Kohtaamisia kaamoksessa

Jäi mieltä kaihertamaan kaksi kohtaamista saman päivän aikana. Molemmat tapahtuivat töissä.

Kirkossa oli tilauskonsertti. Olimme sopineet tilaisuuden järjestäjän kanssa, että ovi suljetaan konsertin ajaksi. Jäin kuitenkin kuulolle oven lähettyville siltä varalta että joku mattimyöhäinen saapuisi. Konsertti oli jo miltei lopuillaan, kun oveen koputettiin. Menin katsomaan. Siellä on kaksi naista. Toinen nainen sanoi ”Poikani on kuollut, minun täytyy päästä sisälle”. Päästin naiset sisään ja he istuutuivat takapenkkiin. Katsoin kuinka nainen huojui edestakaisin niin kuin tuskassa huojutaan, ja kuinka toinen nainen piti kättään tämän harteilla lohduttaen. Poikakuoro lauloi: ”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas”.

Nainen oli puhunut suomea slaavilaisittain murtaen. En kysynyt, mihin ja missä poika oli kuollut, mutta väistämättä ajattelin, että sodassa, jommalla kummalla puolella. Tunsin äidin tuskan.

Kun konsertti loppui, vein naisille kynttilät että he voisivat sytyttää ne palamaan kynttelikköön, esitin vielä osanottoni ja kerroin, milloin pappi on tavattavissa, jos haluaa purkaa sydäntään.

Vieläkin nainen on ajatuksissani. Hänen tuskansa oli niin käsinkosketeltavaa. Ja miten voimaton pieni ihminen on maailman myllerryksissä. Maailman äideille riittää itkettävää.

Olin poikkeuksellisesti mennyt autolla töihin. Yleensä kävelen. Mutta sää oli eilen niin karmea, ja työvuoro päättyi vasta iltakymmeneltä, että olin antanut periksi mukavuudenhalulleni. Olin siivonnut paikat konsertin jäljiltä, lukinnut ovet, sammuttanut valot ja lähdin kohti parkkipaikkaa ja autoa, kun kuulin lauleskelua roskakorin luota. Siellä oli nuori suomenromanipoika. Kaiveli roskakorista pulloja. Iso kassillinen oli jo kerätty. Poika huomasi minut ja huudahti, olisiko minulla antaa joku lantti pullopanttien lisäksi, hänellä oli kova nälkä. Poika kertoi että oli päässyt aamulla Pasilan poliisivankilasta, että ei ollut saanut siellä mitään syödäkseen, kotona ei ollut yhtään ruokaa ja kela-rahat eivät tulisi vielä moneen päivään. Kysyin ”Mitä sinä siellä Pasilan poliisivankilassa teit? Miksi olit sinne joutunut?” Poika kertoi, että oli yrittänyt varastaa autosta rahaa ja jäänyt rysän päältä kiinni.

Tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa, vaikka olin myöhään illalla pimeällä parkkipaikalla eikä ketään muita näköpiirissä. Poika oli jotenkin hellyttävän rehellinen ja aito. Tosissaan nälkäinen. Sanoin että odotas kun katson. Kaivoin laukustani kolikkopussini ja tyhjensin sen pojan kouraan. Sanoin että menepäs nyt ostamaan itsellesi ruokaa, ja toivotin vielä perään ”Jumalan siunasta sinulle”.

Tämäkin poika jäi vaivaamaan mieltäni. Miten vaikeaa elämä voi olla, jos ei ole rahaa, ei töitä. Onko töitä edes helppoa saada, jos ei ole koulutusta ja on romani. Ja miten suuri riski silloin on yrittää hankkia rahaa rikollisin keinoin? Onko edes vaihtoehtoja? Leipäjono, kenties.

Kotona muistin että minulla olisi ollut laukun sivutaskussa lounasseteli. Miksi en ollut sitä muistanut! Olisin halunnut antaa sen pojalle. Tiedän, miten nälkäisiä nuoret pojat voivat olla! Heidän vatsansa on pohjaton.

Lehdestä voi lukea siitä kaikesta huono-osaisuudesta mitä ympärillämme ja keskuudessamme on. Ryösteleviä nuorisojengejä, sotaa paossa olevia perheitä, kutsuntoja paossa olevia nuoria miehiä jotka eivät halua lähteä sotimaan sotaa, jolle ei ole oikeutusta, köyhiä suomalaisia perheitä, joissa köyhyys on ylisukupolvista, maahanmuuttajia jotka eivät ole päässeet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan, lapsia ja nuoria jotka eivät ole oppineet suomalaisessa pisa-voittoisassa peruskoulussa edes perusasioita; lukemaan ja laskemaan.

Se kaikki, he kaikki ovat täällä joukossamme. Ohitammeko vai ojennammeko käden. Joskus joku heistä voi tulla sinua vastaan. Minulle tuli eilen kaksi. Lounasseteli polttaa laukussani. Kun seuraava tulee kohdalleni, hän saa sen.

Yöllä heräsin ja valvoin hetken. Mietin, miten kauniisti poikakuoro oli laulanut, miten hyväosaisia he ovat, eivät sitä edes tajua, eikä tarvitsekaan. Muistelin naista, tunsin yhä hänen tuskansa. Ajattelin nälkäistä poikaa, toivottavasti hän oli saanut syödäkseen ja nukkui nyt omassa kotonaan turvassa ja lämpimässä.

Vaihteeksi totta, osa 2

Jatkoa eiliseen postaukseen.

Jos edellinen viikko oli Jin, niin tämä viikko on ollut Jang. Kokonaisuus tasapainossa, voitaisiin siis todeta.

Auto korjattiin uudelleen samalla korjaamolla, he eivät veloittaneet siitä mitään ja vaihtoivat vielä talvirenkaatkin kaupan päälle. Katsastusmies kävi toteamassa että merkkivalo ei enää loimota ja leimat paperiin. Matka jatkuu taas.

Oli myös varsin aktiivinen ja kulttuuripainotteinen viikko. Kävin pojan kanssa katsoamassa Dostojevskin Idiootin. Venäläiset klassikot ovat aika vaikeita, koska niissä tapahtuu niin paljon, käänteitä ja vääteitä on vähän liikaakin, mutta hienosti teatteriryhmä piti tarinan kasassa. Teatteri oli minulle uusi, Avoimet Ovet. En ole koskaan ennen käynyt, mutta tuli heti olo että näitten pienten teatterien tarjontaa pitää jatkossa seurata paremmin ja mahdollisuuksien mukaan osallistua.

Torstaina oli vuorossa Linnanjuhlat. Se oli aivan mahtava kokemus! Interaktiivinen. Olet ikään kuin esityksen sisällä. Teos oli loistavasti käsikirjoitettu ja illan ohjelma tasapainossa. Sopivasti esitystä, sopivasti taukoja, jolloin nautittiin ruuasta ja juomasta. Humoristinen. Linnanjuhlat pitivät sisällään kaikki elementit, jopa veteraanit ja jatkot, sekä tietenkin televisioselostuksen puvuista ja illan vieraista. Tämä oli tanssiteatteri Tsuumin ohjelmistoa ja esitys matkasi seuraavaksi Kuopioon.

Kävin myös pojan kanssa aamiaisella. Teemme molemmat keikkatyötä, ja kun kummallakin sattui sopiva vapaa aamu, menimme aamupalalle hotelli Vaakunaan. Parilla kympillä mahtava, monipuolinen buffet-pöytä, rauhallinen tunnelma, maisema yli kaupungin kattojen. Nautin myös Vaakunan tyylipuhtaasta sisustuksesta. On Artekin tuolit, alkuperäiset seinäpaneelit ja seinien freskot. Ja sijainti ei voisi olla keskeisempi. Poika jatkoi matkaansa rautatieasemalta lähijunalla töihin, minä laskeuduin alakertaan Sokokselle jouluostoksille.

Huomasin että Vaakunassa on myös varsin monipuolinen jouluaaton buffet kahdella kattauksella. Mielessäni jo kuvittelin että sitten joskus vanhana – milloin on tarpeeksi vanha olemaan vanha? – mennään ensin piispan aattopäivän jouluhartauteen kello 15 ja sen jälkeen tullaan Vaakunaan aattobuffeeseen. Siitä sitten vatsat pinkeinä kotiin sohvalle köllöttelemään ja joululahjoja avaamaan.

Loistoviikko loppui taas mielenkiintoisiin ja hivenen koomisiin asetelmiin. Olin työvuorossa yksityistilaisuudessa. Hälytyksen menevät päälle kello 23, ja meni viime tippaan että saatiin tehtyä tilaisuuden purku aikarajoissa. Hiki päässä siirreltiin tuoleja ja pöytiä paikoilleen ja siivottiin. Tilaisuuden järjestäjältä jäi paljon viiniä, joka oli yhä karahveissaan. Hän sanoi, ”tässä on rouva suntiolle kiitokseksi, saat pitää karahvin kanssa”. Niinpä kävelin kotiin läpi kauniin kaupungin, lunta sateli hiljalleen, nastakengät ropisivat, kädessäni valkoviinikarahvi, jonka suu oli tukittu vinyylihanskalla! Vinyylisormet sojottivat karahvin suulla. Mahdoin olla näky! Luulivatkohan minut nähneet että olen lähtenyt ravintolasta viinikarahvin kanssa lipettiin, vai ajateltiinko että olen kenties karannut sairaalasta ja kannan kädessäni jonkinlaista lasista virtsapussia?

Kotona söin iltapalan ja odotin että kello tulee kaksitoista, että voisin avata adventtikalenterin ensimmäisen luukun. Adventtikalentereita on kahdenlaisia. Niitä jotka alkavat kalenterin mukaan 1.12. ja sitten toisia, jotka alkavat ensimmäisestä adventista eli tänä vuonna 27.11.

Kylläpä uni maistui. Tänään leivotaan pipareita. Eilen ostettiin jokaiselle oma muotti. Minulle kruunu – tietenkin. Poika valitsi ketun, mies pingviinin. Miirun muistoksi ostettiin kissamuotti. Tein piparitaikinan itse. Se on ollut vuorokauden tekeytymässä jääkaapissa.

Hyvää adventin aikaa kaikille!

Vaihteeksi totta, osa 1

Jospa kirjoittaisi pitkästä aikaa ihan reaalielämän kuulumisia ja tapahtumia reaaliajassa tai ainakin melkein. Edellinen viikko oli kamala. Siihen sattui monta huonoa asiaa. Oli varmaan planeetat ihan vinksin vonksin. Miten voikaan olla niin että joskus ”kaikki” menee pieleen?

Viikko alkoi jo niin ankeissa tunnelmissa, koska olimme varanneet kissalle viimeisen eläinlääkäriajan isänpäivän jälkeiseksi maanantaiksi. Se oli hirveä päivä. Eläinlääkäri sijaitsee vain parin korttelin päässä. Kävelimme sinne kuin jossakin kuoleman saattueessa viimeiselle tuomiolle. Olin käynyt etukäteen sopimassa yksityiskohdista samalla kun varasin ajan. Se oli hyvä juttu. Ei tarvinnut siellä enää tunnetiloissa ryhtyä mihinkään käytännön asioista sopimiseen. Minä jäin odotustilaan, mies meni päätyyn asti. Lasi-ikkunoiden läpi näin kuinka valot hämärrettiin ja siellä puuhattiin. Itkin. Odotustilassa oli nuori tyttö koiransa kanssa, olivat edelliset asiakkaat. Tyttö näki suruni ja kysyi saako halata. Halattiin. Kysyin, sattuisiko hänellä olemaan nenäliinaa. Olin unohtanut omani, eikä takintaskussa ollut edes vanhaa. Tytölläkään ei ollut, joten niistin silkkihuiviini.

Mies tuli kyynelhtien pois, halasimme ja kävelimme käsi kädessä kuin kaksi lasta takaisin kotiin. Poika oli vienyt sillä välin kissan kiipeilytelineen roskiin. Minä olin jo lähtiessä hävittänyt hiekan ja hiekkalaatikon. Kissasta jäi jäljelle enää lelut sohvalla ja raapimisjäljet sohvan päädyssä. Päivä tuntui loputtoman pitkältä. Illalla lähdin kävelylle, palautin kirjan kirjastoon ja paluumatkalla huomasin paperikaupan ikkunassa kissa-aiheisen adventtikalenterin, ostin sen.

Muita monttuja edelliseltä viikolta. Jo marraskuun alussa olin törmännyt Instagrammissa mainokseen, missä kaupattiin tyylikästä, mutta rentoa miesten neuletakkia. Näytti laadukkaalta, harmaahapsinen italialaisen näköinen mies mallina. Päätin tilata apelle joululahjaksi. Nyt takki vihdoin saapui. Kiinasta! 95% polyesterihöttöä! Aivan hirveä! Jos olisin tajunnut tilaavani Kiinasta, en olisi tilannut. Se oli peitetarinaa ja bluffia kaikki, ja minä menin kirjaimellisesti halpaan.

Lähetyksessä ei ollut mitään palautuslappuja. Rupesin selvittämään, miten tuotteen saisi palautettua. Selvisi että he eivät palauttaisi kuin 80% hinnasta ja minun pitäisi maksaa postitus. Vieläkin nousee kaikki tietämäni kirosanat mieleen ja hiki pintaan asiaa ajatellessani. Mielessäni näin taivaalla edestakaisin lentävät lentokoneet, jotka kuljettavat näitä polyesterihöttöjä Kiinaan ja sieltä pois. Hetken suunnittelin vieväni takin Kiinan suurlähetystöön ja tekeväni valituksen ko huijarifirmasta. Lopulta päädyin siihen, että takki on piilossa verhon takana makuuhuoneen ikkunalaudalla. Yritän unohtaa sen, keksiä sille jotakin käyttöä – vaikka siivousrättinä.

Käväisin myös suosikkikauppani kanta-asiakasillassa. Mitään ei pitänyt ostaa, kun en tarvitse, mutta heti sisään astuttuani iskin silmäni aivan ihanaan ja minulle sopivaan ”halattiin”, sellaiseen sisällä pidettävään pitkään takkiin/viittaan. Se sopii väreiltään meidän kodin väreihin ja minulle. Koen olevani kuin kuningatar se päällä laahustaessani. Pakkohan se oli ostaa. Ja vaikka kanta-asiakasillassa sai 20% alennusta, koin järkeväksi kompensoida korkeaa hintaa juomalla niin paljon ilmaista skumppaa kuin vain ehdin. Klassinen virhe! Paluumatkalla kotiin ei meinannut jalkakäytävän leveys riittää. Voi taivas, että piti tämäkin häpeä vielä kokea!

Viikko jatkuu kuin ostoskanavan mainoksessa: ”Ei tässäkään vielä kaikki!”

Auto, joka piti katsastaa jo syyskuun puolivälissä, mutta jota en ollut voinut katsastaa, koska merkkikorjaamolla, johon olin sen hyvissä ajoin vienyt, ei ollut tarvittavaa varaosaa. Varaosan saapuminen kesti viisi viikkoa –varmaan sekin tuli Kiinasta– ja kun osa viimein saapui, uutta huoltoaikaa ei ollut heti saatavilla, kunnes koitti viime perjantai. Auton piti olla valmis. Koska minulla sattui olemaan juuri silloin työvuoro, mies ja poika lähtivät asiaa hoitamaan. Hakivat auton korjaamolta, ajoivat 800 metriä katsastusasemalle, ja PIM! Auto ei mene läpi! Se sama hälytysvalo syttyi palamaan, se mitä oltiin korjattu jo kaksi kuukautta! Auto piti ajaa takaisin korjaamolle. Kaiken lisäksi seuraavana yönä tuli talvi, autossa kesärenkaat ja talvirenkaat toisella paikkakunnalla 60 kilometrin päässä. Sain kälyltä lainaksi auton talvirenkaiden hakemiseen lumimyrskyisenä päivänä. Kehä kolmosella siihen syttyy hälytysvalo ja Kirkkonummen kohdalla minun on vietävä auto korjaamolle että vika saadaan selvitettyä. Tunnelma oli jokseenkin epätoivoinen.

Näissä tunnelmissa olemme päässeet viikon tapahtumissa lauantaihin. Mieli oli kaikin tavoin apea ja lyöty. Tuntui että mikään ei onnistu, mikään ei ole hyvin. Olin työvuorossa lauantaina. Ensi töikseni kerroin kollegalle kaikki viikon episodit. En tiedä kuunteliko hän, asiaa oli niin paljon, mutta tuntui hyvältä purkautua jollekin. Vähän kuin olisi ripittäytynyt. Vähän jo naurattikin omat töppäilyt.

Iltapäivällä oli vain yksi avioliiton siunaus, kahden morsiamen vihkipari. Nuoria, hoikkia, niin kauniita. Tunnelma oli hieno. Vihkimisen jälkeen avasimme kirkon ovet kohti Senaatintoria. Siellä paloivat jo joulukuusen valot. Joku mielenosoituskin taisi olla alhaalla torilla, mutta se peittyi kirkonkellojen kuminaan, eikä haitannut tunnelmaa, vihkiparin ja heidän vieraittensa iloa ja tunnelmaa. Omakin mieli nousi.

Uusi kirkkovuosi alkaa adventtina ja päättyy tuomiosunnuntaihin. Sunnuntain teksti luetaan jo lauantaina iltakirkossa. Nyt oli siis jo tuomiosunnuntai, vaikka oli vasta lauantai-ilta. Ajattelin että miten hienosti se sopiikaan omaan epäonniseen viikkoon ja sen tapahtumiin. Että onpas hyvä olla ”tuomiolla”! Täydellinen ajoitus. Kuuntelin papin puheita, sain anteeksi syntini, alttarikaiteella lähetin terveiset yläkertaan ”kyllä täällä pärjätään, no worries, toivottavasti Miiru pääsi perille sinne luoksenne”. Hyvillä mielin, huojentuneena, askel keveänä – mitä nyt nivelrikko jomotti oikeassa – kävelin kotiin läpi lumisen, kauniin kaupungin.

Tämä viikko on ollut ihan toisenlainen. Oikein hyvä. Autokin on nyt katsastettu ja talvirenkaat alla. Neuletakki on yhä ikkunalaudalla, mutta se ei enää paina mieltä. Voin kertoa lisää huomenaamulla. Nyt en ehdi enempää.

Joulukuvaelma

Jäästä niljakas Raatihuoneentori. Tummiinpukeutunut toppatakkikansa odottaa krooniseksi muuttunein koronavälein. Vain helmojen heijastimet heiluvat hiljaa. Kaupunginviskaali lukee vanhan litanian ja mieskuoro veisaa hengitys huuruten Jumala ompi linnamme. Tap, tap, tap – lapaset vaimentavat loppuaplodit. 

Kotona glögi on valmiiksi lämmitetty ja piparit vadilla lomittain. Nurkassa nököttää toispuoleinen kuusi, jonka oksilla killuvat kaikki mahdolliset koristeet: matkamuistoina ostetut, lapsuudenkodista perityt ja itse askarrellut. Ei näytä naistenlehtien teemavärikuuselta, ei. Kohta ovikello soi.

Sieltä saapuu hän, joka inhoaa joulua ja perinteitä, olisi mieluummin palmun alla. Sekä päinvastainen, joka heti laulahtaa ”Taas pääsimme jouluun”. Me muut vastaamme, niinpä päästiinkin, onpa ihanaa, pitkästä aikaa. Seuraavana tulee hän, joka mielellään palaa muistoissa vanhaan, niihin jouluihin, kun meitä muita ei vielä ollut olemassa, appelsiinia maistettu, lahjat oli itse veistetty mutta tunnelma niin paljon aidompi. Yksi nyyhkii salaa vessassa, olisi mieluummin siellä toisessa joulussa, toisen vanhemman luona, nyt kun tänä jouluna on vuoro olla täällä. Viimeisenä saapuu hän, joka ei koskaan ilahdu saamistaan lahjoista, kysyy mahtaisiko kuitit olla tallella, jos kävisi vaihtamassa rahaksi.

Juuri lukemaan oppinut laitetaan lukemaan jouluevankeliumi. Ääntää väärin Cyreniuksen, sanoo Syreniuksen, vai niinkö se nykyään äännetään? Ymmärtääköhän lukemaansa? Naiset laulavat Enkeli taivaan niin korkealta että miehet eivät yllä, he heiluttavat vain huuliaan, joku löyhyttään oloaan Kauneimmilla Joululauluilla. Mummi sanoo loppuun tsa-tsa-tsaa. Jos ei sanoisi, epäiltäisiin dementiaa.

Lohi ui vastavirtaan, linnut lentävät etelään, karhut painuvat unilleen, niin myös me ihmiset kokoonumme jokajouluiseen riittiimme itsekään ymmärtämättä miksi. Kuka tämän käsikirjoitti, ohjasi ja roolit jakoi, sitä ei tiedetä, mutta jokainen osaa osansa.

Pöytään on katettu lautaset, joita ei käytetä muulloin, koska ne pitää tiskata käsin, ja kuka sellaista jaksaa paitsi jouluna. Jouluna jaksetaan ylimääräistä. Kinkku on paistettu, mutta harva enää syö lihaa, siksi on myös kasvispatee. Rosollista pitää enää yksi, mutta sekin on tehty. Outo ruoka. Keitettyjä juureksia, kananmunaa, silliä ja kermavaahtoa.  Kuka sellaista enää keksisi keksiä! Laatikoita monta sorttia. Välskynäsoppaa. Torttua ja suklaakakkua perinteisellä reseptillä, päälle pursotettuna Hyvää Joulua, mutta A ei mahdu, niin lukee Hyvää Joulu.

Kaikkea jää. Jääkaappi, biojäteastia ja tiskiallas täyttyvät. 

Joulupukki tulee. Onko täällä kilttiä lapsia? On, on! Mitenkäs se pukki nykyään liikkuu, kun ei ole lunta, eikä rekipelillä pääse. Pitkä päivä pukilla. Onkos Korvatunturilla paljon lunta ja pakkasta? Puhutaan joulu small-talk’ia. Joku haluaa istua pukin syliin ja laulaa Aikuisen naisen. Päätetään kuitenkin laulaa Joulupukki, joulupukki.

Tämänkin aktin kliimaksi on äkkiä ohi: lahjat jaettu ja kauniit paketit riisuttu. Lahjat, jotka vielä hetki sitten olivat salaisuuksia, joihin liittyi odotuksia ja toiveita, ovat nyt vain tavallisia tavaroita mysteeriä vailla. Parketti on peittynyt värikkäiden, ruttuisten lahjapapereiden ja kiharaisten narujen alle. Juhlakansa istuu vaientuneena, jokaisella oma lahjapino jalkojen juurella. Lapset laskevat, kuka sai eniten. Vain koirat ja kissat jaksavat enää iloita.

Ilma on sakeana pienhiukkaspölyä koko päivän tupruttaneista kynttilöistä. Avataan tuuletusikkuna, sisään tulvii raikasta talvi-ilmaa. Samarin sihahtaa vesilasissa. Kengät puristavat. Taksi ajaa pihaan. Joulu on ohi.

Vai nytkö se vasta alkaa?

Tarua vai totta

Muistan 90-luvulla käyneeni astrologi Markku Mannisen vastaanotolla. Hän osasi kuvata erittäin oivaltavasti sen hetkisen ja tulevan elämäntilanteeni. Erityisesti jäi mieleeni kaksi lausetta. Manninen sanoi, että elämässäni on koomisia piirteitä, ja että seuraavaksi siirryn ihan uuteen elämänvaiheeseen, toiselle luokalle elämässä, jos siihen asti olin elänyt eppuluokkalaisen elämää. Saman voisi varmasti sanoa myös tämän hetkisestä elämästäni. Tai ehkä peräti koko elämästäni. Tosin en tiedä, monennellako luokalla tällä hetkellä, 55-vuotiaana, olen ja montako on jäljellä?

Elämässä on vähän väliä elämänmuutosten aikakausia. Perhekuviot muuttuvat, työkuviot muuttuvat, elämä tuo eteen uusia asioita, joihin täytyy sopeutua, välillä pitää ottaa opikseen, kehittyä, toisinaan taannutaan ja otetaan takapakkia, mennään lepovaiheeseen, horrokseen. Sellaista ihmisen elämä on.

Tällä hetkellä elän mielestäni sangen luovaa elämänvaihetta. Mieli on avoin uudelle. Ideoita pursuaa. Eritoten olen innostunut kirjoittamisesta uudella tavalla. Aiemmin olen tykännyt turskauttaa tänne blogiin nopeasti omia ajatuksia, tuntemuksia, oivalluksia ja huomioita maailmasta. Nyt tekee mieli tehdä toisin. Kehittyä kirjoittamisessa, mutustella ja kehitellä tekstejä kohti uusia sfäärejä. Poistua todellisuudesta, siitä mitä todellisuudessa tapahtui. Käyttää omaa elämää ja kokemuksia vain ponnahduslautana ja ikään kuin suolana tekstissä, mutta perustaa teksti ei-todellisuudelle, liioittelulle, fantasialle.

Palautteesta päätellen tämä on saattanut hämmentää lukijoita, siksi tätä asiaa haluan tässä avata.

Merkitsen blogitekstiin aina ”novelli” tai ”pakina” tai jonkun muun määritelmän silloin kun se ei ole totta. Tekstissä saattaa silti olla jotakin ihan oikeastikin tapahtunutta. Esimerkikki: olimme saattohoitaneet vanhaa kissaa jo pidemmän aikaa, olen kärsinyt unettomuudesta johtuen erilaisista terveysongelmista (vaihdevuodet, allergia, Basedowin tauti), olin syyslomalla yksin kotona flunssassa (joita minulla on nykyisin joka toinen kuukausi), kun muu perhe oli lomalla. Ja samaan aikaan minulla oli kirjoitustehtävänä kirjoituskerhosta kirjoittaa teksti negatiivisesta tapahtumasta kahden eri henkilön näkökulmasta. Tästä sopasta syntyi Insomnia-novelli, jonka tapahtumat ovat fiktiivisiä.

Oikeasti kissalle oli varattu viimeinen aika eläinlääkärille isänpäivän jälkeiseksi maanantaiksi kello 11. Veimme kissan sinne yhdessä. Itkimme kuin kaksi pientä lasta, kun käsi kädessä palasimme takaisin tyhjään kotiin. Päivä oli loputtoman pitkä ja ankea. Nyt koti tuntuu hiljaiselta, opettelemme uudenlaista, kissatonta elämää, joka ainakin näin aluksi tuntuu kovin tyhjältä.

Nyt minulla on tekeillä uusi teksti. Sekin on kirjoituskerhon tehtävä. Tehtävänä on kuvata tunne kertomatta, mistä tunteestä on kysysmys. Päädyin tekemään joulukuvaelman. Julkaisen sen seuraavaksi myös täällä blogissa. Olen työstänyt tekstiä jo viikon verran. Aluksi teksti oli nimeltään Jouluntekijä, ja siinä oli paljon enemmän minua ja todellisuutta. Mutta työstettyäni sitä päivittäin teksti on muuttunut niin paljon että huomasin ettei Jouluntekijä enää edes kuvaa sisältöä. Siitä tulikin Joulukuvaelma. Olin myös poistanut siitä itseni ja minä-muodon ja lisätäkseni dramatiikkaa tuonut mukaan henkilöhahmoja, joille ei ole omassa todellisuudessani vastapohjaa. Joulukuvaelma ei kuvaa meidän perheen joulua. Mutta silti se tunne, mikä siinä on, on myös minulle tuttu. Ja luulen että hyvin monille, ehkä kaikille. Ja aina kaikessa on ripaus totta ja itsekin koettua, se on se suola. Tsa-tsa-tsaa.

Insomnia

Kissan käytös muuttui kevättalvella pian anopin kuoleman jälkeen. Se valtasi anopilta tyhjäksi jääneen paikan sohvalta ja rupesi esittämään vaatimuksia naukumalla. Vitsailin anopin sielun siirtyneen kissaan.

Vitsit vähenivät ja hymy hyytyi kuukausien myötä kun kissan äänekkäitä vaatimuksia alkoi ilmetä myös yöllä. En enää nukkunut, kissan huudot pätkivät uneni. Nukuin muutaman tunnin jaksoissa. En saanut uudelleen unta herättyäni.

Väsymys teki minut epätoivoiseksi. Minun piti alkaa nukkua myös päivisin korvatakseni kroonistunutta univajetta, nukuin aina kun kykenin. Nukahdin vessanpöntölle, raitiovaunupysäkille, sovituskoppiin, kerran nukahdin kesken palaverin kun asiakkaan matala, rauhallinen ääni ja asiasisällön mitättömyys tuudittivat minut uneen. Heräsin kun nenä kastautui kahvikuppiin, jonka sisältö oli onneksi jo hieman jäähtynyt. Jäähtynyt oli myös tunnelma palaverihuoneessa.

Kissa imi minusta voiman ja energian itseensä. Minä olin kissan laturi. Minun oma akkuni oli loppu, eikä sitä täyttänyt kukaan eikä mikään.

Kun mies ja poika läksivät koulun syyslomalla matkalle ja minä jäin kissavahdiksi, vein kissan tapettavaksi. Laitoin viestin että kissa on äkisti sairastunut fataaliin munuaistulehdukseen, ja se täytyy lopettaa. Mies ja poika soittivat jäähyväispuhelun kissalle, kuiskivat sille kauniita sanoja hyvästiksi. Puhelun loputtua minä tungin kissan kylmäpäisesti kantolaukkuun ja vein eläinlääkäriin.

En jäänyt katsomaan varsinaista toimitusta. Tyhjä kantolaukku kädessäni palasin kotiin, laitoin kännykän äänettömälle ja nukuin kaksitoista tuntia putkeen. Se oli ihanaa. Seuraavat kaksi viikkoa olivat parasta aikaa. Nukuin kuin prinsessa Ruusunen rauhallisesti ja levollisesti. Heräsin pirteänä ja energisenä. Valo palasi silmiini.

Parin viikon päästä eläinlääkäriasemalta soitettiin, voisin noutaa tuhkat. Hain pienen pahvisen uurnan, laitoin takanreunustalle, sytytin kynttilän. En minä tunteeton ole. Mieltäni painaa mitä tein.

Tuhkan tulon jälkeen olen herännyt yöllä tassun ääniin niin kuin kissan sielu vaeltaisi talossa. Etsiikö se sopivaa henkilöä kehen asettua seuraavaksi? Taivas varjelkoon minua pelottaa! Nukun taas huonosti ja herään yöllä omaan tuskanhuutooni. Onko se jo minussa?

————————————-

Vaimo on muuttunut oudoksi. En tiedä, mitä täällä tapahtui syyslomalla kun olin pojan kanssa etelässä. Muuta kuin että kissa sairastui ja se piti lopettaa. Ottiko vastuunkanto niin koville että vaimolta meni mielenterveys? Naiset ovat heikkoja! Ei ne tosipaikan tullen kestä tappamista ja kuolemaa. Edes kissan.

Ennen täällä melusi yöllä kissa, nyt vaimo. Herään vaimon kirkumiseen, se on hiestä märkä ja vapisee. Sanoo että täällä kummittelee, kuulee tassun ääniä. Minulta menevät hermot, mutta en näytä sitä. Minä kannan vastuun, minä olen mies.

Koskaan ei saa nukkua. Ensin oli vauvan koliikki, sitten oman äidin dementia ja yölliset vaeltelut, seuraavaksi sekoaa kissa ja kun siitä päästään, aloittaa älämölönsä vaimo. Eikö tämä ikinä lopu?

Pitäisi saada vaimo lääkäriin, saisi rauhoittavia. Haluaisin mennä vierashuoneeseen nukkumaan, mutta en voi, koska pitää vahtia vaimon mörköjä. Hän pelkää kummittelevaa kissaa. Minun pitää nukkua vieressä, pitää kädestä. Valmiina auttamaan, kun kohtaus tulee. Taikoa kummituskissat pois. Mene pois mäntti mörkö, sinua ei ole.

Luulen että vaimon tilaa pahentaa kissan tuhkauurna takan reunalla. Ainakin painajaiset alkoivat, kun tuhka tuli. Vaimo haluaa että tuhka sirotellaan kesällä mökille. Siksi sitä siinä säilötään. Minusta se on sairasta. Se on vain kuolleen kissan tuhkaa.

Eräänä lauantaina, kun vaimo nukkui väsymystään ja poika oli kaverilla kylässä, otin tuhkan ja kaadoin vessanpönttöön. Pissasin päälle, harmaaseen pölyyn sekoittui keltaista, se oli kaunista. En tiedä, miksi tein niin. Häpäisin sen mitä kissasta oli jäljellä, mutta tunsin uhmaa ja syytin kissaa siitä mitä nyt on. Vedin vessan. Uurnaan laitoin vehnäjauhoja. Jos se tassujen tepsuttelu siitä pikku hiljaa loppuisi.

Kyllähän se mieltä jäytää, mitä tein. Mutta miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä. Minä teen kaikkeni että tässä talossa oli rauha ja että täällä nukuttaisiin. Olen valmis jopa pieniin valkoisiin vehnäjauhoihin.

Pojan kanssa ollaan keskusteltu kuolemasta, siitä että kissa on nyt kissojen taivaassa. Ollaan pohdittu, minkälaista siellä on. Paljon hiiriä varmaan. Hiiren taivas se ei kyllä ole. Kissojen taivas on hiirien helvetti. Tämä on minun helvettini ja taivaani.