Naisurotöitä

Tähän alkuun täytyy laittaa sisältövaroitus: kirjoitus sisältää heteronormatiivisia näkökulmia ja vanhakantaista sukupuoliroolitusta, sekä alkoholipositiivisia kommentteja. En ota vastuuta lukijoiden saamista vaikutteista tai tunteista. Kukin vastatkoon näkökulmistaan itse.

Tulin kesämökille saaristoon ensi kertaa talven jälkeen yksin. Tarkoituksena on laittaa paikkoja asumiskuntoon. Sisällä mökissä oli talven aikana tapahtunut myyrien&hiirien massamurha. Kaikkien aikojen ennätys: viisi raatoa. Yksi retkotti hellalevyjen keskellä, toinen oli kuupahtanut lattialle lieden eteen, yksi löytyi takasta, toinen sen vierestä, viides retkotti reteästi keskellä lattiaa. Ennen kuolemaansa olivat sotkeneet, kakkineet ja touhuneet.

Oli pakko ottaa ensimmäinen oranssi lonkero, että selviydyin hautaustoimesta. Sen verran oli aikaa kulunut, että raadot olivat jumittautuneet kuolinsijoilleen, kävin hakemassa lapion että sain ne irti. Hiiriepisodin jälkeen täytyi tietenkin desinfioida kaikki. Ei huvita käyttää tiskipöytää, joka on ollut hiirien joukkoitsemurhan tyyssija. Pakko jynssätä oikein kunnolla.

Tulin peräkärryn kanssa. Koska olin talvella ostanut pikkuriikkisen puusohvan, olin luvannut noutaa sen myyjältä Turusta. Tässä kohtaa tulee naisurotyö numero kaksi, hiiriepisodi oli se ensimmäinen. Peruutin peräkärryllä tontin läpi vierastalolle asti, läpi vatukoiden ja kriikkunapuideni. Peruutin peräkärryllä! Oletteko koskaan kokeillleet? Maailman vaikeinta! Tässä tulee alkoholivaroitus numero kaksi. Koska peruuttaminen peräkärryllä on sangen vaikeaa, otin toisen lonkeron rauhoittuakseni, ja niin menikin kärry perille paikoilleen. Ajelin siis omalla tontilla alkoholin vaikutuksen alaisena, ei ehkä fiksuinta, mutta niin vain sain peräkärryn paikoilleen.

Seuraavaksi tontille saapui sopivasti kuljetusyhtiön mies, hän toi sähköskootterin, jonka olin tilannut. Tässä kohtaa täytyi toimia taiten. Smalltalkkasin kuskille, kuinka olin onnistunut yksin poistamaan viisi hiirtä ja peruuttamaan peräkärryn, mutta nyt olin saavuttanut taitokykyni äärilaidat; en mitenkään pysty kantamaan minisohvaa paikoilleen. Voin olla vain sohvan toisessa päädyssä, tarvitsen jonkun toiseen päätyyn. Saattaisiko kuljetusyhtiön miehellä mitenkään olla mahdollisesti sen verran aikaa ja voimia että nostettaisiin sohva peräkärrystä paikoilleen? Onnistuihan se! Tadaa!

Tästä muistui mieleen, kuinka kerran onnistuin houkuttelemaan läheiseltä leirintäalueelta asiakkaan olutpalkalla siirtämään ison kaapin ikkunan kautta toisesta huoneesta ulos, ja sitten taas ovesta sisään tuvan puolelle.

Samanlaisia haasteita riittää myös tuleville päiville, koskapa tilasin jo viime syksynä kahden hengen paljun, joka saapuikin, mutta sitä ei ole vielä asennettu paikoilleen.

Eli nyt tarvitsen kolme-neljä miestä että saadaan 120 kiloa painava palju paikoilleen. Olutpalkka toimii vieläkin. Pyysin miestä, joka on Facebookissa toisin kuin minä, laittamaan viestin paikkakunnan omaan ryhmään, että tarvittaisiin talkooporukka paljun siirtoon, palkaksi grillimakkaraa ja olutta. Nyt on jo ensimmäinen porukka ilmoittautunut! Tulevat huomenna.

Kyllä ne hommat hoituvat pienellä naisellisella oveluulla ja taktikoinnilla.

Illalla nukkumaan mennessä huomasin että futon-patja oli talven jäljeltä tunkkainen, kaipasi ilmoittumista. Niinpä päädyin nukkumaan pelkällä petarilla. Se ei tehnyt yhtään hyvää kropalle, joka huusi tuskasta jo entuudestaan maanantaisen puistojumpan jäljiltä.

Päivä numero kaksi alkaa olla taputeltu, mutta kylläpä väsyttää tämä hääräily. Hommaa on aivan hirveästi, kroppaa särkee, ja tajuan jo nyt että aika ei riitä kaikkeen, mitä olin suunnitellut tekeväni. Täällä pitäisi olla kuukausi yhteen pötköön, että saisi hommat hoidettua. Tai sitten pitäisi olla pari renkiä ja piikaa. Nyt sitä on itse isäntä, emäntä, renki ja piika. Siinä on vähän liian monta roolia yhdelle. Tavoitteena on että voisi edes muutamana kesäpäivänä istua rauhassa kesämekossa tekemättä mitään. Mahtaakohan onnistua?

Normaali

Rappeuma piiloon poololla

Tämä vuodenaika on paljastusten aikaa. Sulaneiden lumikasojen alta paljastuvat koirankakat ja tupakantumpit, kevätaurinko näyttää, miten likaiset ikkunat ovat – ja peili, sieltä katsoo yhtä talvea vanhempi minä. Ja kylläpä talvi onkin tehnyt tehtävänsä; minusta on tullut harmaahapsi!

Olen aina ”toivonut” harmaita hiuksia, ne ovat minusta kauniit. Varsinkin sellaiset isot harmaat tukat ovat aivan mahtavia, niin kuin sillä yhdellä taiteilijanaisella, en nyt muista nimeä, nekin unohtuvat….sekin vielä! Kyllä tässä omassa harmaassa joka tapauksessa totuttelemista on.

Kaula on myös rypistynyt ja vekittynyt, dekolteen iho ei ole kyllä millään mittareilla kimmoisa. Täytynee siirtyä tulevaisuudessa poolopaitohin, jos niitä kuumotukselta voi sitten pitää, tuskin voi. Niskassa on emännänkyhmy. Siitä nyt ei ainakaan pääse eroon mitenkään. Yläselän asento on kuin länkiä odottavalla hevosella, valmiina vetämään kuormaa. Kyllä on vaatetuksella tehtävänsä tehtävänä, että tämän kaiken rappeuman saa piiloon!

Entäpä sitten pohkeet. Mitä varten pohkeet paksunevat? Olisin halunnut pitää rimppakintut. En edes uskalla katsoa taustapeiliin, miltä takamus mahtaa näyttää? Veikkaan ei-hyvää, sen verran ovat alkaneet farkut roikkua. En uskalla toivoa, että syy olisi farkkujen tipahtanut nappi, olen sitonut housut jalkaani vyöllä, joten kuten pysyvät napittakin. Tilasin kyllä uudet farkut, numeroa isommat, mutta ne eivät ole vielä saapuneet. Näkemättäkin on selvää, että takapuoli on littana ja leveä. Juuri toisin päin tilanne on etupuolella. Mitenkä mahtavat uudet farkut istua? Tilasin ne kyllä ”aikuisten” naisten verkkokaupasta eli joustoa pitäisi olla riittämiin.

Ei sitä nuori ihminen tajua, miten helppo tilanne on, kun voi pistää päällensä mitä tahansa ja aina on hyvä. Valinnan mahdollisuudet kapenevat kapenemistaan mitä vanhemmaksi tulee. Vaikka ei se välttämättä niin ole, varmasti myös tälle vartalotyypille on olemassa vaatteita. On vain vaikea löytää uuteen minään sopivia vaatteita. Koska sisin ei ole muuttunut miksikään, mielellään laittaisi samat vaatteet päälle kuin ennenkin, ovat vain käyneet niin kummallisen sopimattomiksi.

Muutama esimerkki. Minulla on noin 15 vuotta vanha Aiglen beige toppaliivi. Aivan ihana ja ajaton. Enää se ei mahdu kiinni, en silti heitä sitä pois. Jospa kuihdun ikääntymisen jatkuessa, niinhän saattaa käydä ihmiselle jos elää kovin vanhaksi, ihminen kuihtuu ja pienenee. Katsokaapa vain, ei ole kenelläkään leveitä hartioita vanhana, kaikilla on kovin kapoiset. Sitten voin taas käyttää Aiglen toppaliiviä. Minulla on myös Tommy Hilfigerin kudottu, harmaa villaliivi, se on yhtä vanha kuin Aiglen toppaliivi. Sekään ei mahdu kiinni, säästän silti. Ja voihan niitä liivejä käyttää, vaikka eivät kiinni menisikään, ikään kuin vartalon reunoilla, kehyksinä.

Kesämekko, en muista merkkiä, mutta näyttää Missonin kuviolta olematta sitä. Ostin mekon pikku putiikista Korkeavuorenkadulta Helsingistä ehkä 2010. Mekkoon kuului kaulahuivi. Kaiken lisäksi löysin sattumalta aikoinaan vanhojen vaatteiden kaupasta jakun samaa merkkiä ja kuosia. Se jakku tuoksui joltakin myrkkyhajuvedeltä, ja minulla oli iso työ saada haju pois. Pakastin jakun. Liotin etikkavedessä. Tein vaikka mitä, ja viimein sain sen myrkkyhajuveden tuoksun pois. Mutta tämä ihana asukokonaisuus on käynyt kinttanaksi. Sain itseni ahdetuksi siihen vielä kolme vuotta sitten, kun poika pääsi ripille. Nyt en uskalla edes kokeilla, mutta säästän tämänkin asukokonaisuuden vanhojen, kuihtuneiden päivien varalle.

Vaikka on hyvä kierrättää vaatteita, eikä jemmata niitä kaappeihin, voi silti joskus olla hyväkin pitää jotain. Kuuntelin Yle Areenalta ohjelmaa, missä eräs nainen oli tutkinut isoäitinsä vaatekaappia. Onko tulevaisuudessa isoäitien vaatekaappeja tutkittavana, jos kaikki on aina laitettu kierrätykseen?

Minulla on tallessa ylioppilaspukuni vuodelta 1986, moriuspuku vuodelta 1994, Janne Renvallin minulle suunnittelma iltapuku 90-luvulta, mieheni minulle ostama nahkatakki olkatoppauksineen seurustelumme alkuajoilta, seksikäs yöasu aamutakkeineen, jonka ostin häämatkalle, kylpytakki Cannesin luxus-hotellista, missä kävimme kerran, porokuvioiset ja rumat harmaat fleece-sukat, jotka ostin S-marketista kun olin menossa veljeni kuolinvuoteelle ja minulla oli kylmä, äidin vanha pitkä kietaisuhame, joka on ostettu Peterzeniltä Kustavista ehkä 70-luvulla ja jonka helmassa on kaislakuvio, äidin vanha punainen jakkupuku design by Annikki Karvinen, oma vaaleanpunainen silkkimekko kun olin 2v.

Mihinkään en näistä vaatteista mahdu, paitsi siihen hotellin kylpytakkiin.

Silti, ehkä joskus kuihdun ja voin pukeutua jotakin niistä ylleni. Ja vaikka en voisi, ehkä jonakin päivänä voin avata isoäidin vaatekaapin, ja sanoa lapsenlapselle että katsopa tätä! Leikitäänkö hienoa rouvaa?

Normaali

Villapaita Leo Lastumäelle ja kerubien hymni

eCvd eli ennen koronaa kävin ryhmäliikuntatunneilla monta kertaa viikossa, joskus jopa parilla eri tunnilla samana päivänä. Sekin homma ryöpsähti vähän käsistä, niin kuin minulla on tapana.

Kaikki alkoi kuumista aalloista. Päättelin voittaa ne urheilemalla. Järkeilin että hikoiltavaa ei jää, jos liikkuu hiet pois. Se toimikin yllättävän hyvin. Elimistö oli ihmeissään, aallot hävisivät lähes kokonaan muutamaksi kuukaudeksi. Vähitellen elimistö tottui tilanteeseen ja aaltoiluakin tuli takaisin, mutta kunto kohosi! Olin varmaan parhaimmassa fyysisessä kunnossa koko aikuiselämäni ajata juuri ennen koronaepidemian puhkeamista.

Olen kyllä liikuskellut koronan aikanakin. Mutta totuus on, että inhokkihommat jää. Jää punnertamatta ja burpeet tekemättä. Tulee liikuttua oman mukavuusalueen sisällä.

Sain yhtäkkiä viestin jumppaohjaajalta. Hän oli päättänyt aloittaa pienryhmätreenit (max 6 hlöä) puistossa, ja kysyi olisinko kiinnostunut. No mikä jottei!

Sinne menin, ja nyt makaan kotona sängyssä. Ensin makasin kylvyssä. Lähetän whatsupilla perheelle viestejä. Tuokaa, pliis, juomaa. Ja kutimet. En jaksa liikahtaa.

Muutenkin on tämä ensimmäinen viikko verenpainelääkkeiden kanssa ollut vähän jähmeää. Tuntuu siltä kuin elimistöön olisi vaihdettu uusi moottori, huonompi. Enää ei ole turbo. Verenpaineet ovat kyllä laskeneet niin kuin pitää, mutta vauhti on hidastunut. Tosin kaikki joille tästä olen valittanut, ovat sanoneet että hyvä, ota sitä lisää.

Kutomisasioista. Kudottuani kolme Strömsö-villapaitaa, päätin Grande Finale -työnä kutoa Lossivahdin paidan miehelle syntymäpäivälahjaksi. Projekti on jo hyvässä vaiheessa, hihat puuttuvat. Ainoa ongelma on se, että olen kutonut paidan Leo Lastumäelle. Paita on aivan liian iso!

En tykkää tehdä niitä mallineliöitä. Tekeekö joku niitä? Minä rupean itse asiaan ja toivon parasta. Onneksi syntymäpäivät ovat vasta kesäkuussa, ehdin keksiä jotakin muuta, jos tämä ei jotenkin pienene.

Kävin Claes Ohlsonilla. Ostin sellaisen langattoman kaiuttimen. Olen lähdössä mökille. Siivoamaan talven jäljiltä, laittamaan paikkoja kuntoon. Halusin kaiuttimen, sujuu siivous paremmin, kun voi kuunnella radiota tai äänikirjoja ihan missä sattuu kulkemaan. Kyllä tämä nykyteknologia on mahtavaa! Ostin sellaisen vähän tupakka-askia isomman möhkäleen. Siinä on ripa, mistä sen voi laittaa roikkumaan, vaikka oksaan tai farkun remmiin. Kaiutin ottaa langattoman bluetooth-yhteyden kännykkään.

Juuri nyt koekäytän sitä. Kuuntelen Tsaikovskin Kerubien hymniä youtubesta. Ihan kappale! Ja tupakka-askiäänentoisto toimii täydellisesti!

Onneksi ei tarvitse liikahtaa.

Paitsi pissattaa. Täytyy sittenkin raahautua vessaan. Heippa!

ps. Tässä linkki Tsaikovskin Kerubien hymniin:

Normaali

My first verenpainelääke

Ajattelin hieman kertoa terapiakuulumisia nyt kun kuukausi terapiaa on takana. Homma etenee käytännössä niin että saan joka kerta terapeutilta kirjoitustehtävän jostakin hänen valitsemastaan aiheesta. Kirjoitan siitä, mitä päähäni pälkähtää, ja seuraavalla kerralla luen tekstin ääneen ja keskustelemme sen tuomista ajatuksista.

Onko terapiasta ollut sitten hyötyä? Kyllä, siinä mielessä että huomaan analysoivani itse itseäni käytännön tilanteissa tavanomaista enemmän. Huomioin omia reaktioitani ja tunteitani eri tilanteissa, ja sitä kautta olen pystynyt myös muokkaamaan omaa käytöstäni ja omia reaktioitani rakentavanpaan suuntaan.

Terapia on myös lisännyt itsetuntemusta ja kiitollisuutta. Koska koen itse olevani jonkin sortin ilontuoja muille, en välttämättä osaa olla vastaanottavassa roolissa. En aina edes näe sitä hyvää, mitä muut minulle antavat. Terapia on avannut silmiäni tässä.

Tässä iässä monet innostuvat sukututkimuksesta. Tai menevät elämäkertakurssille purkamaan mennyttä elämäänsä. Luulen että näissä on itse asiassa kyse ihan samasta asiasta kuin terapiassa. Elämän edettyä puolivälin yli tulee tarve katsoa ja miettiä omaa elämää. Mitä se on pitänyt sisällänsä, minkälaisia kokemuksia ja käänteitä? Minkälainen olen, mitkä asiat ovat vaikuttaneet omaan persoonallisuuteeni? Minkälaisesta perhehistoriasta tulen, mitkä ovat ne periytyvät kokemukset meidän suvussamme?

Vaikka taakse, ympärille ja peiliin katsominen ei aina ole kivaa, se on opettavaista ja hyödyllistä. Siinä joutuu silmätyksin myös omien heikkojen kohtien ja omien pettymysten kanssa. Ei kenenkään elämä ole pelkkiä onnistuneita ratkaisuja ja onnistumista. Elämään mahtuu monenlaista.

Jos lukee oikeita kirjoitettuja ja julkaistuja elämänkertoja, mielenkiintoisimpia ovat ne, missä kohde kertoo elämästään realistisesti, eikä pelkää omia mustia alueitaan. Kiiltokuvaelämäkerrat, joissa luetellaan vain onnistumiset, eivät ole kiinnostavia.

Terapiasta muihin terveysasioihin. Sain elämäni ensimmäiset verenpainelääkkeet, nyt 54-vuotiaana. Omassa mielessäni verenpainelääkkeet ovat vähän sama asia kuin tekohampaat, suonikohjut ja peruukki. Mummojen ja pappojen, vanhojen ihmisten vaiva. Liittyy tiettyyn ikävaiheeseen. Ja nyt minä olen siinä ikävaiheessa! Ihan mahtavaa. Hassu ajatus, että saatuani verenpainelääkereseptin tunnen saavuttaneeni ikävaihepoletin. Tervetuloa tänne vanhojen puolelle. Odotan hetkeä, milloin ratikassa minulle tarjotaan penkki istuttavaksi.

Normaali

Oopiumi tuo tyytyväisyyden olevaan

Onpa tullut kolo kirjoittamisessa. Joskus tuntuu, että ei kerta kaikkiaan ole mitään kirjoitettavaa. Ehkä korona-ajalla on oma vaikutuksensa asiaan. Elämä on niin tapahtumaköyhää, että siitä ei irtoa kovin jänniä tarinoita kerrottavaksi, ja tuntuu että pään sisäinen elämäkin on jokseenkin latentissa vaiheessa.

Tänä aamuna heräsin kuitenkin ajatukseen. Huomasin miettiväni rajoja. Ennen vanhaan ajattelun, tekemisen ja olemisen rajat asetti ev.lut.kirkko, perhe ja kyläyhteisö. Ei sopinut poiketa niiden määrittelemästä hyvän elämän elämäntavasta.

Näiden vanhojen auktoriteettien valta on murentunut. Kukapa enää edes muistaa aikaa, jolloin perhe oli varsin hierarkinen järjestelmä, vaikka siitä varsin lyhyt tovi onkin. Isovanhempia käteltiin, jopa omia vanhempia saatettiin kätellä. Ja teititeltiin. Ja pelättiin. Nyt omista vanhemmista on tullut joko kavereita tai jonkinlaisia koutseja. Ainakaan vanhempia ei enää pelätä. Ihan sujuvasti haistatellaan ja ilmaistaan avoimesti negatiivisetkin tunteet.

Kirkko on nykyisellään ehkä sallivin instituutio yhteiskunnassa. Sen siipien suojaan sopii niin äärikonservatiivit, jotka haluaisivat naiset pois papin virasta kuin liberaalitkin. Juuri eilen kuulin uutisista, että ensi kertaa alttarikrusifiksissa on sateenkaarivärit Helsingin Paavalinseurakunnassa. Tämä kirkon sallivuus ajattelun bioversiteetissa ärsyttää monia. He haluaisivat että kirkko olisi tiukasti jotakin mieltä ja ilmaisisi sen. Asettaisi niitä ajattelun ja toiminnan rajoja, joita se ennen paalutti. Mutta jääräpäisesti ev.lut.kirkko kieltäytyy siitä, jatkaa keskustelua ja yhteiseloa eri tavoin ajattelevien kanssa. Hyvä niin. Ja varsin poikkeuksellista nyky-yhteiskunnassa. Nyt ajattelun ja toiminnan rajoja ovat alkaneet vetää muut tahot.

On muodostunut omia pienempiä koulukuntia. Niitä löytyy joogapiireistä, uskonnollisista lahkoista, urheilun parista, feministisistä piireistä, politiikasta, muun muassa. Niissä omilta kannattajilta vaaditaan tiettyä elämäntapaa ja tietyn tyyppistä ajattelua. Jos et käyttäydy ja ajattele määritellysti, sinut blockataan tai cancellataan – suljetaan pois. Niiden johtajat ovat omia mini-jeesuksia, joita ihailaan ja joiden ympärillä parveillaan. Odotetaan hyvän elämän tiedonmurusia gurun suusta, kuin koirat herkkupaloja päivällispöydän ympärillä.

Nämä lahkot määrittävät mitä sinun pitää syödä, miten pukeutua, miten ajatella rokotteista, koronasta, maahanmuutosta, lääketieteestä, jne.

Tämä ei ole syyttävä sormi. Koskapa luulen, että kyseessä on varsin inhimillinen piirre. Jotakin mikä meidän geeneihimme on koodattu.

Kuuntelin juuri vastikään radio-ohjelmaa, missä asiantuntija puhui Neuvostoliitossa kokeilusta sosialismista. Miten sen onnistuminen oli mahdoton ajatus, koska se on ihmisluonnolle käytännössä sopimaton ajattelumalli. Se, että jokainen tekisi pyyteettömästi työtä lopun elämänsä kollektiivissa kaikkien yhteiseksi hyväksi, on utopiaa. Yksilö haluaa eteen päin, enemmän kuin mitä on ollut, enemmän kuin mitä on naapurilla. Ihminen on huono tyytymään. Ehkä jollakin lääkkeellä voitaisiin ihmisaivoja muokata tilaan, missä ihminen on tyytyväinen olevaan. Ai mutta sehän on keksitty jo: oopium!

No niin, takaisin asiaan. Luulen, että samalla tavalla kuin se että ihminen luopuisi omista pyrkimyksistään, mahdoton ajatus on myös se, että ihmiset luopuisivat ikiaikaisesta halusta hyvään elämään ja onneen omalla kohdallaan. Tavoitellessaan tätä he mielellään antavat onnensa avaimen auktoriteetille, jolta ottavat valmiiksi annettuja ohjeita ja ajatusmalleja. Auktoriteetilta, joka sanoo, että teepä nyt näin niin tulet onnelliseksi/ kauniiksi/ terveeksi/ elät pitkään/ pääset taivaaseen/ näytät nuorelta/ kunto nousee/ olet hyväksytty ja rakastettu. Ja aina on oleva heitä, jotka mieluusti ottavat gurun viitan harteilleen, ryhtyvät oman ”heimonsa” moosekseksi, joka vie seuraajalauman turvaan.

Eli ojasta allikkoon. Emme taida päästä tästä vitsauksesta koskaan, koska olemme ihmisiä. Haluamme aina joltakin ohjeet hyvään elämään, rajat ja säännöt, ja rangaistukset. Emme myöskään pääse eroon omista itsekkäistä pyrkimyksistä. Ihminen on itsekäs.

Ainoa jäljelle jäävä ratkaisu on nähtävästi se oopium, mutta sitäkin on jo kokeilu, aikoinaan Kiinassa, eikä siitäkään hyvää seurannut.

Valitettavasti minulla ei ole ratkaisua. Ainoa lohtuni on se, että maailmassa on paljon asioita, joihin ei ole ratkaisua.

Ja näihin kahteen ongelmaan – miten tulla onnelliseksi ja samalla edetä – ihmiskunta on yrittänyt etsiä ratkaisua aikojen alusta asti, sitä löytämättä. Kertoohan jo Aatamin ja Eevan paratiisitarina samaa aihetta: Elämä oli täydellistä, oli auktoriteetti ja häneltä saatu yksi sääntö. Mutta ihminen halusi eteen päin, ihminen halusi enemmän. Sääntö rikottiin. Aatami ja Eeva blokattiin pois paratiisista.

Normaali

Tee-se-itse kansa

Laura Frimanin kolumni ”Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannusopimusta” on aiheuttanut kohun. Ajattelin, että täytynee lukea juttu, että tietää, mistä puhe. Hauska ja hyvä kolumni! Hyvin kirjoitettu.

Friman kirjoittaa siitä, kuinka viimeisen vuoden aikana jokaisesta on kuoriutunut virologi, taiteilija tai kirjailija. Instagram ei enää täytykään pelkästään skumppalasikuvista ja infinity-uima-allaskuvista Balilta. Friman unohti täysin villapaidat! Meistä on myös tullut käsityöläisiä!

Kolumnin lopussa Friman käsittelee pehmoaktivismia. Siitä miten instagramiin laitetaan nättipyllykuva ja alle hashtag ”this is what a feminist look like”. Jokainen haluaa olla barrikaadeilla hyvän asian puolesta, kunhan ei tarvitse poistua kotisohvalta ja perehtyä, mistä on kysymys. Sopivan asian puolesta elämöinti on statustarra farkkurotsiin. Ihmettelen, että tämä asia ei saanut huomiota lainkaan nyt vellovassa keskustelussa, kaikki huomio kiinnittyi kulttuuriin. Vai eikö ihmiset jaksaneet lukea Frimanin kolumnia loppuun asti?

Suomalaiset ovat perinteisesti kulttuurikansaa. Täällä on jokaisessa pienemmässäkin kyläpahasessa ollut joko työväentalo tai nuorisoseurantalo, tai molemmat, ja niissä järjestetty ohjelmallisia iltamia, missä emännät ja isännät, piiat ja rengit ovat itse näytelleet ja esiintyneet. Nykyisin kylistä löytyy kesäteatterit, niihin innokkaat harrastelijat valmistavat talven aikana näytelmän kesän aikana esitettäväksi.

Muistan, miten 70-luvulla autioituneet navetat muuttuivat yksi toisensa jälkeen taidegallerioiksi, missä paikallistaiteilijat esittelivät teoksiaan. Heinäladoissa ja tuvannurkissa on pidetty nurkkatansseja, soittajaksi kelpaa kuka vain, kenellä soitin kädessä pysyy. Näin on ollut, ja toivottavasti näin on jatkossakin – välineet ja keinot ovat vain tyystin toiset.

Suomalaiset ovat siis poikkeuksellisen taiteellista porukkaa. Eihän se tietenkään tarkoita sitä, että kaikki olisi korkeatasoista ja laadukasta. Ei tarvitsekaan. Tärkeintä on tehdä, kokeilla, ruokkia luovuutta itsessään. Sillä on arvo sinänsä. On hienoa, että nykyinen teknologia mahdollistaa omien tekemisten jakamisen. Juuri äsken nauroin, kun joku oli tehnyt instagramiin oman Taistelevat metsot version pienistä, keltaisista pääsiäistipuista.

Nykytekniikka mahdollistaa myös oikeiden taiteilijoiden teosten tulemisen kaikkien näkyville. Tykkään seurata instagrammissa lempitaiteilijoitani ja taidegallerioita, samoin kuin vaatesuunnittelijoita. Oma kännykkä on myös galleria ja vaatekauppa. Soisi että taiteilijat käyttäisivät instagramia enemmänkin omien teostensa myymiseen. Se olisi taiteilijalle suora väylä taiteen ostajiin.

Taiteen harrastaminen, olkoon se sitten kirjoittaminen, maalaaminen tai musisointi, ei vie arvoa pois oikeilta taiteilijoita. Päin vastoin, kun yrittää itse, ymmärtää, miten vaativasta asiasta on kyse.

Suomalaiset ovat myös tee-se-itse-kansaa. Täällä on perinteisesti tehty kaikki mahdollinen itse. Alkaen talojen rakentamiseksi. Vaikka voisi ajatella, että ammattilainen osaa sen paremmin. Tosin nykyisin tuo ei enää lehtitietojen perusteella päde. Isot rakennusliikkeet rakentavat rakennusammattilaisten tekeminä täyttä sutta. Että ehkä tulevaisuudessa kannattaakin rakentaa taas talot itse. Youtubesta löytää varmaan opetusvideot siihenkin. Ehkä siellä kohta opetetaan tekemään yrteistä oma covid-rokote.

Normaali