Niitä näitä kaalin päitä

Ajatelkaapa miten jännä juttu. Englanniksi nykyhetki on lahja. Present = nykyhetki, lahja. Kunhan vain muistamme avata sen lahjan! Olla kiitollisia siitä että tähän aamuun heräämme, että meillä on läheisemme ja kaikki on hyvin.

Tammikuu alkaa olla loppusuoralla. Jostakin syystä tammikuu tuntuu kaikista kuukausista pisimmältä. Se vain jatkuu ja jatkuu. Ehdotankin että kuukausi jaetaan kahtia. Alkupuoli voisi olla nimeltään kaamoskuu. Ja kun 17.1. (olikohan se juuri tuo päivä?) kaamos loppuu Lapissa, kuu vaihtuisi uusikuuksi, jota voitaisiin viettää ne muutamat viikot ennen helmikuuta. Mihinkä tammikuun nimi viittaa? Ehkä siitä on kuitenkin vaikea luopua. Ja onhan tammi ihana puu. Olkoon sitten noin niin kuin on.

Mukava olisi jos moni muukin asia saisi olla niin kuin on, eikä tulevaisuudessa pyrittäisi menneisyyteen.

Luin eilen iltapäivälehdestä että Putin on vihjaillut, kuinka Venäjän tulisi saada takaisin entisen impeurinsa aikainen omaisuus muista maista. Tuli puistatuksia. Olen monta kertaa miettinyt sitä, kuinka koko Helsingin keskusta on rakennettu venäläisin varoin. Tsaari halusi Suomen pääkaupunkiaseman pois Turusta lähemmäksi Pietaria ja aloitutti Helsingin rakennustyöt.

Tsaari osoitti jopa erikoisen suurta kiinnostusta yksityiskohtiin. Hän mm. määräsi että Helsingin Tuomiokirkkoon (silloin Nikolainkirkko) ei tehdä arkkitehti Engelin suunnittelemaa suurta kultaista ristiä alttarille. Tsaari halusi perinteisen alttaritaulun. Eikä ensimmäinen alttaritaulu joka maalattiin kelvannut hänelle. Se oli liian lälly, kuvassa Jeesus siunasi lapsia. Niinpä alttaritaulu maalattiin uudelleen ja kuva-aiheeksi valikoitui dramaattinen aihe, siinä kuollutta Jeesusta kannetaan ristiltä pois. ”Pieleen mennyt” teos lapsia siunaavasta Jeesuksesta laitettiin esille Vanhaan kirkkoon.

Että mitä jos Putin nyt sitten haluaa hakea ”omansa” pois. Tuomiokirkon ja Senaatintorin ympäristön siirto rajan yli olisi kyllä varsin mittava operaatio vai riittäisikö sitten pelkkä alttaritaulun luovutus? Iso aukko tulisi keskelle Helsinkiä. Mitähän tilalle rakennettaisiin? Ehkä kauppakeskus Mall of Empire.

Naurattaisi jos ei kauhistuttaisi.

Presidenttiruletti

Viime viikkoina omassa päässä on pyörinyt presidenttiruletti. Olen odottanut, kenen ehdokkaan kohdalle ruletti pysähtyy, ketä äänestän. Nyt se on vihdoin pysähtynyt! Eilen kävin ennakkoäänestämässä. Se sujui joutuisasti. Ei ollut jonoa, pääsin suoraan koppiin. Ja ystävällinen vaalivirkailija tarjoutui pitämään laskiaspullalaatikostani huolta äänestyksen ajan. Eivät olleet pullat tiellä hidastamassa toimitusta.

Oma pääni hiljeni ja ruletti pysähtyi oivallukseen: En ole äänestämässä itselleni ystävää. Olen äänestämässä Suomelle parasta mahdollista presidenttiä.

Jos olisin äänestänyt ystävää itselleni, valintani olisi ollut toinen.

Koska olen suuri edustuksellisen demokratian ystävä ja vaalit on minusta aina mielenkiintoista aikaa, keskustelen mielelläni vaaleista ja ehdokkaista aina kun tilaisuus koittaa. Kaikkihan eivät suinkaan ole innokkaita aiheesta keskustelemaan ja omia ajatuksia paljastamaan. Joten tässä pitää olla herkkänä.

Töissä on eräs henkilö, jonka tiedän keskustelevan mielellään myös politiikasta. Meitä molempia yhdistää kesken jääneet opinnot valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Hän kertoi minulle, ketä aikoo äänestää ja hänen valintansa oli tavallaan täysin päinvastainen. Hän kertoi äänestävänsä ehdokasta, jonka perhejuhlia oli ollut muinoin järjestämässä ja tässä tilanteessa he olivat keskustelleet toista tuntia. Tämä keskustelu oli tehnyt työtoveriini niin suuren vaikutuksen että se oli vakuuttanut ehdokkaan pätevyydestä. Salaa mielessäni ajattelin, onko työtoveri nyt juuri äänestämässä itselleen ystävää vai maalle presidenttiä?

Me ihmiset (itseni mukaanlukien!) emme tee useinkaan kovin rationaalisia päätöksiä. Tai rationaalisuus on vain yksi osa päätöksentekoa. Valintaan vaikuttavat hyvin monet muut asia. Valitsemme auton, kodin, puolison, lomamatkan kohteen –tai sen ketä äänestämme– moninaisten päättelyvyyhtien seurauksena.

Mitä asioita painotamme valinnassa, mitkä voivat jäädä toissijaisiksi? Mitä huonoja puolia tai ominaisuuksia siedämme, jos joku muu ominaisuus on taas huomattavasti vahvempi? Katsommeko läpi sormien lomamatkan kohteen ihmisoikeustilannetta, jos sää ja aikaerorasitus puoltavat kohdetta? Minä olen tehnyt juuri noin. Matkustanut Dubaihin, koska siellä on takuuvarmasti lämmintä eikä aikaeroa, vaikka ihmisoikeustilanne vierastyöläisten tai naisten asema on huono. Niinpä katson läpi sormien myös presidenttiehdokkaan joitakin luonteenpiirteen ominaisuuksia, joista en pidä, jos voin ajatella hänen olevan ehdokkaista paras ajamaan Suomen asioita maailmalla. Kohtaamaan kaiken maailman trumpit ja putinit ja pelaavan pelin aina Suomen pussiin. Ystäviä meistä ei tule. Kunnioitukseni hän voi silti ansaita.

Nyt kun olen vihdoin saanut oman päätökseni tehdyksi, ja sen itselleni perusteltua, voin rauhassa katsoa vaalit loppuun. Hyviä äänestyksiä kaikille!

Sensuuri ja propaganda

Eräs asia nykyajassa ihmetyttää: eri mieltä olevien poistaminen. Luin juuri Hesarista, kuinka Yhdysvalloissa kaksi yliopiston rehtoria saivat potkut Gaza-mielipiteidensä takia, ja gazalaisen taiteilijan näyttely peruttiin.

En ota kantaa itse mielipiteisiin. En ole niihin edes perehtynyt, mutta periaatteena se että joku saa potkut mielipiteensä takia tai taidenäyttely perutaan etnisen taustan takia, tuntuu arveluttavalta. Eikö se ole sensuuria? Joskus sensuuriasioita hoiti valtiovalta, nykyisin sensuuritehtävän hoitavan kanssaihmiset. Ihan niin kuin Neuvostoliitossa ihmiset antoivat ilmi toinen toisiaan.

Oliko se viime talvena kun television aamuohjelman vakioraatilaisista joku kieltäytyi olemasta samassa ohjelmassa Timo Soinin kanssa, koska tämä oli eri mieltä hänen kanssaan. Nainen oli sitä mieltä, että ei koe tilaa turvalliseksi. Eikö keskustelun tarkoitus ole juuri se että eri mieltä, eri katsantokantoja omaavat keskustelevat, vaihtavat näkemyksiään, perustelevat kantojaan? Ei ole kovin mielenkiintoinen sellainen keskustelu, missä kaikki ovat samaa mieltä kaikesta. Siitä tulee vähän mieleen käynnissä olevat presidentinvaalit. Kovin on samanmielisiä ehdokkaita. On vähän platku tunnelma.

Olen katsonut kaikki ehdokastentit televisiosta. Olli Rehnin haastattelussa häneltä tivattiin, olisitko valmis neuvottelemaan Putinin kanssa, ja Olli Rehn vastasi että tarvittaessa keskustelen vaikka itse Beelzebubin kanssa. Pidin vastauksesta. Pitää olla rohkeutta ja kanttia astua samaan pöytään. Haastaa, kuunnella ja sanoa oma mielipiteensä.

En tiedä, milloin tämä puhun-vain-samanmielisten-kanssa-systeemi on alkanut? Mistä se on saanut alkunsa ja mikä järki siinä on? Eihän se johda mihinkään. Ei hyvään, ei huonoon, se on umpikuja.

Luen parhaillani Bonnie Garmusin kirjaa Kaikki on kemiaa ja olen joutunut yllättävän ongelman eteen. Kirja on hyvin kirjoitettu, sitä on miellyttävä lukea, tarina kulkee. Mutta se on niin feministinen että en kestä! Ei minulla ole feminismiä mitään vastaan. Pidän itse itseänikin feministinä – ihan niin kuin myös urheilullisena. Vaikka en taida olla kumpaakaan täysin tai oikein. Ehkä minua kuvaavat paremmin liikunallisuus ja niskavuorelaistyylinen feministisyys.

Välillä kirjan feministisyys huvittaa. Se on niin läpinäkyvää, propagandanomaista. Vähän sama kuin neuvostoystävällisyys suomettumisen aikana. Kirjassa kaikki miehet ovat pahiksia, paitsi päähenkilön mies ja hän kuolee heti alkumetreillä. Myös soutuvalmentaja/synnytyslääkäri on hyvis. Kaikki muut miehet kuvataan inhottavina, itsekkäinä, naisia alistavina, hyväksikäyttävinä, tyhminä öykkäreinä. Päähenkilö on kuin Don Quijote, joka taistelee sovinismin tuulimyllyjä vastaan pelottomasti.

Kirja kuvaa 50-luvun Amerikkaa. Vallalla on jyrkät sukupuoliroolit. Jopa yliopistossa opiskelevan naisen ajatellaan avioiduttuaan jättävän oman uransa ja jäävän kotiin. Suomessa ei sellaista kotirouvakulttuuria ole koskaan ollut. Moni asia on kirjassa naisten ulottumattomissa, kuten soutu! Myös se tuntuu suomalaisesta kummalliselta. Soutaminen on kyllä täällä ihan jokaisen osaama taito, eikä siihen palleja tarvita. Eikä yliopistosta ole täällä tarvinnut kenenkään kotiin valmistua. Pienessä maassa on aina tarvittu kaikkien työpanos. Ja ehkä köyhyys ja agraarisuus ovat myös tuottaneet sukupuolista tasa-arvoa. Suomi ei ole ollut luokkayhteiskunta samaan tapaan kuin moni muu maa, missä yläluokkaiseen elämäntapaan on kuulunut kotirouvuus.

Mutta siis, mielenkiintoinen genre tällainen uudenlainen ”propagandakirjallisuus”. Ehkä sitä tarvitaan maissa, joissa taustalla on erilainen kulttuuri. Tulee mieleen, onkohan tällainen kirjallisuus sallitua esim. muslimimaissa? Voisi kuvitella että kyseinen kirja olisi siellä peräti kielletty. Voisi naislukijalle herätä ajatus protestoida naisten asemaa alistavaa systeemiä vastaan. Kirja pitäisi kääntää arabiaksi ja afganistaniksi! Siinähän olisikin hyvä idea.

Olisinpa Ilona Pääsky!

Jos kehitetään uusi tuote, sille keksitään sopiva nimi ja suunnitellaan ulkonäkö. Mikään ei ole sattumanvaraista, ulkoasun ja nimen pitää sopia tuotteelle, kuvastavan sen ominaisuuksia, joko aitoja tai haluttuja. Onko kyseessä luksus vai ehkä luontoystävällisyys? Mitä nimellä, väreillä halutaan viestiä. Urheilullisuutta? Kotimaisuutta? Yksilöllisyyttä? Nuorekkuutta? Arvokkuutta? Kestävyyttä? Jäänsärkijän nimi pitää olla jykevä, niin kuin Tarmo tai Sisu.

Me ihmisetkin viestimme, tahtomattamme tai tahattomasti. Katsokaapa vaikka taloustieteitä opiskelevia ja verratkaa humanistisia tieteitä opiskeleviin. Vaatetuksen ja ulkonäön perusteella voi hyvin arvata kumpaan joukkoon opiskelija kuuluu. Puoluetaustakin tuppaa näkymään päälle päin.

Jos me ihmiset olisimme tuotteita – joskus tuntuu että jotkut ovatkin tai ainakin yrittävät olla – meidät brändättäisiin nimeä myöten. Itseä hauskuuttaakseni olen miettinyt minkälaisen brändin kehittäisin itsestäni, jos kaikki olisi mahdollista. Nimeksi tuli Ilona Pääsky. Ilona oli helppo. Sukunimeä mietin pitkään. Yllättävän vaikeaa. Sitten ajattelin että haluaisin sen olevan lintuaiheinen. No mitä niitä on? Peippo? Kuikalla on komea ääni, mutta nimenä Kuikka ei tunnu hyvältä. Kiuru voisi olla kaunis mutta sen niminen poliitikko on. Joten päädyin Pääskyyn. Pääskysestä ei päivääkään. Englanniksi tietenkin vähän huono. Miten ne nyt sen sitten sanoisivat ”peiskai”, kirjoittaisiva Paeaesky. Ei kovin nätti. Mutta kaikkea ei voi saada. Ja tämä nyt olisi vain kotimaisille markkinoille.

Tukka olisi harmaampi, kuusi kiloa hoikempi, ehkä kahdeksan. Jalassa ei olisi nivelrikko, eikä allergia vaivaisi. Kynnet hoidetut ja kauniit, pitkät –ei kuitenkaan liian. Ilona Pääsky olisi energinen, iloinen, aktiivinen, optimistinen ja sosiaalinen. Laaja ystävä- ja tuttavapiiri. Paljon harrastuksia kulttuurin ja liikunnan parista. Aina menossa. Paljon kutsuja juhliin, päivällisille, taidenäyttelyihin, avajaisiin, tapahtumiin. Persoonallinen, yksilöllinen, vauhdikas. Pukeutuisi tyylikkäästi mutta persoonallisesti. Tukka olisi aina hyvin. Sellainen olisi Ilona Pääsky.

Ei siis tällainen kotonaviihtyvä, väsynyt, pessimistinen introvertti, jolla ei ole ystäviä edes arkunkantajien verran. Tai jos voisi olla vaikka edes yhden päivän viikosta Ilona Pääsky. En ehkä jaksaisi olla kaikkia seitsemää. Voisi viettää kerran viikossa Ilona Pääsky -päivää. Sitä voisi kokeilla. Ehkä. Mietitään.

Kuka suojelisi kaupungin puistoja?

Näin kerran brittiläisen dokumentin, jossa tutkittiin vapaana kulkevien kissojen kävelyreittejä pienessä kylässä. Kävi ilmi että jokaisella kissalla oli omat kulkureittinsä. Me ihmiset olemme vähän samanlaisia. Kuljemme yleensä samoja, tutuiksi tulleita reittejä. Joskus on kuitenkin kiva olla vähän kuin retkellä omassa kotikaupungissa.

Tosin siinä voi järkyttyäkin. Minä järkytyin näistä Helsingin puistoista. Olin jo aiemmin ihmetellyt Töölössä käynnissä olevaa puiston ”kunnostusremonttia”. Tietenkään keskeneräistä ei pitäisi mennä arvioimaan, mutta en ylipäätään ymmärrä, mikä se sellainen puistoremontti on missä maa möyritään ja ympäristö näyttää taistelutantereelta. Nyt havaitsin saman kohtalon koittaneen myös Kaisaniemen puistolle. Näytti jotenkin oudon avaralta. Onko sieltä kaadettu paljon puita? Mitä ihmettä siellä on tekeillä?

Kansallismuseon ihanasta pienestä puistopihasta on kaadettu kaikki puut uuden lisärakennuksen tieltä. En kestä katsoa, käännän aina siinä kohtaa katseen toiseen suuntaan. Näyttää niin autiolta ja pahalta. Mikä ihme tämä puistojen tuhoamisvimma oikein on? Eikö kukaan suojele kaupungin puistoja?

Ohikulkiessani katsastin uuden hotellin Kaisaniemenpuiston kupeella, Radisson Redin. Vaikea sanoa siitä mitään. Puistoremontti oli niin silmiinpistävä. Voisin kuvitella että jos hotellin ympärillä on kesällä terassi, se saattaisi olla kiva paikka istuskella. Ja hotellin sijaintihan on varsin mainio – keskeinen mutta rauhallinen. Tai rauhallinen ainakin sitten kun puistoremontti on ohi.

Jos kaipaa rauhallista paikkaa istua keskellä kaupunkia niin rautatieaseman sivusiipeen rakennettu hotelli Grand Centralin aulabaarit ovat sellaisia. Kävin siellä ystävän kanssa viime viikolla juomassa skumpat. Viihtyisiä ja hiljaisia tiloja. Minä aina etsin näitä rauhallisia paikkoja.

Tänään ei skumppaa juotu! Tänään oli sporttinen kaupunkikulttuurikävely. Poikkesin keskustakirjasto Oodissa. Se on avattu vuonna 2018 ja olen käynyt siellä sen olemassaolon aikana ehkä kolme kertaa. Minua lähempänä sijaitsee Richardinkadun kirjasto. Kävin itse asiassa kummassakin. Oodi vei voiton. Siellä oli valoisaa ja väljää ja inspiroivaa. Kirjat oli esillä innostavasti. Teki mieli selailla, ottaa hyllystä kirja käteen ja mennä ikkunan viereen pyörivään nojatuoliin sitä selaamaan ja koelukemaan. Tätä kaipaan kirjastolta. Ideoita ja vinkkejä, mitä voisin lukea. Vanhantyylinen Richardinkadun kirjasto kirjatorneineen alkoi tuntua pimeältä ja tunkkaiselta, vaikka kaunis rakennus onkin. Taidankin tästedes käydä Oodissa. Tulee samalla enemmän kävelyaskeleita.

Kiersin puolet Töölönlahdesta. Eläintarhanlahdella oli oikea lintujen hongkong. Kymmeniä – ehkä satoja – vesilintuja pienessä aukiolevassa lahdenpohjukassa. Kauhea kaakatus. Kävi niin sääliksi niitä! Talvi vasta puolessa välissä. Kevättä on pitkä aika odotella siinä pienessä sulassa lämpäreessä.

Ja koska museokortti vanhenee pian, piti viedä poiketa parissa matkan varrelle osuneessa näyttelyssä. Amos Rexissä oli niin pimeää että olisin tarvinnut opaskoiran selvitäkseni näyttelytilassa. Onneksi siellä oli koululaisryhmä, joten päätin seurata niitä että en eksy. Maanantai on siitä hankala päivä että museot ovat kiinni, mutta onneksi Amos Rex on auki maanantaisin. Samoin Kämpin alakerrassa sijaitseva valokuvataiteen museon näyttelytila K1. Siellä oli kiva Pentti Sammallahden näyttely.

Sitten olikin nälkä. Ystävä on kehunut ravintola Bankin lounasbuffetia. Olikin varsin runsas ja monipuolinen. 13,90€ salaattipöytä, keitto, lämminruokabuffet missä kanaa, pastaa, kasvisruokaa ja vielä jälkiruoka ja kahvi. Asiakkaat lähikorttelien toimistoväkeä.

Kaupunkikulttuurikävelyn askelmääräksi tuli 16.090 askelta. Kyllä nyt nivelrikkoa kolottaa. Mutta huomenna onkin lääkäri.

Talviale

Ajattelin kirjoittaa että en ole käynyt alennusmyynneissä, mutta sehän ei ole totta.

Totta on se, että en ole käynyt livenä ja reaaliajassa kauppakiinteistössä. Mutta olen ostanut verkkokaupoista, sama asiahan se tavallaan on. Oikeastaan pitäisi kyllä käydä urheilutarvikekaupassa ja ostaa uudet murtomaasukset ja -monot, mutta en jaksa vaivautua. Verkkokaupasta olen ostanut rintaliivejä, merinovillasilkkipoolon ja -pitkikset sekä Tsaaritar-kynttilänjalan. Kynttilänjalka on jo saapunut, vaatteita vielä odotan. Ei ne merinovillasilkkikalsarit + poolo olleet tarjouksessa, ostin silti, kun koin tarvitsevani. Oli niin järkyttävät pakkaset, innoittivat ostoksiin.

Nykyisin koen kaupoissa kiertelyn varsin epämiellyttäväksi puuhaksi. Ja väsyttäväksi. Yleensä kauppakierrokselta tulee ärtyneenä kotiin. Miksi siis mennä ärsyyntymään ollenkaan?

Mistähän tämä johtuu? Onko se joku vanhenemisen oire vai mistä on kysymys? Tuntuu että kaupoissa on liikaa aistiärsykkeitä, liikaa ihmisiä, liikaa tavaraa, liikaa ääniä. Niissä väsyy ja ahdistuu. En halua väsyä ja ahdistua, siis en mene kauppaan. Tilaan netistä mitä tarvitsen. Muistan miten nuorena tunne oli täysin toinen, oli mukava kierrellä kaupoissa katsomassa mitä uutta sinne oli tullut, saada virikkeitä ja innoitusta. Miksi vastaavaa kokemusta ei enää synny? Onko muilla samanlaisia tuntemuksia?

Vai johtuuko tunne osittain siitä että ei tarvitse oikeastaan mitään. Ja on kyllästynyt kierrättämään vanhoja vaatteita. Ei halua mitään ylimääräistä tai turhaa, mistä pitäisi hetken päästä yrittää päästä eroon. Siitäkin on tullut niin työlästä! Mihinkä ne lumpputason rääsyt laittaa kun ei enää kai sekajätteeseen.

Syksyllä ajattelin hankkiutua eroon vanhasta Burberryn tikkitakista. Se on roikkunut jo aika monta vuotta eteisen vaaterekissä käyttämättä. Entinen suosikkitakkini. Mutta nyt se on käynyt oudon ahtaaksi ja en pidä ahtaista, kiristävistä vaatteista. Ajattelin viedä takin myyntiin Reloviin. Ei kelvannut. Jäi epäselväksi, miksi ei kelvannut. Joten jouduin hakemaan takin takaisin. Nyt se roikkuu taas entisellä paikallaan. Voihan se olla että saan jonkun riuduttavan taudin ja takki muuttuu taas sopivaksi, mistä sitä tietää. Hyvä takki. Klassinen malli.

Istagrammin virta näyttää minulle nykyisin kissavideoiden lisäksi erilaisia näppäriä askartelu-, ompelu- ja kokkausvinkkejä. Kylläpä ihmiset ovat näppäriä ja kekseliäitä. Harmi vain että varsinkin ompelu ei ole ollenkaan minun lajini. Tuskin osaisin laittaa lankaa ompelukoneeseen. Se olisi kyllä hieno taito osata, koska vanhoista vaatteista saisi vaikka mitä, ja ne voisi myös modistaa uusiokäyttöön. Juuri vähän aikaa sitten näin videon, missä nuori tyttö teki torkkupeiton isoisän kauluspaidoista leikatuista neliöistä. Isoisä oli ilmeisen ihastunut vaaleansinisiin kauluspaitoihin, joissa samat sävyt toistuivat ruutuina tai raitoina. Isoisä oli heittämässä paitoja pois, mutta lapsenlapsi teki niistä torkkupeiton. Jääpä myös ihana muisto isoisästä.

Juuri hetki sitten olin heittämässä pois pojan vanhaa pussilakanaa. Sellaista joka on ollut hänellä pienestä asti. Nyt lakana on repeytynyt alaosasta. Jätin sen kuitenkin vielä jemmaan. Ajattelin että siitä voisi ommella vaikka tyynyliinan tai jotain? Pannulappuja? Kuosi on kiva ja jäisi siitä kiva lapsuusmuisto. Mutta kun en ole ompelukykyinen, lakana taitaa jäädä jemmaansa. Ellen sitten toimittaisi sitä pojan kummitädille? Hänellä on ompelukone, ja osaa sitä käyttääkin. Siinähän voisi olla kiva lahja kummilta pojalle. No näinhän tämä tulikin nyt tässä sitten järjestetyksi tämäkin asia. Heippa!

Lisäpäivitys rahankeruusta

Palaan vielä taannoiseen aiheeseeni rahankeruusta.

Söin äsken lounasta kotona, ja usein jos syön yksin, avaan television, niin nytkin. TLC-kanavalla tuli mainoskatko. Peräjälkeen rahankeruukampanjat WWF:ltä, naisten kohtaamaa kotiväkivaltaa vastaan, Plan Ukraina, Pelastakaa Lapset ry, testamenttilahjoitus ja Sydänliitto. Kaikki nämä toinen toisensa perään! Katkon päätti sentään automainos, mutta se olikin sitten ainoa mainos. Voi hyvänen aika sentään. Ei se mikään mainoskatko ole, se on rahankeruukatko. Tietävätköhän kyseiset järjestöt tästä itse? Luulisi että ei ole tehokasta varainkeruuta.

Mietin myös, onko tällaisessa myös väärinkäytön mahdollisuus. Voiko joku yksin kotona asuva muistisairas tai muuten harkintaan kykenemätön saattaa lahjoittaa enemmän kuin olisi varaa? Tai ei muista lahjoittaneensa. Varainkeruukampanjat väistämättä aiheuttavat syyllisyyden tunteita. Minulla on täällä kaikki hyvin. Asun turvallisessa, vakaassa Suomessa, velvollisuuteni on auttaa. Syyllisyyden tunne saa lahjoittamaan. Lahjoittaja saattaa ajatella että tällä tavalla on edes jotenkin tarpeellinen.

Eilen puhelin taas soi. Tällä kertaa soitettiin Kirkon ulkomaanavusta. Hetken jo hätkähdin, ovatko lukeneet blogiani ja siksi soittavat? Mutta ei, kuukausilahjoittajaksi kysyivät. Vastasin että samoilla asioilla soitettiin jo viime viikolla, silloin Suomen lähetysseuran toimesta. Että en rupea raha-automaatiksi heille enkä teille. Kukahan seuraavaksi soittaa?

Vanhoja valokuvia

Lapsuudenkodissa valokuvat olivat siisteissä albumeissa kirjahyllyssä. Äiti oli laittanut kuvat albumeihin aihealueittain tai aikajärjestykseen. Lisäksi jokaiselle lapselle oli oma albumi hänen varhaisista vuosistaan. Valokuvia katsottiin usein. Ne olivat niin kätevästi siinä hyllyssä tyrkyllä. Ei ollut vielä somea ja kännyköitä, mitä on niin kätevä näprätä ja itseään viihdyttää jos on vähänkin luppoaikaa, valokuvien katsominen oli sopivaa ajanvietettä.

Isä oli innokas kaitafilmaaja 60-luvulla. Eteisen kaapissa ylähyllyllä oli kaitafilmejä. Yleensä mikä tahansa juhlapyhä päätyi siihen että laatikot otettiin esiin ja katsottiin filmejä. Kaikki osasi ne jo ulkoa ennestään, joten mitään yllätyksellistä niissä ei ollut.

Pappa käytti kerran isän kaitafilmikameraa. Hän matkusti Kanadaan sukuloimaan ja kuvasi reissunsa. Papalla taisi olla adhd, ja hänen kuvaustyylinsä oli erityisen nopea. Kamera syyhkii maisemaa ylösalasvasemmaltaoikealle siihen tahtiin että katsoja tulee pahoinvoivaksi. Etuna kuvaustyylissä on se että pappa sai paljon materiaalia mahdutettua yhteen filmiin.

Velipoika on siirtänyt isän kaitafilmejä katsottavaksi youtubeen. Ne ovat siellä kaiken kansan nähtävillä, jos osaa etsiä. Minä laulan harjanvarteen, velipoika säestää kitaralla. Veljiä vedetään auton perässä pulkissa matkalla mummolaan. Vaarallisen ja hurjan näköistä puuhaa.

Meillä valokuvat ovat piirongin alimmassa kaapissa nykyaikaiseen tapaan kenkälaatikoissa sikinsokin. Vain jotkut niistä ovat päätyneet albumeihin asti, kuten hääkuvat tai lapsesta otetut kuvat hänen varhaisvuosiltaan. Rydyin etsimään tiettyä kuvaa kenkälaatikoista. Otin ne kaikki esille ja ryhdyin käymään läpi.

Siinäpä vasta urakka! Nyt kuvia on erilaisissa kasoissa ympäriinsä. Heitin myös pois turhia kuvia. Epäonnistuneita otoksia tai kuvia asioista tai paikoista, joilla ei ole merkitystä. Karsinta on kyllä varsin vaativa tehtävä. Mitä heittää pois, mitä jättää. Teen harvennusta ehkä liian helläkätisesti. Todellisuudessa kuvia kannattaisi heittää pois iso osa. Jättää vain oleelliset, ehkä juuri vain ne jotka on laitettu albumeihin. Joku sen hävityssiivouksen joskus kuitenkin tekee. Ihmettelee, keitä nämä ihmiset kuvissa ovat.

Jätin vielä kuvien filmirullat talteen, vaikka en tiedä, onko tulevaisuudessa edes olemassa teknologiaa, millä negatiiveista voisi kehittää printtikuvia. Tulevaisuudessa, tulevilla sukupolvilla tulee olemaan kuvien hävittäminen helpompaa. Ne kun ovat digitaalisessa muodossa, ei enää kenkälaatikoissa piironginlaatikoissa. Tosin minulla on ollut tapana vuoden lopussa katsoa kännykästä vuoden aikana otetut kuvat ja teettää joistakin tärkeimmistä printtiversiot, että menneisyys ei täysin katoaisi, että siitä jäisi jäljelle jotakin konkreettista.

Kenkälaatikkojen sisältöjä tutkiessa on ollut mukava palata omaan menneisyyteen ja sen eri vaiheisiin. Kuvaa katsoessa huomio saattaa kiinnittyä vaikka johonkin vaatteeseen. Muistan tuon paidan, se oli ihana, muistan miltä se tuntui ihoa vasten. Muistan nuo sekavat vappujuhlat kolmekymmentä vuotta sitten, jotka olivat ensimmäisen yhteisen kotimme pihamaalla. Oli aika koleaa, vieraat ovat pukeutuneet hepeneisiin, mutta yllä on myös takit, viltit, turkit ja täkit. Ilmeistä päätellen juomatarjoilu on ollut runsas. Os vappujuhlan ihmisistä on kadonnut elämästäni, he liittyivät silloiseen työelämään, osa on yhä mukana kuvioissa. Minulla oli seuraavana päivänä yliopistolla englanninkielen tentti, jota jännitin ja joka menikin ihan penkin alle. Olenpa kuvissa hoikka! Ja minulla on pitkä, paksu tukka. Noin pitkä se ei ole sen jälkeen ollutkaan.

Katson vanhaa luokkakuvaa kauppaopistosta. En muista enää nimiä, mutta muistan puhetyylin, kävelytavan, eleet. Ihmiset syttyvät elämään muistoissa kuin hologrammit. Mitähän kuuluu Rahusen Riikalle? Mihin elämä hänet vei, mihin päätyi? Entä tuo tyttö, nimeä en enää muista. Hän oli rakastunut amerikkalaiseen mieheen, ammattisotilaaseen ja odotti kovasti opintojen päättymistä. Hän muuttaisi Amerikkaan, menisi naimisiin. Mitenkähän siinä kävi? Elääkö mies, mitä sotia joutui kokemaan, oliko Iraksissa, Afganistanissa? Tyttö teki keikkaan R-kioskin myyjänä. Siitä minäkin innostuin ja sain ilta-ja viikonlopputöitä R-kioskeista ympäri kaupunkia.

Kauppaopistokuvissa on valokuvia myös riehakkaalta palkintomatkalta Rantasipi Summassaareen. Koko koululuokka oli rekrytoituna hotelliravintola Laajasaloon, koska vaikituinen henkilökunta oli lakossa. Me kauppaopiston naiset pyöritimme hotellia ilman mitään ammattitaitoa. Hoidimme vastaanoton ja ravintolassa tarjoilut, kokata ei sentään tarvinnut. Kun lakko oli ohi ja homma suoritettu, lähdimme hotellin johtajiston kanssa palkintomatkalle Summassaareen, jolta valokuvat. Voi hyvänen aika sentään, mitä touhua! Ei kyllä menisi enää tänä woke- ja meetoo-aikakautena läpi. Itsekin tulin miltei raiskatuksi, onneksi joku huomasi ja kiskoi sen ukonjärkelään päältäni. Ei sen puoleen, oli siellä kiinnostusta puolin sun toisin. Eräs Sirpa aloitti suhteen hotellinjohtajan kanssa. Johtajalla oli kyllä vaimo ja lapset, mutta kätevästi toisella paikkakunnalla. Mitenkähän sen romanssin kävi? Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa!

Muistan kauppaopiston surullisen laskentatoimen opettajan, joka kertoi että olisi lapsena halunnut viulistiksi, mutta vanhemmat halusivat toisin. Niinpä hänestä tuli kauppaopiston opettaja, joka tunneilla antoi meille tehtävän, poistui itse paikalta ryypylle, palasi takaisin tehtävän tarkistukseen ja uuden antoon, ja muuttui päivän mittaan entistäkin surullisemmaksi. Silloin ajattelin, miten tärkeää on se että ura ja työ on itse valittu, mieleinen. Ja miten moni päätyi niin pakkoavioliittoon kuin ”pakkotöihin” siinä mielessä että kaikkia ammatteja ei pidetty soveliaina tai niiden ansaintoa turhan epävakaana. Vanhemmat patistivat lapsensa ammatteihin, jotka takasivat yhteiskunnallisen arvostuksen ja vakaat tulot. Vaikka toki niin tapahtuu nykäänkin. Usein tapaa vanhempia, joille lasten menestys, status ja ura on jopa onnea tärkeämpää.

Kuvaprojekti jatkuu. Voi taivas, enpä tiennyt mitä aloitin kun avasin sen oven ja ne kenkälaatikot! Paljon monenlaisia muistoja.

Matkamuistoja

Minkälaisia matkamuistoja sinä olet matkoiltasi ostanut? Rupesin miettimään omia ostoksiani kautta aikojen.

Olen ostanut masai-keihään Keniasta. Mikähän järki siinäkin sitten oli? Missä keihäs mahtaa olla, ehkä vintillä. Mitä sillä ajattelin tehdä? Ja miten hankala tuotava sellainen onkaan!

Hankalia tuotavia olivat myös sinireunaiset, paksut juomalasit, jotka ostin Meksikosta. Olimme silloin Kaliforniassa, joskus 90-luvulla, ja teimme päivämatkan Meksikon puolelle. Sieltä ostin nämä juomalasit, jotka painoivat kuin hiilijalanjälkisynti – tosin siihen aikaan ei vielä puhuttu ilmastonmuutoksesta eikä hiilijalanjäljestä, eikä matkailu ollut vielä kuluttavaa. Tai olihan se, mutta matkailun ongelmat eivät vielä olleet näkyvissä. Juomalasit ovat yhä olemassa ja käytössä mökillä. Nehän nyt ei mene rikki mistään, sen verran paksut ovat.

Prahasta ostin ison hedelmävadin, jossa alaston, kyykyssä oleva nainen pitää vatia päänsä päällä. Sen ostin vanhojen tavaroiden liikkeestä. Patsas on käytössä keittiön ikkunalaudalla ja siinä säilytettään banaaneja. Sekin oli varsin hankala tuotava. Muistaakseni pidin sitä ison osan matkasta sylissäni lentokoneessa.

Mies on kyllä pistänyt paremmaksi. Hän toi Tukholmasta pöydän. Sellaisen lasikantisen sohvapöydän, mihin syttyy valo. Se on vintillä.

Itävallasta ostin naistenvaateliikkeesä kultaisen kauluspaidan. Se on kiiltävää tekokuitumateriaalia. Paita oli niin överin kiva, että halusin sen ostaa. Muistaakseni on ollut kerran päällä. Siitä lähtien roikkunut vaatekaapissa. On siellä vieläkin. Pitääkin taas katsastaa, vieläkö mahtuu.

Lapsuudenkodissa oli lasiovinen, tiikkinen koristekaappi. Sellainen ehkä 60-luvulta peräisin oleva, joita oli kaikilla. Koristekaapissa pidettiin myös matkamuistoja, kuten erilaisia matkamuistonukkeja eri maista. Siihen aikaan oli tyypillistä ostaa matkamuistonukke. Missähän ne nyt ovat? Vietiin kai kirpputorille, kun taloa tyhjennettiin.

Nykyisin ostan vielä kummallisempia matkamuistoja. Nyt ostin hautakynttilöitä! Katolisissa maissa käytetään kauniita hautakynttilöitä, missä on esim. Neitsyt Marian kuva tai muita pyhien kuvia. Lähisupermarketin alahyllyltä löysin. Ostin yhden. Yön aikana päätin että käyn aamulla ostamassa ne loput. Ovat niin kauniita. Ystävältä kuoli isä juuri joulun alla, voisin viedä hänelle yhden.

Mutta höh, lähisupermarketin alahylly oli tyhjä! Kynttilät olivat loppuneet. Loppuloman kiertelin lähialueen supermarketteja ja sekatavarakauppoja etsimässä vastaavia. Ei löytynyt. Löysin yhden, missä seimiasetelma. Ostin sen seuraavaa joulua silmällä pitäen.

Mukava muutenkin kierrellä paikallisia supermarketteja ja perehtyä niiden valikoimiin. Löysin mm. ruusuvettä, joka maksoi pari euroa. Täässä samankokoinen puteli maksaa ehkä 15 €. Samoin hyauluroni-seerumi maksoi vain muutaman euron, ostin senkin. Ja karitevoita sisältävä palasaippua, sekin vain muutaman euron. Eikä vie paljon tilaa, eikä paina! Että ainakin voi sen sanoa että omat matkamuistot ovat järkevöityneet kolmessakymmenessä vuodessa.

Kurjuus rahankerjuussa

Viime päivinä minulle on usein yritetty soittaa tuntemattomasta numerosta. Tällä kertaa vastasin. Oli sopivasti luppoaikaa. Istuskelin autossa, olin kuskina appiukon lääkärikäynnillä. Nälkä oli iskenyt kesken kaiken. Kävin hakemassa noutopizzan, asetin laatikon kojelaudalle ja olin juuri haukannut ensimmäisen suupalan, kun puhelin soi. Vastasin. Millähän mukavalla asialla siellä tällä kertaa oltaisiin.

Sain rauhassa pupeltaa pizzapalani loppuun, koska alkupuheenvuoro on verrattain pitkä ja perusteellinen, eikä mahdollista keskeytystä. Kun soittaja viimein pääsi lapulta lukemansa loppuun ja sai kysyttyä asiansa, ryhtyisinkö kuukausilahjoittajaksi, sain minäkin puheenvuoron.

Hyvä kun soitti. Asia olikin ehtinyt jo unohtua. Tarkoitus oli ollut laittaa palautetta, mutta käyhän se näinkin, kun ihan soitetaan.

Olin joulun alla työvuorossa Kauneimmissa joululauluissa. Niissä kerätään perinteisesti kolehti Suomen lähetysseuralle. Varat käytetään globaalin etelän (kuten nykyisin on tapana sanoa) osattomien hyväksi. Niillä kustannetaan lasten koulunkäyntiä, kaivoja, ruokaa, lääkkeitä. Saadaan aikaiseksi paljon hyvää. Kolehdinkeruun rinnalle on onneksi tullut myös mobilepay-vaihtoehto. Rahat voi laittaa suoraa tililtä tilille. Niin tein minäkin. Lahjoitin 50 euroa. Saman tien sain takaisin tekstiviestin, missä kiitettiin lahjoituksesta ja kysyttiin, haluaisinko lahjoittaa vielä 10 euroa?

Herranjestas! Kyllä suututti. Olin loukkaantunut. Tökeröä. Epäystävällistä. Moukkamaista. Kuka noin tekee? Pyytää. Saa. Pyytää lisää. Jotenkin kaikkien omien käytösnormien vastaista toimintaa. Päätin että laitan tästä palautetta. Itse asiassa piti laittaa jo vuosi sitten, koska silloin kävi sama juttu.

Eikä tässä nyt sitten vielä kaikki. Puhelinnumeroni saatuaan päättivät sitten vielä soittaa ja kysyä uudelleen lisää. Ryhtyisinkö kuukausilahjoittajaksi, tarve on suuri, hätä on iso.

Kerroin koko kokemukseni, että olin loukkaantunut jo siitä tekstiviestistä, minkä sain. Se lässäytti hyvän tunnelman, mikä sillä hetkellä minulla oli. Olin iloinen Kauneimmista joululauluista. Oli mukava laulaa mukana, vaikka en mikään laululintunen olekaan. Tunnelma kirkossa oli hieno, jouluinen. Ihmiset olivat iloisia. Olin myös itse iloinen tehdessäni lahjoituksen, kantavani oman korteni kekoon.

Puhelinmyyjälle sanoin että en ryhdy kuukausilahjoittajaksi, haluan lahjoittaa omaehtoisesti, en olla raha-automaatti. Teki mieli myös kysyä, onko hän vapaaehtoinen vai saako hän palkkaa rahankeruupuheluiden tekemisestä? Näihin puheluihinko ne kerätyt varat nyt kuluvatkin?

Ymmärrän hyvin että tehtävä on vaikea. Hätää ja kärsimystä on paljon. Rahaa kerääviä tahoja useita. On Pelastakaa lapset ry, on Itämeren pelastamista, Ukrainaa, Gazaa, luonnonkatastrofeja, nenäpäivää, yksinäisiä vanhuksia, köyhiä suomalaisia perheitä, lapsia joilla ei ole varaa lukiokirjoihin tai urheiluharrastuksiin. Rahantarvitsijoita on paljon, kilpailu lompakoista suurta. Mutta silti tällainen markkinalähtöinen rahankeruu ei tunnu hyvältä. Tästä ei jäänyt hyvä mieli.

Suumen lähetysseuran kannattaisi ottaa mallia Pelastusarmeijasta. Kun Pelastusarmeijan sotilaan lippaaseen Stockmannin aulassa pudottaa rahaa, hän vastaa ”Jumalan siunausta” eikä suinkaan ”Haluaisitko lahjoittaa vielä kympin?”

Tavallisen ihmisen historia

Välipäivämatkalla Madeiralla minulla oli matkalukemisena mukana Finlandia-palkitut kirjat eli Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? ja Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Luin ensin Antti Järven.

Minua kiinnostaa tavallisen ihmisen historia. Historian kulku näyttää taaksepäin katsottuna johdonmukaiselta ja järkevältä. Tapahtumien syy- ja seuraussuhteet tuntuvat järkeviltä ja johdonmukaisilta. Näin kävi koska noin. Tuo johti tuohon. Siitä seurasi tätä.

Mutta kutakin aikakautta eläville asiat eivät näyttäydy yhtä johdonmukaisina tapahtumina. On vaikea nähdä läheltä asioiden moninaisia syy-ja seuraussuhteita ja tehdä niiden perusteella kauaskantoisesti järkeviä päätöksiä. Ihminen voi tehdä huonoja valintoja, joiden seuraukset voivat olla hänen oman että läheistensä elämän kannalta kohtalokkaita. Oma elämäntilanne ja maailmanpoliittiset tapahtumat sekoittuvat toisiinsa sekasotkuiseen vyyhteen. Niin tapahtuu tälläkin hetkellä. Joku kaukana Afrikassa, köyhyydessä ja kurjuudessa päättää lähteä pakolaiseksi Suomeen. Ja päätyy palelemaan pimeään ja kylmään Venäjän Karjalan periferiaan.

Kurjuus ja epätoivo tekevät ihmisestä kärsimättömän. Varsinkin jos tulevaisuuden näkymät eivät näytä ruusuisilta, eikä parannusta tilanteeseen ei ole näköpiirissä. Joku historioitsija on sanonut, että Suomen sisällissota/vapaussota/veljessota oli täysin turha. Samat tavoitteet olisi saavutettu demokraattisin keinoin muutaman vuoden sisällä. Mutta kansakunta oli uusi. Moni oli elänyt liian kauan köyhyydessä ja kurjuudessa, epätoivossa, ei enää jaksettu odottaa demokraattisia eduskunnan päätöksiä. Tartuttiin oman käden oikeuteen, aseisiin ja seuraukset olivat katastrofaaliset. Tapettiin toinen toisiamme. Osa päätyi karmeisiin olosuhteisiin vankileireille. Sen aikakauden haavoja paranneltiin perheissä ja suvuissa sukupolvien ajan. Omalla tavallaan molemmat Finlandia-palkitut kertovat tästä.

Ymmärrän hyvin Antti Järven päätöksen jäädä luovutetulle alueelle Karjalaan. Synnyinseudulleen, minne hän oli rakennuttanut omin käsin talon. Se oli valmistunut vasta muutama vuosi aiemmin. Järvi oli suurinpiirtein ikäiseni. Ei vielä vanha, mutta tarpeeksi vanha. Nuorena miehenä hän oli ollut Amerikasssa siirtolaisena. Pettynyt olosuhteisiin, rankkaan työhön, palannut sieltä takaisin, perustanut perheen. Miksi taas pitäisi lähteä? Hän oli syntynyt Suomeen, joka oli ollut osa Venäjää, ja nyt siellä oli ollut bolsevikkien vallankumous. Järvi ei ollut kovin poliittinen hahmo, mutta ajatusmaailmaltaan kuitenkin kallellaan vasemmalle. Nyt pitäisi lähteä, jättää koti, aloittaa elämä taas alusta jossakin muualla, rakentaa taas talo, etsiä toimeentulo. Ei helvetti, ei semmoista enää jaksa. Hänen näkövinkkelistään kotiin jääminen oli järkeenkäypä ratkaisu. Ei hän voinut tietää että edessä olisi jatkosota, jonka seurauksena kaikkia suomalaissyntyisiä alettiin pitää vihollisina ja eliminoitiin. Edessä olisi vankeus, vankileirit Siperiassa, kuolema nälkään, kylmään ja tauteihin tai seisominen ammuttavien rivissä. Jotenkin niin kävi Antti Järvellekin. Turhaan hän omaa syyttömyytään ja aateveljeyttään todisti. Siihen loppui Antti Järven elämä.

Omassa perheessä ja suvussa Antti Järvestä ei puhuttu. Hän oli pahis. Luopio, joka oli valinnut väärin. Vaikka joka hetki me jokainen teemme valintoja, joista jotkut osoittautuvat vääriksi. Elämän arpajaiset ovat arvaamattomat.

Myös Sirpa Kähkösen sukujuurissa on punaisia. Vankileirikokemuksia Tammisaaressa. Rikkimenneitä ihmisiä, jotka yrittävät vain saada elantonsa ja toimeentulonsa, elää tavallista elämäänsä, mutta jotka maailman historian pyörre tempaa mukaansa.

Kähkösen kirja on tajunnanvirtaa, eikä se onnistunut tempaamaan minua mukaansa ihan siten kuin olisin toivonut. Ehkä minulla muutenkin on nyt meneillään tietokirja-aikakausi. Fakta kiinnostaa fiktiota enemmän. Eikä fiktioksi muutettu fakta kiehdo.

Elämme jälleen aikakautta, jolloin tuntuu tapahtuvan paljon. Ihmiset lähtevät liikkeelle, etsimään parempaa, tekevät jälleen ratkaisuja, osa oikeita, osa vääriä. Vasta paljon myöhemmin tulemme tietämään, mitkä ratkaisut kenenkin kannalta kannattivat. Ja kenestä tulee suvun historiassa sankari, kenestä pahis, josta ei puhuta.