Kissan lääkintä ja hoito

Vähän aikaa sitten – olisiko ollut viime viikolla – näin sattumalta televisioraportin siitä, kuinka kissoja hoidetaan huonommin ja hylätään enemmän kuin koiria. Raportin johtopäätös oli, että kissa on vähemmän arvostettu lemmikki. Olen eri mieltä. Väitän että erot johtuvat eläinten luontaisista ominaisuuksista. Ihmettelen, että tätä seikkaa ei oltu otettu huomioon. Valaisen asiaa muutamalla käytännön esimerkillä.

Olemme joutuneet viemään kissaa parin otteeseen lääkäriin viime kuukausina. Viimeksi tällä viikolla. Selvisi että kissalla on virtsarakon tulehdus, lääkkeeksi tuli viikon antibioottikuuri kaksi kertaa päivässä viikon ajan ja kipulääkitys.

Oletteko koskaan antaneet lääkettä kissalle? Helpompi olisi työntää sarvikuono hiirenkoloon. Kissaa ei voi huijata, yritetty on. Olen tyhjentänyt sukkapuikolla herkkunaksun ja sullonut sisään antibioottia. Ei kelpaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää uuttaa lääke veteen ja struutata se kissan suuhun ruiskulla toisen pidellessä rimpuilevasta kissasta kiinni.

Loppupäivän kissa mököttää piilossa ihmetellen miksi meistä on tullut eläinrääkkääjiä. Ja parin tunnin päästä oksentaa lääkemössön – parhaassa tapauksessa lattialle, pahimmassa tapauksessa vaikeastipestävän torkkupeiton päälle tai paikallesi sänkyyn.

Jo lääkäriin meno on episodi. Kissa täytyy napata kiinni niin että se ei tajua että mitään erityistä on tekeillä, ja tunkea häkkiin, kantaa lääkäriin. Voin vain kuvitella vastaavan tilanteen helppouden koiranomistajilla. Koira on innokas lähtijä. Omistajan tehtävä on vain kävelyttää häntää heiluttava koira lääkäriin. Innokkaina – eikä niin nirppanokkaisina – syöjinä koira lienee myös helpommin lääkittävä.

Kissoja hylätään paljon kesällä. Siihenkin yksi syy saattaa piileä kissan lajiominaisuuksissa. Kun se vaistoaa, että nyt ollaan lähdössä, kissa ampaisee ulos, katoaa metsään eikä tule ennen kuin on pakko. Eräänkin kerran olemme mökillä odottaneet puoli päivää pakastetut vadelmat pakattuina kylmälaukkuihin kissaa, joka on päättänyt jäädä. Voin hyvin kuvitella perheitä, joilla tässä kohtaa menee hermot. Edessä pitkä ajomatka, väsyneet lapset takapenkillä, työviikko edessä. Saattaa tulla mieleen, että antaa olla, olkoon sitten, jääköön, ehkä ensi viikonloppuna lähtee mieluummin, kun on viisi päivää ollut itsekseen.

Kateellisena ajattelen koiranomistajaa, joka vislaa ja koira tulee innoissaan paikalle ja hyppää kyytiin. Miten helppoa lähteä!

On kissoissakin kyllä eroja. Kerran meillä oli kissa, joka tykkäsi lähteä kaupungista mökille (mutta ei toisin päin). Kun kaupungissa laittoi kantohäkin eteiseen ovi auki, kissa meni sinne ihan vapaaehtoisesti odottamaan lähtöä. Oli niin innoissaan, kun tiesi taas pääsevänsä mökille.

Nykyinen kissa menee piiloon ja löydettäessä takertuu kynsin kiinni siihen missä on. Ei haluaisi lähteä. Tosin kissan vanhetessa tilanne on helpottanut. Se ei enää karkaa ja katoa metsään. On jo niin väsynyt että ei onnistu luikahtamaan ulos. Riittää kun muistamme pitää ovet ja ikkunat lähtöpäivänä visusti kiinni. Laukuista kissa ei tykkää yhtään. Jos ottaa laukun esiin, se tietää, nyt on joku lähdössä, tästä ei hyvää seuraa.

Ensi viikolla laukku taas otetaan esiin; mies on lähdössä kuntoutukseen. En tiedä, miten selviämme pojan kanssa kissan lääkityksestä miehen poissaollessa. Minun tehtävänäni on ollut toimia lääkkeen kurkkuun struuttaajana, mies on pitänyt kissasta kiinni. Se on sitten ensi viikolla pojan hommana. Huh, huh.

Normaali

Basedowin tauti

Olin eilen endokrinologin – kuullostaa ihan joltain kriminaaliasialta – vastaanotolla Husin tornisairaalassa ja sain diagnoosin kilpirauhasen liikatoimintaan. Kyseessä on basedowin tauti. Onneksi minulla ei tautiin näytä liittyvän silmäoireita, mutta voi niitäkin vielä tulla. Kaiken kaikkiaan taudin eteneminen on yksilöllinen mysteeri, joten sen etenemistä on vaikea ennustaa, mutta parhaassa tapauksessa tauti saadaan lääkkeillä aisoihin. Jos ei saada, täytyy leikata tai käyttää radiojodia, mutta ensin kokeillaan lääkkeillä. Seuraava kontrolli on loka-marraskuussa, sitten tammikuussa.

Silmäoireet aihauttavat ns.kalansilmät. Silmät pullahtavat ulospäin. Niin kuin Michael Monroella. Hänellä ilmeisesti on tämä sama tauti. Hyvä uutinen oli se, että oireet pitäisi alkaa helpottamaan ihan näinä aikoina, olen nyt syönyt lääkettä kuukauden. Osa oireista onkin jo helpottanut: ripuli ja hikoilu. Ja kyllä väsymyskin on jo vähän helpottanut, mutta vieläkin huomaan että pitää tarkkaan miettiä ja resursoida voimavaroja. Samaan tapaan kuin ennen ei jaksa tehdä kaikkea. Mutta eihän se nyt ole huono asia lainkaan miettiä, mikä on tärkeintä ja tehdä vain se, eikä häärätä ympäriämpäri niin kuin Kamalan Luonnon kettu. Luen aina lehdestä sen sarjakuvan ja samaistun milloin mihinkin eläimistä, joskus majavan epäsosiaalisuuteen ja eristäytymisenhaluun, joskus ketun ylienergisyyteen. Sillä ketulla on varmasti myös kilpirauhasen liikatoimintaa. Minusta tuntuu että minulla on ihan kokonaisvaltaista liikatoimintaa – ei vain kilpirauhasen.

Laboratorioarvot olivat jo lähteneet paranemaan, joten saan puolittaa Tyrazol-lääkityksen. Tähän asti olen ottanut kuusi tablettia, nyt kokeillaan kolmella. Samoin beetasalpaajamäärä vähennetään yhteen, ja saa myös kokeilla olla kokonaan ilman. Ottaa tarvittaessa, jos sydän alkaa tykyttämään.

Olo on nyt toiveikas. Kyllä tämä tästä. Kyllä minusta vielä minä tulee.

Normaali

Helvetti on muut ihmiset

Alkusyksy mökillä on ihmisen parasta aikaa. Tähtikirkkaat, pimeät yöt, kirpeät aamut, loppuiltapäivän lämpö talon seinustalla, melkein kuin kesällä. Ja hiljaisuus. Tyyni meri, kirkas taivas. Kulkijoita on vähän.

Paitsi kun koittaa viikonloppu. Musta, kovaääninen pikavene menee ohi. Veneessä on kaiuttimet ja sieltä raikaa ”oli kesä oli mopo” täysillä. Kuka kuuntelee musiikkia täysillä samalla kun ajaa venettä? Mitä siinä veneen mökässä voi kuulla? Korkeintaan basson jumputuksen.

Liikkeelle ovat lähteneet myös harrikkaihmiset. Äänestä päätellen noin sata sellaista on päättänyt yöpyä läheiselle leirintäalueelle. Kummastuttaa, miksi kulkupelejä pidetään käynnissä paikoillaan, miksi mopoa ei laiteta käyntiin vasta silloin kuin lähdetään liikkeelle? Ilmeisesti harrikkaihmiset rakastavat sitä ääntä. He eivät vain ymmärrä että moottorin ääni ei ole muista läheskään yhtä kutsuva.

Ohi pörisee maihinnousualusta muistuttava lautta. En tiedä, mikä se on, mutta lujaa kulkee ja kannella on ihmisiä ilman pelatusliivejä. Mietin, pitäisikö tarkistaa uutisista, onko täällä sota alkanut?

Seuraavaksi törmään mökkinaapuriin, on ulkoiluttamassa Hertta-koiraa. Hertta on superihana koira, ei hauku, heiluttaa häntää ja tykkää makkarasta. Olen sen suosikkinaapuri, koska olen antanut makkaraa, omistajan luvalla tietenkin.

Naapuri kertoo suunnitelmistaan laittaa tontille peuranauhaa. Se on kirkkaan keltaista nauhaa, jota kieputetaan puiden väliin, ja sitä käytetään teiden varsilla täällä Varsinais-Suomessa. Peurat pelkäävät ja välttelevät. Naapurin ja meidän välillä on korkea heinäseipäistä tehty aita. Paitsi ihan rannassa, siellä ei ole noin 50 metrin pätkällä aitaa lainkaan. Ja koska meidän mökki ja terassi on ihan lähellä naapurirajaa, peuranauha tulisi ihan meidän terassin viereen. Ei saakeli sentään. Pitäisikö minun katsoa välkkyvää keiltaista nauhaa omalta terassilta?

Ensinnäkään en ymmärrä, miksi peurat eivät saisi elää ja olla ja kulkea tonttien läpi. Minä ainakin tykkään kaikista eläimistä – paitsi hiiristä ja rotista – ja mielelläni istuisin terasilla katsomassa ohi kulkevia peuroja. Mikä into miellä ihmisillä on rajoittaa luontoa?

Naapurustossa ovat alkaneet hakkuut. Ne hakkuut, joista sain naapurikuulemiskyselyn keväällä ja sain samantien herneröykkiön nenääni. En ole mennyt katsomaan, mitä siellä tapahtuu, mutta naapuri kertoi, ja se tieto riitti, en halua nähdä sitä. Tulen suoraan omalle tontille, sinne missä peurat saavat asua ja puut saavat kasvaa ja lisääntyä. En poistu tontilta. Ohi kiitäville mölyäville veneille heristän nyrkkiäni hihan sisässä.

Jean-Paul Sartren näytelmässä Suljetut ovet on tunnetilaan sopiva repliikki: ”Helvetti on muut ihmiset.” Siltä tuntuu.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, koska on tuntunut siltä että itsekin täytän Sartren määritelmän. Juttu ei oikein luista, olo ei ole normaali. Toisaalta tuntuu siltä, että ei ole oikeutta valittaa. Tauti ei ole kuolemaksi, se ei edes satu, mitä sitten valitat, sanon itselleni. Samaa yritti sanoa ystävä, joka kertoi omasta aivoverenvuotohäiriökohtauksesta. Se on oikeasti vakava juttu, kuolemaksi. Ymmärrän. Tässä vaivassa, kilpirauhasen liikatoiminta, ei ole kuolmeanvaaraa, ellei vaiva jää hoitamatta ja sydänoireet pahene.

Olen googlaillut kokemuksia sairaudesta, soittanut Kilpirauhasliiton neuvontapuhelimeen, yrittänyt etsiä tietoa. Sitä on aika vähän saatavilla. Liikatoiminta on harvinaisempaa, ja neuvontapuhelimen kokemusasiantuntija sanoi, että tapaukset ovat niin erilaisia ja yksilöllisiä, että yleispäteviä neuvoja on vaikea antaa.

Jossakin artikkelissa törmäsin kommenttiin, joka kolahti yhtä hyvin kuin Sartren sitaatti. Siinä liikatoimintaa sairastava sanoi, että tuntuu pahalta kun ei tunne itseään, ei ole sellainen kuin oikeasti on. Siltä se juuri tuntuu. Se sattuu sieluun, vaikka kipua ei ole.

Olen oikeasti,normaalisti reipas, aikaansaava, toimelias, nopea, iloinen, tehokas ihminen. Nyt olen sen vastakohta. Lisäksi äreä, masentunut ja ahdistunut.

Muistan lapsena tädin talossa oli keittiössä koriste-esine, joka kiehtoi. Pieni posliininen pelle, hymyievä naama, mutta kun pellen käänsi toisinpäin, oli toisella puolla surulliset kasvot. Minusta tuntuu kuin minut olisi käännetty nurin päin.

Ensi torstaina on vihdoin endokrinologin vastaanotto Husin tornisairaalassa. Olen kirjoittanut jo oman epikriisini, oman näkemykseni siitä, miten tähän on tullut. Puukko esiin ja möykky pois, on toiveeni. Otan mieluummin vajaatoiminnnan, mikä seuraa kilpirauhasen poistosta, mutta tätä en enää halua. Haluan itseni takaisin, sillä minusta on tullut helvetti itselleni.

Lopuksi paluu Sartreen. En ole nähnyt kyseistä näytelmää, mistä lainaus on peräisin. Näytelmän nimi on Suljetut ovet ja se kertoo kolmesta kuolleesta, jotka joutuvat kuoleman jälkeen samaan huoneeseen, esittävät olevansa parempia ihmisiä kuin oikeasti ovatkaan, eivät myönnä tekojaan, edes kuolemaansa, mutta joutuvat toteamaan että helvetti on tässä, ja se on nuo muut.

Kuullostaa kiinnostavalta! Tulisipa jonnekin ohjelmistoon. Haluaisin nähdä, ehdottomasti.

Normaali