Vastarannan valosaaste

Joihinkin paikkoihin valo sopii. Kuten suurkaupunkeihin. Pilvenpiirtäjähotellien huoneista avautuvat kauniit valomaisemat New Yorkin tai Dubain kaltaisissa paikoissa. Olisi aavemaista ja pelottavaa, jos siellä ei näkisi lainkaan kaupungin valoja. Sitten tulee mutta-kohta. Maaseudulla, erämaissa, saaristossa tilanne on toinen.

Omaa mielenrauhaani on järkyttänyt vastarannelle ilmestynyt ”lentokenttä”. Olen tottunut että vastapäisellä rannalla ei juuri näy muuta kuin metsää, mutta nyt sinne on alkanut ilmestyä valoja, enkä pidä siitä. Haluaisin kuvitella mökkeileväni kaukana muista, mutta se ei tietenkään ole totta sinnepäinkään. Meidät on saarrettu joka puolelta toisilla mökkiläisillä.

Vastarannalle on korkean kallion päälle rakennettu mökki. Varmasti upea paikka, hienot maisemat. Totta kai hienot, koska katsovat meitä. Hah! Kalliolta rantaan menevät mutkittelevat portaat ja ne on valaistu varsin massiivisesti. Portaat ovat ”lentokenttä”.

En tiedä, harrastaako vastarannan mökkeilijät uintia keskellä yötä vai miksi he ovat katsoneet tarpeelliseksi valaista portaansa. Luulen että valot syttyvät automaattisesti pimeän tultua siitä huolimatta ollaanko mökillä vai ei. Ja minä ärisen vastarannalla.

Olen pitänyt mielessäni yksinpuhelua siitä, miksi rakennustarkastus ei huomioi valoja. Niidenkin käyttöä pitäisi voida jollakin tavalla rajoittaa, jos ihmiset eivät itse osaa järkiperäistää omaa valojen käyttöänsä. Olen epäillyt että läpi yön loimottavat valot eivät ole hyväksi eläimille. Ne häiritsevät lintuja ja lepakoita ja muita öisiä luonnossa kulkijoita. Näin olen omassa mielessäni järkeillyt. Ja tänään (31.8.21) Hesarista sain lisää vettä omaan myllyyni. Siellä oli artikkeli ”Tutkimus: valosaaste vähentää hyönteisiä”

Brittitutkimus oli keskittynyt tutkimaan valon vaikutusta hyönteisiin: perhostoukkien määrä väheni puolella. Voimakkaimmin hyönteisten määrää vähensi kirkas led-valo.

Valo häiritsee eläimiä ja hyönteisiä, sähköä ei saisi kuluttaa turhaa. Joten eiköhän napsauteta ylimääräiset valot pois häiritsemästä vastarannan äkäistä naapuria, perhosta ja itikkaa.

Pakko kyllä sanoa että ihan samaa saastetta olen itsekin levittänyt. Muistan hyvin, kuinka ihailin omaa mökkiä aikoinaan, miten kauniilta se näyttikään, kun valot paloivat kutsuvasti sisällä isoista maisemaikkunoista. ”Ihan kuin joku Marie Clare -koti”, muistan sanoneeni miehelleni. Varmaan vastarannalla harmiteltiin. Mikä sinne nyt on tullut? Joku kaupunkilaisporukka pitämään älämölöään aamutunneille?

Normaali

Kaikenkarvaiset ystäväni

Minä, niin kuin miltei kaikki pikkutytöt 70-luvulla, olin hevostyttö. Se oli aikaa ennen laskettelua ja golfia, ennen kuin aerobiciä oli vielä keksitty. Tai voi olla että oli keksitty jossain, mutta Suomeen ei vielä ollut rantautunut. Jotakin naisvoimistelua oli kansalaisopiston ohjelmistossa. Siinä hypeltiin tampuriinin tahdissa.

Niinpä iloitsin suuresti, kun huijari oli velkaantunut isälle ja isä suostui ottamaan maksuksi hevosen, puolaisen puoliverisen Azarin. Kutsuimme Azaria Aksuksi, sille rakennettiin laidun kodin pihamaalle, ja minä köllöttelin kesän Aksun selässä Hevoshullua lukien.

Aksu luuli varmasti pääseensä hevosten taivaaseen: ei raskaita töitä, ei kaltoinkohtelua, ei väkivaltaa. Sillä niitä se todennäköisesti oli aiemmin elämässään kohdannut. Totuus alkoi pikku hiljaa paljastua.

Ei pitäisi lahjahevosen suuhun katsoa, mutta jos katsoi Aksun suuhun, huomasi että sen kieli oli joskus katkennut. Kielen poikki meni syvä juopa. Aksu puri, ja oli kiukkuinen. Eläinlääkäri tutki sen ja epäili että kavioiden rustot nilkoissa ovat kuluneet niin pahoin että siihen sattuu ja siksi häiriökäyttäytyy. Loppu rupesi häämöttämään. Aksu vietiin teuraaksi, minä itkin itseni iltaisin uneen, enkä syönyt meetwurstia moneen vuoteen.

Nelikymppisenä koin hankalan keskenmenon ja sen seurauksena päätin haluta koiran. Sopiva löytyikin, skotlanninterrierin pentu, joka oli syntynyt valkoinen tähti otsassaan minun syntymäpäivänäni. Rakastuin oitis! Tein varauksen, annoin pennulle nimeksi Repe, ja ryhdyin suunnittelemaan koiranomistajan elämääni.

Mies meni allergiatesteihin, missä todettiin hänen olevan allerginen koirille. Varaus piti perua. Minä itkin taas. Sanoin että tämä on koirakeskenmeno. Että sitten otetaan kyllä kissa! Joku eläin on saatava, jos ei lasta. Minä olin kyllä itse allerginen kissoille, vieläpä varsin pahasti, mutta olin niin varma että rakkaus parantaa, tarve eläimelle oli niin suuri. Veli lupasi ottaa kissan itselleen, jos tilanne kävisi allergian takia mahdottomaksi.

Kissa tuli. Se oli löytökissanpentu. Ihmisarka ja villi. Poika risti sen Plutokniksi, aloimme kutsua Pepuksi. Se oli viisas kissa, ei tyhmä olisi luonnossa niin pitkään ilman hoitoa selvinnytkään. Tuli vihellyksestä paikalle, kun ensin oli meihin tottunut. Mutta koskaan siitä ei tullut vatsan päällä köllöttelevää ihmiskissaa, se säilytti villeytensä ja vapautensa loppuun asti. Kissa, joka kulki omia polkujaan. Jäi auton alle. Minä itkin taas. Ja koin syyllisyyttä, kun en ollut osannut suojella sitä.

Yhtenä kesänä meillä oli kolme kanaa ja kukko. Sain ne Inkoon kanttorilta. Hänellä oli kanoja liikaa. Kanoille rakennettiin hieno pytinki mökkitontin takamaalle. Niin hieno että siitä tuli myöhemmin aitta. Mutta ensimmäisen kesän se toimi kanalana.

Aamuisin heräsimme kukon kiekumiseen. Kanat tepastelivat katsomaan merta. Oi miten kauniita ja ihania eläimiä ne olivat. Sellaisia vanhanaikaisia ruskeita. Annoimme niille nimet: Helmi, Klaara ja Rouva Kotko. Kukon nimeä en enää muista.

Kesä kuitenkin alkoi lähestyä loppuaan. Olin huolissani, mistä löytäisin kanoille uuden kodin. Olin ajatellut että voisin jopa syödä ne kesän päätteeksi, mutta ei tietenkään, kanoihin kiintyy. Löysin lopulta pysyvän kodin Laitilasta, maalle eläkepäiviään viettävän pariskunnan luota, joilla oli pihapiirissä navetta. Itkin, kun kanoja haettiin pois.

Nyt meillä on ollut kymmenen vuotta tamperelainen sisäkissa Miiru, joka muutti meille nelivuotiaana. Meni kaksi viikkoa ennen kuin Miiru uskaltautui ensi kertaa avoimesta ovesta ulos, näki pikkulinnun ensi kertaa, säikähti näkemäänsä ja säntäsi kiireen vilkkaan sisään niin että matot menivät mutkalle.

Nykyisin Miiru elää sisäkissan elämää kaupungissa ja ulkoilee mökillä. Kaupungissa hän on erityisen vaativa. Pidän Miirulle kissaspa’ta. Se tarkoittaa sitä että Miiru menee makaamaan A3:n kokoiseen matalareunaiseen, entiseen pyjamaboxiin, joka nyt on hänen lempipaikkansa ja minä silitän Miirua moppien puhdistamiseen tarkoitetulla kumiharjalla tai Miirun omalla hammasharjalla. Hän pitää erityisesti siitä että harjataan hammasharjalla leuan alta ja päälaelta ja sen sellaisista paikoista, mihin hän itse ei yllä. Siinä hän jaksaisi olla vaikka koko päivän; laatikossa harjattavana. Minä olen kuin joku palvelijatar, kissahoitolan pitäjä. Kädessä minulla on hanskat, koska epäilen että olen kumiharjalle allerginen, kissalle en ole, tietenkään.

Kaupungissa Miiru haluaa myös tulla pestyksi. Asettuu seisomaan kylpyhuoneen jakkaralle ja naukuu vaativasti. Se tarkoittaa pesua. Käsi kastellaan lämpimällä vedellä, ja sitten silitetään.

Miiru tunnistaa kellon. Tulee herättämään aamulla kuudelta, ja tietää milloin poika tulee koulusta. Menee silloin eteiseen odottamaan.

Miiru on nyt neljätoista vuotta. Hänellä on edessään ehkä viisi-kuusi vuotta, jos hyvin käy. Sitten minä taas itken.

Miiru jäänee viimeiseksi omaksi eläinystäväksi. Ei tarvitse enää itkeä näistä syistä.

Normaali

Pimeät illat tulevat, oletko valmis?

Televisiossa mainostetaan syksyllä alkavia sarjoja. Niitä samoja, joita on ollut ”aina”. Ja joissa esiintyvät samat tutut, kivat vanhat julkkikset. Mutta tietoisuus kaiken jatkumisesta samanlaisena televisioissa ei-innosta. Ihan kuin televisio olisi jäänyt jumiin. Niin kuin vanhat lp-levyt joiden ääniraidat jäävät toistamaan itseään.

Ei minulla mitään ideaa siitä ole, kuka voisi olla parempi juontaja kuin Vappu Pimiä, parempi tuomari kuin Jorma Uotinen tai ohjelman isäntänä parempi kuin suurmestareiden Jaakko Saariluoma tai Idolsin Heikki Paasonen. Monet tv-persoonat ovat niin ylivoimaisia omassa taidossaan, että heitä on vaikea korvata.

Mutta se on vain niin tylsää. Samat ohjelmat, samat esiintyjät.

Tämä nyt on tällainen länsimaisen ihmisen A-luokan ongelma, kun mitään oikeita ongelmia ei ole. Pitänee keksiä muuta tekemistä pimeneviin iltoihin. Mitä se voisi olla?

Koronavuonna tuli kutomiskiintiö jossakin määrin täytetyksi. En jaksa enää yhtään villapaitaa. Ylipäätään ei huvita tehdä mitään, mikä lisää kotona kaappien sisältöä. Omat savikuppitekeleet ja villasukan puolikkaat, no more!

Ehkä pitää lisätä liikuntaa. Kahtena iltana on jo ryhmäliikuntaa. Tai käydä iltakävelyllä. Tai ottaa enemmän työvuoroja iltoihin. Tai kirjoittaa. Kirjoittamisessa on vain se ongelma, että pitäisi olla jotakin, mistä kirjoittaa. Aiheiden keksiminen on yllättävän vaikeaa.

Mitä te ihmiset oikein teette pimeinä syys- ja talvi-iltoina?

Mieleeni tulee lähes pakokauhu, kun ajattelen että eipä aikaakaan, kun illan pimeys alkaa iltapäivällä kello 15. Minä en ole siihen yhtään valmis, en yhtään.

Normaali

Maisa

Yksi pojan lempikirjoista pienenä oli Maisa-hiirestä ja hänen ystävistään kertova kirjasarja. Eräässä näistä kirjoista ystävät kerääntyvät viettämään joulua, mutta Nipa-norsu ei saavu sopvitusti paikalle. Hän on juuttunut lumihankeen. Poika eläytyi tarinaan niin vahvasti, että yksi kokonainen talvi kului niin että hän ei suostunut astumaan lumen peittämälle pihalle. Lastentarhan tädit olivat ihmeissään, kuin poika seisoi pihamaalla pihakaivon kannen lähellä, siitä lumi oli sulanut pois. Onneksi lumikammo katosi lopulta itsestään, mutta hankaloitti kyllä merkittävästi elämää hetken aikaa.

Törmäsin uudelleen Maisaan – en tosin tähän lastenkirjojen satuhahamoon. Maisa on uusi Hus’in sähköinen palvelujärjestelmä asiakkailleen. En ollut mokomasta kuullutkaan. Kanta.fi on kyllä ollut käytössä, mutta ystävä kertoi tästä uudesta järjestelmästä. Ryhdyin heti käyttäjäksi.

Olen kitissyt siitä, että Helsingissä saa huonosti yhteyden terveydenhoitoon. Ehkä tämä Maisa tuo parannusta tilanteeseen. Sen kautta pystyy lähettämään viestiä mieltä painavista, omaan terveyteen liittyvistä seikoista. Ja niitähän tietenkin on.

Viime viikolla sain kuulla että vanhimmalla veljelläni oli diagnosoitu sepelvaltimotauti ja tehty saman tien pallolaajennus. Keskimmäisellä veljellä on sama vaiva – hän sai sydänkohtauksen vuosi sitten. Ja kolmas, jo edesmennyt, veljeni sairasti myös sepelvaltimotautia. Minä olisin sitten ainoa, jolla sitä vaivaa ei olisi, vai olenko? Haluaisin kovasti että asia tutkittaisiin myös minun kohdaltani. Kirjoitin tästä huolestani Maisaan, nyt odotan yhteydenottoa. Saman huolen kanssa olin liikkeellä jo viime keväänä. Sen käynnin seurauksena minulle määrättiin verenpainelääkitys, ja nyt paineet ovatkin olleet kohdillaan.

Mitään kipuja tai tykytyksiä minulla ei ole, mutta olen huomannut vauhdin hyytyneen. Juoksen paljon hitaammin kuin ennen. Käyn kerran viikossa hiit-jumpassa puistossa, siinä liikutaan korkealla sykkeellä. Välillä minua huippaa, joudun heittäytymään maahan selälleni ja nostamaan jalat ylös, kun vintissä alkaa pimetä.

Lumeen en ole vielä juuttunut.

Normaali

Laulut kertovat nykyisin Minästä

Kuuntelin radiota kotiaskareita puuhatessani.

Sieltä tuli joku uusi biisi, mitä en ollut aiemmin kuullut. Sanat kertoivat oikeudesta olla hyväksytty sellaisena kuin on. Siitä tulin tehneeksi yleisemmän havainnon, että laulujen sanoitukset ja aiheet ovat muuttuneet todella radikaalisti viime vuosina. Ennen vanhaan laulut kertoivat rakkaudesta, sen kaipuusta, loppumisesta tai ihanuudesta. Laulut kertoivat siis ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen. Nykyisin laulut kertovat hyvin usein ihmisen suhteesta itseensä. On monenlaisia voimaantumisbiisejä ja oman egon tukemiseen ja kasvuun tähtääviä kappaleita.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei voi rakastaa muita ellei ensin rakasta itseään.

Ilmeisesti ihmiset ovat kohtalaisen pihalla siitä, mitä itse ovat ja haluavat, ja kärsivät monenlaisista identiteettiongelmista. Siinä tilassa on vaikea rakastaa muita. Pitää saada ensin oma pää kuntoon.

En tiedä, mutta omissa korvissa soi ihanan raikkaalta oman nuoruuden eli 80-luvun joutavat discohitit. Alphaville, Wham, Modern Talking, kaikki käy! 80-luku oli hyvää aikaa elää nuoruutta. Silloin oli tunne että kaikki on mahdollista ja hyvin. Ilmassa ei ollut pelkoa tai vihaa. Oikeastaan negatiivisina asioina tuolta ajalta ei tule mieleen muuta kuin aids, ja sekin tuntui varsin kaukaiselta asialta. Vai onko aika vain kullannut muistot?

Normaali

Uneton Ullanlinnassa

Olen erinomaisen hyvä nukahtamaan, mutta huono pysymään unessa. Herään pari kertaa yössä, eikä uni enää tule. Olo on kuitenkin liian väsynyt, että hereillä olon voisi hyödyntää mihinkään järkevään. Sehän olisi erinomaista aikaa vaikka kirjoittamiselle. Niinpä katson kännykältä suoratoistoa. Tiedän, ei pitäisi. Kyllähän sitä ihminen tietää paljon, miten pitäisi elää, syödä, nukkua, liikkua, jopa ajatella – mutta sitten lopulta tekee ihan niin kuin haluaa.

Koska juonelliset tarinat ovat yökatsojalle hankalia – katsomisprosessin aikana yleensä nukahtaa monta kertaa, ja tippuu juonesta – olen löytänyt true crime tarinat. Niissä kerrotaan vanhoista rikoksista. Olen katsonut varsin kattavan repertuaarin amerikkalaisia ja briittiläisiä tapauksia. Eräs jäi varsinkin mieleen: The Confession Killer.

Vähä-älyisellä mutta hyvämuistisella miesparalla oli aivan karmea lapsuus, joka kulminoitui siihen että hän tappoi oman äitinsä ja tyttöystävänsä. Vuosien päästä miestä syytetään kahden naisen murhasta, ja lopulta hän tunnustaa tappaneensa naiset. Seuraavaksi sheriffit alkavat esitellä miehellä kaikkia mahdollisia selvittämättömiä murhia ympäri Amerikan, ja mies tunnustaa tehneensä ne kaikki. Sheriffejä lappaa miehen luona selvittämättömien tapausten kansioiden kanssa. Tulijoita on niin paljon, että ”vastaanottoaika” on vain 20 minuuttia. Mies tunnustaa murhan perä jälkeen, kaikkiaan yli 300. Sheriffit ovat innoissaan, vuosikausia selvittämättä olevat raiskaukset ja tapot selviävät vihdoinkin!

Kukaan ei välittänyt siitä että mies ei ollut tehnyt niitä oikeasti. Hän oli aina ollut hyljeksitty. Nyt hän sai osakseen huomiota, vaikka sitten sarjamurhaajana. Media haastatteli, tarjottiin tupakkaa, pidettiin kaikin tavoin huolta kuin rock-starasta. Huomio tuntui hyvältä. Sillä oli tietenkin kova hinta, vankila, mutta toisaalta se paikka oli jo ennestään tuttu. Mies oli vankilassa vuosikymmeniä.

Sillä välin rikostekniikka kehittyi, tuli dna-testit. Ilmeni että eräällä miehen tunnustamalle raiskaustapolle löytyi ihan toinen tekijä. Poliisin säilössä olleista todistusaineistosta otettiin dna-testit, ja selvisi, että uhrin pikkuhousuissa olikin ihan toisen miehen spermaa. Asiaa alettiin tutkia myös muiden tapausten osalta, sama juttu. Huh, huh, kyllä todellisuus on tarua ihmeellisempää – ainakin Amerikassa. Sinne mahtuu monenlaista.

Tapaus oli mielenkiintoinen erityisesti ihmismielen näkökulmasta. Heikkolahjainen, hyljeksitty haluaa huomiota ja arvostusta, ja on valmis mihin vain sitä saadakseen. Toisaalla sheriffeillä on yhteisöjensä paine saada tapaukset selvitettyä, kaikki haluavat pahat ihmiset pois, syyllinen pitää löytyä, keinolla millä hyvänsä.

Onneksi saan jossakin vaiheessa takaisin unen vaikka näitä kauheuksia katsonkin. Tänä aamuna jatkoin valveillaolon jälkeen unta, keskustelin unessa jonkun minulle tuntemattoman naisen kanssa, joka kysyi, mitä yleensä ajattelen. Heräsin siihen kysymykseen.

Hyvä kysymys, mitä yleensä ajattelen? En tiedä, onko se vähän ikäkysymys, mutta huomaan usein olevani ärsyyntynyt, milloin mistäkin. Esimerkiksi jalkakäytävällä ajavista sähköpotkulaudoista. Sehän on jo ärsyyntymisen klassikko. Ärsyyntyminen ei ole hyvä tunnetila, ainakaan jos se jää päälle. Siitä tulee eniten itselle paha olo. Ja kiukkuinen vanha nainen….no, se on stereotypia, mitä pitäisi välttää. Mieluummin olen kukkahattutäti.

Mutta se on jo suunta oikeaan, kun tunnistaa oman negatiivisen tunnetilan. Silloin siitä voi kasvaa pois.

Luulen että tämä on laajempi yhteiskunnallinen tunnetila, koska olen havainnut samaa paitsi itsessäni myös muissa. Eräs ystävä totesi museokäynnin päätteeksi, että häntä sitten ärsyttää muut ihmiset, jopa se miten he ovat pukeutuneet. Ja eniten ärsyttää se, että moinen asia ärsyttää. Miksi ylipäätään kiinnittää huomiota muiden pukeutumiseen? Toista ärsytti turistit ja maalaiset kaupungissa. Se taas ärsytti minua, koska olen sielultani maalainen, enkä kestä kun heistä puhutaan pahaa, sitä paitsi kaupunkilainen on maaseudulla matkatessaan ihan yhtä ärsyttävä, jos ei pahempi. Sellainen vaativa ja vaikea. Kuten eräs toinen kaupunkilaisystäväni, joka selitti kiireiselle, paikan ainoalle tarjoilijalle muiden asiakkaiden odottaessa vuoroaan, että onhan hänen köyhissä ritareissaan sitten varmasti kaksi pullapalaa, koska se on monikko ”köyhät ritarit”, siis siinä ei voi olla vain yhtä pullapalaa, sitä paitsi hän ei missään nimessä halua mansikkahilloa, koska se tuo hänen mieleensä poikaystävän 80-luvulta, joka petti, jotakin muuta hilloa, pliis, vaikka vadelmaa.

No nyt minulla ei sitten ole enää yhtään ystävää, koska petin ja paljastin heidät. Ja nyt heitä sitten ärsyttää. Mutta minua ei juuri nyt ärsytä mikään, koska sain purkaa tunnetilani tähän. Ja kaikki johtui vain siitä unesta, missä outo nainen kysyi, mitä yleensä ajattelen.

Tiedoksi vain unen oudolle sekä kaikille muille, entisille ja nykyisille ystäville, että nyt rupean ajattelemaan vain iloisia ja positiivisia asioita. Kiinnitän huomiota vain niihin. En ärsyynny muista ihmisistä, miksi minä heidän tekemisistään tai sanomisistaan välittäisin. Painan vain kukkahattua syvemmälle päähän, eikös niin, ja hoen Tänään mikään ei ärsytä minua, tänään ei mikään ärsytä minua, tänään mikään ei ärsytä minua.

Normaali

Rouvien taidematka

Muistelen että joskus 90-luvun loppupuolella lähdettiin eräs perjantai-iltapäivä rouvaystävien kanssa yhden yön Tallinnan matkalle helikopterilla. Matka taisi kestää kaksikymmentä minuuttia. Matkatavarat mahtuivat käsilaukkuun. Eli hammasharja, voide ja meikit. Oli kätevää.

Nyt kun lähden niin vähin matkavarustein kuin mahdollista, kertyy siitä kuitenkin jonkun kokoinen kassi kannettavaksi. Onhan pakko olla sentään vaihtoalushousut, jos lirahtaa, bambukerrasto jos tulee kylmä tai kutittaa, arsenaali allergialääkkeitä ja -voiteita, ja hampaiden hoitotarvikkeet (oikomishoito yhä päällä).

Se mikä tällä kertaa unohtui, oli suolen toimintaa edistävät aineet. Joku Samarin-paketti olisi hyvä olla olemassa ylensyönnin varalta.

Kävin ystävän kanssa taidematkalla Mäntässä ja unohtui Samarinit kotiin. Tosin ei niitä kotonakaan ole, mutta pitäisi olla. Matkalla tulee helposti syötyä enemmän kuin normaalisti ja vatsa menee järkytyksestä jumiin. Nytkin liikasyönti johtui siitä, että lounas höyrylaiva Tarjanteelle kannatti varata etukäteen. Olin tilannut muusia ja muikkuja. Annos oli varsin reilu, tosin nälkäkin oli kova, koska olimme lähteneet reissuun jo aamuvarhaisella Helsingistä.

Illalla halusimme tietenkin mennä juhlistamaan matkaa Mäntän Klubille, tietysti pitkän kaavan mukaan. Alkukeittona oli maa-artisokkakeittoa possunniskalla, pääruokana kuhaa ja fenkolirisottoa ja jälkiruuaksi sitruunatorttua. Ruokajuomana viiniä. Hyvää oli, mutta olo oli kuin syöttöporsaalla. Lyllersimme huoneisiimme kolmanteen kerrokseen ja nuukahdimme nukkumaan vähän jälkeen iltayhdeksän. Siinä kohtaa Samarin olisi ollut paikallaan.

Näin elokuun puolivälin jälkeen kotimaan matkailu on parhaimmillaan. Kohteista ovat poistuneet koulujen alettua lapsiperheet, jäljellä ovat eläkeläisseurueet. Sää on mitä parhain, ei ole liian kuuma.

Se vain ihmetyttää, miksi niin moni toimia lopettaa kesäkautensa juuri nyt. Höyrylaiva Tarjannekin oli viimeistä viikkoa liikenteessä, vaikka paatti oli loppuunmyyty. Luulisi että matkustajia riittäisi ainakin elokuun loppuun asti. Ja kyllä olisi varmasti upea tapa ihailla myöhemmin syksyllä ruskamaisemia. Matkasimme aluksella Tampereelta Ruovedelle, lähdimme kello kymmeneltä ja olimme Ruovedellä puoli kolmelta. Se oli oikein sopiva pätkä laivalla. Siitä olisi voinut vielä jatkaa Virroille asti, mutta me jäimme Ruovedellä, mistä jatkoimme matkaa Mänttään.

Tämä oli jo toinen Mäntän reissu siellä yöpyen, ja paikka on kyllä niin kaunis ja nähtävää paljon että eiköhän tästä muodostu jokakesäinen traditio. Aikaisemmin emme olleet kulkeneet Lemmenpoluksi nimettyä rantapolkua museolta keskustaan, mutta nyt kävelimme, vaikka olikin ne kassit kannettavana. Olipa hieno polku! Mieleen tuli Irwinin kaunis balladi ”Maailma on kaunis”. Laitoin sen soimaan youtubesta. Matkalla pysähdyimme jopa uimaan, vaikka ei ollut uimapukua, kun ei kukaan ollut näkemässä. Järvivesi oli lämmintä ja pehmeää.

Suomi on kaunis maa, ja täällä on paljon sykähdyttävän kauniita maisemia, joista pääsee nauttimaan ilman isoja ihmismassoja. Se on sellaista luksusta, jota arvostan.

Normaali

Kunnanjohtaja ja Kukkohovi – novelli

Novelli nro kaksi on valmiina. Eli tässä teille luettavaksi tarina kunnanjohtajasta ja Kukkohovista.

——————————————————–

”Kenen seurassa olit, kun sinulla alkoi mennä huonosti?”, kysyi yksityisetsivä Colombo televisiosarjassa. Samaa pohti usein työssään Turun Yliopistollisen sairaalan psykiatrian osastonjohtaja. Mikä on se hetki, käännekohta, turning point, jonka jälkeen potilaan elämä lähtee ajautumaan kohti kiistatonta määränpäätään, umpikujaa. Umpikujan päätepiste oli täällä – psykiatrian osastolla – ja joskus hautausmaalla.

Uusimman potilaansa, Kustavin kunnanjohtajan, kohdalla epätoivon alkupiste oli hyvin jäljitettävissä: ”turning point” oli ollut syksyllä 2019, kun kunnanjohtajan kolmekymmentäkaksivuotinen avioliitto päättyi, ja samaan aikaan työpaikalla oli paljon painetta. 

Päänvaivaa aiheuttivat tuleva sote-uudistus ja kuntaliitosvaatimus. Kustavin kunta oli pieni, mutta toisaalta vakavavarainen kunta, pääosa kunnan tuloista tuli kesämökkien kiinteistöveroista. Runsas kesäasukasmäärä suhteutettuna pieneen vakituisten asukkaiden määrään piti kunnan talouden vakaana ja positiivisena. Kuntalaisille oli voitu tarjota ilmainen päivähoito ja varsin kattavat terveydenhoitopalvelut. Kuntaliitos ei toisi Kustaville mitään etuja, päin vastoin, niinpä kunnanjohtaja oli käyttänyt koko aikansa ja energiansa laatimalla raportteja ja yhteenvetoja, vastineita ja kannanottoja. Kunnan tilanne, yhdistettynä keski-ikän kriisiin ja pitkän avioliiton ajatumiseen päätepisteeseen, muodostivat yhdessä niin suuren henkisen paineen, että lopulta kunnanjohtaja ajautui henkilökohtaiseen kriisiin.

Nyt kunnanjohtaja oli otettuna osastolle. Kaikkia vaaleita, naispuolisia hoitajia hän kutsui Anne Kukkohoviksi, ja saattoi käydä heihin käsiksi epäsopivalla tavalla. Osastonjohtaja oli ohjeistanut kunnanjohtajaa hoitamaan brunetet ja miespuoliset hoitajat, mutta tilanne oli vaikea, koska heidän hoidettavaan kunnanjohtajan tila näytti pahenevan: hän huusi”Leipokaa! Leipokaa!” ja levitteli käsiään.

Kaikki alkoi varsin mitättömästi. Eräänä alakuloisena, vettävihvovana syksyisenä päivänä kunnanjohtaja makasi masentuneena kotisohvallaan. Televisio oli auki. Sieltä tuli ”Koko Suomi leipoo” -ohjelma. Ja kun vaalea, uhkea ja hehkeä Kukkohovi levitti kätensä kuin siunaukseen ja sanoi: ”Leipokaa”, oli se kauneinta, mitä kunnanjohtaja oli nähnyt sitten Anne Pohtamon valinnan Miss Suomeksi. Kunnanjohtaja nauhoitti ohjelman, ja katseli taukoamatta Kukkohovia, joka levitti käsiään yhä uudestaan ja uudestaan. ”Leipokaa! Leipokaa! Leipokaa! Leipokaa!” kaikui kunnanjohtajan olohuoneessa, mistä ex-rouva oli vienyt omansa. Sisustus oli vajavainen; jäljellä oli pölyinen televisio ja muhkuralle maattu sohva. Seinällä roikkui kunnnanjohtajan äidin kutoma ryijy ”Kaukametsä”. Taulut ja koriste-esineet rouva oli ottanut mukaansa.

Kunnanjohtaja kiinnitti huomiota Anne Kukkohovin kirkkaanvalkeisiin pieniin hampaisiin, miten ihanalta niiden puraisu korvanlehdestä tuntuisikaan! Kukkohovin pohkeet näyttivät kiinteiltä ja pyöreiltä pinkeissä korkokengissä, ja kukkamekon pääntie oli avara paljastaen rintavaon. Niin puhtoinen ja suloinen, suomalainen nainen parhaimmillaan. Ja vieläpä eronnut hänkin! Kunnanjohtaja oli rakastunut.

Kuntalaisille kunnanjohtajan rakastuminen/sairastuminen valkeni pikku hiljaa. Ensimmäinen tapahtuma sattui, kun kunnanjohtaja eräänä iltana käveli hautausmaan poikki ja törmäsi sattumalta suntioon, joka oli jäänyt viimeistelmään haudan havutusta. Kunnanjohtaja ehdotti suntiolle, että kirkkoon kutsuttaisiin vierailulle juontaja, yrittäjä, somevaikuttaja Anne Kukkohovi, joka suorittaisi messun loppusiunauksen papin sijaan levittämällä kätensä ja siunaamalla kirkkokansan lausumalla sulokkaasti ”Leipokaa”. Ehkä Kukkohovin tuleminen vilkastuttaisi näivettynyttä seurakuntaelämää, ja kirkon toimitusten tilastoihin saataisiin edes hetkellinen kävijäpiikki.

Suntio oli väsynyt, ilta myöhäinen, kunnanjohtajan hän arveli olevan juovuksissa ja siksi sekava. Ehkä tikkailta Kustavin Krouvissa oli venähtänyt suunniteltua pidemmäksi. No ei se mitään, paljon ja monenlaista nähnyt ja kuullut suntio päätti olla muistamatta kunnanjohtajan ehdotusta kirkolliselämän virkistämiseksi. Menköön väsymyksen piikkiin.

Tilanne eskaloitui keväällä 2020, kun koronaepidemia ja monenlaiset osallistumisrajoitukset astuivat voimaan. Kunnanjohtaja päätti sulkea kunnanvirastotalon. Oveen teipattiin lappu ”Suljettu” ja sen alle lueteltiin puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet, joista virastotalon työntekijät olisivat tarvittaessa tavoitettavissa. Heidät passitettiin etätöihin kotiin, kunnanjohtaja itse sulkeutui virastotalon kellarissa sijaitsevaan tyhjään palaverihuoneeseen. Hän sanoi käyttävänsä ajan hyödyksi perehtymällä kunnan asioihin. Hän visioisi kunnalle menestyksekkään tulevaisuuden. Ohjeeksi kunnanjohtaja antoi tiukan lähestymiskiellon. Häntä ei saisi missään tapauksessa häiritä, eikä palaverihuoneeseen tulla. Jos joku pakottava tarve yhteydenottoon olisi, hänelle voisi laittaa whatsupp-viestin, mutta huone pysyisi lukittuna, kunnes työ olisi valmis.

Koronakevät oli pitkä ja rajoitteinen. Kunnanvaltuusto pääsi kokoontumaan seuraavan kerran vasta alkusyksyllä 2020. Kunnanjohtaja oli informoinut valtuuston jäseniä etukäteen, että hän tulisi kyseisessä valtuuston istunnossa esittämään ehdotuksensa kunnan asioiden järjestämiselle tulevaisuudessa. Koko puolen vuoden yksinäinen työ kellarihuoneiston palaverihuoneessa tulisi silloin julkisaatetuksi. 

Esityslistalla oli: 1. Volter Kilpi viikkojen muutaminen Anne Kukkohovi -päiviksi. Perustelut: Volter Kilven tuotantoa on käyty läpi jo vuosia Kustavin kesässä, se ei jaksa enää innostaa. Teemapäivät kaipaavat uudistusta. Sitä toisi valovoimainen Anne Kukkohovi.

2. Kustavin torin uudelleen nimeäminen Anne Kukkohovi -toriksi

3. Kustavintie muutetaan Kukkohovinpoluksi.

4. Torille pronssinen näköispatsas alastomasta Kukkohovista, vähän Helsingin Havis Amandan tapaan. Figuurin ympärille hylkeet ruiskimaan vettä. Siinä Kukkohovin jalkain juuressa olisi mukava käydä virkistäytymässä helteisinä, kuumina kesäpäivinä.

Esityslistasta nousi suuri, monipolvinen ja -vaiheinen, lopulta riitaisa keskustelu, joka päättyi siihen että kunnanjohtaja sai itkupotkuraivarit. Vasemmistoliiton Anderson ja perussuomlaisten Ahavainen istuivat kunnanjohtaja päällä kokoomuksen Ahtipään pidellessä kunnanjohtajaa käsistä. Valtuuston sihteeri soitti ambulanssin, jonka saapumiseen Uudestakaupungista kesti puoli tuntia. Kunnanjohtaja kiidätettiin aluksi päivystykseen, jossa varsin pian todettiin vaivojen olevan pikemminkin psyykkisiä kuin  fyysisiä, joten kunnanjohtaja sai saman tien kyydin Turun Yliopistollisen sairaalan psykiatrian osastolle. Lääkitykseksi rauhoittavaa sekä suun kautta että tippana. 

Kunnanjohtaja oli itkuinen ja epätoivoinen. Hän hoki tappavansa itsensä, jollei saa Kukkohovia Kustaviin. Kukkohoviin oltiin yhteydessä, mutta tämä ei ollut tietoinen hänen persoonaansa liittyvistä hankkeista saati ylipäätään Kustavin kunnan olemassaolosta. Kukkohovi sanoi harkitsevansa rikosilmoitusta. Toisaalta poliisin näkökulmasta tilanne oli vaikea, Kukkohoviin ei ollut kohdistunut vaaraa, eikä häneen edes ollut oltu yhteydessä, joten kotirauhakin oli rikkoutumaton.

Kaikkia järkyttäneen kunnanvaltuuston kokouksen jälkeisenä tiistaina kunnantalon kiinteistönhoidosta vastaava oli leikkaamassa nurmikkoa virastotalon ympäristöstä. Edellisillan tapahtumat pohdituttivat myös huoltomiestä, kuten jokaista pikkukunnan asukasta. Tiedot valtuuston tapahtumista olivat kiirineet maastopalon lailla nopeasti koko väestön keskuuteen. Asiasta kuiskittiin niin Keltaisessa Puodissa asioidessa, Vuosnaisten lossissa, Alko tiskillä, Salen eines- ja lihatuotenurkkauksessa kuin vanhustentalon ruokalassa ja Krouvin ikkunapöydässä. Kunnanjohtajan romahtaminen tuntui olleen kaikille suuri yllätys, vaikka nyt kun asia tuli julki ja puheeksi, moni kuntalainen muisti viime kuukausilta kunnanjohtajan ottaneen eri yhteyksissä puheeksi Anne Kukkohovin ja Koko Suomi leipoo -ohjelmasarjan.

Huoltomies oli siis juuri ajamassa nurmea virastotalon seinän viertä, kun uteliaisuus antoi vallan. Huoltomies astui alas ruohonleikkuukoneen päältä ja kumartui katsomaan pienestä ikkunasta, joka sijaitsi aivan rakennuksen kivijalassa. Ikkunasta näki alas kellarin palaverihuoneeseen. Siihen johon kukaan ei ollut astunut jalallaan viimeiseen puoleen vuoteen paitsi kunnanjohtaja. Ei edes siivooja. Huoneen seinät olivat täynnä lehtileikkeitä ja kuvia Anne Kukkohovista. Pöydällä oli pieniä muovailuvahasta tehtyjä veistoksia, jotka yrittivät esittää Kukkohovia ja joita kunnanjohtaja oli askarrellut. Fläppitauluun oli listattu asioita ja paikkoja, jotka voitaisiin nimetä Kukkohovin mukaan. Televisiossa pyöri yhä non-stoppina ”Leipokaa!” -remix.

Huoltomies puisti hiljaa päätään ja päätti teipata ikkunan umpeen toisten uteliaiden varalta. Päivän viimeisenä tehtävänä hänellä oli kiinnittää uusi ilmoitus virastotalon oveen. ”Kunnanjohtaja Kämärä toistaiseksi sairaslomalla, viransijaisuutta hoitaa kunnanvaltuuston puheenjohtaja A.V.Sisuluoto”. Sen jälkeen huoltomies hiipi kellariin, avasi yleisavaimellaan lukitun huoneen oven, irrotti seiniltä hellävaroen kaikki Anne Kukkohovi -kuvat. Ne täydentäisivät hienosti huoltomiehen omaa salaista Anne Kukkohovi -keräilykansiota.

Normaali

Auto ei mennyt katsastuksessa läpi

Sainpa aiheutetuksi kiirehässäkkää viimeiseksi mökkiviikoksi. Unohdin katsastaa auton. Tai en ihan kokonaan, muistin vähän että se piti kaiketi katsastaa heinäkuussa, mutta jotenkin se jäi (melkein) hoitamatta.

Olimme torstaina matkalla mökiltä kaupunkiin. Seuraavana päivänä olisivat anopin hautajaiset. Takapenkille oli pakattu muistotilaisuuden pöytäkoristekukat pahvilaatikkoon. Alkumatkasta sanoin miehelle, että kaivapas nyt sieltä hansikaslaatikosta se rekisteriote, että mihin mennessä se katsastus oli tehtävä. Mies teki työtä käskettyä. Vastaus oli ”Eilen”.

No eipä hätää, edessä oli Raisio, siellä olin käynyt katsastuksen hoitamassa edellisenä kesänäkin. Siellä on erikoinen katsastusasemarypäs. Ainakin kolme – ellei jopa neljä – katsastusasemaa vieri vieressä saman kadun varessa. Kurvasimme asemalle. Auto meni katsastukseen. Mies ja poika menivät hampurilaisille, minä jäin odottamaan.

Odotellessa muistin, että takapenkillä on ne kukat. Eikös katsastuksessa testata jarruja, mitenkähän siinä käy? Tuleeko kovinkin äkkinäisiä jarrutuksia? Onkohan kukat ehjät sen jäljiltä?

Kukille ei käynyt kuinkaan, mutta auto ei läpäissyt katsastusta. Se oli nyt periaatteessa ajokiellossa. Autolla sai ajaa kotiin ja/tai korjaamolle. Mutta me olimme matkalla hautajaisiin! 300 kilometrin päähän. Ja takaisinkin pitäisi jotenkin tulla, koska kissa jäi mökille. Muutenhan tässä on vielä eläinsuojelurikoskin päällä.

Tehtiin sitten yksi rikos, ja jatkettiin matkaa. Samalla yritimme järjestää auton korjausta. Tuttu kaupunkikorjaamo oli lomalla, samoin mökkipaikkakunnan autokorjaamo. Sain lopulta ajan lähikaupungista seuraavan viikon keskiviikoksi. Siihen asti piti ajella katsastamattomalla autolla.

Ehdin jo ajatella että onpa mielenkiintoista, jos autoa ei saada korjattua, emme pääse mökiltä kotiin. Kissa on ahtaanpaikankammoinen, ei pysty matkustamaan häkissä. Siksi sitä ei voi kuljettaa bussissa tai missään julkisilla. Se laitetaan avonaiseen pärekoriin takapenkille, ja joku istuu vieressä rapsuttamassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eilen ajoin auton korjaamolle, sain sijaisauton tilalle, sillä takaisin mökille, tänään taas sijaisautolla korjaamolle, oma auto korjattuna katsastukseen ja takaisin mökille. Aamuyhdeksältä lähdin ja iltapäivällä viideltä tulin takaisin. Kyllähän sitä näinkin viimeiset mökkipäivänäsä tuhlaa. En tiedä, mitä järkeä tässä on. Vanhan auton kanssa aikaa ja rahaa kuluu ihan höpönä.

Onneksi poika on menossa autokouluun ja saa sitten jonakin päivänä kortin. Ensi kesänä hän saa hoitaa katsastuksen. Nuorella ihmisellä on aikaa. Ei sitä enää tässä iässä niin paljon ole. Se on hyvä perustelu, jos keksii kysyä, miksi minä.

Normaali

Ihmiskoe: lue väärä kirja

Poika oli lähdössä mökkipaikkakunnan kirjastoon. Tuumin että itsekin haluaisin vaihteeksi trad.kirjan. Alkukesästä luin kirjoja, sitten siirryin suoratoitopalvelujen ja Yle Areenan brittimurhiin ja kirjat jäivät. Mutta ehkä seuraavaksi olisi taas kirjojen aika.

Tuli samalla tehdyksi mielenkiintoinen ihmiskoe. Sanoin pojalle, että lainaapa minulle jotakin siitä Jokeri-hyllystä, ihan mitä vain, mitä luulet että haluaisin lukea.

En tiedä, onko muualla samaa käytäntöä, mutta täällä on erityinen Jokeri-hylly suosituille, uusille kirjoille. Niiden laina-aika on vain kaksi viikkoa, ja kierto siksi nopea. Yleensä tsekkaan kirjastosta Jokeri-hyllyn, ja yleensä löydän sieltä lainattavaa.

Poika toi Reijo Mäen Vares-kirjan, Sulhaspoika. Täytyy myöntää, että kirjan nimi on osuva, Sulhaspoika. Voisi olla ihmissuhdedraamaa, siis minulle sopivaa, mutta on turkulaista äijäilyä, moottoripyöräjengiä ja huoria. Olen sivulla 72, vielä en tiedä, kuka on kuollut tai onko kukaan vielä kuollut. Tähän asti ollaan oltu baarissa, hiekkakuopalla ja huoltoaseman baarissa. Henkilögalleriassa on liivijengiä, vankilakundeja, virolaisia, huoria, isotukkaisia ja -tissisiä ja paksuhuulisia, ja sitten tämä Vareksen ystäväporukka Apteekin baarissa.

En ole yhtäkään Reijo Mäkeä aiemmin lukenut. En ole myöskään katsonut yhtään Luokkakokous -elokuvaa, vaikka niitä on tehty jo kolme, ja on kuulemma jälleen viime viikonlopun kassamagneetti. En ole kohderyhmää kummassakaan.

Mutta kaikesta epäsopivuudesta minulle, kirjan lukeminen on virkistävää. On mielenkiintoista lukea ihan muille silmille tarkoitettua kirjaa. Mennä toisten kuplaan. Tuskin luen loppuun, mutta luen oman kesäni loppuun. Kirja tulee jäämään kesken, koska on aika lähteä mökiltä. Mutta luen kirjaa niin kauan kuin omaa kesääni kestää. Samalla kuvittelen, miten ihanaa sen lukeminen on hänestä, kenen silmille ja mielelle kirja on kirjoitettu. Joka lukee sitä nauttien ja ahmien. Minä luen sitä sanavalintoja, huumoria ja ihmiskuvia ihmetellen.

Ja mietin, miten paljon erilaisuutta vielä – kaikesta huolimatta – on. Se on hyvä. Kirjoja ja elokuvia pitää olla kaikille. Niiden pitää edustaa erilaista maailmankatsomusta ja näkökulmaa. Kirjoja pitää olla jokaiselle.

Sehän taiteen tarkoitus ylipäätään on. Tuoda esille erilaisia näkökulmia ja tulkintoja. Vaikka ne olisivat erilaisia kuin omani, jopa omaa maailmankuvaani vastaan.

Diktatuurit ja dystopiat perustuvat yksisilmäiselle maailmankatsomukselle, on olemassa enää vain yksi näkökulma ja tulkinta, muut ovat kiellettyjä. Ne ovat joko syntiä, laittomia tai yhteiskunnan vastaisia. Monenlaiset yhteiskunnat ovat yrittäneet rajoittaa sananvapautta. Ja valitettavasti siinä onnistuneetkin. Seurauksena ovat olleet vankileirit, katoamiset, kuolemat, sodat, puhdistukset. Puhdistus jo sanana on karmea tässä yhteydessä. Se tarkoittaa yhteiskunnan puhdistamista väärin ajattelevista, siis tappamista.

Nykyisin on ilmassa paljon tarkoituksellista pahantahtoisuutta, muut pois sulkevaa oikeaoppisuuutta, ja yksisilmäisyyttä. Meidän pitäisi voida sallia ja hyväksyä toisenlaisia näkemyksiä. Tai edes antaa olla. Silloin ennen vanhaan, ns. vanhoina hyvinä aikoina, omasta mielestä hulluille näkemyksille kohautettiin harteita ja tokaistiin että kaikkea sitä…

Minä ajattelen monesta nykypäivän asiasta mummomaisesti että kaikkea sitä…. Ei tarvitse aina lähteä ojentamaan ja opettamaan, sormi pystyssä selittämään.

Yleensä jossakin vaiheessa hitainkin ymmärtää että ajat ovat toiset ja omatkin ajatukset voivat jos ei kehittyä, niin edes muuttua. Tai sitten oma näkökulmani on aikansa elänyt, niinkin voi käydä!

Ihan vastikään vaihdoin mielipidettä, tosin aika vähäpätöisessa asiassa kontekstiin suhteutettuna. Tähän asti olen ollut Voimariiniin / Oivariinin kannattaja. Erityisesti merisuolalla maustettu on ollut suosikkini. Sattumalta kokeilin Beceliä, töissä oli sitä eikä muuta. Nyt ostin jo Beceliä kotiin. Jos joku 10 vuotta sitten olisi sanonut näin käyvän, enpä olisi uskonut!

Ps. Tuotemaininnat. Ei ole kaupallinen yhteistyö. Ei mitään hyötyä. Vain oma ilo ja into kirjoittaa. Ja olla rehellinen. Eikä mitää pahaa sanottavaa Oivariinistakaan, on hyvää edelleen. En vain kuvitellut koskaan voivani syödä mitään muuta.

Normaali