Mammografiassa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, kun luulin kohta kuolevani ja päätin kirjoittaa vasta sitten kun homma on selvä.

Yhteiskunta kutsui mammografiaan, minähän menin. Jo kohta tuli kutsu saapua uudestaan, tällä kertaa 3D-kuvaukseen, minähän menin. Ei ehtinyt vierähtää muutamaa päivää pidempään, kun jälleen puhelin soi ja pyydettiin tulemaan takaisin, tällä kertaa ultraäänikuvaukseen.

Tässä vaiheessa rupesin jo itsekin kyselemään, että mikä mörkö siellä tississä nyt oikein luuraa? Joku rypäleinen muodostelma siellä oli. Lääkäri kysyi, että onko ollut oireita. Sanoin, että ei ole, että tämä löydös on ihan teidän oma keksintönne, ei ollut minun idea tänne tulla. Sanoin, että ottakaa saman tien koko tissi pois, en tarvitse. Siihen keskelle voi piirtää jonkun nännin. Lääkäri sanoi, että hän on röntgenlääkäri ja saattaisi saada aikaiseksi sen verran rouheaa jälkeä, että jos nyt vain otetaan paksuneulanäyte. Niin tehtiin. Lääkärin poistuttua kysyin hoitajalta, että näyttikö syövältä. Hoitaja sanoi, että ei niistä näe päälle päin. Samanlaista mössöä ovat.

Pahaksi onneksi osui pääsiäinen siihen väliin ja patologitkin viettävät sitä tai ainakin lomailevat. Niinpä sitten odottelin pari viikkoa tuloksia. Siinä ehti hyvin suunnitella hautajaiset ja jakaa mielessään tavaransa. Ajattelin että dramaturgisesti oma kuolema kyllä sopisi tähän kohtaan hyvin. Vastahan oli syntymäpäivät, joten hautajaisvieraat olisivat jo valmiiksi toinen toisiinsa tutustuneet.

Tänään lääkäri soitti, heti kuulin äänensävystä, että hyviä uutisia olisi. Ei ole syöpää, joku kokkare siellä vain on, äffällä alkoi, en painanut mieleeni, kun niin iloitsin etten vielä kuolekaan.

Eteenpäin siis, sanoi mummo lumessa.

Sähkömummomopo

Olen valtavasti innostunut sähköskoottereista ja potkulaudoista ja sen sellaisista. Mielestäni sähköllä toimivat vempeleet ovat tulevaisuuden kulkuvälineitä varsinkin kaupungeissa lyhyillä välimatkoilla.

Mutta tarjonta ei ole vielä mallillaan. Tällä hetkellä on myytävänä sähkökäyttöisiä potkulautoja, joihin saa myös istuimen, jos ei jaksa seistä. Tai sitten on sähkökäyttöisiä skoottereita ja mopoja; ja kolmantena ryhmänä erilaiset ”geriatriamopot”, jotka on tarkoitettu vanhuksille ja liikuntarajoitteisille. Mutta entä minä? Keski-ikäinen nainen, millä minä ajan?

Ajattelin ensin että hankin sen potkulaudan. Voisimme käyttää sitä yhdessä pojan kanssa. No, ei se käy. Pojan mielestä on noloa, hänen mielestä potkulaudat ovat nuorison kulkuvälineitä, eivätkä kuulu äideille. Oikeassa on. Tosin suurin syy välineen sopimattomuuteen on kyllä se, että potkulaudalla on äärimmäisen hankala kuljettaa mitään muuta kuin itseään. Ja minä haluan sellaisen kulkuvälineen, mihin mahtuvat ostokset ym. tavarat.

Sähkökäyttöinen retroskootteri voisi olla tyylillisesti oikea, mutta se ei mielestäni kylliksi mahdollista tätä shoppailuaspektia. Ja geriatriamopo ei nyt tietenkään käy. Vielä.

Tässä on nyt aukko. Voisiko joku suunnitella naisellisen sähkökäyttöisen kulkupelin,jossa on riittävät tavarasäilytystilat ja jolla keski-ikäinen nainen kehtaa ajella? Ostaisin.

Ja pieni vinkki suunnittelijoille, suunnitelkaa se vekotin ihan puhtaalta pöydältä, ei niin että otetaan suunnittelun pohjaksi joku jo olemassa oleva kulkupeli ja tehdään siitä sähköinen versio, keksikää kokonaan uusi peli, uudennäköinen, isot ostoskorit, mielellään Louis Vuitton kuvioinnilla tai Burberry-ruudukko. Ja helppo lukitus-& varkaudenestolaitteisto, että pelin uskaltaa jättää Stockan Herkun eteen parkkiin, eikä se siitä häviä. Yksi kätevä vinkki tähän on se että laitteen voi identifioida omakseen. Varkaiden on vaikea myydä tuotetta eteenpäin, jos siinä lukee isolla MRSMIDDLEAGE. Tätä kikkaa olen käyttänyt omassa Jopossani. Olen sen runkoon raaputtanut että M.Rönkkö. Ei ole enää varkaille kelvannut. Varastettavissa on nimeämättömiäkin, joita ei tarvitse uudelleenmaalata myyntiä varten.

Trust me, I am a good citizen

Kohta on rangaistus suoritettu. Sunnuntaina päättyy ajokielto ja maanantaina voin hakea kortin poliisiasemalta. Nopeasti meni viisi viikkoa. Harmillisen huonot pyöräilykelit on kyllä ollut. Ei mitenkään kauniin keväiset. Pääasiassa tuulta ja sadetta. Eniten ongelmia on aiheutunut ruokakaupassa käynnistä, kuten etukäteen arvelinkin. Murrosikäinen poika syö hirveästi, ja edelliseen kirjoitukseen viitaten en itsekään taida jäädä siinä suhteessa toista huonommaksi. Jääkaappi tuntuu olevan aina tyhjä. Jos haluaa käyttää hyväkseen tarjouksia ”kaksi vessapaperirullapakkausta yhden hinnalla” on pyöräkuorma äkkiä täysi. Näytän samanlaiselta kuin pyöräilijät kehitysmaiden miljoonakaupungeissa ylisuurine kuormineen, paitsi että minulla on kumisaappaat ja pipo ja heijastinliivi.

Hauskoja tilanteitakin on ajokortittomuus aiheuttanut. Meinasin mennä äänestämään ennakkoon. Äänestän aina etukäteen, kun en voi tietää, mikä fiilis varsinaisena äänestyspäivänä. Eihän se onnistunut kelakortilla. Olemme lähdössä kevätretkelle Viipuriin ja viisumia varten passi on toimitettu lähetystöön. Oli tilannekomiikkaa ilmassa, kun selitin äänestysvalvojalle, että olen kyllä ihan kunnon kansalainen, nyt vain sattui niin että ajokortti on poliisilla ja passi venäläisillä. Trust me, I am a good citizen.

Kyllä tulee olemaan juhlava hetki, kun saa taas auton virta-avainta kääntää. Voi jummijammi, lähden oitis ajamaan, ajan ruokakauppaan ja ostan isot määrät vessapaperia ja vichy-vettä ja maitoa ja kissanhiekkaa ja kaikkea muuta hankalasti kannettavaa ja painavaa.

ps. Hiihtolomalla aloittamani Haapsalun shaali alkaa olla valmis. Reunapitsiä viimeistelen. Ajattelin antaa shaalin anopille syntymäpäivälahjaksi. Täyttää toukokuussa 85. Viipurista meinaan ostaa lisää lankaa ja aloitan heti uuden urakan. Ensi vuonna kummitäti täyttää 80 ja kaksi ystävää 50. Saavat mummohuivit kaikki, jos Luoja suo eli innostus ei hiivu.

Terveisiä Tampereelta!

Kävin syntymäpäivien jälkijäristyksissä sivistymässä Tampereella. Isoveli perheineen oli kutsunut teatteriin ja syömään. Junalla mentiin edestakaisin. Teatteriesitys oli Juha Jokelan Patriarkka. Olimme sen miehen kanssa jo kerran nähneet Kansalisteatterin versiona, mutta koska muistijälki esityksestä oli hyvä, katsoimme sen mielellämme uudelleenkin. Tampereen versiossa pääosan esitti Heikki Kinnunen ja hyvin esittikin! Oli mukava saada nähdä tämä vanha konkari lavalla, on ollut enemmän tuttu tv:stä.

Ajatuksia heräsi. Näytelmä kertoo perheestä, jonka isä on ollut ”suuri hahmo”, jonka rinnalla muu perhe on kuihtunut. Hapen on vienyt isä ja hänen projektinsa, muut perheenjäsenet eivät ole päässeet omia unelmiaan toteuttamaan ja kasvamaan ihmisinä.

Itsekin olen kasvanut tämäntyyppisessä perheessä. Isäni oli perinteinen perheen pää, eikä perhedynamiikka varsinaisesti tukenut eriäviä mielipiteitä, tai olisiko peräti niin, että ei niitä kukaan edes uskaltanut esittää, himmailtiin vain. Oli vähän sellaista perheen sisäistä suomettumista, onko se sitten tässä tapauksessa isättymistä, jos isän mielipide on se, jonka mukaan eletään. Toki isä kasvoi ja kehittyi ihmisenä ja pehmeni omissa äärimmäisyyksissään, mutta kyllä hän oli isoegoihminen, ei siitä mihinkään pääse.

Perheen pitäisi olla kukoistusplatformi kaikille sen jäsenilleen. Niin että jokainen perheenjäsen on oikeutettu kasvamaan ja kukoistamaan juuri sellaisena yksilönä kuin on, se on hyvinhyvin tärkeää. Muuten ihminen voi kasvaa kieroon tai hänestä tulee onneton, eläämänsä katkeroitunut tai muuten typistetty persoona.

Vaikeasti toteutettavan tästä kukoistusplatformiajattelusta tekee se, että koska olemme yksilöitä, meillä on aina erilaiset, usein ristiriitaiset, haaveet ja käsitykset siitä, minkälaista ideaali elämä ja perhe-elämä on.

Tästä sain oman opetukseni useampi vuosi sitten juuri näihin samoihin aikoihin ennen pääsiäistä. Halusin että menemme yhdessä perheenä keräämään pajunkissoja joen varteen. Että tehtäsiin sellainen pieni pääsiäisretki. Pojan mielestä idea oli ihan tyhmä, eikä todellakaan kiinnosta. Mies oli jonkinlaisessa välitilassa, mutta ei kyllä mitenkään intona pajunkissojen keräilyretkelle.

Jonkun aikaa jankutin saadakseni oman näkemykseni läpi, kunnes jostakin tuli oivallus siitä, että tässähän minä yritän omaa lapsuushaavettani totettaa. Olisi ollut kiva pienenä, jos oltaisiin tehty perheenä yhdessä pieniä asioita, kuten kerätty pajunkissoja, mutta ei. Me käytiin autoajellulla, kierrettiin pitkin pitäjää ja äiti ja isä selittvät, kuka missäkin asui ja muisteli menneitä, ei ois vähempi voinut kiinnostaa. Nyt olin ihan samassa tilanteessa, mutta eri roolissa. Tulin järkiini. Menin poimimaan pajunkissat itsekseni.

Vastaavissa tilanteissa olen jatkossa palauttanut tämän pajunkissadilemman mieleeni. Minä en halua olla perhedespootti, jonka päättää mitä tehdään ja miten tehdään. Asioista päätetään yhdessä, niin että jokaisen mielipide painaa. Ja jokainen joutuu vuorollaan antamaan periksi, tekemään jotakin sellaista, mistä itse ei niin välttämättä välitä, mutta mikä toiselle on tärkeää. Ja yritetään löytää sellaisia asioita, jotka lähtökohtaisesti sopisivat kaikille.

Siperia = elämä opettaa. Jos haluaa oppia.

Vanha, lihava nainen

Kävin masentumassa Stockmannilla. Ajatuksena oli täydentää vaatevarastoa. Sovittelin sitä sun tätä, eikä mikään näyttänyt saati tuntunut hyvältä. Jos valitsin istuvan vaatteen, näytin makkarankuorelta ja jos valitsin vartalon muodot peittävän mallin, näytin jättiläiseltä. Pukukopin raakavalaistuksessa totesin olevani lihava, vanha nainen.

Kostoksi lähdin kotiin, paistoin wienerleikkeen, laitoin bataattiranskalaiset uuniin ja söin jälkiruuaksi ison kipon lakritsijäätelöä. Siitä sait.