Mikä mummo

Kävin uimassa yhdessä Lauttasaaressa asuvan ystäväni kanssa. Siellä siirtolapuutarhamökkien takana on kiva uimapaikka. Kauniit kalliot, kimaltava meri, ei kuulu liikenteen melu, ei tunnu siltä että olisi kaupungissa. Arkipäivisin koulujen alettua ja kesälomien päätyttyä paikka on varsin hiljainen. Heinäkuussa on kuulemma toisin. Kalliot täynnä aurinkoa ottavia ihmisiä.

Paikalla oli vain yksi mummo, 84v. ja me, kaksi +50 naista. Harmaahapsinen, polkkatukkainen, ruskettunut ja hoikka mummo oli pyöräillyt paikalle, puki pinkit bikinit päällensä ja meni uimaan. Ui pitkään ja minun mielestäni aika kaukana rannasta. Kysyin, eikö pelkää, että alkaa vetämään suonta. ”Sitten pitää vain kellua selällään”.

Vaihdoimme vaatteita samalla penkillä. Mummo ei istunut alas. Shortsit sujahtivat jalkaan seisten. Tasapaino ilmeisen kunnossa.

Mummo kertoi että varsinaisesti harrasta liikuntaa, mutta viettää liikkuvaista elämää. Asuu neljännessä kerroksessa, ei käytä hissiä. Kävelee ja pyöräilee matkat.

Keskustelimme marjojen pakastamisesta. Kohta kannattaisi ostaa puolukat, ennen kuin hinnat nousevat. Mummo pakastaa puolukat pusseihin. Survoo tehosekoittimella satsin kerrallaan ja syö Valion pehmeän rahkan kanssa. Esko Aho oli ollut Kannuksen Kennedy, mutta silmäluomileikkauksen jälkeen sille oli tullut jäniksen silmät. Nyt Ahon look on parantunut, kun silmäluomet ovat alkaneet taas roikkua, mummo tiesi kertoa.

Uimarannan mummo on pari vuotta anoppia nuorempi. Anopilla ei ole mitään sen suurempaa sairautta; sydämen vajaatoimintaa ja polvet leikattu. Jossakin vaiheessa anoppi jäi sohvalle, lopetti liikkumisen. Nyt hän ei enää pysty kävelemään itsenäisesti. Ei pääse ylös sohvalta istumaan ilman apua. Ei saa villasukkia jalkaan ilman apua. Ei pääse vessaan ilman apua. Ei ulkoile, ei edes halua ulos. Ei tänään, tänään huimaa, limaa tulee vielä keuhkoista, on nukkunut huonosti, on liian kuuma/kylmä/tuulista. Ikkunan edessä on aina alasvedetyt päiväverhot. Elämä on kutistunut sohvalle. Muisti toimii, mutta mieli on kärttyisä, kieli kuin puukko. Anopin luona ei ole kiva käydä, sen jälkeen on itsekin kärttyisä.

Ulkona kesä on kauneimmillaan. Loistopäivä mennä uimaan. Raikastautumaan ihanasti viileentyneeseen veteen. Minä vuonna anoppi on käynyt viimeksi uimassa? Kymmenen vuotta sitten? Milloin pakasti viimeiset marjat? On elossa, mutta ei elä.

Kävelemme ystävän kanssa rannalta polkua pitkin mietteliäinä. Minkälaisia mummoja meistä tulee, jos tulee? Uimassa käyviä bikinimummoja vai onko verhot laskettu alas?

Case Kardemumma

Lähdin sunnuntaiaamuna S-markettiin tekemään viikon ruokaostokset.

Sunnuntai on hyvä päivä käydä ruokakaupassa siinä mielessä, että auton saa parkkiin kaupan eteen, parkki ei maksa mitään, kaupassa on tyhjää, ja kaupankulmalla päivystävä kerjäläinenkin on ansaittua vapaapäiväänsä viettämässä. Toisaalta valikoimat eivät ole ihan parhaimmillaan, mutta jos täytyy ostaa perusasioita, niitä kyllä löytyy.

Ei mennyt ihan putkeen; en saanut tuoretta salviaa. No sitä nyt on muutenkin harvoin saatavilla. Tykkään salviapastasta, sitä on helppo tehdä ja salvia on kuulemma hyväksi vaihdevuosioireisiin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla niin sanotusti.

En myöskään saanut sähköhammasharjan harjoja, poika olisi tarvinnut. Itse harjaan hampaani mekaanisesti. Mies ja poika sähköllä. Kerran soitti puhelinmyyjä, joka myi sähköhammasharjoja. Sanoin sille että en kai minä nyt sellaista, kun sähkön kulutusta pitäisi muutenkin yrittää vähentää.

Takaisin sunnuntaihin ja äsmarkettiin. Ostin monta pötköä kardemummaa. Olin lukenut viikolla lehdestä, että ilmastonmuutos on vaikuttanut myös mausteiden viljelyyn. Kardemummasato Intiassa on huono. Mausteväärennöksiä tapahtuu.

Niinpä päätin tehdä sijoituksen tulevaisuuteen ja ostaa monta pötköä kardemummaa. Tätä menoa kardemumman hinta nousee, ja ehkä kenties loppuu kaupasta jouluun mennessä. Jos ei ensi, niin johonkin jouluun.

Kardemummapötköt nähtyään (totta puhuakseni jemmasin myös paprikajauhetta ja kurkumaa) mies arveli minun seonneen lopullisesti. Mahdollisesti. Minulla on hyvin viisas mies.

Vitsailimme että kun poika (kohta 16v.) saa joskus lapsia, minusta tulee kardemummo, joka esittelee lapsenlapsilleen suurta aarrettaan –kardemummapötköjä vuodelta 2019. Paljon mahdollista.

Kardemummahamstraukselle on kyllä olemassa melko rationaalinen selitys, tavallaan. Serkkutyttö sanoi että The Handmails Tail on erinomainen ja että se pitäisi jokaisen, varsinkin naisen, katsoa. Olin ajatellut skipata, herkkänä ihmisenä en oikein siedä väkivaltaa enkä kauhua, enkä ole dystopioiden ystävä.

Serkun kehuista vaikuttuneena aloitin sarjan katsomisen, eikä sen menestys ja hehkutus ole turhaa, täytyy myöntää. Iltayöstä kuluu mukavasti pari-kolme tuntia sarjaa katsoen ja sen ääreen kuukahtaen. Asialla on ollut vaikutuksensa. The Handmails Tailin kuvaama tulevaisuus ilmastonmuutoksen ja sotien jälkeisestä fundamentalistisesta maailmasta laittaa nykyihmisen Helsingin Ullanlinnasta hamstraamaan kardemummaa.

Kaikkein huvittavinta koko jutussa on se, että minä olen allerginen kardemummalle.

Olen kateellinen

Aijaijai! Tunnen kateuden piston sydämessäni. Se ei ole minulle normaalia, en yleensä tunne kateutta, en halua hahmottaa maailmaa mitä-minulta-puuttuu -näkökulmasta. Se on hyödytöntä.

Sitä paitsi, usein ei kuitenkaan vaihtaisi omaa elämäänsä toisen ihmisen elämään, vaikka se vaikuttaisi miten glamööriltä. Yleensä loppupäätelmä on, että oma elämä on juuri minunlaistani, omannäköistä ja -oloista, minulle täydellistä. Eletyn elämän varrella on tehnyt valintoja, jotka ovat sulkeneet ovia ja avanneet toisia, ja johtaneet minut tähän, missä nyt olen ja miten elän. Olisin voinut valita myös toiset ovet, mutta valitsin nämä. Siitä on tullut minun tieni.

Mutta Maalle-lehden tilauksen minun täytyy lopettaa silkasta kateudesta. En kestä katsella kuvia vanhoista, kunnostetuista hirsitaloista maaseudulla, rönsyilevistä puutarhoista ja vanhoilla astioilla katetuista pöydistä, jotka tuntuvat kutsuvat ystäviä kiireettömään iltaan pöydän ääreen. Pihalta poimitut kukat kannuissaan, itsekasvatetut tomaatit kulhoissa, itse puu-uunissa paistetut leivät pellavaliinojen alla.

”Ruokailuhetket ovat tärkeitä. Koko perhe istuu ruokapöydän ääreen syömään yhdessä ja juttelemaan päivän tapahtumista. Jessica haluaa painottaa, että ei tarvitse matkustaa maailman ääriin nauttiakseen arjesta, sillä saman voi tehdä kotona ihan joka päivä.” Touché! Koko perhe saman pöydän ääressä on meillä vain kesälomalla, eikä silloinkaan joka päivä. Ei vain ole nälkä samaan aikaan.

”Täällä asuttujen reilun kymmenen vuoden aikana Erkki on kehittynyt varsin taitavaksi timpuriksi. Remontin lisäksi hän on tehnyt meille ihania huonekaluja, joista ehdoton suosikki on makuuhuoneen iso vaatekaappi. Siihen käytettiin verannan vanhat ikkunat.” Touché! Minun miehestä ei ole kehittynyt 25 avioliittovuoden aikana timpuria. Ja tori.fi stä ostamani pikkuruutuiset ikkunat, joista piti rakentaa kasvihuone, ovat vieläkin entisöimättä.

Myös Mårten Porvoosta on loistotimpuri. Hän teki vaimolleen Jessicalle joululahjaksi skaffer-kaapin keittiöön. Jessica ja Mårten asuvat Porvoon maaseudulla talossa, joka on Jessican äidin lapsuudenkoti. Jessica ja Mårten ”toteuttivat vuosia kestäneen unelmansa yhdessä”. Touche! Onko meillä yhteisiä unelmia? Joskus tuntuu että toteutan vain omiani.

Månan veranalla on sydän, jossa lukee ”Tämän talon pomo on äiti”, mutta ”se ei pidä paikkansa, koska tässä kodissa kuuntelemme toinen toisiamme”. Touché! Olenkohan minä vähän liian pomo meidän perheessämme? Kuuntelemmeko kylliksi toisiamme? Kuuntelevatko ihmiset, jotka asuvat hirsitaloissa maalla pellon reunalla enemmän toisiaan, kuin me täällä kaupungin vilinässä, joille luonto on valkoposkihanhi ja lehmuksista loppukesäisin tippuva autot tahraava kirvamönjä?

Sitten nämä puutarha-asiat. Ihmiset, jotka heittivät keväällä ohi kulkiessaan siemenen johonkin pihalle unohtuneeseen ruukkuun ja kas, nyt siinä kasvaa kukoistava kurpitsa, tuottoisa tomaatti tai kukkea kukkapuska. Touché, touché, touché! Helpommin voitan Eurojackpotissa päävoiton! Kasvit inhoavat minua. Ne kukoistavat, kun en ole paikalla. Ja yleensä mikään siemen ei idä kauttani. Eihän edes lapsi saanut alkuaan luonnollisesti, piti käydä laboratoriossa avittamassa asiaa.

Synkeät sunnuntaiset ajatukset. Lopetan Maalle-lehden lukemisen. Ehkä koko lehti on maaseudun onnellisuuspropagandaa, eikä erkkiä, mårtenia ja jessicaa ja månaa ole oikeasti olemassakaan. Tai sitten elämä heillä on kuin Carl Larssonin kuvissa. Ei vastaa todellisuutta. Koko kuvaa ja tilannetta ei voi tietää.

Miten vain. Parasta keskittyä omaan elämään, omassa kuplassa. Eräällä ystävälläni on kateuden piston tuntiessaan, ja sen aiheuttajaa omaan tilanteeseensa vertaillessa, tapana lopulta kohauttaa harteitaan ja tokaista tyytyväisenä ”Hyvä kun on tuollainenkin” . Näin se on, oma on riittävän hyvä.

Täydellistä elämää ei ole – paitsi Maalle-lehdessä.

Liha mausteena

Joku aika sitten luin Hesarista Kiinassa asuvan toimittajan jutun kasvisruuasta. Siellä päin kun on sellainen tapa, että vaikka tilaa kasvisruuan, se ei tarkoita, että ruoka olisi valmistettu pelkästään kasvikunnan tuotteista. Siinä saattaa joka tapauksessa olla vähän lihaa joukossa – ikään kuin mausteena.

Toimittaja oli tehnyt tästä loistavan johtopäätöksen: lihan syöntiä voi vähentää syömällä sitä radikaalisti vähemmän. Suhtautumalla lihaan ruuan mausteena. Pidän ajatuksesta.

Toimittaja perheineen oli siirtynyt syömään näitä kiinalaisia, melkein kasvisruokia, joissa lihaa on hyvin vähän. Perheen lihankulutus oli vähentynyt merkittävästi tavallaan luopumatta mistään kokonaan.

Juuri näinhän pitäisi toimia ja ajatella! Miksi suhtautuminen on niin usein joko-tai? Kaikki tai ei mitään. Nyt lihatiski sinne maustehyllyn viereen! Ja myyntierät minimaalisen pieniksi!

Jossakin toisessa artikkelissa toimittaja puolestaan pohti paljon parjatun makkaran ympäristöystävällisyyttä. Joissakin makkaroissa lihaa on varsin vähän. Muistan itsekin joskus kuulleen vitsin siitä, että pitäisikö HK:n Sininen sijoittaa leipähyllyyn, kun se on melkein pelkkää jauhoa. Mutta ilmastollisesta näkökulmasta jauhomakkara on ekoruokaa! Tosin ei ehkä kovin terveellistä, mutta ainakin ilmastonäkökulmasta jauhomakkaran syönti on mitä positiivisin asia.

Olen itse sekasyöjä. Syön kaikkea paitsi ostereita ja kiiwejä. Jälkimmäisille olen allerginen ja ensimmäisiä en saa alas. Kun Suomi täytti 100 ja minä 50, päätin juhlan kunniaksi tilata ravintolassa yhden osterin kokeeksi. Sipaisin otuksen suuhuni, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt nielemään elävää löllöä. Minun oli pakko juosta vessaan ja sylkäistä otus pönttöön.

Meillä kotona tehdään liian usein liharuokaa. Teini-ikäinen poika on niin nälkäinen että tuntuu ettei mikään muu kuin liha pysäytä hänen pohjatonta nälkäänsä. Toisaalta voin itse kompensoida perheen kokonaislihankäyttöä syömällä lihaa ”mausteena” tai kokonaan vegeä.

Huomaan usein pitäväni enemmän kasvisruokavaihtoehdosta. Suosikkihampurilaiseni on ”Kerttu”. Kerttua saa tienvarsiravintolasta Varsinaissuomesta Taivassalon ja Kustavin välillä sijaitsevalta Heikinkarin Ranthuoneelta. Sieltä saa myös parhainta pizzaa, mitä olen syönyt. Sen nimi on Kesä-Esa ja sekin on vege. Siinä on sieniä, punasipulia, rucolaa ja balsamicoa, muistaakseni. Paitsi että äsken kun tarkastin Ranthuoneen menusta netistä pizzavalikoimat, Kesä-Esaa ei siellä enää ollut. Kesä taitaa olla ohi. Harmi, olin haaveillut että saisin vielä kerran Kesä-Esaa. Varsin mielikuvitukselliset nimet näillä Ranthuoneen ruuilla by-the-way. (By the way olisi hyvä nimi tienvarsiravintolalle! Tuli tässä nyt mieleen. Kylläpä aivot ovat tänään tuotteliaalla päällä. Rauhoitupas nyt, Minna.)

Toivoisin olevani parempi kasvisruokakokki. Tekeväni monipuolisemmin kasvisruokaa ja hallitsevani uusien kasvisruokavalmisteiden käytön. Mutta olen kyllä aika nuubi tässä asiassa, valitettasti. Yleensä teen erilaisia salaatteja tai kasvis/linssikeittoja itselleni.

Huomasin mainoksen, että on ilmestynyt uusi kasvisruokien erikoisnumero. Täytyypä käydä ostamassa se, jos saisi virikkeitä omatekoisiin kasvisruokiin.

Mutta siis, idea siitä että liha on mauste, on hyvä ja kannatettava. Peukut sille. Ja Kesä-Esa takaisin listoille!

f

Soitin radio-ohjelmaan

Ajellessani maanantaina Keski-Suomesta takaisin Helsinkiin kuuntelin tapani mukaan Yle Puhetta. Siellä oli meneillään Yle Akti ohjelma. Siinä on aina joku aihe, ja ihmiset saavat soittaa ja kertoa mielipiteensä. Puolitoista tuntia kuunneltuani en enää kestänyt, ajoin auton bussipysäkille ja soitin studioon. Aiheena oli eläinrakkaus.

Minä soitin, koska kukaan ei ollut ottanut puheeksi eläintarhoja. En ymmärrä, miten niitä voi olla vielä olemassa. Miksi eläimiä pidetään vankilassa vain siksi että me voisimme mennä niitä katsomaan ja ihailemaan? Mielestäni se on hirveän itsekästä.

Toki olen lapseni vienyt eläintarhaan, mutta enää koskaan en jalallani eläintarhoihin astu. Muistan että poika ihaili erityisesti lokkia, joka tepasteli Korkeasaaren poluilla vapaana. Sen sijaan eläinpuiston linnuilla oli taivaanaan verkko. Linnut eivät päässeet lentämään vapaasti. Kotkat nököttivät kelopuissaan paikoillaan, kun niiden pitäisi liitää vapaana. Petoeläimet eivät pääse saalistamaan, mikä on niiden elämän päätarkoitus. Ranualla säälin jääkarhua. Kauhistelin kun kuulin että Kiinasta tuodaan pandoja Suomeen. Absurdi ajatus. Miksi?

Juontaja puolusti eläintarhoja. Niissä tehdään arvokasta työtä, annetaan mahdollisuus uhanalaisille eläinlajeille ja korjataan rikkimenneitä villieläimiä, jotka parannuttuaan palautetaan luontoon. Tämä toiminta rahoitetaan pitämällä toisia eläimiä näytille yleisölle. Mutta eikö se ole raakaa, niiden ”näyttöeläinten” hyväksikäyttöä? Eikö pelastustoimintaa voisi rahoittaa mitenkään muuten?

Arvostan eläinlääkäritoimintaa, sitä että sairaita eläimiä parannetaan. Mutta mielestäni edes uhanalaisuus ei ole syy pitää eläintä vankina. Kyllä suojelu pitäisi tapahtua niiden luontaisissa elinympäristöissä, niin kuin esimerkiksi norppien kohdalla on tehty. Norppien elämää voi seurata niiden luontaisessa ympäristössä norppakameran välitykselle niiden elämää häiritsemättä. Samaan pitäisi pyrkiä muidenkin villieläinten suhteen.

Ei oikein ottanut ajatukseni tulta. Tuntui että asia ei muita soittajia tai juontajia vaivannut pätkääkään. Heidän mielestään eläintarhan eläimillä on kivat oltavat, ei tarvitse edes itse ruokaa hankkia, sen kun röyhtäisee ja kääntää kylkeään.

Ah vieläkin tunteeni kuumenee tämän asian tiimoilta, vaikka vuorokausi on radio-ohjelmasta kulunut. Ehkä en enää kuuntele Yle Aktia. On parempi olla kiihtymättä, ei se ole terveellistä!

Tunteikas uurnan lasku

Olipa taas tunteikas viikonvaihde, huhhuh.

Lauantaina huristelin Keski-Suomeen vanhaan synnyinpitäjääni – jälleen kerran – ties kuinka mones kerta tänä vuonna. Mutta nyt tähän kyllä tulee tauko, tiedossa ei ole tällä hetkellä mitään, mikä velvoittaisi menemään sinne. Matkaa yhteen suuntaan tulee neljä tuntia, ja tienvierukset tykitty peltipoliiseilla. Ne stressaavat minua. Hartolan kohdilla pysähdyn aina Jari-Pekka -asemalla, käyn vessassa ja ostan Juhlatuutin. Joskus myös muna-anjovisleivän ja kahvin. Mutta vähintäänkin Juhlatuutti on ”must” ja matkatraditio.

Olin sopinut paikallisen suntion kanssa kummitädin uurnan kaivuun lauantaille klo 16. Se ei ollutkaan mikään ihan pelkkä ilmoitusasia; lupa kuopan kaivamiseen piti anoa itseltään kirkkoherralta. Onneksi sain luvan ja asia hoitui. Minulla on suntiokoulutus ja olen kaivanut uurnapaikkoja kesätyöpaikassani Kustavin seurakunnassa. Toimin siellä kuusi vuotta kesäsuntiona. Olin luvannut tädille että hoidan tämän kaivamisasian, se on minulle kunniatehtävä.

Mukana minulla oli havunoksia, jotka olin käynyt edellisenä päivänä leikkaamassa mökin pihalta. Siellä on paljon kuusia. Kun kuoppa oli kaivettu, havutin sen seinämät ja pohjan oksilla. Siitä tuli oikein kaunis, tummanvihreä pesä.

Edellisenä syksynä olin avustanut tätiä lunastamaan hautapaikan itselleen. Hauta-aika oli siinä jo umpeutunut, eikä paikkaa ollut kukaan lunastanut itselleen. Samaan paikkaan on haudattu tädin veli, kolmivuotiaana sydänläppävikaan kuollut Urpo. Hän oli tädin leikkikaveri, ikäeroa heillä oli vain vuosi. Sydänläppävika tarkoitti 40-luvulla kuolemantuomiota. Sitä ei osattu parantaa. Urpo jaksoi vain kolme vuotta. Sinikka-täti kertoi että Urpo väsyi helposti, hänen piti aina välillä, kesken leikkien, levätä.

Serkku ja hänen miehensä olivat mukana kaivamassa uurnahautaa. Serkku huomasi että Urpo oli kuollut päivälleen 76 vuotta sitten 17.8. Olimme kaivamassa hautaa Sinikalle Urpon kuolinpäivänä. Tuntui aika merkilliseltä ja merkitykselliseltä.

Iltaa istuimme kolmistaan Sinikan kodin pihamaalla. Serkku ja hänen miehensä olivat olleet asuntoa tyhjentämässä jo useamman päivän. Serkun mies grillasi pihalla, joimme viiniä, sää oli lämmin ja kesäinen. Keräsin tädin pihamaalta oksia pensaista ja askartelin seppeleen haudalle. Siihen tuli myös mustaherukoita. Näyttivät nätiltä seppeleessä.

Tädin takapihalla on pieni puro. Hänellä oli tapana käydä vilvoittelemassa purolla. Mutta nyt puro oli kuivunut. Siinä ei ollut yhtään vettä. Ajatuksena oli ottaa puron vettä pulloon ja tehdä sillä vedellä ristinmerkki uurnapaikalle seuraavana päivänä. Olihan täti vesimies, kyllä hänen haudallaan pitäisi joku vesielementti olla! Kävin sitten täyttämässä pullon läheisessä järvessä. Sinne minne puro normaalisti virtasi, ja siellä täti kävi uimassa.

Illan jo hämärtyessä pyöräilin pienessä hiprakassa takaisin majapaikkaani. Yövyin ihanassa, keväällä avatussa aamiaismajoituspaikassa Ruustinassa. Se sijaitsee vanhassa pappilassa muutama sata metriä kirkolta. Ruustinassa on asiakkaiden käytössä polkupyöriä, mikä on aivan loistava idea.

Nukuin huoneessa, missä huonekaluina olivat minun vanhempieni makuuhuoneen kalusto. Nukuin siis äitini ja isäni sängyssä. Tunne oli yhtä aikaa outo ja ihana. Minusta on aivan mahtavaa, että osa äidin ja isän huonekaluista on päätynyt Ruustinnaan. Ja oli aika tunteikasta nukkua juuri siinä sängyssä, katsoa ikkunasta samalle järvelle, jonka rannalla oli sijainnut myös oma lapsuuskotini ja missä olin lapsena uinut monen monta kertaa.

Vähän mietitytti, minkälainen yöstä mahtaisi tulla. Olisiko unta häiritsemässä kaikki edesmenneet: Urpo, jonka kuolin päivä oli, Sinikka, joka haudattaisiin seuraavana päivän, ja vielä äiti ja isä, joiden sängyssä nukuin. Mutta ehkä he kaikki suojelivat untani, nukuin hyvin.

Olin ainut asiakas Ruustinassa. Söin aamupalaani ikkunan ääressä pöydässä, joka oli myös peräisin lapsuudenkodistani. Aamiaisen jälkeen kävelin kirkkoon. Uurnanlasku olisi vasta iltapäivällä kello yksi, minulla oli hyvin aikaa osallistua messuun kirkossa, missä minut oli kastettu ja missä olin päässyt ripille.

Liturgina oli sama pappi, joka oli siunannut tätini sairaalan kappelissa heinäkuun alussa. Ja ehtoollisavustajana oli jo eläkkeelle jäänyt pappi, isäni luottopappi, joka oli jakanut isälle ja minulle isän viimeisen ehtoollisen Jyväskylän syöpäsairaalan liinavaatekaapissa vuonna 2011, vähän ennen isän kuolemaa. Tilanne oli tunteikas, käteni tärisivät kun otin ehtoollismaljan vastaan.

Messun jälkeen oli tapulissa kahvit. Menin sinne ja juttelin pitkät pätkät sen ehtoollisviiniä jakaneen ”isän papin” kanssa. Mukava tapaaminen.

Suntion kanssa olimme sopineet, että hän laittaa saattokellot soimaan kello yksi. Laskimme Sinikan uurnan pehmeään, vihreään havupesään, päälle nurmikansi. Lausuin Herran siunauksen, tein järvivedellä ristin merkin haudalle. Laitoimme edellisenä iltana tekemäni kranssin ja serkun keräämät kukat, sytytimme kynttilän. Serkku luki runon. Minä luin myös, tädin itsensä kirjoittaman:

”Elämän estradilla olemme näyttämöllä yksin, alasti. Ei tarvita edes sanoja, mykkänäkin meidät huomataan, ajatuksemme luetaan. Jokainen ilme ja ele on näkyvillä. Tällä näyttämöllä esitämme pääosaa. Suuri ohjaaja on antanut meille sopivan, parhaan roolin. Hän seuraa, miten viemme sen loppuun.”

Täti oli kirjoittanut runon kesällä 1987. Koska emme ole oikein hyviä laulamaan, serkun mies laittoi kannettavasta soittimesta laulun, josta täti oli pitänyt. Laulu oli ruotsiksi, en sitä ihan ymmärtänyt, mutta laulu kertoi naisesta, joka vaeltaa vanhoilla kotikulmillaan ja kuinka kaikki on siellä tyhjää ja autiota. Kaunis kappale.

Uurnanlaskun jälkeen menimme yhdessä Ruustinnaan. Ihana Heta-”ruustinna” oli järjestänyt meille kolmen hengen pidot. Söimme ikkunapöydässä linssitomaattikeittioa, joka oli yksi Sinikan lempiruuista, itsetehtyä leipää ja juustoja. Tunnelma oli kevyt ja haikea ja hidas. Tuntui kuin aika olisi täysin pysähtynyt. Kuin olisimme leijuneet jossakin ajattomuuden avaruudessa.

Syönnin jälkeen istuimme hetken pappilan kuistilla ja odottelimme puusaunan lämpiämistä. Saunoimme tunnelmallisessa rantasaunassa, meille oli tehty vastat ja uimme kotijärvessä, puhuimme, olimme. Lopulta olimme hyvin väsyneitä. Kello oli vasta vähän yli kuusi illalla, mutta kömmin samoin tein yläkerran vintille, makuukamariin, äidin ja isän sänkyyn ja nukahdin.

Kaksi täydellistä, tunteikasta päivää. Taas yhden aikakauden loppu.

”Kun aika loppuu, alkaa ikuisuus.”

Stand-upia keittiössä

Meidän perheessä on aina vitsailtu. Jo lapsuuden kodissani viljeltiin paljon tilannekomiikkaa, joskin isävainaan vitsivalikoima oli varsin toisteinen. Uskon huumorin kasvattavaan voimaan. Se että osaa nauraa itselleen, näkee arjessa komiikkaa, ja sopivassa tilanteessa osaa kääntää surun iloksi, ovat hyviä ja tarpeellisia ominaisuuksia. Joskus joku rankka asia on helpompi kohdata, kun voi nähdä myös asian koomiset puolet. Onhan sanottu että Suomi selvisi sodasta, koska sotilaamme osasivat heittää läppää, keventää rankkaa kokemusta. Tuntemattomassa sotilaassa on paljon sotilashuumoria.

Esimerkki meidän perheen komiikasta. Poika tipahti pöydältä kaksivuotiaana kerhossa ja otsaan jouduttiin laittamaan tikit. Otsaan jäi kuitenkin hento jälki haavasta, se on vieläkin nähtävissä. Tänä kesänä – 14 vuotta tapahtuman jälkeen – keksin (omasta mielestä) hauskan selityksen arvelle.

Sanoin pojalle, että jos joku joskus kysyy haavasta, voi aina sanoa, että ”I was born as a unicorn”. Sitten ryhdyin vuolaasti kuvailemaan, kuinka yksisarvisen synnyttäminen oli rankkaa puuhaa. Että ei ihme että lapsiluku jäi yhteen. Suunnittelin, kuinka joskus, kun poika menee naimisiin, pidän tästä asiasta tunteikkaan puheen.

Poikaa huvitti: ”On sulla jutut”.

”Kyllä teillä on minun kanssa hauskaa. Ihan kuin olisitte stand-up showssa, vai mitä?”

”Joo, ilmaisesta stand-uppia.”

”Ei. Kyllä minä tämä tulee teille kalliiksi, jos tarkkoja ollaan. Hyvin kalliiksi.”

”Niin, kyllä on laatuunsa nähden varsin kallista”, vastasi sarkastisesti mies.

Kaikki nauroivat.

Show must go on.

Onnen aika on nyt

Kuluvana vuosikymmenenä minulta on kuollut isä, äiti, tärkeä ystävä, veli ja kummitäti. Ja vielähän tässä on vuosikymmentä jäljellä, aikaa tapahtua.

Viime aikoina olen pohtinut, miten nämä kuolemat ovat vaikuttaneet minuun. Vanhojen ihmisten kuoleman hyväksyy, varsinkin jos ovat sairaita. Kuolema on helpotus, reitti pois kivusta ja kärsimyksestä. Mutta omanikäisten, ystävän ja veljen, kuolemat ovat pahimpia. Niiden kohdalla jää jossittelemaan. Kuolemalle olisi heidän kohdallaan kenties ollut vaihtoehto; jos syöpä olisi löytynyt aiemmin, jos veli olisi halunnut hoitoon.

Huomaan että asenteeni on hieman muuttunut. Minulle on tullut kiire elää. En pelkää kuolemaa, mutta haluan vielä elää. Kyse on pienistä asioista. Jutuista, jotka haluan toteuttaa. Esimerkiksi haluan verhoiluttaa isoisän vanhan nojatuolin. Vuosia olen sitä jossitellut. Vanha verhoilu on ihan kunnossa, mutta ruma. Nyt en enää odota. Nyt on tärkeää saada se kuntoon.

On tärkeää tehdä niitä asioita, joista pitää, jotka tuovat iloa, joissa itse on parhaimmillaan. Pitää panostaa kaikkeen, mikä tuo ympärille iloa ja valoa. Mitään ei kannata pantata, säästää johonkin mystiseen tulevaan onnenaikaan. Onnen aika on nyt. Ei milloinkaan muulloin.

Jostain luin vähän aikaa sitten kuolleen Claes Anderssonin ajatuksia. En muista asiaa sanatarkasti, mutta hänen sanomansa oli että omaa onneaan ei pidä ulkoistaa. Sitä ei kukaan tule ovesta sisään sinulle tuomaan. Oma onnesi on sinun oma tehtäväsi.

Viisas mies. Pitäisi perehtyä hänen tuotantoonsa. Mutta juuri nyt, kun on tullut kiire elää, on tullut niin paljon asioita, mitä pitäisi, että kohta on niistä stressi ja burnout.

Kuolemaa ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on tietenkin myös tullut ajatelleeksi ja omaa hautapaikkaa suunnitelleeksi. Olen aina ajatellut että ihmisen sielu on kuolematon ja sukupuoleton. Se palaa kuolessa sinne mistä lähtikin, jumaluuteen. Minusta kuolema ei ole pelottava, koska se on sitä samaa aikaa, kun en ollut vielä syntynyt. Aikaa ennen vuotta 1967, eikä se ollut yhtään pelottavaa.

Claes Anderson on sanonut kuoleman jälkeisestä elämästä näin: ”Illuusiot ikuisesta elämästä ja jälleensyntymisestä…ovat syntyneet meidän kyvyttömyydestämme hyväksyä elämän rajallisuus sekä haluttomuudestamme suoda elintilaa niille, jotka eivät ole saaneet syntyä ja liittyä elävien joukkoon.”

Sekin tuntuu oikealta. Meidän täytyy osata ja uskaltaa hyväksyä elämän rajallisuus. Mielestäni olemme siinä suhteessa vielä aika alkeellisella tasolla. Ihmisellä on kyltymätön halu elää mahdollisimman pitkään.

Juttelin kerran erään vanhan ja viisaan kirkkoherran kanssa kauniilla hautausmaalla. Hän sanoi että ei ymmärrä tätä kivien palvontaa. Ihmiset tulevat ja hoitavat hautapaikkoja, istuttavat kukkia, nyppivät, kitkevät, sytyttävät kynttilöitä.

Minä pidän paljon vanhojen hautausmaiden tunnelmasta ja tykkään niillä kulkea, mutta huomaan että olen alkanut ajatella vanhan kirkkoherran tavoin. Kivien palvontaa. En toivoisi sitä tapahtuvat minulle. Toisaalta en halua tulla haudatuksi minnekään mökin takatontillekaan. Mielestäni se olisi ikävä tunne seuraaville sukupolville. Että siellä se on Minna-tätivainaan tuhkat tontin perällä, pimeinä öinä ei siellä päin uskalla kulkea.

Ei niin, ihan sen takia haluan tulla haudatuksi hautausmaalle. Se on ruumiiden ja tuhkien sijoituspaikka, ihan niin kuin jätteetkin lajitellaan, niin ihmisjätteiden loppusijoituspaikka on hautausmaa. Se on asianmukaista. Ei niitä muitakaan jätteitä ripotella mihin sattuu.

En ajattele asiaa myöskään siltä kannalta, että hautausmaa on siunattua maata. Mielestäni kaikki luonto on pyhää ja siunattua, joten siltä kannalta ihan sama missä on. Joten jos satun kuukahtamaan jonnekin viidakkoon tai juoksuhautaan, ei tarvitse lähteä etsimään ja luita kuljettelemaan boxissa kotimaahan. Antaa olla siellä missä on. Luonto on yksi ja sama ja pyhä.

Olen katsonut sopivan hautapaikan Kustavin hautausmaalta. Siinä lepää nyt kalastaja ja hänen vaimonsa Olga, muistaakseni kuolleet joskus 30-luvun lopulla. Pieni kivi, hautausmaan reunalla, pieni portti, mistä kulkea, lähellä. Kalastajan ja Olgan kiveä ei tarvitse ottaa pois, se saa jäädä siihen. Heillä ei ilmeisesti ole omaisia, koska hautapaikka on vanhentunut, eikä sitä ole lunastettu. Ehkä siihen mahtuisi. Ehkä siinä voisi olla oma loppusijoituspaikka.

Lääkäripuhetta

Mökkinaapuri, aktiivinen ja reipas 76-vuotias rouva, oli närkästynyt lääkärissäkäynnin jälkeen. Lääkäri oli kirjoittanut epikriisiin: Puhuu paljon, pitkiä lauseita. Naapurini tuntien voin kyllä hyvin uskoa, että diagnoosi oli täyttä totta, mutta silti se tuntui potilaasta itsestä epäasianmukaiselta ja mitenkään hänen vaivoihinsa liittymättömältä huomiolta.

Ystävällä oli soittoaika terveyskeskuslääkärille. Puhelun jälkeen ystävä sadatteli että tämä ei nyt mennyt yhtään putkeen, koska lääkäri oli sama kuin keväällä. Kysyin, että mitä silloin oli tapahtunut. Ystävä oli mennyt lääkärin luokse valittamaan erilaisista, sekalaisista oireista, joiden arveli johtuvan vaihdevuosista. Kuukautiset olivat loppuneet puoli vuotta aiemmin. Käynnin jälkeen ystävä meni omakantaan tutkimaan, mitä lääkäri oli käynnistä kirjannut: ”Kuin satuja kuuntelisi.” Nyt ystävä joutui kertomaan samoja satuja samalla lääkärille.

Ehkä olisi meille potilaille parempi, kun emme saisi luettavaksemme kaikkia lääkäreiden ylöskirjaamia ajatuksia meistä ja vaivoistamme. Itse en ainakaan välttämättä tahtoisi tietää, ovatko omat tulkintani oireista lääkärin mielestä ”satuja” tai esitänkö ne hänen mielestään liian pitkinä lauseina.

Toisaalta, mukavia ja toisenlaisia esimerkkejä on myös saatavilla. Keväällä/kesällä tutkittiin suolisto-ongelmiani. Epikriisi saapui kotiin. Luin statuksen. Se alkoi: ”Hoikka rouva. Anus siisti.”

Teini aina jaksaa huomauttaa minulle vatsan seudulle ilmaantuneesta möykystä. Nyt menin ylpeänä miehen ja pojan luokse lääkärintodistus kädessä. Katsokaapas tätä, minullapa on ihan lääkärin kirjoittama todistus siitä, että olen hoikka! Turha yrittää muuta väittää!

Eräs ystävä, +60v. kävi myös lääkärissä. Hänelle lääkäri oli luvannut pitkää ikää. ”Tulette elämään pitkään”. Ystävä oli vielä tarkentanut, että voiko lääkäri varmasti tämän luvata. Kyllä kuulemma.

Toivottavasti lääkäri ei yhtä auliisi kerro päinvastaisista ennusteista. Ei ehkä olisi kiva kuulla että tulee elämään ”lyhyeen”. Vaikka ehkä juuri tuo tieto olisi sitäkin tärkeämpi kuulla. Ehkä potilas vielä ehtisi vaikuttamaan asiaan parantamalla elintapojaan.

Summa summarum, kun menet lääkäriin, puhu lyhyitä lauseita, älä sepittele. Parhaimmassa tapauksessa saat mukavan elinaikaennusteen ja puhdas-anus-statuksen.

Syysintoa

Ihminen on siitä jännä otus, että tekee mielellään samoja asioita – jopa virheitä, toistaa tyhmä itseään. Kulkee kehää. Välillä hämmästellen, että ai-jaa tässä minä taas olen, samassa tilanteessa. Minä ainakin.

Tähän tulokseen tulin, kun katsoin syksyn kalenteria. Mitä, mitä, mitä ihmettä! Taas on tullut ilmoittauduttua vaikka minkämoisille kursseille, on keramiikkaa ja dreijausta, lavatanssijumppaa. On ostettu teatterilippuja ja lippuja konsertteihin. Mikä toimintaähky!

Kaikki on vain seurausta hissukkaisesta ja tapahtumaköyhästä kesäelosta. Ja taas tulee käymään niin kuin se eräs syksy, oliko se viime syksy, kun olin ilmoittautunut lasihimmelikurssille. Sain aikaiseksi pienen naurettavan kuution, sitten meni jo hermo, heitin luonnonvalkoisen valheen pakottavasta syystä poistua välittömästi paikalta ja poistuin, takaisin tulematta. Se niistä lasihimmelistä.

Jostakin mystisestä syystä luulen joka loppukesä eri opistojen kursseja tutkiessani olevani halukas ja kiinnostunut erilaisiin askarteluihin. Tässä täytyy olla joku lapsuuden askarteluvaje kysymyksessä. Niinhän onkin. Minä olisin halunnut lapsena päiväkotiin, kaipasin toisten lasten seuraa, mutta en päässyt, koska äiti oli kotona. Kävin vain seurakunnan kerhossa, se taisi olla kerran viikossa. Siis minulle jäi askarteluvaje, jota nyt yritän täyttää.

Kun poika oli pieni, kuskasin hänet kaikkiin mahdollisiin perhekerhoihin, mitä lähihoodeilla oli tarjolla. Poika ei ollut yhtään kiinnostunut askarteluhommista, mutta minä sitäkin innokkaammin leikkasin ja liimasin.

Nyt käy joskus niin onnekkaasti että olen työvuorossa perhekerhoissa tai pääsiäis/juoluaskartelussa. Silloinkin mielelläni ryhdyn itse askartelemaan.

Odottakaapas vaan, attendot ja esperit, kun meikä tulee vanhaksi ja päätyy teidän hoteisiin. Varatkaa valmiiksi vessapaperirullia ja erikeeperiä –paljon! Täältä tulee mummo, joka todellakin haluaa askarrella! Ja sen päälle lavatanssit ja herransiunaukset, avot! Täydellistä!

Typy-auto

Keväällä kuollut veljeni harrasti vielä terveenä ollessaan autoja. Hän osti vanhoja, huonokuntoisia ja kunnosti niitä. Oli oikein pätevä ja kätevä käsistään.

Kun veli kuoli, häneltä jäi kolme autoa: vanha, 60-luvun alkuvuosilta peräisin oleva Mersu (sama Mersu toimi vuonna 1994 hääautonamme, veli kuskina), kullanvärinen Oldsmobile ja punainen Jaguar, vuosimallia 2007. Ja koska meitä jäljelle jääneitä sisaruksia oli sopivasti juuri kolme, saimme perinnöksi jokainen yhden auton. Minä Jaguarin.

Jaguarissa oli lommo etupuskurissa. Vuosi sitten veli tönäisi toista autoa parkkipaikalla. Poliisi tuli paikalle ja huomasi että kaikki ei ole kunnossa; veljen jalat eivät kanna. Tuli lähtö sairaalaan ja tutkimuksiin. Kortti lähti. Veli laittoi auton seisontavakuutukseen ja jätti lommon korjaamatta.

Nyt lommo on korjattu, auto katsastettu ja otettu käyttörekisteriin. Kävin hakemassa auton kotiin. Ristin sen Typyksi, kun rekisterinumero on TYP-xxx.

Auto ilmensi hyvin veljen alennustilaa. Aina aikaisemmin hänen autonsa olivat tiptop-kunnossa. Todella siistejä ja vastapestyjä, aina. Nyt takaistuimelta löytyi likainen pyyhe – en todellakaan halua tietää lian alkuperää – peräkontissa oli tyhjä olutlaatikko ja tyhjiä maitopurkkeja. Ilmeisesti oli ollut viemässä roskia, kun parkkipaikkaepisodi tapahtui. Lattioilla oli paljon hiekkaa ja kiviä, ja kuljettajan puoleinen ovi mustana kahvan kohdalta.

Kävin ostamassa Tolua, ikkunanpesuliuosta, talouspaperia, mikrokuitupyyhkeitä ja jynssäsin auton puhtaaksi. Hansikaslokerosta löytyi pari cd:tä, countrya ja bluesia. Pistin soimaan. Kotoa olin ottanut mukaan veljen valokuvan, laitoin sen kojelautaan. Veljen aurinkolasit roikkuvat vielä taustapeilistä.

Autokorjaamo, mistä auton hain, sijaitsi aivan hautausmaan vieressä. Juuri sinne hautausmaalle on haudattu isovanhemmat, vanhemmat ja nyt viimeksi vanhempieni viereen veli. Kurvasin Typyllä ensimmäiseksi hautausmaalle. Kastelin kukat haudoilta, ja kävin tervehtimässä veljeä. Kerroin, että olen nyt hakemassa hänen vanhaa Jaguaria itselleni, että se on nyt sitten minun, onhan se ok? Kaipa oli.

Siitä onkin kauan aikaa, kun minulla on viimeksi ollut oma auto. Ennen naimisiin menoa. Siitä pitäen autot ovat olleet miehen työsuhdeautoja tai muuten hänen omistuksessaan olevia. Nyt minulla on auto omissa nimissäni. Se tuntui yllättävän ihanalta! Vapauttavalta! Tuntuu ihanalta ajaa omalla autolla! Ikään kuin itsenäisyyteni olisi jotenkin lisääntynyt. Yllättävä, positiivinen vaikutus.

Typyn neitsytmatkalla minulla oli matkaseurana ystävä. Ajelimme pitkin Keski-Suomea kuin Thelma & Louise konsanaan. Cd:ssä lauloi Dolly Parton Country road, take me home, to the place, I belong, West Virginia… Ei menty West Virginiaan, mentiin Mänttään. Välillä pistäydyttiin uimaan, vaikka uimapukuja ei ollut, täytettiin vesipullot oikealla lähdevellä. Mänttään päästyämme majoittauduimme Klubille ja seuraavana päivänä kierrettiin kaikki mahdolliset taidenäyttelyt. Erityisesti tykättiin Olli & Buglan -aiheisesta näyttelystä, sekä nykytaiteen myyntinäyttelystä Pekilosta.

Typystä tulee retkiauto. Sillä ajellaan kivoille retkille mielenkiintoisiin paikkoihin. Hansikaslokeroon laitan matkapäiväkirjan. Siihen kirjataan tiedot reissuista. Ostoslistassa on punaiset ajohanskat ja punainen Chanelin huulipuna. Olisin ostanut Tokmannilta Lumenea, mutta ystävä sanoi, että kyllä tässä kohtaa pitää olla Chanelia. Näinhän se on! Huulipuna ja hanskat tulevat kuulumaan Typyn vakiovarustukseen. Ja ehkä takakonttiin tulee picnic-kori, missä samppanjalasit valmiina. Ehkä aloitan Typylle oman Instagram-tilin, mihin voin laittaa kuvia retkistä.

Toivottavasti Typyllä ja minulla on edessämme monta yhteistä vuotta ja kilometriä! Monta hauskaa ja mielenkiintoista reissua. Seuraava tulee olemaan reissu Turkuun, musiikkijuhlien päätöskonserttiin kuun lopulla. Ja no sitä ennen taitaa tulla reissu kummitädin uurnanlaskuun, kyllä sinnekin menen Typyllä.

Junamatkalla Pietariin ja Moskovaan

Käytiin perheen kanssa Moskovassa, mennessä pysähdyttiin päiväksi tutkimaan Pietaria. Edellisestä Moskovan visiitistä olikin vierähtänyt tovi: kävimme siellä miehen kanssa vuonna 2002. Yövyimme jopa samassa hotellissa kuin tuolloin. Paitsi että ei siinä hotellissa ollut mitään samaa – lukuun ottamatta sijaintia, se oli sama; lähellä Punaista toria.

Vuonna 2002 hotelli ilmensi vielä täysin neuvostoaikaa. Yleisilme oli tunkkainen ja ankea, nyt hotellista oli tehty ylellinen marmoripalatsi. Erityisesti tykkäsin hotellin spa-osastosta. Yöjuna Pietarista saapui Moskovaan aamulla, ja hotellihuone ei tietenkään ollut meille vielä siihen aikaan valmiina, mutta pääsimme heti kylpyläosastolle, ja nautimme siellä olosta koko aamupäivän lounasaikaan asti.

Naisten spa- ja relaxation osastolla oli sellainen erikoisuus kuin jäähilesuihkulähde. Eli seinästä tuprusi jäähielellä kulhoon, mihin oli laitettu tarjolle pikku pyyhkeitä. Olipa loistoyhdistelmä mennä ensin höyrysaunaan ja/tai infrapunasaunaan ja sitten hieroa ihoa jäähilepyyhkeillä. Ah autuutta! Tämän ihanuuden löydettyäni kävin spassa joka päivä aamuin ja illoin. Tällaiselle kuumottavalle keski-ikäiselle naiselle jäähilesuihkulähde on dream-come-true! Olisipa kotona jääkaapissa jäähileautomaatti! Ottaisin tämän kylmäpyyhinnän kauneusrituaaleihini.

Edellisellä vierailulla melkein kaksikymmentä vuotta sitten ei kaupungissa juurikaan näkynyt turisteja. Muistelen että olimme Tretjakovin taidegalleriassa suurin piirtein yksin. Silloin oli heinäkuun loppu, ja päättelimme että kaikki moskovalaiset ovat lähteneet lomille, kaupunki oli niin hiljainen. Nyt jouduimme jonottamaan samaan taidegalleriaan puolitoista tuntia, ja Leninin mausoleumiin kaksi tuntia.

Lauantai-iltana, kun palasimme taksilla taidemuseosta hotellille, näimme matkanvarrella kypäräpäisiä mellakkapoliiseja marssimassa. Hotellin lähettyvillä tien varrella oli poliiseja parin metrin välein. Oli aika pelottava näky. Kaupunki varautui mielenosoituksiin. Niitä emme nähneet, ne rähinät pidettiin kauempana. Päätimme kuitenkin sinä iltana pysytellä kaiken varalta hotellin lähettyvillä.

Pidän venäläisestä kulttuurista ja ihmisistä. Palvelu on kaikkialla erinomaista, tyyli ystävällinen ja jotenkin ”kaino”. Venäläiset ovat aika hiljaista ja ujoa kansaa. Sen huomaa esimerkiksi metrossa, missä aina on ihan hiljaista, vaikka ihmisiä on paljon. Helsingissä kun menee metroon niin melkein saa korvatulpat olla, voi sitä äänekkään naurun ja kaakatuksen määrää!

Henkilökuntaa on myös joka paikassa paljon, ja se on paikallista. Palvelu pelaa. Muualla matkatessa hotellien, ravintoloiden ja taksien työntekijät ovat usein muualta tullutta vierastyövoimaa. Venäjällä työvoima on paikallista. Siitä tulee kiva tunnelma, koska pääasiassa turisti törmää juuri näihin ihmisiin ja he edustavat turistille paikallisuutta.

Paluumatkan teimme pikajunalla. Matka Moskovasta Pietariin kesti vain 3.5 tuntia. Ja saman verran Pietarista Helsinkiin. Ensi kerralla aiomme ottaa yöjunan suoraan Helsingistä Moskovaan. Hankimme vuoden viisumit. Ajatuksena on käydä Venäjällä seuraavan vuoden aikana useammin, ja nyt kun on viisumi valmiina se käy kätevästi. Sen kun hyppää junaan.

Junamatkustaminen on helppoa ja vaivatonta. Pääsee suoraan kaupungin keskustaan, ylimääräiset siirtymät jäävät pois, maahantulomuodollisuudet sujuvat kätevästi matkan aikana, ei tarvitse jonottaa passintarkastuksiin. Junassa voi syödä, katsella maisemia, jalkatilaa on. Lentokone tuntuu junaan verrattuna aika ahtaalta ja ankealta kulkuvälineeltä.

Pietarissa voi käydä konserteissa ja kyllä Eremitaasissa ja eri palatseissa riittää koluttavaa useampaan kertaan. Moskovassa samoin, nähtävää on paljon. Ja Punainen tori olisi kiva nähdä joulutunnelmissa, nytkin tavaratalo Gum ja sen ympäristö oli valaistu bling-bling tyyliin ja kukkameri peitti kadun. Oli sadunomainen miljöö illan pimetessä.

Nyt olemme jo takaisin kotona. Juna Pitarista lähti 20.30 ja oli Helsingissä keskiyöllä. Paluu arkeen edessä. Täytyypä tästä lähteä lenkille.