Natosta ja takin kääntämisestä

Anteeksi, kun en ole ennättänyt kirjoittamaan. Syy on siinä, että olen syönyt sanani eli tehnyt villapaitaa, vaikka loppuvuodesta vannoin että never again. Niin vain ostin langat ja aloitin raumalaispaidan kudonnan.

Projekti on nyt edennyt jo parhaimmilleen eli kaarrokkeeseen. Lanka loppui kerran kesken. Tiesin että sitä ei ole riittävästi, mutta halusin pohjaväriksi tummanruskean ja sitä ei ollut sillä hetkellä kaupassa saatavilla riittävästi, ostin mitä oli. Sitten lanka loppui ja oli tuskaiset päivät, kun en päässyt jatkamaan kudontaan, kunnes viime lauantaiaamuna puhelimeen kilahti viesti: lankaa olisi taas saatavilla. Säntäsin saman tien kauppaan, maskikin unohtui. Soitin sitten kaupan ulkopuolelta että minulla ei ole maskia ja tarvitsen kolme kerää. Koko sunnuntain istuin kutomassa. Perheeltä tuli whatsup-viestejä, ollaan siellä ja täällä ja tulossa kohta. Minä vastasin että minä olen puolestani siirtynyt koko päivän aikana vain nojatuolista sohvalle. Kännykän askellaskuri näytti sinä päivänä vissiin aika pieniä askelmääriä. Muutenkin vähän huolestuttaa tämä vähäinen liikunnallisuus, kun olen nyt allergian takia jättänyt väliin kaiken hikiliikunnan.

Aamun aviisia lukiessani huomasin ilokseni että tänään A-talkissa puhutaan Natosta. Mielestäni tämä suomalainen Nato-keskustelu on varsin suppeaa. Keskustellaan pelkästään siitä, kuinka moni kannattaa tai ei-kannata. Pitäisi kertoa, mitä Natoon liittyminen tarkoittaa. Mitä se maksaa? Tulisiko Itä-Suomeen pysyviä Nato-joukkoja ja niille armeija-alueita, missä aseistusta? Suomen maaperälle raketteja sojottamaan kohti Pietaria? Mitä vaikutusta sillä, että Suomen rajasta tulisi Naton itäraja, olisi rajaliikenteelle? Kaupankäynnille Venäjän kanssa? Matkailulle? Olisi myös mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä Natoon liittyneet Tsekki, Slovakia, Unkari ja Bulgaria ovat. Minkälaisia kokemuksia niillä on, mitä mieltä kansalaiset siellä ovat Nato-jäsenyydestä nyt ja ennen liittymistä? Mitä vaikutusta Nato-jäsenyydellä olisi suomalaiseen maanpuolustukseen, vähenisikö asevelvollisuus? Toivoisin tällaista journalismia ja asiantuntijoiden arvioita. Ei ikuista jankutusta siitä, mitä mieltä muut maat ovat siitä, kuuluuko Suomi Natoon vai ei, ja kuka kannattaa kuka ei. Faktatietoa pöytään. Toivottavasti illan A-talk kertoo.

Sitten leppoisampaa asiaa. Kutoessa päällä on aina joko radio tai televisio. Niinpä viime aikoina on tullut kuunneltua paljon ja kaikenlaista. Sunnuntaina puolenpäivän uutisten jälkeen radiosta tulee Kansanradio. Se on sellainen traditionaalinen mielensäpahoittajien ohjelma. 27.helmikuuta kansanradiossa on runoilta. Sinne saa lähettää omia runoja, joita mm. Pertti ”Fingerpori” Jarla arvioi. Lähetin oitis omia sepustuksia, ja sain jo postissa kiitokseksi Kansanradio-kassin. Että ei muuta kuin radion ääreen sitten helmikuun 27. päivä. Olisipa hienoa kuulla oma runo luettuna radiossa! Ehdin kyllä saada tämän villapaidan valmiiksi, täytynee aloittaa uusi.

Minussa taitaa olla poliitikkoainesta, sen verran reippaasti ja iloisella naamalla syön sanani ja käännän takkiani. Se villapaita-asia ei nimittäin ollut ainut asia, missä olen syönyt sanani. Muistaakseni syksyllä loihesin lausumaan että en matkusta ulkoimaille muutamaan vuoteen. Höpöhöpö, ostin äkkilähdön Madeiralle! Lähden sinne maanantaina viikoksi hoitamaan ihoani kuntoon. Jospa ilma ja valo saisivat ihoni elpymään. Kutina ja raapinen jatkuu. Kissa elää. Tuossa köllöttelee vieressä ja välillä käy oksentamassa karvapalloja täkkini päälle. Semmoista.

Kylmäurtikariako?

Tänään palaan kotiin. Kohta pari viikkoa olen asunut yksin vapaa-ajanasunnolla tunnin matkan päässä kotoa. Pakenin tänne, kun allergia yltyi niin pahaksi, halusin eroon kissasta ja hoitamaan ihon kuntoon. Söin viikon kortisonia ja sain nahan takaisin. Tulin tänne, koska minusta tuntui että tulen hulluksi, jos en saa kutinaa loppumaan. Nyt palaan kotiin, koska minusta tuntuu että tulen hulluksi, jos olen vielä päivänkään täällä yksin. Eli ilmeisesti tulen hulluksi joka tapauksessa.

Ihan täysin allergiatta ei tämäkään aika ole mennyt. Mies tuli tänne seuraukseni viime perjantaina ja lämmitimme tietenkin ensi töiksemme saunan. Sauna on puulämmitteinen pihasauna, eikä siellä ole mitään muuta lämmitystä eli rakennus on kylmillään. Vesi viedään ämpäreillä saunaan, sinne ei ole vedetty vesiä.

Istuin lauteilla ja ihailin ihoani. ”Katso miten ihana, ehjä ja pehmeä.” Tuli tauon paikka, lähdimme löydyistä vilvoittelemaan kylmään pukuhuoneeseen. Samalla alkoi kutina ja punoitus, näppylät nousivat iholle. Sitä tuskaa, mikä kohtauksen tullessa on, on vaikea kuvailla. Siinä tulee paniikki.

Ei pitäisi googlata, mutta googlasin kuitenkin. Löytyi tapauksia, joissa ihminen on mennyt tajuttomaksi vastaavassa tilanteessa. Erityisesti varoitettiin uimisesta, ei saa mennä kylmään veteen saunasta, voi mennä taju. No ainakaan tästä ei voi syyttää kissaa. Vaiva voi mennä ohikin, jossakin kirjoituksessa sanottiin, että yli 60-vuotiailla kylmäurtikaria on harvinainen. Täytän kohta 55, jotakin iloa vanhenemisesta.

En voi urheilla, en saunoa, en uida, pitää välttää kylmää, erityisesti lämpötilanvaihteluita. No mietitäänpäs nyt mitä voin; voin kutoa, lukea, katsoa tv-sarjoja, kirjoittaa, syödä ja juoda, kävellä, istua ammeessa, pelata korttia. Onhan sekin jotain.

Ja jospa lääkärillä olisi jotakin apua tarjolla, aika on kuukauden päästä. Onneksi minulla on paljon kuvamateriaalia kohtauksista. Meinaan tehdä powerpoint-esityksen lääkärille. Tulee kaikki vaiheet sanotuksi ja muistetuksi.

Mutta tänään kerään kimpsut ja kampsut ja palaan kotiin kissan, pojan ja miehen luo. Välttelen nyt kylmää, en kissaa.

Ehkä nämä minun sairaskertomukseni eivät myöskään ole yleisesti ottaen kiinnostavaa luettavaa, joten yritän jatkossa kirjoittaa vähemmän vaivoistani ja keskittyä muuhun. Asia on vain ollut niin akuutti, omat ajatukset ovat pyörineet niin vahvasti oman navan ympärillä, enkä siksi ole kyennyt laajempaan näkökulmaan. Pahoittelen jatkuvia allergiahöpinöitäni. Vanhat ihmiset eivät muusta puhukaan kuin vaivoistaan, sillä perusteella olen siis todella vanha.

Sote-uudistus Downton Abbey’ssä

Downton Abbey’n kyläsairaalan toiminta on uhattuna. Aika on ajanut ohi. Lääketiede ja -teknologia kehittynyt, alan huippuosaamista saa lähikaupungista, eikä samaa palvelutasoa ole varaa järjestää vanhaan kyläsairaalaan.

Mitä pitäisi tehdä? Mielipiteet jakautuvat. Kartano on ollut kyläsairaalan tukija, sarkastinen vanha rouva sairaalan hallituksessa. Moni haluaisi pitää kiinni vanhasta, mutta osa ymmärtää, että kyläsairaala voi toimia enää pienimuotoisesti antaen ensiapua ja ohjaten eteen päin erikoissairaanhoitoon. Näin tuotantokaudella kuusi. Ihan kuin olisi katsonut A-studiota. Hetken jo mietin että voiko tämä olla mahdollista, niin tuttua ja samoja asioita kuin mitä päivittäin kuulee televisiosta ja radioista. Tunteet, fakta, edistys, historia, kaikki sekoittuvat ja on vaikea löytää yhteisymmärrystä. Yhteisymmärrys on vain siitä että kaikilla on huoli.

Vaikka yleensä tykkään seurata vaaleja, nämä aluevaalit ovat minulta jääneet, koska helsinkiläisenä en voi äänestää. Meidän aluevaaliasiat ratkaistiin ns. pormestarivaaleissa. Mielestäni meitä helsinkiläisiä hieman huijattiin. Oli niin kova koohkaus siitä, kenestä tulee pormestari, että unohtui kokonaan että tässä äänestetään myös siitä, miten terveydenhoito omilla nurkilla hoidetaan. Se pormestarivaaliasia pitäisi olla ihan erikseen ja omanaan. Nyt meni paljon lapsia pesuveden seassa. No, katson vain Downton Abbey’ä, siellä aina kaikki menee lopulta hyvin ja niin kuin pitääkin, toisin kuin tosielämässä.

Ei osaa sanoa ei

Kaikenlaista vaivaa sitä voi ihmiselle tulla: nyt on finni keskellä peukaloa. Samperin äksy. Olen kyllä kuullut, että peukalo voi olla keskellä kämmentä, mutta että finni keskellä peukaloa. Taitaa tarkoittaa ihan samaa asiaa. Taas kerran sain todeta epäonnistuneeni. Miten sitä voikin epäonnistua niin usein! Joskus tuntuu että aina.

Ostin viime kesänä, vai oliko sitä edellisenä, taas on tämä koronasumu, kun ei muista, milloin mitäkin tapahtui, mutta ostin siis joku kesä lastutuolit kasvihuoneeseen. Olin haaveillut lastutuoleista ”aina”. Ne ovat klassikkoja, kauniita ja kaiken lisäksi niissä on hyvä istua. Olin sattumalta lastutuoleja myyvässä liikkeessä, kun myyjä sanoi että niiden ranskalainen valmistaja lopettaa tuotannon, viimeinen erä tuoleja oli tulossa. Varasin oitis kaksi.

Ajattelin että ne voivat talvehtia kasvihuoneessa, eihän sinne sada. Ei tullut mieleen että ilmanala kasvihuoneessa saattaa olla varsin kostea. En tajunnut pitää ovia syksyllä auki. Olisi varmasti pitänyt tuulettaa enemmän siihen asti kun pakkaset tulivat. Nyt kun pakkanen hellitti, menin katsomaan mitä sinne kuuluu. Itse asiassa huomioni kiinnittyi ohi kulkiessani kummallisen kiiltävään lattiaan kasvihuoneessa. Sehän oli aivan kostea. Ja tuolit; ne olivat aivan homeessa! Ja viiniköynnös, siinäkin oli hometta! Samperin, samperin, samperi! Nyt jätin ovet auki. Tulisipa pakkanen ja jäädyttäisi kaiken homeen pois.

Mutta tätä se varmaan tarkoittaa, kun finni kasvaa keskellä peukaloa; onneton tunari olen!

Muutenkin on huono päivä. Minun pitäisi oppia sanomaan ”ei”. Hämmästytän itseni yhä uudelleen, miksi se on niin vaikeaa. Saanko nautintoa uhrautumisesta? Kiitoksista? Siitä että kehutaan? Ilmeisesti. Tästä pitää kyllä yrittää parantua, koska kiitokset ja kehut eivät lopulta tuo hyvää mieltä, jos sen hinta on kokemus siitä, että tilanne ei mennyt reilusti.

Aamulla whatsuppiin oli ilmestynyt viesti; iltapäiväksi tarvittaisiin muutamaksi tunniksi töihin, kollega oli sairastunut. Vastasin että koska minulla on tunnin matka töihin, en ihan mielelläni muutamaksi tunniksi lähde, ei kannata. Mutta sitten lisäsin sen MUTTA-lauseen: mutta jos ketään muuta ei saada niin minä tulen. Miksi minä niin kirjoitin? Vaikka jo kirjoittaessa tunsin, että ei tämä ei ole oikein eikä reilua, ja lopulta minulle tulisi vain paha mieli.

Loppujen lopuksi tilanne meni hyvin, minun ei tarvinnut lähteä, tekijä löytyi lähempää, hyvä niin. Mutta minun pitää oppia sanomaan myös ”ei”. Tai edes ”pitää vähän miettiä”. Meidän pojalla on tapana vastata aina niin, jos joku asia ei häntä kiinnosta. Se on hyvä tapa väistää tilanne.

Aamutoimissa tänään

Olen ottanut tavaksi juoda aamukahvit lämmitetyllä lasikuistilla. Keitän kahvit mutteripannulla, sillä tulee parhaat, vahvat kahvit ja juuri sopiva määrä yhdelle hengelle. Lorautan sekaan kermaa. Aiemmin lämmitin maidon, mutta olen laiskistunut, välttelen ylimääräistä tiskiä käsien ihoa säästääkseni, joten loraus kermaa on kätevintä, sitä paitsi ihan hyvänmakuinen.

En laita ulkovaloja päälle, enkä edes sisälle kuistille. Istun pimeässä ja katson, kuinka valo voittaa. Se on vähän sama kuin seuraisi valokuvan kehittymistä pimiössä. Ensin on pelkkä pimeä, ei näy mitään, korkeintaan heijastuksen omasta itsestä ikkunassa. Pikku hiljaa valon määrä lisääntyy, alkaa nähdä muotoja ja hahmoja, kunnes lopulta puut tulevat esiin. Yritin ottaa kuvasarjan tästä, mutta sitä ei saa tallennettua kuvaan, pitää kokea itse.

Aamutelevisio höpöttää yksin tuvassa, kuulen sen tänne kuistille. Lehteä ei postilaatikkoon tule, katson uutisotsikot kännykältä. Aamukahvin jälkeen on vuorossa kevyt qigong-venettely youtube-ohjauksessa, 10 minuuttia hulahulavanteen pyörittelyä ja 20 kyykkyä. Suihku ja ihon tuhti rasvaus shea-voilla.

Tänään ei ole työpäivä, ei tarvitse ajaa kaupunkiin. Pilkon polttopuita valmiiksi viikonlopuksi saunaa varten. Mies tulee perjantaina, mennään saunaan. Ehkä siivoan. Mieli tekisi puuhata paljon, mutta yritän säästää käsien ihoa. Ihottuma on alkanut parantua, käsissä ei ole enää haavoja, mutta iho on ohutta ja kuivaa, ei kestä vielä kovaa kulutusta. Minun kädet on kuin kivipestyt farkut. Mutta kortisonitabletit ovat tehonneet, se on pääasia. Allergiasairaalastakin soitettiin eilen, siellä olisi ollut peruutusaika tarjolla, olisin tietenkin ottanut sen, mutta puhelun aikana vapaa aika meni jollekin toiselle, yhtäkkiä hoitaja sanoi, että anteeksi nyt sitä vapaata aikaa ei enää olekaan. It’s my destiny!

Meillä ei ole vielä excite-strategiaa tästä tilanteesta. Todennäköisesti kun saan ihon kuntoon ja lopetan kortisonin, kokeilen kotiin ja kissan luo paluuta. Katsotaan sitten, miten käy. Enää ei ole pitkä aika kesään, tekisi mieli antaa kissalle vielä yksi onnellinen kesä mökillä. Siellä tilanne on helpommin hallittavissa, kissa paljon ulkona ja voin järjestää niin, että nukun eri tilassa kuin missä kissa oleskelee. Kesällä allergiat muutenkin helpottavat, tämä kuiva sisäilma on pahentaa tilannetta.

Vaikka viime vuoden lopulla vannoin että en kudo enää ikinä mitään, olen jo aloittanut uuden! Kudon villapaitaa, uutta raumalaismallia, se on jo pitkällä. Ja eilen törmäsin instagrammissa aivan ihaniin pastoraalisukkiin! Sellaiset olisi ihana kutoa, mutta ei taida olla meikäläisen hermorakenteelle sopiva projekti, sen verran kimurantilta malli näytti, sitä paitsi sukat on muutenkin vaikeat; pitäisi saada kaksi samanlaista aikaiseksi, yleensä toisesta tulee aina isompi. Vaikka siihen sain kyllä joskus hyvän vinkin, että pitää kutoa molemmista ensin terät valmiiksi ja sitten vasta aloittaa varret. Se voisi olla ratkaisu ongelmaan. Mutta jospa nyt ensin kudon paidan valmiiksi.

Positiivista päivää kaikille! Kyllä tämä tästä.

Kissa-asumusero ja koirakeskenmeno

Viisitoista vuotta sitten koin ”koirakeskenmenon”. Olin 40-vuotias ja meillä oli hedelmöitysklinikalla jäljellä yksi pakastettu alkio, yritimme vielä viimeisen kerran saada lapsen. Se ei onnistunut, sain keskenmenon. Tilanne tuntui toivottomalta, hoivavietti oli suuri, sanoin että koira pitää sitten ainakin saada, jos ei lasta enää saada.

Löysin skotlanninterrierin pennun, joka oli syntynyt minun syntymäpäivänäni, ja jolla oli valkoinen tähti otsassa. Annoin hänelle nimeksi Repe, ja tein varauksen. Mies meni allergiatesteihin, oli allerginen koirille ja sanoi että koiraa ei voi tulla. Minä sanoin että nyt on sitten koirakeskenmeno vielä tavallisen keskenmenon päälle! Minä olin jo rakastunut Repeen, ja odotin sitä. Otetaan sitten kissa. Tiesin kyllä olevani allerginen kissoille, mutta tarve ja tunne ylitti järjen. Sanoin että rakkaus parantaa. Sen verran oli järkeä, että tein varasuunnitelman. Kysyin eläinrakkaalta poikamiesveljeltäni, ottaisiko hän kissan sitten jos rakkaus ei parantaisikaan. Hän lupasi. Kissa tuli.

Monta vuotta meni hyvin, mutta viisi vuotta sitten tilanne alkoi pahentua. Allergiat alkoivat vaivata. Eivät kyllä tyypilliset kissa-allergian oireet, vuotavat silmät ja nuha, vaan minulle puhkesi formaldehydiallergia ja atooppinen ihottumani heräsi eloon. Suunta on ollut siitä pitäen paheneva. Nyt minulla on fysikaalinen urtikaria ja ihottuma on korventanut ihoni paikoin haavoille. Öisin raavin itseni verille.

Nyt olemme kissa-asumuserossa. Muutin pois kotoa väliaikaisesti. Katsomme helpottaako ihottumat. Olisi väärin viedä kissa piikille, jos sitten huomaisikin että allergiat eivät lopukaan. Onneksi minulla on vanhoja lääkkeitä, olen nyt määrännyt itseni viiden päivän kortisonikuurille. Minulla on kortisonitabletteja tallella siitä vaiheesta, kun formaldehydiallergiaa ei oltu vielä todettu, ja kohtaukset olivat välillä niin pahoja, että ei auttanut muu kuin suun kautta otettava kortisoni.

Yöksi laitan allergiavoidetta käsiin ja teippaan puuvillahanskat ranteista kiinni, että en saa niitä yöllä unissa revittyä irti. Oikean käden etusormen ja peukalon olen leikannut auki, että voin räpälätä kännykkää. Päivällä laitan käsiin sataprosenttista karitevoita ja sidon siteet käsiin ja kaiken päälle työhanskat. Näky on hivenen dramaattinen, kun otan hanskat pois. Huomasin tämän, kun olin töissä eilen illalla ja siellä oli iltakirkko. Käyn yleensä aina ehtoollisella, jos sellainen työvuoron aikana on, niin nytkin. Kun olin polvistunut alttarille, riisuin hanskat käsistäni, ja alla oli ne sideharsot. Pappi varmasti ihmetteli, kun laski öylätin sideharsoin peiteltyihin käsiini, että onkohan Minnalla kaikki ihan hyvin, viilteleekö se vapaa-aikana ranteitaan?

Illan päätteeksi valmistelimme työkaverini kanssa kirkon valmiiksi sunnuntaiaamuksi. Menin tyhjentämään esirukouslipasta. Se oli tyhjä! Olen ollut kymmenen vuotta näissä hommissa, eikä kertaakaan esirukouslipas ole ollut tyhjä. Yleensä se pursuaa lappuja, jotka on tuherrettu täyteen ihmisten murheita. Nyt ei lapun lappua. Sanoin työkaverille, että nyt taitaa olla maailman asiat todella huonosti, kukaan ei edes jaksa pyytää apua. Sanoinkin että pitäisiköhän meidän itse kirjoittaa laput, minulla olisi ainakin pyyntö valmiina mielessä, että josko tämä allergia loppuisi.

Kissa-asumuseron takia työmatka on nyt sitten tunti, josta viimeset viisitoista kilometriä ei valaistua tietä, illalla huomasin että ei myöskään kovin hyvin aurattua tietä. Onneksi minulla on vanha neliveto. Ja mikä sattuma, että siihen viimeisen huollon yhteydessä asennettiin moottorin lämmitin. Korjaaja sitä ehdotti. Nyt minun ei tarvitse jännittää lähteekö auto käyntiin, lähtee varmasti.

Mietin mennyttä viittätoista vuotta. Kun kissa hankittiin, ensimmäiset kymmenen vuotta menivät hyvin. Allergia paheni vaihdevuosien alettua. Onko niin, että hoivaviettini kuihtui ja näivettyi, kun menetin sukukypsyyteni, ja siksi olen menettänyt tämän rakkauden parantavan voiman ja allergiat roihahtaneet? Minussa ei enää ole vimmaa ja tarvetta saada hoivata. Onko minusta kadonnut rakkaus? Onko minusta kadonnut elämänvoima? En tiedä. Tällä hetkellä olen ainakin hivenen hukassa itseltäni.

Mieleen tulee, miten osuvan enkelikortin uutena vuotena pakasta nostin. Kun muut nostivat positiivisia ilosanomia, minun kortissani oli varoitus. Siinä sanottiin ”Caution is warranted. Look deeper into this situation before proceeding further. This situation is not right for you”.

Niin, täytyy nyt ottaa tällainen aikalisä, edetä rauhassa. Katsoa saanko allergiat rauhoittumaan olemalla erossa kissasta, vaikka samalla pitää olla erossa myös perheestä. Aika allergiasairaalaan, se on syntymäpäivänäni. Onkohan lääkärillä tähti otsassa?

Takapakkia

Nyt kun lähimatkailu ja lähiruoka ovat suosiossa, minä harrastan lähihiihtoa. Menen hiihtämään kehää tien toiselle puolelle puistoon. Siinä on sijainnin lisäksi se hyvä puoli, että ladulla ei ole ruuhkaa, koska latua ei ole. Huono puoli on se, että pitää kiertää itse kehittämää kehää. Mutta arvostan niin paljon sitä että hiihtämään pääsee helposti, eikä ole muiden tiellä, että lähilatu riittää mainiosti minun höntsähiihdolleni. Sitä paitsi joskus, sellaisina talvina kun lunta on todella paljon, kaupunki tekee myös puistoon ladun. Mutta nyt en muista, milloin tällainen oli edellisen kerran, siitä on tainnut vierähtää vuosia.

Niinpä heti kun lunta oli edes vähän, säntäsin puistoon suksineni. Ei olisi pitänyt hätäillä. Lähti sukset alta. Lumen alla oli kallio, ja sukset lähtivät omille teilleen. Ikinä en ole kaatunut sillä tavoin. Suorin jaloin ja selin taakse päin. Alaselkä osui juuri parahiksi siihen kalliokohtaan. Se ilo kaatumisesta oli, että kaksi nuorta miestä kuuli uikutukseni, ja tulivat nostamaan minut pystyyn. Köpöttelen kotiin häntä koipien välissä. Kipeä häntä koipien välissä. Häntäluuhun sattui, mutta onneksi siinä ei nyt sitten kuitenkaan pahemmin käynyt. Buranalla olen pärjännyt.

Takapakkia oli myös sähköpostissa. Kirjoituskurssi, jonka aloitin syksyllä, ja johon olin ilmoittautunut myös kevätlukukaudeksi, on peruttu. Ilmoittautumisia ei ollut tullut tarpeeksi. Kyllä harmitti! Huvittava seikka asiassa oli, että sähköposti alkoi kirjoitusvirheellä: kirjotuskursi peruttu. Tahaton virhe toi harmittavaan asiaan kepeyttä. Nyt on enää harrastuksista jäljellä lattari- ja rivotanssi. Siinäkin on kirjoitusvirhe, mutta omani. Olen kirjoittanut sähköiseen kalenteriin jumpan tuolla nimellä, vahingossa. Piti kirjoittaa rivitanssi.

Koronavuosina on tottunut peruuntumisiin. Mutta se alkaa vaikuttamaan siten, että enää ei tee mieli ilmoittautua mihinkään, eikä ostaa lippuja konsertteihin tai näytelmiin, ellei ne ole ihan lähitulevaisuudessa, että varmasti tietää toteutuvan.

Kaikesta harmista harmistuneena keräsin kimpsuni ja kampsuni, ja pakenin itsekseni escape-talolle. Yksin on hyvä lähteä, ei tarvitse kantaa huolta toisten viihtymisestä eikä syömisistä. Voi ottaa evästä mukaan juuri sen verran kuin tietää itse syövänsä.

Keittiössä on puuhella, ja siinä on hyvä pitää tulta talvella. Laitan aina myös kattiloihin vettä lämpiämään. Siinä samalla kun hella lämpiää, syntyy kuumaa tiskivettä, vaikka on tuleehan sitä hanastakin. Mutta tulee näin hellan lämpö hyödynnetyksi. Olen olevinani varsin ekologinen ja säästäväinen, kun läträän vesikattiloineni.

Hellapuita pilkkoessani mietin että nyt pitää kyllä olla varovainen. En haluaisi saada kirvestä koipeen. Kuinkahan paljon sen kaltaisia onnettomuuksia vuosittain syntyy, kun tottumattomat mutta innokkaat ryhtyvät hommiin. Ja varsinkin kun on paikalla yksin, pitää olla varovainen puuhissa.

Minulla oli mielessä yksi sisustusasia tullessani talolle. Halusin toteuttaa joulukuusen olohuoneen nurkkapöytään. Sinänsä hölmöä että loppiaisena joku koristelee joulukuusta, mutta minä nyt olen vähän sellainen eri tavalla ajatteleva/ toimiva ihminen. Joulukuusi on oikeastaan miehen vika. Hän näytti minulle joskus ennen joulua kuvaa Harold lLoydin joulukuusesta. Se oli valtava koristekasa. Kuusta siinä ei näkynyt oikeastaan ollenkaan. Mielestäni se ei viime kädessä ollut joulukuusi ollenkaan, vaan eräänlainen tilataideteos. Syntyi ajatus siitä, että olisi joulukuusi aina, mutta ihan joka paikkaan sellainen ei sopisi. Kunnes keksin kuuselle juuri oikean paikan! Escape-talon olohuoneen nurkkapöytä, sinne kuusi tulisi.

Löysin tori.fistä tekokuusen kympillä, rautakaupasta ostin purkin ruusukullan väristä spraymaalia. Taloyhtiön kellarissa maalasin kuusen valmiiksi. Keräsin kotoa joitakin joutilaita koristeita, ja minulla oli talolla lintuaiheisia ennestään. Olohuoneen verhotangoissa oli roikkunut kukkaköynnöksiä koristeena. Irrotin ne ja kieputin kuusen ympärille. Uuden led-valot piti käydä ostamassa, ja samalla löysin tonttuoven ja punatulkkuja alelaarista lisäkoristeiksi.

Nyt kuusi loimottaa nurkassa. Jätän siihen yöksi valon, siitä tulee juuri sopiva pieni valo, jos tarvitsee lähteä käymään vessassa. Joulukuusi tuo olohuoneeseen juuri oikeanlaisen tunnelman. Niin kuin aika olisi siellä pysähtynyt. Seinäkello tikittää, mutta näyttää väärää aikaa. Tässä huoneessa voi palata ajassa taakse päin.

Kuusta rakennellessani muistelin, miten nuorena toiveammattini oli olla sisustaja tai tavaratalon somistaja. En enää muista, mihin se idea hautautui, ja itse asiassa olin unohtanut koko jutun, mutta serkku mainitsi siitä joskus kesällä, ja asia palautui mieleeni. Näinhän se oli. No onneksi minusta ei tullut ammattisisustajaa tai somistajaa, en olisi ehkä mahtunut ruotuun, enkä yleiseen makuun. Ehkä olisin ollut enemmän paikallani lavastajana teatterissa? Mutta onneksi olen päässyt sisustamaan ja lavastamaan ihan tarpeeksi omissa nurkissani, joten mitään ammatillista katumusta ei ole ilmassa, enemmänkin pohdin, miten jännä asia se on, kuinka ihmisen mielenkiinnon kohteet ja taipumukset tulevat joka tapauksessa tavalla tai toiselle ulos, löytävät oman tiensä toteutuakseen. Luovuutta varsinkin on vaikea tukahduttaa. Se kyllä turskahtaa ihmisestä tavalla tai toisella ulos kuin kypsynyt finni.

Luppoaikoina olen katsonut Downtown Abbey’a. Minulta oli mennyt täysin ohi, että sarjasta oli tehty uusia tuotantokausia. Onneksi ne löytyivät Netflixistä. Nyt olen kuudennessa kaudessa, ja sitä katsoessa on ollut mielenkiintoista pohtia sarjan yhtymäkohtia nykyaikaan. Sarjassa eletään 20-luvun puoliväliä. Aristokratia kärvistelee henkitoreissaan, kun muutoksen tuulet käyvät yhteiskunnassa. Vanhojen sukukartanoiden täytyy etsiä uusia keinoja tulla toimeen. Naiset lopettavat ikuiset ristipistotyönsä, ja heistä tulee uranaisia, ja alakerran piikakin opettelee matematiikkaa ja on kiinnostunut politiikasta ja lähdetään mukaan kiinteistöbusinekseen. Venäläisiä emigrantteja siirtyi pois vallankumouksen alta, heistä tuli pakolaisia. Jotkut olivat katkeria, omaisuus oli viety, entistä elämäntapaa ei enää uusissa olosuhteissa saavutettaisi. Silloinkin maailma eli muutoksen kourissa ja ihmisten oli sopeuduttava. Niin kuin nyt, niin kuin aina.

Vaikka onkin mukava olla välillä yksin ja omissa oloissa, aamulla harmittaa. Talo tuntuu kylmältä, lämpimän peiton alta ei tekisi mieli nousta keittämään kahvia. Kurkotan yöpöydältä kännykän, ja katson vielä yhden jakson Downton Abbey’a ja nousen sitten vasta. Ikkunasta näkyy lumiset puut. Niin kaunis näky. Ihana että Etelä-Suomeenkin on saatu tämä lumen kauneus ja valo, enää sitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä.

Lopuksi vinkki näin loppiaiseksi: kannatta kuunnella Kolmen kuninkaan marssi ja nimenomaan urkuversiona. Se on hieno! Esim. tästä https://www.youtube.com/watch?v=b4XIAB0Nhyc

Välipäivien flow

Välipäivät ovat tehneet tehtävänsä. Läksin lankakauppaan. Kolmessa päivässä olin niellyt pettymyksen karvaat siemenet. Olin epäonnistunut täydellisesti edellisessä villapaidassa, jonka tekemisen aloitin jo keväällä. Paita jäi kesken, yhtä hihaa vajaaksi, mutta olin päättänyt, että se on saatava valmiiksi ennen vuoden päättymistä, ja niin sainkin. Istuin yhtenä iltana iltayhteen ja kudoin. Sain kuin sainkin paidan valmiiksi. Varsinaisen muotopuolen; toinen hiha on leveämpi ja lyhyempi, vartalo-osa juhamieto-kokoa, ruma kuin mikä. Malli oli yksinkertaisesti liian haastava minulle. Hihanistutukset eivät ole minun kakkupalani. Olin aiemmin onnistunut Strömsö-paidassa, ja siitä itseluottamus kasvanut, kuvittelin pysytyväni mihin vain, mutta löysin rajani. Sinä yönä, kun kudoin kovan onnen paitaa valmiiksi, olin valmis viemään puikot lopullisesti metallinkeräykseen. Mutta ei mennyt kuin kolme päivää, kun taas sormet syyhysivät – ja lähdin lankakauppaan.

Matkalla tuli ensin vastaan apteekki. Ihmettelin, kun näytti olevan kiinni. Oveen oli teipattu lappu, että koronan kotitestit ovat loppuneet. Arvelin apteekkarin viettävän välipäiviä, ehkä hänkin on Lapissa niin kuin kaikki muutkin. Jatkoin matkaani. Kadulla, missä on paljon pikku putiikkeja, havahduin ajatuksistani uudelleen. Nekin näyttivät olevan kiinni. Oliko tullut maailmanloppu, vai miksi kaikki kaupat olivat kiinni? Siinä vaiheessa tajusin ottaa kännykän esiin. Oli sunnuntai 2.1. Syy kauppojen kiinniololle selvisi. Minä luulin että oli lauantai.

Ajantajun hämärtymistä on sopivasta edesauttanut vapaapäivien flown lisäksi se, että asumme Hesarin katvealueella, joten edes siitä, minkä päivän lehteä lukee, ei voi päätellä, mikä päivä on. Perjantain lehti kopsahti meidän postiluukusta lauantai-iltana.

Mutta nyt on maanantai. Ja aamu. Tänään lankakauppa on auki, saan lankoja. Lunta on maassa, pääsen hiihtämään. Nyt voi vielä nauttia vapaista muutaman päivän, sitten koittaa paluu töihin. Mutta sitä ennen ehdin kutoa pitkän pätkän villapaitaa, ja sen lupaan itselleni, että tämä paita ei valmistu vuoden viimeisinä öinä, tämä valmistuu ihan ajallaan, ja siitä tulee hieno. Mallina on Rauma-paita. Näin joskus loppuvuodesta aamutelevisiosta, että olivat sellaisen oman villapaitamallin kehittäneet, oikein nätti, vähän pitsimäinen kaulus. Tekee mieli kutoa ruskeaa, toivottavasti löydän sopivaa lankaa. Ja ehkä poikkean siellä apteekissakin, kun on nyt auki, täytyy ostaa voidetta korppuiholle.

Uudenvuoden yön uni

Näin aivan mahtavaa unta uudenvuoden yönä! Kaikki alkoi siitä kun päätin jo vuosi sitten, miten tämän uuden vuoden vietän: rakettien räiskyessä menen lenkille ja sitten nukkumaan, ja aloitan varsinaiset juhlinnat vasta 1.1. presidentin uuden vuoden puheesta. Näin tein. Tosin lenkki meinasi jäädä väliin, koska oikeassa jalassa on jonkin sortin rasitusmurtuma, ja olen yrittänyt sitä hoitaa levolla. Päätin kuitenkin, että paras kuitenkin toteuttaa juhlinta suunnittellusti sattui jalkaan tai ei. Niinpä lähdin illalla lenkille, ja toden totta se olikin mukavaa. Raketit poksahtelivat kuin juoksuni kunniaksi.

Olin vastikään katsonut Netflixistä elokuvan Don’t look up, siinä komeetta iskeytyy maahan. Tämä näky maata lähestyvästä komeetasta ja ilotulitusten räiskintä yhdistyivät riemukkaasti unessani. Näin unta että taivaalla räjähti valtava kultakimpale ja maahan satoi kultapölyä. Hanki oli aivan keltaisenaan kullasta. Onneksi minulla sattui olemaan käsilaukussa sellainen kauha, millä uuden vuoden tinoja sulatetaan. Lapoin kauhalla kultaa käsilaukkuun minkä ehdin. Yhdessä vaiheessa laukku ehti jo minulta hävitäkin hankeen, mutta onneksi ystävällinen nuoripari auttoi minua sen löytämisessä. Olipa passeli uni uudenvuoden yöhön.

Uuden vuoden tinojen valaminen lienee tulleen kielletyksi jossakin vaiheessa, ainakaan en ole enää missään hevosenkengän muotoisiin tinapaloihin törmännyt. Sen sijaan näin paikallisessa K-kaupassa kotimaisia onnenkeksijä. Ostin meille jokaiselle yhden, ja avasimme ne juhlavasti presidentin lopetettua puheensa. Minulle oli varsin hyvä tekstinpätkä: Älä anna muiden tekemisten tai sanomisten häiritä hyvää virettäsi. Etene nyt omalla tyylilläsi voittoon! Tuohan pitäisi tatuoida käteen että aina muistaisi.

Uuden vuoden lupauksia en harrasta, mutta toiveita tällä vuodelle toki on. Toivon että nämä urtikariaoireet häviäisivät yhtä ihmeellisesti kuin ovat elämääni tulleetkin. Saan allergisen reaktion omasta hiestäni, ja se on hieman hankalaa liikunnan kannalta. Minusta liikuntasuoritukseen kuuluu hiki, ja tuntuu kovin vaikealta lopettaa hikiliikunta. Niin että vain sauvakävelisin ja venyttelisin. Minulla oli aika HUS:in allergiasairaalaan ennen joulua, mutta sieltä soitettiin ko päivän aamuna ja vastaanotto peruttiin, koska lääkäri ei ollut paikalla. Uusi aika on helmikuussa, syntymäpäivänäni. Toivottavasti sieltä tulee joku kikka kolmonen tähän vaivaan.

Lisäksi toivon että meidän kissa kuolee. Tätä toivetta en voi lausua ääneen, joten ihan vain näin meidän kesken. Olen allerginen kissoille, ja joka talvi silmiäni kutittaa, kesällä on helpompaa. Syypää on kissa. Mutta se on niin rakas perheenjäsen, että en usko voivani vaatia sitä lopetettavaksi. Luulen että tiukan paikan tullen perhe valitsisi kissan minun sijaani. Kissa on jo 15-vuotta, joten toivoa on.

Ainakin yksi iso merkittävä asia on meidän perheessä edessä tulevana vuonna: poika kirjoittaa ylioppilaaksi. Hänen elämässään tapahtuu siis paljon uusia, merkittäviä asioita, jotka tietenkin heijastuvat ja muuttavat meidänkin elämäämme.

Muita tavoitteita uudelle vuodelle? Jatkan kirjoittamista. Olen päässyt nyt hyvään alkuun kirjoittamisen kanssa. Se tuo minulle mielihyvää, niin kuin kaikki luova hääräily. Haluan jatkaa runojen ja novellien kirjoittamista, tarkoitus on koostaa vuoden aikana kertyneestä sadosta uusi kirjanen jouluksi. Tällä kertaa paneudun myös kirjan taittoon vähän paremmin, viimeksi tuli vähän hutiloitua se vaihe.

Lisäksi haluan kokeilla veistoa. Haluaisin opetella veistämään puusta pienen linnun, kenties pöllön. Se olkoon tavoite ensi kesälle. Pöllöistä voisi tehdä joulukuusen koristeita, jos onnistuvat.

Semmoista tälle vuodelle.