Puuceen uusi elämä

Lauantai-iltana saunan jälkeen oli voimat vähissä. Katsoin kännykän askelmittaria, ja se näytti päivän lukemaksi 17.783 askelta. Ennen nukahtamista sanoin, että huomenna pikku-Minna lepää. Huomenna pikku-Minna ei vöyhkää yhtään. Pikku-Minna pyhittää lepopäivän.

Sunnuntaiaamuna pulahdin uimaan, venyttelin ja luin Hesarin kaikessa rauhassa sängyssä, yöpöydällä aamukahvi, vanhasta pullasta tehty korppu ja lehdennoutomatkalla noukkittuja vadelmia.

Siihen se lepo sitten jäi.

Päätin lähteä tutkimaan, miten puuceen siirto voisi onnistua. Mies huuti perään, että ”Ei! Eikös sinun pitänyt levätä?” – ”Joo, joo, käyn vain tutkimassa tilanteen.”

Varastosta otin rautakangen ja talon alta puuparruja. Työnsin rautakangen vessan alle ja tyrkkäsin. Sehän siirtyi ihan näppärästi! Vähän aikaa ähkittyäni mieskin saapui paikalle, ja huomattuaan että liikkuuhan se, ryhtyi auttamaan.

Eipä aikaakaan kun vessa oli uudella paikallaan. Kylläpä se kävikin näppärästi! Ajatukseni oli, että puuceen voisi täyttää saunapuilla, että se olisi eräänlainen minipuuvarasto, mutta siinä kävikin niin, että se on niin hieno ja niin hyvällä paikalla, että ei siitä puuvarastoa tehdäkään. Siitä tulee yhden hengen mietiskelypaikka.

Kun poika heräsi uuteen päivään, pidimme juhlalliset puuceen avajaiset. Huusimme kolme kertaa ”Eläköön”  ja pidin puheen, jossa kerroin vessan vaiherikkaasta menneisyydestä. Minulla on kuva sen pystytyksestä vuodelta 1982. Kuvassa minä kurkistan pöntönreiästä, veli kyykkii vessanovella ja Toini-täti poseeraa. Kuvan on ottanut äitini.

Nyt vuonna 2020 puucee-projektiin osallistui koko meidän perhe. Poika maalasi mustaksi, minä ja mies siirrettiin paikoilleen. Tästäkin tilanteesta otimme muistoksi kuvan. Täytyy laittaa kuvat molemmista tapahtumista – vessan pystyksestä ja siirrosta – vessan seinälle.

Vessan seinälle on vuosien saatossa tullut kirjoitettua erilaisia muistoja. Siitä kun kesäkana kuoli, vuonna 2011, ja kun äiti kuoli 2012. Siellä on myös oma Elä nyt niin olet elänyt -motto raapustettu ensi kertaa vuonna 2010. Nyt kirjoitan uuden seinäkirjoituksen vessan siirrosta ja metamorfoosista mietiskelyhuoneeksi Martan päivänä 2020. Tarkoitus on laittaa vessaan luettavaa, vakavaa kirjallisuutta, vanhoja pornolehtiä ja Aku Ankkoja. Seinille kiinnitän liima-lakkaus-metodilla osuvia sarjakuvastrippejä ja muita lehdistä leikattuja oivalluksia.

Vessaan pitää tehdä vielä uusi istuinkansi. Ehdotin kyllä että se voisi olla saranallinen. Jos jättäisi vessaluukun sinne tason alle. Voisi hätätilassa käyttää vessaa vessana, jos kesken mietiskelysession tulisi vessahätä. Nostaisi vain istuinkannen ylös. Sehän vasta näppärää olisikin! Ja tietenkin siihen tarvitaan mukava istuintyyny, että jaksaa mietiskellä tai meditoida. Vessasta on hienot merinäkymät.

Monta kertaa vuosien saatossa olen uhonnut että koko vessa on hävitettävä. Olen iloinen että sitä ei tehty. Nyt se on nätti, hyvällä paikalla ja sillä on funktio. Voi olla että siitä tulee suosikkipaikkani! Voin mennä sinne rauhoittumaan kaiken vöyhkäämisen välillä.

 

 

Jääkaapin korotus

Kesävieras katseli pyllistelyäni jääkaapin edessä, ja kysyi, miksi emme laita jääkaappia korkeammalle että ei tarvitsisi kyykkäillä niin alas. Hyvä kysymys.

Jääkaappi itsessään on peräisin 90-luvulta ja minun vanhempieni mökille ostama. Usein olemme suunnitelleet uuden jääkaapin ostamista, mutta se on jäänyt, ja nähtävästi jääkin, koska vanhat kodinkoneet on tehty kestämään – toisin kuin uudet.

Jääkaapin etupaneelin olen uudistanut Etolasta ostamallani sinivalkoisella, pikkuruutuisella tarramuovilla. Vihanneslaatikko on ajat sitten hajonnut, ja vihannekset lojuvat alahyllyllä vapaina. Ehkä meillä onkin vapaita vihanneksia niin kuin kaupassa kananmunia!

Kesävieraiden poistuttua menin lempikauppaani tori.fi’hin ja ryhdyin määrätietoisesti etsimään jääkaapille sopivaa alustaa. Katsoin lipastot, laatikot, tasot jopa sohvapöydät Uudenmaan läänistä ja Varsinais-Suomesta. Ei ollut mitään sopivaa. Ongelmana oli jääkaapin syvyys, se on 54 cm ja yleensä kaikki lipastot ja laatikostot ovat ”lättänämpiä”. Niinpä ei sitten jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin….

…KAATOPAIKKA!  Täällä jäteasema on avoinna keskiviikkoisin ja lauantaisin. Heti lauantaiaamuna säntäsin paikalle. Sanoin jäteaseman työntekijälle – pitkälti eläkeiän ylittäneelle papalle että en tuo mitään, mutta saanko hakea, jos löydän sopivan alustan jääkaapille? ”Mikä ettei, vie pois vain.

Kaatopaikan pappa on todellakin vanha. Mielessäni mietin että hän on varmaan ajatellut että ikänsä puolesta sopii hommiin joko kaatopaikalle tai hautausmaalle, ja valinnut sitten ensimmäisen. Oikein mukava ja avulias mies.

Puujätteet eli vanhat huonekalut yms. ovat yhdessä isossa kasassa jäteaseman reunalla. Oli yllättävän hiljaista, joskus kaatiksella on ruuhkaa kuin Stockan Hulluilla Päivillä, mutta nyt ei ollut kuin yksi pariskunta, joka heitti oman 70-lukunsa samaan kasaan. Heidän poistuttuaan kaatopaikkapappa tuli avukseni. Hän bongasi täydellisen kokopuisen, noin 30 cm korokkeen, jonka koko on aivan täydellinen tarkoitukseen. Korokkeessa on vieläpä pienet reunat. En tiedä, mihin tarkoitukseen se on aikoinaan tehty, olisiko jonkinlainen istuinrahi?

Kun ajelin takaisin mökkille, hymyilin tilanteen koomisuudelle. Minä Gucci-lippis päässä dyykkaamassa kaatopaikalla jäteaseman papan kanssa. Siitä olisi pitänyt ottaa kuva.

Mieleeni tuli käyntini astrologi Markku Mannisen vastaanotolla joskus 90-luvulla. Juuri muuta en käynnistä muista, mutta hänen sanansa ”elämässäsi on koomisia piirteitä” on jäänyt mieleeni.

Totisesti.

ps. Jääkaappi pelittää todennäköisesti vielä seuraavat 20 vuotta, nyt kun olen imuroinut sen taustapaneelin vuosikertapölystä. Jääkaapin takana oli järkyttävä kerros pölyä, sinne tippuneita laastareita ja postikortteja ja ties mitä ”arkeologisia” löydöksiä.

 

 

 

 

 

Virtuaalimuistot

Koska satuin olemaan kaupungissa omilla asioillani samaan aikaan kun anoppi tuotiin sairaalasta kotiin käynnille, missä oli tarkoitus selvittää kotiuttamisen mahdollisuuksia, mieheni pyysi minua menemään paikalle ja esittämään meidän läheisten huoli tulevasta.

Niinpä sitten olin siellä. Paikalla oli sairaalasta fysioterapeutti, kotihoito ei ennättänyt tulemaan ollenkaan. Fysioterapeutin kanssa sitten ihmettelimme tilannetta. Miten liikuntakyvytön anoppi pestäisiin asunnon kylpyhuoneessa, jonka suihkutila on pelkkä kapea suihkukaappi? Sinne ei avustaja mahdu. Kuka pitäisi anoppia pystyssä ja miten pesun ajan.

Suunnitelmia tehtiin. Ainakin tarvittaisiin sairaalasänky. Kotihoito kävisi kolme kertaa päivässä ja ehkä myös yöllä, ja hoitaisi vaippojen vaihdon. Ruokahuolto toisi ruuat. Turvaranneke tarvittaisiin molemmille. Jos appi –jolla on sydänvika ja alhainen verenpaine – kaatuu, eikä pääse ylös, anoppi ei pysty hälyttämään heille apua.

Kaikki läsnäolijat olimme samaa mieltä – ehkä anoppia lukuun ottamatta – että tästä järjestelystä ei voi tulla pitkäaikainen. Omassa mielessäni ihmettelin, että onko tässä mitään järkeä? Tarvitaan paljon järjestelyjä kokeilua varten, jonka mahdottomuuden pystyy päättelemään kuka tahansa.

Mutta byrokratia vaatii, että kotihoitokäyntejä täytyy ensin olla kolme kertaa päivässä ennen kuin potilas voi anoa pitkäaikaishoidon paikkaa. Jostain syystä byrokratia ei tunne tämän kaltaista tilannetta, missä potilas on ollut kotona niin pitkään läheisten hoivan varassa, että kotihoitoa ei ole tarvittu. Ikään kuin yksi kehitysvaihe on jäänyt välistä. Nyt pitäisi hypätä suoraan täyteen hoitovaiheeseen pitkäaikasosastolla, mutta byrokratian luomia askelia ei saa hyppiä. Ensin on kokeiltava kolmen päivittäisen kotihoitokäynnin mallia.

Fysioterapeutti arveli että kokeilu voi jäädä lyhyeen. Kotihoito tulee toteamaan potilaan pesut valitsevissa olosuhteissa mahdottomaksi. Mutta sen olisi ehkä voinut todeta tulemalla paikan päälle nyt, kun asiaa oltiin arvioimassa. Mutta kotihoito ei ennättänyt.

Eräs lukijoista kommentoi että olisi mahtavaa, jos olisi joku systeemi, millä voisi tallentaa itselle tärkeitä paikkoja virtuaaliseen muotoon, ja sitten siellä pitkäaikaissairaalan pedissä voisi virtuaalisesti palata rakkaisiin mökkimaisemiin, ja siten viihdyttää itseään. Se on loistava idea! Toivottavasti sellainen tulee mahdolliseksi, ei luulisi edes olevan vaikeaa. Siinä olisi jollekin liikeidea valmiina.

Silloin kun muisti pelaa, voi kätevästi omissa muistoissaan palata itselle rakkaisiin ja tärkeisiin paikkoihin. Minäkin usein viihdytän itseäni, esim. yöllä valvoessani, kulkemalla lapsuudenkodin läpi. Muistelen, mitä tauluja, huonekaluja ja esineitä siellä oli. Mitä maisemia näkyi ikkunasta, millaista ääntä seinäkello piti.

Kun poika oli kaksi ja puolivuotias, mökillä oli vierailulla veljentytöt miestensä kanssa. Kävimme kävelyllä viereisellä – siihen aikaan autiolla – lomakylän alueella. Meidän oli tapana käydä uimassa sen tyhjällä uimarannalla, koska se oli turvallinen ja lapsiystävällinen ranta, toisin kuin oma jyrkkäkallioinen mökkiranta.

Veljentytön miehellä oli mukana kamera, ja päivän mittaan hän nappaili kuvia meistä tietämättämme. Illalla hän vetäytyi muutamaksi tunniksi omiin oloihinsa, ja kun hän palasi muun seurueen luokse, hän näytti, mitä oli tehnyt: eräänlaisen musiikkivalokuvaesityksen meistä ja pienestä pellavapäisestä pojastamme. Oli kuvia siitä, kuinka syötämme pojalle heinänkorteen pujotettuja metsämansikoita, kuinka pyöritämme häntä rantavedessä ympäri, ympäri, ympäri, niin että pienet varpaat osuvat välillä veteen ja olemme itse pyörällä päästämme – se oli yksi hänen lempipuuhistaan – kuinka hän roikkuu pihapuun renkaissa, hiukset pörhöllään, juoksee paljain jaloin hiekkatietä nauraen, jatkaa matkaa isänsä hartioilla juoksentelusta väsyneenä.

Minulle tulee kylmät väreet kuvakollaasia katsoessani ja kuunnellessani. Kuvaesitys on poltettu cd:lle ja siirretty tietokoneelle. Viimeksi se esitettiin pojan rippijuhlissa. Miten ihana muisto meidän perheen ihanimmasta kesästä! Miten korvaamattoman lahjan veljentytön mies tällä kuvakollaasilla meille lahjoittikaan! Siitä on iloa loppuelämäksemme.

Ja juuri sen haluan katsoa, jos ja kun päädyn liikuntakyvyttömänä sairaalapetiin. Koska juuri sen kesän ja ne hetket elämästäni valitsisin, ne haluaisin elää uudelleen, jos se olisi mahdollista.

Kiitos Topille sen päivän ja niiden hetkien tallentamisesta.

ps. Sataa vettä, ennusteen mukaan koko päivän. Lämmintä on 12 astetta. Ihanaa! Voi sytyttää kynttilät, kuunnella radiota, tehdä käsitöitä, kirjoittaa blogia. Leikkiä syksyä. Ei tarvitse lähteä vöyhkäämään ulos pihalle.

 

Tuliaiset

Nyt on todennäköisesti kaikki omat kesävieraat tältä kesältä käyneet. Enää on airbnb-vieraita, ensi viikko on jälleen full-booked, mutta sitten pistän majoitustoiminnan kiinni perheen pyynnöstä. Rauhoitetaan viimeiset mökkipäivät, ollaan hissukseen keskenämme.

Airbnb on ollut varsin positiivinen kokemus. Mökki on ollut varattuna 21 päivänä heinäkuussa. Ensimmäiset vieraat olivat 8.7. Joten lähes joka päivä mökissä on asuttu siitä pitäen kun majoittamisen aloitin. Ansiot heinäkuulta on 697 euroa. Enemmänkin olisin tienannut, jos hinta olisi ollut alusta pitäen 45€ eikä 30€. Päivittäin mökkibusinekseen menee aikaa ehkä noin tunnin verran mökin siivoukseen ja pedin petaukseen. Tietenkin myös vessaa ja saunaa tulee siivottua useammin kuin normaalisti, mutta se nyt ei varsinaisesti haittaa.

Saunamaksu on erikseen ja sen lämmityksen olen ulkoistanut pojalle.

Ainoa miinuspuoli on jatkuva lakanapyykki. Täytynee ensi kesäksi ostaa lisää lakanoita, että ei tarvitse pelätä niiden loppumista. Sadesäällä on mökkiolosuhteissa huono kuivata pyykkiä.

Omia mökkivieraitani olen aina ohjeistanut, että ei saa tuoda tulisia. Tai saa, mutta vain syötäviä ja juotavia. Varsinkin kaupunkiherkut, esim. erikoisjuustot ja leivät ovat tervetulleita. Tietenkin myös kynttilät, servietit ja sen sellaiset pois kuluvat ovat kivoja tuliaisia. Mutta muuten pieniin tiloihin ei lisää tavaraa kaivata.

Mutta joitakin ihan kivoja tuliaisia ovat mökkivieraat onnistuneet tuomaan. Kuten nuorentavan turvesaippuan. Odotan innolla tuloksia. Kuinkahan monta vuotta lähtee? Toivottavasti neljä. Silloin olisin 49. Tuntuu että kaikenlainen ruumillinen rapistuminen – tai ei, kyllä se oli ihan ruumiillinen romahdus – tapahtui heti 50 täytettyä. Ihan kuin luonto olisi katsonut kalenteria, että jaahas tuo täytti nyt 50, pistetäänpä siitä haperoituminen käyntiin. Sitä ennen en tiennyt mitä on närästys, peräpukamat tai kuivuvat limakalvot. Ihmettelin, miksi tuotteita näihin mystisiin vaivoihin mainostetaan niin paljon. Enää en ihmettele.

Eräät mökkivieraat olivat kuulleet huutokaupasta ostamastani sadan kukkopillin kokoelmasta, ja toivat tullessaan vielä yhden. Nyt minulla on 101 kukkopilliä! 101 dalmatialaista on niin last season!  101 kukkopilliä se vasta jotain on!

Entäpä sitten meidän Miiru. Palasin väsyttävältä kaupunkiressulta takaisin mökille. Kun Miiru huomasi tuloni, se lähti heti ulos ja palasi hetken kuluttua kuollut myyrä hampaissaan. Tipautti sen ruokapöydän viereen matolle. Ikään kuin sanoen: ”tervetuloa kotiin, tässä vähän särvintä pöytään”.

Voi sitä pientä, yritti ilahduttaa ja omalla tavallaan toivottaa tervetulleeksi takaisin.

ps. Seuraavassa postauksessa palaan vielä edellisen juttuni aiheeseen. Joten siihen on tulossa jatkoa huomenna.

 

Kaupungissa ei vöyhkätä, kaupunki on itsessään vöyhkä

Voi hyvä tavaton, miten väsynyt olen!

Tulin kahdeksi yöksi kaupunkiin. Oli hoidettavana erinäisiä asioita. Ei voi kun ihmetellä, mihin viemäriin voimani täällä katoavat? Kaupungissa en jaksa vöyhkätä. Kun tulen kaupunkipäivän jälkeen kotiin, voimat ovat niin vähissä, että on pakko syödä pistaasijäätelörasia kokonaan loppuun edes vähän energiavajetta tasoittaakseni.

Eilen illalla – heti saavuttuani – marssin lähimpään sushipaikkaan ja tilasin tempuraa ja california-mixin ja lähikaupasta pistaasipähkinäjäätelöä. Oli pakko saada kaupunkiherkkuja. Käytin myös appiukkoa ruokakaupassa ja samalla ihmettelin tuotevalikoimien laajuutta. Olin kuin neuvostoihminen lännessä. Että tämmöistäkin on! Oli pakko ostaa palvelutiskiltä kevätkääryleitä, näyttivät niin eksoottisilta ja hyvänmakuisilta.

Pienen maaseutupaikan ruokakaupan valikoimat ovat suppeat – sanoisin käsittämättömän suppeat. Myymäläpinta-alalta huomattavasti pienemmissä kaupungin kivijalkamyymälöissä on kattavampi valikoima. Toisaalta ehkä maaseutukaupoissa ongelmana ovat me kesäasukkaat. Kun 900 ihmisen paikkakunnalle pompsahtaa 10.000 kesäasukasta, kaupan hyllyillä ei yksinkertaisesti riitä tila. Olenkin sanonut, että niiden kannattaisi myydä tavarat suoraa jakeluautoista pihalla.

Kotona kellot tikittävät edelleen pre-korona-aikaa eli talviaikaa. En viitsi niitä siirtää, kohtahan se taas on. Talvi tai korona, tai molemmat. Kotiavainkin on hukassa, piti lainata pojan avaimia. Minne lie kevään ja kesän aikana unohtunut? Jonkun laukun taskuun tai toiseen autoon? Joka tapauksessa ei löytynyt lähdön hetkellä, onneksi pojalla oli avaimet tallella.

Kotona olo oli aikamatka omaan elämään. Katselin vaatekaappiani, ja totesin monta kertaa ”ai niin, tämmöinenkin minulla on”. Ei tarvitse ostaa uusia vaatteita, voi vain palata entisiin. Tuntuvat monen kuukauden jälkeen uusilta.

Keittiössä ihmettelin hetken että minkälaisesta kupista täällä veteni juon. Olen niin tottunut peltiseen muumimukiini, jota käytän mökillä vesiastiana. Kahvi ei meiltä ainakaan heti lopu. Keväällä olin huolissani kahvin riittävyydestä koronan tehdessä tuloaan, ja olin hamstrannut sitä monta pakettia ruokakomeroon. Senkin olin jo ehtinyt unohtaa.

Nyt makaan reporankana sängyllä, ja tässä se taitaa mennä loppuilta. Onko se sitten kaupungin virikkeiden määrä, mikä tuo tämän väsymyksen vai mikä? Jonkinlainen aistiyliherkkyys? Pelkkä autolla ajo väsyttää. Liikaa liikennevaloja ja muita ihmisiä. Tulisin varmasti hulluksi jossakin oikeasti isossa kaupungissa, jossakin Delhissä. Huomaan kaipaavani oravia, jotka tiputtelevat käpyjen raatoja päähäni, pikkulintuja, rannan ohi uivaa joutsenperhettä, jopa myyränraatoja, joita kissa kuljettaa. Mitenhän meille Miirun kanssa käy, kun tänne on kohta taas todella palattava. Pitää mennä terapiaan ja aloittaa mielialalääkitys, kai. Nyt muistankin, miten vuosi sitten tein. Pysyttelin ensimmäiset viikot niin lähellä kotia kuin mahdollista. En lähtenyt kauas. Sillä tavalla pikku hiljaa sain sieluni asettumaan takaisin kaupunkiin.

Kävin katsomassa anoppia sairaalassa. On se kyllä surkeata touhua. Ei ole edes televisiota. Pelkkä likainen verho. Siihen on joku edellinen potilas ilmeisesti heittänyt mehukeitot. Yöhoitajat kuulemma vievät aikakausilehdet, eivätkä palauta. Anoppi, joka on kuitenkin ollut aikaa seuraava, katsoo aina uutiset, urheiluohjelmat, visailut ja Kauniit ja rohkeat, katsoo nyt sinistä likaista verhoa. Kyllä siinä viimeistään taantuu ja hiipuu.

Huomenna kokeillaan, miten mahdollinen kotiutus onnistuisi. Eli anoppi tuodaan sairaalasta kotiin, ja katsotaan. Tietäähän sen, liikuntakyvytön ihminen. Ja toisen samanikäisen pitäisi pystyä ja jaksaa hoitaa, eihän siitä mitään tule. Kotihoito kävisi kolme kertaa päivässä. Ilmeisesti vaipat vaihdettaisiin aina silloin, niinkö? Olisi paras olla säännöllinen vatsa. sellainen että osaisi kakkia sopivasti kahdeksan tunnin sykleissä juuri ennen kotisairaanhoidon saapumista, sitten ei tarvitsisi olla pitkään likaisissa vaipoissa. Niinkö se on suunniteltu?

Samassa huoneessa on neljä muuta potilasta. Anoppi nukkuu öisin huonosti, nyt vielä huonommin, kun on kaikenlaista huutelua. Tuli mieleen, että eikö siellä voisi olla vastamelukuulokkeet? Että ei tarvitsisi kuunnella muiden mölinöitä. Tai voisi vaikka kuunnella radiota. Mutta anoppi ei osaa käyttää älypuhelinta. Ipadikin olisi kiva, sillä voisi katsoa Kauniit ja rohkeat. Nykytekniikasta voisi olla paljon iloa vanhuksille ja pitkäaikaissairaille, jos he osaisivat niitä käyttää.

Iloinen uutinen oli se että anopin nuorena tyttönä kirjoittamat runot ovat löytyneet. Runovihko löytyi hänen sisarensa jäämistöstä. Uskomatonta että se oli tallessa! Ja miten ihana että se löytyi juuri nyt, kun elämä on muuten niin kurjaa ja näköalatonta. Perjantaina hän saa sen takaisin itselleen. Siitä on varmasti paljon iloa, ja ehkä se vie takaisin nuoruuden onnellisiin päiviin.

Onpas se nyt harmi, kun olen täällä kaikkien mahdollisuuksien kaupungissa, mutta en nyt sitten jaksa tehdä mitään. Voisi mennä taidenäyttelyyn. Voisi mennä rantaravintolaan. Voisi mennä uimaan. Voisi mennä kahvilaan. Voisi mennä puistoon. Voisi tavata ystäviä. Voisi mennä kuuluisaan mummotunneliin!

Mutta taidan vain mennä kylpyyn, syödä hapankorpun mustaleimalla ja painaa pääni tyynyyn. Sulkea väsyneet aistit.

Viime yönä näin ensi kertaa unta edesmenneestä veljestäni. Hän etsi jotain vaatekaapistaan, ja minä ihmettelin, kuinka hyvässä järjestyksessä se onkaan. Velipojan paita oli kyllä sangen kummallinen: vaaleansinisen kauluspaidan helmaan oli ommeltu jatkopala ruskeasta ruutukankaasta. Sitä vähän ihmettelin. Oli varsin erikoinen paita, erikoinen uni. Mutta oli kiva nähdä, pitkästä aikaa! Anoppi livenä ja veli unessa.

 

 

 

 

Löytöjä kaatopaikalta ja nettikirppiksiltä

Käytiin jälleen kaatopaikalla.

Pojan puumaja rojahti pari talvea sitten alas, ja laudat jäivät niille sijoilleen. Nyt saatiin aikaiseksi peräkärrykuorma. Puumajan laudat vietiin asianmukaisesti kyllästetyn puun keräyskonttiin jäteasemalle.

Sillä välin kun mies heitteli lautoja kasaan, minä tutkin, mitä viereinen kasa – tavallinen puujäte – sisälsi. Heti bongasin hyväkuntoisen, tukevan, mäntypuisen eteisen penkin, missä on alla lokerot kengille. Kannoin penkin saman tien meidän peräkärryyn. Maalaamalla siitä saa kelpo vekottimen.

Samasta kasasta löytyi bambuverko.  Meidän sängyn viereisellä seinustalla on ikkuna, mistä aamuaurinko paistaa suoraan silmään. Tähän asti ikkunassa on ollut vanha pitsipöytäliina estämässä aurigonpaistetta. Nyt siinä on kaatopaikalta dyykattu bambuverho.

Seuraavaksi huomasin tikkaat. Meidän kanalalta puuttuu tikapuut. Kerran kesässä pitää mennä kanalan katolle poistamaan havunneulaset, ja on kätevää, jos tikkaat ovat valmiina.

Tähän asti mies oli pysynyt hiljaa, mutta nyt älähti: Älä nyt niitä ota, ne on ne meidän rikkinäiset, just heitin sinne kasan päälle ne!

Katsoin parhaimmaksi lopettaa tavaroiden keräämisen jäteasemalta siihen.

Kesämökin terassi on nykyisin pieni puusepän verstas. Siellä on kirpparilta löytynyt puinen seinähylly, kirjoituslipasto ja kaksi bonanza-tuolia odottamassa maalausta. Olen ne hionut valmiiksi. Tänään lähimpään rautakauppaan tulee tilaamani puuvaha, käsittelen huonekalut sillä. Pitäisi saada valmiiksi viikonlopun aikana, koska ensi viikoksi on luvattu sadetta.

Kaatopaikalta dyykatun penkin jätän suosiolla odottamaan myöhempiä aikoja. Sitä paitsi olen varannut ruokapöydän ja neljä tuolia (60€), sekä lipaston (20€) tori.fi stä.  Ne noudan peräkärrykuormaan, kun lähden viemään peräkärryä pois. En ole kertonut miehelle näistä ostoksista mitään, hyshys. Hän varmasti kauhistuisi, että mitä ihmettä niillä aion tehdä. Enkä osaisi vastata. En tiedä. Ainakin aion kunnostaa ne. Tekisi mieli koettaa decoupage -menetelmää. Lakkaamalla pystyy koristelemaan huonekaluja erilaisilla kuvilla, vaikka servieteistä tai kuvakirjoista. Lipaston voisi päällystää kauttaaltaan kukilla, kukkakoristeltu lipasto sopisi hyvin kasvihuoneeseen.

Viime aikoina on kyllä ollut paljon ideoita, myönnetään. Välillä ihan itseäkin väsyttää tämä töhötys.

Vanha puucee pitäisi siirtää parempaan paikkaan. Se on ollut käyttämätön vuodesta 2005. Siitä olisi tarkoitus tulla minipuuvaja, mutta vaatisi siirtoa toiseen paikkaan.

Mies oli sitä mieltä että ei sitä voi siirtää itse. Minun mielestä voi. Onhan sitä rakennettu pyramidejäkin ihan alkeellisilla välineillä, niin kyllä kai yhden puuceen saa siirrettyä. Tästä asiasta on vielä neuvottelut kesken.

Maanantaina mökkikyläilemään saapuu veljentyttö kesämiehensä kera. Aion ehkä käyttää tilannetta hyväksi ja valjastaa heidät apuvoimiksi vessan siirtoon. Ehkä pitää katsoa joitakin opettavaisia youtube-videoita aiheesta, kuinka siirtää piharakennus.

Ideoita on tullut myös muille, kuten Stockmannille. Tavarataloparka kärsii muutoksen paineissa, kauppa ei käy entiseen malliin. Mielestäni Stockmannin kannattaisi kehittää shoppailun sosiaalista sisältöä. Verkkokaupassa käynti on yksinäistä nettisurffailua, mutta tavaratalossa shoppailu on parhaimmillaan sosiaalista puuhaa. Sinne mennään ystävän tai perheen kanssa, ja se on yksi vapaa-ajanvieton muoto. Tässä kohtaa verkkokauppa ja ”live”-kauppa eroaa toisistaan, ja tätä eroa pitäisi korostaa.

Kaupassa voisi olla erilaisia shoppailuteemapäiviä. Shoppailua sinkuille, tyttöporukoille, vanhemmalle väelle, elävää musiikkia, bändejä tai klassisen musiikin konsertteja elegantteine tarjoiluineen. Perjantai-illat voisivat olla spesiaaleja pre-perjantai häppeningejä, sunnuntait rauhallisia Sunday shop in peace -päiviä, jolloin taustamusiikki olisi rauhoittavaa, valaistuskin ehkä hivenen pehmeämpää, led-valokynttilöiden palaessa. Perhepäivinä tavaratalossa olisi kloveneja, sirkustemppuilijoita, askartelupisteitä lapsille, pallomeri.

Ja mitä tulee Senaatintorin kesäterassiin, siitäkin on sana sanottavana. Mielestäni terassitoria arvostelevat henkilöt, jotka haluaisivat sen olevan autio paraatiaukio, unohtavat että ns. normaaleina kesinä Senaatintori ei suinkaan ole tyhjä, eikä edes kaunis. Silloin se on piiritetty isoilla turistibusseilla ja hop on-hop off -autoilla. Mielestäni tämä on nätimpi, tasapainoisempi ja rauhallisempi näin. Nyt torilla pystyy nauttimaan kauniista ympäristöstä, kun turistibussit ovat poissa. Vaikka mikä minä olen sanomaan, enhän ole siellä edes käynyt! Lehdistä vain kuvia katsellut. Mutta olisi kyllä kiva käydä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nykyajan ruukinpatruunat

Nykyaika on kyllä mielenkiintoista aikaa. Ehkä kaikken mielenkiintoisinta. Vaikka niin kai ihmiset ovat kaikkina aikoina ajatelleet. Ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, on kaikenlaista koronaa ja trumppia, ja sitten tämä teknologinen kehitys, ilmastonmuutos ja ihmisten mahdollisuus kommunikoida maailmanlaajuisesti ja rajattomasti toistensa kanssa.

Jos nyt vertaa esimerkiksi siihen kökkötraktoriaikaan, kun olin itse pieni. Ei tapahtunut mitään. Oli ikuinen Kekkonen, ikuinen itä-länsi kylmä sota, ja vesirokko, eli ei tapahtunut mitään. Sellainen historian jumivaihe. Ei paljon matkusteltu. Oli ihan tosi eksoottista jos joku luokkakaveri oli käynyt Kanarian saarilla. Lomalla sukuloitiin. Matkustettiin takaisin kotikyliin, Ruotsista Suomeen, Helsingistä maalle. Meillekin tuli Jenny-täti joka kesä Turusta. Vähän äksy, hienosteleva ja kaupunkilainen. Mutta toi veljelle ja minulle suklaalevyt. Kiitos siitä Jenny-tädille.

Siihen aikaan hankittiin kirjeenvaihtokaveri ulkomailta ja kirjoiteltiin kirjeitä. Hidasta puuhaa. Minullakin oli kirjekaveri Sarah Amerikasta, vai oliko se Sarah, nimi unohtunut. Ja taisi olla Briteistäkin joku jonkin aikaa.

Tuli mieleen artikkeli, jonka luin lehdestä. Siinä kerrottiin oman aikansa Suomen rikkaimmasta miehestä, Mustion kartanon Hjalmar Linderistä, joka eli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vaikutti mukavalta hepulta. Ja oikeamieliseltä.

Linderin elämä sai uuden  – valitettavasti huonon – käänteen, kun hän nousi säätynsä vastaisesti puolustamaan punavankeja. Hän oli käynyt tutustumassa vankileirien olosuhteisiin, kauhistunut ja vaati kärsimyksen lopettamista. Valkoiset suuttuivat Linderille. Loppujen lopuksi hän menetti kaiken, ja viilsi ranteet auki Marseillelaisessa hotellissa.

Miten ihmisen elämä voikaan olla yllätyksellinen ja miten historian laineet saattavat yksittäisen ihmisen elämäntarinan muuttaa aivan toiseksi kuin miten sen on ajatellut menevän. Monta kertaa museoissa on tähän samaan asiaan törmännyt. Nyt tulee mieleen Tampereella sijaitseva Milavida, ja sen asukkaiden tarina. Sekin on surullinen tarina. Historia on täynnä surullisia tarinoita. Tietenkin myös onnistumisia ja menestymisiä.

Kukahan mahtaa olla airbnb:n keksijä? Hänen täytyy olla, paitsi nero myös miljardööri. Aivan loistava business. Ja hänellä on maailmanlaajuinen monopoli. Eihän kukaan muu voi enää tehdä samaa. Markkinat ovat kaikkialla airbnb:n. Palvelun tuottaja, mr airbnb, ottaa pienen palkkion minulta jokaisesta Boho Garden Cabin yöpymisestä, samoin hän ottaa omansa majoittujalta. Summat eivät ole isoja, järjestelmä toimii loistavasti, on helppokäyttöinen ja toimiva. Mutta en voi olla ajattelematta kaikkia niitä triljoonia airbnb-paikkoja ympäri maapallon. Ja sitä rahamäärää, joka joka minuutti ropsahtaa systeemin ylläpitäjälle. Siis aivan mahtava business.

Nämä tietokonealustat ovat niitä nykypäivän ruukinpatruunoita. Nykypäivänä kaikkein rikkaimpien ei tarvitse enää omistaa kiinteää omaisuutta, tehtaita, eikä palkata hankalia työntekijöitä, jotka ryhtyvät lakkoilemaan ja vaativat lisää palkkaa. Nykypatruunat omistavat tietokoneohjelman, ja varinaisen työn – olkoon se sittein majoitustoimintaa, taksinajoa tai pizzankuljetusta – tekee joku toinen jossakin maailmankolkassa, kuten esimerkiksi mrsmiddleage Suomen Kustavissa majoittamalla vanhassa sähköttömässä kanalassaan saariston rengastietä vesisateessa kiertäviä pyöräilijöitä.

On tämä maailma ihmeellinen paikka. Kyllä menee pikku-Minnan pää pyörälle sitä miettiessä. Parasta ottaa päiväunet. Ehkä suklaapala auttaisi saamaan verensokeritasapainon takaisin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aika on unelmoida, aika toimia

Martin Luther Kingin kuuluisa ja paljon lainattu lause on ”I have a dream”.

Tänä kesänä olen tullut siihen tulokseen että lause joutaa romukoppaan. Ainainen unelmointi ja haaveilu on itsepetosta, eikä vie mihinkään. Unelmointi pitää lopettaa. Pitää ryhtyä tekoihin. Vain siten unelmat voivat toteutua. Maailma tai oma elämä muuttua.

Unelmointi ja haaveilu saattavat olla hyvä konsti selvitä hankalasta elämäntilanteesta. Niiden avulla jaksaa eteen päin. Ne tuovat lohtua. Mutta kannattaa miettiä, onko niiden rooli ja tarkoitus jäädä vain haaveiksi, niinkin voi olla. Ei kaikkia haaveita edes ole tarkoitettu toteutettavaksi. Mutta jotkut on.

Joskus on aika nostaa jalka jarrulta, painaa kaasua, vaikka edes varovasti ensin.

Ehkä Martin Luther Kingin olisi kannattanut sanoa: ”It’s time to stop dreaming and start doing. It’s time to fulfill our dream”.

 

 

Minä olen Kamalan luonnon kettu

Airbnb-innostus jatkuu. Kaikki on mennyt hyvin ja juuri niin kuin olen suunnitellutkin. Vieraat ovat olleet ihania; nuoria, positiivisia ihmisiä, joita on ollut ilo majoittaa ja antaa heille elämys.

Puuhaa ei ole ollut liikaa: siivoamista, pyykinpesua ja saunanlämmitystä. Vähän niin kuin olisi kesävieraita, mutta ilman seurustelupakkoa ja ruuanlaittoa. Voi möllöttää omassa mökissään itsekseen ja antaa vieraiden viihdyttää itse itsensä.

Eikä vieraista ole aiheutunut mitään haittaa omalle elämälle. He pysyvät ”omalla sektorillaan” ja me omallamme.

Minun pitää vain hillitä sisustusinnostustani! Toissapäivänä kävimme lähikaupungin ostoskeskuksessa ja näin siellä vaikka mitä ihanaa, mitä voisi ostaa Garden Cabiniin. Kelta-valkoraitaisen räsymaton, keltaisen istuintyynyn, pikkukukkaiset pussilakanat, söpön seinänaulakon. En sitten ostanut, vaikka mieli olisi tehnyt. Tuhlaisin kaikki tienaamani rahat sisustamiseen, ja homma menisi nollille. Uumoilen, että jossakin vaiheessa kyllä repsahdan. Sisustusinto ottaa vallan. Tavallaan olen repsahtanutkin, syy on kirpputorien, huutokauppojen ja tori.fi n.

Kävin kuskaamassa tutun naapurikirkonkylään, kun oli kyytiä vailla. Linja-autoyhteyksiä on vähennetty. Palkkioksi sain öljylampunsydänlankaa. Sitä ei nimittäin rautakaupassa ollut, tutulla oli. Tehtiin vaihtokauppa; sain sydänlankaa ja vaihtarina heitin hänet töistä kotiin. Kävin samalla Lähetyskirpputorilla. Löysin puuhyllyn vessan seinälle kahdeksalla eurolla ja Mulberry-laukun viidellä eurolla! Joku epäili, että ei ole aito, mutta on se. Aidot ”laatat” ja hyvin tehty, tosin vanha. En tiedä viedä, pidänkö laukun itse vai myynkö eteen päin.

Eräs ilta jäin kukkumaan ja selasin tori.fi tä. Ostin klaffilipaston, maalaan sen mustaksi ja pari Bonanza-tuolia kahdella kympillä. Hion ne ja maalaan. Tai ehkä vain hion. Varasin myös yhden senkin, mistä saisi hienon lavuaaripöydän, mutta aamulla peruin sen. Oli sen verran iso, että olisi tullut ahdasta. Pieni pöytä olisi myös tarpeen.

Eli sisustusinto on saanut vallan. Pahuksen tori.fi.

Nyt on lähdettävä hakemaan peräkärryä alle, että saa kaikki ostokset noudettua pitkin maakuntaa.

ps. Tänään (11.7.) oli Hesarin kulttuurisivuilla juttu Tampereen taidemuseon näyttelystä, joka olisi mielenkiintoinen. 34-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Joseph Alasen Kalevala-aiheisia teoksia. Näyttely on vain 9.8 asti. Mutta mitenkäs nyt sinne lähden, kun olen täällä jumissa majatalon pitäjänä?  Kamala luonto -sarjakuvassa olikin osuva strippi: aina sähläävä kettu roikkui kallion kielelekkeellä ja pohti: ”Keksin koko ajan kaikenlaisia hullutuksia, joita voisin toteuttaa. Ja sitten yritän keksiä keinoja, joilla estän itseäni tekemästä niitä hullutuksia. Jos muistan.” Taidan leikata talteen ja kehystää huoneentauluksi.

Ps. edelliseen

Ensimmäiset asukkaat ovat yöpyneet minun ihmislinnunpöntössäni eli Boho Garden Cabinissä. Ja he olivat tyytyväisiä, jopa onnellisia, vaikka sää oli sattumoisin tosi kurja. Aamulla kaikki heräsimme järisyttävään ukkoseen, satoi rakeita niin että savuhormi rämisi ja ikkunat tärisivät ukkosen ryskyessä. Vedin peittoa tiukemmalle. Ensimmäiset Garden Cabin asukit sanoivat että hinta on liian halpa, niinpä nostin sitä kympillä. On niin kiva, kun tämä toimii!

Kesäkiireitä, osa 2

Kyllä on ollut taas vöyhkäinnostusta ilmassa. Olen ihan täpinöissäni Boho Garden Cabinin airbnb-vuokrauksesta. Varauksia on tullut loppukuulle jo kymmenkunta. Mies katsoo silmät pyöreinä varauskalenteria ja epäilee, onko tämä kivaa? No, on!

Eilen mies katsoi uutisia matkustusrajoituksista. Sanoi että Varsinais-Suomeen matkustaminen on kielletty, ja kaikki tänne päin matkustavat ohjataan  suoraan Seilin saarelle. Mukaan pitää ottaa omat arkkulaudat.

Minusta Garden Cabin on verrattavissa lintujen tarkkailuun. Että minkälaisia lintuja pönttöön seuraavaksi kotiutuu? Vaikuttaa siltä, että suurin osa on ohikulkevia pyöräilijöitä matkalla Ahvenanmaalle. Nuoria ihmisiä. Tarvitsevat yösijan, ja aamulla matka jatkuu.

Luulen, että laajennan tätä airbnb-toimintaa entisestään. Mökkitontilla on myös vierastalo, missä omat vieraamme yöpyvät. Siitä saa pienin muutoksin saunan kera oman kokonaisuuden, mitä voi vuokrata silloin kun emme itse ole paikalla. Virastalossa on kaksi makuuhuonetta ja vesivessa. Toiseen, pienempään huoneeseen saa asennettua minikeittiön, silloin mökistä tulee itsenäinen asumisyksikkönsä. Sieltä on upeat maisemat, isot lasi-ikkunat. Saan vuokraustoimminnalla katettua mökin käyttö- ja remontointikuluja.

Kännykäni hukkasin vuorokaudeksi. Oli kyllä tukalat paikat. Sen tiesin, että en ollut voinut sitä minnekään oman tontin ulkopuolelle hävittää, kun olin koko päivän mökillä, meillä oli vieraita. Mutta että miten voi kännykkä kadota niin täydellisesti?

Se löytyi lopulta seuraavana päivänä kasvimaan vierestä. Olin käynyt kastelemassa tomaatit, ja kännykkä oli nähtävästi tipahtanut siinä kohtaa taskusta maahan.

Ne tomaatit ovat sinänsä oma tarinansa. Ensimmäistä kertaa kasvatin taimia siemenestä. Kaksi selvisi tänne asti, ja kasvavat nyt tuolla kasvimaalla. En usko että niistä tulee ikinä yhtään tomaattia, mutta uskollisesti niitä hoivaan. Ovat nyt sellaisia parikymmentäsenttisiä, rehevävartisia kyllä.

Olen löytänyt kivan joogaryhmän paikkakunnalta. Rauhallista, venyttelevää ”mummojoogaa”, ei mitään hard-corea. Kokoontuu urheilutalolla kerran viikossa keskiviikkoiltaisin. Kertamaksu viisi euroa. Mielelläni kävisin toisenkin kerran viikossa, mutta hyvä näinkin.

Olen tehnyt huutokauppaostoksia jälleen. Kävin katsomassa netissä, mitä huutokaupassa oli myytävänä, ja innostuin sadan kukkopillin kokoelmasta ja vanhasta nurkkanaulakosta. Harmitti, kun en päässyt huutokauppaan, kun oli vieraita juuri silloin. Keksin soittaa meklarille ennen huutokaupan alkua, ja sain siten jätettyä oman huutotarjouksen.

Seuraavana päivänä meklari soitti. Nurkkanaulakkoa en ollut saanut, mutta tarjoukseni kukkopilleistä oli mennyt läpi. Nyt minulla on sata kukkopilliä. En tiedä, miksi.

Luppoaikoina – joita ei ole ollut riittävästi – olen jatkanut villatakin tuunausta. Siitä on tulossa kyllä varsin eriskummallinen. Rintapieleen olen kirjaillut ristipistoin Tout s’arrange, kaikki järjestyy; oikean käden hihansuussa lukee nyt ”MIETI” jotta muistaisin harkita, onko se mihin aion ryhtyä järkevää. Selässä lukee Flawless, Virheetön (mitä takki ei todellakaan ole). Nyt olen kirjailemassa sinne Goddess, Jumalatar. Valitettavasti se ei tullut keskelle, ja joudun nyt purkamaan vähän. Tajusin, että kirjailut kannattaa aloittaa keskimmäisestä kirjaimesta, siten saa sen asettumaan keskelle. Työ tekijäänsä opettaa, näemmä. Alle mahtuu vielä Sorrowless, suruton. Kukkia olen tyhnyt myös, neliapilan haluaisin tehdä, mutta en osaa, yritin. Ja pöllöhän olisi todella upea, mutta se nyt on tietenkin ihan omien taitojen ulottumattomissa.

Kalastamaan emme ole päässeet, koska tuuli on ollut sen verran kova. Kerran pieni soutuveneemme oli jo ihan merihädässä omassa rannassa, kun myrsky oli täyttänyt sen vedellä ja vene hautautunut rantaveteen. Onneksi paikalliselta kalastajalta saa ostettua kalaa. Tilasin viisi kiloa ahventa, haukea ja kuhaa. Laitoin osan pakkaseen, nyt on kalaa pahojen päivien varalle.

Kaimaystävä vinkkasi hyvästä ruokareseptistä, perunapellistä. Tein eilen ruuanjämistä sitä, ja oli loistavaa. Melkeinpä parempaa kuin se alkuperäinen ruoka. Eli keitetyt perunat liiskataan pellille. Minun perunoissa oli jo valmiina salviavoita, joten en lisäännyt voita, mutta muuten kannattaa lorauttaa öljyä tai voita päälle, ja suolaa ja pippuria. Laitoin myös parmesania, kun oli raastetta jäänyt yli, ja edellisenä päivänä paistuttua ahventa paloina. Pistin pellin uuniin pariksikymmenenksi minuutiksi, vai oliko se siellä puolituntia, en tiedä, kun tein samalla myös korppuja vanhaksi venähtäneestä pullasta. Ai että oli hyvää.

Mies kävi etsimässä kanttarelleja, mutta ei löytänyt. Kyyn oli nähnyt. Niitä onkin näkynyt tänä kesänä sen verran, että enpä taida metsään mennä, teitä pitkin kävelen vain.

Nyt on miehen mahassa punkki. Pitää ryhtyä sitä irrottamaan. Ja tarkistaa, ettei yön aikana sängyn alle ole ilmestynyt myyrän takapuolta. Joka aamuinen rutiini tarkistaa ja poistaa kissan tuomat sängyn alta.

Tämmmöistä, ihan tavallista vöyhkän kesää.

 

Kesäkiireitä

Mies lähti viikoksi työmatkalle, minä jäin kaksin pojan kanssa mökille. Kun työmatkasta oli jäljellä enää vuorokausi, minulle tuli kiire. Siivosin ja sisustin vanhan kanalan talven jäljiltä asumiskuntoon. En ollut tehnyt sille vielä mitään, koska ajattelin että kanakammari ei tänä kesänä tulisi käyttöön. Mutta, mutta. Sitten mieleni syvyyksistä pulpahti vanha haave.

Nuorena haaveilin bed & breakfast -paikasta. Se olisi vanha, iso huvila, missä asuisimme. Minä pitäisin bed & breakfastia, ja mies tekisi omia hommiaan ja istuskelisi pastis-lasi puutarhapöydällä, tarkkailisi ja ehkä vähän viihdyttäisi tarinoinnillaan kesävieraita. Mikä idylli!

Tiedän, että mies ei tätä haavetta jaa, enkä minäkään sitä itse asiassa halua toteuttaa. Jotkut haaveet ovat paras jättää haaveiksi. Koska ei se todellisuudessa mikään idylli olisi. Töitä pitäisi paiskia aamuvarhaisesta iltamyöhään. Siivota toisten sotkuja, eikä kaikki vieraat takuulla olisi sellaisia, mistä itse pitäisi. Eikä niitä voisi oikein poiskaan rajata: ei rasisteille, ei natseille, ei fasisteille, ei bailaajille, ei äänekkäille, ei fundamentalisteille, ei sotkijoille.

Silti, haave elää pienesti. Siispä keksin että nyt täytyy täräyttää ennen kuin mies palaa reissultaan. Lupaa häneltä ei tälle tule, ja vastustuksesta en tykkää. Siispä pistin tienvarteen kyltin, Boho Garden Cabin, 30 €/ night , ja jäin odottamaan asiakkaita. Vieläkin odotan.

Mutta ehkä asian ydin ei ole majoitustoiminta, vaan sisutaminen? Ja tavallaan en edes toivo, että omalla reviirillä asustelisi tuntemattomia, joihin törmäisi vessareissulla. Mutta kyllä nyt edes yhdet asiakkaat kesässä olisi kiva saada. Vähän sama kuin odottaa, mikä lintu pesiin pönttöön. Nyt odotan, kuka tulee kanalaan.

Kävin hakemassa miehen bussipysäkiltä, ja toivoin että hän ei huomaisi tienvarren kylttiä. En ollut sanonut asiasta mitään, tiesin että hän on väsynyt. Yritin ajaa nopeasti ohi. Huomasihan se. Mikä toi kyltti oikein oli? Mikä ihmeen Boho Garden Cabin? Lohdutin että varsinaista ryysistä ei ole ollut. Onneksi mies oli niin väsynyt, että keskustelu asiasta jäi siihen, eikä aiheeseen ole palattu.

Muutakin ihmeteltävää miehellä oli. Mikä toi kuppi tuolla kalliolla on? – No siinä on mehua kukkakärpäsille ja siinä vieressä on pullanpala muurahaisille.

En tiedä, uskaltaako enää lähteä työmatkalle? Tiedä mitä täällä on sillä aikaa keksitty tehdä.

Tiedän kyllä, mikä majoitustoimintainnostuskipinän sytytti.  Artikkeli Sikke Sumarin Muhu-saaren paikasta, juttu oli jossakin naistenlehdessä, luin vihreänä kateudesta. Paikka on niin kaunis idylli! Ja koko touhu siellä! Ulkopizzauuni lämpiää kesäillassa, mies paistaa vieraille pizzaa, samppanja virtaa, väki on kerääntynyt pihapöydän ympärille keskustelemaan. Ennen nukkumaanmenoa voi pulahtaa paljuun. Kyllä nukkuu pellavalakanoissa sen jälkeen hyvin.

Olen nyt oman elämäni sikkesumari. Minulla on pieni kanakoppimajoitus. Siellä on patjat lattialla. Pizzauuni ei lämpiä, sitä ei ole, mutta tuikkukynttilän voi sytyttää. Paljua ei ole, ilmaisämpäreitä kyllä löytyy.

Olen yrittänyt ottaa kesästä ja kauniista, lämpimistä illoista kaiken irti. Tarkoittaa mm. sitä, että menen ulos katsomaan auringonlaskua. Istun kalliolla, venyttelen jäseniäni ja ihailen maisemaa. Kerran huomasin ajattelevani, että on se saamarin hidasta tuo auringonlasku!  Olin ihan vihainen auringolle siitä, että se laskee niin hitaasti, ikään kuin pitkitellen nautintoaan, mikä piti olla minunkin nautinto, mutta en osannut vain olla. On se ihmeellinen tuo ihmisluonto!

Puutarhakeinu saapui parahiksi ennen juhannusta. Verkkokaupan sivuilla oli ilmoitettu virheellisesti toimitusajat: 4-5 päivää. Todellisuudessa siihen meni pari viikkoa. No ei se mitään, saatiin keinu kootuksi ja kyllä siinä on tullut keinuttuakin! Olen keksinyt termin keinumeditaatio. Se on sitä että menee pitkälleen keinuun, ja katselee pilviä. Keinumisessa on jotakin hyvinhyvin rentouttavaa. Ehkä kehomuistissa on aika kohdussa, siellä keinuimme turvassa ja lämpimässä. Ennen lapsia keinutettiin kehdossa, vauvat nukahtavat mieluiten pieneen liikkeeseen. Joskus haaveilin sellaisesta aikuisten kokoisesta kehdosta. Että olisipa ihana mennä nukkumaan sellaiseen. Mutta puutarhakeinu ajaa saman asian. Olemme siihen niin ihastuneita, että pohdimme, voisiko kaupunkikodin olohuoneeseen ostaa puutarhakeinun?

Mikä ettei? Kauan sitten kävin kylässä entisen työkaverini kotona, joka oli taidekeräilijä. Hän keräsi yhden ainoan taiteilijan tauluja. Koko asunto oli lattiasta kattoon tämän taiteilijan teoksia. Ja lastenhuoneessa oli ihan oikea puinen leikkimökki! Sellainen mitä yleensä näkee pihalla. Olipa näky kaupunkikerrostalossa! Miksi siis ei voisi olla myös puutarhakeinu jos on leikkimökki.

Viime aikoina – kanakoppivieraita odotellessa – olen ryhtynyt tuunaamaan villatakkia. Kudoin joku vuosi sitten elämäni ensimmäisen villatakin. Siitä tuli aivan järkyttävän ruma ja kaikin tavoin epäonnistunut. Osasyy oli siinä, että en käyttänyt sitä lankaa, mitä ohjeen mukaan piti. Niinpä mittasuhteet eivät pitäneet paikkansa. Jotenkin onnistuin tekemään helmankin niin, että on toiselta puolelta pidempi. Eli ihan vinksahtanut koko takki.

Päätin tuunata siitä vielä entistäkin hullumman. Olen kirjaillut siihen nyt kukkia, ja selkään ”flawless” (=virheetön). Rintapieleen olen kirjailemassa ”Tout s’arrange” (=kaikki järjestyy) ja oikean käden hihaan ajattelin kirjailla ”stop” tai ”mieti” tai jotain vastaavaa, mikä hillitsisi, että joskus vähän miettisi ennen kuin ryhtyy puuhaan. Laitan villatakista kuvan instaan, kun saan valmiiksi.

Aamuisin olen käynyt kävelyllä. On ollut pakko lähteä liikkeelle varhain, koska on ollut niin kuuma, päivällä olisi liian tukalaa. Teen aina saman lenkin, siitä tulee reilut 9000 askelta. Kävely on siitä mukavaa, että siinä pääsee flow-tilaan. Unohtaa ajan ja sen mitä tekee, mielessä liikkuu ajatuksia kuin pilviä. Tänään jostakin mieleeni tuli ajatus, että minäpä toteutan kaikki haaveeni. (Nyt en tarkoita sitä aikuiskehtoa). Miksipä en toteuttaisi? Tajusin että asian voi päättää. Miksi jäämme odottamaan, että kunpa haaveet toteutuisivat jotenkin itsestään simsalabim? Eivät ne siten toteudu, ne jäävät haaveeksi.  Haaveet pitää toteuttaa. Tavalla tai toiselle. Niin kuin nuoruuden bed & breakfastistä tulikin sitten Boho Garden Cabin.

Anoppi on joutunut sairaalaan, eikä sieltä taida enää kotiutua. Iltaisin hän on levoton ja paniikissa. Soittelee, ja pyytää tulemaan. Ei aina ymmärrä, missä on. Yhtenä iltana hän oli soittanut 84 kertaa apelle. Eilen anoppi oli soittanut 112:seen ja tilannut itselleen ambulanssin. Ambulanssi tuli, ei päässyt sisään, paikalle oli kutsuttu laitosmies avaamaan ovea. Kun laitosmies ja ambulanssi pääsivät vihdoin sisään, ei siellä ollut ketään. No ei tietenkään ollut, kun anoppi oli sairaalassa ja appi mökillä.

”Onko kaikki muumit laaksossa” sanonta on meillä muuntautunut muotoon: kaikki mummit Laaksossa. (Laakson sairaala on pitkäaikassairaala Helsingissä).