Kissavanhus

Kesäflunssassa kärvistellessä – tai mistä minä tiedän, mikä korona tämä on – olen katsonut kaikki mahdolliset ohjelmat ja elokuvat. Eräs elokuva – ei kovin kummoinen, mutta katsottavissa – kertoi miesparista, josta yllättäen ja vastentahtoisesti tuli pikkupojan huoltajia. Eräässä kohtauksessa mies ottaa poikaa olkapäästä kiinni, katsoo tiukasti silmiin ja sanoo merkittävän ja tärkeän lauseen: ”Remember, everything is temporary”. Kaikki on väliaikaista.

Se on niin totta. Koko elämä koostuu vaiheista, ajanjaksoista, jotka kaikki ovat väliaikaisia. Välillä se sattuu. Silloin kun tulee taitekohtaan, joku aikakausi päättyy, alkaa uusi, ja uusi aikakausi tarkoittaakin luopumista jostakin vanhasta. Sitä luopumista pitää opetella koko elämä, eikä sitä opi ikinä. Vaikka kuinka haluaisi olla Muumimamma, hänellä on loistava elämänasenne ja oikea suhtautuminen muutoksiin, luopumiseen, kaikkeen uuteen.

Muistan miettineeni silloin kauan sitten, kun poika oli pieni, miten jokainen kesä on erilainen. Mutta eihän se tietenkään lopu varhaislapsuuteen. Nyt opettelemme miehen kanssa olemaan kaksin, poika on kaupungissa, me mökillä. Tuntuu autiolta, yksi laumasta puuttuu.

Lisää suruefektiä tuo kissa. Tuo entinen aktiivinen ja valpas saalistaja, joka toi myyräsaaliitaan ylpeänä näytille sisälle mökkiin, makaa nyt päivät pitkät sohvalla täkkiin tehdyssä pesäkolossaan. Piipahtaa hätäisesti ulkona – jos sitäkään. Olemme tuoneet hänelle sisävessan mökkiin, että ei tarvitse mennä ulos tarpeille, kun näyttää siltä että ei oikein enää jaksa.

Hänestä on tullut vanhus. Kaikki mielenkiinto ympäröivään maailmaan on loppunut. Joskus jaksaa hetken katsoa ulos ikkunasta ja katsella kun variksenpojat opettelevat uusia taitoja. Joskus tulee massun päälle makoilemaan ja kehräämään, hakemaan rapsutusta. Tuntuu niin haikealta katsoa kissaa. Hänessä symboloituu yksi elämänvaihe ja aikakausi. Poika on kasvanut aikuiseksi ja kissan elämä alkaa olla ohi. Ikään kuin kissan elämäntehtävä olisi suoritettu. En tiedä, miten tulen sopeutumaan uuteen tulevaan elämänvaiheeseen ilman kissaa, ilman lasta, aikuisen äitinä. Tällä hetkellä muutos tuntuu liian isolta sietää. Minulla on ikävä pientä poikaa, aktiivista kissaa ja omaa notkeaa, nuorta minääni.

Mies kertoi ystävän isästä, joka oli lopettanut kokonaan puhumisen vanhoilla päivillään. Kysymys ei ollut mistään muistisairaudesta tai riidasta, vanha mies oli vain tullut siihen tulokseen että kaikki oli sanottu. Kun poika oli yrittänyt keskustella, kysyä että eikö nyt kuitenkin voitaisi vielä jutella, mies oli vain tokaissut ”Ja vitut”.

On tärkeää saada vanheta haluamallaan tavalla. Usein siihen ei anneta mahdollisuutta. Vanhojen ihmisten syömistä vahditaan, heitä usutetaan olemaan sosiaalisia ja aktiiviisia, liittymään eläkeläiskerhoihin, menemään palvelutaloon, katsomaan vähemmän televisiota, ulkoilemaan. Miksi? Miksi pitäisi? Miksi ei saisi elää juuri siten kuin itse haluaa ja parhaaksi itselleen näkee. Niin kuin arkkiatri Arvo Ylppö, jonka vaimo soitti kapakkaan ja käski lähettämään Ylpön kotiin. Arkkiatri totesi, että milloin ihminen on kyllin vanha itse päättämään.

Minäkin yritän nyt olla suvaitsevainen kissavanhuksen suhteen. Tehdä sen loppuelämä niin mukavaksi kuin mahdollista, antaa sen vain olla sohvalla ja syödä herkkuja. Vaikka nyt on sitten yksi sohva vähemmän. Se sohva on tältä kesältä menetetty. Mutta jokainen kesä on erilainen. Niin tämäkin.

Normaali

Kohti juhannusta

Apua, nyt on jo juhannusviikko! Ei vielä! Jarruttakaa! En ole valmis.

Sitä paitsi sillistä tuli pahaa. Itsetehdyn mustaherukkasillin palat näyttivät purkissa punajuurilta ja maistuivat suolaiselta kiveltä. Ehkä liemessä olisi pitänyt olla enemmän makeutta? Nyt syön kärvistellen silliä ja jupisen hiljaa: Minna, kaikkea ei tarvitse tehdä itse!

Toisaalta törmäsin uuteen mielenkiintoiseen silliohjeeseen, grillattuun silliin. Että mitä? Voisiko silliä myös grillata? Ehkä kokeilen joskus, sitten kun olen toipunut tästä epäonnistumisesta ja olen saanut putsattua grillin.

Hommat ovat puolitiessä. Sain flunssan ja jouduin pakkolepoon. Ehkä se on luonnon tapa sanoa, että on aika hiljentää vauhtia. Nyt pelkään että toivun kyllä itse juhannukseksi, mutta tauti tarttuu mieheen ja hänellä juhannus menisi sairastaessa.

Joku sentään onnistui. Tein Kotilieden toukokuun numerossa ollutta raparperikakkua. Siinä idea lyhykäisyydessään on se, että pohjaan tulee kookoshiutaleita, väliin raparperit ja päälle marenki, missä seassa paahdettuja mantelilastuja. Olipa hyvää. Varsinkin kun kakun päälle laittoi mansikoita. Mansikat ja raparperi täydentävät hienosti toisiaan. Tätä kakkua täytyy tehdä lisää. Muistuttaa hieman Brita-torttua, josta myös pidän, mutta tämä rakenteeltaan korkeampi ja mehevämpi.

Palaan vielä Lofootin matkan tunnelmiin. Pojan matkalaukku katosi menomatkalla lopullisesti. Ilmeisesti varastettiin. Pitää odottaa kolme viikkoa, ja sitten voimme tehdä lentoyhtiölle korvauspyynnön laukusta ja sen sisällöstä. Onneksi siellä ei ollut itsetekemäni villapaita! Olisin joutunut kutomaan uuden. Sanoin pojalle että pakkaa mukaan ohuempi, joululahjaksi ostettu villapaita, se ei vie niin paljon tilaa. Samoin oli onni, että pojan kengät pakattiin minun matkalaukkuuni ja sadetakki käsimatkatavaroihin. Oli sentään jotakin.

Kaiken kukkuraksi pojalta katosi matkalla myös korttikotelo. Siinä vaiheessa vitsit alkoivat käydä vähiin. Surimme asiaa yhden illan, minä menin jo nukkumaan ja olin syvässä unessa, kun poika ilmestyi makuuhuoneeseeni ja huusi täysillä ”Se löytyi!”. Sain melkein sydänkohtauksen. Poika oli mennyt vessaan, istahtanut pytylle ja huomannut korttikotelon vessan lattialla. Ilmeisesti hän oli erehdyksissä laittanut korttikotelon kalsareihinsa eikä farkkujen etutaskuun, missä sitä yleensä säilytti.

Muita mokia oli se että ostimme vahingossa vauvoille tarkoitettua kaurapuuroa. Niinpä söimme aamuisin 8 kk vanhoille tarkoitettua kauramössöä. Poika ei suostunut syömään sitä vauvana, oksensi ja yökki vauvapuurot pois, joten en niitä hänelle silloin antanut laisinkaan. Nyt joutui sitten vauvapuuroa syömään kahdeksantoistavuotiaana. Melkein koko satsi syötiin, vähän jäi jäljelle, jätettiin ne evääksi seuraaville mökkiin saapuville. Eihän sitä tiedä, jos vaikka heillä olisi vauva mukana.

Kerran meille annettiin väärä mökki. Saavuimme majapaikkaan myöhässä, avain oli jätetty nimellä postilaatikkoon respan oven viereen. Harmitti kun mökki oli niin kaukana, ja vielä enemmän harmitti kun saavuimme sinne. Siivousvälineet, imuri, ämpärit, rievut ym. olivat hujan hajan mökin lattialla. Muutenkin mökki ei vaikuttanut samalta kuin kuvissa. Soitin päivystysnumeroon ja sanoin että mikähän juttu tämä on kun siivous näyttää jääneen kesken? Olikin tapahtunut erehdys ja meille oli annettu väärän mökin avaimet.

Viimeinen moka tapahtui Oslon lentokentällä. Huomasin lentokoneeseen noustessa että nyt jäi neuletakki lähtöaulaan. Olin laittanut sen päälle, koska se vie matkatavaroissa niin paljon tilaa, ja riisunut pois, koska oli liian kuuma. Nyt takki unohtui penkille, kun tuli aika nousta koneeseen. Joku tuntematon kanssamatkustaja sanoi että kyllä sinä ehdit sen vielä hakea, mene vain. Niinpä käännyin takaisin lentokoneen ovelta ja juoksin takaisin kohti lähtöaulaa. Vastaan tuli intialaiselta näyttävä mies, ilmeisesti siivooja, joka kantoi takkiani. Annoin miehelle lentosuukkoja, kiittelin ja hoin ”I love you, I love you”! Olin niin iloinen kun sain takkini takaisin.

Lopuksi totesin pojalle että me tarvittaisiin kyllä sellainen matkaopaskoira mukaamme matkoille. Opaskoiran tehtävä olisi pitää meistä huolta.

Vastoinkäymiset ja hankaluudet harmittavat matkalla, sitähän tietenkin toivoisi että kaikki sujuisi aina täydellisesti, mutta toisaalta niillä on tärkeä tehtävä ja opetus. On tärkeä oppia sietämään epäonnistumisia, omia ja toisten virheitä. Oppia ottamaan ne vastaan ja toimimaan. Niin että ei vastoinkäymisen tullessa lamaannu vaan ryhtyy etsimään ratkaisua.

Kun istuin korkean vuoren ”miltei huipulla”, en uskaltanut enkä jaksanut loppuun, ja poika jaksoi ja uskalsi, ajattelin siinä istuessani ja häntä odottaessani, että miten tärkeä hetki tämä on. Myöntää oma heikkous ja antaa pojan loistaa, sinä olet rohkeampi kuin minä, sinä olet parempi kuin minä, sinä osaat paremmin kuin minä. Se oli ehkä tärkein hetki ja asia koko matkalla.

Olin iloinen kun selvisimme hengissä, eikä vuokra-autolle tapahtunut mitään. Välillä pelotti. Pelotti sekä istua kyydissä että ajaa. En tiedä, kumpi enemmän. Tiet olivat niin kapeita ja ilman pientareita.

Pitäähän tällekin tarinalle loppuhuipennus olla. Pim, sähköpostiin kilahti viesti autovuokraamosta. Tuulilasiin oli lentänyt edellä ajavasta autosta kivi ja siitä tullut pieni särö. Sekin vielä.

Normaali

Tee-se-itse silliä

Sillihän on siitä hauska ruoka, että se jos mikä määrittää ihmisen iän! Enpä muista tavanneeni yhtään nuorta ihmistä, joka pitäisi sillistä. Mutta yhtäkkiä silli alkaa maistua, minulle se tapahtui joskus 40-vuotiaana. En enää muista, mikä oli se pieni firma, jonka silli oli tuolloin erityistä herkkuani. Firma meni ilmeisesti konkurssiin, söin ko sillin ilmeisesti sukupuuttoon. Muistan, miten harmittelin yhtä tamperelaisen hotellihuoneen minibaarikaappiin unohtamaani sillipurkkia!

Sittemmin silliongelmat ovat jatkuneet ja monimuotoistuneet. Mökkipaikkakunnan kaupassa on suuri kysyntä, mutta pieni valikoima. Usein ”minun ” sillini on myyty loppuun. Tykkään nykyisin eniten ranskalaisesta sipulisillistä ja mustaherukkasillistä. Varsinkin yksin ollessani voisin elää pelkillä uusilla perunoilla, ruisleivällä ja sillillä. Pienen sillipurkin syö nopeasti loppuun. Ollapa silliomavarainen! Silli on muuten terveysruokaa, siinä on paljon tärkeitä vitamiineja. Tosin myös suolaa.

Keksin googlata sillinteko-ohjeita. Ja nyt minulla on oma silli ”hautumassa”.

Pari mutkaa tuli kuitenkin matkaan. Sillireseptejä tutkiessani en löytänyt – ehkä omasta lyhytjänteisyydestäni johtuen – asianmukaisia ohjeita sille, miten silli itsessään pitäisi käsitellä. Reseptit käsittelivät erilaisten mausteliemien variantteja, ohjeita itse sillin käsittelyyn en löytänyt. Olisipa pitänyt heti, ennen hommaan ryhtyistä, soittaa Martoille! Eikä jälkikäteen, kuten minä tein.

Martoilla on kotitalousneuvontapalvelu arkisin klo 12 – 15 numerossa 050 430 6520. Nyt tiedän, miten olisi pitänyt toimia! Olisi kannattanut ostaa sillifile, siitä on otettu keskiruoto pois. Ostin koko sillin. Muutenkin pitää kaikki ruodot nyhtää pois. En ollut ihan varma, omaan ensisilliini taisi jäädä jokunen ruoto, ajattelin että ne sinne sulaisivat, jotenkin. Silliä pitää liottaa ainakin pari tuntia, en liottanut omaani niin kauan. Ja liemi pitää kaataa päälle – ei ihan kieuhuvan kuumana – mutta lämpimänä kuitenkin. Silli maustuu näin paremmin. Olin lukenut jostakin ohjeesta että niin ei pitäisi tehdä. Minä laitoin siis ensisilliini liemen jäähtyneenä. Ilmeinen virhe.

Kysyin vielä, voiko samaa lientä käyttää jatkossa? Voinko ostaa uuden sillifileen ja pilkkoa vanhaan liemeen. Jyrkkä Ei! Niinkin olisin varmasti tehnyt.

Kaikki pitää kantapään kautta oppia. Ilmankos ovat niin kovat ja halkeilevat. Mutta tämä Martta-numero! Painakaa mieleen, jos rupeatte jotakin uutta tai vanhaa, tai vanhaauutta / uuttavanhaa tekemään. Vältytte tee-se-itse kokeilujen epäonnistumisilta.

Nyt lähden syömään silliä ja eilisiä perunoita. Niitä päällekäin ruisleivälle, muuta ei tarvitakaan!

Normaali

Roadtrip Lofooteilla

Olen ollut elämäni aikana muutamalla automatkalla, ja ne ovat mielestäni kaikkein kivempia. Sopivat levottomalle luonteelleni. Kun poika oli pieni, ajelimme Islannissa. Sain yhdet ylinopeussakot siellä. Tie oli suora, ketään ei ollut missään, näkyvyys oli erinomainen — paitsi että tie tekikin ”montun”, ja siellä montun pohjalla piileskeli poliisiauto. Sakko tuli. Muuten matka oli erittäin mukava, maisemat hienot, tiet hyvät ja hiljaiset.

Seuraavan kerran läksimme Skotlantiin. Siellä haastetta aiheutti vasemmanpuolinen liikenne, mutta siitäkin selvittiin. Ja jälleen maisemat olivat upeat. Yksi päivä nökötettiin kiikaroimassa Loch Nessin rannalla odottamassa tulisiko hirviö esiin. Ei tullut. Yöpymispaikat oli etsitty erilaisista paikallisista linnoista ja kartanoista. Ruska oli komea.

Nyt teimme uuden road tripin jo aikuiseksi kasvaneen pojan kanssa Lofooteille. Tiet olivat kapeita ja mutkittaita, tunnelit pitkiä ja pimeitä, mutta maisemat hurmasivat jälleen. Lofootit on kyllä ehkä maailman kaunein paikka! Helppoa ajettavaa reissu ei kyllä ollut, varsinkin kun pojan ajokorttikin on vielä tuore, mutta hienosti meni ajot.

Lofooteilla on paljon pieniä, sopivia vaellusreittejä. Tai no – sopivia ja sopivia – riippuu ihan kunnosta ja korkeanpaikan sietokyvystä! Luulen että vaellusarvioita ja -kuvauksia ovat pääasiassa antaneet kovakuntoiset, suhteellisen nuoret ihmiset. Minä en ole kumpaakaan ja löysin kyllä omat rajani!

Viimeisenä vaelluskohteena oli Reinebringenin reitti. Se nousee vuoren huipulle, matkaa on 1600 askelmaa + vielä noin 50 metrin nousu ilman rappuja. Noin puolessa välissä lepotasanteella tapasimme suomalaisen rouvan pienen koiran kanssa. Koira vapisi pelosta – niin myös rouva. Sanoi, että ei voi tulla pidemmälle, mies oli matkaa huipulle jatkanut. Niin mekin teimme. Hetken perästä minäkin totesin että nyt on kyllä huimaa, ja katsoin parhaammaksi siirtyä nelinkontin tyyliin. Välillä pysähdyin hengittämään ja pidin kiinni, mistä sain. Jossakin kohtaa jo luovutin, poika jatkoi matkaa. Hetken perästä alaspäin tuli suomalaisen naisen mies, naisen jonka olimme tavanneet aiemmin. Mies jäi hetkeksi juttelmaan ja rohkaisi jatkamaan matkaa. ”Kun nyt olet tänne asti tullut, niin mene nyt ihmeessä eteen päin, ei se enää kaukana ole.” Miehen kannustamana jatkoin matkaa. Ihan loppuun asti en päässyt, jäi viimeiset 50 rappua nousematta. Sillä kohtaa oli jonkinlainen näköalatasanne, mistä näkee vuoren toiselle puolella alas Reinen kylään. Maisemat olivat todella hienot – varsinkin jos niitä olisi uskaltanut ihailla!

Istuskelin siinä hetken aikaa, ja pian poika lampsikin ylhäältä alas niin kuin olisi ollut päiväkävelyllä. Siinä on kyllä nuoren ja vanhan ero! Alas tultiin siten että poika käveli edessäni peittäen pelottavan näkymän alas. Rappu kerrallaan astuttiin, minä tuijotin pojan kantapäitä. Luulen että en olisi uskaltanut tulla alas itsekseni. Sinne olisin jäänyt ylös uikuttamaan. Kaikenlaista tuli kiipeillessä mieleen. Kuten esimerkiksi että eihän meillä ole edes matkavakuutusta! Ja että miten ei tullut yhtään mieleen, että jos nousee kovin ylös, se voi olla pelottavaa!

Pojalle sanoin, että ehkä hän joskus tulee tänne uudelleen, oman 18-vuotiaan lapsensa kanssa ja kiipeää saman reitin. Muistelee meidän tekemää matkaa ja sanoo, että tällainen vuorenvalloitus on meidän suvussa tapana tehdä, kun lapsi täyttää 18. Mutta minä en tänne enää tule, olen suorittanut oman osuuteni!

Rappuja noustessa pohdin myös, kuka ne on mahtanut rakentaa ja miten? Montako mieshenkeä rappujen rakentaminen on vaatinut. Mielessäni kuvittelin orjat tai vangit niitä rakentamaan. Jälkeen päin googlasin: raput ovatkin varsin uudet! Ne ovat valmistuneet heinäkuussa 2019, nepalilaiset sherpat ovat raput rakentaneet. Hinnaksi tuli 7 miljoonaa Norjan kruunua. Siitä voi jättää viimeisen nollan pois niin tulee suurin piirtein eurohinta. Raput rakennettiin, koska rinteessä tapahtui paljon onnettomuuksia, ja onhan polut myös maastoa kuluttavia.

Nyt olen kyllä oman maksimihuippuni saavuttanut! Tästedes pysyn suosiolla vähän matalemmalla tasolla.

Muutama vinkki, jos reissu Lofooteille kiinnostaa. Kannattaa varata riittävästi aikaa. Me olimme reissussa maanantaista sunnuntaihin ja se oli ehkä vähän liian vähän. Nähtävää on paljon, sääolot vaihtelevat nopeasti, joten muutama ylimääräinen ”jemmapäivä” voisi olla hyvä. Me vaihdoimme majapaikkaa monta kertaa, koska halusimme yöpyä eri kylissä, erilaisissa paikoissa ja mennä eteen päin. Suosittelisin olla vähän pidempään yhdessä paikassa kerrallaan niin olisi rauhallisempaa. Paikan vaihto tekee matkanteosta levotonta, vaikka toisaalta mielenkiintoista.

Ja sitten tärkeä huomio; kaupat, ravintolat ym. eivät ole auki koko päivän, kuten olemme Suomessa tottuneet. Joten pidä huoli, että käyt ruokakaupassa kun sellaisen näet ja/tai otat selvää, missä syöt illalla. Saimme kyllä aina ruokaa, mutta joihin paikkoihin (esimerkiksi Nusfjordin kylässä oli vain yksi ravintola + pizzeria) piti varata pöytä etukäteen. Ja ensimmäisenä iltana Henningsvaerissa ehdimme juuri ja juuri syömään, keittiö meni kiinni yhdeksältä.

Kalastajamökit eli ns. robuerit ovat todella kivoja yöpymispaikkoja. Ne ovat pieniä mökkejä keittiöineen. Niissä on kiva majoittua ja syödä aamu- ja iltapalat itse tehden. Hintataso on Norjassa Suomea hivenen kalliimpi, joten se kannattaa huomioida matkabudjettia laatiessa.

Kesäkuun alku oli sikäli hyvä ajankohta, että muita matkustajia oli vielä suhteellisen vähän liikenteessä. Pääasiassa vanhempia saksalaisia pariskuntia ja meitä suomalaisia. Vähän mietitytti, minkälaista on, jos matkustajia on paljon? Monet kylät, parkkipaikat ym. ovat varsin pieniä ja ne tiet, niin kovin kapeita, vastaantulijoita täytyy välillä väistää levikkeille, minkälaista matkanteko on jos teillä on ruuhkaa? Joten kannattaa harkita matkan ajankohta tarkoin.

Yksi matkan tarkoitus oli kokea aito pohjoisen yötön yö. Ja kyllähän se on kerta kaikkiaan valoisaa ja ihmeellistä! Ihan samaan tunnelmaan ei pääse Etelä-Suomen keskikesässä.

Seuraavaksi suunnitteilla on uusi road trip. Mutta vasta kahden vuoden päähän. Mies täyttää silloin 66, ja pojan kanssa päätettiin että silloin lähdetään ajamaan Route 66 Amerikkaan. Loppuun täytyy lisätä inshallah – kuten islamilaisilla on tapana sanoa – ”jos Luoja suo”. Nykymaailmassa varmaa on vain epävarma, sitä ei voi tietää, mikä panepidemia, sota, Trump tai Putin, luonnonkatastrofi tai muu mullistus on kahden vuoden päästä päällä. Mutta inshallah!

Normaali

Kansalainen -patsas

Sangen hankalaa, kun on miljoona asiaa ja päähän mahtuu vain yksi! Ylioppilasjuhlat ovat kohta, ja järjestelyt kiivaimmillaan. On ollut elämän turbulenssia, enkä ole ennättänyt kirjoittamaan, mutta jos nyt muutaman sanan tähän aamutuimaan näpyttelisi, kun kissa herätti valvomaan. Levoton otus, nyt sen sai tolaltaan kaiketi sade, joka ropisee. Kissa-parkaa pelottaa.

Suomi voitti, ja Havis Amandalla ja Kappelin katolla kiipeiltiin. En minä tietenkään, minä nukuin. Tai melkein nukuin, koska havahduin aina välillä ilon kiljahduksiin, jotka kantautuivat olohuoneesta. Katselin kyllä pelin alun, mutta kun ei näyttänyt sujuvan, luovutin ja menin nukkumaan. Ehkä olinkin jonkinlainen käänteinen onnetar, koska peli alkoi heti kulkea, kun poistuin kotikatsomosta.

Mutta tästä torilla tavataan -juhlinnasta tuli mieleeni että miksi kansalaistorilla ei ole patsasta? Siellähän pitäisi olla Kansalainen -niminen patsas eduskuntatalolle päin suuntautuneena. Joku sellainen oikein tukeva, minkä päälle saisi ja kuuluisi kiivetä. Patsaan alla voisi olla leikkikenttien kiipeilytelineiden alta tuttua pehmustettua materiaalia, mihin olisi vaaratonta tippua. Tai ehkä siinä pitäisi kuitenkin olla se kahluuallas, koska juhlijat tykkäävät aina myös kastautua. Kuuluu riittiin.

Kansalainen -patsas pitäisi olla sellainen että sen käteen voisi kiinnittää mielenosoituskyltin, lipun tai muun asiaan liittyvän koristeen. Ehkä patsaassa tulisi olla kiipeämistä helpottavia ”askelmia”, jonkinlaisia ruttuja vaatteissa. Ja tietenkin tämä kansalainen -patsas olisi sukupuoleltaan mitä tahansa, mutta ehkä hänellä voisi olla Väinämöisen hattu päässä.

Kansalaistorilla pitäisi olla myös juhlioita /mielenosoittajia varten tarpeeksi pajamajoja ja isoja jäteastioita, että ympäristö pysyisi kutakuinkin siistinä.

Ei muuta tällä kertaa. Katsotaan, milloin ehdin seuraavan kerran koneen äärelle. Olemme lähdössä ylioppilasjuhlien jälkeen pojan kanssa road tripille. Tämä on kolmas äiti-poika matka, jonka teemme. Ala-asteella kävimme Portugalissa purjelautailumatkalla. Minä en päässyt koko viikon kurssin aikana edes pystyyn lautalle, könötin kontallani. Oli se niin vaikeaa! Pojan ollesssa yläasteella teimme kaupunkimatkan Lontooseen. Kävimme katsomassa High heels -musikaalin ja kiertelimme nähtävyyksillä. Nyt lähdemme Lofooteille patikoimaan ja yötöntä yötä ihailemaan. Saa nähdä, minkälainen reissu tästä tulee.

Normaali