä on?! Minähän sanoin että haluan olla rauhassa! Harmitti että meni hermo. Hän halusi piristää, kysyä kuulumisia, onko olo jo parempi? Ei ole, nyt on pahempi, kun mökötystäni häiritään, siihen tunkeudutaan.

Tiedän että meitä on monenlaisia. Toiset saavat voimaa ja energiaa toisista ihmisistä, he ikään kuin lataavat akkujaan muilla ihmisillä, toiset taas ovat niitä latureita, heiltä muiden ihmisten seura vie voimia. Kuulun tuohon jälkimäiseen ihmistyyppiin. Nautin ihmisten seurasta, silloin kun voin itse määrittää sopivan ”annoskoon”. Jos minulla on liikaa sosiaalista kanssakäymistä, rasitun ja väsyn. Samasta syystä en pidä isoista juhlista tai ihmispaljoudesta. Välillä tuntuu että tämä ”tauti” vain pahenee iän myötä. Sosiaalisten tilanteiden sietokyky pienenee. Työtä tämä ei haittaa, työssä ihmisellä on ikään kuin oma rooli, missä toimia ja jonka taakse kätkeytyä.

Töistä tulikin mieleen erikoinen tilanne, joka ei mennyt ihan hyvin ja jäi harmittamaan. Katson yleensä etukäteen työvuorolistasta, mitä toimintoja työvuoron aikana tulee olemaan, että tiedän olla esimerkiksi asianmukaisesti pukeutunut. Eräänä perjantaina huomasin että sunnuntain työvuoroon oli merkitty kaste. Tilavaraus oli tehty harvinaisella sukunumellä, joka oli minulle varsin tuttu. Hyvällä ystävälläni, joka kuoli kolme vuotta sitten oli sama sukunimi. Muistin että kyseinen sukunimi oli käytössä vain tällä perheellä. Mietin, voisiko se olla totta? Olihan se. Mies oli mennyt uudelleen naimisiin ja nyt heillä oli vauva. Olin nähnyt miehen edellisen kerran hautajaisissa. Tilanne oli hyvin outo. Ajattelin kuitenkin, että hyvä juttuhan se on, hienoa että elämä menee eteen päin ja tapahtuu positiivisia ja iloisia asioita. Mietin etukäteen että haluan onnitella häntä ja toivottaa kaikkea hyvää lisää heidän elämään. Halusin ilmaista että olen iloinen hänen puolestaan. Vaikka tunnustettakoon että mielessä kävi katkeransuloinen ajatus siitä, että miten helppoa se onkaan; mies voi saada uuden vaimon, lapsen ja perheen, mutta uutta ystävää ei ole niin helppo saada, eikä uutta äitiä saa ainakaan.

Mutta siinä kävikin sitten niin oudosti että tämä mies ei katsonut kohti kertaakaan. Hän ohitti minut täysin. Eikä minulla ollut rohkeutta mennä sanomaan että hei, hienoa! onnea! Eli toisin sanoen se meni ihan pieleen koko juttu! Minulle tuli olo että pilasin koko tilaisuuden olemassaolollani, että olin joku kummitus pahasta menneisyydestä. En ymmärrä, miten menin itsekin niin juntturaan hän reaktiostaan. Se oli ihan jumissa koko tilanne.

Vielä palaan Gloria-lehden päätoimittajan vaihdevuosituskaan. Olen itse räpiköinyt näissä tunnelmissa vuoden, minulla oireet alkoivat reilu vuosi sitten, ja tuntuu hyvältä lukea muiden samankaltaisista mietteistä. Tulee olo että tämä on normaalia, kaikille tulee tämä, ja se menee ohi, niin kuin elämässä kaikki lopulta menee – ohi. Niin hyvässä kuin pahassa. Fyysiset oireet ovat minulla helpottaneet: kuumia aaltoja on enää harvoin. Ongelmat ovat lähinnä pään sisäisiä. Näitä alavireisiä mörkötuntemuksia. Vähän niin kuin Eino Leinon runossa: ”Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En haluaisi joukkoon mä ihmisten, en tahtoisi yksin olla.”

Kävin gynekologilla. Vuosi sitten lääkäri katsoi ja totesi, että joo täällähän on ihan kuollutta. Nyt menin, koska minulle tuli yli vuoden poissaolon jälkeen veristä vuotoa. Ensi kertaa gynekologi antoi positiivista palautetta siitä, että olin päättänyt valita hormoonittoman tien läpi vaihdevuosien. Hän sanoi että siitä ei ainakaan ole mitään haittaa, toisin kuin hormooneista. Niistä haittaa voi olla ja se voi olla myös koko loppuelämän kestävä riesa. Niistä voi olla vaikea päästä eroon. Tuntui hyvältä. Näissä asioissa kun on aika yksin. Päätös on joka tapauksessa tehtävä itse, ja vaihtoehtoisia tapoja on monia, neuvot ja kokemukset keskenään ristiriitaisia. Se on vähän niin kuin autot; jokaisen mielestä oma auto on paras ja itse on paras kuski maailmassa.

Minä olen muuten huonoin kuski maailmassa – nykyisin. Hämäränäkö on niin surkea että hirvittää. Nyt kun illat ovat taas muuttuneet sysimustiksi, huomasin eräänä iltana autoa ajaessani olevani vaarallinen muille, koska en näe heitä. Erityisen vaikeaa on, jos tulee valoja vastaan. Sokaistun kuin lepakko liiterissä. Pitää yrittää kaikin keinoin välttää autolla ajoa pimeän aikana.

Lääkäri otti sitten sellaisen näytteen kohdun seinämältä selvittääkseen, mistä vuoto johtuu. Se ei ollut papakoe. Sehän tuntuu sellaiselta nipistykseltä. Tämä tuntui siltä kuin joku olisi työntänyt pölyhuiskan kohtuun ja pyyhkinyt sieltä pölyt. Huusin vaikka en ole mikään erityisen kipuherkkä ihminen. Oli vain sen verran epämielyttävä toimenpide. Viikon parin sisällä pitäisi tulla tulokset. Tuskin siellä mitään on, ainakaan ei ultrassa näkynyt mitään isompaa ongelmaa. Ehkä tämä kone vain hönkii viimeisiään.

Tämä pojan vanha kone onkin muuten aika näppärä. On uudempaa mallia kuin omani. Tämä on kevyempi ja littanampi, taidankin jotenkin kaapata tämän itselleni. Pitäisi vain saada siirretyksi omat jutut tähän.

Tämä tästä. Mörkömeiningillä eteen päin! Ja älkää suuttuko, kun minun pitää saada mököttää. Antakaa minun mököttää, ja ajatelkaa että se nyt vaan on tuollainen, hyvä kun on tuollainenkin.

Normaali

Unia

Olen viime aikoina nähnyt pelottavia unia. Ei ne silloin unessa tunnu pelottavilta, mutta jälkeen päin analysoidessa kyllä.

Näen harvoin unia, joita muistaisin, mutta nyt on parin viikon aikana näkynyt näitä, jotka selvästi tuntuvat varoittavan jostakin, ennakoivan jotakin dramaattista. Ajattelin, että en kertoisi kenellekään, mutta ehkä paras kuitenkin kirjoittaa tänne ylös – kaiken varalta.

Kaikki kolme unta sijoittuvat Saarijärvelle, sinne mistä olen kotoisin, ja missä olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt.

Ensimmäinen uni oli ”kamalin”. Siinä kuljin kävellen Konttikorpi nimisestä paikasta lapsuudenkotia kohti. Konttikorpi on isäni lapsuudenkoti, ja sijaitsee yli parikymmentä kilometriä meiltä. Olin kaiken lisäksi valinnut pidemmän reitin, tulin Lanneveden kautta.

Maisemat olivat upeat. Jäin niitä välillä ihailemaan ja ottamaan kuvia. Yhtäkkiä havahduin siihen että kello oli kolme yöllä. Ajattelin, että en kyllä millään taida jaksaa kotiin asti. Tai jaksaisin jos ei olisi niin myöhä.

Mieleeni tuli että Summassaaressa saattaisi olla vielä ihmisiä paikalla, ja voisin saada heiltä kyydin kotiin. Summassaari oli Rantasipi-hotelli, jonka discossa tuli nuorena bailattua.

Kävelin Summassaareen ja siellä olikin täysi härdelli päällä. Jäin eteisaulaan seisoskelemaan, ja yhtäkkiä huomasin että siinähän oli edesmennyt veljeni Pasi! Puuvillainen ruutupaita päällä. Pasi oli tullut hakemaan minua! Olin ilahtunut ja ihmeissäni. Pälpätin innostuneena että olipa hyvä kun tulit hakemaan, että en olisi kyllä enää jaksanut, tai olisin, jos ei olisi niin myöhä. Pasi tuhahteli vaivaantuneena niin kuin hänellä oli tapana. Menin kyytiin takapenkille, Pasi ajoi.

Seuraavassa unessa olin Räsäniemi-nimisessä paikassa. Isäni omisti sen ja nykyisin se on vanhimman veljeni käytössä vapaa-ajanasuntona. Olin unessa Räsäniemen yläkerrassa ja katselin tulvaa, joka tuli koko ajan lähemmäs ja lähemmäs. Lopulta tulvavesi virtasi talon alakerran läpi. Ihailin hienoja pyörteitä ja virtauksia.

Viime yönä näin unen, missä ajoin autolla kohti isovanhempieni taloa. Sen nimi oli Ylennys, ja se oli hyvin pieni mökki, vain noin 30 neliötä. Ylennystä ei enää ole, se on purettu. Se sijaitsi hassusti, melkein yksi nurkka tiellä. Pappa oli sen itse rakentanut, kun edellinen koti oli palanut. Pappa oli ammatiltaan muurari.

Unessa ajoin tietä, joka kulki Ylennyksen ohi. Kuulin oman autoni takaa jonkun tööttäävän torvea. Ihmettelin, että mitä se oikein tööttää? Mistä se varoittaa? Samassa huomasin että tie oli kadonnut. Se oli loppunut. Siinä missä ennen oli ollut tie, kasvoi nyt nurmikko ja pensaita ja kukkia. Yritin väistää niitä. Heräsin.

Outoa että kaikki unet sijoittuvat tuttuihin paikkoihin Saarijärvelle. Tie loppuu, tulva huuhtoo, Pasi tulee hakemaan.

Pelottavaa, ahdistavaa. Mistä on kysymys? Tuleeko vielä uusia unia. En tykkää näistä.

Normaali

Hiiret vastaan minä, luutnantti Onoda

Tämä on jatkoa edelliseen kirjoitukseen: miesmatka mökille.

Minua pelotti, minkälaista tuhoa Aila-myrsky on mökillä saanut, mutta toinen, henkilökohtaisella tasolla suurempi huoleni olivat hiiret/myyrät. 

Olin edellisellä kerralla jättänyt myrkkisyötin tiskipöydälle ja vajaan, ja ulos pihalle vanhanaikaisia loukkoja, jotka olin peittänyt jakkaroilla ja kaiken maailman häkkyröillä, että kissat, linnut ja muut oliot eivät niihin mene. Mitä jos loukoissa olisi myyriä? Minun pitäisi ottaa ne pois. Pelkään jyrsijöitä kaikissa olomuodoissa, myös edesmenneinä. Pelkoni on ylimaallista ja järjetöntä, ymmärrän sen, mutta en muuta voi. Tunne on, mikä on.

Päätin että ennen kuin ryhdyn tarkastelemaan hiirituhoja, juon rohkaisulonkeron. Sen voimaannuttamana ryhdyin puuhaan. Loukoissa oli jäänteet hännällisistä. Myrkkyloukot oli syöty. Laitoin uudet myrkyt ja puhdistin loukot.

Sen lisäksi tein jotakin julmaa.

Pihalla on koloja, mutta myös sorakasa paljun pohjaa varten. Raskasta, isorakeista soraa. Tungin sitä koloihin, joita löysin. Samalla minulle teki pahaa ajatella että aiheutan ehkä elävän olennon kuoleman. 

En pelkää mökillä mitään muuta kuin rapinaa, siksi jätin yöksi tyhjennetylle, desinfioidulle tiskipöydälle kynttilän palamaan. Ajattelin, että ehkä hiiret/myyrät pelkäävät tulta niin kuin sudet ja muut villieläimet. Palava kynttilä turvaa levollisen yöuneni. 

Aamulla ripottelen pöydälle valkopippuria, siitä ne eivät pidä. 

Tiedän, että lopulta häviän tämän taiston. Jyrsijät voittavat ihmisen. Mutta tappelen loppuun, täysillä niin kuin luutnantti Onoda.

Tiedätkö, kuka hän oli? Luin joskus kirjan, luutnantti Onodan sota. Se on tositarina toisesta maailmansodasta; japanilainen luutnantti Ododa jatkoi viidakossa taistelua 70-luvulle asti uskomatta sodan loppuneen, koska ei ollut saanut esimieheltään käskyä antautua.

Itse asiassa olen viime aikoina pohtinut näkökulmia. Olen  opiskellut yliopistossa polittista historiaa, mutta en tiedä/muista, miksi Japani joutui 2. maailmansotaan? Loppujen lopuksi he olivat isossa roolissa loppuvaiheessa:  Pearl Harbour ja sen seurauksena ydinpommi. Mutta mistä oli kysymys japanilaisten näkökulmasta? Mitä vastaan he taistelivat? Olisi mielenkiintoista kuulla eri näkökulmia samaan asiaan. Miltä 2. maailmansota näytti eri perspektiivistä. Mehän tunnemme omamme, mutta miten muut asian näkivät. Kaikkihan ovat aina oikealla asialla. Kaikki rukoilevat jumalaa avukseen. Kaikkien mielestä vihollinen on paha. Olisi mielenkiintoista ymmärtää eri näkökulmat, nähdä koko spektri.

Kissa pahus, kun on sellainen kahjo että ei siedä autossa oloa. Olisi niin turvallista olla täällä kissan kanssa. Se hoitaisi rapinahommat.

Laitan kynttilät palamaan tiskipöydälle ja menen nukkumaan. Öitä!

 

Normaali

Miesmatkalla

Olen miesmatkalla mökillä.

Miesmatka tarkoittaa, että reissuun lähdetään lihapiirakka ja olut -menyllä ja röntsävaatteilla. Tosin en ottanut lihiksiä vaan vihiksiä. Se on kasvislihapiirakka. Väliin viipale goudaa, mikroon, runsaasti ketsuppia ja sinappia. Vihis on tuotteen virallinen nimi, löytyy valmisruokahyllystä. On hyvää.

Oluttakaan ei ole, mutta värikkäitä lonkeroita ruumiillista työtä innoittamaan, ja punaviiniä iltapalalle. Iltapala on kotoa mukaan otettu munakoisovuoan loppu ja salaatti, sekin valmiina kotona tehty. Kahvipullat ostin paikalliselta huoltoasemalta. Miesmatkalla aikaa ei tuhraannu ruoanlaittoon, kaiken energian voi käyttää mieshommiin.

Reissun tarkoitus oli oikeastaan lähteä katsomaan, onko mökki ylipäätään olemassa Aila-myrskyn jäljiltä. Sydän syrjällään olin katsonut säätiedotuksia. Pihakalusteet olivat jääneet kuistille, pelkäsin että myrsky on heittänyt ne päin ikkunoita.

Puistakin olin huolissani. Minulla oli sovittuna paikallisen metsurin kanssa puunkaatosessio loppukuulle. Ne puut ovat hankalasti sähkölinjojen lähellä. Mitä jos Aila on ne kaatanut?

Mutta kaikki oli hyvin! Kalusteet paikoillaan. Puut pystyssä. Mökki entisellään. Oksia oli tietenkin sikinsokin, mutta ei sen kummemmin kuin normaalisti. Kyllä muuten ihmetyttää, miten paljon männyissä on havunneulasia. Joka kerta lakaisen ja haravoin, silti niitä on aina saman verran tippunut. Piti oikein katsoa, onko puissa enää yhtään neulasia jäljellä, mutta kyllä on. Ehkä se on sama asia kuin hiukset wc-lavuaarissa. Lavuaarin rööri menee säännöllisesti tukkoon hiuksista. Miten se on mahdollista? Enhän edes kampaa hiuksia lavuaarin luona? Poika toisin peilailee siinä, ehkä se on hänen syy. Miestä ei voi tässä asiassa syyttää, hän on kalju.

Mutta siis, olin helpottunut, asiat olivat hyvin mökillä. Olivat niin pitkään kun minä tulin. Sain nimittäin aikaan varsinaisen sotkun. Tyypillistä touhua minulle. Sählään jotakin täysin turhaa, ja saan aikaiseksi pelkkää tuhoa.

En tiedä, miksi asia tuli juuri nyt mieleeni, mutta päätin että minun pitää opetella tyhjentämään lämminvesisäiliöt. Niitä on kolme: mökissä, saunassa ja vessassa.

Isävainaa oli putkimies, ja jotenkin ajattelin että kyllä minun kuuluu osata ne itse tyhjentää. Luin käyttöohjetta, katsoin netistä. En ihan ymmärtänyt kaikkea lukemaani/kuulemaani. Mietin jo, onko minulle tullut joku aivovamma, kun en tajua näitä kaikkia venttileitä ja vipuja. Eihän siinä kuitenkaan niin monta ole, ja jokaista voi säätää vain kahteen suuntaan. Täytyyhän se olla ihan loogista puuhaa. Vääntelin ja kääntelin. Sain vedentulon pysähtymään, mutta en säiliötä tyhjentymään.

Olin aivan raivoissani! Aivan moodeissani. En sietänyt ajatusta, että en osaa. Pakkomielteisesti päätin että ne on nyt saakeli saatava vedet pois. Lopulta piti nöyrtyä ja ajaa putkimiehen pakeille. Onneksi heidän affäärinsä on saman tien varrella puolentoista kilometrin päässä meiltä. Otin kuvat vipuhelvetistä lämminvesivaraajien alta, ja lähdin kyselemään neuvoja.

Ihana-Niilo olikin paikalla. Näytin kuvat ja selitin ongelman. Hän vähän kyseenalaisti, kannattaako vielä varaajia tyhjentää. En kuunnellut. Ihan oikeaa vipua olin vääntänyt. Siitä se pitäisi lähteä lorisemaan.

En voi tajuta, miksi asiat tehdään niin vaikeiksi? Miksi niissä vivuissa ei voi lukea, mitä ne ovat? Miksi niiden pitää olla niin hankalissa paikoissa? Miksi siellä menee niin monenlaista putkea ja letkua ja kaikissa vipuja? Eikö tämmöistä asiaa voida tehdä helpoksi?

Ohjeet saatuani lähdin puuhaan uusin innoin. Sain vedet tyhjentymään mökin ja vessan varaajista. Saunan en. Mihinkään ei enää tullut vettä, olin osannut sulkea vedentulon. Ja tajunnut ennen operaatiota ottaa vettä talteen astioiden ja itseni pesua varten.

Olin siis onnistunut 2/3-osaa. Se riitti tyydyttämään kunnianhimoni. Ryhdyin puuhaamaan muita asioita. Tyhjensin rännit, niissäkin oli taas havunneulasia. Haravoin. Kannoin pihahuonekalut varastoon. Maalasin ruosteenestoaineella saunan piipun reunuksen, kahden kaminan kannen sekä pihakeittiön luukut. Ensin ne piti tietenkin rapsutella ruosteesta.

Haravoidessa tuli mieleen että puissahan on vielä lehdet. Että kyllä tänne kannattaa vielä tulla ainakin haravoimaan. Ja onhan se paljukin tulossa, pitää senkin takia tulla. Että kyllä sitä vettä tarvitaan. Että olinkohan nyt vähän hätäinen tämän vesihomman takia. Laitoin viestin miehelle. ”Sitä minäkin vähän ajattelin”, oli vastaus. Saakeli, vedet takaisin.

Tulovesiputken vipu oli varsin jäykkä. Ei meinannut millään kääntyä takaisin on -asentoon. Aamupäivällä minulla oli ollut vaikeuksia saada se off. Hakkasin jakoavaimella, rasvasin; en löytänyt lukkoöljyä, pistin kalusteöljyä, ajattelin että öljyä kuin öljyä, väänsin niin että yksi sormi turposi ja musteni. Niin myös mieleni. Hain lisää lonkeroa, oranssia. Naks, meni poikki. Ei sormi, vaan se vipu, tulovesiputken vipu. Se meni poikki, nyt ei tule vettä.

Paitsi vessaan. Sehän on tietenkin upeaa, eihän kaikilla maailman ihmisillä ole edes vessaa, saati nyt vesivessaa. Minullapa on, mutta ei vesikeittiötä. Eikä vesisaunaa.

Hyppäsin mereen. Vesi onkin aika lämmintä – ottaen huomioon että on jo syyspäivän tasaus.

Harmittaa saakelisti. Turasin veden kanssa puoli päivää: ensin yritin saada sen pois, ja sitten takaisin. Säästääkseni ja oppiakseni. Nyt pitää aamulla nöyrtyä ja mennä putkimies-Niilon luo. Pyytää käydä korjaamassa katkennut vipu.

Miltei kuulen isävainaan naurun pilvien tuolla puolen. Minä heilutan nyrkkiä sinne. Miksi et opettanut minulle putkimiestaitoja? Edes perusasioita?

Jaksaa hämmästyttää tämä oma persoona. Että miten ihminen aina tekee saman virheen? Uudestaan ja uudestaan. Ryhtyy johonkin järjettömään puuhaan luullen siitä selviytyvänsä silkkaa päättäväisyyttään. Lopputulema on ärtymys, väsymys, ja se että asiat ovat huonommalla tolalla kuin ennen episodia. Eikä rahaa säästy – sitä kuluu.

Jos olisin ollut fiksu, olisin tullut mökille, tehnyt huojentavan havainnon, että kaikki on myrskyn jälkeen hyvin. Olisin lämmittänyt saunan, kirjoittanut blogia/runoja mitä vain. Nauttinut maisemasta ja ajasta, jonka elämä minulle antoi.

Mutta ei, minä säädin ja sähläsin jääräpäisenä, päättäväisenä huonolla tapaa, ja lopputulos on tämä: kahdessa ilmaisämpärissä on haaleaa vettä iltapesua varten. Vessaan sentään aamulla pääsen, ei tarvitse kakkia kalliolle. Kun puuceetäkään ei enää ole. Sen samanlaisessa jääräpäisessä ehdottomuudessa muokkasin ”mietiskelyhuoneeksi” viime kesänä.

Oi, päästä minut minusta! Näistä utopistisista älynväläyksistä. Auta näkemään oleellinen. Minna, ei tarvitse aina osata, eikä tehdä, eikä olla hyödyksi. Eikä olla putkimies vain siksi että isä oli. Amen.

Normaali

Jatkuvat rakennustyömaat pilaavat Helsingin keskustan

Ylen verkkosivuilla on artikkeli Helsingin keskustan vetovoiman pienentymisestä. Miksi keskustan kivijalkaliikkeissä ei käydä. Syitä etsitään koronasta, uusista kauppakeskuksista, yksityisautoilun vaikeuttamisesta, työpaikkojen siirtymisestä muualle, kävelykatujen vähäisyydestä ja verkkokaupan kasvusta.

Yksi tärkeä huomionarvoinen asia jää mainitsematta: rakennustyömaat.

Helsingin keskusta on ollut jo useamman vuoden erilaisten rakennus- ja korjausprojektien kohteena. Käytännössä keskusta-alue on iso rakennustyömaa. Ei sellaisessa viihdy.

Esplanadin pääty Ruotsalaisen teatterin kohdalta oli monta vuotta kunnostuksen kohteena. Nyt kun se nurkka on saatu kuntoon, remontti on siirtynyt Mannerheimintielle Kolmen Sepän -patsaan kohdalle. Lisäksi ylioppilaskunnantaloon on rakenteilla hotelli, yliopiston päärakennus on remontissa, Bulevardin alkupäässä on muutoskohteena Raken talo. Rautatieaseman päärakennuksen vanha lippumyymälä on ollut remontissa, hotelli Vaakuna ja Postitalo. Kauppahallin luo rantaan on rakennettu Helsinki Biennaalin lipunmyyntikojua. Tässä muutama kohde listattuna.

Valkoiset, muoviset aitaviritelmät ovat tulleet tutuiksi keskustassa käveleville, ja tekstit: Rakennamme uutta, toimivaa kaupunkia. Milloinkahan se alkaisi olla valmis? Sitten voisi taas palata nauttimaan Helsingin keskustasta.

Erilaiset rakennusprojektit ovat epäesteettisiä, mutta ne aiheuttavat myös meluhaittoja. Kuka haluaa mennä ostoksille tai kahvikupposelle rakennustyömaalle?

Ymmärrän että korjaaminen ja rakentaminen on välttämätöntä. Ei paikkoja voi jättää rapistumaan. Mutta ei voi myöskään jättää huomioimatta, että niillä on merkittävä vaikutus viihtyvyyteen ja vetovoimaan.

Tästä syystä Helsingin keskusta ei ole ollut vetovoimainen paikka pitkään aikaan. Eikä tule olemaan. Ennen kuin on valmis eli ei ilmeisesti koskaan. Koska suunnitteilla on Kansallismuseon laajennus, joka pilaa ainutlaatuisen puistopihan; Elielintorin lisärakentaminen, joka pilaa rautatieaseman ympäristön; ja Etelä-sataman rakentaminen. Se ei pilaisi vaan parantaisi aluetta, mutta alue tulee olemaan remontissa seuraavat viisi vuotta – vähintään.

Näillä näkymin luulen että en tule näkemään ennen eläkeikää Helsingin keskustaa valmiina – enkä viihtyisänä ja vetovoimaisena.

Normaali

Työyhteisön bioversiteetti

Koska yhteiskunta tarvitsee pyöriäkseen veromarkkoja, on työssä käyvän väestön määrää yritetty kasvattaa eri konstein. Ratkaisuksi on kokeiltu eläkeiän nostamista, eläkeputkia on kritisoitu, työttömiä on yritetty pakkotyöllistää ja -kouluttaa.

Tämän päivän Hesarissa (17.9.2020 sivu A28) kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan 23 prosenttia yli 50-vuotiaista kokee, että ikääntyvistä halutaan päästä työpaikoilla eroon. Luku on suuri, mutta tavallaan minusta yllättävän pieni ottaen huomioon, että on miltei mahdoton päästä takaisin työelämään, jos jää työttömäksi + 55-vuotiaana. Luulisi, että tämän olisi huomannut useampikin kuin neljännes ikäryhmästä.

Artikkelissa sanotaankin että ”ikääntyvien työllisyydessä ei ole kysymys vain palkansaajien omista työhaluista”. Niinpä. Ei auta keppi, jos ei työtä ei ole tarjolla.

Artikkelia lukiessa tuli mieleeni 80-luku. Tulin tuon vuosikymmen puolivälissä täysi-ikäiseksi ja aloitin tietenkin saman tien ravintoloissa ja discoissa käynnin. Silloin työntekijät – tarjoilijat ja portsarit – kyseissä paikoissa olivat verrattain usein vanhoja (toisin sanoen todennäköisesti keski-ikäisiä, mutta minun nuorissa silmissäni vanhoja), kiukkuisia naisia ja miehiä, joilta tuskin uskalsi tilata ampiaisen tai sinisen enkelin. Ainakin se tuli tehdä nöyrästi ja tipit muistaen. Portsari todennäköisesti tuplasi palkkansa tipeillä, joita piti syytää kouraan, että pääsi taas seuraavana perjantaina sujuvasti jonosta sisään.

Eipä ole samaa näkynyt aikoihin. Ravintolatyöntekijät ovat nykyisin poikkeuksetta nuoria ja nättejä. Mihin ovat kadonneet kiukkuiset keski-ikäiset?

Kun muistelen omaa työhistoriaani ja erilaisia työyhteisöjä, niitä kaikkia yhdistää se, että yhteisö on muodostunut eri-ikäisistä ihmisistä. Ja se on ollut ja on kaikken antoisinta.

Muistan, miten nuorena naisena muutin maalta pääkaupunkiin töihin, ja miten lämpimästi minut otettiin osaksi työyhteisöä. Porukasta löytyi äitihahmoa ja isosiskohahmoa ja oman ikäistä seuraa. Oli turvallinen ja hyvä olo.

Ja miten nyt, kun itse olen jo keski-ikäinen, nautin nuorten seurasta työyhteisössäni. Heidän myötä pysyy edes vähän kartalla siitä, mitä on meneillään, saa näppäriä neuvoja tietotekniikkaan yms.

Työyhteisö on tärkeä kasvattaja ja myötäeläjä. Työkavereiden kanssa ei puhuta vain töistä ja työasioista, heidän kanssaan pohditaan ihmissuhdeongelmia ja terveysasioita, haaveita ja pettymyksiä. Eri-ikäisistä koostuva työyhteisö antaa perspektiiviä kumpaankin suuntaan. Nuoret voivat oppia vanhoilta ja toisin päin. Tämä tietenkin edellyttää avoimmuutta, arvostusta ja positiivista suhtautumista puolin sun toisin.

Toivoisin että tätä asiaa osattaisiin arvostaa ja työyhteisön ”bioversiteettiä” ylläpitää ja laajentaa. Olisipa mukavaa, jos ravintolassa törmäisi jälleen +50-vuotiaaseen naisoletettuun tarjoilijaan. Lahjottavia portsareita en kaipaa, tosin eipä ole tullut discossa käytyä tällä vuosituhannella.

Normaali

Olen ärsyttävä

Käly vinkkasi DPlayllä pyörivästä ruotsalaissarjasta Sommaren med släkten. Heti ryhdyin katsomispuuhaan,  ja löysin sieltä itseni. Sarjan yhdessä roolissa on vähän ärsyttävä Carro, joka on varsin toimelias ihminen. Hänen miesystävänsä Bobo on täysin päinvastoin. Siinä on ihminen, joka osaa nauttia elämästään!

Eräässä kohtauksessa Bobo pyytää Carroa istumaan kanssaan puutarhaan, pöydälle on katettu kuohuvaa, hetken istuttuaan Carron huomio kiinnittyy venevajaan, ja hän ryhtyy suunnittelemaan sen korjausta.

Ihan kuin minä. Minulle käy juuri noin. Se on ärsyttävää, enkä voi sille nähtävästi mitään. Istunpa mihin tahansa, näen aina jotakin, minkä haluan heti tehdä pois. Tänäänkin niin kävi – monta kertaa.

Tulin talo kakkoselle pihahommiin itsekseni eväinäni Jalostajan säilykelihapullat ja näkkileipää. Kun tulee hommiin itsekseen on ihan parasta että ei tarvitse laittaa ruokaa, voi keskittyä tärkeämpään. Se on myös kivaa itsekseen touhutessa, että jos tulee jotakin ideoita, voi ne heti toteuttaa. Tulee sellainen tekemisen flow.

Olin siivonnut perennapenkin ja siirtänyt osan kasveista toisaalle, oli tauon paikka. Menin istumaan ”metsätuoliini”, metsään kantamaani puutarhatuoliin ja otin sitruunalonkeron evääksi.

Hetken siinä istuttuani sain idean että kannan rautakaupasta löytämäni metrin korkuisen kynttilälyhdyn sinne metsään. Ja sen alle minulla on vanha pyöreä metallipöytä. Voisi olla kiva näky yössä, kun keskellä takametsää palaa kynttilälyhty. Heti ryhdyin järjestelyihin.

Samalla huomasin että tammen oksaan oli ikävästi jäänyt köysi, mistä oli roikkunut lintulauta. Nyt köysi selvästi ahdisti tammea, minun piti hakea teräase köyden irrottamiseen ja jakkara, että yllän tarpeeksi korkealle.

Sitten taas pystyin palaamaan metsätuolille lopettelemaan lonkeron.

Illalla hommat tehtyäni lämmitin itselleni saunan. Parit ensimmäiset hiet hikoiltuani tuli mieleen, että oikeastaan tässä olisi hyvä tilaisuus pestä sauna.

Pesin sitten saunan. Plus lattialla pidettävät puuritilät. Saunaa lämmittäessä olin jo pessyt saunan ikkunat, mitenkäs muuten.

Se on sellainen pihasauna, mihin ei tule juoksevaa vettä. Niinpä kävin hakemassa saunanpesuvettä sadevesisäiliöstä saunan nurkalta ilkosen alasti, kun en viitsinyt liata kylpytakkia. Toivoin ettei kukaan näe.

Että semmoinen rauhoittava saunailta.

Taidankin loppuillan katsoa Sommaren med släkten -sarjaa. Että miten siellä Carrolla menee. Sillä tavoin osaan rauhoittua. Kun katson, miten joku toinen vöyhkä vöyhkää.

Normaali

Pamela Andersonin vika

Eräs asia on jäänyt kokonaan kertomatta.

Olin keväällä leikkauksessa, enkä koskaan kertonut, mistä leikkauksesta oli kyse. En ollut varma, haluanko kertoa, onko asia liian henkilökohtainen. Monta kertaa aloitin blogipostauksen , mutta aina lopetin kesken, en ollut valmis. Nyt olen.

90-luvulla työskentelin mainostoimistossa copywriterinä. Eräässä uusasiakaspalaverissa tiiminvetäjä kehotti meitä jokaista lyhyesti esittäytymään. ”Pamela Anderson on minun sukulainen. Yhdennäköisyyden voitte havaita itsekin”, sanoin ja kohottelin tissejäni. Eihän pomo tietenkään sellaista esittäytymistä tarkoittanut, mutta tunnelma keveni huomattavasti. Rintani eivät. Vuosi vuodelta ne paisuivat. Varsinkin raskauden aikana; olin varsinainen kermakone. Olisi riittänyt kahvimaitoa Arttu Wiskarillekin.

Sitä paitsi se oli ihan totta, en valehdellut esittäytymisessä yhtään! Baywatch-povipommi Pamela on kaukainen sukulaiseni, äidin puolelta sukua, ja minullakin oli isot rinnat – tosin Pamelalla taisi olla myös lisätäytettä.

Viime keväänä olin rintojenpienennysleikkauksessa. Olin pohtinut asiaa pitkään. Olin tutkinut leikkauskriteerit netistä, ja katsonut että ne kyllä osaltani täyttyisivät. Kerran olin jo varannut ajan lääkärillekin, mutta perunut sen, kun hävetti niin paljon.

Lopulta kuitenkin, puolitoista vuotta sitten, menin lääkäriin ja sain lähetteen eteen päin. Vuosi sitten syksyllä sain lähetteen leikkaukseen, koronan takia se vähän viivästyi, mutta eihän minulla mihinkään kiire ollut.

Toukokuussa rinnat sitten leikattiin, elokuussa kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki on mennyt hyvin. Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Enää en jumpassa tukehdu tisseihini, olo ja olemus on kevyt. Iho rintojen alta ei ole enää ahavoitunut, eikä olkapäillä ole painaumia. Ihanaa on myös se, että vaatteet istuvat niin paljon paremmin. Ei tarvitse rinnanympäryksen takia ostaa isompia vaatteita.

Itse olisin kyllä leikannut rintani vieläkin pienemmiksi! Olisi saanut mennä saman tien A-kuppiin asti. Mutta peilistä katsoessa voin kyllä havaita että hyvää työtä lääkärit tekivät; olemus on sopusuhtainen.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen tissianoreksia. Että isorintaisen identiteetillä tunnen itseni sellaiseksi, vaikka rinnat olisivat miten pienet tahansa. Ehkä pienirintaisen identiteettini on vasta tekeytymässä, mieli muuttuu hitaammin kuin keho.

Toimenpide on potilaalle suhteellisen helppo. Hankalinta oli vältellä fyysistä rasitusta ja nostoja ja kurotteluja kuukauden ajan leikkauksen jälkeen, ja erityisvaikeaa oli nukkua selällään neljä viikkoa. Myös rintaliivejä tuli piti yötäpäivää ja haavoja hoitaa.

Mitään jälkikipuja minulla ei ollut, uimista välttelin hivenen käskettyä pidempään, että haavat olivat varmasti täysin umpeutuneet. En halunnut merivedestä pöpöjä tulehduttamaan ihoa.

Nyt en enää muistuta Pamela Andersonia. Sukulaisuuttamme ei voi päätellä ulkoisesta olemuksesta.

Voin suositella operaatiota kaikille, joille isot rinnat aiheuttavat harmia. Asiaa ei kannata hävetä eikä vähätellä vaan hoitaa ongelma pois.

Normaali

Luontopornoa

Lauantain 12.8.20 Hesarissa oli juttu 32-vuotiaasta Sinistä, joka kuvaa pornoelokuvia itsestään. Elokuvat hän lataa Pornhub-sivustolle, jolla käy päivittäin 115 miljoonaa kävijää. Se on enemmän kuin Wikipediassa. Mutta tienesteille pornovideoilla ei pääse; 1000 katselukerrasta Sinille maksettava korvaus oli alle euron. Tarjontaa on paljon, jos on kysyntääkin.

Kannattaisiko erikoistua? Miksi ihmeessä pornokuvasto on niin samanlaista, iänikuiset nuhruiset hotellihuoneet. Tai mistä minä tiedän, en ole pahemmin pornosivuilla vieraillut, mutta sellaisen käsityksen Hesarin artikkelista sai.

Voisiko/kannattaisiko käyttää vähän mielikuvitusta? Esimerkiksi luontopornoa. Suomalainen maisema on kaunis ja eksoottinen. Mitä jos siellä Lapin tunturilla seisoa jököttäisi lapinmies kaikin tavoin tanassa, tai viljapellon keskellä piehtaroisi hekumoissaan nainen? Tai saunaan sijoittuva porno? Olisi varmasti menestys maailmalla, vaikka veisikin jälleen kerran saunamielikuvaa pöpelikköön.

Aamukahvia juodessa ja lehteä lukiessa uhosin miehelleni, että pitääkö tämäkin nyt itse tehdä? Pitääkö tässä vielä pornoelokuvakäsikirjoittajaksi ryhtyä?

Tuli mieleen ystävän 70-luvun Hymy-lehti. 70-luvun lama-aika oli monelle taloudellisesti surkeaa – epätoivoista – aikaa. Suomen korpikyliltä oli pakko lähteä maailmalle, vähintäänkin Ruotsiin Volvoja rakentamaan.

Kyseissä lehdessä oli artikkeli, jonka nimi oli ”Mökinakan pornokuvat” tai jotakin sinne päin. En enää muista, tapahtuneesta on aikaa. Mustavalkoisissa kuvissa rujo nainen seisoi alastomana pelkkä turkinreuhka päällään surkean mökkipahasen ovensuussa. Näytti siltä kuin turkki olisi lainattu itseltään Kalevi Keinäseltä.

Kuvat olivat tarkoitushakuisessa rujoudessaan varsinaisia taideteoksia! Nainen ei millään tavoin keikistellyt, eikä vietellyt, seisoi vain alasti, että ”katsokaa jos haluatte, minä tarvitsen rahaa”. Ei ollut häpykarvoitusta niitetty brasialaisittain, ei ankkahuulia.

Kuvien ohessa oli juttu, joka kertoi tämän jossakin Kainuun korvessa elävän perheen taloudellisesta ahdingosta, perheen arjesta. Artikkeli taustoitti sitä, miksi tämä perheenäiti oli päättänyt ryhtyä pornomalliksi – rahasta, saadakseen leipää perheelleen. Varsinaista sosiaalipornoa siis.

Hesarin Yhdysvaltojen kirjeenvaihtajat ovat usein tehneet mielenkiintoisia juttusarjoja, missä he ovat kiertäneet ympäri USA:ta, ja kertoneet siellä asuvien ihmisten ajatuksista ja elämästä. Jutut ovat olleet mielenkiintoisia ja niitä lukiessa on voinut paremmin ymmärtää maan kahtiajakautuneisuuden ja Trumpin kannatuksen taustat.

Miksi Hesarin toimittajat eivät tee samaa täällä Suomessa? Juttusarjoja Kehä Kolmosen toiselta puolelta. Eikä pelkästään Lapin matkailusta. Tarkoitan samantapaisia raportteja, mitä Yhdysvaltojen toimittajat tekevät. Eikä aina tarvitsisi esitellä pelkästään ankeutta. Muualla Suomessa on myös menestystarinoita, innostumista ja kekselijäisyyttä. Niistäkin olisi hyvä kuulla.

Ehkä siten voisimme välttää USA:n kohtalon. Voisimme paremmin ymmärtää toisiamme.

Normaali

Perheen naiset lääkärissä

Tällä viikolla kaikki meidän perheen naisoletetut kävivät lääkärissä.

Ensin Typy-auton mahanesteet tulvivat autotallin lattialle.

Minä jo luulin että hänellä alkoivat kuukautiset, mutta eihän se ole mahdollista, koska Typy on vuodelta 2008, mikä autojen iässä tarkoittaa hyvinkin myöhäistä keski-ikää ellei peräti geriatriaa.

Seuraavaksi lääkäriin marssin minä. Silmäluomien atooppisen ihottuman takia. Jatkuva ja minulle tyypillinen vaiva.

Ja vielä Miiru-kissa 14v. joutui lääkäriin, koska oksensi, vatsa ei toiminut ja karvat irtosivat, oli kärsivän oloinen.

Minun lääkärikäynti maksoi – ei kai mitään, vai tuleeko siitä joku parinkympin maksu jälkikäteen? En tiedä. Minä suosin julkista terveydenhoitoa. Lääkäri kysyi, mitä laitetaan, ja minä luettelin kaikki muistamani silmälääkkeet.

Miirun lääkärikäynti maksoi 120€. Verikoetulokset eivät ole vielä saapuneet. Hänellä epäillään munuaisten vajaatoimintaa, mikä on yleinen vaiva ikääntyneillä kissoilla.

Typy-rouvan lääkärikäynti maksoi 1.200€. Hänen kuninkaallisen korkeutensa jäähdytysputkisto uusittiin. Siellä hän hymyili pellit kiiltäen autoliikkeen pihalla, kun saavuin loutamaan. Niin kuin olisi jostakin – saakeli – kauneusleikkauksesta toipunut.

Ärsytti niin, että ostin ihan piruuttani tosi hienon Jaguar-avaimenperän, näin sen autoliikkeen vitriinissä.

Merkkiautojen kaupoissa on vähän posh-meininki. Jos joskus olet käynyt jonkun ns.tärkeän brändin kaupassa, missä on enemmän vartijoita ja tympeitä myyjiä kuin asiakkaita, merkkiautoliikkeessä on likipitäen sama. Mutta täytyy myöntää, että iästä ja sukupuolesta on autokaupassa/korjaamoissa hyötyä. Laittaa vähän parempaa seppälää päälle, on ikänsä veroinen, kysyy kiperiä kysymyksiä, niin kyllä toimii. Palvelu pelaa.

Mitä tästä kaikesta nyt pitäisi sitten ajatella?

Kaiketi niin, että mitä korkeampiarvoinen on henki, sitä vähemmän se maksaa.

Sehän on ihan oikein. Peltilehmä on turhake, sen korjaamisesta kuuluukin maksaa. Eläin puolestaan ei saa joutua kärsimään yhtään, ihmisen pitää pitää huoli siitä.

Kallisarvoisin on ihmisen elämä. Sille ei ole edes hintaa.

Kiitos suomalaisen sosiaaliturvan.

Normaali

Maailma on kaunis

Tällä viikolla kuolleen Vexi Salmen tuotannon laajuus ja monipuolisuus on ainutlaatuinen.

Laitan tähän kaksi omaa suosikkiani Salmen tuotannosta, jotka ovat tyyliltään ääripäitä. Molemmat kuitenkin Irwin Goodmanin esittämiä.

Ensimmäinen on herkkä kappale nimeltään Maailma on kaunis, ja siinä kiteytyy hyvän elämän ja onnellisuuden salaisuus; siihen tarvitaan aikaa, tilaa ja mielen vapautta. Niin totta.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille 
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille 
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.”

Toinen suosikkikappaleeni on aivan toisenlainen, nimeltään Ostoskeskus ja krouvi. Siinä Vexi Salmi osaa hienosti ja muutamin tarkoin valituin sanoin kertoa Suomen kaupungistumisen ja maalta muuton sekä kertoa lähiöiden ihmiskohtaloista. Samoin kuin maalari maalaa muutamin pensselinvedoin eteemme maiseman, hyvä sanoittaja tekee sen tarkoin valituin, oivaltavin sanoin.

”Ensin oli pelto, sitten kymmenen taloa, ostoskeskus ja sen keskellä krouvi
Siellä turvenuijat ja eronneet muijat kaljaansa maistelee
Siellä istuu tummat ja kollaat ja summat kolunneet taistelee
Se on lähiön kulttuurin kehto, se on monen elämän ehto
Siellä turvenuijat ja eronneet muijat kaljaansa maistelee

Vilja kasvoi ja lainehti puntarpäät
Arkkitehdit ne viisaat ja älykkäät
Elementeistä laatikot suuret loi
Perunamaalta kansaa toi
Sinne Karjalan poikaa ja Pohjanmaan
Muutti kirves ja justeeri kontissaan
Päättyi avio-onni pian oikeuteen
Jäi krouvi heille kodikseen

Jukeboxi soi mustia murheitaan
Kuinka totta ne tarinat kertookaan
Kaiken kokenut laulaja onneton
Kai psykiatri ainut on
Valttikorttinsa pelannut tietää vaan
Että suljetut portit takanaan
Häntä enää vain portsari ymmärtää
Jos vitonen vain rahaa jää”

Mielestäni Vexi Salmi ymmärsi elämää ja ihmisiä. Teki lauluissaan näkyväksi näkymättömät ihmiskohtalot. Eikä halveksinut ketään, eikä mitään. Hänellä oli sekä huumoria että syvällisyyttä sanoituksissaan. Hän tunsi suomalaiset ja suomalaisen sielunmaiseman. Voi olla että samanlaista, yhtä laaja-alaista tunteiden tulkkia ei enää ole, eikä tule.

Toivottavasti saamme pian kuulla muistokonsertin, missä esitettäisiin monipuolisesti Vexi Salmen sanoittamia lauluja.

Normaali

Koko Suomi kävelee

Viime päivinä olen kävellyt paljon.

Kävelin Helsingin Munkkivuoresta keskustaan. Munkkivuoressa oli tehtävänä vaihtaa vanhaan Whirlpool-uuniin uusi kahva rikkoutuneen tilalle.

En olisi uskonut, että se on edes mahdollista. Uuni on niin vanha, että käyttöohjeissa kehotettiin ottamaan yhteyttä huoltoon, ja että ”lähin huoltopaikka löytyy puhelinluettelon keltaisilta sivuilta”.

Ei löytynyt keltaisilta sivuilta, mutta löytyi kuitenkin. Munkkiniemessä, Perustie 26:ssa sijaitsee kodinkonekorjaamo, jonka kautta saa tilattua varaosia kodinkoneisiin, jos vain tyyppinumerot ja sen sellaiset koodit ovat tiedossa. Niin vain sain kahvaan uudet päädyt, ja kahvan asennettua paikoilleen – ihan itse!

Mahtavaa että vielä nykypäivänä on mahdollista saada varaosia kodinkoneisiin. Vieläpä varsin vanhoihin sellaisiin. Tuli toiveikas olo. Ehkä maailma ei ihan täysin tuhoudu sittenkään. Ehkä vielä korjataan, eikä aina osteta uutta. Vanhat kodinkoneet on ihan parhaita kestävyydessään.

Korjaamisesta tuli mieleen, että olen alkanut korjauttaa myös vanhoja lakanoita. Mökiltä löytyy vielä sellaisia todella paksusta puuvillasta tehtyjä pussilakanoita. Nykyisin puuvilla on ohutta hötöä, joka ei kestä. Kun vanhan ja vahvan pussilakan sauma on repeytynyt, olen vienyt paikalliselle ompelijalle, joka on surauttanut sauman kiinni.

Uuninkorjauskävelyn jälkeen vuorossa oli Typyn korjauskävely. Vein sen korjaamolle Kehä Kolmosen tuolle puolen. Eihän sitä ressukkaa voinut jättää taloyhtiön autotalliinkaan. Pakko se oli hoidattaa. Täytin tyhjentyneen jäähdytinnestesäiliön vedellä ja ajoin korjaamolle. Ajattelin että kävelen sieltä pois, ainakin osan matkaa.

Kävelymatka tyssäsi Malmille. Google Maps vie hurjasti kännykän akkua. Malmia lähestyessä virta alkoi jo olla vähissä. En halunnut joutua tilanteeseen, että minulla ei olisi virtaa kännykässä laisinkaan, ja en siksi voisi ostaa matkalippua junaan/bussiin enkä myöskään osaisi kävellä loppumatkaa ilman karttaa. Olisin pulassa ilman toimivaa kännykkää. Niinpä päätin keskeyttää kävelyn, ja hypätä Malmilla junaan.

Kävely Tikkurilasta Tapulikaupungin läpi Malmille oli mielenkiintoinen. Eipä ole tullut Tapulikaupungissa asioitua. Siellä oli pittoreskeja, vanhoja taloja, ja uusia taloja, monenlaisia taloja, kaikenlaisia. Niitä oli kiva ohi kävellessä tutkailla. Ja pihoja. Miten paljon ne kertovatkaan asukkaistaan. Hoitamattoman pihan kohdalla ajattelin, että mitähän talon asukkaalle kuuluu? Onko hän kenties vanha tai sairastunut vakavasti? Miksi piha on jäänyt täysin hoitamatta? Miksi kukaan ei ole auttanut? Onko siellä kaikki hyvin?

Näin myös yhden täysin aution, pienen, vanhan talon. Mitä sen asukkaille oli tapahtunut? Viereisestä talosta lähti nainen ulkoiluttamaan koiraa. Miltä tuntuu asua autiotalon naapurissa? Tietääkö hän talon tarinan? Pihoista ja taloista voi päätellä siellä asuvista ihmisistä paljon.

Seuraavaksi kävelin keskustasta Rediin. En ollut koskaan käynyt Redissä. Kuullut vain juttuja siitä miten siellä eksyy. Minä melkein eksyin jo matkalla sinne, koska käveleminen on ihan eri asia kuin autolla ajaminen tai metrolla kulkeminen. Tiesin kyllä, miten Rediin pääsisi autolla tai metrolla, mutta mitä reittiä pitkin sinne kannattaa kävellä?

Käveleminen kaupungissa on yllättävän haastavaa. Jalkakäytävä saattaa ykskaks loppua tietyön tai muun rakennustyömaan takia.

Tällä kävelyreitillä havannoin että kaupunki on paikoitellen todella roskainen. Kokonaisia isoja, mustia jätesäkkejä oli hylätty tienvarteen. Myös tupakointi on lisääntynyt. Tupakoivia ihmisiä näkyi mielestäni enemmän kuin ennen.

Redi oli kyllä sekava. Minulla oli sinne lääkäriaika, ja en ollut löytää Terveystaloa. Se olisi löytynyt helposti, jos olisin tullut metrolla, mutta kävelin ja tulin ihan väärältä puolelta taloa sisään. Ehdin juuri ja juuri ennen vastaanottoaikaa.

Piti käydä uusimassa silmälääkkeet. Yritin uusia reseptit kanta.fi :ssä, mutta yhtä silmärasvareseptiä ei uusittu ilman käyntiä lääkärille. Sain sitten palvelusetelin Terveystaloon. Siellä oli lääkäri, joka palveli ”mitäs laitetaan?” -tyyliin. Tulostin rouskutti lääkereseptejä solkenaan. Pyysin kaikki mahdolliset silmätipat ja -voiteet mitä elinaikanani muistin käyttäneeni. En tiedä, mikä järki tässä koko hommassa sitten oli, eikö kaikki reseptit olisi ollut järkevää uusia suoraan, mutta tulipahan käveltyä Rediin.

Tänään kävelen hakemaan Typyn. Tai en koko matkaa. Mutta ehkä sen saman Malmilta Tapulikaupungin läpi Tikkurilaan matkan. Saman minkä tein alkuviikosta toisin päin. Nyt ei tarvitse käyttää Google Mapsiä, muistan reitin ehkä jo muutenkin. Tarkastan, onko pihat laitettu kuntoon, ja onko autiotalossa tapahtunut mitään.

Tuntuu siltä että korona-aikana käveleminen on lisääntynyt. Siihen on monia syitä. Kävelemällä voi välttää julkisten kulkuvälineiden käyttöä, eikä tarvitse käyttää maskia. Käveleminen voi korvata entisiä liikuntaharrastuksia, jotka on joutunut lopettamaan koronan takia. Tai sitten kävely on vain keino saada merkitystä elämään. Ja ajatuksia; kävely aktivoi ajatuksia. Tai näitä kaikkea yhdessä. Sellainen podcast voisi olla, jonka sisältö muodostuisi pitkää matkaa kävelevän pohdinnoista ja ajatuksista.

Luin naistenlehdestä nuoresta naisesta, joka koronakeväänä kyllästyi elämäänsä ja uhosi lähtevänsä kävelemään. Kun mies kysyi että minne, nainen vastasi että vaikka Nuorgamiin. Ja niin hän teki: käveli Helsingistä Nuorgamiin. Pääsi perille elokuun puolivälissä.

Hesarin kuukausiliitteessä oli puolestaan juttu miehestä, joka käveli koiransa kanssa Suomen läpi.

Viime sunnuntaina olin työvuorossa, kun Helsingin Tuomiokirkkoon päättivät kävelymatkansa kaksi miestä, jotka olivat lähteneet kaksi viikkoa sitten Kurikasta. Keitin niille kahvit sakastiin.

Eli paljon on kilometrejä kävelty. Koko Suomi ei leivo. Koko Suomi kävelee.

Normaali

Parantolaan!

Tämän päivän (8.9.) Hesarissa on juttu Hyvinkään parantolasta, missä parempi väki ja taitelijat kävivät lepuuttamassa hermojaan viime vuosituhannen alkupuolella.

Parantola ei ollut mielisairaala, ehkä paremminkin jonkinlainen retriittipaikka, minne eri syistä väsähtäneet tulivat voimaantumaan. (Vihdoinkin muuten asiayhteys, mihin vähän äklö muotisana ”voimaantuminen” sopii kuin silmä naamaan.)

Aino Kallas saapui Hyvinkään parantolaan petyttyään rakkaudessa ja Hugo Simberg maalattuaan Haavoittuneen enkelin. Säännöllinen päivärytmi, kaunis miljöö, luonto, terveellinen ruoka ja rauhallinen elämänmeno palauttivat voimat.

Kuulostaa ihanalta! Kenelläpä ei elämässä tulisi tilanteita, jolloin olisi syytä rauhoittua ja levätä. On haastavia elämäntilanteita, surua, pettymyksiä, työuupumusta, kaikenlaisten katastrofien aiheuttamaa ahdistuneisuutta, tulevaisuudenpelkoa, ihmissuhdeongelmia – you name it!

Mutta enää ei ole parantoloita, minne mennä. Ehkä kylpylät yrittävät ne korvata, mutta kylpylöiden ongelma tässä suhteessa on asiakaskunnan monimuotoisuus. Kaikki eivät tule kylpylään rauhoittumaan, joten meno siellä ei välttämättä rauhoita.

Parantolassa voisi olla saatavilla erilaisia taideterapian muotoja tai keskuteluapua terapeuttien kanssa. Palkkalistoilla voisi myös olla filosofeja, joiden kanssa voisi pohtia syntyjä syviä. Ja tietenkin erilaisia rentouttavia hierontahoitoja.

Olisipa loistavaa, jos parantolat tulisivat takaisin. Kauniita paikkoja, maisemia ja miljöitä Suomessa on. Voisin hyvin kuvitella meneväni uuvuttavan vöyhkäjakson jälkeen Hyvinge Sanatoriumiin lepäämään ja saamaan voimani takaisin. Olisin takuulla vakioasiakas.

Jotenkin koko ajatus siitä, että mennään viikoksi tai muutamaksi rauhoittumaan, tuntuu radikaalilta. Meillehän naistenlehdet ja some opettavat, kuinka pikku piipahdus metsän puolella ja päivittäinen syvähengitys riittävät palauttamaan voimat. Sitten taas jaksaa jatkaa; jaksaa, jaksaa!

Siinä käy niin kuin minulle kesällä kalliolla, minne menin ihailemaan auringonlaskua, mutta päädyin tuskailemaan sitä miten hitaasti se tapahtuu! En olisi millään jaksanut istua paikoillani toista tuntia odottaen että mollukka painuu maapallon nurkan taa.

Sellainen se on nykyihminen. Levoton levätessäänkin.

Parantolat, tulkaa takaisin. Minä niin tarvitsen parantolaa.

Normaali

Typy-auto tiensä päässä

Typyllä alkoivat kuukautiset.

Olin ajanut sen aamulla autotalliin, ja kun iltapäivällä olin lähdössä töihin, huomasin auton alla ”verisen” lammikon. Sanoin pojalle, että taisi Typyllä alkaa kuukautiset.

Oikeasti se on punaista jäähdytinnestettä, joka oli valunut auton alle. Sama vika korjattiin toukokuussa, ja nyt vaiva on uusinut. Täytynee soittaa huoltoon, olisiko heillä jonkinlainen takuu huollolle? Autolla ei kuitenkaan ole ajettu huollon jälkeen kuin ehkä alle tuhat kilometriä.

Onneksi minulla on tätä varten peräkontissa litra jäähdytinnestettä. Saan ajettua auton korjaamolle. Mutta kyllä tässä nyt on vakavasti harkittava, onko kahden auton järjestelmässä mitään järkeä. Varsinkin kun ajokortteja on vain yksi. Ja jos on valittava yksi auto, se ei voi olla Typy. Tarvitsen auton, jolla voi vetää peräkärryä ja joka on ehjä.

Onhan autoista paitsi kuluja myös vaivaa. Olen tänä kesänä huollattanut ja katsastanut molemmat. Kohta pitäisi vaihtaa talvirenkaat tai laittaa toinen talviteloille. Viimeksi kun jätin Typyn talviteloille, hiiret tekivät konepellin alle pesän.

Ongelmana on tunnesiteet. Minä rakastan Typy-autoa! Juttelen sille. Aina kun lähden liikkeelle, sanon: ”Nyt, Typy, mennään!” Hansikaslokerossa on Typyn ajopäiväkirja, ja siihen kirjaan ylös merkittävimmät retket.

En ole voinut ennen kuvitella, että autoon voisi kiintyä, mutta niin vain on. Ja autolla ajamisesta nauttia. Typyllä ajamisesta nautin joka kerta. Sen pehmeästä kyydistä, mukavista tuoleista, tunnelmasta. Kuvittelen olevani very british dame, kun ajan saman merkkisellä autolla kuin itsensä kuningatar. Vaikka taitaa kuningatarkin ajaa useammin maastoautollaan Skotlannin tiluksilla kuin Jaguarilla.

Oman lisävivahteen tekee Typyn historia. Se on edesmenneen veljeni auto. Kojelautaan, vaihdekepin taakse, olen laittanut veljen kuvan. Hän oli todellinen automies. Tiesi niistä kaiken. Osasi korjata ja kunnostaa. Typyllä ajo on vähän kuin kävisi veljen haudalla. Auto on yhteysside häneen. En millään haluaisi luopua Typystä, mutta en tiedä myöskään, olenko valmis kaikkeen hankaluuteen, mitä sen omistaminen tuo tullessaan.

On hankalaa, jos autoon ei voi luottaa. Typy on vain liian vanha minulle – osaamattomalle autonomistajalle. Ja samoin kun ikä tuo terveyskustannuksia meille ihmisille, käy myös autoille. Monenlaista remonttia saisi tehdä, että pysyisi ajokunnossa.

Vai pitäisikö se vain parkkeerata mökin pihalle jättää siihen? Istuttaa kukkia peräkonttiin. Antaa hiirten vallata kojepellin alusta kodikseen. Poistaa rekisteristä niin pääsisi maksuista. Tehdä siitä hautamuistomerkki veljelle. Kuskin paikalle voisi ostaa käytetyn mallinuken ”ajamaan” autoa. Voisihan sitä silloin tällöin käydä käynnistämässä, ja pistää cd-soitin soittamaan täysillä veljeltä jäänyttä blues-levyä. Olisihan se aika komea ja erikoinen pihakoriste!

Onneksi työmatka ei ole pitkä. Hyppäsin äkkiä Jopon selkään, ja poljin täysillä töihin. Ehdin juuri ja juuri. Paluumatkalla kastuin litimäräksi, kun sää olikin muuttunut sateiseksi ja myrskyisäksi, eikä minulla ollut edes päällystakkia, kun lähtö oli ollut niin lentävä. Voi, Typy, minkä teit!

Normaali

Hiiret vastaan minä. Hiiret voittivat.

Minä se kun aina jaksan koohkata mökkiasumisen ihanuudesta, mutta on siinä kyllä yksi iso MUTTA – hiiret!

Olin pari yötä saaristomökissä hommissa. Siirtelin ämpärillä soraa paikasta A paikkaan B. Onneksi on selkä kunnossa – vielä. Tilattiin sellainen kahden hengen palju Pohjoisenpaljuilta (ei ole muuten maksettua mainontaa, kun en osaa tehdä somenäkyvyystienestiä. Pitäisi vissiin pyytää palju ilmaiseksi, ja sitten täällä sanoa, mistä palju on hankittu. Mutta en usko että teistä kukaan on paljua ostamassa, joten hukkaan menisi kampanja. Joten maksan paljuni itse. Mutta saa niitä minulle ilmaiseksikin lähettää, ei siinä mitään! Tilattu se kumminkin jo on.)

Eli siis olin soransiirtohommissa. Samalla vähän haravoin, kun jäi alkukesän toipilasaikana haravointihommia tekemättä. Puut on kyllä ihania, mutta paljon niistä aina kaikenlaista maahan tippuu. Siksi talot rakennetaan nykyään niin, että puut kaadetaan ensin pihasta pois. Ei ole enää kotikoivua, ei.

Tästä tulikin mieleeni, kun keväällä ihmettelin juuri sellaisen ison, vanhan kotikoivun juurella olevia valtavia käpyjä. Että miten koivun juurella on käpyjä? Alkavatko puutkin jo muuttaa omaa seksuaali-identiteettiään? Että en minä koivu halua olla, haluan olla mänty. Hain miehen paikalle – hänen isänsä on sentään biologi, joten pitäähän pojankin sitten tietää yhtä jos toista luonnosta – että mikä on kun koivu tekee käpyjä? Kyllä se sitten kuitenkin oli ilmeisesti niin että kova myrsky oli ne kävyt siihen heittänyt kauempaa kasvaneesta männystä. Mutta pitkälle olivat singonneet.

Kaikki muuten sanovat että se kotikoivu pitäisi kaataa. On liian lähellä taloa ja liian iso ja liian vanhakin kohta kai. Tukkii rännit. Mutta en millään raaski! Vitkuttelen vielä.

Takaisin tähän päivään, soran siirtoon ja myyriin ja hiiriin tiskipöydällä. Olin jo kesän mittaan kummastellut pihalle ilmestyneitä koloja. Hirvitti ajatella, mitä niissä koloissa majaili? Käärmeitä? Myyriä? Rottia?

Kesällä kissa hoiti hommia. Kaiket yöt mesosi pihalla. Joskus toi saaliita näytille. Oli silti turvallinen olo. Ei rapissut. Myyräkanta oli hoidossa.

Mutta nyt. Myyriltä loppuvat ruuat, säät kylmenevät. Kissa ei ole paikalla. Ne alkavat hakeutua sisälle.

Olin mökillä yksin. En pelkää yksinoloa – mutta rapinaa pelkään! Ensimmäisen yön nukuin hyvin, mutta toisen huonosti. Heräilin monta kertaa, olin kuulevinani ”helinää” , kummallista rapsahtelua. Mutta ainahan mökillä kaikenlaisia ääniä kuuluu. Oravat juoksentelevat terassilla ja sellaista.

Aamulla ryhdyin kahvinkeittoon. Olin edellisenä iltana jättänyt tiskipöydälle tomaattisatoni. Eli noin viisi pientä punaista tomaattia. Ihmettelin, miten yksi niistä oli sillä tavoin poksahtanut. Sitten huomasin että toinen oli siirtynyt kauemmaksi tiskipöydän toiselle reunalle. Sitten huomasin papanat. Saakeli! Siinä meni tomaatit. Sillä välin kun minä yritin nukkua, hiiret olivat temmeltäneet tiskipöydällä. Ai kauhistus! Harmi kun kissa ei ollut mukana. Se ei viihdy autossa, joten kolmen tunnin ajomatkaa en kissan kanssa kaksin tee.

Lähdin kauppaan ostamaan myrkkyjä ja loukkoja ja kaikenlaisia vempeleitä. Viritin niitä pihalle kolojen luo. Päälle laitoin suojaksi monenlaisia ”häkkyröitä”, etteivät oravat tai linnut vahingossa mene loukkoihin. Sisälle tiskipöydälle laitoin myrkkysyötin.

EU on kieltänyt joitakin jyrsijämyrkkyjä, mutta kyllä kaupoista saa hiiriansoja, joissa on myrkkysyötti sisällä. En tiedä, mitä myrkkyä se sitten on. Olisiko sitä samaa mitä itänaapurissa käytetään lentomatkoilla teessä?

Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen että en voi jäädä enää mökille. En nukkuisi koko yönä, kun kuuntelisin rapiseeko tai loksahtaisiko loukku. Eli jos aion oleskella mökillä itsekseni minulla täytyisi olla turvana kissa-armeija, joka hoitelisi myyräongelman.

Ai mistäkö niitä myyriä sisälle pääsee? Arvelen että katonrajasta. Pyöröhirsinen mökki on rakennettu 60-luvulla saunaksi. Hirret eivät todellakaan ole yhdestä puusta. Huomaan että kattolistoja ei ole voitu asentaa kaikkialta niin kiinteästi hirteen etteikö sinne jäisi pieni rako. Siitä raosta ne veitikat tunkevat.

Talveksi – kun en voi jättää loukkoja, pitkään loukossa viruneet myyränraadot eivät innosta – levitän valkopippuria tiskipöydälle. Siitä ne eivät pidä. Eivätkä kuulemma laventelistakaan.

Jotakin pitäisi keksiä tunkea sinne listojen ja hirsien väliin. Auttaisiko lasikuituvilla? Eikös se ole aika epämielyttävää, ehkä myös myyristä. Tai sitten jos tursoittaisi sitä polyuretaania. Pitää miettiä. Löytyisikö niksipirkasta joku sukkahuousuvinkki tähän? Lasikuituvillalla täytettyä sukkahousua esimerkiksi.

PS. Jos nämä sivut muuten näyttävät nykyään erilaiselta kuin ennen – minä en näe sitä versiota, minkä te näytte – se johtuu siitä, että minulla ei enää ole käytössä Primium -versiota. Se oli kalliimpi, eikä siitä minulle ollut mitään hyötyä. Siihen olisin voinut myydä mainostilaa. Nyt tähän saa laittaa kaiketi kuka vain minkä vain mainoksen. Mutta jos niin on, niin minulla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Normaali

Geenit määrää kohtalon

Olen joskus ihmetellyt ihmisten intoa sukututkimukseen, mutta nyt taidan olla kylliksi vanha ymmärtämään sitäkin. Olisiko niin, että tietyssä ikä/kehitysvaiheessa ihminen oivaltaa, että ”isien synnit periytyvät kolmanteen sukupolveen” eli osasyy sille, minkälaisia olemme, on menneissä sukupolvissa, heidän kokemuksissaan ja traumoissaan. Jostain syystä he olivat sellaisia kuin olivat, ja meitä kiinnostaa selvittää, miksi? Vaikka arvailuksihan se jää. Menneet sukupolvet eivät ole tallentaneet elämäänsä niin kuin me teemme. Meistä jää jäljelle paljon. Minunkin lätinöitäni voivat tulevat sukupolvet lukea täältä blogista, joka jää elämään minun jälkeeni. Olispa hauska lukea oman mummon blogia! Mitä hän on mahtanut kokea ja ajatella.

Minua kiehtoo erityisesti pappani. Hän oli nopea käänteissään, energinen, kovaääninen, oikea hahmo! Pappa sanoi itsetään ja touhuistaan että ”paremmin sen tekisi kuka vain, mutta nopeammin ei kukaan”. Saman moton olen ottanut itselleni. Aika ptkälti omatkin touhuni ovat sellaisia, nopeasti ja hutiloiden tehtyjä.

Pappa kuoli, kun minä olin vielä lapsi, mutta muistan hänet. Pappa kiehtoo, koska luulen perineeni nopeuteni häneltä. Ehkä myös kovaäänisyyden. Kaikenlaisen koohkaamisen ja vöyhöttämisen.

Pappa ei elänyt kovin vanhaksi, kuoli kuusissakymmenissä sydänkohtaukseen. Sekin hirvittää. Onko minulla sama kohtalo? Toisaaltahan se on nopea ja kivuton tapa kuolla, mutta rapiat kuusikymmentä kuullostaa kovin varhaiselta. Mielellään eläisin siitä vielä siitä seuraavalle vuosikymmenelle.

Vähän aikaa sitten juttelimme miehen kanssa vanhuudesta. Hän sanoi toivovansa että voisimme vanheta terveinä ja omassa kotona asuen. Minä vastasin että minä ainakin meinaan kuolla nopeasti. Teenhän kaiken muunkin nopeasti. Miksipä en siis kuolisi nopeasti.

Yksi veljestäni sai tällä viikolla sydänkohtauksen. Kaikki on hyvin, hän on jo kotona toipumassa. Mutta silti. Siinä oli papan kohtalo hyvin lähellä. Olisi voinut olla nopea lähtö kuusissakymmenissä. Voi näitä geenejä!

Normaali

Puhu itsesi onnelliseksi

Tämä syksy on ollut minulle vaikeampi kuin entiset. Kaupunkiin paluu on aina paha paikka, mutta nyt – pitkän koronaeristyskevään ja kesän jälkeen – se on ollut erityisen vaikeaa.

Olen yrittänyt paluuta jo kaksi kertaa, ja kaksi kertaa palannut kuin singottuna heti tilaisuuden tullen takaisin pöpelikköön. Niin taas. Olen täällä taas. Perhe jäi kaupunkiin – tietenkin – koska on koulu ja arjen askareet ovat siellä.

Minulla jatkuvat ”peruskorjauspuuhat” mökillä. Tällä kertaa toin uusia kalusteita vessaan. Vähän epäilytti mahtuuko peilikaappi seinälle, kun en ollut mitannut niitä etukäteen. Ulkomuistista ostin kaapit, ja kyllä ne siihen taitavat sopia. Täytyy vain saada iskuporamies ne seinään iskemään.

On muuten äärimmäisen kätevä tämä Ikean Click & Drive tai Click & Collect palvelu. Olen muutamaan otteeseen tänä kesänä käyttänyt. Tuotteet tilataan verkkokaupasta ja ne noudetaan erikseen siihen varatulta parkkipaikalta. Ei tarvitse mennä haahuilemaan kauppaan ollenkaan. Ilman koronaakin minua stressaa kävellä Ikean läpi. Nyt sen voi ohittaa, ja hakea haluamansa.

Kesämökin vierastalo on rakennettu viisitoista vuotta sitten, vuonna 2005. Poika oli syntynyt 2003, pian tajusimme että jos haluamme että meillä käy vielä vieraita, on pakko rakentaa heille makuupaikat. Mökki alkoi käydä pieneksi lapsiperhearjessa. Siellä on vain yksi pieni makuuhuone – pojan huone – ja meidän oma nukkumispaikkamme. Vieraita ei siellä voinut enää majoittaa.

Siispä rakennutimme vieraille oman huushollin. Hommasimme taloon sängyt ja oleellisen, mutta täytyy tunnustaa että siihen se jäi. Viiteentoista vuoteen ei tapahtunut mitään.

Tänä kesänä olen innostunut sisustamaan ja muutenkin kehittämään vierastaloa. Sinne on mm. asennettu terassin ylle markiisi. Se on aivan loistava! Nyt ihan harmittaa, miksi markiisia ei ole hankittu ajat sitten! Se tuo suojaa sateelta ja auringolta ja tekee olon suojaisaksi.

Makuuhuoneeseen olen entisöinyt kirjoituslipaston ja toiseen huoneeseen on tekeillä keittiö. Se oli ennen toinen makuuhuone, mutta nyt siitä tulee keittiö. Siten vierastalosta tulee oma erillinen yksikkönsä. Siinä on keittiö, wc ja makuuhuone. Tulevaisuudessa sitä voi myös näillä eväin vuokrata airbnb:ssä.

Viime viikolla saapui keittiö, mutta se on vielä asentamatta, koska asentajat eivät ole ehtineet. Tämänkertaisella käynnillä on tarkoitus kehittää vessaa. Siellä ei ole ollut edes kaappeja, pelkkä peili seinällä. Nyt sinne tulee kaksi kaappia: toinen peilikaappi lavuaarin yläpuolelle, ja wc-istuimen yläpuolelle toinen. Se kaappi on valkoinen ja siihen teippasin PRIVATE -kyltin. Sinne voi laittaa omat tavarat, peilikaappi jää vieraiden käyttöön.

Ostin myös uuden lampun vessaan, koska edellinen oli seinällä, ja nyt se on poistettava, koska siihen kohtaan tulee peilikaappi. Ajattelin että voisin asentaa valaisimet itse, mutta kun avasin suojakotelon, siellä oli niin monenlaista johtoa vastassa, että en taida hommaan kyvetä. Yritin kyllä etsiä ohjeita youtubesta.

On vain hankalaa pienellä paikkakunnalla, jos tarvitsee ammattiapua johonkin vähäpätöiseen hommaan, ei tahdo saada apua. Kaikilla on rakennusalan ammattilaisilla on kiire isoimmissa projekteissa. Ei niitä meikäläisen lamput hetkauta.

Mutta se tästä. Olen todella innoissani näistä sisutuspuuhistani. Toisaalta ihmettelen, mikä minun on. Miksi pitää koko ajan sisustaa ja häärätä, miksi en osaa olla?

Huomenna roudaan sepelin kallionkoloon. Siihen on tilattu kahden hengen palju. Alle pitää laittaa sepeli. Meikä laittaa.

Koulu siirtyy jälleen etäopetukseen ensi viikosta alkaen, mutta poika ilmoitti jo hyvissä ajoin, että jos ja kun etäopetus alkaa, hän jää kaupunkiin. Ymmärrän sen hyvin, siellä on harrastukset ja kaverit. Ne ovat tärkeitä. Siellä ovat myös miehen iäkkäät ja apua tarvitsevat vanhemmat.

Omassa vaakakupissa on perhe kaupungissa ja oma elämä täällä maaseudulla. Näiden kahden asian tasapainottelu ja epätasapaino. Tunnen syyllisyyttä ja itsekkyyttä aina valitessani maaseudun. Mutta toisaalta minusta tulee toimettomana kaupungissa ihmishirviö. En ole todellakaan paras versio itsestäni. Olen ilkeä ja vaikea läheisilleni. En pidä kaupunkiminästäni. Tuskin muutkaan pitävät.

Jännällä – melkeinpä pelottavalla – tavalla historia toistaa itseään. Kun minä olin lukiossa, vanhempani päättivät jäädä eläkkeelle ja muuttaa Amerikkaan. Aluksi he yrittivät saada minut mukaan, opiskelemaan paikalliseen kouluun. En lähtenyt. En halunnut. Halusin jäädä omaan, tuttuun lukiooni. Niinpä me veljeni kanssa asuimme kahden. Mummo asui naapurissa ja ”vahti” meitä. Kerran mummolla oli hälytystila päällä, kun lumessa oli isot jalanjäljet ja mummo epäili, että on tainut käydä miesvieraita minnalla. No, ei ollut. Ne oli posteljoonin jalanjäljet. Siihen aikaan posti tuotiin ovelle asti.

Amerikanaika oli omille vanhemmilleni parasta aikaa. He olivat onnellisia. Ei ollut isoja vastuita, oli aikaa nauttia elämästä – höllötä. Nyt huomaan että tilanne on vähän samankaltainen. Paitsi että olen täällä yksin. Toivoisin että mieheni voisi olla kanssani.

Kävin eilen katsastamassa auton, ja matkalla tuli kuunneltua radiota. Valitettavasti en muista kirjan ja tekijän nimeä, mutta ohjelmassa oli aiheena uutuuskirja sisäisestä kriitikosta, joka meissä jokaisessa piilee. Toisilla vähän julmempi kriittikko, oikein sellainen oman elämänsä heikinheimo. Kirjassa opastetaan, kuinka sisäinen kriitikko saadaan ruotuun.

Kirjan kirjoittaja oli keksinyt nimetä oman kriitikonsa. Hän oli antanut sille nimeksi Myrtti. Minäkin olen kuullut oman kriitikkoni äänen. Välillä se kuuluu kovaa ja sen sanoma on pahaa kuunneltavaa. Mutta en ole antanut sille nimeä. Sen sijaan olen nimennyt itselleni Pikku-Minnan. Kun puuhaan jotakin vaikeata – kuten kokoan Ikean kalusteita – tai rankkaa – kuten kannan soraa paljun paikalle– kehun itseäni. Olen alkanut puhua hiljaa itselleni: ”Kylläpä Pikku-Minna on taitava. Pikku-Minna osaa. Nyt Pikku-Minna ottaa lasin viiniä. Nyt Pikku-Minna menee nukkumaan.”

Nyt Pikku-Minna menee nukkumaan. Öitä!

Normaali

Uusi normaali

Matkailuyrittäjät itkevät, kun entiset turistit eivät pääse koronan matkustusrajoitusten takia tulemaan. Itkun sijaan pitäisi miettiä tilanne uudelleen ja keksiä uusia, korvaavia toimintoja entisten tilalle.

Matkailu on muuttunut myös Suomesta poispäin. Matkustusrajoitukset ja karanteenit koskevat myös heitä, jotka haluaisivat täältä lähteä matkalle. Ja koska he eivät voi tai halua lähteä ulkomaille, potentiaalia kotimaan matkailun kasvulle on olemassa, mutta mielestäni sitä ei ole osattu kohdentaa. Tilannetta ei ole osattu käyttää hyväksi.

Yhtenä esimerkkinä eräs Saariston rengastien varrella sijatseva ravintola, joka ei avannut oviaan koko kesänä, vaikka käsillä oli kenties vilkkain matkustuskesä ikinä.

Ennen juhannusta olisin halunnut matkustaa Lappiin katsomaan yötöntä yötä. Laitoin kyselyn majoituksesta eräälle iglu-majoitusta järjestävälle yritykselle. Vastausta ei ole vieläkään tullut. Eipä silti, ei Kolariin olisi edes päässyt. Junat eivät kulkeneet sinne asti. Käsittämätöntä sekin. En minä sinne asti jaksa autolla ajaa. Koko Suomen läpi.

Ensi kesäksi on majoituskysely Sastamalaan. Viime viikolla laitoin. Ei ole vastausta kuulunut.

Pari talvea sitten olin Lapissa talvella Äkäslompolossa. Olisin halunnut vuokrata auton käydäkseni Reidar Särestöniemen museossa. Ei ollut autoja vuokrattavana lyhytaikaiseen vuokraukseen. Matka taksilla olisi ollut liian pitkä ja kallis. Jäi sitten käymättä. Harmitti. Niin lähellä, mutta kumminkin kaukana.

Junien pitää kulkea. Vastauksia kysymyksiin pitää antaa. Kyllä mekin haluamme matkustaa Lappiin ja Lapissa, asua hotellissa, ostaa palveluja, kokea Lapin eksotiikkaa, syödä poronkäristystä.

Ravintolaruuan hinta muualla Suomessa ihmetyttää. Etelä-Suomen kaupunkialueilla asuvat ovat tottuneet siihen että pizzan saa kympillä, lounaan viiidellätoista. Muualla Suomessa hinta on aina vähintään kaksinkertainen, usein kolminkertainen. Ja ainakin Helsingissä luulisi olevan kalliimmat liikehuoneistovuokrat, joten tilavuokrat eivät hintaeroa selitä.

Tuntuu siltä kuin moni ajattelisi että tämä menee ohi. Entä jos ei mene? Jos tämä jää. Ei ehkä ihan samassa laajuudessa, mutta kuitenkin jää, vähän niin kuin aids. Mitä jos kaikki palaudu täysin ennalleen ikinä koskaan?

Silloin kannattaisi miettiä, mitä ja minkälaista sitten tarvitaan. Ehkä me voisimme opetella pitämään keskenämme kivaa. Ja ehkä se voisi olla jopa kivempaa kuin ennen. Vähän niin kuin Senaatintorilla tänä kesänä. Nyt sieltä olivat pois turistibussit ja pakokaasu, tilalla oli kukkaistutuksia, iltaa istuvia ihmisiä, ruokaa ja juomaa. Ihan melkein niin kuin ulkomailla konsanaan, Suomen Helsingissä!

Voisiko hiihtolomien porrastusta loiventaa entisestään ja siten pidentää kotimaan talvimatkailun sesonkia? Jos koko Etelä-Suomi ei lähtisikään lomalle viikolla kahdeksan. Jaettaisiin talvilomaviikot uudelleen alkamaan jo helmikuun alusta. Saataisiin sesongille pituutta. Kannattaisikohan Lapin loma varata jo nyt hiihtolomaksi. Luulenpa että voi vielä tulla ruuhkaa.

Normaali

Ostetaan Kaipola

Kyllä harmittaa UPM:n paperitehtaan sulkeminen! Harmittaa ylikansallisten pörssiyhtiöiden toiminta. Kaikenmaailman upm:t ja talvivaarat, jotka tuhoavat ympäristön ja sitten katoavat, jättävät sotkut siivottavaksi ja työttömät elätettäväksi. Ei pörssiyhtiöllä ole omaatuntoa. Ei sielua, mihin sattuu. Ei kotimaata.

Mielestäni yhteiskunnat ja niiden vakiintuneet järjestelmät, poliitikot ja puolueet, työmarkkinajärjestöt, kansanedustuslaitokset eivät ole pysyneet kehityksen kärryllä. Monet myötäilevät, hyssyttelevät. Suuttuvat kun näiden suuryritysten toimintaa ja johtoa arvostellaan.

Amatzonilla tuhotaan sademetsää, Lapissa kaivokset saastuttavat vesistöt. Tulee mieleen Graham Greenen kirja Ahneiden pidot. Siinä illallisseura oli valmis mihin tahansa nöyryytyksiin, suosui hullun ja rikkaan isännän vaatimuksiin saadakseen jotakin rikkauden rippeitä lahjaksi. Sama meininki täällä ja maailmalla.

Nyt kuulkaa päättäjät ja kansalaiset: pitää ottaa tilanne haltuun. Ei alistuta tähän. Voitaisiinko paperitehdas kansallistaa? Pelastaa sen tuotanto. Kehittää vastaamaan ajan vaatimuksia. Jos osaaminen, kallis tietotaito ja tehdas on jo olemassa. Ostetaan se tehdas meille, Suomelle, meille.

Voisiko suomalaiset sijoittajat sijoittaa rahansa ylikansallisten pörssiyhtiöiden sijaan kansalliseen yritykseen? Voisi olla hitusen puhtaampi mieli ja omatunto. Voisi olla tulevaisuus.

Normaali

Eskimointiaaniprinsessa

Hesarin televisiosivuilla kerrottiin dokumentista, joka kertoo lastenjuhlissa prinsessana esiintyvästä tytöstä. Arvostelussa kyseenalaistettiin prinsessan roolimallin sopivuutta nykytytöille.

Harmittaa tämä suppea ajattelu. Nykyisin on sallittua ja suotavaa olla sukupuolisesti monipuolinen, mutta kulttuurisesti se ei ole sallittua. Ei ole sallittua olla eskimointiaaniprinsessa.

Mielestäni jokaisella pitäisi olla samanlainen oikeus toteuttaa omaa minuuttaan myös kulttuurisesti. Jos kokee olevansa jotakin, siitä vain, anna mennä! Muistatteko vielä elämäntapaintiaanit? Oliko se 80-luvulla kun Suomeen ilmestyi elämäntapaintiaanien ryhmä asumaan jonnekin pöpelikköön. Ei siitä sitten mitään tullut, taisi tulla vilu, mutta saivat kuitenkin kokeilla intiaanielämää Pohjolassa.

Oman identiteetin etsimisestä ja löytämisestä antaa hyvän esimerkin samassa Hesarissa haastateltu Erika Wikman. Hän kyllästyi levy-yhtiöiden hänelle tarjoamaan rooliin ja kappaleisiin, joita hänet laitettiin laulamaan. Menestystä ei tullut, ja toimittajat halusivat vain kuulla Erikan ja Dannyn parisuhteesta.

Erika halusi tehdä ns. junttidiskoa, lopulta hän löysi samoin ajattelevan levytuottajan ja lopputuloksena on uusi Erika Wikman, jonka biisejä on striimattu Spotyfyssä enemmän kuin Antti Tuiskua.

Hienoa, että ihminen itse tietää mitä tahtoo ja omaa omaa voimavarat sen toteuttamiseen! Lokaa on tietenkin niskaan tullut, mutta haastattelun mukaan Erika on siitä huolimatta onnellinen. Nyt haastattelijat kysyvät häneltä musiikista, eivät enää vain suhteesta Dannyyn ja ikuisesta ikäerosta.

Erikoista että nykyisin tuntuu siltä kuin meitä laitettaisiin samaan muottiin enemmän kuin ennen, vaikka kaiketi pitäisi olla juuri toisin päin. On niin paljon ja monenlaista, minkälainen ei saa olla, koska joku suuttuu.

Eräässä radio-ohjelmassa asiaa puitiin rasismin kannalta. Jos valkoihoinen nykyisin kieltää olemasta rasisti, hän edustaa white fragilityä. Sellainen ihminen ei tunnista rasisimia omasta lähtökohdastaan johtuen. Eli hän on siis kuitenkin rasisti. Näin ollen päädytään kehäpäätelmään; valkoihoiselle ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla rasisti. Joko olet rasisti ja tunnustat sen. Jos sanot että et ole rasisti, olet white fragility ja siis rasisti kumminkin.

Saako enää leikkiä intiaaniprinsessaa?

Ai mutta ei nykylapset enää ehdi leikkiä. Heillä on niin paljon kehittäviä harrastuksia, että aikaa leikkimiseen ei jää.

Normaali

Koronapelkoa

Kesän aikana omaehtoisessa eristyselämässä pelko koronasta hälveni. Asiaa ei enää ajatellut omakohtaisesti. Oli tunne, että oli turvassa, ja mahdollisuus sairastua olematon. Nyt tilanne on kyllä täysin toinen.

Oma elämäntyyli on muuttunut keväästä ja kesästä, sosiaaliset kontaktit lisääntyneet huomattavasti. Mahdollisuudet osua koronaa levittävään ovat lisääntyneet huomattavasti kouluun ja töihin paluun seurauksena. Nyt tilannetta taas miettii eri tavalla. Mitenkähän tässä vielä käy?

Poika on palannut kouluun. On oikeastaan vain ajan kysymys, milloin siellä tulee ensimmäinen koronatapaus. Vaikea uskoa että siltä voisi välttyä kokonaan. Onhan Helsingissä jo kouluja ja luokkia, jotka on laitettu eristyksiin.

Nykyisin poika kävelee koulusta kotiin, mutta aamuisin käyttää ratikkaa. Sama ratikka ajaa Olympiaterminaalin kautta, mistä kyytiin nousee risteilymatkustajia. Pojalla on hengityssuojain ja oma käsidesi mukana. Silti.

Töissä törmään turisteihin. Heitäkin on, vaikka luulisi että matkustus on miltei loppunut. Ei voi mitään, kyllä astun askeleen kauemmas, kun näen turistin, vähän arveluttaa. Tai entäpä kaikki juhlavieraat? Hääväki, kastejuhlaperheet. Monenlaisia mahdollisuuksia törmätä koronaan. Kaiken aikaa, kaikkien kanssa ja joka tilanteessa ei ole mahdollista pitää turvavälejä.

Tiedän vain yhden tutun, joka on koronan sairastanut, joutui teho-osastolle, virui siellä viikkoja, mutta selvisi. Mitä jos se tulee minulle? Tai vielä pahempaa; levittäisin sitä muille, ystäville ja perheenjäsenille, he sairastuisivat vakavasti?

Pitäisikö sittenkin ottaa peruutusvaihde ja palata pöpelikköön, pois ihmisten ilmoilta. Mutta vaikka itse lopettaisin työt, pojan koulu jatkuu. Ihan täysin ei voi itseään eristää.

Elämästä on tullut rulettia. Vähän liian jännittävää.

Normaali

Kas, siellähän on Mikko Kuustonen jälleen

Tekisi mieli kirjoittaa, mutta päässä surisee tyhjää. Ei tule mitään mieleen. Paitsi että Mikko Kuustonen on joka paikassa, eikä siitä paljon juttua irtoa.

Ryhdyin sunnuntaiehtoona lasagnen tekoon ja avasin keittiötelevision viihdykkeeksi. Siellä se Mikko Kuustonen taas oli. Tällä kertaa musiikkiohjelman raadissa Tähdet, tähdet -ohjelmassa. En yhtään hämmästyisi, jos joku kerta Mikko olisi puoli yhdeksän uutisten kommentaattorina. Tuntuu sopivan joka ohjelmaan. Eikä siinä mitään, on sanavalmis, iloinen ja joviaali ihminen. Mutta on kai muitakin ihmisiä?

Toinen asia, mitä olen miettinyt, on koronatestaus. En ole vielä koronatesteihin joutunut, mutta lehdistä olen lukenut, kuinka testipaikat ovat ruuhkautuneet, ja kuinka testin ottajista on pulaa. Eikä ole herkkua olla täydessä sotisovassa kuumana kesäpäivänä 12 tunnin työvuorossa ottamassa näytteitä. Siinä voi olla lämpöhalvaus lähellä.

Niin että eikö niitä koronatnäytteitä voisi ottaa itse? Tehdäänhän sitä vaikka mitä raskaustestejä, otetaan virtsa- ja  ulostenäytteitä. Ei tuntuisi mahdottomalta ajatukselta tökkiä puikkoa nenään. Sitten ei enää olisi jäljellä kuin näytteen toimitus tiettyyn paikkaan. Voisivatko esimerkiksi apteekit vastaanottaa niitä? Tai sitten drive thru -paikkoja, missä olisi jonkinlaisia postilaatikoita, joihin näytteet ja niihin tarvittavat tiedot voisi tipauttaa. Ei tarvittaisiin ylimääräistä henkilökuntaa muuta kuin postilaatikon tyhjentämiseen.

Ulostenäytteestä tulee kyllä hauska juttu mieleen. Elettiin 90-luvun loppua, ja oltiin miehen kanssa oltu kesähelteellä reissussa Moskovassa. Saatiin molemmat ripuli. Meillä oli silloin sama työterveyslääkäri, ja ulostenäytteet piti toimittaa sinne. Olin yön aikana ripuloinut itseni niin kuiviin, että minkäänlaista näytettä ei enää aamulla herunut. Laitettiin sitten siitä miehen ulostenäytteestä palanen minunkin purkkiini, ja vietiin molemmat näytteet omina laboratorioon. Ajateltiin että sama pöpö se kumminkin on.

Ihan järjetön ajatus! Täytynee pistää nuoruuden ja hulluuden tilille. En muista enää, mikä pöpö sieltä sitten tuli diagnoosiksi, mutta sen muistan, että olin elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran ilmoittautunut puolimaratooniin, ja se juoksu jäi sitten ripulin takia juoksematta.

Kaupunkiin paluumuutto ei ole ihan sulavasti mennyt – ei ainakaan kissalta. Ensin yritti paeta parvekkeelta, mutta jäi takapuolesta kiinni kaiteeseen. Siitä turhautuneena päätti osoittaa mieltänsä puraisemalla pöydällä olevaa pientä kultaista aasia niin että aasilta irtosi korva. Hyvä kun ei nielaissut sitä korvaa. Yksikorvainen aasi näyttää nyt yksisarviselta.

Kuumalta tuntuu. Mökillä on ilmalämpöpumppu, ja se on kyllä kätevä. Voi viilentää tai lämmittää tai jopa kuivata ilmanalaa tarpeen mukaan. Kaupungissa ei sellaista ylellisyyttä ole. Käsittääkseni taloyhtiöt suhtautuvat aika nihkeästi ilmalämpöpumppujen asentamiseen.

Mökillä ilmalämpöpumpun kaukosäädin on yöpöydällä. Jos yöllä tulee hiki, niin siitä vain surauttaa koneen käyntiin ja kohta on jo kylmä.

Olenkin nyt heräillyt aamuöisin, yleensä aina tasan kello kaksi, enkä meinaa saada enää unta. Pitäisi yrittää sinnitellä hereillä pidempään, jos sitten nukkuisi aamuyöt paremmin. Ostin myös Uni-Jukka nimistä teetä asiaa auttaakseni. Vähän kumma nimi teelle. Ihan kuin joku dementikko olisi miettinyt että mikäs se unihiekan heittäjän nimi oikein olikaan? Ja sitten muistunut mieleen vähän sinne päin; Nukkumatista tullut Uni-Jukka.

Normaali

Onko alaston turisti naturisti?

Me käydään uimassa salaisella lammella. Tai ei se oikeasti ole yhtään salainen, ihan yleinen uimapaikka – ei tosin virallinen. Sellainen pikkukylän epävirallinen, kaikkien käyttämä luonnon oma uimapaikka, missä ei ole mitään ”mukavuuksia” laitureita, uimakoppia ja sen sellaisia. Mutta se on ihana paikka! Yleensä siellä ei ole ketään. Vesi on tummaa ja pehmeää, se ihan sivelee ihoa! Rannalla on etelärinteessä kallio, mistä liutaan uimaan. Kalliossa on yhdessä kohtaa kolo, mistä pääsee nousemaan ylös.

Matkalla lammelle on varsin erikoinen piha. Havuaita on leikattu muistuttamaan gallialaista aitaa. Tosin en tiedä, mikä on gallialainen aita tai minkänäköinen se on, tuli vain sellainen sana nyt tähän kohtaan mieleen. Mutta siis niihin havupuihin on leikattu tolpat ja tolppien päihin pallot. Tai yritetty leikata. Ei se ihan täysosuma ole.

Iso piha on täynnä kukkiva kasveja ja monenlaisia istutuksia. Talo on hyvin pieni ja vaatimattoman oloinen, varsinkin mahtipontiseen aitaan suhteutettuna. Oikeastaan mökki muistuttaa vähän siirtolapuutarhamökkiä.

Kerran lammelle mentäessä olin juuri tämän mysteeripihan kohdalla sanomassa, että olisi kiva tietää, minkälainen tyyppi siellä asuu, piha on niin erikoinen. Tuskin olin päässyt lausetta loppuun, kun huomasimme pihalla alasti kyykkivän miehen. Oli juuri kumartuneena kottikärryjensä luona. Pyllisti meihin päin. Rusketusrajoja ei ollut. Oli tainnut viettää pihalla alasti koko kesän.

Nyt mies on näyttäytynyt melkein joka kerta ohi ajaessamme. Aina alasti. Kerran tosin tarkkasilmäinen mieheni huomasi että rannekello hänellä kyllä oli.

Varsin omalaatuinen tyyppi. Ilmeisesti jonkin sortin naturisti. Onhan se tavallaan kätevää; ei tule pyykkiä, kun ei käytä vaatteita.

Ristimme miehen Penumbraksi. Poika pelasi kaverinsa kanssa pienempänä ällöttävää tietokonepeliä, missä alastomat laihat zombiemiehet juoksivat pimeitä luolakäytäviä pitkin, pitkät kikkelit puolelta toiselle keikkuen. Niitä piti päästä pakoon. Jostain syystä penumbraukot tulevat mieleen tästä kukkaisnaturistista, vaikka ei heissä muuta yhteistä ole kuin alastomuus. Eikä alastomuuden kuuluisi olla myöskään pelottavaa. Onnellisen oloinen mies puuhailee omassa paratiisissaan aataminasussa. Siinä jälleen yksi esimerkki ihmisestä, joka on löytänyt oman tapansa elää ja olla ja tulla onnelliseksi. Respect.

Normaali

Lisää taidetta ja kulttuuria, kiitos!

Keravalla on tyhjä kerrostalo, mistä on tehty eräänlainen taideteos. Jokaisella huoneella on oma teemansa. Lehdestä luin että huoneissa kulkiessa tuntuu siltä kuin olisi taideteoksen sisällä.

En ole käynyt, mutta kiinnostaisi kyllä.

Lehdessä oli uutinen siitä, kuinka muuttotappiopaikkakunnilla on tyhjentyneitä kokonaisia kerrostaloja. Kukaan ei niitä osta, vaikka kokonaisen kerrostalon saisi 35.000 eurolla. Samoin on autioituneita koulurakennuksia ja entisiä tehdastiloja. Voisiko niitä muuttaa taideteoksiksi tai erilaisiksi kulttuuritapahtumapaikoiksi? Helsingissäkin suunnitellaan, että entisestä Hanasaaren voimalaitoksesta, jonka sijainti on aivan loistava, tulee tulevaisuudessa kulttuuritapahtumapaikka.

On oikeastaan hämmentävää, miksi on niin paljon kauppakeskuksia, paikkoja joiden olemassaolon tarkoitus on pelkkä myyminen ja ostaminen. Miksi? Miksi halutaan että vietämme vapaa-aikaa ostamalla, eikö olisi parempi viettää sitä tekemällä taidetta, katsomalla ja kuuntelemalla taidetta? Saada inspiraatiota, elämyksiä ja tuntemuksia.

Ja ehkä taidetta tulisi myös tarkastella hieman avarakatseisemmin. Nythän se on tiukasti auktorisoitu. Taidetta on vain virallisten tahojen tuottama taide, mutta taide kuuluu kaikille. Niinhän Helsingin Juhlaviikkojen vanha slogankin sanoo.

On väärin ajatella, että urheilla saavat vain ne joilla on siihen lahjoja. Tai että taidetta saa tehdä vain ne, joilla on siihen lahjoja ja koulutus. Molemmat pitäisi kuulua jokamiehenoikeuksiin, ja sekä taiteen tekemiseen että liikkumiseen pitäisi olla mahdollisimman matala kynnys. Olisi hienoa uskaltaa tanssia tai laulaa. Olen täysin epämusikaalinen. Heiluttelen vain huuliani, että näyttäisi siltä että laulan. Joskus rohkenen kiekaista mukana, ja ai että se tuntuu hyvältä. Sama varmaan olisi tanssissakin. Olisi mukavaa pyörähdellä, liikkua musiikin mukana kuin itsekseen, mutta en uskalla edes kokeilla. Jos joudun tanssilattian läheisyyteen – kuten joskus Lapin hiihtoreissuilla – piiloudun pylvään taakse, että ei vain kukaan tulisi hakemaan. Ja on niitä savikuppejakin ollut kiva dreijata, vaikka ihan pieleen menikin. Märkä savi sormien välissä tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä synnyttää jotakin uutta.

On hyvä että valokuvataiteen museo on perustanut sivunäyttelyosaston Helsingin keskustaan Kämpin (vai Kampin, aina menee sekaisin) ostoskeskukseen. Vallatkoon taide ostosparatiisit!

Normaali

Välillä kannattaa vilkaista taustapeiliin

Mitenkäs tämä vuosi on oikein mennyt?

Vuosi sitten kesällä alkoivat kuumat aallot. Syksyllä ryhdyin tositaistoon niitä vastaan. Järkeilin, että jos harrastaa ihan hillittömästi urheilua ja hikoilee paljon, niin ei varmasti enää voi muuten vain hikoilla. Itse asiassa se toimikin. Joksikin aikaa aallot katosivat miltei kokonaan. Elimistö oli järkyttynyt, mihin rääkkiin oli joutunut, mutta sopeuduttuaan uuteen, urheilulliseen olotilaan kuumottelukin palasi – joskin hyvin paljon lievempänä kuin ennen, nyt ihan siedettävässä muodossa.

Mutta ihan överiksihän se liikunta meni – nyt kun asiaa vähän kauempaa katsoo. Kävin lähes joka päivä jossakin ryhmäliikunnassa, joinakin päivinä useammassa peräkkäin. Hullua.

Sitten tuli korona ja iso pysähdys: tuntui kuin koko maailma olisi ajanut päin seinää. Omakin elämä jähmettyi, hidastui ja rauhoittui. Liikunta kutistui yksinäisiin sauvakävelyretkiin, hulavanteen pyörittelyyn ja viiteenkymmeneen päivittäiseen askelkyykkyyn.

Viime kevät oli yksi elämäni kohokohdista. Sain perheeni asumaan luokseni maaseudulle. Sinne missä haluaisin asua aina. Elämä oli yksinkertaista ja rauhallista. Se rauhoitti ja tyynnytti minut. Oli aikaa kirjoittaa – blogia, runoja, tankavärssyjä – puuhastella pieniä asioita.

Rauhoittumisen kruunasi leikkaus, jossa olin loppukeväästä. Oli pakko levätä. Mutta siitä toinnuttuani lähti touhuaminen taas lapasesta. Keksin projektia projektin perään. Oli airb-n-b’tä, erilaista remonttia ja seinämaalausta ja huonekalujen entisöintiä, vein tavaraa kaatopaikalle ja toin tavaraa kaatopaikalta. Vieläkin on yksi sorakasa, mikä pitäisi siirtää paikoilleen. Ja yksi keittiöprojekti kesken. Meni taas ihan överiksi. Olin väsynyt ja ahdistunut, tuli riitaa ja eripuraa. Olin äkkipikainen ja helposti suutahteleva.

Nyt pitäisi osata mitoittaa tekemiset voivavarojen ja ajankäytön mukaan, että ei vastaisuudessa enää tapahtuisi samaa. Että ei olisi niin, että ainoastaan maailmanlaajuinen pandepidemia saa minut rauhoittumaan. Pitäisi osata muutenkin. Ihan itse.

Alku on siinä mielessä lupaava, että en ole syksyksi ilmoittautunut kuin kahteen jumppaan ja yhteen kirjoituskerhoon. Olin ihan melkein ilmoittautumassa myös kahdelle keramiikkakurssille, mutta onneksi en ilmoittautunut. On parempi että harrastuksia – vaikka ne olisivat kuinka mukavia – ei ole liikaa. Haluan että on aikaa olla ja ajatella ja kirjoittaa ja virkata ja kävellä ja pelata korttia. Haluan että en ole kiukkuinen, koska olen väsynyt. Haluan nukkua hyvin.

Ihmettelen vain, miten ihminen ei osaa mitoittaa omia voimavarojaan? Luulisi että olisi tähän ikään mennessä jo jotakin itsestään oppinut.

Olin niin ahdistunut tilanteesta, että ryhdyin googlaamaan psykoterapiamuotoja. Olisi varsin mielenkiintoista mennä terapiaan kehittämään itseään. On vain aika kallista lystiä. Terapia maksaa yleensä noin sata euroa tunti, ja kun en taida täyttää mitään sairauden kriteereitä, en saisi kela-korvausta, vaan terapia pitäisi maksaa omasta pussista. Lyhytkin terapia tarkoittaa ainakin 10-20 käyntiä. Eli paritonnia pitäisi terapiaan budjetoida.

Olisi mielenkiintoista tietää, miksi touhut menevät överiksi? Ja miten sitä saisi hillittyä. Miksi pään sisäinen tuhma ääni ruikuttaa samaa saagaa; pikku-Minnan pitää pärjätä yksin, ei kukaan pikku-Minnaa auta, sen sijaan pikku-Minnan pitää olla aina valmis auttamaan muita. Eikä pikku-Minna edes pyydä apua, pärjäilee yksin vain. Sitten kun pikku-Minna ei ole ketään apuun pyytänyt, hän on hyvinhyvin vihainen, kun kukaan ei auta. Haluaisin saada sen ruikuttavan pikku-Minnan katoamaan. Hus!

Vuosi tässä nyt sitten ollaan koohkattu ja vöyhkätty menemään. Koronakevättä lukuun ottamatta. Nyt aloitan seesteisen koronasyksyn. Vöyhä-Minna saa kadota, samoin pikku-Minna. Goodbye! Nyt ihan vain hissunkissunvaapulavissun. Jospa yritän parannusta heti aamusta alkaen. Mitä jos en heti herättyäni säntäisi mihinkään – edes kahvin keittoon. Mitä jos ihan ensin venyttelisin ja hengittäisin syvään?

Normaali

Metsätuoli

Sieniä etsiessäni huomasin tuskastuvani. En enää kulkenutkaan metsässä niin kuin ennen – nautiskellen. Jotenkin suoritin sitä. Ehkä siksi sienet pysyivät viisaasti piilossa. Sienestäminen pitää olla ilo ja nautinto, ei pakkopulla.

Ehkä kännykän askelmittarikin on vain huono juttu. Miksi se olisi tärkeää, kuinka monta askelta päivässä saa kerrytetyksi. Helposti tekee itse itselleen suorituspaineita, tavoitteita ja vaatimuksia. Pitäisi osata hellittää niistä. Kuka viisas sanoikaan että tärkeää ei ole se, että tie on pitkä vaan että se on leveä? Tarkoittaen että pitkällä elämällä ei ole merkitystä, jos se ei ole hyvä, onnellinen elämä.

Niinpä keksin ratkaisun, miten nauttia metsästä ilman yhtään mitään suorittamista. Kesän kirpparituolikaupoilla sain kaupantekijäisenä yhden ylimääräisen tuolin, koska se oli rikki. Vein sen metsään. Istuin tuolille ihmettelemään. Katselin puita ympärilläni ja kuvittelin olevani itsekin puu. Miltä tuntuisi olla aina tässä, liikahtamatta mihinkään, muuta kuin mitä nyt tuuli heiluttelisi käsivarsia niin kuin oksia tuulessa. Katselisi aina näitä samoja puita, ja olisi yksi heistä.

Tästä lähtien vien kaikki huonokuntoiset tuolit metsään, että voin istua siellä. Eräänlainen metsämeditaatio. Tosin täytyy tunnustaa, että ei se ihan täysin nappiin mennyt. Hetken istuttuani katseeni siirtyi puista maahan. Siellähän oli mustikoita jonkin verran. Oli ihan pakko hakea poimuri, ja kerätä muutamat marjat talteen. Että se siitä rentoutusharjoituksesta. Ehkä ensi kerralla paremmin.

Jos et jostain syystä pääse metsään, voit nauttia metsästä – tai oikeastaan suosta – tietokoneen välityksellä. Pelkosenniemellä sijaitsevalta aapasuolta tulee livekuvaa osoitteessa: http://www.ipcamlive.com/Kilpiaapa

Sama suomaisema pyörii nähtävänä myös Pelkosenniemen terveyskeskuksessa ja palvelukoti Onnelassa. Kuulostaa ihanalta! Palvelukodin asukkaat saavat nauttia rauhoittavasta suomaisemasta. Luontokamerakuvaa pitäisi olla nähtävänä ihan jokaisessa sairaalassa ja palvelutalossa Suomessa.

 

Normaali

Inspiroiva ihminen

Uusimmassa Kodin Kuvalehdessä 16/2020 on mielenkiintoinen henkilöhaastattelu kirjailija Jussi Seppäsestä. Ihailen ihmisiä, jotka ovat löytäneet oman tavan elää ja olla, ja elävät sen mukaisesti. Samaan yritän pyrkiä itsekin. Mutta Jussi Seppänen – hän on tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa! Upea tyyppi.

Jussin kodissa on vain kolme esinettä: diskopallo, tuoli ja patja. Lisäksi on haarukka, veitsi ja lusikka ja vaatteita. Jussi syö aina kaupungilla, ei tarvitse ostaa ruuanlaittovälineitä. Diskopallon hän panee pyörimään, kun tarvitsee itsetuntoonsa vahvistusta. ”Että jos en muista että minähän olen Seppäsen Jussi, niin lyön diskopallon päälle, tiekkö!”

Seppäsen filosofian mukaan ”ainut tapa olla hyvä, on olla omassa sarjassaan. Minuna olemisessa voi olla ylivoimainen, koska muita osallistujia ei ole”. Aamen sille!

Tavaroistaan Jussi pääsi eroon muutettuaan muutama vuosi takaperin. Hän antoi vanhan asuntonsa avaimet ystävälleen ja käski hävittää kaikki mitä asunnossa oli – tavalla tai toisella. Tuoli, patja ja diskopallo ovat riittäneet. Kirjoitustyönsä Jussi tekee ikkunalaudalla.

Jussi ei ole koskaan kokenut haluavansa omaa asuntoa tai perhettä. Niinpä hän ei ole niitä hankkinut. Hän on oivaltanut että täällähän voi elää itsensä näköisesti. ”Ketään ei kiinnosta ihmetellä Jussi Seppäsen elämään. Tai jos kiinnostaa, niin kymmenen sekunnin kuluttua ei enää kiinnosta”.

”Haluan enemmän tehdä asioita, jotka saavat aikaan ilon ja luksusolon.” Luksusololla Jussi tarkoittaa esimerkiksi täytekakun syöntiä.

Ehkä osasyynsä Seppäsen elämäntaitoon antaa vakava sairaus, johon onneksi on kehitetty hoito. Ilman säännöllistä sairaalassa annettavaa liuotushoitoa Seppänen kuolisi. Ehkä kuoleman mahdollisuuden kohtaaminen on auttanut löytämään elämäntaidon.

Seppäseltä ilmestyy juuri nyt kirja, jonka nimi on Jussi Seppänen. Siitä tulee myös Antti Holman lukema äänikirja. Haastattelun perusteella pitänee hommata jompi kumpi. Sen verran inspiroiva ihminen on tämä Jussi Seppänen. My sincere respect!

Normaali

Ympyrä sulkeutuu

Perjantaina 13.maaliskuuta 2020 lähdin kaupungista, korona alkoi. Nyt on 13.8. Tasan viisi kuukautta. Palaan kaupunkiin, ihan hyvillä fiiliksillä; saan vihdoin levätä!

Kaupungissa on jätehuolto, joka vie roskat  – maalla minä olen jätehuolto, lajittelen ja kuljetan roskia mukanani; kaupungissa puistotyöntekijät pitävät huolta viheralueista ja taloyhtiössä on palkattu puutarhuri – maalla minä huolehdin nurmikonleikkuut, kitkemiset, haravoinnit, rännien puhdistukset (paitsi mies hoitaa kyllä rännit).

Kaupungissa minun tarvitsee välittää vain kodin seinien sisäpuolella olevista asioista. Minun ei tarvitse maalata ulkoseiniä, kaataa puita talon ympäristöstä, kitkeä lupiineja,. Ai että elämä on helppoa kaupungissa, miksi ikinä lähdin?

Kaupungissa melkein kaiken tekee joku muu. Ehkä ensi töikseni menen puistoon ja tiputan roskan, ihan vain siksi että ei tarvitse poimia, joku muu siivoaa (höpöhöpö en tee niin, paheksun roskaajia).

Ja ruokaa. Sitä saa kaupungissa halvalla ja valmiina. Voi tilata valmiin annoksen suoraan kotiovelle. Maaseudulla ravintolaruoka on kallista, eikä kotiinkuljetusta ole. Kaupungissa varsinkin lounasruoka on edullista.

Kaupungissa ei ole painetta mennä metsään poimimaan mustikoita tai sieniä.

Olen ehkä maailman ainoa ihminen, joka saa burn-outin kesämökillä.

Sain vihdoin eilen loppuun maalausurakan. Luulin että se ei lopu ikinä. Heitin roskiin maalintahrimat housut ja työrukkaset. On levollinen mieli. Ei tarvitse maalata seinää ainakaan seuraavaan 20 vuoteen. Eli ei koskaan. Seuraavan maalauskerran saa hoitaa joku muu.

Kesällä tuli tehtyä liikaa kirppari/huutokauppa/tori.fi ostoksia. Toisin sanoen autokatokseen ei nyt mahdu autoa, kun se on täynnä huonekaluja, jotka pitäisi entisöidä, mutta niille ei ole oikeasti edes paikkaa. Ihastuin vain niin kovin Bonanza-huonekaluihin – en tiedä miksi– ostin mitä satuin halvalla saamaan.

Ihmettelin kerran miehen työhuoneeseen ilmestynyttä häntää. Mies kertoi ostaneensa sen nettikirppikseltä. Se oli Esso-huoltoasemaketjun kampanjan ”tiikerinhäntä”. Sellaisen sai, kun tankkasi riittävän paljon Essolla. Miestä oli pikkupoikana harmittanut, kun heillä ei ollut autoa, mitä tankata, eikä siis mitään mahdollisuutta saada tiikerinhäntää. Nyt hän oli nähnyt hännän kirpparilla ja ostanut sen korjatakseen tämän lapsuuden ankeuden.

Minulle kävi melkein sama juttu. Keräsin pikkutyttönä Sarah Keyn postikortteja. Ne on vieläkin tallessa, mutta julistetta minulla ei muistaakseni koskaan ollut. Nyt satuin sellaisen näkemään kirpparilla. ”Rakkaus on pieniä tekoja”, lukee julisteessa ja pieni, nappisilmäinen tyttö sormi suussa roikottaa itsensä näköistä nukkea. Juliste on ihan turha tietenkin, mutta pidän siitä ja se on eräänlainen aikaikkuna omaan lapsuuteen.

Seuraavaksi innostuin Tapio Wirkkalan suunnittelemista Senaattori-laseista. Ne edustavat omaa synnyinaikaa 60-luvun loppua. Löysin sopivat matkan varrelta noukittavaksi, neljä kappaletta valkoviinilaseja. Jo puhelimessa myyjä oli kertonut että lasit olivat hänen syksyllä edesmenneen äitinsä jäämistöstä.  Mies latasi lasit pöytään. Keittiön kaapista – pesemättöminä. Miten joku voi pitää likaisia, pesemättömiä laseja kaapissa? En voi ymmärtää. Ostin lasit ja poistuin. Pesin lasit kolmeen kertaan, välillä liotin etikassa. Röpelölasiin lika tarttuu sitkeästi.

Nyt en osta mitään, en, en, en. Ei mitään löytöjä, njet, njet, njet.

Nyt ei pidä innostua vähän aikaan mistään. Korkeintaan jumpasta ja vatsalihastreenistä. Ehkä kahvilasta. Olen käynyt kesän aikana yhden kerran kahvilassa! Croisanttia tänne ja heti – ja cappucino! Ja lounaaksi, ottaisiko falafelia, nepalilaisen saag paneerin vai ehkä sushia? Ah, kaupunkielämän ihanuutta.

Mitenkähän pian siihen taas kyllästyn?

 

 

Normaali

Puuceen uusi elämä

Lauantai-iltana saunan jälkeen oli voimat vähissä. Katsoin kännykän askelmittaria, ja se näytti päivän lukemaksi 17.783 askelta. Ennen nukahtamista sanoin, että huomenna pikku-Minna lepää. Huomenna pikku-Minna ei vöyhkää yhtään. Pikku-Minna pyhittää lepopäivän.

Sunnuntaiaamuna pulahdin uimaan, venyttelin ja luin Hesarin kaikessa rauhassa sängyssä, yöpöydällä aamukahvi, vanhasta pullasta tehty korppu ja lehdennoutomatkalla noukkittuja vadelmia.

Siihen se lepo sitten jäi.

Päätin lähteä tutkimaan, miten puuceen siirto voisi onnistua. Mies huuti perään, että ”Ei! Eikös sinun pitänyt levätä?” – ”Joo, joo, käyn vain tutkimassa tilanteen.”

Varastosta otin rautakangen ja talon alta puuparruja. Työnsin rautakangen vessan alle ja tyrkkäsin. Sehän siirtyi ihan näppärästi! Vähän aikaa ähkittyäni mieskin saapui paikalle, ja huomattuaan että liikkuuhan se, ryhtyi auttamaan.

Eipä aikaakaan kun vessa oli uudella paikallaan. Kylläpä se kävikin näppärästi! Ajatukseni oli, että puuceen voisi täyttää saunapuilla, että se olisi eräänlainen minipuuvarasto, mutta siinä kävikin niin, että se on niin hieno ja niin hyvällä paikalla, että ei siitä puuvarastoa tehdäkään. Siitä tulee yhden hengen mietiskelypaikka.

Kun poika heräsi uuteen päivään, pidimme juhlalliset puuceen avajaiset. Huusimme kolme kertaa ”Eläköön”  ja pidin puheen, jossa kerroin vessan vaiherikkaasta menneisyydestä. Minulla on kuva sen pystytyksestä vuodelta 1982. Kuvassa minä kurkistan pöntönreiästä, veli kyykkii vessanovella ja Toini-täti poseeraa. Kuvan on ottanut äitini.

Nyt vuonna 2020 puucee-projektiin osallistui koko meidän perhe. Poika maalasi mustaksi, minä ja mies siirrettiin paikoilleen. Tästäkin tilanteesta otimme muistoksi kuvan. Täytyy laittaa kuvat molemmista tapahtumista – vessan pystyksestä ja siirrosta – vessan seinälle.

Vessan seinälle on vuosien saatossa tullut kirjoitettua erilaisia muistoja. Siitä kun kesäkana kuoli, vuonna 2011, ja kun äiti kuoli 2012. Siellä on myös oma Elä nyt niin olet elänyt -motto raapustettu ensi kertaa vuonna 2010. Nyt kirjoitan uuden seinäkirjoituksen vessan siirrosta ja metamorfoosista mietiskelyhuoneeksi Martan päivänä 2020. Tarkoitus on laittaa vessaan luettavaa, vakavaa kirjallisuutta, vanhoja pornolehtiä ja Aku Ankkoja. Seinille kiinnitän liima-lakkaus-metodilla osuvia sarjakuvastrippejä ja muita lehdistä leikattuja oivalluksia.

Vessaan pitää tehdä vielä uusi istuinkansi. Ehdotin kyllä että se voisi olla saranallinen. Jos jättäisi vessaluukun sinne tason alle. Voisi hätätilassa käyttää vessaa vessana, jos kesken mietiskelysession tulisi vessahätä. Nostaisi vain istuinkannen ylös. Sehän vasta näppärää olisikin! Ja tietenkin siihen tarvitaan mukava istuintyyny, että jaksaa mietiskellä tai meditoida. Vessasta on hienot merinäkymät.

Monta kertaa vuosien saatossa olen uhonnut että koko vessa on hävitettävä. Olen iloinen että sitä ei tehty. Nyt se on nätti, hyvällä paikalla ja sillä on funktio. Voi olla että siitä tulee suosikkipaikkani! Voin mennä sinne rauhoittumaan kaiken vöyhkäämisen välillä.

 

 

Normaali

Jääkaapin korotus

Kesävieras katseli pyllistelyäni jääkaapin edessä, ja kysyi, miksi emme laita jääkaappia korkeammalle että ei tarvitsisi kyykkäillä niin alas. Hyvä kysymys.

Jääkaappi itsessään on peräisin 90-luvulta ja minun vanhempieni mökille ostama. Usein olemme suunnitelleet uuden jääkaapin ostamista, mutta se on jäänyt, ja nähtävästi jääkin, koska vanhat kodinkoneet on tehty kestämään – toisin kuin uudet.

Jääkaapin etupaneelin olen uudistanut Etolasta ostamallani sinivalkoisella, pikkuruutuisella tarramuovilla. Vihanneslaatikko on ajat sitten hajonnut, ja vihannekset lojuvat alahyllyllä vapaina. Ehkä meillä onkin vapaita vihanneksia niin kuin kaupassa kananmunia!

Kesävieraiden poistuttua menin lempikauppaani tori.fi’hin ja ryhdyin määrätietoisesti etsimään jääkaapille sopivaa alustaa. Katsoin lipastot, laatikot, tasot jopa sohvapöydät Uudenmaan läänistä ja Varsinais-Suomesta. Ei ollut mitään sopivaa. Ongelmana oli jääkaapin syvyys, se on 54 cm ja yleensä kaikki lipastot ja laatikostot ovat ”lättänämpiä”. Niinpä ei sitten jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin….

…KAATOPAIKKA!  Täällä jäteasema on avoinna keskiviikkoisin ja lauantaisin. Heti lauantaiaamuna säntäsin paikalle. Sanoin jäteaseman työntekijälle – pitkälti eläkeiän ylittäneelle papalle että en tuo mitään, mutta saanko hakea, jos löydän sopivan alustan jääkaapille? ”Mikä ettei, vie pois vain.

Kaatopaikan pappa on todellakin vanha. Mielessäni mietin että hän on varmaan ajatellut että ikänsä puolesta sopii hommiin joko kaatopaikalle tai hautausmaalle, ja valinnut sitten ensimmäisen. Oikein mukava ja avulias mies.

Puujätteet eli vanhat huonekalut yms. ovat yhdessä isossa kasassa jäteaseman reunalla. Oli yllättävän hiljaista, joskus kaatiksella on ruuhkaa kuin Stockan Hulluilla Päivillä, mutta nyt ei ollut kuin yksi pariskunta, joka heitti oman 70-lukunsa samaan kasaan. Heidän poistuttuaan kaatopaikkapappa tuli avukseni. Hän bongasi täydellisen kokopuisen, noin 30 cm korokkeen, jonka koko on aivan täydellinen tarkoitukseen. Korokkeessa on vieläpä pienet reunat. En tiedä, mihin tarkoitukseen se on aikoinaan tehty, olisiko jonkinlainen istuinrahi?

Kun ajelin takaisin mökkille, hymyilin tilanteen koomisuudelle. Minä Gucci-lippis päässä dyykkaamassa kaatopaikalla jäteaseman papan kanssa. Siitä olisi pitänyt ottaa kuva.

Mieleeni tuli käyntini astrologi Markku Mannisen vastaanotolla joskus 90-luvulla. Juuri muuta en käynnistä muista, mutta hänen sanansa ”elämässäsi on koomisia piirteitä” on jäänyt mieleeni.

Totisesti.

ps. Jääkaappi pelittää todennäköisesti vielä seuraavat 20 vuotta, nyt kun olen imuroinut sen taustapaneelin vuosikertapölystä. Jääkaapin takana oli järkyttävä kerros pölyä, sinne tippuneita laastareita ja postikortteja ja ties mitä ”arkeologisia” löydöksiä.

 

 

 

 

 

Normaali

Virtuaalimuistot

Koska satuin olemaan kaupungissa omilla asioillani samaan aikaan kun anoppi tuotiin sairaalasta kotiin käynnille, missä oli tarkoitus selvittää kotiuttamisen mahdollisuuksia, mieheni pyysi minua menemään paikalle ja esittämään meidän läheisten huoli tulevasta.

Niinpä sitten olin siellä. Paikalla oli sairaalasta fysioterapeutti, kotihoito ei ennättänyt tulemaan ollenkaan. Fysioterapeutin kanssa sitten ihmettelimme tilannetta. Miten liikuntakyvytön anoppi pestäisiin asunnon kylpyhuoneessa, jonka suihkutila on pelkkä kapea suihkukaappi? Sinne ei avustaja mahdu. Kuka pitäisi anoppia pystyssä ja miten pesun ajan.

Suunnitelmia tehtiin. Ainakin tarvittaisiin sairaalasänky. Kotihoito kävisi kolme kertaa päivässä ja ehkä myös yöllä, ja hoitaisi vaippojen vaihdon. Ruokahuolto toisi ruuat. Turvaranneke tarvittaisiin molemmille. Jos appi –jolla on sydänvika ja alhainen verenpaine – kaatuu, eikä pääse ylös, anoppi ei pysty hälyttämään heille apua.

Kaikki läsnäolijat olimme samaa mieltä – ehkä anoppia lukuun ottamatta – että tästä järjestelystä ei voi tulla pitkäaikainen. Omassa mielessäni ihmettelin, että onko tässä mitään järkeä? Tarvitaan paljon järjestelyjä kokeilua varten, jonka mahdottomuuden pystyy päättelemään kuka tahansa.

Mutta byrokratia vaatii, että kotihoitokäyntejä täytyy ensin olla kolme kertaa päivässä ennen kuin potilas voi anoa pitkäaikaishoidon paikkaa. Jostain syystä byrokratia ei tunne tämän kaltaista tilannetta, missä potilas on ollut kotona niin pitkään läheisten hoivan varassa, että kotihoitoa ei ole tarvittu. Ikään kuin yksi kehitysvaihe on jäänyt välistä. Nyt pitäisi hypätä suoraan täyteen hoitovaiheeseen pitkäaikasosastolla, mutta byrokratian luomia askelia ei saa hyppiä. Ensin on kokeiltava kolmen päivittäisen kotihoitokäynnin mallia.

Fysioterapeutti arveli että kokeilu voi jäädä lyhyeen. Kotihoito tulee toteamaan potilaan pesut valitsevissa olosuhteissa mahdottomaksi. Mutta sen olisi ehkä voinut todeta tulemalla paikan päälle nyt, kun asiaa oltiin arvioimassa. Mutta kotihoito ei ennättänyt.

Eräs lukijoista kommentoi että olisi mahtavaa, jos olisi joku systeemi, millä voisi tallentaa itselle tärkeitä paikkoja virtuaaliseen muotoon, ja sitten siellä pitkäaikaissairaalan pedissä voisi virtuaalisesti palata rakkaisiin mökkimaisemiin, ja siten viihdyttää itseään. Se on loistava idea! Toivottavasti sellainen tulee mahdolliseksi, ei luulisi edes olevan vaikeaa. Siinä olisi jollekin liikeidea valmiina.

Silloin kun muisti pelaa, voi kätevästi omissa muistoissaan palata itselle rakkaisiin ja tärkeisiin paikkoihin. Minäkin usein viihdytän itseäni, esim. yöllä valvoessani, kulkemalla lapsuudenkodin läpi. Muistelen, mitä tauluja, huonekaluja ja esineitä siellä oli. Mitä maisemia näkyi ikkunasta, millaista ääntä seinäkello piti.

Kun poika oli kaksi ja puolivuotias, mökillä oli vierailulla veljentytöt miestensä kanssa. Kävimme kävelyllä viereisellä – siihen aikaan autiolla – lomakylän alueella. Meidän oli tapana käydä uimassa sen tyhjällä uimarannalla, koska se oli turvallinen ja lapsiystävällinen ranta, toisin kuin oma jyrkkäkallioinen mökkiranta.

Veljentytön miehellä oli mukana kamera, ja päivän mittaan hän nappaili kuvia meistä tietämättämme. Illalla hän vetäytyi muutamaksi tunniksi omiin oloihinsa, ja kun hän palasi muun seurueen luokse, hän näytti, mitä oli tehnyt: eräänlaisen musiikkivalokuvaesityksen meistä ja pienestä pellavapäisestä pojastamme. Oli kuvia siitä, kuinka syötämme pojalle heinänkorteen pujotettuja metsämansikoita, kuinka pyöritämme häntä rantavedessä ympäri, ympäri, ympäri, niin että pienet varpaat osuvat välillä veteen ja olemme itse pyörällä päästämme – se oli yksi hänen lempipuuhistaan – kuinka hän roikkuu pihapuun renkaissa, hiukset pörhöllään, juoksee paljain jaloin hiekkatietä nauraen, jatkaa matkaa isänsä hartioilla juoksentelusta väsyneenä.

Minulle tulee kylmät väreet kuvakollaasia katsoessani ja kuunnellessani. Kuvaesitys on poltettu cd:lle ja siirretty tietokoneelle. Viimeksi se esitettiin pojan rippijuhlissa. Miten ihana muisto meidän perheen ihanimmasta kesästä! Miten korvaamattoman lahjan veljentytön mies tällä kuvakollaasilla meille lahjoittikaan! Siitä on iloa loppuelämäksemme.

Ja juuri sen haluan katsoa, jos ja kun päädyn liikuntakyvyttömänä sairaalapetiin. Koska juuri sen kesän ja ne hetket elämästäni valitsisin, ne haluaisin elää uudelleen, jos se olisi mahdollista.

Kiitos Topille sen päivän ja niiden hetkien tallentamisesta.

ps. Sataa vettä, ennusteen mukaan koko päivän. Lämmintä on 12 astetta. Ihanaa! Voi sytyttää kynttilät, kuunnella radiota, tehdä käsitöitä, kirjoittaa blogia. Leikkiä syksyä. Ei tarvitse lähteä vöyhkäämään ulos pihalle.

 

Normaali

Tuliaiset

Nyt on todennäköisesti kaikki omat kesävieraat tältä kesältä käyneet. Enää on airbnb-vieraita, ensi viikko on jälleen full-booked, mutta sitten pistän majoitustoiminnan kiinni perheen pyynnöstä. Rauhoitetaan viimeiset mökkipäivät, ollaan hissukseen keskenämme.

Airbnb on ollut varsin positiivinen kokemus. Mökki on ollut varattuna 21 päivänä heinäkuussa. Ensimmäiset vieraat olivat 8.7. Joten lähes joka päivä mökissä on asuttu siitä pitäen kun majoittamisen aloitin. Ansiot heinäkuulta on 697 euroa. Enemmänkin olisin tienannut, jos hinta olisi ollut alusta pitäen 45€ eikä 30€. Päivittäin mökkibusinekseen menee aikaa ehkä noin tunnin verran mökin siivoukseen ja pedin petaukseen. Tietenkin myös vessaa ja saunaa tulee siivottua useammin kuin normaalisti, mutta se nyt ei varsinaisesti haittaa.

Saunamaksu on erikseen ja sen lämmityksen olen ulkoistanut pojalle.

Ainoa miinuspuoli on jatkuva lakanapyykki. Täytynee ensi kesäksi ostaa lisää lakanoita, että ei tarvitse pelätä niiden loppumista. Sadesäällä on mökkiolosuhteissa huono kuivata pyykkiä.

Omia mökkivieraitani olen aina ohjeistanut, että ei saa tuoda tulisia. Tai saa, mutta vain syötäviä ja juotavia. Varsinkin kaupunkiherkut, esim. erikoisjuustot ja leivät ovat tervetulleita. Tietenkin myös kynttilät, servietit ja sen sellaiset pois kuluvat ovat kivoja tuliaisia. Mutta muuten pieniin tiloihin ei lisää tavaraa kaivata.

Mutta joitakin ihan kivoja tuliaisia ovat mökkivieraat onnistuneet tuomaan. Kuten nuorentavan turvesaippuan. Odotan innolla tuloksia. Kuinkahan monta vuotta lähtee? Toivottavasti neljä. Silloin olisin 49. Tuntuu että kaikenlainen ruumillinen rapistuminen – tai ei, kyllä se oli ihan ruumiillinen romahdus – tapahtui heti 50 täytettyä. Ihan kuin luonto olisi katsonut kalenteria, että jaahas tuo täytti nyt 50, pistetäänpä siitä haperoituminen käyntiin. Sitä ennen en tiennyt mitä on närästys, peräpukamat tai kuivuvat limakalvot. Ihmettelin, miksi tuotteita näihin mystisiin vaivoihin mainostetaan niin paljon. Enää en ihmettele.

Eräät mökkivieraat olivat kuulleet huutokaupasta ostamastani sadan kukkopillin kokoelmasta, ja toivat tullessaan vielä yhden. Nyt minulla on 101 kukkopilliä! 101 dalmatialaista on niin last season!  101 kukkopilliä se vasta jotain on!

Entäpä sitten meidän Miiru. Palasin väsyttävältä kaupunkiressulta takaisin mökille. Kun Miiru huomasi tuloni, se lähti heti ulos ja palasi hetken kuluttua kuollut myyrä hampaissaan. Tipautti sen ruokapöydän viereen matolle. Ikään kuin sanoen: ”tervetuloa kotiin, tässä vähän särvintä pöytään”.

Voi sitä pientä, yritti ilahduttaa ja omalla tavallaan toivottaa tervetulleeksi takaisin.

ps. Seuraavassa postauksessa palaan vielä edellisen juttuni aiheeseen. Joten siihen on tulossa jatkoa huomenna.

 

Normaali

Kaupungissa ei vöyhkätä, kaupunki on itsessään vöyhkä

Voi hyvä tavaton, miten väsynyt olen!

Tulin kahdeksi yöksi kaupunkiin. Oli hoidettavana erinäisiä asioita. Ei voi kun ihmetellä, mihin viemäriin voimani täällä katoavat? Kaupungissa en jaksa vöyhkätä. Kun tulen kaupunkipäivän jälkeen kotiin, voimat ovat niin vähissä, että on pakko syödä pistaasijäätelörasia kokonaan loppuun edes vähän energiavajetta tasoittaakseni.

Eilen illalla – heti saavuttuani – marssin lähimpään sushipaikkaan ja tilasin tempuraa ja california-mixin ja lähikaupasta pistaasipähkinäjäätelöä. Oli pakko saada kaupunkiherkkuja. Käytin myös appiukkoa ruokakaupassa ja samalla ihmettelin tuotevalikoimien laajuutta. Olin kuin neuvostoihminen lännessä. Että tämmöistäkin on! Oli pakko ostaa palvelutiskiltä kevätkääryleitä, näyttivät niin eksoottisilta ja hyvänmakuisilta.

Pienen maaseutupaikan ruokakaupan valikoimat ovat suppeat – sanoisin käsittämättömän suppeat. Myymäläpinta-alalta huomattavasti pienemmissä kaupungin kivijalkamyymälöissä on kattavampi valikoima. Toisaalta ehkä maaseutukaupoissa ongelmana ovat me kesäasukkaat. Kun 900 ihmisen paikkakunnalle pompsahtaa 10.000 kesäasukasta, kaupan hyllyillä ei yksinkertaisesti riitä tila. Olenkin sanonut, että niiden kannattaisi myydä tavarat suoraa jakeluautoista pihalla.

Kotona kellot tikittävät edelleen pre-korona-aikaa eli talviaikaa. En viitsi niitä siirtää, kohtahan se taas on. Talvi tai korona, tai molemmat. Kotiavainkin on hukassa, piti lainata pojan avaimia. Minne lie kevään ja kesän aikana unohtunut? Jonkun laukun taskuun tai toiseen autoon? Joka tapauksessa ei löytynyt lähdön hetkellä, onneksi pojalla oli avaimet tallella.

Kotona olo oli aikamatka omaan elämään. Katselin vaatekaappiani, ja totesin monta kertaa ”ai niin, tämmöinenkin minulla on”. Ei tarvitse ostaa uusia vaatteita, voi vain palata entisiin. Tuntuvat monen kuukauden jälkeen uusilta.

Keittiössä ihmettelin hetken että minkälaisesta kupista täällä veteni juon. Olen niin tottunut peltiseen muumimukiini, jota käytän mökillä vesiastiana. Kahvi ei meiltä ainakaan heti lopu. Keväällä olin huolissani kahvin riittävyydestä koronan tehdessä tuloaan, ja olin hamstrannut sitä monta pakettia ruokakomeroon. Senkin olin jo ehtinyt unohtaa.

Nyt makaan reporankana sängyllä, ja tässä se taitaa mennä loppuilta. Onko se sitten kaupungin virikkeiden määrä, mikä tuo tämän väsymyksen vai mikä? Jonkinlainen aistiyliherkkyys? Pelkkä autolla ajo väsyttää. Liikaa liikennevaloja ja muita ihmisiä. Tulisin varmasti hulluksi jossakin oikeasti isossa kaupungissa, jossakin Delhissä. Huomaan kaipaavani oravia, jotka tiputtelevat käpyjen raatoja päähäni, pikkulintuja, rannan ohi uivaa joutsenperhettä, jopa myyränraatoja, joita kissa kuljettaa. Mitenhän meille Miirun kanssa käy, kun tänne on kohta taas todella palattava. Pitää mennä terapiaan ja aloittaa mielialalääkitys, kai. Nyt muistankin, miten vuosi sitten tein. Pysyttelin ensimmäiset viikot niin lähellä kotia kuin mahdollista. En lähtenyt kauas. Sillä tavalla pikku hiljaa sain sieluni asettumaan takaisin kaupunkiin.

Kävin katsomassa anoppia sairaalassa. On se kyllä surkeata touhua. Ei ole edes televisiota. Pelkkä likainen verho. Siihen on joku edellinen potilas ilmeisesti heittänyt mehukeitot. Yöhoitajat kuulemma vievät aikakausilehdet, eivätkä palauta. Anoppi, joka on kuitenkin ollut aikaa seuraava, katsoo aina uutiset, urheiluohjelmat, visailut ja Kauniit ja rohkeat, katsoo nyt sinistä likaista verhoa. Kyllä siinä viimeistään taantuu ja hiipuu.

Huomenna kokeillaan, miten mahdollinen kotiutus onnistuisi. Eli anoppi tuodaan sairaalasta kotiin, ja katsotaan. Tietäähän sen, liikuntakyvytön ihminen. Ja toisen samanikäisen pitäisi pystyä ja jaksaa hoitaa, eihän siitä mitään tule. Kotihoito kävisi kolme kertaa päivässä. Ilmeisesti vaipat vaihdettaisiin aina silloin, niinkö? Olisi paras olla säännöllinen vatsa. sellainen että osaisi kakkia sopivasti kahdeksan tunnin sykleissä juuri ennen kotisairaanhoidon saapumista, sitten ei tarvitsisi olla pitkään likaisissa vaipoissa. Niinkö se on suunniteltu?

Samassa huoneessa on neljä muuta potilasta. Anoppi nukkuu öisin huonosti, nyt vielä huonommin, kun on kaikenlaista huutelua. Tuli mieleen, että eikö siellä voisi olla vastamelukuulokkeet? Että ei tarvitsisi kuunnella muiden mölinöitä. Tai voisi vaikka kuunnella radiota. Mutta anoppi ei osaa käyttää älypuhelinta. Ipadikin olisi kiva, sillä voisi katsoa Kauniit ja rohkeat. Nykytekniikasta voisi olla paljon iloa vanhuksille ja pitkäaikaissairaille, jos he osaisivat niitä käyttää.

Iloinen uutinen oli se että anopin nuorena tyttönä kirjoittamat runot ovat löytyneet. Runovihko löytyi hänen sisarensa jäämistöstä. Uskomatonta että se oli tallessa! Ja miten ihana että se löytyi juuri nyt, kun elämä on muuten niin kurjaa ja näköalatonta. Perjantaina hän saa sen takaisin itselleen. Siitä on varmasti paljon iloa, ja ehkä se vie takaisin nuoruuden onnellisiin päiviin.

Onpas se nyt harmi, kun olen täällä kaikkien mahdollisuuksien kaupungissa, mutta en nyt sitten jaksa tehdä mitään. Voisi mennä taidenäyttelyyn. Voisi mennä rantaravintolaan. Voisi mennä uimaan. Voisi mennä kahvilaan. Voisi mennä puistoon. Voisi tavata ystäviä. Voisi mennä kuuluisaan mummotunneliin!

Mutta taidan vain mennä kylpyyn, syödä hapankorpun mustaleimalla ja painaa pääni tyynyyn. Sulkea väsyneet aistit.

Viime yönä näin ensi kertaa unta edesmenneestä veljestäni. Hän etsi jotain vaatekaapistaan, ja minä ihmettelin, kuinka hyvässä järjestyksessä se onkaan. Velipojan paita oli kyllä sangen kummallinen: vaaleansinisen kauluspaidan helmaan oli ommeltu jatkopala ruskeasta ruutukankaasta. Sitä vähän ihmettelin. Oli varsin erikoinen paita, erikoinen uni. Mutta oli kiva nähdä, pitkästä aikaa! Anoppi livenä ja veli unessa.

 

 

 

 

Normaali

Löytöjä kaatopaikalta ja nettikirppiksiltä

Käytiin jälleen kaatopaikalla.

Pojan puumaja rojahti pari talvea sitten alas, ja laudat jäivät niille sijoilleen. Nyt saatiin aikaiseksi peräkärrykuorma. Puumajan laudat vietiin asianmukaisesti kyllästetyn puun keräyskonttiin jäteasemalle.

Sillä välin kun mies heitteli lautoja kasaan, minä tutkin, mitä viereinen kasa – tavallinen puujäte – sisälsi. Heti bongasin hyväkuntoisen, tukevan, mäntypuisen eteisen penkin, missä on alla lokerot kengille. Kannoin penkin saman tien meidän peräkärryyn. Maalaamalla siitä saa kelpo vekottimen.

Samasta kasasta löytyi bambuverko.  Meidän sängyn viereisellä seinustalla on ikkuna, mistä aamuaurinko paistaa suoraan silmään. Tähän asti ikkunassa on ollut vanha pitsipöytäliina estämässä aurigonpaistetta. Nyt siinä on kaatopaikalta dyykattu bambuverho.

Seuraavaksi huomasin tikkaat. Meidän kanalalta puuttuu tikapuut. Kerran kesässä pitää mennä kanalan katolle poistamaan havunneulaset, ja on kätevää, jos tikkaat ovat valmiina.

Tähän asti mies oli pysynyt hiljaa, mutta nyt älähti: Älä nyt niitä ota, ne on ne meidän rikkinäiset, just heitin sinne kasan päälle ne!

Katsoin parhaimmaksi lopettaa tavaroiden keräämisen jäteasemalta siihen.

Kesämökin terassi on nykyisin pieni puusepän verstas. Siellä on kirpparilta löytynyt puinen seinähylly, kirjoituslipasto ja kaksi bonanza-tuolia odottamassa maalausta. Olen ne hionut valmiiksi. Tänään lähimpään rautakauppaan tulee tilaamani puuvaha, käsittelen huonekalut sillä. Pitäisi saada valmiiksi viikonlopun aikana, koska ensi viikoksi on luvattu sadetta.

Kaatopaikalta dyykatun penkin jätän suosiolla odottamaan myöhempiä aikoja. Sitä paitsi olen varannut ruokapöydän ja neljä tuolia (60€), sekä lipaston (20€) tori.fi stä.  Ne noudan peräkärrykuormaan, kun lähden viemään peräkärryä pois. En ole kertonut miehelle näistä ostoksista mitään, hyshys. Hän varmasti kauhistuisi, että mitä ihmettä niillä aion tehdä. Enkä osaisi vastata. En tiedä. Ainakin aion kunnostaa ne. Tekisi mieli koettaa decoupage -menetelmää. Lakkaamalla pystyy koristelemaan huonekaluja erilaisilla kuvilla, vaikka servieteistä tai kuvakirjoista. Lipaston voisi päällystää kauttaaltaan kukilla, kukkakoristeltu lipasto sopisi hyvin kasvihuoneeseen.

Viime aikoina on kyllä ollut paljon ideoita, myönnetään. Välillä ihan itseäkin väsyttää tämä töhötys.

Vanha puucee pitäisi siirtää parempaan paikkaan. Se on ollut käyttämätön vuodesta 2005. Siitä olisi tarkoitus tulla minipuuvaja, mutta vaatisi siirtoa toiseen paikkaan.

Mies oli sitä mieltä että ei sitä voi siirtää itse. Minun mielestä voi. Onhan sitä rakennettu pyramidejäkin ihan alkeellisilla välineillä, niin kyllä kai yhden puuceen saa siirrettyä. Tästä asiasta on vielä neuvottelut kesken.

Maanantaina mökkikyläilemään saapuu veljentyttö kesämiehensä kera. Aion ehkä käyttää tilannetta hyväksi ja valjastaa heidät apuvoimiksi vessan siirtoon. Ehkä pitää katsoa joitakin opettavaisia youtube-videoita aiheesta, kuinka siirtää piharakennus.

Ideoita on tullut myös muille, kuten Stockmannille. Tavarataloparka kärsii muutoksen paineissa, kauppa ei käy entiseen malliin. Mielestäni Stockmannin kannattaisi kehittää shoppailun sosiaalista sisältöä. Verkkokaupassa käynti on yksinäistä nettisurffailua, mutta tavaratalossa shoppailu on parhaimmillaan sosiaalista puuhaa. Sinne mennään ystävän tai perheen kanssa, ja se on yksi vapaa-ajanvieton muoto. Tässä kohtaa verkkokauppa ja ”live”-kauppa eroaa toisistaan, ja tätä eroa pitäisi korostaa.

Kaupassa voisi olla erilaisia shoppailuteemapäiviä. Shoppailua sinkuille, tyttöporukoille, vanhemmalle väelle, elävää musiikkia, bändejä tai klassisen musiikin konsertteja elegantteine tarjoiluineen. Perjantai-illat voisivat olla spesiaaleja pre-perjantai häppeningejä, sunnuntait rauhallisia Sunday shop in peace -päiviä, jolloin taustamusiikki olisi rauhoittavaa, valaistuskin ehkä hivenen pehmeämpää, led-valokynttilöiden palaessa. Perhepäivinä tavaratalossa olisi kloveneja, sirkustemppuilijoita, askartelupisteitä lapsille, pallomeri.

Ja mitä tulee Senaatintorin kesäterassiin, siitäkin on sana sanottavana. Mielestäni terassitoria arvostelevat henkilöt, jotka haluaisivat sen olevan autio paraatiaukio, unohtavat että ns. normaaleina kesinä Senaatintori ei suinkaan ole tyhjä, eikä edes kaunis. Silloin se on piiritetty isoilla turistibusseilla ja hop on-hop off -autoilla. Mielestäni tämä on nätimpi, tasapainoisempi ja rauhallisempi näin. Nyt torilla pystyy nauttimaan kauniista ympäristöstä, kun turistibussit ovat poissa. Vaikka mikä minä olen sanomaan, enhän ole siellä edes käynyt! Lehdistä vain kuvia katsellut. Mutta olisi kyllä kiva käydä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nykyajan ruukinpatruunat

Nykyaika on kyllä mielenkiintoista aikaa. Ehkä kaikken mielenkiintoisinta. Vaikka niin kai ihmiset ovat kaikkina aikoina ajatelleet. Ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, on kaikenlaista koronaa ja trumppia, ja sitten tämä teknologinen kehitys, ilmastonmuutos ja ihmisten mahdollisuus kommunikoida maailmanlaajuisesti ja rajattomasti toistensa kanssa.

Jos nyt vertaa esimerkiksi siihen kökkötraktoriaikaan, kun olin itse pieni. Ei tapahtunut mitään. Oli ikuinen Kekkonen, ikuinen itä-länsi kylmä sota, ja vesirokko, eli ei tapahtunut mitään. Sellainen historian jumivaihe. Ei paljon matkusteltu. Oli ihan tosi eksoottista jos joku luokkakaveri oli käynyt Kanarian saarilla. Lomalla sukuloitiin. Matkustettiin takaisin kotikyliin, Ruotsista Suomeen, Helsingistä maalle. Meillekin tuli Jenny-täti joka kesä Turusta. Vähän äksy, hienosteleva ja kaupunkilainen. Mutta toi veljelle ja minulle suklaalevyt. Kiitos siitä Jenny-tädille.

Siihen aikaan hankittiin kirjeenvaihtokaveri ulkomailta ja kirjoiteltiin kirjeitä. Hidasta puuhaa. Minullakin oli kirjekaveri Sarah Amerikasta, vai oliko se Sarah, nimi unohtunut. Ja taisi olla Briteistäkin joku jonkin aikaa.

Tuli mieleen artikkeli, jonka luin lehdestä. Siinä kerrottiin oman aikansa Suomen rikkaimmasta miehestä, Mustion kartanon Hjalmar Linderistä, joka eli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vaikutti mukavalta hepulta. Ja oikeamieliseltä.

Linderin elämä sai uuden  – valitettavasti huonon – käänteen, kun hän nousi säätynsä vastaisesti puolustamaan punavankeja. Hän oli käynyt tutustumassa vankileirien olosuhteisiin, kauhistunut ja vaati kärsimyksen lopettamista. Valkoiset suuttuivat Linderille. Loppujen lopuksi hän menetti kaiken, ja viilsi ranteet auki Marseillelaisessa hotellissa.

Miten ihmisen elämä voikaan olla yllätyksellinen ja miten historian laineet saattavat yksittäisen ihmisen elämäntarinan muuttaa aivan toiseksi kuin miten sen on ajatellut menevän. Monta kertaa museoissa on tähän samaan asiaan törmännyt. Nyt tulee mieleen Tampereella sijaitseva Milavida, ja sen asukkaiden tarina. Sekin on surullinen tarina. Historia on täynnä surullisia tarinoita. Tietenkin myös onnistumisia ja menestymisiä.

Kukahan mahtaa olla airbnb:n keksijä? Hänen täytyy olla, paitsi nero myös miljardööri. Aivan loistava business. Ja hänellä on maailmanlaajuinen monopoli. Eihän kukaan muu voi enää tehdä samaa. Markkinat ovat kaikkialla airbnb:n. Palvelun tuottaja, mr airbnb, ottaa pienen palkkion minulta jokaisesta Boho Garden Cabin yöpymisestä, samoin hän ottaa omansa majoittujalta. Summat eivät ole isoja, järjestelmä toimii loistavasti, on helppokäyttöinen ja toimiva. Mutta en voi olla ajattelematta kaikkia niitä triljoonia airbnb-paikkoja ympäri maapallon. Ja sitä rahamäärää, joka joka minuutti ropsahtaa systeemin ylläpitäjälle. Siis aivan mahtava business.

Nämä tietokonealustat ovat niitä nykypäivän ruukinpatruunoita. Nykypäivänä kaikkein rikkaimpien ei tarvitse enää omistaa kiinteää omaisuutta, tehtaita, eikä palkata hankalia työntekijöitä, jotka ryhtyvät lakkoilemaan ja vaativat lisää palkkaa. Nykypatruunat omistavat tietokoneohjelman, ja varinaisen työn – olkoon se sittein majoitustoimintaa, taksinajoa tai pizzankuljetusta – tekee joku toinen jossakin maailmankolkassa, kuten esimerkiksi mrsmiddleage Suomen Kustavissa majoittamalla vanhassa sähköttömässä kanalassaan saariston rengastietä vesisateessa kiertäviä pyöräilijöitä.

On tämä maailma ihmeellinen paikka. Kyllä menee pikku-Minnan pää pyörälle sitä miettiessä. Parasta ottaa päiväunet. Ehkä suklaapala auttaisi saamaan verensokeritasapainon takaisin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Aika on unelmoida, aika toimia

Martin Luther Kingin kuuluisa ja paljon lainattu lause on ”I have a dream”.

Tänä kesänä olen tullut siihen tulokseen että lause joutaa romukoppaan. Ainainen unelmointi ja haaveilu on itsepetosta, eikä vie mihinkään. Unelmointi pitää lopettaa. Pitää ryhtyä tekoihin. Vain siten unelmat voivat toteutua. Maailma tai oma elämä muuttua.

Unelmointi ja haaveilu saattavat olla hyvä konsti selvitä hankalasta elämäntilanteesta. Niiden avulla jaksaa eteen päin. Ne tuovat lohtua. Mutta kannattaa miettiä, onko niiden rooli ja tarkoitus jäädä vain haaveiksi, niinkin voi olla. Ei kaikkia haaveita edes ole tarkoitettu toteutettavaksi. Mutta jotkut on.

Joskus on aika nostaa jalka jarrulta, painaa kaasua, vaikka edes varovasti ensin.

Ehkä Martin Luther Kingin olisi kannattanut sanoa: ”It’s time to stop dreaming and start doing. It’s time to fulfill our dream”.

 

 

Normaali

Minä olen Kamalan luonnon kettu

Airbnb-innostus jatkuu. Kaikki on mennyt hyvin ja juuri niin kuin olen suunnitellutkin. Vieraat ovat olleet ihania; nuoria, positiivisia ihmisiä, joita on ollut ilo majoittaa ja antaa heille elämys.

Puuhaa ei ole ollut liikaa: siivoamista, pyykinpesua ja saunanlämmitystä. Vähän niin kuin olisi kesävieraita, mutta ilman seurustelupakkoa ja ruuanlaittoa. Voi möllöttää omassa mökissään itsekseen ja antaa vieraiden viihdyttää itse itsensä.

Eikä vieraista ole aiheutunut mitään haittaa omalle elämälle. He pysyvät ”omalla sektorillaan” ja me omallamme.

Minun pitää vain hillitä sisustusinnostustani! Toissapäivänä kävimme lähikaupungin ostoskeskuksessa ja näin siellä vaikka mitä ihanaa, mitä voisi ostaa Garden Cabiniin. Kelta-valkoraitaisen räsymaton, keltaisen istuintyynyn, pikkukukkaiset pussilakanat, söpön seinänaulakon. En sitten ostanut, vaikka mieli olisi tehnyt. Tuhlaisin kaikki tienaamani rahat sisustamiseen, ja homma menisi nollille. Uumoilen, että jossakin vaiheessa kyllä repsahdan. Sisustusinto ottaa vallan. Tavallaan olen repsahtanutkin, syy on kirpputorien, huutokauppojen ja tori.fi n.

Kävin kuskaamassa tutun naapurikirkonkylään, kun oli kyytiä vailla. Linja-autoyhteyksiä on vähennetty. Palkkioksi sain öljylampunsydänlankaa. Sitä ei nimittäin rautakaupassa ollut, tutulla oli. Tehtiin vaihtokauppa; sain sydänlankaa ja vaihtarina heitin hänet töistä kotiin. Kävin samalla Lähetyskirpputorilla. Löysin puuhyllyn vessan seinälle kahdeksalla eurolla ja Mulberry-laukun viidellä eurolla! Joku epäili, että ei ole aito, mutta on se. Aidot ”laatat” ja hyvin tehty, tosin vanha. En tiedä viedä, pidänkö laukun itse vai myynkö eteen päin.

Eräs ilta jäin kukkumaan ja selasin tori.fi tä. Ostin klaffilipaston, maalaan sen mustaksi ja pari Bonanza-tuolia kahdella kympillä. Hion ne ja maalaan. Tai ehkä vain hion. Varasin myös yhden senkin, mistä saisi hienon lavuaaripöydän, mutta aamulla peruin sen. Oli sen verran iso, että olisi tullut ahdasta. Pieni pöytä olisi myös tarpeen.

Eli sisustusinto on saanut vallan. Pahuksen tori.fi.

Nyt on lähdettävä hakemaan peräkärryä alle, että saa kaikki ostokset noudettua pitkin maakuntaa.

ps. Tänään (11.7.) oli Hesarin kulttuurisivuilla juttu Tampereen taidemuseon näyttelystä, joka olisi mielenkiintoinen. 34-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Joseph Alasen Kalevala-aiheisia teoksia. Näyttely on vain 9.8 asti. Mutta mitenkäs nyt sinne lähden, kun olen täällä jumissa majatalon pitäjänä?  Kamala luonto -sarjakuvassa olikin osuva strippi: aina sähläävä kettu roikkui kallion kielelekkeellä ja pohti: ”Keksin koko ajan kaikenlaisia hullutuksia, joita voisin toteuttaa. Ja sitten yritän keksiä keinoja, joilla estän itseäni tekemästä niitä hullutuksia. Jos muistan.” Taidan leikata talteen ja kehystää huoneentauluksi.

Normaali

Ps. edelliseen

Ensimmäiset asukkaat ovat yöpyneet minun ihmislinnunpöntössäni eli Boho Garden Cabinissä. Ja he olivat tyytyväisiä, jopa onnellisia, vaikka sää oli sattumoisin tosi kurja. Aamulla kaikki heräsimme järisyttävään ukkoseen, satoi rakeita niin että savuhormi rämisi ja ikkunat tärisivät ukkosen ryskyessä. Vedin peittoa tiukemmalle. Ensimmäiset Garden Cabin asukit sanoivat että hinta on liian halpa, niinpä nostin sitä kympillä. On niin kiva, kun tämä toimii!

Normaali

Kesäkiireitä, osa 2

Kyllä on ollut taas vöyhkäinnostusta ilmassa. Olen ihan täpinöissäni Boho Garden Cabinin airbnb-vuokrauksesta. Varauksia on tullut loppukuulle jo kymmenkunta. Mies katsoo silmät pyöreinä varauskalenteria ja epäilee, onko tämä kivaa? No, on!

Eilen mies katsoi uutisia matkustusrajoituksista. Sanoi että Varsinais-Suomeen matkustaminen on kielletty, ja kaikki tänne päin matkustavat ohjataan  suoraan Seilin saarelle. Mukaan pitää ottaa omat arkkulaudat.

Minusta Garden Cabin on verrattavissa lintujen tarkkailuun. Että minkälaisia lintuja pönttöön seuraavaksi kotiutuu? Vaikuttaa siltä, että suurin osa on ohikulkevia pyöräilijöitä matkalla Ahvenanmaalle. Nuoria ihmisiä. Tarvitsevat yösijan, ja aamulla matka jatkuu.

Luulen, että laajennan tätä airbnb-toimintaa entisestään. Mökkitontilla on myös vierastalo, missä omat vieraamme yöpyvät. Siitä saa pienin muutoksin saunan kera oman kokonaisuuden, mitä voi vuokrata silloin kun emme itse ole paikalla. Virastalossa on kaksi makuuhuonetta ja vesivessa. Toiseen, pienempään huoneeseen saa asennettua minikeittiön, silloin mökistä tulee itsenäinen asumisyksikkönsä. Sieltä on upeat maisemat, isot lasi-ikkunat. Saan vuokraustoimminnalla katettua mökin käyttö- ja remontointikuluja.

Kännykäni hukkasin vuorokaudeksi. Oli kyllä tukalat paikat. Sen tiesin, että en ollut voinut sitä minnekään oman tontin ulkopuolelle hävittää, kun olin koko päivän mökillä, meillä oli vieraita. Mutta että miten voi kännykkä kadota niin täydellisesti?

Se löytyi lopulta seuraavana päivänä kasvimaan vierestä. Olin käynyt kastelemassa tomaatit, ja kännykkä oli nähtävästi tipahtanut siinä kohtaa taskusta maahan.

Ne tomaatit ovat sinänsä oma tarinansa. Ensimmäistä kertaa kasvatin taimia siemenestä. Kaksi selvisi tänne asti, ja kasvavat nyt tuolla kasvimaalla. En usko että niistä tulee ikinä yhtään tomaattia, mutta uskollisesti niitä hoivaan. Ovat nyt sellaisia parikymmentäsenttisiä, rehevävartisia kyllä.

Olen löytänyt kivan joogaryhmän paikkakunnalta. Rauhallista, venyttelevää ”mummojoogaa”, ei mitään hard-corea. Kokoontuu urheilutalolla kerran viikossa keskiviikkoiltaisin. Kertamaksu viisi euroa. Mielelläni kävisin toisenkin kerran viikossa, mutta hyvä näinkin.

Olen tehnyt huutokauppaostoksia jälleen. Kävin katsomassa netissä, mitä huutokaupassa oli myytävänä, ja innostuin sadan kukkopillin kokoelmasta ja vanhasta nurkkanaulakosta. Harmitti, kun en päässyt huutokauppaan, kun oli vieraita juuri silloin. Keksin soittaa meklarille ennen huutokaupan alkua, ja sain siten jätettyä oman huutotarjouksen.

Seuraavana päivänä meklari soitti. Nurkkanaulakkoa en ollut saanut, mutta tarjoukseni kukkopilleistä oli mennyt läpi. Nyt minulla on sata kukkopilliä. En tiedä, miksi.

Luppoaikoina – joita ei ole ollut riittävästi – olen jatkanut villatakin tuunausta. Siitä on tulossa kyllä varsin eriskummallinen. Rintapieleen olen kirjaillut ristipistoin Tout s’arrange, kaikki järjestyy; oikean käden hihansuussa lukee nyt ”MIETI” jotta muistaisin harkita, onko se mihin aion ryhtyä järkevää. Selässä lukee Flawless, Virheetön (mitä takki ei todellakaan ole). Nyt olen kirjailemassa sinne Goddess, Jumalatar. Valitettavasti se ei tullut keskelle, ja joudun nyt purkamaan vähän. Tajusin, että kirjailut kannattaa aloittaa keskimmäisestä kirjaimesta, siten saa sen asettumaan keskelle. Työ tekijäänsä opettaa, näemmä. Alle mahtuu vielä Sorrowless, suruton. Kukkia olen tyhnyt myös, neliapilan haluaisin tehdä, mutta en osaa, yritin. Ja pöllöhän olisi todella upea, mutta se nyt on tietenkin ihan omien taitojen ulottumattomissa.

Kalastamaan emme ole päässeet, koska tuuli on ollut sen verran kova. Kerran pieni soutuveneemme oli jo ihan merihädässä omassa rannassa, kun myrsky oli täyttänyt sen vedellä ja vene hautautunut rantaveteen. Onneksi paikalliselta kalastajalta saa ostettua kalaa. Tilasin viisi kiloa ahventa, haukea ja kuhaa. Laitoin osan pakkaseen, nyt on kalaa pahojen päivien varalle.

Kaimaystävä vinkkasi hyvästä ruokareseptistä, perunapellistä. Tein eilen ruuanjämistä sitä, ja oli loistavaa. Melkeinpä parempaa kuin se alkuperäinen ruoka. Eli keitetyt perunat liiskataan pellille. Minun perunoissa oli jo valmiina salviavoita, joten en lisäännyt voita, mutta muuten kannattaa lorauttaa öljyä tai voita päälle, ja suolaa ja pippuria. Laitoin myös parmesania, kun oli raastetta jäänyt yli, ja edellisenä päivänä paistuttua ahventa paloina. Pistin pellin uuniin pariksikymmenenksi minuutiksi, vai oliko se siellä puolituntia, en tiedä, kun tein samalla myös korppuja vanhaksi venähtäneestä pullasta. Ai että oli hyvää.

Mies kävi etsimässä kanttarelleja, mutta ei löytänyt. Kyyn oli nähnyt. Niitä onkin näkynyt tänä kesänä sen verran, että enpä taida metsään mennä, teitä pitkin kävelen vain.

Nyt on miehen mahassa punkki. Pitää ryhtyä sitä irrottamaan. Ja tarkistaa, ettei yön aikana sängyn alle ole ilmestynyt myyrän takapuolta. Joka aamuinen rutiini tarkistaa ja poistaa kissan tuomat sängyn alta.

Tämmmöistä, ihan tavallista vöyhkän kesää.

 

Normaali

Kesäkiireitä

Mies lähti viikoksi työmatkalle, minä jäin kaksin pojan kanssa mökille. Kun työmatkasta oli jäljellä enää vuorokausi, minulle tuli kiire. Siivosin ja sisustin vanhan kanalan talven jäljiltä asumiskuntoon. En ollut tehnyt sille vielä mitään, koska ajattelin että kanakammari ei tänä kesänä tulisi käyttöön. Mutta, mutta. Sitten mieleni syvyyksistä pulpahti vanha haave.

Nuorena haaveilin bed & breakfast -paikasta. Se olisi vanha, iso huvila, missä asuisimme. Minä pitäisin bed & breakfastia, ja mies tekisi omia hommiaan ja istuskelisi pastis-lasi puutarhapöydällä, tarkkailisi ja ehkä vähän viihdyttäisi tarinoinnillaan kesävieraita. Mikä idylli!

Tiedän, että mies ei tätä haavetta jaa, enkä minäkään sitä itse asiassa halua toteuttaa. Jotkut haaveet ovat paras jättää haaveiksi. Koska ei se todellisuudessa mikään idylli olisi. Töitä pitäisi paiskia aamuvarhaisesta iltamyöhään. Siivota toisten sotkuja, eikä kaikki vieraat takuulla olisi sellaisia, mistä itse pitäisi. Eikä niitä voisi oikein poiskaan rajata: ei rasisteille, ei natseille, ei fasisteille, ei bailaajille, ei äänekkäille, ei fundamentalisteille, ei sotkijoille.

Silti, haave elää pienesti. Siispä keksin että nyt täytyy täräyttää ennen kuin mies palaa reissultaan. Lupaa häneltä ei tälle tule, ja vastustuksesta en tykkää. Siispä pistin tienvarteen kyltin, Boho Garden Cabin, 30 €/ night , ja jäin odottamaan asiakkaita. Vieläkin odotan.

Mutta ehkä asian ydin ei ole majoitustoiminta, vaan sisutaminen? Ja tavallaan en edes toivo, että omalla reviirillä asustelisi tuntemattomia, joihin törmäisi vessareissulla. Mutta kyllä nyt edes yhdet asiakkaat kesässä olisi kiva saada. Vähän sama kuin odottaa, mikä lintu pesiin pönttöön. Nyt odotan, kuka tulee kanalaan.

Kävin hakemassa miehen bussipysäkiltä, ja toivoin että hän ei huomaisi tienvarren kylttiä. En ollut sanonut asiasta mitään, tiesin että hän on väsynyt. Yritin ajaa nopeasti ohi. Huomasihan se. Mikä toi kyltti oikein oli? Mikä ihmeen Boho Garden Cabin? Lohdutin että varsinaista ryysistä ei ole ollut. Onneksi mies oli niin väsynyt, että keskustelu asiasta jäi siihen, eikä aiheeseen ole palattu.

Muutakin ihmeteltävää miehellä oli. Mikä toi kuppi tuolla kalliolla on? – No siinä on mehua kukkakärpäsille ja siinä vieressä on pullanpala muurahaisille.

En tiedä, uskaltaako enää lähteä työmatkalle? Tiedä mitä täällä on sillä aikaa keksitty tehdä.

Tiedän kyllä, mikä majoitustoimintainnostuskipinän sytytti.  Artikkeli Sikke Sumarin Muhu-saaren paikasta, juttu oli jossakin naistenlehdessä, luin vihreänä kateudesta. Paikka on niin kaunis idylli! Ja koko touhu siellä! Ulkopizzauuni lämpiää kesäillassa, mies paistaa vieraille pizzaa, samppanja virtaa, väki on kerääntynyt pihapöydän ympärille keskustelemaan. Ennen nukkumaanmenoa voi pulahtaa paljuun. Kyllä nukkuu pellavalakanoissa sen jälkeen hyvin.

Olen nyt oman elämäni sikkesumari. Minulla on pieni kanakoppimajoitus. Siellä on patjat lattialla. Pizzauuni ei lämpiä, sitä ei ole, mutta tuikkukynttilän voi sytyttää. Paljua ei ole, ilmaisämpäreitä kyllä löytyy.

Olen yrittänyt ottaa kesästä ja kauniista, lämpimistä illoista kaiken irti. Tarkoittaa mm. sitä, että menen ulos katsomaan auringonlaskua. Istun kalliolla, venyttelen jäseniäni ja ihailen maisemaa. Kerran huomasin ajattelevani, että on se saamarin hidasta tuo auringonlasku!  Olin ihan vihainen auringolle siitä, että se laskee niin hitaasti, ikään kuin pitkitellen nautintoaan, mikä piti olla minunkin nautinto, mutta en osannut vain olla. On se ihmeellinen tuo ihmisluonto!

Puutarhakeinu saapui parahiksi ennen juhannusta. Verkkokaupan sivuilla oli ilmoitettu virheellisesti toimitusajat: 4-5 päivää. Todellisuudessa siihen meni pari viikkoa. No ei se mitään, saatiin keinu kootuksi ja kyllä siinä on tullut keinuttuakin! Olen keksinyt termin keinumeditaatio. Se on sitä että menee pitkälleen keinuun, ja katselee pilviä. Keinumisessa on jotakin hyvinhyvin rentouttavaa. Ehkä kehomuistissa on aika kohdussa, siellä keinuimme turvassa ja lämpimässä. Ennen lapsia keinutettiin kehdossa, vauvat nukahtavat mieluiten pieneen liikkeeseen. Joskus haaveilin sellaisesta aikuisten kokoisesta kehdosta. Että olisipa ihana mennä nukkumaan sellaiseen. Mutta puutarhakeinu ajaa saman asian. Olemme siihen niin ihastuneita, että pohdimme, voisiko kaupunkikodin olohuoneeseen ostaa puutarhakeinun?

Mikä ettei? Kauan sitten kävin kylässä entisen työkaverini kotona, joka oli taidekeräilijä. Hän keräsi yhden ainoan taiteilijan tauluja. Koko asunto oli lattiasta kattoon tämän taiteilijan teoksia. Ja lastenhuoneessa oli ihan oikea puinen leikkimökki! Sellainen mitä yleensä näkee pihalla. Olipa näky kaupunkikerrostalossa! Miksi siis ei voisi olla myös puutarhakeinu jos on leikkimökki.

Viime aikoina – kanakoppivieraita odotellessa – olen ryhtynyt tuunaamaan villatakkia. Kudoin joku vuosi sitten elämäni ensimmäisen villatakin. Siitä tuli aivan järkyttävän ruma ja kaikin tavoin epäonnistunut. Osasyy oli siinä, että en käyttänyt sitä lankaa, mitä ohjeen mukaan piti. Niinpä mittasuhteet eivät pitäneet paikkansa. Jotenkin onnistuin tekemään helmankin niin, että on toiselta puolelta pidempi. Eli ihan vinksahtanut koko takki.

Päätin tuunata siitä vielä entistäkin hullumman. Olen kirjaillut siihen nyt kukkia, ja selkään ”flawless” (=virheetön). Rintapieleen olen kirjailemassa ”Tout s’arrange” (=kaikki järjestyy) ja oikean käden hihaan ajattelin kirjailla ”stop” tai ”mieti” tai jotain vastaavaa, mikä hillitsisi, että joskus vähän miettisi ennen kuin ryhtyy puuhaan. Laitan villatakista kuvan instaan, kun saan valmiiksi.

Aamuisin olen käynyt kävelyllä. On ollut pakko lähteä liikkeelle varhain, koska on ollut niin kuuma, päivällä olisi liian tukalaa. Teen aina saman lenkin, siitä tulee reilut 9000 askelta. Kävely on siitä mukavaa, että siinä pääsee flow-tilaan. Unohtaa ajan ja sen mitä tekee, mielessä liikkuu ajatuksia kuin pilviä. Tänään jostakin mieleeni tuli ajatus, että minäpä toteutan kaikki haaveeni. (Nyt en tarkoita sitä aikuiskehtoa). Miksipä en toteuttaisi? Tajusin että asian voi päättää. Miksi jäämme odottamaan, että kunpa haaveet toteutuisivat jotenkin itsestään simsalabim? Eivät ne siten toteudu, ne jäävät haaveeksi.  Haaveet pitää toteuttaa. Tavalla tai toiselle. Niin kuin nuoruuden bed & breakfastistä tulikin sitten Boho Garden Cabin.

Anoppi on joutunut sairaalaan, eikä sieltä taida enää kotiutua. Iltaisin hän on levoton ja paniikissa. Soittelee, ja pyytää tulemaan. Ei aina ymmärrä, missä on. Yhtenä iltana hän oli soittanut 84 kertaa apelle. Eilen anoppi oli soittanut 112:seen ja tilannut itselleen ambulanssin. Ambulanssi tuli, ei päässyt sisään, paikalle oli kutsuttu laitosmies avaamaan ovea. Kun laitosmies ja ambulanssi pääsivät vihdoin sisään, ei siellä ollut ketään. No ei tietenkään ollut, kun anoppi oli sairaalassa ja appi mökillä.

”Onko kaikki muumit laaksossa” sanonta on meillä muuntautunut muotoon: kaikki mummit Laaksossa. (Laakson sairaala on pitkäaikassairaala Helsingissä).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minä olen puuvillaplantaasin Scarlett

Heippa. Minä täällä. En ehkä voikaan pitää taukoa, vaikka piti, koska aina pukkaa asiaa mieleen, ja vaikka ajattelin että voihan niistä kirjoittaa sitten tauon jälkeen, en ehkä enää muista, mitä ja mistä piti sanoa, ja ainakin alkuperäinen tunnetila on kadonnut.

Joten ehkä paras kuitenkin lomailla niin, että kirjoittaa jos ja kun kirjoittamisen tarve tulee, mutta ei ota asiasta paineita.

Kaksi asiaa on mielen päällä. Ensimmäinen on historian jälkiviisastelu.

Maailmalla kaadetaan patsaita, koska hävetään kolonialistista ja rasistista menneisyyttä. Elokuvia ja kirjoja poistetaan valikoimista samoista syistä. Lakupötköjen kääreet on jo muutettu, kohta Eskimo-puikot vaihtavat nimeä.

Ihmiskunnan historia on hirveä kärsimysnäytelmä ja tragedia, missä hyvinvointi on ollut harvojen valittujen etuoikeus. Nykyperspektiivistä katsottuna orjuus tuntuu käsittämättömältä. Ihmisiä on napatta viidakosta, ja viety valtameren taa. Eikä nappaaja aina ollut valkoinen mies, se saattoi olla myös rahanahne naapurikylästä, joka oli keksinyt tavan rikastua.

Orjien lisäksi maailmaa ja hyvinvointia on rakennettu vankityövoimalla. Nämä kaksi ovat olleet halvinta mahdollista työvoimaa. Kuuntelin kerran dokumentin, missä kerrottiin kanavan rakentamisesta Laatokasta Jäämerelle. En välttämättä muista oikein, mutta oliko se nyt niin että mies / metri oli kanavan hinta? Työvälineinä pelkät lapiot, hakut ja kottikärryt.

Hirveitä julmuuksia on tapahtunut, mutta niitä ei saa tapahtumattomaksi patsaita kaatamalla tai elokuvia sensuroimalla. Päin vastoin. Patsaat, elokuvat ja kirjat toimivat hyvinä muistinvirkistäjinä siitä, miten asiat ovat joskus olleet, ja miten on ajateltu.

Mielestäni patsaiden kaataminen ja koohkaaminen on tekopyhää. Hirveitä julmuuksia ja ihmisten hyväksikäyttöä tapahtuu tässä meidän omassa ajassamme meidän silmiemme edessä, emmekä me siihen puutu, emmekä sillä vaivaa päätämme, koska siitä on meille hyötyä, niin kuin orjista puuvillaplantaasin pitäjille. On helpompi haukkua menneitä, kun kaivaa malkaa omasta silmästä.

Millä hinnalla valmistetaan meille vaatteet, poimitaan tomaatit säilykkeisiin, rypäleet viiniin? Hotellin siivoaa kieltä puhumaton vierastyöläinen, jonka oma perhe on kaukana, lapsensa hän on jättänyt vanhempiensa hoidettavaksi. Kausityöläinen – nykyajan orja – tekee halvalla työt, joita me emme viitsi tehdä.  Suurkaupungin pilvenpiirtäjät ja etelän lomakohteet rakennetaan halvalla vierastyövoimalla. Nykyajan markkinatalouden perusta on rakennettu kausi- ja vierastyövoiman varaan. Siihen että jossakin on halpaa, heille voi maksaa vähän, ja toisaalla on kallista, heille voi myydä sen halvalla tuotetun. Siitä syntyy voittoa.

Ja me – jotka kaadamme patsaita ja kauhistelemme puuvillaplantaasien ylellistä elämää viettäviä Scarletteja – vaikka itse elämme juuri niin. Himoitsemme luksusmerkkejä. Minäkin. Haluan kokonaisia kuorittuja tomaatteja säilykkeenä halvalla, ja mansikkalitran hinta, se on liian korkea! Hoivakodeissa vaipat vaihtaa vierastyöläinen. Länsimainen ihminen on puuvillaplantaasin Scarlett.

Toinen asia, joka pyörii mielessä on matkustaminen. Jälleen tänään Hesarin pääkirjoitussivulla oltiin huolissaan matkustamisen tulevaisuudesta. Ja jälleen kerran matkustamista puolustettiin kulttuurien oppimisella. Höpöhöpö. Yläluokkaista, elistististä soopaa. Ottaa pattiin. Suurin osa matkailusta on rantalomailua, uima-altaalla köllöttelyä, bailausta, pizzaa, olutta, halpaa viiniä. Kulttuuriantia edustaa korkeintaan käynti paikallisessa temppelissä – mikä vain häiritsee niiden paikallisten omaa uskonnonharjoitusta– ja matkamuistomyymälästä ostettu buddhapatsas. Tai thaihieronnassa käynti. Tai turisteille muokattu ja myyty muka-paikalliskulttuuri. Laitetaan saamelaispuu päälle ja poro siihen viereen, voi kiinalaisturisti ottaa kivan kuvan. Siinä on peruslomailijan ”kulttuuri”.

Mutta kyllä matkailun tulevaisuutta sietääkin pohtia. Luin lehdestä että koronaepidemialta säästynyt Fidzi-saaret on päättänyt avata ovensa miljardööreille. Saarelle otetaan lomailemaan ainoastaan yksityiskoneella saapuvat luksusmatkaajat. Joku Lapin matkailuyrittäjä ehdotti samaa, että voisiko yksittäiset luksusmatkailijat sallia.

On sekin kamala visio, että tavallinen ihminen ei enää pääsisi matkalle, se olisi vain madonnojen ja oligarkkien huvia. Voi kyllä olla mahdollinenkin skenaario. Luonto säästyisi, kun rannalle tulee sottaamaan enää vain se madonnan perhe ja matkailubusiness saa helpommalla rahansa. Huonompi kortti jää käteen mattimeikäläiselle.

Silti toivoisin että matkustamista ei puolustettaisiin tällä uusiin kulttuureihin tutustumisvalheella. Tunnustettaisiin reilusti, että matkailu on nautintoaine. Se on eskapismia. Joskus se on myös narsismia; on niin kiva julkaista matkakuva somessa; Hei, mä olen täällä!  –  Vähänks’ kade! Ja koska matkailu on nautintoaine, josta on haittaa, ei niinkään matkustavalle yksilölle itselleen, ellei nyt satu jäämään sinne rantabaariin viikkokausiksi tai saa melanoomaa, mutta matkailukohteelle, siellä asuville, ja ennen kaikkea luonnolle – matkailua tulisi verottaa niin kuin muitakin nautintoaineita.

ps. Luonnonvarakeskus on muuten laskenut että kasvissyöjä joka lentää kerran Bangkokiin kuluttaa saman verran kuin kotimaassa pysyttelevä lihansyöjä kahdeksassa vuodessa. Mielenkiintoista.

pps. Olinpas ärhäkkäällä tuulella. Ehkä tauko oli teroittanut mieltä ja kynää!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kesätauolla

Vaikka blogin kirjoittaminen on kivaa, ei sitä tyhjästä nyhjäistä.

Nyt on aika nauttia kesästä ja lomailla, antaa aivoille happea.

Jään some-tauolle. En osaa sanoa, kuinka pitkäksi aikaa. Heinäkuun loppuun asti ehkä. Jatkan kun on sen aika.

Nautitaan nyt kaikki luonnosta, läheisistä, itsestämme, kaikesta siitä mitä on. Ei haluta mitään lisää. Ollaan tyytyväisiä ja onnellisia näin. Ei tehdä. Ei analysoida. Ei pohdita. Koetaan, aistitaan, hengitetään.

Miten ihmeelliseltä tuntuu auringon lämmittämä rouhea kallio jalan alla, miten suloisesti saunan höyry polttaa olkapäitä, miten terävää on kylmä vesi, miten sininen on tänä kesänä taivas.

Jätetään pois kaikki sellaiset asiat, jotka tuntuvat velvollisuuksilta.

Ei suoriteta.

Suljetaan koneet ja vekottimet.

Avataan aistit.

Eletään hetki niin kuin muumit luodolla.

Hyvää ja inspiroivaa kesää kaikille!

 

Ps. Poika keksi minulle uuden tittelin: ilosofi. Olen siitä hyvin iloinen.

Normaali

Helsinki, luontopääkaupunki

Ilokseni huomasin muutama päivä sitten Hesarin mielipidepalstalla, että jotkut muutkin olivat havahtuneet Kansallismuseon suunnitellun lisärakennuksen pilaavan ainutlaatuisen puistopihan.  Kirjoitin samasta asiasta tänne blogiin kevättalvella. Tein silloin myös Helsingin kaupungille kysymyksen aiheesta, ja sain siihen myös vastauksen. Siinä sanottiin että museo tarvitsee lisätilaa, ja päätös on jo tehty, mitään ei ole enää tehtävissä. Mutta ehkäpä onkin, jos muutkin heräävät samaan asiaan!

Kansallismuseon puistopiha on ainutlaatuinen alue keskellä Helsinkiä, se pitäisi ehdottomasti suojella, ja ottaa parempaan käyttöön puistona. Käsittämätöntä että museolaitos, jonka juuri luulisi ymmärtävän suojelun merkityksen on itse tuhoamassa omaa ympäristöään.

Toivottavasti koronaepidemia on havahduttanut ihmisiä paremmin huomaamaan lähiluonnon merkityksen kaupungissa. Helsingillä on ollut viime vuosina suuntaus kaupunkimaisempaan rakentamiseen, mikä valitettavasti on tarkoittanut sitä, että luontoa on vähemmän, rakennuksia enemmän. Järkyttäviä esimerkkejä tästä on esimerkiksi uudet asuinalueet Jätkäsaari ja Kalasatama, mistä ei juurikaan löydy luontoa. Kaikki on laatoitettu ja asfaltoitu.

Onneksi ihmiset ovat heränneet ja ryhtyneet vaikuttamaan asioihin. Pirkkolan metsän suojelu keräsi sen verran nimiä kansalaisaddressiin, että nyt puiden kaato on keskeytetty.

Takapakkia sen sijaan on tullut toisella suunnalla eli Vartiosaaressa. Vartiosaari on pienenpieni saari Itä-Helsingissä. Sinne ei ole ollut edes siltaa. Niinpä se on säilynyt varsinaisena rauhan tyyssijana. Kävin saarella 2000-luvun alussa. Äiti oli tullut Helsinkiin tutkimuksiin. Parkinsonin tauti oli antanut jo merkkejään, mutta vielä emme tienneet, mistä äidin vaivoissa oli kysymys. Ajattelin järjestää jotakin mukavaa ohjelmaa vierailun ajaksi. Keksin, että äiti pitäisi käyttää Vartiosaaressa. Hän oli nuorena tyttönä 50-luvun alussa työskennellyt siellä yhden kesän Alkon kesäsiirtolassa jonkinlaisena apulaisena, siivonnut ja tehnyt keittiötöitä. Ajattelin, että hänestä olisi varmasti hienoa päästä käymään samalla paikalla.

Homma vaati salapoliisityötä ja sumplimista. Kuten sanottua, saarelle ei ole siltaa, kesällä sinne on veneyhteys, mutta se ei ollut silloin toiminnassa. En enää muista, miten sain yhteyden ihmiseen, joka asuu saaressa. Selitin hänelle tilanteen, ja teimme sopimuksen. Hän tulisi sovittuna aikana hakemaan soutuveneellä vastarannalta meidät saareen. Näin tehtiin.

Olin pakannut äidille ja minulle eväät. Oli termoskannussa kahvia ja täytettyjä patonkeja ja pullaa. Kävi vieläpä niin onnekkaasti että Alkon entisessä kesäsiirtolassa oli paikalla muutama ihminen sitä siivoamassa ja laittamassa käyttökuntoon kesäksi. Pääsimme äidin kanssa käymään rakennuksessa sisällä, ja äiti muisteli nuoruutensa kesää.

Oli hieno reissu. Muistan, miten idyllinen saari oli. Tunnelma oli lähes epätodellinen. Nyt saarelle, joka on kooltaan ehkä noin Seurasaaren kokoinen, on kaavoitettu asunnot 7.000 asukkaalle. Kyllä itkettää. Eikö tämä luonnontilainen pieni saari olisi kannattanut säästää ulkoilualueeksi Itä-Helsinkiin? Miksi sekin pitää rakentaa täyteen asuntoja? Eikö olisi ollut parempi idea rakentaa pieni kävelysilta saareen, ja kaavoittaa se ulkoiluun ja virkistäytymiseen?

Helsinki voisi ottaa tavoitteekseen olla maailman metsäisin pääkaupunki. Suurkaupunki, missä on eniten puita maailmassa, eniten luonnontilaisia alueita. Kohta on myöhäistä. Nyt Helsingistä halutaan samanlainen suurkaupunki kuin muutkin isot kaupungit maailmalla. En ymmärrä miksi. Mikä hinku meillä on aina olla niin kuin muutkin, kun olisi mahdollisuus olla jotakin paljon hienompaa ja arvokkaampaa. Olla esimerkkinä koko maailmalle. Luontopääkaupunki.

Toivottavasti koronaepidemia on avannut päättäjien ja asukkaiden silmiä luonnon merkitykselle. Ehkä helsinkiläiset ovat havainneet paremmin lähiluonnon merkityksen. Jos luontoa olisi siellä, missä ihmiset asuvat, sitä ei tarvitsisi lähteä kokemaan kauempaa ja ruuhkauttamaan lähikansallispuistoja. Hyviä esimerkkejä on olemassa. Esimerkiksi Helsingin Munkkivuoressa on talojen välissä pieniä metsäisiä alueita, isoja puita. Muistanko oikein, onko siellä peräti taloyhtiöiden omia grillauspaikkoja? Vastikään oli Hesarissa myös juttu siitä, kuinka joku taloyhtiö oli rakentanut pihalleen oman yrttitarhan talon asukkaiden käyttöön. Miksipä ei kaupungissa voisi kerrostalon pihalla kasvaa myös marjapensaita? Poimia omat herukat pihalta. Tai miksipä ei taloyhtiössä voisi olla man-cave’ja, paikkoja nikkarointiin, musisointiin ja erilaiseen puuhasteluun? Ehkä hillokellarit ja häkkivarastot voitasiin osittain korvata huoneistokohtaisilla puuhapaikoilla? Ja taloyhtiöiden omat saunat takaisin! Vieläkin kismittää, että meidän taloyhtiö purki saunan ja rakennutti tilalle vuokrattavan toimistohuoneiston. Siinä jälleen esimerkki siitä, kun raha ratkaisee. Saunasta taloyhtiölle on kuluja, toimistosta tuloja. Mutta jos ajateltaisiin asukkaiden hyvinvointia, valinta olisi sauna. Myös kaupungin pitäisi ottaa ohjenuorakseen rahan tekemisen sijaan asukkaiden hyvinvointi. Maa-alueiden myynti rakennusfirmoille on varmasti taloudellisesti kannattavaa puuhaa.

Tarvittaisiin uusia toimintatapoja. Ja näkemystä siitä, minkälaista tulevaisuuden kaupungissa voisi olla. Voi olla että tämä ei ole viimeinen epidemia tai muu asumisen ja elämisen haaste, minkä kohtaamme. Senkin takia olisi tärkeä miettiä asumisympäristön merkitystä ja sen tuomaa hyvinvointia versus pahoinvointia.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minä olen mökkioravalle vieraslaji

Mökin pihamaalla hyppelehtii energinen pikkuorava, joka suhtautuu meihin kuin epätoivottuun vieraslajiin.

Orava on peloton, uskaltaa tulla lähelle, mutta ei pidä meistä. Hänen koko olemus ilmentää, että me olemme tunkeilijoita hänen elinympäristössään. Tämä on hänen kotinsa, ei meidän. Mokomakin vieraslaji on änkeytynyt oravan huudeille ja muuttaa koko ekosysteemin epäedulliseksi. Haravoi pois kävyt, kolistelee ja mekastaa. Ei anna elää villiä ja vapaata oravaelämää, ei anna asua mökin yläpohjassa.

elkään että kohta joudumme jonkinlaisen koston kohteeksi. Orava tunkeutuu avoimesta ovesta sisälle, ja pistää kostoksi hyrskynmyrskyn. Yrittää häätää meidät pois omalta tontiltaan.

Vieraslajikeskustelussa hämmentää ristiriita: se että suhtauminen kasvivieraslajeihin on torjuva, mutta eläinvieraslajeihin salliva. Valkoposkihanhet ja merimetsot ovat rauhoitettuja, mutta lupiinit ja kurtturuusut pitää eliminoida.

Vieraslajeja ovat myös valkohäntäpeurat, fasaanit, minkki ja villisika. Niiltä puuttuu omat viholliset suomalaisesta luonnosta. Kannat voivat kasvaa suotuisissa olosuhteissa hyvinkin isoiksi. Joitakin lajeja saa metsästää kuten valkohäntäpeuraa ja villisikoja.

Lupiinien levinneisyydestä ollaan huolissaan, mutta ei siitä, että merimetsolaumat tuhoavat koko asuinympäristöntä. Jo nyt saaristomerellä on pieniä saaria, missä ei kasva enää mitään, koska merimetso on asuttanut ne.

En millään muotoa ole mikään näiden asioiden asiantuntija, mutta sivustakatsojana ihmettelen, mihin perustuu tämä suhtautumistapaero kasvien ja eläinten välillä? Ovatko vieraskasvit todellakin niin paljon vaarallisempia kuin eläimet? Pitäisikö sittenkin antaa kaikkien kukkien kukkia?

Normaali

Huonolla tuulella helteellä

Sain ostetuksi huutokaupasta pöllökellon. Olipa efortti. Huutokauppa alkoi kello 11 sunnuntaiaamupäivällä, ja pöllökello tuli huudettavaksi iltapäivällä noin kello 14.30. Istuin siis kuin tatti kolme ja puoli tuntia ja odotin. Siinä ehti takapuoli puutua kovalla penkillä. Ihmettelen itsekin, mistä se sisu tuli.

Siinä vaiheessa, kun kellon vuoro tuli, olin valmis maksamaan siitä melkein mitä vain että istuminen päättyisi, eikä olisi ollut turhaa. Huudot lähtivät viidestä eurosta. Pahaksi onneksi paikalla oli joku toinenkin joka olisi kellon halunnut, mutta hän luovutti 18 euron kohdalla. Sain pöllökellon 20 eurolla.

Etukäteen olin päättänyt että 35 euroon asti olen valmis menemään. Huutokaupassa kannattaa olla itsellä etukäteen mietittynä, kuinka paljon on valmis maksamaan. Muuten saattaa käydä niin, että tulee maksettua ylihintaa höpöhöpöstä, niin kuin tässäkin tavallaan kävi, koska ei rikkinäinen seinäkello ole kahdenkympin arvoinen. Mutta se oli pakkomielle, ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olen vain niin pirun huonolla tuulella! Kesähelteellä on tyhmää olla huonolla tuulella tai masentunut. Vähän sama kuin olisi nuhakuume. Sekin sopii hellekesään yhtä huonosti kuin voi salaattiin. Ärsyttää olla ärsyyntynyt. Rumalla ilmalla kaamoksessa sen ei ole niin väliä, mutta kaunis kesäpäivä tekee kontrastista vieläkin isomman.

Vimmoissani googlasin junayhteyksiä Lappiin. Jos lähtisi sitä yötöntä yötä katsomaan. Iltakahdeksalta lähtisi juna. Tampereella olisi vaihto. Mutta kukaan ei halua lähteä minun kanssani. Pitäisi mennä itsekseen. Ja on nämä helteetkin, mitä jos siellä junassa ei ole kunnollista ilmanvaihtoa. Ja mitä jos sitten Rovaniemellä tajuan, että ei tässä taas ollut mitään järkeä, että miksi ihmeessä lähdin? Miksi en ole omalla mökillä nauttimassa helposta elämästä?  Niin en sitten lähdekään.

Taas tulee mieleen edesmennyt Yö-yhtyeen laulusolisti Olli Lindholm, joka jossain naistenlehtihaastattelussa pohti keski-ikäistymisen problemaatiikkaa. Että kun tekisi mieli lähteä katsomaan jääkiekko-ottelua, mutta sitten kun sitä miettiin että sinne pitäisi sitten ajaa, ja parkkipaikka löytää ja sitten ne ihmispaljoudet ja menee myöhään ja taas takaisin, pimeässä ajamista. Että kun koko ajatuskuvion käy läpi, tulee siihten tulokseen, että ei kannata. Jää siihen eteiseen se lähtö. Näin käy minulle usein. Niin kuin nähtävästi nytkin Lapin reissun kanssa. Ollaanko tässä koko loppu elämä eteisessä?

Ja sekös sitten vielä lisää ärsyttää, että niin menee tämäkin kesä että en lähde sitä yötöntä yötä ihmettelemään. Nyt olisi sen aika, juuri nyt. Ja menee sitten mahdollisuus tältä vuodelta ohi. Voi, Minna, Minna, sinun kanssasi.

On sitten varmaan pakko alkaa taas vöyhkätä. Ei hermo kestä lepäilyä, pelkkää kirjojen lukemista ja rentoutumista. Pitää päästä edes rasittumaan, väsymään, jäsenet kipeytymään.

Jotenkin tässä on selkiytynyt sekin, miksi keski-ikäiset naiset siivoavat niin paljon. Siihen siivoamiseen puretaan omia sisäisiä jännitteitä. Se on tapa purkaa aggressiota.

Lähden siis ostamaan mopin.

En voi mitään itselleni.

 

 

 

 

Normaali

Tahtoo kirsikoita

Ihminen on siitä kummallinen otus, että aina tekee sitä mieli, mitä ei ole.

Täällä ei ole kirsikoita. Ei ole koskaan ollut. En tiedä, miksi. Kaupungissa kirsikoita saa torilta ja miltei jokaisesta korttelikaupasta.

Ei täältä saa fenkoliakaan. Se nyt ei niin suuri murhe ole, mutta tein tomaattikeittoa ja ohjeessa oli että siihen pitäisi laittaa fenkolia. Mies kävi kaupassa ja sanoi, että ei ole fenkolia. Ajattelin, että se ei vain ole sitä huomannut, kun ei siitä tykkää, tai sitten että fenkoli oli tilapäisesti loppu.

Lähdin seuraavana päivänä itse katsomaan, olisivatko fenkolit saapuneet. Kävelin vihanneshyllyä edestakaisin ja toden totta, ei ollut fenkolia, ei. Myyjä sattui tulemaan vastaan, kysyin kuuloko fenkoli valikoimaan. Ei kuulu. Varmaan siellä takahuoneessa kummastelevat kaupunkilaisia, jotka ovat aina jotakin outoa vailla.

Muistan entisen työkaverin, jolle kävi niin, että hän pyysi kyläkauppiasta ottamaan valikoimiin munakoisoja. Niistä tulikin sitten varsinainen murheenkryyni. Aina kun työkaveri meni kauppaan ja näki siellä munakoisoja, joita kukaan muu ei näyttänyt ostavan, hänelle tuli olo, että täytyy ostaa ne koisot siitä pois, kun on kerta niitä pyytänyt. Sinä kesänä heillä syötiin ihan järjesttömästi munakoisoja.

Korvasin fenkolin hunajanauriilla. Mikä ihme se sitten on? En ollut ikinä kuullutkaan. Mutta hunajanauris kuului meidän kyläkaupa valikoimiin. Ostin sellaisen ja viipaloin keittoon. Ihan meni fenkolista. Tomaattikeitto on kiva ja vähäkalorinen kesäruoka hellepäiviin. Löysin ohjeen Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä. On jo toinen kattila tekeillä. Tosin fiilasin reseptiä vähän oman maun mukaan. Lisäsin mausteita; chiliä ja soijakastiketta loraus.

Mutta kirsikat! Tykkään niistä ja Me naisissa oli ihana kirsikkamantelipiirakan ohje. Leikkasin talteen. Joskus kun käyn kirsikkaterritoriolla, ostan, ja teen piirakan. Kaupassa ja torilla on mansikoita on yllinkyllin, pitäisi nyt tyytyä niihin, mutta ihmismieli haluaa kirsikkaa, kun ei sitä saa.

Ihan sama ilmiö on puutarhavadelmien suhteen. Äitivainaa on joskus istuttanut mökin takatontille puutarhavadelmia. Taimet on peräisin lapsuuskodin pihamaalta. Vadelmat ovat levinneet ja yleensä niitä tulee paljon. Ja niin on ihmismieli järjetön, että vuosien vadelmaylituotannon seurauksena vadelmia ei tee yhtään mieli. Olisipa kirsikoita!

Siinä vaiheessa kesää, kun vadelmia on pakastin täynnä, niistä on keitetty mehua ja hilloa, menen sanomaan naapurille että loput on teidän, var så god.

Kalaa on tehnyt mieli. Yhtenä iltana mies virvelöi ja saatiin hauki. Nyt oli ensi kertaa verkot vedessä. Ei ole laitettu aiemmin, kun minä olen vielä leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla – loppuu huomenna – pääsee taas saunaankin. Ja miehen selkä on vihoitellut. Mutta eilen illalla mies ja poika laskivat soutuveneen vesille ja laittoivat verkon. Tänään aamulla mentiin katsomaan, miten kävi. Hauki siellä oli. Vieläpä iso vonkale. Yli nelikiloinen. Sellainen on jo melkein pelottava. Tänään syödään siis haukea! Mutta miksi ei tullut ahvenia? Niitä tekisi mieli. Ei nyt tekisi mieli haukea.

Mielipuoli ihminen. Haluaa aina sitä puolta, mitä ei ole.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Hämähämähäkki, kiipes langalle

Huvittava huomata itsessään näitä iän mukanaan tuomia, uusia piirteitä.

Minusta on tullut hentomielisempi. Onko sellaista sanaa olemassakaan, hentomielinen? Hempeämielinen? Siis, ylitunteellinen lälläri.

Katselen miltei tippa silmässä hämähäkin verkkoa mökin seinähirressä, enkä raaski pyyhkiä sitä pois. Nuorempana olisin muitta mutkitta pyyhkäissyt verkon pois. Nyt ajattelen hämähäkkiä. Miten ison työn se on tehnyt verkon virittäessään. Ja miten ihmeellisen kestävä se on. Kestää kovaakin tuulta. En ota sitä pois. Olkoon siinä. Mitäpä se minua haittaa, pitäähän hämähäkin ruokansa saada. En onneksi pelkää hämähäkkejä, tiedän että monet pelkäävät, ja fobioilleen ei voi mitään. Olen hiiripelkuri.

Mietin jopa, pitäisikö joku hämähäkki saada muuttamaan sisälle mökkiin? Sehän olisi mitä luonnonmukaisin kärpästen hävittäjä! Jos hämähäkki virittäisi ikkunaan – sisäpuolelle – verkkonsa, sisällä pörräävät kärpäset häviäisivät tuota pikaa. Hämähäkillä alkaisivat onnen päivät! Ruokaa riittäisi yllin kyllin. Siitä kasvaisi oikein pulska hämähäkki. Jaksaisikohan lopulta enää viritellä verkkojaan? Kantaisivatko verkot sitä itseään, kun se olisi ylensyönyt itsensä paksukaiseksi.

Että monenlaiseen ajatteluun sitä on aikaa.

Olen myös katsellut mökin pihapuita sillä silmällä. Että missä vaiheessa ne ovat noin isoiksi kasvaneet? Muistan, kun olivat ihmisenmittaisia. Nyt latvat kurottavat taivasta ja runko on tukevoitunut.

No niin on itsellänikin – runko tukevoitunut. Ja taivasta kohti kurkottelen, matkamies maan.

Normaali

Viha ja katkeruus ovat mielen lupiineja ja kurtturuusuja

Kotilieden numero kahdessatoista on mielenkiintoinen artikkeli ”Askon ehdoilla” autistisen 12-vuotiaan Askon ja hänen omaishoitajanaan työskentelevän äidin elämästä.

Asko on vaikeasti autistinen, hänen kommunikaatiokykynsä on vähäinen, ja hän saattaa saada kohtauksia kaupungilla kulkiessa. Silloin Asko riisuu itsensä alasti ja saattaa olla väkivaltainen. Näin oli käynyt vähän aikaa sitten Rautatientorilla, kun Asko oli isänsä kanssa liikkeellä. Ohikulkija oli kutsunut poliisit avuksi.

Kohtauksen tullessa Askon äidin on otettava luja ote pojastaan, että tämä ei olisi vaaraksi itselleen ja muille. Se saattaa näyttää asiaa ymmärtämättömästä rajulta, ja joskus ulkopuoliset puuttuvatkin kommenteillaan asiaan. Askon äitiä harmittaa, silloin hän joutuu rauhoittelemaan oman poikansa lisäksi ohikulkijoita ja silminnäkijöitä. Hän toivoo, että ihmiset mieluummin kysyisivät, voiko jotenkin auttaa, mikä on hätänä, kuin tulisivat uhkailemaan poliisilla ja sosiaalityöntekijöillä.

Autistisuutta ymmärtämättömät luulevat että kyseessä on huonosti kasvatettu lapsi. Siitä ei ole kyse. Autistisella on yliherkät aistit. Äänet, liike, koskeutus saattaa tuntua ihan muulta kuin normi-ihmiseltä. Jopa vaatteet saattavat sattua iholla. Kaikki yllättävä ja hälinä ja melu ovat pahasta. Arki pitäisi olla mahdollisimman samanlaista ja seesteistä.

Meidän pojalla diagnosoitiin lapsena aspergerin piirteitä. Hänen ongelmansa olivat varsin pieniä, lähinnä ne ilmenivät kommunikaation haasteina ja esimerkiksi siten, että hän vastusti kaikkia muutoksia. Huomasimme jo varhain että muutokset eivät saavuttaneet suosiota. Huonekalujen paikkaa ei kannattanut kotona vaihdella.

Kerran poika suuttui perinpohjin, kun maalasin mökillä pihalla olevan sähkömittarikaapin harmaaksi. Se kun mielestäni oli ruman värinen, ja minulla sattui olemaan harmaata maalia jäljellä. Vieläkin muuten ihmettelen, miksi tällaiset pakolliset vekottimet ovat niin rumia? Mittarimies valitteli kerran, että ihmiset istuttavat aina sen mittarin eteen jotain kukkapuskia, jotka vaikettavat hänen työtään. No niin istuttavat, mutta miksiköhän? Siksi että ne ovat niin rumia. Tekee mieli piilottaa mittaritaulu syreenipuskan taakse. Tai maalata harmaaksi. Olen miettinyt vielä kehittäväni mittaritaulun olemusta, ja ajatellut maalata siihen jonkun aforismin tai kannustavan sanan. En vain ole keksinyt mitä mittaritaulussa lukisi.

Takaisin autismin kirjon oireisiin. Inhoan koko sanaa: autismin kirjo. Mikä ihmeen kirjo? Kirjopyykki tulee mieleen. Mutta sillä yritetään sanoa, että jokainen autisti on omanlaisensa. Oireet ilmenevät monin eri tavoin. Onneksi pojan muutosvastaisuus on iän myötä hellittänyt. Tai sitten hän on vain kokemuksen kautta tottunut, että vöyhkä-äiti voi maalata sähkämittarit muun väriseksi, eikä maailma siitä hajoa.

Oman kokemuksen myötä olen tullut siihen johtopäätökseen, että Suomessa erilaisuuden sieto ja ymmärrys on huonoa. Valitettavasti se koskee eritoten nykyistä peruskoulua. Siellä oppilas on määritelty sosiaaliseksi, ulospäinsuuntautuvaksi, mielellään ryhmätyöopetusta tekeväksi multitaskaajaksi. Kaikki vain eivät sitä ole. Joukossa on introverttejä, mielellään omassa, samassa pulpetissa aina työskenteleviä. Muistan, miten inhosin pojan puolesta aina kun kuulin että tekeillä oli retki, projekti, tai ryhmiä tai istumajärjestystä muutettaisiin. Tiesin että se oli aina stressi pojalle. En tarkoita, että maailma pitäisi järjestää yhden oppilaan ehdoilla, mutta äitinä tietenkin kannoin huolta.

Ja kyllä koulu tuli vastaankin, kun osasi pyytää. Jossakin vaiheessa huomasimme, että poika oli hyvin väsynyt ja kaipasi rauhoittumista koulupäivän aikana. Keksimme pyytää paikkaa, mihin poika voisi mennä olemaan yksin keskellä päivää ruokatunnin aikana. Että hän ruokailun jälkeen ei menisikään ulos välitunnille, missä melu jatkuisi, vaan voisi mennä johonkin olemaan hiljaa. Terveydenhoitajan huoneen vieressä oli tyhjä huone, missä oli peti. Sovittiin, että poika voi mennä sinne aina kun siltä tuntuu. Näin tehtiin. Jaksaminen koulussa parani.

Pojan haasteiden myötä olen oppinut katsomaan ihmisiä eri tavalla. Jos joku käyttäytyy mielestäni omituisesti, on vaikka töksäyttelevä tai epäkohtelias, en heti ajattele, että onpa epäkohtelias, ajattelen ensin, mikähän diagnoosi tuolla on? Tien päällä hurjastelijoista ajattelen että siinä meni taas yksi adhd. Eivät ne tietenkään kaikki sitä ole, mutta oleellista on se, että eivät kaikki ilkeyttään toimi niin kuin toimivat. Syyt voivat olla toisaalla. Eivätkä kaikki sairaudet ja ”valuviat” näy päälle päin.

Meillä täällä Suomessa on moni asia hyvin, paremmin kuin muualla. Mutta empatiaa ja sympatiaa tarvittaisiin rutkasti lisää. Niitä myös koulun pitäisi opettaa.

Olen ymmärtänyt että empatiaa ja sympatiaa voi oppia vain kokemalla sitä itse. Eli jos emme sitä harjoituta se kuolee pois. Katoava luonnonvara. Elämä itsessään voi olla julmaa, pahimmillaan se opettaa pelkkää vihaa ja katkeruutta. Ja ne ovat mielen lupiineja ja kurtturuusuja. Niistä on vaikea kasvaa pois.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nuori innostunut ihminen, itseni vastakohta

Kalle kävi. Nuori mies. Suloiset hymykuopat. Muistutti vähän Dannyä nuorena. Intoa täynnä kuin huutokauppameklarilla. Juttua piisasi. Emakkojen porsituksen haasteista. Sikojen jalostukseta. Mökistä Iniön aukolla. Tulevasta isyyslomasta. Ajattelin jo, jääkö Kalle meille yöksi? Pistetäänkö sauna lämpiämään? Grilli kuumenemaan.

Kalle on kunnan eläinlääkäri. Kutsuttiin paikalle, kun kissan rokotus oli jäänyt väliin. Siinä oli monta kommervenkkiä.

Yleensä rokotamme kissa keväällä kaupungissa. Seuraavassa korttelissa on eläinlääkäri, siellä käytämme kissan. Mutta tänä koronakeväänä sekin meni eri tavalla. Kissa muutti jo maaliskuun alussa pois kaupungista, ensin Länsi-Uudellemaalle lähelle Inkoota.

Yritimme käyttää kissan rokotuksessa siellä. Varasin ajan, pistimme kissan häkkiin ja ajoimme paikalle. Eläinlääkärin hoitaja sanoi, että ei aika ollut klo 15, niin kuin minä muistin, vaan klo 15.45. Höpöhöpö. Olin kirjoittanut kalenteriini klo 15 ja ajan varattuani saman ajan ilmoittanut myös miehelleni. 15.45 on ihan eri aika kuin 15. Ei ne mene sekaisin.

Lääkärillä on käynnissä leikkaus, eikä hän nyt sitten voinut rokottaa kissaa. Uusi aika ei enää käynyt meille, koska mies oli lähdössä 16.30 junassa kaupunkiin työasioihin, ja minun piti vielä hänet asemalle. Hän ei ehtisi junaan, jos kissaa jäätäisiin rokottamaan. Homma peruuntui.

Täällä saaristossa asiat hoituvat varsin joustavasti. Soitin eläinlääkärille eli Kallelle. Hänellä oli keikka meneillään, mutta pyysi saada koordinaatit, missä olemme, milloin meille rokotus kävisi tai mieluummin, milloin ei kävisi. Seuraavana päivänä Kallelta tuli viesti. Hän tulee klo 16 jälkeen tiistaina.

No ei ihan tullut, tuli klo 18, mutta se suotakoon anteeksi. Kallella oli isoeläinpäivystys. Hän oli päivystysvuorossa, alue kuullosti laajalta Rymättylästä Mynämäkeen ja oliko Uuteenkaupunkiin asti. Alueella asuu 20% suomen porsitusporsaista. Sanoiko, että isoimmassa sikalassa syntyy joka viikko 2500 porsasta.

Kalle tuli. Kissa nostettiin pöydälle ja se sai piikin. Siihen meni noin viisi minuuttia. Kissa katosi heti kun irti pääsi avoimesta ikkunasta ulos. Kallella ei tuntunut kiire olevan mihinkään. Viipyi ainakin tunnin. Ja ensi viikolla hänellä alkaisi isyysloma syyskuulle asti. Edellinen oli jäänyt pitämättä, ja se vähän harmitti vieläkin. Pientä huolta oli, pärjääkö tuuraaja isojen emakkojen kanssa. Mutta voihan se soittaa ja kysyä neuvoja.

Kaikesta näki että Kalle piti työstään todella paljon. Ja nautti myös sen mukanaan tuomista sosiaalisista kontakteista. En yhtään ihmettele, jos tuli kaksi tuntia ennakoitua myöhemmin, jos viihtyy joka paikassa yhtä hyvin ja juttu lentää samaan tapaan.

Mukava nähdä nuori, työstään ja elämästään innostunut ihminen.

Peilistä kun katsoo ihan erilainen tyyppi.

Normaali

Koko elämä on vain yksi hetki – tämä

Kävin naapurin puolella.

Myrsky möyri täällä viikonloppuna. Naapuritontti on myrskyltä paremmissa asemissa. Vanha kalastajamökki. Sellaiset on aina rakennettu tuulelta suojaan, parhaisiin mahdollisiin paikkoihin. Kesämökit taas on rakennettu paikkoihin, mistä on upea maisema. Mutta sellaisiin – maisemalle avonaisiin paikkoihin –tuuli, laineet ja myrsky käyvät lujaa.

Olemme aina vitsailleet, että meillä on täysin eri vuodenajat. Kun meidän tontilla tuulee ja tuivertaa, heillä elämä on silkkaa espanjaa.

Naapurimökissä asuivat R & J. He olivat täällä ”aina”, eläkkeellä kun olivat. Pitivät illanistujaisia, runoiltoja, kutsuivat naapureita kylään, olivat sosiaalisia, joskus tuntui että vähän liikaakin.

Puutarha oli tiptop. Pioneja, ruusuja, magnolia. Varsinainen eden. Pitivät hyvää huolta puutarhasta.

Kävin katsomassa, onko myrskyvaurioita. Ei ollut. Mutta pionipenkissä kasvoi kaksi ohdaketta. Kukkapenkkejä ei oltu kitketty, ruohoa ei oltu ajettu vähään aikaan, elämä puuttui, talo ja piha olivat yksin.

Tiedän saman tilanteen appivanhempien mökillä. Eläkeiässä he asuivat siellä vähintään puoli vuotta. Piha kukoisti. Nyt marjapensaat, kukat, kaikki ovat kuolleet kastelun puutteessa. Surullinen näky. Kun muistaa kaiken sen ajan ja työn, mitä he pihan ylläpitämiseen käyttivät. Kaikki se on mennyt.

Niin se tietenkin ihmiselämässä ylipäätänsä on. Sitä pakertaa ja pakertaa monen mukamas tärkeän tehtävän parissa, ja sitten lopulta kun kuolee tai ei enää vanhuuttaan jaksa eikä kykene, ei mene montaa vuotta, kun kukaan ei edes muista, ja se ”tärkeä” mille on uhrannut paljon aikaa ja vaivaa, siitä on jäljellä enää rippeet jos niitäkään.

Joku kulkee vieraalla pihalla ja ihmettelee, että mikähän ihme rakennelma se tässäkin on ollut, eikä tiedä, että kuule,vöyhkätemppeli se oli! Maailman tärkein asia yhtenä koronakeväänä vuonna 2020 eräälle höpsölle vöyhöttäjälle.

Viikonloppuna on lähitienoolla huutokauppa. Meinaan mennä. Koska siellä on myynnissä pöllökello. Puinen pöllö, massun kohdalla on kellotaulu. Yksi viisareista puuttuu. Mutta se ei haittaa, päin vastoin. Se symboloi ajan harhaa. Onko aikaa ylipäätään olemassa? Mitä jos ei olekaan. Koska eihän meillä ole kuin tämä hetki. Ei ole enää menneisyyttä, sinne ei pääse takaisin. Eikä tulevaisuudessakaan kannattaisi liikaa viettää aikaa. Siitä tulee sitku -elämää.

Jos saan pöllökellon ostettua huutokaupasta itselleni, laitan sen vöyhkätemppeliin koristeeksi muisuttamaan siitä että koko elämä on vain yksi hetki – tämä.

 

 

 

Normaali

Naantalissa

Viikonvaihteessa oli miehen syntymäpäivät.

Ajelimme Typy-autolla Naantaliin ja kävimme ravintolassa syömässä. Edellinen ravintolassa käynti oli ennen koronaa, helmikuun lopulla. Silloin olimme Näsineulassa syömässä yhdessä Tampereella asuvien mökkinaapureiden kanssa. Muistan, kuinka katselin tornista alas jäiselle järvelle. Joku oli piirtänyt jäälle lumeen ison sydämen. Mietin, oliko se jonkun romantikon teko? Jospa joku juuri samaan aikaan kosii tyttöystäväänsä, joku joka on myös syömässä ylhäällä tornissa.

Tuntuu kuin tuosta lauantai illasta helmikuussa olisi vuosia! Ajanlasku alkoi eräällä tavalla alusta maaliskuussa, kun maailma pysähtyi koronaan. On aika ennen epidemiaa ja sen jälkeen.

Naantalissa oli hiljaista. Poissa oli normaali kesäinen vilinä. Ihmisiä oli silti liikkeellä terasseilla ja kävelyllä rantabulevardilla. Rannassa sai kokeilla sellaisia ”kenkiä”, joiden ilmanpaine nostaa ylös veden päälle. En tiedä, miksi härveliä kutsutaan, vaikealta näytti pysyä pystyssä, moni molskahti veteen.

Kymmenen hengen turistiseurue pisti silmään. Jostakin Aasiasta päin, mutta ulkonäön perusteella ei japanilaisia eikä kiinalaisia. Mitenkähän he olivat sinne tupsahtaneet? Erottautuivat joukosta kuin huutomerkit.

Mies ja poika valitsivat kuningasrapua sinisimpukoilla ja ranskalaisilla. Oli hyvännäköinen annos, täytyy sanoa. Minä otin lohi-avokado bowlin. Se oli hyvä ja raikas.

Mies ja poika tykkäävät aina kokeilla rohkeasti mereneläviä. Muistelimme, kuinka poika söi ensi kerran hummeria. Se tapahtui Skotlannissa, kun hän oli yhdeksän. Olimme matkalla katsomaan Loch Nessin hirviötä. Kiikaroimme rannalla pitkään, mutta hirviöstä ei näkynyt jälkeäkään. Kartanohotellissa mies ja poika tilasivat hummeria. Kukaan ei muista, mitä minä söin, mutta  yhdessä tuumin arveltiin että varmaankin lohta, jos sitä oli listalla.

Pitäisi ehkä reipastua ruokavalinnoissa, eikä valita aina varman päälle.

Naantalissa on muuten erikoisen hyvää pistaasijäätelöä. Onneksi se on siellä kaukana, muuten söisin sitä liikaa ja tuhoisin seurauksin.

Mukava kun ravintolat ja kahvilat ovat taas auki.

Normaali

Italialainen majakkafallos

Oi, nyt tunnen itseni keski-ikäseksi kukkahattutädiksi! Ärtyneeksi sellaiseksi.

Syynä on André Acimanin kirja Etsi minut, jonka lainasin kirjastosta. Kirja kertoo ikääntyneestä professorista, joka junassa matkalla Roomaan pitämään luentoa tutustuu nuoreen naiseen. Nainen on puolestaan matkalla tapaamaan sairasta isäänsä.

Iltaan mennessä vanhan miehen ja nuoren naisen välillä on syntynyt kiihkeä seksisuhde. Nainen kutsuu miehen erektiota majakaksi. Se kiihottaa miestä. Samoin kun nainen sanoo ”että ei lähde takaisin isukin luo”.

Taivas, mitä sovinistista sontaa! Pakko lopettaa lukeminen sivulle 133, en kestä enempää!

Kirjan kirjoittaja on vuonna 1951 Egyptissä syntynyt amerikkalainen kirjallisuuden professori. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että hän kertoo omasta seksifantasiastaan. Iäkkään miehen unelmasta hurmata nuori kiihkeä ja estoton nainen.

Eikä siinä mitään. Saahan ihmisillä olla fantasiansa. Myös vanhemmilla miehillä. Ei sitä pidä kieltämän.

Olenkin enemmän yllättynyt omasta reaktiostani. Miksi kirjan asetelmallisuus ärsyttää minua niin kovasti? Ajattelenko, että miehen pitäisi rakastua johonkin ikäiseeni, sitten se olisi ok? Olenko salakateellinen nuorelle naiselle? Vai vanhalle miehelle? Olisiko halunnut lukea siitä, kuinka nuori adonis rakastuu keski-ikäiseen naiseen junassa, ja loppuilta on loputonta läiskettä ja lätinää? Vai onko reaktioni vain pettymystä siitä että kirja ei ollut mitä odotin? En ole kiinnostunut sen enempää ikääntyvien miesten seksifantasioista  kuin Rosa Meriläisen kuukautisistakaan. En ole ollenkaan varma, haluaisinko lukea edes 53-vuotiaiden naisten seksifantasioista?

Täytyy sanoa, että kirjan nimi ja kansi ovat jossain määrin harhaanjohtavia. Tai ehkä ei ole ylipäätään ymmärretty, kenelle kirja on suunnattu. Nyt se on nimen ja kannen perusteella romanttista lukemistoa naisille. Mutta eikö oikea kohderyhmä pitäisikin olla erotiikan kaipuiset miehet? Mitä jos kannessa olisikin kuva nuoresta naisesta vihjailevasti, kirjan nimenä Professori ja nuori roomatar, tai kuvassa miehen pullistuva etumus ja nimenä Professorin mahtimajakka?

Ehkä miehet saataisiin kirjastoihin ja lukemaan, jos heille kerrottaisiin, että on muitakin kirjoja kuin iänikuiset kertomukset talvisodasta ja Raatteen tiestä. Ehkä kirjastossa pitäisi olla ihan oma kirjahylly miesten kirjoille samaan tapaan kuin kioskeissa oli ennen vanhaan miestenlehdet eroteltu omaksi hyllykseen. Ehkä myös nuoret pojat saataisiin taas innostumaan kirjoista, jos he tietäisivät niissä piilevistä kiihottavista seksikohtauksista. Ehkä ongelma on markkinoinnissa? Miehille myydään vain sotaa ja rikoksia.

Paasasin miehelle huonosta lukukokemuksesta heti aamutuimaan. Olin herännyt aikasin ja ajatellut aloittaa aamun romaanilla. Nyt tulinkin lukemastani huonolle tuulelle. Mies sanoi, että polta se kirja! Naureskeltiin sitten yhdessä, että mitähän mahtaisi kirjastovirkailija tuumata, kun menisin kirjaa palauttamaan ja veisin vain tuhkat. Sanoisin turhautuneeni lukukokemukseen, ja päättäneeni säästää muut lukijat samalta.

Ehkä täytyy lukea takatekstit hivenen tarkempaan. Yksi kolmesta valitsemastani kirjasta oli mieleinen. Sen takateksti olikin: Rakkaudentätyteinen feel good -romaani parhaaseen brittityyliin.

Se on juuri sopiva genre minulle. Ei enää italialaisia majakkafalloksia!

Normaali

Korona – mikä ihana tekosyy

Hyvinhän tämä joutilaisuus sujuu. Tänä vuonna en ollut lukenut yhtään romaania ennen tätä viikkoa, ja tällä viikolla jo kaksi. Kolmannen aloitan tänään, jos ehdin. Myös joutilaana voi olla kiireinen, olen huomannut.

En ole ehtinyt katsoa kaikkia ohjelmia, mitä olen meinannut. Virkannut en ole yhtään, kun samaan aikaan ei voi lukea, se on siitä huono. Ja enpä ole blogipäivityksiäkään tehnyt entiseen malliin, kun pää on tyhjentynyt ajatuksista. Jotenkin joutilaisuus hiljentää aivoni, vaikka eikös sen pitäisi olla toisin päin?

Vöyhkävaihteella ollessani keksin että minäpä kirjoitan runokirjan. Keksin sille hyvän nimenkin: Riippumaton nainen. Kaveri otti kylässä käydessään jo kansikuvankin siihen. Yhdeksäntoista runoa syntyi ihan tuosta noin vain sukkelaan. Ajattelin että tässä on juhannukseen mennessä kirja valmis. Mutta ei. Sitten alkoi tämä joutilaisuus, aivot tyhjenivät, eikä nyt synny minkäänlaista runoa, vaikka kuinka kikistäisi. Aivosolut ovat jähmettyneet paikoilleen.

Ihmeen kummasti aika kuluu mitään tekemättäkin. Tämäkin aamupäivä meni ihan vain siinä että katselin verkkokaupoista bikinihousuja. Mökille lähtiessä unohdin pakata alushousut. Tai luulin että täällä niitä olisi. Ei ollut. Nyt on ollut käytössä viikon yhdet ja samat, ne jotka päällä tänne tulin. Olen minä niitä välillä pessyt, sen aikaa on pitänyt sitten olla ilman housuja.

Keksin että mitä jos tilaisin bikinihousut alkkareiksi. Nehän kuivaa pesun jälkeen nopeasti. Jotenkin viehättää ajatus siitä että olisi vain yhdet alushousut ja bikinihousut. Kyllä niillä kesän pärjäisi. Eipä pyykkivuori kasvaisi.

Kirjoitinko jo siitä, kun kävin hakemassa kunnantalolta kuntosalin avaimen? Olipa episodi. Kunnantalolla oli lappu luukulla: kiinni elokuun loppuun asti. Tuli mieleen Carrols-hampurilaisketjun slogan Nälkä – mikä ihana tekosyy.

Korona – mikä ihana tekosyy.

Soitin vapaa-aikasihteerille. Olimme sopineet puhelimitse kuntosalin avaimen noudosta, mutta en tiennyt kunnantalo kiinniolosta. Vapaa-aikasihteeri neuvoi soittaman ovikelloa. Sekään ei ollut ihan tavanomaisella paikalla vaan alhaalla, miltei maan rajassa postiluukun luona.

Sihteeri tuli avaamaan oven, menimme hänen työhuoneeseensa ja sain avaimen kuittausta vastaan. Kunnanjohtaja hiippaili käytävällä ja kuikuili ovensuusta. Moikkasin. Ei vastannut tervehdykseeni, ilmeisesti pelkäsi korona-aerosolien leviämistä. Katosi nopeasti takaisin pimeään käytävään.

Tuli mieleen Veikko Huovisen novelli Jutta Granin aviomies. Lähti oma ajatus laukalle. Ihan kuin kunnanjohtaja olisi keksinyt hyvän syyn laittaa kunnantalo ikävän kesäsesongin ajaksi kokonaan kiinni. Eipähän mökkiläiset ravaa asioillaan. Nyt kunnanjohtaja piileksii kiinni olevassa virastotalossa esikuntineen. Valoja ei pidetä päällä, ettei totuus paljastuisi. Työhuoneessaan kunnanjohtaja tekee päivät päästätykseen laskelmia ja mallinnuksia siitä, kuinka korkeaksi kiinteistöveron voi nostaa, ja mitä uutta kivaa rahoilla voisi hankkia.

Terassillakin olemme ennättäneet käydä. Sikäli kätevää että meidän mökiltä on lähimmälle terassille noin 300 metriä. Panimon auto ei ollut vielä käynyt, eikä oluthana ollut toiminnassa. Tilattiin sitten pinkit skumpat. Olimme ainoat asiakkaat.

Tänään on sadepäivä. Se on hyvä juttu. Maa on rutikuiva, metsäpalovaroitus voimassa. Haluaisin aloittaa tuliterapian. Siksi kutsun ihan tavallista nuotiota mökkirannassa. Mikään ei ole niin terapeuttista kuin nuotiolla istuminen. Nyt kun naistenlehdet ovat pitkään koohkanneet metsän parantavasta voimasta, ne voisivat ottaa käsittelyyn elävän tulen tervehdyttävän vaikutuksen. Nuotion ääressä on myös helppo puhua asioista. Niinhän Temptation Islandissakin tehdään! Iltanuotiolla avaudutaan tunteista ja itkeä tihrustetaan! Miksipä ei voisi olla terapiamuoto, missä terapeutti jututtaa potilastaan nuotion äärellä istuen.

Nyt kun olen päässyt mökille, en halua enää minnekään. Joka kesä sama juttu. Ennen mökille tuloa suunnittelen ajelevani Saariston rengasreitin, käyväni Ahvenanmaalla tai mitä milloinkin. Tänä vuonna harkinnassa oli Lapin reissu. Tekisi mieli kokea aito Lapin yötön yö. Joskus 90-luvulla ollaan miehen kanssa oltu Lapissa keskikesällä. Mutta nyt kun täällä mökillä, ei tee mieli lähteä mihinkään.

Paitsi Turkuun.

Turun taidemuseo avautuu 7.7. Sen jälkeen on suunnitelmissa käydä Turussa ja jäädä yöksi suosikkihotelli Parkiin. Turku ja Park-hotelli korvaa kaiken! Ja mikä mukavinta; matkaan menee vain reilu tunti. Lähimatkailu kunniaan! Mitäpä minä yöttömällä yöllä, nukahdan kumminkin ennen iltakymmentä.

 

 

 

 

Normaali

Lukunarkolepsia

Nukuin eilen kahdeksat päiväunet.

Johtui siitä että kävin kirjastossa. Minulla on lukunarkolepsia. Itsekeksimäni tauti, mutta kyllä varmaan sitä muutkin sairastaa, en voi olla ainoa ihminen maailmassa. Heti kun luen, nukahdan. Se on sietämätöntä, ja haittaa merkittävästi kirjallisuuden käyttöä. Lehtiä pystyn lukemaan nukahtamatta.

Nukahtelun takia on vaikea, joskus jopa mahdotonta, pysyä juonessa mukana. Tämä vaiva on ollut minulla miltei aina, tai ainakin 90-luvulta. Huomasin sen, kun opiskelin valtiotieteellisessä viestintää. Tenttikirjojen lukeminen oli haastavaa. Nukahtamiseen ei vaikuta edes asento. Nukahdan yhtä näppärästi istualleni, tai vatsalleni kyynärpäiden varaan. Seisaalleni en ole vielä nukahtanut, mutta lukeminen seisoaltaan on epämielekästä.

Yhdeksännen kerran nukahdin yöunille. Viime sanoikseni olin sanonut, että pitäisi mennä vessaan.

Kirjasto oli ensimmäistä päivää auki sitten koronakevään. Hyllyt olivat pulleina kirjoja, oli mistä valita. Mutta en viitsinyt jäädä pitkäksi aikaa valintoja pohtimaan, oli sen verran porukkaa. Nappasin kahden viikon laina-aika hyllystä kannen ja nimen perusteella kolme kepeänoloista kirjaa: Sofia Lunbergin Tapaa minut tammen alla, Anre Acimanin Etsi minut ja Ruth Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartija. Lundberg on nyt luettu, yhdeksän unen taktiikalla plus yöunet. Aamulla luin loppuun. Oli riippumattokirjaksi kelpo. Paitsi että ei minulla ole riippumattoa. Tai on, mutta en taida olla riippumattoihminen. Olen puutarhakeinuihminen.

Tilasimme netistä uuden puutarhakeinun. Edellinen, 90-luvulla hankittu, meni kaatopaikkakuormassa pari kesää sitten. Viime kesä oltiin ilman. Nyt huomattiin että ei voida olla ilman puutarhakeinua. Siinä on kiva köllötellä, antaa tuulen keinuttaa. Hyvä paikka nukkua päiväunia, kirja kopsahtaa päähän. Toimitusaika on 4-6 vuorokautta, joten ehkä jo viikonlopuksi sen saamme. Löytyi nostalginen 70-luvun kukkakuoseja jäljettelevä malli. Runko on samanlainen kuin entisessä, metallinen.

Tänään pitäisi saapua pojalle sänky ja patja Ikeasta. Poika on nukkunut tähän asti vanhassa armeijan kerrossängyssä. Yläpedillä on vaatteet ja tavarat, poika alapedillä. Jo viime kesänä kysyin, olisiko aika hankkia isompi sänky. On nimittäin aika kaponen malli. Täytynee laittaa kerrossänky myyntiin nettikirppikselle. Jos jollekin kelpaisi.

Kissa on pyydystänyt yhden myyrän ja yhden metsähiiren. Hiiren toi sisälle. Yritin selittää, että kiitos vain, mutta ei tarvitse meille ruokaa tuoda. Onneksi kissa on vanhentunut sen verran että ei enää ramppaa yöllä ulkona. Nukkuu mielellään sisällä lämpimässä. On jättänyt yövöyhkäämiset nuoremmille. Ei tarvitse enää herätä yöllä päästämään kissaa sisään ja ulos. Toinen vaihtoehto oli jättää ikkuna auki, mutta sitten oli itikoita, ja heräsi niihin.

Yöt ovat rauhoittuneet myös koska en ole herännyt kuumiin aaltoihin. Ykskaks tajusin, että minulla ei ole ollut kuumia aaltoja vähään aikaan, ehkä viikkoon? Toivottavasti eivät palaakaan.  Olisihan se suurenmoista, jos selvisin vain yhdellä vuodella!

Meri on tyyni. Ohi ajelehtii haahkaseurue. Siihen kuuluu kolme aikuista ja kuusi poikasta. Kulkevat tästä ohi pari kertaa päivässä. Samoin joutsenpari, jolla kuusi poikasta.

Nyt on kolmas vöyhkäämätön päivä alkamassa. Aika kuluu hitaasti, kun ei tee mitään. Yllättävän hyvin olen osannut olla puuhaamatta. Männyn siitepölyä pitäisi pestä pois terassilta ja kaiteilta, mutta en pese. Sitä paitsi ulkohanan sulkulaite on kadonnut, ei saada vettä letkuun.

Mies virvelöi hauen. Verkkoja ei ole laitettu, kun miehen selkä on niin hajalla, ja minulla leikkausarvet. Mutta hauki! Se on niin hyvää!Mies osaa perata niin että ei jää ruotoja. Tänä kesänä opettaa pojan. Nyt tulee lempireseptini Hei-hoi-parmesanhauki.

  1. Haukipalojen päälle suolaa ja valkopippuria. Palat puuteroidaan vehnäjauholla.
  2. Kastetaan kananmuna-dijonsinappimössöön.
  3. Kuorrutetaan parmesan-pankojauhoseoksessa. Korppujauho käy myös.
  4. Paistetaan voi-öljyseoksessa.

 

Tänään aloitetaan pilatestunnit. Tavoitteena saada miehen selkä kuntoon. Osallistuminen on pakollista. Minä ohjaan, sinä poljet, niin kuin tanssi matka käy.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Pysy kärryillä, kärryjä ei enää ole

Aina kun on jotakin mieltä, hetken päästä huomaa, että ei enää olekaan – ainakaan ihan täysin.

Koronakevään olen koohkannut homo correctuksesta. Siitä että ihmislajin menestymisen edellytys ei  ole sapiens eli viisas ihminen vaan correctus eli kyky muutokseen. Sama kuin rotilla. Nekin pärjää melkein missä vain.

Ja samaa mieltä olen – periaaatteessa – edelleenkin, mutta ajatelmani sai pienen kolauksen henkilökohtaisella tasolla eilen. Havaitsin konkreettisesti että minä ainakaan en ole kykenevä muutoksiin henkilökohtaisessa elämässä.

Pidän siitä että asiat ovat niin kuin ne ovat olleet. Ja tarkemmin katsottuna oma elämäni on varsin kaavoihin kangistunutta. Itse asiassa nyt mieleeni tulikin, että aikoinaan mainostoimistossa tehtiin sellainen tutkimus, minkälaisia ihmisiä me työntekijät olemme, ja minä loksahdin aika näppärästi muutosvastarintaisten lokerikkoon. Merkillistä. Ehkä tämä kaksinapaisuus määrittää minua muutenkin, koska koen olevani myös sosiaalinen erakko.

Eilen kauppareissun päätteeksi päätimme ajella lähikulmia. Käydä katsomassa, mitä talven aikana on tapahtunut kesämökin ympäristössä.

Lähes tonttinaapurina sijaitseva lomakylä on ollut jo vuosia muutosten kourissa. Alueelle on rakennettu paljon uusia mökkejä, ja puita kaadettu – mielestäni liikaa. Mutta nyt tuli piste iin päälle. Ravintolaiva Helena oli kadonnut. Purettu.

Meinasin pyörtyä. Paikkaan liittyy paljon omakohtaisia ja perheeseen liittyviä muistoja 70-luvulta alkaen. Aluksi laiva kellui meressä, silloin se oli parhaimmillaan. Tunnelmallinen, tervantuoksuinen, pimeä. Reunoja kiersivät pöydät, perällä oli baaritiski. Laivan kannelle pääsi istumaan ja nauttimaan kesästä.

Vuosien saatossa laivan kunto huononi. Jossakin vaiheessa se nostettiin merestä kuivalle maalle, yhdistettiin käytävällä uuteen ravintolarakennukseen. Laivan kannelle pääsy kiellettiin.

Viimeisessä vaiheessa laivasta poistettiin keskikohta. Ilmeisesti se oli jo niin huonokuntoinen. Jäljelle jäi vain etu- ja takaosa. Mutta laivan seinustan terassilla oli kiva istua, musta tervantuoksuinen laivan kylki lämmitti.

Nyt laivasta ei ole jäljellä enää mitään.

Jos olisin tiennyt, että se puretaan, olisin halunnut pyytää muistoksi nimikyltin laivan seinästä. Siitä olisi saanut hienon sisutuselementin.

Tuntui jotenkin hyvin haikealta huomata että laivaa ei enää ole. Vaikka ei voi väittää, etteikö uusi ravintolarakennus näytä huomattavasti entistä tyylikkäämmältä. Laiva oli oikeasti ruma röntsä. Silti olin kiintynyt siihen.

”Onko tuo sitä tekuilaa?”, kysyi paikallinen mies kerran 90-luvulla kun joimme tequila-shotteja oikein urakalla. Toinen mies tuli lääppimään, tokaisin sille että en minä mikään raaputusarpa ole, tämä arpa ei voita, menes kokeilemaan jotakin toista. Monenlaisia muistoja. Laivalla kohtasivat paikalliset, mökkiläiset ja veneilijät. Kohtaammeko enää missään? Salen maitohyllyllä, ehkä. Kaipaan vanhoja hyviä aikoja.

Samaa muutoksen kourissa kärvistelyä todistin viime viikolla ystäväni kautta. He möivät ylihintaisen siirtolapuutarhamökin. Rakenteilla on moderni mökki kaikilla härpäkkeillä komealla maisemalla omalle tontille Puumalaan.

Satuin paikalle juuri kun siirtolapuutarhamökistä oli tehty kaupat. Olisin odottanut että ilo olisi ylimmillään, ja samppanjapullo poksunut hyvin onnistuneiden kauppojen ansiosta. Paikalla olikin kaksi surumielistä ja mennyttä kaihoisasti muistelevaa. Pieneen rupumökkiin liittyi paljon muistoja ajalta, joilloin lapsi oli pieni. Mökin myynti konkretisoi yhden aikakauden loppua, uuden alkua.

Muutos ei siis ole helppo. Joskus se on pakko. Joskus se on sitä mitä haluamme, toisinaan tapahtuu vastustuksestamme huolimatta. Silti, muutos on vääjäämätön. Muuttumattomuus ei ole vaihtoehto. Voimme vain sopeutua. Yrittää pysyä kärryillä. Kärryjä ei kylläkään enää ole.

 

 

 

 

Normaali

Homo correctio on nyt loma-asetuksissa

Ensimmäinen aamu Mökillä. Loma alkaa. Kolmeen viikkoon ei pitäisi olla töitä – paitsi yksi kolumnihomma – eikä edes huolta miehen vanhemmista. Kolme viikkoa voidaan olla ihan päät ja kädet tyhjinä, ihanaa!

Päätöksiä: En vöyhkää. En tee mitään muuta kuin ihan pakolliset perunan keitot. Parantelen tosissani leikkaushaavoja. Vähän tuli takapakkia, kun maalasin seinää, vaikka ei olisi saanut, mutta oli ”pakko”, kun ei ollut vaihtoehtoa.

Nyt kieltäydyn havaitsemasta oksia ja lehtiä, jotka pitäisi haravoida. Totisesti pitäisi! Täällä ei ole haravoitu ollenkaan sitten viime kesän.

Kieltäydyn huomaamasta että ikkunat ovat pesemättä. Istun rottinkituolissa pihalla ja tuijotan merta tai luen tai kirjoitan. Kävelen mutta en kuumassa, kun ei saa hiota. Haavat ei tykkää hikoamisesta.

Syön varhaisperunoita, ruisleipää ja silliä. Voisin elää tuolla pyhällä kolminaisuudella. Jo eilen illalla tein iltapalaksi, ja nytkin on perunat kiehumassa. No nyt ne onkin jo kypsiä. Pidän tauon ja syön peruna-sillileipiä lounaaksi. Keitin koko kattilallisen, koska leivät onnistuvat yhtä hyvin myös kylmästä, keitetystä perunasta.

Ei täällä aamu suinkaan jouten ole alkanut! Bolognese-kastike on tehty porisemaan. Yhdessä syödään pasta bolognesea, kun on pojan lounasaika eli noin kello 15. Eletään taas ihan eri aikavyöhykkeillä. Kun poika valvoo, me nukutaan ja toisin päin. Minä pistän vastamelukuulokkeet illalla päähäni, niin en herää, kun poika käy yöpalalla tuvassa. Meidän makuuhuone on siinä vieressä, eikä ole ovea, pelkkä oviverho, joten äänet kuuluvat.

Keräsin myös vuohenputken lehtiä salaattiin. Tein vanhaan kannelliseen lasipurkkiin salaatin. Laitoin kurkkua, paprikaa ja tomaattia, murskasin fetaa, kastikkeeksi fetapurkin mausteöljy, persiljaa puskasta, mustapippuria ja sitten niitä vuohdenputken lehtiä silputtuna. Tähän aikaan vuodesta on ihan turha ostaa salaattia kaupasta. Vihreän salaatin saa pihalta, kun tietää mistä ja mitä kerää.

Martoilla oli joku aika sitten livestreamluento villiyrteistä. Olisin halunnut katsoa, mutta se oli facebookissa, enkä ole siinä mukana. Mutta Martoilla on paljon hyviä ajankohtaisia juttuja. Se organisaatio osaa myös hienosti elää ajassa eli on tehnyt mittavan digiloikan. Seuraan Marttoja instagramissa ja sieltä tulee myös hyviä vinkkejä ja reseptejä. Viimeksi eilen oli ohjeita siitä, miten pinttyneen pahan hajun saa pois vaatteista. Mökkivaatteissa saattaa olla hajuefektejä, jos ovat saaneet kosteutta talven aikana.

Tästä päästääkin viimeiseen päätökseen. Tänä kesänä olen päättänyt pukeutua kauniisti. Nyt en aamulla ojenna kättäni ja nouki ensimmäiset käteen osuvat vaaterievut päälleni. Ne rakkaat, ikivanhat röhnävaatteet. Nyt laitan nätin mekon.

Jotenkin on niin että silloin kun on nuori ja nätti voi laittaa päälle mitä tahansa ja näyttää silti nätiltä. Mutta sama ei toimi enää, kun ikä on tehnyt tehtävänsä ruumissa ja naamassa. Jos keski-ikäinen laittaa päällensä vanhaa ja rupusta, näyttää vanhalta ja rupuiselta. Niin se vain on.

Eilen illalla käytiin ruokaostoksilla paikallisessa Salessa. Meillä on tehtäväjako: mies suorittaa kauppaostokset, minä olen kuskina. Autossa parkkipaikalla on aikaa katsella ihmisiä. Pistin merkille, että täällä päin näyttää olevan ”muodissa” pukeutua minimekkoon vanhanakin. Autoa oli tankkaamassa vanhemman ikäinen nainen pelkkä tunika päällä. Helma peitti juuri ja juuri pyllyn. Toinen samanmoinen meni ruokakauppaan. Minä kun mietin kehtaanko enää polviani näyttää, ja toiset ovat valmiita vilauttamaan puutarhaosastoa.

Mies sanoi että kaupassa ei turvavälejä huomioitu. Se on kyllä huono juttu, ja epäkohteliasta muita asiakkaita kohtaan. Olisiko niin että pääkaupunkiseudulla turvavälit on paremmin sisäistetty, muta täällä ei ole ollut tartuntoja, eikä turvavälitaitoja opeteltu.

Kaksi homoa oli ängennyt iholle lihatiskillä. Mies naurahti autolle palatessaan että käsittämätöntä, hän ei halua sen paremmin covidia kuin aidsiakaan. Täytynee säätää omaa kaupassakäyntiaikataulua. Kauppa on auki aamukuudesta iltayhteentoista. Veikkaanpa että aika rauhassa saa kaupassa käydä myöhään illalla.

Se on jännä miten nopeasti ihminen oppii uusia tapoja toimia, ja niistä tulee normaaleja käytäntöjä. Niin kuin nyt nämä turvavälit. Toinen samantyyppinen uusi käyttäytymistapa on muovijätteen lajittelu. Kaupungissa siitä on tullut ihan jokaipäiväinen normijuttu. Myös täällä saaristopaikkakunnalla on muovinkeräys. Mutta nyt keväällä, kun asuimme kolme kuukautta Länsi-Uudellamaalla, sielläpä ei muovinkeräystä ollutkaan. Minä lajittelin – kun olin siihen tottunut – muovi erilleen. Lopulta lopetin, kun ei ollut paikkaa, mihin niitä viedä. Postitiivista on se, että ihminen voi todellakin niin nopeasti oppia uusia tapoja toimia.

Referoin itseäni; kirjoitin joku aika sitten että ihmisrodun nimi ei pitäisi olla homo sapiens (viisas ihminen) vaan homo correctio (muuttuva ihminen), se on kyllä taas todistettu.

Loppuun päivän politiikkaa. Toivoisin että joku pistäisi alkuun #boycottUSA kampanjan. Kieltäytyisimme matkustamasta Amerikkaan, lukemasta amerikkalaisia kirjoja, kuuntelemasta amerikkalaista musiikkia, katsomasta amerikkalaisia elokuvia, juomasta amerikkalaisia viinejä jne. niin kauan kuin siellä tehdään niin vääränlaista politiikkaa, on rasistista väkivaltaa viranomaisten taholta ja presidentti, joka ei ole sen paremmin homo sapiens kuin correctiokaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kaatopaikan jakkara

”Elämme illuusiossa, että tarvitsemme aina vain uusia tavaroita. Asioita markkinoidaan tarvekärjellä – tarvitset tätä ja tätä arkeesi, jotta elämäsi olisi täydempää. Halu ja tarve sekoittuvat.”

Näin sanoo sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Tiede-lehdessä 6/20.

Toivottavasti korona-aika on tuonut selkeyttä halun ja tarpeen eroon. On ollut aikaa havainnoida, mitä oikeasti tarvitsee ja huomata, miten vähän se on. Olemme kasvaneet kulutusyhteiskunnan jäseniksi ja ”tärkein” tehtävämme on mukatarvita lisää pitääksemme yhteiskunnan rattaat pyörimässä.

Keski-ikään mennessä ihminen on ennättänyt ostaa miltei kaiken mitä loppuelämäksi tarvitsee, jäljelle jää vain loputtomien halujen täyttäminen. Ja niitähän piisaa!

Joku omavaraistaloudessa elävä sanoi, että jos heille tulee jonkun asian tarve, ensimmäiseksi ei rynnätä kauppaan ostamaan. Ensin mietitään, mitä meillä on, ja voisiko siitä saada tai tehdä tarvitsemansa. Siinä kuuluu järjen ääni.

Pienimuotoisesti havahduin samaan.

Ostin puutarhaliikkeestä pihalle pöllön. Se maksoi kolmekymppiä. Kotona muistin nämä puheet halusta ja tarpeesta ja omavaraisuudesta, ja mietin että miksi en olisi voinut tehdä pöllöä itse? Miksi ostin sen.

Siispä ryhdyin tekemään betonipöllöjä.

Täytyy kyllä myöntää, että ei tullut ihan niin hienoja ja viimeisteltyjä kuin se puutarhaliikkeen pöllö, mutta omatekemässä on varmasti enemmän tunnearvoa.

Vietiin rakennusjätettä kaatopaikalle. Saunaremontti alkaa olla loppusuoralla. Kaatopaikat ovat mielenkiintoisia paikkoja. Oletteko poikenneet? Jostakin syystä minulla on asiaa kaatopaikalle miltei joka kesä. Ja aina käy sama juttu. Löydän kaatopaikalta jotakin, mitä muka tarvitsen tai haluan. Mies yrittää estää. Tällä kertaa löysin poltettavan puun kasasta pienen jakkaran. Täysin ehjä ja söpö. Rapsutan sen liasta ja lakanjämistä ja maalaan mustaksi. Kyllä jakkaraa aina tarvitaan.

Jakkaran vieressä oli muuten täysin ehjä, vanha keinuhevonen. En ottanut sitä vaikka olisi kyllä kannattanut. Siitä olisi saanut vaikka koristeen pihalle. Jäi nyt sitten harmittamaan että en ottanut kaatopaikalta keinuhevosta!

Taidan siis olla toivoton tapaus, mitä tulee haluamiseen ja tarvitsemiseen.

Normaali

Vapaa ilta ja maalausapina

Mitä tekee nainen, kun perhe lähtee kaupunkiin ja nainen saa äitiydestä ja vaimoudesta vapaan vuorokauden?

Nainen avaa radion, viinipullon ja tolun.

Imuroi, luuttuaa, tamppaa, pesee lakanat, vaatteet, wc:n, kylppärin, lavuaarin, lieden ja sen alakaapin, missä on roskis.

Vasta kun kaikki on tiptop ja pullot – viini ja tolu – tyhjentyneet, nainen saa rauhan.

Harmi, että nainen on sitten jo liian väsynyt nauttiakseen vapaasta illastaan.

Nainen menee nukkumaan.

Näin se menee, ainakin minulla. Mikä siinä on, että on niin vaikea antaa olla? Jättää siivoamiset väliin. Istua alas, ja avata vain se viinipullo. Kuunnella linnunlaulua.

Pelkään, että siivoaminen on ansa. Häärätessä kotihommia jää tekemättä tärkeämpi. Koko elämä voi mennä niin että siivoaa, pyykkää, laittaa ruokaa, touhuaa, eikä tee sitä mitä oikeasti pitäisi tehdä. Vaikka en edes ole himosiivooja, olen vähän boheemi, silti luulen, että nukkumisen jälkeen eniten aikaa elämässäni olen käyttänyt siivoamiseen. Ja se on niin turhauttavaa puuhaa! Siivouksen tuoma onni kestää hetken; jo kohta on kaikki taas likaista ja pölyistä ja kaikki pitää aloittaa uudelleen.

Varoitus, tulossa yleistys, ei saa suuttua.

Väitän että miesten kykenemättömyys tehdä montaa asiaa yhtäaikaa, näkemättömyys kodin siivoustarpeelle, kykenemättömyys ennakoida jääkaapiin tyhjentymistä ja sen seurauksena kykenemättömyyttä ennakoida ruokavarantojen täyttötarve, on tehnyt heistä historian saatossa einstaineja, kolumbuksia, da vinceja, bacheja ja sokrateksia. Puhumattakaan billgateseja, elonmuskeja ja donaldtrumpeja.

Yleistys jatkuu, varoitus jatkuu.

Meille naisille jää kaksi mahdollisuutta. Opetella toisenlainen tapa suhtautua tai palkata vaimo, joka tekee vaimon työt. Toisaalta hänkin on nainen. Mitä hän jättää tekemättä tehdäkseen minun kotityöni?

Minä en keksi tähän ratkaisua. Toivottavasti joku keksii.

Samalla voisi keksiä maalausapinan. On vaikeaa maalata rakennuksen seiniä korkealla. Kiikkua tikkailla epätasaisella alustalla. Jonkinlainen maalausapina kiipeäisi ketterästi hankaliinkin paikkoihin.

Tällaista nyt mielen päällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Tuhansien järvien maa, tuhannen taalan paikka

Toivakseni poikkeusaika opettaa uusia käytäntöjä ja tuo ideoita, miten voisimme tulevaisuudessa tehdä asioita toisin kuin ennen parantaaksemme luonnon tilaa – ja siinä samalla omaa hyvinvointiamme. Tämä on tuhannen taalan paikka tehdä isoja muutoksia, jotka voivat viedä meidät uuteen tulevaisuuteen.

Kuten lentomatkailu. Mediassa on ollut puhetta pienten kenttien sulkemisesta Suomessa. Mielestäni asioita pitäisi nyt ryhtyä katsomaan uudella tavalla. Onko lyhyiden välimatkojen lentäminen enää tätä päivää? Ymmärrän tilanteen, missä välimatka on pitkä, mutta puolen tunnin maan sisäinen lento, voiko sellainen olla missään tilanteessa hyväksyttävää? Sairaankuljetuksessa, kyllä.

Muistan kun ammoisina aikoina olin työmatkalla –lentokoneella– Tukholmassa. Paluumatkalla eräs seurueemme jäsenistä sanoi tunteikkaasti että ”on tää nyt vaan niin hienoo”. En voinut käsittää – en silloin, en nyt – että lentäminen voisi olla jonkun mielestä jotenkin glamööriä. Tai työmatkalla olo. Mitä hienoa on siinä on? Tässä kohtaa ajatteluun ja asioiden arvostukseen pitäisi saada aikaan muutos.

Mitä ihanaa on istua ahtaasti ja juoda pahvimukista pahaa kahvia tai vaihtoehtoisesti mustikkamehua? Jonottaa turvatarkastukseen, passintarkastukseen, lentokoneeseen ja sieltä pois.

Ärsyttävintä on se poislähtö. Matkustajat nousevat seisomaan sisällä koneessa kapealle käytävälle odottamaan että ovet avataan. Jään mielenosoituksellisesti istumaan paikoilleni. Mikä kiire sinne on rynnätä? Eivät kaikki varmaankaan ole säntäämässä jatkolennolle? Pahimmassa tapauksessa joutuu seisomaan täyteenahdattuun lentokenttäbussiin, ja odottamaan että minä tulen sinne viimeisenä ja bussi pääsee vihdoin lähtemään kohti lentokenttää.

Ei se olekaan ärsyttävintä. Vielä ärsyttävämpää on lentokoneen lastaus. Aina joku jää asettelemaan matkalaukkuaan ylähyllylle, ja koko jono takana seisoo. Ja kaikilla on matkalaukut sisällä matkustamossa, koska kukaan ei enää laita niitä ruumaan, koska siitä pitää maksaa lisää. Niinpä kaikki kuljettavat omaa laukkuaan mukana ja joka nurkka ja kolo on täynnä laukkuja.

Mielestäni lentämiseen liittyy outoa vanhaa hienoutta, jonka takia ihmiset yhä haluavat lentää, ja pitävät sitä hienompana matkustusmuotona kuin mitä se onkaan. Sitä on vähän muiden yläpuolella, kun lentää taivaalla. Vaikka kuulkaa, siinä ei ole enää mitään hienoa, kaikki lentävät.

Monessa tapauksessa lentäminen ei tuo edes merkittävää ajansäästöä. Lentokentät sijaitsevat kaupunkien ulkopuolelle, ja kentälle on mentävä huomattavasti etukäteen kaikkien lentokenttäkommervenkkien takia. Rautatieasemat sijaitsevat keskustoissa, eikä asemalla tarvitse hengailla, sen kun kävelee junaan omalle paikalleen, joka on huomattavasti isompi ja parempi penkki kuin lentokoneessa.

Matka-ajan voi hyödyntää; tehdä töitä, nukkua, syödä/juoda ravintolavaunussa, soitella, liikkua. Lentokoneessa voit vain lukea paikoillasi, katsoa elokuvaa, jonka lentoyhtiö on sinulle valinnut, syödä kädet lintassa teollisuusruokaa ja yrittää availla korvia ilmanpainelukituksesta.

Nyt pitäisi panostaa raideliikenteeseen ja sen kehittämiseen. Ja tehdä junamatkailusta ”hienoa”.  Vaunuosastoja pitäisi olla eri tarkoituksiin. Pitäisi olla hiljaisia vaunuja, missä saa nukkua tai tehdä töitä rauhassa. Pitäisi olla toimistovaunuja, joissa hyvät äänieristeet puhelimessa puhumista varten. Neuvotteluhuonevaunuja? Luxusvaunuja? Vauvavaunuja? Konserttivaunuja? Pubivaunuja? Luxusravintolavaunuja valkoisine pöytäliinoineen ja pöytiintarjoiluneen? Ehkä kehittämällä raideliikenteen sisältöä siitä voitaisiin saada kiinnostava vaihtoehto myös liikematkustajille ja luxusta kaipaaville. Ehkäpä junassakin voisi joskus sanoa ”on tää vaan niin hienoo”.

Olisi upeaa joskus päästä matkustamaan Orient Expressillä tai muulla ihan oikealla luxusjunalla. Mutta hienoa oli myös Moskovan junassa, missä junahenkilökunta palveli vaunuhin. Kävivät kyselemässä mitä saisi olla. Tilasin gintoniceja, köllöttelin pedilläni ja katselin ohikiitäviä maisemia ylähäisessä yksinäisyydessä ,ja tunsin olevani kansainvälinen seikkailijatar. Se oli hienoa.

Hienoa oli myös yöjunassa Nairobista Mombasaan. Ravintolavaunussa oli valkoiset pöytäliinat ja pöytiin tarjoilu. Tarjoilija toi punaviiniä vaikka oltiin tilattu valkoista. Kaatoi laseihin väärän viinin ja totesi: ”It’s your destiny!” Mikäpäs siinä, kohtaloonsa on ihmisen tyydyttävä.

Käytyäni katsomassa minkälainen vessa junassa on, päädyin ottamaan ripulilääkettä, jolla sain aikaiseksi itselleni ummetuksen, eikä minun tarvinnut käydä tarpeillani matkan aikana.

Illalla hyttipalvelija kävi avaamassa sängyn, toisin sanoen nosti lakanan nurkkaa sen verran että sänkyyn pääsi pujahtamaan ja työn tehtyään totesi arvonsa tuntien: ”Some money for my”. 

Lentomatkasta Afrikkaan ja sieltä pois en muista mitään.  En, koska siinä ei ollut mitään erikoista. Todennäköisesti lentoemäntä jakeli ruuat ja juomat ihan niin kuin piti, ja minä mietin, milloin kannattaisi mennä jonottamaan vessaan, koska itseaiheutettu junaummetus alkoi vihdoin mennä ohi.

Normaali

Spedeäiti

Kävin pitkästä aikaa kaupungissa. Oli Typy-auton huolto, hammaslääkäri, tikkien poisto terveyskeskuksessa, kampaaja – ensi kertaa sitten helmikuun –  ja Minnan-päivän viettoa yhdessä kaiman kanssa.

Meillä on ollut traditiona viettää yhteistä nimipäivää. Pari kertaa olemme kutsuneet yhden vieraan – jonkun ei-Minnan – juhliimme. Vitsailemme, että meillä minnoilla on ihan omat Minna-ongelmat, pitkältä samojen haasteiden kanssa taistelemme. Meillä on myös omat Minna-ilot, ja Minna-kiinnostuksen kohteet.

Huomaan, että minulla on ystäviä joka tarkoitukseen.Ystäväpiirini ei ole laaja, päin vastoin pieni ja valitettavasti pienenemään päin. Luonnollista poistumaa on jo tapahtunut. Kaksi ystävää olen menettänyt syövälle.

Ystävänipiirini on varsin heterogeeninen, kaikilla on erilaiset kiinnostuksen kohteet ja ehkä jopa erilainen arvomaailma. Olen kyllä aika huono pitämään yhteyttä, mutta onneksi nämä vakiystäväni ovat siinä suhteessa samanlaisia. Nimipäiväkaimaa en ollut nähnyt vuoteen, ja ystävyys on ollut satunnaisen soittelun varassa. Silti tavatessamme kaikki jatkuu saumattomasti. Toivottavasti hän pääsee kesällä mökkivierailulle.

Auton huolto oli Tikkurilassa, ja kun olin jättänyt auton sinne, kävelin Vantaan joen vartta juna-asemalle. Kello oli vasta seitsemän aamulla. Hetken aikaa pohdin että olisipa kiva kävellä joenvartta Helsingin keskustaan asti. Joenvarsi on kaunista. Ja siinä Tikkurilan kohdalla siinä on kivoja taloja. Linnut lauloivat, puput pomppivat, tuomet tuoksuivat. Mikä idylli! On mukava katsella taloja ja miettiä, minkälaista niissä olisi asua.

Helsingin keskustassa oli myös idyllistä. Ei turisteja, ei ruuhkia, ei väenpaljoutta. Asiat hoituivat nopeasti, koska ketään ei ollut missään. Kävin ostamassa uudet rintsikat. Hommaan meni myyjäavusteisena sovituksena vajaa 15 minuuttia. Kokeilen jopa useamman vaihtoehdon. Jos aina olisi näin vähän ihmisiä liikenteessä, miten sujuvaa kaikki olisikaan! Tällaisesta hiljaisesta kaupungista minä pidän. Tällaisessa voisin ehkä asuakin ilman että ahdistaisi.

Ja ihmiset ovat hyväntuulisempia kuin normaalisti. Tuntuu kuin tämä kaupungissa poikkeuksellinen hiljaisuus ja rauha olisi rauhoittanut myös ihmisten mieltä.

Söin sekä lounaaksi että päivälliseksi sushia. Sitä ei meidän maalta saa, ja kaupungissa sushipaikka on lähiravintola. Täytyi tankata kaupunkiherkkua.

Ensi viikolla ravintolat ja kahvilat avautuvat. Aion mennä heti maanantaina terassille, jos sää on näin kaunis kuin nyt. Tuntuu oikealta kesältä.

Loppuun idea. Nyt kun olemme tottuneet ja sopeutuneet kaikenlaisiin rajoituksiin, ehdotan että alle 15-vuotiaiden pääsy ruokakauppoihin kielletään vauvoja lukuun ottamatta. Turvavälejä on vaikea pitää, kun kaupassa on paljon väkeä. Nyt maaseutukaupoissa on jo nähtävissä nämä perheryntäykset kauppaan. Ruokaostoksille tullaan mökiltä koko porukalla. Kaupassa lapset juoksentelevat siksinsokin ja räpläävät tavaroita. Jos kauppaan on lähdettävä koko porukalla, joku aikuisista voi jäädä lasten kanssa ulos siksi aikaa, kun yksi suorittaa ostokset.

Poika sai filosofian kokeesta 10. Olen iloinen hänen puolestaan. Kutsun poikaa nyt Sokratekseksi. Hän kutsuu minua spedeäidiksi.

Normaali

Tarjous josta ei voi kieltäytyä

Kun kärvistelin kuumien aaltojen kanssa, ystävä vinkkasi englantilaisesta anti-flush-tuotteista. Become-merkki on kehittänyt erityisesti kuumiin aaltoihin pätevän materiaalin, josta valmistetaan yöpukuja ja alusvaatteita. Niiden pitäisi helpottaa oloa. Kiinnostuin.

Sanoin miehelle, että tässä olisi hyvä äitienpäivälahja, ja hän pistikin vinkin korvan taakse. Tilaus meni hivenen pitkäksi, äitienpäivän ohi, mutta viimein yöpaita kuitenkin saapui. Olen käyttänyt sitä nyt noin viikon verran. En voi käsittää, tuntuu uskomattomalta, mutta toimii! Minulla on ollut jopa kylmä. Jotakin ihan uutta.

Päällisin puolin yöpaita näyttää ihan normaalilta. Materiaali on ilmeisesti jotakin tekokuitua, mutta tuntuu ihoa vasten hyvältä. Olen ihoherkkä, helposti kutiava ihminen, mutta tämä tuntuu oikein hyvältä.

Tekisi mieli tilata lisää. T-paitoja ja aluspaitoja.

Tilaaminen Isosta-Britanniasta on tullut vähän mutkikkaaksi brexitin myötä. Jos tuotteen hinta on alle 22 euroa, siitä ei tarvitse maksaa alvia. Jos hinta on alle 150, alv pitää maksaa ja tuote tullataan, mutta tullimaksua ei tarvitse maksaa. Yli 150 euron ostoksista maksetaan sekä tulli että alv.

Yöpaita maksoi alle viisikymppiä, joten se piti tullata ja maksa alv. Tullaus vie aikaa, joten sen takia lähetyksen tulo kesti.

Harmi juttu tämä brexit. Olen aiemmin ostanut miehelle ja pojalle lahjaksi pyjamia englantilaiselta Bonsoir of London -merkiltä. He valmistavat perinteisiä ”ukkopyjamia”. Kun mies täytti 60, tilasin hänelle lahjaksi silkkisen pyjaman. Puuvillaisia on eri paksuisesta kankaasta – ohutta, viileää puuvillaa kesäksi ja paksua flanellia talveksi. Erinomaisia tuotteita, mutta nyt niitäkään ei viitsi enää tilata, kun tulee tullihässäkkä.

Nettiostaminen on kivaa. Kaikki maailman tavarat ovat tarjolla. Ja postimies tuo tavaran ovelle. Postimies taitaakin olla nykyisin eniten kohtaamani ”ulkopuolinen” ihminen. Jos tavarat eivät mahdu postilaatikkoon tienvarteen, hän kurvaa autolla oven eteen. Tällä viikolla postimies toi aamutossut ja arnicaa.

Huomenna on taas tulossa lähetys. Tilasin Futonetiltä patjan keittiön sivustavedettävään. Heiltä saa hyviä futonpatjoja, ja vieläpä erivärisinä.  Keittiöön tulee vihreä. Tapetit ovat pieniruutuista vihreä-valkoista tapettia. Sen tapetinkin tilasin aikoinani netistä. Tuli Amerikasta asti. Vähän jännäsin, olinko osannut laskea menekin oikein, kun mitat oli tuumissa, ja menekin laskeminen on muutenkin vaikeaa, koska joka seinällä on ikkuna tai oviaukko. Mutta hyvin meni ja nätti tuli.

Mitään hankaluuksia ei nettitilauksien kanssa ole ollut. Kopkop. Tavara on ollut sitä, mitä on pitänytkin olla. Tosin maintsemani silkkipyjama hapertui puolessa vuodessa ihan olemattomiin, kangas alkoi repeillä. Olin siitä yhteydessä myyjään, kyllä sen hintatason tuote pitäisi vähän pidempään kestää. Vaikkakin epäilen että miehen levotomalla nukkumistyylillä on voinut olla vaikutusta kankaan kulumiseen. Valmistaja pyysi lähettämään pyjaman  heille takaisin analyysia varten, ja saimme lopulta korvaavan tuotteen tilalle.

Jos ja kun vielä joskus palaan kaupunkiin, kokeilen ruokakaupan nettiostamista. Se kuulostaa ihanan helpolta, ja säästäisi aikaa. Tosin en tiedä, mihin?

Itse asiassa, silloin kun olin lapsi, meille toi ruoka-kaupan lähetti ruoat. Se oli paikallisen kyläkaupan kehittämä oma erikoispalvelu. Saarijärven Marjomaa -ruokakaupan Taavi kuljetti ostokset kotiin. Tilaukset tehtiin puhelimella. Olipa edistyksellistä! 70-luvulla.

Siellä oli myös parturi-kampaaja Kari, joka kiersi leikkaamassa ihmisten hiuksia kotona. Hänellä ei ollut liiketilaa ollenkaan, hiustenleikkuutavarat olivat autossa, asiakas pesi tukkansa itse ennen Karin tuloa. Sitten viritettiin jakkaraa eteisen peilin eteen, ja Kari ryhtyi hommiin.

Oli muuten varsin hyvä leikkaamaan. 80-luvun alussa kaikilla saarijärveläisillä tytöillä ja nuorilla naisilla oli Karin leikkaama Diana-tukka. Nuorena poikana Kari ajoi kesätöikseen nurmikoita. Ehkä siinä nurmikoita leikatessa keksi että  tukkiakin leikataan. Kävi meidänkin kotipihan nurmikot ajelemassa. Äiti pyysi välillä viemään Karille mansikkamehua, kun oli niin kuuma. Ja minähän vein.

Luin Hesarista yhtenä päivänä, että pari maahanmuuttajaa oli keksinyt totetuttaa tämän saman idean kiertävästä parturi-kampaajasta. Heillä oli oikein tyylikäs pakettiauto, mistä oli sisustettu kampaamo. Hyvä idea, toivottavasti leviäsi muuallekin.

Mökkipaikan kampaamopalvelut ovat vähissä. Ennen siellä oli taitava pitkänlinjan kampaaja, mutta hän jäi eläkkeelle. Uusi on taas nuori nainen, joka oli äitiyslomalla viime kesän. Olisin hyvin voinut käydä kampaamopakussa leikkauttamassa tukkani, jos sellainen olisi ollut kesätorilla parkissa punkkibussin vieressä.  Kyllä kai torilla voi myydä muutakin kuin pottuja, vaikka sitten hiustenleikkuuta.

Huomenna pääsen kampaajalle. Ensi kertaa tänä keväänä. Edellinen käynti oli helmikuussa. Materiaalia on kertynyt. Iltalehden sivuilta luin lob-tyylistä, sopii kuulemma ihan kaikille ja on nyt muodissa. Käytännössä tartkoittaa rikottua polkkatukkaa, jossa sivut ovat edestä vähän pidemmät kuin takaa. Sellaista meinasin.

Samalla reissulla käyn näyttämässä hampaita oikojalla. Suorassa ovat jo, nyt vain yritetään saada alaleukaa uuteen asentoon. Olo on kuin Marlon Brandon esittämällä mafiapomo Vito Corleonilla Kummisedässä. Marlon Brando esitti roolin pumpulitupot poskissa, että sai oikean fiiliksen ja sössötävän puhetavan. Minulla on muovitupot poskissa, ne pakottavat leukaa eteen ja sössötän minäkin, mutta kukaan ei oli kyllä tullut pyytämään minulta palveluksia, joista ei voi kieltäytyä. Ainoastaan olen törmännyt verkkokaupoissa tarjouksiin, joista ei voi kieltäytyä. Vähän liikakin.

Naispuolinen mafiapomo. Sehän voisi olla mafia-alan uusi tulevaisuus, jos sukupuolirakenteet menisivät siellä uusiksi. Tai jonkin tv-sarjan idea. On kyllä vaikea kuvitella tasa-arvoista tai feminististä, emansipoitunutta mafiaa. Sen verran traditionaaliset sukupuoliroolit on niissä piireissä. Lähti nyt vähän laukalle ajatus ja tämä kirjoitus. Selvä signaali siitä että aika lopettaa lätinä.

Purennan oikominen ei ole ihan ihaninta, mutta siinähän se on mennyt, muun ohessa melkein huomaamatta tuokin.  Niinhän se elämässä on.

Välillä tuntuu siltä, että koko elämä menee huomaamatta ohi siinä kaiken muun sivussa.

Normaali

Olet oman elämäsi kertoja

Olen viime aikoina lukenut elämäkertoja. Lähdin ostamaan Kirsti Paakkasen elämäkertaa, huomasin hyllyssä tarjouksessa Miina Äkkijyrkän, joten ostin myös sen.  On mielenkiintoista vertailla näitä kahta erilaista vahvaa naista.

Molemmat ovat ponnistaneet itsensä maaseudulta ja köyhyydestä maailmalle ja maineeseen. Toinen on taitava businessnainen, toinen taiteilija. Estetiikan taju ja luovuus ovat molempien ominaisuuksia. Sekä eräänlainen yksinäisyys.

Äkkijyrkän kotitausta ei ollut hyvä ja kannustava, eikä hän saanut kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu. Hänen äitisuhteensa oli erityisen problemaattinen. Lisäksi Äkkijyrkän taakkana on ollut rypäs diagnooseja: ADHD, asperger ja touretten syndrooma. Nuorena Äkkijyrkkä joutui mielisairaalaan, todennäköisesti turhaan. Sielläkin edessä oli vaikeita kokemuksia. Lääkäri käytti Äkkijyrkkää seksuaalisesti hyväksi. Tahtoi mukamas tutkia, pystyykö tämä nauttimaan seksuaalisuudesta.

Äkkijyrkän äiti ei kestänyt levotonta lasta, joten hän laittoi tämän päiväksi samaan karsinaan lehmien kanssa. Siitä alkoi Miinan ystävyys – ellei peräti sielunkumppanuus – lehmiin.

Kirsti Paakkanen puolestaan sai kannustavan ja rakastavan kodin. Hän sai kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu. Hänen elämäntaipaleensa on ollut siinä mielessä helpompi.

Emme voi itse vaikuttaa siihen, minkälaiseen perheeseen synnymme ja minkälaiseksi elämän alkutaival muodostuu. Olemme kohtalon armoilla, niiden kanssa on elettävä, keiden joukkoon on syntynyt. Vasta aikuisena voimme valita seuramme ja tiemme.

Miksi sitä sitten kutsuukin, kohtaloksi? elämänsuunnitelmaksi? mutta jotenkin elämäntaipaleet tuntuvat personoiduilta. Jälkikäteen katsottuna asiat tuntuvat menneen vääjäämättömästi juuri niin kuin pitikin, vaikka mutkia matkassa olisi.

Äkkijyrkkäkin kurvaili hevoskoulun ja karjakkokoulun ja mielisairaalan kautta Ateneumiin. Hänestä tuli kuvanveistäjä, niin kuin hän oli jo tiennyt nelivuotiaana ensimmäisen lehmän tehtyään.

Jokaisella on omat mustat pisteensä. Paakkanen sai runsaasti taloudellista menestystä, mutta sen hinta oli rakkaus ja perhe. Niitä hän ei saanut. Viimeisimmän rakkautensa hän jätti Ranskaan, kun lähti pelastamaan Marimekkoa. Marimekko vei voiton rakkaudesta.

Äkkijyrkkä on saanut lapsia, mutta hän on joutunut taistelemaan elämäntapansa ja lehmiensä puolesta. Tuntuu että hän on jonkinlainen oman elämänsä Don Quijote, vähän hullu, liian kiihkeä. Pysyvää rakkautta hänkään ei ole osakseen saanut. Ehkä hänelle on lapsuudesta jäänyt päälle taisteluvaihde, hän taistelee läpi elämänsä, välillä edes tietämättä mitä vastaan.

Ehkä meidän kaikkien elämäntehtävä on vain tulla omaksi itseksemme. Se ei välttämättä ole helppo tehtävä, päin vastoin, se voi olla vaikeaa, koska ympäristö voi vaatia ja odottaa meiltä jotakin ihan muuta, ja siten harhauttaa omaa käsitystä itsestämme.

Joskus se on vaikeaa siksi, että ajankohta tai ylipäätään tilanne ei ole suotuisa. Esimerkiksi taiteilijan työtä ei ole joskus pidetty oikeana työnä, eikä siihen ole nuoria kannustettu. Ympäristön normit ovat pitäneet tiukassa otteessaan. Se, mikä on hyväksyttyä, on vaihdellut aikojen saatossa. Moni on joutunut tukahduttamaan omat taipumuksensa sopimattomana ja ympäristön paineesta. Silloin vain kaikkein vahvimmat kestävät, pystyvät puskemaan oman tiensä välittämättä muista. Joskus se on vaatinut rikkomaan välit omiin vanhempiin ja lapsuudenkotiin.

Mutta ainoa keino tulla onnelliseksi, on tulla omaksi itseksi. Vahvistaa ja kehittää omia hyviä puolia. Saada olla omanlaisensa. Tehdä itsensä näköinen elämä.

Tunnen Kirsti Paakkasen. Hän oli ensimmäinen työnantajani, varsin erikoislaatuinen ihminen. Pohjimmiltaan ei niinkään businessnainen vaan taiteilija hänkin, yhtäaikaa vaatimaton ja pröystäilevä, yhtäaikaa perusasioita arvostava kuin myös äärimmäistä luxusta, kiltti ja ärjy, niitäkin molempia. Pukeutuu mustaan iltapukuun arkisinkin, elää palatsissaan oman näköistä elämäänsä.

Ihailen kaikkia ihmisiä, jotka sen tekevät – osaavat ja uskaltavat elää oman näköistä elämää. Missään tapauksessa ei pidä pyrkiä samaan. Pitää pyrkiä omaan.

Siksi on turha kadehtia. En minä tulisi onnelliseksi jonkun toisen elämässä, eikä toinen minun. Me olemme juuri parhaita omilla paikoillamme. Sitten kun olemme paikkamme löytäneet. Joskus se voi viedä pitkään.

Onnea heille, jotka paikkaansa etsivät.

Onnea heille, jotka ovat sen löytäneet.

Pysykää paikoillanne sen löydettyänne.

Ruoho on vihreintä siinä missä olette.

 

 

 

Normaali

Paimion parantolasta designmuseo, kyllä!

Ilahduin lukiessani tämän päivän (21.52020) Helsingin Sanomien mielipideosastoa. Siellä Raila Rinne kirjoitti Paimion parantolan sopivuudesta uudeksi arkkitehtuuri- ja designmuseoksi. Olen samaa mieltä.

Huhtikuisella hupiajelulla ystävän kanssa kurvasimme katsastamaan Paimion parantolan. Sehän on paljon muutakin kuin vain yksi sairaalarakennus. Se on kokonainen alue lukuisine eri rakennuksineen ja puistoineen. Kaunis upea pihapiiri, korkeita mäntyjä. Ainutlaatuinen kokonaisuus.

Näkemästäni hurmaantuneena pidin puolen tunnin monologin ystäväparalle juuri tästä samasta asiasta mistä Raila Rinne kirjoitti: tämä olisi juuri oikea paikka desingmuseolle! Koko ympäristö huokuu designia. Kokonaisuus on niin iso, että sinne mahtuisi varmasti myös muutakin aiheeseen liittyvää, esimerkiksi työtiloja, ravintoloita, majoitustoimintaa.

Kohde sijaitsee mukavan päiväretkimatkan päässä Helsingistä ja Turusta. Lähellä on jo valmiiksi Halikon Designhill, kiva pysähdyspaikka, mistä voi ostaa Suomi-designia; Marimekkoa, Nansoa, Finlaysonia ja paljon muita hyviä kotimaisia merkkejä. Salon taidemuseo on myös piipahtamisen arvoinen paikka, pieni mutta korkeatasoinen. Ja keskiaikainen Halikon kivikirkko.

Kotimaassa matkailua pitäisi kaikin tavoin suosia. Siksi nähtävyyksiä myös pitäisi olla ripoteltuna sinne tänne, eikä keskittää kaikkea Helsinkiin. Ja hyödyntää näitä upeita paikkoja, kuten Paimion parantolan miljöötä.

Yksi haaste on paikkojen ja tilaisuuksien löytäminen. Esimerkiksi Suomen evankelisen kirkon tulisi koota kaikki kesällä järjestettävät kirkkokonsertit yhden hakusivun alle. Sieltä voisi bongata myös ne pienimuotoiset konsertit pikkukirkoissa sopivan ajomatkan päästä. Konsertit saisivat kävijöitä, ihmiset elämyksiä ja kokemuksia erilaisista paikoista. Ja jospa se pikkukylän kahvila / ravintola pitäisi vielä ovensa auki konsertin jälkeen, voisi siellä poiketa syömässä.

Minulle on useampana kesänä käynyt niin, että luen sanomalehdestä jostakin konsertista ja tapahtumasta, mihin olisi ollut kiva osallistua, mutta kuulen siitä vasta jälkikäteen kulttuurisivujen arvostelusta. Viime kesänä merkitsin kalenteriin jo valmiiksi että 17.7. Sastamalassa alkavat gregoriaanisen musiikin viikot, että muistan mennä. Nyt sitä ei järjestetä, täytyy yrittää muistaa mennä 2021! Samoin Kajaanin runoviikot merkkasin kalenteriin, mutta niitäkään ei järjestetä.

Kustavin Volter Kilpi viikon tapahtumia voi myös suositella. Pienimuotoista teatteria luonnonhelmassa. Ennen viikkoja mestaroi vieläpä itse Juha Hurme. Nyt tämäkin tapahtuma on peruttu, vaikka uskoisin että näytökset olisi hyvin voitu organisoida viirusturvallisesti. Erityisen mielenkiintoisia ovat olleet lukumatineat. Niissä näyttelijä lukee teoksen. Siinä on jotakin maagista. Istua vain ja kuunnella, kuvitella itse kuulemansa.

Muutama vuosi sitten osallistuin Eeva-lehden järjestämälle päiväretkelle Itä-Uudenmaan kartanoihin. Oli upea matka, hienot nähtävyydet ja hyvä opastus.

Toivoisin että koronaepidemian myötä ihmiset löytäisivät nämä lähiseutujen aarteet. Elämyksiä ei tarvitse lähteä etsimään toiselta puolen maapalloa. Ja vaikka autoilu saastuttaa, saastuttaa se kuitenkin vähemmän kuin lentomatka.

Bussiyhtiöt ovat hätää kärsimässä koronaepidempian takia. Kun kesällä nähtävyydet avautuvat, voisi kysyntää löytyä eriteemaisille, suunnitelluille päiväretkille. Ja illaksi pääsisi nukkumaan omaan kotiin.

Kotimaan matkailu – lähellä voi päästä kauas.

 

 

Normaali

Takapakkia

Tuli hieman takapakkia leikkauksesta toipumiseen. Yöllä alkoi pääkipu, joka ei helpottanut edes kipulääkkeillä, kuumetta ei ollut, mutta kylmä oli. Puin lisää vaatetta päälle ja kireän myssyn päähän helpottamaan oloa. Äklö olo, vatsa löysällä. Ämpärin laitoin sängyn viereen kaiken varalta.

Sitä miettii, mitä tämä on? Olisiko sairaalasta tai terveyskeskuksesta, missä piti ennen leikkausta käydä erilaisissa laboratoriokokeissa ja tutkimuksissa, tarttunut mukaan korona? Vaikka olin pukenut päälleni hengityssuojan ja kertakäyttöhanskat. Yön pimeinä tunteina se ainakin on korona.

Ja makuuhuoneen nurkassa seisova musta naulakko itsensä viikatemies. Monta kertaa viime yön aikana säikähdin, että mitä tuo viikatemies täällä hiippailee. Ei se mikään viikatemies ollut, huoneen nurkassa seisova naulakko, mistä roikkuu minun farkut, musta paita ja villatakki. Yöllä kaikki on toisin.

Koulutetut koirat kuulemma haistavat koronan. Aika näppärää tulevaisuutta ajatellen. Jos lentokentillä onkin huumekoirien sijaan koronakoiria.

Kissakin taitaa taudit haistaa. Tulee yleensä aamuyöstä hetkeksi massun päälle kehräämään. Nyt kävi vain nopeasti toteamassa tilanteen – emäntä on sairas – ja hiippaili pois, ei jäänyt kehräämään. Siinä mielessä koirat ja kissat ovat erilaisia. Koira olisi jäänyt nuolemaan ja uikuttamaan, lohduttamaan. Kissa toteaa; ei tuosta nyt ole minun kehräämisalustakseni, olkoon, hyödytön!

Osasyynä pahoinvointiin voi olla se, että eilen tuli otettua vähän joustoa lääkärin ohjeisiin. Kävelin pitkän matkan – sitä ei kyllä oltu varsinaisesti kielletty, ja eikös ole niin, että jos ei erikseen kielletä, on sallittua? Maalasin saunan seinän alaosia – ihan vähän vain. Mielestäni siveltimen hento heilautus ei poikkea pölyjen pyyhkimestä, ja kevyet kotityöt on sallittu. Poika maalasi ylhäältä, miehen en antanut maalata ollenkaan, kun sen selkä oli niin kipeä, ja minä en puolestani tuntenut kipua missään. Raksamiehet ovat tänään viimeistä päivää, ja maalaus piti tehdä ennen sitä.

Pikkasen tein myös pöllöpatsasta – ihan pientä vain. Ei se ehkä onnistunut, on nyt kuivumassa. Velipojalta sain ohjeen. Muottitaikina tehdään sekoittamalla maissijauhoa ja ikkunasilikonia. Siitä tulee eräänlainen taikina, jonka voi kaulita ohueksi levyksi ja astella sitten orginaalipatsaan päälle. Tämä on sellainen tee-se-itse-silikoni. Erilaisia silikonitöhniä kyllä myydään askartelukaupassa, mutta helppo ja halpa kotikonsti tämä.

Minulla on kirpparilta ostettu pöllö, josta haluaisin tehdä toisintoja. Veli neuvoi käyttämään sementin sijaan tasoitetta. Se on hienojakoisempaa. Ostin sitä säkin. Mutta voi olla että seuraavan kokeilen sementistä. Ongelmia tuli, kun valutin massaa muotiin. Tursusi saumakohdasta ulos.

Saumakohta on muutenkin vaikea. Olin kiinnittänyt sen nuppineuloilla, mutta ehkä se pitäisi ommella kiinni. Hetken tuumin, voisiko omaa, leikkausarpeen käytettävää haavalaastaria  käytettää muotinteossa saumakohtaan. Vähän samasta asiastahan siinä on kyse, isosta haavasta ja ompeleesta. Kaiken lisäksi unohdin öljytä muotin. Eli massa taitaa tarttua siihen kiinni ja rikkoa muotin, joten en voi käyttää samaa muottia uudelleen.

Nyt tekele on kuivumassa vajan räystään alla. Mössön sekoittaminen ja ymppääminen muotiin oli sotkuista puuhaa. Täytyy kehitellä käytäntöjä. Ja varmaan siinä tuli samalla hengitettyä kaikenlaisia höyryjä ja laastipölyä.

Eli siis vöyhkäämiseksi meni, ja nyt on sitten pakko levätä tämä päivä. Miten voi olla ihmiselle niin vaikeaa olla paikoillaan ja iisisti? Tässä kohtaa ollaan kyllä miehen kanssa erilaisia. Hän kirjoittaa työkseen, ja ihan hyvin pystyy olemaan paikoillaan, vaikka koko päivän läppäriä naputtaen. Minun hermoratani ovat kuin hiiren, poukkoilen ja teen asioita yhtä aikaa, säntäilen.

Ennen vanhaan lapsena sairastaessa ainoa viihdyke oli äiti vuoteen vierellä silittämässä ja laulamassa ”karhunpoika sairastaa, häntä hellii käärme”.  Jospa joku istuisi vuoteen vierellä silittämässä, olisipa hyvä! Ehkä tulevaisuudessa on sellaisia silitysrobotteja. Ne eivät edes levitä koronaa, olisivat ihmistä hygienisempiä. Kauhea ajatus, että meistä ihmisistä on tullut niin saastaisia, robotteja huonompia.

Nykyisin sairaanaolon hupia ovat äidin laulun ja silittelyn sijaan some ja suoratoistopalvelut. Olen tykästynyt satiirisiin sarjoihin. Tulee aina into johonkin, ja sitä samaa sitten ahmii. Kerran innostuin ruotsalaisista dekkarisarjoista, jotka tapahtuvat Ruotsin saaristossa. Ahmin niitä yhden kesän. Miksi kukaan ei kirjoita vastaavaa Suomesta? Esimerkiksi dekkarisarja, joka tapahtuu Ahvenanmaalla tai Lapissa? Olisi varmasti myös kansainvälisesti kiinnostavat tapahtumamiljööt, ja lisäisivät matkailua näissä kohteissa. Minäkin lähdin käymään Gotlannissa ihan vain siksi, että se yksi sarja tapahtui siellä.

Mutta satiirisarjat. Olisiko niin että iän lisääntyessä elimistö happamoituu, ja siksi hapan huumori, samoin kuin happamet karkit, alkavat tuntua hyvältä? Samoin piimä ja hapanjuurileipä.

Ensin katsoin Netflixiltä After Life -sarjan. Nyt on menossa HBOlta The Great, joka kertoo Venäjän Katariina Suuresta. Voi taivas, miten laadukasta! Näyttelijät ovat loistavia, lavastus ja puvustus uskottavaa. Ihmettelen, miten on mahdollista että Isossa Britanniassa tuotanto on poikkeuksetta niin paljon korkeammalla tasolla kuin muualla. Nostan lippistäni!

Satiiri on vaikea tyylilaji. Olisiko peräti vaikein? Väärinymmärryksen ja loukkaantumisen vaara on suuri. Itse pidän esimerkiksi sarjakuvataiteilija Ville Rannan töistä. Täytyykin saman tien googlata Ville Ranta. Löytyisikö häneltä instagram -tili?

Entäpä sitten edesmennyt Kari Suomalainen! Omaan lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni kuului  kuolematon Kekkonen ja Kekkosta piikittelevä Hesarin Kari Suomalainen. Siellä Kari Suomalaisen Visavuoren galleriassa pitäisi oikeastaan käydä. Ehkä sen voisi ottaa kesäretkiohjelmaan. Jahka tästä itse tokenee, ja Typy-auto saadaan kuntoon.

Vöyhkään nyt siis netissä – ja vaakatasossa – tämän päivän. Toivottavasti oireet menevät ohi, ja ettei tämä olisi ainakaan koronaa.

Normaali

Rappiolla on kaiketi hyvä olla

Kävelin hakemaan Typy-auton korjaamolta, matkaa tuli 11.318 askelta.

Lääkäri ei kieltänyt kävelyä, sauvakävelyn kylläkin, joten lampsin kädet housuntaskuissa. Matka kulki suurimmaksi osaksi pieniä päällystämättömiä kyläteitä peltojen ja metsien läpi.

Kävellessä tulee katseltua maisemia, autolla ajaessa moni asia jää huomiotta, varsinkin kun itse ajaa. Suurta luksusta onkin päästä jonkun toisen kyytiin. Istua vain ja katsoa maisemia. Mutta sitä tapahtuu liian harvoin. En edes muista milloin viimeksi olen ollut kyydissä. Yleensä aina ajan, koska olen meidän perheessä ainoa, jolla on ajokortti. Mies ei ole koskaan korttia itselleen hankkinut, on sen verran kaupunkilainen. Siitä pidän kyllä huolen että poika ajaa ajokortin. Olen pienestä pitäen opettanut hänelle autolla ajoa. Ei ole osoittanut mitään innostusta asiaa kohtaan, mutta osaa kyllä. Jonakin päivänä minä vielä istun kyydissä, ja poika ajaa, ihanaa!

Mutta takaisin maisemiin. Kävellessä ohitin muutaman autiotalon. Jäin hetkeksi ihailemaan niiden rappiota. Rappio ja haurastuminenkin voi olla kaunista, ainakin rakennuksissa. Sammaleen peittämä katto, vinkasahtaneet seinät, harmaantuneet hirret, repaleiset verhonjämät ikkunoissa, joissa ei ole enää laseja. Kasvien valtaamat pihapolut. Samaan aikaan se on surullinen ja haikea näky. Siinä symboloituu kaiken katoavaisuus ja hetkellisyys.

Koskettavin oli erään mökin kivijalka, jossa kasvoi viisimetristä puuta. Kivijalan keskellä oli ruostunut puuhella. Joskus sen pesässä on räiskynyt tuli, joskus sen ääressä on joku laittanut ruokaa. Joskus se talo on ollut uusi, täynnä elämää ja kaikkea sen mukana tuomaa; iloa, surua, haasteita, epäonnistumisia ja onnistumisia. Jostakin syystä elämä on talosta hiipunut. Muistaako enää kukaan, kuka siinä joskus asui?

Viime kuussa ajelin ystäväni kanssa Kemiössä ja Paimiossa. Kävimme mm. Karunan kirkolla. Tai oikeastaan sen pihalla, koska koronan takia sisälle ei päässyt. Ystäväni oli mennyt naimisiin kyseisessä kirkossa vuonna 1997.  En ollut häissä, koska emme silloin vielä tunteneet toisiamme. Olemme tutustuneet 2000-luvulla. Hän asui ennen naapurissa, ja meillä on samanikäiset pojat.

Karunan vanha, punamultainen 1680-luvulla rakennettu kirkko siirrettiin Seurasaaren ulkomuseoon 1912, ja sen tilalle rakennettiin Karunaan uusi kirkko, joka tyylisuunnaltaan on täysin erilainen, graniittinen ja kansallisromanttinen. Vaikka uusi kirkko on myös vaikuttava ulkonäöltään, kirkon siirtäminen pois omalta paikaltaan Helsinkiin tuntuu minusta pahalta ja väärältä.

En tiedä, mitä mieltä paikalliset asiasta aikoinaan olivat? Voihan olla, että kirkon siirto oli heistä ihan hyvä diili. Saivat uuden ja vankemman tilalle. Mutta kun katselin sitä uskomattoman hienoa paikkaa meren rannalla, ja kuvittelin Seurasaaren kirkon sinne, omalle paikalleen; sinne se kuuluisi.

Vuosisatoja ihmiset ovat kirkon penkeillä istuneet iloisina ja surullisina, elämän parhaimpina ja kauheimpina hetkinä, sukupolvesta toiseen. Jotenkin minusta ihmisten tuntemukset jäävät rakannuksen seiniin ja tunnelmaan, tuovat lohtua ja turvaa seuraaville, heille joiden vuoro on kohdata samat ihmiselämän haasteet omalla vuorollaan.  Ja jos kirkko siirretään pois juuriltaan, on se vähän sama kuin siirtäisi vanhan tammen pois paikoiltaan. Sen sielu ei siirry. Tunnelma ei ole sama.

Tuntuu kuin rakennuksiin jäisi niissä eläneiden tunnetilat ja kokemukset. Jotkut talot ovat surullisia, jotkut torjuvan pelottavia, toiset talot iloisia, täynnä onnea ja rakkautta.

Kävelymatkan loppupuolella on ihmeellinen talo; vanhan roosan värinen, ikkunanpuitteet vihreänharmaat, erikoinen väriyhdestelmä, mutta kaunis. Talosta on vaikea sanoa, kuinka vanha se on ja mitä tyylisuuntaa. Se on satutyyliä! Paljon ulokkeita ja pikkuruutuisia ikkunoita. Piha on kaunis, luonnonkivimuureja ja penkereitä, vihermajoja, paljon kaikenlaista, mutta kaikki niin luonnollisen kauniisti ja rönsyilevästi. Jopa postilaatikko on vaaleanpunainen, talon tyyliin sopiva. Se talo on varmasti onnellinen.

Saan Typyn takaisin. Huoltomies näyttää kuvia hiirenpesästä. Konepellin alla on ollut lystiä. Ajelen omalle talolle. Lahoseinäinen sauna. Vöyhkätemppeli vaiheessa, perennapenkki vähän sinne päin, perunapenkistä tursottaa rikkaruoho. Talon eteläseinä kaipaisi kohta maalausta. Ei ihan täydellistä, mutta onnellista. Ja rappiohan on kaunista, kuten sanoin.

 

 

 

 

 

Normaali

Salli pilluralli

Kesäkuun alussa tieliikennelakiin tulee muutoksia. Niin sanottu pilluralli tulee sakotettavaksi. Se on väärin. Mielestäni pilittäminen pitäisi mieluummin säätää Unescon suojelemaksi kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi toiminnaksi. On varmasti maailmanlaajuisesti yhtä erikoinen ilmiö kuin sauna tai karjalanpiirakka tai jo-joutui-armas-aika.

Kyseessä on pikkukylien ja -kaupunkien keskustoissa tapahtuva nuorison huviajelu.

Olen itse viettänyt tylsän ja virikkeettömän lapsuuden ja nuoruuden juuri sellaisessa paikassa. Perjantai- ja lauantai-iltojen ilo oli kortteliralli keskustassa. Se oli nuorten tapa olla yhdessä – ainut mahdollinen tapa.

Pienillä paikkakunnilla ei ole julkista liikennettä samaan tapaan kuin isoissa kaupungeissa. Linja-auto saattaa kerran tai pari päivässä kulkea ohi – jos sitäkään. Niinpä kaikki kynnelle kykenevät ajavat ajokortin heti kun se mahdollista, ja ostavat autonkotteron tai lainaavat vanhempien autoa. Ne, joilla ei ole ajokorttia eikä autoa, tulevat kyytiin. Sitten ajellaan ja istutaan parkissa. Seurustellaan auton sisällä ja autosta ulos toisten parkissa olijoiden kanssa. Kuunnellaan musiikkia. Pussailaan takapenkillä. Tarkkaillaan, ketä on liikenteessä. Onko uusia hahmoja? Kuka kenenkin kyydissä on tänä iltana. Oi, kunpa näkyisi se tietty auto, ja pyytäisi kyytiin. T’änä iltana voi tapahtua mitä vain. Vieläkin pääsen siihen kihisevään tunnetilaan, kun viritän muistot.

Nyt tämä ollaan kieltämässä. Täysin viaton puuha, mistä ei ole haittaa kenellekään. Yleensä pikkupaikkakuntien keskustassa ei asu ketään. Kaikki asuvat keskustan ulkopuolella, keskustat ovat pelkkiä liikekortteleita: Lidl, Osuuspankki, S-market, Nordea, R-kioski, kukkakauppa, hautaustoimisto, joku sinnittelevä erikoisliike, muutama kirpputori ja kahvila, kapakka, pizzeria. Joten liikenne ei häiritse. Asuinalueiden kaduilla on liikennemerkit, joilla asiaton ajo yöaikaan kiellettään kokonaan. Tällä vältetään huviajelu paikoissa, missä siitä voisi olla häiriötä.

Onko parempi että nuoret jumittavat kotona tietokoneiden ääressä, mielestäni ei. En usko, että lakia tullaan noudattamaan. Pikkupaikkakunnilla ei ole enää poliiseja, jotka voisivat korttelirallia vahtia. Mielestäni se, että tehdään hyödytön laki, mitä nuoret eivät halua noudattaa, on vielä pahempi asia. Se rapauttaa lain kunnioitusta ja arvostusta. On helpompi rikkoa muitakin lakeja, kun jonkun on todennut vääräksi ja sen noudattamisen turhaksi. Tässä tehdään karhunpalvelus pienten paikkakuntien nuorille, heidän sosiaalistumiselle ja yhteenkuuluvaisuuden tunteelle.

Pitäisikö lähteä nostalgiamatkalle kotikonnuille Typy-autolla kesäkuun alussa, kun laki astuu voimaan? Vähintäänkin voisi askarrella takalasitarran ”Salli pilluralli”. Olisihan se näky, kun kukkahattutäti vuosimallia -67 ajelisi perjantai-illan korttelirallia. Luu pihalla. Se tarkoittaa, että etuikkuna on auki ja kyynärpää siinä ikkunalla. Autoradiosta raikaisi I did it my way tai Kop, kop, kop avaa rakas. Välillä kurvaisin grillille. Tilaisin taksarin. Taksariksi kutsuttiin makkaraperunoita, taksimiehen erikoinen. Päälle kestuppia, sinappia, kurkkurelissiä ja majoneesia.

Voisi kyllä mennä nuorisolta gloria koko touhuun, jos minä sinne sekaan ilmaantuisin. Poliisi antaisi paitsi sakot myös ohjaisi hoitoon. Piipaapiipaa. Valkotakit tulisivat, antaisivat diagnoosin ja piikin. Loppuisi kansalaistottelemattomuusvöyhkä siltä erää siihen.

Ps. Mies kertoi että viime yönä, kun olin nukahtanut, olin alkanut laulamaan, sellaista ujelluslaulua. Pyysin että äänittää, jos sama toistuu.

 

Normaali

Vaikeuksia levätä

Nyt on haasteena saada oma moottori hiljennettyä toipumisasetuksiin, että leikkauksesta paraneminen etenisi hyvin. Ei saa nostaa mitään yli kolme kiloa painavaa, ja kaikki rehkiminen on kielletty. Pitäisi siis toisin sanoen levätä. Vaikeaa.

Kaksi kertaa päivässä pitää tehdä tietyt fysioterapeutin neuvomat liikesarjat. Se on sentään helppoa, mutta ei riitä päivän toimintasisällöksi.

Heti tänä aamuna oli lähteä väärille urille. Olin jo lähdössä rautakauppaan ostamaan sementtiä.

Mielessä on ollut jo pidemmän aikaa, että pitäisi kokeilla betoniaskartelua. Betonista voi valaa kukkaruukkuja, kynttilänjalkoja ja pihapatsaita. Haluaisin tehdä pöllöpaitsaita pihalle. Nyt olisi aikaa siihen puuhaan. Mies lupasi lähteä mukaan rautakauppaan nostamaan betonisäkki autoon. Mutta sitten huomasin että en kyllä jaksa lähteä koko reissuun. On voimat vähissä.

Tein lehtikaalikeittoa. Lehdestä luin siitä. Tehdään samaan tapaan kuin pinaattikeitto. Ja lehtikaali on todella terveellistä ja vitamiinipitoista. Keittoa tuli iso kattilallinen, taidan syödä sitä monta päivää, ei ehkä maistu muille meidän perheessä. Ruokajuomana oli granaattiomenamehua. S-marketista saa lasipullossa sellaista, missä ei ole lisäaineita, säilöntäaineita eikä makeutusaineita. Sekin on varsinaista terveysnektaria.

Luulen että näillä – sekä suklaalla – saan voimat palautumaan. Lakritsit pitää taas jättää. Olen antanut korona-aikana itselleni periksi. Olohuoneen pöydällä on karkkikippo täynnä lakuja – tai oikestaan tyhjänä lakuista.

Kouvolan lakritsi on parasta. Se ei ole makeaa. Niitä olen popsinut. Sairaalassa se sitten näkyi reippaasti koholla olevana verenpaineena. Voihan se olla että vöyhkääminen on myös nostanut paineita. Nyt, Minna, lakut pois, vöyhkääminen alas!

Sain myös veriryhmäni selville. Jostain syystä se ei ole ollut minulla tiedossa. Olen ryhmää O- .  Googlasin. Veriryhmän perusteella en helposti sairastu malariaan, tosin täällä päin se tuskin olisi mahdollistakaan, sen sijaan noroviruksille olen altis. En tiedä, pitääkö nämä riskitiedot paikkansa, mutta onhan se mielenkiintoista. Ylipäätään on mielenkiintoista, mihin kaikkeen lääketiede pystyy.

En voittanut lotossa. Mutta ei se haittaa.

Voinhan voittaa ensi viikolla!

Normaali

Leikkaus ohi, kaikki hyvin

Leikkaus ohi, kotona jälleen, kaikki meni hyvin.

En tarvinnut korvatulppia tai vastamelukuulokkeita, olin yksin omassa huoneessa.

En tarvinnut suolaa, ruoka oli maukasta. Oli kebabia ja lihakeittoa ja jäätelöä ja suklaadonitseja.

En tarvinnut villasukkia, jalkaan pistettiin tukisukat veritulpan ehkäisemiseksi. Tosin otin ne yöllä pois, kun tuli kuuma.

En tarvinnut vesipulloa, yöpöydällä oli vesikannu.

En tarvinnut oikeastaan mitään, mitä olin ottanut mukaan paitsi hammasharjan.

Nukutus oli mahtavaa! Heräsin sen jälkeen kuin prinsessa Ruusunen ikiunesta. En muista, milloin olisin ollut yhtä virkeä. Niin kuulemma saattaa käydä. Innostuin tästä ylenpalttisesta virkistäytymisestä niin paljon että viestitin veljentytölle, joka on lääkäri, että olen keksinyt loistavan keinon ihmisten virkistämiseen. Nyt unohdetaan kylpylät ja meditaatiot, ihmisen voisi ihan vain nukuttaa muutamaksi tunniksi lepäämään. Että mieluusti kävisin nukutuksessa, vaikka kerran kuukaudessa.

Veljentyttö vastasi, että joo, se on jo keksitty. Siihen Michael Jackson kuoli. Hän ilmeisesti harrasti tällaista nukutushoitoa. Omalääkäri oli dropannut Michaelille unilääkkeet ja muutamat rauhoittavat suoneen ja lähtenyt kaffelle. Sillä välin tuli kuolema. Että ehkä tätä ajatusta pitää vielä kehittää… Mutta olisi kyllä aika halpa ja helppo keino virkistäytyä.

Virkistyin nukutuksesta niin paljon että en saanut illalla unta. Ihmettelin iltakymmeneltä että mikä on kun ei uni tule. Tajusin että ei väsytä yhtään. Siinä meni sitten yö kuin käärmeellä kylmällä kivellä, eräänlaisessa horteessa, uneen asti en päässyt.

Typy- auto oli samaan aikaan omassa sairaalassaan eli autokorjaamolla. Sieltä soitettiin. Vika ei ollut selvinnyt, jäähdytysnesteen katoamisilmiölle ei löytynyt syytä. Sen sijaan auton sisuksista löytyi hiiren pesä. HIIRENPESÄ! Ei ikinä! Minulla on aivan hirvittävä hiirifobia. Kauhistuttaa ajatus siitä, että hiiret ovat tehneet talvipesänsä minun autooni. Voi Typy parkaa!

Nyt täytyy ottaa tirsat. Sen verran väsyttää viimeöinen valvominen. Ehdin kyllä huvikseni mietiskellä vaikka mitä. Suunnittelin mm. appivanhempien mökin uudistamisremontin. Tosin sellaista ei ole näköpiirissä, mutta nyt olisi priima suunnitelma valmiina!

 

Normaali

Tänään leikkaukseen

Leikkaus on tänään. Kohta tilaan taksin ja ajan sairaalaan.

Illalla söin viimeisenä ateriana sushia, ja ennen nukkumaan menoa oli tarkoitus ottaa Pirkon neuvosta homeopaattista arnicaa, auttaa haavojen paranemiseen, mutta juuri sitä ei piirongin laatikossa sitten ollutkaan.

Yöllä heräsin hörppäämään piimää. Kello kahden jälkeen ei saa syödä eikä juoda.

Laukku on pakattu valmiiksi. Aamutossut, hygieniatarvikkeet, villasukat, suklaalevy, viilennyshuiska, vesipullo, kännykän laturi, kännykän kuulokkeet, vastamelukuulokkeet, korvatulppia. Mies kysyi että naapurivuoteisiinko kuulosuojia jakelen? Hyvä idea sinänsä, mutta ihan itselleni meinasin, jos muut ovat kovin äänekkäitä nukkujia.

Otan kyllä kaikki mahdolliset rauhoittavat, mitä annetaan. Nukutusta oikein odotan. Miehelle sanoin että voi kun nukuttaisivat vaikka pariksi päiväksi. Olisi ihana nukkua oikein tositosi sikeästi ja pitkään. Minusta on viime vuosina tullut huono nukkuja.

Tietokoneelta päivitin hautajaisohjeet. Viime syksynä sellaiset kirjoitin, että ei sitten tarvitse jälkeen jäävien miettiä, mitä pitää tehdä. Olen valinnut esitettävän musiikin, kirjannut ylös ketkä pitää kutsua ja heidän yhteystietonsa, kirjannut ylös kaikki salasanat ja pankkitiedot.

Hautapaikasta en ole varma. Joko mökkipaikkakunnan hautausmaalle, siellä olen ollut töissä ja se on monella tapaa minulle tärkeä paikka. Siellä keksin jopa oman mottoni ”Elä nyt, niin olet elänyt”.

Toisaalta nyt tuli tunne, että ehkä tuhkat voisi heittää ”Vöyhkä-temppeliin” omalle pihalle. Mutta voi se olla tympeää, jos kummittelisin siellä sitten aina. Aina kun ohi kävelisi, tulisi mieleen että tuolla se Vöyhkä nyt sitten vihdoin lepää rauhassa – toivottavasti. Joten saavat sitten päättää sen asian ne, joita se koskee. Kumpi on kätevämpi ja mukavampi. Kumpikin vaihtoehto käy minulle.

En minä nyt kumminkaan kuole, en millään ehdi, kun saunan lahovauriokohta pitää ensi viikolla maalata. Olen luvannut sen tehdä itse. Tosin nyt en tiedä, pystynkö.

Lotonnutkin olen, joten voi olla että huomenna olen lottomiljönääri. Jos niin käy, sanon remppamiehelle että puretaan koko saunanröttelö ja rakennetaan tilalle kylpylä. Jos en ole huomenna lottomiljonääri, niin kotona ehkä jo kuitenkin. Jääkaapissa on valmiina himonuudeleita (Hanna Gullichenin ohje), jos on nälkä kun tulen kotiin, eikä jaksa mitään laittaa. Kaikista vaihtoehdoista harmillisin olisi tietenkin se, että olisin huomenna sekä kuollut että lottomiljonääri. Se kyllä harmittaisi, todella.

Saunassa käytiin keskiviikkona, saunottiin oikein useamman viikon edestä, kun leikkauksen jälkeen ei vissiin vähään aikaan saunomaan pääse. Mies ja poika jäivät talolle. Minun pitäisi pystyä ajamaan sinne takaisin viimeistään sunnuntaina. Tunnin matka. Kyllä sen pystyy.

No niin, Minna, ota nyt ihan rauhallisesti. Älä ajattele mitään. Aivot pois päältä. Älä vöyhkää. Antaa mennä vain. Heippa. Palataan.

 

 

Normaali

Sipulipöllö ja muita luonnon ihmeitä

Tavallaan minulla voisi olla maailman suurin ötökkähotelli. Laho hirsisauna olisi oikea pörriäisten manhattan. Kuningatarkimalainen jo näytti käyvän tutkailemassa paikkoja sillä silmällä. Toivottavasti ei ehdi sinne kansoineen majoittautua ennen kuin raksareiska ehtii paikat korjata.

Nyt olen ymmärtänyt, miksi täällä on joka kesä niin valtava mustikkasato. Se on näidän pörriäisten ansiota. Vanhat juoksuhaudat ovat täynnä risuja ja haravointiroskaa, siellä on hyvä asua ja lähteä mustikkamättäitä hedelmöittämään. Olen tietämättäni ollut pörriäisystävällinen.

Nykyisin olen myös lintuystävällinen. Tämäkin asia on minulle tyypilliseen tapaan mennyt vähän överiksi eli ruokin lintuja auringonkukansiemenillä yhä edelleen, vaikka siihen ei tietenkään pitäisi olla enää tässä vaiheessa tarvetta, mutta kun minusta on kiva seurata lintuja, jotka tulevat ruokailemaan laudalle!

Lintulauta sijaitsee vanhassa vaahterassa juuri sopivan matkan päässä kuistilta. Kuistin sohvalla köllötellessä voi katsella kun mustarastas, vihervarpunen, käpytikka, keltasirkku, peippo, kirjosieppo, talitiainen ja sinitiainen käyvät vuoron perään ruokailemassa. Tipahtaneet rippeet maasta syö fasaanipariskunta. Heille olen vienyt myös muroja ja kananmunankuoria. Kuoret eivät ole kelvanneet. Ajattelin että tykäisivät, kanat ainakin syövät munankuoria. Fasaaneille on annettu nimeksi  F1 ja F2.

Joitakin vuosia sitten sain syntymäpäivälahjaksi pöllönpöntön. Laitoimme sen pihan perälle puuhun siten että näen pöntön keittiön ikkunasta. Sattumalta Lapin reissulla törmäsin pöllöpuuveistokseen. Ostin sen ja laitoin pöntön päälle houkutuspöllöksi. Ei ole pönttö kelvannut pöllölle, vaikka täällä pöllöjä kyllä on. Pari kertaa tänä keväänä olemme nähneet pöllön. Mies tuntee linnut, oli kuulemma suopöllö.

Pojan huone vintillä on myös pöllönpöntön suuntaan. Eilen hän huomasi että pöntössä oli liikettä. Istahdin ikkunan ääreen vahtiin. Olisiko pöllö vihdoin majoittautunut pönttöön? Kiikaroimme pönttöä, ja ihan kuin siellä olisi pöllön naama näkynyt. Viimein lintu lehahti lentoon. Se oli telkkä. Olin hieman pettynyt, että ei nyt sitten kuitenkaan ollut pöllö, joten totesin telkän nähtyäni, että ”se on pöllö ja sillä sipuli!”. Nyt kutsumme telkkää sipulipöllöksi.

Joitain vuosia sitten tiekokouksessa eräs kesäasukas uskalsi ottaa puheeksi tienvarsien niitot. Jostain syystä tien varret niitettiin aina silloin kun ne olivat kauneimmillaan kukassa. Ei ne kukat kenenkään näkyvyyttä häiritse. Sen jälkeen on toimittu toisin. Äskettäin huomasin Helsingin Sanomien mielipideosastolla kirjoituksen samasta asiasta. Yleisten teiden niitot pitäisi tehdä aikaisin keväällä tai syksyllä, ja antaa niiden kukkia. Kukkivat teidenvarret ovat ilo silmälle ja pörriäiselle!

Myös metsänhakkuiden poikkeusluvat lintujen pesintäaikaan pitäisi kieltää kokonaan. Ainakin Etelä-Suomessa talvet ovat niin vähälumisia että hakkuut voi suorittaa muuhunkin aikaan.

Ja nyt tämän päivän hesarissa, joku huuteli kaupunkipuiden perään. Hyvähyvä! Puut suojaavat tuulelta ja raikastavat ilmaa. Kaupunkiin pitää saada lisää luontoa. Ja jättää luonnontilaisia alueita eliöstölle.

Keväällä poikkesin elämäni ensimmäistä kertaa Kalasatamassa. Kävin hakemassa sieltä uuden Hattara-astiaston vadin rikkomani tilalle. Ihmettelin alueen ”luonnottomuutta”. Siellä ei ollut vihreää kuin Kotipizzan logossa. Espoossa kuulemma rakennettiin uusi asuinalue niin että ensin kaikki puut alueelta kaadettiin, että ei vain liito-orava sattuisi eksymään paikalle kesken rakennustyön.

Englantilaisessa puutarhaohjelmassa eräs asukas halusi laatoittaa koko pienen takapihansa, koska inhoaa ötököitä ja ötököitä tulee, jos on jotakin kasveja. Voivoi.

Suomalaisessa Omavaraiset -ohjelmassa taas eräät yrittivät häätää seinään pesiytyneet muurahaiset puhumalla niille, pyytämällä muurahaisia poistumaan. Ei onnistunut, eivät ilmeisesti puhuneet samaa kieltä. Lopulta seinään piti kaataa bensaa, että muurahaiset tajusivat lähteä.

Muurahaiset ovat muuuten ihan ihme otuksia. Kuuntelin radiosta muurahaisaiheista ohjelmaa. Muurahaiset pitävät mm. lypsykarjaa.

Tarkkailevatkohan muurahaiset meitä? Tai linnut? Mitä jos ne tykönänsä ihmettelevät puuhiamme? Ainakin ihmeteltävää riittäisi. Taas se lippalakkipäinen vöyhkä tuli pöntöstään pihalle. Kaivoi malvat ja unikot maasta ja pisti toiseen paikkaan. Lupiineja se tunki jätesäkkiin. Eikö se ole kuullut J.Karjalaisen biisiä ”Villejä lupiineja”? On se kyllä erikoinen laji tuo ihminen. Ihan järjetön.

Normaali

Enkeli vessanpöntössä ei tiedä hyvää

Pitihän se arvata, kun enkeli lensi vessanpönttöön ja kuningatar Elisabeth tipahti lusikasta; tästä ei hyvää seuraisi.

Ihmettelin outoa ääntä vessasta. Menin katsomaan. Siellä se oli: vessanpytyn pohjalla, äitivainaan enkeli. Metallienkeli oli roikkunut imukuppikiinnityksellä vessan seinällä. Jostain syystä imukupista lähti teho, ja enkeli lehahti pönttöön.

Seuraavaksi keitin teetä. Hunajan sekoitan aina kun mahdollista suosikkilusikallani. Siinä on kuningatar Elisabethin naama lusikan varren päässä. Nyt kuva irtosi liimauksestaan.

Huonoahan se tiesi.

Piharakennuksen ulkoverhoilu-urakka paljasti että idänpuoleisen seinän hirret olivat lähes kauttaaltaan lahot. Ikinä en ole niin lahoja hirsiä nähnyt! Ihme että koko pytinki on pysynyt pystyssä.

Joten en nyt sitten tilaa mitään bootseja. Onneksi en ehtinyt tilata. Nyt täytyy laittaa joka ropo saunan korjaukseen.

Ja auton korjaukseen.

Typy-autolla on ilmeisesti myös vaihdevuodet, koska sillä on kuuma. Moottorin jäädytinnestettä on nyt lisätty kolme kertaa, mutta aina vain pyytää uudelleen lisää. Tänään vein autokorjaamolle. Ilmeisesti jäähdytinjärjestelmässä on joku vika. Ihan niin kuin omassakin jäähdytinjärjestelmässä.

Omat autonhuoltotaidot ovat lisääntyneet. Osaan tarkistaa ilmat renkaista ja lisätä uutta. Osaan tarkistaa öljyt ja lisätä uutta. Nyt osaan myös tarkistaa jäähdytinnesteet ja lisätä uutta. Jäähdytinnestettä on kahta eri väriä: punaista ja vihreää. Typy käyttää punaista. Koska on itsekin punainen.

Saunakin oli punainen, perinteinen punamulta. On se kohta taas, kun korjataan. Se hyvä puoli vastoinkäymisessä on, että kun nyt seinää joudutaan joka tapauksessa purkamaan, saan uudelle seinälle oven, josta olen haaveillut.

Uudesta ovesta pääsee rakennuksen takaseinustalle vilvoittelemaan löylyistä. Siinä voi sitten ihailla naapurin komeaa peltoa ja omaa pientä pottumaata.

Peltomaisema on upea. Silmä ja sielu lepää siinä, ja aina on uutta katseltavaa kun seuraa pellon muokkausta, sen eri vaiheita, viljan kasvua, sen hulmuamista tuulessa ja lopulta viljan niittoa. Peltomaisemassa näkee kauas, peltojen takana on toisia taloja.

En tiedä, ketä siellä asuu, mutta illalla sieltä näkyvät valot ovat kivat ja tuovat turvan tunnetta. Tuollakin on joku – omassa eristyskuplassaan.

 

Normaali

Kuoli pitkäaikaisen elämän uuvuttamana

”Kuoli pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana”,  kuulen uutisista.

Miksi ei sanota ”kuoli pitkäaikaisen elämän uuvuttamana” ?

Onko lopun sairaus niin merkittävää kokonaisuuden kannalta. Sairaus saa kaiken huomion.

Eikö tärkeämpää ole se muu sitä ennen –  itse elämä.

Elämä ennen sairautta.

Lopun sairaus ei saa määrittää koko elämänkaarta.

Jos elän vanhaksi, toivon että sanotaan kuoli pitkäikäisen elämän uuvuttamana.

 

Normaali

Leikkausstiflat

Kävin leikkausta varten esitarkastuksissa. Otettiin verikokeita, sydänfilmiä, kaikennäköistä kuvaa, filmiä ja ultraa.

Eräässä kohtaa piti nostaa kädet ylös. Muistin, että en ole ajanut kainalokarvoja, en muista milloin? Viime syksynä ehkä. Pyytelin anteeksi ajamattomia kainaloita.

Tuli mieleen paljon parjaamani, rakas anoppi. Hän ei olisi ikinä unohtanut ajaa kainalokarvojaan lääkäriin mennessä! Anoppi menee lääkärille kuin treffeille; hiukset laitettuina, kynnet lakattuina, huulet punattuina.

Sitä kyllä ihmettelin, että vallitsevassa epidemiatilanteessa leikkauspotilaita ei koronatestata. Hoitaja soittaa ja kysyy, olenko käynyt ulkomailla, Lapissa tai ollut koronapositiivisen seurassa. Onko minulla yskää, ylähengitystieoireita?

Siis käytännössä hoitaja soittaa ja kysyy, onko minulla minun omasta mielestäni korona. Jotenkin ajattelisin että järkevämpää ja kätevämpää – tai ainakin luotettavampaa –testata leikkaukseen tulevat, kun kuitenkin pitää käydä laboratoriokokeissa, mutta mitäpä minä tiedän.

Outoja ajatuksia tulee näin etukäteen mieleen. Odotan leikkausta innolla, koska se pakottaa pysähtymään ja lepäämään. Toisin sanoen suhtaudun tulevaan niin kuin lepolomaan, se on tietenkin sairasta, koska menen sairaalaan.

Lisäksi haluaisin ostaa bootsit. Leikkausbuutsit.

Hyvä olo lähtee jaloista. Eikä se tarkoita jalkarasvaa ja -hierontaa. Hyvä olo lähtee kengistä. Millä askelilla astut. Katsopa miten John Travolta kävelee Saturday Night Feverissä! Kaikki lähtee kävelystä, kengistä; tunne, tunne siitä, että voit tehdä mitä haluat, pystyt mihin vain haluat. Siispä minulla on pakottava kuumotus ostaa kengät, joissa tuntisin itseni vahvaksi ja voittamattomaksi.

Ostan siis boot’sit, on siinä järki, näin kun ajattelee.

 

Normaali

Hätäisten äitienpäivä

Eräs hätäinen tuttu osti ja söi jo perjantaina äitienpäiväkakun, vaaleanvihreän prinsessakakun, päällä ”äidille”-kyltti.  Ei malttanut odottaa sunnuntaihin.

Minäkin ostin jo torstaina sitruunakakun ”äitienpäiväksi” kun satuin näkemään kaupassa. Laitoin puolet pakkaseen, syön siivun joka päivä. Sitruunakuivakakku on yksi lemppareistani.

Onkohan äitien suhtautumisesta äitienpäivään tehty sosiologista tutkimusta?

Kannattaisi tehdä.

Mitä äidit itse äitienpäivästä ajattelevat? Osaavatko ottaa vastaan kaiken sen ylistyksen, kehut ja kiitokset? Vaihteleeko tunnetila eri äitiyden vaiheissa? Itse ainakin huomaan eron pikkulapsi ajan jälkeen.

Nykyisin minulle tulee alemmuuskompleksi äitienpäivän lähestyessä. Tuntuu, että en ole ansainnut sitä.

Luulen että olen käsittänyt asian väärin. Äitienpäivä on äitiyden ylistyspäivä, ei mikään äitiyden tuomiopäivä! Kunpa muistaisin sen.

Nyt kun olen yritellyt tätä runoilmaisua, tein äitienpäivärunon. Hyvää Äitienpäivää kaikille – ansaittua sellaista!

 

On vain yksi Jumala – mutta jokaisella omansa.

On vain yksi Äiti – mutta jokaisella omansa.

Minun äitini on kuollut – eläköön siis Jumala!

Mutta myös minä olen Äiti  – ainoan yksi ainoa.

Eläköön siis minä!

Minun tehtäväni on vielä kesken

– niin kuin Jumalan.

Normaali

Elämä jatkuu – toisin

Mitkä asiat tulevat muuttumaan?

Ainakin poskipusut, kättely, buffet-pöydät, irtokarkit, joita itse räpelletään paperipussiin loppuvat. Rakastamiani salmiakkimanteleita ei enää saa irtolaareista!

Tulevaisuudessa ei tarvita mansikanistuttajia Ukrainasta, homman hoitavat robotit.

Se, että jokainen käy kaupassa puristelemassa avokadoja ei  ole tulevaisuutta. Itse niitä ei enää jatkossa kerätä. Robotit hoitavat homman.

Radiossa oli mielenkiintoinen tiedeohjelma, missä haastateltiin robottitiedemiestä. Tarkennus; hän ei siis ollut robotti itse, hän tutki robotiikkaa.

Varsin mielenkiintoinen aihe. Robottiteknologiaan liittyy eettisiä kysymyksiä. Robotilla ei ole tunneälyä, joten sille pitää ohjelmoida etiikka. Ihminen pystyy harkintaan, robotti ei.

Ohjelmassa annettiin pari esimerkkiä. Pelastusrobotti. Merihädässä samanaikaisesti kaksi eri seuruetta. Yksinäinen, iäkäs ammattikalastaja on joutunut merihätään, samoin kahden hengen työikäinen humalainen bileporukka. Robotti ei voi pelastaa molempia, kumman robotti siis pelastaa? Edes ihminen ei välttämättä osaisi valita. Ainakaan minä en. Pelastaisin kalastajan, mutta en tiedä, olisiko se oikein. Tai miltä kannalta oikein.

Tai hoitorobotti, jonka tehtävä on antaa lääkkeet potilaille. Joku potilas vastustaa lääkkeenottoa. Hoitaako robotti annetun tehtävän vastustuksesta huolimatta pakolla, jopa fyysistä väkivaltaa käyttäen? Osaako robotti olla tekemättä annettua tehtävää?

Ihminen osaa perääntyä, harkita, tehdä valintoja. Robotti ei osaa mitään mitä sille ei ole kerrottu. Siinä mielessä siis niin kuin aviomies.

Voisin ottaa rempparobotin, sekä siivooja-kokki-pyykkärirobotin. Joskus haluaisin autonkuljettajarobotin ja jalkahoitajarobotin.

Palomiesrobotti olisi hyvä Australiassa ja Kaliforniassa, missä metsäpalot vaivaavat. Pystyisi väsymättä sammuttamaan paloja.

Ai mitä me sitten tehtäsiin, jos robotit hoitaisivat kaikki hommat?

No opetettaisiin niille etiikkaa! Ja korjattaisiin niitä kun ne menevät rikki.

Ps. Palaan alussa mainitsemiini irtokarkkeihin. Radiosta kuulin, että irtokarkkeja voi ostaa netistä. Voit tilata ihan itselle tuunatun karkkipussin, juuri niitä mitä haluaa yksittäin. Epäselväksi jäi, toimitetaanko pussi kotiin vai haetaanko se ärrältä. mutta anyways, mahtava idea jälleen kerran! Osoitus siitä, että elämä jatkuu – eri tavalla vain.

Normaali

70-luvulla koronaa olisi voinut juosta pakoon

Kunpa korona olisi ollut 70-luvulla! Silloinen yhteiskunta ja elämäntapa olisi ollut oikein passeli sosiaaliselle eristäytymiselle ja turvaväleille.

Vapaa-ajanvietto oli paljon simppelimpää, ei yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä, ei ollut kauppakeskuksia, ja muut kaupat menivät kiinni lauantaisin kello 14, jotta myyjätkin pääsivät lauantaisaunaan ja viikonlopun viettoon. Elettiin samatahtisesti kaikki. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan.

Kerran viikossa oli joku kansalaisopiston jumppa tai peli. Edes uimahallia ei ollut, kirjasto vain. Harvat matkustivat ulkomaille ja hekin hyvin harvoin. Ei todellakaan lähdetty viikonlopuksi kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Ei ollut vilskettä Helsinki-Vantaalla, ei ollut edes metroa. Noutopöytä oli vain ruotsinlaivoilla, koulussa keittäjä lappoi ruuan lautaselle.

Muotivirtausten tulo Suomeen Ruotsista kesti vuoden. Ehkä koronakin olisi tullut yhtä hitaasti. Olisi ehditty juosta karkuun tai laittaa ovi säppiin.

Muita aiheita: koronatukka. Aikamoinen pehko päässä. Kampauksen tekee nyt lippis, sillä litistän tukan paikoilleen.

Mutta tukan reunat ovat rumat; hapsuutuneet. Pitäisiköhän pyytää miestä leikkaamaan tukkaan tasaiset reunat? Minä ole leikannut sen kaljua, hankalaa partahöylällä.

Onneksi minulla on lippiksen lisäksi virkattu myssy, olkihattu ja musta, puuvillainen lierihattu. Tätä menoa tästä tulee hattukesä. Pakko pitää jotakin hattua päässä että tukka ei näy. Tulisipa luottokampaaja karanteenista takaisin, täällä olisi asiakas.

Normaali

Perinteinen kesäriita

Kesä on etuajassa. Sen huomaa siitä, että kesäriita perinteisine aiheineen käytiin jo nyt – toukokuun alussa – normaaliaikataulusta miltei pari kuukautta etuajassa. Yleensä tämä riita tehdään kesäkuun loppupuolella tai keskikesällä.

Aihe on aina sama, samoin riidan etenemistapa.

Riitaa edeltää viikkojen itämisaika, silloin panen riidan siemenet kylvämään rehkimällä erilaisissa piha- ja kiinteistöhuollollisissa hommissa. Väsähdän, loukkaannun muilta salaa, heille tunteistani kertomatta, ja lopulta suutun, koska ”kaikki on minun vastuulla ja tehtävänä”.

Lisäksi saamani apu ei miellytä, asenne ei ole tarpeeksi positiivinen ja innostunut. Ei varsinkaan niihin lisätehtäviin, joita keksin, kun alkuperäinen, sovittu urakka on tehty.

Yleensä riita puhkeaa kuin finni.

Viimeisessä vaiheessa riitaa asia on jo poikennut alkuperäisestä aiheestaan. Nyt pääsimme mikä-toisessa-ärsyttää -keskustelussa klassiseen vessa-aiheiseen osioon, tosin emme kiistele pöntön kannesta vaan kelluvasta kakasta, joka odottaa vessaan tulijaa minun jälkeeni. Usein käy nimittäin niin että kun vedän vessan, kaikki kakkapökäleet eivät huuhtoudu alas vaan joku kakkakikkare jää kellumaan. Itse en sitä huomaa, koska olen tässä vaiheessa jo ajat sitten poistunut vessasta, mutta kelluva kakka odottaa siellä seuraavaa tulijaa – ja ärsyttää. Suunnattomasti.

Nyt tämä kaikki jo melkein huvittaa. Elämme riidan jälkitilaa. Finni on puhjennut, kohta on yhä hivenen arka, mutta paranemisprosessi on alkanut. Anteeksi on pyydetty ja saatu. Tosin minä hieman epäreilusti totesin, että en usko käyttäytymistapojen muutokseen – tässä kohtaa en viittaa kakkakikkareisiin vaan apuun kiinteistöhuollollisissa hommissa – ja koen että ainoa keinoni on hyväksyä vallitseva tilanne. Hyväksyä se, että en saa apua siinä määrin kuin haluaisin, ja elää sen tosiasian kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ja tämä tosiasia tulee olemaan elämässäni aina, jos sen näiden ihmisten kanssa haluan elää.

Mies toivoi jonkinlaista etukäteissuunnitelmaa avuntarpeesta. Että aputarve olisi ilmaistu ennakkoon, eikä lisätehtäviä tulisi. Minä en haluaisi olla mikään boss lady. Haluaisin että yhdessä tekeminen olisi sinänsä kivaa. Että siihen ei tarvitsisi määrätä, pyytää eikä sitä toivoa. Ehkä se on itse asiassa koko asia: haluaisin tehdä yhdessä asioita ja kokea yhdessä tekemisen iloa.

Asiasta toiseen eli korkokenkiin. Muistaakseni kirjoitin talvella jossakin postauksessa televisio-ohjelmien naisjuontajien ylikorkeista kengistä. Haastattelijoilla ja juontajilla, jopa uutistenlukijoilla on yleensä jalassa kauniit kengät, sellaiset joilla ei voi kävellä. Mutta katsokaapa nyt, kun tilanne on mikä on? Puoli Seitsemän -ohjelman Susannalla, jolla ei-korona-aikaan oli erittäin korkeakorkoiset kengät, hänellä oli nyt tennarit. Nyt on kriisiaika, jalassa pitää olla kengät, joilla pääsee pakoon.

 

Normaali

Tänään on anopin 88-vuotissyntymäpäivä. Mennään onnittelukäynnille, vaikka käyntejä ikäihmisten luona ei suositella. En tiedä, onko oikein vai väärin, mutta anopin tahto. Puetaan suusuojat ja kertakäyttöhanskat. Tosin en tiedä, miten sacherkakkua syödään suusuojilla.

Anopin syntymäpäiville tulee kolme vierasta. Hekin eri aikoina. Päivällä me, illalla käly.  Kälyn tytöt käyvät laulamassa ovelta, me äänitämme pojan videotervehdyksen, ja näytämme sen koneelta.

Anopin sisko täytti aiemmin keväällä 100 vuotta. Sisarusparven vanhin ja nuorin ovat elossa, välistä on viety. Satavuotias on paremmassa kunnossa kuin 88-vuotias.

Netflix-sarjassa After Life paikallislehden toimittajat kävivät haastattelemassa satavuotiasta palvelutalossa. Toimittaja sanoi, että kun on elänyt noin pitkän elämän, siihen mahtuu varmasti paljon kaikenlaista. Mummo vastasi, että ”paskanmarjat, olen syntynyt tällä pienellä paikkakunnalla ja kuolen täällä, yhtä hyvin olisin voinut olla puu”.

Eilen tuli puhelinsoitto sairaalasta. Olen ollut jonossa ei kiireelliseen leikkaukseen, ja leikkauspäivä on nyt varmistunut. Se ei ole nyt, se on viidestoista päivä. Tulipa hyvään kohtaan! Joudun pakkolevolle, en voi vöyhkätä piha- ja raksahommissa. Ja ehdin kuitenkin toipua juhannukseksi. Sitten pääsee taas saunomaan.

Täytyy vain miettiä, mitä teen toipilasaikana, kun en pääse vöyhkäämään. Miten sen ajan käytän? Ehkä kirjoitan enemmän. Jonkinlainen runontapainen kirjoitusmuoto on alkanut kiinnostaa. Eilen kirjoitin tämän ”Istutusrunon”.

 

 

Minua isompi istuttaja

Käännän matojen maan,

kitken pois muiden juuret.

Istutan perunaa, perennoja,

kurpitsaa ja kirsikkapuita.

Teen yrittimaan.

Minä luulen olevani istuttaja,

mutta kaikki on toisin päin:

kasvit istuttavat minut.

Ne istuttavat minut tähän maapalaan.

Ne saavat minut juurtumaan itseensä.

Ihan ensin ne istuttavat minut keinutuoliin,

koska kehoni on väsynyt kaikesta istuttamisesta!

Lopulta, elämäni kaikkien päivien jälkeen

ne istuttavat minut tuhkana joukkoonsa.

Minusta tulee osa heitä.

Minua isompi istuttaja on se mitä minä istutan.

 

 

 

Yhtä hyvin olisin voinut olla puu

Lainaus

Kamala luonto, kamala minä

Kerrankin onnistuin – ehkä. Kävin paikallisella, pienellä taimitarhalla. Sen sijaan, että olisin alkanut kerätä taimia kottikärryyn sen perusteella, miltä näyttävät ja tuntuvat – sillä tavoin epärationaalisesti normaalisti toimin – kerroinkin tällä kertaa taimikauppiaalle, mikä on tavoitteeni  ja minkälaiselle paikalle istutan, ja annoin hänen tehdä taimivalinnat.

Kerroin että haaveena on perennapenkki, jonka kasvusto on isokokoista, koska penkki sijaitsee pihan reunalla nurmikon (oikeammin sammalikon) reunalla, melko aurinkoisella paikalla. Samalla kohtaa on aiemmin ollut kukkapenkki, mutta sen ovat vallanneet kurittomat viheliäiset lupiinit. Haluan värikkään penkin, ei mitään pelkkää valkoista harmoniaa vaan värien sinfoniaa, ja mielellään mukaan jotain perinteisiä kasveja.

Kiva ja asiantunteva kauppias keräsi minulle mitä tarvitsen. Pihalla odotti sitten iso työmaa, koska alue piti ensin putsata lupiineista ja rikkaruohoista ja kääntää. Lopulta pääsimme istutushommaan. Mies kaivoi kuopan, minä lorautin vettä pohjalle, tökkäsin kasvin paikoilleen. Jokaiselle luin vöyhkämäisen siunauksen: ”Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, kevätaurinko sinut herättäköön, siunatkoon sinua Isä, Poika ja Pyhä Henki” . Teinpä vielä ristinmerkin joka kasvin päälle.

Nyt jos ei onnistu, niin ei ikinä.

Poika söi löunastaan pihalla ja katseli touhujamme epäilevästi. Taitaa olla agnostikko.

Illalla oli pakko ottaa buranaa. Käsisärky on yltynyt ja noussut jo kaulalle asti. Nyt on kyllä ihan fyysinen pakko yrittää lopettaa pihahommat. Mutta lupiineja pitäisi kitkeä. Nyt se on mahdollista, vielä kun maa on pehmeää. Kun kevät etenee, maa kovettuu, eikä niitä sitten enää saa niin helposti pois.

Pirkko lähetti kuvan Kamala Luonnon stripistä, missä kettu juoksee ympyrää ja muut ihmettelevät, mistä tuo saa kaiken energian riehumiseensa. Ilves katsoo maahan, missä syötyjä sieniä ja toteaa ”minä taidan tietää”.

Monta kertaa olen tunnistanut itseni juuri tuosta ketun hahmosta. Olen joskus leikannut niitä lehdestä itselleni talteen. Yhdessä sellaisessa kettu kuikuilee korkealta kalliolta alas ja miettiin, uskaltaisiko? Sitten toteaa; ”nyt uskallan, nyt hyppään!” ja loikkaa. Viimeisessä kuvassa on maassa ketunmuotoinen reikä, mistä kuuluu ääni: ”Mikä järki tässäkin nyt sitten oli?”

Toinen suosikkihahmo on sarjakuvan majava. Hän on vähän synkkyyteen taipuvainen erakko pohdiskelija. Eräässä stripissä majava pohtii että ”Jos on joku korkeampi voima, joka on luonut meidät, niin mitä ihmettä se ajatteli, kun minut loi?!” Ketulla oli majavan pohdiskeluun vastaus: ” Ehkä että luonpa tosi kauniin litteän hännän ja siihen kiinni jonkun jyrsijän”:

Nyt tuolla ikkunan takana on tosielämän kamala luonto eli jänis. Loikkii kohti uutta perennapenkkiä. Meinaako se syödä suihinsa minun uudet perennat? Ei saakeli, nyt täytyy mennä hätyyttämään jänö pois. ”Menepä muualle murkinoimaan. Se on minun kukkapenkki.” 

Jänö juoksi joelle asti. Kettu ajoi jänön pois.

 

Normaali

Pieni talo Länsi-Uudellamaalla

Lukiossa paras kaverini Anne seurusteli pojan kanssa, joka ajoi turverekkaa. Sinä kesänä Anne ilahtui aina kun säätiedotuksessa luvattiin sadetta. Se tarkoitti sitä, että turverekat eivät lähteneet ajoon ja poikaystävällä oli vapaata.

Turvetta ei nostettu maasta sateella. Olisiko niin, että maa-aines käy sateella raskaaksi ja kuormasta tulee liian painava, eikä silloin kannata ajaa. Anne nautti sateisesta kesästä.

Anne ja turverekkapoikaystävä tulivat mieleeni eilen, kun pitkästä aikaa satoi. Ajattelin, että voisi sataa vähän pidempäänkin. Pakottaisi minut sisälle lepäämään.

Käänsin tunkiolle rakentamani perunapenkin vielä uudelleen, ja tasoitin maan. Toivottavasti sain suurimman osan rikkaruohojen juurista kitkettyä tässä vaiheessa pois. Vai pitäisikö se vielä kertaalleen kääntää? Ehkä.

Istutin myös kirksikkapuut. Tein sen omaan vöyhkätyyliin eli ensin istutin, sitten luin netistä ohjeet. Siellä sanottiin, että ei viihdy savisessa maassa. Sellaiseen istutin. Onneksi laitoin pohjalle vähän soraa, ja turvettakin sekoitin saven sekaan. Ehkä se toimii.

Sateessa katselin lapsuuden suosikkisarjaa Pieni talo preerialla. Laura Inglallsin isä vasta varsinainan vöyhkä on, toisaalta ei, koska osaa hommansa toisin kuin minä. Lauran isä teki kahta työtä, sahalla ja jyväkauppiaalla, sen lisäksi raivasi peltoa omalla tilalla. Sitten sattuikin onnettomuus, tippui puusta. Kaksi kylkiluuta murtui. Silti lähti kantamaan jyväsäkkejä, kun oli sellainen diili. Onneksi kiltit ihmiset tulivat auttamaan. PTP:lla on aina enemmän kilttejä ihmisiä kuin pahoja. Nytkin ilkeän jyväkauppiaan takia Charlesin piti lähteä sairaana raahaamaan säkkejä, mutta onneksi kiltit kyläläiset tulivat apuun. Taas päästiin vaikeuksien kautta voittoon, ja juostiin iloisena mäkeä alas. Hupsis, pienin kaatui, mutta ei se mitään, naama hymyssä suin nousi, ja jatkoi juoksuaan. The Happy End.

Nyt vöyhkän päässä humisee cottage garden. Luin lehdestä sellaisesta ja katselin kuvia. Sellainen on tavoitteena. Kyseissä puutarhassa oli rakennettu aivan ihana hiljentymishuone puutarhaan, pyöreä tuijien ympäröimä salapaikka, joku patsas siellä oli, ja vähän sellainen alttarimainen rakennelma. Näytin miehelle, että tämmöisen meinaan tehdä, oman puutarhakappelin. Alttarin laitan itään päin niin kuin kuuluukin. Mies vastasi että joo, siellä voit sitten palvoa sitä omaa vöyhkäläisyyttäsi. Aivan!

Kappas vain, puutarhapyhättö on jo ”melkein valmis”. Meillä oli talvella kaupungissa parvekkeella viisi tuijaa. Raahasin ne tänne vöyhkätalolle mukanani, koska olisivat kuivuneet sinne ilman kastelua. Jotenkin ne eivät vain mielestäni sopineet tähän pihan tunnelmaan, ja yritin niitä myydä tori.fi ssäkin onnistumatta. Olin jo luovuttanut myyntityön, ja ehtinyt ne iskeä maahan ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan, kun näin lehdessä puutarhakappelin, kaivoin tuijat uudestaan ylös ja istutin uudelleen uuteen paikkaan. Ei mene enää kuin sata vuotta, niin tuijat ovat isoja – nyt ne ovat metrin mittaisia – ja puutarhakappelini on valmis! Mahdankohan elää niin kauan?

Sieltä puuttuu vielä kaikki muu eli jonkinlaisen lattia-alueen teen, että saan sinne tuolin. Ja itään tulee kaarirakennelma jostakin köynnöskasvista ja ”alttari” , ja sitten pitäisi olla joku patsas. Minulla on pieni ruostunut enkelipatsas, jolta on tippunut toinen siipi, siipi on kyllä tallessa. Se sopii hyvin vöyhkäkappelin patsaaksi. Ehkä se on vöyhkäenkeli. Liihoitellut niin paljon, että siipi on irronnut. Minultakin irtoaa kohta käsi. On niin kipeä käsivarsi.

Nyt pitää lopettaa. Lähipuutarhakauppa avautuu sunnuntaisin klo 10. Säntään sinne. Vielä yksi perennapenkki, ei sitten muuta.

Normaali

Koronavappu Tsehovin kirsikkapuistossa

Tänään vappuaattona 2020 heräsin liian aikaisin, en saanut enää  unta.

Mielessä on monta päivää pyörineet kirsikkapuut. Aamulla ymmärsin, miksi. Anton Tsehovin viimeiseksi jäänyt teos Kirsikkapuisto sopii täydellisesti koronakevääseen. Kirsikkapuisto kertoo rikkaasta, mutta maailman muutoksen myötä köyhtyneestä perheen rippeestä, joka elää rapistuneessa kartanossaan, haikailee menneiseen kykenemättä muuttumaan, kykenemättä tekemään ratkaisevia päätöksiä, jotka olisivat välttämättömiä ulospääsyksi pois uuteen elämään. Ei välttämättä kukoistukseen, ei ainakaan entisenlaiseen,  mutta pois siltä tieltä, joka vie tuhoon.

Tsehov oli kirjoittanut näytelmän komediaksi, mutta se ei naurattanut, ei silloin eikä nyt, ja nyt – koronakeväänä – teos tuntuu kertovan meistä ihmiskuntana. Haikailemme mennyttä, odotamme entisen elämän paluuta kykenemättä muuttamaan elintapoja, jotta maapallo, luonto, elinpiiri ja me itse voisimme pelastua.

Ja vain me itse voimme sen tehdä. Jos vain uskaltaisimme muuttua. Mutta me jäämme omaan kirsikkapuistoomme.

Ostin K-raudasta kaksi kirsikkapuuta. Tänään on 26.hääpäivä. Istutamme puut hääpäivän kunniaksi ja koronakevään muistoksi. Toivottavasti ne kukinnallaan muistuttavat myös siitä, mistä Tsehov kirjoitti näytelmässään, ja rohkaisivat niiden kukintaa ihailevia muutokseen. Koska niin on ollut läpi ihmiskunnan historian: se joka osaa ja ymmärtää muuttua, selviää. Ehkä ihmisrodun nimi pitäisi muuttaa Homo Sapiensista Homo Correctioksi, muuttuvaksi ihmiseksi.

Jos et pääse ihailemaan kirsikkapuiden kukintaa livenä, niistä voi nauttia myös taiteen muodossa. Tässä linkki englantilaisen taiteilijan kotisivuille. Hän on maalannut tänä keväänä kirsikkapuutauluja. Ja ehkä netistä voisi löytyä myös Tsehovin Kirsikkapuisto-näytelmä katsottavaksi.

https://www.haideejo.com/available-paintings/

Aamuyöllä kirjoitin vappurunon. Vaikka siitä tulikin melankolinen, toivotan sen myötä iloista vappua jokaiselle!

 

Eristettynä, yksin

vanerilla katseilta ja kosketuksilta peitettynä

viettää vappua Havis Amanda.

Ei hyväile pronssista rintaa teekkaripoika.

Kotona Karita lisää vodkaa simaan.

On jäätävä himaan, eristysestradille, 

sielu kaipaisi kuulla bravo.

Kirsikkapuiston vaaleanpunainen mykkä kuohu kohisee kaipuuta entiseen.

Paluuta pois etäelämästä

Korona-tinnitus: pese kädet, pidä turvaväli

Tästä simasta ei voi juoda vain rusinoita.

Normaali

Naama patinoituu, missasin opportunityn

Mediassa on juttuja siitä, mitä hyvää korona on aiheuttanut ihmisille, millä tavoin ihmiset ovat onnistuneet muuttamaan  käytäntöjä, kehittämään itseään, miten he ovat huomanneet paremmin läheisten ihmisten merkityksen, löytäneet onnen pienistä asioista ja luonnosta, miten tämä aika on tehnyt ihmisistä parempia versiota heistä itsestään.

Pakko tunnustaa, että en kyllä huomaa mitään kehitystä itsessäni, paitsi että hiukset ovat kasvaneet ja möykky vyötäröllä. Olen keksinyt käyttää lippistä kampauksentekokoneena. Kun laitan lippiksen päähän, niin hiukset painuvat paikoilleen, enkä näytä jöröjukalta.

Mutta en ole mitenkään rauhoittunut, en hiljentynyt, en ruvennut tykkäämään ruuanlaitosta tai leipomisesta, vaikka olenkin paistanut lettuja ja laittanut ruokaa enemmän kuin normaalisti. Omasta perheestä ja luonnosta tykkään yhtä paljon kuin ennenkin. Samoin virkkaamisesta, radion kuuntelusta ja pihalla hääräilystä. Meditaatiokin jäi sitten ottamatta käytäntöön, vaikka hetken –kirjan aiheesta luettuani– jaksoin sitä hehkuttaa.

Olenkohan minulta mennyt tilaisuus kehittymiseen ohi? Olenko jotenkin missannut opportunityn?

Saattaa olla.

Toisaalta vähän kapinoin jatkuvaa kehitystä vastaan. Miksi koko ajan pitäisi virittää itseään kuin jotakin kevätmopoa parempiin suorituksiin? Rasittava ajatus. Alkaa kutittamaan niin kuin aina kun ahdistaa.

Onko tässä käynyt niin että meistä itsestämme on tullut meille itsellemme elinikäinen kehitysprojekti? Että ollaan sitten niin trimmattuja henkisesti ja fyysisesti kun lopulta kuollaan että voi jotta! Kropaltamme pernillaböckermaneja, naamalta bellahadideja (= maailman kauneimmaksi naiseksi määritelty) ja sisäisesti valaistuneita dalailamoja. Perinnöksi jätämme täydellisen osakesalkun ja luonnonsuojelualueeksi julistamamme metsäpalstan, koska tokihan olemme opiskelleet kaiken ohella osaaviksi osakesäästäjiksi ja metsänhoitajiksi. Ah, miten kaikinpuolin täydellisiä meistä onkaan tullut!

Höpöhöpö. En usko.

En ainakaan kun peiliin katson. Ihan sama minä. Ei kehity. Ei fyysisesti, ei henkisesti. Vanhenee vain. Tosin olen alkanut kutsua sitä patinoitumiseksi. Miehelle sanoin että  ”en minä vanhene, minä vain patinoidun!”. 

 

 

 

 

 

Normaali

Suolamiehen reseptit

Radio-ohjelmassa juontaja kertoi antaneensa miehelleen tehtäväksi käydä ostamassa tyttären syntymäpäivälahja. Tehtävä oli helppo, piti ostaa vaaleat verkkarit, joissa ei ole näkyvillä isoa logoa, koko oli myös ilmoitettu tarkasti. Mies osti mustat, liian pienet ja logo oli präntätty isolla reiteen. Toimittaja ihmetteli, miten se on mahdollista.

Meillä mies tarvitsee kaupassa käyntiin ostoslistan. Minä en käytä listaa, tai jos käytän, se on typistetty lista, mihin olen kirjoittanut ylös harvinaisuudet, sellaiset ostettavat, joita en yleensä osta, ja jotka saattaisin unohtaa;  ketjap manis, pankojauho, hammaslanka. Mielestäni ostoslistaan on turha kirjoittaa leipää, banaaneja tai tomaatteja, asioita, joita ostetaan aina. Mielestäni lista hidastaa kaupassa käyntiä. Listaton käynti käy ripeämmin.

Mies ei myöskään ”osaa” ostaa heräteostoksia ruokakaupassa. Minä taas katson, mitä on tarjolla ja teen äkkipäätöksiä. Jos kalatiskillä on hyvän näköistä kalaa, ostan, vaikka ei suunnitelmissa olisi ollutkaan. Saatan innostua jostakin uudesta ruoka-aineesta ja miettiä siitä uuden ruokalajin.

Viime aikoina on tullut tehtyä paljon täytettyjä, pannulla paistettavia tortilloja. Niiden sisälle uppoaa melkein mikä vain. Kätevä konsti syödä loppuun jääkaappiin jääneet ruoka-aineet tai edellisen ruoan loput. Lisää vain chili-kermaviilikastikkeen, kasviksia, juustoraastetta, mielellään rucolaa tai muuta vihreää. Avokado on tortillassa tosi hyvä.

Pojan kanssa on sovittu että kirjoitamme kotona usein tehtävien ruokien reseptejä ylös ja lähetämme ne hänelle sähköpostilla. Poika kokoaa niistä omaa Salt man’s recepies -keittokirjaa. Poika kutsuu itse itseään salt man’iksi. Hänellä kun on tapana lisätä ruoka-annokseen suolaa maistamatta, onko sitä annoksessa sopivasti. Siitä tavasta pitäisi tietenkin päästä eroon. Suola ei ole terveellistä. En ole viitsinyt nalkuttaa, muuten kun syö varsin terveellisesti, aina vihanneksia, eikä edes herkuttele karkeilla – niin kuin minä.

Reseptien kirjoittamisessa on kyllä tietty ongelma. Teen yleensä ruuat ”omasta päästäni” , en mittaile ainesosia, korvaan asioita toisilla, miten milloinkin. Nyt pitäisi kirjoittaa ohjeet miehen aivoille sopivaan muotoon eli yksityiskohtaisesti ja selkeästi. Pitänee ensin kirjata ylös kaikki tarvittavat ainesosat. Siinä on sitten valmiiksi pojalle ostoslista. Nyt pitää venyttää omat tippaleipäaivojen tipat suoriksi. Vappu saattaisikin olla hyvä aika reseptien ylöskirjaamiseen, kun on tippaleipäaika!

 

Normaali

Hyvä kun on huono

Olen ostanut joskus kirpparilta valkoisen rottinkituolin viidellätoista eurolla. Maali rispaantunut ja punokset paikoitellen purkautuneet. Mutta ihan käyttökelpoinen. Ostin, kun ajattelin että se on hyvä juuri siksi, kun on huono. Ei tarvitse murehtia jos unohtuu sateeseen, menetys ei ole melkoinen. Viime kesän tuoli nökötti metsikössä. Laitoin sen sinne, kun näytti hauskalta, yksinäinen tuoli metsikössä. Ajattelin, että on kummituksille paikka istua.

Ulkokalusteet ovat tavallaan oma riesansa. Tai perinpohjaisesti ajateltuna kaikki, mitä omistaa, on myös riesaa. Vaatii kunnostusta, huolenpitoa, korjausta, lopulta luopumisen tuskaa.

Mutta pihakalusteet. Edullisia akaasiapuisia ei kannata ostaa. Ne ei kestä Suomen säässä. Maalit rapisevat ensimmäiseksi, ja seuraavaksi puu alkaa halkeilla. Kerran ostin akaasiapuiset halvat aurinkotuolit. Kotona huomasin että niissä oli lappu, missä luki että ei saa pitää auringossa. Mikä järki on aurinkotuolissa, jota ei saa pitää auringossa? Sateenvarjo, jota ei saa käyttää sateella?

Saaristomökillä meillä on vuonna 1994 ostettu teakpuinen pihapöytä yhä käytössä, samoin pöytäkalusteeseen kuuluvat tuolit. Olivat kyllä aikoinaan kalliit, mutta ovat kestäneet kohta kolmekymmentä vuotta. Verhoilu on kerran tuoleihin uusittu, ja samaan aikaan hankitun aurinkovarjon kangas revennyt. Varjo on muilta osiltaan täysin ehjä ja mekanismi toimiva, mutta eihän niitä kangasosia voi ostaa erikseen, eli pitää ostaa kokonaan uusi varjo. Varmaan joku näppärä ihminen ompelisi sellaisen itse.

Se viidentoista euron kirpparituoli on erinomaisen hyvä! Salaisuus on mittasuhteet. Istumakorkeus on tavanomaista korkeampi, selkänojan kallistuskulma juuri oikea, ja istuinosa on myös sopivan kapea, niin että kädet lepäävät käsinojilla. Eräs muotoilija sanoi kerran että tuoli on kaikista asioista vaikein suunniteltava. Mahdotonta keksiä jollakin tavalla uudennäköinen JA hyvännäköinen tuoli JA missä olisi myös hyvä istua.

Aina välillä intoudun vilkaisemaan löytyisikö tori.fi :stä vastaavaa viidentoista euron loistotuolia. Olisi mukava, jos tuoleja olisi kaksi. Mutta ei niitä ole.

Löysin sitten ihan toisenlaisen rottinkituolin, sisälle olohuoneeseen sopivan, punaisen. Sattui vielä sopivasti matkan varrelle Masalaan. Se ihan kuin vaati päästä meille. Aamulla vilkaisin olohuoneeseen. Näyttää kotiutuneen hyvin. Ihan niin kuin olisi aina ollut siinä. Tervetuloa kotiin, tuoli!

Normaali

En-tee-mitään päivä

Tänään on en-tee-mitään päivä.

Saa nähdä, onnistuuko? Ei onnistu. Huomasin heti kun kellahdin tähän kuistin sohvalle kirjoittamaan. Ikkunalaudalle oli kerääntynyt pölyä. ”Kimmelsi” siinä aamuauringon valossa. Pakko oli hakea pölyhuiska ja huiskia pölyt pois ennen kuin voi aloittaa olemisen.

Näin se menee. Koko ajan huomaa jotakin, pientä tai isoa, mitä pitäisi tehdä. Sitten rönsyilee kuin tarhatyräkki. ”Häärää, häärää, ei tule valmista. Nuttu nurin. Mikä se on?” Sitä hoen itselleni.

Hesarin kolumnisti Anna-Stina Nykänen on viimeaikaisissa jutuissaan kirjoittanut itsekseen puhumisesta. Minäkin puhun itselleni. Lähinnä komennan tai lohdutan. ”Minna, nyt kyllä lopetat, nyt riittää tältä päivältä!”  tai ”ei mitään hätää, Minna, kaikki järjestyy”  tai  ”nyt Minna menee nukkumaan” . Joskus saatan kehua itseäni ”hyvä, Minna, hyvin tehty!”. Puhun itselleni niin kuin olisin itseni äiti tai sitten niin kuin olisin pieni tyttö, joka puhuu itsekseen. Se on lohdullista. Onkohan se jotenkin terapeuttista?

Poika aikoo –tai ainakin tällä hetkellä aikoo– isona opiskelemaan psykologiaa. Hän on todennut, että olisi mielenkiintoista tutkia pääni sisältöä. Isänsä totesi siihen, että ”no siinä kyllä ainakin piisaa tutkittavaa”.

Mitenhän sitä nyt sitten viettäisi tämän En-tee-mitään päivän? Ainakin voisi käydä sauvakävelyllä ja virkata, ehkä soittaa jollekin, lukea, illalla saunoa. Niitä ei lasketa tekemiseksi. Tekemiseksi lasketaan siivous, pyykkäys, pihatyöt ja raksahommat.

Ensin kuitenkin keitän teetä. Englantilaiset kuninkaalliskissateepurkit saapuivat viime viikolla, joten teetä piisaa neljän purkin verran. Aamukahvit olen jo juonut. Pitäisikö tehdä rahkavohveleita teen kera? Saako rahkavohveleita tehdä En-tee-mitään päivänä? ”Minna, älä nyt heti rupea taas vöyhkäämään, keitä nyt vain se tee ja ota vaikka hapankorppu. Mene ulos, vedä happea, venytä selkäsi ja kuuntele linnun laulua”.

Tuli mieleen tämä äidin usein laulama laulu:

Oi katsohan lintua oksalla puun, se laulaa niin kauniisti aina.
Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun, sen mieltä ei huolet ne paina.
Se laulaen Luojaansa kiittää.
Se laulaen aamulla alkavi työt ja päättää ne laululla illoin.
Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt, kuin vuode ois peitetty villoin, ja kattona sillä on taivas.
Ei kylvä, ei niitä, ei myös kokoa se vastaisten päivien ruokaa.
Vaan aina sen mieli on riemuiseva, ei huomisen huolista huokaa, ja silti ei puutetta kärsi.
Oi jospa kuin lintunen päiväni vain myös niittäen alkaa mä voisin.
Ja murhetta vaikkakin puuttehissain, niin ain Isän hoidossa oisin.
Ei lapsensa tarvitse surra.

Normaali

Hullunkurinen perhe

Ystävä lähetti kuvan liikennemerkistä. Siinä oli teksti: ” Varoitus. Vapaana kulkevia eläimiä. Sekaisin oleva ukko, jolla hullu akka ja niillä ihan himmee teini. Aja hitaasti, että ehdit nähdä kaiken.”

Näytin perheelle, tämmöinen voisi hyvin olla meidänkin pihatien päässä. Ei menisi paljon pieleen. Onneksi oikeassa elämässä pikkulinnut eivät osaa kertoa, vaikka niin joskus väitetään kun kuullaan ”salaista” tietoa. Meidän pihapiirin linnuilla olisi paljon kerrottavaa.

Kuten olen aiemmin maininnut lämminvesisäiliö on vähän liian nafti meidän kulutukseen. Täytyy aina keksiä vippaskonsteja että kuuma vesi riittää. Yleensä esimerkiksi lämmitän tiskiveden kattilassa ruuanlaiton lopuksi, kun liesi on valmiiksi lämmin. Niin tein myös eilen aamulla. Tiskiä ei ollut kovin paljoa ja tiskivesi näytti niin puhtaalta ja vesi oli vielä kuumaa. Ajattelin että hyödynnän kuuman tiskiveden, ja kiskaisin päältäni yöpaitani. Siinä sitten alasti pesin yöpaitaani tiskialtaassa. Teini oli onneksi jo mennyt vinttiin etäkouluun. Miehelle huhuilin olohuoneeseen, että nyt ei kannata pelästyä jos tulee keittiöön, näky voi olla vähän yllättävä.

Pihalle ollaan viritetty iso, noin 4 x 2,5 metriä kokoinen, huonokuntoinen villamatto. Se toimii pojan taekwondo-treenien alustana. Yritti aluksi osallistua  etätreeneihin vintillä. mutta oli liian ahdasta. Todettiin että parempi siirtyä ulos. Onneksi tallessa oli vielä vanha matto. Olihan se näky kun poika valkoisessa treeniasussaan potki ja huitoi tyhjää kuin joku ninja.

Eräs Armi täyttää ensi viikolla yhdeksän. Kirjoitin syntymäpäiväkorttia. Ajattelin tehdä oikein hienon, kirjoittaa isoin pölkkykirjaimin Supertyttö Armi 9, Onnea, ja kirjaimet värittäisin eri väreillä. Keskityin tekemään oikein taiteellisia ja koristeellisia kirjaimia. Ja mitä sitten kirjoitinkaan: Superertyttö. SuperER! Mikä ihme erer? Eihän sitä voi mitenkään korjata. Mies ehdotti että laitan siihen jonkun tarran päälle. Ei ole tarraa. Pitänee kirjoittaa mukaan kirje, missä selostaa että näin tässä nyt kävi, mutta tämä nyt vain symboloi elämän epätäydellisyyttä. Että täydellisyys on oikeasti tylsää. Kannattaa olla vähän säröä ja särmää. Jep. Onnea. Toivoo Vanha Rouva ja hänen hullunkurinen perheensä.

 

 

 

 

Normaali