Vuorokausi kansalaisaktivistia

Kylläpä meni tunteisiin! Sähköpostiin tuli Lupa.fi’stä naapurikuulemiskysely mökkinaapurina sijaitsevaan lomakylään suunnitteilla olevista harvennushakkuista. On siellä aiemminkin suoritettu hakkuita, mutta nyt ensi kertaa kysyttiin naapureiden mielipidettä. Edellisetkin hakkuut näyttävät naurettavilta: honka siellä, toinen täällä. Tunnelma on kuin hautausmaalla. Mökkikylä on läpinäkyvä, mitään metsäistä näkösuojaa mökkien välillä ei ole. Luulisi häiritsevän lomailijoita.

Nyt kyseessä olevat hakkuut oli suunniteltu vielä rakentamattomille alueille. Sinne missä enää on aitoa metsää jäljellä. Alueet ovat hyvin pieniä, ehkä hehtaari, jos sitäkään. Mutta se on kuitenkin oikeaa metsää, sellaista missä vielä on sammalta, jäkälää, marjoja, sieniä, lintuja. Sellaisessa metsässä viihtyvät eläimet ja linnut.

Hakkuusuunnitelma sai minut aivan pois tolaltani. Jostakin syystä puiden kaataminen ottaa koville. Ahdistus tuntuu minussa fyysisenä tuskana. Oli pakko ottaa Atarax, joka oli määrätty hillitsemään allergiaa ja parantamaan yöunta. Se on rauhoittava ja väsyttävä lääke. Nappasin sellaisen keskellä päivää hakkuuahdistukseen sillä seurauksella että alkoi nukuttamaan ihan vietävästi. Kaiken lisäksi iltapäivällä oli allergialääkärin kontrolli, menin sinne väsähtäneenä, mutta en sentään alkanut hänelle esitelmöimään hakkuusuunnitelmista.

Ennen sitä olin ollut yhteydessä kuntaan, naapureihin, paikalliseen luonnonsuojeluvastaavaan, kirjoittanut paikallislehteen mielipidekirjoituksen ja paikkakunnan face book -sivuille.

Soitin myös lomakylän toiminnanjohtajalle kysyäkseni perusteluja hakkuille. En niitä saanut, koska unohdin kysyä, sen sijaan pälätin hänelle oman selvän mielipiteeni asiasta. Sain sentään selville, että suunnitteilla on kaataa kaikki kuuset ja jättää männyt, eli tehdä lisää ”hautausmaata”.

En kertakaikkiaan voi käsittää asiaa. Kysymyksessä ei ole talousmetsä, vaan nimenomaan virkistysmetsä ja yritys joka harjoittaa matkailua. Vaikka ollaankin meren äärellä, ja huomio on meressä, myös metsillä on merkitystä. Toivoisin että saaristokunnissa ymmärrettäisiin myös metsien merkitys luontomatkailulle. Kummallisen alkeellisella tasolla ymmärrys on.

Viime kesänä lomakeskus oli kipannut kaikki jäterisunsa kieloniityn päälle. Juuri siinä kohtaa oli iso alue, missä kasvoi kieloja. Nyt kieloniityn päällä oli kolme metriä korkea risukasa. Nyt hakattavaksi suunnitellun metsän korkeimmalla kohdalla on vanha grillikatos. Minusta olisi mielekkäämpää korjata se, tai muuttaa vaikka samppanjakioskiksi. Ihminen voisi ihailla metsää ja näköalapaikalta avautuvaa maisemaa. Ja tienviitoin ohjata ihmisiä paikalle, merkitä luontopolku maastoon. Ihan kuin nämä matkailuyrittäjät eivät olisi kuulleetkaan luontomatkailusta tai siitä miten täysiä kansallispuistot ja luonnonpuistot ovat kävijöitä.

Suositun saariston rengastien varrella sijaitsevan hyvin toimeentulevan kunnan (paljon kiinteistöverotuloja, paljon mökkiasutusta, vakituisia alle tuhat) luulisi olevan järkevä sijoittaa varojaan luontomatkailun edistämiseen, rakentavan merkittyjä luontopolkuja lähimetsiin. Ohi pyöräilevä voisi haluta poiketa metsään virkistymään. Nyt tienvarsien hakkuualeet ovat kuin taistelutantereita. Sitten ihmetellään, miksi villieläimet tulevat pihapiiriin, miksi sudet ja ilvekset eivät pysy metsässä niin kuin ennen. Niiden on lähdettävä, jos kotia ei enää ole. Seuraavaksi vaaditaan niiden tappamista.

No niin nyt rupeaa tunteet kuumenemaan. Anteeksi, en vain voi mitään tälle. En kestä katsoa enää yhtään hakkuualuetta. Ehkä minun pitää lopulta päätyä täysipäiväiseksi kaupunkiasujaksi, vaikka olin suunnitellut juuri toisin päin. Kaupungissa ei nimittäin näe hakkuualueita, ei ainakaan ihan ydinkeskustassa.

Poika ehdotti että liityn Elokapinaan. Voi olla. Vaikka istuskelu Mannerheimintiellä ei oikein tunnu omalta jutulta. Mutta ymmärrän nuorten ahdistuksen. Se syntyy voimattomuudesta asian edessä.

Kysyin kunnalta, miten voisin estää hakkuut ja mikä merkitys naapurikuulemisella on. Vaikutuskeinot ovat varsin olemattomat. Kun jätän vastustavan viestini lupa.fi kyselyyn, luvan myöntävän viranomaisen on jätettävä minulle kirjallinen vastaus hankkeesta. Ja jos asia saa vastustusta, ehkä luvan hakija alkaa miettiä, onko hanke järkevä. Toivon niin. Toivon että nyt kun olen laittanut lumipallon liikkeelle, aloittanut keskustelun aiheesta somekanavilla ja paikallislehdessä, ja agitoinut muut naapurit esittämään myös oman vastustavan kantansa, ehkä asia saa sen verran julkisuutta, että hanke ei toteudu.

Vieläkin olen ihan uupunut – henkisesti ja fyysisesti – kansalaisaktivismipäivästäni. Mutta olen iloinen, että tein sen mitä voin. Nyt voin ainakin hakattua aluetta katsoessani ajatella, että sentään yritin. Ja vielä on hitunen toivoa, että jospa hakkuut kuitenkin peruttaisiin.

Normaali

Dieetti etenee

Ei karkkeja, ei juustoja, ei alkoholia.

Ensin närästi.

Sitten tuli ketoosi.

Ja migreenikohtauksen sahalaidat.

Viidentenä päivänä päätän että saan joka päivä syödä yhden herkun; taateli-tummasuklaa-lakritsipallon. Kuudentena päivänä päätän että saan syödä myös tummasuklaa-salmiakki-mantelin.

Seitsemäntenä päivänä päätän että saan syödä joka aterialla herkkutaatelipallon tai herkkumantelin.

Kahdeksantena tapaan ystävän ja juomme viiniä.

Yhdeksentenä päivänä päätän leipoa parsa-savulohipiirakan, siihen tulee juustoa.

Kymmenentenä päivänä päätän että saan syödä päivittäin niin monta pallonmuotoista makeaa kuin huvittaa.

Näin se dieetti etenee.

Normaali

Geriatriakissa

Karhunpentu sairastaa, häntä hellikäämme. Uni paras lääke on, sitä nauttikaamme. Vanha lastenlaulu on mielessä, kun silitän kissaan. Silitän ja koe huonoa omaa tuntoa. Olenhan ajatellut ja sanonut kissaparasta vaikka mitä kipuillessani oman allergiani kanssa. Nyt kun kissa on sairas, minusta tuntuu kuin olisin syyllinen, saanut sairastumisen aikaan ajatuksillani.

Oikeastaan kissa on geriatriapotilas. Hänellä on munuaisten vajaatoimintaa, kissoille tyypillinen vanhuuden vaiva. Jännä ajatus, kuinka kissa on vaihvihkaa vanhentunut meidän ohitse. Ihmisten iässä kissa on 15 vuotta vanha, mutta kissojen iässä se tarkoittaa 76 vuotta. Jokainen ihmisvuosi tuo kissalle neljä vuotta lisää. Viisitoista vuotta on myös keskimääräinen lemmikkikissojen elinikä. Siispä saattohoidan nyt kissaa.

Sitä selvästi paleltaa. Sohvan torkkupeitosta on tehty sille pesä, kutsumme sitä teltaksi. Siellä kissa lepää lämpimässä. Leikit, linnut ja ulkoilu eivät juuri kiinnosta. Vettä kuluu paljon, ja pissahätä on usein. Se kuuluu taudinkuvaan. Kissanhiekkaa kuluu tuplamäärä. Pitäisi siirtyä erikoisruokavalioon, mutta ymmärrettävästi ruokatottumusten muuttaminen 76-vuotiaana on hieman haasteellista.

Kissa on ollut pojalle hyvin tärkeä. Onhan se ollut osa hänen elämäänsä koko kouluajan. Tuntuu ihmeelliseltä, että juuri nyt kun edessä on ylioppilasjuhlat ja aikuisuus, kotoa muutto ja muu, myös kissan elämäntehtävä tulee suoritetuksi ja sen edessä on eläkepäivät. Tulee kyllä iso tyhjän pesän kriisi miehelle ja minulle, jos ja kun kissa kuolee ja poika lähtee. Tietenkin myös vapaus, mutta ensin se varmasti tuntuu tyhjyytenä. Sitten talo on hiljainen, ei kuulu tassujen hipsutus. Enää kissakaan ei kömmi viereen vuoteeseen.

Onneksi kaikki tapahtuu vähitellen. Toivoaksemme kissa saa elää vielä tämän kesän kanssamme mökillä.

Normaali

Kevään kaihoa

Käytiin pojan kanssa sunnuntaiajelulla Itä-Helsingissä. Tulipa nostalginen olo, monessa mielessä. Auto, jolla ajoimme, on velivainaan vanha auto. Nyt kun istuin siinä autossa kartanlukijan paikalla mieleeni tuli, kuinka monta kertaa olinkaan istunut neljä vuotta vanhemman veljen kyydissä, juuri tässä samassa autossa.

Veli oli kaikin puolin automies, hyvä ajaja, osasi korjata ja entisöidä autoja. Hänen kyydissään oli turvallista ja mukavaa istua. Kasettisoittimessa soi 80-luvun hitit ja country. Nyt päässä soi the Carsin hitti vuodelta -84 ”Who’s gonna drive you home tonight?” Tänään minut ajaa kotiin oma poika.

Mieleen tuli myös miten autoajelut olivat lapsuuden perheen hupi sunnuntaisin. Veli ja minä istuimme takapenkillä, isä ajoi, äiti istui siinä missä minä nyt. Kiertelimme ympäri kotiseutua, äiti ja isä muistelivat vanhoja aikoja, tuossa asui se ja se, ja muistatko kun tuossa sitä ja tätä. Veljestä ja minusta sunnuntaiajelut olivat boring, mutta siihen aikaan huvituksia oli vähän tarjolla, ja saattoihan sitä saada vaikka jäätelön huoltoasemalta. Joskus pysähdyttiin, jonkun röttelön luo ja otettiin kuva.

Mekin pysähdyimme talon eteen ottamaan kuvan. Poika patsasteli talon edessä, minä näpsäsin kuvan. Ennen pojan syntymää, avioliittomme ensimmäiset seitsemän vuotta, asuimme juuri siinä talossa Tammisalossa Itä-Helsingissä. Kerroin pojalle, minkälainen talo on sisältä, tuossa on makuuhuoneen ikkuna, muistan kuinka kuuntelin mustarastaiden laulua kevätaamuisin herätessä. Katos, tuolla yläkerrassa on sauna ja takkahuone ja siitä käynti terassille. Siinä terassilla vilvoittelimme saunan jälkeen, jossakin kaukana kohisi Itäväylä. Talon edessä, kadunvarressa on mukulakivetys. Kun muutimme taloon vuonna 1994, kivetys oli päässyt huonoon kuntoon, peittynyt kasvillisuudella, minä kaivoin sen esiin, minä maalasin pihan aidan. Tässä kohtaa selontekoa minä jo melkein kuivasin kyyneleitä. Miten nostalgista!

Miltähän mahtaakaan tuntua heistä, jotka ovat matkanneet rajan takaiseen Karjalaan katsomaan entisten kotitalojensa kivijalkoja, kun minusta tuntuu näin tunteelliselta käydä katsomassa taloa Itä-Helsingissä, taloa, jossa olen asunut seitsemän vuotta aikuisena?

Viikonlopun Hesarissa oli juttu kotiseutuvieraudesta. Se on kotiseuturakkauden vastakohta, tietynlainen vierauden tunne, joka kohdistuu paikkakuntaan, missä on varttunut. Tunnistan tuon tunteen. Minäkin olen kokenut sellaista tunnetta suhteessa kotiseutuun. Tosin tunne on laimentunut, tunsin sitä nuorena aikuisena. Kotiseutu oli paikka, minne en nyt ainakaan ikinä palaisi. Nyt en oikein edes tiedä, mitä ajattelen ja tunnen. Olen käynyt kotipitäjässä viimeksi vuonna 2019 tyhjentämässä veljen asuntoa. Kun hänen kuolemastaan oli selvitty, tulikin jo kohta korona ja kaikki jumittuivat omille sijoilleen.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä jännemmäksi paluu tulee. Sitä tietää, minkälaisen tunnekuohun vanhojen paikkojen näkeminen aiheuttaa. Varsinkin kaiken muuttuminen, tuttujen paikkojen ränsistyminen ja haperoituminen, jopa katoaminen. Asiat eivät ole niin kuin ennen. Tulee muistoja mieleen.

70-luvulla oma isäni osti takaisin itselleen vanhan, ränsistyneen lapsuudenkodin, paikan nimi oli Konttikorpi. Nyt ymmärrän miksi. Nyt ymmärrän miksi se oli isälle, oman perheensä ainoalle lapselle, tärkeää. Se oli side omaan lapsuuteen. Talon piharakennuksen puuliiterissä oli yhä silloin tallella sen ylisille isän pienenä poikana rakentama pahvimaja. Onkohan se siellä vieläkin, vai ovatko uudet omistajat purkaneet? Pienen matkan päässä oli virtaava joki, ja sen varrella vanha mylly. Siellä kävimme retkeilemässä ja isä kertoi, kuinka se oli ollut pikkupojalle jännä ja inspiroiva paikka. Isä oli kiinnostunut myllyistä koko ikänsä. Viimeisinä vuosinaan hän jopa osti yhden rötiskömyllyn ja aloitti sen entisöinnin. Isä kuoli, homman saattoi loppuun keskimmäinen veli.

Appivanhempani muuttivat eläkkeelle jäätyään kotiseudulleen Pohjois-Savoon. Ostivat sieltä talon ja olivat innoissaan lapsuuden maisemiin paluusta. Vaikka he eivät olleet käyneet siellä vuosikymmeniin. Me nuoret katsoimme sitä touhua vierestä ihmetellen. Nyt en ihmettele enää yhtään.

Kyllä me ihmiset olemme sitten outoja otuksia. Kuin lohia, jotka palaavat kutemaan aina samoille seuduille tai norsuja, jotka palaavat kuolemaan synnyinseuduilleen.

Ehkä tänä kesänä ajelemme minun kotiseudulle. Poika ajaa, minä pillitän.

Normaali

Laihdutuskuurilla

Keväällä paljastuu asioita. Kuten se että olen lihonut. Kävin läpi vaatekaapin sisältöä, ja kas-kas, kesävaatteet olivat talven aikana kutistuneet. Talvi on ollut kohtalokas. Sairastelun takia olen joutunut luopumaan hikiliikunta-aktiviteeteista ja näyttää siltä että arkiliikunta ja runsas kävely eivät ole ihan pystynyt korvaamaan menetettyjä jumppatunteja. Tai varmasti olisi, jos en olisi herkutellut.

Nähtävästi on niin, että jos elää aktiivisesti ja urheilullisesti, myös syö ja elää terveellisemmin. Ja päin vastoin. Kotisohvalla on helpompi herkutella kuin jumppasalilla ja lenkkipolulla. Pakko tunnustaa että karkkikippo on ollut päivittäin käytössä, ja karkkipussien koot ovat suurentuneet. Varsinkin happamat, sokeripinnotteiset karkit ovat herkkuani, ja on pakastimeen löytänyt tiensä myös jäätelö, eikä se sinne ole unohtunut. On löytänyt tiensä myös suuhuni. Ja juustot, ne ovat paheeni! Hapankorput appenzellerillä! Kaurajyväkäs comtella! Puhumattakaan viinistä, skumpasta ja gin-tonicista. Nämä – karkit, juustot ja alkoholi – ovat lihomiseni pääsyy.

Nyt sitten kituuttelen ilman juustoa ja karkkia. Niistä voin luopua kokonaan. Viinistä en halua luopua kokonaan, pitää sitä nyt jotakin pahetta ja lepoa itsestä olla takataskussa.

Ongelma on vain se, että minulle sopii erittäin huonosti laihdutuskuurit. Tiedän sen kokemuksesta. Jos yritän olla laihdutuskuurilla, ajattelen ruokaa koko ajan ja minulla on nälkä koko ajan. Laihdun parhaiten, kun en ajattele koko asiaa. Nyt on vain niin vähän aikaa ylioppilasjuhliin, jotka tosin eivät ole omani, joten siinä mielessä ei pitäisi olla merkitystä, painanko juhlissa muutaman kilon enemmän vai vähemmän, mutta haluaisin olla enemmän oma itseni, ja tämä paino ei ole osa minuutta. On pakko saada posket lommolle.

Täytyy sanoa että kylläpä kilot kerääntyvät nopeasti tässä iässä. Luulen että olen lihonut käytännössä kolmessa kuukaudessa. Tammikuussa en vielä ollut lihava. Oletan että laihtuminen tapahtuu yhtä nopeasti, eikös vaan? Tai oikeastaan nopeammin, kolmessa viikossa, piece of cake. Ei, ei kakkua nyt.

Normaali

Klasariöverit

Taas on mennyt överiksi! Tällä kertaa kulttuurin saralla. Olen ahminut klassista musiikkia. Onkohan tämä joku kulttuuribulimia – tosin en ole oksentanut, vielä.

Kaikki alkoi siitä, kun ystävän mies ei halunnutkaan konserttiin ja perin hänen paikkansa. Olenhan minä toki ennenkin ollut klassisen musiikin konsertissa, mutta tällä kertaa konsertissa istuessani keksin että siellä voi käydä ihan eri tavalla kuin mitä olin aiemmin käynyt. Nimittäin vaatimattomasti, arkisesti ja yksin.

Yleensä konserttiin mennään ”isosti”. Hyvässä seurassa, ostetaan liput parhaille mahdollisille paikoille, käydään ehkä illallisella ennen tai jälkeen, ostetaan väliaikatarjoilut. Konsertista kasvaa tällä tavalla itseään isompi kokemus. Ei siinä mitään, voi niinkin tehdä, ja hauskaa silläkin tavoin. Mutta toisinkin voi tehdä. Voi ostaa halvan lipun huonolle paikalle, ängetä takin käsilaukkuun niin että ei tarvitse jonottaa narikkaan, jos kehtaisin sauvakävelisin paikalle, mutta sitä en vielä ole tehnyt, ja jos käsilaukussa on vielä tilaa, sinne voi ängetä vesipullon niin ei tarvitse edes väliajalla poistua väentungokseen. Vessan ei tarvitse kiirehtiä, kun ei ollut etkoilla eikä pissata. Tällä tavalla konsertista tulee rauhallinen, seesteinen oma hetki.

Tällä viikolla olin kuuntelemassa Sostakovitsin 8.sinfoniaa. Se taitaa olla lempiteokseni. Siinä on paljon räminää ja räiskettä, suuria tunteita. Välillä tuntuu kuin koko orkesteri olisi seonnut! Aivan mahtavaa, ihokarvoja nostattavaa.

Sostakovitsin musiikki sopii hyvin tähän sekopäiseen aikaan, jota elämme. Se kuvaa sekasortoa ja kauhua, jonka alle kauneus ja hyvyys jää. Konserttia ennen brittiläinen asiantuntija piti esitelmän säveltäjästä ja hänen musiikistaan. Hän kertoi, kuinka taide, joka kuvaa aggressiota, voi olla hyvin terapeuttinen kokemus. Konkreettinen esimerkki: komediaa katsomaan tullut yleisö menee esityksen jälkeen kotiin, mutta tragediaa katsomaan tullut yleisö haluaa puhua näkemästään ja jakaa toistensa kanssa ajatuksia ja tuntemuksia.

Sostakovits koki itse Leningradin piirityksen ja hänen 7.sinfoniansa kertoo tästä. Ensi keväänä 3.3. Tampereen filharmonikot esittävät kyseisen teoksen. Haluan ehdottomasti mennä kuuntelemaan sen.

Tämän viikon kulttuurit eivät suinkaan olleet tässä. Jäljellä on vielä nykytanssia ja pianokonsertti.

Normaali

Ylipäällikön päiväkäsky tänään

Jokaisessa Suomen kirkossa roikkuu seinällä Mannerheimin allekirjoittama ylipäällikön päiväkäsky. Siinä Mannerheim myöntää kaikille Suomen äideille vapaudenristin kunniamerkin niistä uhrauksista minkä äidit ovat tehneet ja antaneet. Vapaudenristin myöntämisestä on kulunut vain 80 vuotta. Miten lyhyt aika se onkaan!

Ylipäällikön päiväkäsky -taulu on ollut tähän asti helppo ohittaa. Se on tuntunut koskettavan menneitä sukupolvia, niitä muita ja toisia. Nyt tekstiä lukee eri tavalla. Oma poika on menossa armeijaan, Euroopassa soditaan ja Suomen itärajalla on herkkä tunnelma. Toivottavasti Suomen äideille ei tarvitse enää tulevaisuudessa myöntää vapaudenristejä!

Samanlaisia uhrauksia tällä hetkellä antavat äidit Ukrainassa ja Venäjällä. Kunpa me äidit voisimme lopettaa sodat! Ehkä juuri me ymmärrämme parhaiten sotien turhuuden ja järjettömyyden. Joskus sota loppuu. Sitten kun kaikki ovat väsyneet tappamaan. Sen jälkeen pitää kohdata se mitä on tehty. Korjattava ja rakennettava uudelleen talot ja mielet. Kestettävä muistot, pahat asiat, joita on kohdannut tai joihin itse on syyllistynyt. Syntyy uusia sodan vaurioittamia sukupolvia. Niitä joiden isät ovat menettäneet järkensä rintamalla, jotka ovat väkivaltaisia perheilleen, jotka eivät ikinä toivu.

Sotien jälkeen jaetaan mitaleita, juhlitaan sankareita, lasketaan seppeleitä, järjestetään paraateja, ollaan juhlavia ja ylpeitä saavutuksista. Kirjoitetaan sotakirjoja, joissa omat sotilaat suoriutuvat mahdottomasta, ovat neuvokkaita ja rohkeita. Näyttävissä sotilasparaateissa tuodaan näytille sotakoneet, panssariajoneuvot ja yli lentävät hävittäjät. Miehet marssivat kuin tinasotilaat. Kansa hurraa. Me olimme oikeassa, me voitimme, me voitamme.

Miten naurettavilta ja turhilta sodat tuntuvat, kun astuu askeleen taakse päin ja yrittää katsoa asioita ulkopuolisen silmin. Vaikka linnun silmin. Tai tuon vieressä kehräävän kissan. Tai Jumalan. Tai ehkä ne kolme ovat sama asia. Ehkä Jumalan paras määritelmä on ei-ihminen.

Normaali

Kaivopuiston tasorouva -novelli

Ajat ovat ankeat. Stressitasot korkeat. Minäkin heräsin putkasta.

Olin käyttänyt loppuun viidentuhannen euron kuukausittaisen luottokorttisaldoni. Normaalioloissa se riittää perustarpeisiin, mutta nyt ei olla normaalisti. Maailmanpoliittisia tapahtumia seuratessa olin tullut siihen johtopäätökseen että on varautumisen ja vastakkainasettelun aika. Enää ei voi ajatella niin kuin presidentti Koivisto, että Jos ei tiedetä kuinka käy, oletetaan että hyvin. Höpöhöpö, huonosti menee, ja huonommin käy.

Niinpä ryhdyin varustautumaan. Kaivopuiston residenssin kellarikomeron, joka oli tarkoitettu hilloille ja sienisäilykkeille, olin pikku hiljaa täyttänyt näkkileivillä, sokerikorpuilla, Mutti-tomaattisäilykkeillä, Bens-riisillä, Barilla-pastalla, vessapaperilla, vesipulloilla, paristoilla, kynttilöillä, myrskylyhdyillä, makuupusseilla, joditableteilla ynnä muulla henkiinjäämisen kannalta oleellisella. Perähyllyllä oli jemmassa pari konjakkipulloa.

Varsinaisesti kuukausibudjetin keikautti kumolleen järeämpi varustus – ja yllättävän kalliiksi tullut – aggregaatti. En ymmärrä kilowateista, volteista, ulostuloista sun muista, sen takia ostin kalleimman, arvelin että sen täytyy olla paras. Vekotin maksoi 1 290 euroa. Dieselin hinta oli noussut nousemistaan, joten päätin sijoittaa vielä 400 euroa polttoaineeseen. Taloyhtiön kellarissa on tuskin sallittua säilyttää herkästi syttyviä nesteitä, mutta minä en lupia kysele, varsinkaan jos itse tiedän paremmin, joten nyt siellä on jemmattuna dieseliä kahteenkymmeneen kymmenen litran jerrykanisteriin.

Muumimamma jemmaili hillojaan, minä suoritin varustautumista erityisoperaatioihin yhtä huolellisesti ja intohimoisesti, mutta en laisinkaan huomioinut luottolimitin kulumista, ennen kuin eräänä päivänä Aleksanterinkadun ratikkapysäkillä yritin ostaa biljettiä mobiilisovelluksella, eikä laite suostunut myymään. Hetken ajattelin että nyt on kyberhyökkäys käynnissä. Samassa muistin että edellispäivänä Netflix oli herjannut, ettei ollut voinut suorittaa tavanomaista kuukausimaksua, ja pyysi tarkistamaan tilin katteen. Nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa kaikkea on syytä epäillä, varsinkin sähköpostiin tulevia viestejä, joten oletin tämänkin olevan vain ovela keino kalastaa tilitietojani, enkä lotkauttanut korvaani koko asialle. Tosin näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt ymmärtää katevaraukseni ylittyneen.

Kevät oli ollut oudon kolea, ja odottelu Aleksanterinkadun pysäkillä uuvutti. Olo oli muutenkin miinuksella, koska olin joutunut palauttamaan Stockmannille edellisellä viikolla ostamani Gerry Weber -silkkipaidan. Se oli liian pieni. Olen käyttänyt kokoa 40 aina. Vyötärö oli tankoitunut, harmitti vietävästi.

Ratikka tuli, hyppäsin kyytiin. Yritin yhä saada sovellusta hyväksymään lippuostostani, mutta vaikka kuinka swaippasin, ostotoiminta hylättiin kerta toisensa jälkeen.


Havis Amandalta kyytiin nousivat matkalippujen tarkastajat.
– Matkaliput, olkaa hyvä.
Kauppahallin kohdalla tarkastaja oli kohdallani. Näytin kännykkästäni, että sovellus ei toimi, se ei hyväksy maksua. Täytyy olla kyberhyökkäys käynnissä.
– Onko rouva tarkistanut tilin saldon?
– Mitä? Epäilettekö että minulla ei ole rahaa?
Suoristin näyttävällä liikkeellä helmirivistöä kaulanauhassani ja annoin Cartierin kellon vilahtaa englantilaisen popliinitakkini hihansuussa. – Siltäkö näyttää?
– No ei näytä, mutta ei se ulkonäkö aina sitä kerro, sen on tässä työssä oppinut. Joka tapauksessa jokaisella raitiovaunussa matkustavalla täytyy olla maksettu matkalippu, varsinkin jos on varaa se ostaa tai ei ole liikkeellä lastenvaunujen kanssa, ja rouvalla näyttää olevan varaa eikä vaunuja.
– Kuulkaas nyt, minä olen tässä yritännyt kaiken aikaa ostaa lippua siinä onnistumatta. Minkä minä sille voin, ettei lippua enää voi ostaa käteiseltä kuljettajalta niin kuin ennen.
– Tästä tulee nyt sitten 80 euron tarkistusmaksu.


Keskustellessamme raitiovaunu oli edennyt Olympia-terminaalin pysäkille. Se oli päätepysäkki, ja kuljettaja ilmoitti että matka jatkuisi neljän minuutin kuluttua. Ovet avautuivat. Päätin poistua ylväästi, arvoni säilyttäen, kuitenkin myös närkästykseni näyttäen.
– Tästä ei nyt tule mitään tarkastusmaksua, paha mieli tästä tulee. Hyvästi!
Tarkastaja otti käsivarresta kiinni.
– Rouva ei poistu minnekään. Kirjoitetaan tämä tarkastusmaksu. Saanko henkilöllisyystodistuksen tietoja varten?
– Ette saa!
Rimpuilin irti tarkastajan otteesta, mutta samassa paikalle oli ennättänyt myös raitiovaunun kuljettaja.
– Mitäs täällä tapahtuu?
– Täällä tapahtuu virkamiehen vastustaminen, vastasi lipuntarkastaja.


Ilmeisesti hän oli painanut hälytyssummeria, koska samassa näin paikalle lipuvan mustamaijan. Siitä nousi kaksi virkaintoista poliisia, jotka ilmeisesti halusivat uuden sulan hattuunsa pidättämisestäni. Ilmassa oli luokkarasismin tuntua. Työväenluokka kävi taistoon porvaristoa vastaan brutaalisti keskellä kirkasta päivää. Paitsi ettei se ollut ollenkaan kirkas, sellainen tyypillinen lonkeronvärinen päivä vain. Jäin ihmettelemään, miksi kukaan vaunussa ei noussut puolustamaan oikeuksiani, kun minua jo istutettiin poliisiautoon. Korkeimman kanta-asiakastason violetti kangaskassini, jonka saadakseen on täytynyt tehdä ostoksia vähintään 25 000 eurolla viiden vuoden aikana tavaratalo Stockmannilla, heitettiin tylysti syliini kuin roskasäkki. Kassissa oli pusero kokoa 42 sekä nyrkillinen Fazerin Sinisen konvehteja, jotka olin ottanut näytekulhosta kassan vierestä, sekä palauttamaton lottokuponki. Kassi sekä muu henkilökohtainen omaisuus, kuten sormukset, helmet ja kännykkä, otettiin talteen poliisitalolle tultaessa. Olo ilman niitä tuntui alastomalta, ryövätyltä. Olen vakuuttunut, että naispoliisi otti helmet omaan käyttöönsä illaksi.


Monenlaisessa majapaikassa on tullut nukutuksi, mutta se, josta heräsin, ei yllä edes yhteen tähteen. Putkan superlonpatja haisi pissalta ja ties miltä. Aamulla pääsin Pasilan poliisitalolta ja sain tavarani takaisin, mutta HSL:n sovellus ei vieläkään suostunut ottamaan maksua vastaan, joten en voinut nousta ratikkaan. Olin vielä kauempana kotoa Kaivopuistosta kuin episodin alkaessa, joten käveleminen ei ollut vaihtoehto. Tilasin siis taksin.


Kun taksi pysähtyi kodin eteen, tiesin, että 15 euron maksu luottokortilla ei onnistuisi. Ojensin silti kortin kuskille.
– Onko muita kortteja?
– Ei ole.
Hiljaisuus. Taksimittari nakutti.
– Jotenkin pitäisi kuitenkin maksaa, kuski päätti hiljaisuuden.
– Onko tämä dieselauto?
– On.
– Kävisikö maksuksi 20 litraa dieseliä?
– Erikoinen ehdotus, mutta mikä ettei.


Nousin autosta, käväisin kellarikomerolla ja kannoin jerrykannun taksimiehelle. Se oli painava. Siinä se nähtiin: kyllä varustautuminen pahan päivän varalle kannattaa. Koskaan ei voi tietää, mikä päivä on paha päivä. Taksi lähti. Valo sen katolla syttyi palamaan.


Menin takaisin kellarikomerolle, kaivon hyllyn takaa konjakkipullon, korkkasin ja join pitkän lorauksen suoraan pullon suusta. Ai että teki hyvää.

Normaali

Sielun siivooja -novelli

Pappi makasi sikiöasennossa alttaripöydän takana. Kuorsasi, kuolaa oli valunut suupielestä lipereille. Kasvot näyttivät punaisilta, itkettyneeltä. Unen täytyi olla sikeää, koska mies ei herännyt, vaikka olin imuroinut koko pitkän keskikäytävän maton. Jalat sojottivat pöydän takaa. Säikähdin, luulin että oli kuollut.


Tuttu mies. Ollut pastorina saman verran kuin minä siivoojana. Ja suurin piirtein saman verran molemmilla oli jäljellä ennen eläkettä. Minun on helpompi lopettaa; eräänä päivänä en enää tule, en avaa siivouskaapin ovea, sen avaa joku muu. Minun ei tarvitse hetkeäkään miettiä, miten hommat sujuvat. Ne sujuvat, ne hoitaa joku muu, minä voin jäädä keinutuoliin neulomaan lapsenlapselle nuttua, alkaa katsoa televisiosta myöhäisillan ohjelmia, ei tarvitse enää herätä 4.30 ehtiäkseen kuudeksi kirkkoon siivoamaan.

Papilla on toisin. Tutut seurakuntalaiset eivät välitä, soittavat niin kuin ennenkin. Tulisitko vielä kastamaan, kun olet kaikki muutkin meidän perheessä kastanut? Tulisitko vielä siunaamaan, kun olet kaikki muutkin meillä haudannut? Ei siitä elämän ja kuoleman kierteestä koskaan pääse, se hyrrä pyörii kuin Linnanmäen karuselli, ja pappi on siinä kaiken keskellä naama peruslukemilla pellehermannina. Ihmiset haluavat saman tutun, se tuo turvaa, elämä jatkuu, jatkuu aina vain, kuolemankin jälkeen. Synnytään ja kuollaan, ja pappi vakuuttaa että kaikki hyvin, don*t worry.


Toistoa tässä minunkin hommassani on. Samat rivinvälit, pöntöt ja lavuaarit. Vuosi vuodelta penkinvälit ovat käyneet ahtaimmiksi, penkkien alle tippuneita rusinalaatikoita, ohjelmalehtisiä, sormikkaita, nessuja, lippiksia, pehmoleluja, suolapähkinöitä, yskänpastilleja, kolehtikolikoita on yhä vaikeampi saada ylös. Olkapää juilii, se on jäätynyt, käsi ei enää nouse ylös, illalla nilkat ovat niin turvoksissa, että niihin mitkään hirudoidit auta, mutta vielä minä hommani hoidan.


Kun suljen siivouskaapin oven kello kaksi iltapäivällä, en murehdi mistään. Laitan miehelle whatsupilla: ”Lähden”. Se on eläkkeellä, ja kun tulen kotiin, siellä on pötyä pöydässä. Illalla käytän koiran ulkona, teen muutaman sudokun, nukkumaan menen heti yhdeksän uutisten jälkeen, herätyskello soi 4.30. Mies on tehnyt eväät valmiiksi jääkaappiin. Toisen tekemät eväät, se on rakkauden teko.


Siivotessa kuuntelen kännykän nappikuulokkeilla Iskelmän aamua. Niillä on hyvät jutut, sillä Vehviläisellä. Menee moppaus ihan huomaamatta sen höpötyksiä kuunnellessa. On iloinen mieli. Kahdeksalta tulee suntio, sillä on omat hommansa. Mutta nämä kaksi ensimmäistä tuntia yksin kirkossa Iskelmäradio korvissa, ne ovat ihan parhaita, luksusta. Varsinkin kesällä, kun aamuaurinko valaisee kirkkosalin kauniisti. Silloin minustakin tuntuu pyhältä, jopa hartaalta, vaikka minulle saarnaa vain Vehviläinen.


Elämä rullaa, se on yllätyksetöntä, mutta kukapa niitä yllätyksiä enää tässä iässä kaipaisi. On niitä elämässä ollut ihan tarpeeksi. Sellaisia tavallisia. Raskausmyrkytyksiä, keskenmenoja, konkurssi 90-luvulla, silloin meni kaikki, mutta niin meni monelta muultakin, nyt asutaan kaupungin vuokrakaksiossa, miehelle tuli infarkti, se selvisi, isä ei, äidillä Parkinsson, mutta sekin on jo kuollut, veljen vei viina, kaikesta on selvitty, eletty eteenpäin, mitä sitä muuta voi kuin aloittaa aina alusta, sieltä mistä kiinni saa, ja nyt ovat asiat niin hyvin. On tämä työ, ei kummoinen, mutta ihan varmasti se on ja pysyy, ei mene alta. Mies eläkkeellä, lapset omillaan, vanhukset haudattu. On vain koira, mies ja minä, tavallinen yllätyksetön arki.


Tässä nyt eräänlainen yllätys kuitenkin on: alttarin takana makaava pastori Roine. Mitä sille pitäisi tehdä? Vissiin sitä nolottaa, jos herätän. Mutta enhän minä nyt voi teeskennellä että en olisi sitä huomannut. Yskäisen, jos heräisi. Ei herännyt. Pitää nyt vain ajatella, että ei tässä mitään hävettävää ole, tälle on varmaan ihan luonnollinen selitys. Kopautan olkapäästä.
– Öhöm, onko kaikki hyvin?
– Mitä helvettiä?
– Niin, onko kaikki hyvin?
– Paljonko kello on? Mikä päivä? Ei kai sunnuntai?
Pastori könyää istualleen, kiskoo kiristävät liperit kaulaltaan.
– Se on maanantai, eilen oli toinen sunnuntai pääsiäisestä. Oletko saanut sairaskohtauksen? Pitäisikö ambulanssi kutsua? Vähintään nyt työterveyteen soittaa.
– Ei. Ei mitään sellaista. En muista, mites minä tässä. Taisin väsähtää.
Pastori näyttää pöllämystyneeltä, jää istumaan, nojaa alttaripöytään, pyyhkii hikeä otsaltaan, sukii olematonta hiuskuontaloaan, avautuu eilisestä.
– Eilen oli se Hyvän paimenen sunnuntai. Saakeli meni saarna pieleen, sanoin että ei niitä paimenia enää ole, ainakaan hyviä, sähköpaimenia vain, eikä ne välitä kadonneista lampaista, ja on niitä ammattejakin kadonnut, muitakin kuin paimenen, eikä lampaita näe enää teiden varsilla, niitä näkee enää vakuumipakattuna. Saarnajatkoilla tuli seurakuntalaisilta palautetta. Se on yhtä helevettiä, kun sanoo niin tai näin, niin aina joku loukkaantuu, sitten erotaan kirkosta, lähetetään kirkkoherralle sähköpostia ja valituksia seurakuntaneuvostoon. Saakeli puhukaa itse, keksikää itse paremmat jutut. Minä olen näitä samoja lätissyt kohta neljäkymmentä vuotta. Yritäpä itse keksiä joku uusi näkökulma neljäkymmentä kertaa samasta aiheesta. Ei lähe, ei vaan enää lähe!
On mennyt pastorilla tunteisiin, niin sanotusti, vaarallista verenpaineelle tuollainen. Yritän rauhoittaa tilannetta.
– Puhut samat jutut vaan, ei ne mitään huomaa. Tykkäävät kun on tuttua. Tuttu on turvallista. Ei ne mitään uusia näkökulmia halua, luulen.
Mutta vuodatus jatkuu. Paljon on pastorilla sydämellä.
– Entä sitten nämä kaiken maailman syntiset ja niiden ripittäytymiset! En jaksa. Tuonne änkeää papin vastaanotolle kaikki maailman mielenterveystapaukset, hullut ja humalaiset, joita kukaan muu ei hoida, tai ei ainakaan kuuntele. Kun ei enää pääse lääkäriin, eikä sinne ole puhelinta, tänne ne tulee, minulle soittaa ja minun pitää ymmärtää, aina vain ymmärtää, lohduttaa ja armoa tarjota. Mitään muuta ei ole tarjota, vain armoa ja taivasta ja anteeksiantoa. Mutta eihän se niille riitä! Ne tarvitsevat ruokaa, katon pään päälle, hoitoa ja ohjausta, lääkettä, paljon lääkettä, sähkösokkeja ja kuumia kylpyjä. Mutta niitä minulla ei ole, pelkkää pehmopuhetta, lämmintä kättä ja sitä ikuista armoa.
– Jospa se riittää, kun kuuntelee. Ei ne välttämättä muuta kaipaa. Kun saa sanoa sanottavansa. Monella ei ole ketään, kenelle puhua. Radioonkin siksi soittavat ja someen kirjoittavat vihaansa.
– Sen kyllä huomaa. Eikä ne suurimmat syntiset tänne koskaan tule. Ne jotka tuhoavat luonnon, alistavat heikompiaan, ahneet paskat, ei ne tänne tule katumaan. Ne ajaa tuolla Tesloillaan ohituskaistaa, ei ne välitä. Tänne tulevat mummot itkemään sitä, kun rakastavat jotakin lastenlasta enemmän kuin toista tai että kerran sata vuotta sitten pussasivat vierasta miestä juhannuksena tanssilavan takana. Tekisi mieli sanoa niille että menes siitä nyt, tuo on ihan normaalia ja inhimillistä, et sinä siitä helvettiin joudu.
Hetken pastori on hiljaa, tuntuu miettivän, jatkaa sitten, purkautuu kuin Etna.
– Sitten on ne naiset, joille pastori on pakkomielle, seksiobjekti. Tulevat ehtoolliselle, polvistuvat siihen eteen ja avaavat paidan nappinsa niin että kaikki näkyy. Öylätin ottaessaan katsovat silmiin niin kuin makuukamarissa katsotaan, ja minun pitää antaa se leipä ja sanoa ”Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu”. Ei niillä naisilla ole mielessä mikään Pyhä, haluavat kokeilla ja koetella minua, rääkätä, sellaista koulukiusaamista, mutta mihin minä voin valittaa ja kenelle? On vaitiolovelvollisuudet ja muut. En minä voi mennä twitteriin ja sanoa että taas kävi se-ja-se ehtoollisella tissit näyttämässä.
– No et voi.
– Niin en voi.
– Pitäiskö sun jutella tästä jollekin?
– Tässähän minä juuri juttelen.
– Aivan. Mutta tarkoitan työterveyshenkilöä, ammattilaista.
– Sinä olet ammattilainen.
– Niin mutta siivouksen, en sielunhoidon.
– Siivousta se on sielunhoitokin. Se se vasta siivousta onkin! On vain nykyisin niin likaisiksi päässeet sielut että ei niihin mikään tolu tepsi. Pitäisi minullekin maksaa likaisen työn lisää. Mistä saisi voimia tähän työhön että jaksaisi?
– Nyt kyllä vähän huvittaa tämä tilanne, anteeksi vaan. Että täällä se pastori makaa kirkon alttarilla ja kyselee minulta, siivoojalta, että mistä sitä voimaa saisi. Eikös se pastori itse sitä yläkerran voimaa muille välitä, että miten on nyt itse jäänyt noin paitsi. Että ihan on sellainen klassinen suutarin lapsella -keissi. Tuolla kirkon ovenpielessä on se esirukouslipas. Mitäs jos pastori kirjoittaa sinne. Sinne ne muutkin huolensa kirjoittavat.
– Höpöhöpö. Sitten sen kappalainen lukee sen ensi sunnuntaina. Arvaa että on minun kirjoittama. Tässä ammatissa tulee sellainen olo kuin taikurin apulaisella. Ei jaksa enää niihin taikatemppuihin uskoa. Silti pitää näytellä että ihan tosissani olen, ihan varmasti näin on asiat. Mistä minä tiedän? Mistä kukaan tietää? Minä mikään Jeesus ole, jumalauta! Kerran sattui olemaan messu aprillipäivänä ja teki niin mieli sanoa saarnan loppuun että ”Aprillia!” Mitähän olisivat tuumineet kirkonpenkissä? Ehkä ne ei edes kuuntele, siinähän se olisi kyllä tullut testatuksi, että kuunteleeko.
– Joskus kuuntelee, joskus ei, joskus uskoo, joskus ei. Semmoista kai se on kaikilla meillä. Mutta minulla on siitä parempi, että ei tarvitse työkseen uskoa. On varmaan raskasta, huomaan.


Pastorin olkapäät ovat lysyssä, kuin iso säkki koko mies. Kaikki maailman murheet harteilla. Jatkaa siitä mihin minä jäin. Omaa yksinäisen miehen saarnaansa itselleen.
– Vaikka onhan se toisaalta niinkin, että jos myy Ladoja, pitää uskoa että se on hyvä auto. Tai jos on poliitikko, pitää uskoa että oma puolue on paras. Lääkärin on uskottava että lääke auttaa. Sotilaan on uskottava että on ihan oikein tappaa. Että ei se siinä eroa maallisesta. Pakko se on viime kädessä jokaisen uskoa siihen mitä tekee.


Kirkon kello lyö kahdeksan kertaa. Jäämme kuuntelemaan. Ihan kuin merkiksi meille, että keskustelu on päättynyt, kaikki sanottu. Ojennan pastorille käden, kiskaisen jaloilleen.
– Mitäs jos laitetaan kahvit porisemaan? Suntio tulee kohta ja avaa kirkon. Juodaan sitten yhdessä sakastissa kahvit ja minä tilaan pastorille taksin. Varmaan se on jo vaimokin huolissaan, että mihin pastori on joutunut, kun ei ole tullut yöksi kotiin. Sehän on nyt kuitenkin maanantai ja vapaapäivä pastorilla, ilo irti siitä nyt sitten vaan!

Normaali

Pinssi

Kiireistä aikaa tämä kevät. Ihan ihmetyttää että ollaan vasta toukokuun alussa. Tapahtumia on ollut sen verran tiheään. Monenlaista konserttia, monenlaista juhlintaa, töitä, palaveria, pihahommia. ”Rouvan pitäisi nyt vähän rauhoittua”, lääkäri Muhammedin sanoja hoen itselleni lääkkeeksi. Ai, nyt muistinkin että en ole ottanut vielä verenpainelääkettä, menenkin ottamaan sen ensin ja jatkan sitten.

Viime perjantaina oli serkkutyttö Ruotsista kylässä. Hän oli työreissulla, tehnyt isot kaupat ja asiaa sekä jälleennäkemistämme piti tietenkin juhlistaa. Koska serkulla oli ollut pitkä päivä, hän oli lähtenyt kotoaan jo aamuneljältä, päivän mittaan oli ollut liikeneuvotteluja, tullessaan hän sanoi että voi nukahtaa milloin tahansa. Sovimme että ollaan meillä vain, laitan ruokaa, nostetaan jalat pöydälle ja jutellaan, ollaan ihan rennosti. Oltiin rennosti yhteen asti yöllä!

Ja heti seuraava päivä oli meidän 28. hääpäivä. Parhaat jutut syntyvät yleensä siten että niitä ei liiaksi suunnittele. Jos yrittää varmistaa hauskan, tekee liian tarkat aikataulut ja suunnitelmat ja sitten ei jää tilaa sattumalle. Sattumalle pitää jättää aina mahdollisuus.

Oli sellainen olo, että ei jaksa istua ravintolapöydässä syömässä pitkän kaavan mukaan selkä jäykkänä ja pikkurilli pystyssä. Päätimme lähteä kaupungille, käydä Design-museon näyttelyssä ja jatkaa siitä jonnekin. Päädyimme Bardot-ravintolan baariin Kluuvikadulle. Jälkeen päin totesimme että olimme kävelleet Pohjois-Esplanadilla kenties juuri samoihin aikoihin kuin se mies, joka ajoi autonsa päin toisia autoja ja aiheutti vaaratilanteen.

Bardot-ravintolan baaria ei moni tiedä tai huomaa. Se sijaitsee ravintolan jatkeena, mutta sille on oma ovi. Baari on hyvin pieni, ehkä 20 neliötä, tuskin sitäkään. Ja se oli tyhjä! Ihanan ranskalainen tunnelma. Katto täynnä ilmapalloja! Isutimme parhaille paikoille ikkunapöytään ja tilasimme skumpat. Istuimme niillä sijoilla koko iltapäivän tilaten lisää skumppaa ja kun nälkä tuli, kysyimme voisiko baariin tilata jotakin pientä. Tilasimme croque monsieurit ja parmesanranskalaiset. Croque monsieur on ranskalainen lämmin leipä, väliin tulee juustoa ja kinkkua ja sinappia, kaiketi, en tiedä mikä sen salaisuus, mutta tykkään siitä paljon. Olen sellainen leivän puputtaja, voisin elää pelkillä leivillä. Loppuun tilasimme vielä minulle kahvin ja konjakin, mies otti bloody maryn.

Hyppäsimme ratikkaan ja ajoimme kotiin. Poika oli kotona ja olimme sopineet tekevämme espanjalaisia curroja vapun kunniaksi. Koskaan ennen ei oltu niitä tehty. Poika oli bongannut reseptin Hesarista. Olipa jännä tapa tehdä taikina, siihen ei tule lainkaan hiivaa eikä leivinjauhetta, ja taikina tehdään alussa kattilassa liedellä. Ohjeen mukaan taikinaan tulee sitruunankuorta, me laitettiin myös kardemummaa. Sitruuna raikastaa leivoksen, kylläpä niistä tulikin hyviä! Parempia ja raikkaampia kuin munkit, ja kokokin on mukavan pieni. Currot jatkoon! Näitä voisi syödä myös äitienpäivänä, vinkvink.

Ajoissa nukkumaan, koska seuraavana aamuna menin töihin kahdeksaksi. Työvuoron päätyttyä kotiin juhlimaan vappua. Ei ollut erityisesti tarkoitus juhlia, mutta kun nyt oli skumppapullo kylmässä niin kannattihan se poksauttaa. Lopulta päädyimme tanssimaan discoa. Kuuntelimme youtubesta vanhoja discohittejä BeeGee’tä, Bonnie Tyleria, Baccaraa ja tanssimme kaksin. Tuli ihan sellainen olo että pitää kyllä joskus mennä tutustumaan niihin +50 discoihin. Discotanssi on mahtavaa, voi itse kehitellä omat askeleet ja kuviot, ei voi mennä pieleen.

Mutta kaikkein paras tapahtuma viime viikolta on se että poika sai ajokortin! Olin siitä niin iloinen, se on minusta jopa parempaa kuin ylioppilaaksi tulo. Se merkitsee niin paljon käytännön elämässä, ja tuo tuntee vapaudesta ja riippumattomuudesta ja pärjäämisestä.

Nykyisin autokoulu on kyllä aika erilaista kuin ennen. Ajotunteja on oudon vähän, ja moni joutuu uusimaan ajokokeen monta kertaa. Kyselin perhepiirissä muiden kokemuksia, ennätys on että ajokoe oli mennyt läpi vasta viidennellä kerralla. Joten suhtauduin vähän epäillen, menisikö läpi toisella kertaa, mutta onneksi en epäilyjäni näyttänyt, läpi meni!

On hieno tunne istua auton kyydissä, kun oma poika ajaa. Äitienpäivätoiveeni onkin autoajelu. En halua taaskaan istua pönöttämään ravintolaan, haluan eväsleivät, kahvia termariin ja autoretkelle.

Ai, yksi hauska juttu meinasi unohtua! Meillä oli töissä palaveri koskien kesän työvuoroja sekä ryhmäkehityskeskustelu. Kesken kaiken pomoni, joka pitää kaikesta pönötyksestä ja seremoniallisesta, käski meidät riviin ja aloitti puheen. Minulle! Sain kirkkoneuvoston myöntämän tunnustuksen kymmenvuotisesta palveluksesta seurakunnan palveluksessa. Totaalinen yllätys. Varsinkin kun tämä merkkipaalu tuli saavutetuksi jo syksyllä. Kävimme silloin esihenkilöideni kanssa syömässä ja sain lahjaksi taskulampun. Luulin että se oli siinä. Mutta nyt sain siis tämän kehystetyn plakaatin seinälle ja pronssipinssin rintapieleen. Puheen jälkeen sanoin tekeväni kuin Maria, painavan kaiken mitä kuulin sydämeeni ja tutkiskelen sitä sitten itsekseni. On se merkillistä, miten iloiseksi ihminen tulee pinssistä ja kehystetystä plakaatista. Mutta ehkä se ei olekaan se se juttu, mikä mieltä lämmittää. Vaan se että olen tosiaan jos kymmenen vuotta ollut samassa paikassa töissä. Vielä ehdin toisen mokoman.

Sitten saan hopeisen pinssin.

Normaali

Maailmanlopun paratiisi

En ole dystopioiden ystävä. Pelottava tulevaisuus ei ole mielilukemistoani, mutta viime vuosien tapahtumat yhdistettynä omaan ikään ovat pakostakin nostaneet mieleen, että mitä mitä kaikkea tässä voi edessä päin vielä olla. Mikä voi vielä mennä pieleen. Ilmeisen moni miettii samaa.

Yle Areena Tiedetrippi-ohjelman jakso Maailmanlopun paratiisi kertoo, kuinka amerikkalaiset superrikkaat valmistautuvat maailmanloppuun. Valmistautumisesta on tullut iso business.

Monella raharikkaalla Uusi-Seelanti on valikoitunut loppusijoituspaikaksi. He ovat ostaneet sieltä maata, ja hankkineet kansalaisuuden, joka on helposti ostettavissa, kun on riittävästi rahaa. Ideana on rakentaa muista riippumattomia, energiaomavaraisia, kaikin tavoin omavaraisia luxusbunkkereita.

Eräs yliopistomies otti erikoisen hyvin palkatun luentokeikan, ja päätyi esitelmöimään muutamalle superrikkaalle pankkiirille tulevaisuudesta. Pankkiirit halusivat tietää, mitä vielä voisivat tehdä selviytyäkseen tulevaisuudesta. Olisiko omalle henkivartiokaartille hyvä ratkaisu jonkinlainen rangaistuspanta kaulaan, että saisi heidät pysymään luotettavina? Osa ei luota enää edes aseisiin, ja opetettee jousiammuntaa.

Kansasissa sijaitsevassa luxusbunkkerissa on oma lääkäri ja hammaslääkäri. Onhan varsin kurjaa, jos tulee hammassärkyä eristyksissä ollessa. Koskaan kun ei voi tietää, kauanko bunkkerissa pitää olla. Kuinka monta vuotta lopun ajat kestävät.

Herranjestas. Kyllä meni taas yöunet näitä kuunnellessa! Ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Mieleen tuli myös sattumalta näkemäni kohtaus televisio-ohjelmasta, joka kertoi alkeellisesti ja omavaraisesti elävästä perheestä. Siinä mies takoi itselleen uutta puukkoa, ja kertoi samalla, kuinka joku oli kommentoinut heidän elävän menneisyydessä. Mies vastasi, että hän luulee että he elävät pikemminkin tulevaisuudessa.

Sitten on heitä huolettomia. Siitä kertoo Netflixin dokumentti Golden Age. Siinä vieraillaan Miamissa sijaitsevassa luksusvanhustenkodissa. Siellä on joka päivä Happy Hour. Yksi asiakkaista kulkee kruunu päässä ja valtikka kädessä, ja vaatii muita kutsumaan itseään Hänen kuninkaalliseksi korkeudekseen. Kuukausimaksu on noin 5000 dollaria, olo niin kuin asuisi hienostohotellissa. Tosin täältäkin pitää lähteä, jos tarvitsee erikoissairaanhoitoa. Joka tapauksessa tämä porukka on kuitenkin jo sen verran oman tiensä päässä, että ei tarvitse enää huolehtia maailmanlopusta. Oma loppu taitaa tulla ennen sitä.

Normaali

Sekalaista horinaa, suosituksia, nuotiota ym

Ihmisen eri ikävaiheet ovat kuin juna, joka puksuttaa päälle, valoa ei näy tunnelin päässä eikä ikäjunan tulolle mitään voi, vaikka kuvittelee voivansa. Voi vain todeta, että saakeli, tuli se sitten minullekin tämä sama. Niin kuin kaikille muille ennen minua ja minun jälkeeni. Vaikka ne eivät vielä sitä usko, luulevat ettei se heitä koske, niin minäkin luulin aikoinani. Koskee se. Kaikkia.

Viimeisin uutinen vanhenemisessa on suun kuivuminen. Yhtenä päivänä huomasin että miten ihmeessä suu on kuiva, eikä sillä ollut mitään tekemistä janon kanssa. Kieli vain tuntuu kuivaneelta. Yhtäkkiä sain selityksen sille, miksi anopilla oli suupastilleja. Niitä käytetään vissiin suun kuivumisen tunteen poistamiseksi, jassoo. Minä kokeilin muuta. Tuikkasin pikku nokareen kookosrasvaa suuhun. Olen kuullut että kookosrasva tekee myös hampaista valkoisempia. Että jossakin päin maailmaa olisi käytössä tällainen suunhoitotapa, joten ehkä siitä rasvasta voi olla sellaistakin etua, tiedä häntä.

Paitsi voihan suun kuivuminen johtua lääkityksestä. Vahva histamiinilääkitys käytössä, ehkä se aiheuttaa suun kuivumisen.

No ei nyt ollut tarkoitus kirjata ylös vain näitä vanhenemisoireita. Päinvastoin, alkuperäinen ideani oli tehdä positiivisia havaintoja nykyajan ilmiöstä, ettei mene aika ainaiseen valitteluun ja ihmettelyyn, miksi asiat oli ennen paremmin tai ainakin toisin. Koska, höpöhöpö, eihän se tietenkään niin ole. Sekin on vain sellainen ikävaiheoire. Tässä iässä vertaa paljon nykyistä menneeseen. Se johtuu siitä että alkaa tippua kärryiltä. Nyt se vielä häiritsee. Uskoakseni tulee aika, jolloin se ei enää edes häiritse, näin olen ymmärtänyt. On vain ihan tyytyväinen siihen että junat ovat menneet ja kärrykin jättänyt tien poskeen.

Ne kehut. Olin kuunnellut joitakin podcasteja, mutta eivät olleet napanneet. Sisältö ei ollut mielenkiintoista, enkä jaksa kuunnella kikatuksia, käkätyksiä ja amatöörihöpinää. Mutta nyt olen löytänyt muutaman hyvän, joita voi kehua. Molemmat Yle Areenan ohjelmistosta: Anna Laineen opetukset ja Erika Rantasen tähänastinen elämä. Jälkimmäinen on fiktiivinen tarina, laadukkaasti käsikirjoitettu ja ammattinäyttelijöiden toteuttama, jaksot ovat noin 20 minuutin mittaisia, podcast kertoo kuvitteellisen Erika Rantasen elämästä. Anna Laine puolestaan on ihan oikea ihminen, toimittaja, diplomaatti ja vaikka mitä, ja hänen podcastinsa kertoo oivaltavasti omakohtaisin esimerkein siitä, miten maailma on muuttunut. Jaksot ovat noin 15 minuutin pituisia. Molempien näkökulma on noin 45-vuotiaan, että siinä menee vähän alakanttiin omasta näkökulmasta, mutta ei haittaa, on ihan ymmärrettävää ja samaistuttavaa vielä.

Erika Rantasen tähänastinen elämä on hyvä esimerkki positiivisesta kehityksestä. Tarkoitan nyt sitä, miten kuunnelmat ovat kehittyneet. Tämä on kuunnelman nykyversio. Miten loistavan hienosti toteutettu! Hienoa että kuunnelmat eivät ole kadonneet radiosta, se on hieno taiteen muoto, pidän siitä että voin kuunnella tarinaa, kuvitella sen mielessäni, eikä minun tarvitse katsoa. Pelkän kuuloaistin varassa kokemus voi olla paljon syvällisempi ja merkittävämpi. Tai ehkä minä vain olen sellainen. Ehkä kaikki eivät koe samoin. Joku voi nimen omaa haluta katsomiskokemuksen.

Tästä tulee mieleen kun ensimmäisen kerran havaitsin tarinan kuuntelemisen ihanuuden. Kustavissa järjestetään kesäisin Volter Kilpi -kirjallisuusviikot, ja niiden ohjelmistossa on ollut audiodraamoja. Se tarkoittaa sitä, että Tuulentuvan sali on täynnä hiljaa istuvaa yleisöä, lavalla on näyttelijä, joka istuu pöydän ääressä ja lukee tekstin. Siis lukee. Ei mitenkään erityisesti eläydy, ei varsinkaan näyttele. Se on hieno kokemus! Pidin siitä paljon.

Tarinoita kuunnellessa tulee vähän sellainen alkukantainen olo. Ehkä meidän geeneissämme ja selkäytimessä on kokemus nuotion äärellä istumisesta, ja siellä tarinoiden kertomisesta ja kuuntelemisesta.

Pikkutyttönä kävin aina kesäisin lastenleireillä, kaikki leirit kävivät, teemalla ja tyylisuunnalla ei ollut väliä. Ja parasta leirillä oli aina iltanuotio. Siellä lauletut laulut, kerrotut ja näytellyt tarinat. Vieläkin muistan, kuinka itse olin osallisena näytelmässä, joka kertoi aikakoneesta. Kerhon ohjaaja laitettiin aikakoneeseen, joka vei hänet ajassa taaksepäin. Minä putkahdin koneesta ulos lapsiversiona leiriohjaajasta.

Nyt tulikin leirinuotioikävä. Kaipuu mökin rantaan. Laitan sinne nuotion, paistan makkaraa. Aurinko laskee, laulan itsekseni vanhaa partiolaulua: ”ja me muistaen sankariaikaa, sadun tenhoon tunnemme taikaa, ja kun laulumme yön yli kiirii, lähi puutkin punervoi”.

Viime kesänä jäi nuotiot laittamatta ja makkarat paistamatta. On sellainen mielikuva että oli metsäpalovaroitus koko ajan, eikä nuotiota voinut sytyttää. Toivottavasti tänä kesänä sen verran sataa, että saa sentään nuotiota polttaa.

Normaali

Toksinen ikkunanpesu

Tässä nyt katselen olohuoneen ikkunaan paistavaa aamuaurinkoa. Pesin ikkunat eilen. Ja siinä ne nyt ovat, pesujäljet ikkunoissa. Taas kerran epäonnistuin!

Pesin ikkunat toksisesti. Se ei alkanut niin, mutta päätyi kyllä. Selkeä syy; inhoan ikkunoiden pesua. Se on minusta kotiaskareista epämielyttävin. Syitä on monia.

On epämukavaa keikkua ikkunalaudoilla, kurkotella, kannatella imuria toisessa kädessä samalla kun imuroi sälekaihtimia. Huojumista, pelkoa että kohta tippuu, sattuu, kaatuu. Mielessä on yhä, kuinka pojan päiväkotikaverin isä kuoli, kun tipahti tikapuilta. Tosin tuskin oli ikkunoita pesemässä. Todennäköisesti kattohommissa mökillä tai jotain, mutta siitä asti se on ollut mielessä, että niinkin voi kuolla, ihan helposti niks ja naks.

Ne sälekaihtimet! Niihin kerääntyy niin paljon pölyä ja niiden pyyhkiminen on rasittavaa.

Oma riesansa on sisustustyylissä. Asumme vanhassa kerrostalossa, missä on leveät ikkunalaudat. Toisin sanoen ikkunalaudat, mihin on kiva kerätä yhtä sun toista. Niinpä ikkunalaudat ovat täynnä tavaroita; kirjoja, valokuvia, lamppuja, matkamuistoja, ”tärkeitä” asioita. Eli ennen kuin ikkunoiden pesuun edes pääsee, ikkunalaudat on tyhjennettävä tavaroista ja ne pyyhittävä pölystä. Puolet ajasta taitaa mennä tähän rakkaan tavararoinan siirtelyyn.

Ja entäpä sitten kaikkialle pieniin nurkkiin ja koloihin tunkeutuva musta katupöly. Sen poistamisen toivottomuus. Jos on märkä rätti, musta vain leviää ja takertuu entistä innokkaammin, mutta pelkkä kuivapyyhintä, jotenkin tuntuu että pöly ei poistu. Tällä kertaa päädyin imuroimaan.

Valitsinpa minkälaisen ikkunanpesunesteen tahansa, aina jää noita raitoja ja tuhruja! Paitsi juuri nyt muistin verrattoman ikkunanpesuaineen, josta ei jää tuhruja. Se on auton ikkunanpesuaine. Sillä kun pesee, puhdasta tulee, simsalabim, ei jää tuhruja! Mitenkäs minä olin tämän unohtanut? Ja nyt ne kaikki on jo pesty – tuhnuiseksi!

Enää en kyllä pese. Eilen viimeisiä ikkunoita pestessä ajattelin toksisuuden – joka todennäköisesti johtui jo silkasta väsymyksestä – vallassa että tämä saa kyllä olla vihoviimeinen kerta, kun ikkunat pesen. Tulevaisuudessa pesetän ne. Maksoi mitä maksoi! Perustan ikkunoidenpesurahaston itselleni.

Normaali

Romantiikka ennen ja nyt

Koska itse olen ollut viimeksi treffeillä joskus kolmekymmentä vuotta sitten, olen totisesti tipahtanut seurusteluromantiikan kärryiltä, joten myönnän auliisti että mielipiteeni tässä asiassa perustuvat pelkkään mutuun. Oma mutu on, että nykyisin on vähemmän romanttista. Perustelut tulevat tässä.

Potentiaalista seurustelukumppania etsitään tietokoneen välityksellä. Kuvan perusteella päätetään, onko tyypistä jatkoon vai ei.

Nykysin deittailu on työpaikan hakua vastaava tapahtuma. Deittailijat kuvailevat itseään ja ominaisuuksiaan, ja kertovat mitä odottavat potentiaaliselta puolisolta.

Treffeille meno ei tarkoita mitään, se on vain tilanteen ja henkilön kartoittamista, se ei ole varsinaisesti romanttinen tapahtuma. Ennen vanhaan treffeille meno jo sinänsä oli lupaus jostakin. Ilmassa oli jo tunnetta. Treffeille pyydettiin henkilö, johon jo oltiin ihastuneita. Ilta saattoi päättyä vaikka mihin. Keskustelua käytiin siitä, onko ok mennä sänkyyn ensimmäisillä treffeillä, vaiko vasta kolmansilla.

Television ”romanttiset” deittiohjelmat eivät juuri paljon eroa Diilistä. Tunne taustalla on sellainen että tässä haetaan nyt tätä uutta työntekijää firmaan nimeltä ”minun tuleva perheeni”. Romantiikkaa ohjelmissa edustavat symboliset seremoniat, jotka on nimetty romanttisesti kuten ”ruususeremonia”. Olen myös seurannut kanava 5:llä näkyvää deittiohjelmaa, jossa Marko Björs etsii miestä itselleen Etelä-Afrikassa. Siinä ei ole romantiikkaa senkään vertaa. Ehkä aihe on vielä liian tabu kaikesta huolimatta.

Tämä nykyisin vallalla oleva deittikulttuuri on amerikkalainen tuontituote. Olin Amerikassa 80-luvulla, ja muistan ihmetelleeni juuri heidän deittailutapaansa. Ja sama asia on ollut nähtävillä amerikkalaisissa nuorisoelokuvissa. Mutta nyt Suomessa deittaillaan samaan tyyliin. Treffeillä voidaan käydä monen eri henkilön kanssa samanaikaisesti. Treffien tarkoitus on vain tutustua. Ne eivät vielä ole osoitus ihastumisesta, ne voivat toki siihen johtaa. Deittailu on osoitus sosiaalisesta aktiivisuudesta.

Perinteinen, suomalainen treffikulttuuri on erilainen. Siinä pohjana on ihastuminen. Treffeillä ei käydä monen eri henkilön kanssa rinnakkain; ideana on tapailla yhtä henkilöä kerrallaan. Jos treffeillä käyntiä jatketaan, se johtaa suhteellisen pian seksisuhteeseen ja seurusteluun.

Jotenkin tämä nykyinen systeemi ei mielestäni tunnu niin romanttiselta. Luulen että syy on juuri siinä, että se ei pohjaudu ihastumiseen. Nyt liikkeelle lähdetään nollasta. Tunnetta ei vielä ole. On vain algorytmien antama suositus; tämä voisi olla hyvä.

Vanhantyylinen romantiikka ei pohjautunut algorytmille, laskelmoinnille, järjelle. Se perustui sattumaan, ihmeeseen, odottamattomaan, mystiseen. Siihen tunteeseen että ”oi mikä ihana ilta, voi tapahtuma mitä vain, hän kohtaa monta ystävää, ja jonkun joka voisi olla vielä enemmän”, vai miten se meni.

Mutta tämä nyt on vain näitä vanhenevan ihmisen ennen tämäkin asia oli paremmin -höpinöitä, myönnetään.

Normaali

Maailma on käynyt pieneksi

Silloin kun minä olin nuori ja Kekkonenkin vielä eli, vaikutteet maailmalta rantautuivat koto-Suomeen sangen hitaasti. Muotivillityksen saapuminen Atlantin takaa kesti vuosia, vielä Ruotsista Suomeenkin ilmiön saapuminen takelteli, ja Suomessa lahkeet levenivät/kapenivat aina ensin Helsingissä ja Turussa ja sitten vasta pikku hiljaa muualla. Voi sitä onnekasta, joka pääsi käymään Helsingin MicMacissä! Siellä ei uskaltanut edes puhua, ettei keskisuomalainen paikallismurre ilmenisi.

Nykyisin on tietenkin täysin toisin. Ilmiöt leviävät salamannopeasti sosiaalisen median välityksellä ympäri maailman. Eikä vain muoti-ilmiöt. Kaikki muukin.

Katselin syksyllä 2019 televisiosta uutiskuvaa Kiinasta. Siellä kokovartalosuojapukuun pukeutuneet ihmiset desinfioivat katuja, kaupungin asukkaat oli käsketty koteihinsa, sieltä ei saanut poistua kuin välttämättömille asioille apteekkiin ja kauppaan. Ihmettelin menoa ja ajattelin että huhhuh, onneksi täällä ei ole tuollaista ja tuo on kaukana, maapallon toisella puolella. Hiphei, ei mennyt monta kuukautta ja se oli jo täällä. Omana suomalaisversiona. Tällä katuja ei desinfioitu, mutta ihmiset lakkasivat tapaamasta toisiaan, käsidesit ja kasvomaskit tulivat tutuiksi.

Jossakin kohtaa katselin uutiskuvaa convoy-rekkamielenosoituksista, ihmettelin mistä on kysymys ja mikä ihmeen convoy? Pian sellainen, pienimuotoinen suomalaisversio, jumitti liikenteen Mannerheimintiellä.

Katsoin reportaasia Amerikasta. Ihmiset voivottelivat hintojen nousuja: ruuan hinta oli lähtenyt käsittämättömään nousuun, samoin bensan. Ei mennyt monta viikkoa, sama oli täällä.

On aika itsestään selvää että tällä taustalla uutiskuvia Ukrainasta katsoo huolestuneena. Voiko tuokin olla kohta täällä? Voiko tuo tapahtua meillä ja meille? Se huolestuttaa. Ja muuta ei voi, ei voi kun huolestua, ja jatkaa omaa, tavallista elämäänsä. Yrittää elää niin normaalisti kuin mahdollista, ja toivoa että maailma vielä joskus palautuisi sellaiseksi normaaliksi kuin se ennen oli. Silloin kun presidentti Koiviston sanoin, jos tulevaisuudesta ei voi tietää niin uskotaan vain että hyvin se menee, kyllä se siitä lutviutuu. Enää se ei oikein tunnu uskottavalta skenaariolta. Tuntuu pikemminkin siltä että jos tästä kriisistä nyt jotenkin selviydytään, niin jotakin uutta kauheaa on kumminkin nurkan takana jo odottamassa. Kentis jo tekeillä. Saamme siitä sitten uutiskuvaa, että tällaistä on nyt jossakin päin maailmaa. Hetken aikaa voidaan kauhistella ja salaa olla onnellisia, että onneksi ei sentään täällä meillä pohjanperukoilla.

Muistelen, että hetken aikaa tammi-helmikuun vaihteessa asiat olivat hyvin. Koronaepidemia oli hiipumassa, rajoituksia poistettiin, ravintolat avautuivat, Suomi voitti jääkiekossa MM-kultaa! Helsingin keskustaan tuli talvivappu. Havis Amandalla juhlittiin voittoa. Ihmiset olivat huolettomia ja onnellisia, toiveikkaita. Paha oli ohi, hyvä täällä. Kunnes tuli 24.2.2022 Se päivämäärä jää mieleen, kuten 11.9.2001. En haluaisi enää uusia päivämääriä.

Ehkä nämä epävakaat viime vuodet ovat opettaneet meille sen että elämästä pitää nauttia silloin kun voi. Olla onnellinen silloin kun voi. Ja tavalla tai toisella, elämä jatkuu, kömpii eteen päin.

Normaali

Pääsiäisen viettoa

Mietin jo, tuleeko tästä pääsiäisen vietosta yhtään mitään, kun valmistelut ja jopa se, miten sitä vietämme, olivat aivan alkutekijöissään vielä kiirastorstaina, mutta alkukankeuden jälkeen olen päässyt hyvään vauhtiin! Nyt olen jo käynyt kolme kertaa kirkossa, tehnyt pashan, syönyt mämmiä, ostanut lammaspaistin jääkaappiin valmiiksi, keittänyt kananmunat maalaamista varten, ostanut keltaisen kynttilän valmiiksi. Laitan sen kynttilälyhtyyn taloyhtiön ovenpieleen huomenaamulla, kun on 1. pääsiäispäivä.

Kirkollisista juhlapyhistä suosikkini on itseoikeutetusti pääsiäinen. Siinä on dramatiikkaa, monta päivää kestävä tarina, uusia jaksoja ja juonenkäänteitä tulee joka päivä. Myös ajankohtana kevät tuo juhlaa oman tunnelmansa ja se, että sitä voi viettää niin paljon vapaammin kuin joulua, johon liittyy paljon lukkoonlyötyjä tapoja ja tottumuksia. En voisi kuvitellakaan että ryhtyisin jouluna juhlavalmisteluihin vasta aatonaattona, mutta pääsiäisenä niin voi tehdä ihan hyvin.

Tämä on ensimmäinen pääsiäinen 10 vuoteen että en ole töissä. Sinänsä ristiriitaista, mutta käytännössä lopetin kirkossa käymisen, kun aloitin kirkossa työskentelyn. Ennen tykkäsin käydä kirkossa. Se sopii minulle, rauhoittaa. Kirkon penkissä istuessa ei tarvitse tehdä mitään, ei voi tehdä mitään. Tai no, täytyy nousta seisomaan oikeassa kohtaa, mutta se nyt on vain hyväksi verenkierrolle, että ei ihan jähmety sijoilleen. Kirkossa työskentely taas ei ole yhtään rauhoittavaa! Siellä on ihan yhtä hektistä ja kiireistä kuin missä tahansa työpaikalla – sitä kiirettä ei vain saa näyttää. Ulospäin pitää tulla tunne kiireettömyydestä, hiljaisuudesta ja rauhasta. Niinpä nyt kun en ollut töissä, päätin mennä nauttimaan juuri siitä, mitä vailla olen. Sain miehenkin mukaan raahattua – yhden kerran.

Dramaattisin toimitus on kiirastortai-illan messu. Kiirastorstai on se päivä, jolloin Jeesus vietti viimeistä ateriaansa kavereidensa kanssa. Pitivät oikein kunnon juhlat pitkän kaavan mukaan. Jeesus tiesi, mitä tulisi tapahtumaan ja varoitti siitä ystäviään. Hän jopa tiesi että yksi heistä (Juudas) tulisi hänet pettämään, paljastamaan hänen olinpaikkansa sotilaille, ja että ennen aamua toinen heistä (Pietari) kieltäsi kolme kertaa edes koskaan tunteneensa hänet. Kaikki olivat sitä mieltä että höpöhöpö, näin nyt ei ainakaan tule tapahtumaan.

Illan messussa käydään ehtoollisella, muistoaterialla, joka symboloi sitä samaa ateriaa, jota Jeesus ystävineen vietti. Ehtoollisen jälkeen alttari riisutaan kukista ja kynttilöistä, juhlat on loppu, alttari puetaan mustaan. Yksi kerrallaan sammutetaan 12 apostoleita kuvaavaa kynttilää. Kaikki he hylkäsivät Jeesuksen. Kukaan ei tullut puolustamaan vangittua, sanomaan että nyt tuomitaan mies, joka ei ole tehnyt mitään pahaa. Pelko voitti.

Pöydälle laitetaan krusifiksi, jossa on orjantappuraseppele. Viimeisenä virtenä lauletaan numero 77, Käy yrttitarhasta polku. Kesken virren urut lakkaavat säestämästä. Jää vain monotoninen laulu. Seuraavat päivät kirkon alttari on puettuna mustaan, kynttilät eivät pala, ja urut eivät soi. On hiljaista ja tyhjää ja pimeää kunnes koittaa pääsiäisaamu. On taas juhlan aika.

Takaisin alkuun. Kiirastorstain messu alkaa ristisaatolla. Pappi avustajineen kulkee kirkon keskikäytävää ja tuo alttarille Raamatun ja ristin, kirkkokansa seisoo. Tällä kertaa vakavan ja arvokkaan jonon jatkona kulki joku hampuusi, joka oli tullut kirkkoon vähän myöhässä. Astella lampsi muina miehinä joukon jatkona paikalleen. Tämän erikoisen kulkueen menoa katseli muiden joukossa itse emerituspiispa Huovinen, pää kallellaan, oli tullut paikalle siiviilinä vaimonsa kera.

Mieheni kommentoi, että olipa vähän noloa sen hampparin touhu, että miksi ei ymmärtänyt pitää vähän välimatkaa kulkueeseen. Mutta minusta se oli oikeastaan aika hienoa! Mieleeni tuli pyhimystarina Pyhästä Laurentiuksesta. Tarina kertoo että kuningas oli pyytänyt Laurentiusta tuomaan hänelle kirkon arvokkaimman aarteen. Kuninkaan tarkoituksena oli takavarikoida arvotavara itselleen. Laurentius haali kasaan kaikki kaupungin köyhät ja vaivaiset, ja vei heidät kuninkaan tykö. Siitähän kuningas suuttui ja käski polttaa Laurentiuksen. Niinpä Laurentius laitettiin roviolle. Sieltä hän vielä huuteli että saa tulla kääntämään, tämä puoli on jo kypsä! Olipa miehellä huumorintajua! Sitä ei kyllä vallanpitäjät näyttäneet yhtään arvostavan.

Vallanpitäjät eivät ole koskaan pitäneet siitä, että heitä ei arvosteta. Sen sai tuntea nahoissaan sekä Jeesus että Laurentius. Väistämättä tulee ajankohdasta johtuen mieleen, että tuolla idänsuunnassa on kanssa yksi johtaja, joka taitaa olla aika ärsyyntynyt siihen että häntä ei arvosteta, ja siitä kärsii nyt moni.

Nyt on lankalauantai. Se on vähän sellainen pääsiäisen välipäivä. Ei tapahdu mitään. Vasta yöllä vietetään pääsiäisyön messua, kello 23. Voi olla että vietän sitä nukkuen. Tai sitten otan tooosipitkät päiväunet, ja menen paikalle. Onhan kyseessä tämän jatkokertomuksen seuraava jakso.

Jos laittaisi kulitsataikinan nousemaan ennen yömessua, pyytäisi miestä paistamaan sen kirkonmenojen aikana ja sitten olisi juuri paistettua kulitsaa tarjolla yöpalaksi. Kulitsasiivun päälle sivellään pashaa. Virallisesti pääsiäispaasto loppuu juuri tähän messuun ja sitten alkaa isot syömingit ja juomingit. No minä en nyt ole viettänyt paastoakaan, että sikäli ihan yhtä suureen tunnelmaan tuskin pääsen. Jos sellaisen minipaaston pitäisi, yhden päivän mittaisen tai edes illan. Niin, sitähän voisi tulevaisuudessa paastota kiirastorstai-illasta pääsiäisyöhön, tulisi sellainen kahden ja puolen päivän minipääsiäispaasto. Ensi vuonna sitten niin.

Normaali

Sukupuolivertailua

Vaikka sukupuoliroolit ovat vuosien saatossa jalostuneet vähemmän rajoittaviksi, ja jakolinjat miesten ja naisten töihin väljentyneet, elävät roolimallit ja pinttyneet ajattelutavat vielä sitkeästi joissakin asioissa. Usein huomaamattamme, salassa ja piilossa. Siten että emme tule niihin kiinnittäneeksi edes huomiota. Kuten esimerkiksi oluessa.

Eikö olekin niin että sivistyneen naisen kuuluu tilata lasi viiniä, iso tuoppi ei käy? Olutmainos, jossa oluen juojana olisi nainen, enpä ole nähnyt. Tai jos joku nainen perustaisi olutpanimon. Ei, kyllä se on miesten hommaa. Sellaisten trendikkäitten pitkäpartaisten Punavuoren hipstereiden kuuluu perustaa pienpanimo. Olisi tosi outoa jos keski-ikäinen nainen perustaisi pienpanimon. Grillaaminen on myös miesten hommaa. Makkaramainoksessa on aina mies. Ryhmäliikuntatunti taas on naisten juttu. Tosi rohkea on se mies, joka tulee mukaan lavistunnille.

Naisilla ja miehillä on eri säännöt siitä, mikä on sopivaa puhetta. Nainen saa julkisesti kertoa seksifantasioistaan ja yhden illan jutuistaan. Häntä pidetään emansipoituneena ja rohkeana. Jos mies tekee saman, hän on pervo ja potentiaali ahdistelija ja raiskaaja.

Joskus miehiä syytetään manspreadingistä, siitä että he istuvat leveässä haara-asennossa ja ottavat siten tilan haltuunsa naisten mielestä ikävällä tavalla. Naiset tekevät saman äänellään. Katsokaapa joskus julkisessa tilassa, kuinka naisporukka/tyttöporukka ottaa tilan haltuunsa kovaäänisellä kimeällä puheella ja naurulla, naisten tapa ottaa tila haltuun on kovaääninen laughspreading.

Eeva-lehdessä valittiin vielä joku vuosi sitten vuoden seksikkäin mies. Ehdokkailta ei oltu kysytty, haluavatko he olla näissä vaaleissa osallisina. Usein mietin, mahtaako olla vähän noloa jollekin omassa ammatissaan pätevälle ihmiselle tulla valituksi Suomen seksikkäimmäksi naistenlehden kesäkisassa? Ehkä siitä asemasta joku tykkääkin ja ottaa sulan hattuun muiden sulkien joukkoon, mutta saattaa se olla kohdehenkilölle myös vaivaannuttavaa ja noloa.

Monissa asioissa emme vielä osaa katsoa asioita toisesta näkökulmasta ja ajatella Jope Ruonansuun sanoin: ”aatteleppa omalle kohalles”.

Mutta minä ainakin tilaan seuraavaksi ison tuopin – ihan vain tasa-arvosyistä.

Normaali

Henkilökohtainen huoltovarmuus

Sunnuntain 10.4. Hesarin mielipideosastolla oli lukijan kirjoitus aiheesta, mitä itsekin olen viime aikoina miettinyt: sähköautot ja huoltovarmuus. Julkinen liikenne on pääkaupungissa pitkälti sähköistetty, bussit, metro ja junat, kulkevat sähköllä. Polttoaineen hinnannousun myötä myös yksityisautoilussa siirrytään nopeutetusti sähköautoihin, mikä on tietenkin hyvä asia luonnon kannalta. Mutta sitten se mutta. Mitä jos sähkönjakelu syystä tai toisesta keskeytyy, miten silloin toimitaan? Käytännössä liikenne pysähtyy.

En ole mikään mallikansalainen: meillä on kaksi polttomoottoriautoa, toinen bensa ja toinen diesel. Molemmat ovat iältään vanhoja. Mutta olen mielessäni pohtinut että ehkä on hyvä olla olemassa polttomoottoriauto ja siinä tankki täynnä, ihan kaiken varalta. Pääsee ainakin pois, ainakin vähän matkaa johonkin suuntaan.

Luulen että meitä ihmisiä on näissä huoltovarmuusasioissa kahta sorttia: toiset eivät halua ajatella asiaa ollenkaan ja sitten on niitä toisia. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään; huomaan välillä miettiväni, mitä tekisin, miten toimisin. Luulen että tämä taipumus johtuu siitä, että muutenkin elän asioita etukäteen, näin ollen on luonnollista kuvitella itsensä myös huonoihin skenaarioihin. Korona-aika oli jo jonkinlaista opettelua poikkeusoloihin. Nyt mietinnässä ovat kyberhyökkäykset ja pahimmassa tapauksessa ”erityisoperaatiot”.

Ihan pahimmasta päästä varautuja en suinkaan ole. En ole hommannut joditabletteja, vaikka lähiapteekin ovessa onkin kyltti että ne ovat loppuneet. Siihen minä olen syytön! Enkä ole ostanut agregaattia sähkökatkoksen varalle. Eräs ystäväni jo on. Olen kyllä googlaillut tarjontaa. Kiinnostaisi sellainen varavirta-akku, jonka voi ladata aurinkoenergialla. Sellaisiakin on. Voisihan se hyvä ollakin, kaiken varalta, mutta en ole varma, vielä vähän tuumin, eivät ole ihan halpoja ja jos jäävät turhakkeeksi. Vaikka voisihan sitä käyttää ihan sähkön säästämiseenkin. Sillä voisi ainakin ladata sähkömopon, jonka viime kesänä ostin.

Jos joditabletit ja agregaatit ovat ostamatta, niin yhden asian olen tehnyt! Tilasin netistä kännykään aurinkolaturin. Se on pieni, vähän kännykkää isompi laite, joka saa energiansa auringosta ja sillä voi ladata kännykän tai tietokoneen ja siinä on myös taskulamppu. Jos tulisi pitkäaikainen sähkökatko, niin kestän kyllä ilman jääkaappia ja valoja ja televisiota ja lämmitystä, mutta ilman kännykkää en kyllä tykkäisi olla. Siitä voi kuunnella radiota, katsoa televisiota, lukea lehdet ja sillä voi maksaa ostoksensa. Eli kaikista tarvikkeista tärkein on kännykkä! Vekotin, mitä ei muuta vuosikymmen sitten ollut edes olemassa.

Sitäkin olen mielessäni miettinyt, mihin lähtisin tositilanteessa. Pääkaupunkiin ei tietenkään kannata jäädä mottiin. Lähtisikö mökille? Siellä oli meri ja verkot, voisi kalastaa ruokansa. Takasta ja kaminasta saisi lämmön, juomavettä ei kyllä saisi, koska se tulee yleisestä verkosta ja jos sähköt olisi poikki, vettä ei kaiketi hanasta loppumattomasti tulisi. Oletan että jossakin kohtaa vesiverkosto tarvitsee sähköä. Mitenkäs muuten jätevesi, tarvitseeko moderni jätevesijärjestelmä toimiakseen sähköä? Sepä olisi vasta hankalaa kaupungissa, jos vessat eivät toimisi. Entäpä jätehuolto, käyttävätkö nekin nykyisin sähköä autoissaan energiana?

Länsi-Uudellamaalla sijaitsevassa kakkoskodissa olisi juomaveden suhteen paras paikka olla. Siellä on perinteinen pihakaivo. Vaikka sähköt eivät toimisi, voisi naruun köytetyllä ämpärillä nostaa vettä kaivosta, ja puuhella olisi ruuanlaittoon. Sitä paitsi takapihalla olisi juoksuhaudat valmiina! Sinne voisin mennä väijymään, asetta ei kyllä ole, ellei lasketa muovikuulapistoolia ja vesipyssyä!

Olen juoksuhautojen olemassaoloa aina ihmetellyt, että kuka on kaivanut ja milloin valtavan juoksuhautaverkoston, josta osa on meidän takapihalla. Olen käyttänyt sitä ehtymättömänä puutarhajätteen kompostointipaikkana. Sinne ovat uponneet kaikki haravointijäte. Toisaalta olisikohan siellä nyt varsinkaan turvassa? Onko sijainti huono, liian lähellä pääkaupunkia? Pahin paikka Ukrainassakin oli Kiovan vieressä, pienessä esikaupungissa. Olisiko sama tilanne täällä? Tulisivatko erikoisjoukot maihin Hangosta ja Porkkalasta, olisinko minä siinä reitillä, vai jäisinkö sittenkin sopivasti puskaan.

Tällaisia sitä pieni ihminen nykyään miettii. Pakoreittejä, uhkia, varautumista, selviytymistä. Ja samanaikaisesti miettii, mitä laittaa päälle juhliin, syödäänkö pääsiäisenä lammasta, tekisinkö jälkiruuaksi amerikkalaisen juustokakun, vietetäänkö vappua, milloin mennään siivoamaan mökki kesäkuntoon? Elämä jatkuu näennäisen tavallisena, mutta taustalla väijyy huoli tulevaisuudesta.

Kaiketi tämä on se uusi normaali, mihin meidän nyt pitää tottua. Kaikesta huolimatta jatkaa elämää niin kuin ennenkin.

Normaali

Äitinä olen onnea ja tuskaa

Olipa tämä suurten tunteiden viikko! Viikolle osui ainokaisen penkkarit, ja enpä olisi arvannut, kuinka tunteikasta se voi äidille olla. Eilen työnsin poikaa lastenrattaissa ja ohiajavasta penkkariautosta heitettiin vauvan vaunuun karkkia, ja tänään vauva on itse siellä kuorma-auton lavalla ja minä kädet ojossa tien poskessa kuin vanha horsma.

Viimeksi olin samanlaisissa isoissa tunteissa rippijuhlissa. Silloin sanoin pojalle että älä koskaan pääse ylioppilaaksi tai mene naimisiin, minä en kestä sitä. Menee niin tunteisiin. Miten tulen selviämään 4.6. kun ylioppilasjuhlat ovat? Pitääkö käydä terveyskeskuksen lääkäri-Muhammedin luona pyytämässä jotakin rauhoittavaa? Tästä ei ehkä pelkällä syvähengityksellä selvitä.

Itsekin ymmärrän tunteen ja oman reaktioni järjettömyyden. Mutta tunne voittaa järjen!

Jotenkin sitä käy läpi koko lapsen kasvun aikuiseksi ja miettii, tekikö ja toimiko aina oikein, olisiko pitänyt sitä tai tätä. Tai mitä jos. Käy sellaista itsereflektoivaa tuomiota, missä itse on sekä tuomari että syytetty ja syyttäjä. Siitä asetelmasta ei seuraa mitään hyvää.

Muistan, miten juuri äidiksi tultuani mietin, että kaikista tärkeintä on että lapsi kokee olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Se on tärkeintä. Vuosien myötä olen huomannut että se ei olekaan itsestäänselvää eikä edes helppoa, se on yllättävän vaikeaa! Saa esimerkiksi itsensä kiinni ajatuksesta, kunpa lapsi olisi rohkeampi ja itsevarmempi. Ja sen havaitseminen tekee kipeää. Miksi hänen pitäisi olla itsevarmempi? Miksi hän ei saisi olla juuri sellainen kuin on, sitähän minä olen toitottanut.

Kun kaivelen omia ajatusten kiemuroita, tulen siihen tulokseen että en varsinaisesti haluasi lapsen olevan toisenlainen, mutta toivon vain että elämä olisi hänelle helpompaa ja kuvittelen että olemalla rohkea ja itsevarma aiheuttaisi sen että elämä olisi vaivattomampaa. Sitä vain toivoisi lapselle onnellista elämää, ettei tielle tule liian isoja kiviä, joihin kompuroida. Ehkä rohkea osaisi paremmin hyppiä kivien yli.

Joskus apu ja lohtu löytyy yllättävältä taholta, kun osaa sen vastaanottaa. Minulla on työkaverina viisas nainen, työpaikan siivooja, minua kuusi vuotta vanhempi nainen, jolla on neljä aikuista lasta ja siis paljon kokemusta kaikenlaisesta. Kun aamukahvia yhdessä juodessa kerroin hänelle ajatuksistani, siitä miten olen pohtinut ja käynyt läpi pojan lapsuutta, erityisesti mieltä on jäänyt painamaan eräs tapahtuma, jossa olisin näin jälkikäteen ajatellen toiminut toisin. Tämä viisas nainen sanoi, että ethän voi tietää, miten asiat sitten olisivat menneet, jos olisit toiminut tilanteessa eri tavalla, ehkä kaikki olisikin mennyt todella huonosti, ehkä toimitkin juuri oikein.

Kyllä helpotti! Oikeat sanat oikeassa paikassa. Kivi putosi minun sydämestäni ja se osui omiin varpaisiini.

Normaali

Ikäpositiivisuus

Kuuntelin eräänä yönä Yle Areenasta Sari Valton ohjelmaa, jossa aiheena oli naisen vanheneminen. Keskustelijoina olivat professori Laura Kolbe, joka on juuri kirjoittanut aiheesta omakohtaisen kirjan ”Keho”, sekä psykoterapeutti ja vanhuustutkija Marja Saarenheimo.

Eräs lause jäi erityisesti mieleen. Keskustelijat puhuivat siitä, kuinka ennen naisen kuului tietyn ikäisenä näyttää ikänsä ja arvovaltansa pukeutumalla jäykällä tavalla. Opettajilla oli tiukat nutturat ja paidat napitettu ylös asti, hameen helma piti olla polven alle. Saarenheimo kommentoi asiaa oivaltavasti; hän sanoi että nyt on myös oltava tietynlainen, nykyisin se on vain toisinpäin. Pitää olla nuorekas ja energinen, ei saa näyttää vanhalta. Standardi sekin on. Ja omalla tavallaan ihan yhtä latistava kuin edeltävä tätinaisen roolimalli. Nykyisin pitää olla vielä seksikäskin, ainakin Karita Mattilan mielestä.

Mielestäni oikea suhtautuminen olisi ikäpositiivisuus. Se että ei tarvitsisi näyttää nuorekkaalta ja energiseltä. Saisi näyttää ikäiseltään. Jotenkin minusta tuntuu että joissakin kulttuureissa tämä on mahdollista paremmin kuin toisissa. Etelä-Euroopassa vanhat rouvat näyttävät vanhoilta rouvilta. Heillä ei näytä olevan itsetunto-ongelmia, ja heitä kohdellaan kunnioittavasti matriarkkoina. Atlannin toisella puolella Amerikassa tilanne taas on täysin päinvastainen. Siellä ikä pitää häivyttää. Näyttää siltä että kaikki ovat läpikäyneet kauneusleikkauksen, missä ikä on poistettu.

On mielenkiintoista nähdä, miten itse vanhenee. Minkä näköiseksi tulee. Muistan, kuinka joskus alle nelikymppisenä keskustelin samanikäisen ystäväni kanssa budoaarikuvista. Silloin oli joku naisvalokuvaaja, joka otti naisista vanhantyylisiä mustavalkoisia budoaarikuvia, joissa naiset poseerasivat alastomina höyheniin ja kaikenlaisiin hörhelöihin pukeutuneina. Puhuimme ystäväni kanssa että pitäisi mennä sellaiset kuvat itsestä otattamaan, vielä kun kroppa on kunnossa. Voisi sitten itse vanhana vilkuilla piirongin laatikossa, että noin ihanalta minä joskus näytin! Muistuttaa itselleen itsestä. No ei menty kuvattavaksi. Nyt on myöhäistä. Tai ei se nyt tietenkään myöhäistä ole, voisihan sitä sellaisen kuvan vieläkin otattaa, mutta kyllä siitä kovasti erilainen tulisi!

Normaali

Levoton mieli

Kevät on levotonta aikaa mielelle. Yhtäkkinen valon määrän lisääntyminen pitkän pimeän jälkeen voi saada elimistön ja mielen sekaisin, ylikierroksille. Minulle ainakin käy niin. Vuodenajoista vähiten pidän keväästä, näin on ollut aina, ja luulen että kevätinhoni johtuu juuri siitä, mitä se saa aikaan minussa; levottomuutta ja ahdistumista, jonka ymmärrän olevan järjetöntä ja tarpeetonta, mutta en voi sille mitään. Toiset kärsivät kaamosmasennuksesta, minulla on sen vastakohta, kevätmaanisuus. En tiedä, onko sellaista diagnoosia olemassakaan, mutta näin olen itse itseni tulkinnut.

Huomaan että esimerkiksi töissä yritän suorittaa kaiken mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Ärsyynnyn kaikenlaisesta hidastelusta tai jos joku asia/ihminen tulee hidastamaan työsuoritustani. Tajuan että sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka nopeasti työni teen. Silti vauhti vain kiihtyy, ja minä kärsin, väsyn ja ahdistun.

Tänä keväänä tunnetilaa on pahentanut se että en ole voinut purkaa oloani juoksulenkeillä ja urheilulla. Enkä avantouinnilla. Ne ovat minulle parhaat keinot saada keho ja mieli ”tehdasasetuksiin”. Ihminen tarvitsee jonkinlaisen ukkosenjohdattimen, mitä kautta ”ulostaa” pahaa oloa. On pitänyt vain kärvistellä.

Onneksi tuli BookBeat-tarjous ja aloin kuuntelemaan äänikirjaa nimeltä Ichigo Ichie – Hetkessä elämisen taito japanilaisittain. Äänikirjoissa lukunopeutta voi säätää, ja säädän nopeuden vielä hitusen hitaammalle. Myös lukijan ääni on tässä kirjassa mukavan matala ja rauhoittava.

Olen kuunnellut kirjan jo kertaalleen läpi, mutta kuuntelukokemus muistuttaa tahkojuustoa, koska nukun välillä ja suurin osa menee ohi. Eli aloitan kuuntelun alusta täyttääkseni tahkojuuston kolot. Olen jopa miettinyt, että voisin kuunnella tätä samaa rauhoittavaa kirjaa koko loppuelämäni. Aion myös käydä ostamassa fyysisen kirjan. Laitan sen myös pojan yöpöydälle, toivoisin että myös hän lukisi sen. Saisi siitä ehkä hieman näkemystä, miten suhtautua elämään, sen mukana tuomiin haasteisiin ja vastoinkäymisiin.

Näin yöllä unta. Pahaa unta. Olen nähnyt ennenkin unta, missä minulla on harmaat hiukset, ja aina tämän harmaahiusunen jälkeen on tapahtunut jotakin järkyttävää. Harmaahiusuni on ollut eräänlainen varoitusuni. Nyt näin taas sellaisen unen. Tällä kertaa hiukseni olivat harmaantuneet puoliksi. Koko alaosa oli vitivalkoinen, päältä hiukset olivat normaalit.

Seuraavana yönä näin unta että olin lapsuuskodissani. Äiti ja isä olivat jo nukkumassa, minä pesin hampaita, suu oli täynnä hammastahnaa. Oveen koputettiin, mikä oli outoa, koska meillä oli ovikello, miksi joku koputtaisi? Pihassa oli kuorma-auto. Näin isän takaa päin, kun hän meni avaamaan ovea ja samalla kiskoi paitaa päällensä. Tilanne tuntui uhkaavalta, mutta minulla oli turvallinen olo. Sellainen olo niin kuin lapsella on; olkoon se mitä tahansa, isä kyllä hoitaa homman. Ehdin herätä ennen kuin isä avasi oven, joten en tiedä, mitä siellä olisi ollut, kuka oli tullut myöhään kuorma-autolla pihaan?

Ehkä pitäisi käydä ostamassa laventeliöljyä. Muutama pisara sitä tyynyliinaan. Ja Unijukka-teetä isompi annos?

Normaali

Etukeno ihminen

Minä olen etukeno ihminen. Tarkoitan sitä, että ennakoin, elän elämää eteenpäin, olen se, joka istuu odotushuoneessa odottamassa, koska olen paikalla liian aikaisin. Välillä piirre saa aikaan huvittavia seuraamuksia. Olen mm. tutkinut vanhustentaloja sillä silmällä, missä itse haluaisin asua. Olen 55 vuotta. Toivottavasti vanhustentaloajat ovat kaukana tulevaisuudessa. Tuskin on järkevää tehdä asumisvalintaa tässä vaiheessa.

Ja tietenkin olen jo pakannut pipot, kaulaliinat, lämpimät hanskat ja kengät pois. Onneksi en ehtinyt vaihdattaa autoon kesärenkaita. Luulin että on jo kevät. Ja vaikka tällä elämänkokemuksella pitäisi tietää, että Suomen kevääseen kuuluu takatalvi, en sitä millään halua uskoa.

Kevätkukat ehdin jo ostaa. Muutaman päivän ne ehtivät olla parvekelaatikoissa. Onneksi en ollut siirtänyt pois ruukuista. Oli helppo nyhtää irti ja siirtää sisälle turvaan.

Mutta kaikken viimeisin etukenotekoni on hyshysasia. Uskallan sen tänne kirjoittaa, koska asian kohde ei blogiani lue, joten teko pysyy salassa. Olen ostanut pojalle häälahjan. Poika on 18, eikä hän edes seurustele. Että sikäli olen nyt kyllä tosi etukenossa. Mutta tälle on hyvät perustelut.

Kolme vuotta sitten vietimme miehen kanssa 25-vuotishääpäivää. Olimme sopineet, että emme osta toisillemme mitään lahjoja, ostamme taidetta. Sinä kesänä käyvin ystäväni kanssa Mäntässä taidenäyttelyissä, ja nykytaiteen näyttelyssä ihastuin – suorastaan rakastuin – Jaakko Tornbergin hahmoihin. Puolison näkemättä ostin kaksi hahmoa – miehen ja naisen. Miehellä oli pään päällä jalkapallonpelaaja, jalkapallo on ollut mieheni pitkäaikainen harrastus. ”Minä” taas olin sellainen höpsönnäköinen hörhö. Onneksi hahmot olivat myös miehen mieleen. Nyt ne koristavat meidän eteisaulaa ja näkyvät ensimmäisenä heti kotiin tullessa.

Kului joitakin kuukausia ja minusta alkoi tuntua siltä, että on väärin, kun asetelmasta puuttuu poika. Me olemme kuitenkin kolmihenkinen perhe. Otin yhteyttä taiteilijaan, ja kävin hänen työhuoneella Kaapelitehtaalla. Sieltä löytyi Poika. Tähtisilmäinen hahmo, jonka kädet on levitetty isoon halaukseen ja molemmissa käsissä on sydämet. Kun pojalla oli syntymäpäivät, naulasimme hänen hahmonsa eteiseen meidän hahmojemme yläpuolelle. Nyt siinä on sellainen meidän oma pyhä kolminaisuus.

Seuraan taiteilijaa Instagrammissa, joku aika sitten sinne ilmeistyi ”höpsismi”-hahmo. Ihana tyttö, jolla oli myös sydämet käsissä ja pään päällä palloasetelma, vähän kuin kruunu. Mielestäni höpsismihahmo oli täydellinen pari meidän pojalle. Päätin käydä ostamassa sen.

Nyt höpsismi on kenkälaatikossa komerossa. Odottaa sitä päivää, kun voimme viettää häitä. Silloin annamme hääparille lahjaksi heidän hahmonsa. Ja jos häitä ei tule, ja ennätän kuolla, kirjoitan kenkälaatikkoon kirjeen, missä kerron, mistä on kysymys, miksi hahmo on kaapissa kenkälaatikossa.

Kun ajoin keväisessä lumisateessa Kaapelitehtaalle hakemaan höpsismiä kotiin, autoradio oli päällä ja siellä soi kasarihitti; Foreignerin biisi ”Waiting for a girl like you”. Mielestäni se oli selvä merkki siitä, että olin tehnyt oikean päätöksen. Toivottavasti joskus saamme tutustua höpsismityttöön ja sitten kun häitä vietetään ja annamme hahmot omistajilleen, voimme soittaa tuon biisin.

Olin myös iloinen taiteilijan puolesta voidessani ostaa häneltä teoksen. Hän kertoi että apuraha oli mennyt sivu suun, kun apuraha-anomus ei ollutkaan lähtenyt tietokoneelta, hän oli jotenkin painanut huonosti send-näppäintä, ja työhuoneen vuokrakin oli noussut.

Kaapelitehdas oli muuttunut paljon sitten edellisen käynnin! Sisäpihasta on tullut katettu sisätila ja tanssin talo muuttanut koko paikan ilmettä merkittävästi. Pitää kyllä päästä käymään siellä Tanssin talossa! Pidän nykytanssista. Hienoa, että taiteen tekemiseen panostetaan ja tanssijat ovat saaneet oman paikkansa. Ilman erilaisia säätiöitä ja niiden tukea tämä ei olisi mahdollista, yhteiskunnalla ei ole varaa kaikkeen, tarvitaan myös muita taiteen tukijoita. Kuten myös yksittäisiä etukenohöpsöjä, jotka ovat valmiita ostamaan taidetta.

Normaali

Halpa, helppo herkku

Minä olen tuurisyöppö. Keksin jonkun herkun ja syön sitä yhtäjaksoisesti niin kauan kun tulee totaalinen stoppi. Viimeisin villitykseni on marinoitu punasipuli. Ajattelin kertoa tästä herkusta nyt kun inflaatio ja Ukrainan kriisi ovat nostaneet ruoan hintaa. Että on olemassa jotakin halpaa ja hyvää!

Huomasin että ravintola-annoksissa ja noutopöydissä pidin aina marinoiduista punasipuleista, ja jostain syystä en ollut koskaan kokeillut sitä itse valmistaa. Tekeminen on helppoa! Keitetään punaviinietikasta, sokerista, suolasta ja pippurista seos, jonka sekaan heitetään pehmenemään sipulirenkaat. Lopuksi sekaan öljyä, itse käytän aina rypsiöljyä, kun se on mauttomampaa kuin oliiviöljy. Oliiviöljyssä on niin oma, vahva maku että se ei mielestäni joka juttuun käy, silloin kun muut maut ovat tärkeämpiä. Seos siirretään lasipurkkiin ja jääkaappiin.

Ja arvatkaa missä käytän marinoitua punasipulia eniten? Leivän päällä! Paahtoleipä, jonka päällä on cheddar-sulatejuustosiivu ja keko marinoitua punasipulia on aivan namnam.

Toisen leipäherkun keksin kysyä kahvilassa, missä käyn silloin tällöin aamupalalla. Otan siellä aina tonnikalaleivän. Ruisleivän välissä on ihmeellisen hyvää tonnikalamössöä. Viime kerralla älysin kysyä, että mitä tämä mössö on, teettekö sen itse vai onko kyseessä joku valmis valmiste? Minulle kerrottiin että he sekoittavat remouladekastiketta ja tonnikalaa keskenään. Avot, eikun lähikauppaan ja sekoittamaan. Nyt minulla on omaa herkkumössöä jääkaapissa.

Voisin siis elää pelkillä voileivillä! Onkohan sipulissa paljon vitamiineja? Täytyypä googlata.

Ps. Googlasin! Sipulihan on varsinainen terveyspommi! En tiennytkään! Askel terveyteen sivuilla sanotaan että sipuli auttaa jopa allergioissa ja edistää paksusuolen terveyttä ja alentaa kolesterolia ja tekee hyvää iholle ja hiuksille ja auttaa nukkumaan ja…… Voikohan tämä nyt olla edes totta? No ainakin syön sipuliherkkuani entistäkin innokkaammin!

Normaali

Palkintogaalat pannaan

Tämä voi kuulostaa radikaalilta, mutta mielestäni kaikki höpöhöpö itsensä ja oman alan kehumisgaalat pitäisi lopettaa. Ne ovat noloja.

Varsinkin tämä voi kuulostaa oudolta minun suustani, koska oma vinttikomero on täynnä palkintoja mainosalan gaaloista. Muistan kyllä yhä sen ihanan fiiliksen, kun sain palkinnon, kehuja ja tunnustusta oman alan muilta tyypeiltä. Kyllä siinä ego kasvaa ja kehittyy. Suunnasta en tiedä, voi nousta pissa päähänkin, taisi itsellänikin nousta.

Mutta nyt kun noista gaala-ajoista on jo vuosikausia vierähtänyt, näkee paremmin puut metsältä tai metsän puilta, ja koko homma näyttäytyy naurettavalta. Yleensä kyseessä ovat alat, joissa palkat, palkkiot ja ansiot ovat jo ennestään suuria. Eli itse työstä tai suorituksesta saadaan ihan kelpo ansio ja huomio.

En ymmärrä, miksi näitä ihmisiä ja heidän tekemistään pitää erityisesti palkita? Ja miten riippuvaisia tästä palvonnasta he itse ovat. Pitää hurrata, taputtaa ja ylistää vuoden miesartistia, naisartistia, tulokasta ja konkaria, vuoden parasta tv-sitä ja tv-tätä, radio-sitä ja radio-tätä, äänestä meidän ohjelma voittoon, pliis, ja tässä on paras elokuva-se-ja-se, taptap ja vislaus päälle. Eikö tämä ole vähän outoa?

Tämä asia pohditutti tällä viikolla, kun Oscar-gaalassa joku Will löi turpaan jotain Chrisiä ja loppuviikosta alkaa ehkä hoitajalakko. Ehkä näitä asioita ei kuuluisi verrata, mutta toisaalta työstä molemmissa on kyse, ja siitä saatavasta palkkiosta ja huomiosta.

On ammatteja, joissa työpäivän päälle kukaan ei tule taputtamaan uudestaan lavalle ja huutaamaan bravoota. Ihmisiä, jotka pitävät huolta siitä, että ruokaa tuotetaan, viljaa viljellään, vanhukset ovat puhtaisssa vaipoissaan ja turvassa ja lapset myös.

En tiedä, alkaako tänään hoitajalakko vai ei, mutta kaikki sympatiani heidän puolellaan. Sympatia ei riitä elämiseen. Tarvitaan rahaa. Lisää palkkaa. Ja sitten, miksi ei hoiva-alalla voisi olla alhaisempi eläkeikä? Jos hoiva-alalta pääsisi 60-vuotiaana eläkkeelle, se voisi olla motivoiva tekijä hakeutua ja pysyä alalla.

Mainittakoon, en ole hoiva-alalla, joten tässä minulla ei ole mitään omaa agendaa takana. Paitsi ne vintillä nolottavat gaalapalkinnot.

ps. Jos ihmettelet, miten postauksia tulee nyt niin tiheään tahtiin, johtuu se sunnuntai iltana puhjenneesta flunssasta. Tein kotikoronatestin, näytti negatiivista, mutta maanantaina kotona sairastaessa oli hyvin aikaa kirjoittaa, joten tein postauksia ja ripottelin niitä ilmestymään pitkin viikkoa.

Normaali

Uusi suunta kohti seuraavaa elämänvaihetta

Elämme varsin mielenkiintoista elämänvaihetta miehen kanssa. Menimme naimisiin vuonna 1994, eli kohta tulee 30 vuotta täyteen. Ainoa lapsemme kirjoittaa tänä keväänä ylioppilaaksi – toivottavasti – ja lähtee vuoden vaihteessa armeijaan. Minun vanhempani kuolivat reilut kymmenen vuotta sitten, anoppi menehtyi viime kesänä, vanhuksista jäljellä on enää appi. Toisin sanoen heitä, joista on pidettävä ja haluaa pitää huolta, on tässä elämänvaiheessa vähemmän kuin ennen. Lapsenlapsia ei tietenkään vielä ole. Kissakin on jo 15v.

Olemme itse vielä suht.koht. terveitä, mitä nyt miehellä kaksi selkäleikkausta takana, minua vaivaa allergiat ja ihovaivat ja ilmeisesti nivelrikko, mutta kuitenkin, ei mitään toimintakykyä isommin rajoittavaa. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, mikä nurkan takana on odotettavissa. Mutta juuri nyt on kaikki omassa elämässä hyvin. Tähän samaan aikaikkunaan osuu myös miehen virallinen eläkkeelle jääminen. Minä olen yhdeksän vuotta nuorempi.

On ollut mukavaa ja mielenkiintoista tehdä yhdessä suunnitelmia lähivuosille ja tulevaisuudelle. Aiomme keskittyä toisiimme, tehdä kaikkea kivaa, matkustaa, mökkeillä. Olla huolettomia. Ei tarvitse niin paljon kantaa huolta muista ja osallistua muiden elämään. Voidaan keskittyä toisiimme ja yhteiseen hyvään.

Muistan, kun kävin astrologi Markku Mannisen vastaanotolla, olisiko ollut joskus 2000-luvun alkupuolella? Manninen sanoi että kohta sinä siirryt elämänkoulussa toiselle luokalle. Vähän ihmettelin, mitä tuo tarkoittaa, mutta se oli kyllä totisinta totta! Muutaman vuoden päästä alkoi tapahtua ja paljon: minusta tuli äiti ja oma äitini sairastui Parkinssoniin, ja myöhemmin isä verisyöpään. Perheetön, yksinasuva, erakkomainen veli alkoholisoitui, ja hänestä oli suuri huoli ja vaikutuskeinot hänen elämäänsä vähäiset. Lähiomaisen rooli on sellaisessa tilanteessa absurdin huono. Kukaan viranomainen ei puutu asioihin, ota hoitoon, ellei henkilö itse halua tai hakeudu, tai ole vaaraksi muille. Itsensä saa ihan rauhassa tappaa hiljaa ja hitaasti. Veli kuoli keväällä juuri näihin aikoihin kolme vuotta sitten 56-vuotiaana.

Huomaan että tunneskaalani tässä asiassa on varsin laaja: tunnen sekä vihaa, voimattomuutta että syvää surua. Menetin ihmisen kenen kanssa kasvoin aikuiseksi, joka on muistisiteeni omaan lapsuuteeni. Kaksi muuta veljeäni ovat minua yli 11 vuotta vanhempia, heidän kanssaan en kokenut omaa lapsuuttani samalla tavoin kuin tämän minua neljä vuotta vanhemman veljeni kanssa. Vanhemmat veljeni ovat eri ikäpolvea ja omissa jo omissa puuhissaan minun lapsuudessani ja nuoruudessani. Tunnesiteeni heihin on tyystin erilainen.

Kuten Manninen sanoi, huomio siirtyi itsestä muihin. Olin siihen saakka elänyt varsin omaehtoista ja itsekästä elämää. Tärkeää minulle oli ollut ura ja työ ja menestyminen. Seuraava vuosikymmen, ja kymmenet menisivät siihen, että huomio oli muissa. Olen sanonut eläneeni nämä vuosikymmenet hoiva-alalla. Tutuksi tuli niin ikääntyvien, lopulta liikuntakyvyttömien hoitamainen kuin lapsiperhearki. Aina oli tunne että on väärässä paikassa ja väsynyt. Piti venyä ja joustaa. Muistan joskus tuolloin todenneeni, että onneksi ihmisellä on vain kaksi vanhempaa, enempää ei kyllä jakaisi hoitaa.

Mutta nyt on uusi aikakausi jo näköpiirissä. Toisenlainen. Odotan sitä.

Normaali

Virhearvioita

Ihminen miettii kummallisia. Viimeksi kaupan teehyllyllä jäin pohtimaan, onko soveliasta ostaa Russian Earl Grey teetä? Sitten tajusin että sehän on Liptonin teetä, ja Lipton on amerikkalaisen Unileverin merkki. Sinänsä pohdinta oli hyväkin juttu, jatkossa katson, olisiko Russian Earl Grey’tä saatavana kotimaisilla teen valmistajilla. Ainahan kannattaa suosia suomalaista.

Vaikka juonkin kahvia, kaksi mukia päivässä, yksi aamulla ja toinen iltapäivällä, pidän paljon myös teestä. Teessä on se ihana piirre että sitä on niin monenlaista ja moniin eri käyttötarkoituksiin. Russian Earl Greyssä on oma persoonallinen arominsa. Olisiko bergamontti? Laitan joukkoon aina hunajaa.

Vihreää teetä käytän jopa ruokajuomana. Sopii moneen ruokaan ja korvaa viinin. Japanilainen sencha on parasta. Joskus pidän jasmiiniteestä. Teekaupoista saa monenlaisia erikoisuuksia, kuten puerh-teetä. Se on oikeastaan pahaa, mutta juon sitä terveyskuurina ja janoon. Puerh -tee puhdistaa elimistöä, mm.maksaa. Näin olen kuullut, en tiedä, onko tieteellisesti totta, tämä syytä mainita. Juon puerhin yleensä kylmänä, laitan pullon jääkaapin oveen ja hörpin siitä. Yhdestä ja samasta puerh-tee satsista voi tehdä juomaa monta kertaa, joten se on varsin riittoisaa.

Roobios-teet ovat hyviä. Ja Unijukka. Se on rauhoittava iltatee. Joku oli ostanut töihin Zen-teetä, siinäkin on rauhoittava vaikutus, ja maku hyvä. Vaniljasta en teessä pidä, ainoastaan jäätelössä.

Teen valmistukseen olen ostanut Isosta Britanniasta ihan tavallisesta keittiötarvikekaupasta pienen metallisen kannun. Mittaan sinne irtoteen ja haudutan. Nokassa on sihti, johon teen lehdet jäävät. Mökillä minulla on äidin vanha keraaminen teekannu. Siinä on erillinen sihtiosa, mihin teenlehdet laitetaan.

Mutta en ole nirso, pussitee on ihan yhtä hyvää! Kerran olin työvuorossa tilaisuudessa, jonka järjesti Englannin suurlähetystö. Mielenkiinnolla seurasin keittiössä teenvalmistusta. He laittoivat teepusseja termariin roikkumaan ja kaatoivat veden päälle. Ihmettelin touhua, sanoin luulleeni että englantilaiset valmistavat teensä aina hartaasti hauduttaen. Mutta ehkä hartaat teeseremoniat kuuluvat tyystin japanilaisille.

Mutta takaisin alkuperäiseen asiaan, siihen miten hulluja asioita ja päätelmiä ihminen tekee. Muistan edellisen kerran kun maailmanpoliittinen tilanne mietitytti ostostilanteessa. Siitä on monta vuotta, olisiko ollut 2011 aikoihin? Olin ostamassa uutta matkalaukkua itselleni. Sellaista, missä olisi pyörät ja olisi keveä. Stockmannilla myyjä esitteli minulle värikkäitä matkalaukkuja, American Traveller oli merkki. Sanoin että sellaista en nyt ainakaan osta. Jos joku terroristi näkisi minut American Traveller -laukun kanssa niin luulisi minua amerikkalaiseksi ja ties minkä pommin possauttaisi eteeni. Että en halua että minua luullaan amerikkalaiseksi, en matkustaessani enkä muutenkaan.

Slaavilaiseksi minua kyllä on luultu. Kauan sitten, 90-luvulla olimme mieheni kanssa Prahassa. Ravintolassa viereisessä pöydässä oli amerikkalainen seurue. Me puhuimme tietenkin suomea, eivätkä he voineet tietää että osasimme englantia ja ymmärsimme kaiken, mitä he sanoivat. Tyypit katselivat meitä analysoiden ja sanoivat, kuinka slaavilaiset kasvonpiirteet ovat selkeästi nähtävillä. Että sellaista rodullistamista silloin. Meitä huvitti, kun teimme kovaan ääneen tilauksemme englanniksi, ja naapuripöydässä ymmärrettiin että heidän huomionsa oli havaittu.

On minua luultu myös virolaiseksi huoraksi, sekin tapahtui 90-luvulla ja ravintolassa, mutta Helsingissä. Muistaakseni päälläni oli minihame ja poolo. Virhearvion tehnyt mies väitti aksenttini viittaavaan viroon, mutta luulen että syypää oli keskisuomalainen aksenttini. Tähän mennessä murre on jo puheestani kadonnut, paitsi jos puhun jonkun kotiseudulta kotoisin olevan kanssa, silloin vanha puheen rytmi ja tyyli herää henkiin. Kaiken lisäksi tämäkin stoori päättyi hauskasti. Ei mennyt monta viikkoa, kun satuimme olemaan mieheni kanssa Lapissa laskettelukeskuksessa, olisiko ollut Pyhällä, ja minua ilolinnuksi luullut mies oli siellä ja kaiken lisäksi hän oli minun mieheni vanha tuttu. Kyllä minua huvitti, kun totuus paljastui! Miesparka oli aivan nolo.

Ja on minua luultu Luciaksikin! Siitä on varsinkin kauan. Vuosi taisi olla -86. Olin töissä, ja hakemassa jotakin mainosaineistoa Huvidstadsbladetin toimituksesta. Odottelin käytävällä, kun toimitussihteeri tai olisiko ollut toimittaja tuli kysymään, olenko uusi Lucia. Odottivat ilmeisesti haastateltavaksi.

Varmasti olen itsekin tehnyt monia virhepäätelmiä ja -arvoita – myös ihmisten suhteen – en pelkästään teelaatujen tai matkalaukkujen.

Eli mikä on johtopäätös: ei kannata tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä nimen tai ulkonäön perusteella.

Normaali

Allegro ja junasukat

Viimeinen Allegro-juna Pietarista Helsinkiin saapui eilen. Surullista ja harmillista monin tavoin.

Kävimme junalla Pietarissa ja Moskovassa elokuussa 2019, silloin ennen vanhaan, ennen koronaa ja sotaa. Asuimme hienossa hotellissa lähellä Kremliä, Punaista toria ja luksustavaratalo Gumia.

Erityisesti nautin hotellin spa-osastosta. Saunaosaston seinässä oli jäähilelähde. Vieressä oli pinkka pikkupyykeitä. Vaihdevuosioireet olivat pahimillaan. Ravasin edestakaisin saunassa ja välillä tulin pyyhkimään itseäni jäähilepyyhkeillä. Se oli ihanaa!

Eräänä päivänä läksimme käymään taidemuseossa. Jo menomatkalla näimme venäläisiä mellakkapoliiseja marssimassa rivistössä. Juuri niitä samoja, joita näkyy mielenosoituksia taltuttamassa. Näky oli pelottava. He olivat kuin jättiläiskokoisia muurahaisia isoissa kypärissään, mustissa asuissa ja saappaissa.

Paluumatkalla hotelliin seutu oli miehitetty mellakkapoliiseilla. Niitä seisoi muutaman metrin välein piirittäen koko korttelin. Hotellimme sijaitsi mellakkapoliisien ympäröivän alueen sisäpuolella. Kun pääsimme takaisin hotelliin, kysyimme vastaanotosta, mistä oikein on kysymys. He rauhoittelivat; kaikki on hyvin. Mikähän mielenosoitus se oli, mitä mellakkapoliisit oli käsketty tukahduttamaan? Mikä sota ja vääryys silloin oli kyseessä?

Matka luotijunalla Pietarista Moskovaan kestää vain 3,5 tuntia, ja saman verran tavallinen juna Helsingistä Pietariin. Moskova on käytännössä yhtä kaukana/lähellä kuin Suomen Lappi Helsingistä matkustettaessa. Hyvä että tuli käytyä silloin. Nyt on reissut taputeltu siihen suuntaan pitkäksi aikaa.

Helsingissä kulkureittini kulkee usein Venäjän suurlähetystön ohi. Näky on nyt kuukauden ajan ollut erilainen kuin ennen. Suurlähetystön etupuolelle on pystytetty mellakka-aidat ja poliisiauto päivystää. Kadulle on tuotu kukkia, kynttilöitä, Ukrainan lippuja, kylttejä, joissa vaaditaan sodan lopettamista. Lähetystön sivulla ja takana ei ole mellakka-aitaa, jalkakäytävä kulkee aivan suurlähetystön aidan vieressä. Huomasin että moni oli heittänyt koirankakkapussinsa mielenosoituksellisesti suurlähetystön aidan sisäpuolella. Aluksi teko huvitti, miten kekseliäs tapa osoittaa mieltä, mutta nopeasti tulin toisiin ajatuksiin. Kiusanteko ja ilkivalta ovat eri asioita kuin mielipiteen osoittaminen.

Minä en ole ikinä osallistunut mielenosoituksiin. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen tehnyt jotakin. Maalasin kyltin ”Mr Putin; Make Russia, not war. Slava Ukraini!” Vein kyltin kadulle suurlähetystöä vastapäätä.

Helsingissä liehuvat nyt Ukrainan liput. Niin yksityiset firmat kuin julkiset tahot ovat muuttaneet liputuskäytäntöään.

Itse en ole vielä ukrainalaisiin törmännyt omassa arjessani, mutta poika oli vaateostoksilla Forumissa ja kertoi että ukrainalainen nainen oli tullut hänen luokseen ja kysynyt, voisiko hän tulla meille asumaan. Poika oli hämmentynyt kokemastaan. Neuvoin, missä on vastaanottokeskus, sellainen on ihan Helsingin keskustassa Uudenmaankadulla. Jos kohtaa apua tarvitsevan, on hyvä tietää, minne voi ohjata.

Kirkossa kastettaville lapsille annetaan vapaaehtoisten kutomat sukat. Suosituin malli on ns. junasukka. Kuulin, että tämä lastensukkamalli on saanut nimensä siitä, että sodan aikana (ilmeisesti talvi- tai jatkosota) nainen oli junassa törmännyt evakkomatkalla olleeseen äitiin ja tämän pieneen lapseen. Matkan aikana nainen purki omasta villapaidastaan lankaa, ja kutoi siitä lapselle sukat. Sukkamalli sai nimekseen junasukat.

Normaali

Monenlainen, erilainen Suomi-neito

Yle Areenassa on nähtävillä Suomineito -niminen sarja, joka kertoo kolmesta nuoresta äärioikeistolaisesta suomalaisesta naisesta. Yksi heistä on perussuomalainen, toinenhistorianopiskelija joka kirjoittaa kirjaa Pertti Linkolasta ja kolmas edustaa sinimustaa järjestöä.

Mediassa/somessa sarja on herättänyt paljon monensuuntaista puhetta ja kritiikkiä. Onko oikein että Yle antaa näkyvyyttä ääriliikeaktivismille? Mielestäni on oikein. Ja tätä pitäisi olla enemmänkin.

En kannata näiden nuorten naisten ajatusmaailmaa, mutta minusta on tärkeää tietää. Olisipa enemmänkin tällaista; dokumentteja erilaisista ihmisistä, eri tavoin ajattelevista, eri uskontoa tai kulttuuria, eri poliittista näkemystä, erilaisista taustoista olevien ihmisten elämää ja ajatuksia kuvaavia ohjelmia. Ne auttavat ymmärtämään ja poistavat demonisointia. Tieto ja dokumentaatio on yhteiskuntarauhaa lisäävää. En usko että kenestäkään tule natsi sen perusteella että katsoo dokumentin.

Päin vastoin saattaa alkaa ymmärtämään ihmisten motiiveja. Onko taustalla yksinäisyyttä, huolta omasta asemasta ja paikasta maailmassa, halua kuulua porukkaan, olla osa jotakin itseä isompaa? Asioita, joihin me kaikki pyrimme ja joita tavoittelemme, joillekin muille nämä yleisinhimilliset tavoitteet saavat täysin toisen suunnan kuin itselle.

Aikana, joka on niin paljon täynnä pahaa, vihaa, kostoa ja demonisointia, meidän pitää tehdä kaikkemme eripuran vähentämiseksi ja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi.

Normaali

Rauhoittumassa kampaamossa

Kävin rauhoittumassa kampaamossa. Helsingin Munkkivuoren Tukkatalossa on valikoimissa ns.hiusten energialeikkaus. Maksaa tuplasti enemmän kuin normaali leikkaus, mutta on hintansa väärti ja koska leikkaustapa on myös hiusten omaa kasvutapaa tukeva, hiukset kasvavat nätisti ja leikkausväli voi olla puolta pidempi. Näin ollen tulee maksamaan saman verran kuin normaalistikin.

Nykyisin myös kampaajat on laitettu tiukoille ajankäytön suhteen: hiukset leikataan niin nopeasti kuin mahdollista. Energialeikkauksessa ei ole kiire, hoito kestää puolitoista tuntia. Toimenpide aloitetaan hieronnalla. Kampaaja sekoittaa sopivan öljyseoksen, minä halusin tietenkin – lääkärin määräyksestä – rauhoittavan version. Sekoitukseen laitettiin laventelia ja setripuuta, minkä tuoksusta pidänkin todella paljon. Hierontaosuus kestää ainakin puoli tuntia, ajantaju katoaa, joten en tiedä, ehkä jopa kauemmin.

Munkkivuoren Tukkatalossa energiahoito tehtiin ennen kampaamotilassa, missä toimenpidettä varten oli eristetty oma nurkkaus sermeineen, mutta nyt Tukkatalo on laajentunut ja näitä hoitoja varten on täysin oma, hiljainen tilansa. Nyt järjestelyt ovat napakymppi, ennen ei voinut välttää ääniä kampaamon puolelta.

Kynttilät palavat, rauhoittavat tuoksut, hiljaisuus, taitavat kädet jotka hierovat päänahkaa ja niskaa, välillä tukistavat hellästi, venyttävät korvanlehtiä, voi taivas, miten ihanaa voi olla!

Kun kerroin miehelle hiusten energialeikkauksesta ja miten ihanaa se on, hän sanoi että pitäisiköhän hänenkin kokeilla. Mikä ettei, hän on vain kalju!

Miten tärkeää ja ihanaa onkaan istua paikallaan tekemättä mitään. Kotona en siihen pysty, on aina vähintään se kudin kädessä. Mutta täytyy lisätä näitä ”pakkoistumisia” elämään. Niinpä pongasin aamun lehdestä nykybalettiesityksen tälle illalle. Menen sinne istumaan paikoillani. Siellä pitää kyllä pitää silmät auki.

Hiusten energialeikkausta voi hyvin suositella myös esimerkiksi äitienpäivälahjaksi. Siinä yhdistyvät hyöty ja huvi, hiuksia kun pitää joka tapauksessa silloin tällöin leikata.

Normaali

Hullu öinen hamstraaja

Kaikesta päätellen pitäisi jälleen käydä terveyskeskuslääkäri Muhammedin vastaanotolla. Hän katsoisi minua empaattisesti syvälle silmiin ja sanoisi taikasanat: ”Rouvan pitäisi nyt vähän rauhoittua”.

Kaikki alkoi siitä kun sain valmiiksi villapaita numero 7 ja koska viikon päästä siirrytään kesäaikaan, tuumin että nyt saavat villapaidat tältä talvelta riittää, näpertelen itselleni seuraavaksi pellava-puuvillalangasta kesäpaidan. Se ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista ollenkaan. En tiedä miten saisin kutomisjäljestä tarpeeksi tiheää, että paita ei näytä Turhapuron aluspaidalta?

Nukuin huonosti – kuten tavallista – ja heräsin aamuyöstä. Katsoin Netflix-dokumenttisarjan loppuun, se kertoi menestyneestä newyorkilaisesta vegaaniravintolayrittäjästä, joka rakastuu huijariin ja lopulta päätyy vankilaan. Masentava tarina. Siirryin radio-ohjelmien pariin. Se ei ollut yhtään sen vähemmän masentavaa. Kuuntelin Roman Schazin Maamme-kirjaa, aiheena edessä häämöttävä ruokapula.

Sen jälkeen loputkin unet olivat kadonneet. Olen nähnyt lentokoneesta Ukrainan viljapellot, laajuudeltaan vastaavia on Amerikassa. Vaikka en epäile etteikö Suomessa vehnää riittäisi, mieleen juolahti että vissiin se vehnä Barillan pastatehtaalle tulee Ukrainasta. Ja vaikka potut on hyviä, kyllä minä haluan syödä myös pastaa, riisiä ja nuudeleita.

Aamuyöllä asiaa pohtiessa huoli kasvoi yhä suuremmaksi – niin kuin asioilla on tapana öiseen aikaa tuntua. En enää uskonut saavani unta. Rupesin googlaamaan kauppojen aukioloja. En kehtaa mennä kauppaan hamstrausreissulle päiväsaikaan, kun siellä on muita asiakkaita. Tiskipöydälle jätin lapun perheelle, jos sattuisivat heräämään ja ihmettelisivät poissaoloani: ”Menin Ruoholahden Cittariin. Selitän kun tulen”.

Kello oli 5.22. Parkkihalli typötyhjä. Sain auton kaupan oven eteen. Olin ainut asiakas kaupassa, yksi kassa oli paikalla ja hyllyttäjä. Latasin kärryn täyteen pastaa, riisiä, nuudeleita, kokonaisia kuorittuja tomaatteja. Niitä ostin kaksi laatikkoa. Ne painoivat niin paljon että kassan liukuhihna ei jaksanut vetää. Kassa käski ottaa laatikon pois. Teki mieli valehdella, että meinaan pistää pystyyn pastaravintolan, mutta päätin sen sijaan olla sanomatta mitään. En edes kehdannut katsoa silmiin. Ai kauhea kun hävetti! Voin arvata mitä kassa ajatteli. ”Siinä taas yksi hullu hamstraaja, maailmanlopun odottaja”.

Mitähän perhe tuumaa yöllisestä ostosmatkastani? Nukkuvat vielä. Minulla on olo kuin Muumimammalla, joka on täyttänyt kellarin säilykkeillä ja hillopurkeilla. Mihin ihmeeseen laitan kahden vuoden pastat, riisit ja nuudelit? Pitänee joku kaappi tyhjentää. Taloyhtiön kellarikomeroon en uskalla viedä. Eihän sitä tiedä, jos siellä on vaikka rottia. Vaikka siellä kellarikomerossa ruokatarvikkeet olisivat kyllä kätevästi saatavilla, jos tulee sota ja pitää asua viikkotolkulla pommisuojassa. Meillä on pommisuojassa pojan rummut ja yksi vanha sohva. Tosin kahden hengen sohva, että ei edes koko perhe mahdu siihen istumaan. Pitäisiköhän sitä ruveta sisustamaan seuraavaksi?

No niin, rouvan pitäisi nyt rauhoittua, sanoisi lääkäri-Muhammed. Ja lakata kuuntelemasta pelottavia ohjelmia öiseen aikaan. Ja pysyä villapaidoissa, tehdä sitä mitä osaa, niin on hyvä.

Jälkikirjoitus: Perhe heräsi. Kerroin aamuyöllisestä kauppareissustani. Ei tullut kehuja siitä että pelastin heidät mahdolliselta Barilla-pastan puutteelta lähivuosina. Päin vastoin. Lisäsin heidän huoltansa minun mielenterveydestäni. Täytynee jemmata pastat piiloon ja unohtaa koko juttu. Väsyttää turkasesti – niin huonosti nukuttu yö takana! Ei jaksa edes kutoa. Ehkä tälle kaikelle voi jo iltapäivällä nauraa…

Normaali

Takaisin mainostoimistoon

Osallistuin Naistenpäivänä paneelikeskusteluun entisessä työpaikassani mainostoimistossa. Tarkoitus oli keskustella ja muistella sitä, minkälaista oli olla eri aikoina naisena mainosalalla.

Ihmettelin, miksi suostuin! Se on täysin vastoin omaa käyttäytymisnormistoani. En ole yhtään ”luokkakokousihminen”, en ikinä menisi luokkakokoukseen, ajatuskin kauhistuttaa! Sen sijaan hamstraan muistoja. Minulla on koti, kaapit ja nurkat täynnä muistoja. Niihin olen muodostanut jopa jonkinsortin riippuvuussuhteen. Minun on vaikea luopua mistään pienimmästäkään paperilapusta, jolla on jokin yhteys omaan historiaani. Jemmailen kaikkea mahdollista. Minulla on mm. pieni, sininen noin 1 x 3 cm kokoinen lappu, missä lukee Elli-mummoni haparoivalla käsialalla ”Jumalan siunausta Minnalle, toivoo Elli-mummo”. Monenlaiset muistoesineet ovat eräänlaisia säikeitä omaan historiaani. Pelkään että minusta tulee juureton ilman niitä.

Sen sijaan minun on vaikea fyysisesti palata paikkoihin tai ihmisiin, jotka jostakin syystä ovat jääneet taakseni, vaikka asiaan ei liittyisi mitään dramaattista. Niinpä välttelen ja kieltäydyn kaikesta ”luokkakokoushenkisestä” toiminnasta.

Paitsi nyt. Ehkä syynä oli juuri se Naistenpäivä. Olen viettänyt Naistenpäivää jo useana vuonna ja vähän eri tavoin, mutta aina olen sitä halunnut juhlistaa. Jollakin tavalla se on minusta äitienpäivääkin parempi päivä. Äitienpäivä liittyy niin täysin siihen äidin rooliin. Joskus minusta on jopa tuntunut, että en halua viettää äitienpäivää ollenkaan, minulla on ollut huono omatunto ja epäilys, olenko ollut aina hyvä äiti? Olenko osannut toimia oikein? Mutta Naistenpäivään ei liity mitään onnistumisen taakkoja, se on puhdasta iloa siitä että on nainen, sitä voivat viettää myös lapsettomat, ja kaiken lisäksi sen ajankohta 8.3. on minusta mainio. Silloin tuntuu että talven pimeys on taittunut, päivä pidentynyt, edessä on kevät.

Kun lapsi palaa lapsuudenkotiinsa aikuisena, hän helposti taantuu samaan lapsen rooliin. Jos perheessä on monta lasta, jokainen asettuu luontevasti vanhaan totuttuun nokkimisjärjestykseensä. Tätä ajattelin, kun menin paneelikeskusteluun. Taannuunko siksi mainosbitchiksi kuin silloin aikoinaan olin? No en taantunut, ehkä kokemus oli jollakin tavalla jopa eheyttävä. Sitä nykyisin eheydytään ja voimmaannutaan aina kun mahdollista, eikö?

Oli ihan inspiroivaa muistella menneitä, tuli paljon asioita mieleen vielä jälkikäteenkin ja kun tapahtumista on jo yli 20 vuotta aikaa, niitä voi jo tarkastella vähän etäältä, näkee myös joitakin asioita kirkkaammin.

Mainosala oli 90-luvulla aikamoinen alfaurosten leikkikenttä. Siellä pärjäsi jos osasi olla sopivasti bitch ja sopivasti jyvä jätkä. Silloin tuli kohdelluksi reilusti. Asiaa saattoi myös käyttää hyväksi, joskus tahtomattaankin. Minä ainakin sain yhden työpaikan ihan vain siksi että olin nätti nuori tyttö, ja olin pukeutunut työhaastatteluun kuin Swissairin lentoemäntä: punainen jakkupuku, hameen helma sopivasti juuri polven yläpuolella. Pomot, jotka tietenkin olivat kaikki miehiä, hurmaantuivat ja ottivat minut töihin oitis. Tosin täytyy myöntää että en käyttänyt tilanteessa kylmää harkintaa, en osannut päälle kaksikymppisenä olla niin fiksu, että olisin osannut katsoa tilannetta siltä kannalta. Asu oli sattumaa, mutta ihminen on miellyttämisenhaluinen otus.

Nyt mietin sitäkin, että hurmaamisen taidon hallitsi suvereenisti myös Kirsti Paakkanen. Ehkä olin jopa imenyt vaikutteita häneltä? Olin hänen palveluksessaan vuoden heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Se työkokemus oli minulle monella tapaa käänteentekevä ja merkittävä koko elämänkulkuani ajatellen.

Paakasen naisten mainostoimistossa oli asiakkaina myös varsin miehisiä aloja, esim. autokauppa. Luulen että se perustui osittain siihen että Paakkanen osasi käsitellä miehiä, olla tarvittaessa varsin hurmaava. Olin kerran mukana järjestämässä Paakkasen kotona Westendissä tilaisuutta autokauppiaille. Tehtävänäni oli jonkinlaiset yksinkertaiset tarjoilutoimet, kerätä likaisia astioita ja olla nättinä seuraneitinä. Humalaisia autokauppiaita ympäri Suomen, ainakin yksi tipahti vaatteet päällä Paakkasen uima-altaaseen.

Paljon myöhemmin – sitten kun olin jo copywriter – ja urani huipulla, meillä oli samassa tilanteessa olevien naissuunnittelijoiden oma ryhmä. Nimesimme itsemme Jäkäliksi. Toiminta oli täysin epävirallista, me vain luontaisesti hakeduimme toistemme seuraan ja aloimme pitää omaa Hyvä Veli -kerhoamme. Luulen että saimme tukea toisistamme, yhdessä olimme vahvoja. Mainostoimistoissa oli kuitenkin varsin miehinen henki. Naissuunnittelija sai taistella omien ideoidensa ja paikkansa puolesta. Mutta tavallaan niin kaikki. Kaikki joutuvat taistelemaan omasta paikastaaan hierarkiassa. Se on hyvin stressaavaa. Minulla ei ole kovinkaan hyvä stressinsietokyky. Kun vihdoin 36-vuotiaana tulin raskaaksi, koin sen olevan oma Escape doorini, pakotieni pois alalta. Luulen että jos olisin jatkanut mainosalalla, olisin todennäköisesti saanut burn outin, tullut hulluksi tai alkoholisoitunut ihan silkasta stressistä.

Mutta ne olivat myös iloisia vuosia, täynnä onnistumisen tunnetta, uskomattoman hienoja kokemuksia, matkoja, voitonhuumaa, välillä jopa kaikkivoipaisuuden tunnetta! Mainosyhteisö oli myös perhe ja heimo. Koko elämä, ystävyyssuhteet, kaikki pyöri siinä samassa kuplassa. Mistään hinnasta en antaisi niitä vuosia pois. Vaikka olen onnellinen että poksahdin sieltä kuplasta pois vielä järjissäni raskauden myötä pois.

Normaali

Kevätsiivousta

Olen tehnyt kevätsiivousta. Tai höpöhöpö, olen järjestänyt ja läpikäynyt noin seitsemän laatikostoa. Mutta miten mielenkiintoista! Olen löytänyt vaikka mitä aarteita. Muun muassa jo edesmenneen tärkeä ystävän ja työtoverin minulle kirjoittama huoneentaulu ”Minna on Minna ja se on Minnassa parasta. Palkinnon myönsi Z”. Taidan kehystyttää sen itselleni voimalausetauluksi. Löysin myös kaksi tulostettua sähköpostiviestiä samalta henkilöltä. Niissä oli reseptejä. Toinen sähköposteista oli lähetetty 7.2.2003. Siinä oli kerrassaan mainion lammasjauhelihapastan ohje. Muistan vieläkin hetken, milloin olimme tuota pastaa syöneet. Olimme olleet Vuodet Huiput -mainoskilpailun tuomaristossa ja jyrytyksen jälkeen menneet jatkoille tämän työtoverin upeaan loft-asuntoon Helsingin Hietalahdessa. Jossakin vaiheessa yötä porukalle tuli nälkä, ja koska siihen aikaan ei ollut olemassa Wolt’ia, mistä tilata ruokaa kotiin keskellä yötä, ruoka piti tehdä itse. Ystäväni oli ilmiömäinen kokki ja hän tekaisi nyhjää tyhjästä periaatteella tämän pastan, joka oli kerta kaikkiaan maistuvaa. Olin sitten pyytänyt reseptiä häneltä, ja sain sen sähköpostitse.

Tuona helmikuun alun päivänä vuonna 2003 minä olen jo raskaana. Tiedän sen, koska raskaus sai alkunsa laboratoriossa ns. mikroinjektiomenetelmällä. Lapsen isä oli muuten samalla hetkellä työmatkalla Etelä-Afrikassa. Naureskelimme sille, että aika erikoista kun hedelmöityshetkellä lapsen isä on tuhansien kilometrien päässä. No anyways, tämä ystäväni oli myös raskaana. En tiedä, tiesikö siitä vielä tuolloin helmikuun alussa, koska hänen raskaustensa alkoi luonnollisesti, mutta lapsemme syntyivät parin viikon välein lokakuussa.

Ajattelin että lähetän nyt tuon sähköpostilla tulleen reseptin tälle lokakuussa 2003 syntyneelle tytölle. Hän on nyt 18 vuotias. Elämä ja aikuisuus edessä.

Piirongin perukoilta löytyi myös pieni äitini naruilla yhteen sitoma nyssäkkä. Siinä oli kaksi isoa pitsikoristeltua puuvillatyynyliinaa, päällä haparoivalla äidin käsialalla kirjoittama lappu ”Vienon perintö Allille, U.S.A”. Luulen että tämä Vieno oli eräs yksinäinen vanha rouva, amerikansuomalainen, johon äitini tutustui Floridassa. Muistan hänen maininneen naisesta, joka puhui vanhanaikaista suomen kieltä. Oli lähtenyt nuorena siirtolaiseksi Amerikkaan, se suomi mitä hän osasi oli peräisin jostakin 1900-luvun alulta. Nainen oli ilmeisesti antanut äidille nämä kaksi tyynyliinaa. Ne ovatkin varsin amerikkalaista kokoa eli isompia kuin mitä Suomessa on yleisesti käytetty. Mutta minkälaista puuvillaa! Sellaista ei ole enää olemassakaan – niin paksua ja pehmeää! Tilasin verkkokaupasta tyynyliinoihin sopivat ankanhyöhentäytteiset sisätyynyt, lähetti toi ne eilenillalla. Makoilen nyt herraskaisesti amerikantyynyjen keskellä, onpa hulppeata. Puuttuu vain paleveluskunta tuomaan kupin haudutettua teetä ja kirsikkamarmeladilla levitellyn paahtoleivän sängynvieruspöydälleni. Verhojakin voisi vetäistä hivenen syrjemmällä, pääsisi aamuaurinko paistamaan.

Paitsi – nyt tuli mieleen – todennäköisesti näiden ihanan pehmeiden puuvillatyynyjen puuvillan ovat keränneet orjat etelän puuvillaplantaaseilla. Orjien sormet ovat keränneet ne säikeet, joille nyt painan pääni. Miten paljon inhimillistä kärsimystä ja surua näissä puuvillasäikeissä onkaan?

En taida voida nukkua enää näillä tyynyillä, voi nähdä pahaa unta. Pitää mennä nyt itse tee keittämään ja marmeladit levittämään. Nyt en enää tiedä, miten perintöpuuvillatyynyliinoihin suhtautua. Menipä tämä nyt monimutkaiseksi.

Normaali

Maailmanrauha Tehtaankadulle

Eilisen Hesarin (torstai 10.3.22) liiteosassa oli juttu Laura Kolbesta. Hän on kirjoittanut kirjan Keho, jossa pohtii ikääntymisen vaikutusta kehoon ja kehohäpeää. Artikkelissa pisti silmään eräs kohta, juuri samaa olin edellisenä iltana pohtinut vääntäytyneenä jooga-asentoon yin-joogatunnilla. Ainoa ohjattu liikuntatunti minulla tällä hetkellä on keskiviikkoillan yin-jooga. Kaikista muusta olen luopunut, koska ihoni reagoi allergisoivasti omaan hikeeni ja yin-joogassa ei tule hiki. Siinä venytellään, ollaan pitkä tovi vääntäytyneenä johonkin asentoon. Kylläpä muuten kroppa onkin jäykistynyt!

Yleensä harjoitus tekee hyvää, siinä on pakko rauhoittua – sitähän lääkärikin minulle määräsi – mutta joskus mieli ei millään haluaisi rauhoittua, ja silloin viipyily jooga-asennoissa turhauttaa, mieli lähtee vaeltamaan omia reittejään. Niin kävi keskiviikkoiltana. Mietin, että oma äitini kävi joskus naisvoimistelussa ja keväthangilla hiihtämässä, mutta muuten hänen elämänsä ei kyllä ollut millään tavalla urheilullista, niin kuin ei kenenkään keski-iän ylittäneen naisen omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Saman huomioin oli tehnyt kirjassaan myös Laura Kolbe. En olisi voinut kuvitellakaan että oma äitini olisi minun iässäni vetänyt trikoot jalkaansa ja lähtenyt lenkille. Toisaalta ei hän kyllä myöskään olisi tuosta noin vain nostanut korkkareita kattoon ja poksauttanut skumppapulloa. Molemmat sujuvat minulta ihan luontevasti.

Milloin ja missä vaiheessa nämä muutokset ovat tapahtuneet? Ei mitään hajua. Milloin naiset alkoivat harrastaa urheilua myös myöhemmällä iällä? Nykyisin on enemmänkin sääntö kuin poikkeus että ”kaikki” liikkuvat, epäliikunnallinen elämänasenne on jopa poikkeavaa. Jane Fondako tämän sai aerobicillaan aikaan?

Minulla on nyt alkanut Iho- ja allergiasairaalassa valohoito. Menen sairaalaan 2-3 kertaa viikossa ja seison 20 sekuntia sellaisessa ”tsernobylissä”. Jotakin säteytystä siitä tulee. Sädetystä kuulemma lisätään pikku hiljaa, sitä mukaan kuin iho sitä kestää. Iho onkin nyt paljon paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Olisi vissiin ollut tämä säteytys paikallaan ajat sitten. Mutta on se sitten kumma, miten onkin niin, että kun toinen asia korjaantuu, niin jostain toisaalta repsahtaa. Yöunet ovat viime aikoina olleet retuperällä. Heräilen ja valvon. Olisiko kevään valolla vaikutusta? Kissakin on levoton. Tai ehkä sotatila syö yöunta. Olen jonkinsortin uutisaddikti. Katson kaikki uutiset ja vilkuilen kännykästä monta kertaa päivässä tapahtumia. Tiedän, että siinä ei ole mitään järkeä ja se voi kyllä vaikuttaa yleisolotilaan. Karmeat uutiset ahdistavat.

Sain taas ”hyvän idean”. Moskovan kaupungin lahjoittama Rauhanpatsas on herättänyt keskustelua viime aikoina. Patsas sijaitsee Hakaniemessä ja nyt jotkut tahot ovat vaatineet koko patsaan hävittämistä. Seuraavaksi selvisi että se viedään joka tapauksessa pois uuden raitiovaunutien tieltä. Mutta minulla on idea! Ei pidä demonisoida patsasta. Rumahan se on, mutta message oikea. Mitä siitä että patsaan lahjoittava taho ei asiaa edistä, voimmehan me patsaan saajina kuitenkin olla rauhaa edistämässä, vai mitä?

Olen keksinyt patsaalle todella hyvän uuden sijainnin. Helsingissä Tehtaankatu 1 kohdalla on pieni aukio, oikeastaan vain liikenteen jakaja. Siinä olisi Maailmanrauha-patsaalle oikea paikka! Aukion – liikennejakajan – ympäristössä on Venäjän suurlähetystö, ja toiselta puolelta liittymä Itäiselle Puistotielle, jonka varrella on monien maiden suurlähetystöt, mm. USA:n. Lisäksi samalla kohtaa on Suomen Punaisen Ristin pääkonttori, tärkeä rauhan kannalta, se taho joka korjaa jälkiä, jos rauha ei ole. Kaiken huipuiksi aukiolla on katolinen kirkko, se voi edustaa tässä maailmanrauhaprojektissa kaikkia kirkkokuntia. Kirkot sotkeutuvat sotiin. Juuri ennen sodan syttymistä helmikuussa oli Kirkko & kaupunki -lehdessä artikkeli Venäjän ortodoksisesta kirkosta. Juttu alkoi muistaakseni sanoin ”Venäjän ortodoksinen kirkko valmistaa maata sotaan”. Artikkeli käsitteli sitä miten Venäjällä ortodoksinen kirkko on täysin politisoitunut. Summa summarum tässä liikennejakajassa osoitteessa Tehtaankatu 1 kohtaavat monet tahot, joiden toimista maailmanrauha on mahdollinen tai mahdoton. Mikä sen parempi paikka patsaalle!

Kirjoitin jo aiheesta mielipidekirjoituksen Hesariin, saa nähdä tuleeko julkaistuksi. Sitä paitsi jäi harmittamaan, muistinko laittaa Hakaniemi, mitä jos laitoinkin Hietalahti? Mitä näitä nyt on, hoolla alkavia kaupunginosia. Pitäisi nukkua paremmin, aivot toimisivat.

Tällaista tänään mielessä.

Normaali

Sukuhistoriaa ja sotamuistoja

Äitini oli toiseksi vanhin lapsi, ja joutui jo 12-vuotiaana lähtemään niin sanotuksi pikku piiaksi sukulaistädin isoon maataloon. Ymmärtääkseni lähtö ei ollut kuitenkaan vastenmielistä, pääsihän äiti pois pienestä pirtistä, missä oli monta lasta hälisemässä isoon, vakavaraiseen maataloon, missä elämä oli ihan toisenlaista. Mutta töitä joutui kyllä paiskimaan.

Äiti kertoi että hän olisi halunnut vielä leikkiä, ja joskus siihen tuli tilaisuus, kun äidin nuorempi sisko tuli katsomaan, miten isosisko voi ja täti lupasi taon töihin. Työt olivat pienelle tytölle raskaita navettatöitä ja taloudenpitoa.

Tädillä oli kaksi poikaa, jotka molemmat joutuivat sotaan. Toinen kaatui, toinen palasi sodasta, mutta sairaana, hänellä oli keuhkotauti. Poika oli katkera kohtalostaan. Päivisin hän meni makaamaan äidilleni osoitettuun nukkumapaikkaan. Yski ja köhi siinä. Äitiä pelotti, että hän saisi saman taudin. Yöksi äiti kertoi kääntäneensä tyynyn aina toisin päin, että ei itse sairastuisi. Poika kuoli.

Talossa oli myös sotavanki. Olen jo unohtanut hänen nimensä. Sotavangin tehtävä oli tehdä niitä miesväen raskaita hommia, joita sodan aikana ei ollut kukaan tekemässä, kun maatilan miehet olivat sodassa.

Äiti kertoi että sotavankia kohdeltiin hyvin, hän oli yksi talon väestä, ahkera ja kiltti mies. Äidille hän opetti venäjää; en osaa venäjää sanotaan ”niebunimaibaruskaja” . Kirjoitan niin kuin lausutaan, kun en tiedä kirjoitusasua, mutta näin sen äitini oppi, ja hän minulle opetti.

Äiti kertoi että kun sota loppui ja kaikki sotavangit palautettiin Neuvostoliittoon, mies itki. Hän pelkäsi tulevansa ammutuksi kotimaassaan. Siellä ei sotavangiksi joutuneita kohdeltu hyvin. Minulle äiti opetti, että tavalliset ihmiset ovat aina syyttömiä sotaan, eikä ketään pidä vihata kansalaisuutensa perusteella.

Äidinkin matka jatkui pois pikkupiian tehtävistä. Nyt en muista ihan varmasti, mutta mielestäni seuraava pesti oli kotiapulaisen pesti Sänttien perheessä ja sieltä äiti meni kenkäkauppaan myyjäksi. Joka tapauksessa hän sai läksiäislahjaksi Vilma-tädiltä sormuksen. Se on kultaa ja siinä on iso, soikea musta kivi. Sormus on nyt minulla. Se on jotenkin surullinen sormus. En tiedä, minkälainen ihminen tämä Vilma-täti oli, mutta hän menetti molemmat poikansa, ja heidän myötä tulevaisuuden. Täytyypä kaivaa sukukronikka esiin, ja katsoa sieltä, minkä nimisiä ja ikäisiä nämä pojat olivat kuollessaan.

Näitä vanhoja juttuja tulee mieleen nyt Ukrainan sodan myötä. Uusia synkkiä ihmiskohtaloita, sotavankeja, nuoria miehiä kuolemassa turhaan.

Mieleen tulee myös vanha hippilause. Sen voisi muokata uuteen muotoon: Make Ukraine, not war. Make Russia, not war.

Normaali

Ylistys vanhoille naisille

Olen joskus ennenkin julkaissut tämän runon blogissa, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, joten uusinta lienee paikallaan. Ajankohtainen kahdestakin syystä – naistenpäivä lähestyy, sehän on maaliskuun kahdeksas ja Keski-Euroopassa soditaan.

Runon on kirjoittanut puolalainen Tadeusz Rózewicz. Se on tavallisen, sotien ja muiden katastrofien jalkoihin jäävän, ihmisen ylistys. Sotasankareille ja suurmiehille pystytetään patsaita, heidän vallanhimonsa johtaa kauheuksiin, joista kärsivät kansalaiset, he jotka vain haluaisivat elää omaa, rauhallista elämäänsä.

Yllätyksekseni huomasin että Helsingissä on runoon perustuva taideteos:

Monumentti tavallisille : Radoslaw Gryta

Täytyypä käydä joskus paikan päällä katsomassa se. Ja viedä sinne vaikka kukka naistenpäivän kunniaksi.

Tässä itse runo:

Minä pidän vanhoista naisista,
rumista naisista,
motkottavista mummoista.
He ovat maan suola.He eivät inhoa inhimillisiä jätteitä.He tuntevat rakkauden ja uskon,
mitalin kääntöpuolen.
Hamlet riuhtoo verkossa,
Faust näyttelee alhaista ja naurettavaa roolia,
Raskolnikov iskee kirveellä.
Jumala kuolee.
Vanhat naiset nousevat niin kuin joka päivä,
aamun sarastaessa ostavat leipää, viiniä, kalaa.

Sivilisaatio kuolee.
Vanhat naiset nousevat aamun sarastaessa,
avaavat ikkunat, siivoavat roskat.

Ihminen kuolee.
Vanhat naiset pesevät ruumiit, hautaavat kuolleet,
istuttavat kukkia haudoille.
Minä pidän vanhoista naisista,
ryppyisistä naisista,
motkottavista mummoista.
He uskovat ikuiseen elämään.He näkevät pelkuruuden ja sankaruuden,
suuruuden ja pienuuden,
oikeissa suhteissa arkipäivän vaatimuksiin.
Heidän poikansa löytävät Amerikan,
tuhoutuvat Thermopylaissa,
kuolevat risteillä,
valloittavat avaruuden.

Vanhat naiset ovat pyhien kissojen pyhiä muumioita.He ovat pieniä kurttuisia,
kuivuneita lähteitä,
hedelmiä
tai lihavia munanmuotoisia buddhia.Kun he kuolevat,
silmästä virtaa kyynel,
joka yhtyy suunpielessä
nuoren tytön
hymyyn.

Tadeusz Rózewicz

Normaali

Lapsen ylioppilasjuhlat, mikä ihana tekosyy teettää itselle mekko!

Jos hyvin käy, meillä vietetään ylioppilasjuhlia ensi kesäkuun neljäs päivä. Tiedän, että moni muu vastaavaa elämäntilannetta elävä on jo varannut pitopalvelun ja juhlapaikan. Minä etenen tässä(kin) asiassa omia polkujani eli päätin ihan ensimmäiseksi teettää itselleni mekon.

Onhan nimittäin niin, että ei ole mitään tietoa, milloin iloisia perhejuhlia seuraavan kerran vietetään, jos koskaan. Meneekö kukaan naimisiin, kutsuuko häihin? Eli mitä jos onkin niin, että koko loppuelämä menee vain hautajaisesta toiseen kulkiessa. Eli nyt täytyy kyllä ottaa ilo irti pojan ylioppilasjuhlista. Ja miksipä ei mekon voisi teettää, saanpahan ainakin omiin muhkuroihin sopivan, minulle suunnitellun ja tehdyn. Onneksi heräsin tähän ajatukseen ajoissa! Nyt on juuri sopivasti aikaa jäljellä että ei tule kiire. Yleensä järkeni juoksee hitaammin, ja tajua tällaiset liian myöhään.

Pienen muistonkin olen pojalle jo ostanut. Satuin huomaamaan kultasepänliikkeen ikkunassa tarjouksessa koristeellisen hopealaatan. Sellaisen, jonka voi laittaa killumaan samppanjapullon kaulaan. Laattaan tulee kaiverrus ”Unfailable 2022” . Olen keksinyt tuon sanan pojalle kannustaakseni kirjoituksissa ja elämässä ylipäätään. Jääköön laatta muistuttamaan häntä yhdestä elämän merkkikohdasta. Ja antamaan positiivista elämänvirettä.

Sinä keväänä, kun minä kirjoitin ylioppilaaksi tapahtui Tsernobylin ydinvoimalassa räjähdys. Nyt samoilla seuduilla soditaan. Poika on käynyt koronan takia lukion etänä, penkkaritkin ovat vielä ajamatta, ne pidetään vasta kirjoitusten jälkeen. Maailma on mennyt entistä arvaamattomammaksi.

Vuoden päästä poika aloittaa armeijan. Tulevana alokkaan äitinä olen myös samaistunut kaikkiin niihin äiteihin, joiden pojat tällä hetkellä sotivat Keski-Euroopassa tietämättä, ovatko pojat elossa, vankeina, minkälaisissa olo-olosuhteissa, ja minkälaisia asioita joutuvat sodassa kokemaan ja tekemään? Minkälaisia ikuisia traumoja, sisäisiä ja ulkoisia haavoja sodasta jää? Jälleen yksi sukupolvi traumatisoituu.

Ja täällä minä vain tilaan itselleni juhlamekkoa. Elämä on ristiriitaista. Hullua. Olen kyllä myös lahjoittanut rahaa Ukrainaan, rukoillut rauhan puolesta, ja koska kuljen joka päivä Venäjän suurlähetystön ohi, olen ohi kulkiessani ajatellut, rukoillut ja toivonut että Venäjän kansa saisi tietää totuuden tapahtumista ja sen johto lopettaisi sodan, jonka aloitti.

Ai niin, kutomistauko ei pitänyt. Kävin jo heti maanantaina ostamassa uudet langat ja aloitin seuraavan villapaidan. Mutta toisaalta, ehkä kutominen on minulle keino rauhoittua. Ja lääkärihän käski rauhoittua. Joten minulla on lääkärin määräys kutoa. Olisikohan lääkäri voinut määrätä langat kelakorvattaviksi?

Normaali

Olympiakullasta sotaan

Onpa ollut dramaattinen viikko!

Kaikki alkoi olympialaisista, kukaan ei enää edes ehkä muista, että vielä viikko sitten iloitsimme jääkiekon maailmanmestaruudesta. Helsingissä oli hetken vappu. Havis Amanda puettiin pelipaitaan, oli hulabaluu, ilo, onni ja huolettomuus. Poks, poks. Korona oli voitettu, ja nyt olympiakulta. Kaikki tuntui mahdolliselta.

Jopa minä katsoin olympiafinaalin. Suomi vastaan Venäjä. Oli sunnuntai, olin menossa töihin, keittämään kirkkokahvit, ehdin katsoa ottelun ja nappasin mukaani kotoa lähtiessäni pienen pöytälipun. Laitoin Suomen lipun keskelle kirkkokahvipöytää. Kirkkokahvit voisivat tänään olla myös mitalikahvit.

Oli kuumottavaa ajatella, että samaan aikaan samaa ottelua katsoi todennäköisesti myös Putin jossakin Kremlin kätköissä. Mitä mahtoi mies miettiä? Miltä tuntui kun pieni Suomi voitti? Leijona voitti karhun. Mutta jääkiekossa kaikki maat ovat yhtä suuria, jokaisella on mahdollisuus voittaa, on kyse vain taidoista, ei voimasta.

Meni vain muutama päivä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Olo oli lähes yhtä epätodellinen kuin sunnuntaiaamuna, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Miten tällaista voi tapahtua nykyaikana? Harmittaa sekä venäläisten että ukrainalaisten puolesta. Viattomia poikia viedään turhaan kuolemaan. Talot, kodit, koko yhteiskunnan infrastruktuuri tuhotaan. Miten on mahdollista että jälleen kerran ihmiskunnan historiassa yksi mies saa niin paljon valtaa ja aiheuttaa niin paljon pahaa.

Sotatoimia katsellessa olen muistellut menneitä. Kävin Ukrainassa 90-luvun lopussa. Olin silloin copywriter ja teimme Fazerin Siniselle televisiomainoksen Kiovassa. Mainoksen tarinassa mies etsi oikeaa sinisen sävyä ja lopulta löysi sen suklaalevystä. Muistan, kuinka katselin lentokoneesta maisemaa ennen laskeutumista. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon peltoa! Suomessa lentokoneesta näkyy metsää, mutta Ukrainassa näkyi peltoa.

Olisipa hienoa, jos Fazer näyttäisi nyt tuon filmin uudelleen. Loppuun voisi liittää kuvan, missä sininen ja keltainen suklaalevy muodostaisivat Ukrainan lipun, ja tekstiplanssi ”Slava Ukraini”, Eläköön Ukraina.

Ennen koronaa kävimme usein miehen kanssa Pietarissa, muutaman kerran jopa Moskovassa. On aika näppärää voida nousta Helsingissä junaan ja saapua muutaman tunnin päästä täysin eri kulttuuriin, miljoonakaupunkiin, missä on uskomattoman hienoja taidemuseoita ja kulttuurielämyksiä, konsertteja, balettia. Olin jo vähän ennättänyt kaivata näitä matkoja, ja mielessä oli käynyt että ehkä kohta saavutamme koronatilanteen, että matkat ovat taas mahdollisia. Joskus puhuimme jopa että junalla voisi tehdä matkan myös Mustanmeren rannalle Odessaan. Nyt nämä matkat täytyy unohtaa. Voi olla että ne eivät ole mahdollisia pitkään, pitkään aikaan.

Venäjä suljetaan pois kansainvälisestä yhteisöstä kaikin mahdollisin keinoin. Että sikäli viikon takainen ottelu oli todellakin historiallinen. Ehkä viimeinen ottelu Suomi vastaan Venäjä.

Pelottavampiakin ajatuksia on mieleen juolahtanut. Olen monta kertaa Helsingin Tuomiokirkkoa esitellessäni miettinyt sitä, että se on rakennettu tsaarin rahoilla ja tsaari käskystä – niin kuin koko Helsingin empire-keskusta. Kun Suomi siirtyi Ruotsin vallan alta Venäjän alaisuuteen, Suomen hallinnollinen keskus siirrettiin tsaarin käskystä Turusta lähemmäs Pietaria, rakennettiin Helsinki.

Tsaari oli projektista jopa niin kiinnostunut itse, että määräsi vastoin Engelin suunnitelmia, että kirkkoon pitää maalata alttaritaulu. Engel olisi halunnut maalauksen tilalle ison kultaisen ristin. Mutta niihän pitää tehdä, mitä maksaja haluaa. Taulu maalattiin: Jeesus siunaa lapsia. Se ei kelvannut tsaarille. Oli hänen mielestään lapsellinen ja lälly, pitäisi olla dramaattisempi aihe. Lapsia siunaava Jeesus siirrettiin Helsingin Vanhaan kirkkoon ja Tuomiokirkkoon, silloiselta nimeltään Nikoilainkirkko – rakennuttajansa mukaan nimetty – maalattiin uusi taulu. Siinä Jeesusta viedään haudattavaksi.

Tämä tapahtui vain 170 vuotta sitten. Se on aika lyhyt aika loppujen lopuksi. Toivottavasti Putin ei lue tätä ja muista näitä asioita, että hänelle ei tule mieleen, kuka Helsingin rakensi ja millä rahoilla. Ettei tule vaatimaan omiaan takaisin.

Ps. Sain taas villapaidan valmiiksi. Ehkä nyt taas kirjoitan enemmän ja useammin, kun jää aikaa kutomiselta. Mies on uhannut sulattaa puikot. Kieltämättä kutomisprojekti lähtee välillä lapasesta. Se on niin innostavaa. Nytkin jo mietin, minkävärisen seuraavaksi kutoisin, jos kutoisin. Mutta yritän unohtaa lankakaupan olemassaolon ja puikot. Veikkaan että kestän keskiviikkoon. Tai iltapäivään.

Normaali

Matka Madeiralle

Ehkä pitää kirjoittaa muutama sana matkastani Madeiralle.

Tammikuussa tein äkkilähtöreissun Madeiralle. Viikon matka maksoi 230€. Aamiaisesta veloitettiin erikseen, mutta se oli kyllä hintansa väärtti! Mikä aamiaisbuffet! Olisi helppoa elää tervellisesti sellaisen aamupalapöydän ja patikointimahdollisuuksien äärellä.

Madeira ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta ihastuin paikkaan niin, että voin hyvin kuvitella matkavaani sinne uudestaan. Pidin erityisesti luonnosta, se oli vihreää ja vehreää, paljon vettä, vesiputouksia, raikas ja puhdas ilma, paksut naavatukot roikkuivat levadametsien puista. Ja pidän myös portugalilaisten mielenlaadusta, he ovat vaatimattomia, rehtejä, jalat maassa olevia tyyppejä, aivan erilaisia kuin naapurimaan korskeat espanjalaiset, jos nyt tällainen yleistys sallitaan, tuskin sallitaan, mutta kyllä eri maiden ihmisten luonteenlaaduissa on eroja. Erilaiset kulttuurit tuottavat erilaisia ihmisiä. Tämä tuli positiivisella tavalla esiin myös vaelluksilla, joille osallistuimme. Ryhmät koostuivat eri maista kotoisin olevista ihmisistä. Yhteistä oli innostus ja kiinnostus luontoon ja patikointiin. Miten mukavia ihmiset ovatkaan! Nyt kun tilanne Ukrainassa on tulehtunut kuin finni alavatsassani, pohdin tätä samaa asiaa. Kansat, tavalliset ihmiset kaikkialla maailmassa, haluavat vain elää rauhassa omaa arkeaan, omaa elämäänsä. Silti johtajat järjestävät kriisejä, ajavat meitä sotaan ja vihaan toisiamme kohtaan. Miten väärin se on! Miksi emme saisi kaikki elää rauhassa? Miksi kansat, syyttömät rajan molemmilla puolilla, ajetaan tällaiseen tilanteeseen? Tekisi mieli lainanta Greta Thunbegrin sanoja: ”Shame on you!”

No eipä nyt harhauduta politikointiin, piti kirjoittaa Madeirasta. Innostuimme levada- ja vuoristovaelluksista. Niille on helppo osallistua. Emme osallistuneet matkatoimiston retkille, huomasimme bussipysäkillä paikallisen yrityksen ilmoituksen päivävaelluksista, kesto yleensä noin neljä tuntia. Joka päivälle oli eri reissu, hinnat noin 30€, sisältäen noudon hotellilta, vaelluksen oppaan johdolla ja päätteeksi kuljetuksen takaisin hotellille.

Viimeisenä päivänä päätimme lähteä tutustumaan Madeiran pääkaupunkiin Funchaliin, joka sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä hotellilta. Hotellilta lähti samaan aikaan vanha saksalainen pariskunta, hekin olivat matkalla Funchaliin. Odotimme yhdessä bussia, kun taksikuski tuli hieromaan kauppoja kimppakyydistä, neljä euroa per nuppi Funchaliin. Tartuimme tarjoukseen ja hyppäsimme kaikki samaan taksiin. Se olikin viisas päätös, mikä selvisi paluumatkalla, jonka yritimme tehdä bussilla. Olin lukenut jostakin että Madeirassa on kaksi eri bussiyhtiötä, toinen hoitaa saaren itäpuolen toinen lännen. Busseilla taisi olla eri värit tunnistamisen helpottamiseksi. Mutta enpä olisi uskonut että niillä on käytössä samat numerot!

Päivä oli aurinkoinen, ja päätimme ykskaks että lähdetäänkin takaisin hotellille, olisi kiva hetki lekotella aurinkotuoleilla, ottaa vähän aurinkoa matkan päätteeksi, ja siihen osuikin sopivasti bussi numero 155, joka veisi hotellille. Hyppäsimme kyytiin.

Jossain vaiheessa matkaa havahduin ajatuksistani bussin menoon. Alkoi pelottamaan. Bussi kiisi hurjaa vauhtia kapeilla, mutkaisilla ja jyrkillä kaduilla. Kuin olisi ollut Linnanmäen vuoristoradassa mutta tosielämässä. Lopulta bussi pysähtyi, tolpassa luki ”terminal” ja olimme jossakin asuinalueen viimeisessä nurkkauksessa. Dead end.

Ihmettelimme kuljettajalle, että eikös tämä mennytkään Canicoon? Kuljettaja kiivastui ja sanoi että se mihin bussi on menossa kannattaa varmistaa silloin kun astuu bussiin. Meidän tulisi nyt ostaa uudet liput, matkata saman bussin kyydissä takaisin kaupunkiin ja nousta siellä oikeaan bussiin. Ei kiitos. Tämä reissu kyllä riitti, sen verran äksyä kyytiä oli. Suutahtaneena lähdin lampsimaan tietä siihen ainoaan suuntaan, mihin oli mahdollista mennä. Missään ei näkynyt ketään eikä mitään, mutta arvelin että jossakin kohtaa on pakko tulla taksitolppa vastaan. Oli vain raskasta kävellä ylämäkeen, varsinkin kun oli vaeltanut monta päivää putkeen ja mielessä oli ollut ajatus lepopäivästä. Lopulta takaa ohi ajoi keltainen taksi, heilutin sen perään, taksi jatkoi matkaansa ja katosi mutkaan. Onneksi kuski oli katsonut taustapeiliin ja nähnyt vilkutukseni. Taksi kääntyi ja tuli luoksemme. Ihanaa, pääsimme kuin pääsimmekin takaisin hotelille, mutta sää oli jo muuttunut, aurinko mennyt pilveen, eikä suunnitelmamme auringonotosta toteutuneet.

Madeiralla sää vaihtuu nopeasti, eikä säätiedotukseen ole välttämättä luottamista. Sateita tulee ja menee. Yhtenä päivänä lomasta sadetta oli vähän runsaammin, mutta silloinkin lähdin levadavaellukselle. Minulla oli onneksi mukaan pakattu pitkä sadetakki, eikä sade lopulta haitannut ollenkaan niin paljon levadakävelyä.

Mielestäni tammikuun loppu oli hyvä ajankohta matkalle Madeiralla. Olen varma että sesonkiaikoina kapeat levadapolut ovat ahtaita kaikista vaeltajista. Nyt oli mukavaa, väkeä oli vähän, tilaa paljon. Eikä ollut liian kuuma. Varsinkin ylhäällä vuoristossa sää on kylmempää kuin alhaalla, joten mikään aurinkolöhöloma matka Madeiralle tammikuussa ei ole, mutta jos haluaa liikkua, aika on mitä parhain.

Erikoismaininta hyvästä paikallisesta drinkistä, joka maistuu levadavaelluksen päätteeksi paikallisessa kuppilassa: poncha. Ponchaan laitetaan brandyä ja päälle vastapuristettua hedelmämehua. Parasta oli passionmehuun tehty pocha, myös appelsiinimehu oli hyvää. Maistetuksi tuli myös sitruuna-hunaja poncha eikä siihenkään lasiin syljetyksi tullut. Viini maksoi lähikaupassa neljä euroa. Eikä ravintolassa syöminen todellakaan tullut kalliiksi. Kallein annos taisi olla oman hotellin madeiralainen buffet-pöytä, muistaakseni 24€ vai oliko se 29€, mitä näitä nyt on.

Ps. Alavatsan tulehtunut finni vertauskuvasta. Minulla on todellakin alavatsassa, siellä karvoituksen yläreunalla paise. Ihon alle tulehtunut finni. Näytin sitä samalla tk-lääkärille, kun nyt siellä satuin olemaan. Vähän kyllä nolotti omaa harmaantunutta häpykarvoitustaan esitellä, mutta sain paiseeseen antibioottivoiteen. Kaikenlaista pientä harmia sitä ihmiselle voi tulla.

Normaali

Rouvan pitäisi vähän rauhoittua

Täällä ollaan taas. On ollut tauko kirjoittamisessa. Vähän jo tuumin että lopettaisin koko homman, jäisin ”eläkkeelle” blogin kirjoittamisesta, mitä minä täällä itseäni ja aivoituksiani muille avaan. Mielipiteitä on maailmassa liian kanssa, maailma oli niin paljon parempi paikka silloin, kun ei tiennyt tästä mielipiteiden moninaisuudesta, eikä niitä tursunnut joka paikasta. Että olisiko parempi, jos vain tyytyisi kutomaan villapaitoja ja horisemaan itsekseen? Ehkä.

Tällä viikolla olen täyttänyt 55 ja käynyt lääkäreiden pakeilla. Samalla viikolle osui sekä allergialääkäri että vastaanotto terveyskeskukseen verenpaineasioissa.

Allergialääkäri määräsi nelinkertaisen histamiiniannostuksen ja valohoitoa, kortisonivoiteita on erikeseen sekä kasvolle että kaulasta alaspäin. Niitä pitää läträtä reilusti iholle kerran päivässä. Valohoito alkaa ensi kuussa. Käyntikertoja on 2-3 viikossa. Lohdullista oli kuulla että urtikaria tulee katoamaan, se ei jää ikuiseksi vaivaksi. Vaikeinta tässä on ollut sopeutua tilanteeseen, alistua toisenlaiseen elämäntapaan kuin mihin on tottunut. Myös varuillaan olo on stressaavaa. Reaktiota pelkää ja sitä pyrkii välttämään. Pitäisi jotenkin unohtaa koko juttu, ehkä kehokin sitten unohtaa reagoida.

Terveyskeskuslääkärin luona käynti oli kuin Kummelista. Lääkäri totesi huoleeni, että ”rouvan pitäisi vähän rauhoittua”. Rauhoittua! Mitä se on? Onko siinä laktoosia? Eihän näillä geeneillä voi rauhoittua. Ja kyllähän minä ymmärrän että pitäisi rauhoittua ja sitä kovasti yritänkin, ja siihen keho minua pakottaa näillä urtikariaoireilla, mutta siitä huolimatta verenpainearvot ovat pääsääntöisesti yli 140. Lääkärin mielestä syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Korkeat arvot osoittavat että olen elossa. Mieten että miksi sitten ylipäätään syödään verenpainelääkkeitä, jos korkeat arvot eivät haittaa? Käynnistä jäi varsin hämmentynyt olo. Eikä epävarmuuteni asian suhteen kyllä yhtään helpottanut. Lääkäri suhtautui varsin ylimielisesti mittaustuloksiini, tuskin vilkaisi niitä. Onko rouvalla stressiä? No onhan minulla tietenkin, kun on tämä fysikaalinen urtikaria, joka pakottaa minut elämään toisin kuin tahdon, onhan se stressaavaaa ja varmaan urtikariaoireet jo sinänsä ovat merkki jonkinlaisesta stressitilasta elimistössä.

Minä olen kiltti potilas, ja suhtaudun lääkäreihin auktoriteettiuskollisesti, pyrin aina noudattamaan ohjeita, mutta ensi kertaa ajattelen, että taidan kuitenkin käydä vielä toisella lääkärillä varmistaakseni että tämä lääkärin arvio tilanteesta oli oikea. Vaikkakin – pakko myöntää – lääkärin ihmistuntemus oli varsin hyvä: rouvan pitäisi todellakin rauhoittua. Mutta onko se syy jättää verenpaine hoitamatta?

Mies oli tämän viikon kuntoutuksessa Itä-Suomessa. Kävin hakemassa rautatieasemalta. Huokasi, ja totesi että kuntoutus on enemmän masennus kuin kuntoutus. Toisilla potilailla on vakavia mielentervysongelmia ja heidän seuransa vain tekee oman olon apeaksi. Miehellä on vain fyysisiä ongelmia kahdesti leikatun selän kanssa, ja jalan, josta on kadonnut pohjelihas ja tunto siitä. Hän on tehnyt tunnollisesti kaikki määrätyt harjoittelut ja kuntoutuminen lähtenyt mukavasti vauhtiin, mutta nämä lähihoitojaksot ovat apeuttavia.

Iloa toi syntymäpäivä. Ystävällä on myös syntymäpäivä, päivää aiemmin kuin minulla, ja vietimme yhteisen skumppahuuruisen päivän unohtaen täysin viat, vaivat ja rauhoittumisen. Höpöhöpö rauhoittua!

Aamulla mittaisin ensi töikseni verenpaineen: 147 / 74. Sitten nappasin verenpaine- ja allergialääkkeeni, laitan illalla lääkkeet valmiiksi yöpöydälle vanhaan, messinkiseen tuhkakuppiin, joka nykyisin toimii lääkedosettina. Siinä lukee Yes, sir. Boston.

Normaali

Natosta ja takin kääntämisestä

Anteeksi, kun en ole ennättänyt kirjoittamaan. Syy on siinä, että olen syönyt sanani eli tehnyt villapaitaa, vaikka loppuvuodesta vannoin että never again. Niin vain ostin langat ja aloitin raumalaispaidan kudonnan.

Projekti on nyt edennyt jo parhaimmilleen eli kaarrokkeeseen. Lanka loppui kerran kesken. Tiesin että sitä ei ole riittävästi, mutta halusin pohjaväriksi tummanruskean ja sitä ei ollut sillä hetkellä kaupassa saatavilla riittävästi, ostin mitä oli. Sitten lanka loppui ja oli tuskaiset päivät, kun en päässyt jatkamaan kudontaan, kunnes viime lauantaiaamuna puhelimeen kilahti viesti: lankaa olisi taas saatavilla. Säntäsin saman tien kauppaan, maskikin unohtui. Soitin sitten kaupan ulkopuolelta että minulla ei ole maskia ja tarvitsen kolme kerää. Koko sunnuntain istuin kutomassa. Perheeltä tuli whatsup-viestejä, ollaan siellä ja täällä ja tulossa kohta. Minä vastasin että minä olen puolestani siirtynyt koko päivän aikana vain nojatuolista sohvalle. Kännykän askellaskuri näytti sinä päivänä vissiin aika pieniä askelmääriä. Muutenkin vähän huolestuttaa tämä vähäinen liikunnallisuus, kun olen nyt allergian takia jättänyt väliin kaiken hikiliikunnan.

Aamun aviisia lukiessani huomasin ilokseni että tänään A-talkissa puhutaan Natosta. Mielestäni tämä suomalainen Nato-keskustelu on varsin suppeaa. Keskustellaan pelkästään siitä, kuinka moni kannattaa tai ei-kannata. Pitäisi kertoa, mitä Natoon liittyminen tarkoittaa. Mitä se maksaa? Tulisiko Itä-Suomeen pysyviä Nato-joukkoja ja niille armeija-alueita, missä aseistusta? Suomen maaperälle raketteja sojottamaan kohti Pietaria? Mitä vaikutusta sillä, että Suomen rajasta tulisi Naton itäraja, olisi rajaliikenteelle? Kaupankäynnille Venäjän kanssa? Matkailulle? Olisi myös mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä Natoon liittyneet Tsekki, Slovakia, Unkari ja Bulgaria ovat. Minkälaisia kokemuksia niillä on, mitä mieltä kansalaiset siellä ovat Nato-jäsenyydestä nyt ja ennen liittymistä? Mitä vaikutusta Nato-jäsenyydellä olisi suomalaiseen maanpuolustukseen, vähenisikö asevelvollisuus? Toivoisin tällaista journalismia ja asiantuntijoiden arvioita. Ei ikuista jankutusta siitä, mitä mieltä muut maat ovat siitä, kuuluuko Suomi Natoon vai ei, ja kuka kannattaa kuka ei. Faktatietoa pöytään. Toivottavasti illan A-talk kertoo.

Sitten leppoisampaa asiaa. Kutoessa päällä on aina joko radio tai televisio. Niinpä viime aikoina on tullut kuunneltua paljon ja kaikenlaista. Sunnuntaina puolenpäivän uutisten jälkeen radiosta tulee Kansanradio. Se on sellainen traditionaalinen mielensäpahoittajien ohjelma. 27.helmikuuta kansanradiossa on runoilta. Sinne saa lähettää omia runoja, joita mm. Pertti ”Fingerpori” Jarla arvioi. Lähetin oitis omia sepustuksia, ja sain jo postissa kiitokseksi Kansanradio-kassin. Että ei muuta kuin radion ääreen sitten helmikuun 27. päivä. Olisipa hienoa kuulla oma runo luettuna radiossa! Ehdin kyllä saada tämän villapaidan valmiiksi, täytynee aloittaa uusi.

Minussa taitaa olla poliitikkoainesta, sen verran reippaasti ja iloisella naamalla syön sanani ja käännän takkiani. Se villapaita-asia ei nimittäin ollut ainut asia, missä olen syönyt sanani. Muistaakseni syksyllä loihesin lausumaan että en matkusta ulkoimaille muutamaan vuoteen. Höpöhöpö, ostin äkkilähdön Madeiralle! Lähden sinne maanantaina viikoksi hoitamaan ihoani kuntoon. Jospa ilma ja valo saisivat ihoni elpymään. Kutina ja raapinen jatkuu. Kissa elää. Tuossa köllöttelee vieressä ja välillä käy oksentamassa karvapalloja täkkini päälle. Semmoista.

Normaali

Kylmäurtikariako?

Tänään palaan kotiin. Kohta pari viikkoa olen asunut yksin vapaa-ajanasunnolla tunnin matkan päässä kotoa. Pakenin tänne, kun allergia yltyi niin pahaksi, halusin eroon kissasta ja hoitamaan ihon kuntoon. Söin viikon kortisonia ja sain nahan takaisin. Tulin tänne, koska minusta tuntui että tulen hulluksi, jos en saa kutinaa loppumaan. Nyt palaan kotiin, koska minusta tuntuu että tulen hulluksi, jos olen vielä päivänkään täällä yksin. Eli ilmeisesti tulen hulluksi joka tapauksessa.

Ihan täysin allergiatta ei tämäkään aika ole mennyt. Mies tuli tänne seuraukseni viime perjantaina ja lämmitimme tietenkin ensi töiksemme saunan. Sauna on puulämmitteinen pihasauna, eikä siellä ole mitään muuta lämmitystä eli rakennus on kylmillään. Vesi viedään ämpäreillä saunaan, sinne ei ole vedetty vesiä.

Istuin lauteilla ja ihailin ihoani. ”Katso miten ihana, ehjä ja pehmeä.” Tuli tauon paikka, lähdimme löydyistä vilvoittelemaan kylmään pukuhuoneeseen. Samalla alkoi kutina ja punoitus, näppylät nousivat iholle. Sitä tuskaa, mikä kohtauksen tullessa on, on vaikea kuvailla. Siinä tulee paniikki.

Ei pitäisi googlata, mutta googlasin kuitenkin. Löytyi tapauksia, joissa ihminen on mennyt tajuttomaksi vastaavassa tilanteessa. Erityisesti varoitettiin uimisesta, ei saa mennä kylmään veteen saunasta, voi mennä taju. No ainakaan tästä ei voi syyttää kissaa. Vaiva voi mennä ohikin, jossakin kirjoituksessa sanottiin, että yli 60-vuotiailla kylmäurtikaria on harvinainen. Täytän kohta 55, jotakin iloa vanhenemisesta.

En voi urheilla, en saunoa, en uida, pitää välttää kylmää, erityisesti lämpötilanvaihteluita. No mietitäänpäs nyt mitä voin; voin kutoa, lukea, katsoa tv-sarjoja, kirjoittaa, syödä ja juoda, kävellä, istua ammeessa, pelata korttia. Onhan sekin jotain.

Ja jospa lääkärillä olisi jotakin apua tarjolla, aika on kuukauden päästä. Onneksi minulla on paljon kuvamateriaalia kohtauksista. Meinaan tehdä powerpoint-esityksen lääkärille. Tulee kaikki vaiheet sanotuksi ja muistetuksi.

Mutta tänään kerään kimpsut ja kampsut ja palaan kotiin kissan, pojan ja miehen luo. Välttelen nyt kylmää, en kissaa.

Ehkä nämä minun sairaskertomukseni eivät myöskään ole yleisesti ottaen kiinnostavaa luettavaa, joten yritän jatkossa kirjoittaa vähemmän vaivoistani ja keskittyä muuhun. Asia on vain ollut niin akuutti, omat ajatukset ovat pyörineet niin vahvasti oman navan ympärillä, enkä siksi ole kyennyt laajempaan näkökulmaan. Pahoittelen jatkuvia allergiahöpinöitäni. Vanhat ihmiset eivät muusta puhukaan kuin vaivoistaan, sillä perusteella olen siis todella vanha.

Normaali

Sote-uudistus Downton Abbey’ssä

Downton Abbey’n kyläsairaalan toiminta on uhattuna. Aika on ajanut ohi. Lääketiede ja -teknologia kehittynyt, alan huippuosaamista saa lähikaupungista, eikä samaa palvelutasoa ole varaa järjestää vanhaan kyläsairaalaan.

Mitä pitäisi tehdä? Mielipiteet jakautuvat. Kartano on ollut kyläsairaalan tukija, sarkastinen vanha rouva sairaalan hallituksessa. Moni haluaisi pitää kiinni vanhasta, mutta osa ymmärtää, että kyläsairaala voi toimia enää pienimuotoisesti antaen ensiapua ja ohjaten eteen päin erikoissairaanhoitoon. Näin tuotantokaudella kuusi. Ihan kuin olisi katsonut A-studiota. Hetken jo mietin että voiko tämä olla mahdollista, niin tuttua ja samoja asioita kuin mitä päivittäin kuulee televisiosta ja radioista. Tunteet, fakta, edistys, historia, kaikki sekoittuvat ja on vaikea löytää yhteisymmärrystä. Yhteisymmärrys on vain siitä että kaikilla on huoli.

Vaikka yleensä tykkään seurata vaaleja, nämä aluevaalit ovat minulta jääneet, koska helsinkiläisenä en voi äänestää. Meidän aluevaaliasiat ratkaistiin ns. pormestarivaaleissa. Mielestäni meitä helsinkiläisiä hieman huijattiin. Oli niin kova koohkaus siitä, kenestä tulee pormestari, että unohtui kokonaan että tässä äänestetään myös siitä, miten terveydenhoito omilla nurkilla hoidetaan. Se pormestarivaaliasia pitäisi olla ihan erikseen ja omanaan. Nyt meni paljon lapsia pesuveden seassa. No, katson vain Downton Abbey’ä, siellä aina kaikki menee lopulta hyvin ja niin kuin pitääkin, toisin kuin tosielämässä.

Normaali

Ei osaa sanoa ei

Kaikenlaista vaivaa sitä voi ihmiselle tulla: nyt on finni keskellä peukaloa. Samperin äksy. Olen kyllä kuullut, että peukalo voi olla keskellä kämmentä, mutta että finni keskellä peukaloa. Taitaa tarkoittaa ihan samaa asiaa. Taas kerran sain todeta epäonnistuneeni. Miten sitä voikin epäonnistua niin usein! Joskus tuntuu että aina.

Ostin viime kesänä, vai oliko sitä edellisenä, taas on tämä koronasumu, kun ei muista, milloin mitäkin tapahtui, mutta ostin siis joku kesä lastutuolit kasvihuoneeseen. Olin haaveillut lastutuoleista ”aina”. Ne ovat klassikkoja, kauniita ja kaiken lisäksi niissä on hyvä istua. Olin sattumalta lastutuoleja myyvässä liikkeessä, kun myyjä sanoi että niiden ranskalainen valmistaja lopettaa tuotannon, viimeinen erä tuoleja oli tulossa. Varasin oitis kaksi.

Ajattelin että ne voivat talvehtia kasvihuoneessa, eihän sinne sada. Ei tullut mieleen että ilmanala kasvihuoneessa saattaa olla varsin kostea. En tajunnut pitää ovia syksyllä auki. Olisi varmasti pitänyt tuulettaa enemmän siihen asti kun pakkaset tulivat. Nyt kun pakkanen hellitti, menin katsomaan mitä sinne kuuluu. Itse asiassa huomioni kiinnittyi ohi kulkiessani kummallisen kiiltävään lattiaan kasvihuoneessa. Sehän oli aivan kostea. Ja tuolit; ne olivat aivan homeessa! Ja viiniköynnös, siinäkin oli hometta! Samperin, samperin, samperi! Nyt jätin ovet auki. Tulisipa pakkanen ja jäädyttäisi kaiken homeen pois.

Mutta tätä se varmaan tarkoittaa, kun finni kasvaa keskellä peukaloa; onneton tunari olen!

Muutenkin on huono päivä. Minun pitäisi oppia sanomaan ”ei”. Hämmästytän itseni yhä uudelleen, miksi se on niin vaikeaa. Saanko nautintoa uhrautumisesta? Kiitoksista? Siitä että kehutaan? Ilmeisesti. Tästä pitää kyllä yrittää parantua, koska kiitokset ja kehut eivät lopulta tuo hyvää mieltä, jos sen hinta on kokemus siitä, että tilanne ei mennyt reilusti.

Aamulla whatsuppiin oli ilmestynyt viesti; iltapäiväksi tarvittaisiin muutamaksi tunniksi töihin, kollega oli sairastunut. Vastasin että koska minulla on tunnin matka töihin, en ihan mielelläni muutamaksi tunniksi lähde, ei kannata. Mutta sitten lisäsin sen MUTTA-lauseen: mutta jos ketään muuta ei saada niin minä tulen. Miksi minä niin kirjoitin? Vaikka jo kirjoittaessa tunsin, että ei tämä ei ole oikein eikä reilua, ja lopulta minulle tulisi vain paha mieli.

Loppujen lopuksi tilanne meni hyvin, minun ei tarvinnut lähteä, tekijä löytyi lähempää, hyvä niin. Mutta minun pitää oppia sanomaan myös ”ei”. Tai edes ”pitää vähän miettiä”. Meidän pojalla on tapana vastata aina niin, jos joku asia ei häntä kiinnosta. Se on hyvä tapa väistää tilanne.

Normaali

Aamutoimissa tänään

Olen ottanut tavaksi juoda aamukahvit lämmitetyllä lasikuistilla. Keitän kahvit mutteripannulla, sillä tulee parhaat, vahvat kahvit ja juuri sopiva määrä yhdelle hengelle. Lorautan sekaan kermaa. Aiemmin lämmitin maidon, mutta olen laiskistunut, välttelen ylimääräistä tiskiä käsien ihoa säästääkseni, joten loraus kermaa on kätevintä, sitä paitsi ihan hyvänmakuinen.

En laita ulkovaloja päälle, enkä edes sisälle kuistille. Istun pimeässä ja katson, kuinka valo voittaa. Se on vähän sama kuin seuraisi valokuvan kehittymistä pimiössä. Ensin on pelkkä pimeä, ei näy mitään, korkeintaan heijastuksen omasta itsestä ikkunassa. Pikku hiljaa valon määrä lisääntyy, alkaa nähdä muotoja ja hahmoja, kunnes lopulta puut tulevat esiin. Yritin ottaa kuvasarjan tästä, mutta sitä ei saa tallennettua kuvaan, pitää kokea itse.

Aamutelevisio höpöttää yksin tuvassa, kuulen sen tänne kuistille. Lehteä ei postilaatikkoon tule, katson uutisotsikot kännykältä. Aamukahvin jälkeen on vuorossa kevyt qigong-venettely youtube-ohjauksessa, 10 minuuttia hulahulavanteen pyörittelyä ja 20 kyykkyä. Suihku ja ihon tuhti rasvaus shea-voilla.

Tänään ei ole työpäivä, ei tarvitse ajaa kaupunkiin. Pilkon polttopuita valmiiksi viikonlopuksi saunaa varten. Mies tulee perjantaina, mennään saunaan. Ehkä siivoan. Mieli tekisi puuhata paljon, mutta yritän säästää käsien ihoa. Ihottuma on alkanut parantua, käsissä ei ole enää haavoja, mutta iho on ohutta ja kuivaa, ei kestä vielä kovaa kulutusta. Minun kädet on kuin kivipestyt farkut. Mutta kortisonitabletit ovat tehonneet, se on pääasia. Allergiasairaalastakin soitettiin eilen, siellä olisi ollut peruutusaika tarjolla, olisin tietenkin ottanut sen, mutta puhelun aikana vapaa aika meni jollekin toiselle, yhtäkkiä hoitaja sanoi, että anteeksi nyt sitä vapaata aikaa ei enää olekaan. It’s my destiny!

Meillä ei ole vielä excite-strategiaa tästä tilanteesta. Todennäköisesti kun saan ihon kuntoon ja lopetan kortisonin, kokeilen kotiin ja kissan luo paluuta. Katsotaan sitten, miten käy. Enää ei ole pitkä aika kesään, tekisi mieli antaa kissalle vielä yksi onnellinen kesä mökillä. Siellä tilanne on helpommin hallittavissa, kissa paljon ulkona ja voin järjestää niin, että nukun eri tilassa kuin missä kissa oleskelee. Kesällä allergiat muutenkin helpottavat, tämä kuiva sisäilma on pahentaa tilannetta.

Vaikka viime vuoden lopulla vannoin että en kudo enää ikinä mitään, olen jo aloittanut uuden! Kudon villapaitaa, uutta raumalaismallia, se on jo pitkällä. Ja eilen törmäsin instagrammissa aivan ihaniin pastoraalisukkiin! Sellaiset olisi ihana kutoa, mutta ei taida olla meikäläisen hermorakenteelle sopiva projekti, sen verran kimurantilta malli näytti, sitä paitsi sukat on muutenkin vaikeat; pitäisi saada kaksi samanlaista aikaiseksi, yleensä toisesta tulee aina isompi. Vaikka siihen sain kyllä joskus hyvän vinkin, että pitää kutoa molemmista ensin terät valmiiksi ja sitten vasta aloittaa varret. Se voisi olla ratkaisu ongelmaan. Mutta jospa nyt ensin kudon paidan valmiiksi.

Positiivista päivää kaikille! Kyllä tämä tästä.

Normaali

Kissa-asumusero ja koirakeskenmeno

Viisitoista vuotta sitten koin ”koirakeskenmenon”. Olin 40-vuotias ja meillä oli hedelmöitysklinikalla jäljellä yksi pakastettu alkio, yritimme vielä viimeisen kerran saada lapsen. Se ei onnistunut, sain keskenmenon. Tilanne tuntui toivottomalta, hoivavietti oli suuri, sanoin että koira pitää sitten ainakin saada, jos ei lasta enää saada.

Löysin skotlanninterrierin pennun, joka oli syntynyt minun syntymäpäivänäni, ja jolla oli valkoinen tähti otsassa. Annoin hänelle nimeksi Repe, ja tein varauksen. Mies meni allergiatesteihin, oli allerginen koirille ja sanoi että koiraa ei voi tulla. Minä sanoin että nyt on sitten koirakeskenmeno vielä tavallisen keskenmenon päälle! Minä olin jo rakastunut Repeen, ja odotin sitä. Otetaan sitten kissa. Tiesin kyllä olevani allerginen kissoille, mutta tarve ja tunne ylitti järjen. Sanoin että rakkaus parantaa. Sen verran oli järkeä, että tein varasuunnitelman. Kysyin eläinrakkaalta poikamiesveljeltäni, ottaisiko hän kissan sitten jos rakkaus ei parantaisikaan. Hän lupasi. Kissa tuli.

Monta vuotta meni hyvin, mutta viisi vuotta sitten tilanne alkoi pahentua. Allergiat alkoivat vaivata. Eivät kyllä tyypilliset kissa-allergian oireet, vuotavat silmät ja nuha, vaan minulle puhkesi formaldehydiallergia ja atooppinen ihottumani heräsi eloon. Suunta on ollut siitä pitäen paheneva. Nyt minulla on fysikaalinen urtikaria ja ihottuma on korventanut ihoni paikoin haavoille. Öisin raavin itseni verille.

Nyt olemme kissa-asumuserossa. Muutin pois kotoa väliaikaisesti. Katsomme helpottaako ihottumat. Olisi väärin viedä kissa piikille, jos sitten huomaisikin että allergiat eivät lopukaan. Onneksi minulla on vanhoja lääkkeitä, olen nyt määrännyt itseni viiden päivän kortisonikuurille. Minulla on kortisonitabletteja tallella siitä vaiheesta, kun formaldehydiallergiaa ei oltu vielä todettu, ja kohtaukset olivat välillä niin pahoja, että ei auttanut muu kuin suun kautta otettava kortisoni.

Yöksi laitan allergiavoidetta käsiin ja teippaan puuvillahanskat ranteista kiinni, että en saa niitä yöllä unissa revittyä irti. Oikean käden etusormen ja peukalon olen leikannut auki, että voin räpälätä kännykkää. Päivällä laitan käsiin sataprosenttista karitevoita ja sidon siteet käsiin ja kaiken päälle työhanskat. Näky on hivenen dramaattinen, kun otan hanskat pois. Huomasin tämän, kun olin töissä eilen illalla ja siellä oli iltakirkko. Käyn yleensä aina ehtoollisella, jos sellainen työvuoron aikana on, niin nytkin. Kun olin polvistunut alttarille, riisuin hanskat käsistäni, ja alla oli ne sideharsot. Pappi varmasti ihmetteli, kun laski öylätin sideharsoin peiteltyihin käsiini, että onkohan Minnalla kaikki ihan hyvin, viilteleekö se vapaa-aikana ranteitaan?

Illan päätteeksi valmistelimme työkaverini kanssa kirkon valmiiksi sunnuntaiaamuksi. Menin tyhjentämään esirukouslipasta. Se oli tyhjä! Olen ollut kymmenen vuotta näissä hommissa, eikä kertaakaan esirukouslipas ole ollut tyhjä. Yleensä se pursuaa lappuja, jotka on tuherrettu täyteen ihmisten murheita. Nyt ei lapun lappua. Sanoin työkaverille, että nyt taitaa olla maailman asiat todella huonosti, kukaan ei edes jaksa pyytää apua. Sanoinkin että pitäisiköhän meidän itse kirjoittaa laput, minulla olisi ainakin pyyntö valmiina mielessä, että josko tämä allergia loppuisi.

Kissa-asumuseron takia työmatka on nyt sitten tunti, josta viimeset viisitoista kilometriä ei valaistua tietä, illalla huomasin että ei myöskään kovin hyvin aurattua tietä. Onneksi minulla on vanha neliveto. Ja mikä sattuma, että siihen viimeisen huollon yhteydessä asennettiin moottorin lämmitin. Korjaaja sitä ehdotti. Nyt minun ei tarvitse jännittää lähteekö auto käyntiin, lähtee varmasti.

Mietin mennyttä viittätoista vuotta. Kun kissa hankittiin, ensimmäiset kymmenen vuotta menivät hyvin. Allergia paheni vaihdevuosien alettua. Onko niin, että hoivaviettini kuihtui ja näivettyi, kun menetin sukukypsyyteni, ja siksi olen menettänyt tämän rakkauden parantavan voiman ja allergiat roihahtaneet? Minussa ei enää ole vimmaa ja tarvetta saada hoivata. Onko minusta kadonnut rakkaus? Onko minusta kadonnut elämänvoima? En tiedä. Tällä hetkellä olen ainakin hivenen hukassa itseltäni.

Mieleen tulee, miten osuvan enkelikortin uutena vuotena pakasta nostin. Kun muut nostivat positiivisia ilosanomia, minun kortissani oli varoitus. Siinä sanottiin ”Caution is warranted. Look deeper into this situation before proceeding further. This situation is not right for you”.

Niin, täytyy nyt ottaa tällainen aikalisä, edetä rauhassa. Katsoa saanko allergiat rauhoittumaan olemalla erossa kissasta, vaikka samalla pitää olla erossa myös perheestä. Aika allergiasairaalaan, se on syntymäpäivänäni. Onkohan lääkärillä tähti otsassa?

Normaali

Takapakkia

Nyt kun lähimatkailu ja lähiruoka ovat suosiossa, minä harrastan lähihiihtoa. Menen hiihtämään kehää tien toiselle puolelle puistoon. Siinä on sijainnin lisäksi se hyvä puoli, että ladulla ei ole ruuhkaa, koska latua ei ole. Huono puoli on se, että pitää kiertää itse kehittämää kehää. Mutta arvostan niin paljon sitä että hiihtämään pääsee helposti, eikä ole muiden tiellä, että lähilatu riittää mainiosti minun höntsähiihdolleni. Sitä paitsi joskus, sellaisina talvina kun lunta on todella paljon, kaupunki tekee myös puistoon ladun. Mutta nyt en muista, milloin tällainen oli edellisen kerran, siitä on tainnut vierähtää vuosia.

Niinpä heti kun lunta oli edes vähän, säntäsin puistoon suksineni. Ei olisi pitänyt hätäillä. Lähti sukset alta. Lumen alla oli kallio, ja sukset lähtivät omille teilleen. Ikinä en ole kaatunut sillä tavoin. Suorin jaloin ja selin taakse päin. Alaselkä osui juuri parahiksi siihen kalliokohtaan. Se ilo kaatumisesta oli, että kaksi nuorta miestä kuuli uikutukseni, ja tulivat nostamaan minut pystyyn. Köpöttelen kotiin häntä koipien välissä. Kipeä häntä koipien välissä. Häntäluuhun sattui, mutta onneksi siinä ei nyt sitten kuitenkaan pahemmin käynyt. Buranalla olen pärjännyt.

Takapakkia oli myös sähköpostissa. Kirjoituskurssi, jonka aloitin syksyllä, ja johon olin ilmoittautunut myös kevätlukukaudeksi, on peruttu. Ilmoittautumisia ei ollut tullut tarpeeksi. Kyllä harmitti! Huvittava seikka asiassa oli, että sähköposti alkoi kirjoitusvirheellä: kirjotuskursi peruttu. Tahaton virhe toi harmittavaan asiaan kepeyttä. Nyt on enää harrastuksista jäljellä lattari- ja rivotanssi. Siinäkin on kirjoitusvirhe, mutta omani. Olen kirjoittanut sähköiseen kalenteriin jumpan tuolla nimellä, vahingossa. Piti kirjoittaa rivitanssi.

Koronavuosina on tottunut peruuntumisiin. Mutta se alkaa vaikuttamaan siten, että enää ei tee mieli ilmoittautua mihinkään, eikä ostaa lippuja konsertteihin tai näytelmiin, ellei ne ole ihan lähitulevaisuudessa, että varmasti tietää toteutuvan.

Kaikesta harmista harmistuneena keräsin kimpsuni ja kampsuni, ja pakenin itsekseni escape-talolle. Yksin on hyvä lähteä, ei tarvitse kantaa huolta toisten viihtymisestä eikä syömisistä. Voi ottaa evästä mukaan juuri sen verran kuin tietää itse syövänsä.

Keittiössä on puuhella, ja siinä on hyvä pitää tulta talvella. Laitan aina myös kattiloihin vettä lämpiämään. Siinä samalla kun hella lämpiää, syntyy kuumaa tiskivettä, vaikka on tuleehan sitä hanastakin. Mutta tulee näin hellan lämpö hyödynnetyksi. Olen olevinani varsin ekologinen ja säästäväinen, kun läträän vesikattiloineni.

Hellapuita pilkkoessani mietin että nyt pitää kyllä olla varovainen. En haluaisi saada kirvestä koipeen. Kuinkahan paljon sen kaltaisia onnettomuuksia vuosittain syntyy, kun tottumattomat mutta innokkaat ryhtyvät hommiin. Ja varsinkin kun on paikalla yksin, pitää olla varovainen puuhissa.

Minulla oli mielessä yksi sisustusasia tullessani talolle. Halusin toteuttaa joulukuusen olohuoneen nurkkapöytään. Sinänsä hölmöä että loppiaisena joku koristelee joulukuusta, mutta minä nyt olen vähän sellainen eri tavalla ajatteleva/ toimiva ihminen. Joulukuusi on oikeastaan miehen vika. Hän näytti minulle joskus ennen joulua kuvaa Harold lLoydin joulukuusesta. Se oli valtava koristekasa. Kuusta siinä ei näkynyt oikeastaan ollenkaan. Mielestäni se ei viime kädessä ollut joulukuusi ollenkaan, vaan eräänlainen tilataideteos. Syntyi ajatus siitä, että olisi joulukuusi aina, mutta ihan joka paikkaan sellainen ei sopisi. Kunnes keksin kuuselle juuri oikean paikan! Escape-talon olohuoneen nurkkapöytä, sinne kuusi tulisi.

Löysin tori.fistä tekokuusen kympillä, rautakaupasta ostin purkin ruusukullan väristä spraymaalia. Taloyhtiön kellarissa maalasin kuusen valmiiksi. Keräsin kotoa joitakin joutilaita koristeita, ja minulla oli talolla lintuaiheisia ennestään. Olohuoneen verhotangoissa oli roikkunut kukkaköynnöksiä koristeena. Irrotin ne ja kieputin kuusen ympärille. Uuden led-valot piti käydä ostamassa, ja samalla löysin tonttuoven ja punatulkkuja alelaarista lisäkoristeiksi.

Nyt kuusi loimottaa nurkassa. Jätän siihen yöksi valon, siitä tulee juuri sopiva pieni valo, jos tarvitsee lähteä käymään vessassa. Joulukuusi tuo olohuoneeseen juuri oikeanlaisen tunnelman. Niin kuin aika olisi siellä pysähtynyt. Seinäkello tikittää, mutta näyttää väärää aikaa. Tässä huoneessa voi palata ajassa taakse päin.

Kuusta rakennellessani muistelin, miten nuorena toiveammattini oli olla sisustaja tai tavaratalon somistaja. En enää muista, mihin se idea hautautui, ja itse asiassa olin unohtanut koko jutun, mutta serkku mainitsi siitä joskus kesällä, ja asia palautui mieleeni. Näinhän se oli. No onneksi minusta ei tullut ammattisisustajaa tai somistajaa, en olisi ehkä mahtunut ruotuun, enkä yleiseen makuun. Ehkä olisin ollut enemmän paikallani lavastajana teatterissa? Mutta onneksi olen päässyt sisustamaan ja lavastamaan ihan tarpeeksi omissa nurkissani, joten mitään ammatillista katumusta ei ole ilmassa, enemmänkin pohdin, miten jännä asia se on, kuinka ihmisen mielenkiinnon kohteet ja taipumukset tulevat joka tapauksessa tavalla tai toiselle ulos, löytävät oman tiensä toteutuakseen. Luovuutta varsinkin on vaikea tukahduttaa. Se kyllä turskahtaa ihmisestä tavalla tai toisella ulos kuin kypsynyt finni.

Luppoaikoina olen katsonut Downtown Abbey’a. Minulta oli mennyt täysin ohi, että sarjasta oli tehty uusia tuotantokausia. Onneksi ne löytyivät Netflixistä. Nyt olen kuudennessa kaudessa, ja sitä katsoessa on ollut mielenkiintoista pohtia sarjan yhtymäkohtia nykyaikaan. Sarjassa eletään 20-luvun puoliväliä. Aristokratia kärvistelee henkitoreissaan, kun muutoksen tuulet käyvät yhteiskunnassa. Vanhojen sukukartanoiden täytyy etsiä uusia keinoja tulla toimeen. Naiset lopettavat ikuiset ristipistotyönsä, ja heistä tulee uranaisia, ja alakerran piikakin opettelee matematiikkaa ja on kiinnostunut politiikasta ja lähdetään mukaan kiinteistöbusinekseen. Venäläisiä emigrantteja siirtyi pois vallankumouksen alta, heistä tuli pakolaisia. Jotkut olivat katkeria, omaisuus oli viety, entistä elämäntapaa ei enää uusissa olosuhteissa saavutettaisi. Silloinkin maailma eli muutoksen kourissa ja ihmisten oli sopeuduttava. Niin kuin nyt, niin kuin aina.

Vaikka onkin mukava olla välillä yksin ja omissa oloissa, aamulla harmittaa. Talo tuntuu kylmältä, lämpimän peiton alta ei tekisi mieli nousta keittämään kahvia. Kurkotan yöpöydältä kännykän, ja katson vielä yhden jakson Downton Abbey’a ja nousen sitten vasta. Ikkunasta näkyy lumiset puut. Niin kaunis näky. Ihana että Etelä-Suomeenkin on saatu tämä lumen kauneus ja valo, enää sitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä.

Lopuksi vinkki näin loppiaiseksi: kannatta kuunnella Kolmen kuninkaan marssi ja nimenomaan urkuversiona. Se on hieno! Esim. tästä https://www.youtube.com/watch?v=b4XIAB0Nhyc

Normaali

Välipäivien flow

Välipäivät ovat tehneet tehtävänsä. Läksin lankakauppaan. Kolmessa päivässä olin niellyt pettymyksen karvaat siemenet. Olin epäonnistunut täydellisesti edellisessä villapaidassa, jonka tekemisen aloitin jo keväällä. Paita jäi kesken, yhtä hihaa vajaaksi, mutta olin päättänyt, että se on saatava valmiiksi ennen vuoden päättymistä, ja niin sainkin. Istuin yhtenä iltana iltayhteen ja kudoin. Sain kuin sainkin paidan valmiiksi. Varsinaisen muotopuolen; toinen hiha on leveämpi ja lyhyempi, vartalo-osa juhamieto-kokoa, ruma kuin mikä. Malli oli yksinkertaisesti liian haastava minulle. Hihanistutukset eivät ole minun kakkupalani. Olin aiemmin onnistunut Strömsö-paidassa, ja siitä itseluottamus kasvanut, kuvittelin pysytyväni mihin vain, mutta löysin rajani. Sinä yönä, kun kudoin kovan onnen paitaa valmiiksi, olin valmis viemään puikot lopullisesti metallinkeräykseen. Mutta ei mennyt kuin kolme päivää, kun taas sormet syyhysivät – ja lähdin lankakauppaan.

Matkalla tuli ensin vastaan apteekki. Ihmettelin, kun näytti olevan kiinni. Oveen oli teipattu lappu, että koronan kotitestit ovat loppuneet. Arvelin apteekkarin viettävän välipäiviä, ehkä hänkin on Lapissa niin kuin kaikki muutkin. Jatkoin matkaani. Kadulla, missä on paljon pikku putiikkeja, havahduin ajatuksistani uudelleen. Nekin näyttivät olevan kiinni. Oliko tullut maailmanloppu, vai miksi kaikki kaupat olivat kiinni? Siinä vaiheessa tajusin ottaa kännykän esiin. Oli sunnuntai 2.1. Syy kauppojen kiinniololle selvisi. Minä luulin että oli lauantai.

Ajantajun hämärtymistä on sopivasta edesauttanut vapaapäivien flown lisäksi se, että asumme Hesarin katvealueella, joten edes siitä, minkä päivän lehteä lukee, ei voi päätellä, mikä päivä on. Perjantain lehti kopsahti meidän postiluukusta lauantai-iltana.

Mutta nyt on maanantai. Ja aamu. Tänään lankakauppa on auki, saan lankoja. Lunta on maassa, pääsen hiihtämään. Nyt voi vielä nauttia vapaista muutaman päivän, sitten koittaa paluu töihin. Mutta sitä ennen ehdin kutoa pitkän pätkän villapaitaa, ja sen lupaan itselleni, että tämä paita ei valmistu vuoden viimeisinä öinä, tämä valmistuu ihan ajallaan, ja siitä tulee hieno. Mallina on Rauma-paita. Näin joskus loppuvuodesta aamutelevisiosta, että olivat sellaisen oman villapaitamallin kehittäneet, oikein nätti, vähän pitsimäinen kaulus. Tekee mieli kutoa ruskeaa, toivottavasti löydän sopivaa lankaa. Ja ehkä poikkean siellä apteekissakin, kun on nyt auki, täytyy ostaa voidetta korppuiholle.

Normaali

Uudenvuoden yön uni

Näin aivan mahtavaa unta uudenvuoden yönä! Kaikki alkoi siitä kun päätin jo vuosi sitten, miten tämän uuden vuoden vietän: rakettien räiskyessä menen lenkille ja sitten nukkumaan, ja aloitan varsinaiset juhlinnat vasta 1.1. presidentin uuden vuoden puheesta. Näin tein. Tosin lenkki meinasi jäädä väliin, koska oikeassa jalassa on jonkin sortin rasitusmurtuma, ja olen yrittänyt sitä hoitaa levolla. Päätin kuitenkin, että paras kuitenkin toteuttaa juhlinta suunnittellusti sattui jalkaan tai ei. Niinpä lähdin illalla lenkille, ja toden totta se olikin mukavaa. Raketit poksahtelivat kuin juoksuni kunniaksi.

Olin vastikään katsonut Netflixistä elokuvan Don’t look up, siinä komeetta iskeytyy maahan. Tämä näky maata lähestyvästä komeetasta ja ilotulitusten räiskintä yhdistyivät riemukkaasti unessani. Näin unta että taivaalla räjähti valtava kultakimpale ja maahan satoi kultapölyä. Hanki oli aivan keltaisenaan kullasta. Onneksi minulla sattui olemaan käsilaukussa sellainen kauha, millä uuden vuoden tinoja sulatetaan. Lapoin kauhalla kultaa käsilaukkuun minkä ehdin. Yhdessä vaiheessa laukku ehti jo minulta hävitäkin hankeen, mutta onneksi ystävällinen nuoripari auttoi minua sen löytämisessä. Olipa passeli uni uudenvuoden yöhön.

Uuden vuoden tinojen valaminen lienee tulleen kielletyksi jossakin vaiheessa, ainakaan en ole enää missään hevosenkengän muotoisiin tinapaloihin törmännyt. Sen sijaan näin paikallisessa K-kaupassa kotimaisia onnenkeksijä. Ostin meille jokaiselle yhden, ja avasimme ne juhlavasti presidentin lopetettua puheensa. Minulle oli varsin hyvä tekstinpätkä: Älä anna muiden tekemisten tai sanomisten häiritä hyvää virettäsi. Etene nyt omalla tyylilläsi voittoon! Tuohan pitäisi tatuoida käteen että aina muistaisi.

Uuden vuoden lupauksia en harrasta, mutta toiveita tällä vuodelle toki on. Toivon että nämä urtikariaoireet häviäisivät yhtä ihmeellisesti kuin ovat elämääni tulleetkin. Saan allergisen reaktion omasta hiestäni, ja se on hieman hankalaa liikunnan kannalta. Minusta liikuntasuoritukseen kuuluu hiki, ja tuntuu kovin vaikealta lopettaa hikiliikunta. Niin että vain sauvakävelisin ja venyttelisin. Minulla oli aika HUS:in allergiasairaalaan ennen joulua, mutta sieltä soitettiin ko päivän aamuna ja vastaanotto peruttiin, koska lääkäri ei ollut paikalla. Uusi aika on helmikuussa, syntymäpäivänäni. Toivottavasti sieltä tulee joku kikka kolmonen tähän vaivaan.

Lisäksi toivon että meidän kissa kuolee. Tätä toivetta en voi lausua ääneen, joten ihan vain näin meidän kesken. Olen allerginen kissoille, ja joka talvi silmiäni kutittaa, kesällä on helpompaa. Syypää on kissa. Mutta se on niin rakas perheenjäsen, että en usko voivani vaatia sitä lopetettavaksi. Luulen että tiukan paikan tullen perhe valitsisi kissan minun sijaani. Kissa on jo 15-vuotta, joten toivoa on.

Ainakin yksi iso merkittävä asia on meidän perheessä edessä tulevana vuonna: poika kirjoittaa ylioppilaaksi. Hänen elämässään tapahtuu siis paljon uusia, merkittäviä asioita, jotka tietenkin heijastuvat ja muuttavat meidänkin elämäämme.

Muita tavoitteita uudelle vuodelle? Jatkan kirjoittamista. Olen päässyt nyt hyvään alkuun kirjoittamisen kanssa. Se tuo minulle mielihyvää, niin kuin kaikki luova hääräily. Haluan jatkaa runojen ja novellien kirjoittamista, tarkoitus on koostaa vuoden aikana kertyneestä sadosta uusi kirjanen jouluksi. Tällä kertaa paneudun myös kirjan taittoon vähän paremmin, viimeksi tuli vähän hutiloitua se vaihe.

Lisäksi haluan kokeilla veistoa. Haluaisin opetella veistämään puusta pienen linnun, kenties pöllön. Se olkoon tavoite ensi kesälle. Pöllöistä voisi tehdä joulukuusen koristeita, jos onnistuvat.

Semmoista tälle vuodelle.

Normaali

Mininovelli ”Mummon henki”

Mielessä on ollut kirjoittaa tästä aiheesta mininovelli. Jutussa on ripaus tositarinaa.

Mummon henki

Isoäiti oli vanha, sairas – ja vaikea. Kuin kissa, hän oli valinnut itselleen parhaan paikan. Sohvalta käsin mummo jakoi ohjeitaan ja loppumattomia toiveitaan. Milloin oli jano, milloin nälkä, milloin kylmä, kuuma, oliko jo aika saada lääkettä, mitä keittiössä tapahtuu, onhan ruoka laitettu asianmukaisesti jääkaappiin, kaalilaatikko pitää maustaa meiramilla, älkää puhuko niin kovaa minä nukun, puhukaa kovempaa en kuule, televisio auki, televisio kiinni, toinen kanava, urheilua tai visailua tai Kauniit ja rohkeat, tyynyä pitäisi kohentaa, paremmin, paremmin, ei ole vielä hyvin, villasukat jalkaan, villasukat pois, vessaan pitäisi päästä, oho nyt on myöhäistä.

Mummo oli kuin joulukuusi, vei kaiken huomion. Jouluihminen hän olikin. Muu perhe alistui palveluskunnaksi, väsymättömiksi lakeijoiksi, joiden tehtävänä oli toteuttaa toiveet.
Kunnes mummo kuoli. Olohuone hiljeni, paikka sohvalla jäi tyhjäksi. Hetken aikaa oli hiljaista ja autiota. Kaikki olivat ymmällään, mitä pitäisi tehdä, kun kukaan ei halunnut mitään.


Pian mummon sohvapaikalle asettautui perheen kissa. Samalla ennen niin rauhallisesta tuli vaativa ja – vaikea. Kissa mourusi, vaati silittäjää, leikittäjää, naksuja, parvekkeen ovea auki tai kiinni, herätti yöllä.


Mummon henki oli vallannut kissan. Perhe oli tyytyväinen, oli taas tehtävää ja palveltavaa, mutta hiukan heitä mietitytti, kissa oli jo vanha, miten käy, kun se kuolee. Kenestä tulee seuraava?

Normaali

Joulun viettoa

Nyt on Tapaninpäivä ja jouluflow loppupuolellansa. Tänään lähdetään saunomaan vanhaan puusaunaan. Matkaevääksi otetaan karjalanpaisti, joulumakkarat, joulupullat ja glögiä. Miehillä on lupa saunanlämmityksen ohessa katsoa jotakin ”oberstrofia” eli urheilua.

Aattoiltana avasimme lahjat yksitellen. Siten sai pitkitettyä nautintoa. Jännittyneinä katsoimme, mitä mistäkin paketista löytyi. Sattumalta lahjateemaksi oli tullut ”pää”. Löytyi karvahattua, neljä pipoa ja yksi kesähattu! Lisäksi kälyn porukka oli meille tullessaan nähnyt pääministerin kävelyllä, joten sekin sopi pääteemaan. Minä sain lahjaksi toivomani uudet, muumikuvioiset patakintaat. Edellinen patakinnas oli palanut puhki. Ja kerrankin olin löytänyt myös miehelle mieluisan lahjan, jota hän ei ollut edes osannut toivoa. Sattumalta kuuntelin jouluviikolla eräänä unettomana yönä Kulttuuriradioita, ja siellä oli aiheena vastikään käännetty Vladimir Nobokovin teos Väärin päin. Lahja osoittautuikin mieleiseksi.

Jouluaterian päätökseksi ja kahvin kaveriksi olin ostanut kakkukaupasta jouluhalon. Kävin sen edellisenä päivänä hakemassa. Naureskelin halolle, se oli kooltaan pikemminkin keppi. Näytti niin pienelle. Mielikuva halosta oli kyllä isompi. Olin varannut tarjoiluastiaksikin kaikkein suurimman vadin. Mutta keppi maistui kyllä todella hyvältä, ja sitä riitti kaikille ja jäikin. Joten sekin meni hyvin.

Kälyn tytär, Peppi, oli keksinyt kivan ohjelmanumeron edesmenneen mummin muistoksi. Tämä oli ensimmäinen joulu ilman mummia, joka oli runojen ystävä. Mummilla oli aina joku sopiva runo esitettäväksi, ja hän osasi monia jopa ulkoa. Mummin muistoksi teimme jokainen runon. Pepillä oli jouluaiheisia sanoja, joita jokainen nosti pussukasta neljä. Nämä neljä sanaa piti sisällyttää runoon. Minä sain sanoiksi: kuusi, enkeli, tonttulakki ja laulu. Niistä syntyi tällainen runo:

Kuusen oksalla istui enkeli

ja mietti:

Voi saakeli,

minulla on salainen vietti,

että päässäni olisi tonttulakki

sädekehän sijaan.

Identiteetissäni on jotakin mennyt pahasti vikaan!

Nyt kun tämän runon tähän kirjoitin, huomasin että siitä oli jäänyt kokonaan yksi sana pois. Runosta puuttui laulu!

Illan päätteeksi läksin vielä töihin tarkastamaan koronapasseja jouluyön musiikkihartauteen tulijoilta. Tilaisuuden päätteeksi siivosimme kirkon ja laitoimme kaiken valmiiksi seuraavana aamuna joulukirkkoon tulijoita varten. Olimme jo lähteneet kirkosta, kun huomasimme, että kellotapulin luukut olivat auki. Piti palata takaisin sisälle sulkemaan ne, etteivät jäätyisi auki. Puoli kahdelta yöllä kävelin läpi hiljaisen, lumisen kaupungin kotiin. Päivä oli ollut pitkä, mutta hyvä.

Normaali

Joulun ihme

Luin juuri jostain, en muista mistä, että suomalaiset jouluruuat ovat maailmanlaajuisesti poikkeuksellisia siinä mielessä, että täällä syödään näitä samoja, vanhoja muinaisruokia. Monissa muissa maissa jouluateria on juhla-ateria, ja pöytään katetaan parasta mahdollista luksusta. Eli se voi olla vaikka hummeria tai ostereita tai mitä nyt kukin herkkuna pitää.

Näissä kotimaisissa perinnejouluruuissa on myös omat koulukuntansa. Mies haluaa aina joulupöytään maksalaatikkoa, minä en yhtään ymmärrä, miksi. Nyt maksalaatikkoa on metsästetty kaikista mahdollisista ruokakaupoista, mutta jostain syystä tätä varsin arkista herkkua ei ole missään. Ehkä se on syöty sukupuuttoon.

Tänä jouluna meille ei tule rosollia, mikä on työvoitto minulle. Olen vuosia puhunut pahaa rosollista, ja vaatinut sen pois jättämistä perustuen sille tosiseikalle, että sitä ei syö meillä juuri kukaan, ja sitä jää siksi aina paljon jäljelle. Muutama päivä sitten törmäsin netissä muutamaan erilaiseen uunirosollin ohjeeseen, ja ne vaikuttivat varsin mielenkiintoisilta. Vuoden päästä teen sellaista. Nyt olin jo ehtinyt ostaa tarvikkeet perinteisiin laatikoihin, mutta tulevaisuudessa uunirosolli tai rosollipelti voisi korvata laatikot. Paitsi ei imellettyä perunalaatikkoa. Sitä ei voi korvata mikään. Se on minun ”maksalaatikkoni”.

Mummolla oli tapana tarjota imellettyä perunalaatikkoa karjalanpaistin kanssa. Niinpä olen minäkin tehnyt usein joulun jälkeen karjalanpaistia. Nämä kaksi sopivat erinomaisesti yhteen, kannattaa kokeilla.

Jostain syystä en ole aina onnistunut imellytyspuuhassa. Tai ei se oikeastaan ole mikään ihme. Syy on hätiköinti ja hössöttäminen. Perunamassan pitää antaa jäähtyä. Jos se on liian kuumaa, imeltyminen ei ala. Nytkin meinasi käydä niin. Oli muutama tunti työvuoron alkamiseen, ja ajattelin että tässähän ehtisi vielä tekaista perunalaatikon imeltymään, voisi sitten heti aamulla laittaa heti uuniin. No eihän se iso perunakattila niin nopeasti kiehu! Ja kuorimisessakin meni oma aikansa. Lopulta tuli kiire. Kiiruhdin töihin ja ehdin juuri ja juuri. Työkaveri katsoi minua pitkään ja totesi: ”sinähän ajoissa olet”. Minä että miten niin, meinasin myöhästyä, rupesin perunalaatikkoa imellyttämään. Olin kaksi tuntia liian aikaisin töissä! Ei kun takaisin kotiin toteamaan että tuli laitettua sitten vehnäjauhot liian kuumaan perunamassaan, ei ollut imeltyminen käynnistynyt. Ei se mitään, laitoin uudet jauhot sekaan ja sormet ristiin.

Tänä aamuna menin jännittyneenä keittiöön. Olisiko imeltyminen onnistunut? Oli se! Olin tästä joulun ihmeestä niin ilahtunut että päätin kirjoittaa joulurunon. Tässä se iloksenne.

JOULUN IHME

Aika murskata

jauhoinen lajike 

Helppo tehtävä 

kokeneelle puunuijalle

Lämpötila saksalaisen saunan

Vehnäjauhoja sataa kökkäreiseen keltaiseen

Yö muhien pyyhevällyissä

Aamulla nokare sormenpäähän, testing, testing

Se on imeltynyt!

Normaali

Rakkain joululaulu

Mikä on sinun rakkain joululaulusi? Viime vuosina minun suosikkilaulujani ovat olleet Taivas sylissäni Suvi Teräsniskan esittämänä ja Lauri Tähkän esittämä Konsta Jylhän Joululaulu. En osaa eritellä, mikä niissä puhuttelee, ehkä se on vain se suuri tunne.

Sen sijaan osasin pilata itseltäni täysin Sylvian joululaulun, joka on vuonna 2002 valittu kaikkein kauneimmaksi joululauluksi. Enää voi enää sitä kuunnella, tulee niin paha olo. Jos haluat säilyttää oman kuuntelunautintosi ennallaan, älä lue seuraavaa.

Kaikki alkoi siitä, että ihmettelin, mikä ihmeen Sylvia? Laulussa ei mainita ketään Sylviaa, mikä tai kuka hän oli? Googlasin. Selvisi että Sylvia on toinen nimi mustapääkertulle, joka on Sisiliassa talvehtiva pieni muuttolintu. Aikoinaan siellä päin oli tapana ottaa mustapääkerttu houkutuslinnuksi, jolta puhkottiin silmät, ja joka sitten sokeana houkutteli laulullaan toisia mustapääkerttuja paikalle, ja jotka sitten otettiin kiinni ja joiden kielet syötiin suurena herkkuna.

Herranjestas, mitä julmuutta! Nyt ko joululaulua kuunnellessani mieleeni tulee näky sisialaisesta mafiososta, joka puhkoo pikkulintujen silmiä ja syö niiden kieliä, ja taustalla soi Kummisetä-elokuvan tunnari. Että semmoista hyvää joulua.

Normaali

Viikko jouluun

Oi, miten ihanaa! Vapaa päivä. Ei mitään ohjelmaa sovittuna. En tee mitään, en mene edes ulos. Kotoilen ja hysseilen, mitä näitä nyt on sanontoja levolle ja oleilulle. Siitä tulikin heti mieleen uusi, ärsyttävä sanonta. Se on ”Minä ajattelen että…”. Kun nykyisin katsoo haastatteluja televisiossa, moni aloittaa vastauksensa ”minä ajattelen että…”. Outo englannin kielestä kopioitu tapa. Ja nyt kun olen alkanut kiinnittää asiaan huomiota, tuntuu kuin ilmiö vain lisääntyisi.

Viikon päästä joulu on jo ohi. Meillä jouluvalmistelut ovat keskivaiheessa. Joulukuusi on jo ostettu, tuotu ja koristeltu. Aloitettiin uusi tapa, nyt kun poika on 18. Joulukuusen hakumatkalla käydään tästedes jouluoluilla. Kuusenmyyntipaikan vieressä on traditionaalinen ravintola, syötiin pojan kanssa lounas ja juotiin tuopit. Sitten kannettiin kuusi kotiin ja koristeltiin. Latvaan tuli tähti, joka on peräisin lapsuudenkodistani. Äiti on pakannut sen kangaspäällysteiseen Fazerin konvehtirasiaan. Siinä tähti makoilee koko vuoden kunnes koittaa joulu. Tähti on valkoinen ja siinä on keskellä punaisia palleroita. Koristeltiin minimalistisesti. Se johtuu vain siitä, että olen tuhlannut kaikki koristeet tekokuusiin, ne ovat killuneet oksat notkuen kaikenlaista krääsää joulukuun alusta alkaen. Toinen eteisessä, toinen ruokasalissa. Rakkain on se ruokasalissa oleva metrin mittainen, kälyn roskiksesta pelastama rescue-kuusi. Sen olen ladannut ns. muistokoristeilla. Koristeilla, joihin liittyy joku muisto paikasta tai ihmisestä. Joulun päättyessä otan pientä kuusta latvasta kiinni ja nostan jätesäkkiin sellaisenaan, vien vintille odottamaan seuraavaa joulua. Eteisen tekokuusi oli hetken aikaa kylpyhuoneessa. Tykkäsin siitä, kun meni yöllä vessaan ja kuusessa paloivat valot.

Nyt minulla on uusi joulukuusi-idea. Mies näytti kuvaa Harold Lloydin joulukuusesta. Aivan mieletön! Kuusta ei näy ollenkaan, ”kuusi” on noin neljä metriä korkea ja kaksi leveä kasa joulukuusenkoristeita. Siitä se ajatus sitten lähti. Ensin ajattelin että haluan samanlaisen kotiin. Ja se olisi olohuoneessa aina. Eräänlainen tilataideteos. Päädyin kuitenkin siihen että säästän miehen tältä idealta, rakennan sellaisen vapaa-ajankotiin ja vähän pienempänä. Mutta tarkoituksena että ”joulukuusi” on siellä aina, ei vain jouluna. Siellä on olohuoneessa sopiva nurkkapöytä, ja talo muutenkin kuin mausoleum täynnä muistoja menneestä. Ostan joulun jälkeen alesta pöydän päälle tekokuusen, sellaisen missä on led-valot valmiiksi. Ja koristelen kuusen kauttaaltaan. Ajatuksena on että siihen kuuseen tulisi pääasiassa lintuaiheisia koristeita. Nyt ryhdyn keräämään niitä. Eli jos minulle joskus haluaa joskus antaa lahjaksi/tuliaiseksi/muistoksi jotakin niin lintuaiheinen joulukuusenkoriste on erittäin tervetullut! Vapise Harold Lloyd, täältä tulee mrsmiddleage ja hänen lintukuusensa!

Jouluruokapöytämme tulee tänä vuonna olemaan sangen perinteinen: alkuun kalapöytä, sitten kinkku ja laatikot, mutta jälkiruokaosasto uusiutui, koska huomasin kahvilan ohi kävellessäni mainoksen jouluhalosta. Näytti nätiltä ja jouluiselta, tilasin sellaisin. Tänä jouluna tulen olemaan myös töissä, joten edessä on hektinen ja monipuolinen joulu. Paineita en ota, kaikki sujuu hyvin, kun ei itse tee mitään ennakko-odotuksia joulun suhteen. Pitää antaa joulun tapahtua.

Normaali

Vanhojen tanssit

Kirjoistuskerhon syyslukukauden viimeisen kerran aiheena oli tuoksu. Mieten ja mieten, ei tullut mitään mieleen. Sitten päätin rykäisytekniikkaa. Eli laitetaan sormet näppäimille ja katsotaan mitä tulee, ei mietitä. Tuli niin absurdi ja hullunhauska runo, että pissat housussa. Runon nimi on Umpikuja.

Äiti tuoksui kielolta, isä Old Spice'lta.
Velijille ostin joululahjaksi Kourosta.
Mies tuoksuu Acqua di Parmalat.
Minä tuoksun ketoosilta, jalkahieltä ja pierulta.
Taisin kirjoittaa itseni umpikujaan.
Tästä tuntuu vaikealta jatkaa.
Loppu.

Runo on totta. Tosin en ole varma isän partavedestä. Ehkä se oli sittenkin Tapac’ia tai Mennen’iä. 80-luvun loppupuolella olin niin ihastunut miesten Kouros-partaveteen, että ostin sitä jokaiselle kolmelle veljelleni ja isälleni joululahjaksi. Itse en voi käyttää hajusteita. Se on outo juttu. Minulla on huono hajuaisti. Joo, tiedän se voi olla ensimmäinen oire muistisairaudesta. Huonosta hajuaistista huolimatta nenäni on yliherkkä vahvoille tuoksuille, enkä siedä niitä itsessäni, usein en muissakaan. Mieheni tuoksusta pidän kuitenkin paljon, eikä se minua ärsytä. Usein sanon hänelle, kun hän on suihkun jälkeen partavettä itseensä pyyhkäissyt, että sinä tuoksut niin ihanalta, ja minusta tuntuu pahalta kun minä en tuoksu myös ihanalta. Minä tuoksun luonnontilaiselta. Ja joskus tuntuu että tuoksun vain pahalta.

Olisin halunnut päästä kirjoituskerhon kauden viimeiseen istuntoon ja kuulla muiden arviot runosta, mutta se päivä meni mönkään. Monella tavalla mönkään.

Kaikki alkoi jo edellisenä päivänä. Pojalla oli vanhojen tanssit. Vihdoinkin. Nehän olisi pitänyt olla jo miltei vuotta aiemmin, mutta korona. Nytkin liippasi läheltä. Uudet kokoontumisrajoitukset tulivat voimaan seuraavalla viikolla. En tiedä, olisiko tilaisuutta voitu sitten enää järjestää, todennäköisesti kuitenkin kyllä, mutta koronapassillisena.

Olin sanonut monta kertaa pojalle, että kerro sitten, onko tanssiaisten lopuksi se vanha tapa, että äidit tanssivat poikiensa kanssa ja isät tyttäriensä. Jos näin on, niin haluan olla nätti ja kivasti pukeutunut, ettei tarvitse hävetä. Poika sanoi aina tiedusteluihini että ei ole ollut puhetta mistään sellaisesta. Niinpä oletin että korona oli tuonut tähänkin muutoksen, eikä tanssilattian hengityshöyryihin haluta enää äitejä ja isiä.

Olin menossa tilaisuudesta suoraan jumppaan. Niinpä minulla oli päällä jumppatrikoot ja niiden peitoksi olin vetäissyt vain pitkän villamekon. Likaisen tukan – jonka olin ajatellut pestä jumpan jälkeen – olin piilottanut pipoon. Ja miten sitten kävikään? Viimeisenä tanssina kuulutettiin traditionaalinen läheisten tanssi. Ensimmäisen kerran elämässäni sain tanssia frakkipukuisen miehen kanssa ja vieläpä oman poikani, ja minä näytin porttikongista vetäistyltä hompsantuutalta! Poika yritti rauhoitella että ei häntä hävetä yhtään, ja olet ihan ok, mutta silti. Kyllä meni ainutlaatuinen tilaisuus pieleen! Harmitti vietävästi.

Kaiken lisäksi sain sen jumpan jälkeen niin pahan allergiakohtauksen (fysikaalinen urtikaria, hien aiheuttamana) että googlasin jo Meilahden päivystyksen numeroa, ja mietin miten sinne kannattaisi mennä? Bussilla ei nyt ainakaan, mutta ambulanssi tuntuisi kuitenkin liian dramaattiselta, kutinalta ja syyhyltä en kyllä pysyisi itse autoa ajamaan, eli taksilla sitten varmaan. Sain kuitenkin reaktion rauhoittumaan histamiinilla ja Ataraxilla, mutta sen verran kokemus oli keholle kauhea, että seuraavana päivänä en kyennyt muuhun kuin keräämään voimia illaksi, oli työilta. Sitä ennen olisi kuitenkin kokoontunut kirjallisuuspiiri, mutta voimat eivät riittäneet sinne menemiseen ja runokommentit Umpikujasta jäivät tällä kertaa kuulematta.

Vanhojen tansseihin liittyy vielä toinenkin harmi ja muisto menneeltä, joka sai ”olen huono äiti” -hormonit syöksymään verenkiertooni. Neljännellä luokalla ala-asteella lapsilla on pormestarin itsenäisyyspäiväjuhlat ja tanssiaiset. Lapset harjoittelevat ahkerasti tansseja ja pukeutuvat hienosti. Oma poika oli kuitenkin pettynyt omaan suoritukseensa, koska emme olleet tajunneet hankkia hänelle taskuliinaa. Taskuliina! Kaikilla muilla oli kuulemma puvun takissa taskuliina paitsi hänellä. Nyt sama toistui frakkihansikkaiden suhteen. Olisi pitänyt olla frakkihanskat. Eikä me sitä tajuttu. Koko tanssiaisten ajan katseeni ajautui pojan hanskattomiin käsiin ja minä tunsin itseni epäonnistuneeksi äidiksi jälleen kerran.

Ehkä nämä harmitukset vaikuttivat niin että allerginen reaktio myöhemmin illalla tuli niinkin isona ja massiivisena. Dissasin itseäni sekä pojan hanskoista että omasta pukeutumisesta niin paljon, että jopa oma elimistöni rupesi minua hylkimään. Make sense.

No nyt näistä pahuksen tanssiaisista on jo tovi vierähtänyt, ja olen ehtinyt toipua järkytyksistäni. Kohti uusia haasteita ja epäonnistumisia! Ensi keväänä on todennäköisesti ylioppilasjuhlat. Kuulin ystävältä että hän oli jo valinnut catering-firman heidän poikansa ylioppilasjuhliin. Niistä on kuulemma pula, samoin kuin juhlapaikoista. Jos ei ole ajoissa liikenteessä, jää ilman. Eli me jäämme ilman. En ole tehnyt asian hyväksi mitään, koska minusta on järjetöntä varata ruokia puolen vuoden päästä, ehkä, tapahtuvaan tilaisuuteen. Joten meillä varmaankin tarjotaan Pirkka-prinsessakakkua ja itsetehtyjä mokkaneliöitä. Ja minä häärään koko juhlan keittiössä, koska ei ole ketään muuta hääräämään keittiössä. Ja me olemme unohtaneet ostaa ylioppilaslakin tai lyyran tai jonkun muun, mikä ehdottomasti kuuluu olla, ja minä tunnen itseni jälleen kerran huonoksi äidiksi, saan näppylöitä ja allergisen reaktion, koska jopa kehoni halveksii minua. Voi taivas, olen kohtaloni kirjoittanut!

Normaali

Huonolla moodilla

Muistan pienenä kuulleeni vanhempien ihmisten puheita siitä kuinka ennen kaikki oli paremmin ja mihin tämä maailma on oikein menossa, perikatoon ja tuhoon, koska ihmiset eivät tajua sitäjatätä ja toimivat niinjanäin. Nyt huomaan tulleeni tuohon samaan ikään ja kehitysvaiheeseen. Varmaankin ihan looginen kehityskulku ihmiselle, mutta elämänasenteena negatiivinen ja ihmisen hyvää mieltä ja oloa syövä.

Olen siis toisin sanoen ollut verrattain huonolla tuulella, enkä siksi ole kirjoittanut edes blogia, vaikka se omaa pahaa mieltä helpottaakin. Haluaisin kuitenkin olla Ilosofi, hyvän mielen tuoja, enkä mikään pahanilmanlintu.

Harmittaa vain niin monia asia monella eri tasolla alkaen maailmanpolitiikasta ja suurvalloista päätyen Etelä-Suomen metsien hakkuuseen puhumattakaan omasta kehosta ja rappeutumisesta.

Muutama sana metsäharmista. Kohta ainoat metsät Etelä-Suomessa, missä voi kävellä sijaitsevat luonnon- ja kansallispuistoissa, kaikki on hakattu, koska metsänomistajat pelkäävät että tulee hakkuukielto, mikä tietenkin on ymmärrettävää heidän kannaltaan, metsät ovat heidän lompakkonsa, mutta seurauksena on se että maisema on metsätön niin kuin Islannissa. Tunnen voimattomuutta ja epätoivoa hakattuja metsiä katsellessani, ja se tunne on niin iso että ihan muserrun sen alle.

Muserrun ihan oikeastikin, koska ilmeisesti toisessa jalassa on rasitusmurtuma. Jalka on kipeä astuessa, ei levossa. Ja kipeytyy aina työvuorojen aikana. Töissä tulee käveltyä paljon, normaalisti päälle 10.000 askelta, mutta ei yli 20.000 askeleen työvuorotkaan harvinaisia ole. Todennäköisesti tuhosin jalkani vähitellen huonoilla, vanhoilla lenkkareilla, joita käytin hiit-jumpassa. Ja nyt jalka ei pääse paranemaan, kun joutuu kovalle kävelyrasitukselle töissä. Olisikohan alkavaa osteoporoosia? Ei sen puoleen, ystävä kertoi venytelleensä jumppaputken avulla lattialla, kun kyljestä kuului naks ja kylkiluu murtui. Että onkohan tässä enää edes pakkasenkestävä? Jos menee ulos kovalla pakkasella ja kuluu niks ja naks niin kuin Stigin kappaleessa ja murustuu siihen jalkakäytävälle?

Olen siis toisin sanoen naisoletettu mielensä- ja kehonsa- ja ympäristönsäpahoittaja. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kaikuu päässäni päivittäin.

Olen kyllä myös yrittänyt pitää kiinni salainen hyve -projektistani. Tässä uusimmat saavutukset. Olin lähi-Alepassa kassajonossa. Edellä oli eläkeläismummo, jonka ostokset koostuivat ale-laputetuista tuotteista. Rahat eivät silti riittäneet. Mummo mietti, minkä tuotteen jättäisi pois. Kysyin, mistä summasta oli kysymys? 2,70€ puuttui. Pyysin lupaa saada maksaa puuttuva summa. Tuli hyvä mieli kaikille: kassalle, mummolle ja minulle. Toinen hyve: ostin Rustasta viiden euron tonttuoven ja lupaa kysymättä asensin tonttuoven työpaikalle lasten leikkinurkkaukseen. Kerroin asiasta vain siivoojalle, koska todennäköisesti hän on ainoa työntekijä, joka lastennurkkauksessa säännöllisesti käy. Nyt toivon että salaperäinen tonttuovi tuo iloa sen löytäville. Hys, hys tästä, ihan vain näin meidän.

Pysykää valoisina, vaikka päivät ovat pimeitä. Ja aika.

Normaali

Joulu tulee, en ole valmis

Olen nyt jotenkin ihan myöhässä tämän joulun kanssa! Jouluihmisenä minulla on usein ensimmäisenä adventtina kaikki valmiina, koti koristeltu, lahjat ostettu ja tingelintangeli-joulumusiikki raikaa. Nyt ehdin juuri ja juuri eilen ostaa adventtikynttelikköön kynttilät. Löysin joskus kirpparilta ihanan adventtikynttelikön, siinä neljä erilaista torvea soittavaa enkeliä kannattelee jalustoja, joihin sopii pölkkykynttilät sytytettäväksi joka sunnuntaiksi.

Myyjäisistä olen ostanut porkkanalaatikon pakasteeseen, ja ajattelin ostaa muutkin laatikot valmiina myyjäisistä. Sieltä saa itsetehtyä, ja rahat menevät vielä hyvään tarkoitukseen. Porkkanalaatikko löytyi sotilaskotimyyjäisistä. Myyjäisillä kerättiin rahaa sotilaskotiin, minne tarvitaan uusi televisio ja oliko se nyt pingispöytä vai biljardi solttupoikien viihdykkeeksi?

Joulukukka pitäisi hommata olohuoneen pöydälle, mutta se on vähän ongelmallista, koska en itse asiassa kovin paljon pidä joulukukista. Joulutähti on myrkyllinen, kissataloudessa sitä ei voi harkita, hyasintti tuoksuu liikaa, amaryllis on liian pitkä, tosin leikkokukkana minusta kaunis.

Joululahjaostokset ovat kaikkein vaiken. Erityisen vaikea on ostaa jotakin appiukolle. Mitä se voisi olla? Ehkä joku vaate? Hän ei paljon vaatekaupoissa kulje. Ehkä uudesta paidasta voisi olla eniten hyötyä ja iloa.

Pienen adventtikuusen olen sentään nostanut esille. Se onkin helppo homma, koska pakkaan kuusen koristeineen ja valoineen sellaisenaan jätesäkkiin, ja sieltä se on helppo nostaa esille. Adventtikuusessa ovat kaikki tärkeimmät muistokoristeet. Olen ostanut matkoilta muistoksi joulukuusen koristeita, ja osa on peräisin lapsuudenkodistani. Siellä ruokasalin kattokruunusta roikkui kesät talvet joulukuusen koristeita. Ehkä äiti ei niitä enää jaksanut ottaa pois, tai sitten tykkäsi niistä niin paljon. Joka tapauksessa otin ne mukaani, kun taloa tyhjennettiin, ja nyt ne ovat saaneet paikkansa adventtikuusessa. Siellä on myös jouluinen pakettikortti ystävältä, joka on jo kuollut. Samoin kummitädiltä saatu pieni enkeli, kun meille syntyi poika. Viimeisin koriste on peräisin appivanhempieni luota. Kun kävimme hautaamassa anopin, otin talolta muistoksi yhden joulukoristeen, punotun kävyn. Anoppi oli todellinen jouluihminen! Hänen kotinsa oli kuorrutettu jouluvaloilla ja -koristeilla. Ja hänellä oli aina tapana laulaa ”Taas pääsimme jouluun”. Tämä onkin ensimmäinen joulu ilman anoppia. Se saattaa tuntua. Hän oli hyvin näkyvä ja tuntuva hahmo. Mutta aattona varmasti laulamme hänen muistokseen Taas pääsimme jouluun.

Loppukevennys: anoppi oli vaativa persoona. Monta kertaa sohvan pohjalta kuului ohjeita ja käskyjä, mitä pitäisi tehdä tai tuoda. Hän kuoli kesällä. Syksyllä kun palasimme mökiltä kaupunkiin, meidän kissan persoonallisuus muuttui. Aiemmin hän oli hyvin hiljainen, mutta nyt erittäin vaativa ja äänekäs. Kissa huutaa kylpyhuoneessa, kun haluaa että hänet pestään, vessassa kun on käynyt tarpeillaan, syötyään kissa huutaa keittiössä, ja kun haluaa rapsutusta, taas tulee vaativa huuto. Poika sanoi että kissa on nyt ihan kuin mummi. Olisiko anopin henki siirtynyt kissaan?

Normaali

Perinteinen suomalainen feminismi – niskavuorismi

Vaikka haluaisi, ei voi unohtaa viikon takaista Sannikkaa. Keskustelu intersektionaalisen feminismin edustaja, toimittaja Renaz Ebramin ja professori Esko Valtaojan välillä oli yhtä aikaa järkyttävä, viihdyttävä ja absurdi. Keskustelua – ja sitä on hieman vaikea keskusteluksi edes mieltää – Sannikan ohjelmat luokitellaan keskusteluohjelmaksi, mutta ehkä oikeampi luokittelu olisi riitelyohjelma. Formaatti on huono, ohjelma ei edistä minkään asian ymmärrystä, se on riitaa ja kohua hakeva ja siitä erinomainen esimerkki oli ko jakso. On ihan hyvä uutinen että ohjelma lopetetaan. Riitaa ja eripuraa on jo ihan tarpeeksi. Niin paljon että tässä rupeaa pelkäämään kolmatta maailmansotaa enemmän kuin ilmastonmuutosta tai biodiversiteetin katoa.

Joka tapauksessa aloin ohjelman innoittamana miettimään suomalaista feminismiä. Minusta tuntuu siltä kuin nykyfeminismi olisi täysin tuontitavaraa ja siltä puuttuisi suomalainen näkökulma. Suomalainen näkökulma on siksi tärkeä, että meillä täällä Pohjolan perukoilla ja agraarikulttuurissa naisen asema on ollut aina poikkeuksellisen vahva ja tunnustettu. Siitä meillä on mainio esimerkki fiktiivisessä Niskavuori trilogiassa.

Niskavuori on feministinen elokuva. Se kertoo vahvoista naisista, kaiken lisäksi hyvin erilaisista, eri tavalla vahvoista naisista. Niskavuoren Loviisa on rahan takia taloon naitu miniä, josta kasvaa vahva ja oikeudentuntoinen emäntä, joka määrää kaapin paikan ja vähän enemmänkin. Heta taasen on myös vahva, omalla itsekkäällä tavallaan. Narsistinen luonne. Hänen miehensä, Akusti, tekee kaikkensa Hetan eteen, mutta mikään ei Hetalle riitä. Hetalle kaikki ulkoinen on tärkeää, heidän talonsa pitää olla muiden taloja isompi. Pitäjään saapuva nuori opettajatar, joka on Niskavuoren nuoren isännän salarakas, pitää kiinni oikeudestaan yksityisyyteen, eikä anna pitäjän all-male panel’in tuomita itseään. Lähtee pystypäin ja arvokkuutensa säilyttäen. Entäpä sitten Siipirikko, talon uskollinen pikkupiika, joka joutuu koville, mutta on vahva ja lopussa kiitos seisoo, Akusti jättää Siipirikolle perinnön. Niskavuori -sarja näyttää suomalaisen naisen vahvan ja rohkean, periksiantamattoman luonteen monin eri tavoin, se on suomalaisen feminismin ylistys.

Kun suomalaisen miehen ylistys, Tuntematon sotilas, on kuvattu jo kolme kertaa, olisi aihetta tehdä myös Niskavuori -trilogiasta uusi, päivitetty versio. Katsoin juuri Yle Areenasta 80-luvulla tehdyn version. Sarja löytyy samasta lähteestä myös kuunnelmana. Koskaan en olen näitä lukenut, mutta ehkäpä se on seuraava tehtävä asia. Rovaniemen teatterissa pyörii tällä hetkellä Niskavuoren Heta. Olisipa kiva nähdä näyttämöllä kaikki Niskavuoret.

Nyt olisi oikea aika nostaa Niskavuori näkyville. Tällainen on suomalainen nainen. Hänen ei tarvitse huutaa ”turvaton tila” kun kohtaa eri mieltä olevan. Suomalainen nainen ei ole alistuja eikä kynnysmatto olipa hän sitten syntynyt tai muuten elämässään joutunut mihin tahansa asemaan tai rooliin, suomalainen nainen on vahva. Siksi suomalainen feminismi olisi myös hyvä vientituote. Jokainen voi olla oman elämänsä niskavuorelainen.

Normaali

Paheet tiedetään, entä hyveet?

Pimeänä, sateisena marraskuun iltana laahustin omiin ajatuksiini vaipuneena jumppaan, kun kolme pientä poikaa pysäyttivät minut kadunkulmassa. Olivat myymässä partiolaisten joulukalentereita. Pojat kysyivät kohteliaasti, ostaisinko heiltä kalenterin? Vastasin, ”että voi kun minulla ei nyt ole mitään maksuvälinettä mukanani, kun olen matkalla jumppaan”. Salaa olin tyytyväinen, tällä verukkeella välttyisin ostotapahtumalta, mutta pojilla tuntui olevan ratkaisu siihenkin pulmaan. Ennen kun he pääsivät lauseensa loppuun, minä nopeasti jatkoin että ”sitä paitsi inhoan joulukalentereita”. Siihen kohteliaat pojat vastasivat varsin empaattisesti, säälivä ilme kasvoillaan ymmärtävänsä että näin voi olla. Sentään ymmärsin tsempata ja kehua poikia reippaudesta, ja toivottaa parempaa onnea seuraavan potentiaalisen asiakkaan kohdalla.

Jatkoin matkaani jumppaan. Mutta sen sijaan että olisin ollut onnellinen siitä että vältyin ostamasta joulukalenteria, minulle tuli huono omatunto ja häpeä ja nolous. Miten minä nyt noin käyttäydyin? Mitä sillä on väliä, että inhoan partiolaisten joulukalentereita. Niissä on aina ruma kuva. Ja sekin on sinänsä totta että en pidä joulukalentereista ylipäätään, minulle tulee niistä stressi. Aina pitää olla luukkuja avaamassa. Ja sitten se unohtuu ja saat/joudut avaamaan monta luukkua kerralla. En ole joulukalenteri-ihminen. Olen kenties maailman ainut joulukalentereista stressaantuva ihminen!

Mutta mitä sillä nyt olisi ollut väliä? Mitä väliä minulla ja tuntemuksillani tässä tilanteessa on, eihän siinä minusta ollut kysymys ensinkään vaan kolmesta pikkupojasta, jotka urheasti yrittivät myydä ankeita kalentereitaan. Minä olisin voinut ihan hyvin ostaa heiltä kalenterin ja pitää omat tuntemusmölyt mahassani. Itse asiassa, jos olisin toiminut fiksuiten, olisin kysynyt, montako kalenteria pojilla on vielä myymättä ja ostanut ne kaikki! Siitäpä pojat olisivat ilahtuneet, ja muistaneet lopun ikänsä höpsön tädin, joka osti kaikki joulukalenterit kerralla. Niin minun olisi pitänyt toimia.

Toivottavasti törmään vielä pieniin joulukalenterin myyjiin. Nyt osaan toimia oikein.

Asia jäi kummittelemaan mieleen. Eikö voisi muutenkin alkaa käyttäytyä positiivisella tavalla yllättävästi. Usein ihmiset ovat huonolla tuulella, helposti ärsyyntyviä ja äksyjä. Sietävät huonosti toisiaan. Luin juuri naistenlehdestä, että pikkulapset pitäisi huomioida paremmin kaupungilla. Esimerkiksi juuri heiluttamaan oppinut lapsi heiluttelee kaikille vastaantulijoille rattaista. Pieni ihminen ihmettelee, miksi ei saa vastaantulijalta heilutusta takaisin, tai edes hymyä, korkeintaan tympeän mulkaisun. Sama on ruokaravintoloissa. Naapuripöydän lapsiperhe saattaa ärsyttää. Mutta mitä jos suhtautuisikin toisin, hymyilisi, ehkä vähän pelleilisi tai ei ainakaan ärsyyntyisi.

Haastatteluissa usein kysytään haastateltavilta salaista pahetta. Siihen vastataan joku mitätön asia kuten suklaa tai Seiska-päivän lukeminen. Mutta miten on salaisten hyveiden laita? Eikö meillä voisi olla myös sellaisia. Salaisia hyveitä, hyviä tekoja, jotka ilahduttavat, yllättävät tai voi olla että niitä ei edes kukaan huomaa, niin salainen hyve.

Minulla on yksi salainen hyve. Laitan taloyhtiön ovelle kynttilän palamaan lyhtyyn, kun on pimeä vuodenaika. Kovin salainen se hyve ei ole, koska olen jopa kerran saanut taloyhtiöltä joulukukan kiitokseksi tästä kynttilähommasta. Mutta nyt aion aloittaa uuden salaisen hyveen: teen muita ilahduttavia tekoja yllättävissä tilanteissa. Kuten ostan pikkupartiolaisten kaikki joulukalenterit, vaikka niitä inhoankin.

Normaali

Muistoja mainostoimisto Womenasta ja Kirsti Paakkasesta

Vuosina 1986-1987 työkentelin vuoden Kirsti Paakkasen Womenassa toimistoemäntänä. Olin keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi, pyrkinyt äidin toiveesta Kauppakorkeaan, mutta en päässyt sisään. Muistaakseni sisäänpääsy jäi kiinni 0,17 pisteestä. Olin viidennellä varasijalla. Asia ei minua itseäni kovinkaan paljon harmittanut, koska en pitänyt alaa kiinnostavana. Mutta minulla ei ollut opiskelupaikkaa eikä työtä.

Isäni oli liikemies, ja hänellä oli sama tilintarkastaja kuin Kirsti Paakkasella. Tämä tilintarkastaja oli käymässä meillä kotona, ja näki ylioppilaskuvani piirongin päällä. Hän kysyi, mitä minulle kuului ja kun kuuli että en ollut päässyt opiskelemaan, hän sanoi että minulle voisi olla töitä Paakkasen mainostoimistossa. Sieltä oli juuri lähtenyt toimistoemäntätyttö opiskelemaan Vaasan kauppakorkeakouluun.

Niinpä sitten päädyin Womenaan. Muistan, kuinka minua jännitti! Enhän tiennyt Helsingistä muuta kuin Stockmannin ja Partioaitan. Onneksi Womena sijaitsi samalla kadulla kuin Partioaitta. Forumin Kukontorilla Amos Andersonin museon kohdalla, ylimmässä kerroksessa.

Paikka oli hulppea. Paljon lasia, mustaa, maljakoissa aina valkoisia liljoja. Paakkasen työpöytä oli lasia, ja huoneen nurkassa oli valtava kristallikruunu, joka heijastui peiliseinistä. Neuvottelupöytä oli pyöreä, ja minun tehtävänäni oli valmistaa neuvotteluihin hedelmälautanen. Siihen oli olemassa aivan oma leiskansa, tietty sabluuna, miten hedelmät tuli asetella lautaselle.

Kävin myös hoitamassa Kirstin henkilökohtaisia asioita. Kipaisin ostamaan Forumista sukkahousut, jos ne olivat rikki. Tai YSL:n meikkejä. Kerran Kirsti pyysi käydä ostamassa Stockmannilta alusvaatteita. Kysyin kuppikokoa, hän katsoi minua vähän pidempään ja sanoi että osta samankokoiset kuin itselläsi.

Kotona Paakkasella oli kaksi vinttikoiraa. Toinen niistä sairastui, ja minun tehtäväni oli hommata musta ahkio, että Kirsti pystyi ulkoiluttamaan koiraa vetämällä sitä ahkiossa. Oli todella vaikea löytää musta ahkio, ja kun viimein sellaisen löysin, koira kuoli.

Työnantajana Kirsi Paakkanen oli vaativa ja hivenen pelottava. Muistan kommentoineeni omaa työkokemustani, että se vuosi oli sellainen eräänlainen naisten armeija minulle. Monta kertaa ihmettelin, että tällaistako työelämä on. Aikuiset naiset ryntäilivät rappukäytävään itkemään. Minua Paakkanen ei itkettänyt. Luulen että hän näki minussa itsensä vastaavassa tilanteessa. Olimme kotoisin samalta paikkakunnalta, Saarijärveltä. Ja sieltä hänkin oli aikoinaan lähtenyt suureen maailmaan, Helsinkiin.

Womenassa näki monenlaisia kuuluisuuksia. Tarmo Manni kävi usein Kirstin luona. Hän oli myös kotoisin Saarijärveltä. Ja Risto-Matti Ratian muistan nähneeni myös siellä.

Kerran järjestimme juhlat Paakkasen kotona Haukilahdessa. Koti oli upea. Yläkerrassa kaikki oli valkoista, ja alakerrassa kaikki oli mustaa. Muistan saaneeni paljon vaikutteita Paakkaselta. Ostin samanlaisen sohvan kuin mitä hänellä oli. Artekin Big Ben. Hyvä sohva onkin. Se on meillä vieläkin, mökillä. Ja olen verhoiluttanut sen uudelleen pellavalla. Alkujaan se oli valkoinen, niin kuin Paakkasellakin. Myös pukeutumistyyli muuttui sen vuoden aikana. Kaikki vaatteeni olivat sen vuoden jälkeen joko valkoisia tai mustia. Kirsti oli tarkka siitä, miten työntekijät pukeutuvat. Hän saattoi kommentoida, jos asu oli hänen mielestään ei-sopiva. Työntekijöiden piti sopia tyyliltään toimistoon. Asu ei saanut pompata sisustuksesta. Siksi kaikki pukeutuivat joko valkoiseen tai mustaan.

Kerran järjestimme asiakastilaisuuuden toimistolla, ja jopa syötävien ruokien tuli olla mustia. Niinpä tarjosimme boysenmarjoja ja salaattia, joka oli tehty mustista viinirypäleistä ja mustista oliiveista.

Vuosi Womenassa oli elämässäni monella tapaa käänteentekevä. Mainosala ei ollut minulle entuudestaan millään tavalla tuttu, ja siellä keksin että haluaisin olla joku päivä copywriter. Tapasin myös ihmisiä, joista tuli elämässäni tärkeitä. Monta kertaa vuosien varrella mietin, että haluaisin olla vielä yhteydessä Kirsti Paakkaseen ja kiittää häntä tästä mahdollisuudesta, jonka hän minulle antoi. Kiitokseen tulikin yllättävällä tavalla mahdollisuus, kun vuonna 2019 Sana-lehden päätoimittaja Heli Karhumäki mainitsi että hän haluaisi tehdä jutun Kirsti Paakkasesta. Minä sanoin heti, että anna minun kirjoittaa se juttu!

Kävin viemässä Kirsti Paakkasen postilaatikkoon kirjeen, jossa esittelin itseni ja pyysin haastattelua. Myöhemmin soitin hänelle, ja kävin monta kertaa kylässä hänen hienossa kodissa Westendissä. En ole ikinä nähnyt niin upeaa taloa. Kerran Kirsti sanoi että voitaisiin lähteä yhdessä Saarijärvelle. Minulla olikin sinne asiaa, koska veljeni oli kuollut, ja minun piti mennä perunkirjoituksiin. Sanoin että siinä samalla hän pääsisi. Niinpä sitten lähdimme yhdessä Saarijärvelle.

Kirjoitin siitä reissusta tänne blogiin muistaakseni parikin eri juttua. Ne löytyvät arkistosta kesäkuun 2019 kohdalta. En maininnut jutuissa Kirsti Paakkasen nimeä suojatakseni hänen yksityisyyttään. Mutta nyt lienee ihan ok sanoa kenestä oli kyse.

Oli iloa saada tuntea hänet. Hän oli upea tyyppi. Muistelen että keskustelimme siitä, miten tärkeää on tehdä omasta elinympäristöstä itselle sopiva ja ylipäätään omasta elämästä oman elämän näköistä. Hän osasi juuri sen taidon. Joka kerta kun tapasin häntä keväällä ja kesällä 2019, hän oli pukeutunut mustaan iltapukuun ja hopeanvärisiin tohveleihin. Ajattelin, lähteekö hän Saarijärvellekin mustassa iltapuvussa, mutta ei sentään. Mutta oli hänellä iltapuku silläkin reissulla mukana, kaiken varalta.

Normaali

Politiikka-Suomi

Ahmin Yle Areenasta Politiikka-Suomi -sarjan. Olipa hyvin tehty. Ja mielenkiintoinen. Haastattelut olivat mukavan leppoisia, jäyhistä poliitikoista syntyi inhimillinen kuva ja uskoisin että sarja nostaa yleisesti ottaen politiikan ja poliitikkojen sekä virkamiesten arvostusta. Erityisesti jäi mieleen jakso, jossa kuvattiin Suomen EU-neuvotteluja. Neuvottelijoilta vaadittiin sitkeyttä ja periksiantamattomuutta ja hyviä neuvottelutaitoja. Onneksi Suomella oli sellainen joukko siellä. Nostan hattua. Vaikka äänestinkin silloin EU:lle ei.

Jos sarja nostaa poliitikkojen arvostusta, samaa ei voi sanoa kansasta. Jäin jälkeenpäin miettimään, minkälaisen kuvan kansasta sarjan perusteella saa. Ei kovin hyvää. Olemme möykkäävä joukko, joka huutaa ja meuhkaa mielenosoituksissa mitä milloinkin. Kannattaa lauman mukana mitä aatetta milloinkin välittämättä tosiasioista tai käyttämättä omaa järkeä. Lainaamme rahaa ja takaamme lainoja välittämättä onko siihen varaa, kun vain meille lainanottoa ehdotetaan. Olemme säikky ja vauhko eläinlauma, joka säntäilee sinne tänne, ja jota paimenet paimenkoirineen (poliitikot ja media) yrittävät johdattaa kohti oikeita äänestyspäätöksiä. Tehtävänämme on äänestää oikein ja maksaa verot. Kovin älykästä kuvaa kansasta sarja ei luonut. Tosin se voi valitettavasti olla ihan oikea ja tosi näkökulma.

Kunpa televisiosta tulisi enemmän tämänkaltaista laatua! Hyvin toimitettua ja kunnolla tehtyä ohjelmaa. Harmittaa Sannikka-tyyliset ns. keskusteluohjelmat, missä ei ehditä ollenkaan keskustella. Keskustelijat oksentavat oman mielipiteensä nopeasti ja siinä se oli. Ei synny vuorovaikutusta. Muistuttaa enemmän Twitter-keskustelua, joka ei ole keskustelua ollenkaan. Pelkkää provosointia ja mielipideoksennusta. Onkohan keskustelukulttuuri katoamassa? Pitäisikö asialle tehdä jotakin?

Radiosta löytyy vielä aitoa, rakentavaa keskustelua. Kuten esimerkiksi Pyöreä pöytä, Ruben Stiller ja Kulttuuricocktail. Samaa televisioon, kiitos. Kirkosta voi erota ja välttää siten kirkollisveron, mutta YLEstä ei voi erota, eikä YLE-veroa välttää. Joten verolle vastinetta, kiitos. Mieluummin vähemmän ohjelmaa, mutta parempaa. Ei sieltä toosasta tarvitse 24/7 jotakin tulla. Vähemmän, parempaa. Yle voi jättää viihdyttämisen kaupallisille kanaville ja suoratoistokanaville ja keskittyä järkeviin & laadukkaisiin ohjelmiin. Sille olisi kysyntää, ja tarjontaa sangen vähän.

Kansalle tarjotaan leipää leipäjonosta ja sirkushuveja televisiosta. Sellaista laumaa on helpompi johdattaa – myös harhaan. Ja harhaanjohtajia nykymaailmassa riittää, välistä puuttuu auktorisoidun median suodatin. Kuka vain voi sanoa totena mitä vain internetin metamaailmassa. Totuus tulee kyllä ilmi aina joskus, mutta silloin voi olla myöhäistä – henkilökohtaisella, yhteiskunnallisella tai globaalilla tasolla.

Normaali

Sade -novelli

Kirjoituspiirin seuraava aihe on kirjoittaa teksti, joka päättyy sateeseen. Kirjoitin pienen novellin. Laitan sen nyt tähän teille luettavaksi. En ole hetkeen ennättänyt kirjoittaa blogia, kun on ollut muita kirjoitushommia eli kolumnin dead line oli eilen, ja sitten oli vielä tämä kirjoituspiirin teksti työstettävänä.

—————————————————————————————————-

Nainen katsoo keittiön ikkunasta puutarhaan. Siellä ovat keinutuoli, kampauspöytä ja äidin kutoma ”Kaukametsä”. Ainoat asiat, jotka hän aikoo ottaa lapsuudenkodista omaansa. 

Nainen on väsynyt. Kesälomasta on kulunut kaksi viikkoa talon tyhjentämiseen. Huonekalut myyty nettikirppiksellä, käyttökelpoiset kodintekstiilit ja vaatteet viety kierrätykseen, kaikki muu, minnekään kelpaamattoton kannettu jätelavalle, joka on pikku hiljaa täyttynyt tarpeettomasta.

Naisella on nälkä. Perunoita pilkkoessaan hän katsoo ja miettii. Kun tutusta maisemasta kaadetaan puu, jää siihen kohtaan aukko, joka ei heti täyty. Maisemaa katsoessa tuntuu vielä pitkään siltä että jotakin puuttuu. Samoin on ihmisten laita. Kun joku kuoleen, hänestä jää mielenmaisemaan aukko. 

Naisella aukkoja on kaksi. Toinen aukoista on tuore, naisen äiti on juuri kuollut. Toinen aukko on ollut maisemassa aina – isän aukko. Se aukko on ruma, tumma hakkuuaukea, jossa kasvaa vain horsmaa. Nainen ei tiedä, kuka hänen isänsä on, äiti ei ollut suostunut sitä kertomaan. Ja nyt on myöhäistä, äiti on kuollut. 

Nainen on katkera. Miksi äiti suojeli miehen mainetta hänen kustannuksellaan? Eikö oman lapsen tarve tietää isänsä ollut suurempi? Hän on koko ikänsä etsinyt isäänsä. Pienenä nainen samaistui Peppi Pitkätossuun, kuvitteli isän asuvan kuninkaana Afrikassa ja tulevan pian häntä noutamaan. Teininä hän ajatteli että isä on filmitähti tai kuuluisa artisti. Rippikoulussa hän pohti, voisiko kanttori olla hänen isänsä, äitihän oli innokas kirkkokuorolainen. Jokaisesta kohtaamastaan miehestä hän etsi omasta peiistä tuttuja piirteitä. 

Kun äiti sairastui muistisairauteen, nainen vielä yritti, viimeisen epätoivoisen kerran, mutta äiti sanoi, etkö jo tiedä, tämä on asia, josta en sano sanaakaan, koskaan. Vaikea sanoa, olisiko äiti lopulta halunnut isän nimen sanoa, joskus nainen niin arveli olevan, joskus äidin katse oli sellainen, anteeksipyytävä, katuva, mutta sanoja ei enää silloin ollut jäljellä, kaikki sanat oli käytetty, eikä kynä pysynyt vapisevassa kädessä. Äiti vei salaisuuden mukanaan.

Nainen kierittelee perunalohkot öljyssä ja mausteseoksessa. Levittää uunipellille. Keittiöstä ei löydy leivinpaperia, mutta voipaperia on. Perunoiden sekaan choritzo-makkaran siivuja ja pelti grillivastuksen alle uuniin. Ruoan valmistumista odotellessa nainen avaa kompuchan ja lähtee ulos puutarhaan aikomuksena tutkia kampauspöydän laatikostot.

Papiljotteja, huulipuikkoja, maskaraa. Madame Roche -hajuvettä. Sen nainen päättää säästää. Tuoksuu äidiltä. Sitä voi suihkauttaa ilmaan, jos haluaa palata lapsuuteen. Hajumuisti on kuulemma yksi parhaiten säilyviä muistin lajeja.

Kirje löytyy kampauspöydän alimmaisesta lokerosta, suojapaperin alta. Koukeroisella vanhanaikaisella käsialalla kirjoitettu äidin nimi, osoite lapsuudenkotiin, ei lähettäjää. Postileiman leimattu Seinäjoella 12. helmikuuta 1956. Nainen syntyi seuraavana kesänä. Voisiko tämä olla isältä?

Nainen sytyttää tupakan. Vetää syvään. Kädet vapisevat, hän avaa kuoren ja ottaa kirjepaperit esiin. ”Rakas, rakkain pieni-Annini mun”, kirje alkaa. Rakkauskirje! Naisen sydäntä kouraisee, henki pysähtyy. Aika pysähtyy. Maailma pysähtyy. On vain tämä kirje näissä vapisevissa käsissä nyt.

Palohälytin aloittaa huudon. Nainen viskaa kirjeen kampauspöydälle, säntää keittiöön, mistä huuto tulee. Voipaperi palaa. Nainen muistaa, mitä eroa on leivinpaperilla ja voipaperilla. Sulkee uunin luukun ja saa palon ehtymään hapen loppuessa uunista. 

Hälytin huutaa yhä. Keittiö on sakeana savusta. Nainen juoksee yläkertaan, etsii kylpyhuoneeseen unohtuneet keittiötikkaat, kantaa ne alas, pääsee nousemaan ylös katonrajaan ja saa lopulta irrotettua hälyttimen kannen ja sen alta pariston. Huuto loppuu.

Huuto alkaa. Naisen huuto.

Ulkona on puhjennut ukkosmyrksy. Myrskysade heittää kirjepaperit kampauspöydältä nurmikolle, niin kuin myrsky olisi suuttunut kirjeen löytymisestä, sen lukemisesta, salaisuuden paljastumisesta. Rakas, rakkain Annini-mun haihtuu pois. Tuuli pyörittää kuin hyrrää papereita ympäri pihaa. Sadepisaroiden terävät kärjet pistävät paperia. Miten suuri voima pienessä pisarassa onkaan silloin kun niitä on monta! Pisarat hakkaavat paperia kuin aseen luodit, eivät tee reikiä, mutta sitkeydellä sulattavat, haihduttavat musteen pois. Rops, rops, rops.

Sade huuhtoo isän pois.

Normaali

Monessa paikassa on liian vähän työntekijöitä

Tämän päivän (28.10.21) Hesarin Mielipide-sivuilla on työntekijän kirjoitus yhdeksän tunnin työvuoroista, jonka aikana hänellä ei ole ollut aikaa vessakäynnille.

Ilmiö on yleinen. Asiakkaana sen huomaa lähikaupassa tai ravintolassa huonona palveluna. Työntekijä ei suoriudu työstään, koska hänen ei ole mahdollista tehdä työtään hyvin. Samasta asiasta on puhuttu jo monta vuotta koskien vanhusten kotihoitopalveluita. Hoitajat väsyvät, koska eivät ehdi tehdä työtään niin kuin haluaisivat.

Yleensä jokainen haluaa tehdä työnsä hyvin, selviytyä siitä parhaalla mahdollisella tavalla. Syö ihmistä, jos tämä ei ole mahdollista työvoimapulan tai liian kiireiseksi buukatun työvuoron takia.

Vika ei koskaan ole työntekijän. Tosin hänen velvollisuutensa on huomauttaa asiasta työvuoroista vastaavalle. Työvoimassa säästäminen johtaa huonoon asiakaspalveluun, ja se taas vaikuttaa kysyntään. Asiakas ei tule uudelleen, jos saa huonoa palvelua ja toinen vaihtoehto on olemassa.

Minun lähikaupassani on tämänkaltainen ongelma: työvoimaa on liian vähän. Usein näen kaupassa vain yhden työntekijän. Hänen tehtävänsä on hyllyttää tavaroita, tyhjentää pullonpalautus, hoitaa kassa ja kaiken lisäksi paikassa toimii myös pakettijakelu, joten ainut työntekijä hoitaa myös pakettirumbaa. Tunnelma ei ole hyvä, jono ulottuu välillä kaupan puoliväliin. En kävisi ko kaupassa ollenkaan, mutta ainoastaan sieltä saan BonAquan kuplallista, kaloritonta sitruuna-lime juomaa.

Onneksi kerran kyseisestä kaupasta oli tullut sähköpostiini asiakaspalauteviesti, missä kysyttiin mielipidettäni kaupasta. Kirjoitin että henkilökuntaa on liian vähän ja musiikki soi liian kovalla.

On myös paikkoja, missä ilahtuu positiivisesti. Kuten Helsingin Sokos. Käyn siellä usein. Mielestäni Sokos on uusi Stockmann. Siellä on paljon henkilökuntaa – vieläpä iloista ja palvelualtista. Siellä saa aina hyvää palvelua. Kaiken lisäksi valikoimat ovat hyvät. Ostin juuri uudet talvikengät Sokokselta.

Mielestäni kenenkään ei pitäisi tehdä työtään kiiressä, ylipitkinä työvuoroina ja tauoitta. Ja kuten jo sanoin, sellainen ei ole koskaan työntekijän vika, kaikki sympatiani jokaiselle ko tilanteeseen joutuneelle. Ja asiakas voi auttaa tällaisessa tilanteessa huomauttamalla asiasta työnantajalle. Voi tosin olla että hän on asian suhteen pulassa, työntekijäpula on monella alalla suuri. Mutta on myös hankala rekrytoida uusia työntekijöitä, jos paikasta syntyy maine että siellä ei ole hyvä olla töissä.

Pitäkää hyvää huolta työntekijöistänne!

Normaali

Puoli-boomeri

Vähän aikaa olin kartan ulkopuolella, mistä pääministerin boomeri-kohussa oli kyse. Marinia moitittiin vanhojen ihmisten mollaamisesta, kun hän julkaisi Instagram-storyssa kuvaviestin, jossa oli teksti ”boom-boom-boomeri”. Näin kyllä kyseisen postauksen, mutta en siihen kiinnittänyt huomiota, koska en ymmärtänyt sitä. Mikä ihmeen boomeri?

No nyt olen taas kartalla. Tiedän, mikä on boomeri. En tiedä vieläkään virallista määritelmää, mutta käsittääkseni boomerilla tarkoitetaan meitä, jotka emme aina ihan ymmärrä nykynuorison ajatusmaailmaa.

Siinähän ei ole mitään ihmeellistä eikä outoa. Päinvastoin olisi outoa, jos joskus ihmiskunnan historiassa koittaisi ajanjakso jolloin nuoret ja vanhat ovat samaa pataa. Melkein tulee mieleen Jehovan todistajien kuvat paratiisista, missä leijonat ja kauriit käyskentelevät sulassa sovussa ja rakkaudessa.

Koska auto ei tänäkään aamuna lähtenyt käyntiin, akku oli edelleen tyhjä, vaikka luulin että se olisi yli 60 kilometrin ajon jälkeen täyttynyt, minun piti soittaa Autoliittoon ja pyytää käynnistysapua paikalle. On muuten loistavaa palvelua. Kannattaa kaikkien autolla liikkuvien tallettaa kännykkään Autoliiton puhelinnumero 0200 8080. Sieltä saa auton käynnistys- ja hinausapua koko Suomessa. Kaiken lisäksi jos liittyy liiton jäseneksi, apu on ilmaista.

Soitin siis Autoliittoon, koska auto oli taloyhtiön autotallissa, eikä herännyt, vaikka miten väänsin virta-avainta. Sieltä luvattiin tulla paikan päälle puolessa tunnissa. Apua odotellessa räpläsin puhelintani, ja törmäsin Iltalehden sivuille Oletko sinä boomeri? -testiin. Päätin testin tekaista. Tulos oli 5/10 eli olen puoli-boomeri. Sanallinen luonnehdinta meni näin: ” Saatat toisinaan kaivata nuoriso-suomi-nuoriso tulkkausta, mutta valtaosan ajasta pysyt menossa mukana”.

Sieltä löytyi myös linkki Benjamin-nimisen artistin Youtube-videoon ja kappaleeseen ”Boom-boom boomeri”. Ilmeisesti pääministeri oli myös kuunnellut kyseisen kappaleen ja siihen postauksellaan viittasi. Laulussa kerrotaan niistä asioista, jotka hiertävät nuorison ja vanhemman sukupolven välejä. Kertosäkeessä sanottiin sovittelevasti jotenkin niin että ”hei, hei boomeri, jäitä hattuun boomeri, hei, hei, hei boomeri, ota coolimmin”. Hyvä kappale! Tykkäsin paljon.

Ehkä kohu ja ongelma syntyi siitä, että pääministeri ei millään tavoin selittänyt viestiään, silloin se jää tulkinnoille alttiiksi.

Apu saapui paikalle. Auttaja oli sukupuoleltaan määrittelemätön. Olin jo puhelun aikana pohtinut, mahtaako kyseessä olla mies vai nainen. Nimi oli naisen, ääni miehen, olemus molempia. Tilanne huvitti minua. Ei siksi, mitä hän edusti, vaan siksi että Benjamin laulussa, jota juuri äsken olin kuunnellut, oli yhtenä esimerkkinä nuorten ja vanhempien välejä hiertävistä asioista tämä identiteettien runsaus. Mielessäni lauloin ”hei, hei boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin!

Minusta tilanne oli hieno, ja kuvasti nykypäivää. Minä keski-ikäinen heteronormatiivinainen, kantasuomalainen nainen olen pulassa autoni kanssa ja pelastavaksi enkelikseni saapuu hän jota en osaa – enkä saa – enkä halua – määritellä. Mutta sellaisiahan enkelit ovatkin, androgyynejä!

Joten puoli-boomeri kiittää ja lupaa suhtautua ei-tuomitsevasti nykynuorisoon silti yrittämättä olla kuten he. Jokainen sukupolvi parantaa maailmaa omalla vuorollaan. Rikkoo tabuja ja rajoja omalla vuorollaan. Ja omalla vuorollaan he myös tulevat vanhenemaan ja taantumaan, ja tilalle tulee uusi sukupolvi uusine aatteineen. Sillä yksi asia on varma: sitä mukaa kun me vanhenemme, nuoria tulee koko ajan ja vuosi lisää ja lisää.

Normaali

Masinoituja viestejä

Sunnuntain 24.10. Hesarissa oli artikkeli kansanedustajien saamista aggressiivisista viesteistä koskien koronapassia. Viestit ovat vaikuttaneet masinoiduilta, osin epäjohdonmukaisilta. Luullakseni olen itse törmännyt samaan ilmiöön.

Seuraan Instagrammissa pilapiirtäjä Ville Rantaa. Ihailen hänen rohkeuttaan ja oivaltavuuttaan. Usein laitan peukun palautteeksi, mutta olen huomannut että jos kirjoitan positiivisen palautteen, saan jossakin vaiheessa itselleni viestin, jossa minua kutsutaan esimerkiksi ”pelleksi”.

Viimeksi kommentoin Ville Rannan pilapiirrosta, missä kaksi rouvaa jonottivat lentokentällä boardaukseen ja keskustelivat samalla keskenään, kuinka panepidemia on muuttanut arvomaailmaa, ettei ”se matkustelu, kiire ja suorittaminen tunnu enää sillai tärkeeltä, että enempi painaa mielenrauha ja pienet asiat vaakakupissa”. Minusta piirros oli oivaltava ja hauska. Laitoin peukun ja kommentin että ”toi on just minä, terveisiä Roomasta”.

Seuraavana yönä olin saanut viestin Instagram-nimimerkiltä ”valtakunta1”. Käyttäjätili on yksityinen, O seuraajaa ja 0 seurattavaa. Profiilikuvana oli tissivako. Äsken tsekkasin uudelleen saamani viestin, profiilikuva oli vaihdettu johonkin paperilappuun, en saanut selvää mitä siinä luki. Profiili on selvästi luotu vain asiattomien kommenttien lähettämistä varten. Saamani kommentti kuului kirjoitusvirheineen näin: ”En juo, en polta, en matkustele ja olen rokottamaton riskiryhmäläinen. 8 lapsen äiti (14v, 12v, 11v,8v,6,3v,2v ja vasta 10 kk)olemme toimeen tulossa ydinperhe. Ehkä lapseni on kohta orpoja ja koulun kautta saavan korona delta taudin, takia sairaalahoidossa”.

Tekisi todella paljon mieli kysyä tältä valtakunta1:ltä, mitä ihmeen tekemistä sillä, että minä pidän pilakuvasta, joka kommentoi meidän – myös minun itseni – kaksinaismoralismia, on hänen rokottamattomuutensa kanssa? Ja voi kuinka paljon minun olisi tehnyt mieli vastata viestiin samalla mitalla. Että mene piikille, opettele kirjoittamaan oikein ja että nuoren naisen kiinteä tissivako ei ole uskottava profiilikuva kiltille kahdeksan lapsen äidille. Puhumattakaan nimimerkistä. Miksi kahdeksan lapsen kotiäidin nimimerkki olisi valtakunta1? Ei tarvitse olla kummoinenkaan oman elämänsä neiti marple oivaltaakseen että kyseessä on vain säälittävä trolli-parka. Piti istua omien käsien päällä että en lähettänyt viestiä. Sillä sitähän he haluavat; reaktiota tai pelkoa. En alistu kumpaankaan.

Eilen peukutin Ville Rannan pilakuvaa, siinä aiheena oli rokottamattomien baari-ilta. En kylläkään laittanut mitään sanallista kommenttia, mutta saapas nähdä, tuleeko nyt jotakin palautetta palautteesta valtakunta1:ltä tai joltakin muulta.

Voin vain kuvitella, kuinka paljon itse Ville Ranta saa asiattomia viestejä. Itse pidän hyvin tärkeänä itseironiaa ja huumoria. Pilapiirtäjät pystyvät tekemään oivaltavia huomiota nykyajasta, joskus he ovat ainoita, jotka uskaltavat sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita. Tulee mieleen Kari Suomalainen, joka Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä suomettumisen vuosina Kekkosslovakiassa oli ainut, joka uskalsi piirroksillaan kertoa sen, mistä muut vaikenivat.

Niinpä minäkin kannan korteni kekoon ja jatkan positiivisen palautteen antamista Ville Rannalle. Silläkin hinnalla että joudun samalla itse alttiiksi höpöhöpölle. Sillä sitä nämä valtakunta1:sen ja muiden nimimerkkien ja feikkiprofiilien takana temmeltävät ovat. Taidatte olla itse se salaliitto, josta meitä pelottelette.

Viva la humour! Viva la ironie!

ps. En keksi, miten näppäimistöstä saa heittomerkin A:n päälle. Sanokaa, jos tiedätte. Ja menikö ylipäätään ranskat oikein? Ajattelin alkaa kommentoida Ville Rannan piirroksia näillä lauseilla. Ehkä liitytte mukaan? #vivalahumour #vivalaironie

Normaali

Koti – ihmisen paras paikka

Täällä vielä Rooman matkan jälkitunnelmissa ja ajatuksia matkustamisesta ylipäätään.

Edellisen kerran olimme matkalla 2019 syksyllä Pärnussa. Sinne menimme omalla autolla, lautalla yli Tallinnaan ja siitä muutaman tunnin matka Pärnuun. Samalla kävimme myös Saarenmaalla. Oli oikein mukava ns. out-of-season -matka sekin. Paras aika matkustaa on sesongin ulkopuolella.

Oli suuri virhe matkustaa Lontooseen juuri ennen uutta vuotta vuonna 2018. Monet muutkin olivat päättäneet lähteä silloin, ja jo pelkät jalkakäytävät olivat aivan tukossa. Erääseen nuorten suosimaan merkkikauppaan – en muista nimeä, en sitä edes tunnistanut – olisi pitänyt jonottaa kaksi tuntia. Jono jatkui jopa tien toisella puolella. Jätimme väliin.

Silloin kun matkustusaikataulu on riippuvainen koulujen lomista, matka-aikaa ei voi täysin vapaasti valita. Syysloma on kyllä aika kiva ajankohta matkustaa moniin paikkoihin. Olemme olleet omatoimisella automatkalla Skotlannissa ja Islannissa nimen omaan syyslomalla. Silloin on yleensä aika rauhallista ja vähäväkistä monissa paikoissa.

Meidän perhe taitaa olla aistiyliherkkiä ihan jokainen. Se hieman rajoittaa matkustamista. Emme halua olla matkalla pitkään, koska se rasittaa meitä liikaa. Ja matkalla vietämme spaljon aikaa hotellissa lepuuttamassa hermoja ja aisteja liialliselta ärsytykseltä. Siksi valitsemme hotellin huolella. Siellä pitää olla hyvät olosuhteet viettää aikaa, kuntosalit ja spa-osastot. Välillä pidämme välipäiviä nähtävyyksistä ja turistikohteista ja etsiydymme puistoon tai museoihin, joissa ei ole niin paljon ihmisiä.

Tässä iässä en halua enää matkustaa mannerten välisiä lentoja, missä on isot aikaerot. Liian raskasta kropalle. Nyt viiden päivän Rooman matkan jälkeen ajattelen, että seuraava matka voisi olla ehkä 2024. Poislukien Tukholma tai Tallinna tai junamatka Pietariin/Moskovaan, jos he joskus saavat oman koronansa siellä kuriin, mutta siihen taitaa mennä vielä pitkä aika. Se on kyllä harmi että täältä meiltä junalla matkustaminen Keski-Eurooppaan on vähän työlästä. Koska juna on iisein ja ihanin matkustusväline.

Kaikista tärkeintä omalle hyvinvoinnille – ja ekologisinta myös – on rakentaa omasta arkielämästään niin hyvää, ettei siitä ole tarvis ylipäätään päästä pois matkustamalla kauas. Jos kaipaa hotellien notkuvia buffetaamupalapöytiä, voi sellaisen mennä syömään ihan tavallisena viikonloppuna lähimpään hotelliin. Viettää lauantai- tai sunnuntaiaamupäivä siellä. Ihania hemmotteluhoitoja saa lähikosmetologilta tai hierojalta. Pitäisi enemmän panostaa näihin lähituottajien tarjoomaan. Ja entäpä itse koti, onko siellä mukava olla? Voisiko mukavuutta jotenkin lisätä? Saada hotellifiilistä makuuhuoneeseen tekstiileillä ja valaistuksella. Tai ostaa kirkasvalolamppu ja kahvinkeitin, joissa on ajastin. Aamukahvit olisivat valmiina, kun herää.

Itse olen ajatellut ostaa tekopalmun parvekkeelle. Ja seuraavan kerran, kun tulee lomailufiilis, aion ajaa vajaan tunnin matkan Långvikin kylpylään, viettää siellä marraskuinen synkkä päivä lillutellen vedessä ja käyden kaikki saunat läpi niin että olen lopuksi ryppyinen kuin rusina. Ja ajella sieltä kotiin nukkumaan omaan sänkyyn, missä on oma, rakas littana tyyny. Ei sellainen paksu pökkelö niin kuin ulkomailla hotelleissa on, ja jonka kulmasta yrittää löytää tarpeeksi littanaa kohtaa mihin painaa aisteista väsynyt pää.

Hemma best, niin kuin sanovat.

Normaali

Matkustuskokemuksia kahden rokotteen jälkeen syksyllä 2020

Olimme syyslomalla viisi päivää Roomassa. Koska monia varmaan pohdituttaa, minkälaista matkustaminen tässä epidemiatilanteessa on, ajattelin kirjata kokemuksia muille matkustamista suunnitteleville.

Koronapassista kannattaa ottaa kännykän näyttökuva, että se on nopeasti otettavissa esille. Rooman matkalla sitä kysyttiin lentokentällä takaisin tullessa – jostain syystä ei maahan mentäessä – hotellissa, museoissa ja nähtävyyksillä. Ruokaravintoloissa passia ei kysytty. Arvelisin, että se on käytössä yökerhoissa, ja sen sellaisissa missä tanssitaan ja ollaan lähellä toinen toista.

Ruumiinlämpö mitattiin museoissa, nähtävyyksillä ja lentokentällä. Ja joissakin kaupoissa. Se tapahtui ranteesta etälukijalla tai iPadia muistuttavalla näytöllä, jonka edessä seistiin, ja se mittasi kasvoista kehon lämpötilan. Olisipa varsin kätevää, jos sellainen kuumeenmittaussovellus tulisi käyttöön myös omaan kännykkään. Miten helppoa ja kätevää kuumeen mittaaminen olisikaan!

Takseissa oli takapenkin ja kuljettajan välillä muovipleksi ja siinä keskellä luukku maksamista varten. Olipa onni että meitä oli kolme, mahduimme juuri ja juuri samaan taksiin takapenkille.

Nähtävyyksiin pitää ostaa lippuu verkkokaupasta etukäteen, ja siinä on tarkka aikaslotti, milloin pääsee sisään, tosin ei se sitten niin tarkka ollutkaan. Ainakin Vatikaaniin menimme etuajassa, ja pääsimme saman tien sisään.

Yleisesti ottaen väkeä oli liikkeellä sopivasti. Ei ollut ruuhkia eikä tungosta. Jopa Sikstuksen kappelissa oli ihan mukavasti tilaa olla ja ihmetellä.

Maskeja käytettiin sisätiloissa, paitsi ruokaillessa.

Vaikutti siltä että turisteja oli liikkellä ainakin Amerikasta, jenkkienglantia kuuli paljon, ja se porukkahan erottuu muutenkin aika tehokkaasti katukuvassa.

Joissakin paikoissa oli jopa tyhjää, ainakin taidemuseossa oli vain muutamia vierailijoita.

Sitten hieman tuotesijoittelua, vaikka kyseessä ei ole kaupallinen yhteistyö, mutta haluan kertoa vinkkinä. Ennen matkaa satuin käymään Muji-kaupassa Helsingin Kampin ylimmässä kerroksessa. Menin sinne ostamaan varrettomia sukkia, koska olin huomannut Mujin varrettomat parhaimmaksi. Niissä on sukan keskikohdassa jonkinlainen kiristysjuttu, jonka ansiosta sukat pysyvät hyvin jalassa, toisin kuin normaalit varrettomat. Muutenkin materiaali on hyväntuntuinen.

Sukkaostosreissulla huomasin että Mujilla on myynnissä myös pieniä muovipurkkeja ja purnukoita. Sellaisia, mihin voi laittaa omia ihonhoitotuotteita matkaa varten. Ja koska minä olen niin järkyttävän allerginen, että en uskalla käyttää mitään hotellien tuotteita tai yleisten vessojen saippuoita, pitää olla omat mukana, ostin läjän näitä purkkeja ja täytin omilla aineilla. Olipa kätevää.

Toinen vinkki koskee kenkiä. Vaikka pelkillä käsimatkatavaroilla matkustettaessa matkalaukku on varsin pieni, ei kannata säästellä mukaan otettavien kenkien määrässä. Mielestäni minimi on kolmet kengät. Yhdet kengät tarvitaan hotellissa, ne jalassa mennään aamiaiselle, ja hiippailla muutenkin hotellissa. Minulla on sitä tarkoitusta varten omat spesiaalihienot, mukavat tohvelit. Sitten tarvitaan kengät kaupungilla kävelyyn ja toiset jotka laitetaan illalla jalkaan, kun lähdetään taas ulos syömään. On mukava ja tuntuu väsyneissä jaloissa hyvältä, kun kenkiä voi välillä vaihtaa, eikä tarvitse änkeä samoja hikisiä uudelleen jalkaan myös illalla.

Roomassa lokakuun puolivälissä paikallisen pukeutuivat varsin talvisen näköisesti. Heillä oli toppatakit. Omasta mielestäni ei vielä ollut toppiskeli, käytin kangastakkia, ja keskipäivällä ei tarvittu edes sitä, oli varsin lämmintä, jopa hiostavaa. Mutta minä olenkin keski-ikäinen nainen, minua nyt hiostaa vaikka jääkuutiossa.

Lopuksi vielä tuotemainos, tämäkään ei kaupallinen yhteistyö, vaan aivan aito kehu. Kesällä ostin eräästä mökkipaikkakunnan tienvarsikaupasta Cattecon turvesaippuaa ja tyrnishamppoopalan. Minun on vaikea löytää tuotteita, jotka sopivat iholleni. Mutta nämä olen todennut hyviksi. Turvesaippua jo loppuikin, ja tilasin heidän nettikaupasta lisää. Oli saapunut kotiin postilla sillä välin, kun olimme reissussa. Catteco kuullostaa italialaiselta, mutta on ihan suomalainen pieni yritys. Voin suositella!

Normaali

Eksynyt Roomassa

Kirjoituspiiriin yhtenä seuraavista aiheista on ”Eksyminen”. Minun ei ollut tarkoitus tästä aiheesta kirjoittaa, olin miettinyt toista, mutta koska tänään koin eksymisen, syntyi teksti varsin luontevasti. Eli tässä luettavaksenne Lost in Rome, Eksyminen Roomassa.

———————————-

Heti hotellin kulman takana on taksitolppa. Otan taksin italialaisen modernin taiteen museoon. Voisi sinne kävelläkin, mutta menen mieluummin virkeänä museoon ja kävelen takaisin. Aamupäivän liikenne on tukossa. Autoja sikin sokin kaistoilla ja niiden välissä, autojen välissä luikkivat skootterit. Äänimerkkejä, huutoa, melua. Olikohan virhe ottaa taksi?

Loputa taksi pysähtyy rakennuksen eteen. ”Tässäkö se museo on?” kysyn. ”Kyllä”vastaa kuski. Maksan pyydetyn kympin. Tärkeän näköisiä puku-ukkoja, turvamiehiä, viirejä ja banderolleja ovensuu täynnä. Hälytyskellot pääni sisällä soivat ensi kertaa, mutta niistä piittaamatta lampsin sisään. ”Welcome, signora!”. Onpa mahtipontinen vastaanotto. Ei olisi minua varten tarvinnut, ajattelen. Turvatarkastus, koronapassin tarkistus ja kuumeen mittaus. Ei kun peremmälle vain signora. 

Pian minut pysäyttää tärkeä mies, joka sanoo että pitää ilmoittautua tiskile, saan siitä kaulaani konferenssipassin. Hälytyskellot soivat toisen kerran. Virkailija kysyy nimeä ja mistä olen. Ei löydy listalta Minnaa Suomesta. ”Oletteko puhuja vai esiintyjä?”, virkailija kysyy. ”En ole. Tulin taidemuseoon, eikös tämä ole sellainen. Täällä taitaa nyt olla joku konferenssi, en ole tulossa sinne”, selitän. Turvamies tulee kysymään, miten tulin. Vastaan että taksilla tulin. Mistä? Tuosta ovesta. Missä se taidenäyttely oikein on? Lopulta asiat selviävät, nurkan taakse takakautta. Tänään ei maksa mitään, kun osa museosta on konferenssin käytössä.

Näyttelyssä mietin, miten olisikaan käynyt, jos erehdystä ei olisi huomattu? Olisin osallistunut konferenssiin, pitänyt oman pienen puheeni. Mistä olisin puhunut? Olisinko esiintynyt jonkinlaisena elähtäneenä Suomi-versiona Ruotsin Greta Thurnbergistä. Aloittanut kulmat kurtussa: ”Hävetkää.” Ehkä lausunut itsetekemäni runon loppukevennykseksi, ja kippistellyt ilmaisia skumppia buffapöydässä. Keskustellut ventovieraiden kanssa. Verkostoitunut.

Näyttelystä jatkan matkaa puiston läpi hotellille. Puisto on rappiolla. Patsaat puhdistamatta, osa rikki, istutukset huonossa kunnossa. Tuntuu kuin puisto olisi unohdettu. Ainakin minä olin unohtanut sen. Sattumalta tupsahdan tutulle näköalapaikalle. Jossakin muistojen takimmaisessa onkalossa tiesin sen kyllä olevan juuri siinä. 

Näköalapaikan kaiteeseen nojailee rakastunut nuoripari. He pyytävät minua ottamaan kuvan heistä. Kerran minäkin olin tässä kaiteella. Treffeillä Lorenzon kanssa. Hän toi minut skotterillaan tänne, näytti maiseman, katso Suomi-tyttö tässä on Rooma, ikuinen kaupunki. Oli kuuma kesäkuu vuonna 1988, minä olin 21-vuotta. Monta yötä istuimme Espanjalaisilla portailla, lauloimme Beatlesia ja valvoimme. Kun tuli nälkä, Lorenzo osti meille katukeittiöstä pizzaa, skootterilla huristelimme katsomaan, miltä Colosseum näytti iltavalaistuksessa. 

Nyt Espanjalaisilla portailla ei saa enää istua. Saa sakot jos istuu.

Minä palasin Interraililta kotiin ja takaisin opintojen pariin. Äiti kertoi, että eräänä päivänä lapsuudenkotini ovikello oli soinut. Siellä oli Lorenzo. Isä oli sitä mieltä että kyseessä on huumekauppias, äitikin epäili pojan motiiveja, mutta kuitenkin heltyi sen verran että edes kertoi käynnistä jälkeen päin. Opiskelija-asuntoni osoitetta äiti ja isä eivät Lorenzolle antaneet. Me emme enää tavanneet. 

Nyt 33 vuotta myöhemmin seison samalla paikalla ja katson samaa maisemaa. Vain rakastunut pari on eri. 

Normaali

Uusi pula-aika

Talvella 2020 muistan kauhistelleeni televisiouutisissa tapahtumia Kiinassa. Ihmiset oli pakotettu sisälle koteihin, suojapukuihin varustautuneet puhdistajat kulkivat desinfioimassa katuja. Ajattelin, että huhhuh, onneksi ei meillä tuollaista. No ei tullut sellaista, mutta kuitenkin jotakin. Uudenmaan lääni oli kiinni, kaikki oli kiinni, seis ja stop, kun virus levisi meille. Eikä siihen mennyt kuin muutama kuukausi.

Tämä tuli mieleeni, kun nyt katselin englantilaisten kärvistelyä bensajonoissa. Heill kauppojen hyllyiltä puuttuu monia tuttuja tuotteita, kun brexit on sekoittanut tuotanto- ja kuljetussysteemit. Pakko tunnustaa, että tunnen myös pientä vahingoniloa, ja siitä tunteesta tunnen huonoa omaatuntoa. Mielestäni britit toimivat uskomattoman tyhmästi jättäessään EU:n. Se on vähän sama asia kuin kirkosta eroaminen. Kannatan mieluummin pysymistä ja järjestelmän muuttamista sisältä päin kuin kannat kopisten ja ovet paukkuen paikalta poistumista. Brittien ero tuntui vähän sellaiselta lapsekkaalta uhmalta. Mutta tämä ei ollut varsinainen asiani.

Varsinainen asiani oli se, että nämä huomiot muualta saivat miettimään, voisiko meilläkin olla jostakin syystä edessä tilanne, että bensa loppuu tai kaupasta ei löydy kaikkea mitä on tottunut siellä olemaan? On inhimillistä uskoa kaiken pysyvän ennallaan siten että saavutetut hyvinvoinnin kukkaset aina vain kukoistavat. Tästä olen saanut pientä maistiaisia kotona. Hesari on lakannut välillä tulemasta. Jostakin syystä se ei tule edes jälkitoimituksena. Esimerkiksi juuri sen lauantain Hesari, jonka välissä oli Kuukausiliite jäi kokonaan tulematta. Tänä syksynä lehti on jäänyt tulematta noin kahtena päivänä viikossa. Jakeluhäiriöilmoituksia on tehty, mutta se ei näytä tilannetta muuttavan.

Kyllä, kyllä, voihan sitä lukea sähköisesti, mutta se ei ole ollenkaan sama asia! Paperilehdestä luen sellaista, mitä en lue sähköisestä versiosta, kuten esimerkiksi pääkirjoitussivun. Paperilehti on vähemmän provosoiva, formaatiltaan lempeämpi.

Eikä siinä vielä kaikki. Televisiokin on alkanut temppuilla. Kuva hajoaa pikseleiksi. Vika ei ole televisiossa, koska kodin kaikki kaksi televisiota tekevät samaa. Vika on Dna:n kaapelissa. Niinpä nyt jää katsomatta uutiset ja ajankohtaisohjelmat, katselen vain kännykästä tai läppäristä viihdettä.

Asiat, jotka ovat tuntuneet itsestäänselvyyksiltä eivät sitä ole. Voisiko kokemus laajentua muihinkin asioihin? Jos kraanasta ei tulisikaan juomakelpoista vettä, sähkönjakelu pätkisi tai kaupassa ei olisi tomaatteja?

Ehkä tätäkin on syytä miettiä. Koska ainoastaan yksi asia on varma: se että asiat pysyisivät samanlaisena kuin ennen, se ei ole mahdollista. Ei ole koskaan ollut. Kaikki muuttuu, yleensä parempaan, mutta voi siinä joitakin huononnuksiakin matkan varrella tulla. Kannattaa henkisesti varautua. Semmingin kun mitä vanhemmaksi tulee, sitä huonommin muutoksia sietää. Varsinkin huonoja muutoksia Toivoisi että raitiovaunut kulkisivat ikuisesti samoja linjojaan, lähiympäristö pysyisi samanlaisena ja että peilistä katsoisi joka aamu sama naama.

Normaali

Laskelmoivat naiset

Kuulin jutun nuoresta naisesta, joka työskenteli lastenhoitajana päiväkodissa yhdessä Helsingin kalleimmassa ja arvostetuimmassa kaupunginosassa. Päiväkodin työntekijät olivat varsin tietoisia siitä, mikä kodeissa tapahtui. Kehityskeskusteluissa käytiin lapsen kasvamisen kannalta tärkeitä asioita, ja niissä tuli myös esille perheiden tilanteen. Näin ollen nuori lastenhoitaja oli hyvin tietoinen siitä, ketkä olivat eroamassa. Hän kertoi avoimesti työkavereilleen, että nappaisee itselleen jonkun sopivan rikkaan juurieronneen. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Nerokas plääni. Ihan valmis kirjan, elokuvan tai tv-sarjan stoori.

Minullakin oli työkaveri, vähän alle viisikymmenvuotias nainen, joka kertoi kahvipaussilla että nyt alkaa olla kiire löytää mies. Pakko ehtiä naimisiin ennen kuin täyttää viisikymmentä, että saa sitten leskeneläkkeen. Aa-kerhosta löytyi sopiva ”business-mies”. Lyhyeksi jääneen seurustelupätkän jälkeen pari vihittiin, juuri sopivasti ennen H-hetkeä eli rouvan viisikymppisiä. Pari on edelleen naimisissa, leskeneläke ei ole vielä alkanut tulla, sulhanen elää. Rouvalla taitaakin olla varaplääni kehitteillä, uutena tavoitteena sairaseläke, sen verran runsaasti sairaspoissaoloja on jo kertynyt. Kerran laskeskeltiin että ko henkilö on suurimman osan vuodesta sairaslomalla, ainakin kesät menee saikulla, viime kesä vasitenkin, kun oli niin hyvät kelit ja asuntovaunu vasta hankittu.

Kyllä sitä joskus ihmettelee ihmisten oveluutta. Se lähentelee jo nerokkuutta.

Normaali

Lama-ajan lapset

Pakkohan se oli katsoa: Yökylässä Maria Veitolan pääministerijakso. Pieni vilaus siitä, minkälainen ihminen pääministeri Sanna Marin on omana itsenään siviilissä. Vaikka ei ihan, ymmärrettävästi emme kohdanneet ohjelmassa pääministerin perhettä, kolmevuotiasta tytärtä ja miestä. Veitola ja Marin viettivät ”tyttöjen iltaa” Kesärannassa korista heitellen, kävellen ja saunoen.

Minulla on ollut kerran Sanna Marinin kaksoisolento työkaverina. Nuori, tehokas nainen. Samanikäinen. Samanlainen hoikka vartalo, pitkät ”yksinkertaisesti” laitetut hiukset, terveet elämäntavat, äärimmäisen tehokas ja tuottoisa, poikkeuksellisen siisti, Siiri nimeltään. Siiri kertoi, että joskus hän siivoaa myös lapsuuden kodissaan, ihan vain siivoamisen ilosta ja siitä että ei kestä katsoa sotkua. Yökylässä ohjelmassa Marin kertoi myös siivoavansa äitinsä luona ja tuntevansa siitä huonoa omaatuntoa.

Kun katselen ja kuuntelen näitä sannoja ja siirejä, minua pyörryttää ja heikottaa. Tunnen itseni, en edes B-luokan, vaan ehkä H-luokan, ellei peräti O-luokan kansalaiseksi. Oi miten boheemi, huolimaton, epäsiisti ja hälläväliä sinnepäin -ihminen olenkaan! Vaikka tehokas olen minäkin, mutta eri tavalla. Olen nopea, ja se tuottaa erilaista tulosta kuin päämäärätietoinen asiatehokkuus, se mitä sanna-siirit edustavat.

Väistämättä tulen ajatelleeksi, onko kyseessä sukupolviero vai persoona, vai ehkä näiden yhdistelmä tai jotakin siitä väliltä? Sannasiirit ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa 90-luvulla, lama-aikana. Onko se tehnyt heistä tehokkaita selviytyjiä? Hommat hoidetaan, tunteet piiloon. Minä taas olen 80-luvun lapsi. Se oli nousukautta, tunnelma oli katossa, bileet parhaimmillaan. Kekkonen kuoli, jupit tulivat, pörssikauppa, kaupalliset radio- ja televisiokanavat ja yhtäkkiä kaikki oli vapaampaan kuin ennen. Loppuhuipennukseksi Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto romahti. Enpä tiedä, voisiko positiivisempaa vuosikymmentä olla? Miten kasvaminen lapsesta aikuiseksi tuolla vuosikymmenellä on vaikuttanut minuun? Onko se tehnyt minusta yltiöpositiivisen hälläväliän, joka kuvittelee voivansa tallustella kadun aurinkoisella puolella aina ja ikuisesti? Ja minkälaista on vastavuoroisesti ollut sannasiireillä seuraavalla vuosikymmenellä ahdistavien lamauutisten ja konkurssien äänimaailmassa?

Ja minkälaisia aikuisia kasvaa näistä korona-ajan toisistaan ja muista eristämistä lapsista ja nuorista? Mistä ja miten he löytävät toisensa ja yhteisöllisyyden? Elokapinan mielenosoituksestako tai jostakin BB-talosta? Vai kasvaako heistä erakkoelämään viehtynyt sukupolvi? Jää nähtäväksi. Sillä välin maata johtaa tehokas lama-ajan sukupolvi. Se on hyvä juttu, saadaan hommat hoidetuksi. Mutta kenties ripaus 80-luvun huumoria ja kuplivaa iloa voisi olla paikallaan heillekin, että ei mene elämä liian vakavaksi ja pelkäksi suorittamiseksi. Elämä ei kuitenkaan ole suoritus, eikä lopussa lätkäistä kympin todistusta kouraan.

Normaali

Poika 18v.

Lapsi kasvoi isoksi ja ohi, hänestä tuli virallisesti aikuinen viime perjantaina. Mutta minä olen iäti äiti. Iäti ja äiti ovat miltei samat sanat, vain kirjainten paikka vaihtuu.

On ollut tunteikasta. Mihin 18 vuotta meni? Miten meni vanhemmuus? Siihen liittyy niin paljon epävarmuutta, onko osannut tukea oikeassa kohdassa, patistaa, rohkaista, kannustaa, antaa oikeat eväät elämään?

Voi miten ihana hän olikaan, pieni kiharainen pellavapää, joka rutisti niin kovaa että sattui, ja huusi aina yhtä ilahtuneena ”äiti!”, kun kohtasimme, vaikka vain muutaman tunnin eron jälkeen. Miten iloinen hän aina olikaan! Muistan ja tunnen yhä sen pikku pojan ison rakkauden. Toivottavasti hän muistaa myös minun rakkauteni. Toivottavasti olen jättänyt jäljen, joka kantaa häntä iäti, vielä silloinkin kun minua ei ole. Ja että ilo säilyisi hänessä. Mikään tässä maailmassa ei sitä häneltä veisi.

Kasvattamisesta tekee vaikeaa se että me ihmiset olemme jokainen oma yksilömme, erilaisia, ja jokainen sukupolvi kasvaa vielä erilaiseen maailmaan, joka vaatii toisenlaisia ominaisuuksia ja taitoja. Olisi niin helppo kasvattaa lapsi, joka olisi täydellinen toisinto omasta itsestä ja joka vielä kasvaisi maailmaan, joka olisi sama kuin omassa nuoruudessa.

Vähän aikaa sitten mielenrauhaani järkytti, kun kuulin kahdesta tutusta päälle parikymppisestä pojasta, jotka ovat psykoosissa huumekokeilujen jälkeen, eivätkä nähtävästi palaudu enää täysin tähän todellisuuteen. Nuoria miehiä elämä edessä. Ja nyt se elämä on lukkoon lyöty. Rukoilen varjelusta omalle pojalle. Että hänelle ei tapahtuisi sellaista pahaa, mitä ei voisi korjata. On olemassa kipuja, joita edes äidin puhallus ei vie pois.

Nyt alkaa uusi elämänvaihe. Se vie minua ja puolisoni kohti vanhuutta, ja poikaa kohti aikuisuutta.

Normaali

Kirjoitustehtävä ”Keho”

Kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena on ”Keho”. Koska omat ajatukset ovat vielä edellisviikon tapahtumissa, anopin uurnanlaskus tunnelmissa, kirjoitin aiheesta ajatusmössöä, jonka tuotoksen ajattelin laittaa myös teidän ”iloksenne” tähän:

————————-
Viikonloppuna hautasimme anopin. Alttarin yläpuolella oli lasimaalauksessa risti, jonka poikkipuun toiseen päähän oli kuvattu alfa, toiseen omega. Alku ja loppu. Anopin muistoksi alttarille, ristin alle, sytyttiin kynttilä. Edessä kastemalja, missä hänet joskus kastettiin. Anopin alfa ja omega.
Onko lopussa paluu alkuun? Onko alku loppu vai loppu alku? Vai onko kaikki vain saman asian eri olomuotoja niin kuin jää, lumi ja vesi ovat samaa ainetta?


Mitä jos kuoleminen alkaa jo syntymässä? Kehosta irtautumisena. Sielu alkaa irtautua heti, ja prosessi kestää koko elinajan. Vanheneminen ja kuoleminen on hidasta kehosta irtautumista. Lapsi on joka solullaan kiinni kehossaan. Elastinen ja notkea.


Minun iässäni kollageeni on lopullisesti hylännyt, tunnen kuinka liha alkaa jo olla kypsää. Se irtoaa luista, roikkuu ja riippuu. Lopulta viimeinenkin kiinni pitävä säie katkeaa ja irtoan. Vapaudun. Sielu leijuu pois. Jättää kehon. Niin kuin perhonen toukkakuorilonsa.


Anopilla oli aina huolitellut, lakatut kynnet. Ja hiukset, ne piti olla kauniisti. Mitä tehtiinkin, ensin kammattiin hiukset. ”Missä minun kampani on?” Jos autiolle saarelle olisi saanut valita vain yhden esineen, anoppi olisi valinnut kamman. Lopussa hän ei enää välittänyt, miten hiukset olivat. Kampaa ei enää etsitty. Kun ihminen luopuu jostakin, mikä hänelle on ollut tärkeää, tietää kehon olevan jo miltei irti. Muistan aikoinaan, kun huomasin että äitini ei enää tuulettanut. Silloin tiesin, tauti on vakava. Normaalisti äiti tuuletti monta kertaa päivässä.


Mikä minussa on se, mistä luovun viimeiseksi? Ehkä sisustaminen, se että lakkaan välittämästä, miltä kotona näyttää. Koti on minua tärkeämpi. Ei ole niin väliä, miltä itse näytän.


Kirkonkellot soivat. Niiden äänessä soi ikuisuus. Pidän hautausmaan tunnelmasta. Aamulla menin katsomaan, miten anopin ensimmäinen yö viimeisellä lepopaikalla oli sujunut. Kynttilä paloi yhä.

Seuraavalla kerralla vien haudalle kamman.

Normaali

Alfa Omega, paluu alkuun

Taas tuli seisottua haudan äärellä. Tällä kertaa anopin. Viime kesänä menehtyneen anopin uurnan lasku oli viikonloppuna Pohjois-Savossa, siellä mistä hän oli kotoisin.

Anoppi oli itse valinnut hautapaikan. He paluumuuttivat lapsuutensa maisemiin eläkkeelle jäätyään. Ostivat sekä hautapaikat että talon, mäen päällä sijaitsevan 70-luvun tiilitalon, oman aikansa luksusta. Alakerrassa uima-allas. Kodinhoitohuoneen yhteydessä walk-in jääkaappi. Isot avarat tilat ja maisemaikkunat, joista nyt näkyvivät syysruskaiset puut.

Pidän paljon talosta ja sen 70-luvun estetiikasta. Siellä aika on pysähtynyt. Myös konkreettisesti. Keittiön seinäkello näyttää koko ajan 9.35 vaikka kello käy. Tik, tok kello tikittää, mutta viisarit eivät liiku. Kaikki on alkuperäisessä kunnossaan. Keittiön kaapit, maustehyllyssä vanhoja Gormick-lasipurkkeja. Kuviolliset, värikkäät muovimatot keittiössä. Kirjahyllyssä tietosanakirjasarjoja ja Joka kodin lääkärikirjasto. Appi kertoi olleensa aikoinaan tiimissä, joka kirjoitti tietosanakirjoja. Ennen vanhaan kirjahylly täynnä tietokirjoja oli sivistyneen kodin merkki.

Hautapaikka oli ainoa vihreä pläntti koko hautausmaalla. Juuri siinä kohtaa kasvoi vihreä sammalmatto. Muu hautausmaa oli savista hiekkaa. Ilmeisesti korkeat hongat olivat vieneet maaperästä mehut.

Mies ja appi olivat tilanneet haudalle kukkalaitteen. Suuren sydämen muotoisen, ja kukat anopin lempiväriä, aniliinia ja vaaleanpunaista, gerberoita, neilikoita, ruusuja. Olipa kaunis! Kirkonkellot soivat, kun laskimme uurnan. Kirkonkellojen kumussa on jotakin komeaa, pysäyttävää ja ikiaikaista. Niin kuin kuikan huudossa.

Seuraavana aamuna kävelin hautausmaalle toivottamaan anopille hyvää huomenta ja kysymään, miten ensimmäinen yö viimeisellä leposijalla oli mennyt. Hautakynttilä paloi yhä.

Kirkossa ei ole alttaritaulua, sen tilalla on ikkunamosaiikki, joka kuvaa ristiä. Ristin poikkipuuhun on toiseen päähän kuvattu alfa, toiseen omega. Alku ja Loppu. Anopin muistoksi alttarille sytytettiin kynttilä. Katselin kastemaljaa. Siinäkö anoppi on aikoinaan kastettu? Elämän alku ja loppu, saman alttarin äärellä. Paluu alkuun.

Normaali

Kaivopuiston tasorouva

En ole ennättänyt hetkeen kirjoittamaan kuulumisia, koska nuoret työtoverit ovat palanneet opintojen ääreen, sairaslomalaiset eivät ole vielä palanneet, eikä virkoja täytetty, joten olen tehnyt sekä nuorten että vanhojen hommat. Muutama ylipitkä päivä on tullut tehdyksi, mutta kohta helpottanee.

Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä positiivinen palaute aina mieltä lämmittää. Mies kehaisi; hän oli saanut älynväläyksen, ja sen seurauksena sähköpostiin oli tupsahtanut hunajaa, häntä luonnehdittiin neroksi ja lopussa oli positiivisten hymiöiden kasa: sydäntä ja siunausta ja tähtisilmää sun muuta.

Minä vastasin että sainpa minäkin palautetta! Olin nimittäin edellisenä päivänä ”sisäkkötyövuorossa”. Työkaveri täytti 60, olin lupautunut hoitamaan kahvittelutarjoiluja. Mitään ei pitänyt kokata, mutta keittää kahvit, lämmittää piirakat, kattaa pöytä, kaataa kahvia ja huolehtia että kaikilla on kaikki hyvin.

Seuraavana aamuna luin kännykkään tulleita viestejä. Päivänsankari kiitteli merkkipäiväänsä osallistuneet, minut hän kiitteli myös ja luonnehti sanoin ”Kiitos että Minna, tuo Kaivopuiston tasorouva, oli mainiolla ammattitaidollaan palvelemassa”. Miten mainio titteli! Kaivopuiston tasorouva! Otan heti käyttöön. Tekisi mieli painattaa käyntikortit kyseisellä tittelillä, tosin tarkalleen ottaen en kyllä asu Kaivopuistossa, vaikka Kaivopuiston kotoa näenkin, mutta onko tuo nyt niin tarkkaa.

Syntymäpäivän viettoa seuratessani ja palautteen loimussa lämmitellessä en voi sanoa muuta kuin että molemmat ovat tärkeitä. Jokaisen ihmisen tulisi tulla huomatuksi, juhlituksi ja kehutuksi – myös aikuisena. Lapsille me sen suomme, mutta miten ja miksi se on vaikeampaa ja harvinaisempaa, kun kyseessä on aikuinen?

Minulla kesti kauan oppia vastaamaan, jos joku kehuu. Esimerkiksi jos joku sanoo että minulla on nätti mekko. Ennen vanhaan kiemurtelin ja välttelin, no eihän tämä nyt mitään, tämä nyt on vain tällainen. Nykyisin sanon: kiitos. Eli kehua ja kiitosta pitää myös oppia vastaanottamaan. Se voi olla vaikeaa – ainakin minun sukupolvelleni. Mutta siitäkin voi parantua!

Että eiköhän kehuta. Ja kuunnella kehuja. Ja uskotaan kaikki ihana, mitä meistä sanotaan.

Rakkain terveisin,

Kaivopuiston tasorouva

Normaali

Kaikki mitä halusit

Lainasin kirjastosta sattumalta Helen Monks Takharin ”Kaikki mitä halusit”. Kirjailija on Cambridgestä valmistustunut toimittaja, hän on työskennellyt monissa maineikkaissa brittimedioissa kuten: The Times, The Observer ja Daily Telegraph. 

Kirja on psykologinen trilleri. Tämä ei ole kirja-analyysi, en ole edes lukenut kirjaa loppuun, olen nippanappa puolessa välissä, joten en tiedä, miten käy, mutta kirjan asetelma kiehtoo ja on herättänyt ajatuksia. Päähenkilöt ovat keski-ikää lähestyvä, menestynyt mutta väsähtänyt päätoimittaja, ja nuori, eteenpäin kaikin keinoin – myös kyseenalaisin – pyrkivä harjoittelija. 

Miten monilla työpaikoilla ja työtehtävissä oikeassa elämässä onkaan sama asetelma! Oikeastaan kaikilla. Mutta erityisesti asiantuntija-ammateissa. Tulee nuoria, innokkaita, joilla on visio tulevasta, uusia näkemyksiä ja tapoja, ja joiden silmissä edellinen sukupolvi, ja heidän, jotka nyt ovat esimiesasemassa, näkemykset ja toimintatavat ovat vanhakantaisia ja vääriä. Seuraa valtataistelu, kamppailu uudesta kukkulan herruudesta. Ymmärtääkö vanha muuttua tai väistyä,  vai jääkö kiinni ”näin on aina tehty, ja tehdään tästä edespäin, vain minun kuolleen ruumiini” -poteroon? 

Pohdin, mitä minulle olisi käynyt ilman ammatinvaihtoa juuri tuossa samassa iässä, missä kirjan päähenkilö nyt on? Takaa olisi tullut joka vuosi uusia nälkäisiä näytönhaluisia. Miten olisin kestänyt? En olisi. Onneksi tulin raskaaksi, ja olin ”kypsä” lähtemään pois niiltä estraadeilta, kohti omaa uutta, juuri sopivasti.

Yhteiskunnallisesti tämä on mielestäni huomionarvoinen asia, joka kaipaisi tarkastelua ja  toimenpiteitä, en tiedä mitä, mutta jotakin rakentavaa. Varsinkin kun ihmisiä halutaan pitää työelämässä yhä pidempään. Miten pitkän uran tietotaito ja kaikki se hiljainen tieto, mitä on kerääntynyt, miten sen voisi viestikapulana antaa nuoremmille rakentavalla tavalla? Miten osata väistyä, antaa tilaa nuoremmille? Ja miten nuoret voisivat saada äänensä kuuluviin työyhteisöissä? Saada omia ideoitaan läpi? Molemmat osapuolet saattavat kärsiä tilanteesta. Turhaan. Molempia tarvitaan. 

Ajatella, jopa dekkari voi saada aikaan näin syviä ajatuksia. ”Lukeminen kannattaa aina.” Muistatteko kampanjan? Voin kuulla Jörn Donnerin sössöttävänmöreän spiikin. Totta se on.

Normaali

Novelli: #lovemylife

Tarjoilija tuo kello viiden teen, tilasin kahdelle, vaikka olen yksin, mutta näyttää paremmalta. Kolmikerroksinen tarjotin pursuaa pikkiriikkisiä kolmioleipiä, skonsseja, muffineja, leivoksia, herkkuja. Teepannu ja kupit kultakoristeltua itsetunnon ohutta posliinia. Korkeajalkaisissa laseissa kuplii samppanja. Kiitän. Tarjoilija poistuu. 

Ryhdyn hommiin. Asettelen astiat uudelleen, parhaimpiin mahdollisiin kuvakulmiin, niin että valo taittuu sopivasti juoman kupliin, säihkyy posliinin kullassa, iso pioninkukka maljakossa, siirrän sitä vähän. Täydellistä. Siirrän vielä teekannua oikeaan, siten että myös kannun kahva tulee esiin. Nyt. Nyt on hyvä. Tiks.Tiks.Tiks. #lovemylife #vahvasuositus

Siinä on someseuraajille täkyä tarjolla. Sitä pitää olla. Ihailijoita pitää ruokkia säännöllisesti kuin kultakaloja.

Seuraavaksi Kanavarantaan. Siellä on laiturissa suurimmat huviveneet, ne, jotka eivät mahdu tavallisiin laituripaikkoihin. Valitsen isoimman, valkoisimman, hienoimman. Minä mitään veneistä ymmärrä, niiden hienouksista, mutta ”enemmän on enemmän”, se on mottoni. Piipahdan kulman takana. Pissaan korkeajalkaiseen lasiin. Näyttää ihan aidolta, kuplat ja kaikki, mutta on lämmintä. Kipsutan veneen luo, astun rohkeasti kannelle, lasi keikkuu, pissaa tipahtaa veneen kannelle, mutta niin vähän että tuskin kukaan huomaa. TIks, tiks, tiks. Siinä lähti taas ruokaa somen nälkäisille silmille, #lovemylife  #vahvasuositus Tykkäys. Tykkäys. Tykkäys. Peukku ja sydän.

Soitan luxusvaatekauppaan. Eri kauppaan kuin viimeksi. Esittäydyn stailaajaksi. Nyt on tekeillä juhlavaateartikkeli naistenlehteen, joskus kuvausvaatteiden etsintää suosittuun prime time -ohjelmaan, muka. Tiedossa paljon näkyvyyttä. Koko 38, nouto silloin ja silloin. ”Voitteko laittaa sopivia vaatteita valmiiksi? Noudan kello kymmeneltä, sharpisti, on kiire, kuvausaikataulu on niin saakelin tiukka, niin kuin tiedätte.”

Kassi on valmiina, kuittaan vaatteet, jätän käyntikortin. Teetin netissä. Minulla on erilaisia; olen stailaaja, maskeeraaja, tuotantoassistentti, kuvaussihteeri, mikä milloin. Minun kuva. Nimi vaihtuu. Lupaan palauttaa vaatteet vielä saman päivän aikana, ja niin teenkin. En minä varas ole. 

Kassin kanssa kotiin. Kokeilen kaikkia, ovat upeita. Saan mahtavia kuvia! Otan kaikista, muutan välillä meikkiä ja kampausta. Näistä saa monta eri postausta, ainakin parikymmentä. Voin olla menossa cocktail-juhliin, häihin, työpaikan get together’iin, ystävien kanssa juhlimaan perjantai-iltaa, treffeille, mitä vain. Tästä tulee mahtavaa. #lovemylife #vahvasuositus

Metrolla itään, siitä bussilla hienostokaupunginosaan. Kävelen pikkukatuja etsien. Löydän sopivan, pienen punaisen avo-Porchen. Se on parkkeerattu modernin kaksikerroksisen talon eteen. Nojaan Porchen kylkeen. ”Poikaystävän uusi rakas” laitan kuvatekstiksi. #lovemylife #vahvasuositus Hot or not?

Todellisuudessa elän vuokralaisena kissanpissantuoksuisessa ensimmäisen kerroksen yksiössä, näkymät sisäpihan roskalaatikolle. Aloitin ammattikoulussa autonasentajakoulutuksen, lopetin, sittemmin olen siivonnut toimistoja aamuyöllä. Se on hyvä homma; niiden hulppeissa sauna-osastoissa voi käydä työvuoron päätteeksi suihkussa, kun omassa yksiössä on vain bideesuihku. Tiedän, minkä kirjoituspöydän laatikossa on meikkipussi, jonka värit sopivat itselleni. Roiskaus Chanelia korvan taakse toimarin veeceestä. Tiedän myös sen kirjoituspöydänlaatikon, missä on avattu konjakkipullo. Siitä hömpsyt päivän päätteeksi, muiden aluksi. Ehdin juuri poistua, kun vastaanoton nuoret naiset ja muut sihteerihierarkian alimmat saapuvat ensimmäisenä töihin keittämään kahvia tärkeämmilleen. 

Oli minulla ystäviä joskus, mutta yksi kuoli yliannostukseen, toinen syöpään, kolmannesta tuli rouva Westendiin, sen jälkeen ei olla nähty. Poikaystävä on, linnassa, istuu elinkautista taposta, yritti päästä moottoripyöräjengin jäseneksi, mutta jäi kiinni, jäi jäsenyys. 

Mutta Instagrammissa minulla menee hyvin, erinomaisesti. Nyt on 32 000 seuraajaa. #lovemylife #vahvasuositus Klikkaa jos tykkäät. 

Normaali

Ammatinvaihtajan kiitospäivä

Vaihdoin ammattia kymmenen vuotta sitten, tai oikeastaan yksitoista. Työskentelin mainostoimistossa copywriterinä, ja tullut siihen tulokseen että tämä ura on nyt omalta osaltani taputeltu. Minusta tuntui että olin saavuttanut siinä tehtävässä oman osaamiseni katon. Lisäksi työn stressaavuus ahdisti. Se ei ole työtä, jonka kerran opit ja sitten toistat osaamaasi, vaan jokainen uusi projekti on uusi näytön paikka, joka kerta täytyy aloittaa nollasta. Halusin jotakin muuta. Konkreettista työtä, joka jää työpaikalle, ei tule uniin ja vapaa-aikaan. Ja mielellään rauhallisessa ja kauniissa miljöössä.

Niinpä kun poika meni ensimmäiselle luokalle kouluun, minäkin menin omaan kouluuni; Laajasalon opiston suntio-linjalle. Koulutus kesti kaksi lukukautta, ja valmistuttuani aloitin suntion tehtävissä Helsingin Tuomiokirkossa. Syyskuun ensimmäinen päivä siitä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Virassa en ole ollut koskaan, vaan olen työskennellyt niin sanotussa tuntitiimissä. Työvuorot sovitaan kolmen viikon sykleissä. Järjestely on sopinut minulle täydellisesti. Aluksi työskentelin vain arkipäivinä, viikonloput halusin viettää perheen kanssa. Lisäksi olen voinut viettää pitkiä aikoja mökillä, kuutena kesänä työskentelin mökkipaikkakunnalla kesäsuntiona. Olen ollut kaikin puolin tyytyväinen ammatinvaihdokseen.

Monenlaista on tullut tehdyksi. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt hautausmaalla työskentely. Olen kaivanut hautoja, peittänyt niitä. Soittanut sanomakelloja kiipeämällä kellotapuliin ja vetämällä köydestä. Laittanut arkkuja kylmäsäilytykseen, ja ottanut sieltä pois. Olen myös puuteroinut presidentti Niinistön nenän. Tosin hän ei vielä silloin ollut presidentti, oli vaalit ja kirkon tiloissa järjestettiin kuvattava ehdokkaiden keskustelutilaisuus, jonkun piti hoitaa kuvausmeikit, joku olin minä. Seisoa nököttänyt ovenpielessä valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksissa tai itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Eniten pidän ihan tavallisesta. Siitä kun lauantaiaamuna tulee aamuseitsemäksi tyhjään kirkkoon siivoamaan ja valmistamaan päivän toimituksia. Kirkossa ei ole ketään, se on suntion juhlaa. Suntion työ on perinteisesti määritelty niin että siihen kuuluu kaikki paitsi ruustinna, ja se on kyllä hyvä kuvaus työtehtävien monipuolisuudesta.

Olen nähnyt unia työpaikaltani. Yhdessä unessa imuroin alttarin ympäristöä, ja satuin vilkaisemaan ylös kattoon. Siellä ei ollutkaan katto, vaan näin taivaaseen asti. Olin ihan hoomoilasena, että ai tässä on tällainen teleporttaali taivaaseen, että miten ole tätä ennen huomannut. Toisessa unessa kuolla kupsahdin saarnatuolin viereen. Nyt aina siitä mopatessa tulee uni mieleen, että siihenkö sitten tulen joskus kellahtamaan, ja jo,s niin tänäänkö? Ja onpa ystävänikin nähnyt unta minusta ja kirkosta. Muistaakseni hänen unessaan pidin kirkon portailla jonkinlaista saarnaa, ja torilla oli valtavasti väkeä kuuntelemassa. Mikään unista ei ole ollut enneuni – ainakaan vielä.

Myös joulut ovat saaneet uudenlaista sisältöä, kun usein olen tehnyt aattona vielä suntion töitä. Lähtenyt oman joulunvieton jälkeen yöksi kirkkoon, koska aattoyönä on hartaus klo 23. Tai aloittanut jouluaaton töissä. Työjouluissa on ihan oma tunnelmansa.

Nyt tuli siis kymmenen vuotta täyteen, ja sen kunniaksi esihenkilöni kutsuivat minut huomionosoituksena kiitoslounaalle. Ruoka, miljöö ja seura olivat mitä parhaimpia. Kehut ja kiitokset lämmittivät. Lahjaksi sain pienikokoisen taskulampun. Lampun varteen on painettu Johanneksen evankeliumin sanat: ”Minä, joka olin sokea, nyt näen.”

Taskulamppu onkin varsin oiva lisä käsilaukkuni repertuaariin. Käsilaukun koko kasvaa vuosi vuodelta, ja tällä hetkellä se on jonkinlainen työkalupakin ja lääkelaukun yhdistelmä. Siellä on mittanauha, jos näen jotakin mielenkiintoista ostettavaa kotiin, minkä koko pitää mitata. Usein käsilaukussa on puukko, koska varsinkin kesällä saatan poimia tienvarrelta oksia maljakkoon, puukko pitää olla. Kaupungin keskustassa en pidä puukkoa mukana, että ei tule väärinkäsityksiä. Käsilaukussa on myös työhanskat, joiden sisällä on puuvillahanskat – ihan vain kaiken varalta. Ja hammasharja, laastaria, ihovoidetta, repertuaari allergialääkkeitä. Mutta taskulamppu käsilaukusta on puuttunut! Nyt tämä asia on korjattu.

Jos joku lukija pohtii, minkälainen uskovainen tai kristitty olen, en osaa täsmällisesti vastata. Ehkä sellainen normaali luterilainen on paras määritelmä. Ainakaan en ole tiukkapipoinen enkä ahdasmielinen enkä suvaitsematon. Mielestäni kristillisyys on parhaimmillaan sitä että on kiltti, toiset huomioonottava ja rakastava ihminen. Sain lapsuudenkodissani kristillisen perustan, kävin pyhäkoulut ja seurakunnan kerhot ja leirit. Isäni kuului Vapaakirkkoon, ja kävin myös heidän tilaisuuksissa ja lastenleireillä. Aikuisena en käynyt paljoakaan kirkossa tai seurakunnan tilaisuuksissa, mitä nyt joskus konserteissa ja joskus lepäämässä. Kirkko ja jumalanpalvelukset ovat mainioita paikkoja levätä ja olla hiljaisuudessa. Minulla ei ole uskoontulokokemusta, olen kasvanut tähän kulttuuriin, se tuntuu turvalliselta. Sellainen kristitty.

Normaali

Mallikansiota tekemässä

Olipa hieno kokemus! Ja samalla tämä päivä toi niin paljon muistoja mieleen.

Olin kaksivuotias. Syntymäpäivän kunniaksi äiti oli varannut ajan studiovalokuvaajalta lähimmästä kaupungista Jyväskylästä. Minulla oli päälläni vaaleanpunainen silkkileninki, iso ruusuke päässä ja valkoiset kiiltonahkakengät.

Muistan, miten kuvaaja pyysi asettumaan seisomaan taustafondin eteen korkean, puisen keittiöjakkaran viereen. Siihen menin seisomaan. Kuvaaja sanoi: ”No heti tuli hyvä poseeraus, pidä tuo asento”. Kuvat otettiin ja ne onnistuivat, näytän niissä suloiselta.

Sen jälkeen kuvat eivät ole pääsääntöisesti onnistuneet. Vitsailen itsekin, että minulla on aina kuvissa outo ”asiakasomistajailme”. Silti uskon että on olemassa toinen totuus – se kaksivuotiaana kokemani.

Halusin / päätin parantua kamerakammosta Ja jos jotakin pelkää, sitä päin pitää mennä. Ainoa keino on turvallisesti kokea pelottavalta tuntuva asia. Varasin ajan koekuvaukseen, sen jälkeen päädyin mallikansiokuvaukseen. Se oli tänään.

Tietenkin jännitti. Mutta yritin palauttaa mieleeni kaksivuotiaan pikku-Minnan. Sen, joka uskoi olevansa nätti juuri sellaisena kuin oli, joka ei pelännyt mitään.

En ole vielä saanut kuvia itselleni, mutta jotakin näin tietokoneen ruudulta, ja ne näyttivät hyvältä. Pikku-Minnasta on tullut iso ja vanha, mutta silti se on sama, itseensä uskova ja peloton.

Tämän päiväisiin kuvauksiin minun oli pyydetty valitsemaan kolme asukokonaisuutta: juhlapuku, arkiasu ja ulkokuvauksiin sopiva. Valitsin yhdeksi asuksi äitini vanhan jakkupuvun. Se on Annikki Karvisen käsityönä valmistama villakankainen tyköistuva jakkupuku. Niin tyköistuva että en siinä tuskin pystyy hengittämään. Leikkaus nuolee vartaloa. En muista, missä ja milloin äitini käytti samaista jakkupukua, mutta veikkaan että ei enää minun iässäni, ehkä nelikymppisenä. Mutta minusta tuntui hyvältä pukea äidin kaunis asu päälleni ja tallentaa se myös nyt näihin kuviin.

Eniten olin oma itseni iltapukuni kanssa. Meikin olisin halunnut olevan vahvempi. Mielestäni liian pliisu kokonaisuuteen nähden. Mutta toisaalta, miksipä arvostella, kun en ole edes nähnyt lopullisia kuvia.

Ehkä minulla on vain liian paljon mielipiteitä –jopa itsestäni.

Normaali

Kivi

Jääkausi on tuonut kiven kaukaa. Kivityypistä voisi kenties päätellä, mistä lohkare on peräisin, samoin kuin ihmisen geeneistä voidaan päätellä sukujuuret. Kenties me ja kivet olemme peräisin samoilta seuduilta? Naapurin tontilla on toinen, se nököttää keskellä viettävää kalliota. Ikään kuin kiven matka olisi äkisti pysähtynyt, ja sen voisi törkätä vierimään alas mereen pienellä töytäisyllä. Ehkä ne ovat sisarkiviä, peräisin samasta emokalliosta.

Kivi katsoo sitä vimmaa ja intoa, mikä meissä on. Halua muokata ympäristöä ja elinpiiriä. Miten turhaa! Kuin muurahaiset hääräämme, saamme aikaiseksi oman kekomme. Sateet, myrskyt, rakennusvirheet, ja me itse nakerramme tekeleemme.

Korjaamme, kunnostamme, entisöimme, rapsutamme, puhdistamme, maalaamme uudelleen ja päälle, lisärakennamme, modernisoimme. Punaruskea muuttuu harmaaseen, ruudut raidoiksi, pieni vilvoitteluterassi kasvaa jyhkeäksi näköalakuistiksi, saunan kantoveden tilalle tulee suihku, levämpää laudetta, puuceet vesivessoiksi, tiskivesivadit vaihtuvat astianpesukoneisiin, kylpypaljut ja ainavalmiit ulkoporeammeet, nykyihminen tarvitsee niin paljon rentoutuakseen!

Pannukahvista tulee espressoa, superlonpatjat vaihdetaan futoneihin, oranssit muoviastiat artesaanin keramiikkaan, polyestri pellavaan, pallogrilli kuuden polttimon rosterigrilliin. Lepolassit viedään kaatopaikalle, tilalle tiikkiset.

Tervettu puuvene ei enää tuoksu rannassa. Veneet ovat laitureissa ja molempien – veneiden ja laitureiden – koot kasvavat. Aurinkokatokset avautuvat napin painalluksella. Ohi kiitävien vesiskoottereiden ja pikaveneiden jälkeensä jättämät laineet loiskahtelevat siirtolohkareen staattiseen kylkeen.

Siirtolohkareen päälle ovat monet sukupolvet vuorollansa kiivenneet. Sen kyljeltä rohkeimmat hypänneet meren aaltoihin. Piirongin päällä valokuvissa sukupolvet vaihtuvat. Samoilla kallioilla poseeraavat samoissa asennoissa äidit, joista tulee isoäitejä, sitten vainajia, ja tyttäret, joista tulee äitejä. Lapset kasvavat, vanhat vanhenevat, jättävät kalliot ja kiven yksi toisensa perään. Uudet sukupolvet tulevat, tekevät omat valtauksensa, omat modernisointinsa, omat virheensä. Elävät oman kukoistuksensa, kunnes kuihtuvat, haihtuvat pois. Katoavat maisemasta, ja lopulta myös muistoista.

Kivi on. Se ei muutu. Mikään ei sitä muuta, eikä modernisoi. Korkeintaan joku röyhkeä poraa sen kylkeen laiturin, mutta senkin aika vie, niin laiturin kuin tekijän. Eräänä talvena laituri, jonka isä oli rakentanut siirtolohkareen kylkeen, oli irronnut ja myrky ja jää heittäneet laiturin rannalle. Se makasi rantakalliolla poikittain niin kuin itse hiisi olisi sen siihen pinsettiotteella nostanut. Ehkä hiisi suuttui siirtolohkareeseen kajoamisesta? Mutta sellaista myrskyä, tuulta, tulvaa tai ihmistä ei voi tulla, joka siirtäisi kiven. Se pysyy, löytyy joka kevät paikaltaan tontin reunasta, meren ja mantereen rajalta, nykyisyyden ja iäisyyden rajalta.

Olin katsonut kiveä neljä vuosikymmentä, mutta en ole nähnyt sitä. Niin katsotaan itsestäänselvyyksiä. Kunnes satunnainen kesävieras sanoi: ”Katso, tuo kivi on aivan kuin koiran pää!” Todellakin! Valtava, iso paimenkoiran pää. Korkea otsa, pitkä kuono, hivenen surumielinen katse. Iso-Koiranpääkivi vartioi meitä vai vartioiko se luontoa meiltä?

Esi-isät palvoivat siirtolohkareita, hiidenkiviä. Minusta on tullut esi-isieni kaltainen. Palvon Iso-Koiranpääkiveä seppelöimällä sen juhannuksena vihreistä oksista punomalla seppeleellä, kunnian- ja kiitollisuuuden osoituksena ja anteeksipyyntönä hääräilystäni. Vaikka ei kivi välitä, siitäkään. Kunpa minullakin olisi kiven mielenrauha ja seesteisyys! Sen ikiaikainen rauha.

Iso-Koiranpääkiven surumielinen katse vastaa: ”Touhutkaa, vaikka turhaa se on. Jonakin päivänä te lähdette, niin kuin ovat lähteneet kaikki ennen teitä, ja niitä on ollut paljon ja monenlaisia. Minä jään. Minä olen täällä vielä silloin kun kaikki loppuu. Silloin on aivan hiljaista, ei kuulu mitään. Ei edes lintujen laulu. Minä olen viimeinen; se, joka sammuttaa valot”.

Kivi pehmenee, sulaa mereen. Ei jää mitään.

Lopussa maa oli autio ja tyhjä.

Ps. Tämä on kirjotustehtävä, jonka saimme seuraavaan Luovien kirjoittajien kokoontumiseen.

Normaali

Pöytälaatikkokirjailijat

Viime viikolla alkoi viimein kauan odottamani Rööperin Luovat Kirjoittajat -ryhmä paikallisen kansalaisopiston järjestämänä. Olin ilmoittautunut kurssille jo vuosi sitten, mutta peruin silloin osallistumiseni, kynnys nousi liian korkeaksi, mutta nyt päätin että ei koskaan, jos ei nyt.

Ei ollut ihan sitä mitä odotin.

Olisin kaivannut kurssilta apua, konkreettisia ohjeita ja neuvoja miten edetä. Kritiikkiä, joka vie eteen päin. Mutta tämä on enemmän sellainen terapeuttinen, kannustava kokemus tyyliin ”kiitos, kun jaoit tämän kokemuksesi kanssamme”. Sinänsä kyllä kiitokset ja kehut kelpaavat itse kullekin, en minä sillä. Mutta haluaisin kehittyä kirjoittajana, enkä usko että se onnistuu näin. En tiedä, mistä ja miten kriittistä ohjausta olisi saatavilla?

Ryhmä koostuu pääasiassa eläkeläisistä, jotka haluavat kirjoittamalla purkaa muistojaan ja mielen sopukoihin jääneitä asioita tai muistella parhaita päiviään. Se on kyllä mielenkiintoista itsessään. On niin monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita ja mutkia matkoissa. Kun avoimin mielin kuuntelee ihmistä ja keskittyy hänen tarinaansa ja elämäänsä, se on hyvinhyvin mielenkiintoista.

Myös tekstit, jotka eivät sinänsä mitään korkeakirjallisuutta olleet, sisälsivät mielenkiintoisia piilomerkityksiä, rivien välejä, kun niitä tarkasteltiin toisten ihmisten silmin. Uusin silmin.

Pääosa kahdestatoista osallistujasta on vanhoja konkareita, olleet samassa ryhmässä iät ajat, meitä uusia jäseniä oli muutama. Ryhmä toimii niin että jokaista kertaa varten lähetetään ohjaajalle kaksi liuskaa tekstiä, joka luetaan sitten paikan päällä ääneen ja siitä keskustellaan. Ensimmäiseen kertaan vein pari runoani. Ensi kerralla ajattelin tarjoilla novellin. Tai siis kaksi sivua novellia. Jää sitten loppu seuraavaan kertaan.

Aion kyllä jatkaa. Haluan kuulla niiden ihmisten juttuja. Ja ehkä myös sanon ääneen, että toivon omille teksteilleni aitoa kritiikkiä.

Erään rouvan vanhat päiväkirjamerkinnät 80-luvun matkakokemuksista toivat mieleeni oman äitini, joka piti päiväkirjaa. Kun äiti sairastui, hän piti kovasti siitä, että vanhoja päiväkirjoja luettiin hänelle ääneen. Ne toivat mieleen unohdettuja kivoja muistoja meinneiltä terveiltä ja kokemusrikkailta vuosilta ja vuosikymmeniltä. Hyvä idea toteuttaa muistisairaan hoidossa. Ehkä jonakin päivänä joku lukee minulle näitä minun blogihorinoitani, kun en enää itse pysty tai jaksa, ja minä nautin omista muistoistani.

Siis kirjoittakaa ihmiset! Tyyli on vapaa. Ja sanokaa välillä itsellenne, että ”kiitos kun jaoit tämän kokemuksen kanssamme”.

Normaali

Unessa unohdettu talo

Olipa mielenkiintoinen unikokemus viime yönä.

Taustaa: minä rakastan erilaisia taloja, ja haluaisin asua monenlaisissa miljöissä ja paikoissa. Välttelen asunnonmyynti-ilmoisten hupikatselua, koska saan hulluja innostuksia. Viimeksi katsoin, mitä on kaupan Mänttä-Vilppulassa. Sieltä voisi ostaa neljänsadan neliön kivitalon järvenrannalta 80.000 eurolla, ja kerrostaloasuntoja muutamalla kymmenellä tuhannella eurolla. Mutta takaisin viime öiseen uneen.

Unessa muistin että omistin talon, jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Tuskailin unessa, miten on mahdollista, että talo on unohtunut, en ole käynyt siellä koko korona-aikana, piha ja kaikki on varmaan ihan retuperällä. Pohdin, missä ovat taloon liittyvät paperit, ja missä talo oikein sijaitsee, en osaa sinne enää edes mennä! Muistin kyllä, minkälaiselta lähikylän keskusta näytti, olin vieraillut siellä joskus jossakin toisessa unessa, mutta se ei ole mikään tuntemani paikka, enkä tiedä kylän nimeä.

Muistan nähneeni samasta talosta unta monta kertaa ennenkin. Valvemaailmassa taloista pitävänä talounet voisivat olla minulle todellisia ”dream come true” -unia, mutta nämä eivät ole, nämä ovat painajaisia. Unen talossa asiat ovat aina retuperällä.

Yhdessä unessa talon olivat vallanneet ventovieraat, ja minulla oli iso työ saada heidät häädetyksi. Kerran talon takana sijaitsevat puutarhaviljelykset olivat pilalle puskittuneet minun huolimattomuuteni takia, enkä saanut tilannetta korjattua, homma oli aivan epätoivoista. Yhdessä unessa vierailin taloon kuuluvassa saunassa. Tosin se ei sijainnut edes omalla tontilla, oli muutaman kilometrin päässä tien varressa, yhteinen naapurien kanssa. Siinä unessa päätin että en taida saunoa ollenkaan. Sen verran ankea sauna oli.

Aamulla herättyäni avasin heti kännykän ja katson, mitä unientulkinnat sanovat talosta. Talo tarkoittaa omaa minää. No niinpä tietenkin! Luonto yrittää kertoa minulle unilla tärkeää viestiä: pidä huolta itsestäsi, omasta terveydestäsi ja hyvinvoinnista.

Kun mies heräsi ja kerroin hänelle unista, hän oitis tuumi, että sauna taitaa symboloida alapäätä, sen verran on ongelmaa virtsankarkailuineen ja monimuotoisine ummetuksineen. Aivan totta. Sauna on ihan rikki. Ilmankos olin unessa tullut siihen johtopäätökseen, että parasta kun en käytä saunaa ollenkaan.

Viime aikoina terveysongelmia ovat aiheuttaneet erilaiset allergiat, eritoten hikiurtikaria ja kumikemikaaliallergia. Jälkimmäistä ei ole virallisesti diagnosoitu, mutta minulla on lääkärille soittoaika parin viikon päästä, ja yritän saada allerlgiatestin järjestymään. Olen nyt onnistunut välttelemään kumia, ja kokoaikainen yleiskutina on rauhoittunut.

Kumia on vain niin monessa paikassa. Viimeksi tajusin että vedenkeittimen ja parhaimman keittiöveitsen kahva on kumia. Nyt laitan keittiöpaperin käden ja kahvan väliin, jos käytän niitä. Hammasharjan olen vaihtanut, varressa oli kumia. Vaikeinta tuntuu löytää alusvaatteita ilman kumia. Vyötärönauhat ja lahkeensuut on yleensä kumitettu, samoin rintsikoiden olkaimet. Hikiurtikariaan ei ole lääkettä, antihistamiinia voi popsia, olen ottanut yhden aamuin illoin, mutta ei se auta. En tiedä, pitäisikö sitten kokeilla annostusta tuplana, niin reseptissä lukee 1-2 tablettia aamuin illoin. Olen päättänyt olla välittämättä koko ”viasta”, kohtaus menee kuitenkin aina ohi tunnissa, ja pahin kutina kestää vain sen hetken kun näppylät nousevat. Mutta joka kerta liikuntaharrastuksen jälkeen saan urtikarian. Olen vitsaillut että minulla on hienon rouvan geenit: ei pitäisi hikoilla ollenkaan.

Kyllä on uni oikeassa. Talo on ränsistynyt.

Mutta en oikein tiedä, miten tätä omaa ”taloa” hoitaa. Osaan kyllä oikeasta, rakennetusta talosta rapsuttaa maalit ja maalata uudelleen, jos on tarvis. Osaan putsata rännit ja teen sen pari kertaa vuodessa. Oikeaa taloa osaan hoitaa, mutta entä itseäni? En osaa hoitaa itseäni.

Normaali

Harrastuksena elämä

Lomakkeessa kysyttiin: ”Mitä harrastat?” Luettelin ne tyypilliset: liikuntaa, avantoa, mökkeilyä, mutta ajattelin että ”elämää”. Minä harrastan elämää.

Tällä viikolla olenkin harrastanut paljon elämää!

Eräänä iltana mies huokaisi, että ”nyt kyllä Merkurius vetäytyy”. Kaikki oli mennyt päivän aikana pieleen. Minä vastasin että ”jaa, minulla taas Merkurius etenee”. Sanonta on peräisin astrologiaa harrastaneelta kummitädiltä, hän syytti aina epäonnistumisia ja vaikeuksia perääntyvää Merkuriusta.

Tälle viikolle osui elämässäni uusia alkuja. Toteutin haaveen. En sanonut siitä kenelläkään mitään. Tai sanoin, yhdelle työkaverille, joka sattui kuulemaan puhelun. Mallitoimistosta soitettiin ja pyydettiin koekuvauksiin. Olin edellisenä päivänä lähettänyt hakemuksen. Käskettiin ottaa jotakin virtaviivaista päälle ja kevyt meikki naamalle. Molemmat olivat haasteelliset toteuttaa, koska meikkipussissa on enää cc-voide ja huulipuna, ei edes ripsaria, ja vaatteet ovat mallia säkki tai laatikko. Hätäpäissäni syöksyin Sokokselle ostamaan ripsivärin ja vähän tymäkämmän meikkivoiteen.

Koekuvauksessa kävin eilen ja sen läpäisin, seuraavassa vaiheessa minulle tehdään mallikansio. Se tapahtuu ensi viikolla.

Ai että miksi? Meinaanko oikeasti ryhtyä malliksi? Olisiko se edes mahdollista?

En tiedä. Mallitoimiston edustaja sanoi että kaltaisilleni on paljon kysyntää. Kuviin tarvitaan muitakin kuin nuoria ja hoikkia. Että sen puolesta olisi mahdollista. Mutta se ei ole itsetarkoitus eikä tärkeintä. Tärkeintä on saada olla yksi päivä kaunis. Ammattilaisen meikkaama ja stailaama, ja saada siitä kuvat muistoksi. Katson sitten sen jälkeen, miltä tuntui, miten kuvat onnistuivat ja haluanko hakea töitä.

Mieheltä ja pojalta loksahtivat leuat. Olenhan suoranainen vitsi kameran edessä. Kuvat eivät yleensä onnistu. Minulla on outo virne naamalla, kutsun sitä asiakasomistajailmeeksi. Mutta minä meinaan parantuakamerapelosta. Aion voittaa sen. Muistan miten pienenä onnistuin kuvissa aina, kaksivuotiaan itsetunnolla. Kaksivuotias tietää olevansa nätti. Epävarmuus itää myöhemmin, ja vie luontaisen itsetunnon. Aion palata henkisesti kaksivuotiaaksi. Olen siihen nyt valmis. En häpeä itseäni.

Sain myös yllättävää kannustusta kahdelta taholta, jotka kumpikaan eivät olleet tietoisia projektistani. Sirpa H laittoi Instassa viestin, että hän ihailee ja seuraa silver model Deborah Darlingia. Katsoin kuvat. Upea nainen! Kuvien joukossa oli stailattujen kuvien lisäksi myös kuvia hänestä ilman meikkiä, luonnollisessa tilassa. Ihan tavallisen näköinen immeinen. Ei erottuisi kassajonossa. Ajattelin, että minäkin haluan nähdä, minkä näköinen olisin täydessä tällingissä, ammattilaisen laittamana. Minkälainen deborah minusta tulisi? Ensi viikolla se sitten tiedetään?

Toinen kannustava viesti tuli vielä erikoisemmalta taholta, etten sanoisi korkeammalta taholta. Olin töissä torstaina, ja silloin kirkossa on viikkomessu. Koska vakihenkilökunta oli piispantarkastuksessa toisaalla, saarnaamassa oli keikkapappi, joka puheessaan kertoi tutkimuksestaan, jota tekee yliopistossa. Yksi lause tarrautui sinitarramaisesti aivoihini. Pappi huomautti, kuinka Luoja loi ihmisen paratiisiin, missä nämä elivät ilman häpeää. Ajattelin, häpeä on synti. Taivasten valtakunta on lasten kaltainen. Lapsi ei tunne häpeää. Meidän on päästävä häpeästä. Häpeä on syntiä.

Voi olla että vedin siinä vähän papin puheen mutkia suoriksi, mutta näin ajattelin. Päätin että menen koekuvauksiin. Haluan kasvaa pois itsehäpeästä, jota tunnen kameran edessä. On kasvun paikka.

Muitakin uusia alkuja tälle viikolle tuli, mutta kerron niistä sitten ensi kerralla.

Normaali

Shoppailuepätoivo ja stailaustoive

Olipa äärimmäisen turhauttava shoppailupäivä, tai siis aamupäivä! Mikä siinä on, että ostoksilla oleminen on käynyt niin vaivalloiseksi? On kuuma, hiostaa, sovituskopissa paljastuu kaikki kauheudet, rupean tutkimaan ihottumaa vyötäröllä, epätoivo iskee, olisiko sittenkin pitänyt ottaa numeroa pienempi koko, mutta en nyt jaksa pukea taas kaikkea uudelleen päälleni ja käydä hakemassa toista kokoa, riisua ja sovittaa, ja mikä pömppömassu, hui kauhistus!

Kaupassa ei ole sitä mitä menit etsimään. Jos olet pongannut vaatteen kaupan omasta katalogista, on se jo loppuunmyyty kun itse ehdit paikan päälle. Kaupassa syntyy mielihaluja, tekee mieli ostaa jotakin mitä ei tarvitse, ja sitä mitä tarvitsisi, sitä ei löydy.

Verkkokauppaostaminen on niin paljon helpompaa! Löhöät sohvalla ja katsot läpi vaihtoehtoja, ei sovittamista. Hankaluudet alkavat vasta kun vaate saapuu, se ei olekaan sellainen kuin luulit. Pitää palauttaa. Se se vasta rasittavaa onkin! Lippulappujen täyttelyä ja paketin kiikuttelua edestakaisin.

Summa summarum, en siis löytänyt mitä etsin. Olisin halunnut ostaa mustan, v-aukkoisen leveän, lyhyen slipoverin, jossa halkiot sivuilla. Sen sijaan ostin treenipaidan, aluspaidan, polvisukat, ylipolvensukat ja alushousut. Yritän löytää alusvaatteitta, joissa ei olisi kumia. Allergian takia. Yllättävän haastavaa.

Uusia vaatteita kaupassa katsellessa tuli sellainen olo, että kunpa tulisi joku ja veisi vaatekaapistani kaikki mitä siellä nyt on pois, ja toisi tilalle jotakin ihan muuta. Tuli halu uudistua. Miksi ihmeessä minulla on esimerkiksi se kultainen kauluspaita, jonka ostin kahdeksan vuotta sitten Keski-Euroopan laskettelumatkalta paikallisesta rouvainpukimosta ja jota olen käyttänyt muistini mukaan kerran. Tai äidin vanha Annikki Karvisen jakkupuku, joka ei mahdu päälleni. Mitä suuresti ihmettelen, koska kuvittelen olevani äitiäni hoikempi, mutta ilmeisesti näin ei ole. Myös kaikki yli kolme vuotta sitten hankkimani vaatteet voisi poistaa. Poislukien nahkatakin, jonka mieheni osti minulle joskus 90-luvun alussa, vaikka en sitäkään enää käytä, mutta se muistuttaa ajasta, jonne haluaisin palata hetkeksi jos voisin.

Se sama, joka päivittäisi vaatekaappini uuteen uskoon, voisi tehdä saman kosmetiikalle. Tosin sitä ei ole enää paljoa jäljellä, mikä on sääli. En käytä enää ripsaria, kun luomia kutittaa. Samasta syystä en käytä myöskään luomiväriä tai rajauskynää. Huulipunaa käyttäisin, mutta maskin kanssa se on turhaa ja vaivalloista. Käytän siis enää vain cc-päivävoiteita. Että kyllä on käynyt elämä ankeaksi! Harmaaksi suorastaan.

Oi voi. Nyt pitäisi kyllä päästä johonkin sellaiseen kokonaisvaltaiseen stailaukseen. En halua muuttua joksikin muuksi, mutta olisi kiva tulla parhaaksi versioksi omasta itsestään. Olisi kiva tietää, miltä näytän meikattuna ja laitettuna, minun vartalolleni sopivissa, minun tyylisissä vaatteissa.

Haloo pullonhenget, hyvät haltijattaret, keijut ja universumin isot sormet: järjestäkää tämä asia, jos mahdollista, kiitos.

Normaali

Elämäsälä

Vihdoinkin on tämä viikko, ihanaa! Tällä viikolla alkavat harrastukset. Ihan supersupersuper mahtavaa! Milloinkas ne edellisen kerran olivatkaan? Kevättalvella 2020, uskomatonta!

Olen kyllä käynyt puistojumpassa, mutta nyt pääsevät alkamaan sisällä tapahtuva toiminta.

Olen ilmoittautunut kahteen jumppaan, yin-joogaan ja lattari-rivitanssijumppaan, sekä kirjoitusryhmään; Rööperin luovat kirjoittajat. Onpa jännittävää. Erityisesti kirjoituskurssi kihelmöi. Ketä siellä on ja minkälaista tekstiä he kirjoittavat?

Ensimmäinen kokoontuminen on perjantaina, ja ensimmäinen tehtävä on jo tullut: piti lähettää ohjaajalle kaksi sivua tekstiä. Laitoin pari runontapaista. Ensin tuumin laittaa pari sivua novellista, mutta se olisi jäänyt kesken, joten päädyin runoihin. Tai en minä tiedä, ovatko ne runoja, niitä mitä kirjoitin koronakeväänä ja -kesänä.

Minulla on kaksi tavoitetta kirjoituskurssille. Ensinnäkin haluan työstää runot kirjaksi. Nykyisin pienet painotalot painavat itsekustannettavia kirjoja hyvinkin pieniä määriä. Haluan teettää pienen erän kirjoja, ja annan niitä joululahjaksi. Itsetehdyt lahjathan ovat parhaita, eikö? Toiseksi haluan vähän apua ja tukea ja neuvoja koskien novelleja. Se on minulle täysin uusi lajityyppi. Fiktio kiinnostaa, mutta on haastavaa.

Pitäisi myös löytää aika kirjoittamiselle. Uskon että sitä on, pitää vain osata organisoida omaa aikaansa. Helposti menee säheltämiseksi, elämä täyttyy sälästä, eikä jää aikaa keskittyä. Nytkin pitäisi olla tunnin päästä hammaslääkärissä ja tässä minä vielä olen. Kolumnin deadline on tänään ja iltapäivällä pitää poiketa palaveriin, missä jaetaan työvuorot seuraavalle kolmelle viikolle. Vaatekauppaan ajattelin ennättää ostamaan alusvaatteita ja villaslipoverin, ja illalla on tappotahtinen puistojumppa. Keiton keitin onneksi jo eilen illalla, joten ruokaa ei tarvitse tänään laittaa. Pyykit kyllä viikata, lojuvat keskellä pöytää. Sellaista sälää elämä on, mutta elämä on.

Toivottavasti sinullakin on kivoja harrastuksia tiedossa ja tulossa. Reippaasti mukaan uusille kursseille. Mutta kurssiähkyä ei kannata itselleen järjestää. Minulla on taipumusta innostua kurssiohjelmia lukiessa, haluaisin osallistua moneen. Nytkin jäi savityöt tältä syksyltä. Mutta onhan noita epäonnistuneita kippoja jo kaapit täynnä!

Normaali

Kultapoika

Kasvattajina…on siinäkin sana, ihan kuin kyseessä olisi joku kotieläin…vaihdan sanan, vanhempina olemme olleet ehkä vähän boheemeja. Meillä ei ole ollut karkkipäiviä, päin vastoin kuppi karkkia pöydällä minun mässyttelyhetkiäni varten. Meillä ei ole ollut kotiintuloaikoja, kotiin saa aina tulla. Meillä ei ole kellon kanssa mitattu peliaikaa. Meillä ei ole kyselty, onko läksyt tehty ja hampaat harjattu tai vahdattu arvosanoja. Eli olemme tehneet kaiken ”väärin”, silti olemme onnistuneet, ainakin jos mittarilla on lapsen elämäntavat ja vastuullisuus.

Poika on aina vastannut itse siitä että herää aamulla oikeaan aikaan kouluun, pesee hampaansa, tekee läksynsä, hoitaa asiansa. Toisaalta täytyy pointata, että kaikille tämän tyylinen kasvatustapa ei ehkä soveltuisi, lapsiaines on varsin erilaista, toiset lapset tarvitsevat enemmän rajoja ja kovistelua, toiset enemmän rakkautta ja tukea.

Huomasin jo varhain että käskyttäminen ei ollut oikea tapa toimia. Pojalla oli halu toimia oikein. Joten hänen tapauksessaan riitti, kun kertoi, miksi niin tai näin pitää toimia, perusteli, sen jälkeen poika teki niin kuin piti.

Koulussa tuli monenlaisia vaikeuksia. Pojalla todettiin lieviä asperger-tyyppisiä oireita. Oli ongelmia kaverisuhteissa, kiusaamista. Hälinä väsytti. Saimme järjestetyksi taukohuoneen terveydenhoitajan vastaanoton viereen. Poika sai mennä sinne välitunnilla, jos tuntui siltä että ei jaksa olla melussa ja hälinässä.

Poika tykkäsi pelata paljon tietokonepelejä. Teimme säännön: pelata saa, mutta pitää olla myös urheiluharrastus. Poika harrasti jujutsua muutaman vuoden, uintia useamman. Reilut kolme vuotta sitten hän sanoi haluavansa aloittaa taekwondon. Mikäpäs siinä.

Kuljetin poikaa autolla Malmille treeneihin. Istuin treenien ajan autossa parkkipaikalla ja kudoin tai räpläsin kännykkää, poika ei halunnut että sisälle saliin tullaan katsomaan treenejä. Korona-aikana treenit olivat etänä tietokoneen välityksellä. Teimme autokatokseen treenipaikan, soran päälle laitoimme vanhoja villamattoja ja jakkaralle tietsikan.

Kerran poika kertoi osallistuneensa kansainvälisiin taekwondo-kisoihin. Nekin pidettiin etänä, suoritus oli kuvattu tietokoneella tarkoin säännöin ja valvonnoin. Poika oli voittanut miesten sarjassa pronssia. Emme olleet tienneet mitään. Seurasi neljä uutta kisaa samalla tavalla, kaikista pronssia.

Eilen oli ensimmäiset live-kisat. Vein pojan kisoihin, ja matkalla kysyin vaihvihkaa, saisimmeko isän kanssa tulla katsomaan kisoja. Yllätyin kun vastaus oli ”mikä ettei”. Minua jännitti hirveästi. Yritin lähettää pojalle itsevarmuutta ja rauhaa, hoin niitä mielessäni.

Poika sai kultaa. Olimme niin onnellisia hänen puolestaan. Heikko itsetunto sai kaivattua buustia. Valmentaja tuli kehumaan, sanoi kauniita sanoja pojasta. Äidin sydän suli. Miten tärkeää onnistumisen tunne onkaan! Onnistuminen jossakin, minkä itse on valinnut. Ei meidän takia. Vaan hänen itsensä takia.

Normaali

Serkkutapaaminen

Vanhemmiten suhtautuminen sukulaisiin muuttuu. Niitä sietää / niistä kiinnostuu / niitä ei enää pelkää / tuntuu hyvältä tavata – vaihtoehtoja tunnetilan määrittämiseksi on useita. Itse en ole ollut kovinkaan kiinnostunut omaista sukulaisistani, mutta erinäisten hautajaisten ja muiden kokemusten jälkeen tilanne on pikku hiljaa muuttunut. Olen myös ymmärtänyt sen että minun ei tarvitse ”raahata” omaa miestäni omiin tapaamisiini sukulaisteni kanssa. On rasittava tilanne, jos pitää pitää huolta siitä, viihtyykö toinen. Olen vapauttanut itseni ja mieheni tästä. Voin tavata omia sukulaisiani ihan rauhassa itsekseni ja muistella muinaisia asioita.

Viime viikonloppuna olikin varsinainen serkku-cocktail. Tapasimme perjantaiaamuna meillä: Amerikan serkku Ulla 66v. Saarijärven serkku eli veljeni Keijo, tänään 67v. Ruotsin serkku Hanna 55v. ja Tuusulan serkku Tuija. Kuinka vanha Tuija on, en tiedä? + 40?

Tuija on taiteellisesti lahjakas. Hän oli itse tehnyt meille jokaiselle naispuoliselle serkulle korvakorut muistoksi tapaamisesta. Minäkin laitoin korvikset, vaikka en ole käyttänyt vuosikymmeniin. Niin vain solahtivat korvikset korvaan. Pidin korviksia koko viikonlopun.

Mukava muistella vanhoja asioita. Kauan sitten edesmenneitä isovanhempia. Miten persoonallisia ihmisiä he olivatkaan! Pappa varsinkin, hän oli tehnyt omalla tavallaan ja elämänasenteellaan vaikutuksen meihin jokaiseen.

Tuija oli nimennyt omat korunsa Koerraksi. Nimi tulee siitä että pappa oli piirtänyt sanomalehden nurkaan kuvan koirasta ja kirjoittanut viereen Saarijärven murteella ”koerra” eli koira. Tuijan äiti oli repäisyt aikoinaan piirustuksen talteen. Vuosikymmeniä myöhemmin Tuija mietti nimeä tuotteilleen, keksi hän nimeksi Koerra.

Ruotsin serkku, hänen miehensä ja minä jatkoimme vielä matkaa viikonlopun viettoon mökille Kustaviin. Kesä teki paluun.

Lauantaiaamuna istuimme kalliolla, joimme kahvia, sitten samppanjaa, sitten teimme aamuverryttelyn qigongin tyyliin. Olisi kyllä ehkä ollut parempi toisin päin, tarkemmin ajateltuna.

Emme tehneet koko päivänä mitään järkevää, paitsi ehkä järkevää oli juuri se että emme tehneet mitään.

Joskus elämä antaa mahdollisuuden painaa pause- näppäintä. Aika pysähtyy. Kaikki muu väistyy kauaksi pois. On vain ne ihmiset siinä ja se maisema. Koko muu maailma on poissa. La dolce vita.

Normaali

Vastarannan valosaaste

Joihinkin paikkoihin valo sopii. Kuten suurkaupunkeihin. Pilvenpiirtäjähotellien huoneista avautuvat kauniit valomaisemat New Yorkin tai Dubain kaltaisissa paikoissa. Olisi aavemaista ja pelottavaa, jos siellä ei näkisi lainkaan kaupungin valoja. Sitten tulee mutta-kohta. Maaseudulla, erämaissa, saaristossa tilanne on toinen.

Omaa mielenrauhaani on järkyttänyt vastarannelle ilmestynyt ”lentokenttä”. Olen tottunut että vastapäisellä rannalla ei juuri näy muuta kuin metsää, mutta nyt sinne on alkanut ilmestyä valoja, enkä pidä siitä. Haluaisin kuvitella mökkeileväni kaukana muista, mutta se ei tietenkään ole totta sinnepäinkään. Meidät on saarrettu joka puolelta toisilla mökkiläisillä.

Vastarannalle on korkean kallion päälle rakennettu mökki. Varmasti upea paikka, hienot maisemat. Totta kai hienot, koska katsovat meitä. Hah! Kalliolta rantaan menevät mutkittelevat portaat ja ne on valaistu varsin massiivisesti. Portaat ovat ”lentokenttä”.

En tiedä, harrastaako vastarannan mökkeilijät uintia keskellä yötä vai miksi he ovat katsoneet tarpeelliseksi valaista portaansa. Luulen että valot syttyvät automaattisesti pimeän tultua siitä huolimatta ollaanko mökillä vai ei. Ja minä ärisen vastarannalla.

Olen pitänyt mielessäni yksinpuhelua siitä, miksi rakennustarkastus ei huomioi valoja. Niidenkin käyttöä pitäisi voida jollakin tavalla rajoittaa, jos ihmiset eivät itse osaa järkiperäistää omaa valojen käyttöänsä. Olen epäillyt että läpi yön loimottavat valot eivät ole hyväksi eläimille. Ne häiritsevät lintuja ja lepakoita ja muita öisiä luonnossa kulkijoita. Näin olen omassa mielessäni järkeillyt. Ja tänään (31.8.21) Hesarista sain lisää vettä omaan myllyyni. Siellä oli artikkeli ”Tutkimus: valosaaste vähentää hyönteisiä”

Brittitutkimus oli keskittynyt tutkimaan valon vaikutusta hyönteisiin: perhostoukkien määrä väheni puolella. Voimakkaimmin hyönteisten määrää vähensi kirkas led-valo.

Valo häiritsee eläimiä ja hyönteisiä, sähköä ei saisi kuluttaa turhaa. Joten eiköhän napsauteta ylimääräiset valot pois häiritsemästä vastarannan äkäistä naapuria, perhosta ja itikkaa.

Pakko kyllä sanoa että ihan samaa saastetta olen itsekin levittänyt. Muistan hyvin, kuinka ihailin omaa mökkiä aikoinaan, miten kauniilta se näyttikään, kun valot paloivat kutsuvasti sisällä isoista maisemaikkunoista. ”Ihan kuin joku Marie Clare -koti”, muistan sanoneeni miehelleni. Varmaan vastarannalla harmiteltiin. Mikä sinne nyt on tullut? Joku kaupunkilaisporukka pitämään älämölöään aamutunneille?

Normaali

Kaikenkarvaiset ystäväni

Minä, niin kuin miltei kaikki pikkutytöt 70-luvulla, olin hevostyttö. Se oli aikaa ennen laskettelua ja golfia, ennen kuin aerobiciä oli vielä keksitty. Tai voi olla että oli keksitty jossain, mutta Suomeen ei vielä ollut rantautunut. Jotakin naisvoimistelua oli kansalaisopiston ohjelmistossa. Siinä hypeltiin tampuriinin tahdissa.

Niinpä iloitsin suuresti, kun huijari oli velkaantunut isälle ja isä suostui ottamaan maksuksi hevosen, puolaisen puoliverisen Azarin. Kutsuimme Azaria Aksuksi, sille rakennettiin laidun kodin pihamaalle, ja minä köllöttelin kesän Aksun selässä Hevoshullua lukien.

Aksu luuli varmasti pääseensä hevosten taivaaseen: ei raskaita töitä, ei kaltoinkohtelua, ei väkivaltaa. Sillä niitä se todennäköisesti oli aiemmin elämässään kohdannut. Totuus alkoi pikku hiljaa paljastua.

Ei pitäisi lahjahevosen suuhun katsoa, mutta jos katsoi Aksun suuhun, huomasi että sen kieli oli joskus katkennut. Kielen poikki meni syvä juopa. Aksu puri, ja oli kiukkuinen. Eläinlääkäri tutki sen ja epäili että kavioiden rustot nilkoissa ovat kuluneet niin pahoin että siihen sattuu ja siksi häiriökäyttäytyy. Loppu rupesi häämöttämään. Aksu vietiin teuraaksi, minä itkin itseni iltaisin uneen, enkä syönyt meetwurstia moneen vuoteen.

Nelikymppisenä koin hankalan keskenmenon ja sen seurauksena päätin haluta koiran. Sopiva löytyikin, skotlanninterrierin pentu, joka oli syntynyt valkoinen tähti otsassaan minun syntymäpäivänäni. Rakastuin oitis! Tein varauksen, annoin pennulle nimeksi Repe, ja ryhdyin suunnittelemaan koiranomistajan elämääni.

Mies meni allergiatesteihin, missä todettiin hänen olevan allerginen koirille. Varaus piti perua. Minä itkin taas. Sanoin että tämä on koirakeskenmeno. Että sitten otetaan kyllä kissa! Joku eläin on saatava, jos ei lasta. Minä olin kyllä itse allerginen kissoille, vieläpä varsin pahasti, mutta olin niin varma että rakkaus parantaa, tarve eläimelle oli niin suuri. Veli lupasi ottaa kissan itselleen, jos tilanne kävisi allergian takia mahdottomaksi.

Kissa tuli. Se oli löytökissanpentu. Ihmisarka ja villi. Poika risti sen Plutokniksi, aloimme kutsua Pepuksi. Se oli viisas kissa, ei tyhmä olisi luonnossa niin pitkään ilman hoitoa selvinnytkään. Tuli vihellyksestä paikalle, kun ensin oli meihin tottunut. Mutta koskaan siitä ei tullut vatsan päällä köllöttelevää ihmiskissaa, se säilytti villeytensä ja vapautensa loppuun asti. Kissa, joka kulki omia polkujaan. Jäi auton alle. Minä itkin taas. Ja koin syyllisyyttä, kun en ollut osannut suojella sitä.

Yhtenä kesänä meillä oli kolme kanaa ja kukko. Sain ne Inkoon kanttorilta. Hänellä oli kanoja liikaa. Kanoille rakennettiin hieno pytinki mökkitontin takamaalle. Niin hieno että siitä tuli myöhemmin aitta. Mutta ensimmäisen kesän se toimi kanalana.

Aamuisin heräsimme kukon kiekumiseen. Kanat tepastelivat katsomaan merta. Oi miten kauniita ja ihania eläimiä ne olivat. Sellaisia vanhanaikaisia ruskeita. Annoimme niille nimet: Helmi, Klaara ja Rouva Kotko. Kukon nimeä en enää muista.

Kesä kuitenkin alkoi lähestyä loppuaan. Olin huolissani, mistä löytäisin kanoille uuden kodin. Olin ajatellut että voisin jopa syödä ne kesän päätteeksi, mutta ei tietenkään, kanoihin kiintyy. Löysin lopulta pysyvän kodin Laitilasta, maalle eläkepäiviään viettävän pariskunnan luota, joilla oli pihapiirissä navetta. Itkin, kun kanoja haettiin pois.

Nyt meillä on ollut kymmenen vuotta tamperelainen sisäkissa Miiru, joka muutti meille nelivuotiaana. Meni kaksi viikkoa ennen kuin Miiru uskaltautui ensi kertaa avoimesta ovesta ulos, näki pikkulinnun ensi kertaa, säikähti näkemäänsä ja säntäsi kiireen vilkkaan sisään niin että matot menivät mutkalle.

Nykyisin Miiru elää sisäkissan elämää kaupungissa ja ulkoilee mökillä. Kaupungissa hän on erityisen vaativa. Pidän Miirulle kissaspa’ta. Se tarkoittaa sitä että Miiru menee makaamaan A3:n kokoiseen matalareunaiseen, entiseen pyjamaboxiin, joka nyt on hänen lempipaikkansa ja minä silitän Miirua moppien puhdistamiseen tarkoitetulla kumiharjalla tai Miirun omalla hammasharjalla. Hän pitää erityisesti siitä että harjataan hammasharjalla leuan alta ja päälaelta ja sen sellaisista paikoista, mihin hän itse ei yllä. Siinä hän jaksaisi olla vaikka koko päivän; laatikossa harjattavana. Minä olen kuin joku palvelijatar, kissahoitolan pitäjä. Kädessä minulla on hanskat, koska epäilen että olen kumiharjalle allerginen, kissalle en ole, tietenkään.

Kaupungissa Miiru haluaa myös tulla pestyksi. Asettuu seisomaan kylpyhuoneen jakkaralle ja naukuu vaativasti. Se tarkoittaa pesua. Käsi kastellaan lämpimällä vedellä, ja sitten silitetään.

Miiru tunnistaa kellon. Tulee herättämään aamulla kuudelta, ja tietää milloin poika tulee koulusta. Menee silloin eteiseen odottamaan.

Miiru on nyt neljätoista vuotta. Hänellä on edessään ehkä viisi-kuusi vuotta, jos hyvin käy. Sitten minä taas itken.

Miiru jäänee viimeiseksi omaksi eläinystäväksi. Ei tarvitse enää itkeä näistä syistä.

Normaali

Pimeät illat tulevat, oletko valmis?

Televisiossa mainostetaan syksyllä alkavia sarjoja. Niitä samoja, joita on ollut ”aina”. Ja joissa esiintyvät samat tutut, kivat vanhat julkkikset. Mutta tietoisuus kaiken jatkumisesta samanlaisena televisioissa ei-innosta. Ihan kuin televisio olisi jäänyt jumiin. Niin kuin vanhat lp-levyt joiden ääniraidat jäävät toistamaan itseään.

Ei minulla mitään ideaa siitä ole, kuka voisi olla parempi juontaja kuin Vappu Pimiä, parempi tuomari kuin Jorma Uotinen tai ohjelman isäntänä parempi kuin suurmestareiden Jaakko Saariluoma tai Idolsin Heikki Paasonen. Monet tv-persoonat ovat niin ylivoimaisia omassa taidossaan, että heitä on vaikea korvata.

Mutta se on vain niin tylsää. Samat ohjelmat, samat esiintyjät.

Tämä nyt on tällainen länsimaisen ihmisen A-luokan ongelma, kun mitään oikeita ongelmia ei ole. Pitänee keksiä muuta tekemistä pimeneviin iltoihin. Mitä se voisi olla?

Koronavuonna tuli kutomiskiintiö jossakin määrin täytetyksi. En jaksa enää yhtään villapaitaa. Ylipäätään ei huvita tehdä mitään, mikä lisää kotona kaappien sisältöä. Omat savikuppitekeleet ja villasukan puolikkaat, no more!

Ehkä pitää lisätä liikuntaa. Kahtena iltana on jo ryhmäliikuntaa. Tai käydä iltakävelyllä. Tai ottaa enemmän työvuoroja iltoihin. Tai kirjoittaa. Kirjoittamisessa on vain se ongelma, että pitäisi olla jotakin, mistä kirjoittaa. Aiheiden keksiminen on yllättävän vaikeaa.

Mitä te ihmiset oikein teette pimeinä syys- ja talvi-iltoina?

Mieleeni tulee lähes pakokauhu, kun ajattelen että eipä aikaakaan, kun illan pimeys alkaa iltapäivällä kello 15. Minä en ole siihen yhtään valmis, en yhtään.

Normaali

Maisa

Yksi pojan lempikirjoista pienenä oli Maisa-hiirestä ja hänen ystävistään kertova kirjasarja. Eräässä näistä kirjoista ystävät kerääntyvät viettämään joulua, mutta Nipa-norsu ei saavu sopvitusti paikalle. Hän on juuttunut lumihankeen. Poika eläytyi tarinaan niin vahvasti, että yksi kokonainen talvi kului niin että hän ei suostunut astumaan lumen peittämälle pihalle. Lastentarhan tädit olivat ihmeissään, kuin poika seisoi pihamaalla pihakaivon kannen lähellä, siitä lumi oli sulanut pois. Onneksi lumikammo katosi lopulta itsestään, mutta hankaloitti kyllä merkittävästi elämää hetken aikaa.

Törmäsin uudelleen Maisaan – en tosin tähän lastenkirjojen satuhahamoon. Maisa on uusi Hus’in sähköinen palvelujärjestelmä asiakkailleen. En ollut mokomasta kuullutkaan. Kanta.fi on kyllä ollut käytössä, mutta ystävä kertoi tästä uudesta järjestelmästä. Ryhdyin heti käyttäjäksi.

Olen kitissyt siitä, että Helsingissä saa huonosti yhteyden terveydenhoitoon. Ehkä tämä Maisa tuo parannusta tilanteeseen. Sen kautta pystyy lähettämään viestiä mieltä painavista, omaan terveyteen liittyvistä seikoista. Ja niitähän tietenkin on.

Viime viikolla sain kuulla että vanhimmalla veljelläni oli diagnosoitu sepelvaltimotauti ja tehty saman tien pallolaajennus. Keskimmäisellä veljellä on sama vaiva – hän sai sydänkohtauksen vuosi sitten. Ja kolmas, jo edesmennyt, veljeni sairasti myös sepelvaltimotautia. Minä olisin sitten ainoa, jolla sitä vaivaa ei olisi, vai olenko? Haluaisin kovasti että asia tutkittaisiin myös minun kohdaltani. Kirjoitin tästä huolestani Maisaan, nyt odotan yhteydenottoa. Saman huolen kanssa olin liikkeellä jo viime keväänä. Sen käynnin seurauksena minulle määrättiin verenpainelääkitys, ja nyt paineet ovatkin olleet kohdillaan.

Mitään kipuja tai tykytyksiä minulla ei ole, mutta olen huomannut vauhdin hyytyneen. Juoksen paljon hitaammin kuin ennen. Käyn kerran viikossa hiit-jumpassa puistossa, siinä liikutaan korkealla sykkeellä. Välillä minua huippaa, joudun heittäytymään maahan selälleni ja nostamaan jalat ylös, kun vintissä alkaa pimetä.

Lumeen en ole vielä juuttunut.

Normaali

Laulut kertovat nykyisin Minästä

Kuuntelin radiota kotiaskareita puuhatessani.

Sieltä tuli joku uusi biisi, mitä en ollut aiemmin kuullut. Sanat kertoivat oikeudesta olla hyväksytty sellaisena kuin on. Siitä tulin tehneeksi yleisemmän havainnon, että laulujen sanoitukset ja aiheet ovat muuttuneet todella radikaalisti viime vuosina. Ennen vanhaan laulut kertoivat rakkaudesta, sen kaipuusta, loppumisesta tai ihanuudesta. Laulut kertoivat siis ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen. Nykyisin laulut kertovat hyvin usein ihmisen suhteesta itseensä. On monenlaisia voimaantumisbiisejä ja oman egon tukemiseen ja kasvuun tähtääviä kappaleita.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei voi rakastaa muita ellei ensin rakasta itseään.

Ilmeisesti ihmiset ovat kohtalaisen pihalla siitä, mitä itse ovat ja haluavat, ja kärsivät monenlaisista identiteettiongelmista. Siinä tilassa on vaikea rakastaa muita. Pitää saada ensin oma pää kuntoon.

En tiedä, mutta omissa korvissa soi ihanan raikkaalta oman nuoruuden eli 80-luvun joutavat discohitit. Alphaville, Wham, Modern Talking, kaikki käy! 80-luku oli hyvää aikaa elää nuoruutta. Silloin oli tunne että kaikki on mahdollista ja hyvin. Ilmassa ei ollut pelkoa tai vihaa. Oikeastaan negatiivisina asioina tuolta ajalta ei tule mieleen muuta kuin aids, ja sekin tuntui varsin kaukaiselta asialta. Vai onko aika vain kullannut muistot?

Normaali

Uneton Ullanlinnassa

Olen erinomaisen hyvä nukahtamaan, mutta huono pysymään unessa. Herään pari kertaa yössä, eikä uni enää tule. Olo on kuitenkin liian väsynyt, että hereillä olon voisi hyödyntää mihinkään järkevään. Sehän olisi erinomaista aikaa vaikka kirjoittamiselle. Niinpä katson kännykältä suoratoistoa. Tiedän, ei pitäisi. Kyllähän sitä ihminen tietää paljon, miten pitäisi elää, syödä, nukkua, liikkua, jopa ajatella – mutta sitten lopulta tekee ihan niin kuin haluaa.

Koska juonelliset tarinat ovat yökatsojalle hankalia – katsomisprosessin aikana yleensä nukahtaa monta kertaa, ja tippuu juonesta – olen löytänyt true crime tarinat. Niissä kerrotaan vanhoista rikoksista. Olen katsonut varsin kattavan repertuaarin amerikkalaisia ja briittiläisiä tapauksia. Eräs jäi varsinkin mieleen: The Confession Killer.

Vähä-älyisellä mutta hyvämuistisella miesparalla oli aivan karmea lapsuus, joka kulminoitui siihen että hän tappoi oman äitinsä ja tyttöystävänsä. Vuosien päästä miestä syytetään kahden naisen murhasta, ja lopulta hän tunnustaa tappaneensa naiset. Seuraavaksi sheriffit alkavat esitellä miehellä kaikkia mahdollisia selvittämättömiä murhia ympäri Amerikan, ja mies tunnustaa tehneensä ne kaikki. Sheriffejä lappaa miehen luona selvittämättömien tapausten kansioiden kanssa. Tulijoita on niin paljon, että ”vastaanottoaika” on vain 20 minuuttia. Mies tunnustaa murhan perä jälkeen, kaikkiaan yli 300. Sheriffit ovat innoissaan, vuosikausia selvittämättä olevat raiskaukset ja tapot selviävät vihdoinkin!

Kukaan ei välittänyt siitä että mies ei ollut tehnyt niitä oikeasti. Hän oli aina ollut hyljeksitty. Nyt hän sai osakseen huomiota, vaikka sitten sarjamurhaajana. Media haastatteli, tarjottiin tupakkaa, pidettiin kaikin tavoin huolta kuin rock-starasta. Huomio tuntui hyvältä. Sillä oli tietenkin kova hinta, vankila, mutta toisaalta se paikka oli jo ennestään tuttu. Mies oli vankilassa vuosikymmeniä.

Sillä välin rikostekniikka kehittyi, tuli dna-testit. Ilmeni että eräällä miehen tunnustamalle raiskaustapolle löytyi ihan toinen tekijä. Poliisin säilössä olleista todistusaineistosta otettiin dna-testit, ja selvisi, että uhrin pikkuhousuissa olikin ihan toisen miehen spermaa. Asiaa alettiin tutkia myös muiden tapausten osalta, sama juttu. Huh, huh, kyllä todellisuus on tarua ihmeellisempää – ainakin Amerikassa. Sinne mahtuu monenlaista.

Tapaus oli mielenkiintoinen erityisesti ihmismielen näkökulmasta. Heikkolahjainen, hyljeksitty haluaa huomiota ja arvostusta, ja on valmis mihin vain sitä saadakseen. Toisaalla sheriffeillä on yhteisöjensä paine saada tapaukset selvitettyä, kaikki haluavat pahat ihmiset pois, syyllinen pitää löytyä, keinolla millä hyvänsä.

Onneksi saan jossakin vaiheessa takaisin unen vaikka näitä kauheuksia katsonkin. Tänä aamuna jatkoin valveillaolon jälkeen unta, keskustelin unessa jonkun minulle tuntemattoman naisen kanssa, joka kysyi, mitä yleensä ajattelen. Heräsin siihen kysymykseen.

Hyvä kysymys, mitä yleensä ajattelen? En tiedä, onko se vähän ikäkysymys, mutta huomaan usein olevani ärsyyntynyt, milloin mistäkin. Esimerkiksi jalkakäytävällä ajavista sähköpotkulaudoista. Sehän on jo ärsyyntymisen klassikko. Ärsyyntyminen ei ole hyvä tunnetila, ainakaan jos se jää päälle. Siitä tulee eniten itselle paha olo. Ja kiukkuinen vanha nainen….no, se on stereotypia, mitä pitäisi välttää. Mieluummin olen kukkahattutäti.

Mutta se on jo suunta oikeaan, kun tunnistaa oman negatiivisen tunnetilan. Silloin siitä voi kasvaa pois.

Luulen että tämä on laajempi yhteiskunnallinen tunnetila, koska olen havainnut samaa paitsi itsessäni myös muissa. Eräs ystävä totesi museokäynnin päätteeksi, että häntä sitten ärsyttää muut ihmiset, jopa se miten he ovat pukeutuneet. Ja eniten ärsyttää se, että moinen asia ärsyttää. Miksi ylipäätään kiinnittää huomiota muiden pukeutumiseen? Toista ärsytti turistit ja maalaiset kaupungissa. Se taas ärsytti minua, koska olen sielultani maalainen, enkä kestä kun heistä puhutaan pahaa, sitä paitsi kaupunkilainen on maaseudulla matkatessaan ihan yhtä ärsyttävä, jos ei pahempi. Sellainen vaativa ja vaikea. Kuten eräs toinen kaupunkilaisystäväni, joka selitti kiireiselle, paikan ainoalle tarjoilijalle muiden asiakkaiden odottaessa vuoroaan, että onhan hänen köyhissä ritareissaan sitten varmasti kaksi pullapalaa, koska se on monikko ”köyhät ritarit”, siis siinä ei voi olla vain yhtä pullapalaa, sitä paitsi hän ei missään nimessä halua mansikkahilloa, koska se tuo hänen mieleensä poikaystävän 80-luvulta, joka petti, jotakin muuta hilloa, pliis, vaikka vadelmaa.

No nyt minulla ei sitten ole enää yhtään ystävää, koska petin ja paljastin heidät. Ja nyt heitä sitten ärsyttää. Mutta minua ei juuri nyt ärsytä mikään, koska sain purkaa tunnetilani tähän. Ja kaikki johtui vain siitä unesta, missä outo nainen kysyi, mitä yleensä ajattelen.

Tiedoksi vain unen oudolle sekä kaikille muille, entisille ja nykyisille ystäville, että nyt rupean ajattelemaan vain iloisia ja positiivisia asioita. Kiinnitän huomiota vain niihin. En ärsyynny muista ihmisistä, miksi minä heidän tekemisistään tai sanomisistaan välittäisin. Painan vain kukkahattua syvemmälle päähän, eikös niin, ja hoen Tänään mikään ei ärsytä minua, tänään ei mikään ärsytä minua, tänään mikään ei ärsytä minua.

Normaali

Rouvien taidematka

Muistelen että joskus 90-luvun loppupuolella lähdettiin eräs perjantai-iltapäivä rouvaystävien kanssa yhden yön Tallinnan matkalle helikopterilla. Matka taisi kestää kaksikymmentä minuuttia. Matkatavarat mahtuivat käsilaukkuun. Eli hammasharja, voide ja meikit. Oli kätevää.

Nyt kun lähden niin vähin matkavarustein kuin mahdollista, kertyy siitä kuitenkin jonkun kokoinen kassi kannettavaksi. Onhan pakko olla sentään vaihtoalushousut, jos lirahtaa, bambukerrasto jos tulee kylmä tai kutittaa, arsenaali allergialääkkeitä ja -voiteita, ja hampaiden hoitotarvikkeet (oikomishoito yhä päällä).

Se mikä tällä kertaa unohtui, oli suolen toimintaa edistävät aineet. Joku Samarin-paketti olisi hyvä olla olemassa ylensyönnin varalta.

Kävin ystävän kanssa taidematkalla Mäntässä ja unohtui Samarinit kotiin. Tosin ei niitä kotonakaan ole, mutta pitäisi olla. Matkalla tulee helposti syötyä enemmän kuin normaalisti ja vatsa menee järkytyksestä jumiin. Nytkin liikasyönti johtui siitä, että lounas höyrylaiva Tarjanteelle kannatti varata etukäteen. Olin tilannut muusia ja muikkuja. Annos oli varsin reilu, tosin nälkäkin oli kova, koska olimme lähteneet reissuun jo aamuvarhaisella Helsingistä.

Illalla halusimme tietenkin mennä juhlistamaan matkaa Mäntän Klubille, tietysti pitkän kaavan mukaan. Alkukeittona oli maa-artisokkakeittoa possunniskalla, pääruokana kuhaa ja fenkolirisottoa ja jälkiruuaksi sitruunatorttua. Ruokajuomana viiniä. Hyvää oli, mutta olo oli kuin syöttöporsaalla. Lyllersimme huoneisiimme kolmanteen kerrokseen ja nuukahdimme nukkumaan vähän jälkeen iltayhdeksän. Siinä kohtaa Samarin olisi ollut paikallaan.

Näin elokuun puolivälin jälkeen kotimaan matkailu on parhaimmillaan. Kohteista ovat poistuneet koulujen alettua lapsiperheet, jäljellä ovat eläkeläisseurueet. Sää on mitä parhain, ei ole liian kuuma.

Se vain ihmetyttää, miksi niin moni toimia lopettaa kesäkautensa juuri nyt. Höyrylaiva Tarjannekin oli viimeistä viikkoa liikenteessä, vaikka paatti oli loppuunmyyty. Luulisi että matkustajia riittäisi ainakin elokuun loppuun asti. Ja kyllä olisi varmasti upea tapa ihailla myöhemmin syksyllä ruskamaisemia. Matkasimme aluksella Tampereelta Ruovedelle, lähdimme kello kymmeneltä ja olimme Ruovedellä puoli kolmelta. Se oli oikein sopiva pätkä laivalla. Siitä olisi voinut vielä jatkaa Virroille asti, mutta me jäimme Ruovedellä, mistä jatkoimme matkaa Mänttään.

Tämä oli jo toinen Mäntän reissu siellä yöpyen, ja paikka on kyllä niin kaunis ja nähtävää paljon että eiköhän tästä muodostu jokakesäinen traditio. Aikaisemmin emme olleet kulkeneet Lemmenpoluksi nimettyä rantapolkua museolta keskustaan, mutta nyt kävelimme, vaikka olikin ne kassit kannettavana. Olipa hieno polku! Mieleen tuli Irwinin kaunis balladi ”Maailma on kaunis”. Laitoin sen soimaan youtubesta. Matkalla pysähdyimme jopa uimaan, vaikka ei ollut uimapukua, kun ei kukaan ollut näkemässä. Järvivesi oli lämmintä ja pehmeää.

Suomi on kaunis maa, ja täällä on paljon sykähdyttävän kauniita maisemia, joista pääsee nauttimaan ilman isoja ihmismassoja. Se on sellaista luksusta, jota arvostan.

Normaali

Kunnanjohtaja ja Kukkohovi – novelli

Novelli nro kaksi on valmiina. Eli tässä teille luettavaksi tarina kunnanjohtajasta ja Kukkohovista.

——————————————————–

”Kenen seurassa olit, kun sinulla alkoi mennä huonosti?”, kysyi yksityisetsivä Colombo televisiosarjassa. Samaa pohti usein työssään Turun Yliopistollisen sairaalan psykiatrian osastonjohtaja. Mikä on se hetki, käännekohta, turning point, jonka jälkeen potilaan elämä lähtee ajautumaan kohti kiistatonta määränpäätään, umpikujaa. Umpikujan päätepiste oli täällä – psykiatrian osastolla – ja joskus hautausmaalla.

Uusimman potilaansa, Kustavin kunnanjohtajan, kohdalla epätoivon alkupiste oli hyvin jäljitettävissä: ”turning point” oli ollut syksyllä 2019, kun kunnanjohtajan kolmekymmentäkaksivuotinen avioliitto päättyi, ja samaan aikaan työpaikalla oli paljon painetta. 

Päänvaivaa aiheuttivat tuleva sote-uudistus ja kuntaliitosvaatimus. Kustavin kunta oli pieni, mutta toisaalta vakavavarainen kunta, pääosa kunnan tuloista tuli kesämökkien kiinteistöveroista. Runsas kesäasukasmäärä suhteutettuna pieneen vakituisten asukkaiden määrään piti kunnan talouden vakaana ja positiivisena. Kuntalaisille oli voitu tarjota ilmainen päivähoito ja varsin kattavat terveydenhoitopalvelut. Kuntaliitos ei toisi Kustaville mitään etuja, päin vastoin, niinpä kunnanjohtaja oli käyttänyt koko aikansa ja energiansa laatimalla raportteja ja yhteenvetoja, vastineita ja kannanottoja. Kunnan tilanne, yhdistettynä keski-ikän kriisiin ja pitkän avioliiton ajatumiseen päätepisteeseen, muodostivat yhdessä niin suuren henkisen paineen, että lopulta kunnanjohtaja ajautui henkilökohtaiseen kriisiin.

Nyt kunnanjohtaja oli otettuna osastolle. Kaikkia vaaleita, naispuolisia hoitajia hän kutsui Anne Kukkohoviksi, ja saattoi käydä heihin käsiksi epäsopivalla tavalla. Osastonjohtaja oli ohjeistanut kunnanjohtajaa hoitamaan brunetet ja miespuoliset hoitajat, mutta tilanne oli vaikea, koska heidän hoidettavaan kunnanjohtajan tila näytti pahenevan: hän huusi”Leipokaa! Leipokaa!” ja levitteli käsiään.

Kaikki alkoi varsin mitättömästi. Eräänä alakuloisena, vettävihvovana syksyisenä päivänä kunnanjohtaja makasi masentuneena kotisohvallaan. Televisio oli auki. Sieltä tuli ”Koko Suomi leipoo” -ohjelma. Ja kun vaalea, uhkea ja hehkeä Kukkohovi levitti kätensä kuin siunaukseen ja sanoi: ”Leipokaa”, oli se kauneinta, mitä kunnanjohtaja oli nähnyt sitten Anne Pohtamon valinnan Miss Suomeksi. Kunnanjohtaja nauhoitti ohjelman, ja katseli taukoamatta Kukkohovia, joka levitti käsiään yhä uudestaan ja uudestaan. ”Leipokaa! Leipokaa! Leipokaa! Leipokaa!” kaikui kunnanjohtajan olohuoneessa, mistä ex-rouva oli vienyt omansa. Sisustus oli vajavainen; jäljellä oli pölyinen televisio ja muhkuralle maattu sohva. Seinällä roikkui kunnnanjohtajan äidin kutoma ryijy ”Kaukametsä”. Taulut ja koriste-esineet rouva oli ottanut mukaansa.

Kunnanjohtaja kiinnitti huomiota Anne Kukkohovin kirkkaanvalkeisiin pieniin hampaisiin, miten ihanalta niiden puraisu korvanlehdestä tuntuisikaan! Kukkohovin pohkeet näyttivät kiinteiltä ja pyöreiltä pinkeissä korkokengissä, ja kukkamekon pääntie oli avara paljastaen rintavaon. Niin puhtoinen ja suloinen, suomalainen nainen parhaimmillaan. Ja vieläpä eronnut hänkin! Kunnanjohtaja oli rakastunut.

Kuntalaisille kunnanjohtajan rakastuminen/sairastuminen valkeni pikku hiljaa. Ensimmäinen tapahtuma sattui, kun kunnanjohtaja eräänä iltana käveli hautausmaan poikki ja törmäsi sattumalta suntioon, joka oli jäänyt viimeistelmään haudan havutusta. Kunnanjohtaja ehdotti suntiolle, että kirkkoon kutsuttaisiin vierailulle juontaja, yrittäjä, somevaikuttaja Anne Kukkohovi, joka suorittaisi messun loppusiunauksen papin sijaan levittämällä kätensä ja siunaamalla kirkkokansan lausumalla sulokkaasti ”Leipokaa”. Ehkä Kukkohovin tuleminen vilkastuttaisi näivettynyttä seurakuntaelämää, ja kirkon toimitusten tilastoihin saataisiin edes hetkellinen kävijäpiikki.

Suntio oli väsynyt, ilta myöhäinen, kunnanjohtajan hän arveli olevan juovuksissa ja siksi sekava. Ehkä tikkailta Kustavin Krouvissa oli venähtänyt suunniteltua pidemmäksi. No ei se mitään, paljon ja monenlaista nähnyt ja kuullut suntio päätti olla muistamatta kunnanjohtajan ehdotusta kirkolliselämän virkistämiseksi. Menköön väsymyksen piikkiin.

Tilanne eskaloitui keväällä 2020, kun koronaepidemia ja monenlaiset osallistumisrajoitukset astuivat voimaan. Kunnanjohtaja päätti sulkea kunnanvirastotalon. Oveen teipattiin lappu ”Suljettu” ja sen alle lueteltiin puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet, joista virastotalon työntekijät olisivat tarvittaessa tavoitettavissa. Heidät passitettiin etätöihin kotiin, kunnanjohtaja itse sulkeutui virastotalon kellarissa sijaitsevaan tyhjään palaverihuoneeseen. Hän sanoi käyttävänsä ajan hyödyksi perehtymällä kunnan asioihin. Hän visioisi kunnalle menestyksekkään tulevaisuuden. Ohjeeksi kunnanjohtaja antoi tiukan lähestymiskiellon. Häntä ei saisi missään tapauksessa häiritä, eikä palaverihuoneeseen tulla. Jos joku pakottava tarve yhteydenottoon olisi, hänelle voisi laittaa whatsupp-viestin, mutta huone pysyisi lukittuna, kunnes työ olisi valmis.

Koronakevät oli pitkä ja rajoitteinen. Kunnanvaltuusto pääsi kokoontumaan seuraavan kerran vasta alkusyksyllä 2020. Kunnanjohtaja oli informoinut valtuuston jäseniä etukäteen, että hän tulisi kyseisessä valtuuston istunnossa esittämään ehdotuksensa kunnan asioiden järjestämiselle tulevaisuudessa. Koko puolen vuoden yksinäinen työ kellarihuoneiston palaverihuoneessa tulisi silloin julkisaatetuksi. 

Esityslistalla oli: 1. Volter Kilpi viikkojen muutaminen Anne Kukkohovi -päiviksi. Perustelut: Volter Kilven tuotantoa on käyty läpi jo vuosia Kustavin kesässä, se ei jaksa enää innostaa. Teemapäivät kaipaavat uudistusta. Sitä toisi valovoimainen Anne Kukkohovi.

2. Kustavin torin uudelleen nimeäminen Anne Kukkohovi -toriksi

3. Kustavintie muutetaan Kukkohovinpoluksi.

4. Torille pronssinen näköispatsas alastomasta Kukkohovista, vähän Helsingin Havis Amandan tapaan. Figuurin ympärille hylkeet ruiskimaan vettä. Siinä Kukkohovin jalkain juuressa olisi mukava käydä virkistäytymässä helteisinä, kuumina kesäpäivinä.

Esityslistasta nousi suuri, monipolvinen ja -vaiheinen, lopulta riitaisa keskustelu, joka päättyi siihen että kunnanjohtaja sai itkupotkuraivarit. Vasemmistoliiton Anderson ja perussuomlaisten Ahavainen istuivat kunnanjohtaja päällä kokoomuksen Ahtipään pidellessä kunnanjohtajaa käsistä. Valtuuston sihteeri soitti ambulanssin, jonka saapumiseen Uudestakaupungista kesti puoli tuntia. Kunnanjohtaja kiidätettiin aluksi päivystykseen, jossa varsin pian todettiin vaivojen olevan pikemminkin psyykkisiä kuin  fyysisiä, joten kunnanjohtaja sai saman tien kyydin Turun Yliopistollisen sairaalan psykiatrian osastolle. Lääkitykseksi rauhoittavaa sekä suun kautta että tippana. 

Kunnanjohtaja oli itkuinen ja epätoivoinen. Hän hoki tappavansa itsensä, jollei saa Kukkohovia Kustaviin. Kukkohoviin oltiin yhteydessä, mutta tämä ei ollut tietoinen hänen persoonaansa liittyvistä hankkeista saati ylipäätään Kustavin kunnan olemassaolosta. Kukkohovi sanoi harkitsevansa rikosilmoitusta. Toisaalta poliisin näkökulmasta tilanne oli vaikea, Kukkohoviin ei ollut kohdistunut vaaraa, eikä häneen edes ollut oltu yhteydessä, joten kotirauhakin oli rikkoutumaton.

Kaikkia järkyttäneen kunnanvaltuuston kokouksen jälkeisenä tiistaina kunnantalon kiinteistönhoidosta vastaava oli leikkaamassa nurmikkoa virastotalon ympäristöstä. Edellisillan tapahtumat pohdituttivat myös huoltomiestä, kuten jokaista pikkukunnan asukasta. Tiedot valtuuston tapahtumista olivat kiirineet maastopalon lailla nopeasti koko väestön keskuuteen. Asiasta kuiskittiin niin Keltaisessa Puodissa asioidessa, Vuosnaisten lossissa, Alko tiskillä, Salen eines- ja lihatuotenurkkauksessa kuin vanhustentalon ruokalassa ja Krouvin ikkunapöydässä. Kunnanjohtajan romahtaminen tuntui olleen kaikille suuri yllätys, vaikka nyt kun asia tuli julki ja puheeksi, moni kuntalainen muisti viime kuukausilta kunnanjohtajan ottaneen eri yhteyksissä puheeksi Anne Kukkohovin ja Koko Suomi leipoo -ohjelmasarjan.

Huoltomies oli siis juuri ajamassa nurmea virastotalon seinän viertä, kun uteliaisuus antoi vallan. Huoltomies astui alas ruohonleikkuukoneen päältä ja kumartui katsomaan pienestä ikkunasta, joka sijaitsi aivan rakennuksen kivijalassa. Ikkunasta näki alas kellarin palaverihuoneeseen. Siihen johon kukaan ei ollut astunut jalallaan viimeiseen puoleen vuoteen paitsi kunnanjohtaja. Ei edes siivooja. Huoneen seinät olivat täynnä lehtileikkeitä ja kuvia Anne Kukkohovista. Pöydällä oli pieniä muovailuvahasta tehtyjä veistoksia, jotka yrittivät esittää Kukkohovia ja joita kunnanjohtaja oli askarrellut. Fläppitauluun oli listattu asioita ja paikkoja, jotka voitaisiin nimetä Kukkohovin mukaan. Televisiossa pyöri yhä non-stoppina ”Leipokaa!” -remix.

Huoltomies puisti hiljaa päätään ja päätti teipata ikkunan umpeen toisten uteliaiden varalta. Päivän viimeisenä tehtävänä hänellä oli kiinnittää uusi ilmoitus virastotalon oveen. ”Kunnanjohtaja Kämärä toistaiseksi sairaslomalla, viransijaisuutta hoitaa kunnanvaltuuston puheenjohtaja A.V.Sisuluoto”. Sen jälkeen huoltomies hiipi kellariin, avasi yleisavaimellaan lukitun huoneen oven, irrotti seiniltä hellävaroen kaikki Anne Kukkohovi -kuvat. Ne täydentäisivät hienosti huoltomiehen omaa salaista Anne Kukkohovi -keräilykansiota.

Normaali

Auto ei mennyt katsastuksessa läpi

Sainpa aiheutetuksi kiirehässäkkää viimeiseksi mökkiviikoksi. Unohdin katsastaa auton. Tai en ihan kokonaan, muistin vähän että se piti kaiketi katsastaa heinäkuussa, mutta jotenkin se jäi (melkein) hoitamatta.

Olimme torstaina matkalla mökiltä kaupunkiin. Seuraavana päivänä olisivat anopin hautajaiset. Takapenkille oli pakattu muistotilaisuuden pöytäkoristekukat pahvilaatikkoon. Alkumatkasta sanoin miehelle, että kaivapas nyt sieltä hansikaslaatikosta se rekisteriote, että mihin mennessä se katsastus oli tehtävä. Mies teki työtä käskettyä. Vastaus oli ”Eilen”.

No eipä hätää, edessä oli Raisio, siellä olin käynyt katsastuksen hoitamassa edellisenä kesänäkin. Siellä on erikoinen katsastusasemarypäs. Ainakin kolme – ellei jopa neljä – katsastusasemaa vieri vieressä saman kadun varessa. Kurvasimme asemalle. Auto meni katsastukseen. Mies ja poika menivät hampurilaisille, minä jäin odottamaan.

Odotellessa muistin, että takapenkillä on ne kukat. Eikös katsastuksessa testata jarruja, mitenkähän siinä käy? Tuleeko kovinkin äkkinäisiä jarrutuksia? Onkohan kukat ehjät sen jäljiltä?

Kukille ei käynyt kuinkaan, mutta auto ei läpäissyt katsastusta. Se oli nyt periaatteessa ajokiellossa. Autolla sai ajaa kotiin ja/tai korjaamolle. Mutta me olimme matkalla hautajaisiin! 300 kilometrin päähän. Ja takaisinkin pitäisi jotenkin tulla, koska kissa jäi mökille. Muutenhan tässä on vielä eläinsuojelurikoskin päällä.

Tehtiin sitten yksi rikos, ja jatkettiin matkaa. Samalla yritimme järjestää auton korjausta. Tuttu kaupunkikorjaamo oli lomalla, samoin mökkipaikkakunnan autokorjaamo. Sain lopulta ajan lähikaupungista seuraavan viikon keskiviikoksi. Siihen asti piti ajella katsastamattomalla autolla.

Ehdin jo ajatella että onpa mielenkiintoista, jos autoa ei saada korjattua, emme pääse mökiltä kotiin. Kissa on ahtaanpaikankammoinen, ei pysty matkustamaan häkissä. Siksi sitä ei voi kuljettaa bussissa tai missään julkisilla. Se laitetaan avonaiseen pärekoriin takapenkille, ja joku istuu vieressä rapsuttamassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eilen ajoin auton korjaamolle, sain sijaisauton tilalle, sillä takaisin mökille, tänään taas sijaisautolla korjaamolle, oma auto korjattuna katsastukseen ja takaisin mökille. Aamuyhdeksältä lähdin ja iltapäivällä viideltä tulin takaisin. Kyllähän sitä näinkin viimeiset mökkipäivänäsä tuhlaa. En tiedä, mitä järkeä tässä on. Vanhan auton kanssa aikaa ja rahaa kuluu ihan höpönä.

Onneksi poika on menossa autokouluun ja saa sitten jonakin päivänä kortin. Ensi kesänä hän saa hoitaa katsastuksen. Nuorella ihmisellä on aikaa. Ei sitä enää tässä iässä niin paljon ole. Se on hyvä perustelu, jos keksii kysyä, miksi minä.

Normaali

Ihmiskoe: lue väärä kirja

Poika oli lähdössä mökkipaikkakunnan kirjastoon. Tuumin että itsekin haluaisin vaihteeksi trad.kirjan. Alkukesästä luin kirjoja, sitten siirryin suoratoitopalvelujen ja Yle Areenan brittimurhiin ja kirjat jäivät. Mutta ehkä seuraavaksi olisi taas kirjojen aika.

Tuli samalla tehdyksi mielenkiintoinen ihmiskoe. Sanoin pojalle, että lainaapa minulle jotakin siitä Jokeri-hyllystä, ihan mitä vain, mitä luulet että haluaisin lukea.

En tiedä, onko muualla samaa käytäntöä, mutta täällä on erityinen Jokeri-hylly suosituille, uusille kirjoille. Niiden laina-aika on vain kaksi viikkoa, ja kierto siksi nopea. Yleensä tsekkaan kirjastosta Jokeri-hyllyn, ja yleensä löydän sieltä lainattavaa.

Poika toi Reijo Mäen Vares-kirjan, Sulhaspoika. Täytyy myöntää, että kirjan nimi on osuva, Sulhaspoika. Voisi olla ihmissuhdedraamaa, siis minulle sopivaa, mutta on turkulaista äijäilyä, moottoripyöräjengiä ja huoria. Olen sivulla 72, vielä en tiedä, kuka on kuollut tai onko kukaan vielä kuollut. Tähän asti ollaan oltu baarissa, hiekkakuopalla ja huoltoaseman baarissa. Henkilögalleriassa on liivijengiä, vankilakundeja, virolaisia, huoria, isotukkaisia ja -tissisiä ja paksuhuulisia, ja sitten tämä Vareksen ystäväporukka Apteekin baarissa.

En ole yhtäkään Reijo Mäkeä aiemmin lukenut. En ole myöskään katsonut yhtään Luokkakokous -elokuvaa, vaikka niitä on tehty jo kolme, ja on kuulemma jälleen viime viikonlopun kassamagneetti. En ole kohderyhmää kummassakaan.

Mutta kaikesta epäsopivuudesta minulle, kirjan lukeminen on virkistävää. On mielenkiintoista lukea ihan muille silmille tarkoitettua kirjaa. Mennä toisten kuplaan. Tuskin luen loppuun, mutta luen oman kesäni loppuun. Kirja tulee jäämään kesken, koska on aika lähteä mökiltä. Mutta luen kirjaa niin kauan kuin omaa kesääni kestää. Samalla kuvittelen, miten ihanaa sen lukeminen on hänestä, kenen silmille ja mielelle kirja on kirjoitettu. Joka lukee sitä nauttien ja ahmien. Minä luen sitä sanavalintoja, huumoria ja ihmiskuvia ihmetellen.

Ja mietin, miten paljon erilaisuutta vielä – kaikesta huolimatta – on. Se on hyvä. Kirjoja ja elokuvia pitää olla kaikille. Niiden pitää edustaa erilaista maailmankatsomusta ja näkökulmaa. Kirjoja pitää olla jokaiselle.

Sehän taiteen tarkoitus ylipäätään on. Tuoda esille erilaisia näkökulmia ja tulkintoja. Vaikka ne olisivat erilaisia kuin omani, jopa omaa maailmankuvaani vastaan.

Diktatuurit ja dystopiat perustuvat yksisilmäiselle maailmankatsomukselle, on olemassa enää vain yksi näkökulma ja tulkinta, muut ovat kiellettyjä. Ne ovat joko syntiä, laittomia tai yhteiskunnan vastaisia. Monenlaiset yhteiskunnat ovat yrittäneet rajoittaa sananvapautta. Ja valitettavasti siinä onnistuneetkin. Seurauksena ovat olleet vankileirit, katoamiset, kuolemat, sodat, puhdistukset. Puhdistus jo sanana on karmea tässä yhteydessä. Se tarkoittaa yhteiskunnan puhdistamista väärin ajattelevista, siis tappamista.

Nykyisin on ilmassa paljon tarkoituksellista pahantahtoisuutta, muut pois sulkevaa oikeaoppisuuutta, ja yksisilmäisyyttä. Meidän pitäisi voida sallia ja hyväksyä toisenlaisia näkemyksiä. Tai edes antaa olla. Silloin ennen vanhaan, ns. vanhoina hyvinä aikoina, omasta mielestä hulluille näkemyksille kohautettiin harteita ja tokaistiin että kaikkea sitä…

Minä ajattelen monesta nykypäivän asiasta mummomaisesti että kaikkea sitä…. Ei tarvitse aina lähteä ojentamaan ja opettamaan, sormi pystyssä selittämään.

Yleensä jossakin vaiheessa hitainkin ymmärtää että ajat ovat toiset ja omatkin ajatukset voivat jos ei kehittyä, niin edes muuttua. Tai sitten oma näkökulmani on aikansa elänyt, niinkin voi käydä!

Ihan vastikään vaihdoin mielipidettä, tosin aika vähäpätöisessa asiassa kontekstiin suhteutettuna. Tähän asti olen ollut Voimariiniin / Oivariinin kannattaja. Erityisesti merisuolalla maustettu on ollut suosikkini. Sattumalta kokeilin Beceliä, töissä oli sitä eikä muuta. Nyt ostin jo Beceliä kotiin. Jos joku 10 vuotta sitten olisi sanonut näin käyvän, enpä olisi uskonut!

Ps. Tuotemaininnat. Ei ole kaupallinen yhteistyö. Ei mitään hyötyä. Vain oma ilo ja into kirjoittaa. Ja olla rehellinen. Eikä mitää pahaa sanottavaa Oivariinistakaan, on hyvää edelleen. En vain kuvitellut koskaan voivani syödä mitään muuta.

Normaali

Surun kätilö

Kun anopin hautajaisia alettiin järjestää, ensimmäinen lapsellinen ajatukseni oli, että on vihdoinkin joku kuolee ei-minun puolelta sukua, pääsen ”vieraaksi” hautajaisiin, sen kun pyllähdän istumaan kirkon penkkiin ja ryhdyn tunnelmoimaan, saavat muut hoitaa käytännön järjestelyt.

Eihän se sitten ihan niin mennytkään. Rupesin laittamaan näppini peliin vähän siellä sun täällä. Tyypillistä mrs Hyacinthia, sanoisi edesmennyt veljeni Pasi. Tuolla nimellä hän minua kutsui, tarkoittaen brittikomedian määräilijä-hääräilijä tätiä.

Jälkikäteen, kun sain kiitoksia nappiin menneistä järjestelyistä, vitsailin että en minä niitä tainnut sittenkään järjestää. Kyllä se taisi olla vainaja itse! Taisi anoppi jotenkin teleportaat minut järjestelyihin, koska kaikki vain tapahtui ihan kuin itsestään parhaalla mahdollisella tavalla.

Kanttori ehdotti alkumusiikiksi Myrskyluodon Maijaa. Sen tahdissa astelimme surusaatossa kirkkoon, arkun odottaessa valmiina alttarin edessä. Myrskyluodon Maija sopi aloitusmusiikiksi hyvin. Meri ja saaristo oli anopin sielunmaisemaa. Alkuvirreksi valitsimme Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sekin sopi hänelle hyvin. Anoppi oli kotoisin Pohjois-Savon korpimaisemista.

Arkkukukkia tilatessa kerroin vain väritoiveen, anopin lempivärejä. Arkkulaite oli upea. Saattoväkeä oli vain lähipiiri. Kanttori oli tehnyt sovituksen Vera Teleniuksen Miljoona, miljoona ruusua kappaleeseen. Se oli ollut anopin toive soitettavaksi hänen hautajaisissaan. Ja näin tapahtui. Kuuntelimme laulun siinä arkun äärellä yhdessä seisten ja itkeä tihrustaen. Sitten laskimme omat ruusumme ja sanoimme viimeiset tervehdyksemme. Leski laski sydämenmuotoisen ruusulaitteen, me muut jokainen yhden ruusun.

Ja koska anoppi oli jouluihminen, viimeisenä virtenä veisasimme Maa on niin kaunis, joka sopii hyvin hautajaisiin, vaikka on myös jouluvirsi. Kolmen kuninkaan marssin tahdissa astelimme pois kirkosta Kovasen taksiin, joka toi meidät kotiin muistotilaisuuteen. Kirkon kellot soivat.

Sää oli muuttunut. Kun menimme kirkkoon aurinko paistoi, mutta nyt satoi ja ukkonen jyrisi. Sekin sopi hienosti tunnelmaan. Anoppi oli draama queen. Ukkosen pärinä sopi tilanteeseen hyvin.

Talonmies oli laittanut lipun puolitankoon, ovenpielessä paloi kynttilä meitä vastaanottamassa. Kotona aloitimme lasillisella karpaloviiniä. Sitä anopilla oli tapana tarjota tervetuliaismaljana. Muistelimme kaikkea hauskaa, sitä kuinka anopille oli aina tärkeä että tukka oli hyvin, ja kuinka hän pelasi canastaa, lopetti pelin yhtäkkiä ja aina oli höysteenä joku savolainen sutkautus, luimme adressit, kuuntelimme anopin lempikappaleet Katri Helenaa, Yö saaristossa, Mario Rung Hyvästi jää ja tietenkin Diandran Joulun rauhaa, luimme anopin itsensä kirjoittamia runoja että hänen lempirunon Aale Tynnin Kaarisillan. Ja perunat, ne oli kuorittu, koska anoppi ei tykännyt jos tarjotaan perunoita kuorineen, joten pitihän ne kuoria. Itsekalastettua kalaa, salaattia. Lapsenlasten tekemään pavlovaa.

Pöytäkoristeena oli appivanhempien mökiltä takanpäältä tuodut enkelipatsaat. Ne viedään sitten uurnanlaskupaikalle Savoon. Sitten joskus syksyllä, kun ruska on kauneimmillaan. Anoppi pääsee takaisin lapsuuden maisemiin.

Mökille on nyt istutettu anopin muistoksi pihajasmike. Appi teki sen ympärille hienon kivetyksen. Jasmike kukkii aina siihen aikaan kesästä, kun anoppi kuoli, ja muistuttaa siten jälkipolvia paikan entisestä matriarkasta.

Tunteikas päivä on takana, mutta samalla on syvä, hyvä olo. Luulen toimineeni surun kätilönä. Sellaistakin tarvitaan. Että suru pääsee ulos. Jokainen tekee osaansa. Minun osanani oli tällä kertaa tämä. Olenhan mrs Hyacinth.

Normaali

Missä ovat television opetusohjelmat?

Joku päivä sitten toimittaja Ruben Stiller kaipasi Hesarin 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan Yleltä ohjelmia älymystölle. Stillerin pointsi oli, että kaikilla ohjelmilla ei pitäisi yritettää tavoittaa mahdollisimman suurta joukkoa. Toden totta! Mitä suuremmalle yleisölle ohjelmia tehdään, sitä tylsempiä ja mitäänsanomattomampia niistä tulee. Mutta viime vuosina/vuosikymmeninä suunta on ollut suuret yleisöt. Tai siltä ainakin rivikatsojasta tuntuu. Yle on kuitenkin epäkaupallinen ohjelmantuottaja. Sen ei tarvitsisi tavoitella isoja yleisöjä.

Itse olen myös ihmetellyt, mihin ovat kadonneet opetusohjelmat. Muistelen niitä olleen ennen vanhaan televisiossa paljon. Oli esimerkiksi kieliohjelmia. Lapsillekin omia. Muistan katsoneeni lapsena jotakin, oliko vieläpä Neil Hardwickin käsikirjoittamaa? Siinä kaksi englantilaista poliisihahmoa etsi kissaa. ”Where is the cat? Cat is in the moon!”

Luulisi että kieliohjelmille voisi olla tarvetta nykyisinkin. Miksipä ei suomenkielen opetusta maahanmuuttajille? Ymmärtääkseni erityisesti kotona pysyttelevät naispuoliset maahanmuuttajat saattavat jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jos televisiosta tulisi suomenkielen opetusohjelmia, ehkä hekin voisivat oppia kieltä ja sopeutua paremmin.

Myös ilmastonmuutoksen torjunta voisi olla opetusohjelman aihe. Ehkä ihmiset tarvitsisivat opastusta ihan perusasioissa, miten lajitella jätteitä. Mitkä kaikki ovat muovijätettä? Tarvitseeko pakkaukset pestä ennen kierrätykseen laittoa? Mihin viedä ruohonleikkuukoneen vanha öljy öljynvaihdon yhteydessä? Mitä puita, kasveja voisi pihamaalle istuttaa, mitkä kasvit tulevat tulevaisuuden Suomessa menestymään? Ehkä tarvitsisimme myös käytännön neuvoja, miten selvitä vähemmällä. Miten tehdä ruokaa ilman hävikkiä, mitä voi tehdä ilman kuluttamista?

Onko käynyt niin että erilaiset kokki- ja remppaohjelmat a la Strömsö ovat korvanneet perinteiset opetusohjelmat? En tiedä, minua ainakin vähän jo kyllästyttää pikkusievä puuhailu. Kaipaisi jotakin järeämpää eetteriin. Radio-ohjelmatkin ovat nykyisin pelkkää kikatusta ja lätinää ilman aihetta. Suurin osa ohjelmista ”vuorovaikutteista”, missä juontaja (toimittajiksi heitä on enää vaikea kutsua) ottaa vastaan kuuntelijoiden puheluita. Olisipa kiva, kun radiossa olisi kunnolla toimitettua aineistoa, mutta ohjelmat muuttuvat yhä enemmän podcastmaisiksi höpöttelyiksi. Radionkuuntelu on tästä syystä viime aikoina vähentynyt. Ja minä sentään olen ollut suuri radion ystävä. Joka paikassa radio, puuvajassakin. Ehkä pitää alkaa kuunnella Yle Areenalta jotakin vanhoja muinaisradio-ohjelmia. Miltähän mahtaisi kuulostaa Uma Aaltosen murkkuohjelma? Voisi kyllä nostaa hymyn huulille. Vieläkin muistan, kun Uma neuvoi ujoa, että ihastuksen kohteelle voi sanoa vaikka POKS, se tarkoittaa Pidän Oikein Kovin Susta.

Tai voihan se olla, että minusta on vain tullut vanha, kun radiosta ja televisiosta ei löydy katsottavaa/kuunneltavaa. Olen pompsahtanut pois kohderyhmistä. Olen enää Tena-suojien kohderyhmää.

Normaali

Viimeinen tandem-hyppy

En muista, mistä vuodesta alkaen, ehkä 2007 tai 2008 olemme pojan kanssa hypänneet joka kesä käsi kädessä tandem-hypyn mökkirannan kalliolta mereen. Usein vaatteet päällä, niin kuin silloin ensimmäisellä kerralla. En muista sitäkään, mistä se idea aikoinaan tuli: hypätä vaatteet päällä mereen. Minulla oli hattu päässä, pojalla farkkushortsit, puvun takki ja kravatti. Hypyn jälkeen otettiin kuva, siinä poseeraamme märät vaatteet päällä kalliolla iloisesti hymyillen.

Ensi kesänä poika on 18. Tämä on hänen viimeinen kesänsä ”lapsena”. Niinpä olimme sopineet, että hypyt loppuvat tähän. Vuosi vuodelta hyppääminen on alkanut pelottaa enemmän ja enemmän. Tuntuu helpotukselta, että tulevina kesinä ei enää tarvitse hypätä, vaikka tiedän, että ei siinä mitään vaaraa ole. Meri on loputtoman syvä siinä kohtaa. Silti pelkään, että törmäämme johonkin uppotukkiin, tai rantakäärme sattuu juuri silloin uimaan siinä, ja hyppäämme sen päälle. Tai jotain.

Olimme päättäneet että tänään se tehdään, kello 16.30. Ja nyt se on sitten tehty. Hattu tipahti päästä hypätessä. Onneksi poika näki sen ajelehtivan, ja kävi pelastamassa. Onhan se hattukin hauska muisto. Oli sama hattu ensimmäisessä hypyssä ja nyt, viimeisessä.

Olo on huikea. Me teimme sen. Ehkä poika jatkaa traditiota joskus omien lapsiensa kanssa. Meidän kahden osalta se on nyt ohi. Ja minulla on haikea, surumielinen olo. Vaikka en edes tahdo enää hypätä. Silti.

Niin sitkeässä on äitiys. Niin suloisia muistot pienestä pojasta ja kesistä täällä. En ymmärrä, mihin ne kesät menivät.

Normaali

Beessit hirvet

Novelli

En ole koskaan kirjoittanut mitään fiktiivistä. Vain kolumneja, blogia ja työkseni mainoksia. Syksyllä aion osallistua opiston kirjoituspiiriin. Tarkoituksenani olisi kokeilla novellien kirjoittamista. Uskoisin että se formaattina sopii minulle. On sopivan lyhyt. Ei minusta ole pitkien tarinoiden kertojaksi ja juonikuvioiden kehittäjäksi! Mutta novellien lyhyet tuokiokuvat, ehkä ne sopivat minulle.

Syksyn kirjoituskurssia silmällä pitäen ajattelin jo vähän kokeilla, mitä syntyy. Syntyi tarina ”Beessit hirvet”. Laitan sen nyt tähän teidän ihmeteltäväksenne.

——————————————-





Taitaa olla kello kohta puolenpäivän, koska sieltä ne taas tulevat, beessit hirvet. Aivan varmasti suomenruotsalaisia. Sellaisia hoikkia läpipaskoja. Ei tällaisia lyhytjalkaisia, pitkäselkäisiä, tappisormisia maatiaisihmisiä. Yhä silmät valoon tottumattomat savupirtin hämärästä. Ei, tämä beessien ihmisrotu on asunut sisustetuissa huoneistoissa jo useamman sukupolven, sen näkee ihmisestä, jos osaa vain katsoa, ja minä osaan.

Rouvalla on tänään beessit suorat housut, kirkkaanvalkoinen rypytön paitapusero ja beessi kevytuntuvaliivi. Kaulassa oikeaoppisesti sidottu silkkihuivi. Harmaat hiukset ikuisella kampauksellaan, niin kuin olisivat betonista. Miten ihmeessä ihmisen hiukset voivat olla noin hyvin laitetut, aina? Niin kuin tuuli ei niitä koskaan tuivertaisi. Käy varmaan kampaajalla laitattamassa hiukset joka viikko. Ei edes omista sampoopulloa. Lissu, kampaaja seuraavalta kadulta, kertoi kerran, kun satuttiin samaan aikaan Last Hopeen sunnuntai-illan pubivisaan, että sellaisia on. Sellaisia, jotka eivät edes omista sampoota. Käyvät joka viikko laitattamassa hiuksensa kampaajalla, uskomatonta! Suomenruotsalaisilla on paksut tukat. Ei tällaiset katrihelenat, joista päälaki paistaa läpi. 

Helmetkin sillä varmaan on, mutta ei nyt näy, kun on se silkkihuivi. Ne on varmaan siellä alla.

Herra Beessillä on myös beessit suorat housut. Babyblue kauluspaita ja beessi slipoveri. Olkihattu, juuri sellainen sopivan rento mutta tyylikäs.

Jalat niillä on pitkät. Ja kapeat. Niillä harppovat tasatahtiin, koikkelehtivat mukulakivikatuja kuin vanhat hirvet. 

Näen ne usein, melkein päivittäin omalta parvekkeeltani. Vietän paljon aikaa parvekkeella, koska sisällä seinät kaatuvat päälle, ahdistaa. Parveke on kuin keidas erämaassa. Jos löytäisi kirppikseltä sellaisen ”Live, love, laugh”  tai  ”Carpe diem” -taulun, voisi ostaa tuohon jääkaapin yläpuolelle tsemppitauluksi. Mukava seurata elämää täältä. On samalla suojassa, omalla reviirillä. Vähän sama tunne varmaan kuin jossain karhujentarkkailukopissa. Olet siellä kopissa suojassa, karhu ei tiedä, että sitä tarkkaillaan. Paitsi että minä tarkkailen näitä hirviä.

Ne asuvat tässä jossakin lähellä. Aina yhdessä. Ei koskaan erikseen. Ja aina beessit vaatteet. En osaa päättää, onko se tyylikästä vain osoitus tylsyydestä, mielikuvituksettomuudesta.

Varmaan niillä on beessi koti. Beessi kokolattiamatto, sellainen upottava niin kuin hienoissa hotelleissa.  Hopeisissa kehyksissä esi-isien kuvia perittyjen tyyihuonekalujen päällä. Grisphof-tuoleja, sivupöydillä pöytälamput, niissä beessit kangaskuvut. Kukka-asetelmia aidoista kukista. Olohuoneen nurkassa flyygeli. Isännän työhuoneessa hänen itsensä metsästämän peuran täytetty pää. Takka. Sen edessä kaksi beessiruutuista nojatuolia, missä istutaan iltaisin. Mies polttaa piippua. Sivupöydällä konjakki. Ei, kun sikaria ja lukee jotakin englanninkielistä lehteä, Herald Tribunea. Rouvalla lasi sherryä. Seinäkello lyö. Heillä ei katsota Huutokauppakeisaria, eikä Suurinta pudottajaa. Eikä varsinkaan Temppareita. Vaikea kuvitella heitä television ääreen ylipäätään. Mitä beessit hirvet katsoisivat? Beessit hirvet eivät mökkeile, korkeintaan voi olla huvila Hangossa, tuskin sitäkään. Heillä on kakkosasunto Provancessa tai Italiassa. 

Elämä on ennalta arvattavissa, perinteiden määräämää. Loppukesästä rapujuhlat, joihin kokoontuvat vuodesta toiseen aina samat ihmiset. Samoin juhannusta viettämään, jonkin tuttavan saaristossa sijaitsevalle huvilalle. Lapset käyvät Hankenin, ja menevät töihin suvun firmoihin ja keskenään naimisiin. 

Harrastetaan tennistä, pianonsoittoa, balettia. Ei mitään kamppailulajeja, eikä ryhmäliikuntatunteja hikisillä massasaleilla. Rouva on ehkä ollut nuorena hetken lentoemäntä, muuten kotona edustusrouvana. Tapaa toisia rouvia lounaalla Fazerin kahvilassa. Mies, hän kuuluu johonkin herraklubiin, ehkä Vapaamuurareihin.

Jos beessit hirvet sairastuvat, he menevät Eiran Sairaalaan, ja tauti on jokin tyylikäs vaiva. Heille on vaikea kuvitella ripulia. Heidän vaivansa ja huolensa ovat yhtä tyylikkäitä kuin he itsekin.

Ajatella. Kaiken tämän voi päätellä näkemänsä perusteella. Siinä ne nyt menevät, kohta kääntyvät kadunkulmasta. Ovat menossa lounaalle. Rouva ottaa savukalasalaatin, herra pihvin. Ei missään tapauksessa well-done, medium korkeintaan.





Katsopa, tuolla kello neljässätoista, ensimmäisen kerroksen parvekkeella. Siellä hän on taas. Luulen että pitkäaikaistyötön. Joka tapauksessa sosiaaliavustustapaus. Ei kenelläkään muulla työikäsellä voi olla aikaa istua parvekkeella keskellä arkipäivää. Miltei joka päivä. Aina kun kävelemme tästä ohi, aina hän nököttää parvekkeellaan. 

Ja miten epäsiisti parveke! Voi taivas! Tänne asti näkee että ikkunat ovat pesemättä, kukista ei ole nypitty kuivuneita pois. Jääkaapin se on sinne kiikuttanut. Istuu päivät pitkät Baden-baden -tuolillaan jääkaapin vieressä. En minä muuten tietäsi, mutta kun olen aina ohi kulkiessa vähän vilkaissut. Ei saa tuijottaa, sellainen on sivistymätöntä. En tuijota, vilkaisen aina vain vähän niin että ei edes huomaa.

Ja onko siellä parvekekukkalaatikossa lasipurkki täynnä tupakantumppeja? Ei voi olla todellista. Lasipurkkiin hillotut tumpit ovat kyllä sitten vastenmielinen näky! Voihan sitä toki polttaa tyylikkäästikin. Niitä on oikein kauniita tuhkakuppeja jopa Villeroy & Bochilla.

Miksi ylipäätään käyttää vähäiset varansa tupakkaan ja lonkeroon? Pitäisi syödä terveellisesti, liikkua, se on ihan ilmaista, ei maksa mitään lähteä kävelylle! Siinä on meidän verovaroin hoidettu kaunis puisto ihan nenän edessä. Sen kun lähtisi liikkeelle, mutta ovat jotenkin niin passiivisia ihmisiä nämä tämäntyyliset.

Ja tuollainen oranssi halatti, mikä lie riepu, onko se edes vaate. Alaosaa ei näy, mutta varmaan legginsit, nehän ne ona kaikilla nykyään aina. Niin ovat kuin makkarankuoret! Aikuiset ihmiset pitävät sellaisia, pikkutyttöjen pitkiksiä, ja jalassa on ne muovikengät, joita on kaikilla. Päässä lippis. Taitaa olla Viking Linen mainoslippis. Lonkeroa näyttää juovan. Eikä kello ole vielä edes puolta päivää, härreguud. 

Pitkäaikastyötön se on. Mitenhän sillä on täällä varaa asua? Aika kallis kaupunginosa. Ellei sitten niitä etätyöihmisiä tai pätkätyöläisiä, mitä kaikkia niitä nykyään on, kummallisia. Kyllä on maailma mennyt niin oudoksi.





Silloin nuorena, kun poliisin työstä haaveilin, niin eipä olisi kyllä uskonut että tällaisiin hommiin päätyy: suurlähetystön edustalle parkkiin. Tämä on kyllä poliisin hommista puuduttavin! Istua työvuoro mustassa maijassa kadunvarrella, ja katsoa kun mitään ei tapahdu. Samaan aikaan kun lapsia raiskataan, maanteillä itsemurhaajat ajavat päin kallioleikkauksia tai rekka-autoja, talousrikolliset käärivät voittojaan Ceylon-saaren pankkeihin, ja huumenyssäkät vaihtavat omistajaa. Olisi niin paljon tärkeämpää tehtävää! Ja tähän yhteiskunnan varoja sitten käytetään. Muiden maiden lähetystöjen valvontaan, jossakin peräpohjolan pikku pääkaupungissa, jonka olemassaoloa edes maailman terroristit eivät tiedä. Tai eivät tietäsi, jos ei joka vuosi hössötettäisiin siitä Maailman onnellisin kansa -tittelistä. Oltaisiin vain ihan hiljaa, niin ei kukaan meistä tietäisi. Ei tietäsi rikolliset, taskuvarkaat, kotimurtoja tekevät ja muut huijarit tulla. Päivästä toiseen kahdeksan tunnin vuoroissa yötä päivää maijassa. Ei tapahdu mitään, ikinä. Ja tätä tapahtumattomuutta minut on pantu vartioimaan. Tuolla koikkelehtii taas tuo sama beessit pariskunta, jokapäiväisellä kävelyllään, ja tuolla istuu parveke-eukko aamulonkerollaan. Kaikki hyvin tässä maailman tylsimmässä kaupungissa, maailman onnellisimmalla kansalla. Hohhoijaa.

Kas, kas, mitäs nyt, rupesi poliisiradio rätisemään.

”Huomio kaikki yksiköt Ullanlinnan, Punavuoren ja Eiran alueella. Hälytys. Hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajankadun kulmassa. Siis hälytys kaikki yksiköt; hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajan kulmassa. Kiireellisyysaste yksi. Loukkaantuneita kaksi.”

Normaali

Kumikemikaaliallergiaa, urtikariaa, formaldehydiallergiaa, kaikkea on

Määräsin itse itseni saikulle, kun kädestä kuoriutui iho. Kyllä on hankala olla tekemättä mitään! Kun silmä näkee koko ajan jotakin, mitä pitäisi/voisi tehdä. Mutta jos kädestä puuttuu iho, on myös hyvin vaikea mitään tehdä. Käytin joutoajan netissä surffaukseen, katselin suoratoistosta brittiläisiä murhatutkimuksia, ja välillä selvittelin, mistä käsi-ihottuma voi johtua. Siinä saa käyttää omia etsivän taitoja hyväkseen.

Käsi-ihottuma on ollut pitkäaikainen vaiva. Iho, varsinkin oikeassa kädessä, on rikki ja haavaumilla. Sain terveyskeskuslääkäriltä alkukesästä vahvaa kortisonivoidetta. Tosin hän varoitteli sen käytössä, ei saa käyttää kahta viikkoa kauemmin. Voiteen haittavaikutukset voivat olla merkittävät. Ja lääkäri sanoi että olisi tärkeää olisi selvittää, mistä vaiva johtuu.

Niinpä, mutta miten selvität? Viivästyneet kosketusihottumat ovat viheliäisiä selvitettäviä. Pitäisi olla Sherlock Holmesin hermot ja Neiti Marplen päättelykyky. Formaldehydi-allergia minulla on jo testattu, ja olen luullut käsi-ihottuman johtuneen siitä, että olen altistunut formaldehydille, vaikka sitä kaikin keinoin pyrin välttämään. Formaldehydi on yleinen säilöntäaine teknokemian tuotteissa, kuten sampoissa, saippuoissa ja pesuaineissa. Sitä käytetään myös vaateteollisuudessa. Siksi uudet vaatteet pitää aina pestä ennen käyttöä.

Mutta nyt luulen, että käsi-ihottuman taustalla ei ole formaldehydi vaan kumikemikaaliallergia. Se on myös viivästynyt kosketusihottuma, missä allergisoivia aineita kulkeutuu ihon hien irrottamana kumista ihoon. Kumia on vähän kaikkialla. Auton ratissa, kengänpohjissa. polkupyörän kädensijoissa, tiskiharjan ja hammasharjan varressa, hiusharjoissa, jopa rintsikoissa tai alushousujen vyötärönauhoissa.

Tällä kertaa erityisen pahan reaktion taisi aiheuttaa kumihanskat, joita käytin töissä. Yleensä pidän kumihanskojen sisällä puuvillahanskoja, mutta nyt minulla ei niitä ollut mukanani, joten laitoin kumihanskat käteen ilman niitä. Tein näin kahtena päivänä peräkkäin. Lisäksi kastelin taloyhtiön pihamaan – paksulla, isolla kumiletkulla, sellaisella mitä palomiehet käyttävät, ja joka on meidän taloyhtiössä käytössä pihan kasteluun. Taisi tulla kumikemikaalialtistumista vähän tavanomaista enemmän.

Kumikemikaaliallergia selittänee myös oudon ihottuman korvien alapuolella leukaperissä. Kasvomaskien kumiset korvalenkit. Mutta minkälaisia maskeja voin sitten käyttää? Kaikissa on kumiset korvalenkit.

Käsi-ihottuman ohella urtikaria-kohtaukset ovat piinanneet keväästä alkaen, tämä on siis vähän tuoreempi ihottumavaiva, mutta vähän aikaa sitten keksin että verenpainelääkkeen harvinainen haittavaikutus voi olla urtikaria, ja jätin verenpainelääkkeen pois kokeilumielessä. Kokeilua on ollut vasta viisi päivää, mutta ainakin nämä viisi päivää on mennyt ilman nokkosrokkoa. Tosin verenpaineet on sitten koholla, yläpaine on nyt yli 140.

Onneksi minulla on aika Ihosairaalaan elokuun 10.päivä. Pyydän että minulta testattaisiin nyt kaikki mahdolliset kemikaaliallergioiden muodot, ja saisin selvyyttä myös urtikarian aiheuttajaan. En jaksa tätä enää näin. Kärsin aina pahenevasta ihottumasta, tätäkin käsi-ihottumaa on ollut monta vuotta. Menee liian kauan ennen kuin aiheuttaja selviää.

Mielestäni allergioita ei oteta terveydenhuollossa kovin vakavasti, niitä vähätellään, vaikka niiden aiheuttama vaiva ja tuska ihmiselle on ihan todellinen. On vaikea nukkua, kun kutittaa. On epämiellyttävää harrastaa liikuntaa, jos iho on rikki. Jatkotutkimuksiin on vaikea saada lähetettä. Kävin yli vuoden terveyskeskuksessa valittamassa kohtauksista, joissa kasvot turposivat yhtäkkiä tummanpunaiseksi, ennen kuin sain lähetteen tutkimuksiin joissa saatiin selville formaldehydiallergia.

Kaikenlaista histamiinia, kortisonia eri muodoissa – tabletteina, liuoksena ja voiteina – on yöpöytä pullollaan. Luulen, että tulen kuolemaan allergiseen kohtaukseen. Teen jotakin fataalia tietämättäni, osallistun sukelluskurssille ja puen kumipuvun päälleni. Se olisi sitten heisulivei se. Tai sydän poksahtaa, kun verenpaineet nousevat.

No tämä oli vähän alavireinen postaus tällä kertaa. Mutta nyt vähän masentaa tämä tilanne. Ihan itkettää, jos rehellisiä ollaan.

Normaali