Opettaja Puhakainen

Paluu arkeen juhlamatkalta tuli ryminällä. Lentokone laskeutui keskiyöllä, kotona olimme yhdeltä, herätys klo 6.25 ja töihin seitsemäksi. Enkä saanut edes heti unta! Mies puhisi vieressä tyytyväisenä syvässä unessa kuin juna. Minä katsoin kelloa, se näytti jo 2.30 ja minä olin vieläkin hereillä. Paniikki, se oli kuin pullataikina. Päivästä tulisi karmea.

Olin ostanut työevääksi jääkaappiin pinaattikeiton. Poika oli syönyt sen. Otin pakastimesta epäonnistuneita juurespaistoksia mukaan, vaikka tiesin pahoiksi.

Ihme kyllä päivä sujui hyvin, edes väsymys ei iskenyt. Ehkä se ei ehtinyt iskeä. Vasta iltapäivällä kotona sohvalle köllähtäessä uni tuli. Hesari putosi syliin.

Työkaverin kesäloma oli päättynyt ja oli hänen ensimmäinen työpäivänsä loman jälkeen. Kertoi, että ensi kesälomalta hän ei sitten enää ehkä palaisikaan, jäisi eläkkeelle. Mitä ihmettä! Tätä menoa olen kohta joukon vanhin ja se on kyllä ennenkuulumatonta. Olen aina ollut nuorin joka paikassa. Kohta ensimmäistä kertaa on niin että ainoastaan esimieheni ovat minua vanhempia. Se nyt sentään on jotain. Vielä valkenee sekin aamu että esimies on joku nuori ihminen. Se se vasta jännältä mahtaa tuntua.

Kovin nuoria nykyisin tuntuukin olevan jopa moni ammattilainen. Kesällä kuntoportaita juostessa katselin kahta sähkömiestä – minun silmissäni sähköpoikaa – jotka asensivat portaisiin ledvaloja. Teki mieli kysyä että saavatko lapset tehdä tuollaisia vaarallisia sähköhommia? Mutta en viitsinyt kiusata poikaparkoja, olisivat saattaneet loukkaantua, vaikka ihan ihaillen ja hyväntahtoisesti heidän touhujaan seurasin. Huumori on vaikea laji.

Lomamatkalla meidät saatteli hotellin vastaanotosta huoneeseen isosilmäinen, nuori, pelokkaanoloinen tyttölapsi. Teki mieli sanoa että ei mitään hätää, kyllä tästä yhdessä selvitään. Ja kotona Helsingissä kahvilassa kahvin toi pöytään hotellin vastaanottovirkailijaa muistuttava lapsenääninen neitokeiju, joka erehtyi kysymään, oliko cappucino hyvää ja minä vastasin totuudenmukaisesti että oli se kyllä itse asiassa aika haaleaa, kuumempaa pitäisi olla. Tyttöparka kauhistui ja minun piti lohduttaa häntä että ei se mitään, ei se haittaa, ihan hyvää se muuten oli, ei tässä mitään.

Ala-asteella oli äkäinen opettaja Puhakainen. Maanantaiaamuisin kaikki oppilaat kulkivat peräkanaa jonossa juhlasaliin. Siellä asetuttiin riveihin seisomaan ja kuunneltiin aamunavaus. Joku aina silloin tällöin pyörtyi. Kuului vain kopsahdus, kun pyörtyjä kaatui korkeakiiltoiselle jumppasalin lattialle, jonka pintaan oli maalattu koripallokentän kuviot.

Aamunavaus päättyi hyvin usein siihen että esiintymislavalle nousi opettaja Puhakainen, joka aloitti oman saarnansa sanoen ”Minä, koulun vanhimpana opettajana….”. Esittelyä seurasi jokinsortin moraalisaarna tai paheksunta, vessan seinälle töhritty kirkkovene tai muu rötöstely.

Jos minä joskus olen työyhteisöni vanhin, teen kyllä puhakat ja otan asemastani ilon irti. Sitä odotellessa.

Vieraalla rannalla kaukana

Käväistiin Etelä-Ranskassa juhlamatkalla. Matkalaukkuun oli pakattu ne hienoimmat mekot ja isoimmat aurinkolasit.

Juhlapäivän illallisella katselin naapuripöydän pariskuntaa. He olivat Italiasta, arviolta noin 70-vuotiaita. Epäsuhtainen pariskunta. Mies näytti ikäiseltään, mutta naista oli leikelty paljon. Mekko oli naruolkaiminen ja avara, sen kauluksesta yritti tunkeutua ulos kaksi kiinteäksi palloksi leikattua rintaa. Kasvoja oli kohotettu, huulia paksunnettu, kasvojen iho kiristetty. Hiukset värjätty vaaleaksi. Iho parkkiintunut tummanruskeaksi. Nainen oli vanha, mutta leikattu nuoreksi. Mutta kaikista yrityksistä huolimatta ikää ei voi peittää, se näkyy kaiken läpi. Ikä tunkee esiin kuin vieras aksentti puheessa.

Mietin, oliko nainen itse halunnut niin vai oliko mies halunnut naisestaan sellaisen? Oliko nainen pelännyt miehen rakastuvan nuorempaan? Oliko nainen nyt tyytyväinen itseensä? Oliko mies tyytyväinen, pitikö vaimoaan kauniina noin? Ja miltä nainen mahtaisi näyttää luonnollisena, miten hän olisi vanhentunut?

Mitä nainen mahtoi tuumia minua ja meitä katsoessaan? Sääliikö pohjoismaista naista, joka on lähes meikittä, ilman kauneusleikkauksia, hiukset harmaantuneina, kärvistellen omassa iässään yrittäessään sopeutua. Katseleeko samanaikaisesti minun kasvojani ja miettii, mitä kaikkea niille teettäisi jos olisi minä? Analysoiko minun paljon peittävämpiä vaatteitani ja maltillisia juhlakenkiä, joissa ei ole korkoa. Sääliikö, niin kuin minä häntä? Todennäköisesti.

Aamulla käymme ensin uimassa meressä. Siellä ei ole muita. Vesi on ihanan lämmintä, se ei tunnu iholla. Ohi lipuu kaksi joutsenta. Vitsailen, miten ihmeessä mies onnistuikaan järjestämään tämän romanttisen joutsenparaatin meidän yksityiselle aamu-uinille?

Aamiaisella pöytiin on katettu valkoiset pöytäliinat ja servietit. Ei haittaa vaikka kahvikannusta on mahdoton kaataa kahvia tipan valumatta nokkaa pitkin liinalle, sillä pöytäliinat vaihdetaan jokaisen ruokailijan jälkeen. Marmeladit ovat pienissä lasisissa annospurkeissa. Myös jugurtti on lasipurkeissa. Buffetpöydän juustosiivut ovat sentin paksuisia. Ohuenohuita Polarjuustoja menisi yhteen sellaiseen juustosiivuun koko paketti. Otan omaan leipäkoriin patonginpalat ja croissantit molemmille. Ja voin, se on kääritty nättiin pötköön, niin kuin pitkulainen kissakarkki Fazerin makeissekotuksessa. Marjoja: mansikkaa, vadelmia ja boysenmarjoja. Minulle Pellegrinoa, miehelle appelsiinimehua. Saamme onneksi pöydän terassin reunalta. Sieltä on kaunis maisema merelle ja vastarannan kylään.

Rupean jälleen analysoimaan muita. Paheksun mielessäni amerikkalaista seuruetta. Mies istuu aamupalalla lippalakki päässä. Rouva saapuu paikalle uimapuvussa. Päälle on vetäisty kimallelangasta virkattu isoreikäinen rantamekko. Niin kuin kultalankainen kalaverkko. Rannalle on matkaa vain terassin portaat alas. Eivätkö jaksa mennä huoneeseen vaihtamaan rantavaatteita aamiaisen jälkeen, siksikö on tarpeen laittaa uimapuku jo aamiaiselle? Eikö aamiainen hienossa miljöössä olisi vieläkin hienompi ja nautinnollisempi jos sen nauttisi vaatteet päällä?

Aamiaisen jälkeen menemme hotellin rannalle. Vaikka en ole rantalomaihminen niin kyllä sitä päivän tai kaksi viihtyy, ainakin näissä olosuhteissa! Osa rantatuoleista on etukäteen varattu. Parhaimmalla paikalla merelle yltävän leveän laiturin päässä on neljä aurinkotuolia vierekkäin. Niillä makoilee nuoria. Edessä olisi kaunis maisema, mutta nuorten katse on kännyköissä. Eikö mene rahat hukkaan? Eikö nyt kannattaisi nostaa katse ja katsoa missä on. Vai riittääkö vain maisemasta otettu kuva?

Katselen rantaviivaa. Hotelli on rakennettu vanhaan villaan. Vieressä molemmin puolin on samantyyliset vanhat yksityisvillat, pihoilla isot pinjamännyt. Sitä seuraava talo on moderni valkoinen. Sen rannan puoleista seinää peittää seittimäinen ”koristepunos”. Vitsailemme että siinä asuu paikallinen Stefan Lindfors. Tosin talo näyttää autiolta, kukaan ei ole kotona. Sitten alkavat isot kerrostalot. Pinjapuita on vähemmän. Todennäköisesti ennen vanhaan koko ranta on ollut täynnä vanhoja pieniä villoja ja niiden ympärillä pinjapuita. Jossakin vaiheessa grynderit ovat ostaneet vanhat talot, purkaneet talot, kaataneet puut ja rakentaneet tilalle tylsiä kerrostaloja terasseineen.

Kävelemme rantaa kiertävää reittiä. Kerään puista pudonneita pinjansiemeniä taskuun. Ehkä ne voisi koettaa istuttaa ruukkuun. Jos lähtisi oma pinjapuu kasvuun.

Käyn salaa hotellin respassa. Ostan hotellin oman malliston silkkinenäliinan miehelle. Aion antaa joululahjaksi. Muistoksi tästä päivästä. Päivästä jolloin kaikki oli hyvin, huolet pieniä, ilot suuria.