Nettitrolli kimpussa

Itkisikö vai nauraisi? En ole vielä päättänyt kumpaa.

Avoimelle Instagram-tililleni tupsahti kiusanhenki. Oli avannut tilin nimellä ”Mutakuono” ja ”Vitunneikeri”. Kyllä, vitunneikeri – ei vitunneekeri – ihan vain kommentoidakseen kuviani tyyliin: ”Horo!” ”Vitun ruma!” ”Rumia ootte kaikki”.

Ilmiannoin tyypin vihapuheesta ja loukkaavasta kielenkäytöstä ja laitoin eston. Hetken päästä tilille tupsahti uusi kommentoija. Tällä kertaa hän oli ottanut tilinnimeksi ”vitunrumaronkko”. Vitunrumaronkon mielestä tekeillä oleva shaali ”näyttää paskalta, siis vain luuskoilla on tommonen”. Kuule vitunrumaronkko, tommosessa pitäisi olla i, siis tommoinen.

Ehkä tämä kannattaa ottaa kunnianosoituksena. Ei sitä nyt ihan joka tyypillä ole vihaajia. Täytyy olla jollakin tavalla special saadakseen vihaajan. Käsittääkseni kaikilla kuuluisilla on vihaajia. Eihän sellainen nyt ole nykypäivänä yhtään mitään, jolla ei ole jotain puskistahuutavia kriitikkoja. Kiitos mutakuono, vitunneikeri ja vitunrumaronkko, olet tehnyt minusta aidon celebrityn! Karavaani kulkee, koirat haukkuu.

Intopiukeena puikoissa

Mökkinaapuri toi kirjan ”Haapsalun shaalit” ja sanoi saatesanoiksi, että tässä on sulle hommaa loppuelämäksesi. Ajattelin, että kehruu-Jennynäkö se minua pitää? Osaan oikean ja nurjan ja kantapään, mutta enhän minä nyt mikään pitsinnyplääjä sentään ole.

Mutta annas olla. Tartuin kirjaan, luin selkeät ohjeet ja huomasin, että eihän tässä tarvitsekaan paljon enemmän osata. Marssin paikalliseen käsityöliikkeeseen, missä oli avulias myyjä ja suppeat valikoimat. Löytyi yksi tarpeeksi ohut, valkoinen lanka. Oli itse asiassa helpottavaa, kun ei tarvinnut ryhtyä vatuloimaan lankapäätöksen kanssa. Oli otettava sitä mitä on. Ryhdyin heti hommiin.

Aluksi tietenkin valitsin turhan vaikean kuvion. Sekosin kuviossa ja pieleen meni. Aloitin uuden, helpomman kuvion, riikinkukkoaiheisen. Kerran sekin meni niin pieleen ja oli purettava. Purkaminen on työlästä, kun lanka on ohutta. Jos silmukka tippuu, sitä ei löydä enää ikinä ja se oli sitten siinä. Mutta sitten, yritysten ja erehdysten kautta, rupesi sujumaan. Nyt on valmista shaalia 20 cm tehtynä. Kudon illalla, aamulla, päivällä, yöllä, aina kun mahdollista. Käsittämättömän koukuttavaa hommaa. Meditatiivista ja rauhoittavaa.

Nyt suunnittelen jo seuraavaa shaalia. Teen ehkä mustan, samanlaisen kuin Greta Garbolla, sellaisen suruhuivin.

Tuli mieleeni äsken lukemani Merete Mozzarellan kirja Juhlista kotiin. Siinä oli hauska lause: ”Rakas Jumala, anna minulle kärsivällisyyttä ja anna se heti!” Ajattelin että se lause sopii minulle hyvin. Olen kärsimätön ihminen. Kaikki pitäisi tapahtua heti ja nyt. Haapsalun shaalikin pitäisi nähtävästi tulla valmiiksi heti. Mutta sen tekeminen opettaa kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Voisinkohan minusta vielä tulla sellainen ihminen? Edes vähän?

Tunnelingosta tupsahtaneena

Kyllä oli ihanat syntymäpäivät! Nyt ei etukäteisstressi harmita yhtään. Kaikki kannatti. Ihan kuin olisin joutunut positiivisuuden rulettiin, joka pyöritti minua yhden illan. Kuulin ihania asioita, näin rakkaita ihmisiä, talon täydeltä puheensorinaa, naurua ja iloa. Tunsin olevani hyväksytty, rakastettu, jopa ihailtu. Ihan sama, onko kaikki kuulemani tottakaan! Jokaisen pitäisi saada kokea olevansa pidetty ja rakastettu. Se on ihanaa! Se kantaa pitkälle ja pahojen aikojen yli. Olisipa kiva piipahtaa samoissa kemuissa uudelleen joskus kun olo on alavireessä.

Seuraava päivä oli erilainen. Lähdin hautajaisiin. Kaunista, surullista ja haikeaa. Mutta minusta tuntui, että kaikki edellisenä päivänä kokemani antoi minulle lisävoimia tähän päivään.

Kun saattue kulki läpi hautausmaan kohti hautapaikkaa, kirkonkellot soivat, aurinko paistoi, kuulin -tai olin kuulevani- edesmenneen ystäväni sanovan ”Tämänkin sain!” Niin hän sanoi monta kertaa viimeisinä viikkoina, kun aikaa tuli lisää. Hän ehti viettää pronssihääpäivää, joulun ja uudenvuoden. Ja totesi aina iloisesti yllättyneenä ”tämänkin sain!” Nyt hän sai kauniin hautajaispäivän.

Kaksi vuorokautta suuria tunteita. Tuntuu kuin olisin ollut valtavassa tunnelingossa. Nyt pyöritys on pysähtynyt ja olen vähän hämmentynyt ja sekaisin ja uupunut kaikesta kokemastani.

Olen mökillä, kuusten katveessa, peltojen keskellä. Täällä voin nyt toipua ja sulatella tapahtunutta. Liikkua luonnossa, lukea, kutoa ja saunoa. Ympärillä hiljaisuus. Vain kissan kehräys.

Elämä on matka, sanottiin yhdessä syntymäpäiväkortissa. Niin on. Elämä on matka juhliin, juhlamatka.

Burn Out Birthday

En kyllä yhtään ihmettele, että ihmiset eivät vietä 50v.syntymäpäiviään. Terve harkintakyky on sellaisella,  joka jättää juhlat pitämättä. Eikös se Harkimokin melkein kuollut sydänkohtaukseen syntymäpäivänään jossakin Etelä-Afrikan luxus-resortissa? Saati sitten minä!  Kotona! 34 vierasta, tarkoitan tuttua, ystävää, sukulaista, on se paljon pahempi!

Meinaan kuukahtaa syntymäpäivästressiin. En nuku hyvin, en syö hyvin, en ajattele hyvin, en mitään hyvin. Pahinta on, että en edes hahmota, mitä stressaan? Ajatuskulku on jotakuinkin tällainen: mitä jos saan noroviruksen, mitä jos joku perheenjäsenistäni saa noroviruksen, mitä jos kakkufirma ei ole leiponut kakkua, mitä jos ravintoloitsija ei ole tehnyt ruokia, mitä jos en osaa nauttia juhlista, vaan stressaan, niin kuin nyt teen ja mitä jos juhlat menevät minulta ohi, koska stressaan, niin kuin nyt teen. Eli juhlat menevät minulta ohi, koska stressaan, ei siksi, että jokin menisi pieleen. Miten täältä pääsee pois? Poks.

Työkaveri tulee auttamaan järjestelyissä. Hätyytin hänet tänne jo tänään, koska en usko olevani edes puhekykyinen ennen h-hetkeä. Hän katsoi hössötystäni hetken ja teki oikean diagnoosin:  ”Sinähän olet niin kuin ne morsiamet.” Töissä tapaa paljon hätääntyneitä morsiamia, joilta omat häät uhkaa mennä ohi, koska he eivät uskalla heittäytyä tilanteeseen, sanoa että ”Anna mennä, anna sen tapahtua.”

Anna mennä on minun mantarani seuraavat päivät. Anna mennä, anna mennä, annamennä, annamennäannamennaannamennä…..

 

Raskas rasti

Nyt heitti elämä raskaan rastin. Omien syntymäpäivieni jälkeisenä päivänä on ystävän hautajaiset. Itken ilosta perjantaina, surusta lauantaina. Tulee olemaan suuria tunteita pienessä ajassa. Mietityttää, miten omat voimat riittävät.

Viimeiselle kerralla, kun näimme, annoin ystävälle kutsun syntymäpäivilleni, vaikka molemmat tiesimme ettei hän sinne elävänä tule. Sanoin, että sittenhän sinä ainakin pääset, jos kuolet.

Meillä oli tapana lähetellä toisillemme niitä mummokortteja, joihin on aina piirretty kaksi pulskaa mummoa erilaisissa tilanteissa, mutta aina iloisina ja elämästä nauttien. Suosikkimme oli se, missä mummot istuvat puun oksilla juomassa viiniä. Sen me ehdimme toteuttaakin, kun ystävä löysi keväällä koirapuiston läheltä puun, jonka oksat tulivat hyvin alas, puolen metrin korkeuteen. Teimme sinne retken, eväänä oli viiniä. Istuimme puun oksalla niin kuin ne kortin mummot.

Ystävän kuoleman jälkeen pesin ja silitin villahuivejani. Muistin, että yhdellä huiveista oli olemassa säilytysboxi. Päätin laittaa sen siihen, koska huivi ei ole tänä talvena ollut käytössä. Etsin laatikon komerosta ja yllätys oli suuri, kun laatikon sisällä oli mummokortti, jossa mummot viettivät syntymäpäivää. Etualalla oli iso kakku, missä kynttilöitä kymmenittäin. Olin sen kortin itse joskus ostanut ja laittanut sinne laatikkoon, että pysyy tallessa ja kunnossa ja sitten asian unohtanut. Nyt kun löysin sen, tässä tilanteessa ja ajankohdassa, minusta tuntui ihan siltä, kuin ystäväni olisi sen minulle kuoleman takaa antanut ja viestinyt, että tulossa ollaan!

Ehditään juhlia syntymäpäivät ja sitten seuraavana päivänä hautajaiset. Ne pidetään ystävän mökkipaikkakunnalla. Siellä on heillä suvun hautapaikka. En uskalla ajaa tunnetiloissa ja mielenliikutuksissa. Alla on ajokieltouhka, päätös siitä, meneekö kortti, tulee maaliskuun alussa. Nyt ei ole varaa nopeussakkoihin. Pitää yrittää hommata jostakin kuski hautajaisiin.

Napit korvilla

Tavat ja tottumukset muuttuvat. Ja muutos voi tapahtua yllättävän nopeasti. En enää juurikaan katso televisiota. Sieltä tulee harvoin katsottavaa. Maria Veitola Yökylässä, Putousta katson, jos tulee Trump-vitsejä, Vain elämää, joskus jotain sarjoja, tällä hetkellä en mitään. Katson Netflixiä, jos haluan nähdä liikkuvaa kuvaa tai Yle Areenaa padiltä.

Merkittävin muutos on se, että en enää lue kirjoja. Se on tietenkin huono juttu sinänsä. Kirjojen lukemisen sijaan kuuntelen radiota. Iltaisin laitan napit korville ja kännykän päälle, korvat auki, silmät kiinni. Yle Areenassa on aivan mahtavia puheohjelmia. Kiihkottomia keskusteluja, missä toista osapuolta ei keskeytetä. Mielenkiintoisia historiasarjoja, eräskin sarja oli keskiaikaisesta asumisesta, en muista enää nimeä, mutta tosi kiinnostava oli. Sivistävää.

Suosikkini on Perttu Häkkinen, myös Pyöreä pöytä on hyvä, joskin tuntuu siltä että keskustelijat ovat liian samanmielisiä, mielipide-erot ovat nyansseja. Tamminiemen saunassa on hyvä sarja, samoin Länsimaisen sivistyksen lyhyt oppimäärä. Syksyn Finlandia-palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista löytyy myös kuunnelmana Areenalta. On ihana nukahtaa puheensorinaan. Ja yöllä, jos herään, ei kun napit takaisin korvaan ja ohjelma päälle. Ainoa ongelma on paksut kiviseinät, jotka joskus häiritsevät kuuluvuutta. Ja mistä johtuu, ”ohjelma aikakatkaistiin”? Mitä se tarkoittaa?

Yle ei ehdi tuottaa lisää ohjelmia sitä mukaa kun niitä kuuntelen. Radiotuotantoa on lisättävä. Lisää rahaa Ylelle, erityisesti radiotuotantoon!

Kuuntelu alkoi vuosi sitten, kun aloimme viettää pääsiäispaastoa kuuntelemalla Raamattu kannesta kanteen -ohjelmasarjaa. Aivan loistava sekin. Ei Ylen ohjelma vaan löytyy ladattavana appsinä. Siitä kannattaa ottaa mallia äänikirjoja tekevät. Homma on paketoitu 20 minuutin pätkiin. Eli jos – ja minun tapauksessa kun – nukahdan, ei haittaa. Ohjelma pölisee loppuun vain kyseisen 20 minuutin pätkän. On nimittäin harmi, jos aamulla herää siihen että kirja on luettu loppuun, eikä ole harmainta aavistusta, missä kohti nukahti.

On tämä nykyaika mahtavaa aikaa. Hyvä kun kehitys kehittyy. Minäkin kehityn siinä samalla. Toivottavasti. Edes vähän.

 

Kakalla

Kävelin Suomenlinnan lautalta Kauppatorin reunaa kohti hallia, kun yhtäkkiä jostain kuului ”Perkele!”

Kolera-altaan luona kyykki mies. Ensimmäinen ajatus oli, että oliko miesparka pulassa. Ehkä joku sairaskohtaus tai vaikka noidannuoli. Onneksi en ehtinyt tarjoutua apuun.

Ukko oli paskalla. Pyyhki perseensä paperiin ja vaihtoi paikkaa sightseeing-kiskan taakse. Luuli olevansa siellä vähemmän näkymättömissä. Ja jatkoi kakkimista.

Takana käveli turisteja. ”Oh my God! That’s disgusting. Never seen anything like that!”

Ällöttävää. Minäkin paheksun.

Paitsi että nyt ei passaa heittää kivellä. Itse olen kakkinut bussipysäkille. Joo, ihan totta. Tosin se bussipysäkki oli keskellä ei mitään. Olin matkalla mökille ja jäljellä oli enää parikymmentä kilometriä, kun vessahätä iski. Ajattelin, että sinnittelen perille asti. Mutta ei auttanut. Tilanne kävi niin tukalaksi, että piti tehdä äkkipysähdys bussipysäkille. Kunniaksi en mainittava, että keräsin jätökseni mukaan. Poika kyllä vastusti kakkakuljetusta auton sisätiloissa.

Nykyisin kun kuljemme sen pysäkin ohi, muistamme aina mainita, että tässä on se pysäkki, missä äiti kävi kakalla.

 

Itse aiheutettu kiire

Koskaan en ole myöhästynyt mistään. Aina olen ollut ajoissa, yleensä etuajassa. Nyt se tapahtui.

Auton jarrut ovat alkaneet kirskua, piti viedä huoltoon Konalaan. Huoltomies kysyi, ”ainako kirskuu?” ”Ei aina”, vastasin.”Mutta aina silloin kun lähden töistä. Eikö auto tykkää käydä töissä?”  Mies arveli, että tuskin se siitä johtuu.

Näppäränä ja urheilullisena tyttönä ajattelin, että kävelen Konalasta takaisin keskustaan. Taskussa oli eväänä ruisleipäpala. Piti ehtimän Suomenlinnan lauttaan, joka lähtee 10.20. Läksin Konalasta klo 9. Kymmeneltä olin Meilahdessa,  ja tajusin että nyt on hypättävä ratikkaan. Stockan kohdalla hyppäsin ratikasta ja juoksin Espan läpi. Vitsi, mulla on hyvä kunto!

Oli se  varmaan näky,  piti pitää tisseistä kiinni. On vielä se allergiatestistä johtuva rintaliivittömyyskausi. Havis Amandalla oli punaiset valot. Ei olisi pitänyt pysähtyä. Pysähdyin ja myöhästyin. Lautta lähti nenän edestä. Seuraava lähtisi tunnin päästä.

Oli tunti aikaa syödä ruisleipää. Siihen meni 30 sekuntia.

Kännykän aktiivisuusmittari näyttää että tuli otettua rapiat 10000 askelta, kävelty ja juostu matka 8,2 km. Ei paha. Siihen olisi voinut päälle vielä uida Suomenlinnaan. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan.

Rintaliivit

”Mitä vanhalla naisella on rintojenvälissä mitä nuorella ei ole?

– Napa.”

Tämä vitsi tulee nyt väistämättä mieleen. Mystisen allergiareaktion tutkimukset jatkuvat. Selkään laitettiin jotakin, minkä pitäisi selvittää eri kosmeettisten aineiden allergeenit. Systeemit on selässä viisi päivää, eikä sinä aikana saa käyttää rintaliivejä. Ei saa käyttää rintaliivejä. Huutomerkki. Kauhistunut ilme. Huutomerkki.

Päivääkään en ole ollut ilman rintaliivejä sen jälkeen kun ne kolmetoistavuotiaana sain. Muistan, kun käytiin äidin kanssa Jyväskylässä ostamassa oikeasta rintaliivikaupasta. Valkoiset, pitsireunaiset ja topatut. Kyllä tuntuivat omituisilta ensi alkuun. Kaupanteko vähän nolotti.

Sen jälkeen en ole ilman liivejä ollut, joskus jopa öisin ne päällä nukkunut. Luin naistenlehdestä, että jos käyttää rintaliivejä öisin, pysyvät ne ryhdikkäinä eivätkä lopahda. Marilyn Monroe teki niin, vaikka väitettiin, että ei olisi kuin Chanel vitosta. Kokeilin Marilynin taktiikkaa, mutta ei ollut minun juttuni. Enkä tainut ehtiä pitää liivejä öisin tarpeeksi pitkään saadakseni suotuisaa vaikutusta, huomaan nyt.

Nyt sitten viisi päivää naturel. Olen tehnyt tärkeän huomion. Rintaliivit toimivat eräänlaisina hikistoppareina. Hikinoro pysähtyy liiveihin. Nyt ei pysähdy. Valuu, kunnes pysähtyy housujen vyötäröön tai osuu paitaan. En tykkää.

Mutta mitä jos rupean tykkäämään? Jos viisi päivää on tarpeeksi pitkä aika tottua luonnolliseen olotilaan ja oppia nauttimaan siitä. Jos rintaliivit tuntuvatkin jatkossa kiristäviltä ja ahdistavilta. Mitä jos haluan vapautua? Maanantaina, kun olen kuullut lääkärin tuomion, sytytän takapihalle nuotion ja poltan kaikki liivit.

Juuri kun ehdin käydä Patrician 70 % alennusmyynnissä ja hamstrata liivejä. Tulee iso kokko.

 

Sininen delfiini

Alkuvuodesta sattui hauska tapahtumasarja, josta en vielä olekaan kirjoittanut tähän foorumiin, mutta asia on syytä korjata.

Suvun nuorimmainen – Hurja-Jouko, Jokeri – täytti neljä vuotta ja mietin, mitä voisin ostaa Joukolle syntymäpäivälahjaksi. Muistin Joukon äidin kertoneen heidän viime syksynä tekemästään matkasta Ranskan Rivieralle. Olivat käyneet Monacossa Jacques Couesteau -merimuseossa. Jouko oli nähnyt merimuseon myymälässä sinisen delfiiniin ja olisi halunnut sellaisen ostaa. Se ei tietenkään käynyt päinsä. Perheessä on kolme alle kouluikäistä poikaa, ja jos kaikille ostetaan melkein metrin mittaiset delfiinit, ei matkalaukkuihin muuta mahdukaan. Sinne jäi delfiini ja Joukon sydän särkyi.

Syksyn mittaan Jouko oli puhunut delfiinistä ja sellaista oli yritetty löytää mm. Helsingin Merimaailmasta. Mutta eivät kelvanneet ne delfiinit Joukolle. Oli varmasti pettymys, että edes joulupukki ei kyennyt sellaista hänelle järjestämään.

Mutta minäpä pystyin.

Olin juuri ennen Joukon syntymäpäiviä lähdössä ompeluseuran lyhyelle matkalle Nizzan seudulle, missä yksi ompeluseuralaisista tätä nykyä asuu. Toimin siellä asuvan ompeluseuraystäväni kenkäkuriirina. Bootz ei jostain syystä suostunut toimittamaan saappaita Ranskaan, joten teimme niin, että kengät tilattiin  minulle Suomeen ja vein ne mennessäni. Samaan aikaan toisaalla eli siellä päässä ompeluseuraystäväni kävi Monacossa merimuseon myymälässä, ja löysi juuri oikean sinisen delfiinin, jonka toin tullessani Joukolle.

Olipa Joukon ilme näkemisen arvoinen, kun hän avasi syntymäpäivälahjaansa. ”Mä tunnen tän! Mä tunnen tän! Tästä mä olen haaveillut!”

Kerroin Joukolle olleeni kävelyllä Kaivopuiston rannassa ja näin siellä delfiinin uiskentelevan. Delfiini kertoi uineensa tänne Ranskasta asti ja etsi Jouko-nimistä poikaa. Tiesin heti, kenestä oli kyse ja otin delfiinin mukaani.

Oli oman elämäni huippuhetkiä olla toteuttamassa pienen pojan haavetta. Haavetta, jonka toteutuminen tuntui hänestä varmasti mahdottomalta.

Toivottavasti sininen delfiini muistuttaa Joukoa siitä, että tärkeistä haaveista kannattaa pitää kiinni.  Haaveet toteutuvat.

Joukon äiti kertoi, että sininen delfiini on nyt Joukon unilelu. Mitään sellaista hänellä ei aiemmin ole ollutkaan. Ei ole mikään kelvannut. Mutta sininen delfiini kulkee mukana, myös äidin ja isän sänkyyn, jos Jouko sinne keskellä yötä kömpii.