Puhakaisella on asiaa

Siihen aikaan, kun minä kävin koulua, viikko alkoi maanantain aamunavauksella. Koko koulu marssitettiin juhlasaliin. Siellä seisottiin sotilaallisissa riveissä. Joka kerta joku pyörtyi. Ja yleensä seremonia päättyi siihen, että esiin astui Kerttu Puhakainen. Hän aloitti oman osuutensa aina samoin sanoin: ”Minä, koulun vanhimpana opettajana…” ja jatkoi pitämällä nuhdepuhuttelun jostakin kirkkoveneen kuvasta vessanseinässä, tyttöjen vaatetuksen epäsiveellisyydestä tai poikien kiroilusta. Ilmeisesti Puhakainen oli ottanut eräänlaisen moraalinvartijan viitan harteilleen, ja kantoi taakkaansa tunnollisesti, täytyy sanoa.

Puhakainen tuli mieleen, koska olen huomannut iän karttuessa samaa ominaisuutta itsessäni ja ikätovereissani. Tulee helposti viisastelluksi. Myös ennen–nyt-huomiot ovat yleistyneet.

Yksi nykyaikana ihmetyttävä seikka on se, miten ihmiset ovat nykyisin valmiita myymään oman elämänsä ja persoonansa mainosmediaksi. Somejulkisuus elättää, jos aloitat kaupallisen yhteistyön. Eli teet tilauksesta postauksia, missä kerrot jotakin positiivista tuotteesta ja otat siitä kivan kuvan. Siinä samalla kuitenkin tulee myydyksi oma elämä ja persoona. Sinusta tulee media. Sen voisi kuvitella olevan varsin raskasta ja uuvuttavaa.

Tosin en ole kyllä yhtään varma, miten itse suhtautuisin, jos joku mainostaja ehdottaisi minulle samaa. Tulisi luo rahatukun kanssa. Harva sanoo ei tarjotulle rahalle. Voi hyvin olla että antaisin rahanhimossani periksi.

Veikkaan että tulee vielä vaihe, että joku on valmis muuttamaan nimensä edustamaan jotakin brändiä. Annetaanpa pojalle nimeksi Louis Vuitton.

On myös tyypillistä, että ilman kaupallista yhteistyötäkin ihmiset mainostavat tuotteita. Ihan vain omasta vapaasta tahdostaan. Kun on tullut ostetuksi jotakin kivaa uutta, sitä on kiva hehkuttaa ja siitä iloita. Niinpä tavarasta otetaan kuva someen ja laitetaan brändin hashtag perään. Joskus olen itsekin miettinyt tekisinkö niin, varsinkin jos kyseessä on joku pieni, kotimainen yritys. Tekee mieli omalta osalta edistää yrittäjän edellytyksiä toimia ja menestyä. Silti samalla tulee miettineeksi, miksi ryhtyisin mainostamaan ilman vastinetta? Vai onko asian moraalia ylipäätään turha pohtia, ja hyväksyä vain että asiat nyt ovat näin.

Ennen vanhaan myös toimituksellinen aineisto piti tarkoin erottaa mainonnasta. Vähintään piti olla ilmoitus, että ohjelma sisältää kaupallista sijoittelua. Nykyisin tehdään jopa kokonaisia ohjelmia, jotka ovat mainoksia. Parasta aikaa televisiossa pyörii Superkauppiaat -sarja, joka kertoo K-kauppiaista.

Mitä mahtaisi Puhakainen sanoa kaikesta tästä? Minua pyörryttää melkein yhtä paljon kuin maanantaiaamuna koulun juhlasalissa.

Nykynuori tekee asioita vain päästäkseen kuvaan – tai saadakseen lenkkarit

Olin kävellen matkalla töihin. Vilkasliikenteisellä Esplanadilla istui keskellä ajorataa yksinäinen poika pahvista askarrellut plakaatit selässä ja sylissä. Ihan yksin poika ei ollut mieltään osoittamassa. Mukana oli kaveri, joka otti kuvia tilanteesta.

Nykynuoret eroavat yhdessä suhteessa aiemmista sukupolvista. Ennen nuoret eivät missään tapauksessa halunneet kuvaan. Jos täti-ihminen kaivoi käsveskastaan Leican ja pyysi paikallaolijoita asettautumaan kuvaan, nuori luikahti paikalta tai ainakin piiloutui otsatukkansa taakse murjottamaan.

Nykynuoriso puolestaan ei tee mitään ellei oteta kuvaa. Itse asiassa suurin osa asioista tehdään vain kuvan ottamisen takia. Ja kun kuva on otettu, toiminto voidaan lopettaa. Sillä tavalla nuoriso on muuttunut.

Poliisi oli juuri tulossa paikalle minun ohittaessani nuoren mielenosoittajan. Mietin mielessäni, että mitenkähän mahtaa pohjimmiltaan olla; kaipaako poika huomiota itselleen vai asialleen? Asia sinänsä on tärkeä, mutta onko kadulla istuminen, muiden elämän häiritseminen ja poliisin työllistäminen tähän asiaan se kaikkein paras keino asian edistämiseksi?

Samaa mietin aamulla lehteä lukiessani. Siinä oli juttu nuoresta, maahanmuuttajataustaisesta pojasta, joka oli syyllistynyt puukotuksiin. Nyt äidin pitää ostaa pojalle kahdensadan euron lenkkarit, koska äiti pelkää, että jos hän ei niitä pojalleen osta, tämä puukottaa jonkun saadakseen lenkkarit ryöstämällä ne toisen jalasta. Jälleen mietin, kaipaako poika lenkkareita, puukottaako jotakin vain tullakseen huomatuksi?

Ongelmanuorten kanssa töitä tekevä asiantuntija kiteytti asian: ”Yksikään näistä pojista ei ollut tullut rakastetuksi omana itsenään. He ovat yhteiskunnassa sivuun jääneitä lapsia, joita pitää rakastaa kovaa, koska jollei hyväksyntää saa, se vaje pitää täyttää muilla tavoin.” HS 24.4.21. A28

Vaikka nämä asiat – mielenosoitus ilmastonmuutoksen torjumiseksi tai puukottaminen – ovat tekoina hyvin kaukana toisistaan, pohjimmiltaan tekojen motiivi saattaa olla täysin sama: saada kuulua porukkaan, saada omalta porukalta arvostusta ja ihailua, tulla huomatuksi ja hyväksytyksi.

Toisaalta mitä minä nuoria soimaan. Eikö sama inhimillinen tarve ole meillä kaikilla? Jokainen haluaa olla osa jotakin porukkaa, saada arvostusta ja hyväksyntää. Hyväksyttyjä tapoja arvostuksen saamiseksi aikuisilla on ammatti, työyhteisö, poliittinen liike, uskonnolliset yhteisöt, urheiluseurat ja erilaiset harrastuksen tai jonkun aatteen ympärille muodostuneet ryhmät.

Lapset ja nuoret tarvitsevat paljon huomiota ja rakkautta, ohjausta ja tukea. Tässä suhteessa yhteiskunnalla on paljon tehtävää. Paljon on jätetty tekemättä resurssien puutteessa. Ja se näkyy nyt jo kadulla. Miten paljon enemmän tulevaisuudessa, kun koronakriisin etänuoruutta ja -lapsuutta elänyt epäsosiaalistunut sukupolvi lähtee purkamaan joukkoon kuulumisen paineitaan?

Epidemian loppuminen on kuin täyttäisi 18

Näin unta; olin jumpassa, jumppaohjaaja oli Iso-Britannian kuningatar Elisabeth.

Ehkä uni ilmentää sitä että olen A) tylsistynyt korona-ajan suppeaan elämänmenoon B) eläytynyt liian voimakkaasti brittimonarkian viimeaikaisiin tapahtumiin. Siellä on haudattu prinssi Philip, ja itse kuningatar täytti 95-vuotta. Aloin myös seurata Instagrammissa windsor.roayl.family -sivustoa, ja sieltä tulee usein päivityksiä.

Sain kansalaisopistolta kirjeen; ilmoittautuminen syksyn kursseille alkaa pian. Nämä kaksi asiaa – kaksi ainutta minulle tapahtunutta asiaa – menivät unessa sekaisin, ja niin kuningattaresta tuli jumppatunnin vetäjä.

Kirjeen saatuani säntäsin oitis nettiin katsomaan, mitä kursseja on tulossa. Haluan ilmoittautua ainakin miljoonalle eri kurssille! Ryhmäliikuntaa! Kulttuuria! Taidetta! Kaikkea! Tänne ja heti kun mahdollista. Minulla on valtava kurssipuutostila.

Harmikseni kotisivuilla ei vielä ollut nähtävissä mitä tuleman pitää. Niinpä tyydyin katsomaan vanhat kurssit läpi, kaikki ne keväältä perutut, vain fiilistelläkseni, mitä tuleman pitää.

Ajattelin jatkaa pilatesta. Joku tanssillinen treeni olisi kiva. Olen käynyt monta vuotta iskelmäjumpassa, mutta huomasin että siellä on myös kuntotanssia ja lattari+country -kurssi. Tanssillinen liikkuminen on siitä mukavaa, että sitä tekee aina hymyssä suin, vähän huomaamattaan. Ja tanssi on treeniä myös aivoille. On tärkeää vaalia jäljelle jääneiden aivosolujen hyvinvointia.

En ollut aiemmin kurkannut, mitä tarjontaa kulttuuripuolella on, mutta siellähän on vaikka mitä taideklubia. Sellainen yleissivistävä kurssi voisi myös olla mielenkiintoinen. Ja kirjoituskurssille olisi myös mukava osallistua. Tulee kaikkien aikojen kurssiähkysyksy!

Luulen että en ole ainoa. Veikkaan että syksyn konsertit, teattereiden näytökset, kurssit ja tapahtumat tulevat kaikki olemaan loppuunmyytyjä ja täyteen buukattuja. Ihmisillä on iso vaje kaikkeen kaupunkilaistekemiseen. Luontopoluille ja lankakauppaan tulee taas tilaa.

Aina sanotaan että ei pidä elää sitten-kun -elämää. Mutta mitäpä muuta elämää kuin sitku-elämää tässä on voinut yli vuoden elää!

Melkein voin jo kuvitella itseni ja tunnetilani loppuvuodesta, kun olen heittänyt koronakutimet nurkkaan ja buukannut kalenterin täyteen tapahtumia ja ohjelmaa. Ravannut kaikki mahdolliset museot ja näyttelyt, istunut keikat ja konsertit, matkustanut, syönyt ravintoloissa, käynyt pubissa ihan vain siitä ilosta että semmoisiakin on ja niihin saa ihminen ihan vapaasti mennä. Pitäsiköhän käydä yökerhossakin? Ei sentään. Siellä on liian kovalla musiikki ja väsyttää olla valveilla siihen aikaan. Tallinnassa pitää käydä laivalla, ehkä Ruotsissakin. Tavata eri porukoissa, sukulaisia ja ystäviä. Lätkiä korttia. Käydä ihanassa Yrjönkadun uimahallissa ja varata sieltä pukuhuonesviitti. Elokuviin menen, vaikka en edes tykkää käydä elokuvissa, kun nukahdan. Mutta menen kuitenkin, kun saa.

Tuntuu melkein samalta kuin silloin kun täytti 18. Yhtäkkiä kaikki ennen kielletty oli mahdollista.

Kun korona päättyy, saa elää uudelleen nuoruuden koko-maailma-on-avoin-ja-kaikki-on-minulle-mahdollista -tuntemuksen. Aika jännää.

Litteä takapuoli on hirvittävän ruma

Ostin uudet farkut, netistä tilasin. Yhtä kokoa isommat kuin viime vuonna. Harmittaa. Pitäisi saada takaisin entiset kilot ja koot. Omasta mielestäni en ole syönyt enemmän kuin ennen. Vai olenko? On tullut herkuteltua, ostettua silloin tällöin karkkia. Ja suklaakuorrutteisia manteleita tuntuu kuuluvan päivittäiseen ruokavaliooni ehkä liikaa.

Voi tosin olla että tilasin farkut turhaan yhtä kokoa isommiksi, koska tuntuu siltä että ne ensimmäisen pesun ja muutaman päivän käytön jälkeen ovat jo venyneet niin että ovat vähän löysät. Jos olisin tilannut yhtä kokoa pienemmät, olisivat juuri nyt hyvät.

Kävin ostamassa bikinien alaosan. Viime kesänä keksin että mökillä on kätevintä käyttää bikineitä alkkareina. Tulee vähemmän pyykkiä, kun bikinihousut voi pesaista illalla käytön jälkeen. Kuivuvat nopeasti.

Kävin siis ostamassa bikinihousut. Mutta miten isot ne ovatkaan. Aivan järkyttävät. En kehtaa laittaa niitä narulle kuivumaan. Mitä tämä leviäminen oikein on? Vaikka jumppaisi miten paljon, takapuoli litistyy ja mahapuoli pyöristyy. Litteä takapuoli on hirvittävän ruma. En tiedä, toivunko tästä kohtaamastani tosiasiasta koskaan.

Lehdestä luin että sivujakaus olet auttamatta vanha ja vanhanaikainen. Niinpä siirsin oitis jakauksen keskelle. Yritän opettaa hiuksia uuteen asentoon. Haluaisivat pysyä entisillä sijoillaan.

Taitaa olla identiteettikriisi päällä.

Koska viime aikoina on ollut paljon fyysistä rasistusta – mökin kesäkuntoon laitto, paljun kanto, urkupillien roudauspäivä + hiit-jumppa puistossa – päätin että nyt pitää pitää kaikesta fyysisestä rasituksesta vapaa päivä ehkä jopa kaksi.

Tein pienen kävelyn upeassa kevätsäässä. Kotona sanoin että lähden hienostokävelylle. Puin päälle kevättrenssin, uudet bootcut-farkut, aiemmin talvella ostamani buutsit, päähän tökkäsin huopahatun, silmille aurinkolasit ja huuliin punaa. Olipa kiva kävellä flaneerata kaupungin rantaa välillä pysähdellen istumaan penkille ja ihailemaan maisemaa. Tulee harvoin tehtyä niin. Kävelykin tuppaa olemaan tavoitteellinen urheilusuoritus, vauhti kova, sauvat viuhuu.

Miksi elämä muuttuu suoritukseksi? Tästä ainaisesta suorittamisesta pitäisi päästä eroon. Silti tuntuu siltä kuin kävisi juuri päin vastoin. Nuorena oli toisin. Ei silloin must-to-do -listassa ollut niin paljon asioita. Jos nuorelta minulta olisi kysytty, mitä sana kevät tuo mieleen, tuskin olisin sanonut ikkunanpesu, haravointi ja pölyiset kadut ja parvekkeet. Olisin sanonut ihan muuta.

Huhtikuussa pidettävät mainosalan Vuodet Huiput aloittivat silloin kevään. Muistan juosseeni aamuyön tunteina Helsingin Kaivopuiston mäkeä alas. Olimme keksineet mennä juhlien jatkoilta jatkoille puistoon. Tarkoitus oli olla puistossa niin kauan että nähdään auringonnousu. Sitä odotellessamme juoksimme mäkeä alas saadaksemme saman tunteen kuin Pieni talo preerian alkutunnarissa, missä tytöt juoksevat rinnettä alas. Eväänä meillä oli samppanjaa. Jaksoimme aamuun asti.

Todennäköisesti mustarastaat lauloivat niin kuin nytkin.

Tosin en muista, huomasinko lintujen laulua silloin.

Homo ja alfauros kirkon rappusilla

Sekalainen sakki seisoi kirkon rappusilla aamutuimaan. Puhuttiin niitänäitä, niin kuin on tapana silloin kun tuntemattomat kohtaavat ensi kerran ja odotetaan. Odotimme rekkaa saapuvaksi. Rekka toisi urun osat Itävallasta, ja meidät oli rekrytoitu sieltä täältä kantoporukkaan. Osa oli kirkon omia työntekijöitä, osa painonnostoseuran jäseniä, jotka tempauksella tienasivat rahaa piirilleen.

Tuli puhetta häistä. Nuori mies kertoi, että kerran oli ollut kirkko hänellekin varattuna, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Miehen isä jatkoi siitä sujuvasti homoliittoihin. Kuinka ev.lut. kirkko vihkii tätä nykyä jo homojakin. Sieltä turskahti ilmoille oikein kunnon aivopieru. Ei käynyt epäselväksi, että mies ei hyväksynyt seksuaalivähemmistöjen avioitumisoikeutta. ”Niitä runkkareita ei pitäisi kirkossa vihkiä”, mies sanoi.

Poika yritti hillitä isäänsä, ”äläs nyt, isä”. Mies vain jatkoi paasaustaan, kunnes huomasi että peesiä ei tästä porukasta hänen mielipiteelleen herunut.

Asian teki erityisen vaivaannuttavaksi se tosiasia, että samaisilla rappusilla seisoi avoimesti homoseksuaali kirkon työntekijä.

Kukaan ei sanonut mitään. Vaihvihkaa yksi sun toinen hiippaili tilanteesta pois. Kuka enemmän, kuka vähemmän nolona.

Jäin miettimään koko loppu päiväksi, illaksi ja yöksi, mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Olin harmissani siitä, että en ollut sanonut mitään. Se että huonoon käytökseen ei puututa, on tavallaan sen sallimista. Mutta minua nolotti niin paljon myös sen nuoren miehen puolesta, jonka isä nämä sanat sanoi, ja joka yritti isäänsä rauhoitella. Poika oli niin häpeissään.

Ehkä minun olisi pitänyt sanoa, että kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta se pitää sanoa asiallisesti ja muita kunnioittavalla tavalla. Niin minun olisi pitänyt sanoa ja toimia. Mutta tämä tuli mieleeni vasta nyt tätä kirjoittaessa, 24 tuntia tapahtuneen jälkeen.

Kahden kesken asiasta juttelin muutaman paikalla olleen työkaverini kanssa. Kerroin, kuinka vaivautunut tilanne oli ollut, ja kuinka olin tuntenut itseni kykenemättömäksi toimimaan. Olin vain jähmettynyt kauhuissani paikoilleni.

Homoseksuaali työkaverini näytti kädellään, kuinka tuollaisten puheiden pitää vain antaa mennä pään läpi, toisesta korvasta toiseen. Toinen työkaveri, alta kolmekymppinen hetero, sanoi viisaasti, kuinka miehen puheet vain osoittavat, miten hirveän rajallinen miehen malli on ollut, ja kuinka miehen kommentti heijastaa sitä. Ennen ainoa tapa olla mies oli olla metsästävä alfauros. Ja sen ajatuksen miehille iskostivat esimerkillään ja vääränlaisia miehiä puheissaan halventavat toiset miehet poikien lähipiiristä; isät, enot, sedät ja muut.

Tämän päivän Hesarin tv-osiosta luin Unelmahäistä. Tällä kaudella niissä on ensimmäinen miespari. Tampereella oli ohjelman ulkomainostaulu hakattu pian ilmestymisensä jälkeen.

Kuten sanottu, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta sen ilmaiseminen ei saa olla loukkaavaa, halventavaa tai pelon ilmapiiriä lisäävä.

Oma mielipiteeni on että meitä ihmisiä on hyvin monenlaisia, ja se on hyvä asia. Ja jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on, ja tulla sellaisena rakastetuksi ja hyväksytyksi. Silloin ihminen kukoistaa. Ja se koituu meidän kaikkien eduksi. Jos ihminen yrittää olla ulkoisesta painostuksesta johtuen jotakin muuta kuin on, siihen kuluu paljon voimavaroja ja energiaa, joka on pois siitä että ihminen pääsisi käyttämään koko olemuksensa ja osaamisensa. Tämä koskee sekä alfauroksia että homoseksuaaleja. Olette erään janan ääripäitä, teidän tulisi oppia hyväksymään ja kunnioittamaan myös toisianne, muuten tästä tilanteesta ei päästä rakentavalla tavalla eteen päin.

Tuli mieleen vanha, laskentatoimen opettaja kauppaopistosta. Hän jäi ikuisesti mieleeni surullisella olemuksellaan. Mies kertoi kerran, että hän olisi halunnut viulunsoittajaksi, mutta vanhemmat eivät sitä ammatiksi suvainneet. Niinpä hän opiskeli ja hänestä tuli laskentatoimenopettaja.

Tämä surumielinen mies opetti asian, antoi tehtävän tehtäväksi ja läksi luokasta pois. Kävi tupakalla ja huikalla, ja palasi hetken päästä tarkistamaan meille antamansa tehtävän.

Mitä miehestä olisi voinut tulla, jos hän olisi saanut jatkaa viulunsoittoaan? Minkälainen virtuoosi? Ainakin hän olisi saanut onnellisemman elämän. Ennen vanhaan kaikkia ammatteja, varsinkaan taidealoja, ei pidetty hyväksyttyinä tai sopivina. Miten paljon luovaa taitoa onkaan mahtanut mennä niiden ihmisten mukana hautaan, jotka eivät saaneet kouluttautua haluamalleen alalle.

On kaikkien etu, että ihminen pääsee kukoistamaan omana itsenään. Tänne tarvitaan metsästäviä alfauroksia, mutta tänne tarvitaan myös herkkiä runopoikia, ja kaikkea siltä väliltä.

Orjana itselleni

Katsoin Prinssi Philipin hautajaiset. Ostin Roayal-suklaalevyn, ja nostin pienen kuningatar Elisabeth-nuken kirjahyllystä tv:n eteen. Elisabeth heiluttaa kättään tervehdykseksi, käsilaukussa on aurinkokenno, mikä saa käden heilumaan. Aurinko on haalistuttanut Elisabethin mekon. Se oli aikoinaan sininen, mutta nyt aika hailakka. Kasvojenkin iho on haalistunut, toisaalta sopii surun murtamalle. Ilme ei mätsää, Elisabeth hymyilee.

Jännällä tavalla Englannin kuninkaalliset ovat liittyneet mökkielämääni. Muistan, kuinka vuonna 1997 kuumana elokuisena päivänä maalasimme mieheni kanssa saunaa. Viihdykkeenä meillä oli radio päällä. Tuli uutiset, missä kerrottiin, kuinka prinsessa Diana oli juuri kuollut auto-onnettomuudessa Pariisissa.

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2011 huhtikuussa olin työharjoittelussa samaisen mökkipaikkakunnan hautausmaalla. Opiskelin suntioksi, ja minulla oli meneillään hautausmaaopinjakso. Eräänä perjantaina kirkkoherra sanoi että huomenna on sitten ne häät. Säikähdin, että mitkä häät, olinko kenties unohtanut tehdä jotakin? En ollut. Kirkkoherra tarkoitti Williamin ja Catharinen häitä. Heillä onkin ihan kohta kymmenvuotishääpäivä.

Prinssi Philipin hautajaiset olivat komeaa katseltavaa. Mielestäni se, että vieraita oli koronan takia minimimäärä, teki tilaisuudesta vielä arvokkaamman oloisen. Päädyin katsomaan hautajaisia netistä ilman selitystä. Televisiossa näytetyssä versiossa oli kommentaattorit. Paremmin tunnelmaan pääsi ilman heidän puhettaan. Hesarin sivujen kautta hautajaisia pääsi seuraamaan livenä.

Alussa näytettiin sotilaita kentällä, kädet sydämen päällä, päät painuksissa. Vaikuttava näky.

Minulla on takana neljän päivän yksinäinen työleiri mökillä. Olen haravoinut, siirrellyt kiviä rannassa, kuljettanut soraa, saanut paljun paikoilleen, tuulettanut petivaatteita, siivonnut sisätiloja, kaikkea sitä mitä talven jäljeltä mökillä on tehtävä.

Iltaisin jäseniä on kolottanut, ja voimat ovat olleet vähissä. Väsyneenä on käynyt mielessä, että mitenkähän tässä käy, herääkö seuraavaan aamuun. Puuhatessa mielessä on pyörinyt Eeva Kilven runo, missä hän sanoo lämmittävänsä itselleen illalla saunan ja pitävänsä itseään hyvänä. Minä olen ollut niin väsynyt, että en ole edes saunaa lämmittänyt! Nopeasti vain käynyt suihkussa päivän päätteeksi. Mikä järki tällä tavalla raataa? Einesten voimalla. Koska en ole viitsinyt käyttää aikaa ja voimia ruuanlaittoon. Varsin askeettinen meno ja meininki. Kuka pakottaa toimimaan näin? Itse itseäni komennan. Pidän itseäni omana orjanani. Hölmöä.

Ihmettelen, miten väsyneeksi ja hitaaksi olen tullut. Olen 54-vuotias, tältä kuuluu tuntua tässä iässä? Miltä tuntuu 60-vuotiaasta?

Yksin puuhatessa tulee mieleen monenlaisia ajatuksia. Kuten että, mitenkähän käy kaikille niille uusille, innokkaille mökinomistajille, jotka ovat koronan myötä päätyneet ostamaan kesämökin. Tuleekohan muutaman vuoden päästä mökit taas myyntiin, kun totuus paljastuu. Mökki vaatii paljon työtä.

Monissa sisustus- ja remonttiohjelmissa toivotaan helppohoitoista pihaa. Sellaista ei ole olemassakaan. Myös ne isot terassit pitää lakaista, lankunvälit putsata havunneulaisista ja lehdistä. Myös sieltä huolettomasta kuntasta pitää poimia alas ravisseet oksat. Jopa kalliot vaativat haraointia tai lakaisua, jos lähellä on puita. Ehkä huolettomin mökkitontti olisi puuton kalliosaari. Mutta täysin puuton saari olisi taas aika tuulinen paikka olla. Ja linnuton. Ja karu. Mutta helppohoitoinen se kyllä olisi!

Meillä on ollut mökki vuodesta 1994, ja sitä ennen mökki oli vanhempieni, joten juuret tähän paikkaan ovat syvällä. Vuosien myötä naapurustossa on tapahtunut paljon muutoksia. Lisää mökkejä on ilmestynyt. Enää vastaranta ei näytä asumattomalta metsältä, nyt sieltä loimottaa iltaisin valo. Ja itään samalle rannalle on noussut paljon mökkejä. Sieltä kantautuu illalla melua vettä pitkin, ja kun puissa ei ole vielä lehtiä.

Mielessäni jurnutan tilannetta. Tykkäisin tunteesta olla täysin ”yksin”, viikolla siihen fiilikseen vielä pääsee. Häly ja meteli on vain viikonloppuisin. Mutta minun pitää nyt lähteä täältä. Huomenna on jo taas työpäivä. Sekään ei päästä minua helpolla: olen lupautunut töihin Suomenlinnaan kantamaan urkupillejä! Suomenlinnan kirkkoon tulee uudet urut. Urkupillit ovat saapuneet, ja ne pitää kantaa kirkkoon. Ei kuulosta ihan kepeältä puuhalta sekään. Onneksi ei ole yksin minun vastuullani, paikalle saapuu myös atleetteja muuttomiehiä. Minä kannan pienempiä pillejä.

Ensi kerralla tulen toivoakseni mökille miehen kanssa. Kiinnitämme paljuun kaminan paikoilleen, pääsemme kylpemään. Ehkä silloin on nautinnon aika. Nyt kun tämä oli tällainen yhden hengen, ole-itse-itsesi-orja -reissu.

Naisurotöitä

Tähän alkuun täytyy laittaa sisältövaroitus: kirjoitus sisältää heteronormatiivisia näkökulmia ja vanhakantaista sukupuoliroolitusta, sekä alkoholipositiivisia kommentteja. En ota vastuuta lukijoiden saamista vaikutteista tai tunteista. Kukin vastatkoon näkökulmistaan itse.

Tulin kesämökille saaristoon ensi kertaa talven jälkeen yksin. Tarkoituksena on laittaa paikkoja asumiskuntoon. Sisällä mökissä oli talven aikana tapahtunut myyrien&hiirien massamurha. Kaikkien aikojen ennätys: viisi raatoa. Yksi retkotti hellalevyjen keskellä, toinen oli kuupahtanut lattialle lieden eteen, yksi löytyi takasta, toinen sen vierestä, viides retkotti reteästi keskellä lattiaa. Ennen kuolemaansa olivat sotkeneet, kakkineet ja touhuneet.

Oli pakko ottaa ensimmäinen oranssi lonkero, että selviydyin hautaustoimesta. Sen verran oli aikaa kulunut, että raadot olivat jumittautuneet kuolinsijoilleen, kävin hakemassa lapion että sain ne irti. Hiiriepisodin jälkeen täytyi tietenkin desinfioida kaikki. Ei huvita käyttää tiskipöytää, joka on ollut hiirien joukkoitsemurhan tyyssija. Pakko jynssätä oikein kunnolla.

Tulin peräkärryn kanssa. Koska olin talvella ostanut pikkuriikkisen puusohvan, olin luvannut noutaa sen myyjältä Turusta. Tässä kohtaa tulee naisurotyö numero kaksi, hiiriepisodi oli se ensimmäinen. Peruutin peräkärryllä tontin läpi vierastalolle asti, läpi vatukoiden ja kriikkunapuideni. Peruutin peräkärryllä! Oletteko koskaan kokeillleet? Maailman vaikeinta! Tässä tulee alkoholivaroitus numero kaksi. Koska peruuttaminen peräkärryllä on sangen vaikeaa, otin toisen lonkeron rauhoittuakseni, ja niin menikin kärry perille paikoilleen. Ajelin siis omalla tontilla alkoholin vaikutuksen alaisena, ei ehkä fiksuinta, mutta niin vain sain peräkärryn paikoilleen.

Seuraavaksi tontille saapui sopivasti kuljetusyhtiön mies, hän toi sähköskootterin, jonka olin tilannut. Tässä kohtaa täytyi toimia taiten. Smalltalkkasin kuskille, kuinka olin onnistunut yksin poistamaan viisi hiirtä ja peruuttamaan peräkärryn, mutta nyt olin saavuttanut taitokykyni äärilaidat; en mitenkään pysty kantamaan minisohvaa paikoilleen. Voin olla vain sohvan toisessa päädyssä, tarvitsen jonkun toiseen päätyyn. Saattaisiko kuljetusyhtiön miehellä mitenkään olla mahdollisesti sen verran aikaa ja voimia että nostettaisiin sohva peräkärrystä paikoilleen? Onnistuihan se! Tadaa!

Tästä muistui mieleen, kuinka kerran onnistuin houkuttelemaan läheiseltä leirintäalueelta asiakkaan olutpalkalla siirtämään ison kaapin ikkunan kautta toisesta huoneesta ulos, ja sitten taas ovesta sisään tuvan puolelle.

Samanlaisia haasteita riittää myös tuleville päiville, koskapa tilasin jo viime syksynä kahden hengen paljun, joka saapuikin, mutta sitä ei ole vielä asennettu paikoilleen.

Eli nyt tarvitsen kolme-neljä miestä että saadaan 120 kiloa painava palju paikoilleen. Olutpalkka toimii vieläkin. Pyysin miestä, joka on Facebookissa toisin kuin minä, laittamaan viestin paikkakunnan omaan ryhmään, että tarvittaisiin talkooporukka paljun siirtoon, palkaksi grillimakkaraa ja olutta. Nyt on jo ensimmäinen porukka ilmoittautunut! Tulevat huomenna.

Kyllä ne hommat hoituvat pienellä naisellisella oveluulla ja taktikoinnilla.

Illalla nukkumaan mennessä huomasin että futon-patja oli talven jäljeltä tunkkainen, kaipasi ilmoittumista. Niinpä päädyin nukkumaan pelkällä petarilla. Se ei tehnyt yhtään hyvää kropalle, joka huusi tuskasta jo entuudestaan maanantaisen puistojumpan jäljiltä.

Päivä numero kaksi alkaa olla taputeltu, mutta kylläpä väsyttää tämä hääräily. Hommaa on aivan hirveästi, kroppaa särkee, ja tajuan jo nyt että aika ei riitä kaikkeen, mitä olin suunnitellut tekeväni. Täällä pitäisi olla kuukausi yhteen pötköön, että saisi hommat hoidettua. Tai sitten pitäisi olla pari renkiä ja piikaa. Nyt sitä on itse isäntä, emäntä, renki ja piika. Siinä on vähän liian monta roolia yhdelle. Tavoitteena on että voisi edes muutamana kesäpäivänä istua rauhassa kesämekossa tekemättä mitään. Mahtaakohan onnistua?

Rappeuma piiloon poololla

Tämä vuodenaika on paljastusten aikaa. Sulaneiden lumikasojen alta paljastuvat koirankakat ja tupakantumpit, kevätaurinko näyttää, miten likaiset ikkunat ovat – ja peili, sieltä katsoo yhtä talvea vanhempi minä. Ja kylläpä talvi onkin tehnyt tehtävänsä; minusta on tullut harmaahapsi!

Olen aina ”toivonut” harmaita hiuksia, ne ovat minusta kauniit. Varsinkin sellaiset isot harmaat tukat ovat aivan mahtavia, niin kuin sillä yhdellä taiteilijanaisella, en nyt muista nimeä, nekin unohtuvat….sekin vielä! Kyllä tässä omassa harmaassa joka tapauksessa totuttelemista on.

Kaula on myös rypistynyt ja vekittynyt, dekolteen iho ei ole kyllä millään mittareilla kimmoisa. Täytynee siirtyä tulevaisuudessa poolopaitohin, jos niitä kuumotukselta voi sitten pitää, tuskin voi. Niskassa on emännänkyhmy. Siitä nyt ei ainakaan pääse eroon mitenkään. Yläselän asento on kuin länkiä odottavalla hevosella, valmiina vetämään kuormaa. Kyllä on vaatetuksella tehtävänsä tehtävänä, että tämän kaiken rappeuman saa piiloon!

Entäpä sitten pohkeet. Mitä varten pohkeet paksunevat? Olisin halunnut pitää rimppakintut. En edes uskalla katsoa taustapeiliin, miltä takamus mahtaa näyttää? Veikkaan ei-hyvää, sen verran ovat alkaneet farkut roikkua. En uskalla toivoa, että syy olisi farkkujen tipahtanut nappi, olen sitonut housut jalkaani vyöllä, joten kuten pysyvät napittakin. Tilasin kyllä uudet farkut, numeroa isommat, mutta ne eivät ole vielä saapuneet. Näkemättäkin on selvää, että takapuoli on littana ja leveä. Juuri toisin päin tilanne on etupuolella. Mitenkä mahtavat uudet farkut istua? Tilasin ne kyllä ”aikuisten” naisten verkkokaupasta eli joustoa pitäisi olla riittämiin.

Ei sitä nuori ihminen tajua, miten helppo tilanne on, kun voi pistää päällensä mitä tahansa ja aina on hyvä. Valinnan mahdollisuudet kapenevat kapenemistaan mitä vanhemmaksi tulee. Vaikka ei se välttämättä niin ole, varmasti myös tälle vartalotyypille on olemassa vaatteita. On vain vaikea löytää uuteen minään sopivia vaatteita. Koska sisin ei ole muuttunut miksikään, mielellään laittaisi samat vaatteet päälle kuin ennenkin, ovat vain käyneet niin kummallisen sopimattomiksi.

Muutama esimerkki. Minulla on noin 15 vuotta vanha Aiglen beige toppaliivi. Aivan ihana ja ajaton. Enää se ei mahdu kiinni, en silti heitä sitä pois. Jospa kuihdun ikääntymisen jatkuessa, niinhän saattaa käydä ihmiselle jos elää kovin vanhaksi, ihminen kuihtuu ja pienenee. Katsokaapa vain, ei ole kenelläkään leveitä hartioita vanhana, kaikilla on kovin kapoiset. Sitten voin taas käyttää Aiglen toppaliiviä. Minulla on myös Tommy Hilfigerin kudottu, harmaa villaliivi, se on yhtä vanha kuin Aiglen toppaliivi. Sekään ei mahdu kiinni, säästän silti. Ja voihan niitä liivejä käyttää, vaikka eivät kiinni menisikään, ikään kuin vartalon reunoilla, kehyksinä.

Kesämekko, en muista merkkiä, mutta näyttää Missonin kuviolta olematta sitä. Ostin mekon pikku putiikista Korkeavuorenkadulta Helsingistä ehkä 2010. Mekkoon kuului kaulahuivi. Kaiken lisäksi löysin sattumalta aikoinaan vanhojen vaatteiden kaupasta jakun samaa merkkiä ja kuosia. Se jakku tuoksui joltakin myrkkyhajuvedeltä, ja minulla oli iso työ saada haju pois. Pakastin jakun. Liotin etikkavedessä. Tein vaikka mitä, ja viimein sain sen myrkkyhajuveden tuoksun pois. Mutta tämä ihana asukokonaisuus on käynyt kinttanaksi. Sain itseni ahdetuksi siihen vielä kolme vuotta sitten, kun poika pääsi ripille. Nyt en uskalla edes kokeilla, mutta säästän tämänkin asukokonaisuuden vanhojen, kuihtuneiden päivien varalle.

Vaikka on hyvä kierrättää vaatteita, eikä jemmata niitä kaappeihin, voi silti joskus olla hyväkin pitää jotain. Kuuntelin Yle Areenalta ohjelmaa, missä eräs nainen oli tutkinut isoäitinsä vaatekaappia. Onko tulevaisuudessa isoäitien vaatekaappeja tutkittavana, jos kaikki on aina laitettu kierrätykseen?

Minulla on tallessa ylioppilaspukuni vuodelta 1986, moriuspuku vuodelta 1994, Janne Renvallin minulle suunnittelma iltapuku 90-luvulta, mieheni minulle ostama nahkatakki olkatoppauksineen seurustelumme alkuajoilta, seksikäs yöasu aamutakkeineen, jonka ostin häämatkalle, kylpytakki Cannesin luxus-hotellista, missä kävimme kerran, porokuvioiset ja rumat harmaat fleece-sukat, jotka ostin S-marketista kun olin menossa veljeni kuolinvuoteelle ja minulla oli kylmä, äidin vanha pitkä kietaisuhame, joka on ostettu Peterzeniltä Kustavista ehkä 70-luvulla ja jonka helmassa on kaislakuvio, äidin vanha punainen jakkupuku design by Annikki Karvinen, oma vaaleanpunainen silkkimekko kun olin 2v.

Mihinkään en näistä vaatteista mahdu, paitsi siihen hotellin kylpytakkiin.

Silti, ehkä joskus kuihdun ja voin pukeutua jotakin niistä ylleni. Ja vaikka en voisi, ehkä jonakin päivänä voin avata isoäidin vaatekaapin, ja sanoa lapsenlapselle että katsopa tätä! Leikitäänkö hienoa rouvaa?

Villapaita Leo Lastumäelle ja kerubien hymni

eCvd eli ennen koronaa kävin ryhmäliikuntatunneilla monta kertaa viikossa, joskus jopa parilla eri tunnilla samana päivänä. Sekin homma ryöpsähti vähän käsistä, niin kuin minulla on tapana.

Kaikki alkoi kuumista aalloista. Päättelin voittaa ne urheilemalla. Järkeilin että hikoiltavaa ei jää, jos liikkuu hiet pois. Se toimikin yllättävän hyvin. Elimistö oli ihmeissään, aallot hävisivät lähes kokonaan muutamaksi kuukaudeksi. Vähitellen elimistö tottui tilanteeseen ja aaltoiluakin tuli takaisin, mutta kunto kohosi! Olin varmaan parhaimmassa fyysisessä kunnossa koko aikuiselämäni ajata juuri ennen koronaepidemian puhkeamista.

Olen kyllä liikuskellut koronan aikanakin. Mutta totuus on, että inhokkihommat jää. Jää punnertamatta ja burpeet tekemättä. Tulee liikuttua oman mukavuusalueen sisällä.

Sain yhtäkkiä viestin jumppaohjaajalta. Hän oli päättänyt aloittaa pienryhmätreenit (max 6 hlöä) puistossa, ja kysyi olisinko kiinnostunut. No mikä jottei!

Sinne menin, ja nyt makaan kotona sängyssä. Ensin makasin kylvyssä. Lähetän whatsupilla perheelle viestejä. Tuokaa, pliis, juomaa. Ja kutimet. En jaksa liikahtaa.

Muutenkin on tämä ensimmäinen viikko verenpainelääkkeiden kanssa ollut vähän jähmeää. Tuntuu siltä kuin elimistöön olisi vaihdettu uusi moottori, huonompi. Enää ei ole turbo. Verenpaineet ovat kyllä laskeneet niin kuin pitää, mutta vauhti on hidastunut. Tosin kaikki joille tästä olen valittanut, ovat sanoneet että hyvä, ota sitä lisää.

Kutomisasioista. Kudottuani kolme Strömsö-villapaitaa, päätin Grande Finale -työnä kutoa Lossivahdin paidan miehelle syntymäpäivälahjaksi. Projekti on jo hyvässä vaiheessa, hihat puuttuvat. Ainoa ongelma on se, että olen kutonut paidan Leo Lastumäelle. Paita on aivan liian iso!

En tykkää tehdä niitä mallineliöitä. Tekeekö joku niitä? Minä rupean itse asiaan ja toivon parasta. Onneksi syntymäpäivät ovat vasta kesäkuussa, ehdin keksiä jotakin muuta, jos tämä ei jotenkin pienene.

Kävin Claes Ohlsonilla. Ostin sellaisen langattoman kaiuttimen. Olen lähdössä mökille. Siivoamaan talven jäljiltä, laittamaan paikkoja kuntoon. Halusin kaiuttimen, sujuu siivous paremmin, kun voi kuunnella radiota tai äänikirjoja ihan missä sattuu kulkemaan. Kyllä tämä nykyteknologia on mahtavaa! Ostin sellaisen vähän tupakka-askia isomman möhkäleen. Siinä on ripa, mistä sen voi laittaa roikkumaan, vaikka oksaan tai farkun remmiin. Kaiutin ottaa langattoman bluetooth-yhteyden kännykkään.

Juuri nyt koekäytän sitä. Kuuntelen Tsaikovskin Kerubien hymniä youtubesta. Ihan kappale! Ja tupakka-askiäänentoisto toimii täydellisesti!

Onneksi ei tarvitse liikahtaa.

Paitsi pissattaa. Täytyy sittenkin raahautua vessaan. Heippa!

ps. Tässä linkki Tsaikovskin Kerubien hymniin:

My first verenpainelääke

Ajattelin hieman kertoa terapiakuulumisia nyt kun kuukausi terapiaa on takana. Homma etenee käytännössä niin että saan joka kerta terapeutilta kirjoitustehtävän jostakin hänen valitsemastaan aiheesta. Kirjoitan siitä, mitä päähäni pälkähtää, ja seuraavalla kerralla luen tekstin ääneen ja keskustelemme sen tuomista ajatuksista.

Onko terapiasta ollut sitten hyötyä? Kyllä, siinä mielessä että huomaan analysoivani itse itseäni käytännön tilanteissa tavanomaista enemmän. Huomioin omia reaktioitani ja tunteitani eri tilanteissa, ja sitä kautta olen pystynyt myös muokkaamaan omaa käytöstäni ja omia reaktioitani rakentavanpaan suuntaan.

Terapia on myös lisännyt itsetuntemusta ja kiitollisuutta. Koska koen itse olevani jonkin sortin ilontuoja muille, en välttämättä osaa olla vastaanottavassa roolissa. En aina edes näe sitä hyvää, mitä muut minulle antavat. Terapia on avannut silmiäni tässä.

Tässä iässä monet innostuvat sukututkimuksesta. Tai menevät elämäkertakurssille purkamaan mennyttä elämäänsä. Luulen että näissä on itse asiassa kyse ihan samasta asiasta kuin terapiassa. Elämän edettyä puolivälin yli tulee tarve katsoa ja miettiä omaa elämää. Mitä se on pitänyt sisällänsä, minkälaisia kokemuksia ja käänteitä? Minkälainen olen, mitkä asiat ovat vaikuttaneet omaan persoonallisuuteeni? Minkälaisesta perhehistoriasta tulen, mitkä ovat ne periytyvät kokemukset meidän suvussamme?

Vaikka taakse, ympärille ja peiliin katsominen ei aina ole kivaa, se on opettavaista ja hyödyllistä. Siinä joutuu silmätyksin myös omien heikkojen kohtien ja omien pettymysten kanssa. Ei kenenkään elämä ole pelkkiä onnistuneita ratkaisuja ja onnistumista. Elämään mahtuu monenlaista.

Jos lukee oikeita kirjoitettuja ja julkaistuja elämänkertoja, mielenkiintoisimpia ovat ne, missä kohde kertoo elämästään realistisesti, eikä pelkää omia mustia alueitaan. Kiiltokuvaelämäkerrat, joissa luetellaan vain onnistumiset, eivät ole kiinnostavia.

Terapiasta muihin terveysasioihin. Sain elämäni ensimmäiset verenpainelääkkeet, nyt 54-vuotiaana. Omassa mielessäni verenpainelääkkeet ovat vähän sama asia kuin tekohampaat, suonikohjut ja peruukki. Mummojen ja pappojen, vanhojen ihmisten vaiva. Liittyy tiettyyn ikävaiheeseen. Ja nyt minä olen siinä ikävaiheessa! Ihan mahtavaa. Hassu ajatus, että saatuani verenpainelääkereseptin tunnen saavuttaneeni ikävaihepoletin. Tervetuloa tänne vanhojen puolelle. Odotan hetkeä, milloin ratikassa minulle tarjotaan penkki istuttavaksi.

Oopiumi tuo tyytyväisyyden olevaan

Onpa tullut kolo kirjoittamisessa. Joskus tuntuu, että ei kerta kaikkiaan ole mitään kirjoitettavaa. Ehkä korona-ajalla on oma vaikutuksensa asiaan. Elämä on niin tapahtumaköyhää, että siitä ei irtoa kovin jänniä tarinoita kerrottavaksi, ja tuntuu että pään sisäinen elämäkin on jokseenkin latentissa vaiheessa.

Tänä aamuna heräsin kuitenkin ajatukseen. Huomasin miettiväni rajoja. Ennen vanhaan ajattelun, tekemisen ja olemisen rajat asetti ev.lut.kirkko, perhe ja kyläyhteisö. Ei sopinut poiketa niiden määrittelemästä hyvän elämän elämäntavasta.

Näiden vanhojen auktoriteettien valta on murentunut. Kukapa enää edes muistaa aikaa, jolloin perhe oli varsin hierarkinen järjestelmä, vaikka siitä varsin lyhyt tovi onkin. Isovanhempia käteltiin, jopa omia vanhempia saatettiin kätellä. Ja teititeltiin. Ja pelättiin. Nyt omista vanhemmista on tullut joko kavereita tai jonkinlaisia koutseja. Ainakaan vanhempia ei enää pelätä. Ihan sujuvasti haistatellaan ja ilmaistaan avoimesti negatiivisetkin tunteet.

Kirkko on nykyisellään ehkä sallivin instituutio yhteiskunnassa. Sen siipien suojaan sopii niin äärikonservatiivit, jotka haluaisivat naiset pois papin virasta kuin liberaalitkin. Juuri eilen kuulin uutisista, että ensi kertaa alttarikrusifiksissa on sateenkaarivärit Helsingin Paavalinseurakunnassa. Tämä kirkon sallivuus ajattelun bioversiteetissa ärsyttää monia. He haluaisivat että kirkko olisi tiukasti jotakin mieltä ja ilmaisisi sen. Asettaisi niitä ajattelun ja toiminnan rajoja, joita se ennen paalutti. Mutta jääräpäisesti ev.lut.kirkko kieltäytyy siitä, jatkaa keskustelua ja yhteiseloa eri tavoin ajattelevien kanssa. Hyvä niin. Ja varsin poikkeuksellista nyky-yhteiskunnassa. Nyt ajattelun ja toiminnan rajoja ovat alkaneet vetää muut tahot.

On muodostunut omia pienempiä koulukuntia. Niitä löytyy joogapiireistä, uskonnollisista lahkoista, urheilun parista, feministisistä piireistä, politiikasta, muun muassa. Niissä omilta kannattajilta vaaditaan tiettyä elämäntapaa ja tietyn tyyppistä ajattelua. Jos et käyttäydy ja ajattele määritellysti, sinut blockataan tai cancellataan – suljetaan pois. Niiden johtajat ovat omia mini-jeesuksia, joita ihailaan ja joiden ympärillä parveillaan. Odotetaan hyvän elämän tiedonmurusia gurun suusta, kuin koirat herkkupaloja päivällispöydän ympärillä.

Nämä lahkot määrittävät mitä sinun pitää syödä, miten pukeutua, miten ajatella rokotteista, koronasta, maahanmuutosta, lääketieteestä, jne.

Tämä ei ole syyttävä sormi. Koskapa luulen, että kyseessä on varsin inhimillinen piirre. Jotakin mikä meidän geeneihimme on koodattu.

Kuuntelin juuri vastikään radio-ohjelmaa, missä asiantuntija puhui Neuvostoliitossa kokeilusta sosialismista. Miten sen onnistuminen oli mahdoton ajatus, koska se on ihmisluonnolle käytännössä sopimaton ajattelumalli. Se, että jokainen tekisi pyyteettömästi työtä lopun elämänsä kollektiivissa kaikkien yhteiseksi hyväksi, on utopiaa. Yksilö haluaa eteen päin, enemmän kuin mitä on ollut, enemmän kuin mitä on naapurilla. Ihminen on huono tyytymään. Ehkä jollakin lääkkeellä voitaisiin ihmisaivoja muokata tilaan, missä ihminen on tyytyväinen olevaan. Ai mutta sehän on keksitty jo: oopium!

No niin, takaisin asiaan. Luulen, että samalla tavalla kuin se että ihminen luopuisi omista pyrkimyksistään, mahdoton ajatus on myös se, että ihmiset luopuisivat ikiaikaisesta halusta hyvään elämään ja onneen omalla kohdallaan. Tavoitellessaan tätä he mielellään antavat onnensa avaimen auktoriteetille, jolta ottavat valmiiksi annettuja ohjeita ja ajatusmalleja. Auktoriteetilta, joka sanoo, että teepä nyt näin niin tulet onnelliseksi/ kauniiksi/ terveeksi/ elät pitkään/ pääset taivaaseen/ näytät nuorelta/ kunto nousee/ olet hyväksytty ja rakastettu. Ja aina on oleva heitä, jotka mieluusti ottavat gurun viitan harteilleen, ryhtyvät oman ”heimonsa” moosekseksi, joka vie seuraajalauman turvaan.

Eli ojasta allikkoon. Emme taida päästä tästä vitsauksesta koskaan, koska olemme ihmisiä. Haluamme aina joltakin ohjeet hyvään elämään, rajat ja säännöt, ja rangaistukset. Emme myöskään pääse eroon omista itsekkäistä pyrkimyksistä. Ihminen on itsekäs.

Ainoa jäljelle jäävä ratkaisu on nähtävästi se oopium, mutta sitäkin on jo kokeilu, aikoinaan Kiinassa, eikä siitäkään hyvää seurannut.

Valitettavasti minulla ei ole ratkaisua. Ainoa lohtuni on se, että maailmassa on paljon asioita, joihin ei ole ratkaisua.

Ja näihin kahteen ongelmaan – miten tulla onnelliseksi ja samalla edetä – ihmiskunta on yrittänyt etsiä ratkaisua aikojen alusta asti, sitä löytämättä. Kertoohan jo Aatamin ja Eevan paratiisitarina samaa aihetta: Elämä oli täydellistä, oli auktoriteetti ja häneltä saatu yksi sääntö. Mutta ihminen halusi eteen päin, ihminen halusi enemmän. Sääntö rikottiin. Aatami ja Eeva blokattiin pois paratiisista.

Tee-se-itse kansa

Laura Frimanin kolumni ”Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannusopimusta” on aiheuttanut kohun. Ajattelin, että täytynee lukea juttu, että tietää, mistä puhe. Hauska ja hyvä kolumni! Hyvin kirjoitettu.

Friman kirjoittaa siitä, kuinka viimeisen vuoden aikana jokaisesta on kuoriutunut virologi, taiteilija tai kirjailija. Instagram ei enää täytykään pelkästään skumppalasikuvista ja infinity-uima-allaskuvista Balilta. Friman unohti täysin villapaidat! Meistä on myös tullut käsityöläisiä!

Kolumnin lopussa Friman käsittelee pehmoaktivismia. Siitä miten instagramiin laitetaan nättipyllykuva ja alle hashtag ”this is what a feminist look like”. Jokainen haluaa olla barrikaadeilla hyvän asian puolesta, kunhan ei tarvitse poistua kotisohvalta ja perehtyä, mistä on kysymys. Sopivan asian puolesta elämöinti on statustarra farkkurotsiin. Ihmettelen, että tämä asia ei saanut huomiota lainkaan nyt vellovassa keskustelussa, kaikki huomio kiinnittyi kulttuuriin. Vai eikö ihmiset jaksaneet lukea Frimanin kolumnia loppuun asti?

Suomalaiset ovat perinteisesti kulttuurikansaa. Täällä on jokaisessa pienemmässäkin kyläpahasessa ollut joko työväentalo tai nuorisoseurantalo, tai molemmat, ja niissä järjestetty ohjelmallisia iltamia, missä emännät ja isännät, piiat ja rengit ovat itse näytelleet ja esiintyneet. Nykyisin kylistä löytyy kesäteatterit, niihin innokkaat harrastelijat valmistavat talven aikana näytelmän kesän aikana esitettäväksi.

Muistan, miten 70-luvulla autioituneet navetat muuttuivat yksi toisensa jälkeen taidegallerioiksi, missä paikallistaiteilijat esittelivät teoksiaan. Heinäladoissa ja tuvannurkissa on pidetty nurkkatansseja, soittajaksi kelpaa kuka vain, kenellä soitin kädessä pysyy. Näin on ollut, ja toivottavasti näin on jatkossakin – välineet ja keinot ovat vain tyystin toiset.

Suomalaiset ovat siis poikkeuksellisen taiteellista porukkaa. Eihän se tietenkään tarkoita sitä, että kaikki olisi korkeatasoista ja laadukasta. Ei tarvitsekaan. Tärkeintä on tehdä, kokeilla, ruokkia luovuutta itsessään. Sillä on arvo sinänsä. On hienoa, että nykyinen teknologia mahdollistaa omien tekemisten jakamisen. Juuri äsken nauroin, kun joku oli tehnyt instagramiin oman Taistelevat metsot version pienistä, keltaisista pääsiäistipuista.

Nykytekniikka mahdollistaa myös oikeiden taiteilijoiden teosten tulemisen kaikkien näkyville. Tykkään seurata instagrammissa lempitaiteilijoitani ja taidegallerioita, samoin kuin vaatesuunnittelijoita. Oma kännykkä on myös galleria ja vaatekauppa. Soisi että taiteilijat käyttäisivät instagramia enemmänkin omien teostensa myymiseen. Se olisi taiteilijalle suora väylä taiteen ostajiin.

Taiteen harrastaminen, olkoon se sitten kirjoittaminen, maalaaminen tai musisointi, ei vie arvoa pois oikeilta taiteilijoita. Päin vastoin, kun yrittää itse, ymmärtää, miten vaativasta asiasta on kyse.

Suomalaiset ovat myös tee-se-itse-kansaa. Täällä on perinteisesti tehty kaikki mahdollinen itse. Alkaen talojen rakentamiseksi. Vaikka voisi ajatella, että ammattilainen osaa sen paremmin. Tosin nykyisin tuo ei enää lehtitietojen perusteella päde. Isot rakennusliikkeet rakentavat rakennusammattilaisten tekeminä täyttä sutta. Että ehkä tulevaisuudessa kannattaakin rakentaa taas talot itse. Youtubesta löytää varmaan opetusvideot siihenkin. Ehkä siellä kohta opetetaan tekemään yrteistä oma covid-rokote.