Herra ja rouva Huuhaa

Eipä siitä nyt ole niin monta vuosikymmentä, kun neuvostopropaganda huvitti. Ihmetytti, miten he siellä voivat siihen höttöön uskoa, kun todellisuus niin selvästi kertoi eri tarinaa.

Tai kun on katsonut natsi-Saksasta kertovia dokumentteja, miten kokonainen kansakunta on saatu uskomaan, että etniseen syntyperään perustuva kansanmurha on ihan ok. Entisenä mainonnansuunnittelija olen ollut vaikuttunut natsi-Saksan designista. Siinä on ollut todella hyvä graafiset suunnittelijat asialla. Erittäin yhtenäinen brändi.

Nyt luen samanlaisin kauhunsekaisin tuntein uutisia Amerikasta. Jotkut uskovat siellä tosissaan, että ääntenlaskua on sorkittu ja Biden vie Amerikan totalitaariseen sosialismiin.

Entäpä täällä meillä? Se on jo täällä meilläkin – huuhaa – osa ei usko rokotteiden tehoon ja epäilee 5G verkkoa koronaviruksen levittämisestä, ei usko että maskit voisivat auttaa viruksen leviämisen ehkäisemisessä. Sen sijaan uskovat että syvään hengittämisellä ja terveillä elämäntavoilla voidaan estää korona.

Tänään (26.11.20) Hesarissa oli juttu kiinalaisesta Helsinki Times -lehdestä, joka välittää Kiinasta peräisin olevaa propagandaa Suomessa. Samassa lehdessä oli myös artikkeli väärää koronainformaatiota levittävästä kampanjasta täällä Suomessa. Meihin yritetään vaikuttaa monin tavoin ja monelta taholta. Välillä ihmetyttää miksi, kenen intressi on levittää disinformaatiota?

On pelottavaa, miten suojattomia olemme propagandalta. Ainoastaan koulutus ja sivistys voivat sitä ehkäistä. Monet eivät seuraa lainkaan ns. perinteistä mediaa, sanomalehtiä ja uutisia televisiosta. He ovat pelkän sosiaalisen median varassa, ja siellä kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa.

Vuosi sitten innostuin seuraamaan YouTubessa erästä hyvinvointivalmentajaa. Mies oli komea, lihaksikas partajeesus. Karismaattinen, puoleensavetävä. Puhui ihan järkevältä kuulostavia asioita, antoi vinkkejä. Kunnes jutut alkoivat mennä överiksi. Tuli tarinaa rokotevastaisuudesta ja 5g:stä. Lopetin seuraamisen.

On edesvastuutonta välittää informaatioita, jolla voi olla ihmisen terveydelle oikeasti vaarallisia seuraamuksia. En voi käsittää heitä, jotka eivät luota tieteeseen ja asiantuntijoihin, uskovat mieluummin näihin tee-se-itse poppamiehiin ja -naisiin.

Mistä tieteenvastaisuus (=järjenvastaisuus) kumpuaa? Onko se vain mukavampaa ja älyllisesti helpompaa ajatella että kaikki on omissa käsissä, kunhan tässä vain hengittelen syvään ja imeskelen parapähkinää niin kaikki menee ihan hyvin.

Onhan se tuskaista tunnustaa, että me ihmiset, vaikka niin viisaita olemmekin, emme ole kyenneet kaikkia maailman ongelmia ratkaisemaan tieteen keinoin, vielä. On raskasta opiskella lainarahalla vuosikausia, päntätä pienellä präntättyjä kirjoja yliopistossa, ja päätyä sitten tylsänkuuloiseksi asiantuntijaksi televisioon kertomaan ikäviä tosiasioita, kun kansa buuaa taustalla eikä usko tosiasioita, jos vaihtoehtoisesti voi lukea pari jänskää Qanon artikkelia, alkaa tee-se-itse guruksi ja saada youtubeen miljoona seuraajaa, jotka lähettävät sinulle sydämiä ja pusuemojeita. Joille sinä olet valkoiseen t-paitaan pukeutuva salaliitoilta ja viiruksilta pelastava ritari (ennen ritari saapui valkoisella ratsulla, nyt riittää valkoinen t-paita). Kyllä tutkijatiedemies on aika harmaa ilmestys siinä rinnalla. Nyt tarvittaisiin sinne someen joku sexy, viisas tiedemies. Vähän niin kuin oli nämä kolme komeaa tenoria, jotka saivat kaikki naiset kuuntelemaan klassista.

Minulta on kuollut yksi ystävä rintasyöpään, koska hän halusi kokeilla ensin kaikki vaihtoehtoiset hoitotavat, kävi Tanskassa saamassa ”hoitoa”, söi elävää ravintoa, joogasi. Hän olisi ehkä selvinnyt, jos olisi aloittanut lääketieteellisen hoidon ajoissa. Ainakin tervehtymiseen olisi ollut mahdollisuus.

Loppuun vielä tiedoksi, että en vastusta joogaa, olen harrastanut aikoinaan astangaa, hatha-joogaa, yin-joogaa, nyt on kokeilussa kundaliinijooga. En vastusta terveellistä ruokaa. Olen sekasyöjä. Juon tyrnimehua, ja granaattiomenamehua, nyt on kokeilussa komputsa. Olen käyttänyt Bachin kukkatippoja saadakseni mieltäni ja mielentilojani hallintaan, ja saanutkin niistä apua. Olen tutkinut astrologisia karttoja. Minä uskon ”kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan” kuten Nikean uskontunnustuksessa sanotaan. Mutta se on uskoa. Uskomus on eri asia kuin tieto, tietoa edustaa tiede. Minä luotan tieteeseen.

Tiede ei ole valmis, se ei ole sitä koskaan, koska tieteen tarkoitus on kehittyä, tietää enemmän. Ilman tiedettä meillä ei olisi antibiootteja, penisiliiniä, sähköä, valoa, lämmintä vettä ei tulisi hanasta, ei olisi tietokonetta ja älypuhelinta, sitä somea ja youtubea, eikä lentokone veisi meitä joogaretriitille Intiaan tai laiva toisi parapähkinää ja avokadoa Etelä-Amerikasta.

Toivon, että Suomi panostaa koulutukseen ja sivistykseen. Pitää huolta siitä, että myös tulevaisuudessa kaikki lapset saavat hyvää opetusta. Että jokaisella on mahdollisuus opiskella korkeakoulussa ja yliopistossa. Ja toivon, että se olisi nuorista kiinnostavampi vaihtoehto kuin alkaa sometähdeksi levittämään huuhaaoppeja. Että tiede, sivistys ja äly olisivat seksikästä ja puoleensavetävää. Että emme enää eläisi tällä pimeällä keskiajalla päivääkään.

Sinä, joka olet erimieltä kanssani, sinulta haluaisin kysyä, miksi? Ja ennen kaikkea toivoisin, että kysyisit sitä itseltäsi.

Normaali

Suomessa valmistetaan silmälasien linssejä, enpä tiennyt!

Onpas tämä nyt vaikeaa! Silmälasien ostaminen. Minulla on kuudet lasit piirongin laatikossa. Kolmea käytän. Mitkään eivät ole sopivat. Uusimmat olen hankkinut vuosi sitten, ja ne ovat ainoat monitehot, mutta näkö on huonontunut, enkä näe niillä enää hyvin.

Koska minulle on tehty likinäköleikkaus 90-luvun lopulla, optikko ei saa tehdä näöntarkastusta ja joka kerran kun silmälasit pitää uusia, pitää mennä silmälääkäriin. Se on ihan järjetöntä. Edellisen kerran olin silmälääkärissä vuosi sitten. Silmälääkärihän ei ole mikään lasien asiantuntija, joten käytännössä optikko tekee lääkärin jälkeen oman tutkimuksensa, minkä perusteella tehdään lasit. Joten tavallaan joudun maksamaan lääkärikäynnistä turhaan, silmälaseille tulee aina rapiat sata euroa lisähintaa lääkärissä käynnin takia.

Ajattelin, että voisin laitattaa uudet lasit vanhoihin kehyksiin – niitä kun on. En näe tarpeelliseksi hankkia uusia kehyksiä. Kaupassa minulle sanottiin, että meillä on nyt tämä tarjous, linssit + kehykset -50%, että kyllä kannattaisi hankkia myös uudet kehykset. Sanoin, että no onko teillä samanlaisia kuin nämä entiset, otan ne. Ei tietenkään ollut.

Seuraavaksi kauppias esitteli linssivaihtoehtoja. Eri vaihtoehtoja oli kuusi, ja niillä erilaisia alalajeja. Kalleimmat maksoivat 999€, halvimmat 149€, mutta niiden päälle kauppias merkkasi rastin. Niitä hän ei kuulemma ollut vielä koskaan kenellekään myynyt. Eikä ilmeisesti myisi nytkään.

Ottaisiko Balanis- vai Daynamic -moniteholinssit Super Hi-Vision -linssipinnoitteella? Vai Life-Style 3-linssit Hi-Vision Longlife -pinnoitteella? Vai olisiko sittenkin kenties MyStyle V+ -linssi Hi-Vision Longlife -yhdistelmäpinnoitteella ja 100% UV-pinnoitteella? Vielä olisi olemassa Enroute Pro tai pelkkä Enroute vaihtoehto, jos ensimmäisistä ei mikään tuntunut omalta.

Haiskahtaa huijaukselta. Kaiken lisäksi linssit ostetaan kuin joulusika säkissä. Jos saisin nenälleni eri linssivaihtoehdot, valinta olisi helpompaa. Voisi itse katsoa ja kokea, mikä vaihtoehto on paras. Nyt pitäisi vain tökätä jotakin nimi- ja hintahirviötä sormella ja sanoa että nuo.

Kotona googlasin. Selvisi, että pienemmät optikkoliikkeet suhtautuvat paremmin pelkkään linssien uusimiseen vanhoihin kehyksiin. Kaiken lisäksi joissakin pienissä isojen optikkoketjujen ulkopuolisissa liikkeissä myydään kotimaisia Piiloset-linssejä. Sellaiset haluan! Ne hiotaan Suomessa, Liedossa, eikä lähetetä Unkariin. Sen takia lasit saa myös nopeammin. Yleensä ketjuliikkeiden silmälasia saa odotella kolme viikkoa. Piiloset antaa linssien pinnoitteille kolmen vuoden takuun, ja kuukauden ostotakuun eli jos linssit eivät jostain syystä ole hyvät, ne voi uusia kuukauden kuluessa ostamisesta. Piiloset-linssit on myös kehitetty erityisesti tänne pohjoiseen ilmanalaan, missä lämpötilanvaihtelut ovat suuret. Ehkä saan vielä linssit, jotka eivät ole huurussa koko ajan.

Kyllä kannattaa googlata ennen ostopäätöstä. Enpä olisi tiennyt, että silmälasien linssejä valmistetaan Suomessa, enkä sellaisia osannut silmälasikauppiaalta kysellä. Ja loppujen lopuksi ne linssit ovat tärkeimmät, tärkeämmät kuin kehykset, sillä linsseillähän sitä loppujen lopuksi nähdään, jos nähdään.

Normaali

Feromonit ilmaan -ja sekä kissa että rouva nukkuvat hyvin

Voi taivas, miten ihanaa voi olla nukkua yö yhtenä pötkönä illasta aamuun! En edes muistanut sitä tunnetta, minkälaista on herätä hyvin nukutun yön jälkeen. Se on ihanaa! Olen aivan uudistunut ihminen. Nukkumalla uudistunut.

Kuumat aallot ovat loppuneet, en tiedä ovatko jättäneet minut pysyvästi, tuskin uskallan sitä toivoa, mutta viime aikoina niitä ei ole ollut. Reilun vuoden ajan ne ovat häirinneet yöuntani.

Toinen häiriötekijä – kissa – on huumattu ja hiljennetty pistorasiaan laitettavalla kissaferomonia ilmaan suitsuttavalla vekottimella.

Olisipa kätevää, jos samanlaisia laitteita olisi myös ihmisille. Jos kaipaisi rentoutumista ja rauhoittumista, tökkäisi vain feromonilaitteen pistorasiaan, ja ihana raukeus valtaisi sinut. Ehkä sellaista saa tulevaisuudessa. Tai mistä sitä tietää, jos ne kissakemikaalit vaikuttivatkin myös minuun ja siksi nukuin niin hyvin!

Kolmas unen laatua parantava tekijä on ollut tissuttelun lopettaminen. Alkoholi heikentää unen laatua merkittävästi. Vaikka välillä on ottanut koville!

Eilen ulkona oli myrky ja vettä vihmoi. Olin ollut töissä aamuyhdestätoista iltaseitsemään. Se on vähän kökkö työvuoro ajallisesti siinä mielessä, että koko päivä on ”pilalla”. Aamupäivällä ei ehdi mitään, illalla ei jaksa mitään. Kun tulin kotiin, televisiossa oli Vain Elämää. Teki hirveästi mieli nostaa väsyneet jalat seinälle ja ottaa olut ja päälle gintonic. Otin sen sijaan Bonaquan vireys-vastustuskyky-aineenvaihdunta granaattiomenamustikkavichyn ja silitin kissaa hammasharjalla, en omallani, kissalla on oma hammasharja, ja se tykkää kun sitä silitetään sillä.

No eihän maustevichy ja kissan silittäminen nyt ihan sama asia kuin GT ole, mutta kyllä nyt aamulla on hyvä olo! Aion viettää oikein luxusaamuun. Hesari on jo luettu ja aamukahvi juotu. Seuraavaksi menen kylpyyn. Laitan kylpyveteen Meine Base -suolaa ja eteeristä sitruunaöljyä tai bergamonttiöljyä. Kylvyn jälkeen puen päälleni kotimaisen pehmeän bambukerraston. Tilasin sellaisen verkkokaupasta, ja se tuli eilen lähikauppaan. Noukin sen mukaani kotimatkalla töistä kotiin.

Sitten teen vähän paremman aamiaisen. Paahtoleipää avokadolla ja uppomunilla. Banaanimössöä jälkkäriksi itselle, muille paistan amerikkalaisia pannukakkuja. Taikinaan laitan aina kardemummaa. Itse syön kehittämääni banaanimössöstä. Lautaselle murskataan banaani, päälle turkkilaista jugurttia, kanelia, hunajaa ja kuorellisia seesaminsiemeniä.

Iltapäivällä menen konserttiin. Viimeinen päivä ennen kuin kaikki taas loppuu kolmeksi viikoksi. Ostin taidenäyttelystä hienon kangasmaskin. Kuva-aihe maskissa on jostakin taulusta, pahus olen unohtanut mistä, mutta siinä on kukkia. Puen sen konserttiin.

Tästä tulee hyvä päivä, koska teen siitä hyvän!

Mukavaa päivää jokaiselle! Hemmotelkaa itseänne ja toisianne.

Normaali

Kuka on Miss Suomi?

19.pvä syyskuuta on valittu uusi Miss Suomi. Hän on Viivi Altonen. Tiesittekö? Minulta tämä tapahtuma on mennyt ohi. Niin kuin jo monena vuonna. Taisin tipahtaa kärryiltä vuoden 2001 jälkeen. Silloin missiksi valittiin Heidi Willman, hänet vielä muistan ja tunnistan. Heidin jälkeiset missit ovat minulle tuntemattomia.

Pikku tyttönä missikisat olivat vuoden kohokohta. Prinsessaleikin vastine todellisessa elämässä. Missit olivat ihania, kauniita, ja pikku-Minna leikkasi heistä tehtyjä paperinukkeja naapurin Marjon kanssa Apu-lehdistä. Oli Seija Paakkolaa ja Armi Aavikkoa. Armi oli ihanin.

Joskus kylän Sokoksessa oli muotinäytös ja pääesiintyjänä joku missi. Saattoi olla jo mennyttä vuosikertaa, mutta ei se mitään, missi kuin missi. Sinne piti mennä, ei niinkään vaatteita katsomaan, mutta sitä missiä.

Nykyisin missikisat on vähän niin kuin Eskimo-puikko. Siitä ei tiedä, mitä ajatella. Onko oikein laittaa naiset kauneusjärjestykseen? Onko se sovinistista, alistavaa, mitä se on? En tiedä. Joskus se on ollut nuorelle naiselle keino päästä elämässä eteen päin tai edes alkuun. Joistakin misseistä on kehittynyt käsitteitä, isoja persoonia kuten Riitta Väisäsestä, Tanja Vienosesta tuli peräti ministeri! Tanja Vienosella oli muuten legendaarinen hääpuku. Siihen oli ympätty kaikki mahdollinen, jopa aurinkovarjo.

Kautta aikojen missikisojen perimmäistä tarkoitusta on yritetty värittää paremmaksi. Kun kanditaateilta kysytään, miksi he haluavat missiksi, syyt ovat ylevät: ajaa hyviä asioita, lasten oikeuksia, eläinten kaltoinkohtelun ehkäisemistä, maailman rauhaa. Nykyisinkin kilpailun sanotaan olevan ”paljon enemmän kuin kauneuskilpailu”. Enpä tiedä, ehkä parempi olisi tunnustaa tosiasiat: tässä kilpaillaan siitä, kuka on kaunein piste.

Mutta onhan missikisat vähän ”last decade”. Jäänne menneisyydestä. Ei enää varsinaisesti mikään sulka hattuun. Sosiaalinen media on muuttanut asioita. Nyt nuori – nainen tai mies – voi päästä sen avulla alkuun esimerkiksi tubettajana. Pikkutytöt eivät enää ahtaudu Sokoksen muotinäytöslavan eteen, nyt he asettautuvat kännykkänsä ääreen seuraamaan someprinsessan kuulumisia. Someprinsessa voi päivittää kuulumisensa suoraan katsojalle, väliin ei tarvita missikeisari Makusta, eikä Seiska-päivää.

Ehkäpä tähän asiaan ei tarvitse ottaa kantaa. Jos missikisat on aikansa elänyt instituutio, se kuihtuu itsestään pois. Tilalle tulee muuta. Tai on jo tullut. Pikkutyttöjen prinsessaunelmat kuitenkin jatkuvat. Prinsessat vain ovat erilaisia kuin ennen. Mutta kuitenkin vaalenpunaisia. Ja ihania.

Normaali

Itsenäisyyspäivä 2020

Koronavuoden viralliset itsenäisyyspäiväjuhlallisuudet on julkistettu ja hyvältä kuulostaa! Melkeinpä sanoisin, että paremmalta kuin koskaan!

Ei pitkiä kättelysessioita, ei muotitoimittaja Sami Sykön arvoioita naisten iltapuvuista, ei presidenttiparin jäykkää kahvituokiota sotaveteraanien kanssa, ei kakkukahvibuffettia, ei jatkoja Kämpissä, joka on ollut erityisen vaivaannuttava osuus itsenäisyyspäiväillan ohjelmatarjonnassa. Vähän kuin seuraisi toisten kotibileitä omalta kotisohvalta. ”Onko toi humalassa?” ,”Ai toi ton kanssa?” ”Mitä toi tuolla tekee?”

Tänä vuonna itsenäisyyspäiväohjelmaa lähetetään presidentin linnasta, mutta toisin kuin ennen. On haastatteluja, musiikkia ja erilaisia performansseja. Kansallisbaletin tanssijat tanssivat Kaartin soittokunnan tahdissa ensitanssin. Kuulostaa erittäin lupaavalta!

Uskon että tässä formaatissa katsoja saa enemmän kuin perinteisessä. Tuntuu siltä, että viime vuosina esimerkiksi vieraiden haastatteluja on ollut vähemmän kuin ennen. Olen kaivannut niitä. Ehkä nyt on enemmän sisältöä ja asiaa. Voi olla että tämän nähtyäni en enää entiseen kaipaa!

Meidän perheessä on ollut tapana mennä aamuyhdeksältä katsomaan Tähtitorninmäen lipunnostoa. Se on radioitava lyhyt tilaisuus, missä on puhe ja mieskuoroesitys. Partiolaiset nostavat lipun salkoon ja laulamme yhdessä lippulaulun. Juhlava pieni tilaisuus.

Muistan miten joskus on ollut paljon lunta ja pakkasta. Rouvat turkeissa, lapset pakattuina lämpimästi rattaisiin, miehet riisuivat karvahattunsa lipunnoston ajaksi, vaikka oli kylmä ja pakkasta. Viime vuosina on ollut pimeää ja märkää. Vähitellen myös meidän porukka on pienentynyt. Ensin aamuseremonian jätti väliin poika, sitten mies. Saa nähdä milloin minä.

Taidan myös käydä tervehtimässä itsenäisyyspäiväkuusia Kaivopuistossa. Samana vuonna kun minä täytin 50, Suomi täytti 100, ja puistoon istutettiin uusi kuusi. Olen sen salaa ominut vähän myös itselleni. Olin sattumalta istutustilaisuudessa, kun huomasin lehdestä että sellainen oli ohjelmassa. Menin paikalle. Siellä oli oikein skumppatarjoilut kaikille. Kuusenistuttajina olivat niiden jälkeläiset, joiden esi-isät olivat allekirjoittamassa Suomen itsenäisyysjulistusta.

Kun viralliset seremoniat olivat ohi ja skumpat juotu, kävin kysymässä puistotyöntekijältä, että onko ok, jos minäkin heitän kuusen juurelle multaa, kun lapio on siinä vielä paikoillaan? Hän antoi luvan. Niinpä kävin heittämässä oman lapiollisen ja kuiskasin kuuselle onnittelut ja siunaukset. Täytyyhän sitä käydä tervehtimässä!

Yhtenä itsenäisyyspäivänä vein itsenäisyyspäiväkuusen oksille pienistä Suomen lipuista tehdyn koristeen. Voisikohan sen juurelle sytyttää kynttilän? Taloyhtiön ovenvieruslyhtyyn olen jo ostanut sinivalkoisen kynttilän valmiiksi, ja mustaherukkasuklaakakun tilannut valmiiksi. Meille tulee pari ystäväpariskuntaa syömään ja juhlistamaan päivää. Siitä tulee hyvä päivä. Ehkä jopa paras kaikista itsenäisyyspäivistä.

Kaapissa on äidin vanha kansallispuku. Silloin kun Suomi täytti 100, laitoin sen päälle ja menimme miehen kanssa lähikaraokeen. Siellä oli yhteyslaulutilaisuus. Se oli tempaus; tiettyyn aikaan lauletaan kaikissa Helsingin karaokeissa Suomen kansallislaulu ja Kuoppamäen Sininen ja valkoinen. Mentiin sitten sinne, vaikka mies vähän alkuun vastusteli, emme varsinaisesti ole mitään yhteislauluihmisiä. Kannatti mennä, oli upea yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja kansallispuku sai kyllä paljon huomiota osakseen. Äitivainaa pyörtyisi, jos tietäsi että minä laulan Maamme-laulua ja juon olutta hänen kansallispuku päällä karaoksessa itsenäisyyspäivänä.

Pidän perinteistä ja pidän juhlista, mutta en suhtaudu perinteisiin tiukkapipoisesti. Oikeastaan päin vastoin. Minua alkaa hieman ahdistaa, jos ruvetaan sanomaan että näin on aina tehty. Tekee mieli rimpuilla pois. Pienet uudistukset piristävät ja ilostuttavat.

Viime jouluna olin joulupukkina. Meillä ei ole käynyt joulupukki paitsi joskus, kun poika oli ihan pieni. Hän pelkäsi joulupukkia, ja toivoi että pukki ei tule sisälle asti. Näin sitten toimittiin siitä pitäen. Kunnes viime jouluna tein kaikille yllätyksen, en kertonut etukäteen. Ovikello soi kuten normaalisti, yleensä oven takana on vain lahjasäkki, mutta nyt sisään astui outo ilmestys: joulupukiksi pukeutunut nainen, jolla oli kultahippukorkokengät, ja joka veti perässään pyörillä kulkevaa matkalaukkua, missä oli lahjat.

Alkuhämmennyksestä toinnuttuaan juhlakansa otti modernisoidun pukin riemulla vastaan. Anoppikin innostui laulamaan. Pojasta pukki oli nolo.

Joten odotan innolla uudistunutta presidentin itsenäisyyspäivävastaanottoa. Ehkä uuteen itsenäisyyspäivään pätee vanha morsiuspukusääntö: jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua, jotakin sinistä.

Normaali

Parisuhteita

Yhtenä aamuna radioissa – taisi olla Aito Iskelmä – naistoimittaja kertoi Instagram-ihastuksestaan. Mies, jonka kasvoja ei kuvissa näy, vain tatuoidut, lihaksikkaat kädet, tekee kierrekynttilöitä. Nainen oli aivan läkähdyksissä kertoessaan kuvista ja tästä tuntemattomasta miehestä.

Toimittaja kertoi että häntä kiinnostaa ja vetää puoleensa maskuliiniset miehet, jotka tekevät jotakin herkkää ja naismaista. Miestoimittaja vastasi tähän, että ajattele, miltä tuo kuullostaa. Hän ei voisi sanoa vastaavaa naisesta. Että on puoleensavetävää, kun isotissinen nainen pesee autoa tai tankkaa, vaikka kysymyksessä on ihan sama asia toisinpäin.

Näin se on. Kolikon puolet ovat erilaiset. Jostakin syystä tällä hetkellä on sallittua pitää miestä objektina, katsoa sillä silmällä ja sanoa se, mutta toisin päin ei enää.

Jäin miettimään, miten mielenkiintoista ihastuminen ja seksuaalinen vetovoima onkaan. Vakka kantensa valitsee. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Jokaiselle on omansa.

Jotakin kiihottaa alfaurokset, toista hipsterit. Yksi tykkää pahoista pojista, toinen kilteistä. Pukumiehistä, uniformuista, salivaatemiehistä. Vaaleista, tummista, tatuoiduista, ei-tatuoiduista. Hoikista, lihaksikkaista, karvaisista tai karvattomista.

Täydellisiä mätsejä ovat jääkiekkoilija-missi tai palomies-sairaanhoitaja parit. Niissä maskuliininen vakka kohtaa feminiinin kannen.

Olen aina ajatellut että seksuaalisuus ja sukupuolinen identiteetti on jonkinlainen jana, missä on ääripäänsä ja välimuotonsa. Sijoitumme sille janalle johonkin kohtaa jokainen.

Itse en ole kovin naisellinen. Ihailen sellaisia kyllä, sellaisia annekukkohovinaisia, joilla on pitkät, hoidetut kynnet, tukka hyvin ja aina korkokengät. Mutta se ei sovi minulle. Olen sellainen röntsähommien tekijä ja harppoja. Ei kestä menossa kynnet eikä kengät. Pitää pystyä astumaan isoja askelia.

Lisäksi olen etevä tekemään ns. miesten asioita. Hoidan meidän perheen autoasiat; huollot, katsastukset, tarkistan öljyt. Kaadan puut, leikkaan nurmikon, grillaan, maalaan seiniä. Eli teen juuri niitä asioita mitä miehen pitäisi tehdä. Meidän perheessä väännetään vitsiä siitä, että lempikauppani on rautakauppa.

Tarkoitus olisi kyllä tästä ominaisuudesta päästä eroon. Joka kevät päätän, että seuraavana kesänä vietän sellaisen ”naisellisen” kesän. Pukeudun vain nätisti ja en tee mitään miesten töitä. Lopulta kuitenkin löydän itseni jostakin pöpeliköstä oksia sahaamasta.

Mutta ilmeisesti olen onnistunut oman vakkani valitsemaan, vai hänkö minut valitsi? Olemme olleet nyt naimissa 26 vuotta. Jos mietin puolisoani ja seurustelukumppaneita ennen häntä, kaikkia yhdistää turvallisuus ja kiltteys. Olen aina valinnut sellaisen miehen itselleni. En pidä vaarallisista suhteista, enkä ihmissuhdejännityksestä. Alfaurosten pörhistely naurattaa minua, sillä ei minua lumota, mutta älykkyydellä, ja sillä että saa minut nauramaan ja tuntemaan oloni prinsessaksi, sillä minut hurmataan.

Yhdessä vaiheessa pojan lempiohjelmia oli Uuno Turhapuro -elokuvat, niitä tuli katseltua aika paljon. Niistä on jäänyt mieleen eräs Uunon repliikki vaimostaan ja siitä, miten kotityöt tulevat tehdyksi: ”pikku kukkapuska pitää tämän työkoneen liikkeessä”. Omalla laillaan toimiva parisuhde sekin. Kyllä siinäkin on vakka kantensa valinnut.

Normaali

Toksinen lesbous

Tunnen itseni niin vanhaksi, koska nykyisin ärsyynnyn jopa Hesarin jutuista. Ärsyyntyminen mielestäni indikoi että olen ajatusmaailmaltani vanhanaikainen tai etten ainakaan enää ymmärrä kaikkea uutta.

Tällä kertaa hermostuin kulttuurisivujen Tuuve Aron haastattelusta. Jutun kliimaksi löytyy lopusta, missä Aro määrittelee ”heterouteen vangittujen kauhun”. Mielestäni Aro edustaa toksista lesboutta, joka tuomitsee heterouden, eikä näe malkaa omassa silmässään.

En usko että mikään seksuaalinen suuntaus suojaa ihmistä toisen alistamiselta ja vallankäytöltä. Uskon, että myös lesbosuhteissa voi olla vallankäyttöä, alisteisuutta ja epätasa-arvoa. Ovatko lesbosuhteet aina tasa-arvoisia? Eikö niissäkin voi olla esimerkiksi taloudellisista syistä johtuvaa epätasa-arvoa ja alisteisuutta? Eikö lesbosuhteessa voi ajautua tilanteeseen, missä on riippuvainen toisesta, tai jaetaanko lesbosuhteessa kotityöt aina tasa-arvoisesti?

Aron näkemys siitä että heterot kasvattaisivat poikansa toksiseen maskuliinisuuteen, kovuuteen ja voiman ihannointiin on ahdasmielinen ja kategorisoiva. Lapset – kaikkien lapset – pitää kasvattaa siten että heille kasvaa terve itsetunto ja empatia muita kohtaan. Heitä pitää kannustaa löytämään omat vahvuudet, ne ovat jokaisella omat. Lapsia ei myöskään pidä syyllistää siitä, minkälaisia he haluavat olla.

Aron heterouteen vangitut naiset eivät ole toisiaan kohtaan kannustavia ja solidaarisia. Ovatko lesbot aina sitä? Kannustavatko he toisia naisia aina, esimerkiksi silloin jos poliittinen näkemys on eri kuin oma?

Mielestäni me naiset osoitimme keväällä suurta kannustusta hallitusviisikkoa kohtaan yli puoluerajojen, tai viimeksi pääministeri Marinia kohtaan rintalasta-kohun aikana #imwithsanna. Kampanjoihin osallistuneiden seksuaalisesta suuntauksesta en ole tietoinen.

Jopa heteroiden osoittaman suvaitsevaisuuden muita seksuaalisuuden suuntauksia kohtaan Aro tuomitsee vallankäytöksi: ”heterot pyrkivät ottamaan homouden suvaitsevaisuudella haltuun”.

Nyt kysyisinkin, miten meidän heteroiden pitäisi olla, mikälaisia me saamme olla, että kelpaamme? Jos suvaitsemme, osoitamme vallankäyttöä ja yritystä ottaa haltuun, jos emme suvaitse, se on vielä pahempi. Siihen ei jää tonttia ollenkaan. Ei voi suvaita, eikä olla suvaitsematta. Miten meidän tulee olla?

Meitä heteroita on monenlaisia ja monella tapaa ajattelevia, monin eri tavoin ja periaattein lapsia kasvattavia, monin eri tavoin eläviä. Meidän heteroiden parisuhteet ovat erilaisia. Koska me ihmiset – heterot, lesbot, kaikki – olemme erilaisia, sille ei voi mitään. Meistä ei voi tulla samanlaisia, eikä onneksi tarvitsekaan.

Joukossa on aina alfauroksia – ja sellainenkin pitää saada olla tuntematta syyllisyyttä – ja herkkiä runopoikia, pinkkejä pikkuprinsessoja ja ronjaryövärintyttäriä, äidillisiä naisia, uranaisia, naisia jotka haluavat lapsia, naisia jotka eivät halua lapsia, miehiä jotka virkkavat ja miehiä jotka metsästävät, ja naisia jotka metsästävät, ja toisia jotka virkkaavat. Kaikenlaisia. He voivat keskenään muodostaa parisuhteita ja perheitä, ja tulla onnellisiksi tai joskus onnettomiksi. Mutta kukin tekee sen tavallaan ja vastaa omasta onnellisuudestaan.

Koen Tuuve Aron edustavan toksista lesboutta. Toksisuutta on kaikissa ja kaikkialla. Koskaan ja missään se ei ole hyvä asia. Se ei rakenna solidaarisuutta, empatiaa ja ymmärrystä. Se rakentaa vihaa ja kasvattaa rajoja ihmisten välille.

Mikään seksuaalinen suuntautuminen, mikään uskonto, aate tai poliittinen suuntaus ei ole suojassa toksisuudelta. Mutta kaikkia niitä voi myös harjoittaa ja olla ilman toksisuutta.

Kohti toksisuudesta vapaata maailmaa!

Normaali

Lauri Tähkän kanssa kynttiläostoksilla

Eilen oli perjantai ja 13.pvä ja sattui todella hämmentävä tapaus, joka sai ajatusmaailmani horjahtelemaan koko loppupäiväksi.

Olin menossa illaksi töihin, ja työmatkan varrella sijaitsee Sacrum-kauppa. Sieltä saa parhaat mahdolliset kynttilät. Sellaisia kunnon vanhanajan pölkkykynttilöitä, eri mittaisina ja paksuisina. Näitä Sacrumin kynttilöitä käytetään esimerkiksi kirkoissa. Ajattelin poiketa ostamaan kotiin muutaman joulun ajaksi. Sataprosenttisesta steariinista tehdyt kynttilät palavat kauan, ja ovat siten hintansa väärtejä.

Ovessa oli lappu: ”Käytä meillä asioidessasi maskia”. Se ei ollut mikään pyyntö tai toive, voisitko, ole hyvä, vaan suora käsky. Niinpä ryhdyin kaivamaan kassistani maskia, maskipussukka oli tietenkin alimaisena kassissa työvaatteiden ja eväiden alla.

Kun olin viimein saanut maskin kasvoille, menin sisään. Siinä vaiheessa huomasin, että perässäni kauppaan asteli kolme henkilöä ilman maskeja. Ajattelin, että ehkä minä olin edellä kulkiessani peittänyt kyltin, ja siksi he eivät olleet sitä huomanneet, ja siten on tavallaan minun vika, että heillä ei ole maskia. Niinpä huomautin asiasta. Sanoin että ovessa on kyltti, missä sanotaan että täällä täytyy käyttää maskia.

Samalla, kun sen sanoin, huomasin kenelle puhuin: Lauri Tähkälle. Lauri Tähkähän se siinä oli seurueineen, kaikki ilman maskeja. Tähkän vastaus oli yllättävä. Hän sanoi, että THL ei ole määrännyt maskipakkoa, niinpä hän ei maskia käytä, ja että ”kyllä näillekin varmasti raha kelpaa”.

Hyvä että en purskahtanut itkuun. Vielä piipitin, että en minäkään näistä pidä, maskit aiheuttavat minulle atoopikkona ihottumaa kasvoihin, mutta pidän silti.

Olen suuri Lauri Tähkä fani. Käynyt monta kertaa hänen konserteissaan, kaiketi kolme kertaa Savoy-teatterissa, ostanut Lauri Tähkä signeeraamat pikkuhousut tuliaiseksi Arjalle. Hänen lavasesiintymisensä on energinen, ja onhan häntä kuuntelemisen lisäksi myös erittäin kiva katsoa. Komea mies.

Olen saanut – tai omassa päässäni luonut – hänestä mielikuvan kivana, reiluna ja rehtinä tyyppinä. Nyt hän oli siinä edessäni lähempänä kuin turvaetäisyydet sallivat samalla kynttilähyllyllä, ja hän oli arrogantti, itsekäs ja ylimielinen, muista piittaamaton, röyhkeä. Ja komea.

Voihan olla, että hänellä oli huono päivä. Ehkä uusien biisien tekeminen ei ollut mennyt ihan vihkoon tai muuta. Silti sitä ajattelee, että erityisesti julkisuuden ihmiset olisivat tarkkoja siitä, minkälaisen mielikuvan itsestään kaupungilla kulkiessaan antavat. Ja maskittomuus – silloin kun niiden käyttöön oikein erikseen käsketään – on julkeaa ja osoittaa kylmää piittaamattomuutta muista, eikä rakenna positiivista mielikuvaa.

Kyllä harmitti. Harmitti se, että olin ylipäätään huomauttanut maskittomuudesta. En varmasti olisi sitä tehnyt, ellei minulla olisi ollut epäilys siitä, että olen itse ollut syypää siihen tukkimalla näkyvyyden kylttiin. Ja toiseksi harmitti se, että mielikuva idolistani ropisi. En tiedä, kumpi enemmän ja mitä muuta, mutta olin vähän upset koko illan.

Mutta nyt on hyvät kynttilät, niin Lauri Tähkällä kuin mrs Middleagella. Saapi joulu ja hyvä mieli tulla.

Että minä olen motkottanut Lauri Tähkälle, ihan kuin jollekin pahaiselle kakaralle! Onpa tosi kukkahattutäti olo. Seuraavaksi varmasti törmään itseensä Sauli Niinistöön ja rupean häntä ojentamaan jostakin.

Kotona pohdin että olisi kyllä pitänyt pyytää nimmari siihen omaan maskiin muistoksi tästä episodista. Tai kynttilään! Toisaalta sitten en raaskisi polttaa sitä ikinä.

Normaali

Lottovoittajan päivä

Pienenä tyttönä minulla oli nukkekoti – niin kuin kai melkein kaikilla 70-luvulla lapsuutensa eläneillä. Kaikilla taisi vieläpä olla se sama: ohuesta vanerilevystä tehty, kirkkaanpunainen, kaksi kerrosta, kaksi huonetta molemmissa.

Naapurin Marjolla ainakin oli samanlainen. Kannoimme usein Marjon nukkekodin meille, ja leikimme niillä vierekkäin, kumpikin omassa nukkekodissaan. Huonekalut olimme askarrelleet itse. Pahvimukeista sai näppärästi leikkaamalla tyylikkäitä nojatuoleja.

Nykyisin hienoimmat nukkekodit on tarkoitettu aikuisille, ja niihin saa ihan oikeita huonekalujen pienoismalleja ja tavaroita. Eräs ensi vuonna seitsemänkymmentä täyttävä ystävä toivoo syntymäpäivälahjakseen sellaista. Lapsuuden haaveen toteutumista. Ja saisihan sillä toki lapsenlapset leikkiä.

En muista, mitä nukkekodeilla minun lapsuudessani varsinaisesti leikittiin, vai oliko se vain niiden sisustamista? Ehkä niin. Minä en haaveile nukkekodista, mutta huomaan edelleen leikkisisustavani. En nukkekoteja, mutta myytäviä asuntoja netistä.

Tällä hetkellä sisustuksessa on lottovoittajan asunto Helsingin Kaivopuistosta, neliöhinta jotakin +11.000 euroa. Katselen kuvia ja mietin, miten ja minkälaiset huonekalut laittaisin, ja minkälaista siellä olisi asua. Ihanaa tietenkin! En poistuisi juuri koskaan. Kävisin saunassa, poreammeessa, ihailisin komeita maisemia iltapäiväkahvilla parvekkeella, aamukahvit joisin keittiössä, laittaisin sinne ikkunan ääreen pöydän niin että siitäkin voisi katsella ulos. Kumma juttu muuten että usein havainnekuvissa huonekalut on saatettu sijoittaa niin että ikkunan edessä on sohva. Eihän siitä sitten näe ulos. Tai sänky on ikkunaan nähden väärin päin. Minä ainakin haluan istua sohvalla niin että en ole selkä ikkunaan päin, niin että näen ikkunasta ulos.

Kun kämppä on sisustettu, lottovoittajan päivän voi täydentää käymällä ikkunaostoksilla luxusverkkokaupassa. Katsella läpi ökymerkkien valikoimat, ja suunnitella ostokset sieltä.

Ostaisin ainakin Guccin villatakin, Guccin villakaulaliinan ja torkkupeiton, Gucci-buckethatun, Guccin huulipunakotelokaulakorun ja Guccin maksukorttikotelon. Ostaisin vain Guccia, koska se on lempiökymerkkini. En tiedä, mikä heidän filosofiansa on, mutta se tuntuu keskisormen näytöltä kaikille muille. He ikään kuin pitävät pilkkanaan muita kalliita merkkejä, koska vaatteet ovat pöhköjä, ei mitenkään vakavastiotettavia – mutta kalliita. Sopiisi siis täydellisesti minulle: vähän pöhkö, ei vakavastiotettava, blingbling.

Tuotemerkeistä tulikin mieleen viime päivieni löytö: kalsarit.fi Käykääpä katsomassa. Tai instagrammissa löytyy nimellä kotimaisetkalsarit. Kangasalla tehtyjä alusvaatteita. Tilasin joululahjaksi pojalle heidän mamikset eli pitkät bambukalsarit. Mikä itseironia! Kalsareiden pesuohjeessa lukee: Jätä vain lattialle. Ja mainoskuvat ovat aivan huikeita, tyyliin kyykkypissalla pusikossa tai miesporukka viljapellossa kalsarit alhaalla. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tämän takana mainostoimisto vai onko vain tehtaan oma markkinointitiimi näin osaava. Suostuin myös vastaanottamaan mainoskirjeitä ko tuottajalta. Ensimmäisessä luki näin:

”Me ollaan tästä tosi hämillään ja otettuja, et tilasit meidän uutiskirjeen. Kiitos on nyt paikallaan. Me luvataan olla spämmäämättä sua kovin usein ja jos tää alkaa kyrsimään, niin tuolta sivun alalaidasta voi sanoa morot. Tän uutiskirjeen tarkoitus on mainostaa kun on jotain sanottavaa. Sanottavaa olis toki paljonkin, mutta yritetään pitää se jotenkin tähän kaupankäyntiin liittyvänä.”

On vissiin tilattava itsellekin omat kalsarit, kun jää nyt Guccit tilaamatta.

Mutta illalla vien Eurojackpotin, 45 miljoonaa euroa, ja heti perjantai-iltana kello 22, kun arvontatulokset on julkaistu, ostan lottovoittajan penthousen Kaivopuistosta ja kaikki Gucci-tuotteet ökyverkkokaupasta ja lisää niitä bambukalsareita. Vietän loppuelämäni bambukalsareissa Gucci-villatakissa pentahousessa sikaria polttaen jääkaappi täynnä samppanjaa. Jaa siellä taisikin olla taloyhtiössä oikein kylmäkellari. Ostaisin sen täyteen samppanjaa! En ole kyllä varma sikarista, kun se on pahaa ja vedellään vain poskiin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt. Mutta olisi vain niin tyylikästä polttaa sikaria niissä kalsareissa Kaivopuiston penthousessa.

No niin Minna, lopetapa nyt se päiväuneilu. Pari tuntia on vierähtänyt ihan vain luxusta leikkiessä. Sinunhan piti tänään pestä olohuoneen ikkuna, mistä ei enää näy läpi. Takaisin maankamaralle.

Tumps.

Auts, tipuin aika korkealta.

Normaali

Ihan tavallinen Minna vain, ei Parikka

Kenkäsuunnittelija, kaima Minna Parikka on täyttänyt 40, ilmoittanut pistävänsä kengät pussiin ja lopettavansa bisnekset.

Ymmärrän hyvin.

Itsekin kärvistelin tuossa kohtaa elämää. Nuoruuden haaveet oli toteutettu, valittu työ kyllästytti. Tuntui mahdottomalta ajatella, että tätä samaa vielä 25 vuotta. Sellaista on olla neljäkymppinen.

Luulen että erityisen haasteelliselta tuntuu luovissa ammateissa, missä pitäisi olla innostunut. Pitäisi jaksaa loputtomasti uudistua ja petrata entisestä, pitäisi jaksaa pysyä trendien aallonharjalla, olla kiinnostunut kaikesta uudesta, muuten uhkana on leipiintyä, taantua, jäädä ehkä vähän pimentoon, kehäraakiksi, kun sivuilta puskee uutta, innostunutta nuorta, joka jaksaa lähteä maailmanvalloitukseen, ja jonka itsetunto ei ole vielä yhtään lommoutunut.

Nostan hattua kaikille, jotka tuon uran keskikohdan kriisivaiheen yli pääsevät, ja jaksavat jatkaa. Ottaa vastaan ne taantumuksen tylsät vuodet, sieltähän saattaa puhjeta uuteen nousuun.

Luova työ perustuu innostukseen, ja jos sen hävittää, työ tuntuu aikamoiselta taakalta. Itse vaihdoin tuossa kohtaa alaa. Täysin toiseen, suorittavaan työhön, mistä puuttui kiire ja innostus. Sai olla hidas ja tylsä ja ajattelematta mitään. Miten ihanan raikkaalta se tuntuikaan!

Mutta ei luova ihminen nahoistaan pääse, en minäkään. Kyllä sitä luovuutta on pitänyt puskea itsestä ulos toisin tavoin. Kuten esimerkiksi teettämällä pantterikuosisia kotitakkeja, joiden taskussa on kirjailtuna mottoni: ”Elä nyt, niin olet elänyt”. Vieläkin ovat takit myymättä, pahvilaatikossa mökin vintillä. Että siinä mielessä olisi varmasti ollut järkevämpi jäädä luovaan työhön ja käyttää luomisvimmansa siihen. Olisi ollut ainakin taloudellisesti järkevämpää.

Ja kun innostun ja aloitan virkkeen ”minulla on idea”, mies huokaa syvään ja toteaa, että olisi hyvä, jos hommaisit viran itsellesi. Ei jäisi energiaa näihin ideoihin. Täytyykin keksiä joku muu aloitus, koska tuo lause toimii yhtä hyvin kuin puhelinmyyjän ”ihan mukavalla asialla lähdin soittelemaan”. Ehkä voisin kokeeksi kokeilla tuota puhelinmyyjien lausetta, kun lähden myymään remontti-ideaa puolisolle. ”Kuule ihan mukavalla asialla tässä lähdin sinua tavoittelemaan: mitä jos siirrettäisiin keittiön paikkaa”.

Puhelinmyyjistä tulikin mieleen että käytiin ystävän kanssa hiplailemassa uusia iPodeja kaupassa. Jäin miettimään, että mitä oikeastaan tarvitsen? Minulla on tällä hetkellä läppäri ja vanha kännykkä, jonka akun juuri uusin, kun ei enää jaksanut edes puolta päivää. Tekisi mieli tablettia, mutta kyllä se taitaa olla turha. Siitä vain olisi niin kätsy katsella suoratoistopalveluja, ja The Crownin neljäs tuotantokausi on tuloillaan. Olisi ihana mennä vällyjen alle ja katsoa tabletilta, mitä Windsoreille kuuluu.

Siis tarvitsenko oikeastaan puhelinta? Enhän soita kenellekään, nyt kun he joille soitin, ovat kuolleet; eikä minulle soita muuta kuin puhelinkauppiaat, eivätkä kohta nekään, koska olen tehnyt markkinointikiellon, mikä pitäisi astua voimaan pikapuoliin. Siis oikeastaan en tarvitse puhelinta äänellä kommunikoimiseen. Tarvitsen puhelinta viestittelyyn, sähköpostiin ja erilaisiin appeihin, kuten parkkimaksuun, bussimaksuun ja yleiseen surffailuun. Tavallaan sitä puhumisominaisuutta ei edes tarvittaisi. Sitä paitsi whatsupilla voi soittaa, jos on ihan pakko puhua. Eli olisiko minulle sittenkin paras vekotin jonkinlainen pienenpieni tabletti?

Minun piti kyllä kirjoittaa siitä neljänkympin kriisistä ja Minna Parikasta. Minusta – tiedän että hän ei neuvojani kaipaa, mutta nuorempia on aina yhtä ihana neuvoa, eivät vain sitä arvosta, koska jokaisen pitää saada hakata omaa päätään seinään – mutta siis minusta hänen kannattaisi laittaa pienenpieni kenkäkauppa paremmalle paikalle, esim. Korkeavuorenkadulle, missä jo on pikku putiikkeja, tai Kämp-galleriaan, missä on kokonainen kerros Suomi-designille. Hänen ei kannattaisi enää yrittää keksiä uudenlaisia kenkiä. Valitsisi mallistosta klassikkokenkämallit, ja jatkaisi vain niiden valmistusta ja myyntiä. Mitä sitä pyörää keksimään, jos on sen jo kerran keksinyt! Klassikkomalleista voisi tehdä uusia kausikuosituksia, ja siten päivittää niitä. Ja jos joskus mieleen tupsahtaa joku uusi kenkämalli, niin sitten tekee ne, mutta pääsääntöisesti toistaisi vain vanhaa hyvää itseään. Stressi ja paine helpottaisi. Voisi nauttia siitä mitä on saavuttanut. Näin minä tekisin, jos olisin Minna Parikka, mutta olen vain ihan tavallinen Minna.

Normaali

Tosikkojen aikakausi

Jos jotakin tämä kulkutautivuosi on opettanut niin sen hyväksymistä, että asiat eivät toteudu.

Jälleen kerran sain sen todeta. Enkä nyt tarkoita sitä, että vastoin ennustuksiani näyttää siltä, että Trump ei sittenkään saa jatkokautta. Eräs tuttava on lyönyt vetoa molempien tapausten puolesta: jos Trump voittaa, hän saa viskiä, jos Biden niin Jaloviinaa.

On muuten mielenkiintoista nähdä, mitä Trump tekee hävittyään vaalit. ”Normaali” ihminen jättäytyisi taka-alalle, vetäytyisi eläkkeelle golfaamaan ja kirjoittamaan muistelmiaan Mar-a-Lagon kartanolle. Mutta jotenkin tuntuu että se ei ole Trumpin tie. Hän tarvitsee egobuustaukseen ihailua ja kehuja. Hiljaiselo sopii siihen huonosti. Harmillista, jos hänestä kehkeytyy jonkinlainen räyhähenki poliittiselle kentälle, joka takavasemmalta yllyttää kannattajiaan kaikenlaiseen hulttiotoimintaan.

Mutta toteutumattomiin asioihin. Minun piti tänä viikonloppuna osallistua runoviikonloppuun. Mutta torstaina alkoi nuha. Se on uskoakseni vain tavallista, pientä nuhaa, mutta en tietenkään voi mennä aivastelemaan runoviikonloppuun. Harmittaa.

Tämä on jo toinen nuha tänä syksynä. Vastustuskyky näyttää heikolta. Kaiken lisäksi sössin työpaikan influenssarokotuksen. Olin merkinnyt sen väärälle päivälle kalenteriini (sähköinen kalenteri on muuten tosi hankalakäyttöinen, tulee paljon virheitä, varsinkin viimeisimmän ohjelmistopäivityksen jälkeen), joten rokotus jäi saamatta.

Seuraavaksi päätin hankkia sen kunnallisesti, ja varasin ajan rokotukseen sähköisesti. Varaamisen jälkeen huomasin, että rokotehan sisältää formaldehydijäämiä. Ja minulla on paha formaldehydiallergia. Eli nyt pitää sitten perua se rokote, ja yrittää selvitä talvesta vitamiineilla.

Runoviikonlopun peruunnuttua huomasin kaipaavani lomaa. Merkityksessä ”asua hotellissa”. Haluaisin yhdeksi yöksi hotelliin. Haluaisin että joku siivoaisi sotkuni ja kattaisi minulle runsaan buffet-aamiaisen. Tavallaan tajusin että en ole ollut lomalla – en muista milloin. Koska loma on sitä, että on poissa omasta elinpiiristä. Vapaa-päiviä minulla on ollut runsaastikin. Keikkatyötä tekevälle nämä ovat olleet varsin satunnaisten työpäivien aikaa. Mutta loma ei tarkoita sitä että ei ole töissä. Loma tarkoittaa sitä että kokee uusia asioita – ja asuu hotellissa. Joten kyllä tässä on nuhasta selviydyttyä päästävä hotelliin. Nyt en vielä keksi minne? Haluanko kaupunkiin vai maaseudulle? Turkuun tai Tampereelle taidemuseoihin ja ravintoloihin, vai jonnekin luontokohteeseen? Jälkimmäinen kiinnostaisi enemmän, mutta pitäisi olla hyvät liikenneyhteydet, en jaksa ajaa pitkää matkaa autolla eli pitäisi päästä junalla/bussilla siihen hotellin eteen. Pitää vähän miettiä.

Paljon olen miettinyt sen sijaan sitä, että elämme tosikkojen aikakautta. Politiikka on ehkä viihteellistynyt, mutta huumori siitä puuttuu. Toista oli ennen. Veikkovennamot, suloaittoniemet, johannesvirolaiset, jopa kekkoset olivat sutkauttelijoita. Pilapiirtäjien kuvista ei suututtu, niihin jopa haluttiin. Oli kunnia asia päästä Kari Suomalaisen piirustukseen. Nyt pilapiirroksesta voi lähteä henki.

Naurulle on osoitettu omat tiukat sääntönsä ja paikkansa. Stand-up’ssa saa ja kuuluu nauraa. Mutta se, mille saa nauraa, on yhä kapeampi alue. On paljon tabuja. Paljon enemmän kuin ennen.

Kun oma lapsi oli ala-asteella, kiinnitin joskus huomiota saman ikäisiin lapsiin, jotka eivät koskaan hymyilleet tai nauraneet. Tosikoihin lapsiin. Minusta se oli outoa. Ajattelin, että pitäisiköhän tuosta olla huolissaan. Lasten elämään jos mihinkä kuuluu ilo ja nauru, ja jos se puuttuu jo lapsena, minkälainen perusta se on aikuisuudelle. Minkälainen on maailma, jos siinä ei näe huvittavia puolia. Nyt ne tosikot lapset ovat kasvamassa aikuisiksi tähän tosikkoon aikakauteen, missä ei ole mitään hauskaa, on vain vihapuhetta ja huumori on silkkaa pilkkaa. Ei hyvä.

Rankoilla aloilla työskentelevillä on usein oma alan sisäinen huumorinsa. Samoin vaikeissa elämäntilanteissa elävillä, esimerkiksi syöpäpotilaat saattavat vitsailla ulkopuolisen silmin rankasti. Olenpa kuullut että Suomi selvisi sodasta huumorin voimin. Ja kyllähän siitä Tuntematon Sotilas -kirjakin antaa viitteitä, vaikka fiktiivinen teos onkin.

Voisiko jopa alati lisääntyvät burn-outit ja erilaiset mielenterveyden ongelmat, joista on tulossa eräänlaisia kansantauteja, johtua osittain tästä kaiken läpitunkevasta vakavuudesta? Voisiko ihmissuhdeongelmat työpaikoilla helpottaa, jos välillä suhtautuisimme toisiimme hivenen kepeämmin, että kaikki ei olisi aina niin vakavaa.

Toivon että huumori vielä palaa. Toivon että vielä kerran joku poliitikko heittää osuvan läpän. Sellaisen joka ei ole sarkastinen tai tarkoitettu piikiksi toista vastaan.

Toivon että kodeissa on iloa, lapsille opetetaan, mitä on huumori. Sen oppii käytännössä. Nauramalla ensin itse itselleen.

Toivon että osaisimme keventää omia rankkoja kokemuksia ja tilanteita välillä tilannekomiikalla.

Tosikoiden aikakausi on uusi pimeä keskiaika. Sitä paitsi nykytutkimuksen käsityksen mukaan pimeä keskiaika ei edes ollut pimeää. Korkeintaan hämärää. Pimeää täällä on nyt.

Normaali

Mitä ihmettä? Ilomantsin taistelutannerteemapuisto

Meinasi mennä yöunet toissailtana, kun katselin iltauutisia, missä kerrottiin Pohjois-Karjalaan Ilomantsiin rakenteilla olevasta taistelualueesta. Aluetta maisemoidaan näyttämään sotatantereelta. Puita räjäytetään puolesta välistä, että näyttäisi siltä kuin tykki olisi ne pilkkonut.

Luonto on peittänyt sodan jäljet, paikalla kasvaa kaunis metsä. Nyt se raivataan takaisin taistelutantereeksi.

Uutispätkässä vanha mies, joka on vapaaehtoisena osallistunut työmaalle, kertoi kyynelsilmin, kuinka projekti on hänelle sydämen asia, ja miten tärkeätä on muistaa sotatapahtumat ja kunniottaa niihin osallistuneita.

Sota on hirveä asia. Suomi joutui sotaan tahtomattaan. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin taistella. Moni menetti henkensä, terveytensä, nuoruutensa, kotinsa. Moni mieli rikkoutui loppuelämäksi, ja vaikutti perheiden ja lasten elämään.

Olen isänmaallinen ihminen, ja kunnioitan sodan kokeineita. Ilman heitä ja heidän panostaan meillä ei olisi itsenäistä maata.

Silti. En ymmärrä tätä sodan hehkuttamista. En ymmärrä, miksi luontoa pitää rikkoa. En ymmärrä, miksi sota pitää demonstroida. Pitäisikö sinne laittaa ihmisraatoja maahan makaamaan sisuskalut ulos räjäytettyinä ja vaikerrusta kuulumaan kaiuttimista? Tämäkö on oikea tapa kunnioittaa?

Sodan kokeneet eivät siitä mielellään puhuneet. Eivät ainakaan selvin päin tai heidän kanssaan, jotka paikalla eivät olleet. Sota oli niin paha kokemus, että se haluttiin unohtaa. Jatkaa elämää. Pitäisikö meidän kunniottaa sitä?

Minusta sotavöyhötys kuulostaa ja tuntuu enemmän sodan ihannoinnilta. Että olipa mahtavaa, kun pyssyt paukkuivat ja vanjaa oli pinossa.

Mielestäni meidän on aika päästää irti sodasta. Ei elää sitä uudelleen. Opettaa arvostamaan ja edistämään rauhaa ja hyvinvointia.

Ilomantsin taistelutannerelämyspuisto ei aja asiaansa – jos asia on sotaan osallistuneiden arvostaminen ja kunnioittaminen. Se on sodan ihannoinnin teemapuisto.

Normaali

Trump voittaa, demokratia häviää

Eilisen myrkyn jäljiltä lehdet ovat tippuneet puista täällä Helsingissäkin. Olemme saaneet nauttia iloisista väreistä pitkään.

Etymologisesti sana marras tarkoittaa erilaisia kuolemaan liittyviä asioita. Martailla on mm. tarkoitettu kuolevien sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä. Siksipä marraskuu on kuukausien nimistä ehkä osuvin ja paras. On synkkää ja pimeää, luonto vaipuu talvilepoon, näyttää kuin kaikki kuolisi.

Osuvaa on sekin että Yhdysvaltojen presidentinvaalit on juuri marraskuussa. Sen verran ankealta tuntuu. Eräänlaiselta järjen kuolemalta.

Veikkaan että Trump voittaa, eikä se ole toiveajattelua. Veikkaus perustuu silkkaan mutuun. Trump on kasvattanut amerikkalaisten itsetuntoa, ja siksi hänet valitaan uudelleen. Biden laskisi amerikkalaisten itsetuntoa, siksi häntä ei valita.

Aamun Hesaria lukiessa kiinnitin huomiota sanavalintoihin ja rivenväleihin. Kaikesta on luettavissa toive siitä että Trump häviää. Hänen kuuluisi hävitä. Mutta vaalit eivät toimi niin. Ihmiset eivät ole rationaalisia olentoja äänestäessään, äänet annetaan mielikuvilla ja tunneperusteisesti.

Eurooppalainen media kieltäytyy katsomasta Yhdysvaltojen presindentinvaaleja amerikkalaisesta näkökulmasta, ja siksi median vaaliennusteet menivät mönkään jo viime vaaleissa. Toivottiin niin kovasti Hilary Clintonin voittoa, järjen voittoa.

Amerikalla on vähän ystäviä rajojensa ulkopuolella. Ei ehkä yhtään tällä hetkellä. Muu maailma halveksii heidän itsekeskeistä maailmankuvaansa ja välinpitämättömyyttä ilmastonmuutoksen torjumisessa.

Mutta amerikkalaiset eivät välitä, mitä muut ajattelevat. Heille riittää se, että he ovat itse omasta mielestään maailman paras maa ja muutenkin parhaita kaikin tavoin. Siihen riittää tunne paremmuudesta. Se että joku jankuttaa sitä, kuinka hieno maa USA on, ja kuinka olemme suuria ja mahtavia. Samanlaiseen retoriikkaan ja propagandaan uskottiin myös toisessa ”suuressa ja mahtavassa” eli Neuvostoliitossa.

On jäänyt mieleen kauankauan sitten Hesarin Kuukausiliitteestä lukemani artikkeli, missä haastateltiin amerikkalaisia risteilyturisteja Helsingissä. Kyseltiin, että mitä he ajattelevat meistä. Eräs haastateltava esitti kysymyksen toimittajalle takaisin: ”Miltä tuntuu olla kotoisin maasta, joka ei ole missään asiassa maailman paras?”

Pysäyttävää ja paljastavaa. Amerikkalaismies oli sitä mieltä että Suomi ei ole paras missään, ja hänestä olisi tuntunut nololta asua sellaisessa maassa. Hän halusi asua maailman parhaimmassa maassa, Amerikan Yhdysvalloissa. Siinä kiteytyy amerikkalaisten maailmankuva.

Kun Barack Obama tuli valituksi Yhdysvaltojen presidentiksi järjestimme kotona vaalivalvojaiset. Kävimme ostamassa Helsingin Word Trade Centerissä sijainneesta amerikkalaista herkkukaupasta erilaisia jenkkiherkkuja ja Budweiseria. Söimme niitä ja seurasimme vaalien edistymistä. Oli hieno tunne, kun Amerikka valitsi ensimmäisen tummaihoisen presidentikseen. Tuntui että olimme uuden ja positiivisen edessä.

Nyt en vaalivalvojaisia pidä. Tulos pelottaa, onko demokratiaan enää uskominen, onko demokratia tullut tiensä päähän? Mihin Amerikka ja koko maailma on menossa? Sekasortoon, vihaan, anarkiaan. Lisää mellakoita, terrori-iskuja, köyhyyttä ja kurjuutta.

Tekee mieli kääntää selkää. Vetää peittoa korkeammalle, verhoja ikkunoiden eteen. Ehkä Euroopan ei enää kannata ajatella Amerikkaa ystävänä, Amerikasta on tullut arvaamaton koulukiusaaja, jonka mielenliikkeitä on vaikea ennustaa, paitsi että turpaan tulee, kun tilaisuus koettaa teki mitä teki. Opettajille (tässä tapauksessa YK ja muut kansainväliset järjestöt) on turha mennä valittamaan, aito koulukiusaaja väittää että vika oli sinussa, sinä aloitit ja olet itse syypää.

Pitää vain väistellä ja odottaa, yrittää olla välittämättä ja kiinnittämättä liikaa huomiota, kyllä sekin joskus täältä koulusta häipyy, jatkaa matkaansa toisaalle häiriköimään.

Mikään ei koskaan ole aina. Onneksi.

Normaali

Vilinäviikko

Laiska töitänsä luettelee, sanotaan, mutta kylläpä oli touhukas viikko!

Tiistai-iltana pidettiin perhepäivälliset, jotka jäivät edelliseltä lauantailta pitämättä, kun luulin että minulla oli korona.

Keskiviikkona olin Ylellä radionauhoituksissa. Pidän kaksi iltahartautta marraskuussa. Ihan uusi kokomus. Mrs Middleage saarnaa!

Tuli mieleen pappavainaa, joka oli ihan oikea maalikkosaarnaaja. Sellainen perinteinen helvetillä pelottelija ja kiihkomielinen. Tosin mistäpä minä tiedän, minkälainen saarnamies pappa oli, kun hän kuoli vuonna 1973. Minä olin silloin kuusi vuotta. Pappa oli juuri palannut kotiin saarnamatkalta, kun sai sydänkohtauksen ja kuoli.

Pappa kuului Vapaakirkkoon. Minä olen ihan ”normaali” ev.lut. Eksyin iltahartautta pitämään, kun niitä järjestävä henkilö oli lukenut kolumnejani, joita kirjoitan Sana-lehteen ja tykästynyt tyyliin. Ihan mielenkiintoinen uusi kokemus, tosin oman äänen kuuleminen ei ole kivaa, mutta eihän minun niitä tarvitsekaan kuunnella.

Paluumatkalla Yleltä pistäydyimme Hakasalmen huvilassa Ismo Höltön valokuvanäyttelyssä. Hienoja kuvia 60-luvun Helsingistä ja ihmisistä. Miten hienosti ihmiset pukeutuivat arkenakin. Miehillä puvut ja kravatit, naisilla kapeakärkiset korkokengät. Hiukset tupeerattuina korkeaksi.

Siinä museon pihapiirissä on kahvila nimeltä Huvila. Päätettiin syödä lounas siinä, kun nälkä iski juuri sopivasti. Siinä olikin todella hyvää ruokaa! Itse leivottua hapanjuurileipää. Mies söi kuhaa, minä otin lammaskoftasalaatin, ja se oli ehkä paras salaatti ikinä. Sanoin tarjoilijalle että saitte meistä nyt ikuisen riesan kahvilaan!

Turvajärjestelyt oli hyvät, pöytäpaikkoja oli vähennetty. Söimme miehen kanssa kahdestaan peräkammarissa. Huoneessa olisi ollut toinenkin pöytä, mutta kukaan ei siihen tullut. Ikkunasta näkyi ruskan kellastamia puita. Ihana paikka, voi suositella.

Torstaina osallistuin seurakunnan kansainvälisen työn sihteerin ja hänen elsalvadorilaisen harjoittelijan järjestämälle salsatunnille, mikä pidettiin seurakuntasalissa. Seuraavana aamuna heräsin pohkeet kipeinä. Tuntuu siltä kuin pohjelihakset olisi vedetty puukolla auki. Könkkään jalat koukussa. Nyt sunnuntaina kipu on yhä. Tosin taisin sitä lisäbuustata perjantain hiit-tunnilla. Ei se ainakaan nopeuttanut paranemisprosessia. Järkeilin että pohkeet ilmeisesti kipeytyivät, koska salsasin ilman kenkiä. Jos tunnin hiippailee varpaillaan niin saattaahan siinä pohkeet tulla kipeäksi.

Perjantai-iltapäivänä järjestin sukulaislapsille Halloween-juhlat. Pidin juhlat ennen joka vuosi, mutta nyt oli tullut kahden vuoden tauko, kun vuonna 2018 jäi pitämättä vesivahinkoremontin takia, ja viime vuonna en vain muistanut/jaksanut.

Nyt kaivoin yläkaapista luurangot ja kurpitsalyhdyt esille, väkersin muumionakkeja ja muumiojuustoleipiä, ostin matokarkkeja ja pääkallokarkkeja.

Sattumalta huomasin että paikallisella meikkikoululla oli meikkitempaus. He tekivät ilmaiseksi Halloween-meikkejä. Kävin siellä teettämässä itselleni noitameikin.

Noita-asu on valmiina. Siihen kuuluu äitivainaan nyörikengät, mummon käsilaukku, vanha, musta Marimekon sametti-iltapuku, joka ei mahdu enää päälle, mutta siitä saa hienon noitaviitan., koska edessä on napitus, ja mekon voi jättää kokonaan auki viitaksi. Alle pikkumusta ja leggingsit. Päähän pojalle joskus hankittu noitahattu ja käteen pitkävartiset, mustat nahkahansikkaat. Täydellistä!

Vähän hermostutti saisinko meikistä allergisen reaktion. Minulla on paha formaldehydiallergia. Formaldehydin vapauttajia käytetään säilöntäaineena kosmetiikassa. Allerginen reaktio tulee viiveellä, yleensä seuraavana päivänä. Iho turpoaa, sitä kuumottaa ja punoittaa. Näytän siltä kuin olisi kaadettu happoa naamalle.

Onneksi reaktiota ei tullut. Varsinkin kun lauantaiaamuna olin töissä pyhäinpäivän messussa. Olisin ollut surkea näky pohkeet kipeinä könkätessä, pää punaisena. Pohjekivusta selvisin buranalla.

Pyhäinpäivän takia tarjolla oli upeaa musiikkia. Erityisesti intouduin Mozartin Lacrimosasta. Intoilin kanttorille että lisään sen hoitotahtooni. Haluan että kun kuolen kuoro laulaa Lacrimosaa!

Yleensä laitan pyhäinpäivänä takan päälle edesmenneiden valokuvia ja sytytän kynttilän. Se korvaa haudoilla käynnin, ne kun sijaitsevat kaukana.

Takan päällä alkaa olla tunkua. Keksin ottaa valokuvista kopiot ja askarrella niistä kuvakollaasin yksiin raameihin. Lisäsin vielä kuviin kuolinvuodet, niitä kun ei meinaa aina muistaa. Askartelutaustamusiikkina soitin youtubesta nonstoppina Lacrimosaa.

Seuraavaksi meinaan aloittaa joulun. Tekee hirvesti mieli ottaa esille joulukoristeet. Jotenkin tämä korona-aika käperryttää kotiin, ja siksikin tekee mieli enemmän panostaa tunnelmaan kotona.

Sattumalta löysin jo kivan joulukalenterin. Se on taidekalenteri, missä luukkuina on tunnettuja taideteoksia Jeesus ja Madonna -aiheesta. Kaikki luukut on kehystetty. Tätä joulukalenteria voi hyvin käyttää koko loppuelämän. Ei tarvitse ostaa joka joulu uutta.

Yritän kuitenkin aloittaa jouluilun varovasti. En laita kaikkia koristeita heti. Lisään niitä pikkuhiljaa.

Mökiltä pitää kaataa pieniä kuusia. Ajattelin laittaa yhden parvekkeelle ämpäriin, ja siihen kissanhiekkaa. Pysyy siinä pystyssä ja toivottavasti vihreänä jouluun asti.

Eikä tässäkään vielä kaikki: aloin virkata koronapalloja! Haluan koronapallon koristeeksi kuuseen.

Viikon hyvä uutinen oli se, että edesmenneen velipojan talolle, joka on ollut myynnissä puolitoista vuotta, on vihdoinkin löytynyt ostaja! Se on todella hyvä uutinen. Varsinkin kun pankkitili on mystisesti tyhjentynyt kaikissa rakennusprojekteissa kesän mittaan. Saan taas talouden balanssiin.

Mutta olipa viikossa tapahtumia. Ehkä ensi viikko vähän iisimmin.

Tulevan viikon ohjelmassa on runoviikonloppu. Odotan sitä jännittyneenä. Mitä jos ne muut ovat jotakin oikeita runoilijoita? Että kehtaako sitä?

Mies lohdutti että ainahan voin tehdä lasihimmelikatoamistempun. Se tarkoittaa sitä, mitä tein ,kun osallistuin lasihimmelikurssille. Lounastaukoon menessä olin vakuuttunut siitä, että lasihimmelit eivät olleet minun kakkupalani. Teeskentelin että kotona on joku kriisi, sanoin ohjaajalle että valitettavasti minun täytyy nyt keskeyttää kurssi ja lähteä välittömästi kotiin. Häippäsin paikalta.

Pitkän aikaa auton takalasissa roikkui sellainen yhden kuution lasihimmeli muistona tästä kurssista. Joten aina voi ”paeta” paikalta, jos rupeaa ahdistamaan, mutta luulen kyllä että ei ahdista. Tekee mieli päästä viettämään omaa viikonloppua. Rauhoittua. Päästä syömään valmiiseen ruokapöytään, jonkun muun lämmittämään saunaan ja petaamaan petiin. Ihanaa! Voi vain olla! Täytyy pakata salmiakkisuklaata ja suklaamanteleita mukaan. Ja villasukat.

Normaali