Sähkö on uusi bensa

Pojalle ostettiin alkukesästä sähköpotkulauta. Tunnustan, olen lainannut, luvalla ja ilman. Mahtava peli. Ylämäessä pitää pari kertaa potkaista, että jaksaa meikäläisen kiskoa mäen päälle. Monet lapsoset olen tehnyt kateelliseksi käydessäni vekottimella kyläkaupassa. ”Isi, katso, minäkin haluan tuollaisen?” kaikuu takana. Ja isi katsoo. Vielä minunkin perääni miehet katsovat, kiitos sähköpotkulaudan.

Viimeksi vastaantulevat pikkupojat pysäyttivät pyöränsä kesken alamäen minut ja potkulaudan nähdessään. Huusin ohikiitäessäni, että ”mahtava vekotin, ostakaa tekin!”

Uskon, että sähkö on tulevaisuuden bensa. Meillä on aurinkopaneelit katolla ja lataamme kulkuneuvot ilmaisella aurinkoenergialla. Tarvitsemme pienet kulkuvälineet kaupassa-, työssä- ja koulussakäyntiin. Perheautoilla ajamme vain silloin kun siihen tarvis.

Mutta, mutta. Suunnittelijat ovat nyt vähän jäljessä. Mielestäni näitä sähkökäyttöisiä vekottimia suunnitellaan liikaa vanhat mielessä. Niistä tehdään eläkeläismopoja tai skootteri-look-alikeja. Nyt pitäisi aloittaa suunnittelu alusta. Tehdä erilaisia sähköisiä kulkuvälineitä eri kohderyhmille.

Yritän siis vääntää rautalangasta, että juuri minulle – keski-ikäiselle naiselle – ei ole suunniteltu sopivaa sähköistä kulkupeliä. En ole tasapainon menettänyt vanhus, en tarvitse kolmipyöräistä vanhusversiota. En ole teini, jolla ei ole mitään kuljetettavaa. Yleensä, jos lähden liikkeelle, menen asioille ja minulla on jotakin vietävää tai tuotavaa. Sähköisellä potkulaudalla voi kuljettaa sen minkä selkäreppuun mahtuu. Edes eläkeläiskolmipyörässä ei mielestäni ole tarpeeksi tavaratilaa kauppaostoksia varten.

Gogoro on sähköskoottereiden Tesla. Tyylikäs ja moderni. Minä pidän modernista, koska oma fyysinen olemukseni on väistämättä retro. Mutta siinäkään ei ole mitään, mihin edes käsilaukkunsa laittaisi. Ainakaan kuvan perusteella. Olisiko istuimen alla? Mihin näillä vekottimilla mennään, jos mitään ei voi olla mukana? Taivaaseenko? Muuta paikkaa en keksi, mihin ei tarvitse mitään mukaan.

Ei auta kuin odotella, ja odotellessa ajella pojan sähköpotkulaudalla vähin kantamuksin. Ja jos joku sähköskootterityöryhmä haluaa kuluttajanäkemystä, olen valmis!

Mitä tarkoittaa tahdon?

Kirjoitin viimeksi, että huomenna kesä tulee. Niin tulikin. Tuli helle. Tuuli tyyntyi. Kaloja ei tule, ovat tainneet kuolla sukupuuttoon. Lokki odottaa isolla kivellä päivällistä – perkuujätteitä – turhaan. Vein hookoon sinistä. Kelpasi sekin.

Kesävieraatkin tulivat, appivanhemmat. Ovat olleet vieraanamme nyt viikon. Heillä on oma mökki saaressa, on ollut viisikymmentä vuotta. Kaikki kesät ja lomat he ovat viettäneet saarella, itse rakentaneet mökin, raivanneet tontin. Jäätyään eläkkeelle he ovat olleet puolet vuodesta mökillä. Tänä kesänä anoppi ei enää saareen pääse. Jalat eivät kanna.

Tässä kohtaa nostan hattua suomalaiselle miehelle. Kun toisen voimat hiipuvat, toisen on jaksettava molempien puolesta. Oma isäni, ja nyt appi, ovat osoittaneet omalla asenteellaan ja käytöksellään, mitä tarkoittaa ”tahdon”.

Aviopuolisot ovat puolikkaita, yhdessä kokonainen. Kun toinen ei enää pysty ja hänen puoliskonsa pienenee, toinen laajenee, täyttää toisen puutteita. Isäni opetteli laittamaan ruokaa, samoin appeni. Isä puki ja riisui, pesi ja hoivasi äitini, niin tekee nyt appi.

Huomenna kesätöissä on häät. Nuoret rakastuneet sanovat toisilleen tahdon. He eivät sano ”rakastan”, he sanovat ”tahdon”. Siinä on iso ero, eikä lupauksen merkitystä ymmärrä. Nuorena ei voi nähdä itseään vanhana ja heikkona. ”Tahdon” on paljon luvattu.

Isäni oli humoristi. Kerran, kun vietiin äitiä yhdessä rullatuolilla vessaan, isä kysyi äidiltä, sanoisiko tämä vielä ”tahdon”. Äiti, jolla oli Parkinsonin tauti ja sairaus siinä vaiheessa että vastaukset olivat lyhyitä, vastasi topakasti: ”En tahdo!”. Isän mielipidettä ei kysytty.

Mutta meitä isän kanssa vähän nauratti.

Huomenna kesä tulee

Kesällä on teema.

Se ei ole mitään itse suunniteltua tai valittua, kesä tekee itse itsensä, valitsee teemansa.

Toissa kesänä teema oli harmaa. Olin ostanut ison purkin harmaata maalia, koska ulkoterassin vanha sivustavedettävä oli maalattava. Olisin halunnut pistää koko rötiskön kokkoon, mutta muu perhe vastusti. Pistin ehdoksi, että se on edes maalattava. Ostin maalin, poika maalasi. Maalia jäi runsaasti, joten rupesin vetelemään sitä kaikkialle. Se on ekoteko käyttää maalit loppuun, viheläistä jätettä.

Maalasin oranssivalkoisen pelastusrenkaan harmaa-valkoiseksi, kukkaruukut harmaiksi, punotut korit harmaiksi, pikkujakkaran harmaaksi, jopa pihamaalla törröttävän sähkötolpan harmaaksi. Postilaatikon olisin myös maalannut, mutta siinä kohtaa pisti perhe pelin poikki. Sähkötolpan uudesta väristä käytiin keskusteluja vielä viime kesänä, mutta nyt se on onneksi unohtunut. Harmaa sähkötolppa on oikein kaunis. Oikeastaan siihen voisi ”kirjailla” valkoisella jotakin näppärää. Joku sopiva teksti. Pitää miettiä.

Viime kesän teema oli Skumppatäti ja Elä nyt, niin olet elänyt. Perustin verkkokaupan, tilasin tavaroita omalla sloganilla, vöyhötin asian tiimoilta omaan kyllästymiseen asti. Taisi olla jonkin sortin viidenkympin villitys, näin jälkikäteen ajatellen.

Nyt on olohuoneen nurkassa noin 950 muistikirjaa ja makuuhuoneessa rekissä myymättömiä kotitakkeja ja toppeja. Selkeästi en ole myynti-ihminen, olen ideoija ja innostuja, toteuttamispuoli tuppaa jäämään alkuinnostukseen. Olen ns. tulitikkuihminen. Syttyy ja sammuu nopeasti.

Ei silti harmita, voisihan sitä olla paljon tuhoisampi viidenkympin villitys. Nyt olo on seesteisempi. Ei voi sanoa, että seesteinen, mutta seesteisempi. Toivon että en enää keksi mitään, tai ainakaan yritä toteuttaa mitään keksimääni.

Nyt rakentelen tuulentupia. Lempipuuhaani on suunnitella remontteja. Aivoni lepäävät saadessaan suunnitella. Esimerkiksi suunnittelin naapurissa sijaitsevan lomakeskuksen uudistuksen siltä varalta että voittaisin Eurojackpotin. En voittanut, harmi. Nyt olisi naapurissa maauimala, ulkokuntosalit ja ihan eri tason rantasaunat, ravintola ja vierastalot. Koko paikan olisin ruoppauttanut takaisin saareksi, niin kuin oli alkujaan.

Takaisin asiaan eli kesäteemaan. Tästä kesästä tulee mieleen Samuel Beckettin tragikomedia ”Huomenna hän tulee”. Tarinassa kaksi miestä odottaa kolmatta saapuvaksi. Mutta tämä ei koskaan tule.

Tämä kesä on ollut sellainen. Se ei ole tullut. Monin eri tavoin. Moni kesävieras on viime hetkellä perunut tulonsa. Juhannuskokko on polttamatta. Kesän alussa tilasin kuntolaitteita, vatsan ja selän treenaamiseen, niistä viimeisin yhä purkamatta ja kokoamatta laatikossaan, taitaa siihen jäädäkin. Helle tulematta. Kalat kalastamatta. Huomanna, huomenna, ehkä huomanna kesä tulee.

Silti, kun katson kalenterin sivuja huomaan; kesän loppu lähenee. Tämän kesän oli jostain syystä tarkoitus mennä näin, vähän vaisusti ja laimeasti, kesää odottaessa. Ei ole käyty suurissa tunnetiloissa viime kesän tapaan, ei touhuttu väsymykseen sitä edellisen kesän tyyliin.

Vähän niin kuin välivuosi vasta ylioppilaaksi kirjoittaneilla.

Keski-ikäisen ihmisen välikesä.

Pientapahtumaihminen

Minä olen pientapahtumaihminen.

Olen ollut isoissakin tapahtumissa, niin kuin Pori Jazzissa. Siellä esiintyi joskus muinoin James Brown ja olimme lähteneet sitä ihmettä katsomaan. Estradi oli verrattain kaukana. Edessä seisova, hieman humalainen mies totesi osuvasti: ”Vittu sentin pituinen James Brown.”

Tai Elton John Hartwall areenalla, Tina Turner Olympiastadionilla, pieniä olivat nekin. Eikä Mick Jaggerinkaan suu kovin iso ole, eikä kieli pitkä – kaukaa katsottuna.

Niinpä olen huomannut viihtyväni pientapahtumissa. Paikoissa, missä ei tarvitse jonottaa että pääsee sisään ja pois ja siinä välillä vessaan tai tarjoilualueelle.

Tulin juuri yhdestä pientapahtumasta. Mökkipaikkakunnalla vietettiin Volter Kilpi -viikkoa. Tarjolla oli laatuteatteria, laatuluentoja, laatukonsertteja, laatua realistisessa koossa. Ei mitään sentin pituisia jamesbrowneja.

Tervetuloa taas ensi kesänä! Aion ostaa liput kaikkiin näytöksiin ja kuunnella kaikki luennot ja konsertit. Siis suosittelen.

Mutta älkää nyt ihmeessä kaikki tulko, eihän se sitten enää mikään pientapahtuma olisi.

Painavaa unta

Näin unta viime yönä. Olin terveystarkastuksessa, mitattiin pituus ja paino. Mieslääkäri yritti lähennellä, kun kurottautui katsomaan pituuttani, mutta se ei nyt ole jutun Whopper vaan paino. Lääkäri katsoi vuoron perään minuna, vaakaa ja muistiinpanojaan ja uudelleen vaakaa, ikään kuin tulosta ihmetelläkseen ja viimeinen totesi: ”89 kiloa!”

Heräsin silkkaan järkytykseen: ei voi olla totta, kahdeksankymmentäyhdeksän kiloa! Onhan tässä tullut Fazerin Salmiakkisuklaata ja Halvan lakritsipalloja syötyä, mutta ei nyt sentään. Joku raja.

Selkeästi unimaailma refleksoi viisikymppisen minäni ulkonäkökriisiä. Peiliä on tullut katsottua sillä silmällä. Ei miellytä. Luomet roikkuu, leuassa roikkuu, niskassa on emännän kyhmy, profiili näyttää siltä kuin olisin ikäni vetänyt kivirekeä perässäni. Vaateita ostan lähinnä peittääkseni virheitä, en enää korostaakseni hyviä puolia, kun niitä ei ole tai ainakaan itsessäni näe.

Voin vielä kuulla korvissani omien sanojeni kaiun, että vanheneminen on kaunista ja rypyt sun muut saa tulla. Ei käynyt mielessä, että ei ne rypyt tule sinne minne haluaisi. Ei tullut mieleen, että ei sitä välttämättä vanhene nätisti. Voi vanheta rumasti.

Uni olikin sitten omalla tavallaan enneuni. Herättyäni lähdin Turkuun taidemuseoon, siellä oli Gallen-Kallelan taulu Akka ja kissa. Siinähän ollaan me, meidän Miiru ja minä. Tunsin suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta taulun naisen kanssa.

Paitsi että en minä kyllä ikinä olisi paljain jaloin ulkona. Aina on villasukat.

Ääniallergia

Tuli mieleen lastenkirja, jota luin pojalle, kun hän oli pieni. Kirjassa norsu etsii kotoaan rauhallista paikkaa, missä saisi lukea kirjaa. Sellaista ei meinaa mistään löytyä, joka huoneessa on meneillään jotakin kovaäänistä puuhastelua. Äiti silittää keittiössä, olohuoneessa on orkesteriharjoitukset jne.

Lopulta norsu menee kylpyammeeseen lukemaan. Viimeisellä aukealla ammeeseen pelmahtavat kaikki norsun ystävät. Ei saanut norsu lukea missään rauhassa. Vähän outo tarina. Mikä oli tarinan opetus?

Matkalla Marienhaminasta Turkuun Viking Gracella minusta tuntui norsulta. En tiedä, voiko aistiyliherkkyys iskeä yllättäin tai olla hetkellistä, mutta matkan aikana minulle puhkesi pahanlaatuinen ääniallergia. Eikä siihen ollut histamiinia tarjolla.

Laiva oli lastattu meluisilla kesäloman vietossa olevilla lapsiperheillä, jotka olivat tulossa Tukholmasta. Lapset olivat väsyneitä, nälissään, uhmaikäsiä, ja vain ihan tavallisia lapsia, joista lähtee kova ääni. Lasten voluumi-nappi on aina täysillä.

Yritin etsiä rauhallista istumapaikkaa matkan ajaksi. Järkeilin, että yökerhossa ei ole lapsia, menen sinne. Ei ollut lapsia, mutta bändi oli. Bändi soitti täysillä tyhjälle salille. Olihan toisaalta päivä, ei ehkä night clubin prime time.

Yökerhon vieressä, ulkona, laivan takakannella näytti kivalta. Paikka jäi tuulen suojaan, lipuva laiva jätti jälkeensä hienon vanan, aurinko paistoi. Terassi oli sisustettu kivoilla sohvaryhmillä. Siellä olisi kiva nauttia maisemasta ja säästä. Mutta maailman tehokkaimmat kaiuttimet toivat musiikin sisältä ulos.

Minulla oli käsilaukkussa omat nappikuulokkeet ja pojan pelikuulokkeet. Laiton molemmat, mutta silti musiikki kuului läpi. Jaksoin aikani ja päätin lähteä etsimään uutta, rauhallisempaa paikkaa sisältä.

Retrobaarissa ei ollut ketään, jäin sinne. Mutta pian siellä alkoi lasten karkkibingo ja oli poistuttava.

Vihdoin löysin laivan keulasta samppanjabaarin. Ihana hiljaisuus. Tilasin alkoholittoman strawberry mojiton ja istuin katselemaan kaunista saaristomaisemaa. Olisipa ollut kiikarit!

Kunnes. Kovaäänistä, jankkaavaa puhetta tankeroenglannilla. ”Ai laik red vain. Spein. Juor vaif guud? Juor män neim? Porvoo, Borgå? Turku, Åbo?

Ihan siistin näköinen mies, mutta patologisessa humalatilassa yritti viritellä small talkia vieressä istuvaan ruotsalaiseen vanhaan herraan. Puhui ihan dadaa. Sanoja peräkkäin. Logiikkaa oli vaikea hahmottaa. Kovalla äänellä.

En tiedä, kuullaanko humalaisten ja lasten suusta totuus, mutta kovaa se ainakin tulee.

Ei löytänyt norsu rauhallista paikkaa laivalta.

Ammeeseen en mennyt.

Deja-ostos

Rakkaalla 90-luvulla, jolloin kaikki tuntui tapahtuvan, sen jälkeen ei enää mitään, ostin Uudenstakaupungista kirpputorilta täysipitkän nahkatakin. Se oli beigen värinen, mokkanahkainen ja malliltaan berberi, leveät kaulukset, 70-luvulta. Merkkiä en muista, mutta kotimaista laatutyötä.

Olin innoissani, takki oli kuin uusi. Siinä ei näkynyt käytön jälkiä. Esittelin ostosta miehelleni. ”Katso nyt, näyttää ihan käyttämättömältä!” Ilmeisesti takki ei ollut ihan yhtä lumovoimainen miehen mielestä, koska tämä tuijotti takkia pitkään ja vastasi lakonisesti: ”Ei ihme että on jäänyt käyttämättä.”

Pidin takkia muutaman vuosikymmenen, kunnes möin sen Hietalahden kirpputorilla. Muistaakseni sain rahani takaisin. Kovin paljon en loppujen lopuksi takkia käyttänyt. Vaikka olikin puhdas ja persoonallisella tavalla hieno, siinä tuli vähän Irwin Goodman -fiilis.

Ehkä Irwin Goodman on alter egoni. Jang-puoli minussa. Pidän Irwinin musiikista. Varsinkin silloin 90-luvulla työsuhdemersussa raikui Irwin. Täysillä, ikkuna auki ja kyynärvarsi tuuletuksessa. Oi niitä aikoja! ”Silirimpsis sileät tiet, onnetarten ottolasta maailman halki vie!”

Vexi Salmen sanoitukset ovat aivan mahtavia. Lauluissa on yhteiskunnallista sanomaa. Kuunnelkaapa vaikka Ostoskeskus ja krouvi, aivan huippu! Ei sellaisia sanoituksia enää tehdä. Ei nykymusiikki ole yhteiskunnallista. Nykysin kaikki kertoo vain minästä.

Niin kuin tämä blogikin. Surullista.

Ahvenanmaan matkalla poikkesin Maarienhaminan Emmauksessa. Ja kas, nahkatakki 70-luvulta. Tälla kertaa nappanahkaa ja lyhyt. Leveät kaulukset. Mittasuhteiltaan täydellinen. Totaalinen ihastuminen. Katso, täydellinen, lähes käyttämätön! 12€! Vilken fynd!

Kaikki alkoi kuulostamaan ja tuntumaan kovin tutulta. Deja-vu. Olenko elänyt ympyrän ja palannut 90-luvulle?

Silirimpsis sileät tiet, kaikuu korvissani, kun puen takin päälleni. Nyt auton ikkuna auki ja olkapää pihalle. ”Ai, jai, jai, kun nuori ois!”

Uusia makuja

Yleensä ravintolassa valitsen tutun annoksen. Eli lohta, jos sitä on. Tai ceasar-salaatin. En halua ottaa riskiä, jos en pidäkään.

Nyt minusta on kuoriutunut rohkea kokeilija.

Kaikki alkoi kesäkuun alussa koulun loppuessa. Päätimme lähteä juhlistamaan asiaa kortteliravintolaan. Minä, mies, poika ja pojan ystävä. Oikea juhlaillallinen poikien kesäloman alkamisen kunniaksi.

Ikinä en ole syönyt pippuripihviä. Ylipäätään en valitse lihaa ravintolassa. Pelkään saavani paksun, sitkeän, verenpunaisen möykyn, jota jyystän kuin purukumia, sulamattomat osat syljen vaihvihkaa serviettiin. Jos jotakin lihaa ravintolassa syön, niin lehtipihvin. Se on kelpo.

En tiedä, mistä ajatus oikein tuli, mutta nyt päätin tilata pippuripihvin. Olen elänyt 50 vuotta, mutta en ole koskaan syönyt pippuripihviä. Ehkä se tuntui kuuluvan tähän siirtymäriittiin syödä edes kerran elämässään pippuripihvi.

Se oli, kuulkaa, sairaan hyvää. Tästä lähtien tilaan pippuripihvin, jos sellainen listalta löytyy. Ainakin ravintola Centralissa, Helsingissä Pietarinkadulla, se on loistavaa.

Pippuripihvistä rohkaistuneena kokeilin kesäpaikan tienvarren rantaravintolassa, Heikinkarilla, kasvisburgeri Kerttua. Siinä on papulinssipihvi, rucolaa, sciratcha-kastiketta ja marinoitua punasipulia, ja vieressä keko bataattiranskalaisia. Käsittämättömän hyvää. Voisin syödä joka päivä.

Kolmas kerta toden sanoo. Mies on usein tehnyt itselleen ”isoisän kurkuiksi” kutsumiaan kurkkuja. Settiin tulee liemi, jossa on 1,5 dl vettä, siihen sulatettuna 0,5 dl sokeria, 1 tl suolaa, tillipuntti, väkiviinaetikkaa 0,5 dl ja tuoretta kurkku viipaleina. Laitetaan kurkut ja tillit purkkiin, kaadetaan litku päälle, kahden tunnin päästä valmista syötäväksi. Tähän asti mies on syönyt kurkkunsa yksin. Laittanut ruisleivälle kylmäsavulohta ja siihen kurkkuja. Tai juustoa ja kurkkuja. Mumissut, ”hyvää on”. Minä en ollut koskaan maistanut. Etikkakurkut eivät kuulosta houkuttelevalta. Mutta nyt kokeilin. Sairaan hyvää. Kurkkujen kulutus on tuplaantunut, mies joutuu värkkäämään kurkkuja harva se päivä.

Voi mitä kaikkea ihanaa minulta on jäänyt syömättä kaikkina näinä vuosina, kun olen valinnut lohta! Ja jää vastakin, koska nyt syön vain pippuripihviä ja Kerttua ja isoisänkurkkuja.

Mutta ainakin ymmärrän, mitä ”rohkea rokan syö” tarkoittaa.

Kotimaanmatkailuhehkutusta

Taas on pakko paasata kotimaan matkailun ihanuudesta! Muistaakseni kirjoitin samasta aiheesta suurin piirtein samaan aikaan vuosi sitten. Silloin käväisimme Yyterissä, loistokohde, ihana ranta ja hotelli. Ainoa miinus tuli siitä, että hotellihuoneissa ei ollut ilmastointia ja sinne meinasi paistua. Toisaalta poistuipa ylimääräiset nesteet kehosta itsekseen yön aikana ja aamu koitti hoikkana.

Nyt olemme Ahvenanmaalla. Saavuimme Turusta Viking Linella, matka kesti viisi tuntia. Siinä ehti syödä, pelata bingoa, käydä kaupassa kahdesti, pelata korttia, hendelmäpeliä (poika voitti 1,20€) ja kuunnella kahden miehen bändiä. Majoittauduimme Maarienhaminan hotelli Arkipelagoniin.

Saavutessamme aurinko paistoi ja oli helle. Hotellin ulkoilma-altaalla tunnelma oli kuin etelässä. Ihmiset kantoivat kaksin käsin juomaa allasbaarista, lapset kiljuivat altaassa, naiset hieroivat itseensä rasvaa kuin arkena paistiin. Oli kuin ulkomailla paitsi että porukkaa oli vähän, eikä kukaan ollut varannut aurinkotuoleja itselleen etukäteen. Tilaa ja tunnelmaa oli. Niistä ei tarvinnut käydä eloonjäämiskamppailua.

Yhtäkkiä nousi ukkonen, päätin paeta sitä hotellin saunaan. Siellä ei ollut ketään. Saunoin yksin, uin yksin sisäaltaassa. Join lonkeroa yksin.

Työntekijät ovat paikallisia. Ei muualta tuotua halpatyönvoimaa niin kuin usein etelän lomakohteissa. Arvostan.

Saunaosastolla, niin kuin allasalueella ja hotellihuoneissa, kaikkialla on puhdasta ja siistiä. Sellaista Suomessa on. Paitsi Helsingissä. Jos lähdet esim. kesäviikonloppuaamuna kävelylle Kaivopuiston rantaan, voit luulla eksyneesi ämmässuolle. Picnic-ihmiset jättävät kaiken muiden siivottavaksi. Nimimerkillä kerran-lenkin-keskeyttänyt-kun-en-kehdannut-sitä-sotkua-katsoa-ja-ryhdyin-toisten-paskoja-siivoamaan.

Väliin on pakko sanoa, että tämä ei ole sponsoroitu teksti. Minua ei kukaan sponsoroi, valitettavasti. Tämä on autenttinen, henkilökohtainen kuluttajamielipide. Mielelläni toki annan tilinumeron, johon voi lähettää rahaa, jos joku haluaa sponsoroida.

Arvostan erittäin paljon kotimaisia matkailuyrittäjiä. Toivoisin että tulisi EU-laki, joka määräisi lähimatkailun Euroopan alueella alv-verottomaksi, niin että kussakin EU-maassa sen omat kansalaiset matkustaisivat edullisemmin omassa kotimaassaan. Se lisäisi lähimatkailua, joka on ennen kaikkea ekologisin matkailutapa, mutta myös stressitön ja helpoin tapa matkustaa. Lähimatkailu tuo lisää työpaikkoja lähelle meitä, toisillemme.

Päästäkseen irti arjesta ei tarvitse lähteä kauas, riittää kun lähtee postilaatikkoa pidemmälle.

Olkaa lähellä toisianne. Ja matkustakaa lähelle.