Naisurotöitä

Tähän alkuun täytyy laittaa sisältövaroitus: kirjoitus sisältää heteronormatiivisia näkökulmia ja vanhakantaista sukupuoliroolitusta, sekä alkoholipositiivisia kommentteja. En ota vastuuta lukijoiden saamista vaikutteista tai tunteista. Kukin vastatkoon näkökulmistaan itse.

Tulin kesämökille saaristoon ensi kertaa talven jälkeen yksin. Tarkoituksena on laittaa paikkoja asumiskuntoon. Sisällä mökissä oli talven aikana tapahtunut myyrien&hiirien massamurha. Kaikkien aikojen ennätys: viisi raatoa. Yksi retkotti hellalevyjen keskellä, toinen oli kuupahtanut lattialle lieden eteen, yksi löytyi takasta, toinen sen vierestä, viides retkotti reteästi keskellä lattiaa. Ennen kuolemaansa olivat sotkeneet, kakkineet ja touhuneet.

Oli pakko ottaa ensimmäinen oranssi lonkero, että selviydyin hautaustoimesta. Sen verran oli aikaa kulunut, että raadot olivat jumittautuneet kuolinsijoilleen, kävin hakemassa lapion että sain ne irti. Hiiriepisodin jälkeen täytyi tietenkin desinfioida kaikki. Ei huvita käyttää tiskipöytää, joka on ollut hiirien joukkoitsemurhan tyyssija. Pakko jynssätä oikein kunnolla.

Tulin peräkärryn kanssa. Koska olin talvella ostanut pikkuriikkisen puusohvan, olin luvannut noutaa sen myyjältä Turusta. Tässä kohtaa tulee naisurotyö numero kaksi, hiiriepisodi oli se ensimmäinen. Peruutin peräkärryllä tontin läpi vierastalolle asti, läpi vatukoiden ja kriikkunapuideni. Peruutin peräkärryllä! Oletteko koskaan kokeillleet? Maailman vaikeinta! Tässä tulee alkoholivaroitus numero kaksi. Koska peruuttaminen peräkärryllä on sangen vaikeaa, otin toisen lonkeron rauhoittuakseni, ja niin menikin kärry perille paikoilleen. Ajelin siis omalla tontilla alkoholin vaikutuksen alaisena, ei ehkä fiksuinta, mutta niin vain sain peräkärryn paikoilleen.

Seuraavaksi tontille saapui sopivasti kuljetusyhtiön mies, hän toi sähköskootterin, jonka olin tilannut. Tässä kohtaa täytyi toimia taiten. Smalltalkkasin kuskille, kuinka olin onnistunut yksin poistamaan viisi hiirtä ja peruuttamaan peräkärryn, mutta nyt olin saavuttanut taitokykyni äärilaidat; en mitenkään pysty kantamaan minisohvaa paikoilleen. Voin olla vain sohvan toisessa päädyssä, tarvitsen jonkun toiseen päätyyn. Saattaisiko kuljetusyhtiön miehellä mitenkään olla mahdollisesti sen verran aikaa ja voimia että nostettaisiin sohva peräkärrystä paikoilleen? Onnistuihan se! Tadaa!

Tästä muistui mieleen, kuinka kerran onnistuin houkuttelemaan läheiseltä leirintäalueelta asiakkaan olutpalkalla siirtämään ison kaapin ikkunan kautta toisesta huoneesta ulos, ja sitten taas ovesta sisään tuvan puolelle.

Samanlaisia haasteita riittää myös tuleville päiville, koskapa tilasin jo viime syksynä kahden hengen paljun, joka saapuikin, mutta sitä ei ole vielä asennettu paikoilleen.

Eli nyt tarvitsen kolme-neljä miestä että saadaan 120 kiloa painava palju paikoilleen. Olutpalkka toimii vieläkin. Pyysin miestä, joka on Facebookissa toisin kuin minä, laittamaan viestin paikkakunnan omaan ryhmään, että tarvittaisiin talkooporukka paljun siirtoon, palkaksi grillimakkaraa ja olutta. Nyt on jo ensimmäinen porukka ilmoittautunut! Tulevat huomenna.

Kyllä ne hommat hoituvat pienellä naisellisella oveluulla ja taktikoinnilla.

Illalla nukkumaan mennessä huomasin että futon-patja oli talven jäljeltä tunkkainen, kaipasi ilmoittumista. Niinpä päädyin nukkumaan pelkällä petarilla. Se ei tehnyt yhtään hyvää kropalle, joka huusi tuskasta jo entuudestaan maanantaisen puistojumpan jäljiltä.

Päivä numero kaksi alkaa olla taputeltu, mutta kylläpä väsyttää tämä hääräily. Hommaa on aivan hirveästi, kroppaa särkee, ja tajuan jo nyt että aika ei riitä kaikkeen, mitä olin suunnitellut tekeväni. Täällä pitäisi olla kuukausi yhteen pötköön, että saisi hommat hoidettua. Tai sitten pitäisi olla pari renkiä ja piikaa. Nyt sitä on itse isäntä, emäntä, renki ja piika. Siinä on vähän liian monta roolia yhdelle. Tavoitteena on että voisi edes muutamana kesäpäivänä istua rauhassa kesämekossa tekemättä mitään. Mahtaakohan onnistua?

Normaali

Rappeuma piiloon poololla

Tämä vuodenaika on paljastusten aikaa. Sulaneiden lumikasojen alta paljastuvat koirankakat ja tupakantumpit, kevätaurinko näyttää, miten likaiset ikkunat ovat – ja peili, sieltä katsoo yhtä talvea vanhempi minä. Ja kylläpä talvi onkin tehnyt tehtävänsä; minusta on tullut harmaahapsi!

Olen aina ”toivonut” harmaita hiuksia, ne ovat minusta kauniit. Varsinkin sellaiset isot harmaat tukat ovat aivan mahtavia, niin kuin sillä yhdellä taiteilijanaisella, en nyt muista nimeä, nekin unohtuvat….sekin vielä! Kyllä tässä omassa harmaassa joka tapauksessa totuttelemista on.

Kaula on myös rypistynyt ja vekittynyt, dekolteen iho ei ole kyllä millään mittareilla kimmoisa. Täytynee siirtyä tulevaisuudessa poolopaitohin, jos niitä kuumotukselta voi sitten pitää, tuskin voi. Niskassa on emännänkyhmy. Siitä nyt ei ainakaan pääse eroon mitenkään. Yläselän asento on kuin länkiä odottavalla hevosella, valmiina vetämään kuormaa. Kyllä on vaatetuksella tehtävänsä tehtävänä, että tämän kaiken rappeuman saa piiloon!

Entäpä sitten pohkeet. Mitä varten pohkeet paksunevat? Olisin halunnut pitää rimppakintut. En edes uskalla katsoa taustapeiliin, miltä takamus mahtaa näyttää? Veikkaan ei-hyvää, sen verran ovat alkaneet farkut roikkua. En uskalla toivoa, että syy olisi farkkujen tipahtanut nappi, olen sitonut housut jalkaani vyöllä, joten kuten pysyvät napittakin. Tilasin kyllä uudet farkut, numeroa isommat, mutta ne eivät ole vielä saapuneet. Näkemättäkin on selvää, että takapuoli on littana ja leveä. Juuri toisin päin tilanne on etupuolella. Mitenkä mahtavat uudet farkut istua? Tilasin ne kyllä ”aikuisten” naisten verkkokaupasta eli joustoa pitäisi olla riittämiin.

Ei sitä nuori ihminen tajua, miten helppo tilanne on, kun voi pistää päällensä mitä tahansa ja aina on hyvä. Valinnan mahdollisuudet kapenevat kapenemistaan mitä vanhemmaksi tulee. Vaikka ei se välttämättä niin ole, varmasti myös tälle vartalotyypille on olemassa vaatteita. On vain vaikea löytää uuteen minään sopivia vaatteita. Koska sisin ei ole muuttunut miksikään, mielellään laittaisi samat vaatteet päälle kuin ennenkin, ovat vain käyneet niin kummallisen sopimattomiksi.

Muutama esimerkki. Minulla on noin 15 vuotta vanha Aiglen beige toppaliivi. Aivan ihana ja ajaton. Enää se ei mahdu kiinni, en silti heitä sitä pois. Jospa kuihdun ikääntymisen jatkuessa, niinhän saattaa käydä ihmiselle jos elää kovin vanhaksi, ihminen kuihtuu ja pienenee. Katsokaapa vain, ei ole kenelläkään leveitä hartioita vanhana, kaikilla on kovin kapoiset. Sitten voin taas käyttää Aiglen toppaliiviä. Minulla on myös Tommy Hilfigerin kudottu, harmaa villaliivi, se on yhtä vanha kuin Aiglen toppaliivi. Sekään ei mahdu kiinni, säästän silti. Ja voihan niitä liivejä käyttää, vaikka eivät kiinni menisikään, ikään kuin vartalon reunoilla, kehyksinä.

Kesämekko, en muista merkkiä, mutta näyttää Missonin kuviolta olematta sitä. Ostin mekon pikku putiikista Korkeavuorenkadulta Helsingistä ehkä 2010. Mekkoon kuului kaulahuivi. Kaiken lisäksi löysin sattumalta aikoinaan vanhojen vaatteiden kaupasta jakun samaa merkkiä ja kuosia. Se jakku tuoksui joltakin myrkkyhajuvedeltä, ja minulla oli iso työ saada haju pois. Pakastin jakun. Liotin etikkavedessä. Tein vaikka mitä, ja viimein sain sen myrkkyhajuveden tuoksun pois. Mutta tämä ihana asukokonaisuus on käynyt kinttanaksi. Sain itseni ahdetuksi siihen vielä kolme vuotta sitten, kun poika pääsi ripille. Nyt en uskalla edes kokeilla, mutta säästän tämänkin asukokonaisuuden vanhojen, kuihtuneiden päivien varalle.

Vaikka on hyvä kierrättää vaatteita, eikä jemmata niitä kaappeihin, voi silti joskus olla hyväkin pitää jotain. Kuuntelin Yle Areenalta ohjelmaa, missä eräs nainen oli tutkinut isoäitinsä vaatekaappia. Onko tulevaisuudessa isoäitien vaatekaappeja tutkittavana, jos kaikki on aina laitettu kierrätykseen?

Minulla on tallessa ylioppilaspukuni vuodelta 1986, moriuspuku vuodelta 1994, Janne Renvallin minulle suunnittelma iltapuku 90-luvulta, mieheni minulle ostama nahkatakki olkatoppauksineen seurustelumme alkuajoilta, seksikäs yöasu aamutakkeineen, jonka ostin häämatkalle, kylpytakki Cannesin luxus-hotellista, missä kävimme kerran, porokuvioiset ja rumat harmaat fleece-sukat, jotka ostin S-marketista kun olin menossa veljeni kuolinvuoteelle ja minulla oli kylmä, äidin vanha pitkä kietaisuhame, joka on ostettu Peterzeniltä Kustavista ehkä 70-luvulla ja jonka helmassa on kaislakuvio, äidin vanha punainen jakkupuku design by Annikki Karvinen, oma vaaleanpunainen silkkimekko kun olin 2v.

Mihinkään en näistä vaatteista mahdu, paitsi siihen hotellin kylpytakkiin.

Silti, ehkä joskus kuihdun ja voin pukeutua jotakin niistä ylleni. Ja vaikka en voisi, ehkä jonakin päivänä voin avata isoäidin vaatekaapin, ja sanoa lapsenlapselle että katsopa tätä! Leikitäänkö hienoa rouvaa?

Normaali

Villapaita Leo Lastumäelle ja kerubien hymni

eCvd eli ennen koronaa kävin ryhmäliikuntatunneilla monta kertaa viikossa, joskus jopa parilla eri tunnilla samana päivänä. Sekin homma ryöpsähti vähän käsistä, niin kuin minulla on tapana.

Kaikki alkoi kuumista aalloista. Päättelin voittaa ne urheilemalla. Järkeilin että hikoiltavaa ei jää, jos liikkuu hiet pois. Se toimikin yllättävän hyvin. Elimistö oli ihmeissään, aallot hävisivät lähes kokonaan muutamaksi kuukaudeksi. Vähitellen elimistö tottui tilanteeseen ja aaltoiluakin tuli takaisin, mutta kunto kohosi! Olin varmaan parhaimmassa fyysisessä kunnossa koko aikuiselämäni ajata juuri ennen koronaepidemian puhkeamista.

Olen kyllä liikuskellut koronan aikanakin. Mutta totuus on, että inhokkihommat jää. Jää punnertamatta ja burpeet tekemättä. Tulee liikuttua oman mukavuusalueen sisällä.

Sain yhtäkkiä viestin jumppaohjaajalta. Hän oli päättänyt aloittaa pienryhmätreenit (max 6 hlöä) puistossa, ja kysyi olisinko kiinnostunut. No mikä jottei!

Sinne menin, ja nyt makaan kotona sängyssä. Ensin makasin kylvyssä. Lähetän whatsupilla perheelle viestejä. Tuokaa, pliis, juomaa. Ja kutimet. En jaksa liikahtaa.

Muutenkin on tämä ensimmäinen viikko verenpainelääkkeiden kanssa ollut vähän jähmeää. Tuntuu siltä kuin elimistöön olisi vaihdettu uusi moottori, huonompi. Enää ei ole turbo. Verenpaineet ovat kyllä laskeneet niin kuin pitää, mutta vauhti on hidastunut. Tosin kaikki joille tästä olen valittanut, ovat sanoneet että hyvä, ota sitä lisää.

Kutomisasioista. Kudottuani kolme Strömsö-villapaitaa, päätin Grande Finale -työnä kutoa Lossivahdin paidan miehelle syntymäpäivälahjaksi. Projekti on jo hyvässä vaiheessa, hihat puuttuvat. Ainoa ongelma on se, että olen kutonut paidan Leo Lastumäelle. Paita on aivan liian iso!

En tykkää tehdä niitä mallineliöitä. Tekeekö joku niitä? Minä rupean itse asiaan ja toivon parasta. Onneksi syntymäpäivät ovat vasta kesäkuussa, ehdin keksiä jotakin muuta, jos tämä ei jotenkin pienene.

Kävin Claes Ohlsonilla. Ostin sellaisen langattoman kaiuttimen. Olen lähdössä mökille. Siivoamaan talven jäljiltä, laittamaan paikkoja kuntoon. Halusin kaiuttimen, sujuu siivous paremmin, kun voi kuunnella radiota tai äänikirjoja ihan missä sattuu kulkemaan. Kyllä tämä nykyteknologia on mahtavaa! Ostin sellaisen vähän tupakka-askia isomman möhkäleen. Siinä on ripa, mistä sen voi laittaa roikkumaan, vaikka oksaan tai farkun remmiin. Kaiutin ottaa langattoman bluetooth-yhteyden kännykkään.

Juuri nyt koekäytän sitä. Kuuntelen Tsaikovskin Kerubien hymniä youtubesta. Ihan kappale! Ja tupakka-askiäänentoisto toimii täydellisesti!

Onneksi ei tarvitse liikahtaa.

Paitsi pissattaa. Täytyy sittenkin raahautua vessaan. Heippa!

ps. Tässä linkki Tsaikovskin Kerubien hymniin:

Normaali

My first verenpainelääke

Ajattelin hieman kertoa terapiakuulumisia nyt kun kuukausi terapiaa on takana. Homma etenee käytännössä niin että saan joka kerta terapeutilta kirjoitustehtävän jostakin hänen valitsemastaan aiheesta. Kirjoitan siitä, mitä päähäni pälkähtää, ja seuraavalla kerralla luen tekstin ääneen ja keskustelemme sen tuomista ajatuksista.

Onko terapiasta ollut sitten hyötyä? Kyllä, siinä mielessä että huomaan analysoivani itse itseäni käytännön tilanteissa tavanomaista enemmän. Huomioin omia reaktioitani ja tunteitani eri tilanteissa, ja sitä kautta olen pystynyt myös muokkaamaan omaa käytöstäni ja omia reaktioitani rakentavanpaan suuntaan.

Terapia on myös lisännyt itsetuntemusta ja kiitollisuutta. Koska koen itse olevani jonkin sortin ilontuoja muille, en välttämättä osaa olla vastaanottavassa roolissa. En aina edes näe sitä hyvää, mitä muut minulle antavat. Terapia on avannut silmiäni tässä.

Tässä iässä monet innostuvat sukututkimuksesta. Tai menevät elämäkertakurssille purkamaan mennyttä elämäänsä. Luulen että näissä on itse asiassa kyse ihan samasta asiasta kuin terapiassa. Elämän edettyä puolivälin yli tulee tarve katsoa ja miettiä omaa elämää. Mitä se on pitänyt sisällänsä, minkälaisia kokemuksia ja käänteitä? Minkälainen olen, mitkä asiat ovat vaikuttaneet omaan persoonallisuuteeni? Minkälaisesta perhehistoriasta tulen, mitkä ovat ne periytyvät kokemukset meidän suvussamme?

Vaikka taakse, ympärille ja peiliin katsominen ei aina ole kivaa, se on opettavaista ja hyödyllistä. Siinä joutuu silmätyksin myös omien heikkojen kohtien ja omien pettymysten kanssa. Ei kenenkään elämä ole pelkkiä onnistuneita ratkaisuja ja onnistumista. Elämään mahtuu monenlaista.

Jos lukee oikeita kirjoitettuja ja julkaistuja elämänkertoja, mielenkiintoisimpia ovat ne, missä kohde kertoo elämästään realistisesti, eikä pelkää omia mustia alueitaan. Kiiltokuvaelämäkerrat, joissa luetellaan vain onnistumiset, eivät ole kiinnostavia.

Terapiasta muihin terveysasioihin. Sain elämäni ensimmäiset verenpainelääkkeet, nyt 54-vuotiaana. Omassa mielessäni verenpainelääkkeet ovat vähän sama asia kuin tekohampaat, suonikohjut ja peruukki. Mummojen ja pappojen, vanhojen ihmisten vaiva. Liittyy tiettyyn ikävaiheeseen. Ja nyt minä olen siinä ikävaiheessa! Ihan mahtavaa. Hassu ajatus, että saatuani verenpainelääkereseptin tunnen saavuttaneeni ikävaihepoletin. Tervetuloa tänne vanhojen puolelle. Odotan hetkeä, milloin ratikassa minulle tarjotaan penkki istuttavaksi.

Normaali

Oopiumi tuo tyytyväisyyden olevaan

Onpa tullut kolo kirjoittamisessa. Joskus tuntuu, että ei kerta kaikkiaan ole mitään kirjoitettavaa. Ehkä korona-ajalla on oma vaikutuksensa asiaan. Elämä on niin tapahtumaköyhää, että siitä ei irtoa kovin jänniä tarinoita kerrottavaksi, ja tuntuu että pään sisäinen elämäkin on jokseenkin latentissa vaiheessa.

Tänä aamuna heräsin kuitenkin ajatukseen. Huomasin miettiväni rajoja. Ennen vanhaan ajattelun, tekemisen ja olemisen rajat asetti ev.lut.kirkko, perhe ja kyläyhteisö. Ei sopinut poiketa niiden määrittelemästä hyvän elämän elämäntavasta.

Näiden vanhojen auktoriteettien valta on murentunut. Kukapa enää edes muistaa aikaa, jolloin perhe oli varsin hierarkinen järjestelmä, vaikka siitä varsin lyhyt tovi onkin. Isovanhempia käteltiin, jopa omia vanhempia saatettiin kätellä. Ja teititeltiin. Ja pelättiin. Nyt omista vanhemmista on tullut joko kavereita tai jonkinlaisia koutseja. Ainakaan vanhempia ei enää pelätä. Ihan sujuvasti haistatellaan ja ilmaistaan avoimesti negatiivisetkin tunteet.

Kirkko on nykyisellään ehkä sallivin instituutio yhteiskunnassa. Sen siipien suojaan sopii niin äärikonservatiivit, jotka haluaisivat naiset pois papin virasta kuin liberaalitkin. Juuri eilen kuulin uutisista, että ensi kertaa alttarikrusifiksissa on sateenkaarivärit Helsingin Paavalinseurakunnassa. Tämä kirkon sallivuus ajattelun bioversiteetissa ärsyttää monia. He haluaisivat että kirkko olisi tiukasti jotakin mieltä ja ilmaisisi sen. Asettaisi niitä ajattelun ja toiminnan rajoja, joita se ennen paalutti. Mutta jääräpäisesti ev.lut.kirkko kieltäytyy siitä, jatkaa keskustelua ja yhteiseloa eri tavoin ajattelevien kanssa. Hyvä niin. Ja varsin poikkeuksellista nyky-yhteiskunnassa. Nyt ajattelun ja toiminnan rajoja ovat alkaneet vetää muut tahot.

On muodostunut omia pienempiä koulukuntia. Niitä löytyy joogapiireistä, uskonnollisista lahkoista, urheilun parista, feministisistä piireistä, politiikasta, muun muassa. Niissä omilta kannattajilta vaaditaan tiettyä elämäntapaa ja tietyn tyyppistä ajattelua. Jos et käyttäydy ja ajattele määritellysti, sinut blockataan tai cancellataan – suljetaan pois. Niiden johtajat ovat omia mini-jeesuksia, joita ihailaan ja joiden ympärillä parveillaan. Odotetaan hyvän elämän tiedonmurusia gurun suusta, kuin koirat herkkupaloja päivällispöydän ympärillä.

Nämä lahkot määrittävät mitä sinun pitää syödä, miten pukeutua, miten ajatella rokotteista, koronasta, maahanmuutosta, lääketieteestä, jne.

Tämä ei ole syyttävä sormi. Koskapa luulen, että kyseessä on varsin inhimillinen piirre. Jotakin mikä meidän geeneihimme on koodattu.

Kuuntelin juuri vastikään radio-ohjelmaa, missä asiantuntija puhui Neuvostoliitossa kokeilusta sosialismista. Miten sen onnistuminen oli mahdoton ajatus, koska se on ihmisluonnolle käytännössä sopimaton ajattelumalli. Se, että jokainen tekisi pyyteettömästi työtä lopun elämänsä kollektiivissa kaikkien yhteiseksi hyväksi, on utopiaa. Yksilö haluaa eteen päin, enemmän kuin mitä on ollut, enemmän kuin mitä on naapurilla. Ihminen on huono tyytymään. Ehkä jollakin lääkkeellä voitaisiin ihmisaivoja muokata tilaan, missä ihminen on tyytyväinen olevaan. Ai mutta sehän on keksitty jo: oopium!

No niin, takaisin asiaan. Luulen, että samalla tavalla kuin se että ihminen luopuisi omista pyrkimyksistään, mahdoton ajatus on myös se, että ihmiset luopuisivat ikiaikaisesta halusta hyvään elämään ja onneen omalla kohdallaan. Tavoitellessaan tätä he mielellään antavat onnensa avaimen auktoriteetille, jolta ottavat valmiiksi annettuja ohjeita ja ajatusmalleja. Auktoriteetilta, joka sanoo, että teepä nyt näin niin tulet onnelliseksi/ kauniiksi/ terveeksi/ elät pitkään/ pääset taivaaseen/ näytät nuorelta/ kunto nousee/ olet hyväksytty ja rakastettu. Ja aina on oleva heitä, jotka mieluusti ottavat gurun viitan harteilleen, ryhtyvät oman ”heimonsa” moosekseksi, joka vie seuraajalauman turvaan.

Eli ojasta allikkoon. Emme taida päästä tästä vitsauksesta koskaan, koska olemme ihmisiä. Haluamme aina joltakin ohjeet hyvään elämään, rajat ja säännöt, ja rangaistukset. Emme myöskään pääse eroon omista itsekkäistä pyrkimyksistä. Ihminen on itsekäs.

Ainoa jäljelle jäävä ratkaisu on nähtävästi se oopium, mutta sitäkin on jo kokeilu, aikoinaan Kiinassa, eikä siitäkään hyvää seurannut.

Valitettavasti minulla ei ole ratkaisua. Ainoa lohtuni on se, että maailmassa on paljon asioita, joihin ei ole ratkaisua.

Ja näihin kahteen ongelmaan – miten tulla onnelliseksi ja samalla edetä – ihmiskunta on yrittänyt etsiä ratkaisua aikojen alusta asti, sitä löytämättä. Kertoohan jo Aatamin ja Eevan paratiisitarina samaa aihetta: Elämä oli täydellistä, oli auktoriteetti ja häneltä saatu yksi sääntö. Mutta ihminen halusi eteen päin, ihminen halusi enemmän. Sääntö rikottiin. Aatami ja Eeva blokattiin pois paratiisista.

Normaali

Tee-se-itse kansa

Laura Frimanin kolumni ”Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannusopimusta” on aiheuttanut kohun. Ajattelin, että täytynee lukea juttu, että tietää, mistä puhe. Hauska ja hyvä kolumni! Hyvin kirjoitettu.

Friman kirjoittaa siitä, kuinka viimeisen vuoden aikana jokaisesta on kuoriutunut virologi, taiteilija tai kirjailija. Instagram ei enää täytykään pelkästään skumppalasikuvista ja infinity-uima-allaskuvista Balilta. Friman unohti täysin villapaidat! Meistä on myös tullut käsityöläisiä!

Kolumnin lopussa Friman käsittelee pehmoaktivismia. Siitä miten instagramiin laitetaan nättipyllykuva ja alle hashtag ”this is what a feminist look like”. Jokainen haluaa olla barrikaadeilla hyvän asian puolesta, kunhan ei tarvitse poistua kotisohvalta ja perehtyä, mistä on kysymys. Sopivan asian puolesta elämöinti on statustarra farkkurotsiin. Ihmettelen, että tämä asia ei saanut huomiota lainkaan nyt vellovassa keskustelussa, kaikki huomio kiinnittyi kulttuuriin. Vai eikö ihmiset jaksaneet lukea Frimanin kolumnia loppuun asti?

Suomalaiset ovat perinteisesti kulttuurikansaa. Täällä on jokaisessa pienemmässäkin kyläpahasessa ollut joko työväentalo tai nuorisoseurantalo, tai molemmat, ja niissä järjestetty ohjelmallisia iltamia, missä emännät ja isännät, piiat ja rengit ovat itse näytelleet ja esiintyneet. Nykyisin kylistä löytyy kesäteatterit, niihin innokkaat harrastelijat valmistavat talven aikana näytelmän kesän aikana esitettäväksi.

Muistan, miten 70-luvulla autioituneet navetat muuttuivat yksi toisensa jälkeen taidegallerioiksi, missä paikallistaiteilijat esittelivät teoksiaan. Heinäladoissa ja tuvannurkissa on pidetty nurkkatansseja, soittajaksi kelpaa kuka vain, kenellä soitin kädessä pysyy. Näin on ollut, ja toivottavasti näin on jatkossakin – välineet ja keinot ovat vain tyystin toiset.

Suomalaiset ovat siis poikkeuksellisen taiteellista porukkaa. Eihän se tietenkään tarkoita sitä, että kaikki olisi korkeatasoista ja laadukasta. Ei tarvitsekaan. Tärkeintä on tehdä, kokeilla, ruokkia luovuutta itsessään. Sillä on arvo sinänsä. On hienoa, että nykyinen teknologia mahdollistaa omien tekemisten jakamisen. Juuri äsken nauroin, kun joku oli tehnyt instagramiin oman Taistelevat metsot version pienistä, keltaisista pääsiäistipuista.

Nykytekniikka mahdollistaa myös oikeiden taiteilijoiden teosten tulemisen kaikkien näkyville. Tykkään seurata instagrammissa lempitaiteilijoitani ja taidegallerioita, samoin kuin vaatesuunnittelijoita. Oma kännykkä on myös galleria ja vaatekauppa. Soisi että taiteilijat käyttäisivät instagramia enemmänkin omien teostensa myymiseen. Se olisi taiteilijalle suora väylä taiteen ostajiin.

Taiteen harrastaminen, olkoon se sitten kirjoittaminen, maalaaminen tai musisointi, ei vie arvoa pois oikeilta taiteilijoita. Päin vastoin, kun yrittää itse, ymmärtää, miten vaativasta asiasta on kyse.

Suomalaiset ovat myös tee-se-itse-kansaa. Täällä on perinteisesti tehty kaikki mahdollinen itse. Alkaen talojen rakentamiseksi. Vaikka voisi ajatella, että ammattilainen osaa sen paremmin. Tosin nykyisin tuo ei enää lehtitietojen perusteella päde. Isot rakennusliikkeet rakentavat rakennusammattilaisten tekeminä täyttä sutta. Että ehkä tulevaisuudessa kannattaakin rakentaa taas talot itse. Youtubesta löytää varmaan opetusvideot siihenkin. Ehkä siellä kohta opetetaan tekemään yrteistä oma covid-rokote.

Normaali

Kulttuurikameleontti

Olen elänyt elämästäni 19 vuotta maaseudulla, loput kaupungissa. Tosin toinen jalka kaiken aikaa maalaismiljöössä. Minulle on käynyt niin kuin jokaiselle kahden kulttuurin ihmiselle. Maaseudulla minua pidetään kaupunkilaisena, ja kaupungissa maalaisena. Saman kohtaa kaiketi myös esimerkiksi ruotsinsuomalainen: hän on aina Ruotsissa suomalainen, mutta Suomessa häntä ei enää pidetäkään oikeana suomalaisena, hän on muuttunut ruotsalaiseksi.

Pidän itse itseäni enemmän maalaisena. Identifioin itseni heinähatuksi, vaikka edes lapsuuteni maaseudulla ei ollut erityisen ”maalainen”. En asunut maatalossa vaan kirkonkylän liepeellä, tehtaan varjossa.

Joka tapauksessa minulla on siis varsin vankka kokemus molemmista kulttuureista. Silti aina välillä saan itseni kiinni siitä, että käyttäydyn maaseudulla kaupunkilaisesti – tai toisin päin.

Niin kävi jälleen viime viikonloppuna. Oletin että lunta ei enää sada näillä levysasteilla, joten päätin käydä maksamassa pihatien aurauksen. Sen hoitaa saman tien varressa asuva vanha, ruotsinkielinen mies. On asunut siinä kaiketi aina, jo monessa sukupolvessa ja sukunimestä päätellen puolet naapureista on lähisukua. Minä olen näissä maisemissa vasta uusi tulokas, talo hankittiin 14 vuotta sitten. Se on näissä perspektiiveissä varsin lyhyt aika.

Jostakin syystä tämä joka vuosi tapahtuva tienaurausmaksun suorittaminen jännittää minua. En ole ihan päässyt kiinni tunteeseen, että mikä siinä jännittää, mutta näin kuitenkin on. Ehkä se on kieli. Mies ei puhu juurikaan suomea, ja minun ruotsinkielentaitoni on niin ja näin.

Jännityksestä johtuen päätän hoitaa maksuhomman alta pois niin pian kuin mahdollista talven päätyttyä, että se ei jää kolkuttelemaan mieltä.

Soitin siis miehelle, nimen olen tallentanut puhelinmuistioon kohtaan ”tien auraus” siltä varalta että vuoden aikana unohtaisin miehen nimen. Niinkin voisi käydä. Esitin asiani ja kysyin, mitä olen velkaa – se oli 112 € – ja sopisiko tulla saman tien maksamaan.

Mutta sitä en muistanut, että maalla asioita ei hoideta nopeasti. On suorastaan loukkaavaa vain suorittaa asia. Maaseudulla asioiden hoitaminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Siihen liittyy aina jutustelua, normiaikoina joskus myös kahvittelua. Mutta missään tapauksessa sitä ei hoideta niin että annetaan rahat, kiitetään ja poistutaan. Miten nyt olinkaan saattanut unohtaa tämän? Jätin jopa auton käyntiin.

Siinä sitten jaariteltiin säistä, maanviljelystä, rakennusprojekteista, koronarokotuksista – mies oli saanut omansa edellisenä päivänä. Siinäkin oli omat huvittavat piirteensä. Olin etukäteen ajatellut, että kysyisin läheisistä metsistä, että onko tulossa vielä lisää hakkuita? Olen ollut hieman huolestunut, kun metsää kaatuu kuin keiloja radalla. En saanut vastausta tähän. Ehkä johtui siitä että en tiennyt mitä ”hakkuu” on ruotsiksi.

Seuraavaksi keskusteltiin metsän eläimistä. Susi on kuulemma näkynyt, ja ilveksiä on paljon. Innostuin! Ilves on sitten kaunis eläin. Sellainen olisi kiva nähdä. Mies myötäili että kyllä on kaunis eläin, heillä on kaksi täytettynä, pojan ampumia. Yritin hymyillä.

Kesämökillä posti haetaan asiamiespisteestä kylän keskustan pienestä kaupasta. Mies aina ihmettelee, miten minulta postihakureissu kestää niin kauan. Mutta hän –syntyjään kaupunkilaisena– ei ymmärrä tätä jaarittelukulttuuria. Kun minä haen postin, siihen kuuluu myös se puheosuus kaupan naisen kanssa. Siksi kesäpostin hakee yleensä mies, minä vain silloin kun kaipaan juttuseuraa. Mies asiaa ymmärtämättömänä kaupunkilaisena hakee tylysti postin ja poistuu. Mutta se on kaupunkilaiselle opetettu tapa toimia. Kaupungissa jaarittelu on hidastelua, ja toisen ajan varastamista. Kaupungissa pitää hoitaa hommat tehokkaasti, muuten tulee jonoa. Kohta on selän takana lauma vihaisesti mulkoilevia ihmisiä, joilla on kiire hoitaa omat asiansa ja jotka odottavat vuoroaan. Kaupungissa on ystävällistä ja huomaavaista toimia täysin eri tavalla kuin maaseudulla.

Sellaista se on sopeutuminen uusiin kulttuuriympäristöihin. Tai tässä tapauksessa vanhoihin. Pitää vaihtaa väriä kuin kameleontti tai olla läpinäkyvä. Joskus siinä onnistuu paremmin kuin toisinaan.

Normaali

Viholliset elokuvissa

Aivot lähtivät raksuttamaan heti aamusta Hesaria lukiessa. Usein maanantain Hesari on ymmärrettävistä syistä hieman ”liru”, ja luettavaa vähän, mutta nyt jäin kiinni useampaankin juttuun. Eli tässä voisi pitää pienen lehdistökatsauksen.

Heti ensimmäisellä aukemalla ”Vieraskynä” -palstalla tutkijatohtori & tohtorikoulutettava Turun yliopistosta pohtivat kiinalaisen elokuvan sisältämää asennemaailmaa. Kiinalaisissa sotaelokuvissa amerikkalaissotilaat esitetään kulttuuri-imperialistisina moukkina siinä missä kiinalainen sotilas on urhoollinen ”susisoturi”.

Tätä olen joskus omassa pienessä mielessäni miettinyt. Me täällä maapallon toisella puolen olemme niin tottuneita näkemään elokuvista asetelman toisin päin: amerikkalainen rambo-hahmo tai englantilainen jamesbond tulee ja pelastaa maailman venäläisiltä tai aasialaisilta pahiksilta.

Vaikka elokuvien asenteella onkin historiapohjansa, mitä saman tarinan toistaminen tekee meissä piileville asenteille? Mekin täällä Pohjolassa pidämme kaikesta Talvisota -aiheisesta materiaalista. Jokainen sukupolvi katsoo tarpeelliseksi tehdä uuden Tuntemattoman Sotilaan, koska esi-isien uhrausta ei saa unohtaa. Meille siis opetetaan ei pelkästään äidinmaidossa vaan esi-isien veriuhrissa asenne venäläisiä kohtaan. Venäläinen on aina suomalaisen vihollinen, vaikka voissa paistaisi.

Sama kiinalaisilla ja korealaisilla; heille vihollinen on amerikkalainen ja heidän elokuvissaan toistetaan ja opetetaan tätä.

Tässä on jo jonkin aikaa pohdittu eri sukupuolivähemmistöjen asemaa taiteessa. Ja rasismia. Kuka saa esittää ketä. Mutta tämä syvempi tarinoihin sisäänkirjoitettu asennemaailma on paljon suurempi asia. Se muokkaa asenteita ja mielikuvia, ja ilmiö esiintyy kaikkialla. Se on kuin ihmisyyteen sisäänrakenettu koodi.

Olisi varmasti opettavaista katsoa aasialaisia elokuvia. Tai venäläisiä. Elokuvia, joissa länsimaalaiset esitetään pahiksina. En kyllä haluaisi katsoa, tulisi paha mieli, mutta opettavaista se olisi. Tajuaisi, että aidan toisella puolen vihreä on eri väristä.

En usko, että elokuvien esittämien tarinoiden asetelmaa voidaan muuttaa maailmanlaajuisesti. Pelkään pahoin, että niiden roolitus on kiveenhakattu. Kiinaisissa sotaelokuvissa amerikkalainen on pahis. Ja toisin päin.

Se on silti sääli. Koska voi olla että se todellisen yhteistyön ja ymmärryksen syntymisen. Emme voi olla samalla puolella. Vaikka oikeasti, tosielämässä, meillä on yhteiset viholliset: ilmastonmuutos ja epidemiat.

Tätä samaa aihepiiriä liippasi myös kulttuurisivujen artikkeli ”Löytyykö aasialaisten kohtaaman rasismin juuret populaarikulttuurista?”

Itse vastaisin kysymykseen että ei. Rasismin juuret eivät löydy populaarikulttuurista, ne löytyvät historiasta, mutta populaarikulttuuri kertoo samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Olemme jumissa vanhoissa, ihmiskunnan historian tapahtumissa: kolonialisimissa, sodissa, ryöstöretkissä, ristiretkissä. Vanhoissa tapahtumissa, niissä missä vihollislinjat vedettiin. Siitä jumista on tosi vaikea päästä.

Jumissa kuin konttilautta Suezin kanavassa.

Normaali

Juhlat, mitä se on?

Näinä etätyön ja kotonakyhjöttämisen aikana kulutuskäyttäytyminen on muuttunut. Ihmiset ostavat enemmän pieruverkkareita kuin sliipattuja palaverivaatteita.

Mystisesti minulle on käynyt toisin päin. Olen ostanut juhlavaatteita. Taas ostin hienon paidan. Sitä ennen mekon. Ehkä juhlavaatteiden ostaminen on eskapismia. Kun ei ole mitään juhlia, esillä roikkuva juhlavaate tuo edes vähän juhlan tuntua.

Ongelma on vain, missä juhlavaatteita pitäisi? Pitäisikö alkaa pukeutua aina sunnuntaisin erityisen kauniisti. Tai pitäisikö päivittäin pitää pieni juhlahetki. Laittaa nätti mekko päälle, huulipunaa ja korkkarit jalkaan. Laittaa pöydälle pöytäliina ja juoda leivoskahvit, ihan niin kuin olisi hienommillakin kekkereillä. Auttaisikohan se tähän tunnelin-päässä-sanotaan-olevan-valoa -elämään? Tähän missä elämästä on tullut tasapaksu putki, missä ei ole mitään kohokohtia lähihistoriassa, eikä nähtävästi lähitulevaisuudessakaan.

Muistan kun täytin viisikymmentä. Päätin että tässä ei nyt enää kannata himmailla. Miksi ihmeessä hienoja astioita ja pöytähopeita käytetään vain jouluna. Ne pitää ottaa arkiseen käyttöön. Päätin myös että tästedes käytän nättejä alusvaatteita ja sunnuntaiaamut aloittaisin skumppalasillisella.

Miten kävikään? Alusvaatteet ovat Cittarista ostetut Sloggyt. Sunnuntaisin – niin kuin joka aamu – juon kahvit ja syön kolme hapankorppua. Hienoa astiastoa käytettiin viimeksi jouluna. Todella vaikea muuttaa omia käytäntöjä. Ihminen on urautunut. Sitä paitsi pitsialusvaatteet kutittavat.

Mies käyttää hopeista kummilusikkaansa. On käyttänyt aina. Syö sillä jugurttinsa. Juuri sopivan kokoinen siihen hommaan. Ruokalusikka olisi liian iso ja kahvilusikka pieni. Laittaa surutta astianpesukoneeseen. Lusikka kiiltää. Kateeksi käy. Miksi minä en käytä omaani? Säilytän sitä jonkinlaisena reliikkinä lapsuudestani.

Kuinkahan vanhoja huulipunia voi käyttää, menevätkö ne pilalle? On niin ikävä huulipunaa. Se on ollut oikeastaan ainut meikki peitevoiteen lisäksi mitä olen viime vuosina käyttänyt, koska ripsarista olen joutunut luopumaan kokonaan silmien kutinan takia. Nyt kun maski lätkäistään naamalle joka tapauksessa, ei kotoa lähtiessä ole ollut mitään järkeä laittaa edes huulipunaa. Pitäisiköhän oma huulipunakäytöntökin muuttaa. Laittaa joka kerta huulipunaa kun käy kotona vessassa. Niin taidankin tehdä! Täytyypä etsiä lavuaarin reunalle huulipuna.

Foodoran mainoksessa asuntoesittelyssä perhe ei enää tunnista, mikä on keittiö, kun ei ole sitä koskaan tarvinnut. Käykö juhlille sama, pitääkö kohta nuorille selittää, mitä juhlat tarkoittavat? Sellainen kokoontuminen, kutsutaan paikalle, pukeudutaan hienosti, tukka pitää laittaa nätisti, meikataan. Juhlien luonteesta riippuen, siellä voi olla ruokatarjoilua, joka pöytien ääressä istuen tai buffet-pöydistä tarjottuna (tässä kohtaa pitää selittää, mitä buffet-pöytä tarkoittaa). Ohjelmassa voi olla puheita, esityksiä ja/tai tanssia. Ja seurustelua. Se on juhlien pääasiallinen tarkoitus. Voin kuvitella nuoren ilmeen, sekoitus OMG:ta ja kysymys, what the fuck. Sama kuin selittäisi varstalla puimista.

Tavaratalon kosmetiikkaosaston myyjä joutuu pian selittämään huulipunan merkityksen. Tiedätkö, sellainen puikkomallinen väri, jota sipaistaan huulille. Ai, miksikö? En minä enää muista, mutta niin sitä ennen vanhaan tehtiin.

Ennen kaikki oli paremmin. Oikeesti oli. Siis ennen 2020.

Normaali

Vuodet ne käy yhä vaikeammiks

Kolme sanaa, jotka ovat tulleet epämieluisaksi kuulla: vaikuttava, oikeasuhteinen ja tarkkarajainen.

Näitä sanoja asiantuntijat ja poliitikot ovat toistaneet vuoden. Ymmärrän niiden merkityksen ja tarpeellisuuden, mutta olen vain tyystin kyllästynyt kuulemaan nuo sanat. Ne ylittävät sietokyvyssään jo entiset inhokit: juurikin ja arvatenkin.

Elämä epidemiassa on kuin Eino Leinon runossa.

”Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli –
koska tulee se suurin, se suurin?”

Niin, koska mahtaa tulla se epidemian suurin kohta? Taitekohta, minkä jälkeen tartunnat siirtyisivät lopullisesti laskuun. Tähän asti olen jaksanut uskoa, että se päivä olisi jo kohta, mutta tämä usko alkaa horjua. Tympii. Enkä varmasti ole ainut näiden tuntemusten kanssa.

Kuka olisi arvannut vuosi sitten, että olemme yhä tässä samassa tilanteessa? Pelottaa ajatella, miten vuoden päästä mahtaa olla, voisiko tämä olla jokapäivästä arkea vielä silloinkin.

Rokotteen saaminen on alkanut tuntua vähän samalta kuin eläke. Ei koske minua. En tule saamaan koskaan mitään eläkettä, ikärajaa nostetaan. Todennäköiseti sitten kun vihdoin viimeinen on minun vuoroni saada rokote, viirus on jo muuttanut muotoaan ties miksi hidurasilaiseksi, eikä se enää tehoa.

Jotakin radio-ohjelmaa kuuntelin, siinä koulutettu kolmekymppinen mies kertoi tulevaisuudestaan. Miten se ei oikein näytä hyvältä. Hän arveli joutuvansa tekemään töitä vielä pidätyskyvyttömänä vanhuksena palvelutalossa. Ei kyllä käy kateeksi nuorta sukupolvea. Heillä on ratkaistavana käsittämättömän isoja ihmiskunnan ongelmia. Ei muuta kuin jaksuhalit ja tsemit heille. Siinä tuli taas pari ärsyttävää sanaa, sori siitä. Ja nyt lurahti vielä tuokin tuohon loppuun.

Saadakseni ajatukset positiivisemmalle moodille, ajattelin virkistää itseäni jollakin suoratoistopalvelun mättösarjalla. Kunnon putki tv-sarjaa voisi tyhjentää pään negaatioista. Ei siitäkään mitään tullut. Aloitin Aldoys Huxleyn Uusi, uljas maailman filmatoisoinnilla. Ei siitä mitään tullut. Kun elo muutenkin tuntuu siltä kuin eläisi dystopiassa, ei sellaisen katselu piristä.

Tuli mieleen äitivainaan neuvo mummolle, joka sanoi että hän ei halua enää katsoa uutisia, kun maailmanmeno pelottaa. Äiti vastasi, että ei tarvitse katsoa, katso Teletappeja. Ja silloin elettiin sentään 80-lukua, mitä pelottavaa silloin tapahtui? Ei mitään. Kekkonen kuoli.

Mitähän mahtaisi mummo näistä ajoista ajatella? Voisi olla että Teletapitkaan eivät enää riittäsi, tarvittaisiin ehkä jotakin psykedeelistä taikasientä avuksi.

Olenpa masentavalla tuulella. Siinä ei kyllä ole mitään yllättävää. Olen aina keväällä, olipa epidemia tai ei. Jotenkin valon määrän nopea lisääntyminen ei korreloi sisäistä tuntemusta, ja minulla menee kone sekaisin. Tilanne kyllä rauhoittuu vähitellen, kun elimistö tottuu valoon. Olo on keväällä vähän sellainen kuin Menninkäinen olisi noussut luolastaan tapaamaan Päivänsädettä.

Onneksi sentään jotakin positiivista loppuun. Sattumalta löysin youtuben loputtomasta tarjontasuosta kivan aamujumppaharjoitteen. Äärimmäisen rentouttava, herättävä ja helppo jumppa. Voin suositella kaikille. Laitan tähän linkin, jos osaan.

Normaali

Itsepettymys

Terapeutti antoi viime kerralla tehtäväksi miettiä ikävää. Kirjoittaa ikävästä. Tein työtä käskettyä. Ikävä voi kohdistua paikkoihin, ihmisiin tai aikaan.

Kirjoitin lapsuudenkodistani.

Kirjoitin aikuisiän ystävästäni Helistä, joka kuoli 2017.

Ja kirjoitin vuosista 2003-2010, jotka ovat elämäni onnellisimpia. Siihen asti olin elänhyt debet-puolella. En ollut kokenut vielä mitään menetyksiä tai vastoinkäymisiä, tunsin itseni fyysisesti ja henkisesti vahvaksi, olin äärettömän onnellinen. Nuorena ei vielä hahmota, että koko elämä on luopumista ja loppumista. Sarja ainutlaatuisia aikoja, jotka eivät palaa. Jossakin kohtaa luopuminen konkretisoituu; elämä alkaa heittää eteen erilaisia loppumisia. Loppua kohti loppumisia sataa taivaalta kuin sieniä sateella, vaikka en kyllä ole koskaan nähnyt satavan sieniä, maassa sateen jälkeen kylläkin.

Näitä asioita läpi käydessäni mieleeni tupsahti ihan muuta. Olen huomannut, että nämä mieleen tulevat tupsahdukset ovat koko prosessin mielenkiintoisin kohta. Tulee ihan uudenlaisia ajatuksia. Tajusin että itseäänkin voi ikävöidä.

Näin keski-ikäisenä ikävöin entistä minää: nuorta, hoikkaa, kaunista, elinvoimaista, aktiivista, pelotonta, surutonta, itsevarmaa. Siitäkin on pitänyt luopua – entisestä minästä. Jäljelle on jäänyt – tai tullut – keski-ikäinen minä, joka on ihan erilainen ja outo, ja jota en vielä ihan tunne ja johon nyt pitää tutustua. Pelkästään fyysiset muutokset itsessä on joskus vaikea hyväksyä.

Ajatus lähti harhailemaan jälleen uusille urille. Ikävästä tuli mieleen pettymys, olisi vaikea hyväksyä sitä, että olisi itse itselleen pettymys. Muiden odotuksia ei oikeastaan voi pettää, koska eihän yleensä muilla faktisesti ole odotuksia minua kohtaan. Korkeintaan joskus vanhemmilla voi olla jotakin odotuksia lapsiaan kohtaan, mikä kylläkin on väärin. Ei lasten tehtävä ole tuottaa vanhemmilleen yhtään mitään, ei olla heidän täyttymättömien toiveidensa toteuttajia. Lapsen tehtävä on elää oma elämänsä, olla oman elämänsä onnen toteuttajia. Ja minun tapauksessa vanhemmat ovat jo kuolleet, joten mahdolliset odotukset on nekin haudattu. Voisinko olla pettymys ystävälle, puolisolle tai lapselleni? Ehkä jos pettäisin heidän luottamuksensa, olisin pettymys. Mutta en usko että heillä on minua kohtaan muuten mitään suuria odotuksia. En voi siis lopulta olla pettymys muuta kuin itselleni.

Olisipa traagista elämän loppumetreillä todeta että eipä ollut hääppöistä, että olipa pettymys tämä kokemus. Että olisi pettymys itse itselleen. Ja tajuaisi sen. Se olisi kyllä iso pettymys. Pettymysten pettymys.

Normaali

Mitä minä sanoin

Kerrankin pääsen sanomaan klassiset sanat: Mitä minä sanoin.

Kirjoitin Helsingin Sanomien Mielipide-sivulle 24.3.2019 kirjoituksen otsikolla Kaupungissa voisi olla minimetsiä. Siinä esitin toiveen siitä että kaupungin keskustassa voisi osa puistoalueista olla metsiä. Ääneni on kuultu – Pariisissa. Uusimmassa Kamppi-Eira lehdessä (nro 6) on havainnekuva Pariisin kaupungintalon edustalle suunnittelilla olevasta lähimetsästä. Viheralueita lisätään myös muualla Keski-Euroopan kaupungeissa.

Mutta me täällä Peräpohjolassa eletään jälkijunassa. Halutaan joka koloon iso liikehuoneisto, ja kaataa puut, koska ne voivat kaatua. Berliinissä jokainen kaupungin puu on rekisteröity ja siellä on yli 70.000 siirtolapuutarhamökkiä, ja huomattavasti Helsinkiä suurempi asumisväljyys. Täällä elo tuntuu samalta kuin ruuhkabussissa, missä kuski huutaa ”Tiivistäkää, tiivistäkää!” ja me kiltisti pakkaudumme pienempään tilaan tehdäksemme tilaa – mille?

Niin mille? Mille me teemme tilaa. Liikehuoneistoille ja kauppakeskuksille? Jotka hetken päästä kumisevat tyhjyyttään ja itkeväst puuttuvia asiakkaita. Kun me ei kuulkaa tarvita yhtään uutta ostoskeskusta. Helsingin keskustassa on tyhjiä liikehuoneistoja paraatipaikalla yllin kyllin.

Mitä me sitten tarvitsemme? Kauneutta. Paikkoja, mihin mennä istumaan ja olemaan, nauttimaan.

Elielinaukion suunnitelmat ovat herättäneet kohua. Suhteellisen pienelle tontille kaavaillaan valtavan kokoista liikehuoneistoa. Jotakin alueelle pitää tehdä. Se ei ole edukseen bussipysäkkinä, sellaisena kuin se nyt on. Mutta mitäpä jos tehtäisiin niin kuin Pariisissa? Istutettaisiin siihen metsä. Se olisi tietenkin Suomen kallein metsä, koska tontin arvo on iso ja koko pieni. Mutta se kertoisi tyhjentävästi luonnon merkityksestä Suomelle ja suomalaisille. Me olemme metsäkansaa. Ja se on arvokas, ainutlaatuinen asia. Näytetään se muille, näytetään oma vahvuutemme maailmalle. Meillä on varaa siihen: rakentaan Suomen kallein tontti metsäksi.

Suomi saavutti neljännen kerran Maailman onnellisin kansa -tittelin. Se olisi kyllä liputuspäivän arvoinen asia. Eiköhän laiteta liput salkoon! Tulee jälleen mieleen kauan sitten Helsingin Kuukausiliitteessä ollut juttu, missä haastateltiin satunnaisia turisteja Helsingin keskustassa. Jenkkimies ihmetteli Suomea ja pohti arroganttiin tyyliin, että miltä mahtaa tuntua asua maassa, joka ei ole missään paras. Eipä tarvitse jenkin enää miettiä. Mepä ollaan parhaita, vieläpä kaikkein tärkeimmässä tavoittelemisen arvoisessa asiassa: onnellisuudessa.

Onnelliseksi meidät tekee monet hyvät asiat, mutta tuskin kukaan kyselyyn vastanneista vastasi, että onnelliseksi hänet tekee liikekeskukset. Metsän ja luonnon varmasti vastasi monikin.

Siis eikö tämä ole päivänselvää? Elielinaukiolle ja Eteläsatamaan metsä.

Mitä minä sanoin.

Normaali

Minä-kirja ja aikakakku

Viime aikoina olemme eläneet nostalgisissa tunnelmissa. Monesta eri syystä. Poika sai esikunnasta kirjeen kutsuntoihin. Voi hyvänen aika! Minun pieni poika armeijaan, tässä täytyy olla jokin väärinkäsitys!

Intiaaniperinteeseen kuuluvat unisiepparit ovat olleet trendinä sisustuskuvissa. Vuoteen yläpuolelle tai päätyyn laitetaan unisieppari toivoen sen vievän pahat unet mennessään. Lapsi on aikasieppari. Syntyessään lapsi ”varastaa” vanhemmaltaan seuraavat parikymmentä vuotta. Ne ikään kuin katoavat, humpsista vain. Menet synnytyslaitoikselle, ja seuraavaksi huomaat olevasi vaihdevuosissa kärvistelevä tätinainen.

Sattumoisin samaan aikaan pojan lukion psykologian kurssitehtävänä on tehdä oma minä-kirja, jossa nuori käy läpi omaa kehityshistoriaansa. Niinpä olemme kaivaneet piirongin kätköistä vauvakirjan, kaikki valokuva-albumit ja muut jemmatut muistot lapsuudesta ja käyneet niitä läpi. Ihania aikoja! Iloinen, aina nauravainen pieni poika kuin Vaahteramäen Eemeli. Minä niin hoikkana, mies lihaksikkaana, voimissaan. Kuvia katsellessani tokasin pojalle, että onneksi olen ollut noin nätti silloin kun olit pieni, on nyt niin mukava katsella näitä valokuvia.

Samalla olen muistellut omia lapsuusmuistojani terapeutin johdolla. Saan häneltä joka kerta tehtävän, jonka suoritan kirjallisessa muodossa seuraavaan kertaa varten. Teen siis omaa minä-kirjaani minäkin. Liitän kirjaan kuvia lapsuudesta. Kirjaa tehdessä tulee tehdyksi huomioita ja havaintoja, jotka vievät eteen päin. Tapaamisissa luen terapeutille, mitä olen kirjoittanut, hän kuuntelee, ja kertoo, mitä havaintoja ja asioita hänelle tulee mieleen kuulemansa perusteella. Viimeksi terapeutti sanoi, että hänellä on sellainen tunne kuin hän kuuntelisi jotakin äänikirjaa, kun kuuntelee minun juttujani. Kirjoitankohan vähän liian viihdyttävästi muistoistani?

Mieskin käy omalla tavallaan läpi mennyttä vanhempiensa kautta. Anoppi on siirretty hoitolaitokseen, ja olemme kaikki päässeet vuorollamme käymään hänen luonaan. Edellisestä tapaamisesta on kolme kuukautta, ensin oli kielto käydä sairaalassa, ja nyt oli kahden viikon karanteeniaika palvelutaloon siirtymisen jälkeen.

Viikon verran mies oli isänsä kanssa tyhjentämässä appivanhempien taloa Pohjois-Savossa. Homma on vielä kesken, mutta aloitettu. Olen itse ollut tyhjentämässä kahta taloa: vanhempieni ja veljeni. Se on rankkaa puuhaa, henkisesti ja fyysisesti. Siinä käy samalla konkreettisesti läpi muistoja.

Kun ajattelee isoja sukukartanoita, jotka ovat olleet saman suvun hallussa vuosisatoja, niitä ei ole jouduttu koskaan tyhjentämään, laittamaan loppua jollekin aikakaudelle. Aikakaudet ja sukupolvet ovat jatkaneet eloaan. Se tuntuu hyvältä ajatukselta. Mutta oikeasti sellainen on vain harvoin mahdollista.

Lueskelin naistenlehteä, siinä oli mainos eräästä sisustuslehdestä. Sisustuslehden kansikuvassa oli kuvattuna olohuone, ja siinä näin tutunoloisen tuolin. Juuri sellaisia pyöriviä, nahkaisia nojatuoleja oli viisi kappaletta olohuoneen pyöreän pöydän ympärillä lapsuudenkodissani. Sisustuslehden nojatuoli oli todennäköisesti verhoiltu uudelleen, se näytti niin ihanalta! Ne meidän lapsuudenkohdin nojatuolit taidettiin viedä kaatopaikalle. Olivat aika huonossa hapessa, eikä kukaan niitä halunnut. Mutta nyt kun katson sisustuslehdessä samaa tuolia uudelleen verhoiltuna, tekisi mieli matkata kaatopaikalle etsimään lapsuudenkodin nojatuolia kuin jotakin muinaista arkeologista löydöstä.

Miten vaikeaa onkaan päästää irti menneestä. Olkoon se sitten muisto tai nojatuoli tai valokuvan esittämä aikakausi. Haluaisin että ne kaikki ajat olisivat tässä ja nyt yhä. Minä hoikkana, nättinä nuorena äitinä, lapsi pellavapäisenä poikana, mies vahvana, pyörivä nojatuoli paikallaan isojen maisemaikkunoiden äärellä niin kuin silloin ennen.

Ajan arvoitusta ei ole ratkaistu. Joku on esittänyt näkemyksen, että kaikki ajat ovat olemassa yhtäaikaa, ikään kuin kerroksina päällekkäin kakussa. Se olisi minun palani kakkua. Mansikkakakkua.

Normaali

Kaikenlaista sitä on

Katsoin HBO:lta elokuvan nimeltä Driving miss Daisy, kokemus oli virkistävä ja ajatuksia herättävä. Elokuvan valmistumisvuosi on 1989, ja se kuvaa 50-luvun alkupuolen syvää etelää Amerikassa. Tapahtumat sijoittuvat Georgian-osavaltioon.

Elämänmeno on nykynäkökulmasta katsoen avoimen rasistista, mutta Martin Luther Kingin ajatukset ovat vähitellen muuttamassa toimintatapoja. Mustat ovat kuitenkin yhä palvelijan roolissa; keittiöapulaisina, siivoojina, puutarhureina, tehdastyöläisinä.

Elokuvassa juutalaisen perheen vanhalla rouvalle palkataan musta, vanha mies autonkuljettajaksi, koska rouvan ajotaito alkaa olla vähän niin ja näin. Kun autonkuljettaja tulee työpaikkahaastatteluun, hän sanoo työskentelevänsä mielellään juutalaiselle, hänen mielestään juutalaiset eivät ole ollenkaan niin ahneita kuin sanotaan. ”Nice that you think like that”, toteaa autonkuljettajaa palkkaava mies.

Yhdessä kohtauksessa vanha rouva ja autonkuljettaja lähtevät sukulaisen syntymäpäiville naapuriosavaltioon, ja poliisi tulee tarkastamaan ajokortin ja rekisteriotteen. Kun matka jatkuu, poliisi toteaa kollegalleen: ”Vanha neekeri ja vanha, juutalainen – siinäpä vasta surullinen näky”.

Vuodet vierivät, kipinöiden alkanut yhteiselo jatkuu sopuisasti. Luottamus on syntynyt, ja kiintymys. Nainen ottaa vanhaa, mustaa miestä kädestä ja sanoo: ”Sinä olet minun paras ystäväni”.

Tätä elokuvaa ei ehkä enää tehtäisi. Sitä pidettäisiin asenteellisena ja rasistisena, asetelmaltaan vanhakantaisena. Vaikka juuri tuollainen maailma oli siihen aikaan. Täynnä ennakkoluuloja ja asenteita, eikä edes kovin piilotettuja sellaisia. Välillä elokuvaa katsoessa säpsähtää vuorosanoja, ei noin voi sanoa, ei noin enää sanota. Silti elokuvan lopputulema, sen sanoma, on antirasistinen, siltoja rakentava, positiivinen ja hyvä.

Tämän päivän Hesarissa (18.3.2021) pääkirjoitussivulla toimittaja muistelee kolumnissaan saunareissua natsin kanssa joskus muutama vuosikymmen sitten. Kuinka kohtaaminen sujui hyvin ja asiallisesti, ja hän vain ajattelin kotiin mennessään että kaikenlaista. Ja kuinka enää sellainen ei olisi mahdollista.

Minulla on vähän samankaltainen muisto. Menimme kerran 90-luvulla itsenäisyyspäiväjuhlalounaalle kutsuttuna hienoon ravintolaan. Jossakin vaiheessa kemuja katselin ympärille ja tajusin, että osa porukasta oli natsismiin vinksallaan. Heidän isänmaallisuutensa oli överin puolella, päät kiilsivät kaljut paljaina, mielipiteet olivat outoja. Ei siinä mitään, kekkerit lusittiin sovussa ja hauskaakin oli, mutta tunnelma oli vähän sama kuin Hesarin saunojalla, että enpä olisi noista uskonut, että kaikenlaista sitä on, seuraavaa kertaa ei tullut. Puolin ja toisin tajuttiin ajatusmaailmojen erilaisuus. Että ihan samaa leikkiä ei leikitty. Silloin on paras vaihtaa hiekkalaatikkoa.

Nykyajalta toivoisi samaa leppoisampaa suhtautumista asioihin. Viime päivinä mediassa on koohkattu erään alfauroksen kommenteista hänen tipahdettuaan realitysarjassa johtajanpalliltaan ja jouduttuaan maitojunalla kotiin. Tippuminen meni miehellä tunteisiin, ja hän lausui kommentteja, jotka voidaan tulkita epäasiallisiksi ja sovinistisiksi. Silti. Pitääkö siitä somesota nostaa ja iso yhteiskunnallinen keskustelu herättää? Eikö riittäisi vain toteamus, että kaikenlaisia urpoja sitä on, elämä jatkuisi. Jokainen järkevä katsoja ymmärtää että mies mokasi. Se on tarpeeksi noloa rangaistukseksi jo sinällään. Ei siinä enää tappouhkauksia tarvita.

Sitä paitsi realitysarjat ovat viihdyttävää katsottavaa juuri tämän takia. Kun ihmiset väsyvät, pettyvät tai heiltä menee hermot, he eivät hallitse käyttäytymistään ja puheitaan. Niitä siistin ulkokuoren repeämisiä me sohvaperunat kotisohvillamme janoamme. Ilman noloja tilanteita, siistittynä ja siivottuna asiattomuuksista näissä ohjelmissa olisi hyvin vähän katsottavaa.

Eikö niin, että kotisohvalla me voimme tuntea omaa paremmuuttamme ja ylemmyyttämme, kun näemme jonkun töppäävän. Puhuvan asioita, joita tulee katumaan, käyttäytyvän nolosti. Nautimme siitä, miten sivistyneitä me itse olemme.

Se on kuulkaa noloa se.

Kaikenlaista sitä on.

Normaali

Missä on Pirjo?

Hesarissa oli 16.3.2021 pieni artikkeli mahdollisen ulkonaliikkumiskiellon vaikutuksesta kodittomille, erityisesti nuorille. Helsingissä on lähes 280 alle 25-vuotiasta koditonta.

Ennen epidemiaa työpaikallani kirkossa yksi vakiokävijä oli Pirjo. Pirjo oli paikalla aina kun oli jumalanpalvelus, ja erityisesti kun tarjolla oli pientä purtavaa. Usein hän nukahteli, näin kun pää retkahti kesken kaiken. Tilaisuuksissa, missä tarjolla oli syötävää, jäljelle jääneet ruuat hävitetään hygieniasäädösten mukaan. Kerran tarjolla ollutta ei saa laittaa enää uudelleen esille. Niinpä yleensä kyselin tilaisuuden lopuksi, onko joukossa hävikkiruuasta kiinnostuneita, voidaan pakata mukaan. Pirjo otti.

Pirjon ikää oli vaikea arvioida, rankka elämä oli jättänyt jälkensä, mutta noin nelissäkymmenissä. Alkoholisti tai narkkari hän ei ollut, ehkä taustalla oli psyykeongelmaa, Pirjo oli hiljainen ja poissaoleva. Pitkä tukka likainen, vaatteet resuiset. Joskus näin Pirjon nukkuvan rautatieaseman penkillä.

Nyt en ole nähnyt Pirjoa vuoteen. Rautatieasemalta on penkit poistettu. Usein mietin, missä Pirjo on? Mihin hän on päätynyt? Mistä löytänyt suojan, vai onko löytänyt mitään paikkaa minne mennä? Miten käy kodittomien, kun he sairastuvat koronaan?

Eihän ulkonaliikkumiskieltoa suunnitella lenkkeilijöitä, kävelijöitä tai muita reippailijoita varten. Sitä tehdään ulkona kokoontuvia varten. Niitä porukoita, jotka kokoontuvat asemille, kauppakeskuksiin ja puistoihin. Nuoria pussikaljoineen, maahanmuuttajamiesporukoita ja sen sellaisia pirjoja varten. Ja vappua varten.

Veikkaan että vappuna 2021 meillä on Helsingissä ulkonaliikkumiskielto. Isot, juhlivat ihmismassat eivät taida olla hyvä idea. Toisaalta en ole varma tarvitaanko siihen erityistä kieltoa. Viime vappuna ajoimme autolla Helsingin keskustassa, kiersimme Kaivopuiston, nautimme vappupicnicin autossa. Hiljaista oli. Toisaalta vuosi on pitkä aika, voi olla että ihmiset ovat jo ”oppineet” elämään koronasta huolimatta. Ehkä he lähtisivät nyt puistoon, laittaisivat omia pöytäryhmiä vähän pidemmin välimatkoin kuin ennen. En tiedä, mutta tätä varmaan nyt mietitään asiantuntijapiireissä. Minkälaiset ohjeet ja säännöt kansalaisille annetaan.

Se on varma, että Pirjo ei vappua juhli. Jos hän ylipäätään elää, hän yrittää selviytyä taas yhdestä päivästä, oli vappu tai tavallinen tiistai.

Normaali

Terapiassa, lääkärissä ja pilleripurkilla

Ystävä soitti ääni jännityksestä väristen. ” Arvaa, mihin olen menossa?”

Plastikkakirurgille? Koronateholle? Työhaastatteluun? En arvannut. Ystävä oli menossa terapiaan.

”Minä haluan kanssa!” huudahdin spontaanisti. Ja niin siinä kävi; sinne päädyin, terapiaan.

Universumi järjesti asian niin valmiiksi katettuna kuin vain mahdollista. Ei jäänyt tilaa kieltäytyä tai epäröidä, nyt tai ei koskaan.

Ystävä oli työnsä kautta tutustunut ihmisiin, jotka ovat valmistumassa terapeuteiksi, ja jotka ovat perustamassa omaa yritystä, joka tarjoaa terapiapalveluja yrityksille henkilöstön hyvinvoinnin parantamiseksi. Nämä terapeutit tarvitsivat omiin opiskeluihinsa liittyen harjoituspotilaita, saadakseen koulutuksen käytyä loppuun. Olemme nyt ystäväni kanssa tällaisia harjoituspotilaita.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut blogissa siitä, että minua kiinnostaisi terapia, ja olen googlannut eri metodeja ja terapeutteja. Mutta terapiaskene tuntuu laajalta kuin avaruus. Niinpä en ole päätynyt mihinkään, ja asia on jäänyt toteuttamatta.

Ajattelen niin että ihmisen oma henkilöhistoria on komposti. Se on jatkuvasti ääriään täynnä menneitä tapahtumia ja kokemuksia. Osa on maatunut hyvälaatuiseksi mullaksi, mutta joukossa on myös heikosti maatuvia kokkareita. Terapiassa kompostin sisältö möyhitään niin että kokkareet alkavat maatua. Ja jos siellä on jotakin täysin maatumatonta, se poistetaan. Jäljelle jää kehittymään muhevaa multaa, josta ihminen voi kukoistaa.

Jäljellä on loppuelämä. Minä haluan kukoistaa. Minulle ei ole tapahtunut elämässä mitään pahaa, minulla ei ole traumoja, mutta silti katson tämän tarpeellisena kehitysprosessina.

Koen että minulla on tiettyjä negatiivisia ajatuskulkuja, joiden seurauksena on negatiivista käytöstä. Haluan puhdistautua niistä. Haluan myös saavuttaa mielenrauhaa ja tyyneyttä. Haluan että en väsytä ja rasita itseäni liikaa. Haluan että arvostan ja rakastan itse itseäni itsenäni, enkä haen siihen muiden pönkitystä. Haluan olla vapaa kaikesta negatiiivisesta niin paljon kuin se on mahdollista.

Olen nyt käynyt ensimmäisellä istunnolla. Päätimme terapeutin kanssa, että työskentelemme ainakin osittain niin että hän antaa minulle kirjallisia tehtäviä, koska minun on helpointa ilmaista itseäni kirjallisesti ja se auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Ensimmäinen tehtäväni on miettiä, miltä pikku-Minnasta tuntui kotona? Sain sen todennäköisesti tehtäväksi, koska en osannut siihen vastata, kun terapeutti sitä kysyi. Ryhdyn nyt sitä asiaa pohtimaan.

Odotan innolla tätä prosessia. Nyt on myös otollinen aika sille. Elämäni on hetken aikaa ollut tyyntä. Mitään mullistavaa ei ole pariin vuoteen tapahtunut, kaksi vuotta sitten kuolivat veljeni ja kummitätini, joten en ole juuri nyt keskellä tunnekuohuja tai kriisejä.

Muutenkin universumi on selvästi päättänyt, että nyt on aika panostaa pikku-Minnan terveyteen. Sieltä sun täältä tulee terveyttä pönkittäviä huomioita.

Chattailin eräänä viikonloppuna veljien kanssa whatsupissa, ja tuli ilmi että isän puoleinen suku on sepelvaltimotautista porukkaa. Yksi veljistäni sai viime kesänä sydänkohtauksen, mutta selvisi siitä onneksi täysin ennalleen. Hän kuitenkin varoitteli asiasta, ja kertoi että apteekista saa ilman reseptiä Primaspan -nimistä lääkettä, joka ehkäisee veritulppia.

Soitin oitis terveyskeskukseen pitääkö-olla-huolissaan-puhelun, ja kysyin, voinko aloittaa popsimaan varuiksi ko lääkettä vai olisiko syytä tavata tohtoria. Lääkärille oli sopivasti tullut peruutusaika parin päivän päähän, varasin sen.

Tuntuu siltä, että terveyskeskuksessa on joka kerta eri lääkäri, mutta tällä kertaa kohdalle osui napakymppi. Vanhempi, asiantunteva rouvasihminen. Koska en ole ollut työterveyshuollon piirissä viimeiseen neljääntoista vuoteen, hän pisti lähetteet monenlaisiin tutkimuksiin. Nyt katsotaan kilpirauhasarvot, veren sokerit, kolesterolit, maksa-arvot ja mitä vielä, en edes muista.

Lisäksi sain valitettua allergiavaivoista, ikuisesta kutinasta ja vaihdevuosien aiheuttamasta kroonistuneesta yöheräilystä ja -valvomisesta. Lääkärillä oli tähän kaksi kärpästä yhdellä iskulla -lääkettä. On olemassa sellaista alkukantaista allergialääkettä, joka hillitsee kutinaa, mutta jonka haittavaikutuksena on väsymys, lääke väsyttää. Eli juuri sopivaa minulle! Nyt nappaan illalla puolikkaan lääkkeen, minua ei kutita, sen sijaan minua väsyttää ja nukun.

Viime yönä kokeilin lääkettä ensi kertaa. Heräsin pari kertaa niin kuin ennenkin, mutta jatkoin uniani, en jäänyt valvomaan, niin kuin ennen. Olisipa ihanaa, jos nämä vaivat nyt tällä tavoin helpottaisivat yhdellä ja samalla kertaa!

Ja niin kuin tv-shopissa on tapana sanoa, eikä tässä vielä kaikki, sain vinkin lesitiinirouheesta. Se pitää verisuonet vetreänä. Rouhetta syödään kaksi teelusikallista päivässä, ja veri virtaa. Aloitin myös kollageeni-biotiini kuurin ihon olotilaa parantaakseni. En tiedä, onko kaikki vain plasebovaikutusta, mutta minusta tuntuu heti kuin ihoni olisi kostutetumpi ja parempivoipaisempi.

Eli tällaisia terveysuutisia tällä kertaa. Jään innostuneena odottamaan kaiken vaikutusta ja seurauksia.

Normaali

Työyhteisön näkymättömät

Hesarin 11.3.2021 Torstai-liitteessä oli mielenkiintoinen ja tärkeä artikkeli työpaikkojen näkymättömistä ammatinharjoittajista. Monia töitä ja niiden tekijöitä pidetään vähempiarvoisina.

Olen keskustellut tästä toisinaan oman työyhteisön siivoojan kanssa. Hän on kertonut, kuinka kaikki työyhteisön jäsenet eivät tervehdi häntä. Ja kuinka oudolta se tuntuu.

Minulle siivooja on tärkein työkaverini. Paitsi että hän on hauska tyyppi, ja sopivasti minua vanhempi, joten hänellä on usein enemmän perspektiiviä ja kokemusta asiasta kuin asiasta. Keskustelemme – paitsi työasioista – myös lastenkasvatuksista, sairauksista, oireista, vanhemmuudesta, resepteistä ja Jyskin tarjouksista. Ihan mistä tahansa. Ja välillä nauraa kälätämme.

Siivooja on erityisen tärkeä myös siksi, että hän on työpaikalla ma-pe, joka päivä kahdeksan tuntia. Joten hän tietää kaiken. Mitä huoltomies on tehnyt, jättänyt tekemättä, tai tulossa tekemään. Mitä pitää tehdä, mikä on rikki tai korjattavana, mitä käytäntöjä on muutettu, missä mikäkin tavara on. Vuosikausia samassa talossa töitä tehneenä hän tuntee talon läpikotaisin, paremmin kuin kukaan meistä muista. Hänen välittämänsä hiljainen tieto on äärimmäisen tärkeää minulle, että minä puolestani voin onnistua omassa työssäni.

Oma työurani on sisältänyt sekä näkyvää että näkymätöntä työtä. Puolet työelämästäni olen työskennellyt asiantuntijatehtävässä mainostoimiston kaikkitietävänä copywriterinä, joka sai primadonnan kohtelun siihen kuuluvine pokkurointeineen ja kotkotuksineen. Toisen puolen olen työskennellyt kirkossa keikkasuntion tehtävissä. Se on harmaata työtä, joka tehdään huomaamattomasti. Homma on hoidettu hyvin, jos sinua ei huomata, eikä sinuun kiinnitetä mitään huomiota. Edellisen jälkeen olen nauttinut suunnattomasti jälkimmäisestä. En enää viihtyisi mainostoimiston primadonnana, vaikka hauskaa aikaa se olikin. En haluaisi olla huomion keskipisteenä. Aika aikaansa kutakin, niin kuin sanotaan.

Hesarin jutussa oli myös positiivisia kommentteja näkymättömistä työtehtävistä. Paras oli mielestäni tämä tehtaan tuotantotyöntekijän vastaus kysymykseen, miltä näkymättömyys tuntuu:

” Ihanaa ja vapauttavaa. Työ on vain työ ja ainoa asia mitä siltä haluan tulee joka toinen perjantai tilille. Merkitykselliset asiat ovat muualla elämässä. Tavoitteeni töissä on kadota niin täydellisesti tehtaan nurkkaan, että ainoastaan palkanlaskija ja minä itse tiedämme olemassaolostani.”

Voin hyvin ymmärtää tuon! Koronan myötä omat keikkatyöni vähenivät huomattavasti, joten ryhdyin tutkimaan vaihtoehtoisia työtehtäviä muilta aloilta, ja mietin, minkälaista työtä haluaisin tehdä. Päädyin keikkaluontoisiin teollisuuden tuotantotöihin. Löysin kaksi mielenkiintoista paikkaa, toinen oli Fiskarsin tehtaalla lumityövälineiden kokoomislinjalla ja toinen muovitehtaalla, missä valmistettiin muovisia puutarhatarvikkeita, kastelukannuja ja ämpäreitä.

Uskoisin viihtyväni sellaisessa työssä. Yksitoikkoisuudessaan työ olisi vapauttavaa, ehkä jopa meditatiivista. En sitten kuitenkaan hakenut kumpaakaan tehtävään. Yksi ongelma ilmeni: kolmivuorotyö. En kerta kaikkiaan voi kuvitella pysyväni hereillä klo 22 – 06. Vieläpä niin että pitäisi olla aktiivinen.

Jäi sitten kokemus teollisuuden tuotantotyöstä kokematta. Mutta jos tielle osuu päiväsaikaan tehtävä kausiluontoinen tuotantotyö, mikä ettei!

Laikki työ on yhtä arvokasta. Kaksi asiaa on tärkeintä: että osaa työnsä ja viihtyy siinä.

Ja muistakaa huomioida postinkantajat, siivoojat, roskakuskit, talonmiehet yms.

Normaali

Kaikki elämäni jonot

Ihminen oppii jonottamisen taidon varhain.

Päiväkodin lapset kulkevat heijastinliiveissään näteissä jonoissa kohti puistoa.

Muistan että koulussa jonotettiin paljon: lounastauolla syömään, liikuntatunnilla urheilusuoritukseen, mihin milloinkin, aina jonossa.

Nuorena jonotti kapakkaan. 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ravintola Kaarle XII oli legendaarisen pitkä jono. Siinä oli erikoinen jononohitussysteemi. Jos kapakasta poislähtiessä ymmärsi tuikata portsarin kouraan vaihvihkaa 50 markkaa, pääsi todennäköisesti seuraavan kerran jonon ohi. Se portsari oli varmasti äveriäs! Verovapaata rahaa tulvi janoisilta taskut täyteen illan aikana.

Nykyisin jonot ovat ihan toisenlaisia, samoin jonotettavat paikat. Jonotan lankakauppaan, koska sinne otetaan vain kahdeksan asiakasta kerrallaan. Jonotan avantouintipaikan pukukoppiin, koska sinne saa mennä yksi seurue kerrallaan.

Kuka olisi voinut uskoa että – todellakin – jonakin päivänä jonotetaan lankakauppaan ja avantouintiin! Niin se maailma muuttuu.

Onneksi sentään pilkkijöillä on helpompaa, jäätä riittää jokaiselle, siellä missä sitä on.

Mietinkin, onkohan pilkkimisestä tullut samanlainen trenditoiminto kuin kutomisesta? Istuvatko kaikki miehet pilkillä? Ainakin sillä olisi ollut edellytyksiä sellaiseen. Pilkkiminen on rauhoittavaa, meditatiivista puuhaa, ja siinä saa olla yksin. Se on ollut monessa perheessä kortilla. Kun koko perhe viettää paljon aikaa yhdessä, kaipuu yksinoloon ja omaan tekemisen rauhaan kasvaa. Tästä kaipuusta kertoo se, että Irinan biisi ”Haluun olla yksin” on noussut korona-aikana yhdeksi striimatuimmaksi.

Toisaalta, toiset sitten saavat olla liikaakin yksin. Mutta silloin voi mennä esimerkiksi lankakaupan jonoon. Siellä tapaa muita ihmisiä. Tervetuloa jonon jatkoksi.

Näin se elämä kuluu, jonoissa.

Normaali

Villapaitoja ja juhannussuunnitelmia

Sain valmiiksi kolmannen villapaidan. Kuukauden aikana olen kutonut kolme villapaitaa. Kaksi kertaa kävi niin, että lanka loppui sunnuntaina. Se on katastrofi!

Nyt laitan villapaitatuotannon hetkeksi jäihin. Tosin olen jo hommannut langat seuraavaan, mutta en aloita sitä vielä. Se paita on eri mallinen, ja teen sen miehelle syntymäpäivälahjaksi. Syntymäpäivä on vasta kesäkuussa, joten jos kutomistahti on tämä tasoa, mitään kiirettä ei ole.

Löysin Taito Shopista miehelle mieluisan Lossivahdin paidan. Mielestäni se on kyllä kalastajan paita. Sillä nimellä olen vastaavan villapaidan hänelle joskus ostanut, mutta nyt nimi on siis toinen. Taito Shopista saa ohjeet ja langat + muut tarvikkeet valmiina pakkauksina. Tosi kätevää! Lanka on ehtaa suomalaista 100% lampaanvillaan. On muuten yllättävän kallista, puolet kalliimpaa kuin merinovilla, jota käytin Strömsö-paidoissa. Mutta ehkä tässä nyt pitää vähän kannattaa kotimaista lampaanvillatuotantoa.

Taito Shopissa oli muitakin kivoja tee-se-itse -paketteja. Esimerkiksi pitkävartiset pöllösukat. Kannattaa tutustua, jos kiinnostaa. Verkkokauppa löytyy tuolla nimellä.

Ennen Lossivahdin paitaa aion tekaista anopille boleron. Ja jos se onnistuu, teen itsellenikin. Kävipä mielessä että voisi tehdä niitä boleroja myös juhannuslahjaksi. Tarkoitus on viettää juhannuspäivää yhdessä sukulaisten kanssa saaressa. Siitä on pitkä aika kun olemme olleet siellä juhannuksen vietossa. Silloin kun appivanhemmat olivat täysissä voimissaan. Nyt paikka on päässyt vähän ränsistymään, on kulunut useampi hiljaiselon kesä. Kälyn kanssa oli juttua että vietetään ensi kesänä yhdessä juhannuspäivää siellä. He ja me. Tehdään muurinpohjalettuja anopin ohjeella, nostetaan pieni biljardipöytä pihalle ihan niin kuin ennen vanhaan ja pistetään turnajaiset pystyyn, yritetään herättää saarta eloon, siirtyä uuteen ajanjaksoon, jatkaa traditioita ja tehdä uusia.

Kun yksi sukupolvi hiipuu, on seuraavan otettava vastuu siitä, että yhteys säilyy. Se ei ole aina helppoa. Mutta yritetään.

Kiva ajatella kesää ja juhannusta. Sekin päivä vielä koittaa. Toivottavasti silloin olemme päässeet edes vähän niskanpäälle tässä k-asiassa.

Normaali

Eläkkeellä muutan hotelliin?

”Tie on tehty, määrä pantu, vuori noustava – vapaus!”

Tämä värssy sopii mielestäni moneen tarkoitukseen, niin myös nyt alkaneeseen kolmen viikon karanteenisulkuun. Lainaus on pätkä Eino Leinon runosta Minä, joka on yksi lempirunoistani. Siinä on onnistuneesti kiteytetty ohjeet onnelliseen elämään ja elämäntarkoitus.

Kolmen viikon sulkukaranteeni on sopivan pituinen pätkä kuntoilulle ja kevyemmälle ruokavaliolle. Nyt liikun enemmän ja säännöllisemmin, ja keskityn keittoihin ja salaatteihin. Olo kaipaa kevennysta helmikuun juhlahumun jälkeen.

Helmikuulle osuu juhlahumua, koska jostakin mystisestä syytä elämänpiiriini kuuluu useampi henkilö, joka on syntynyt tässä kuussa. Niinpä syytä tapaamisille ja kippisteilyille on ollut. Viimeisin oli perjantaina. Kävimme juhlistamassa syntymäpäiviä Fazerin kahvilassa. Siellä onkin oivat olosuhteet: skumppapullo maksaa parikymppiä, runsaat salaattiannokset ja erilaiset herkkuleivät, puhumattakaan leivosvalikoiman runsaudesta. Ulkoisestikin paikka on mitä mainioin. Erityisesti pidän Kluuvikadun Fazerin takaosasta, missä on katossa jättikupoli. Siitä tosin roikkui ruma iso, kangaspäällysteinen pallo, mitä ihmettelimme.

Pohdimme koronaa. Tietenkin. Lääkäri oli arvellut ystäväni olevan masentunut. Eikä ihme. Vaihdevuodet aiheuttavat alakuloa, ja kun siihen lisää vielä poikkeusajan paineet, soppa on valmis. Korona on vienyt ystävältäni kaikki ne asiat, jotka hänelle tuottavat onnea ja iloa. Hän rakastaa matkustamista, Ruotsin laivoja, kulttuuritapahtumia, taidemuseoita ja konsertteja. Hänen normaali, entinen, tavallinen viikkonsa sisälsi näitä asioita. Ruotsin laivalla kerran kuussa. Nyt nämä kaikki ovat olleet hänen elämästään pois.

Minä olen onnekkaampi, koska minulle onnea tuottavat asiat; mökkeily ja kotoilu, eivät ole olleet pois käytöstä. Omassa elämässäni korona on näkynyt vain siinä, että kotona on yhtäaikaa enemmän porukkaa, koska poika on ollut lukiolaisena etäkoulussa melkein koko ajan, ja omia työvuoroja on vähennetty merkittävästi. Lisäksi kaikki entinen ryhmäliikunta, joita minulla oli useampana päivänä viikossa, on jäänyt pois, mutta ne tunnit olen voinut korvata muulla liikunnalla. Joten minun elämääni tämä on vaikuttanut vähemmän kuin ystäväni elämään. Korona ei kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti, koska elämäntapamme ja -tilanteemme ovat erilaisia.

Anoppi pääsi kahdeksan kuukauden jälkeen pois sairaalasta, ja hänet siirrettiin yksityiseen palvelutaloon. Vielä emme ole päässeet käymään, hän joutui kahden viikon karanteeniin, mutta se päättyy tällä viikolla ja appi pääsee ensi visiitille yhdeksi tunniksi. Edellisen kerran he ovat nähneet joulukuun alussa. Sitten rajoitukset kiristyivät, ja sairaalavierailut kiellettiin.

Kolme kuukautta on pitkä aika. Varsinkin pariskunnalle, joka on elänyt koko elämänsä hyvin tiiviisti yhdessä. En usko että he ovat olleet edes öitä erossa toisistaan juuri lainkaan koko avioliittonsa ajan, ennen anopin sairaalaan joutumista.

Kävimme tutustumassa palvelutaloon ja anopin huoneeseen ennen hänen sinne siirtymistään. Käynti laittoi miettimään omaa tulevaisuutta. Miten me haluamme asua tulevaisuudessa? Mitä vaihtoehtoja voisi olla? Tarkoitan sitä aikaa, kun on vielä terve, eikä tarvitse ammattihoivaa. Mikä olisi paras elämäntapa?

Mielenkiintoisimmalta skenaariolta on omassa mielessä alkanut vaikuttaa aika erikoinen ratkaisu, mutta sille löytyy kyllä hyvät perusteet. Mitä jos asuisi hotellissa?

Koska joka tapauksessa haluaa asua mökillä mahdollisimman paljon, se tarkoittaa reilua puolta vuotta. Vuodesta jäisi jäljelle noin viisi kuukautta ei-mökki-asumista, ne pimeimmät ja synkimmät kuukaudet. Jos niitä kuukausia varten ei olisikaan kotia laisinkaan, menisi hotelliin. Hotellissa on kuntosalit, uimahallit, saunat, runsaat aamiaisbuffetit, huone siivotaan, lakanat vaihdetaan, jopa pyykit pestään jos niin tahdotaan. Miten ihanan helpolta ja houkuttelevalta se kuulostaakaan!

Aamulla heräilisi hotellihuoneesta, tuikkaisi ison taulutelevision päälle, katsoisi aamutelevisiota ja kutoisi viisi senttiä villapaitaa. Sitten meni pitkälle aamiaiselle, lukisi siinä samalla päivän lehden, viikonloppuna tilaisi lasin skumppaa aamupalalle.

Sitten hetkeksi sulattelemaan ruokaa huoneeseen. Päivällä kävisi näyttelyissä, museoissa. Tai kuntoilisi hotellin kuntosalilla ja kylpisi oikein pitkään ja hartaasti saunassa. Sillä välin siivooja olisi käynyt siivoamassa huoneen, petaamassa pedin.

Itse asiassa tämä järjestely voisi tulla myös taloudellisesti edullisemmaksi. Ei tarvitse maksaa yhtiövastiketta, autotallipaikkaa, asukaspysäköintiä, sähkölaskua, vesilaskua, vakuutusta. Ei tarvitse siivota, ei laittaa ruokaa. Oman kodin voisi joko myydä kokonaan pois tai vuokrata. Jos vuokraisi, vuoden vuokratuotolla kustantaisi hotelliasumisen viideksi kuukaudeksi.

Hotellimajapaikkaa voisi vaihdella. Ehkä osan aikaa olisi kiva olla kylpylässä, jonkun kuukauden voisi viettää Lapissa hiihtäen.

Kotoa valitsisi Ikea-kassillisen verran tärkeitä tavaroita, joilla sisustaisi oman hotellihuoneen kodiksi. Toiseen Ikea-kassiin vaatteet.

Järjetön, ihana ajatus. Ongelmaksi saattaisi muodostua kotiosoite. Jossakin ihmisen on virallisesti asuttava. Mökille kirjojaan ei saa siirtää. Vaikka nykyisin kotiosoite taitaa olla kännykkä. Sinnehän ne tulevat kaikki viralliset entiset paperit, veroilmoitukset ja virantomaistiedotteet, OmaPostiin postiasiat. Mitä väliä siis kotiosoitteella on? Postilaatikon voi kohta muurata umpeen.

Ainoaksi ongelmaksi hotelliasumisessa saattaisi tulla tila. Jos mies katsoo yhtä paljon ja innostuneesti urheilua myös tulevaisuudessa, tulisin hulluksi asuessani samassa huoneessa hänen kanssaan. Eli pitäisi sitten olla sviitti. Tai kuuroutua. 

Tätä pitää nyt sitten vähän vielä miettiä. Onneksi on aikaa.

 

Normaali

Twitter Colosseum

Täytyi jantuksessa (Saarijärven murretta, tarkoittaa varta vasten) avata pitkästä aikaa näkymä politikkojen hiekkalaatikolle eli Twitteriin, ja käydä katsomassa, mitä ihmettä siellä on keskusteltu, kun Helsingin Kokoomuksen vesilasissa niin kuohuu että pormestariehdokas Kirsi Piha laittoi laukun naulaan ja hanskat tiskiin.

Käynti Twitterissä on vähän sama kuin istahtaisi Colosseumin katsomoon. Siellä alhaalla on käynnissä eloonjäämistaistelu, kamppailu käydään sanan säilällä. Alussa oli sana, ilmeisesti ihmiskunnan lopussakin on jäljellä vain sana, joku haukkumissana.

Kokoomuksen Atte Kaleva hehkutti Twittterissä Martin Luther Kingiä mukaellen, että ”hänellä on unelma: Helsinki ilman kommunisteja”.

Minullakin on unelma, Helsinki, missä on vihreitä, kommunisteja, porvareita, persuja, demareita, kristittyjä, muslimeita, hinduja ja muita, plus kaikki ihmisen sukupuolisuuden muodot, ja he kaikki olisivat fiksuja ja kohteliaita ja hyvin koulutettuja ja eläisivät sulassa sovussa rakentaen kaikille hyvää kaupunkia.

Voi olla että se on utopiaa, mutta eikös unelmat sitä olekin, mutta ne ovat myös pyrkimyksiä jotakin kohti. Koska joka tapauksessa menemme jotakin kohti. Olisi hienoa jos suuntaa voisi jotenkin, edes vähän, ohjata. Vähän niin kuin pulkkamäessä; pulkan suuntaa pystyy kyllä ohjaamaan, mutta ei ihan täysin, välillä voi törmätä puuhun. Törmäsiköhän Kirsi Piha puuhun? Nouse, Kirsi, ylös, nosta pulkkasi ja kipua uudelleen mäen päälle.

Tiesittekö muuten, että Kirsi tarkoittaa jollakin Pohjanmaan murteella hankikantoa? En minäkään tiennyt, vasta vähän aikaa sitten kuulin radiosta.

Uskoisin että parhaaseen lopputulokseen päästään silloin, kun asiaa katsotaan monesta eri näkökulmasta. Siksi on hyvä, että myös päättäjät edustavat eri katsantokantoja. Joku tarkastelee asioita talouden näkökulmasta, joku sosiaalipoliittiselta kannalta, joku huomioi vaikutukset ympäristölle. Yhdessä pitäisi osata päästä kompromissiin, ratkaisuun joka olisi kaikista suunnista katsoen melko hyvä.

Vähän sama kuin jos tekee pääpatsaan. Jos tekelettä ei pyörittele niin että katsoo sitä joka puolelta, päästä ei tule hyvä. Se on hyvä vain yhdeltä puolelta. Pitäisi olla hyvä myös sivulta ja takaa. Ei riitä että edusta on nätti ja näköinen.

Normaali

Valoa ikkunassa 4.3.2020

Katselin omia vanhoja instagram-kuviani. Viidestoista päivä elokuuta 2019 olin työvuorossa Taiteiden yönä. Koko Senaatintori oli täynnä ihmisiä, tuhansia ihmisiä laulamassa yhdessä Kesäpäivää Kangasalla. Miten ihmeellisen kummalliselta väenpaljous näyttääkään! Silmä on jo niin tottunut kaiken autiuteen.

Voiko tungos enää koskaan tuntua normaalilta tai turvalliselta? Kaihdanko loppuelämäni väenpaljouksia? Tuntuisi todella kummalliselta mennä Stockmannin Hulluille Päiville tai johonkin paikkaa, missä on paljon ihmisiä. Miten kummalliselta tuntuisi olla ahtautuneena suurkaupungin ruuhkametroon, missä tuntemattomat ihmiset ovat kiinni toisissaan, missä toisen, vieraan ihmisen hengityksen voi haistaa ja tuntea henkäyksenä niskassaan.

Taisi olla juuri samoja aikoja loppukesästä 2019 kun Ed Sheeran esiintyi Helsingissä. Megakonsertti järjestettiin Helsingissä, oliko peräti kinastellulla Malmin lentokentällä? En ollut konsertissa, koska tuskin olin edes kuullut kyseisestä maailmankuulusta artistista, oli mennyt minulta täysin ohi, mutta veljen vaimo ja tytär tulivat konserttiin. Sinne meno ja sielä paluu oli monen tunnin efortti, koska populaa oli niin paljon. Kentällä kaukaa ihmiset katsoivat kuinka parin sentin mittainen Sheeran soitti ja lauloi.

Mutta miten ihmeellistä! Tuhansia ihmisiä, ruuhkaa, ihmispaljoutta, ruuhkabusseja ja täpötäysiä metrovaunuja. Niin eri maailmasta, ja vain puolitoista vuotta sitten.

Samassa instagram-kuvakollaasissa on myös kuva Valtioneuvoston linnasta. Otin kuvan myöhään illalla keskiviikkona 4.3.2020. Olin palaamassa karaokepubista kotiin iltakymmeneltä. Kiinnitin huomiota kulmahuoneeseen, siellä paloi vielä valo, vaikka talo muuten oli tyhjä ja pimeä. Kirjoitin kuvateksiin ”Kuka mahtoi olla ylitöissä meidän yhteisiä asioita hoitamassa? Arvostan jokaista kansanedustajaa, ministeriä ja virkamiestä. Kiitos että jaksatte! Voimia ja rohkeutta tehdä joskus vaikeitakin päätöksiä. t. Ohikulkeva kansalainen”

Todennäköisesti kulmahuoneessa valvottiin koronan takia. Tuosta kuvasta meni vain viikko, oli perjantai 13.3. ja lähdin kaupungista koronapakolaiseksi maaseudulle. Niin äkkiä elämä voi muuttua toisenlaiseksi, ja miten pikku hiljaa se toisenlainen tulee tutuksi, sitten normaaliksi, tavaksi ja tottumukseksi.

Niin normaaliksi, että karaokebaari tuntuu Liisa Ihmemaalta ja Senaatintorin massatapahtumat, Taiteiden yön ihmispaljoudet ovat kaukaisia muistoja menneistä ajoista. Minusta tuntuu kuin olisin Tsehovin Kirsikkapuistossa ja kaihoaisin jotakin, joka ei koskaan enää palaa ennalleen.

Normaali

Hiekkaa ladulla

Radiosta kuulin että Saharan hiekkaa on satanut maahan Suomessa.

Ja toden totta, hiihtelin peltolatua ja lumen pinnalla näkyi selvästi hienoista pölyä. Uskomatonta, että hiekka voi matkata niin pitkän matkan. Saharan hiekka eteläsuomalaisella pellolla symboloi hyvin sitä miten globaalissa maailmassa elämme, miten epidemiat ja hiekat leviävät nopeasti.

Hiihtokelit ovat kyllä olleet varsin erikoiset. Lumen pinta on rapea kuin créme brulée’ssa. Sumua kuin Gotham Cityssä. Mutta luisto hyvä, vähän liiankin. Köpsähdin kanveesiin heti vauhtiin päästyäni, ja alamäessä – loivassakin – pelottaa.

Liukasta on kyllä tien päälläkin. Typy-autossa on kitkarenkaat, ja niillä nyt ei pärjää yhtään. Auto jäi ensimmäiseen hiekoittamattomaan ylämäkeen. Ei päässyt ylös, suti tyhjää. Ja kun yritin liu’uttaa takaisin mäen alas ja kotipihaan, auto lähti valumaan holtittomasti kohti ojaa.

Määräsin pojan mäen päälle vahtimaan että muita autoja ei tule, ja törmää meihin. Melkein puoli tuntia hääräsin auton kanssa. Sain sen pikkuhiljaa oikenemaan ja laskeutumaan alas suurin piirtein hallitusti. Ajoin Typyn autokatokseen. Lepäile siellä, ja odottele parempia kelejä, senkin hienosteleva auto!

Onneksi pihassa oli jeeppi, se mitä traktoriksi haukun. Alla tuikeat nastat. Neliveto päälle ja mäen päälle.

Jos olisi luistimet – miksi möinkään vanhat, valkeat Kaunottareni! – pieniä kyläteitä voisi nyt retkiluistella. Olisi hyvät kelit siihen.

Ja kun pihasauna lämpiää iltaisin, menemme sinne potkukelkalla. Se on turvallisin vekotin siirtymisiin. Mutta miksi ihmeessä potkukelkkojen ajoasento on niin virtaviivaisen matala? Olisi selkäystävällisenpää kelkkailla pystymmässä. Valmistetaankohan potkukelkkoja enää ylipäätään? Onko uusia potkukelkkoja jossakin myytävänä? Tämä meidänkin on talon entisen omistajan vajaan jättämä.

Nyt olisi potkukelkkamarkkinat, ja vanhat Kaunottaret tarpeen.

Normaali

Lintulaudan catwalk

Villapaita nro 2 tuli valmiiksi, ja siitä tuli – yllätysyllätys – hyvä! Hieman pelotti, koska olin muuttanut ”reseptiä”. Lanka ei ollut suositeltua laatua, se oli toista merkkiä ja hivenen paksumpaa kuin mitä ohjeessa mainittu. Mutta halusin hyödyntää puretun torkkupeiton langan, se kun oli sangen hyvälaatuista merinovillaa. 

Päättelin että jos lanka on paksumpaa ja puikon koko isompi, riittänee numeroa pienempi silmukkamäärä. Lisäksi en halunnut omaan paitaani ollenkaan resoreita, ja hihat halusin kapeiksi ja ylipitkiksi. Kutomisvaiheessa, kun silmukat ovat sykkyrällä pyöröpuikoilla, on vaikea päätellä kuinka leveä paidasta tulee. Jossakin vaiheessa kävi mielessä, että tuleeko liian iso, mutta ei, oikein hyvä on.

Sormet syyhyäisivät jo seuraavaa paitaprojektia, mutta en ole päättänyt minkälaisen tekisin. Mies ilmoitti, että hänelle ei tarvitse kutoa, hänellä on riittävästi villapaitoja entuudestaan. Tekisi mieli kutoa grafiitinharmaa, miltei musta villapaita, vaaleamman harmaalla kuviolla. Mutta vihreää torkkupeittolankaa on vielä jäljellä, ehkä jopa yhden paidan verran, joten voisin kutoa toisen samanlaisen, mutta olisi tylsää kutoa samaa väriä. Silmä kaipaisi vaihtelua. Pitää vähän miettiä.

Puin siis uuden villapaitani päälleni, ja lähdin kirpputorikierrokselle. Olen ollut varsinainen kirpputorihaukka, mutta viime vuosina olen tarkoituksella vähentänyt niillä käyntiä, kun en tarvitse mitään, ja tavaraa tuppaa olemaan entuudestaan vähän riittaväisäsmäisesti. Muistan hänen joskus jossakin haastattelussa kommentoineen omaa tavarapaljouttaan, että pöly tarvitsee laskeutumispaikkoja. Minulla on myös paljon pölynlaskeutumisalustoja.

Mutta nyt minulla oli ihan asiaa mukamas! Tuvan seinälle tarvittiin maustehylly. Mausteet ovat tähän asti olleet vanhalla peltitarjottimella puulieden päällä, mutta se on hankala sijoituspaikka, koska joka kerta kun hellaan haluaa sytyttää tulen, pitää ensin siirtää maustetarjotin ja muut rojut hellan päältä pois. 

Olin jo löytänyt monta hyvää maustehyllyä tori.fi stä, mutta ne kaikki sijaitsivat jossakin kaukana, enkä jaksa lähteä ajelemaan viiden euron maustehyllyn perässä toisiin kaupunkeihin. Lähellä Lohjalla on monta hyvää kirpputoria, siis sinne.

Kirpputorit ovat siitä ihania, että koskaan ei voi tietää, mitä sieltä löytää. Ja se löytämisen riemu on koukuttavaa. Tälläkin kertaa maustehyllyä ei meinannut löytyä. Niinhän se aina on. Se mitä etsii, sitä ei ole, kaikkea muuta kyllä. Ensimmäiseltä kirpparilta ostin viidellä eurolla pienen, punaisen, krumeluurin pöytälampun. Se sopii täydellisesti kuistin pikkupöydälle luomaan tunnelmaa. 

Seuraavalta kirppikseltä löysin pienen terästarjottimen, jossa on kaarelle taipuvat joutsenen päät nostoripoina. Kylläpä kuulostaa näin kirjoitettuna karmealta esineeltä! Mutta oikeasti on oikein kaunis, ja sopii hyvin saaristomökille. Vien sen sinne kesällä, ja tarjoilen siitä metsämansikoita tai puutarhavadelmia.

Ja löytyihän se lopulta maustehyllykin! Pieni sekin ja puinen. Minulla oli kaapissa entuudestaan kaksi lusikkakoukkua, ruuvasin ne vielä kaapin alalaitaan, mies nakutteli kaapin seinään. Ehkä sen olisi vielä voinut maalatakin, mutta saa nyt olla tuollainen kuin on. 

Kaapin sijaan tekisi mieli maalata vessan ovi. Viime viikolla Tampereella ihailin hotellihuoneen vessanovea. Se oli maalattu korkeakiiltoisella tummansinisellä maalilla. Tuli mieleen että meidän taloon sopisi sellainen, mutta tummanpunainen. Ja korkeakiiltoinen, ehdottomasti! Oveen voisi maalata kiinni siinä nyt roikkuvan vessankylttikoristeen. Siinä pieni enkeli istuu pytyllä.

Poika ei tykännyt ajatuksesta. Hän ei pidä mistään muutoksista, eikä minun loputtomista ideoista. Koko perhe jäykistyy kauhusta ja kissa pakenee sohvan alle, kun kuulee minun innostuneena sanovan ”minulla on idea”. Siitä seuraa aina puuhaa ja hässäkkää. Rauha maasssa; ei sitä ovea voi ylipäätään nyt maalata. Siitä lähtisi aivan hirveä maalinkäry. Mutta kesällä sen voisi tehdä. Irrottaa oven paikoiltaan, hioa ja maalata.

Sitä ennen kudon villapaitoja.

Ja kopsuttelen menemään vihreissä, vanhoissa puupohjaisissa nilkkureissa (Swedish Hasbeens -merkkiset, joskus aikoja sitten ostettu), ne sopivat täydellisesti uuden villapaitani kanssa. Päässä iso vaaleanpunainen muhkupipo. Täällä ollaan niin tyylikkäinä ja muodinmukaisina keskellä metsää, ei mitään ja ketään.

”Oravilleko niitä näyttelet?” kysyi savolaismies muinoin, kun etelän rouva oli kadottanut hiihtohississä kalliin rannekorunsa. 

Minä pidän catwalki’a oraville ja lintulaudan linnuille.

 

 

Normaali

Perfect match ja iso pottu

Olisipa kätevää, jos perunasta – mieluiten Lapin puikulasta – jalostettaisiin uusi lajike, sellainen jättiperuna. Yhdestä perunasta saisi muussin neljälle. Olisi huomattavasti kätevämpää kuoria vain yksi iso peruna kuin pussillinen pieniä. Eritoten kun joudun kuorimaan perunat hanskat kädessä. Tuore peruna kutittaa.

Olen innostunut muussista. Häpeäkseni täytyy tunnustaa että olen oppinut muussin teon vasta nyt. Tähän asti siitä on aina tullut pahaa liisteriä, joten olen ostanut muussin valmiina S-marketin palvelutiskiltä. On aina hyvää siellä. Mutta nyt olen löytänyt Lapin puikulat. Niistä muussi syntyy kuin itsestään, ovat sen verran hauras perunalajike. En laita maitoa, keitinvettä vain ja paljon suolaa ja voita.

Muussin kanssa tarjoan poronkäristystä. Sekin on ihan uusi ruokalaji. Tottakai olen sitä syönyt Lapissa käydessäni, mutta mieleenikään ei ole tullut valmistaa sitä itse, kunnes ystäväni, se jolla on vyöruusu silmässä ja joka on erinomainen kokki, kertasi kaikki uudet ruokalajit, joita hän viime aikoina on laittanut odotellessamme pääsyä silmälääkärin vastaanotolle.

Muita hänen suosittelemiaan ruokia oli uunipellillä tehtävä fetapasta, joka on ”uusi avokadopasta” eli varsin suuren suosion saavuttanut helppotekoinen pasta. Sitäkin kokeilin, mutta erityisesti tykästyin poronkäristykseen. Että voi olla helppo ja hyvä ruoka, sopii niin mainiosti hiihtoloman viettäjälle! Tulee ihan olo että ollaan Lapissa, vaikka ei ollakaan.

Käristystä saa kaupan pakastealtaasta. Liha paistetaan pannulla kohmeisena. Kuullotetaan sipulit. Ystäväni käristää joukkoon myös pekonia, kokeilin sitä itsekin ensimmäisellä kerralla, mutta minusta on parempaa ilman. Mausteeksi suolaa ja pippuria, vettä ja lihaliemikuutio. Uuniin pitkäksi aikaa. Katso että neste ei pääse loppumaan. Liemi on erityisen hyvää, joten kannattaa laittaa mieluummin vähän liikaa vettä kuin liian vähän.

Nyt olen tehnyt viikon aikana jo kaksi kertaa kärsitystä. Hiihtämään en ole päässyt, kun täällä päin on pahuksen liukasta ja eilen satoi jopa vettä. Kaivoin pihavajasta esiin ikivanhan, punaisen potkukelkan ja kävin potkimassa lenkin. Sujui varsin hyvin,  kun potkujalkaan laittoin nastat. Tuli niin kuuma että puolessa välissä riisuin takin. Alamäessä oli joku ventovieras mies. Teki niin mieli huutaa, että ”jahvat tulloo ja helemat paukkuu”, mutta en sitten viitsinyt, kun mies näytti sen verran nuorelta, että tokkopa muistaa vanhaa Jaffa -appelsiinimainosta ja sen hokemaa. Olisi säikähtänyt, luullut sekopääksi.

Tänään tai huomenna kävelen 10 kilometriä autokorjaamolle hakemaan Typy-auton. On ollut siellä korjattavana kaksi kuukautta. Oli paljon korjattavaa, mutta nyt on Typy kunnossa ja valmiina. Typy on vuoden 2008 -mallia oleva punainen diesel-Jaguar. Saa nähdä, kauanko sillä saa ylipäätään ajaa. Miten tämä polttomoottoriautojen alasajo hoidetaan. Rapsahtaako joku päivä sakot, kun ajaa polttomoottoriautolla. Siihen asti ajelen Typyllä. Ja ehkä sen hautausmaa tulee jonain päivänä olemaan pihalla. Istutan takaboxiin jotakin suurta ja rönsyilevää. Takapenkille teen variksenpelätinhahmot, ukon ja akan istumaan kyytiin. Kuskin paikan jätän tyhjäksi niin että voin siinä itse istua ja fiilistellä, pistää autoradion päälle ja kuunnella velipojalta jäänyttä Dolly Partonia.

Villapaitahommat jatkuvat. Pojan Strömsö-paidan synnytin viikossa. Hihaan piilotin hopeasydämen, mutta se oli huono paikka. Hopeasydän on jo hihasta kadonnut. Mutta ei se mitään. Pääasia on, että poika pitää paitaa. Minun sydämessä läikähtää aina kun näen paidan hänen päällään.

Nyt kudon uutta paitaa itselleni. Teen siitä aika absurdin värisen. Pohjaväri on tummanvihreä. Purin torkkupeiton alun ja teen paidan siitä langasta. Koristekuviosta teen pinkin! Ostan siihenkin hopeasydämen, omaksi ilokseni, mutta kiinnitän sen solisluun kohdalle. Jospa pysyisi siinä paremmin. Runko on jo valmiina ja toinen hiha. Tänään teen toisen. Sitten pääsenkin siihen kaikkein parhaimpaan kohtaan eli koristekuvion tekemiseen.

On olemassa asioita, jotka sopivat erityisen hyvin yhteen. Ruokapuolella näitä on paljon. Kuten juusto ja punaviini, tai lohikeitto ja ruisleipä, poronkäristys ja puolukkahillo. Mutta sama pätee kutomiseen. Sen kanssa sopii erityisen hyvin Joel Haahtelan kirjat äänikirjoina. Radio-ohjelmista sopii Entisten nuorten sävellahja lauantai-iltapäivisin tai Puhelinlangat laulaa perjantai-iltaisin. Perfect match!

Laittakaahan helemat paukkumaan ja lylyt lykkimään!

Normaali

Junailua

Kerran oli lehdessä juttua ihmisistä, jotka pitävät lentokoneessa matkustamista niin paljon, että vasiten ostavat edestakaisen lennon vaikkapa Hong Kongiin, syövät lentoasemalla pizzan, ja palaavat seuraavalla koneella takaisin. Heidän ei ole tarkoituskaan käydä ”maissa”, pointti on istua lentokoneessa. Minun on vaikea tätä harrastusta ymmärtää, en tiedä juuri epämukavampaa paikkaa kuin lentokone, mutta ymmärrän harrastuksen toisesta näkökulmasta. Voisin nimittäin matkustaa junassa samaan tapaan. Ottaisin junan Joensuuhun, söisin asemaravintolassa pizzan, ja tulisin takaisin.

Käytiin Tampereella junalla ja voi että kun nautin! En tiedä, mikä siinä junan tunnelmassa on, mutta pidän siitä. Meininki on jotenkin leppoinen, konnarit ovat hauskoja tyyppejä, ravintolavaunuissa on aina oma erikoinen tunnelmansa. Ikkunasta vilahtelee Suomi. Valkoiset pellot, lumiset puut, talojen savupiipuista nousee savua, joku kävelee juuri posilaatikolle, koira pihalla, erilaisia vilahduksia ja välähdyksiä.

Nyt korona-aikana junaan voi ostaa erikoispaikan, sellaisen oman lasiseinäisen loossin. Mekin matkustimme herraskaisesti kahdestaan neljän hengen loosissa. Sinne saa tilata ravintolavaunusta syömistä, jos tulee nälkä. Rupesin heti innovoimaan sellaista Museokortin vastinetta – VR -korttia. Sillä saisi matkustaa rajattomasti Suomessa. Voisin lähteä reissuun, matkustaa Seinäjoelle, en ole käynyt koskaan, Rovaniemelle, Vaasassakaan en ole koskaan käynyt. Kutimet olisi mukana ja korvakuulokkeilla voisi kuunnella äänikirjoja. Luulen että junailusta voisi tulla minulle uusi harrastus.

Yövyimme hotelli Tammerissa. Se on upea art deco -tyylinen hotelli, tunnelma on kuin Babylon Berlinissä. Autioituneessa Babylon Berliinissä. Mutta vähäväkisyys ei minua haittaa, päin vastoin, nautin siitä ja se tuo oman mystisen tunnelmansa kaikkeen.

Olen jo niin tottunut siihen että kaikki on kiinni, paitsi R-kioski,  mutta eipä olekaan. Muissa kaupungeissa taidemuseot ovat nähtävästi auki. Tai ainakin Sara Hildenin taidemuseo on auki. Siellä oli mielenkiintoinen Kari Vehosalon näyttely. En ollut hänestä koskaan kuullutkaan, mutta olipa hienoja ja taidokkaita töitä. Luulin ensin että ne olivat valokuvia, mutta ne olivatkin öljyväriteoksia! Erittäin pikkutarkasti tehtyjä fotorealistisia, mutta aiheeltaan absurdeja.

Sara Hildenin taidemuseo on tilana kaunis ja avara, ja isoista maisemaikkunoista näyttäytyvä maisema on upea. Sääli että museo siirtyy muualle, tilat ovat kuulemma liian pienet. Ihmettelen. Miksi kaiken pitää olla niin suurta? Mielestäni Sara Hildenin nykyiseen museoon mahtuu juuri sopivan kokoinen näyttely. Liian isossa näyttelyssä väsyy. Ei taidetta voi kokea kerralla liikaa, ei aivot sulata näkemäänsä. Joskus ison näyttelyn katsomisen jälkeen olo on uupunut. Vähän niin kuin olisi syönyt liikaa karkkia. Taideähky.

Näsinneulan ravintola vieressä on mainio paikka. Söin ehkä elämäni parhaimman blinin. Taikinassa oli kuulemma spelttiä, ehkä se sai aikaan erikoisen makoisan rakenteen ja kuori oli paksu ja rapea. Tarjoilija kertoi, että Tampere on Pohjoismaiden suurin sisävesikaupunki. Niinpä, eipä ole tullut mieleen. Hieno kaupunki, paljon järvenrantaa ja moderni meininki.

Hotellihuoneen pöydällä oli erikoinen asetelma. Kukkamaljoakon alla oli Mika Waltarin kirja Felix onnellinen. Ajattelin katsoa, miten kirja päättyy. Sanat sopivatkin varsin mainiosti kaikin puolin onnistuneeseen ja onnelliseeen päivään ja tunnelmaan.

”Mutta hän ei pelännyt. Häntä vallitsi iloinen varmuus ettei hänen tarvinnut pelätä enää mitään tässä maailmassa. Miksi hän oisi huolehtinut huomisesta päivästä, kun Jumala ehkä tämän ainoan ihmeellisen kerran salli hänen olla täysin onnellinen.”

Normaali

Tyhjä bucket-list

Tiedättehän bucket-list’it? Luettelot asioista, jotka haluaa tehdä tai saavuttaa ennen kuolemaa. Esimerkiksi: opettelen soittamaan kitaralla, uin alasti kuutamoyönä, kierrän kaikki kansallispuistot, käyn kaikissa Unescon  luonnonperintösäätiön paikoissa Suomessa, juoksen maratonin.

En ole lämmennyt tälle lista-ajattelulle. Tosin se voi johtua siitä, että en keksi yhtään mitään asiaa, mitä sille kirjaisin. Pitäisikö olla huolissaan? Onko tyhjä bucket-lista merkki piilevästä masennuksesta, jos ihminen ei keksi yhtään asiaa, mitä haluaa tehdä tai saavuttaa ennen jonakin päivänä koettavaa kuolemaansa?

Vai onkohan tämä ikäkysymys? Voin hyvin ymmärtää, että nuorella ihmisellä on mielen päällä paljonkin asioita, joita haluaa tehdä ja kokea. Mitä enemmän ikää ja kokemuksia karttuu, vähenee into kerätä uusia. Jotenkin väsyy uusiin kokemuksiin. Haluaa korkeintaan vain enemmän vanhoja kokemuksia uudestaan. 

Ehkä siis pitääkin olla tyytyväinen siihen että bucket-lista on tyhjä. Ehkä se osoittaa että elämä on mennyt hyvin ja siihen on tyytyväinen. 

Joku aika sitten viestittelin velipojan kanssa. Hän ihmetteli viestissään, että huhhuh, kun lapset täyttävät neljäkymmentä ja vaimokin on kohta seitsemänkymmentä, että mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Vastasin että kaiketi siitä pitää vain ajatella, että kaikki on hyvin. Tuli sydän-emoji vastaukseksi.

Niin, kyllä se taitaa niin olla nyt kun asiaa mietin. En halua uusia kokemuksia, haluan vanhoja kokemuksia uudelleen. Haluan vielä monta uutta kevättä ihmetellä vihreän eri sävyjä ja kuunnella lintujen innostunutta livertelyä. Haluan vielä monta talvea ihailla kimmellystä valkoisella hangella ja lumikuorrutettuja puita. Haluan monta kertaa ihmetellä yötöntä kesäyötä tai pimeää talviyötä, kun taivaalla tuikkivat tähdet. Haluan vielä monta kertaa rehkiä itseni uuvuksiin pihatöissä tai lumitöissä. Haluan pulahtaa uimaan sameaan järviveteen ja kirpeään meriveteen. Haluan syödä miehen poimia kanttarelleja ja kalastamia ahvenia. Haluan heittää löylyä kiukaalle vielä miljoona kertaa. Haluan vielä monta kertaa nousta skumppasiiville hyvässä seurassa.

Siinä on minun bucket-listani. Ei ole enää tyhjä.

Normaali

Pannulapun seksuaali-identiteetti

Onneksi on tullut määriteltyä oma sukupuoli-identiteetti sattumalta jo blogin nimessä niin ei tule kenellekään yllätyksenä että olen she/her/hers.

Kyllä veri kiehahti ja aamu pärähti reippahasti käyntiin, kun paperi-Hesari ei tullut ja ryhdyin lukemaan kännykkäversiota. Törmäsin Pekka Pouta -kohuun, joka minulta oli mennyt tyystin ohi, ilmeisesti koska huomioni on ollut niin täysin villapaidan kudonnassa.

Pekka Pouta oli ihmetellyt, miksi ihmiset olivat lisänneet twitteri-profiileihinsa englanninkielisiä sukupuolimääritteitä. Aiheellinen kysymys, en ollut minäkään tällaisesta ilmiöstä tietoinen, mikä osoittaa vain oman ikääntymisen. On vaikea pysyä kärryllä kaikesta. Ja ainut lohtu on se, että onneksi tietämättömyydestä loukkaantuneet nuoret tulevat joskus itse kokemaan saman. Yhtenä kauniina päivänä he eivät ymmärrä, mistä on kysymys.

Nyt on kysymys muunsukupuolisten ja transihmisten oikeuksista. Aiheita, joista minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta eikä tietoa. Mutta samoin kuin Pekka Pouta ihmettelen, miksi yhtäaikaa toisten mielestä sukupuolesta ei saa tehdä numeroa, ja toisten mielestä se nimenomaan pitää määritellä.

”Päivää, olen Minna, olen syntynyt naiseksi ja koen olevani nainen, paitsi välillä en, välillä koen olevani sukupuoleton, aika useinkin, toisaalta vaihdevuosioireet muistuttavat minua vahvasti siitä että olen nainen, ja luulen että kun olen tämän elämänvaiheen käynyt läpi, koen olevani tyttö jälleen, nimenomaan tyttö, en nainen, siksi puhuttelen itseäni mielelläni pikku-Minnaksi, ja muutkin saavat minua nimitellä tytöksi, tädiksi saa nimitellä myös, mutta ei akaksi, mummo toivon joskus olevani myös.”

Monenlaista ihmeteltävää maailmassa riittää, tässä joitakin mieleen tulevia esimerkkejä.

Kehopositiivisuus. Samanaikaisesti/vuoron perään televisiossa pyörii Satakiloiset siskot ja Suurin pudottaja. Oma mielipide: Itse yritän suhtautua omaan kehooni positiivisesti, mutta välillä se on vaikeaa, koska haluaisin olla keskivartalosta kapeampi, siten olisin enemmän entinen minä. Kerran yritin antaa palautetta mielestäni paino-ongelmasta kärsivälle ystävälle kehottamalla häntä laihduttamaan. Hän vastasi nerokkaasti, että jos häntä ei nolota kulkea pannulapun (minulla oli ylläni itse virkattu naurettava mekko) kanssa, ei minunkaan pitäisi vaivautua hänen painostaan. Tämä tapahtui 90-luvulla, olemme yhtä ystäviä, minä kaipaan pannulappumekkoani, jonka heitin roskiin, tosin en ystävän kommentin vuoksi vaan siksi että jossakin kohtaa 2000-luvulla mekko alkoi minusta itsestänikin näyttää pannulapulta.

Salaliittoteoriat. Pieni valtaapitävä eliitti yrittää pienentää maapallon väestömäärää päästämällä koronaviiruksen valloilleen, ja sillä verukkeella rokottaa väestön (eliitti ei rokota itseään, mutta ei sitä kerro) ja rokotteen ottaneet kuolevat tai vammautuvat tai muuttuvat lisääntymiskyvyttömäksi, vähintäänkin saavat autismin. Holokaustia ei ollut, se on peitetarina, kehitetty jotta juutalaiset saisivat lisää valtaa ja olisivat kritiikin ulottumattomissa. Oma mielipide: naurattaisi jos ei pelottaisi. Miten herkkäuskoisia ja johdateltavia ihmiset ovatkaan! Se on pelottavaa. Yle Areenassa on parhaillaan mielenkiintoinen ruotsalaisdokumentti rokotevastaisuudesta. Monimutkaisessa maailmassa ihmiset kaipaavat helppoja vastauksia ja syyllisiä.

Sukupuoli-identiteetti Vähemmistöt kaipaavat hyväksyntää ja huomiota, kokevat syrjintää. Oma mielipide: Suurta enemmistöä ei kiinnosta. Vähemmistön mielestä meidän pitäisi olla kiinnostuneita ja ottaa selvää ja kantaa. Suuri enemmistö kohauttaa harteitaan, voivoi kun meillä kaikilla on omat ongelmamme, tsemiä teille ja iso peukku ja hali ja sori kun en tajua. Sori myös kun en jaksa välittää, on niin paljon kenestä/mistä pitää välittää, kuten esimerkiksi romanikerjäläisten ongelmat, rescue-koirat, nuorten pahoinvointi, lisääntynyt väkivalta, lähisuhdeväkivalta, riippuvuudet, uusavuttomuus, puiden kaataminen, lähiluonnon tila, Itämeren tila, Navalnay, polarisoituminen, sähkön siirtohinnat, EU:n elvytysrahat, vanhustenhoidon nykytila, homekoulut, koulukiusaaminen, lähihoitaresurssin riittämättömyys ja ikäsyrjintä.

Muistelen kesätyötä pikkupaikkakunnan hautausmaalla. Pitkään virassa ollut suntio esitteli minulle hautausmaalle haudattuja kuin vanhoja ystäviään: ”Tässä on se-ja-se, oli sellainen ja tällainen, kuoli siten ja täten”. Erityisesti kaksi hautapaikkaa jäivät mieleen. Suntio kertoi että kylällä oli aikoinaan elänyt naispari, jakoivat talouden ja elämän, naimisissa eivät tietenkään olleet, kun ei se siihen aikaan ollut sallittua. Naiset olivat eläessään toivoneet pääsevänsä yhteishautaan. Se ei kuitenkaan heidän sukulaisilleen sopinut. He eivät siihen suostuneet, häpesivät. Lopulta löytyi ratkaisu: naiset haudattiin vierekkäin, mutta eri kivien alle.

Jotenkin surullinen tarina. On varmasti raskasta olla suvun häpeäpilkku oman identiteettinsä takia, ei sellaista pitäisi koskaan kenenkään kokea. Mutta kertoo minusta isommasti yhteiskunnasta. Kuten tässäkin vanhassa tapauksessa, asia ei ollut laajemmalle yhteisölle ongelma, ei kyläläisiä haitannut naisten sukupuoli-identiteetti. Ei siitä tehty mitään numeroa, niin kuin ei mistään muustakaan. Varmaan on supistu, mutta niin pienellä paikkakunnalla supistaan paljostakin. Toisten juomisista ja naimisista ja kuka kenenkin lapsi oikeasti on.

Luulen että sama saattaa koskea transsukupuolisia ja muunsukupuolisia nykyisin. Asia on vaikeinta heidän lähipiirilleen, mutta muille ei, muille se on ihan sama. Koska yleisesti ottaen muiden asiat tuppaavat kiinnostamaan yllättävän vähän. Ehkä myös ratkaisu voisi löytyä lähempää, kun vähemmistöön kuuluva saa tukea ja ymmärrystä omalta perheeltä, työyhteisöstä ja ystäviltä, kokee olevansa hyväksytty ja rakastettu ja kunnioitettu, ei hän epäile asemaansa myöskään yhteisön silmissä.

Muistuu mieleen se vanha mies, oliko nimeltään Markus, joka tykkää pukeutua minihameeseen, korkokenkiin ja meikata, ja josta on ollut oma tv-sarja. Eräässä jaksossa hän kertoi naiseksi pukeutumisensa alkutaipaleesta. Markus oli piilotellut ominaisuuttaan vuosikymmeniä, pelännyt muiden reaktiota, mutta kun hän viimein uskaltautui mennä naiseksi pukeutuneena lähikauppaan, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. Sillä ei ollut mitään merkitystä kyläyhteisölle. Markus yllättyi muiden ei-yllättymisestä, ja alkoi vapautuneesti pukeutua naiseksi niin kuin oli halunnut jo vuosikymmeniä.

Niin se saattaa kuulkaas olla, sillä ei ole mitään merkitystä. Ja voi olla että lopulta sekin on joillekin kova paikka, et saakaan mitään erityishuomiota, vaikka olet erilainen, sinua kohdellaan ihan yhtä välinpitämättömästi kuin meitä muitakin.

Olen huomannut että joillekin ihmisille sukupuoli-identiteetti on hyvin tärkeä, kenties tärkein ominaisuus/piirre ihmisessä. Muistan kerran esittäneeni oman näkemykseni sukupuolesta, että se on kuin hiusten- tai ihonväri, ja kun kuolemme ja jäljelle jää puhdas sielu, ei sillä ole ihonväriä, eikä sukupuolta. Kanssakeskustelijani oli täysin eri mieltä, hänestä me jatkamme naisena ja miehenä tai muunsukupuolisena oloa myös kuolemanjälkeisessä elämässä. Voi taivas, en minä ainakaan jaksa olla nainen enää sitten, olen taivaassa mieluummin vaikka pannulappu.

Kun saan villapaitainnostuksen loppumaan, taidankin virkata itselleni uuden mekon ja alkaa taas pannulapuksi. Ehkä minulla onkin pannulapun sukupuoli-identiteetti. Minussa elää puhdas pannulapun sielu.

Normaali

Uusi pula-aika

Voi ei, että pitikin olla tv auki sinä sunnuntaina, kun Strömsö tuli! Siellä oltiin keksitty Strömsö-paita. Kiva islantilaispaidan tyylinen, mutta koristekuvio on terassin kaiteista.

Joitakin päiviä jaksoin vastustaa pakonomaista tunnetta kutoa oma Strömsö-paita, varsinkin kun minulla on aina kuuma, enkä siksi tässä elämäntilanteessa voi kuvitellakaan pistäväni päälle villapaitaa. Sitten keksin että kudon paidan pojalle. Täytyyhän pojalla olla äidin tekemä villapaita. Hän haluaa vaaleansinisen valkoisella koristeella. Läksin siis lankakauppaan, vaikka villasukka on yhä kesken, ja jämälankahartiahuivi myös.

Lankakaupassa näytti pula-ajalta. Lankahyllyt tyhjillään, puikkorekistä puuttui suosituimmat puikkokoot. Myyjä harmitteli, pitää myydä ei-oota, koska tavaraa ei tahdo saada niin paljon kuin olisi kysyntää. Onneksi vaalensinistä oli, ja kotoa löytyi sopivat puikot, ainakin melkein, ei toisin tarpeeksi pitkät.

Jonkinlainen pula-aika vallitsee myös julkisessa terveydenhoidossa. Hammashoitolan takaisinsoittosysteemi ei toimi. Se on mennyt varmaankin ihan juntturaan. Olen soittanut sinne, ja jättänyt soittopyynnön, samoin poika. Hänelle on puhjennut viisaudenhampaat alaleukaan ja on huoli, mahtuvatko ne suuhun. Hampaat on juuri vähän aikaa sitten oiottu, takana kulkee kisko. Mitä jos puhkeavat viisaudenhampaat vetävät hampaat jälleen lyttyyn?

Hetken mietin, että käyn paikan päällä hammashoitolassa ja kysyn, miten tänne saa yhteyttä, mutta kun soitin uudelleen ajanvarausnumeroon, vastaajarobotti vannotti menemästä paikan päälle, pitää soittaa tai käyttää chattia.

Luovutin, soitin yksityiselle hammasklinikalle, samalle missä käyn itse. Sain ajan seuraavalle päivälle. Saahan siitä ainakin s-bonukset samalla.

Mutta on tämä kyllä merkillistä nykyään. Olen yrittänyt sitkeästi pitää kiinni julkisen terveydenhoidon palveluista. Käynyt terveysasemalla, käyttänyt julkista hammahoitoa, paitsi viime vuosina, kun aloitin oman oikomishoidon. Sitä en olisi saanut julkiselta puolelta, vaikka juuri he törkkäsivät minut hoitamaan asian, sanoivat että kannattaisi hoitaa purenta kuntoon.

Julkinen terveydenhoito on tasa-arvokysymys, vähän niin kuin koululaitos. Mitä enemmän joudumme/alamme käyttää yksityisiä terveydenhoitopalveluita tai yksityisiä kouluja, sitä enemmän tapahtuu eriytymistä eri yhteiskuntaluokkiin. Jossakin jo näin otsikon, että kohta hampaista voi päätellä ihmisen yhteiskunnallisen aseman. Jos ei ole varaa yksityiseen, eikä pääse julkiseen tai jonotusaika on liian pitkä, seuraukset alkavat näkyä.

Haa, juuri nyt tätä paasausta kirjoittaessani puhelin soi. Soittivat Helsingin kaupungin hammashoitolasta. Sain ajan pojalle perjantaiksi. Perun s-bonuskorttihammaslääkärin. Systeemi toimii sittenkin. Hyvinvointivaltio ei ole sittenkään romahtamassa. Voin taas rauhoittua kutomaan villapaitaa, viisitoista senttiä on jo tehty.

Normaali

Kunnallisvaalit ja pormestari

Mukavaa että tulee kunnallisvaalit. On edes jotain muuta seurattavaa loputtomien suoratoistopalvelusarjojen rinnalla, ja muuta uutisoitavaa kuin korona tai luonnonkatastrofit maailmalla.

Sitä paitsi kerrankin tuntuu siltä, että olen aidosti kiinnostunut kotikaupungin kehityksestä. Aina olen kyllä äänestänyt – muistaakseni – mutta äänestäminen on ollut kansalaisvelvollisuuden toteuttamista. 

Syy äänestysinnokkuuteen on monet kaupunkikehityshankkeet, jotka ovat olleet huononnuksia. Jos katsoo Helsingin karttaa, siinä on vähän vihreää. Huomattavan vähän. Paljon sinistä, koska olemme meren saartamia. Mutta siinä sinisessä ei voi olla, paitsi silloin kun on uimassa tai jos on vene.

Täydennysrakentaminen nakertaa keskustan vähäisiä viheralueita. Myös aukiot haluttaisiin rakentaa täyteen, kuten esimerkiksi rautatieaseman ympäristö. Helsingin rautatieasema on poikkeuksellisen kaunis rakennus. Sen ympäristö on avara, ja siksi aseman kauneutta voi myös ihailla. Jos ympäristö rakennetaan, rautatieasema menee piiloon. 

Ystävä asuu Käpylässä. Siellä päin tuhotaan mäennyppylää, joka on ollut paikallisten retkeily- ja oleilualueena. Siihen rakennetaan taloja. Toinen ystävä asuu Lauttasaaressa. Sen lumovoima on ollut runsas luonto ja ranta-alueet. Nyt sinnekin on suunnitteilla lisärakentamista. Uutelassa on käynnissä harvennushakkuut. Keskuspuistoa kavennetaan, vaikka se on jo kapea kuin kalaveitsi.

Isojen, kaupunkiin tulevien sisääntuloteiden varteen kaavaillaan asuintaloja, mutta kuka haluaa asua valtatien reunalla tai päällä. Ei varmaan kukaan, mutta jonkun on kai pakko. Uudet asuinalueet rakennetaan niin, että niissä ei ole puita ja viheralueita ollenkaan. Käykääpä ”ihalemassa” Jätkäsaareen tai Kalasataman kaakelikauneutta. Pilvenpiirtäjiä halutaan ja rakennetaan vaikka väkisin.

Helsingillä olisi (ollut) mahdollisuus olla esimerkillinen luontopääkaupunki. Suurkaupunki, missä ihmiset eläisivät lähellä luontoa ja luonto on osa kaupunkia. Jostakin syystä osa kaupunkilaisista haluaa kuitenkin että Helsinki on juuri sellainen samanlainen suurkaupunki kuin kaikki muutkin maailman suurkaupungit. Ei nähdä sen potentiaalia olla toisenlainen. Ja että se toisenlainen voisi olla parempi.

Kunnalisvaalipöhinässä harmittaa poliittinen soppa, joka sekoittaa päätä. Toiset tekevät kunnallisvaaleista hallituksen kannatusvaaleja. Yksi porukka taas tekee kunnallisvaaleista pormestarivaaleja. Molemmat ovat harhaanjohtavia.

Tekisi mieli äänestää sopivinta pormestaria, mutta se veisi taas äänet puolueelta, jota haluaisin äänestää, puolueelta, joka mielestäni ajaa sellaista kaupunkinäkemystä kuin itselläni on. Menee ristiin. Toisin sanoen tämä pormestarijärjestelmä on huono. Asia on vähän sama kuin jos olisi presidentinvaalit, ja sen tulosten perusteella muodostettaisiin eduskunta.  

Ehkä en tiedä ihan tarkasti, mitkä asiat ovat pormestarin päätäntävallan alla, mitkä vaikuttamisen mahdollisuudet hänellä ovat. Mutta mielessäni pormestari vertautuu samantyyppiseen rooliin kuin mitä presidentillä on valtakunnan tasolla.

En ole presidentinvaaleissa ollut koskaan puolueuskollinen. Olen äänestänyt sitä mikä mielestäni on sopivin henkilö kyseiseen tehtävään, ja samalla tavalla toivoisin voivani ajatella pormestarista. Hän edustaa kaupunkia, on sen keulakuva ja promoottori.

Olisipa hyvä jos olisi erikseen, mutta samanaikaisesti kunnallisvaalit ja pormestarin vaalit. Saisi äänestää erikseen puoluetta/omaa ehdokasta kunnanvaltuustoon ja erikseen pormestaria. Valtuusto on kuitenkin se päättävä elin, joka päättää siitä, minkälaista kaupunkia rakennetaan. Siksi on tärkeä miettiä, ketä ja mitä äänestää.

Normaali

Pää irti

Olisipa hienoa jos pään voisi irrottaa. Jos voisi illalla ruuvata pään irti, ja laittaa yöpöydälle aamua odottamaan vesilasin ja kännykän viereen. Ei kuulisi yöllä toisten tai hiirien rapinoita ja kolinoita, yölläsyövän mikroaaltouunin kilahdusta, ei verkkokalvoille kuultaisi vessanvalo. Ei turhia heräilisi pohtimaan joutavia. Aamulla heräisi virkistyneenä, nostaisi pään pöydältä harteille ja ruuvaisi kiinni. Kyllä olisi hyvä.

Uusi kännykkä on aiheuttanut päänvaivaa. Jostain kumman syystä en saa sillä muodostettua nettiyhteyttä tietokoneeseen. Saan kyllä bluetooth-yhteyden, mutta silti tietokone väittää että ei ole internettiä, ei. Niinpä en saa näitä blogikirjoituksiakaan julkaistua. Kirjoitan näitä nyt tänne koneelle, ja toivon olevani jossakin kohtaa ihmisten ilmoilla niin että saan teksin ulos.

Uusi kännykkä toimiii naamatunnisteella. Eli kännykkä avautuu omaa naamaa näyttämällä. Paitsi ei ihan aina. Jos on maski naamalla, niin kännykkä ei ymmärrä. Siinä on myös maksutoiminto naamatunnistimella. Sama ongelma, kaupassa on aina maski, joten kännykkä ei tunnista, eikä suostu maksamaan. Onneksi siihen voi sitten laittaa normaalin numerosarjan, että ei siinä sikäli ole peruuttamatonta ongelmaa.

Olen myös huomannut että kännykkä ei aina aamulla tunnista. Ilmeisesti olen niin kulahtaneen ja väsyneen näköinen aamuisin, että kännykkä ei usko että se olen minä. No ei voi sitä soimata. En itsekään tunnista itseäni aamupeilistä. En myöskään kokovartalopeilistä mihinkään vuorokauden aikaan. Kuka on tuo pökkelö hahmo? Miten se on keskeltä noin vankka? Ja mitä ihmettä on tapahtunut ylävartalon ryhdille? Ilmiselvä emännän möykky harteilla. En minäkään minulle kännykkää avaisi.

Kesällä kun pidin air-bnb:tä ihmettelin aluksi, miten kauniita ihmisiä onkaan tulossa asukkaiksi! Kaikkien varaajien profiilikuvat näyttivät niin sulokkailta. Sitten kun ihmiset ilmaantuivat paikan päälle, eivät he muistuttaneet laisinkaan profiilikuviaan, ei sieltä mitään mannekiineja saapunut, ihan normaalipulliaisia olivat. Profiilikuvat ovat ideoita siitä, miltä haluaisi näyttää. Todellisuuden kanssa niillä ei ole juurikaan tekemistä. Ja ihan sama se on minulla. En minä näytä tuolta kukkaseppelenaiselta, jolla on mustarastas kädessään. Haluaisin vain näyttää häneltä.

Siksi on ihan hyvä että passikuva on mahdollisimman arkirealistinen. Pahempi on parempi. Tähän tulokseen tulin jo vuonna yksi ja kaksi ennen EU:ta. Tulin joltakin etelänlomalta ja Helsinki-Vantaan lentokentällä passintarkastuksessa poliisi katsoi ensin passikuvaani ja sitten minua ja uudelleen kuvaa. Totesi sitten, että taisi olla hauska reissu. Siitä lähtien olen pitänyt huolen siitä että näytän passikuvassa ihan järkyttävän karmealta. Ilostuu sitten passipoliisi kun näkee, että en todellisuudessa ole ollenkaan niin ruma. Paitsi että eipä tässä kukaan enää passikuvia katsele. Pölyttyy passi piirongissa keskeneräisten villasukkien seassa. Onkohan se enää edes voimassa? Ja tarvinnenko koskaan? Sitä on kohta niin vierottunut matkustamisesta, että ei enää osaa lähteä vaikka saisi. Vähän niin kuin häkkiin suljettu eläin. Vaikka ovi olisi auki, ei se enää lähde, on niin tottunut oloonsa. Sellaisiako meistä on yhdessä koronavuodessa tullut?

Normaali

Nojatuoliharmitus

Kyllä minä niin mieleni pahoitin! Heti aamusta herättyäni. Ystävä oli tullut mökkiyökylään, ja olimme terapioineet toisiamme puolille öin. Meillä on samanikäiset pojat – ja huolet. Siinä samalla kun lapsi syntyy, syntyy huoli. Se ei kai koskaan hellitä, niin kauan kun henki pihisee.

Poikamme ovat kuin yö ja päivä. Siksi huolemmekin ovat tyystin erilaiset, ja näemme myös toistemme pojat eri silmin kuin omamme. On lohdullista saada purkaa ajatuksia ja huolia, yleensä täysin turhia, ja todeta lopuksi että olinpa pöljä, kaikki ihan hyvin ja pojat ihania ja me myös.

Ilta venähti pitkäksi, kun tartutin kutomisinnostusta ystävään. Olen taas itse ajautunut pahaan kutomisongelmaan lukuisten keskeneräisten töiden takia. Ihan jumissa on pojalle 18-vuotislahjaksi tarkoitettu torkkupeitto, koska lanka ja malli eivät sovi yhteen. Valitsin langan summamutikassa, ja se on siihen kuvioon ihan liian paksua. Peitosta tulee tällä tavoin tehtynä ihan liian paksu tönkkö, ja sen tekemiseen kuluu älyttömästi lankaa. Nyt en tiedä, purkaisinko kaikki ja tekisin langasta jotakin muuta, vai jatkanko vain sinnikkäästi loppuun.

Kaiken lisäksi löysin piironginlaatikosta ikivanhan keskeneräisen villasukkaparin. Olin kutonut toisen sukan valmiiksi ja toisesta saanut aikaiseksi viisi senttiä vartta. Sitten oli ilmeisesti innostus hiipunut, ja olin tökännyt sukkaparin piironginlaatikkoon puikkoineen sellaisenaan. Samasta piirongista löytyi ohuenohutta merinovillalankaa iso kerä. En tiedä, mihinkä tarkoitukseen sen olin joskus ostanut, päätin kutaista siitä itselleni hartiahuivin, että ei jää lanka ihan käyttämättä.

Sohvapöydällä odottaa vaaleanpunaiset sukat, joista myös olen kutonut toisen sukan valmiiksi asti, toinen on kesken. Hermo menee näiden keskeneräisten kutileiden kanssa. Nyt sain iltaa istuessa sentään sen piirongin laatikosta löytyneen sukkaparin valmiiksi.

Mutta ehkä ei ole syytä huoleen, vertaiukohtaa löytyy:  Anna -lehdessä oli maininta mahdollisesti kaikkien aikojen pisimpään kudotusta Kettuvillapaidasta. Sen tekeminen on aloitettu vuonna 1998, mutta nyt näyttäisi olevan valmis! On varmaan onnellinen olo tekijällä. Kyllä pitäisi olla sellainen sääntö, että uutta ei saa aloittaa ellei vanha ole valmis! Olo on kuin peliriippuvaisella.

Mutta takaisin alkuun. Se miksi aamulla mieleni pahoitin, se on paha juttu! Ystävä oli tuonut mukanaan aikakausilehtiä, ja kun ne olivat jääneet illalla lukematta, aamu valjennut, ja ystävä vielä nukkua tuhisi vierassängyssä tuvan seinustalla, enkä halunnut häntä herättää, päätin viihdyttää itseäni lehtiä lukemalla.

Sisustuslehdessä oli juttu niin sanotusta Aulanko-tuolista. Minulla oli sellainen. Ostin nojatuolin 80-luvun lopussa poikamiestyttöboxiini. Tuoli löytyi vanhojen huonekalujen kaupassa ja ihastuin siihen, vaikka se olikin kallis ja iso. Maksoi muistaakseni tuhat markkaa ja se oli iso raha siihen aikaan. Mutta siihen aikaan ei osteltu kalliita käsilaukkuja niin kuin nykyään!

Kaiken lisäksi tuoli oli valtavan iso, se vei jättiosan pienen yksiöni pinta-alasta. Se oli myös painava, eikä sitä niin vain siirrelty paikasta toiseen, mutta mukava siinä oli istua. Tuoli kulki mukanani pitkän pätkän elämää. Ensimmäiseen yhteiseen kotiini mieheni kanssa, ja lopulta nykyiseen kotiimme. Mutta sieltä se ei enää löytänyt sopivaa paikkaa. Vaikka tilaa sinänsä oli, tuoli ei tuntunut olevan kotonaan enää meillä. Oli aika päästä siitä eroon.

Se osoittautuikin varsin vaikeaksi. Kukaan ei ollut juuri silloin kiinnostunut vanhoista nojatuoleista. Elettiin 2000-luvun alkua. Edes huutokauppa ei sitä halunnut. Lopulta sain sen diilattua jollekin immeiselle, joka tuli tuolia pakettiautolla hakemaan. Huokaisin helpotuksesta. Möin tuolin tappiolla, se vähän harmitti, mutta ei läheskään niin paljon kuin tänä aamuna!

Sisustuslehdessä oli juttu että Aulanko-tuoleista on tullut keräilyharvinaisuuksia ja jossakin huutokaupassa niistä on maksettu jopa 40.000 euroa! Neljäkymmentätuhatta!

Ai että sattuu. Sattuu tosi paljon. Mitä kaikkea olisinkaan sillä rahalla saanut, heti keksisin monta mukavaa remppaa.

Tuntuu kuin olisin voittanut lotossa, mutta unohtanut lunastaa voiton. On jo ilta, ja vieläkin harmittaa. Harmittaakohan huomennakin? Voi saakelin saakeli.

Miehelle en kyllä ainakaan sano tästä mitään! Hän kun ei mielellään luovu ikänä koskaan mistä, ja oli silloinkin sitä mieltä että tuoli saisi jäädä. Voi kunpa olisin kerrankin kuunnellut, mutta en koskaan!

Normaali

Mielipiteet koetuksella

Juuri kun olin edellisessä postauksessa elämöinyt mielipidediversiteetistä, ja siitä kuinka mielipidekeskusteluja pitäisi käydä vain livenä, eikä somemaailman utuverhojen takana, pääsin testaamaan yleviä näkemyksiäni käytännössä. Luonto koettelee, näköjään, pokasautti minut ulos omasta mukavuuskuplastani, ja heitti eteeni ihmisen, joka ajattelee asioista aivan eri tavalla. Herreguud, mikä kokemus. Kylläpä otsalohkoa kuumotti.

Olin töissä. Kirkossa on arkipäivisin pappi tavattavissa klo 15-18. Papin kanssa saa käydä juttelemassa mistä vain mielen päällä olevasta asiasta anonyymisti ja livenä.

Pappi soitti, ja sanoi olevansa puoli tuntia myöhässä. Läksin katsomaan, olisiko siellä jo ”asiakkaita” odottamassa, että voisin heitä informoida tästä viivästyksestä.

Paikalla odottelikin yksi henkilö. Kun pappia ei nyt heti ollut saatavilla, hän kysyi, mitä mieltä minä olen maskeista? ”Ai niin kun missä mielessä?” kysyin, vaikka vähän arvelinkin, mistä on kysymys, koska kysyjä ei käyttänyt maskia.

Hän kertoi Jeesuksen sanoneen että kun uskoo ja luottaa Jumalaan, pelastuu. Jos on tosiuskovainen, ei käytä maskia.

Öööh, mietin mitä sanoa. Sanoin sitten että minä ajattelen tästä eri tavalla. En ole ajatellut että uskomalla Jumalaan pelastuu koronalta. Että minun mielestäni Jeesus ei tarkoittanut sitä, eikä kymmessä käskyssä ole kohtaa ”Älä käytä maskia”.

Hän oli myös sitä mieltä, että meidän ei pidä uskoa viranomaisia, eikä alistua heidän ikeensä alle. Ei pidä uskoa viranomisia, pitää uskoa Jumalaan, hän sanoi.

Voi hyvänen aika sentään! Siinä minulle oli eteen tökätty ihminen, joka ajatteli kaikesta ihan eri tavalla kuin minä. Hänellä oli oma näkemyksensä ja tulkintansa asioista. Ja minulla omani. Yhtä vahvasti kuin minä uskoin olevani oikeassa, hän uskoi myös olevansa.

Totesin että meillä on nyt tässä ihan eri käsitys asioista, ja luulenpa että meistä kumpikaan ei ole halukas vaihtamaan omaa näkemystä toisen ajattelutapaan.

Onneksi saimme keskustelun jotenkin päätökseensä. Välillä volumet kyllä kohosivat sen verran että kanttori huuteli toiselta puolen kirkkoa meitä vähän hiljentämään, koska hän yritti nauhoittaa samanaikaisesti virsiä, eikä halunnut sinne taustalle tallentuvan meidän mölinää.

Kysyin, mitä kello mahtaa olla, ja nainen otti toppatakkinsa taskusta pienen valkoisen herätyskellon. Katsoi siitä, kaksikymmentä yli.

Sanoin, että kohta pappi varmaan tulisi, jos hän jaksaisi hetken odottaa. Toivotin Junalan siunausta ja kaikkea hyvää.

Erosimme hyvissä väleissä ja tunnelmissa.

Mutta koville otti. Ei ole helppoa olla eri mieltä.

Päivän päättyessä, kun pappi oli poistunut päivystämästä, enää kanttori soitteli urkujaan, minä suljin isolla, painavalla, vanhalla avaimella kirkon oven. Kaksi pyöräytystä oikeaan. Kävelin keskikäytävää pitkin takaisin, tein samalla askelkyykkyjä. Siinä on hyvä suora sisätreenin. Taustamusiikkina kanttorin urkusoitanta, käsipainona kirkon avaimet. Käytävän päässä, alttarin edessä tein ristinmerkin, ja heitin pienen rukouksen ilmaan: ”Herra varjele tätä porukkaa!”

Normaali

Mielipidediversiteettiä

Yhtenä päivänä – en nyt muista minä, kun nämä päivät tulevat ja menevät kuin lähiöjunat – oli radio auki keittiössä siivittämässä ruuanlaittoa. Siellä käytiin keskustelua keskustelusta. Ymmärsin että somessa velloo kiihkeä susikeskustelu. Ohjelmassa keskusteltiin tästä somesusikeskustelusta.

Vaikka olen somessa blogin ja instagram-tilin muodossa, facebookia olen kiertänyt kaukaa ja twitter-huutelusta en pidä, enkä sitä juuri seuraa, mitä nyt satunnaisesti, kuten esimerkiksi Trumpin höpinöitä hupimielessä, silloin kun häntä ei vielä oltu sensuroitu.

Minulla on oma mielipide mielipiteistä. Ja keskustelusta. Mielipiteitä on liikaa, koska jokaisella on omansa, ja meitä on liikaa. Ylikansoittuminen ja väestönkasvu on maapallon primääri ongelma, joka aiheuttaa kaikki muut ongelmat; ilmastonmuutoksen, panepidemiat, eläinlajien sukupuuttoon kuolemisen, metsien hävittämisen, saastumisen, kaiken. No niin, siinä lurahti taas yksi näkökulma ja mielipide, mistä muilla voi olla eri kanta.

Kannatan sitä että jokaisella on oikeus esittää oma mielipiteensä. On hienoa että on mielipidediversiteettiä, ja että se sallitaan. Mutta suhtaudun nihkeästi somessa käytävään keskusteluun. Mielestäni somekanavat eivät ole hyviä keskustelukanavia. Keskustelu pitäisi aina käydä live-tilanteessa. Some-miljöössä keskustelu provosoituu, ja siitä tulee jankkaavaa, eikä se johda mihinkään muuhun kuin kaikkien asianosaisten henkiseen kärsimykseen.

Vältän kirjoituksissani ”susiaiheita”, aiheita jotka ovat riitaherkkiä, ja pyrin aina kirjoittamaan niin että en loukkaisi ketään. Mutta tavallaan se on mahdotonta, koska mikä tahansa mielipide tai näkemys voidaan kokea loukkaavana.

Olen tehnyt oman blogini kommentoinnin vaikeaksi siksi, että en halua ylläpitää mahdollisia keskusteluja, puhumattakaan että joutuisin keskusteluja moderoimaan tai hyssyttelemään ja rauhoittelemaan. Välillä mietin, pitäisikö oman blogin otsakkeen alle lisätä sisältövaroitustekstin: ”Kirjoitus saattaa sisältää mielipiteitä ja näkökulmia, jotka ovat eriä kuin omasi. Hienoa että meillä on mielipidediversiteettiä.”

Toinen syy, miksi blogin kommentointi on hivenen hankalaa, johtuu siitä että en halua astua narsismin syvään kuoppaan, tulla riippuvaiseksi tykkäyksistä. Ne voisivat vaihvihkaa alkaa ohjata sitä mitä kirjoitan. Haluan säilyttää puhtaan ilmaisuvapauden. En halua kirjoittaessani pohtia, että mitä se-ja-se nyt tästä tykkää, onko erimieltä, samaa mieltä, peukuttaako vaiko eikö.

En halua myöskään klikkihuorata. Se tarkoittaa sitä, että laittaa otsikolle provosoivan otsikon. Jos laittaisin tälle kirjoitukselle esimerkiki otsikoksi ”Tappakaa itsenne susien tappajat!” tai ”Tappakaa itsenne te susien tappamista vastustavat!” saisin todennäköisesti paljon klikkauksia ja lukijoita.

Osalla palkatuista kolumnisteista, jotka kirjoittavat lehtien nettisivustoille, palkkio on sidottu klikkausten määrään. Siitä seuraa ns. klikkijournalismi. Laittamalla provosoivan otsikon palkkio kasvaa. Siinä samalla sitten kyllä kasvaa vihapuhe ja someraivo. Mielestäni medioiden olisi tässä suhteessa kannettava kortensa kekoon, ja omalta osaltaan lopetettava provosointi ja bensanheitto. Niin kuin meistä jokaisen.

On äärimmäisen vaikeaa kannattaa sananvapautta, ylläpitää monimuotoista keskustelukulttuuria ja samanaikaisesti olla loukkaamatta ja loukkaantumatta. Silti juuri se meidän on opittava.

Radiossa käydyssä fiksussa susikeskustelussa, missä ei siis puhuttu varsinaisesti susista, vaan niistä käytävästä keskustelusta, eräs asiantuntijoista sanoi neuvoksi erimielisien kohtaamisessa sen, että me jokainen haluamme tulla kuulluksi, että meidän huolemme ja tunteemme tulee kuulluksi. Siitä siinä on kysymys, pöydän molemmilla puolilla. Jokaisella on huoli ja tunne. Ennen kuin asiasta voidaan käydä järkevää keskustelua, huoli ja tunne pitää saada tulla kuulluksi. Vasta sitten voidaan alkaa etsiä ratkaisuja. Ja ratkaisuja, niitä meidän tulee löytää. Voimia ja aikaa ei saa kuluttaa riitelyyn. Jos aika ja voimat menevät maastopalojen sammuttamiseen, ei jää aikaa ja voimia etsiä ratkaisuja niiden ehkäisemiseen tulevaisuudessa. Moni somekeskustelu on yhtäaikaista bensan ja veden heittämistä liekkeihin.

Normaali

Otin vyöruusurokotteen

Stressipäivä. Vaihdoin puhelinta. Se aiheuttaa aina ongelmia, niin nytkin.

Olin kyllä perehtynyt eri vaihtoehtoihin etukäteen huolella, joten varsinainen ostopäätös oli helppo. Elämä vanhan puhelimen kanssa alkoi olla jo aika moista räpellystä. Jos puhelimen erehtyi laittamaan päälle ulkona, akku pimahti välittömästi tyhjiin. Se oli hankalaa, koska ostan esim. bussi-/ratikkaliput HSL:n sovellutuksella. Jos puhelin menee oston jälkeen pimeäksi, en voi näyttää lippua bussinkuljettajalle tai lipuntarkastajalle.

Olin jo kerran ostanut kännykkään uuden akun, ei siitä ole monta kuukautta. Taisi olla hukka homma. Sillä sai muutaman elinkuukauden lisää.

Ajattelin tyhjentää vanhasta kännykästä mahdollisimman paljon sisältöä, että materiaalia ei turhaan siirry uuden kännykän muistia rasittamaan. Tyhjensin esimerkiksi kaikki vanhat whatsup-keskustelut. Sekään ei mennyt ihan putkeen. Jotkut saivat minulta mysteeriviestin, ja vaikka tarkoitukseni oli poistaa viestit vain itseltäni, poistui ne jostakin syystä osalta muiltakin keskusteluun osallistuneilta. Näin kävi mm. työpaikan whatsup-ryhmässä. Se oli tietenkin paitsi noloa myös harmillista, koska mukana oli kuvat työvuorolistoista, ja osa olisi tarvinnut niitä.

Myöskään kaiken aineiston siirto kännykältä toiselle ei näytä onnistuvan helposti. Olen nyt kolme ja puoli tuntia siirtänyt tiedostoja, ja vieläkin lukee että ”odota”. Kaikki muu on siirtynyt, mutta app’it ei. Kännykkä sanoo että minun pitää kirjautua uudelleen, ja niin olen tyhnyt. Silti lukee että ”odota”. Hermo meinaa mennä. Kaiken lisäksi olin unohtanut oman apple id -salasanani, sitä kun tarvitsee käyttää aika harvoin, nyt jouduin nollaamaan vanhan ja kehittämään uuden tilalle. Kukaan ei muistanut, mikä meidän kodin wifi:n salasana on. Sitä arvuuteltiin. Oli monenlaista muistilappua. Mikään salasana ei täsmännyt. Lopultä äkkäsin mennä katsomaan itse kojeesta. Siinä se oli printattu tarralappuun laitteen kylkeen.

Kyllä tämä salasanojen ja numerokoodien viidakko on aikamoinen helvetti. Pitää itse olla Tarzan että siitä viidakosta selviää. Onneksi uudessa kännykässä on naamatunnistin. Paitsi että kyllä sekin haluaa välillä kysyä pääsykoodia. Nyt piti keksiä uusi, vanhassa on neljä numeroa, nyt pitää olla kuusi. Erikseen on vielä SIM-salasana. Miksiköhän sille pitää olla oma? Niin kuin nyt joku änkeäsi puhelimelleni varastamaan siitä SIM-kortin. Mitä iloa siitä nyt olisi? Hetken aikaa saisi sillä soitella minun kuukausimaksuni hintaan, kunnes kortin kuolettaisin.

Käytän usein salasanana lapsuudenkodin lankapuhelimen puhelinnumeroa. Se kun on liisteröitynyt aivoihini niin syvälle, että uskon vielä täysdementikkonakin muistavani sen. Useinhan ihminen muistaa vanhana nimenomaan lapsuusajan, muisti alkaa deletoitumaan takaperin nykymenneisyydestä kohti vanhaa.

Kävin ottamassa rokotuksen. Nimittäin vyöruusurokotteen. Ystävä sai sellaisen silmään. En ole nähnyt miltä näyttää, mutta puhelimessa olen jutellut, ja epätoivoiselta kuulostaa. Kipu on kuulemma sietämätön. Jotakin huumelääkettä syö sen kestääkseen. Hän on ammatiltaan yksityisyrittäjä, ja ongelmana on että töitä pitäisi tehdä, projektit paukkuu, mutta nyt ei pysty. Sietämätön tilanne.

Googlasin vähän vyöruususta. Sehän on vesirokon jäänne, mikä jostakin syystä vastustuskyvyn heikentyessä aktivoituu, ja alkaa elämöidä ruusuna. Ystävällä on ollut rankat ajat: työstressiä ja hänen äitinsä kuoli loppuvuodesta sairastettuaan pitkään, joten se on myös lisännyt huolta ja painetta. Varmasti kaikki tämä osaltaan vaikutti siihen että vyöruusu aktivoitui.

Anopilla on kanssa ollut vyöruusu, jopa useampaan kertaan. Mutta ei kylläkään pään alueella. Muistan että yhtenä kesänä vietiin hänet jopa sairaalaan mökiltä sen takia.

Koska itse kärsin allergioiden aiheuttamista iho-oireista, en halua kokea enää mitään vyöruusua siihen päälle, jos sen voi rokotteella estää. Täyttä suojaa ei edes rokote anna. Maailmalla on kehitetty myös astetta parempi rokote ruusuun, mutta se ei ole vielä saatavilla.

Rokotuksen jälkeen piti hetken aikaa odotella soffalla, että ei tule mitään äkillistä yllätystä. Lueskelin siinä muista rokotuksista. Tuli ihan sellainen olo että tekee mieli käydä pistämässä itseensä ihan kaikki mahdolliset rokotukset. Kuten pneumokokki. Yhdellä rokotteella saa suojan loppuelämäkseen.

Helsingissä on Ateneumin takana Rokoteklinikka niminen paikka. Siellä saa käydä piikillä. Ei tarvitse varata aikaa, sen kun lampsii sisään, ja valitsee listalta mitä laitetaan.

Menenpä nyt katsomaan, olisiko äpsit latautuneet uuteen kännykkään. Tekisi mieli katsoa, miltä suoratoistot siinä näyttävät hivenen isommalta ruudulta.

Normaali

Koronavuosi

Kohtahan tässä voisi viettää eräänlaista koronavuosipäivää. Wuhanilaiset ovat jo omansa viettäneet, eivät tainneet juhlia. Oma vuosipäivä olisi 13.3. Se oli viime vuonna perjantai. Läksin kaupungista, totesin että tämä oli nyt tällä kertaa tässä, omat työt loppuivat. Parin päivän päästä mies, poika ja kissa seurasivat perässä. Kevät ja kesä kului maaseudun rauhassa aika lailla eristyksissä. Aika pysähtyi.

Pojan kanssa vitsailtiin että pitäisikö tehdä vuosipäivän kunniaksi jonkinlainen koronakakku, ja ohjelmana voisi olla koronatietovisa. Hienointa olisi, jos juhlapäivää voisi juhlistaa rokotteella, mutta todennäköistä on, että riskiryhmään kuulumattomina emme ole saamassa rokotetta lähikuukausina. Nyt en ole edes seurannut tilannetta, onko uusin tieto peräti että menisi syksyyn asti, tiedä häntä, mutta piikki otetaan, heti kun annetaan.

Kovin montaa koronaan sairastunutta en tunne. Siskontyttö sai taudin keväällä töistä, työskentelee sairaalassa, ja heidän perheensä oli sairaana ja karanteenissa. Käsitykseni on, että kaikki perheestä ei siltikään koronaa saanut, perheessä on kolme alakouluikäistä poikaa ja mies.

Työkuvioista tiedän kaksi tapausta. Yksi mies, alle 60-vuotta, normaalipainoinen, terveenoloinen, joutui teho-osastolle, oli siellä useamman viikon, hänen tilanteensa oli vakava. Selvisi onneksi. Sekin tapaus oli keväällä.

Yksi tuttu töistä sairasti koronan nyt syksyllä. Alle kolmekymppinen mies. Hänelle tauti ei ollut flunssaa kummempi. Oli saanut taudin tyttöystävältään.

Äskettäin kuulin että kaukainen sukulainen. Papan siskontyttö, seitsemänkymppinen, on kuollut koronaan. Hän asui Ruotsissa.

Keväällä olin koronan suhteen pelokkaampi. Katsoin päivittäin erityisuutiskatsauksia televisiosta, seurasin epidemian leviämistä, luin kaikki uutiset.

Nyt olen höllännyt. Esimerkiksi käsidesin käytössä. Oli pakko, kun oikean käden kämmeneen tuli haava, joka ei umpeutunut. Käsidesi avasi haavan aina uudelleen ja uudelleen. Siirryin käyttämään hanskoja. Rautakaupasta ostetut työhanskat, sisään pumpulihanskat. Ne on kätevä pestä käytön jälkeen.

Kasvomaskia olen tottunut käyttämään. Yksi paketti on eteisen pöydällä, toinen autossa, käsilaukussa kotelossa aina muutama, takin povitaskussa yksi varalla. Ei tulisi mieleenkään mennä kauppaan ilman maskia. Ylipäätänsä kaikki turha naaman hiplailu on loppunut. On oppinut varomaan mahdollisia pöpöjä käsissä.

Yksi skarppaamisen paikka kyllä on; työpaikan taukotila. Taukotila on samalla työtila. Jos työvuorossa on useampi, olemme usein kaikki siinä muutaman neliön tilassa, missä ei todellakaan voi pitää turvavälejä, toinen saattaa olla tietokoneella, toinen syö eväitään, ei ole aina maskia naamalla. Töissä on kyllä vaikea toisinaan pitää turvavälejä.

Elämän tapahtumaköyhyyteen on tottunut. En ole erityisemmin kaivannut edes kulttuuririentoihin. Toisaalta viime viikonloppuna matkan varrelle osui taidegalleria, missä oli vieläpä oikein hieno näyttely. Kylläpä tuntui taulujen katsominen virkistävältä! Kotona viihdyn tietokoneella suoratoistopalvelujen parissa, jos kaipaan aivolepoa. Olen kutonut paljon, kuunnellut podcasteja ja kirjoja. Tehnyt saunapuita. Kaikkinainen käsillätekeminen tuntuu yleisesti ottaen lisääntyneen. Monet leipovat. Käly on kuulemma dyykannut taloyhtiön roskiksesta kaksi nukketaloa, ja entisöi niitä. Kiva idea!

Ystävien kanssa olisi kiva istua pitkää iltaa. Sitä on vaikea korvata yhtään mitenkään. Yksittäisiä ystäviäni olen kutsunut satunnaisesti mökkikylään, ja se on ollut kyllä iso henkireikä. Ja erään ystävän kanssa käynyt hiihtämässä. Mutta istua pöydän ääressä pitkää iltaa pariskunnittain tai isommalla porukalla, sitä kaipaan.

Ohjattujen ryhmäliikuntatuntien loppuminen on harmittanut, mutta olen korvannut ne juoksulenkeillä tai hiihdolla, säätilan mukaan. Mutta ei se sama asia ole. Pilatestunnit ovat pitäneet selän kunnossa. Ei ole ollut pitkään aikaan selkäsärkyä. Nyt tunnit ovat loppuneet, enkä ole osannut/viitsinyt/jaksanut etsiä korvaavia harjoituksia netistä. Niinpä se on jäänyt, ja pelkään asian kostautuvan jossakin vaiheessa selkäsärkynä.

Eilen aamulla täytyi taas lähteä lenkille, koska hiihtokeleihin oli tullut parin päivän vesisateen jälkeen tauko.

Juoksentelin vajaan tunnin lenkin aamuhämärässä. Hivenen huvitti asukokonaisuuteni. Jalassa oli pojan vanhat lenkkarit, ne ovat minulle juuri sopivat, kun laittaa villaiset vaellussukat. Lenkkareihin olin tietenkin kiinnittänyt päkiän kohdille liukuestepiikkivyön mustan jään varalle. Housut, ne ovat kohta 18 vuotta vanhat. Ostin vuonna 2003, kun olin saapunut synnytyslaitokselta kotiin, ja vatsa ei ollut vielä normalisoitunut. Piti äkkiä saada jotkut kuorihousut, mitkä vetää jalkaan, kun lähtee vauvan kanssa ulos. Ostin Niken housut. Pian vatsa litistyi, ja housuista tuli ylisuuret. Mietin, heittäisinkö ne pois, mutta jostakin syystä jäivät kaappiin. Yllätysyllätys, nyt ne ovat minulle täysin passelit! On minulla sellaiset oikeat juoksuhousutkin, mutta ahdistavan kireät ja virtaviivaiset. Epämukavat. Mieluummin laitan vanhat kuorihousut.

Entäpä sitten juoksupaita. Jostakin syystä kaikki keinokuitumateriaali on alkanut tuntua kutittavalta ja epämukavalta. Niinpä juoksua varten joskus hankkimani välifleece ei tunnu hyvältä, sekin on liian kireä. Enkä pidä juoksupaidastakaan, siitä tekokuituisesta, jonka tehtävä olisi siirtää hiki pois iholta. Niinpä puen päälleni vanhan puuvillapaidan ja sen päälle v-kaula-aukkoisen bilepaidan! Se on musta neule, missä on kiiltäviä ”hopeahippuja”, huomasin sen toimivan mainiosti lenkkeilyssä tarvittavana välipaitana. Päässä on Lauri Tähkän keikalta ostamani Kuka-muu-muka -pipo, ja hihansuussa miehen poliisilaitokselta liikelahjaksi saama heijastinnauha, missä on teksti ”Poliisin vanha tuttu”.

Jos satutte törmäämään kuvatunlaiseen ilmestykseen, älkää peljästykö. Se olen vain minä lenkkivarusteissani, koronavuoden höperöittämänä.

Normaali

Koronavuosi nuoren elämää

Tämän päivän (25.1.2021) Hesarissa oli hyvä mielipidekirjoitus huolestuneelta lukiolaisen äidiltä. Olen itsekin yksi sellainen. Poika on lukion toisella.

Vanha mainosjuliste tien varrella sanoi, että Maaseutua ei voi tuoda. Näin on. Eikä nuoruutta voi siirtää. Sitä ei voi elää uudelleen myöhemmin. Eikä sitä voi elää vain etänä. Nuoruus pitää elää ja kokea silloin kun se on.

Olen harmitellut, tuntenut tuskaa, huolta ja pelkoa, kun olen samaistunut pojan ikäpolven elämään. Heistä kasvaa koronanuorten sukupolvi, jolle jää muisto etänuoruudesta. Mitä se tulee vaikuttamaan tulevaisuudessa sosiaalisiin taitoihin, ryhmäytymiseen, kykyyn toimia yhdessä muiden kanssa.

Miten ja ennen kaikkea missä, tutustutaan vastakkaiseen sukupuoleen, saadaan kokemuksia ja elämyksiä, mitä nuoren ihmisen elämään on yleensä kuulunut?

Nyt on peruttu penkkarit. Vanhojen tanssit pyritään järjestämään myöhemmin keväällä. Tansseja harjoitellaan etänä tietokoneen välityksellä. Kuvitellen tanssipartneri. Pukuvuokraamosta on jo käyty varaamassa jo frakki. Se on sentään tehty livenä.

Mediassa huomio on ollut ikääntyneiden ongelmissa. On kirjoitettu paljon heidän yksinäisyydestään. Nuorista on oltu hiljaa. En halua vähätellä vanhojen ihmisten ongelmia, mutta he ovat tanssinsa tanssineet, ensisuudelmansa suudelleet, ensirakkautensa kokeneet.

Minä suren nuorten tilannetta. Enkä tiedä, miten sitä voisi muuttaa tai parantaa. Vuosi on kulunut. Vuosi nuoren elämässä on pidempi kuin vanhan.

Normaali

Aattelepa omalle kohdallesi

Minulla on uusi lempikauppa – Sokos.

Vanhat mielikuvat Sokoksesta ovat tunkkaiset, se on ”maalaisten tavaratalo”, Stockmannilla on paremman väen tavaratalo, minne ruotsia puhuvat rouvat saapuvat minkkiturkeissaan. Samaan mielikuvaan kuuluu, että Stockmannilta saa hyvää palvelua, ja mitä siellä ei ole, sitä ihminen ei tarvitse.

Muistelen erään ystäväni sanoneen, että hänen puolisonsa kävi vain ja ainoastaan Stockmannilla, ei ikinä missään muualla, olkoon tarve mikä tahansa. Näin oli siihen asti, kun ystäväni vei miehen ruokaostoksille Lidliin, ja sen jälkeen mies halusi aina sinne. Mies ihastui puolta pienempään maksuun kassalla.

Edellä mainitut mielikuvat ovat kaikki virheellisiä. Niillä on saattanut olla kaikupohjaa kekkosaikaan. Silloin Sokos-tavarataloja oli maaseudun pikkupaikkakunnilla. Minunkin lapsuuden kotikylässä oli Sokos-tavaratalo, mistä oli omat osastonsa kirjoille, levyille, paperitarvikkeille, urheilutarvikkeille, rautaosasto ja tietenkin ruokaosasto. Nyt jäljellä on vain ruokakauppa.

Samaan aikaan Stockmannin hienostostatus oli ansaittu. Stockmanneja oli vain Turussa ja Helsingissä (ehkä myös Tampereella?). Sieltä sai palvelua, tuotteita mitä muualla ei myyty, siellä kuuli puhuttavan ruotsia ja näki rouvia turkeissaan. Nyt kekkosajasta on kauan, ja tavaratalot toisenlaisia.

Minä olen pikku hiljaa löytänyt Sokoksen. Siihen on monia syitä. Yksi luontevimmista syistä on se että jos hyppään ensimmäiseen bussiin minkä näen kotioveltani, se pysähtyy Sokoksen edessä. Tosin sama bussi pysähtyy Stockmanninkin edessä – vieläpä aiemmin – joten ei se voi olla syy. Sokoksella on erinomaisen hyvät valikoimat joka osastolla, heillä on selkeästi osaavat sisäänostajat. Sisäänostajien taidoista on kiinni, mitä tavaratalossa myydään.

Lisäksi Sokoksella saa hyvää palvelua. Alusvaateosaston sovituskopeissa on summerit, mistä voi soittaa myyjän paikalle, ei tarvitse lähteä itse etsimään uutta, oikeaa kokoa, jos ne, mitä meni sovittamaan, olivatkin väärän kokoiset.

Siitä pitäen kun talvi saapui Helsinkiin kotiuniformuni on ollut bambukerrasto ja sen päällä Arelan alennusmyynneistä ostettu pitkä villamekko. Mekko on ollut käyttämättä kaapissa pari vuotta. Luulin jo sen olleen hukkaostos, mutta nyt kun vihdoin on kylmä, se on osoittautunut oivaksi vaatekappaleeksi. Alle bambukerrasto, päälle villamekko = ihana lämmin ja pehmeä olo.

Koska olen tätä samaa uniformua käyttänyt päivittäin, ja tykkään pitää bambukerrastoa myös yöllä, varsinkin silloin jos iho reistailee, yksi bambukerrasto ei riitä. Vitsailin miehelle että pitäisikö kerrasto kääntää aamuisin toisin päin. Pitäisi yöllä nurinpäin ja päivällä oikein päin. Mutta pitää sitä silti välillä pestä.

Niinpä lähdin Sokokselle ostamaan uutta kerrastoa. Samalla poikkesin alakerran kosmetiikkaosastolle. Siellä oli Centifolian karitevoi tarjouksessa, normaalihinta 18,90€ ei sekään päätä huimaa, mutta nyt voide oli 13,90€. Ostin kaksi purkkia. Muistin joskus kokeilleeni karitevoita, ja totesin silloin sen sopivan erinomaisesti herkälle ja kuivalle iholleni. Ostin kaksi purkkia.

Nyt kaksi päivää voidetta kokeiltuani taidan käydä ostamassa sitä lisää. Voide on 100% karitevoita. Siinä ei ole mitään muuta. Se on ihanaa, koska ihoni sietää huonosti säilöntäaineita.

Muutkin näyttävät löytäneen Sokokselle. Siellä on aina paljon ihmisiä. Mikä tietenkään ei näinä aikoina ole hyvä juttu, kun ihmisiä pitää välttää. Siinä mielessä Stockmann olisi vähäväkisempi vaihtoehto.

Mistä tulee mieleeni lähiruokakauppa, joka on äärimmäisen pieni, sellainen R-kioskin kokoinen, mutta lähin ja suhteellisen kattava valikoima. Poikkesin sinne ostamaan jotakin kotoa puuttuvaa, ja huomasin pelkääväni rakennusmiehiä. Pienessä kaupassa kassan ja kahviautomaatin luona hengaili neljän hengen rakennusmiesporukka. Luikahdin ohi hengittämättä, kun en kehdannut poiskaan kääntyä. Olen huomannut väisteleväni kadulla ja kaupoissa näitä rakennusmiehiä. He ovat vierastyövoimaa, kulkevat todennäköisesti suhteellisen usein kotimaansa ja työkohteensa väliä. Mahdollinen korona pelottaa.

Minun käy myös heitä sääliksi. Viimeksi silloin, kun erikoisen kova talvimyrsky riepotteli Etelä-Suomea, ja kaikki pysyivät sisällä. Pikkulinnutkin olivat kadonneet piiloihinsa. Tien toisella puolen on iso rakennustyömaa, ja oletin että sellaisessa myrskyssä ei kukaan työskentelisi ulkona rakennuksilla, mutta niin vain sieltä kuului kalina ja kalke ja itäeurooppalainen puheensorina. Eikö rakennuksilla ole olemassa mitään säädöksiä siitä, minkälaisessa säässä työtä on turvallista ja terveellistä tehdä? Myrkytuuli ja rakennustelineet eivät mieletäni ole hyvä yhdistelmä. Ei ainakaan inhimillinen yhdistelmä.

Ajattelin mielessäni Kalasataman tornitaloja rakentavia. Minkälaista siellä mahtaa olla myrskyllä? Ylhäällä 30 kerroksen korkeudessa? Työkaveri tiesi kertoa sähkömiehestä, joka tekee tornityömaalle töitä. Siellä on bajamaja-vessa ylhäällä katolla ettei tarvitse kavuta 30 kerrosta alas vessaan. Toivottavasti on hyvin kiinnitetty paikoilleen, ettei tuuli heitä bajamajaa ja siellä kakkivaa rakennusmiestä alas.

Lomailimme Dubaissa joskus 2000-luvun puolivälissä. Rantahotellimme naapurissa oli käynnissä iso rakennustyömaa, siihen rakennettiin toista hotellia. Bussit toivat oransseihin haalareihin ja kypäriin pukeutunutta vierastyövoimaa rakennuksille. Työtä piti tehdä myös yöllä, koska päivällä oli niin kuuma. Työmaa näytti absurdilta, työmiehet vankityövoimalta, vaikka eivät sitä olleet. Heitäkin minun kävi sääliksi. Tehdä raskasta työtä sellaisessa kuumuudessa. Nyt täällä on sama toisin päin. Tehdä raskasta työtä kylmyydessä ja tuulessa.

Olin joskus kesällä töissä Kustavin hautausmaalla. Meitä oli siellä töissä kukkien hoitaja ja minä. Minun tehtäväni oli ajaa nurmi ja suorittaa tehtäviä, jotka kuuluivat hautaustoimenpiteisiin. Oli todella kuuma kesä. Eräänä sellaisena kuumana kesäpäivänä vanha kirkkoherra käveli asioikseen pappilasta hautausmaalle sanomaan meille että ottakaahan työt nyt vähän iisimmin. Ei tarvitse tehdä kuin ihan välttämättömät. Ei Afrikassakaan tällaisella säällä töitä tehtäisi. Hän oli ollut siellä aikoinaan lähetystyössä. Siinä oli inhimillisyyttä, toisen asemaan asettumista ja johtajuutta.

Myrskyävänä talvipäivänä minun tekisi mieli kävellä tien yli rakennustyömaalle, ja sanoa siellä työskenteleville että tänään on vapaa päivä. Menisin – vaikka heitä pelkäänkin – jos se olisi minun vallassani.

Ymmärrän että rakennuksilla ja työmailla on aikataulut, joihin ei ole laskettu luppopäiviä, ja sanktiot töiden viivästymisestä. Mutta eikö sellaisessa tilanteessa työn toimeksiantaja voisi auktoriteetillaan puuttua asiaan?

Tässäkin asiassa voisi todeta Jope Ruonansuun sanoin: ”Aattelepa omalle kohdallesi”.

Se on äärimmäisen viisas lause. Sopii moneen paikkaan ja tilanteeseen, opettaa empatiaa. Aatellaanpa useimmin asioita omalle kohdalle. Maailma olisi parempi paikka. Sinä kuumana kesäpäivänä Kustavin kirkkoherra ajatteli omalle kohdalleen ja toimi sen mukaisesti, ja me emme saaneet lämpöhalvausta. Kukkienhoitaja sai sen sitten ihan toisena kesänä ja toisen kirkkoherran aikaan, ja minä enää siellä silloin ollut.

Ps. Muistin voiteen hinnan ihan pieleen aamulla tätä kirjoittaessani. Muistelin silloin että se maksoi 5,90€. Mutta nähtävästi se oli jonkun muun ostamani tuotteen hinta. Kävin Sokoksella uudestaan tänään töihin tullessani ostamassa lisää karitevoidetta, ja totesin muistaneeni ale-hinnan väärin. Nyt se on tekstiin korjattu. Pahoittelen jos joku säntäsi voideostoksille väärin kerrotun hinnan perusteella.

Normaali

Miesten vaihdevuosihäpeä

Kotiliedessä oli viime vuoden (2020) loppupuolella vaihdevuosiaiheinen teemanumero. Pari kommenttia jäi askarruttamaan. Eräs mies kuvaili vaihdevuosi-ikäisen vaimonsa kanssa elämistä kulkemiseksi miinakentällä, ja toinen kertoi, miten oli tuntunut ikävältä, kun pöytäseurueessa eräs nainen oli maininnut vaihdevuosioireet, että miten sillä tavoin toi oman vanhenemisensa esille, noloa. Jäin näitä pohtimaan.

Mielessä on kypsynyt teoria sille, miksi vaihdevuodet on vaiettu asia. Se ei ole ehkä koko syy, mutta osa siitä. Vaikeneminen johtuu miehistä. Vaihdevuosi-ikäinen nainen on häpeä puolisolle.

Onko niin että vaihdevuosi-ikäinen nainen, nainen joka on menettänyt sukukypsyytensä, ehkä -halunsakin siinä samalla, on miehelle nolo asia? Hän häpeää naistaan. Mies ajattelee alitajuntaisesti että toisten miesten silmissä – kaikkien miesten silmissä – oma vaimo on menettänyt haluttavuutensa. Nainen on nolo. Joutaa siis vaihtoon niin kuin vanha auto.

Vaikka vaihdevuodet, ikääntyminen, rupsahtaminen ja harmaantuminen eivät olisi naiselle itselleen ongelma, on hänen miehen egon takia yritettävä näyttää nuoremmalta. Näinkö tämä on? Voisiko tässä olla perää?

Minä olen varmasti supernolo omalle miehelleni, kun mennä kaakatan menemään oireistani höpöttäen, viuhkaani viuhtoen. Ei ole tullut mieleenkään hävetä, tai varsinkaan että se olisi muiden mielestä häpeällistä. Päin vastoin. Olen puhunut asiasta avoimesti myös teini-ikäiselle pojalleni. Äiti on masentuntu/äkkipikainen/ huonosti nukkunut koska vaihdevuodet. Töissä olen puhunut asiasta avoimesti. Myös esimiehelleni, joka on 63-vuotias mies. Oletan että vaihdevuodet eivät ole hänelle tuntematon käsite, onhan hänellä vaimo kotona.

Samaisessa lehdessä haastateltiin tamperelaista gynekologia, joka oli ehdottanut neuvola-tyypistä vastaanottoa vaihdevuosia lähestyville naisille. Idea ei ollut saanut kannatusta, mutta minä kannatan! Moni outo vaiva saa selityksensä vaihdevuosista. Silti lääkärit eivät vastaanotolla osaa välttämättä yhdistää oireita niiden syntyperään. Tulee turhia lääkärissäkäyntejä, turhia lääkekokeiluja, yhteiskunnan varoja tuhlaantuu.

Ainoa ongelma on, että moni, jolla vaihdevuodet eivät vielä ole alkaneet, ei niihin usko ennen kuin oireet ilmaantuvat. Ihminen kuvittelee ettei tämä koske minua. Ainoana ihmisenä maailmassa minun vyötäröni ei paksuunnu, huulet ohennu, limakalvot kuivu, yöunet mene pilalle, ei, minulle ei tule hikikohtauksia, ei niveliä kolota, ei minulle. Niinpä etukäteisneuvolan opastukset valuisivat kuin vesi hanhen selästä. Mutta voisihan siitä ehkä joku muistijälki jäädä. Että sitten asian ajankohtaistuessa osaisi päätellä että onkohan tämä nyt sitä?

Vähän niin kuin supistusten alkaessa ensimmäistä kertaa. Vatsa oli iso kuin jumppapallo, yhdeksän kuukautta oli kulunut, silti sitä mietti että hmnnn… voisikohan tämä nyt olla niitä, mitä ne oli… supistuksia.

Vissiin viimeinen ajatus tulee olemaan että mitenkähän on, onkohan tämä nyt sitten sitä kuolemista.

Normaali

Kouluruokakassi

Tietääköhän sitä kaikki etätyötä ja -koulua käyvät kohta enää mistä ovat etänä. Tätä on jatkunut jo niin kauan että todellisuus unohtuu. Outo alkaa tuntua normaalilta.

Yksi haastekohta itselläni on ollut ruoka. Kun 17-vuotias on etäkoulussa, ruokaa pitää tehdä usein ja paljon. Koulussa voisi käydä syömässä, mutta se on toisaalta mahdotonta, koska ruokatauko on niin lyhyt että siinä ajassa ei ehdi koululle ja sieltä takaisin kotiin.

Kunnes äkkäsin Wilmasta; kouluruokaa voi tilata kotiin noudettavaksi kerran viikossa. Jippiaijei! Näin sieluni silmin jääkaapin täynnä kanaviillokkia, makaronilaatikkoa, lihakeittoa, veripalttua – tuskin sitä sentään enää kouluissa tarjotaan – ja kaalisalaattia pienillä ananaspaloilla elävöitettynä.

Poika yritti kyseenalaistaa, onko tämä välttämätöntä. Minä rautalankaa vääntämään, että näin tehden välttyisimme yhdeltä aterianvalmistukselta per päivä. Niinpä tilattiin annokset ja käytiin ne sovitusti noutamassa. Ohjeena oli ottaa oma kassi mukaan. Minä odottelin autossa, kun poika kävi koululla, kohta päästäisiin kouluruokalan herkkuja maistelemaan.

Juuri vähän aikaa sitten olin törmännyt televisiossa ohjelmanpätkään, missä Marttojen opastuksella tehtiin kouluruokia, juuri sitä kanaviillokkia ja hyväksi kehuttiin. Kyllä minulle ainakin kelpaisi!

No ei. Ei se mennyt sitten ihan niin. Kurkkasin kassiin. Siellä oli näkkäripaketti, margariinipaketti, litra appelsiinituoremehua, Jalostajan hernekeittopurkki, Jalostajan tomaattilinssikeittopussi ja puoli kiloa lihaperunasoselaatikkoa. Ei mitään kouluklassikoita! Ihan tavallisia kaupan eineksiä vain. Poika oli tyytyväinen.

Kaipa minun nyt sitten pitää ihan itse kanaviillokkini Marttojen ohjeilla tehdä. Pitäisiköhän pitää oikein sellaiset kouluruokapäivät 70-luvun malliin kotona? Laittaisi veripalttua puolukkasurvoksella lounaaksi.

Normaali

Elämän merkityksellisyyttä etsimässä

Tiistain 19.1.2021 Hesarin pääkirjoitussivulla on Taru Tujusen hyvä kolumni Olemassaolon merkitys ei ole hauska mainoskampanja. Kirjoituksessa Tujunen pohtii sitä, miten korona-aika on lisännyt merkityksellisyyden pohdintaa niin yrityksissä kuin puolueissa. Miksi olemme olemassa, mitä tavoittelemme?Voisiko työllä, sillä mitä teemme, olla merkitystä? Pelkkä hauska mainoskampanja ei enää riitä.

”Kun merkitys on kirkas, ei tarvitse ihmetellä, mitä tehdä, kun maailma ympärillä heittää kuperkeikkaa.” Tujunen haastaa meitä uskaltamaan tehdä asioita toisin omassa arjessa. ”Jotta tekemisen merkityksellisyys kirkastuu tai jopa tulee määritellyksi uudestaan, meidän on osattava ajatella asioita uusista näkökulmista…..Arjessa kyse on kuitenkin siitä, uskallammeko ajatella ja tehdä asioita toisin. Sitä uskallusta tarvitaan nyt kaikkialla.”

Vaikka tilanne on uusi, viisaus on vanha. Yksilö (samoin yhteisö ja yhteiskunta) selviytyy, jos löytää elämälleen merkityksen. Tätä opetti psykiatri, neorologi Viktor Franklin, joka kehitti logoterapian, terapiamuodon, missä tarkoitus on parantua oman elämänsä merkityksen löytämisellä. Frankl joutui keskitysleirille, natsit ehtivät tuhota hänen logoterapiaa käsittelevän kirjan käsikirjoituksen, mutta Frankl kirjoitti sen uudelleen vapautumisensa jälkeen. Kannattaa lukea Franklinin kirjoja; Ihmisyyden rajalla, Olemisen tarkoitus / Elämisen tarkoitusta etsimässä.

Elämisen merkitystä ja tarkoitusta ihminen etsii aika ajoin ilman suurempia vastoinkäymisiäkin. Ei tarvita panepidemiaa eikä keskitysleirejä. Se on osa ihmisen elämää, osa ikäkriisejä tai muita kohtia elämässä, joilloin syystä tai toisesta miettii omaa elämäänsä ja sen tarkoitusta, tai tarkoituksemattomuutta. Sillä sellaiselta elämä usein myös tuntuu, täysin turhalta ja tarkoituksettomalta. Merkitys ja tarkoitus unohtuu, hautautuu tai voi olla että se muuttuu. Joku ennen tärkeäksi kokema ei enää olekaan tärkeää. Elämänarvot muuttuvat.

Eräässä Kamala Luonto -sarjakuvan stripissä synkistelyyn taipuvainen majava pohti, että mitä se Luoja on mahtanut miettiä, kun minut loi. Kettu vastasi, että varmaankin sitä että tehdäänpä oikein hieno lättänä häntä ja siihen jatkoksi jyrsijä.

Kun aikoinani löysin Viktor Franklinin kirjat ja ajatukset, innostuin logoterapiasta niin paljon, että suunnittelin jopa lähteväni opiskelemaan sitä. Muistaakseni Salossa oli joku opisto missä olisi ollut mahdollista opiskella. En sitten mennyt, ja ehkä hyvä niin. En usko että olisin parhaimmillani ”terapeuttina”. Ehkä tämä blogin pitäminen on minulle sopivinta terapiaa, terapioin itseäni ja siinä sivussa ehkä lukijoita.

Oman elämän merkityksen löytämisessä koin ison ahaa-elämyksen sattumalta vuonna 2012. Tai en tiedä, oliko se sattumaa, ehkä se oli kohtalo, ehkä niin oli tarkoitus. Olin opiskellut suntion tutkinnon ja löytänyt minulle sopivan työn ja toimenkuvan. Suntion toimenkuva on laaja, sanonnan mukaan siihen kuuluu kaikki paitsi ruustinna.

Eräänä tavallisena iltapäivänä huomasin kirkon penkillä pienen lehtisen, joku oli sen siihen unohtanut. Kävin sen noukkimassa pois, ja samalla lukaisin. Pieni kirjanen yksinkertaisine piirroskuvineen iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kirjan nimi oli: Valontuoja. Se kertoi pienestä tytöstä, joka kulki kynttilä kädessä kohti pimeää kaupunkia, missä ei palanut yksikään valo. Mutta kun tyttö tuli sinne, hän toi mukanaan valon, joka levisi ja pian koko kaupunki hohti valoa. Tyttö jatkoi matkaansa. Kirja päättyi vielä dramaattisesti sanoihin, että hetken päästä kukaan kaupungissa ei enää muistanut, kuka valon oli tuonut, mutta ei se pientä tyttöä haitannut.

Kirjanen puhutteli minua, se tuntui kertovan minun elämäni tehtävän. Tehtävänä on tuoda iloa ja valoa muille. Ja kun tarkemmin ajattelin jo mennyttä elämääni, entisiä töitäni ja työyhteisöjä, missä olin työskennellyt, kaikkea kokemaani, minusta alkoi tuntua että niin, ehkä olin ollut juuri eniten valontuoja, ilontuoja. Ehkä se oli ollut aina enemmän merkityksellisempää kuin se itse työ, mitä tein. Itse työ on toisarvoista, ensisijaista on se mitä tuon mukanani omalla persoonallani.

Muutama vuosi sitten poika keksi minulle jopa tähän kosmiseen tehtävääni sopivan tittelin, ilosofi. Olen sitä käyttänyt siitä lähtien tittelinä. Valontuoja -kirjanen on minulla piironginlaatikossa aarteiden joukossa. Kukaan ei sitä koskaan tullut kirkolta omakseen hakemaan, joten päättelin, että se oli minulle tarkoitettu.

Loppuun toisen keskitysleirin kokeneen juutalaisen Dietrich Bonhoefferin kirjoittaman virren sanat. Virsi löytyy virsikirjasta, virsi 600, ja sitä usein lauletaan kirkoissa vaikeina hetkinä, kun tarvitaan uskoa tulevaan.

1.
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

2.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

3.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

4.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

5.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Normaali

Jos haluat että sinut muistetaan, naura.

Olen kaivannut radiota keittiöön. Voihan sitä radiota toki kännykän kautta kuunnella, mutta ei se ole täysin sama asia. Yle ja Iskelmä kuullostavat autenttisemmalta oikeasta radiovekottimesta kuunneltuna. Maalla minulla on radio keittiössä, kuistilla, olohuoneessa, vintillä ja liiterissä/saunassa. Paitsi että liiteri- ja vinttiradio ovat rikki.

Eilen matkan varrelle sattui Tokmanni. Kävin ostamassa kissalle ruokaa ja uudet liukuesteet kenkiin. Ostin kahta eri mallia. Toiset samaa, muuten hyväksihavaittua, mutta helposti kengästä irtoavaa päkiämallia, ja toiset joissa liukueste tulee koko kengän alle ja kiinnittyy sekä kantapäästä että kärjestä.

Siinä ihan vieressä sattui olemaan kodinelektroniikkahylly. Ostin pienen petroolinvärisen radion keittiöön, 14,95€ ja toisenlaisen liiteriin 16.95€. Oleelliset ominaisuudet ovat johto ja antenni. Nämä löytyvät molemmista.

Tänä aamuna pääsin koekäyttämään keittiöradiota, kun laitoin aamutuimaan lounaspastakastikkeen porisemaan hellalle. Vihanneksia pilkkoessa oli radio päällä, ja sieltähän se tuli: Dannyn euroviisukipale. Mies sattui paikalle juuri ennen h-hetkeä voikkareita tekemään. Miten se aina osuukin paikalle kolistelemaan silloin, kun pitäisi olla hiljaa? Sanoin että ”tyst”. Nyt tulee Dannyn euroviisubiisi, pitää olla hiljaa.

Dannyn ääni kuullosti heiveröiseltä, vahvimman voimansa menettäneeltä. Biisi kertoo hautajaisjärjestelyistä, Sinä päivänä kun kaikki rakastaa mua. Hienot sanat, tärkeä aihe. Juuri tänä aamuna, kun viikonloppuna on kuollut yksi Suomen musiikkihistorian järkäleistä eli Pave Maijanen, Dannyn biisi kuulostaa erityisen ajankohtaiselta.

Usein omaiset haluavat hautajaisista hienot ja pompöösit, valitaan hienoin arkku ja puhutaan ylisanoja edesmenneestä, vaikka kuollut itse olisi mieluummin valinnut vaatimattomamman arkun ja aidot sanat.

Olen ollut monenlaisissa hautajaisissa sekä työni puolesta että omaisena. Parhaimmat hautajaiset ovat sellaiset, mitkä ovat vainajan itsensä oloiset. Sellaiset juhlat, missä vainaja itsekin olisi viihtynyt!

Yhdet sellaiset olivat vuosi sitten kummitätini hautajaiset. Hän sairasti samaa sairautta kuin Pave Maijanen eli ALSia. Koska tauti ei edennyt niin nopeasti kuin täti oli ajatellut, hänellä oli paljon aikaa järjestellä ja suunnitella. Monta kertaa istuin tädin sairaalahuoneessa ja googlailin sopivia kappaleita, joita sitten kuunneltiin ja täti teki muistiinpanojaan ruutuvihkoon.

Täti ennätti myös valita itselleen sopivan papin; nuoren naisen, ja kävi hänen kanssaan keskustelut omista näkemyksistään ja uskomuksistaan. Tädillä oli omanlaisensa ajatukset niin kuolemanjälkeisestä elämästä kuin kristinuskon opeistakin. Pappi oli jälkeenpäin todennut, että hän taisi itse olla näissä keskusteluissa oppilaan roolissa.

Siunaustilaisuudessa oli vain kahdeksan henkilöä. Oli heinäkuu, olimme pukeutuneet kesäisiin kukkamekkoihin ja vaaleisiin siisteihin vaatteisiin. Jokainen oli kerännyt omalta pihalta kukkapuskan arkulle asetettavaksi. Paikkana ei ollut kirkko eikä hautausmaan siunauskappeli vaan sairaalan oma pieni kappelitila, jonne juuri ja juuri mahduimme. Musiikki oli tädin valitsemaa, mm. Samuli Edelmanin Avaruus. Nyt tulee kyllä aina jouluaattona täti mieleen, kun Lumiukko-elokuva näytetään. Avaruus on se Lumiukko-biisi suomeksi.

Jälkipuinti pidettiin paikallisessa pienessä kahvilassa, ja siellä tunnelma oli haikea, mutta aika ajoin myös iloinen, kun muistelimme menneitä. Kaitsoimme vanhoja kaitafilmejä. Täti olisi varmasti viihtynyt siellä kanssamme, ja hänen naurunsa raikunut. Jännä muuten, miten edesmenneistä muistaa eritoten naurun. Jokaisella on oma persoonallinen naurutyylinsä. Muistakaa nauraa, jos haluatte että teidät muistetaan!

Erään ystäväni hautajaisissa kaikkien piti pukeutua valkoisiin vaatteisiin. Siunaustilaisuudessa Isä Mitro suitsutteli suihkeita, vaikka vainaja ei ollutkaan ortodoksi, ja muistotilaisuuden ruokajonossa takanani seisoi samainen Isä Mitro, joka kehui mekkoani sensuelliksi. Loppuillasta oli merelle ammuttiin kunnialaukauksia. Meitä jäi pieni porukka rantaravintolan terassille istumaan pitkää iltaa ja muistelemaan. Olimme silloin nelikymppisiä, ja kuolema kosketti läheltä ensimmäistä kertaa.

Omat hautajaiseni olen suunnitellut jo niin monta kertaa, että olen itsekin tippunut kärryiltä, miten toivon toimittavan. Ainakin musiikki on täydentynyt monta kertaa. Viimeksi innostuin Mozartin Lacrimosasta. Siinä on sitten upea kappale! Ja Olen kuullut on kaupunki tuolla pitää myös esittää hautajaisissani. Siitä tulee mieleen lapsuus. Kävin toisinaan isän kanssa Vapaakirkon tilaisuuksissa, ja luulen kuulleeni tuon laulun jossakin niissä tilaisuuksista. Ja se kummitädin Avaruuskin olisi ihana kuulla.

Enpä tiedä, miten Dannyn käy Euroviisu-karsinnoissa. Muistaakseni aikoinani ennustelin rökäletappiota Lordin Hard Rock Halleluujalle, joten minua ei kannata kuunnella, kuunnelkaa musiikkia. Jos jotakin yhtäläisyyksiä kappaleista etsii, niin kumpikaan ei ole tyypillinen viisubiisi. Yleensähän ne ovat sellaisia maailmaasyleileviä, isoja tuulikonebiisejä. Mutta varmasi Dannyn kappale jää elämään. Koska kertoo kuolemasta.

Tuskin maltan odottaa, että saan liiteriradion paikoilleen, pääsen tekemään puutöitä ja lämmittämään samalla saunaa. En ole koskaan käyttänyt klapikonetta, mutta googlailin jo, josko sellaisen vuokraisi hiihtolomaviikoksi. Talvella on mukava tehdä puutöitä, ei tule yhtään niin kuuma. Toisaalta perhe ei ehkä pidä ajatuksesta, että olen suunnittelun hiihtoloma-aktiviteetiksi polttopuiden pilkkomista. Niin tyypillistä minua.

Seuraavan kerran kun ajan Tokmannin ohi, käyn ostamassa lisää neljäntoista euron radioita. Ostan yhden kylppäriin ja toisen nojatuolin viereen pikkupöydälle olohuoneen päätyyn. Kutsumme paikkaa Budoaariksi. Siinä on kaksi nojatuolia, välissä pöytä ja jalkalamppu. En tykkää kankaasta, millä nojatuolit on päällystetty, joten olen peittänyt omani gobeliinikankailla. Ne ovat miellyttävän tuntuisia ihoa vasten. Kissakin tykkää. Nukkuu usein minun paikallani, siitä näkee koko huushollin. Budoaarissa on kiva juoda päiväkahvit, lukea, kutoa, juoda sampanjaa ja kaiken sen ohella – kuunnella radiota.

Normaali

Sohvaperunan tv-nurkka

Keskiviikkona alkoi KulttuuriCocktail Live. Hyvä että vihdoinkin televisioon saatiin kulttuuriaiheita käsittelevä ohjelma! Tästä on ollut selkeä puute. Radiossa pyörii samanniminen ohjelma, ja sitä seuraan viikottain. Kulttuuria voisi käsitellä myös Helsingin Sanomissa huomattavasti laaja-alaisemmin. Ja uutisointi on hitusen liian Helsinki-keskeistä. Toivoisin enemmän juttuja kulttuuritarjonnasta ympäri Suomen. Se voisi lisätä maan sisäistä matkailua. Voisin hyvin lähteä pikku reissuun Ouluun, Kuopioon, Vaasaan, Kotkaan tai Seinäjoelle, jos tietäisin, mitä siellä tapahtuu. Niin, voihan sitä googlata, kyllä. Mutta voisi näyttelyistä, teatterista ja konserttitarjonnasta kertoa myös lehdissä. Nyt tapahtumia ei tietenkään koronan takia ole, mutta sitten taas kun elämä on taas normaalia.

Television KulttuuriCocktail Live oli pienoinen pettymys. Ohjelma lähetetään suorana, miksiköhän tähän ratkaisuun on päädytty? Ohjelma oli myös sisällöltään, miten sen nyt sanoisi, ei vaikuttanut erityisen tasokkaalta, oli vähän sellainen lastenohjelman tuntu. Mikähän idea sekin oli, että toimittajat olivat ottaneet itsestään kuvat lapsuuden roolimalliasuissa? Luulin katsovani Pikku-Kakkosta.

En haluaisi olla ikärasisti, mutta ovatkohan KulttuuriCocktail Liven juontajat liian nuoria ja kokemattomia? Jos nyt kuvittelen ohjelman vetäjäksi esimerkiksi edesmenneen Jörn Donnerin, niin uskoisin että ohjelma olisi ollut ihan toisella tasolla. Kulttuuriohjelman toimittajalla pitää olla laaja kulttuurikentän tuntemus ja ymmärrys, perspektiiviä. Luulisi että sellaisia ihmisiä löytyisi vielä elävänäkin. Löytyisikö yliopistosta?

Ohjelman aiheena oli sukupuoliroolit lastenkirjoissa. Hohhoijaa, taas päästiin tähän nykyiseen ikuisuuskysymykseen. Ehkä keskustelun taso olisi noussut jos studiossa aiheesta olisi ollut keskustelemassa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, nyt häntä oli haastateltu erikseen.

Toivottavasti KulttuuriCocktai Live -ohjelma saa lähtökankeudesta huolimatta ilmaa siipiensä alle. Kulttuuri tarvitsee ehdottomasti oman ohjelmansa televisioon.

Torstaina katsoin A-talkin, siinä oli aiheena vihapuhe. Voi että minä rakastan Anna Kontulaa! Nyt tuli vahva ilmaus, mutta en voi itselleni mitään. Siinä on sitten fiksu ihminen ja loistava keskustelija. Anna Kontula saisi olla television kaikissa keskusteluohjelmissa aina. Vakiovieraana. Ihailen paitsi hänen älyään ja tietämystään, myös selkeätä ja asiasisältöistä puhetapaa. Naamalla ei ole virne, jota nykyisin joskus näkee, ja jonka tarkoitus on osoittaa halveksuntaa muita puhujia kohtaan. Kontula ei myöskään puhu toisten päälle, odottaa puheenvuoroa. Hän luottaa siihen että saa vuoron puhua, sanoo sitten asiansa, ei rupea vänkkäämään, esittää perustellun oman näkökulmansa. Kaikki halpamainen ja huono käytös ja puhe on Anna Kontulasta kaukana kuin kuu maasta.

Sanottaakoon että ole Anna Kontulan edustaman puolueen kannattaja. Tiedä, olenko minkään, puolueista on nykyään aika vaikea pitää. Sitä paitsi joka puolueesta löytyy hyviä, älykkäitä ja viisaita ihmisiä. Anna Kontula kuuluu ehdottomasti siihen eliittiin. Kuuluisi hallitukseen. Toivottavasti näemme hänet vielä politiikan huippupaikoilla jonakin päivänä. Tai ainakin enemmän televisiossa.

Sosiologina ja yhteiskuntatieteiden tohtorina hän olisi voinut hyvin olla myös siinä KulttuuriCoctail -ohjelmassa. Olisi heti ohjelman taso noussut.

Peukku, peukku, vielä kerran peukku sekä hymynaama Kontulalle! Ja sydän.

Normaali

Älä tykkää, älä seuraa, varo porukoita

Katsoin televisiosta dokumentin Ku Klux Klaanista. Järjestö alkoi salaseurana, mutta gloorian päivinään siitä tuli yleisesti hyväksytty liike, johon piti kuulua saadakseen osakseen yhteisönä hyväksynnän, se oli verkostoitumisen tapa, siellä solmittiin ihmissuhteita ja tehtiin businesstä. Paitsi jos satuit olemaan katolinen tai juutalainen tai musta, heitä liike vastusti avoimesti. Parhaimmillaan tähän kyseenalaiseen porukkaan kuului miljoonia amerikkalaisia.

Kun katselee televisiosta valkoisin huppuasuihin pukeutuneita, he näyttävät koomisilta satuhahmoilta. Vähän kuin jostakin Harry Potterista. Silti aikuiset, tavalliset ihmiset ovat halunneet niin esiintyä ja marssia sotilaallisissa riveissä lippuja ja soihtuja kantaen. Tulee mieleen natsi-Saksa.

Molemmat ideologiat läpäisivät koko ihmisen elämän. Natseilla ja Ku Klux Klaanilla oli omat seremoniansa lapsen ristiäisiin tai häihin ja hautajaisiin. Miltähän Ku Klux Klaan -hääkuva mahtaisi näyttää piirongin päällä nyt?

Voi taivas, kaikkeen sitä ihminen tempautuu mukaan!

Samantyyppinen ilmiö pienemmässä mittakaavassa on moottoripyöräjengit. Niillä on oma pukeutumistyylinsä, johtajansa, arvoasteikkonsa, ajamansa asiat. Ulkopuoliselta moottoripyöräjengiläisen pukeutuminen ja ulkoasu on koominen. Isot, aikuiset miehet liiveissään ja rotseissaan. On hienoja järjestötunnuksia, logoja. Meidän jengi, jolle ollaan uskollisia henkeen ja vereen.

Mikä saa ihmisen mukaan näihin? Varmasti tästä on olemassa sosiologista tutkimusta. Olisi mielenkiintoista tietää. Itse arvelen että kyseessä voisi olla pätemisen tarve. Ihmisellä on tarve saada osakseen hyväksyntää ja kunnioitusta, osoittaa pärjäämistä ja osaamista. Jos sitä ei saa normaalista elämänpiiristä, normaaleista töistä, harrastuksista ja ystävistä, arvostetuksi tulemisen tunne voidaan hakea rikollisjengeistä.

Tulee mieleen eräs tuntemani ihminen. En halua sanoa hänen nimeään, mutta voi olla että joku lukija tunnistaa, kenestä on kyse. Työskentelin aikoinani mainosalalla, työpaikalle tuli uusi ad. Mies oli suurisuinen elvistelijähöpöttöjä. Käytännössä hommat eivät sujuneet, ideat olivat vähissä ja toteutukset tökki, mutta mies oli sellainen supliikkiukko, joka onnistui hurmata niin johtajat kuin asiakkaat. Kollegana katseli tilanteen absordiutta ihmetellen että miten se kaikki oli mahdollista?

Kampanjoiden toteutuksesta vastaavat projektijohtajat olivat helisemässä, mies tuli ja meni oman mielensä mukaan, välissä katosi, kuvausten kustannusarviot eivät pitäneet, miehellä oli kallis maku ja elämäntapa. Hänellä oli mm. tapana laitattaa pikkuputiikkeja kiinni omaa ostoskäyntiään varten, kun johtaja xxx saapuu paikalle täydentämään dandy-vaatevarastoaan. Hän ei rahvaan kanssa samaan aikaan ostoksille lähde. Tyyppi oli kuitenkin ihan tavallinen möttönen, mutta käyttäytyi kuin miespuolinen Madonna.

Työpaikalla keksittiin ottaa käyttöön uusi palkitsemisformaatti, Vuoden työntekijä. Tämä veijari pokkasi sen ensi töikseen. Toimitusjohtaja kertoi perusteluissa, kuinka oli vaikuttunut kyseisen henkilön palavasieluisuudesta ja omistautumisesta työlleen, kuinka tämä oli eräänä lauantaiaamuna herättänyt asiakkaansa, mennyt tämän kotiin soittamaan ovikelloa kertoakseen jostakin visioista. Meidän muiden tulisi ottaa esimerkkiä herra x:stä. Holy Moses, pyörittelin silmiäni. Mielestäni ukko oli sekaisin tai huumeissa.

Se on jännä asia, että ihminen saattaa päästä elämässä hyvinkin pitkälle pelkästään näyttelemällä. Jossakin vaiheessa kupla kuitenkin poksahtaa.

Meni vuosia. Poistuin itse niiltä areenoilta äitiyden kuplaan ja sieltä takavasemmalle. Sitten kuulin että kyseinen kaveri oli vankilassa. Hänestä oli tullut moottoripyöräjengiläinen ja hän oli syyllistynyt murhan yritykseen.

Kun mietin kyseistä ihmistä, voin kuvitella, mistä on ollut kysymys. Hän etsi arvostusta. Kun tie mainosalalla meni umpeen, arvostus jäi saamatta, hän jatkoi missiotaan – arvostuksen hakemista – ja sai sitä moottoripyöräjengistä. Huonoin seurauksin.

En tiedä, mitä hänelle kuuluu nyt. Mutta toivon hyvää.

Ja mietin, miten todennäköisesti moni paha asia, terroristiset teot ja väkivalta, jengit ja lahkot, syntyvät arvostuksen epätoivoisesta hamuamisesta. Ja miten paljon työtä sosiologeille, psykologeille, psykiatreille ja terapeuteille tässä maailmassa olisikaan.

Sitäkin mietin, onko nämä ominaisuudet persoonassa jo hänen geeniperimässään vai ovatko ne kasvatuksen tulosta? Vai ovatko ne vain meissä kaikissa ihan luonnostaan niin kuin piikit ruusussa, ihan turhia ja jopa haittaa tuovia ominaisuuksia.

Onko samasta arvostuksen epätoivoisesta hamuamisesta kyse myös somejulkisuudessa, siinä että tavoitteena on saada mahdollisimman paljon tykkäyksiä ja seuraajia.

Seuraajia mihin?

Normaali

Nastakenkätäti

On se niin mukavaa, kun on olemassa heitä, jotka jatkavat. Kieltäytyvät poistumasta takavasemmalle hiljaisuuteen. Eivät vetäydy koloonsa muistelemaan menneitä, tyytymään siihen että joskus oli jotakin, vaan aina vain jaksavat yrittää uutta. Nyt puhun Dannystä, 78v. joka on ehdokkaana Suomen euroviisukarsinnoissa.

Dannyn kappaletta ei ole vielä julkistettu, mutta toivon että se olisi hyvä. Ilmiön puolesta peukutan.

Oletusarvo ihmisen elämänkaarelle on, että jossakin kohtaa pitää ymmärtää väistyä sivuun. Suurin osa niin tekeekin. Se käy ihan luontaisesti. Jäädään eläkkeelle, into loppuu, väsyttää ja kolottaa. Ei jaksa enää pysyä ajan hermoilla, opetella uusia asioita, koska uutta pitää oppia, jos meinaa eteen päin työelämässä porskuttaa. Vanhoilla taidoilla ei yksin pärjää, omaa käyttöliittymää pitää päivittää – niin ikävää kuin se onkin. Mutta jos ihminen jaksaa uudistua ja samalla hyödyntää pitkän iän tuomaa tietotaitoa, niin siinähän on kaikki edellytykset. Nuorella ei koskaan voi olla vankkaa kokemusta.

Itse ainakin ärsyynnyn jo siitä, että kone vaatii niin usein päivityksiä ja aina niiden tekemät muutokset eivät mielestäni ole parannuksia vaan huononnuksia. En ylipäätään ymmärrä, miksi päivityksiä tulee niin usein? Eikö riittäisi kerran, kaksi vuodessa?

Toisaalta Dannyn pitäisi kyllä päivittää kampaus. Siinä on vähän trumpilaisia piirteitä. Tyttöystäviään hän onkin päivittänyt koko ikänsä. Mutta ehkä siinä tyttörumbassa on jäänyt oma olemus päivittämättä, kun vetovoimaa on näyttänyt olevan tälläkin lookilla. Välttämättä aikoinaan omaksuttu tyyli ei enää ehtoopäivillä ole käypä. Toisaalta onhan se ainakin persoonallinen, että sikäli. Ja onko se nyt edes sopivaa toisen tyyliä julkisesti arvostella, vaikka kohde julkisuuden henkilö onkin. Jokainen tyylillään. Että siitä vain, Danny! Onnea kisoihin! Go for it!

Tuli mieleen tuosta tyylistä ja sen päivittämisestä. Tässä kun rupeaa itsekin rupsahtelemaan ja kaiken lisäksi korona-aika on kotiuttanut ihmisen niin että omaan pukeutumiseen ei ole edes paljon kiinnittänyt huomiota. Sitä kiskaisee samat farkut ja pitkähihaisen mustan t-paidan päälle sängyn viereiseltä tuolilta joka päivä ja on ihan tyytyväinen. On minulla kyllä tyylikkäät tossut, kaikenlisäksi lämpimät ja kätevät. Että tossuilla upgreidaan olemusta tyylikkäämmäksi.

Mutta olen miettinyt, minkälaisen lookin ja tyylin haluaisin vanhemmiten? Minkälainen haluaisin olla ulkoiselta olemukseltani? Haluaisin olla sellainen ”Dame”, pitkiin mekkoihin, viittoihin, kolttuihin pukeutuva spessumummo. Harmi kun en pidä koruista, ne häiritsevät. Tyyliin sopisi hyvin runsas korujen käyttö, helmirykelmät kaulassa. Kaulakurttujen ympärille olisi kiedottu arvokas silkkihuivi. Sekään ei oikeasti toimi minulla. Jostakin syystä huivit eivät pysy paikoillaan nätisti. Jos sidon ne jotenkin, niin jo kohta kuristavat kurkkua, ovat menneet jotenkin rumasti. Pitäisi mennä huivinsidontakurssille. Olen katsonut youtubesta ohjeita. Juuri vähän aikaa sitten pisti silmään televisiosta Ruotsin kuningatar Silvia. Hänellä oli niin kauniisti ja taidokkaasti taiteltu silkkihuivi kaulalla. Mutta sellainen vaatisi hillittyä käytöstä ja elämäntapaa. Minä olen vöyhkä ja rehkijä, uudisraivaajaihminen; en mikään high society persoona, siksi korut eivät sovi eikä huivit pysy. Toisin sanoen pukeudun ”vanhana” pitkään mekkoon, missä on huivi- tai rusettikaulus, päässä on hattu ja jalassa jotkut kengät, joilla on hyvä lampsia menemään. Kengissä on talvella nastat.

Nastat. Seuraava aihe. Minulla on kumiremminastat, jotka voi kiinnittää kenkiin päkiän kohdalle. Älyttömän hyvät. Voi vaihtaa aina niihin kenkiin, mitkä käytössä, vaikka lenkkareihin jos lähtee lenkille. Paitsi että nyt molemmat nastaremmit ovat kadonneet. Ensin tippui oikeasta jalasta, totesin että ei haittaa, oikeastaan kätevämpi kun on vain toisessa, mutta sitten vasemman jalan remmi tippui myös. Nyt taas ei ole nastoja, pitää mennä ostamaan uudet.

Olen hehkuttanut nastojen ihanuutta miehelle, mutta hän ei yhtään ymmärrä. Hänen mielestä nastakengät edustavat vanhuutta, raihnaisuutta ja nössöyttä. Tosin hän ei ole asiaa näin ilmaissut, mutta näin olen sen tulkinnut. Minä taas en ymmärrä tätä asennetta ollenkaan. Olisikohan joku yleinen miesten ajattelutapa, koska törmäsin samaan asenteeseen työpaikalla. Eräs miespuolinen pastori, joka oli juuri tullut isäksi, esitteli vastasyntyneen vauvan valokuvaa kännykästään, harmitteli sitä että oli kaatunut aamulla heti kotoa lähdettyään. Hän oli laittanut viestin talonmiehelle että pitää hiekoittaa. Eiköhän se talonmies tiedä muutenkin että pitää aurata ja hiekoittaa, ajattelin. Joten pidin pastorille saman nastakenkäsaarnan kuin miehelleni. Pastori tuumi että niin kyllä kai sitä pitää pikku hiljaa myöntää oma vanhenemisensa. Minä siihen että eihän tällä ole mitään iän kanssa tekemistä. Vaihdathan sinä autoosikin talvirenkaat. Ei vika ole säässä, eikä talonmiehessä vaan omissa varusteissa. Nyt nastat alle.

Taas pääsi kukkahattutäti vauhtiin. Kukkahattutäti on talvisin nastakenkätäti.

ps. Ihanaa että tänne eteläiseen Suomeen on vihdoin saatu talvi! Loppuvuodesta itkeskelin että saanko enää koskaan kokea lumen narskumista jalkojen alla. Kyllä saan! Nyt narskuu. Heti säntäsin hiihtämään rinkiä lähipuistoon, kun lumi oli laskeutunut.

Normaali

Saunassa

Suomalainen sauna on saanut Unescon maailmanperintöstatuksen. Ihme juttu, että vasta nyt.

Sauna on vähän niin kuin ihminen: ei ole kahta samanlaista. Jokainen sauna on yksilönsä, jokaisessa oma tunnelmansa ja omanlainen löylynsä. Ja on monenlaisia hyviä saunoja: pieniä ja suuria, kipakoita ja löyheitä kuin lehmän henkäys.

Maisema ja ympäristö ovat osa saunaa. Mitä näkyy ikkunasta. Missä löyhytellään, ainakin kaksi kertaa pitää pitää löylyttelyn välillä taukoa. Tauolla voi pulahtaa uimaan, jos se on mahdollista, tai kastautua paljuun, kieriskellä lumihangessa tai syödä makkaraa ja juoda sihijuomaa, kuka mitäkin.

Meillä on kaksi saunaa. Saaristomökissä iso hirsisauna. Sen löyly on lempeä hönkäys. Maaseututalossa on sauna piharakennuksen päädyssä, pieni ja pippurinen. Lauteille mahtuu juuri ja juuri kolme henkilöä. Siellä saa napakat löylyt. Mukavuuksia ei siellä saunassa ole. Vesi kannetaan ämpärillä sisältä talosta, tai lämmitetään paljussa jos jaksetaan. Yleensä ei jakseta. Pukuhuoneen sementtilattia on talvella kylmä. Mutta kaikessa karuudessaan se on hyvä sauna. Viime keväänä piharakennuksen taakse rakennettiin pieni terassi. Siinä on mukava vilvoitella rakennuksen seinustalla ja katsella peltomaisemaa. Sielu lepää. Peltomaisema on tyyni ja levollinen, muuttumaton.

Saaristomökin edustalla katsotaan merta. Se on tietenkin hieno näky, mutta usein tuulee ja myrskyää. Jopa niin että ei siinä voi istua laisinkaan.

Yksi parhaimmista saunoista on Lanneveden rannalla Keski-Suomessa. Vanha, rupuinen savusauna. Maalattia. Lämminvesikattila on pihalla saunan edustalla. Siinä lämmitetään pesuvesi, ja pesutoimenpide tehdään ulkona saunan edustalla. Sisällä saunassa pelkästään likaantuu. Seinät ovat paksun, mustan noen peitossa. Kiuas on kivikasa nurkassa. En tiedä, milloin se sauna on rakennettu, ehkä joskus 1900-luvun alussa. Sen saunan lämmittämiseen menee koko päivä, mutta on vaivan väärti. Savusaunan löyly on aivan omanlaisensa. Löyly tulee viipeellä, hitaasti ja hartaasti. Ei kuulu sähäkkä sihinä niin kuin jatkuvalämmitteisestä puusaunasta.

Pikkasen verran hienompi savusauna on ystäväpariskunnan mökillä Mikkelin seudulla. He ovat rakennuttaneet uuden, hienon savusaunan mökkirantaan. Siellä on hieno, rauhaisa tunnelma.

On ihana päästä toisen lämmittämään saunaan, rakkaudenosoitus lämmittää se, kantaa vedet, heittää löylyt. Saunassa tulee puhuttua, rauhoituttua paikoilleen. Sauna on tasa-arvoinen paikka. Siellä olemme riisuttuina kaikesta, puhtaina omina itsenä. Ja saunominen pitää tehdä kiireettä, silloin ei voi katsoa kelloa, siihen pitää varata aikaa.

Harmittaa että kaupunkikodin taloyhtiösauna rempattiin kymmenen vuotta sitten toimistoksi. Sitä saunaa olen kaivannut. Hipsittiin pihan poikki saunomaan. Vauva nukkui kopassa pukuhuoneessa. Sielläkin saunassa oli hyvät löylyt. Kerran mietin, että saakeli se sauna olisi pitänyt ostaa itselle! Olisipa hieno jos kaupunkiasuntoon kuuluisi oma pihasauna. Sitä olisi voinut vuokrata muillekin. Kaupungissa on ongelmana se että jos taloyhtiöllä ei ole omaa saunaa, on lähes mahdotonta päästä perhesaunaan. Ainoa keino päästä saunaan kaupungissa on yleiset saunat uimahalleissa ja uusissa saunakohteissa, kuten Helsingissä Löyly- ja Allas-saunat. Hakaniemen rannan Kulttuurisaunassa on hieno tunnelma. Nythän nämä kaikki ovat koronan takia kiinni.

Sauna tekee hyvää mielelle ja ruumiille. Ihohuokoset aukeavat ja kuumuus tömäyttäät karstat liikkeelle. Suihkun tai ammeen jälkeen ei ole koskaan niin puhdas olo kuin saunan jäljiltä.

Onneksi kukaan ei ole vähään aikaan puhunut puulämmitteisten saunojen kieltämisestä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Jossakin vaiheessa sellaistakin oli ilmassa. Ehkä Unesco-status antaa meille myös jatkossa oikeuden saunan lämmittämiseen.

Taidankin tästä lähteä saunomaan.

Normaali

Perhetragedioita

Kuuntelin viikonloppuna äänikirjana Heikki Herlinin kirjan Tuolla päin on highway. Heikki Herlin on Kone Oy:n Pekka Herlinin pojanpoika. Kirjassa Heikki kertoo omasta isästään Niklaksesta, joka kuoli 53-vuotiaana vuonna 2017.

Pekka Herlinistä on myös tehty loistava elämäkerta, vuonna 2009 julkaistu John Simonin kirjoittama Koneen ruhtinas. Luin sen aikoinaan, ja kirja teki vaikutuksen rehellisyydellään. Siinä ei kaunisteltu Pekka Herlinin persoonaa. Kirjassa Niklas kuvaa isäänsä pahana ihmisenä, joka olisi pitänyt steriloida, ettei hän levitä geeneissään olevaa pahaa eteen päin. Niklas oli herkkä ihminen ja tunsi geeniensä painolastin, sen saman pahan itsessään. Suosittelen molempien kirjojen lukemista.

Pekka Herlin oli kiistatta menestyksekäs yritysjohtaja, mutta myös alkoholisti, narsisti, despootti, mitä lieneekään, en ole oikea ihminen diagnosoimaan, mutta aiheutti paljon inhimillistä kärsimystä omalle lähipiirilleen ja perheelleen. Ilmeisesti Pekka ei ollut sukunsa ensimmäinen ”hullu”, Tuolla päin on highway -karja antaa ymmärtää, että jo esi-isä Harald Herlin, joka osti Kone Oy:n 1924 Strömbergiltä, oli ”paha” ihminen.

Yleensä alkoholismista ja mielen sairauksista puhuttaessa luodaan mielikuvaa työttömistä, köyhistä surkimuksista lähiökuppiloissa. Mutta tapahtuu sitä paremmissakin piireissä. Ja niissä piireissä luonteen heikkouksia, ja niistä aiheutuvia kärsimyksiä saatetaan katsoa läpi sormien. Saa olla hullu, kun on johtaja ja istuu kulmahuoneessa. Kuka sellaiselle sanoo seis, lopeta. Kukaan ei kyseenalaista. Seuraukset ovat luettavissa näistä kirjoista. Sukupolvesta toiseen periytyvä, tavalla jos toisella ilmenevä mielen ja persoonallisuuden rikkoutuminen.

Itse asiasssa samasta asiasta lienee kysymys myös urheilu, taiteilija, muusikko yms. piireissä. Kun ihminen on omalla alallaan menestynyt ja arvonsa ansainnut, hänen luonteensa outouksia lakaistaan matonalle. Pahimmillaan seurauksena on alkoholismia pahempaa; raiskauksia, pedofiliaa, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Menestyneelle ihmiselle suodaan etuoikeuksia, häntä kohtaan tunnetaan vetovoimaa, mikä saattaa vinouttaa vallantunnetta ja antaa mahdollisuuksia vallan väärinkäytöksiin. Näistä on paljon esimerkkejä, viimeksi vkonlopun Helsingin Sanomissa oli juttu ranskalaiskirjailijasta, jonka pedofiliaa oli katsottu vuosikymmeniniä läpi sormien. Tai Donald Trump, siinä ihminen jolle valta ei sovi. Tai suomalaissyntyinen muotimoguli Peter Nygård, siinä kolmas esimerkki ihmisestä, jolla oma valta-asema on läikkynyt yli.

Herlinien sukusaagassa kysymys oli alkoholismista ja jonkinlaisesta määrittelemättömästä persoonallisuushäiriöstä – ja herkkyydestä, yrityksestä peittää oma heikkous. Niklas teki sen pukeutumalla nahkatakkiin ja buutseihin, ärhentelemällä viinan voimalla, ja rikkomalla välit perheeseensä vuosikymmeniksi.

Hatunnosto Herlinien perheelle avoimuudesta. Ei ole varmasti ollut helppo tie avata omia haavoja julkisesti. Ymmärrystä ei helposti saa. Ajatellaan että paksu lompakko riittää korvaukseksi. Että hyvä on itkeä ihmisen hienossa autossa ja kodissa. Mutta jokaisen pitää saada osakseen pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Sitä toki oli kirjojen perusteella myös Herlinien suvussa. Heikillä oli hyvä ja lämmin suhde isäänsä Niklakseen, mutta taustalla paistaa kaiken aikaa lapsen suru ja huoli omasta isästään. Kun Heikki hankkii ensimmäisen oman asuntonsa, hän ostaa sen läheltä, niin että voi nähdä, palaako isän keittiössä valo, onko kaikki hyvin.

Kirjaa kuunnellessani en voinut olla tekemättä vertailua omaan elämääni, meidän perheen tarinaan. Isäni oli menestynyt liikemies, pikkupaikkakunnan silmäätekevä. Mutta hän oli myös ankara ja tukahduttava, herätyskristillinen kiihkouskovainen. Kasvuympäristö ei ollut rakastava, hyväksyvä eikä tukeva. Oli yksi tapa elää ja olla, isän tapa. Näin aikuisena ja kaukaa katsoen voin luonnehtia sitä eräänlaiseksi henkiseksi väkivallaksi. Vaikka se oli varmasti isän puolelta hyväätarkoittavaa. Ei hän todennäköisesti nähnyt kodin ilmapiirissä mitään kummallista. Ulkoisesti kaikki olikin hyvin, ei ollut väkivaltaa, ääntä ei korotettu, kaikkea oli, ruokaa ja tavaraa, iso koti ja muodin mukaiset vaatteet ja harrastukset. Mutta jotakin paitsi jäimme.

Itse pyristelin kodin ahdistavasta vaikutuspiiristä pois. Muutin pois opiskelemaan ja töihin. Pitkä välimatka teki tehtävänsä. Nuorena aikuisena en mielellään käynyt lapsuudenkodissani. En halunnut palata sen ahdistavaan ilmapiiriin. Velvollisuudentunnosta kävin. Tilanne korjaantui vasta vuosia myöhemmin, kun olin perustanut oman perheen, löytänyt itseni ja oman tieni – ja kun omat vanhempani alkoivat tulla vanhaksi, sairaiksi ja heikoksi. Vasta sitten pystyin palaamaan, olemaan tasa-arvoinen, antamaan mielessäni anteeksi menneet. Mutta ei silloinkaan kodin ilmapiiristä tai lapsuudesta puhuttu. Ne asiat oli haudattu maton alle ja sinne jääneet.

Neljä vuotta vanhempi veljeni ei koskaan lentänyt omille siivilleen. Hän jäi lapsuuden kodin vaikutuspiiriin, ei uskaltanut tehdä omaa tietään. Tai teki, teki omalla tavallaan salassa kaikilta. Niin salassa että vasta hänen viimeisenä elinvuotena saimme tietää alkoholismista. Veli joi itsensä hengiltä. Käpertyi omaan kotiinsa nojatuoliin vodkapullon viereen. Hän, joka oli meistä kiltein ja herkin. Ihmisenä parhain. Hän sai maksaa isoimman hinnan. Ei koskaan löytänyt omaa rakkautta, perustanut perhettä. Kielsi itseltään kaiken. Jäi ikuiseksi pojaksi äidille ja isälle. Nyt hän on haudattu sinne heidän viereensä.

Veljeni kuoli 56-vuotiaana, Niklas Herlin 53-vuotiaana. Molemmat sisarussarjojensa nuorimpia poikia.

Rauha heidän sieluilleen.

Normaali

Runo kuolinilmoitukseen

Oi, tahtoo unohtua vanhat rakkaat.

Täällä Talolla yksin ollessani käsiini osui lempiruonoilijani Uuno Kailaan runokirja. Olin siihen laittanut posti-it lapun yhden runon kohdalle, eikä ihme. Siinä on värssy, jonka toivon omaan kuolinilmoitukseeni, jos joskus keksin kuolla ja siitä on ylipäätään syytä lehdessä ilmoitella.

Värssy menee näin:

”Ketä on aurinko polttanut,

sade ja tuuli nuollut,

mielellään on kuollut.”

Voisiko onnellista elämää enää paremmin kuvata? Värssy on pätkä Uuno Kailaan runosta Syysaamu.

Normaali

Laatuaikaa yksin ja yhdessä

Loppiaisaattona läksimme 31. tapaamisvuosipäivän kunniaksi ulos syömään. Oiken fiinisti fine dining paikkaan, ykköset yllä ja taksi alla.

Oli onnistunut ilta. Tulee liian harvoin tehtyä parisuhdespesiaalia. Yleensä mennään kolmisin koko perhe, pitäisi enemmän viettää aikaa kahdestaan. Varsinkin nyt koronavuotena on käperytty perhepiiriin, ja on jäänyt huomaamatta että perhe muodostuu eri porukoista, pitäisi antaa tilaa myös isä-poika kokoonpanolle. Sen tein nyt viikonloppuna; lähdin yksin Talolle. Mies ja poika jäivät kaupunkiin kaksin. Kissakaan ei päässyt mukaan.

Mutta palataanpa vielä alkuviikon fine dining -kokemukseen. En voi mitään; hienostelu huvittaa minua. Ateriaokokaisuus muodostuu useista pienistä annoksista. Valitsimme viiden ruokalajin kokonaisuuden, seitsemänkin olisi ollut mahdollinen. Tarjoilija tuo pienen piiperryksen lautaselle taiten aseteltuna, jokaisen annoksen äärellä hän pitää hartaanpuoleisen esitelmän siitä mitä lautasella on, koska ulkonäöstä sitä ei voi päätellä.

”Alta löytyy Arjalassa Hyvösen tilalla kasvatettua pikkuparsaa ryyditettynä Porvoonjoenlaakson pakurilla ja syksyllä Santahaminasta poimituilla suppilovahveroilla, välissä eilen pyydettyä Kokemäenjoen kuhaa ja kaiken kruunaa päällä oleva rapeaksi paistettu kanannahka.”

Alkuosa esimerkistä on tuubaa, en muista mitä tuli syötyä ja minkä sisältöistä esitelmää kuunneltua, mutta loppu on totisinta totta. Erään annoksen päällä oli rapeaksi paistettua kanannahkaa. Näytti kaurakeksiltä. Kun tarjoilija presentoi käristetyn kanannahan minulle, kysyin, mitäpä luulet, pidänkö tuosta? Hän arveli, että pidän. Hyvää oli. Eräässä annoksessa oli esittelyn mukaan lypsylehmää. Tuntui pahalta. En olisi halunnut syödä lypsylehmää, vaikka lihansyöjä olenkin. Lypsylehmät ovat ihania! Pitkäripsisiä ja lämpöisiä, enkä toivo lypsylehmälle mitään muuta kuin hyvää ja paljon laajoja laidunpäiviä. Olisipa ollut vain naudanlihaa, siitähän kuitenkin kaiketi oli kysymys.

On mukava syödä rauhassa, keskustella ja ihmetellä. Harvoin kotona tulee istuttua ruokapöydän äärellä kolme tuntia, ehkä pitäisi.

Reteästi matkattiin taksilla, vaikka ratikalla olisi päässyt. Siitä syntyi ajatus, että kaupungissa asuvia pitäisi kannustaa taksin käyttöön. Nimittäin suurin osa henkilöautoista on kaupungeissa, eikä suinkaan maaseudulla, missä autoa oikeasti tarvitaan, koska julkista liikennettä ei ole, eikä enää edes takseja. Suurin osa väestöstä asuu kaupunkialueella, ja sen myötä suurin osa henkilöautoista on myös kaupungeissa. Tämän kuulin radiosta. Jos kaupungissa yksityisautoilijat siirtyisivät käyttämään taksia, liikenteessä olevien autojen määrä vähenisi, ruuhkat vähensivät ja autopaikkoja tarvittaisiin vähemmän.

Soittelin joulun aikaan Tampereella asuville entisille mökkinaapureilleni. He ovat 80- 90-vuotiaita, tekivät vuosi sitten sukupolvenvaihdoksen mökillä, ja kertoivat nyt luopuneensa autosta. Ajavat taksilla ruokakauppaan ja asioille, lukevat kirjoja ja nauttivat elämästä ilman velvoitteita, mitä auto tai mökki tuo. Kehuin taidosta ikääntyä, osata luopua ja löytää uudet keinot onneen.

Taksilla ajaminen kaupungin keskustassa on halpaa. Taksisovellutuksella taksin tilaaminen on kätevää ja auto tulee nopeasti. Ja ilman kaikkia autonomistamisen huolia. Sinänsä hölmöä, että minä tätä hehkutan; kahden auton haltija. Mutta jos elämäntilanne olisi toinen, siirtyisin taksiin. Miksi vaivautua öljyn-, kesä/talvirenkaiden vaihto yms. huoltorumbaan? Parkki- ja autotallipaikka maksaa kaupungissa myös, ja vakuutukset. Jos laskisi auton kaikki vuosittaiset kustannukset, niin sillä rahalla käyttäisi taksia aika paljon!

Mutta tämä ei koske minua – vielä! Tarvitsen autoa, koska taksilla ei voi kuljettaa jätettä kaatopaikalle. Ehkä jonakin päivänä voi senkin tehdä.

Tulin maaseuturesidenssiin yksin viikonlopuksi. Tarkoitus oli hiihtää. Sääennuste oli lupaillut lisää lumisateita, mutta ei ole näkynyt. Maa on valkea, mutta ei riittävästi peltohiihtämiseen.

Eipä siinä mitään, puuhaa keksii kyllä. Kesällä ostin tarjouksesta lasituksen viherhuoneeseen. Kun se toimitettiin, en ollut itse paikalla ja elementit oli jätetty talon eteen. Peitin lavan suojamuovilla ja siinä tavarat nököttivät koko kesän ja syksyn. Olin sopinut paikallisen, luotettavan rakennusliikkeen kanssa, että pystyttävät sen kun ehtivät. Näin pitkään meni. Nyt lasikuisti/viherhuone/aurinkohuone/mikäsenytsittenonkaan on pystyssä viimeistelyä vailla. Lattiaan tulee laatoitus, takaseinälle hyllyt kukkopelleille. Hyllyt tulevat keväällä. Nyt mietin sisustusta: peacock-tuoleja, mutta onko niissä hyvä istua, ehkä ei, näyttävät olisivat. Rottinkipeti, mutta en tiedä, kellarissa on vanha heteka, ehkä se?

Talon edessä nökötti yhä sama vihreällä muovipeitolla peitetty kasa. Ihmettelin, että mitä siinä voi enää olla. Kurkistin, ei olisi pitänyt, tuli hommia. Pressun alla oli kaikki jäte: lasikuistin pahvipakkausjäte, kastuneet ja jäätyneet pahvit, styroksit ja kuplamuovit.

Ryhdyin purkamaan kasaa. Vedin Jeepistä takapenkit alas, tuuppasin rojut sisään, ajoin kaatopaikalle olettaen että se on auki lauantaisin. Niin onkin, mutta vasta klo 14 ja minä olin portilla klo 11. Siispä piti tunkea roskat tavallisiin jätesäiliöhin kylän keskustassa. Taas löysin itseni näistä ”ryntyhommista”, sillä nimellä äitini kutsui likaisia ulkotöitä.

En ole ihan varma, mitä aion tehdä kasvi/-viher-/aurinkohuoneella. Katselen netistä kuvia. Jotkut ovat sisustaneet lasikuistin makuuhuoneeksi, jotkut ovat laittaneet pitkän pöydän illanistujaisiin, paikan päivätorkuille ja jotkut kasvattavat kasveja. Minulla oli vain visio, että siitä talon seinustalta puuttuu jotakin, ja tämä rakennelma on ratkaisu ”tyhjyyteen”. Nyt harmittaa, että en ostanut vihreärunkoista, ostin valkoisen. Vihreä olisi ollut parempi. Aion maalata takaseinän vihreäksi, että olisi edes jotakin vihreää. Mutta olisi kannattanut olla vihreä kauttaaltaan. Joskus on vaikea kuvitella lopputulos. Voi tietenkin olla että talvella se näyttää liian valkoiselta, kesällä on toisin.

Yksinolosta Talolla nautin. Ensi töikseni avasin kyykkyskumpan, se oli kyllä tarkoitettu ystävän kyläilyä varten. Meni omaan napaan. Söin, ja nukuin pitkät päikkärit. Ihanaa kun kukaan eikä mikään herätä. Minusta on tullut herkkäuninen, ja kun elämme erilaista elämänrytmiä, tai siis minä elän erilaista rytmiä, mies ja poika valvovat, minä haluaisin nukkumaan aikaisin, heräilen heidän liikkeisiin, mutta täällä yksin saan herätä ja mennä nukkumaan omaan rytmiin.

Sain myös hoidettua mieltä painavan asian. Sinänsä ihmeellisenkummallista, miten moinen asia voi nousta niin isoksi, mutta kyseessä on tien auraus. Pihatietä on noin 200 metriä. Paikallinen lähellä osuva maajussi hoitaa homman. Mutta maksuhomma on varsin kummallinen episodi. Mitään laskua ei koskaan tule. Minun pitää itse kysyä, mitä olen velkaa. Eikä siinä mitään, mutta auraajamaajussi on ruotsinkielinen. Laitoin viikko sitten tekstiviestin hänelle ruotsiksi, käytin apuna wikipediaa ja pojan taitoa. Osaan kyllä ruotsia, mutta esim. miten sanotaan viime vuonna? Olin ihan unohtanut. I fjol. Vastausta ei tullut.

Roskiskeikalla kävin pankkiautomaatimaatilla nostamassa rahaa aurausmaksua varten, ja ajoin auraajanaapurin pihaan. Vanha mies oli siellä, kommunikaatio oli aluksi vähän kankeaa, koska popotin tuskani suomeksi: mieltäni painaa, en muista, milloin olen viimeksi maksanut pihan aurauksesta, enkä tiedä, kuinka paljon olen velkaa? Mies sanoi, kaikki hyvin. Viime vuonna ei satanut lunta, hän ei aurannut pihaa. En ole mitään velkaa.

No, niin Minna. Rauhoitupas nyt. Lämmitä vaikka sauna.

Normaali

Georgia on my mind

Viime päivinä otsikoihin on päässyt Yhdysvaltojen syvän etelän osavaltioista Georgia Trumpin yrittäessä haalia sieltä vielä viimeisiä ääntenrippeitä mafiapomon keinoin. Minulla on oma pimeä historiani kyseisen osavaltion suhteen.

Isälläni oli Georgiassa liiketoimia, ja siksi minäkin vierailin siellä useaan otteeseen 70-80 -luvuilla. Pitipä minun mennä sinne lukioonkin, koska äiti ja isä hinkusivat muuttamaan, viisumi hommattiin, mutta kieltäydyin. Katsoin kiehtovammaksi vaihtoehdoksi käydä lukio Suomessa, jäin asumaan kaksin veljeni kanssa. Näin tehtiin, äiti ja isä asuivat osittain Amerikassa, minä veljeni kanssa Suomessa. Mummo naapurissa vahti.

Isän liiketoimet ja Amerikan residenssi sijaitsivat Thomasvillen pikkukaupungissa lähellä Floridan rajaa. Varsin takapajuista seutua. Tunnelma oli vähän jälkeen Tuulen Viemän. Rotuerottelu oli voimissaan. Mustat asuivat omilla asuinalueillaan, kävivät omissa kouluissaan ja kirkoissaan. Samaan kauppaan taisivat päästä. Tosin ei heitä hienoimpia hepeneitä myyvissä liikkeissä näkynyt.

Minulla oli kirjekaveri sieltä. Mikäs se hänen nimensä nyt olikaan? Sarah? Kirjeet on jossain tallessa. Hänen hiuksensa olivat kuin Pieni talo preerialla sarjan kauppiaan tyttärellä Nelliellä. Sarah sai joululahjaksi jewelley’tä siinä kun minä Lotta-kirjoja. Ihmettelin, että jalokiviä? Ilmeisesti tarkotti koruja.

Viisitoistavuotiaana ajoin Amerikassa ajokortin. Teoriakokeeseen minulle lähti mukaan ”tulkki”, joka kertoi oikeat vastaukset monivalintatehtäviin. ”Keskimmäinen, alin, ylin”, hän sanoi oikeat vastaukset. Ei sanonut a, b tai c ettei virkailija olisi tajunnut jekutusta. Minun täytyi täyttää joku lomake, en ymmärtänyt yhtä kysymystä, virkailija sanoi että vastaa siihen ”EI, ei me haluta tänne mitään suomalaisia elimiä”. Ilmeisesti kysymyksessä kysyttiin elinsiirtoluovutuksesta mahdollisessa onnettomuustilanteessa.

Ajokoe ajatettiin aina samaa reittiä. Asemalta käännyttiin oikealle, ajettiin kilometri, käännyttiin vasemmalle, sieltä takaisin. Kompana oli, että kääntymispisteessä ei saanut tehdä u-käännöstä. Jos sen teki, ei läpäissyt ajokoetta.

Amerikasta hankin elämäni ensimmäiset jatkuvasi pidettävät piilolasit. Siellä oli myytävänä sellaisia. Optikko osoitteli myymäläapulaista. ”Näetkö tuon raskaana olevan naisen, hän opastaa sinua piilolasien puhdistuksessa”. Ihmettelin, ei Suomessa siihen maailman aikaan niin olisi kenestäkään sanottu, osoitettu sormella toisen raskausvatsaa, nykyisin ehkä.

Äidiltä leikattiin struuma Amerikassa, koska äidin ja isän mielestä lääketiede on Atlantin siellä puolen korkeatasoisempaa. Lääkäri unohti kursia kaulan kunnolla kiinni, ja äiti meinasi kuolla siihen ja sinne.

Äidin ja isän Amerikan valloituksen huippuhetki taisi olla se kun meidät kutsuttiin vierailulle kuvernöörin luo. Tosin vain aamiaiselle. Mutta sinne matkattiin, Atlantaan kuvernöörin palatsiin. Musta mies valkoisessa, kultanapein koristellussa takissa tarjoili meille munakokkelia. Kuvernöörin rouva kysyi osaanko englantia, ja minä näytösluontoisesti luettelin numerot yhdestä kymmeneen. En viitsinyt osata enempää, että ei olisi tarvinnut keskustella. Taisin olla 13 ja vuosi 1980. Kuvernöörinä oli Georg Busbee. Hänen edeltäjänsä oli Jimmy Carter, joka oli presidenttinä vuosina 1977-1981. Seuraava presidentti oli Ronald Reagan. Hänen kuvansa oli kehystettynä isän työhuoneessa, ja minullakin on muistona Reaganin vaalipinssi.

Vierailusta kuvernöörin palatsiin saimme jälkikäteen valokuvakirjan. Valokuvaaja oli pyörinyt koko vierailun ajan ympärillä. Velipojasta on oikein hieno kuva, siinä hän nojailee muina miehinä palatsin pylvääseen kaksin kuvernöörin kanssa. Äiti ja isä saivat myös taulun, joka esitti Georgian kansallislintua. Taulu iskettiin koto-Suomessa seinään pianon yläpuolelle.

Amerikan homma meni yhä vain syvemälle. Vielä enemmän pöpelikköön. Äiti ja isä päättivät jäädä eläkkeelle ja muuttaa Mississipin Scoobaan. Hankkivat sieltä lihakarjatilan, Mean Bull Ranchin. Tilanhoitaja piti huolen karjasta, äiti ja isä tyytyivät ihailemaan eläimiä laitumella. Pihaan rakennettiin hirsisauna.

Kävin siellä kerran. Taisi olla joululoma kauppaopistosta. Siitä reissusta muistan jäämyrskyn. Outo sääilmiö, missä sataa vettä pakkasella. Vesi jäätyy muodostaen jääpuikkoja kaikkialle. Joka paikka on täynnä jääpiikkejä. Siellä puheet olivat vieläkin suoraviivaisempia: tilanhoitaja osoitti tummaihoista työntekijää sanoen ”see that negro over there”.

Isä oli suuri Amerikka-fani. Amerikka edusti hänelle vapautta, yrittäjyyttä, ei-kommunismia, avointa julkituotavaa kristillisyyttä. Kaikkea vastakkaista 70-luvun Suomelle.

Isä kuoli 2011. Joskus mietin, mitä isä ajattelisi nyky-Amerikasta. Olisiko seinällä Trumpin kuva. Tuskin sentään, mutta luulen että hän ymmärtäisi jossakin määrin Trumpin ajatuksia, joskaan ei metodeja. Isä oli umpirehellinen. Kaikki vilunkipeli oli hänelle vastenmielistä. Siksi onkin hivenen surullista että isän Amerikan valloitus päättyi vilunkiin. Karjanhoitaja oli huijari. Isä huomasi, että karjaa alkoi hävitä aina kun he tulivat äidin kanssa Suomeen. Tilanhoitaja möi elukoita omaan piikkiinsä. Humoristina isä totesi äidille, että ”eiköhän tämä olla nähty, ollaan täällä niin kauan kuin karjaa riittää, kunnes viimeinenkin kanttura on varastettu ja palataan sitten Suomeen”. Oikeusjuttu siitä tuli. Lopulta äiti ja isä palasivat Suomeen.

Vaikka isässä oli huonot puolensa – kenessäpä ei – ihailen hänen rohkeuttaan elää omia polkuja kulkien. Hän ei välittänyt siitä mitä muut ajattelevat, muodosti oman mielipiteensä koski se sitten uskontoa, politiikkaa tai liiketoimia. Eikä pelännyt tuoda näkemyksiään julki. Pahoista puheista ja kirjoituksista hän sanoi, että pitää olla niiden yläpuolella. Siinä oli mies joka eli niin kuin ajatteli ja puhui.

Ja siitä olen onnellinen että olen sen verran geeniperimää saanut, että en lähtenyt Amerikkaan lukioon vaikka vanhemmat niin toivoivat. Siinä rakastumisessa alttiissa iässä olisin todennäköisesti ihastunut johonkin etelän punaniskaan, ja eläisin nyt elähtäneenä southern bellinä heilutellen tien varressa Make America Great Again -lippua budweiser-pullo toisessa kädessä. Vaikka miten se nyt oikeastaan niin paljon tästä nykyelämästä eroaa, tarkemmin ajateltuna, että onko elähtäneenä Etelä-Helsingissä vai etelävaltiossa, elähtäneenä etelässä joka tapauksessa. Silti parempi näin.

Mitähän Sarahille kuuluu? Ketä hän äänesti? Asuuko vielä Thomasvillessä? Saiko tänä jouluna jalokiviä joululahjaksi?

Joskus koko loppuelämä voi olla aika pieneltä ja vähäpätöiseltä tuntuvasta päätöksestä kiinni.

Normaali

Parisuhde on sietämistä

Viikonlopun Hesarin pääkirjoitussivulla oli Saska Saarikosken ansiokas kirjoitus suvaitsevaisuudesta. Suvaitsevaisuus on sietämistä. Jäin pohtimaan asiaa henkilökohtaiselta kannalta. Kotonakin tarvitaan suvaitsevaisuutta/sietämistä.

Miehen työhuoneessa on menossa nonstoppina Oberstorfit, Keski-Euroopan mäkiviikot, Nuorten Leijonien ottelut ynnä muuta vuodenaikapenkkiurheilua. Minä en jaksa olla kiinnostunut niistä. Aamupusun yhteydessä toivotan hänelle hyvän huomenen sijaan hyvää oberstorfia.

Penkkiurheilun suhteen olemme yhtä erilaisia kuin Päivänsäde ja Menninkäinen. Minä lopetin urheilun seuraamisen siinä kohtaa kun Matti Nykänen lopetti hyppäämisen eli kauan sitten kadonneella 80-luvulla. Mies katsoo jalkapalloa, jääkiekkoa ja hiihtoa. Formuloista hän ei sentään välitä.

Joskus olen pohtinut että onko urheilun seuraamisvietti geeneissä, onko se periytyvää? Minun lapsuudenkodissani ei seurattu urheilua, miehen perheessä taas kyllä. Meidän poika, joka on muuten kuin isänsä pienoismalli, poikkeaa tässä suhteessa isästään. Hänkään ei seuraa urheilua. Eli hän on perinyt todistettavasti yhden geenin minulta.

Joskus yritän. Mutta pitkästyn. Urheilussa ei tapahdu pitkään aikaan mitään. Siinä ne menee, tiukoissa, värikkäissä hiihtoasuissaan yhdessä kasassa tasatahtiin. Joskus minusta tuntuu, että olen pahanilmanlintu; jos katson jääkiekkoa, Suomi häviää. Parempi olla katsomatta, että voittavat.

Välillä tuskastuttaa. Joskus kesällä jalkapallokisat kestävät viikkokaupalla, ja niitä seuraa olympialaiset tai mm-kisat. Tuntuu että se ei lopu koskaan. Ja että urheilua on vuosi vuodelta enemmän.

Silti suvaitsen/siedän.

Koska kyllä minuakin pitää sietää. Minun vöyhötyksiäni, innostumisiani, jotka nuupahtavat vauhtiin päästyään. En minä ole mikään ideaalivaimo. Nytkin olen kulkenut monta päivää napit korvilla kuunnellen äänikirjaa ja samalla kutoen. Täysin kontaktien ulottumattomissa.

Huomenna tulee tasan 31 vuotta siitä kun aloimme seurustella. Tapasimme ravintola Kaarle XII Helsingissä. Minä olin 23-vuotias.

Presidenttipari Koivistoilta kysyttiin aikoinaan pitkän liiton salaisuudesta, että ovatko koskaan ajatelleet erota? Jompi kumpi vastasi, ”ei, mutta murhaa olen kyllä harkinnut”.

Niin se on. Parisuhde – niin kuin mikä tahansa ihmissuhde – on sietämistä. Mutta onneksi ei vain sitä.

Normaali

Sisäilmaa efter -olo

Olin ennakkomainosten perusteella odottanut 1.1. Yle Areenalle tulevaa uutta, kotimaista komediasarjaa nimeltä ”Sisäilmaa”. Näyttelijäkaarti oli sen verran lupaava.

Odotukset eivät menneet hukkaan. Katsoin kolmen jakson mittaisen sarjan kokonaisuudessaan eilen. Nauroin ääneen. Äkkiseltään ei tule mieleen mitään parempaa. Aivan ylivoimainen. Traaginen, hauska, yllättävä, juoni kulki, näyttelijätyö oli loistavaa. Erityisesti pääosaa esittävä Elina Knihtilä. Siinä on kyllä tekijä. Taitaa olla Suomen paras näyttelijä, jos heitä nyt voi paremmuusjärjestykseen laittaa. Myös Sari Siikander loistaa roolissaan. Ylipäätään hahmot ovat tunnistettavia ja traagisuudessaan aitoja.

Nyt oikein harmittaa, että katsoin koko sarjan pötköön. Tuli se sama olo kuin joulun jälkeen, mistä aiemmin kirjoitin, julen efter -olo. Tyhjä olo hauskan jälkeen. Sisäilmaa efter -olo. Nyt mikään ei tunnu miltään. Illalla yritin katsoa klassikkoelokuva Neljät häät ja yhdet hautajaiset, ei tuntunut miltään, vaikka siinä esiintyy sentään Hugh Grant. Vaihdoin kanavaa, Kolmosella oli joku uusi sarja, Kevyttä yläpilveä, kestin ehkä kolme minuuttia, sen perusteella kepeää ja kökköä. Ei auttanut kuin laskea villakutimet, missä sukan kantapäästä olikin päässyt ikävästi tipahtamaan kaksi silmukkaa, mitä en pystyisi kuromaan kiinni. Sekin vielä. Täytyisi purkaa. Luovutin. Menin lukemaan kirjaa eli nukkumaan.

Mitähän sitä nyt sitten? Lähtisikö alennusmyynteihin? Voisi tehdä hyviä löytöjä. Toisaalta en tarvitse mitään. Uudet lenkkarit kyllä ehkä. Mutta kyllä vanhoillakin vielä menee. Alennusmyynnit ovat siitä katalia, että sitä kuvittelee säästävänsä paljon, kun alennusprosentit ovat roimat, mutta jos niitä tavaroita ei oikeasti tarvitse, ei mitään säästöäkään synny.

Vähän sama tilanne kuin entisellä opettajalla, joka kehui ostaneensa ruotsinlaivalta paljon halpaa viinaa, mutta absolutistille säästökohde oli vähän kehno. Halpa hintalappu teki opelle tepposet.

Vuoden ensimmäisenä päivänä katsoin traditionaalista Wienin filharmonikkojen konserttia, ja pohdin, miksi meillä aina juhlitaan aattona? Uuden vuoden suurin ilo on aattoiltana, samoin vappuna ja juhannuksena. Eikö voitaisiin siirtyä juhlimaan varsinaista päivää?

Vuoden päästä aion panostaa vuoden ensimmäiseen päivään eli 1.1.2022. Silloin katson konserttia, avaan – ts. avautan – miehellä samppanjapullon ja syön pikkusuolaista, sushia ehkä, se on kevyttä ja hyvää. Ja jos jaksan valvoa edellisenä yönä h-hetkeen, menen silloin lenkille. Juoksen yössä rakettien paukkuessa, laitan Daruden Sandstormin soimaan korviin non-stoppina.

Ehkä voisi muuttaa kaikki juhlatraditiot pois aatoista, väsyttävistä iltajuhlista. Jos juhlisi tänä vuonna aina päivällä. Tätä sietää vähän miettiä. Ehkä kaikkea voisi miettiä Eino Leinon Minä -runon viittoittamana:

”Mieti, mik’ on sulle hyvä,
tuumi, mik’ on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.”

Siinä ohjenuora tälle vuodelle.

Normaali

Ei tavoitteita vuodelle 2021

Vuosi aloitettu juoksulenkillä. Olen vähän intoutunut taas lenkkeilystä, tosin pakon sanelemana, kun ryhmäliikuntatunnit ovat loppuneet, eivätkä näytä alkavankaan. Liikuntaharrastusmahdollisuudet ovat vähissä. Mutta kun vauhtiin pääsee, jopa lenkkeily on kivaa. Masokistisen kivaa se on pimeässä ja sateessa. Siitä tulee ihan superihmisen olo.

Päässä pälkähti jopa että olisin mennyt lenkille yöllä vuoden vaihtuessa. Olisi ollut hieno juosta sumussa rakettien räiskyessä, mutta se olisi edellyttänyt sampanjan, syömisen ja sohvan välttämistä ennen puoltayötä. Ja pitäähän Daruden Sandstorm kuunnella.

Naureskeltiin, että voi Darude parkaa. Hän joutuu varmaan koko loppuikänsä soittamaan samaa biisiä vuoden vaihtuessa. Kumarainen vanha ja harmaantunut Darude näppäimistönsä edessä, sitä ehkä katselen joskus televisiosta kiikkustuolissa vanhainkodissa.

Paluumatkalla lenkiltä juoksin puiston läpi. Sampanjapullo jätetty maahan vähän huolimattomasti. Ajattelin, että jospa siirrän sen roskiksen kupeeseen, ettei kaadu ja rikkoonnu, roskis kun oli vain muutaman metrin päässä. Bollinger-pullo oli puolillaan. Pari sekuntia kävin läpi vaihtoehtoja. Että mitä jos istahtaisi näin lenkin päätteeksi puiston penkille ja vetäisisi Bollingerit naamariin? Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä siinä ei sampanjaa olekaan? Mitä jos siihen on pissattu, tai vielä todennäköisempää; siinä on vain vettä ja pullo on toiminut rakettien laukaisualustana. Lumettomassa maassa on hieman haastavaa aina se, mihin sytytettävän raketin saa turvallisesti seisomaan, usein tähän tarkoitukseen käytetään pulloja. Silti jäi hieman mieltä kaihertamaan, olisiko se sittenkin ollut ehtaa tavaraa?

Vuoden vaihtuessa mietiskelin, pitäisikö asettaa jotakin tavoitteita tulevalle vuodelle? Eräs Instagram-tuttu kertoi vuosi sitten päättäneensä aloittaa 36 vuoden jälkeen uudelleen ratsastusharrastuksen, ja miten paljon iloa se oli tuonut hänelle. Minäkin olen entinen heppatyttö, ja usein pohtinut että pitäisikö vanha intohimo sytyttää uudelleen.

Lopulta päädyin siihen, että antaapa olla tavoitteet ja kehittymiset. Usein takaraivossa on ajatus, että pitäisi kehittyä paremmaksi versioksi itsestään. Jotenkin petrata. Mutta ehkä voisi pitää välivuoden. Ajatella että hyvä kun tällainenkin, ja tyytyä siihen mitä on, tai ylipäätään olla pohtimatta itseä ollenkaan. Lakata miettimästä, pitäisikö olla kiinteämpi, hoikempi, iloisempi, sosiaalisempi, pitkätukkaisempi, lyhyttukkaisempi, urheilullisempi, laiskempi, ahkerampi, viisaampi, äidimpi, vaimompi ja mitä näitä kaikkia nyt sitten on.

Tuleva vuosi näyttäytyy iloiselta! Veljentytöt – kaksoset – täyttävät neljäkymmentä, ja odotan juhlia jo innolla. Lahja on hankittu, mekko ostettu, kaikki valmiina! Juhlien ajankohtaa siirretään koronan takia, mutta se ei haittaa, kunhan ovat. Poika täyttää 18, huh! Liput ostettu Sastamalan Gregoriaanisen kirkkomusiikin päiville ja majoitus varattu. Ja ajoin kyllä tehdä useamman virkistävän automatkan Typy-autolla innostaviin kohteisiin hauskassa seurassa.

Tästä tulee hyvä vuosi.

Normaali

Totuus ei ole enää totta yms.

Juuri ennen joulun pyhiä autoon syttyi, kuin jouluvalona, hälytysmerkki. Ja minulla oli kiire – kampaajalle. Kiire se on sekin, älkää naurako. Hetken mietin, otanko riskin ja jatkan ajoa hälytysmerkistä välittämättä, vai jätänkö auton siihen, hyppään bussiin ja myöhästyn kampaajalta, todennäköisesti niin paljon että hän ei voisi minua ottaa vastaan. Ja edellinen kampaamokäynti oli peruuntunut vain viikko sitten, koska sain pahan allergisen reaktion. Uskokaa tai älkää, sellaisiakin on. Seen that, been there.

Päätin, että minähän menen. Auto kestäköön.

Ja kestihän se. Ei kuulunut mitään epäilyttäviä ääniä, kaikki sujui niin kuin normaalisti. Sen verran pysähdyin, että katsoin, mitä merkkivalo merkitsi. ”Toimintahäiriö moottorissa”. Aika epämääräinen vikailmoitus. Pitäisi vähän tarkemmin kertoa. Jatkoin matkaa ja pääsin perille. Ajomatka 30 minuuttia. Ajatelkaas muuten, että täällä pääkaupungissa ajomatka kampaajalle voi olla 30 minuuttia, ruuhkassa jopa 45. Siellä missä synnyin siinä ajassa oltaisiin jo eri pitäjässä.

Sain ajan autokorjaamolle joulupyhien jälkeen. Ajoin auton sinne aamuseitsemältä, vajaan kymmenen kilometrin päähän ja lenkkeilin kotiin.

Tuli mieleen, että olen tänä vuonna lenkkeillyt autokorjaamolle ja sieltä kotiin useamman kerran, ainakin neljä kertaa tulee mieleen. Ja nehän on aina edestakaisin, ensin auto viedään, kävellään/juostaan kotiin. Sitten auto haetaan eli kävellään/juostaan korjaamolle. Eihän niin toki pakko tehdä ole, mutta oma hullu hauskuutensa siinäkin on.

Keväällä juoksentelin autokorjaamolenkillä Vantaalla. Malmin kohdalla hyppäsin junaan, kun en ollut varma, olisinko löytänyt suorinta lenkkipolkua vaistolla takaisin kotiin, ja kännykän patteri rupesi hiipumaan ja karttayhteys sitä kautta katoamaan. Kotona maaseudulla olen kävellyt kymmenen kilometriä autokorjaamolta, kun kesärenkaat vaihdettiin ja taas nyt loppusyksystä, kun vein Typy-auton korjattavaksi, nekin edestakaisin. Ja nyt oli tämä Herttoniemen keikka. Pysyy hyvässä kunnossa, kun juoksentelee autoja korjaamoille, näin on. On kyllä huono yhtälö se, että taloudessa on kaksi vanhaa autoa ja vain yksi kuski. Tavallaan järjetöntä, mutta toinen autoista on ”traktori” ja toinen muistorikas, edesmenneeltä veljeltä peritty, siitä en luovu koskaan.

Autokorjaamojen lisäksi tänä vuonna on leikattu. Mieheltä selkä, minulta tissit. Hampaita on oiottu. Sikäli tämä suumaski on minulle ollut ihan kiva, eipähän näy oikomiskuoret. Kohta sekin kärsimys loppuu. Saakelin saakeli, mutta onpahan hampaat suorassa ja leuka edessä. Nykyisin muuten huomailen näitä oikoimisasioita muilta. Kun katsoin HBO:lta Undoingia niin ihan näytti siltä että Nicole Kidmannilta on leuka leikattu, purenta oli ihan eri kuin ennen. Ja vasta äsken katsoin sitä uutta musiikkiohjelmaa, ja siellä oli vieraana ihana Martti Suosalo, hänenkin hampaat ja leuka olivat erilailla kuin ennen. Eli nyt aina katselen ihmisten hampaita ja leukoja. Jos niitä maskilta näkee. Sehän on harvinaista. Alkaa olla ihmisen suu ja leuka vuoden piilossa pidetyn jälkeen vähän niin kuin intiimialuetta.

Tänä vuonna on remontoitu. Mökillä asennettiin terassin ylle markiisi. Oi se olisi pitänyt tehdä ajat sitten! Miten ihana. Enää ei aurinko porota, eikä sade kastele. Saunan laho seinä korjattiin. Ja taakse rakennettiin vilvoitteluterassi. Talo maalattiin. Sanamuoto on väärä, ei maalattu vaan maalautettiin.

Pidin air-bnb Boho Garden Cabin -mökkiä takapihan vanhassa kanalassa. Se oli hauska harrastus ja tuotti vajaassa kuukaudessa 812 euroa + saunanlämmitysrahat. Ainakin enemmän kuin ne munimattomat kanat, jotka siellä vuosituhannen alussa asustivat.

Mitäpä muuta? Kolumia kirjoitin entiseen tapaan. Pidin kaksi radiohartautta, se oli uutta ja mielenkiintoista ja vähän outoakin. Keväällä kokeilin kirjoittaa runoja ja haikuja. Syksyllä piti mennä runokirjoituskurssille, mutta tuli flunssaoireita ja se piti perua.

Perua piti monta asiaa. Monta konserttia, jumppaa, tapaamista. Se on harmittanut. Enää ei viitsi ilmoittautua mihinkään, koska ei jaksa sitä peruuttamista. Enää ei viitsi sopia tapaamisia, koska ne pitää perua.

On monia ihmisiä, joita en ole tavannut koko vuonna. Joitakin joita tapasin vain kerran tai kaksi.

Onneksi kävimme elokuvissa ja taidenäyttelyissä syksyn suvantovaiheessa. Ja yhdet kekkeritkit pidin!

Tähän kutistuneeseen elämään on tavallaan tottunut.

Se on ihmeellistä; miten sopeutuvainen ihminen on, ja miten äkkiä epänormaali alkaa tuntua normaalilta. Se on myös pelottavaa.

Kummallinen vuosi loppuu. Hyvä niin.

Kunpa kaikki olisi vielä joskus ”normaalia”.

Mutta sitä ei taida sitä enää olla.

Eihän totuuskaan ole enää totta.

Että tämänkin minä vielä näin. Näin vanhaksi olen tullut.

Toivotan kaikille mahdollisimman normaalia uutta vuotta 2021, mitä se normaali sitten itse kullekin tarkoittaakaan.

Normaali

Julen efter

Dagen efter -käsite lienee tuttu. Minulle tuli julen efter. Joulun jälkeinen alakulo.

Ehkä ei kannattaisi olla niiiin paljon jouluihminen, ehkä pääsisi tunneskaalalla pienemmin vaurioin, mutta minä olen joulun suhteen extreme. Ja kun joulu sitten on ohi, tulee tyhjä olo kuin jonkin ison maratontyyppisen saavutuksen jälkeen. On vaikea palata normaaliin, ei-jouluun.

Sinänsä on yllättävää, huomioiden tämän jouluinnostuksen, että haluan siitä nopeasti myös eroon. Aloitan joulun aikaisin, ja lopetan sen myös aikaisin. Heti tapaninpäivänä haluan poistaa kaiken joulusta muistuttavan. Mielelläni purkaisin joulun jo joulupäivänä jos kehtaisin. Meidän joulukuusi on aina taloyhtiössä ensimmäisenä nököttämässä roskakatoksen vieressä.

Joulu meni sinänsä oikein mainiosti. Tein pitkästä aikaa kaiken itse, en fuskannut edes laatikoissa, en käyttänyt niiden valmistuksessa edes niitä valmiita juuresmössöjä. Kinkun paistoin. Rosollin ulkoistin. Tämä oli kyllä rosollin suhteen viimeinen joulu. Se on joulupöydän pakkopulla. Itse asiassa näin Yhteishyvässä kivan ohjeen uunijuureksista, jotka korvaavat rosollin. Siirrytään siihen. Sattumalta törmäsin kaupassa punajuurihummukseen, se maistui uudelta joululta. Sitä voisi jatkossa tarjota uunijuuresten kanssa.

Salaatti onnistui erikoisen hyvin. Ohjeen otin senkin Yhteishyvän ruokaliitteestä. Siihen tuli salaattia, rucolaa, persimonia, goudaa, saksanpähkinää murskattuna. Lisäsin vielä mansikoita. Salaattikastikkeeseen tuli hunajaa, sitruunamehua ja öljyä. Splendid!

Ja kakut! Taatelikakun hunnutin suklaalla, sacher-kakun täytteeksi laitoin kirsikkahilloa. Päälle yritin kirjoittaa Hauskaa Joulua, mutta reuna tuli vastaan, joten siihen tuli Hauska Joulua. Olisi pitänyt jättää joulustakin a pois, olisi sitten ollut hauska joulu.

Sellainen se kyllä oli. Juuri ennen ”vieraiden” tuloa keksin lavastaa makuuhuoneen nurkkaan valokuvausstudion. Vedin verhon taustaksi, pojan huoneesta palmu, nätti tuoli, pöytä, pöydän päälle lamppu ja isoäidin vanha pöytäkello (joka on kyllä rikki) symboloimaan ajan kulua. Tässä studiossa otimme sitten jouluvalokuvia illan mittaan eri kokoonpanoissa.

Olin itse pukkina. Mies sanoi että olin jouluoletettu. Jouluhenkilön sukupuoli oli hieman vaikeasti määriteltävissä, mutta siis varsin nykyaikainen ilmestys! Parta, huulipunaa, koruja, perinteinen punanuttu, uudenaikainen kimallehörhelötonttuhattu.

Sain lahjaksi Bosen korvakuulokkeet. Ne ovat sellaiset johdottomat muovinpalat, mitä näkyy ihmisten korvissa. Välipäivät ovat kuluneet ne korvilla äänikirjoja kuunnellen ja kutoen. Olen kuunnellut Margaritan ja Ei kertonut katuvansa. Nyt on menossa Suon villi laulu. Täytyy seuraavaksi kokeilla korvanappeja lenkillä. Siellä ehkä kuuntelisin radiota.

Lenkkeily, se onkin oma stoorinsa. Taidan kirjoittaa siitä ensi kerralla, toivottavasti pian, jo huomenna. Sillä huomenna tämä kummallinen vuosi päättyy. Sitä on syytä juhlia. Nyt taidamme juhlia enemmän tämän vuoden loppumista kuin uuden alkamista!

ps. Jos jäit pohtimaan joulunvieton henkilömäärää, kokoonpanoa ja koronarajoituksia; meitä oli yhteensä seitsemän. Kaksi (opiskelijaa) vietti viikon omaehtoisessa karanteenissa ennen yhteistä joulua, yksi osallistuja työskentelee lastensairaalassa ja on neljästi negatiivisesti koronatestattu, poika on ollut etäkoulussa, eikä ole tavannut ketään, mies työskentelee kotona omassa työhuoneessa, yksinäinen ukki ja minä. Minulla ei ollut viikkoon työvuoroja ennen joulua, joten kontaktit vähissä.

Normaali

Joululahjoja

Sain töistä joululahjaksi kahden kuukauden käyttöoikeuden BookBeat -palveluun. Kiva lahja! Aineeton ja pitkäaikaista iloa tuottava.

Tosin, nyt olen paitsi puikkokoukussa myös äänikirjakoukussa. Nämä kaksi addiktiota kommunikoivat keskenään varsin hyvin. Voin laittaa kännykästä äänikirjan päälle ja samalla kutoa. Yhtä hyvä yhdistelmä kuin lakritsi ja suklaa!

Päätin että kuuntelen kahdessa kuukaudessa ”kaikki” kirjat. Tarkoitan kaikki, jotka olin ajatellut lukea. Oikein ahmin kirjoja. Aloitin kuuntelun Finlandia-palkinnon voittaneella kirjalla Margarita. Tunnelmallisena kirjana, missä paljon tapahtuu kirjan päähenkilön pään sisäisenä ajatteluna ja havaintoina, kirja soveltuu erinomaisesti äänikirjaksi.

Ainoa ongelma on nyt se, että en malta lopettaa kuuntelua. Siispä nukun korvatulpat korvilla, ja kuuntelen kirjaan pitkin yötä, aina kun heräilen. Tällä tavoin kuuntelukokemus on varsin rikkonainen. Väliin jää kohtia pimentoon. En tiedä, olenko oikein kartalla juonesta. Pitääköhän minun kuunnella kirja kaiken varalta vielä toiseen kertaan?

Kävin maanantaina kampaajalla, ja hän kertoi myös valvoneensa yöllä. Aikansa kuluksi hän oli räplännyt kännykkäänsä ja katsonut, mitä kaikkea Woltilta voi tilata. Sieltä voi nykyisin tilata omaan tai toisen kotiin kukkia ja lahjoja, vaikka mitä. Minäkin tsekkasin. Todellakin, ja miten kivoja lahjaideoita. Voi tilata esimerkiksi Kasvata oma tammi -paketin. Kiva lahjaidea. Ensin voi kasvattaa tammea puoli vuotta sisällä kotona, ja kesällä istuttaa se maahan vaikka mökille. Tai voisiko sen tammen istuttaa omaksi salapuuksi kaupungin maille? Jonnekin katvealueelle, pöpelikköön ja käydä retkeilemässä ja katsomassa, miten tammi pärjäilee. Sehän olisi kiva lahja lapsiperheelle. Ja kaiken voi tehdä kotisoffalta etänä. Ei tarvitse lähteä ulos vesisateeseen ja pimeään hengittelemään silmälaseja huuruun. Eikä varsinkaan ärsyyntymään.

Käytiin Citymarketissa. Oli arki ja keskipäivä ja ajateltiin että ei siellä paljon ketään ole, oli joku täsmäostos tehtävänä. Olihan siellä väkeä. Rupesi jo vähän kuumottamaan. Oltiin lopulta jo parkkihallin parkkimittarilla. Inhoan parkkihalleja ja kaikkea niihin liittyvää. Minulla on huonoja kokemuksia niistä. Kerran en löytänyt enää omaa autoani (se tapahtui Flamingon parkkihallissa, joka on oudon sekava). Ja kerran olen jäänyt jumiin parkkihalliin. Puomi oli rikki, eikä kukaan päässyt hetkeen pois.

Tällä kertaa parkkimittari oli sekava vekotin. Siinä oli kolme reikää ja paljon vilkkuvia valoja ja tekstejä. Yritin maksaa pankkikortilla. Jostakin syystä kortti ei mennyt siihen reikään (lopulta selvisi että sen ei kuulunutkaan mennä, siinä oli jonkinlainen etälukija, tosin ihmettelen, miksi siinä sitten oli se kolo) Takaa huudeltiin ohjeita, laita siihen ylempään, laita ensin K-plussakortti, laita, laita, laita! Ja kun kortti ei yrityksistä huolimatta mennyt reikään, takaa kuului kaikkitietävä diagnoosi ”taitaa olla väärennetty kortti”. Siinä vaiheessa käännyin ja sanoin takana huutelevalle ukonrotjakkeelle että ” ITSE OLET VÄÄRENNETTY!”

Terveisin, Minna 5v.

Normaali

Vanhaksi, viisaaksi naiseksi

On sangen tyypillistä – joskin yksiuloitteista – että ihminen tuo itsestään pelkän positiivisen puolen esiin. Mutta meillä jokaisella on myös pimeä puoli ja harmaata aluetta. Emme ole vain onnistujia ja menestyjiä ja kauniita. Teemme virheitä, olemme ärsyttäviä, loukkaamme ja olemme väärässä. On ilo lukea elämäkertaa, muistokirjoitusta tai lehtijuttua, joka kuvaa aidosti ja rehellisesti ihmisestä.

Rehellinen juttu on Me Naiset -lehdessä numero 15, ja se on kirjailija Raija Orasesta. Oranen puhuu suoraan ja kaunistelematta, mitä ajattelee. Sanoilla on painoarvoa, kun ne sanoo vanhempi ja monta asiaa kokenut ihminen. Ne eivät ole sitku, mutku, minä-minä puhetta.

”Vanheneminen on perseestä. Kuoleman lähestyminen on kauhistuttavaa. Käyn tällä hetkellä terapiassa saadakseni apua asiaan sopeutumiseen.”

Ja eutanasiasta: ”Minusta on törkeää, että ihminen ei itse voi päättää tätä asiaa. Olen lopettanut tupakoinnin ja alkoholin ja monta muuta asiaa omalla päätökselläni. Haluaisin saada oikeuden päättää myös sen, että nyt riitti.”

Jäin miettimään Orasen sanoja rakkaudesta. Kuinka rakkaus on sitä, että laittaa toisen edun edelle ja on valmis uhraamaan omastaan. ”Mutta tarkkana pitää olla. Mistä me voimme tietää, mikä rakkaan etu lopulta on? On hyvä selvittää, mitä rakkauden kohde oikeasti haluaa?”

Tämä on ansa, johon itse usein syyllistyn. Luulen tietäväni, mikä toisia ilahduttaa, mitä he haluavat, mikä on heille parasta. Ja se on yleensä ihan höpöhöpö tuntemus, joka perustuu vain siihen, mikä minun mielestäni olisi parhaaksi. Siis mitä minä haluaisin, jos olisin heidän sijassaan.

Esimerkki. Poika on puhunut usein, kuinka ”tämä on hänen lapsuutensa viimeinen joulu”. Tarkoittaen sitä, että vuoden päästä jouluna hän on täysi-ikäinen. Muistin, kuinka eräs ystäväni kertoi kerran tehneensä aikuisille lapsilleen taulut heidän leluista. Hän oli ostanut vanhan taulun kehyksineen, ja liimannut taulupohjaan lasten leluja, barbien kenkiä ja kaikenlaista pientä krääsää, mikä olisi ehkä mennyt roskiin, mutta mistä nyt tuli muistotaulu lapsuudesta. Loistava idea!

Siispä ostin tori.fi stä vanhan taulun, missä oli hienot kehykset. Maalasin kehykset mustaksi. Taulupohjan maalasin kullanväriseksi. Salaa kävin läpi kellarin, vinttikomeron ja pojan huoneen yläkaapit, missä oli jemmassa vanhoja leluja. Miehellä oli tallessa pojan maitohampaat ja ylöskirjattuna ensimmäisiä puheenparsia. Nekin ajattelin kiinnittää tauluun.

Sitten mieleen loikahti, että poika ei yleensä pidä yllätyksistä. Että pitäisiköhän tämä asia nyt kuitenkin varmistaa häneltä itseltään? Haluaisiko hän vanhojen lelujensa päätyvän tauluun. Että siinä ei vain käy niin, että liimaan ne siihen, ja pojan mielestä olen pilannut hänen lelunsa. Päätin kysyä. Esittelen suunnitelman ja taulupohjan, jonka olin tehnyt. No ei. Pojan mielestä ei.

Hyvä että kysyin. Tajusin, että minä tässä teen omaa terapiatyötäni siitä, että minulla ei ole enää pientä lasta, että se ihana aika on hyvin kaukana takana, ja minä olen vanha. Se koko projekti on minun juttuni. Olin taas kerran ajatellut, mikä toiselle olisi ihanaa. Päättänyt sen hänen puolestaan.

Mutta toivottavasti minustakin voi vielä tulla vanha, viisas nainen, joka puhuu (ja kirjoittaa) kaunistelematta, suoraan ja rehellisesti. Ja ymmärtäväisesti! Koska sitä kyllä toivoisi elämänkokemuksen tuovan. Ymmärrystä kaikkeen ja kaikkia kohtaan, vaikka se joskus onkin hyvin vaikeaa, koska itse on niin mielellään oikeassa!

Normaali

Mysteeripilleri

Viime viikkoina allergia on aiheuttanut pitkästä aikaa harmia. Minulla on diagnosoitu formaldehydiallergia. Sitä on teknokemian tuotteissa, pesuaineissa ja kosmetiikassa. Olen oppinut sitä varomaan melko hyvin, mutta nyt on tapahtunut pari stiplua.

Lumenen tuotteet eivät sisällä formaldyhydiä tai sen vapauttajia. Mutta tuotenäytteet ilmeisesti sisältävät! Sain kaupasta muiden ostosten lomassa tuotenäytteitä, ja kokeilin niitä. Seuraavana päivänä naama oli väriltään kun joulupukin paita, ja kasvoja kuumotti ja poltti.

Formaldehydiallergia on ns. viivästynyt kosketusihottuma. Reaktio tulee aina jälkijunassa. Siksi sen ymmärtäminen, mikä reaktion on aiheuttanut, on joskus hankalaa.

Loppuvuotena olen saanut kolme reaktiota. Tämän tuotenäytteiden aiheuttaman reaktion lisäksi kerran lakanoista. Olin vienyt ne laiskuuttani pesulaan. Oman pussilakanan ja tyynyliinan olin pessyt itse, mutta aluslakana oli ollut pesulassa. Ne tulevat sieltä niin ihanan sileinä! Kutinahan siitä tuli.

Viimeisin reaktio oli pahin, ja kaiken lisäksi en tiedä, mikä sen aiheutti. Käsiin nousi rakkuloita, ne punoittivat ja kutisivat kyynärtaipeisiin asti. Ikään kuin minulla olisi ollut pitkävartiset allergiahanskat käsissä. Se oli sietämätöntä.

Poika oli etäkoulussa omassa huoneessaan, mies työpalaverissa teamsissa omassa työhuoneessaan. En viitsinyt mennä häiritsemään. Huuhdoin käsiä lavuaarissa, peitin ne runsaalla kortisonivoidekerroksella. Hädissäni kaivoin esiin pillerirasian. Minulla ei ole mitään säännöllistä lääkitystä, mutta muistin jemmanneeni käsilaukkun pillerirasiaan muutaman kortisonipillerin hätävaraksi. Sain niitä silloin kun formaldehydiallergiaa ei vielä oltu diagnosoitu, ja kortisoinipillerillä sain ihon rauhoittumaan.

Pillerirasiassa olikin neljä pilleriä: kaksi litteää, kaksi paksumpaa. Öööh, kumpi on kortisoni, ja mikä ihme on se toinen? Otin paksumman pillerin, koska ajattelin että se on paksumpi, joten siinä täytyy olla enemmän lääkettä, mitä lääkettä sitten onkin. Eräänlaista naisen logiikkaa.

Ja kääriydyin peiton sisään. Laukun pakkasin valmiiksi sitä varten, jos pitää lähteä lääkäriin. Laitoin sinne ne lääkkeet, mitä olin ottanut eli voiteen ja pillerirasian mystisine pillereineen, siltä varalta että lääkärille pitää tehdä selkoa lääkityksestä. Reaktio helpotti, rauhoituin, nukahdin.

Jälkeen päin kun asiaa ajattelin, luulen että kortisonipillerit olivat niitä littaisia, joita en ottanut. Mutta mikä lääke se paksu sitten oli? Pääasia tietenkin että kutina lakkasi, rakot laskivat, olo helpottui. Olisiko se joku kipulääke, mitä joskus olen saanut selkäkipuun, tai jotakin mitä olen saanut viime keväisen leikkauksen jälkihoitoon? Ei mitään käsitystä.

Mysteeri oli sekä vaiva, että lääkitys. Hyvin kyllä nukutti.

En vieläkään tiedä, mikä käsi-ihottuman aiheutti. Kädet ovat kyllä olleet kovilla tänä syksynä. Kämmenessä on haavaumia, jotka eivät ole parantuneet. Käsidesi ei tee ekseemalle hyvää. Olenkin nyt luopunut käsidesistä kokonaan. Pidän kaupassa ja töissä rautakaupan hanskoja, joiden sisällä on puuvillahanskat.

Allergian takia en voi käyttää myöskään yleisten vessojen käsisaippuaa. Kaikella todennäköisyydellä niissä on formaldehydiä tai sen vapauttajia säilöntäaineena.

Asian tiimoilta sattui jännä juttu. Luin vanhaa Eevaa, ja siinä oli artikkeli Saaren taika -nimisestä merkistä, joka valmistaa allergikoille sopivaa suolasaippuaa ja shea-voidetta. Ajattelin, että noita pitäisi kyllä kokeilla. Kummitädillä, jolla myös oli paha allergia, valmisti itse voidetta mehiläisvahasta. Hän opetti minullekin voiteen teon, ja jossain minulla on tallessa se resepti. Saaren taika -firman voide vaikutti vähän samantapaiselta.

Mutta se jännä juttu. Luin siis artikkelin lehdestä. En puhunut siitä kenellekään. En googlannut Saaren taikaa. Vain ajattelin. Seuraavana päivänä Instagram-tilini feedissä oli Saaren taika -mainos. Miten se on mahdollista? Osaavatko algorytmit jo lukea ajatuksiammekin?

Normaali

Keski-ikäisten rouvien pikkujoulut

Pidettiin ystävän kanssa kahden kesken pikkujoulut. Aloitettiin hyvissä ajoin iltapäivällä.

Avattiin kyykkyskumppa Cordiniu Classico ja oltiin innoissamme kuin tähtisadetikut. Cordiniu Classico on meidän luottoskumppamme. Olemme huomanneet, että se on parasta: ei ole liian kuivaa, ei liian hapokasta. Ei liian mitään ja halpaa. Joten pokalla vain kyykkimään Alkon alahyllylle!

Sitten syötiin. Oli lasagnea ja salaattia, ruokajuomana valkoviini. Ystävä ei tykkää punaviinistä, joten juomme aina valkoista ja se sopii myös minulle. Ruuan päätti joulutee, itsetekemäni joulutortut ja munalikööri. Ystävälle oli sellainen tarttunut mukaan Tallinnan risteilyltä, ajalta milloin niitäkin vielä oli ja tehtiin. Se oli kyllä outoa. Ei maistunut oikein miltään, ja rakenne oli juuri sellaista mitä nimestä voi päätellä. Joulutee sen sijaan oli erinomaista, keitettiin vielä toinenkin pannu. Punainen muuli on teen nimi, rooibos-pohjaista teetä, joten ei mene edes yöunet, jonka saimmekin varsin konkreettisesti havaita.

Emme olleet nähneet moneen viikkoon, eikä meillä ole tapana soitella, joten juteltavaa riitti. Tutut aiheet; nykyinen lempiaiheemme vaihdevuodet. Kävimme läpi viimeaikaiset kehitysaskeleet sillä saralla. Lapsenkasvatusasiat; meillä on samanikäiset pojat. Aina on jotakin huolta, sellaista on äitiys. Parisuhteen tilat, mökkirakennushankkeet. Heillä on mökki rakenteilla, ja minulla on aina jotakin remonttipuuhaa tekeillä. Tällä hetkellä seinänvieruskasvihuone.

Kun oltiin saatu syötyä ja tärkeimmät pulputettua ulos, Cordiniu loppunut ajat sitten ja valkoviinikin tonkasta huventunut, ajattelimme pitää pienen hengähdystauon. Yritimme katsoa läppäriltä Uotinen goes Kekkonen -taidepläjäystä, mutta aivomme eivät olleet kykenevät vastaanottamaan sitä. Oli aika erikoinen, ja varsinkin hidas esitys. Päätettiin ottaa kauneusunet.

Heräsin puolentoista tunnin päästä sohvalta pää selvinneenä. Elämäni lyhyimmät ja tehokkaimmat pikkujoulut. Kokonaiskesto ilman päiväunia noin neljä tuntia.

Normaali

Sukat tuntemattomalle potilaalle

Täällä ollaan taas! Pitkästä aikaa. Lankakaupan pitäisi kyllä laajentaa toimintaansa kutomisvieroituskursseihin. ”Irti puikoista” , anonyymit kutojaholikit.

Toissapäivänä jo päätin, että tämä on viimeinen sukkapari, mutta eilen jo sorruin. Kävin ostamassa jälleen uuden lankaparin. Mies jo ihan oikeutetusti kysyi, kuka näitä kaikkia sukkia pitää? Mies ja poika ovat sellaisia outoja otuksia, että niiden jalkoja ei palella koskaan, kulkevat aina sisällä paljain jaloin, mutta minulla alkaa vetää varpaasta suonta helposti.

Lankakaupasta löytyi niin ihana lankalaatu sukkiin. Siinä on alpakkaa, joka tekee sukasta erityisen pehmeän. Anopille olen kutonut kahdet sukat: kirkkaanpunaiset joululahjaksi, ja vaaleanpunaiset, jotka kävin viemässä kirjeen kera eilen oven taakse. Sairaalaan ei koronan takia pääse sisälle, mutta potilaille voi tuoda tervehdyksiä oven taakse. Olemme vieneet säännöllisesti lehtiä ja ristikoita, nyt anoppi sai sukat ja kirjoittamani kirjeen.

Anoppi on ehkä jopa enemmän jouluihminen kuin minä – jos se on mahdollista. Erinomaisena ruoanlaittajana ja aitona savolaisena hänen joulupöytänsä ja joulukoristelunsa on ollut varsin runsas. Itse en ole koskaan ollut ruuanlaitosta innostunut, vaikka ihan kelpoa syntyykin. Tänä jouluna meinaan tosin tehdä kaikki laatikot itse. Usein olen siinä kohtaa oikaissut.

Kiitin kirjeessä anoppia kaikista niistä jouluista, jotka hän laittoi ja joihin sain tulla vieraaksi valmiiseen pöytään. Sitä on osannut arvostaa vasta sen jälkeen kun joulunlaitto on tullut omaksi osaksi. Kirjettä kirjoittaessa oivalsin myös sen, että olen joulunlaittovelvoitetta kipuillut monta vuotta ihan turhaan. Miksi kaikki tulee aina meille? Miksi tämä on minun hommani? Kukaan ei tajua miten paljon siinä on tehtävää. Ja kaiken lisäksi minulla on usein ollut myös työvuoro vielä aattona. Viime jouluna lähdin aattorumban jälkeen jouluyöksi töihin, kun muut jäivät sohvalle köllöttelemään!

Kirjettä kirjoittaessani oivalsin, että joulun laittaminen muille on kunniatehtävä. On suuri onni saada järjestää joulu, saada olla ”emäntänä”. Pienen, salaisen marisijan sisälläni aion tukahduttaa sielun syöverien ikiroutaan. Toivon kyllä että joskus tulevaisuudessa koittaa se aika että on taas minun vuoroni mennä valmiiseen jouluun. Voin istahtaa sohvannurkkaan kiintiövanhukseksi. Nauttia hälinästä ja tunnelmasta ja pyytää lisää lämmintä glögiä kolottaville nivelille.

Vaaleanpunaiset, pehmeät sukat ilahduttivat anoppia. Hän soitti. Puhelinyhteys ei ihan toimi: anoppi ei suostu käyttämään kuulolaitetta ja hän ei kuule mitä hänelle sanoo, mutta yksisuuntaisesti puhelu toimii.

Samalla keksin kenelle sukat annan. Vien nekin sairaalan ovelle. Pyydän sairaanhoitajaa antamaan jollekin sellaiselle potilaalle, jonka luona kukaan ei käynyt edes silloin kun sai käydä, jolle kukaan ei tuo joulutervehdystä. Hyvän joulun toivotus tuntemattomalle potilaalle!

Normaali

Palmikkovillasukkamania

Ihan vain tiedoksi, että en ole ehtinyt kirjoittaa, koska sain idean kutoa anopille villasukat joululahjaksi, ja siitähän se sitten taivas aukeni.

Tarkoitus oli värkätä ihan perussukat, kun en muuta osaa. Googlasin kuitenkin ensin ohjeita ja löysin palmikkovillasukkien ohjeen, yllätyksekseni osasin.

Kudon nyt aina kuin voin. Heti kun herään, ja viimeiseksi illalla. Ja aina siinä välissä. Oikein harmittaa, jos pitää jotakin muuta.

Iski villasukkamania. Päätin tehdä niitä muillekin, siinä samalla. Ostin lisää lankaa, erivärisiä.

Ja sitten keksin, että pikkujouluihin teen kaikille koronapallot. Siinä on mennyt tämä itsenäisyyspäivä. Siispä olen värkännyt tämän päivän koronapalloja, ehdin tehdä seitsemän. Olisin ehtinyt enemmän, mutta piti piti nostaa lippua salkoon, syödä juhlavasti perheen kesken ja vielä vaihtaa residenssiä takaisin kaupunkiin.

Toisin sanoen, en nyt ehdi kirjottaa enempää. Kudon sukkia ja virkkaan koronajoulupalloja. Mutta palaillaan! Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Normaali

Hillitön pulla

OMG. Keskellä viikkoa kotipäivä. Ei töitä. Ainoa homma oli uuden promokuvan ottaminen lehteen, siihen johon kirjoitan kolumnia. Ja minä kun pelkään kameraa! Mikä siinä on? Ihan kuin olisin joku muinaisihminen, joka luulee että kamera paljastaa syöverit ja vie ihmisen sielun. Minun on vaikea olla rentona kuvaustilanteessa. Ihmettelen toisia, jotka niin luontevasti asettuvat kuvaan, ja jopa tykkäävät olla kuvattavina. Miten se käy niin luontevasti? Ja mikä palikka minulta puuttuu? Kyllä se joku itsetuntoasia ilmeisesti on.

Nyt muistan, sukulaistyttö sanoi oivallisesti, että se on tottumista katseen alla olemiseen. Se ei ole luontevaa minun ikäpolveni naisille. Olla avoin toisen katseen alla. Se on äärimmäisen vaikeaa. No ohi on.

Tänään tapahtui myös äärimmäisen kiva asia. Erittäin pieni ja mitätön asia, mutta nyt kun se on tehty niin miten hyvältä tuntuukaan. Nimittäin lapunvarjostin.

Olemme asuneet tässä osoitteessa, tässä huoneistossa, kaksikymmentä vuotta. Ja suurin piirtein yhtä vanha on kirppislöytöni – pieni vaaleanvihreää marmorinen lampunjalka. Kaikki nämä vuodet se on nököttänyt ikkunalaudalla makuuhuoneessa ilman varjostinta. Kaiken lisäksi ihan lähellä on varjostinkauppa. Ihan tuosta vain kun kävelen mäen ylös ja vähän eteen päin. Ja kaikki nämä vuodet olen ajatellut että tuolta pitäisi hakea se varjostin.

Toissapäivänä sanoin miehelle että nyt me kuule tehdään se. Mennään ja ostetaan lamppuun varjo. Ja niin me tehtiin! Ja siinä se nyt on! Voi vittanson miten hieno! Löytyi ihan samanvärinen varjo kuin lampunjalan marmori.

Höpöteltiin kauppiaan kanssa. Hän kertoi tekevänsä kuvut itse! Uskomatonta. Luulin että kaikki maailmassa tuodaan Kiinasta, mutta siinä meillä onkin kotinurkilla ihan ehta suomalainen, joka tekee lampunvarjostimia. Respect!

Päätin myös leipoa. Olin siivonnut kaappeja, ja huomasin että siellä oli pussi kuivaneita taateleita. Tykkään taatelikakusta, mutta en ole onnistunut koskaan sen tekemisessä. Nyt keittelin kuivaneet taatelit vedessä, soseutin, ja suurinpiirtein ohjeita rennolla kädellä noudattaen sain aikaiseksi elämäni parhaimman kakun. Sokerista jätin pois. Vähän pelkäsin, miten käy. Yleensä taatelikakut ovat liian makeita, nyt tuli juuri mieleistä!

Ja kun nyt olin ryhdyin leipomaan, ajattelin että voisihan sitä samoin tein pullaakin tehdä. Minulla on äitivainaan ostama taikinakone, hyvä vekotin, ja ihan ehdoton taikinan tekemisessä. Tein tavallisesta korvapuustitaikinasta kranssin, oikun siitä tuli nätti!

Hyvä päivä, mutta parasta on pieni lamppu ikkunalla. Miten täydellinen ja kaunis ja ihana! Kaikki nämä kaksikymmentä vuotta rujo, ja nyt niin kukoistava. Ehkä lamppu omalla tarinallaan kertoo meille, että elämä ja olo voi olla himmeää, ja yhtenä synkimmistä päivistä voikin alkaa ”kukoistus” .

Aamulla haen pullakranssia ja kahvia yöpöydälle. Sytytän valon ikkunalaudan lamppuun. La dolce marraskuun vita.

Normaali

Moderneja ongelmia

Viikonlopun lehdessä oli juttu siitä, miten ihmiset ovat väsyneet vaihtoehtojen runsauteen. Käy raskaaksi ostaa uudet pieruverkkarit verkkokaupasta, kun vaihtoehtoja on satoja. Siinä saattaa mennä muutama vuorokausi ihan vain niitä läpikäydessä. Onneksi ongelmaan on keksitty ratkaisu Amerikan ihmemaassa. Siellä voi parilla kympillä ostaa palvelun, joka karsii vaihtoehdot kolmeen. Niistä on sitten jo helppo itse valita.

Osa vaatemerkeistä on jo itsekin havahtunut ongelmaan ja ryhtynyt pienentämään valikoimiaan. Kuluttaja on onnellisempi, kun vaihtoehtoja ei ole liikaa.

Itsekin koin tämän kerran. Kävin Subwaylla, ja ahdistuin, kun piti valita niin paljon. Ensin leipä, sitten täytteet ja lopuksi soossit. Ei jaksa ihminen valita. Hintaa ei sentään saanut itse valita.

Nyt tietenkin elämä on helpompaa, kun ollaan eristyksissä ja ei tarvita mitään paitsi ruokaa jääkaappiin. Sen ostaminen onkin helppoa, kun verkkokauppa ehdottaa niitä samoja, mitä muutenkin ostan. Voi jatkaa samaan malliin. Mutta siinä käy sitten ihan päin vastoin. Kaipaisi vähän uusia tuulia syömiseen. On ihan kyllästynyt samoihin ruokiin mitä aina teen ja syön, mutta en keksi uusiakaan, enkä keksi mitä tekisi edes mieli. Kunpa olisi sellainen niin kuin jäätelöauto, joka kiertää ja äänimerkistä kuulee että nyt se on lähinurkilla. Ja sieltä saisi ostaa omaan astiaan jotakin ihan tavallista kotiruokaa, mutta toisten tekemään, kun omiin on kyllästynyt. Sellainen ruoka-auto. Keksikääpäs joku sellainen ja ryhtykää ajelemaan meillä päin. Nyt kun on taas koulukin etänä, niin ruokaa kuluu paljon ja monta kertaa päivässä.

Eräs nuori neiti Isosta Britanniasta, Belle Delphine, on keksinyt toimeentulo itselleen. Hän somettaa pehmopornahtavia kuvia itsestään ja myy pullotettua kylpyvettään, kaikki meni kaupaksi, ja lisäksi hänellä on kuukausirahoittajia. Siis miehiä, jotka maksavat hänelle siitä, että hän jatkaa somettamistaan.

Ostasikohan joku tällaisen vähän kypsemmän, vaihdevuosi-ikäisen rouvan kylpyvettä? Se on vähän harmaata se vesi, kun siihen irtoaa niin paljon kuivaa orvaskettä. Hiuksiakin saattaa olla mukana. Kyllä varmaan joku sitäkin ostaisi. Kyllä hulluja maailmassa piisaa. Mutta en taida myydä. Mutta hyvähän sitä on tiedostaa, että tienestiä olisi tarjolla, jos vain mielikuvitus ja uskallus antaa myöten.

Normaali

Herra ja rouva Huuhaa

Eipä siitä nyt ole niin monta vuosikymmentä, kun neuvostopropaganda huvitti. Ihmetytti, miten he siellä voivat siihen höttöön uskoa, kun todellisuus niin selvästi kertoi eri tarinaa.

Tai kun on katsonut natsi-Saksasta kertovia dokumentteja, miten kokonainen kansakunta on saatu uskomaan, että etniseen syntyperään perustuva kansanmurha on ihan ok. Entisenä mainonnansuunnittelija olen ollut vaikuttunut natsi-Saksan designista. Siinä on ollut todella hyvä graafiset suunnittelijat asialla. Erittäin yhtenäinen brändi.

Nyt luen samanlaisin kauhunsekaisin tuntein uutisia Amerikasta. Jotkut uskovat siellä tosissaan, että ääntenlaskua on sorkittu ja Biden vie Amerikan totalitaariseen sosialismiin.

Entäpä täällä meillä? Se on jo täällä meilläkin – huuhaa – osa ei usko rokotteiden tehoon ja epäilee 5G verkkoa koronaviruksen levittämisestä, ei usko että maskit voisivat auttaa viruksen leviämisen ehkäisemisessä. Sen sijaan uskovat että syvään hengittämisellä ja terveillä elämäntavoilla voidaan estää korona.

Tänään (26.11.20) Hesarissa oli juttu kiinalaisesta Helsinki Times -lehdestä, joka välittää Kiinasta peräisin olevaa propagandaa Suomessa. Samassa lehdessä oli myös artikkeli väärää koronainformaatiota levittävästä kampanjasta täällä Suomessa. Meihin yritetään vaikuttaa monin tavoin ja monelta taholta. Välillä ihmetyttää miksi, kenen intressi on levittää disinformaatiota?

On pelottavaa, miten suojattomia olemme propagandalta. Ainoastaan koulutus ja sivistys voivat sitä ehkäistä. Monet eivät seuraa lainkaan ns. perinteistä mediaa, sanomalehtiä ja uutisia televisiosta. He ovat pelkän sosiaalisen median varassa, ja siellä kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa.

Vuosi sitten innostuin seuraamaan YouTubessa erästä hyvinvointivalmentajaa. Mies oli komea, lihaksikas partajeesus. Karismaattinen, puoleensavetävä. Puhui ihan järkevältä kuulostavia asioita, antoi vinkkejä. Kunnes jutut alkoivat mennä överiksi. Tuli tarinaa rokotevastaisuudesta ja 5g:stä. Lopetin seuraamisen.

On edesvastuutonta välittää informaatioita, jolla voi olla ihmisen terveydelle oikeasti vaarallisia seuraamuksia. En voi käsittää heitä, jotka eivät luota tieteeseen ja asiantuntijoihin, uskovat mieluummin näihin tee-se-itse poppamiehiin ja -naisiin.

Mistä tieteenvastaisuus (=järjenvastaisuus) kumpuaa? Onko se vain mukavampaa ja älyllisesti helpompaa ajatella että kaikki on omissa käsissä, kunhan tässä vain hengittelen syvään ja imeskelen parapähkinää niin kaikki menee ihan hyvin.

Onhan se tuskaista tunnustaa, että me ihmiset, vaikka niin viisaita olemmekin, emme ole kyenneet kaikkia maailman ongelmia ratkaisemaan tieteen keinoin, vielä. On raskasta opiskella lainarahalla vuosikausia, päntätä pienellä präntättyjä kirjoja yliopistossa, ja päätyä sitten tylsänkuuloiseksi asiantuntijaksi televisioon kertomaan ikäviä tosiasioita, kun kansa buuaa taustalla eikä usko tosiasioita, jos vaihtoehtoisesti voi lukea pari jänskää Qanon artikkelia, alkaa tee-se-itse guruksi ja saada youtubeen miljoona seuraajaa, jotka lähettävät sinulle sydämiä ja pusuemojeita. Joille sinä olet valkoiseen t-paitaan pukeutuva salaliitoilta ja viiruksilta pelastava ritari (ennen ritari saapui valkoisella ratsulla, nyt riittää valkoinen t-paita). Kyllä tutkijatiedemies on aika harmaa ilmestys siinä rinnalla. Nyt tarvittaisiin sinne someen joku sexy, viisas tiedemies. Vähän niin kuin oli nämä kolme komeaa tenoria, jotka saivat kaikki naiset kuuntelemaan klassista.

Minulta on kuollut yksi ystävä rintasyöpään, koska hän halusi kokeilla ensin kaikki vaihtoehtoiset hoitotavat, kävi Tanskassa saamassa ”hoitoa”, söi elävää ravintoa, joogasi. Hän olisi ehkä selvinnyt, jos olisi aloittanut lääketieteellisen hoidon ajoissa. Ainakin tervehtymiseen olisi ollut mahdollisuus.

Loppuun vielä tiedoksi, että en vastusta joogaa, olen harrastanut aikoinaan astangaa, hatha-joogaa, yin-joogaa, nyt on kokeilussa kundaliinijooga. En vastusta terveellistä ruokaa. Olen sekasyöjä. Juon tyrnimehua, ja granaattiomenamehua, nyt on kokeilussa komputsa. Olen käyttänyt Bachin kukkatippoja saadakseni mieltäni ja mielentilojani hallintaan, ja saanutkin niistä apua. Olen tutkinut astrologisia karttoja. Minä uskon ”kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan” kuten Nikean uskontunnustuksessa sanotaan. Mutta se on uskoa. Uskomus on eri asia kuin tieto, tietoa edustaa tiede. Minä luotan tieteeseen.

Tiede ei ole valmis, se ei ole sitä koskaan, koska tieteen tarkoitus on kehittyä, tietää enemmän. Ilman tiedettä meillä ei olisi antibiootteja, penisiliiniä, sähköä, valoa, lämmintä vettä ei tulisi hanasta, ei olisi tietokonetta ja älypuhelinta, sitä somea ja youtubea, eikä lentokone veisi meitä joogaretriitille Intiaan tai laiva toisi parapähkinää ja avokadoa Etelä-Amerikasta.

Toivon, että Suomi panostaa koulutukseen ja sivistykseen. Pitää huolta siitä, että myös tulevaisuudessa kaikki lapset saavat hyvää opetusta. Että jokaisella on mahdollisuus opiskella korkeakoulussa ja yliopistossa. Ja toivon, että se olisi nuorista kiinnostavampi vaihtoehto kuin alkaa sometähdeksi levittämään huuhaaoppeja. Että tiede, sivistys ja äly olisivat seksikästä ja puoleensavetävää. Että emme enää eläisi tällä pimeällä keskiajalla päivääkään.

Sinä, joka olet erimieltä kanssani, sinulta haluaisin kysyä, miksi? Ja ennen kaikkea toivoisin, että kysyisit sitä itseltäsi.

Normaali

Suomessa valmistetaan silmälasien linssejä, enpä tiennyt!

Onpas tämä nyt vaikeaa! Silmälasien ostaminen. Minulla on kuudet lasit piirongin laatikossa. Kolmea käytän. Mitkään eivät ole sopivat. Uusimmat olen hankkinut vuosi sitten, ja ne ovat ainoat monitehot, mutta näkö on huonontunut, enkä näe niillä enää hyvin.

Koska minulle on tehty likinäköleikkaus 90-luvun lopulla, optikko ei saa tehdä näöntarkastusta ja joka kerran kun silmälasit pitää uusia, pitää mennä silmälääkäriin. Se on ihan järjetöntä. Edellisen kerran olin silmälääkärissä vuosi sitten. Silmälääkärihän ei ole mikään lasien asiantuntija, joten käytännössä optikko tekee lääkärin jälkeen oman tutkimuksensa, minkä perusteella tehdään lasit. Joten tavallaan joudun maksamaan lääkärikäynnistä turhaan, silmälaseille tulee aina rapiat sata euroa lisähintaa lääkärissä käynnin takia.

Ajattelin, että voisin laitattaa uudet lasit vanhoihin kehyksiin – niitä kun on. En näe tarpeelliseksi hankkia uusia kehyksiä. Kaupassa minulle sanottiin, että meillä on nyt tämä tarjous, linssit + kehykset -50%, että kyllä kannattaisi hankkia myös uudet kehykset. Sanoin, että no onko teillä samanlaisia kuin nämä entiset, otan ne. Ei tietenkään ollut.

Seuraavaksi kauppias esitteli linssivaihtoehtoja. Eri vaihtoehtoja oli kuusi, ja niillä erilaisia alalajeja. Kalleimmat maksoivat 999€, halvimmat 149€, mutta niiden päälle kauppias merkkasi rastin. Niitä hän ei kuulemma ollut vielä koskaan kenellekään myynyt. Eikä ilmeisesti myisi nytkään.

Ottaisiko Balanis- vai Daynamic -moniteholinssit Super Hi-Vision -linssipinnoitteella? Vai Life-Style 3-linssit Hi-Vision Longlife -pinnoitteella? Vai olisiko sittenkin kenties MyStyle V+ -linssi Hi-Vision Longlife -yhdistelmäpinnoitteella ja 100% UV-pinnoitteella? Vielä olisi olemassa Enroute Pro tai pelkkä Enroute vaihtoehto, jos ensimmäisistä ei mikään tuntunut omalta.

Haiskahtaa huijaukselta. Kaiken lisäksi linssit ostetaan kuin joulusika säkissä. Jos saisin nenälleni eri linssivaihtoehdot, valinta olisi helpompaa. Voisi itse katsoa ja kokea, mikä vaihtoehto on paras. Nyt pitäisi vain tökätä jotakin nimi- ja hintahirviötä sormella ja sanoa että nuo.

Kotona googlasin. Selvisi, että pienemmät optikkoliikkeet suhtautuvat paremmin pelkkään linssien uusimiseen vanhoihin kehyksiin. Kaiken lisäksi joissakin pienissä isojen optikkoketjujen ulkopuolisissa liikkeissä myydään kotimaisia Piiloset-linssejä. Sellaiset haluan! Ne hiotaan Suomessa, Liedossa, eikä lähetetä Unkariin. Sen takia lasit saa myös nopeammin. Yleensä ketjuliikkeiden silmälasia saa odotella kolme viikkoa. Piiloset antaa linssien pinnoitteille kolmen vuoden takuun, ja kuukauden ostotakuun eli jos linssit eivät jostain syystä ole hyvät, ne voi uusia kuukauden kuluessa ostamisesta. Piiloset-linssit on myös kehitetty erityisesti tänne pohjoiseen ilmanalaan, missä lämpötilanvaihtelut ovat suuret. Ehkä saan vielä linssit, jotka eivät ole huurussa koko ajan.

Kyllä kannattaa googlata ennen ostopäätöstä. Enpä olisi tiennyt, että silmälasien linssejä valmistetaan Suomessa, enkä sellaisia osannut silmälasikauppiaalta kysellä. Ja loppujen lopuksi ne linssit ovat tärkeimmät, tärkeämmät kuin kehykset, sillä linsseillähän sitä loppujen lopuksi nähdään, jos nähdään.

Normaali

Feromonit ilmaan -ja sekä kissa että rouva nukkuvat hyvin

Voi taivas, miten ihanaa voi olla nukkua yö yhtenä pötkönä illasta aamuun! En edes muistanut sitä tunnetta, minkälaista on herätä hyvin nukutun yön jälkeen. Se on ihanaa! Olen aivan uudistunut ihminen. Nukkumalla uudistunut.

Kuumat aallot ovat loppuneet, en tiedä ovatko jättäneet minut pysyvästi, tuskin uskallan sitä toivoa, mutta viime aikoina niitä ei ole ollut. Reilun vuoden ajan ne ovat häirinneet yöuntani.

Toinen häiriötekijä – kissa – on huumattu ja hiljennetty pistorasiaan laitettavalla kissaferomonia ilmaan suitsuttavalla vekottimella.

Olisipa kätevää, jos samanlaisia laitteita olisi myös ihmisille. Jos kaipaisi rentoutumista ja rauhoittumista, tökkäisi vain feromonilaitteen pistorasiaan, ja ihana raukeus valtaisi sinut. Ehkä sellaista saa tulevaisuudessa. Tai mistä sitä tietää, jos ne kissakemikaalit vaikuttivatkin myös minuun ja siksi nukuin niin hyvin!

Kolmas unen laatua parantava tekijä on ollut tissuttelun lopettaminen. Alkoholi heikentää unen laatua merkittävästi. Vaikka välillä on ottanut koville!

Eilen ulkona oli myrky ja vettä vihmoi. Olin ollut töissä aamuyhdestätoista iltaseitsemään. Se on vähän kökkö työvuoro ajallisesti siinä mielessä, että koko päivä on ”pilalla”. Aamupäivällä ei ehdi mitään, illalla ei jaksa mitään. Kun tulin kotiin, televisiossa oli Vain Elämää. Teki hirveästi mieli nostaa väsyneet jalat seinälle ja ottaa olut ja päälle gintonic. Otin sen sijaan Bonaquan vireys-vastustuskyky-aineenvaihdunta granaattiomenamustikkavichyn ja silitin kissaa hammasharjalla, en omallani, kissalla on oma hammasharja, ja se tykkää kun sitä silitetään sillä.

No eihän maustevichy ja kissan silittäminen nyt ihan sama asia kuin GT ole, mutta kyllä nyt aamulla on hyvä olo! Aion viettää oikein luxusaamuun. Hesari on jo luettu ja aamukahvi juotu. Seuraavaksi menen kylpyyn. Laitan kylpyveteen Meine Base -suolaa ja eteeristä sitruunaöljyä tai bergamonttiöljyä. Kylvyn jälkeen puen päälleni kotimaisen pehmeän bambukerraston. Tilasin sellaisen verkkokaupasta, ja se tuli eilen lähikauppaan. Noukin sen mukaani kotimatkalla töistä kotiin.

Sitten teen vähän paremman aamiaisen. Paahtoleipää avokadolla ja uppomunilla. Banaanimössöä jälkkäriksi itselle, muille paistan amerikkalaisia pannukakkuja. Taikinaan laitan aina kardemummaa. Itse syön kehittämääni banaanimössöstä. Lautaselle murskataan banaani, päälle turkkilaista jugurttia, kanelia, hunajaa ja kuorellisia seesaminsiemeniä.

Iltapäivällä menen konserttiin. Viimeinen päivä ennen kuin kaikki taas loppuu kolmeksi viikoksi. Ostin taidenäyttelystä hienon kangasmaskin. Kuva-aihe maskissa on jostakin taulusta, pahus olen unohtanut mistä, mutta siinä on kukkia. Puen sen konserttiin.

Tästä tulee hyvä päivä, koska teen siitä hyvän!

Mukavaa päivää jokaiselle! Hemmotelkaa itseänne ja toisianne.

Normaali

Kuka on Miss Suomi?

19.pvä syyskuuta on valittu uusi Miss Suomi. Hän on Viivi Altonen. Tiesittekö? Minulta tämä tapahtuma on mennyt ohi. Niin kuin jo monena vuonna. Taisin tipahtaa kärryiltä vuoden 2001 jälkeen. Silloin missiksi valittiin Heidi Willman, hänet vielä muistan ja tunnistan. Heidin jälkeiset missit ovat minulle tuntemattomia.

Pikku tyttönä missikisat olivat vuoden kohokohta. Prinsessaleikin vastine todellisessa elämässä. Missit olivat ihania, kauniita, ja pikku-Minna leikkasi heistä tehtyjä paperinukkeja naapurin Marjon kanssa Apu-lehdistä. Oli Seija Paakkolaa ja Armi Aavikkoa. Armi oli ihanin.

Joskus kylän Sokoksessa oli muotinäytös ja pääesiintyjänä joku missi. Saattoi olla jo mennyttä vuosikertaa, mutta ei se mitään, missi kuin missi. Sinne piti mennä, ei niinkään vaatteita katsomaan, mutta sitä missiä.

Nykyisin missikisat on vähän niin kuin Eskimo-puikko. Siitä ei tiedä, mitä ajatella. Onko oikein laittaa naiset kauneusjärjestykseen? Onko se sovinistista, alistavaa, mitä se on? En tiedä. Joskus se on ollut nuorelle naiselle keino päästä elämässä eteen päin tai edes alkuun. Joistakin misseistä on kehittynyt käsitteitä, isoja persoonia kuten Riitta Väisäsestä, Tanja Vienosesta tuli peräti ministeri! Tanja Vienosella oli muuten legendaarinen hääpuku. Siihen oli ympätty kaikki mahdollinen, jopa aurinkovarjo.

Kautta aikojen missikisojen perimmäistä tarkoitusta on yritetty värittää paremmaksi. Kun kanditaateilta kysytään, miksi he haluavat missiksi, syyt ovat ylevät: ajaa hyviä asioita, lasten oikeuksia, eläinten kaltoinkohtelun ehkäisemistä, maailman rauhaa. Nykyisinkin kilpailun sanotaan olevan ”paljon enemmän kuin kauneuskilpailu”. Enpä tiedä, ehkä parempi olisi tunnustaa tosiasiat: tässä kilpaillaan siitä, kuka on kaunein piste.

Mutta onhan missikisat vähän ”last decade”. Jäänne menneisyydestä. Ei enää varsinaisesti mikään sulka hattuun. Sosiaalinen media on muuttanut asioita. Nyt nuori – nainen tai mies – voi päästä sen avulla alkuun esimerkiksi tubettajana. Pikkutytöt eivät enää ahtaudu Sokoksen muotinäytöslavan eteen, nyt he asettautuvat kännykkänsä ääreen seuraamaan someprinsessan kuulumisia. Someprinsessa voi päivittää kuulumisensa suoraan katsojalle, väliin ei tarvita missikeisari Makusta, eikä Seiska-päivää.

Ehkäpä tähän asiaan ei tarvitse ottaa kantaa. Jos missikisat on aikansa elänyt instituutio, se kuihtuu itsestään pois. Tilalle tulee muuta. Tai on jo tullut. Pikkutyttöjen prinsessaunelmat kuitenkin jatkuvat. Prinsessat vain ovat erilaisia kuin ennen. Mutta kuitenkin vaalenpunaisia. Ja ihania.

Normaali

Itsenäisyyspäivä 2020

Koronavuoden viralliset itsenäisyyspäiväjuhlallisuudet on julkistettu ja hyvältä kuulostaa! Melkeinpä sanoisin, että paremmalta kuin koskaan!

Ei pitkiä kättelysessioita, ei muotitoimittaja Sami Sykön arvoioita naisten iltapuvuista, ei presidenttiparin jäykkää kahvituokiota sotaveteraanien kanssa, ei kakkukahvibuffettia, ei jatkoja Kämpissä, joka on ollut erityisen vaivaannuttava osuus itsenäisyyspäiväillan ohjelmatarjonnassa. Vähän kuin seuraisi toisten kotibileitä omalta kotisohvalta. ”Onko toi humalassa?” ,”Ai toi ton kanssa?” ”Mitä toi tuolla tekee?”

Tänä vuonna itsenäisyyspäiväohjelmaa lähetetään presidentin linnasta, mutta toisin kuin ennen. On haastatteluja, musiikkia ja erilaisia performansseja. Kansallisbaletin tanssijat tanssivat Kaartin soittokunnan tahdissa ensitanssin. Kuulostaa erittäin lupaavalta!

Uskon että tässä formaatissa katsoja saa enemmän kuin perinteisessä. Tuntuu siltä, että viime vuosina esimerkiksi vieraiden haastatteluja on ollut vähemmän kuin ennen. Olen kaivannut niitä. Ehkä nyt on enemmän sisältöä ja asiaa. Voi olla että tämän nähtyäni en enää entiseen kaipaa!

Meidän perheessä on ollut tapana mennä aamuyhdeksältä katsomaan Tähtitorninmäen lipunnostoa. Se on radioitava lyhyt tilaisuus, missä on puhe ja mieskuoroesitys. Partiolaiset nostavat lipun salkoon ja laulamme yhdessä lippulaulun. Juhlava pieni tilaisuus.

Muistan miten joskus on ollut paljon lunta ja pakkasta. Rouvat turkeissa, lapset pakattuina lämpimästi rattaisiin, miehet riisuivat karvahattunsa lipunnoston ajaksi, vaikka oli kylmä ja pakkasta. Viime vuosina on ollut pimeää ja märkää. Vähitellen myös meidän porukka on pienentynyt. Ensin aamuseremonian jätti väliin poika, sitten mies. Saa nähdä milloin minä.

Taidan myös käydä tervehtimässä itsenäisyyspäiväkuusia Kaivopuistossa. Samana vuonna kun minä täytin 50, Suomi täytti 100, ja puistoon istutettiin uusi kuusi. Olen sen salaa ominut vähän myös itselleni. Olin sattumalta istutustilaisuudessa, kun huomasin lehdestä että sellainen oli ohjelmassa. Menin paikalle. Siellä oli oikein skumppatarjoilut kaikille. Kuusenistuttajina olivat niiden jälkeläiset, joiden esi-isät olivat allekirjoittamassa Suomen itsenäisyysjulistusta.

Kun viralliset seremoniat olivat ohi ja skumpat juotu, kävin kysymässä puistotyöntekijältä, että onko ok, jos minäkin heitän kuusen juurelle multaa, kun lapio on siinä vielä paikoillaan? Hän antoi luvan. Niinpä kävin heittämässä oman lapiollisen ja kuiskasin kuuselle onnittelut ja siunaukset. Täytyyhän sitä käydä tervehtimässä!

Yhtenä itsenäisyyspäivänä vein itsenäisyyspäiväkuusen oksille pienistä Suomen lipuista tehdyn koristeen. Voisikohan sen juurelle sytyttää kynttilän? Taloyhtiön ovenvieruslyhtyyn olen jo ostanut sinivalkoisen kynttilän valmiiksi, ja mustaherukkasuklaakakun tilannut valmiiksi. Meille tulee pari ystäväpariskuntaa syömään ja juhlistamaan päivää. Siitä tulee hyvä päivä. Ehkä jopa paras kaikista itsenäisyyspäivistä.

Kaapissa on äidin vanha kansallispuku. Silloin kun Suomi täytti 100, laitoin sen päälle ja menimme miehen kanssa lähikaraokeen. Siellä oli yhteyslaulutilaisuus. Se oli tempaus; tiettyyn aikaan lauletaan kaikissa Helsingin karaokeissa Suomen kansallislaulu ja Kuoppamäen Sininen ja valkoinen. Mentiin sitten sinne, vaikka mies vähän alkuun vastusteli, emme varsinaisesti ole mitään yhteislauluihmisiä. Kannatti mennä, oli upea yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja kansallispuku sai kyllä paljon huomiota osakseen. Äitivainaa pyörtyisi, jos tietäsi että minä laulan Maamme-laulua ja juon olutta hänen kansallispuku päällä karaoksessa itsenäisyyspäivänä.

Pidän perinteistä ja pidän juhlista, mutta en suhtaudu perinteisiin tiukkapipoisesti. Oikeastaan päin vastoin. Minua alkaa hieman ahdistaa, jos ruvetaan sanomaan että näin on aina tehty. Tekee mieli rimpuilla pois. Pienet uudistukset piristävät ja ilostuttavat.

Viime jouluna olin joulupukkina. Meillä ei ole käynyt joulupukki paitsi joskus, kun poika oli ihan pieni. Hän pelkäsi joulupukkia, ja toivoi että pukki ei tule sisälle asti. Näin sitten toimittiin siitä pitäen. Kunnes viime jouluna tein kaikille yllätyksen, en kertonut etukäteen. Ovikello soi kuten normaalisti, yleensä oven takana on vain lahjasäkki, mutta nyt sisään astui outo ilmestys: joulupukiksi pukeutunut nainen, jolla oli kultahippukorkokengät, ja joka veti perässään pyörillä kulkevaa matkalaukkua, missä oli lahjat.

Alkuhämmennyksestä toinnuttuaan juhlakansa otti modernisoidun pukin riemulla vastaan. Anoppikin innostui laulamaan. Pojasta pukki oli nolo.

Joten odotan innolla uudistunutta presidentin itsenäisyyspäivävastaanottoa. Ehkä uuteen itsenäisyyspäivään pätee vanha morsiuspukusääntö: jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua, jotakin sinistä.

Normaali

Parisuhteita

Yhtenä aamuna radioissa – taisi olla Aito Iskelmä – naistoimittaja kertoi Instagram-ihastuksestaan. Mies, jonka kasvoja ei kuvissa näy, vain tatuoidut, lihaksikkaat kädet, tekee kierrekynttilöitä. Nainen oli aivan läkähdyksissä kertoessaan kuvista ja tästä tuntemattomasta miehestä.

Toimittaja kertoi että häntä kiinnostaa ja vetää puoleensa maskuliiniset miehet, jotka tekevät jotakin herkkää ja naismaista. Miestoimittaja vastasi tähän, että ajattele, miltä tuo kuullostaa. Hän ei voisi sanoa vastaavaa naisesta. Että on puoleensavetävää, kun isotissinen nainen pesee autoa tai tankkaa, vaikka kysymyksessä on ihan sama asia toisinpäin.

Näin se on. Kolikon puolet ovat erilaiset. Jostakin syystä tällä hetkellä on sallittua pitää miestä objektina, katsoa sillä silmällä ja sanoa se, mutta toisin päin ei enää.

Jäin miettimään, miten mielenkiintoista ihastuminen ja seksuaalinen vetovoima onkaan. Vakka kantensa valitsee. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Jokaiselle on omansa.

Jotakin kiihottaa alfaurokset, toista hipsterit. Yksi tykkää pahoista pojista, toinen kilteistä. Pukumiehistä, uniformuista, salivaatemiehistä. Vaaleista, tummista, tatuoiduista, ei-tatuoiduista. Hoikista, lihaksikkaista, karvaisista tai karvattomista.

Täydellisiä mätsejä ovat jääkiekkoilija-missi tai palomies-sairaanhoitaja parit. Niissä maskuliininen vakka kohtaa feminiinin kannen.

Olen aina ajatellut että seksuaalisuus ja sukupuolinen identiteetti on jonkinlainen jana, missä on ääripäänsä ja välimuotonsa. Sijoitumme sille janalle johonkin kohtaa jokainen.

Itse en ole kovin naisellinen. Ihailen sellaisia kyllä, sellaisia annekukkohovinaisia, joilla on pitkät, hoidetut kynnet, tukka hyvin ja aina korkokengät. Mutta se ei sovi minulle. Olen sellainen röntsähommien tekijä ja harppoja. Ei kestä menossa kynnet eikä kengät. Pitää pystyä astumaan isoja askelia.

Lisäksi olen etevä tekemään ns. miesten asioita. Hoidan meidän perheen autoasiat; huollot, katsastukset, tarkistan öljyt. Kaadan puut, leikkaan nurmikon, grillaan, maalaan seiniä. Eli teen juuri niitä asioita mitä miehen pitäisi tehdä. Meidän perheessä väännetään vitsiä siitä, että lempikauppani on rautakauppa.

Tarkoitus olisi kyllä tästä ominaisuudesta päästä eroon. Joka kevät päätän, että seuraavana kesänä vietän sellaisen ”naisellisen” kesän. Pukeudun vain nätisti ja en tee mitään miesten töitä. Lopulta kuitenkin löydän itseni jostakin pöpeliköstä oksia sahaamasta.

Mutta ilmeisesti olen onnistunut oman vakkani valitsemaan, vai hänkö minut valitsi? Olemme olleet nyt naimissa 26 vuotta. Jos mietin puolisoani ja seurustelukumppaneita ennen häntä, kaikkia yhdistää turvallisuus ja kiltteys. Olen aina valinnut sellaisen miehen itselleni. En pidä vaarallisista suhteista, enkä ihmissuhdejännityksestä. Alfaurosten pörhistely naurattaa minua, sillä ei minua lumota, mutta älykkyydellä, ja sillä että saa minut nauramaan ja tuntemaan oloni prinsessaksi, sillä minut hurmataan.

Yhdessä vaiheessa pojan lempiohjelmia oli Uuno Turhapuro -elokuvat, niitä tuli katseltua aika paljon. Niistä on jäänyt mieleen eräs Uunon repliikki vaimostaan ja siitä, miten kotityöt tulevat tehdyksi: ”pikku kukkapuska pitää tämän työkoneen liikkeessä”. Omalla laillaan toimiva parisuhde sekin. Kyllä siinäkin on vakka kantensa valinnut.

Normaali

Toksinen lesbous

Tunnen itseni niin vanhaksi, koska nykyisin ärsyynnyn jopa Hesarin jutuista. Ärsyyntyminen mielestäni indikoi että olen ajatusmaailmaltani vanhanaikainen tai etten ainakaan enää ymmärrä kaikkea uutta.

Tällä kertaa hermostuin kulttuurisivujen Tuuve Aron haastattelusta. Jutun kliimaksi löytyy lopusta, missä Aro määrittelee ”heterouteen vangittujen kauhun”. Mielestäni Aro edustaa toksista lesboutta, joka tuomitsee heterouden, eikä näe malkaa omassa silmässään.

En usko että mikään seksuaalinen suuntaus suojaa ihmistä toisen alistamiselta ja vallankäytöltä. Uskon, että myös lesbosuhteissa voi olla vallankäyttöä, alisteisuutta ja epätasa-arvoa. Ovatko lesbosuhteet aina tasa-arvoisia? Eikö niissäkin voi olla esimerkiksi taloudellisista syistä johtuvaa epätasa-arvoa ja alisteisuutta? Eikö lesbosuhteessa voi ajautua tilanteeseen, missä on riippuvainen toisesta, tai jaetaanko lesbosuhteessa kotityöt aina tasa-arvoisesti?

Aron näkemys siitä että heterot kasvattaisivat poikansa toksiseen maskuliinisuuteen, kovuuteen ja voiman ihannointiin on ahdasmielinen ja kategorisoiva. Lapset – kaikkien lapset – pitää kasvattaa siten että heille kasvaa terve itsetunto ja empatia muita kohtaan. Heitä pitää kannustaa löytämään omat vahvuudet, ne ovat jokaisella omat. Lapsia ei myöskään pidä syyllistää siitä, minkälaisia he haluavat olla.

Aron heterouteen vangitut naiset eivät ole toisiaan kohtaan kannustavia ja solidaarisia. Ovatko lesbot aina sitä? Kannustavatko he toisia naisia aina, esimerkiksi silloin jos poliittinen näkemys on eri kuin oma?

Mielestäni me naiset osoitimme keväällä suurta kannustusta hallitusviisikkoa kohtaan yli puoluerajojen, tai viimeksi pääministeri Marinia kohtaan rintalasta-kohun aikana #imwithsanna. Kampanjoihin osallistuneiden seksuaalisesta suuntauksesta en ole tietoinen.

Jopa heteroiden osoittaman suvaitsevaisuuden muita seksuaalisuuden suuntauksia kohtaan Aro tuomitsee vallankäytöksi: ”heterot pyrkivät ottamaan homouden suvaitsevaisuudella haltuun”.

Nyt kysyisinkin, miten meidän heteroiden pitäisi olla, mikälaisia me saamme olla, että kelpaamme? Jos suvaitsemme, osoitamme vallankäyttöä ja yritystä ottaa haltuun, jos emme suvaitse, se on vielä pahempi. Siihen ei jää tonttia ollenkaan. Ei voi suvaita, eikä olla suvaitsematta. Miten meidän tulee olla?

Meitä heteroita on monenlaisia ja monella tapaa ajattelevia, monin eri tavoin ja periaattein lapsia kasvattavia, monin eri tavoin eläviä. Meidän heteroiden parisuhteet ovat erilaisia. Koska me ihmiset – heterot, lesbot, kaikki – olemme erilaisia, sille ei voi mitään. Meistä ei voi tulla samanlaisia, eikä onneksi tarvitsekaan.

Joukossa on aina alfauroksia – ja sellainenkin pitää saada olla tuntematta syyllisyyttä – ja herkkiä runopoikia, pinkkejä pikkuprinsessoja ja ronjaryövärintyttäriä, äidillisiä naisia, uranaisia, naisia jotka haluavat lapsia, naisia jotka eivät halua lapsia, miehiä jotka virkkavat ja miehiä jotka metsästävät, ja naisia jotka metsästävät, ja toisia jotka virkkaavat. Kaikenlaisia. He voivat keskenään muodostaa parisuhteita ja perheitä, ja tulla onnellisiksi tai joskus onnettomiksi. Mutta kukin tekee sen tavallaan ja vastaa omasta onnellisuudestaan.

Koen Tuuve Aron edustavan toksista lesboutta. Toksisuutta on kaikissa ja kaikkialla. Koskaan ja missään se ei ole hyvä asia. Se ei rakenna solidaarisuutta, empatiaa ja ymmärrystä. Se rakentaa vihaa ja kasvattaa rajoja ihmisten välille.

Mikään seksuaalinen suuntautuminen, mikään uskonto, aate tai poliittinen suuntaus ei ole suojassa toksisuudelta. Mutta kaikkia niitä voi myös harjoittaa ja olla ilman toksisuutta.

Kohti toksisuudesta vapaata maailmaa!

Normaali

Lauri Tähkän kanssa kynttiläostoksilla

Eilen oli perjantai ja 13.pvä ja sattui todella hämmentävä tapaus, joka sai ajatusmaailmani horjahtelemaan koko loppupäiväksi.

Olin menossa illaksi töihin, ja työmatkan varrella sijaitsee Sacrum-kauppa. Sieltä saa parhaat mahdolliset kynttilät. Sellaisia kunnon vanhanajan pölkkykynttilöitä, eri mittaisina ja paksuisina. Näitä Sacrumin kynttilöitä käytetään esimerkiksi kirkoissa. Ajattelin poiketa ostamaan kotiin muutaman joulun ajaksi. Sataprosenttisesta steariinista tehdyt kynttilät palavat kauan, ja ovat siten hintansa väärtejä.

Ovessa oli lappu: ”Käytä meillä asioidessasi maskia”. Se ei ollut mikään pyyntö tai toive, voisitko, ole hyvä, vaan suora käsky. Niinpä ryhdyin kaivamaan kassistani maskia, maskipussukka oli tietenkin alimaisena kassissa työvaatteiden ja eväiden alla.

Kun olin viimein saanut maskin kasvoille, menin sisään. Siinä vaiheessa huomasin, että perässäni kauppaan asteli kolme henkilöä ilman maskeja. Ajattelin, että ehkä minä olin edellä kulkiessani peittänyt kyltin, ja siksi he eivät olleet sitä huomanneet, ja siten on tavallaan minun vika, että heillä ei ole maskia. Niinpä huomautin asiasta. Sanoin että ovessa on kyltti, missä sanotaan että täällä täytyy käyttää maskia.

Samalla, kun sen sanoin, huomasin kenelle puhuin: Lauri Tähkälle. Lauri Tähkähän se siinä oli seurueineen, kaikki ilman maskeja. Tähkän vastaus oli yllättävä. Hän sanoi, että THL ei ole määrännyt maskipakkoa, niinpä hän ei maskia käytä, ja että ”kyllä näillekin varmasti raha kelpaa”.

Hyvä että en purskahtanut itkuun. Vielä piipitin, että en minäkään näistä pidä, maskit aiheuttavat minulle atoopikkona ihottumaa kasvoihin, mutta pidän silti.

Olen suuri Lauri Tähkä fani. Käynyt monta kertaa hänen konserteissaan, kaiketi kolme kertaa Savoy-teatterissa, ostanut Lauri Tähkä signeeraamat pikkuhousut tuliaiseksi Arjalle. Hänen lavasesiintymisensä on energinen, ja onhan häntä kuuntelemisen lisäksi myös erittäin kiva katsoa. Komea mies.

Olen saanut – tai omassa päässäni luonut – hänestä mielikuvan kivana, reiluna ja rehtinä tyyppinä. Nyt hän oli siinä edessäni lähempänä kuin turvaetäisyydet sallivat samalla kynttilähyllyllä, ja hän oli arrogantti, itsekäs ja ylimielinen, muista piittaamaton, röyhkeä. Ja komea.

Voihan olla, että hänellä oli huono päivä. Ehkä uusien biisien tekeminen ei ollut mennyt ihan vihkoon tai muuta. Silti sitä ajattelee, että erityisesti julkisuuden ihmiset olisivat tarkkoja siitä, minkälaisen mielikuvan itsestään kaupungilla kulkiessaan antavat. Ja maskittomuus – silloin kun niiden käyttöön oikein erikseen käsketään – on julkeaa ja osoittaa kylmää piittaamattomuutta muista, eikä rakenna positiivista mielikuvaa.

Kyllä harmitti. Harmitti se, että olin ylipäätään huomauttanut maskittomuudesta. En varmasti olisi sitä tehnyt, ellei minulla olisi ollut epäilys siitä, että olen itse ollut syypää siihen tukkimalla näkyvyyden kylttiin. Ja toiseksi harmitti se, että mielikuva idolistani ropisi. En tiedä, kumpi enemmän ja mitä muuta, mutta olin vähän upset koko illan.

Mutta nyt on hyvät kynttilät, niin Lauri Tähkällä kuin mrs Middleagella. Saapi joulu ja hyvä mieli tulla.

Että minä olen motkottanut Lauri Tähkälle, ihan kuin jollekin pahaiselle kakaralle! Onpa tosi kukkahattutäti olo. Seuraavaksi varmasti törmään itseensä Sauli Niinistöön ja rupean häntä ojentamaan jostakin.

Kotona pohdin että olisi kyllä pitänyt pyytää nimmari siihen omaan maskiin muistoksi tästä episodista. Tai kynttilään! Toisaalta sitten en raaskisi polttaa sitä ikinä.

Normaali

Lottovoittajan päivä

Pienenä tyttönä minulla oli nukkekoti – niin kuin kai melkein kaikilla 70-luvulla lapsuutensa eläneillä. Kaikilla taisi vieläpä olla se sama: ohuesta vanerilevystä tehty, kirkkaanpunainen, kaksi kerrosta, kaksi huonetta molemmissa.

Naapurin Marjolla ainakin oli samanlainen. Kannoimme usein Marjon nukkekodin meille, ja leikimme niillä vierekkäin, kumpikin omassa nukkekodissaan. Huonekalut olimme askarrelleet itse. Pahvimukeista sai näppärästi leikkaamalla tyylikkäitä nojatuoleja.

Nykyisin hienoimmat nukkekodit on tarkoitettu aikuisille, ja niihin saa ihan oikeita huonekalujen pienoismalleja ja tavaroita. Eräs ensi vuonna seitsemänkymmentä täyttävä ystävä toivoo syntymäpäivälahjakseen sellaista. Lapsuuden haaveen toteutumista. Ja saisihan sillä toki lapsenlapset leikkiä.

En muista, mitä nukkekodeilla minun lapsuudessani varsinaisesti leikittiin, vai oliko se vain niiden sisustamista? Ehkä niin. Minä en haaveile nukkekodista, mutta huomaan edelleen leikkisisustavani. En nukkekoteja, mutta myytäviä asuntoja netistä.

Tällä hetkellä sisustuksessa on lottovoittajan asunto Helsingin Kaivopuistosta, neliöhinta jotakin +11.000 euroa. Katselen kuvia ja mietin, miten ja minkälaiset huonekalut laittaisin, ja minkälaista siellä olisi asua. Ihanaa tietenkin! En poistuisi juuri koskaan. Kävisin saunassa, poreammeessa, ihailisin komeita maisemia iltapäiväkahvilla parvekkeella, aamukahvit joisin keittiössä, laittaisin sinne ikkunan ääreen pöydän niin että siitäkin voisi katsella ulos. Kumma juttu muuten että usein havainnekuvissa huonekalut on saatettu sijoittaa niin että ikkunan edessä on sohva. Eihän siitä sitten näe ulos. Tai sänky on ikkunaan nähden väärin päin. Minä ainakin haluan istua sohvalla niin että en ole selkä ikkunaan päin, niin että näen ikkunasta ulos.

Kun kämppä on sisustettu, lottovoittajan päivän voi täydentää käymällä ikkunaostoksilla luxusverkkokaupassa. Katsella läpi ökymerkkien valikoimat, ja suunnitella ostokset sieltä.

Ostaisin ainakin Guccin villatakin, Guccin villakaulaliinan ja torkkupeiton, Gucci-buckethatun, Guccin huulipunakotelokaulakorun ja Guccin maksukorttikotelon. Ostaisin vain Guccia, koska se on lempiökymerkkini. En tiedä, mikä heidän filosofiansa on, mutta se tuntuu keskisormen näytöltä kaikille muille. He ikään kuin pitävät pilkkanaan muita kalliita merkkejä, koska vaatteet ovat pöhköjä, ei mitenkään vakavastiotettavia – mutta kalliita. Sopiisi siis täydellisesti minulle: vähän pöhkö, ei vakavastiotettava, blingbling.

Tuotemerkeistä tulikin mieleen viime päivieni löytö: kalsarit.fi Käykääpä katsomassa. Tai instagrammissa löytyy nimellä kotimaisetkalsarit. Kangasalla tehtyjä alusvaatteita. Tilasin joululahjaksi pojalle heidän mamikset eli pitkät bambukalsarit. Mikä itseironia! Kalsareiden pesuohjeessa lukee: Jätä vain lattialle. Ja mainoskuvat ovat aivan huikeita, tyyliin kyykkypissalla pusikossa tai miesporukka viljapellossa kalsarit alhaalla. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tämän takana mainostoimisto vai onko vain tehtaan oma markkinointitiimi näin osaava. Suostuin myös vastaanottamaan mainoskirjeitä ko tuottajalta. Ensimmäisessä luki näin:

”Me ollaan tästä tosi hämillään ja otettuja, et tilasit meidän uutiskirjeen. Kiitos on nyt paikallaan. Me luvataan olla spämmäämättä sua kovin usein ja jos tää alkaa kyrsimään, niin tuolta sivun alalaidasta voi sanoa morot. Tän uutiskirjeen tarkoitus on mainostaa kun on jotain sanottavaa. Sanottavaa olis toki paljonkin, mutta yritetään pitää se jotenkin tähän kaupankäyntiin liittyvänä.”

On vissiin tilattava itsellekin omat kalsarit, kun jää nyt Guccit tilaamatta.

Mutta illalla vien Eurojackpotin, 45 miljoonaa euroa, ja heti perjantai-iltana kello 22, kun arvontatulokset on julkaistu, ostan lottovoittajan penthousen Kaivopuistosta ja kaikki Gucci-tuotteet ökyverkkokaupasta ja lisää niitä bambukalsareita. Vietän loppuelämäni bambukalsareissa Gucci-villatakissa pentahousessa sikaria polttaen jääkaappi täynnä samppanjaa. Jaa siellä taisikin olla taloyhtiössä oikein kylmäkellari. Ostaisin sen täyteen samppanjaa! En ole kyllä varma sikarista, kun se on pahaa ja vedellään vain poskiin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt. Mutta olisi vain niin tyylikästä polttaa sikaria niissä kalsareissa Kaivopuiston penthousessa.

No niin Minna, lopetapa nyt se päiväuneilu. Pari tuntia on vierähtänyt ihan vain luxusta leikkiessä. Sinunhan piti tänään pestä olohuoneen ikkuna, mistä ei enää näy läpi. Takaisin maankamaralle.

Tumps.

Auts, tipuin aika korkealta.

Normaali

Ihan tavallinen Minna vain, ei Parikka

Kenkäsuunnittelija, kaima Minna Parikka on täyttänyt 40, ilmoittanut pistävänsä kengät pussiin ja lopettavansa bisnekset.

Ymmärrän hyvin.

Itsekin kärvistelin tuossa kohtaa elämää. Nuoruuden haaveet oli toteutettu, valittu työ kyllästytti. Tuntui mahdottomalta ajatella, että tätä samaa vielä 25 vuotta. Sellaista on olla neljäkymppinen.

Luulen että erityisen haasteelliselta tuntuu luovissa ammateissa, missä pitäisi olla innostunut. Pitäisi jaksaa loputtomasti uudistua ja petrata entisestä, pitäisi jaksaa pysyä trendien aallonharjalla, olla kiinnostunut kaikesta uudesta, muuten uhkana on leipiintyä, taantua, jäädä ehkä vähän pimentoon, kehäraakiksi, kun sivuilta puskee uutta, innostunutta nuorta, joka jaksaa lähteä maailmanvalloitukseen, ja jonka itsetunto ei ole vielä yhtään lommoutunut.

Nostan hattua kaikille, jotka tuon uran keskikohdan kriisivaiheen yli pääsevät, ja jaksavat jatkaa. Ottaa vastaan ne taantumuksen tylsät vuodet, sieltähän saattaa puhjeta uuteen nousuun.

Luova työ perustuu innostukseen, ja jos sen hävittää, työ tuntuu aikamoiselta taakalta. Itse vaihdoin tuossa kohtaa alaa. Täysin toiseen, suorittavaan työhön, mistä puuttui kiire ja innostus. Sai olla hidas ja tylsä ja ajattelematta mitään. Miten ihanan raikkaalta se tuntuikaan!

Mutta ei luova ihminen nahoistaan pääse, en minäkään. Kyllä sitä luovuutta on pitänyt puskea itsestä ulos toisin tavoin. Kuten esimerkiksi teettämällä pantterikuosisia kotitakkeja, joiden taskussa on kirjailtuna mottoni: ”Elä nyt, niin olet elänyt”. Vieläkin ovat takit myymättä, pahvilaatikossa mökin vintillä. Että siinä mielessä olisi varmasti ollut järkevämpi jäädä luovaan työhön ja käyttää luomisvimmansa siihen. Olisi ollut ainakin taloudellisesti järkevämpää.

Ja kun innostun ja aloitan virkkeen ”minulla on idea”, mies huokaa syvään ja toteaa, että olisi hyvä, jos hommaisit viran itsellesi. Ei jäisi energiaa näihin ideoihin. Täytyykin keksiä joku muu aloitus, koska tuo lause toimii yhtä hyvin kuin puhelinmyyjän ”ihan mukavalla asialla lähdin soittelemaan”. Ehkä voisin kokeeksi kokeilla tuota puhelinmyyjien lausetta, kun lähden myymään remontti-ideaa puolisolle. ”Kuule ihan mukavalla asialla tässä lähdin sinua tavoittelemaan: mitä jos siirrettäisiin keittiön paikkaa”.

Puhelinmyyjistä tulikin mieleen että käytiin ystävän kanssa hiplailemassa uusia iPodeja kaupassa. Jäin miettimään, että mitä oikeastaan tarvitsen? Minulla on tällä hetkellä läppäri ja vanha kännykkä, jonka akun juuri uusin, kun ei enää jaksanut edes puolta päivää. Tekisi mieli tablettia, mutta kyllä se taitaa olla turha. Siitä vain olisi niin kätsy katsella suoratoistopalveluja, ja The Crownin neljäs tuotantokausi on tuloillaan. Olisi ihana mennä vällyjen alle ja katsoa tabletilta, mitä Windsoreille kuuluu.

Siis tarvitsenko oikeastaan puhelinta? Enhän soita kenellekään, nyt kun he joille soitin, ovat kuolleet; eikä minulle soita muuta kuin puhelinkauppiaat, eivätkä kohta nekään, koska olen tehnyt markkinointikiellon, mikä pitäisi astua voimaan pikapuoliin. Siis oikeastaan en tarvitse puhelinta äänellä kommunikoimiseen. Tarvitsen puhelinta viestittelyyn, sähköpostiin ja erilaisiin appeihin, kuten parkkimaksuun, bussimaksuun ja yleiseen surffailuun. Tavallaan sitä puhumisominaisuutta ei edes tarvittaisi. Sitä paitsi whatsupilla voi soittaa, jos on ihan pakko puhua. Eli olisiko minulle sittenkin paras vekotin jonkinlainen pienenpieni tabletti?

Minun piti kyllä kirjoittaa siitä neljänkympin kriisistä ja Minna Parikasta. Minusta – tiedän että hän ei neuvojani kaipaa, mutta nuorempia on aina yhtä ihana neuvoa, eivät vain sitä arvosta, koska jokaisen pitää saada hakata omaa päätään seinään – mutta siis minusta hänen kannattaisi laittaa pienenpieni kenkäkauppa paremmalle paikalle, esim. Korkeavuorenkadulle, missä jo on pikku putiikkeja, tai Kämp-galleriaan, missä on kokonainen kerros Suomi-designille. Hänen ei kannattaisi enää yrittää keksiä uudenlaisia kenkiä. Valitsisi mallistosta klassikkokenkämallit, ja jatkaisi vain niiden valmistusta ja myyntiä. Mitä sitä pyörää keksimään, jos on sen jo kerran keksinyt! Klassikkomalleista voisi tehdä uusia kausikuosituksia, ja siten päivittää niitä. Ja jos joskus mieleen tupsahtaa joku uusi kenkämalli, niin sitten tekee ne, mutta pääsääntöisesti toistaisi vain vanhaa hyvää itseään. Stressi ja paine helpottaisi. Voisi nauttia siitä mitä on saavuttanut. Näin minä tekisin, jos olisin Minna Parikka, mutta olen vain ihan tavallinen Minna.

Normaali

Tosikkojen aikakausi

Jos jotakin tämä kulkutautivuosi on opettanut niin sen hyväksymistä, että asiat eivät toteudu.

Jälleen kerran sain sen todeta. Enkä nyt tarkoita sitä, että vastoin ennustuksiani näyttää siltä, että Trump ei sittenkään saa jatkokautta. Eräs tuttava on lyönyt vetoa molempien tapausten puolesta: jos Trump voittaa, hän saa viskiä, jos Biden niin Jaloviinaa.

On muuten mielenkiintoista nähdä, mitä Trump tekee hävittyään vaalit. ”Normaali” ihminen jättäytyisi taka-alalle, vetäytyisi eläkkeelle golfaamaan ja kirjoittamaan muistelmiaan Mar-a-Lagon kartanolle. Mutta jotenkin tuntuu että se ei ole Trumpin tie. Hän tarvitsee egobuustaukseen ihailua ja kehuja. Hiljaiselo sopii siihen huonosti. Harmillista, jos hänestä kehkeytyy jonkinlainen räyhähenki poliittiselle kentälle, joka takavasemmalta yllyttää kannattajiaan kaikenlaiseen hulttiotoimintaan.

Mutta toteutumattomiin asioihin. Minun piti tänä viikonloppuna osallistua runoviikonloppuun. Mutta torstaina alkoi nuha. Se on uskoakseni vain tavallista, pientä nuhaa, mutta en tietenkään voi mennä aivastelemaan runoviikonloppuun. Harmittaa.

Tämä on jo toinen nuha tänä syksynä. Vastustuskyky näyttää heikolta. Kaiken lisäksi sössin työpaikan influenssarokotuksen. Olin merkinnyt sen väärälle päivälle kalenteriini (sähköinen kalenteri on muuten tosi hankalakäyttöinen, tulee paljon virheitä, varsinkin viimeisimmän ohjelmistopäivityksen jälkeen), joten rokotus jäi saamatta.

Seuraavaksi päätin hankkia sen kunnallisesti, ja varasin ajan rokotukseen sähköisesti. Varaamisen jälkeen huomasin, että rokotehan sisältää formaldehydijäämiä. Ja minulla on paha formaldehydiallergia. Eli nyt pitää sitten perua se rokote, ja yrittää selvitä talvesta vitamiineilla.

Runoviikonlopun peruunnuttua huomasin kaipaavani lomaa. Merkityksessä ”asua hotellissa”. Haluaisin yhdeksi yöksi hotelliin. Haluaisin että joku siivoaisi sotkuni ja kattaisi minulle runsaan buffet-aamiaisen. Tavallaan tajusin että en ole ollut lomalla – en muista milloin. Koska loma on sitä, että on poissa omasta elinpiiristä. Vapaa-päiviä minulla on ollut runsaastikin. Keikkatyötä tekevälle nämä ovat olleet varsin satunnaisten työpäivien aikaa. Mutta loma ei tarkoita sitä että ei ole töissä. Loma tarkoittaa sitä että kokee uusia asioita – ja asuu hotellissa. Joten kyllä tässä on nuhasta selviydyttyä päästävä hotelliin. Nyt en vielä keksi minne? Haluanko kaupunkiin vai maaseudulle? Turkuun tai Tampereelle taidemuseoihin ja ravintoloihin, vai jonnekin luontokohteeseen? Jälkimmäinen kiinnostaisi enemmän, mutta pitäisi olla hyvät liikenneyhteydet, en jaksa ajaa pitkää matkaa autolla eli pitäisi päästä junalla/bussilla siihen hotellin eteen. Pitää vähän miettiä.

Paljon olen miettinyt sen sijaan sitä, että elämme tosikkojen aikakautta. Politiikka on ehkä viihteellistynyt, mutta huumori siitä puuttuu. Toista oli ennen. Veikkovennamot, suloaittoniemet, johannesvirolaiset, jopa kekkoset olivat sutkauttelijoita. Pilapiirtäjien kuvista ei suututtu, niihin jopa haluttiin. Oli kunnia asia päästä Kari Suomalaisen piirustukseen. Nyt pilapiirroksesta voi lähteä henki.

Naurulle on osoitettu omat tiukat sääntönsä ja paikkansa. Stand-up’ssa saa ja kuuluu nauraa. Mutta se, mille saa nauraa, on yhä kapeampi alue. On paljon tabuja. Paljon enemmän kuin ennen.

Kun oma lapsi oli ala-asteella, kiinnitin joskus huomiota saman ikäisiin lapsiin, jotka eivät koskaan hymyilleet tai nauraneet. Tosikoihin lapsiin. Minusta se oli outoa. Ajattelin, että pitäisiköhän tuosta olla huolissaan. Lasten elämään jos mihinkä kuuluu ilo ja nauru, ja jos se puuttuu jo lapsena, minkälainen perusta se on aikuisuudelle. Minkälainen on maailma, jos siinä ei näe huvittavia puolia. Nyt ne tosikot lapset ovat kasvamassa aikuisiksi tähän tosikkoon aikakauteen, missä ei ole mitään hauskaa, on vain vihapuhetta ja huumori on silkkaa pilkkaa. Ei hyvä.

Rankoilla aloilla työskentelevillä on usein oma alan sisäinen huumorinsa. Samoin vaikeissa elämäntilanteissa elävillä, esimerkiksi syöpäpotilaat saattavat vitsailla ulkopuolisen silmin rankasti. Olenpa kuullut että Suomi selvisi sodasta huumorin voimin. Ja kyllähän siitä Tuntematon Sotilas -kirjakin antaa viitteitä, vaikka fiktiivinen teos onkin.

Voisiko jopa alati lisääntyvät burn-outit ja erilaiset mielenterveyden ongelmat, joista on tulossa eräänlaisia kansantauteja, johtua osittain tästä kaiken läpitunkevasta vakavuudesta? Voisiko ihmissuhdeongelmat työpaikoilla helpottaa, jos välillä suhtautuisimme toisiimme hivenen kepeämmin, että kaikki ei olisi aina niin vakavaa.

Toivon että huumori vielä palaa. Toivon että vielä kerran joku poliitikko heittää osuvan läpän. Sellaisen joka ei ole sarkastinen tai tarkoitettu piikiksi toista vastaan.

Toivon että kodeissa on iloa, lapsille opetetaan, mitä on huumori. Sen oppii käytännössä. Nauramalla ensin itse itselleen.

Toivon että osaisimme keventää omia rankkoja kokemuksia ja tilanteita välillä tilannekomiikalla.

Tosikoiden aikakausi on uusi pimeä keskiaika. Sitä paitsi nykytutkimuksen käsityksen mukaan pimeä keskiaika ei edes ollut pimeää. Korkeintaan hämärää. Pimeää täällä on nyt.

Normaali

Mitä ihmettä? Ilomantsin taistelutannerteemapuisto

Meinasi mennä yöunet toissailtana, kun katselin iltauutisia, missä kerrottiin Pohjois-Karjalaan Ilomantsiin rakenteilla olevasta taistelualueesta. Aluetta maisemoidaan näyttämään sotatantereelta. Puita räjäytetään puolesta välistä, että näyttäisi siltä kuin tykki olisi ne pilkkonut.

Luonto on peittänyt sodan jäljet, paikalla kasvaa kaunis metsä. Nyt se raivataan takaisin taistelutantereeksi.

Uutispätkässä vanha mies, joka on vapaaehtoisena osallistunut työmaalle, kertoi kyynelsilmin, kuinka projekti on hänelle sydämen asia, ja miten tärkeätä on muistaa sotatapahtumat ja kunniottaa niihin osallistuneita.

Sota on hirveä asia. Suomi joutui sotaan tahtomattaan. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin taistella. Moni menetti henkensä, terveytensä, nuoruutensa, kotinsa. Moni mieli rikkoutui loppuelämäksi, ja vaikutti perheiden ja lasten elämään.

Olen isänmaallinen ihminen, ja kunnioitan sodan kokeineita. Ilman heitä ja heidän panostaan meillä ei olisi itsenäistä maata.

Silti. En ymmärrä tätä sodan hehkuttamista. En ymmärrä, miksi luontoa pitää rikkoa. En ymmärrä, miksi sota pitää demonstroida. Pitäisikö sinne laittaa ihmisraatoja maahan makaamaan sisuskalut ulos räjäytettyinä ja vaikerrusta kuulumaan kaiuttimista? Tämäkö on oikea tapa kunnioittaa?

Sodan kokeneet eivät siitä mielellään puhuneet. Eivät ainakaan selvin päin tai heidän kanssaan, jotka paikalla eivät olleet. Sota oli niin paha kokemus, että se haluttiin unohtaa. Jatkaa elämää. Pitäisikö meidän kunniottaa sitä?

Minusta sotavöyhötys kuulostaa ja tuntuu enemmän sodan ihannoinnilta. Että olipa mahtavaa, kun pyssyt paukkuivat ja vanjaa oli pinossa.

Mielestäni meidän on aika päästää irti sodasta. Ei elää sitä uudelleen. Opettaa arvostamaan ja edistämään rauhaa ja hyvinvointia.

Ilomantsin taistelutannerelämyspuisto ei aja asiaansa – jos asia on sotaan osallistuneiden arvostaminen ja kunnioittaminen. Se on sodan ihannoinnin teemapuisto.

Normaali

Trump voittaa, demokratia häviää

Eilisen myrkyn jäljiltä lehdet ovat tippuneet puista täällä Helsingissäkin. Olemme saaneet nauttia iloisista väreistä pitkään.

Etymologisesti sana marras tarkoittaa erilaisia kuolemaan liittyviä asioita. Martailla on mm. tarkoitettu kuolevien sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä. Siksipä marraskuu on kuukausien nimistä ehkä osuvin ja paras. On synkkää ja pimeää, luonto vaipuu talvilepoon, näyttää kuin kaikki kuolisi.

Osuvaa on sekin että Yhdysvaltojen presidentinvaalit on juuri marraskuussa. Sen verran ankealta tuntuu. Eräänlaiselta järjen kuolemalta.

Veikkaan että Trump voittaa, eikä se ole toiveajattelua. Veikkaus perustuu silkkaan mutuun. Trump on kasvattanut amerikkalaisten itsetuntoa, ja siksi hänet valitaan uudelleen. Biden laskisi amerikkalaisten itsetuntoa, siksi häntä ei valita.

Aamun Hesaria lukiessa kiinnitin huomiota sanavalintoihin ja rivenväleihin. Kaikesta on luettavissa toive siitä että Trump häviää. Hänen kuuluisi hävitä. Mutta vaalit eivät toimi niin. Ihmiset eivät ole rationaalisia olentoja äänestäessään, äänet annetaan mielikuvilla ja tunneperusteisesti.

Eurooppalainen media kieltäytyy katsomasta Yhdysvaltojen presindentinvaaleja amerikkalaisesta näkökulmasta, ja siksi median vaaliennusteet menivät mönkään jo viime vaaleissa. Toivottiin niin kovasti Hilary Clintonin voittoa, järjen voittoa.

Amerikalla on vähän ystäviä rajojensa ulkopuolella. Ei ehkä yhtään tällä hetkellä. Muu maailma halveksii heidän itsekeskeistä maailmankuvaansa ja välinpitämättömyyttä ilmastonmuutoksen torjumisessa.

Mutta amerikkalaiset eivät välitä, mitä muut ajattelevat. Heille riittää se, että he ovat itse omasta mielestään maailman paras maa ja muutenkin parhaita kaikin tavoin. Siihen riittää tunne paremmuudesta. Se että joku jankuttaa sitä, kuinka hieno maa USA on, ja kuinka olemme suuria ja mahtavia. Samanlaiseen retoriikkaan ja propagandaan uskottiin myös toisessa ”suuressa ja mahtavassa” eli Neuvostoliitossa.

On jäänyt mieleen kauankauan sitten Hesarin Kuukausiliitteestä lukemani artikkeli, missä haastateltiin amerikkalaisia risteilyturisteja Helsingissä. Kyseltiin, että mitä he ajattelevat meistä. Eräs haastateltava esitti kysymyksen toimittajalle takaisin: ”Miltä tuntuu olla kotoisin maasta, joka ei ole missään asiassa maailman paras?”

Pysäyttävää ja paljastavaa. Amerikkalaismies oli sitä mieltä että Suomi ei ole paras missään, ja hänestä olisi tuntunut nololta asua sellaisessa maassa. Hän halusi asua maailman parhaimmassa maassa, Amerikan Yhdysvalloissa. Siinä kiteytyy amerikkalaisten maailmankuva.

Kun Barack Obama tuli valituksi Yhdysvaltojen presidentiksi järjestimme kotona vaalivalvojaiset. Kävimme ostamassa Helsingin Word Trade Centerissä sijainneesta amerikkalaista herkkukaupasta erilaisia jenkkiherkkuja ja Budweiseria. Söimme niitä ja seurasimme vaalien edistymistä. Oli hieno tunne, kun Amerikka valitsi ensimmäisen tummaihoisen presidentikseen. Tuntui että olimme uuden ja positiivisen edessä.

Nyt en vaalivalvojaisia pidä. Tulos pelottaa, onko demokratiaan enää uskominen, onko demokratia tullut tiensä päähän? Mihin Amerikka ja koko maailma on menossa? Sekasortoon, vihaan, anarkiaan. Lisää mellakoita, terrori-iskuja, köyhyyttä ja kurjuutta.

Tekee mieli kääntää selkää. Vetää peittoa korkeammalle, verhoja ikkunoiden eteen. Ehkä Euroopan ei enää kannata ajatella Amerikkaa ystävänä, Amerikasta on tullut arvaamaton koulukiusaaja, jonka mielenliikkeitä on vaikea ennustaa, paitsi että turpaan tulee, kun tilaisuus koettaa teki mitä teki. Opettajille (tässä tapauksessa YK ja muut kansainväliset järjestöt) on turha mennä valittamaan, aito koulukiusaaja väittää että vika oli sinussa, sinä aloitit ja olet itse syypää.

Pitää vain väistellä ja odottaa, yrittää olla välittämättä ja kiinnittämättä liikaa huomiota, kyllä sekin joskus täältä koulusta häipyy, jatkaa matkaansa toisaalle häiriköimään.

Mikään ei koskaan ole aina. Onneksi.

Normaali

Vilinäviikko

Laiska töitänsä luettelee, sanotaan, mutta kylläpä oli touhukas viikko!

Tiistai-iltana pidettiin perhepäivälliset, jotka jäivät edelliseltä lauantailta pitämättä, kun luulin että minulla oli korona.

Keskiviikkona olin Ylellä radionauhoituksissa. Pidän kaksi iltahartautta marraskuussa. Ihan uusi kokomus. Mrs Middleage saarnaa!

Tuli mieleen pappavainaa, joka oli ihan oikea maalikkosaarnaaja. Sellainen perinteinen helvetillä pelottelija ja kiihkomielinen. Tosin mistäpä minä tiedän, minkälainen saarnamies pappa oli, kun hän kuoli vuonna 1973. Minä olin silloin kuusi vuotta. Pappa oli juuri palannut kotiin saarnamatkalta, kun sai sydänkohtauksen ja kuoli.

Pappa kuului Vapaakirkkoon. Minä olen ihan ”normaali” ev.lut. Eksyin iltahartautta pitämään, kun niitä järjestävä henkilö oli lukenut kolumnejani, joita kirjoitan Sana-lehteen ja tykästynyt tyyliin. Ihan mielenkiintoinen uusi kokemus, tosin oman äänen kuuleminen ei ole kivaa, mutta eihän minun niitä tarvitsekaan kuunnella.

Paluumatkalla Yleltä pistäydyimme Hakasalmen huvilassa Ismo Höltön valokuvanäyttelyssä. Hienoja kuvia 60-luvun Helsingistä ja ihmisistä. Miten hienosti ihmiset pukeutuivat arkenakin. Miehillä puvut ja kravatit, naisilla kapeakärkiset korkokengät. Hiukset tupeerattuina korkeaksi.

Siinä museon pihapiirissä on kahvila nimeltä Huvila. Päätettiin syödä lounas siinä, kun nälkä iski juuri sopivasti. Siinä olikin todella hyvää ruokaa! Itse leivottua hapanjuurileipää. Mies söi kuhaa, minä otin lammaskoftasalaatin, ja se oli ehkä paras salaatti ikinä. Sanoin tarjoilijalle että saitte meistä nyt ikuisen riesan kahvilaan!

Turvajärjestelyt oli hyvät, pöytäpaikkoja oli vähennetty. Söimme miehen kanssa kahdestaan peräkammarissa. Huoneessa olisi ollut toinenkin pöytä, mutta kukaan ei siihen tullut. Ikkunasta näkyi ruskan kellastamia puita. Ihana paikka, voi suositella.

Torstaina osallistuin seurakunnan kansainvälisen työn sihteerin ja hänen elsalvadorilaisen harjoittelijan järjestämälle salsatunnille, mikä pidettiin seurakuntasalissa. Seuraavana aamuna heräsin pohkeet kipeinä. Tuntuu siltä kuin pohjelihakset olisi vedetty puukolla auki. Könkkään jalat koukussa. Nyt sunnuntaina kipu on yhä. Tosin taisin sitä lisäbuustata perjantain hiit-tunnilla. Ei se ainakaan nopeuttanut paranemisprosessia. Järkeilin että pohkeet ilmeisesti kipeytyivät, koska salsasin ilman kenkiä. Jos tunnin hiippailee varpaillaan niin saattaahan siinä pohkeet tulla kipeäksi.

Perjantai-iltapäivänä järjestin sukulaislapsille Halloween-juhlat. Pidin juhlat ennen joka vuosi, mutta nyt oli tullut kahden vuoden tauko, kun vuonna 2018 jäi pitämättä vesivahinkoremontin takia, ja viime vuonna en vain muistanut/jaksanut.

Nyt kaivoin yläkaapista luurangot ja kurpitsalyhdyt esille, väkersin muumionakkeja ja muumiojuustoleipiä, ostin matokarkkeja ja pääkallokarkkeja.

Sattumalta huomasin että paikallisella meikkikoululla oli meikkitempaus. He tekivät ilmaiseksi Halloween-meikkejä. Kävin siellä teettämässä itselleni noitameikin.

Noita-asu on valmiina. Siihen kuuluu äitivainaan nyörikengät, mummon käsilaukku, vanha, musta Marimekon sametti-iltapuku, joka ei mahdu enää päälle, mutta siitä saa hienon noitaviitan., koska edessä on napitus, ja mekon voi jättää kokonaan auki viitaksi. Alle pikkumusta ja leggingsit. Päähän pojalle joskus hankittu noitahattu ja käteen pitkävartiset, mustat nahkahansikkaat. Täydellistä!

Vähän hermostutti saisinko meikistä allergisen reaktion. Minulla on paha formaldehydiallergia. Formaldehydin vapauttajia käytetään säilöntäaineena kosmetiikassa. Allerginen reaktio tulee viiveellä, yleensä seuraavana päivänä. Iho turpoaa, sitä kuumottaa ja punoittaa. Näytän siltä kuin olisi kaadettu happoa naamalle.

Onneksi reaktiota ei tullut. Varsinkin kun lauantaiaamuna olin töissä pyhäinpäivän messussa. Olisin ollut surkea näky pohkeet kipeinä könkätessä, pää punaisena. Pohjekivusta selvisin buranalla.

Pyhäinpäivän takia tarjolla oli upeaa musiikkia. Erityisesti intouduin Mozartin Lacrimosasta. Intoilin kanttorille että lisään sen hoitotahtooni. Haluan että kun kuolen kuoro laulaa Lacrimosaa!

Yleensä laitan pyhäinpäivänä takan päälle edesmenneiden valokuvia ja sytytän kynttilän. Se korvaa haudoilla käynnin, ne kun sijaitsevat kaukana.

Takan päällä alkaa olla tunkua. Keksin ottaa valokuvista kopiot ja askarrella niistä kuvakollaasin yksiin raameihin. Lisäsin vielä kuviin kuolinvuodet, niitä kun ei meinaa aina muistaa. Askartelutaustamusiikkina soitin youtubesta nonstoppina Lacrimosaa.

Seuraavaksi meinaan aloittaa joulun. Tekee hirvesti mieli ottaa esille joulukoristeet. Jotenkin tämä korona-aika käperryttää kotiin, ja siksikin tekee mieli enemmän panostaa tunnelmaan kotona.

Sattumalta löysin jo kivan joulukalenterin. Se on taidekalenteri, missä luukkuina on tunnettuja taideteoksia Jeesus ja Madonna -aiheesta. Kaikki luukut on kehystetty. Tätä joulukalenteria voi hyvin käyttää koko loppuelämän. Ei tarvitse ostaa joka joulu uutta.

Yritän kuitenkin aloittaa jouluilun varovasti. En laita kaikkia koristeita heti. Lisään niitä pikkuhiljaa.

Mökiltä pitää kaataa pieniä kuusia. Ajattelin laittaa yhden parvekkeelle ämpäriin, ja siihen kissanhiekkaa. Pysyy siinä pystyssä ja toivottavasti vihreänä jouluun asti.

Eikä tässäkään vielä kaikki: aloin virkata koronapalloja! Haluan koronapallon koristeeksi kuuseen.

Viikon hyvä uutinen oli se, että edesmenneen velipojan talolle, joka on ollut myynnissä puolitoista vuotta, on vihdoinkin löytynyt ostaja! Se on todella hyvä uutinen. Varsinkin kun pankkitili on mystisesti tyhjentynyt kaikissa rakennusprojekteissa kesän mittaan. Saan taas talouden balanssiin.

Mutta olipa viikossa tapahtumia. Ehkä ensi viikko vähän iisimmin.

Tulevan viikon ohjelmassa on runoviikonloppu. Odotan sitä jännittyneenä. Mitä jos ne muut ovat jotakin oikeita runoilijoita? Että kehtaako sitä?

Mies lohdutti että ainahan voin tehdä lasihimmelikatoamistempun. Se tarkoittaa sitä, mitä tein ,kun osallistuin lasihimmelikurssille. Lounastaukoon menessä olin vakuuttunut siitä, että lasihimmelit eivät olleet minun kakkupalani. Teeskentelin että kotona on joku kriisi, sanoin ohjaajalle että valitettavasti minun täytyy nyt keskeyttää kurssi ja lähteä välittömästi kotiin. Häippäsin paikalta.

Pitkän aikaa auton takalasissa roikkui sellainen yhden kuution lasihimmeli muistona tästä kurssista. Joten aina voi ”paeta” paikalta, jos rupeaa ahdistamaan, mutta luulen kyllä että ei ahdista. Tekee mieli päästä viettämään omaa viikonloppua. Rauhoittua. Päästä syömään valmiiseen ruokapöytään, jonkun muun lämmittämään saunaan ja petaamaan petiin. Ihanaa! Voi vain olla! Täytyy pakata salmiakkisuklaata ja suklaamanteleita mukaan. Ja villasukat.

Normaali

Sota syttyy epäreiluudesta

Koronatestin tulos oli tullut yöllä: negatiivinen! Elämä jatkuu.

Olen kyllä isosti vaikuttunut terveydenhuollon toimivuudesta koronatestauksessa. Kesti 12 tuntia siitä, kun olin käynyt testissä tuloksen saamiseen. Tekstiviesti oli tullut yöllä 0.43. Testissä olin käynyt iltapäivällä klo 13.10. Omaoloarvion täytin klo 11. Kaiken kaikkiaan koko rumbaan meni siis 14 tuntia. Mielestäni huipputehokasta!

On tämä kyllä aikamoinen vuosi 2020. Riittää kiikkustuolissa muisteltavaa. Eilen tuli mieleen, että olisi mukava askarrella joku muistoesine tästä vuodesta. Päädyin joulukuusenkoristeeseen. Olen kerännyt kuusenkoristeita matkoilta, ja on aina mukava koristella joulukuusta ja samalla kun ripustaa koristeita muistella, mistä ne on hankittu ja milloin. Kyllä kuuseen pitää yksi koronakoriste saada.

Ryhdyin googlettamaan ja heti löytyikin sopiva ohje virkatulle covid-pallolle. Katsokaapa osoitteesta punomo.fi ”virkattu koronasieppari”. Sellaista ryhdyn väkertämään joulukuuseen.

Tänään oli taas Hesarissa paljon mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti Sunnuntai-liitteen artikkeli Elämysten jälkeen osui yksiin omien tuntemusten kanssa. Siinä ennustettiin luksuksen ja elämysten aikakauden olevan ohi.

Tosin en usko niiden olevan ohi, mutta uskon että niiden ilmenemismuoto muuttuu. Uskon että prassailun ja pröystäilyn aika on ohi. Itse asiassa siitä olikin toinen juttu samassa lehdessä, viaton kuva 20 dollarin leikkelelautasesta oli leimattu vastenmieliseksi ökyilyksi ja sai somekansan tuomion.

Somekuvat herättävät helposti kateutta ja jopa vihaa. Eikä ihme. Ei kateus ole mikään uusi keksintö. Ihmiset sietävät vielä eriarvoisuuden, sen että toisella menee paremmin, mutta epäreiluutta ei siedetä, eikä kuulukaan sietää.

Jos yhteiskunnallinen tilanne lisää epäreiluuden kokemusta, epäarvoisuuden sieto vähenee. Näin kävi mm. muinoin Ranskassa. Kansa kyllästyi omaa kärsimykseensä, tuli vallankumous ja Maria Antoinette mestattiin. Sama toistui Venäjällä viime vuosisadan alkutaipaleella, kansa koki tulleensa kohdelluksi epäreilusti, eikä sietänyt enää tsaarin eriarvoisuutta seurauksena vallankumous ja teloitus.

Samasta epäreiluuden kokemuksesta ammentaa sytykkeensä myös Suomen sisällissota/kansalaissota. Olot olivat surkeat, kansa kyllästyi, leimahti yritys vallankumoukseen, joka epäonnistui.

Joku asiantuntija sanoi, että koko sisällissota oli täysin turha sikäli että kaikki ne asiat, mitä sillä ajettiin, toteutuivat ja olisivat toteutuneet parlamentaarisin keinoin. Kansalta loppui pitkäjänteisyys odottaa uudistuksia, nälässä ja kurjuudessa ei ole hyvä odottaa, jokainen päivä on liikaa. Luksuksen keskellä on paljon leppoisampaa odotella parempia aikoja. Vanhan sanonnan mukaan ”itken mieluummin rolce roycessa”.

Valitettavasti some lietsoo epäreiluuden kokemusta. Ole siis varovainen leikkelelautaskuvien kanssa. Kolmas maailmansota voi alkaa somesta.

Normaali

Koronatestissä

Kävin koronatestissä. Usein on niin että pettyy, jos odottaa hyvää, ja jos odottaa pahaa, ilahtuu. Tässä kävi juuri tuo jälkimmäinen.

Olipa hyvin hoidettu testaus! Mielikuvittelin surkeutta ja kauheutta, pitkiä jonoja, epätoivoisia, kuolevia ihmisiä ja uupuneita testaajia. Todellisuus oli siitä kaukana.

Lauantaina aamupäivällä täytin omaolo-lomakkeen netissä ja sen suosittelemana varsin ajan testiin. Sain testiajan kahden tunnin päähän klo 13.10 Jätkäsaaren asemalle. Paikan sai valita itse.

Järjestelyt Jätkäsaaressa oli hoidettu hienosti. Parkkipaikka löytyi makasiinin päädystä. Sisään pääsi vain ajanvarauksella. Ei ollut jonoja. Itse asiassa en edes nähnyt ketään muita testattavia. Tai yhden poislähtiessäni, kun odotin vuoroa käsidesiin.

Testipaikalta lähdettiin pois rakennuksen toiselta puolelta, joten mitään edestakaisin liikennettä ei pääse syntymään ja siten kaikki kohtaamiset minimoidaan. Logistiikka oli hoidettu hyvin ja hygienisesti, testaaja oli pätevä ja mukava. Kysyi, olenko ensi kertaa testattavana. Vastasin että joo, olen koronaneitsyt.

Sinne sitten tikku nenuun ja viisi pyöräytystä. Ei sattunut, mutta oli epämiellyttävää. Aika pitkä rööri nenässä on, ei uskoisi päälle päin. Mutta jos vertaa tätä testiä siihen, missä kohdun sisäpinnalta otetaan hormoninäyte jollakin pölyhuiskalta tuntuvalla, niin kyllä menen mieluummin koronatestiin. Kaikki on aina suhteellista.

Kohtunäyte oli muuten hyvä, kaikki kunnossa. Sain keltarauhashormonia, jota pitää ottaa nyt kolme kierrosta. Sillä saadaan varmistettua, että kohdun seinämään ei tule mitään liikakasvua. Sitten pitäisi olla se homma hoidettu, eikä jälkivuotoja enää ilmaantua.

Nyt odotan koronatestin tuloksia. Pitäisi tulla parissa päivässä, mutta testaajan mukaan voi tulla päivässäkin. Testitulos tulee puhelimeen viestinä, ja puhelinsoitto perään, jos testitulos on positiivinen.

Mitenkähän tälle koronaneitsyelle käy?

Normaali

Ollako vaiko eikö olla kipeä?

Illalla olo tuntui väsähtäneeltä. Kiukkuilin jonottaessani omaa vuoroani kylpyhuoneeseen ”Minua väsyttää jo, kestääkö vielä kauan?”. En jaksanut odottaa, menin pesemään hampaat keittiön lavuaariin käsilaukun beatyboxissa olevalla matkahammasharjalla. Dramaqueen.

Oletin että väsymys johtui vain jumppapäivästä ja runsaasta puuhastelusta. Olen keskittänyt urheilut perjantaiaamupäiviksi; käyn silloin hiitissä ja pilateksessa. Iltapäivällä kävin visiitillä anopin luona sairaalassa. Paluumatkalla Stockan Herkussa, ja illan käytin ruoanvalmistukseen. Lauataina – eli tänään – on tulossa ruokavieraita; appi, käly ja kälyn tytär.

Sain ruuat valmiiksi parahiksi ennen Vain elämää -ohjelmaa. Köllähdin sohvalle sitä seuraamaan, ja siitä nukkumaan.

Tämän kauden Vain elämässä on minulle vieraita artisteja. Itse asiassa tunnen vain Ressu Redfordin ja Arja Korisevan ja Mariskan. Mutta vaikka muut artistit ovat tuntemattomia, on heihin ja heidän musiikkiinsa mielenkiintoista tutustua ohjelman myötä. Ohjelmaa seuratessa on täytynyt välillä googlata, että kuka tuo on ja mistä kohusta tai lööpistä ne oikein puhuvat. Minulta on mennyt täysin ohi Reino Nordinin kohuelämä.

Yöllä heräsin epänormaaliin pääkipuun. Hiippailin hakemaan kuumemittarin, kuumetta ei ollut. Mutta sellainen kivulias ja voimaton olo jäsenissä, niin kuin usein ennen flunssaa.

Ei siinä mitään, mutta minun olisi pitänyt olla aamuseitsemältä töissä. Normaalitilanteessa olisin napannut buranan ja mennyt. Kyllä sitä nyt yhden työvuoron jaksaa vähän toistaitoisenakin. Mutta nyt, tässä koronatilanteessa, asia on ihan toinen.

Silti mietin pääni puhki, mitä tehdä. Olenko edes oikeasti sairas? Mitä jos pääkipu johtuu vain rankan jumpan jälkeisestä nestetasapainon vääristymästä tai verenpaineesta? Jos ei ole flunssaa ylipäätään? Tavallisessa elämässä menisi töihin ja seuraisi tilanteen etenemistä rauhassa ilman paniikkia. Nyt ei voi ottaa mitään riskiä. Siinä voisi levitellä tautia ympäriinsä lisäoireita odotellessa.

Mitä jos olen jo levitellyt? Eilen kävin anopin luona sairaalassa! En uskalla edes ajatella, että olisin vienyt viiruksen mukanani sinne. Tiistaina olin hammaslääkärissä. Sainko sen sieltä? Ehkä todennäköisempi olisi keskiviikko. Silloin töissä oli useamman kuoron harjoitukset. Viaton poikakuoroharrastus on nykyisin vaarallinen laji. Siellä oli kahdeksankymmentä poikaa laulamassa, turvavälein tietenkin ja isoimmilla vielä maskit. Minulla oli tietenkin myös naamari, mutta olin samassa ”ilmatilassa” heidän kanssaan neljä tuntia.

Onneksi kävin eilen Stockan Herkussa. Ei sillä, että jos olen sinnekin ripotellut tautia, mutta nyt meillä on paljon herkkuja, jos joutuu karanteeniin.

En ollut käynyt Herkussa pitkään aikaan. Olisiko niin, että edellinen kerta on peräti ennen koronaa. Innostuin kaikesta ihanasta; lakristikuorutetuista manteleista, suklaasuolakuorrutetuista vaahtokarkeista – sairaan hyviä!–, rocky road-kekseistä, halloween-karkeista ja -herkuista. Ostin sitä sun tätä ja kaikkea muuta kuin mitä piti. Piti ostaa vain kylmäsavulohta alkupalaleipiin. Kaksi kassillista kannoin kotiin. Nyt on herkkuvaratot täynnä, jos joutuu karanteeniin.

Aamun varhaiset tunnit meni järjestellessä työkuviot uusiksi. Piti yrittää löytää sijainen ja saada kiinni esimies omalta vapaapäivältään. Voi parkaa, joutui heräämään vapaapäivänä, vieläpä lauantaina, todella aikaisin tämän takia.

Seuraavaksi pohdintaan tulivat illallisvieraat. Lasagne on paistovalmiina jääkaapissa ja Brita-torttu täytettä vailla. Tarkoitus oli myös kippistää kälyn tyttärelle, joka on valmistunut lääketieteen kandiksi. Opinnot tietenkin jatkuvat, mutta yksi etappi saavutettu. Hänen lapsuuden haaveensa on toteutumassa. On ihanaa nähdä, kun haaveet toteutuvat, nuori – tai minkä ikäinen tahansa – saavuttaa unelmansa. Se on aina sykähdyttävää!

Ei pitäisi koskaan lakata unelmoimasta. Helposti niin käy. Toteaa että tässä tämä oli, näin tämä meni, elämä taputeltu. Ei unelmat aina tarvitse olla urapyrkimyksiä, ne voivat olla jotakin muuta, elämäntapaan liittyviä. Pohdintoja siitä, miten haluaisin elää. Tai mitä haluaisin osata, tai mitä puolta itsessäni kehittää.

Minun piti osallistua Rööperin luovat kirjoittajat -piiriin tänä syksynä, mutta jossakin ahdistuksessani peruin osallistumisen. En halunnut sitoutua liian moneen asiaan tänä syksynä, luovuin kirjoituspiiristä. Se jäi vähän harmittamaan, mutta onneksi löysin korvaavan jutun. Marraskuussa osallistun kirjoitusviikonloppuun, jonka teemana on runot, esikuvana Eeva Kilpi. Viikonloppukurssia vetää kirjailija, runoilija ja monen virren sanat kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen. Odotan viikonloppua varsin jännittyneenä, mutta mielenkiinnolla.

Illallinen siirretään. Ei kannata riskeerata. Käly on juuri saanut negatiivisen koronatestituloksen, ja kälyn tytär ollut kymmenen päivän karanteenissa. Voi näitä aikoja!

Normaali

Silver sisters

Olipa kiva, kun tänään Hesarissa oli juttu hiusten harmaantumisesta (HS 22.10. C12-14). Olen suuri harmaiden hiusten ystävä!

Positiivinen suhtautuminen harmaantumiseen lienee äidin peruja. Hänellä oli upeasti harmaantuneet hiukset, eikä hän koskaan värjännyt hiuksiaan. Olen ottanut saman taktiikan. Joskus nuorena olen muutaman kerran värikäsitellyt hiuksiani, ja se on aina ollut huononnus. Hiukset eivät värjättyinä tai sävytettyinä ole tuntuneet omilta.

Sitä paitsi hiukset ovat muuttaneet väriä ihan itsestään, joten edes kyllästymisen vaaraa ei ole ollut. Synnyin blondina, ja murrosiässä hiukset alkoivat tummentua, ensin takaa, sitten vähitellen tumma sävy levisi koko päähän. Nyt hiukset ovat tummat höystettynä irtoharmailla siellä täällä.

Oma harmaantumisprosessi onkin ollut pienoinen pettymys. Olisin toivonut harmaantuvani samalla tavalla kuin äiti. Hänelle tuli ensin ohimolle harmaa siipi, joka sitten levisi ja lopulta hiukset olivat kauttaaltaan harmaat.

Kerran kysyin äidiltä, milloin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, mutta äiti ennättänyt vastata. Neljä vuotta vanhempi velipoika tokaisi vastaukseksi, että ”silloin kun sinä synnyit!”

Hiusten värjäyksessä käytetyt aineet ovat aikamoisia myrkkyjä. Todennäköisesti en voisi edes värjätä hiuksiani, ihoni on muutenkin niin allerginen ja herkkä, ja päänahka eritoten herkkä kutiamaan.

Helsingin Sanomien jutun mukaan suuntaus näyttää onneksi olevan siihen suuntaan, että harmaita ei enää yritetä peittää. Tai ainakin harmaat normalisoituvat. Tämä kehopositiivisuus ja muu erilaisuuden hyväksyntä laajenee pikku hiljaa käsittämään myös iän. Ikääntymistä ei tarvitse hävetä. Vaihdevuosista voi puhua ääneen ja hiukset saavat olla harmaat. Se kaikki on luonnollista.

Kerran älähdin kosmetologille, joka yritti kaupata jotakin nuorentavaa. Sanoin että en halua näyttää nuoremmalta, haluan näyttää ikäiseltäni, mutta terveeltä ja hyvinvoivalta!

Toisaalta, ei ole ihan täysin totta! Käsi sydämellä. Suunnittelen, että ennen pojan ylioppilasjuhlia menen ihosairaalaan ja teetän otsan sibelius-rypyille laseroinnin. Silmäkulman harakanvarpaat pidän. Naururypyt ovat ihania, mutta otsajuonteet – niistä en pidä. Onneksi ihminen voi valita, mistä kohtaa ja miten vanhentumisensa näyttää. Pidän harmaat ja naururypyt, otsarypyt kevennän.

Amerikkalaiset vanhukset – käytän tahallani termiä vanhus, koska en pidä tästä ajasta, missä kaikki pitää kiertoilmaista. Minä myös vanhenen, ihan joka päivä, ja jos aika menee näin nopeasti kuin viime vuosina, alati kiihtyvään tahtiin, olen vanhus tuota pikaa, oletan että se on ihanaa! Niin, siis amerikkalaiset vanhukset näyttävät nykyisin hivenen oudoilta. Jos nyt katsoo näitä kahta presidenttiehdokasvanhusta esimerkiksi. Iho kiristetty ja värjätty, että ei vain näyttäisi kalpealta vanhukselta. En tiedä, toinen ehdokkaista käyttää usein ja monissa yhteyksissä sanaa ”fake”, epäaito. Onkohan ilmaus tahaton paljastus omasta sisimmästä?

Vaikka mitä tekisi, ikää ei voi kuitenkaan lopulta peittää. Peittäminen tekee meistä feikkejä. Ketteryyttä ja liikkeiden nopeutta ei voi ihmiseen siirtää. Luustoa ei voi nuorentaa. Eikä aivoja. Usein ei ajatusmaailmaakaan. Sekin tuppaa jossakin vaiheessa tulla lukkoon lyödyksi. Silmien kirkas katse on vain ihmisellä, jolla on elämä edessä.

Normaali

Sauvasekoitin ja Tove

Sauvasekotin hajosi. Se on kaikista kodinkoneista toiseksi eniten käyttämäni – heti kahvinkeittimen jälkeen. Sauvasekoittimella surautan aamusmoothiet, soseutan kastikkeet ja sosekeitot. Näppärä vekotin, eikä vie paljon tilaa.

Mies lupasi hommata uuden, hän oli nähnyt hyvän läheisessä kodinhärpäkeliikkeessä. Niinpä keittiön pöydälle oli ilmestynyt iso kassi ja kassin sisässä iso laatikko. Vähän hämmästelin, miksi niin iso laatikko yhdelle sauvasekoittimelle?

Laatikossa oli sauvasekoittimen lisäksi mittakulho, vispilä sekä raasteiden ja lihan pilkkomiseen tarkoitettu kulho ja terä. Mukana oli tietenkin myös Valittujen Palojen paksuinen ohjekirja ja toinen vihkonen, missä on pikaselostettu eri osien toiminnot.

Mitä ihmettä? Minä halusin ja tarvitsin vain sauvasekoittimen. Sellaisen, missä on yksi nappula mitä painetaan ja surrur se käy.

Keittiökaappitilaa on rajallinen määrä, laatikostot eivät lisäänny vuosittain. Haluasin pitää keittiön kaappien sisällön sellaisena, että siellä on vain ja ainostaan asioita joita tarvitaan. En usko, että rupean pilkkomaan sipulia tai vispaamaan majoneesia uuden sauvasekoittimen lisäosalla. Lisäosat ovat minulle turhakkeita.

En viisti avautua tästä asiasta miehelle. Oli kiva että hän otti hoitaakseen sauvasekoitimen hankinnan. Olisi epäreilua ryhtyä motkottamaan valinnasta. Mitäs en mennyt itse ostoksille. Täytyy nyt vain ”sopeutua” tilanteeseen.

Lopuksi elokuva-arvostelu. Kävimme katsomassa Tove-elokuvan. En nukahtanut, vaikka mies oli asiasta huolissaan, koska haukottelin jo matkalla elokuvateatteriin. Jälkeen päin hän sanoi välillä vilkuilleensa, olenko hereillä. Pelkäsi ehkä että alan kuorsata.

Odotukset olivat korkealla, elokuvaa oli kehuttu paljon. Nyt tulee kritiikkiä:

  • dialogia oli vähän, ja se vähä ei ollut kovin ”lennokasta”. Parhaimpia olivat todennäköisesti aidot Toven lainaukset. Tuntuu siltä, että nykyaikana visuaalisuus on niin niskan päällä että puheelle ei jää enää tilaa, ei keksitä mitä sanottaisiin tai sen miettimiseen ei jää paukkuja.
  • erityisesti harmitti Toven pitkäaikaisen puolison Tuulikki Pietilän osuus. Hän näyttäytyi sivurooleissa joissakin kohtauksissa, mutta jäi epäselväksi, miten heidän rakkautensa alkoi, mikä heidän suhteensa oli. Ainakin nähdyn elokuvan mukaan Tuulikin roolia Toven elämässä olisi voinut syventää. Oliko hän turvasatama, tukipilari, rauhallinen ja teki Toven elämästä seesteistä ja turvallista? Jos niin, niin sitä olisi voinut ilmentää, Tuulikki olisi voinut vaikka korjata sen rikkinäisen sähköjohdon, joka oli Toven asunnossa talvisodasta asti ja joka aiheutti muille Toven vieraille sähköiskuja. Harmitti myös Tuulikkia näyttelevän Joanna Haartin puolesta. Jos koko elokuvassa on sanottavana kaksi repliikkiä, voi olla vähän vaikea luoda hahmoon syvyyttä pelkillä tuijotuksilla. Yhtäkkiä elokuvan lopussa Tuulikki vain tulee kahden korvapuustin kanssa Toven luo, kysyy mitä taulu esittää ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. The End.
  • ehkä elokuvan ongelmat olisi voitu välttää dramaturgin käytöllä, yritin katsoa elokuvan tekijätiedoista, enkä löytänyt dramaturgia
  • elokuvassa homoseksuaalisuus tuodaan esiin normaalina ja peittelemättömänä asiana, sellaisena kuin se on nyt, mutta oliko näin aikaan mitä elokuva kuvaa, jäin miettimään
  • plussaa tulee ruotsin kielen käytöstä. Ei tuntunut huonolta, ja toi uskottavuutta. Aino Pöysti näytteli hienosti ja oli tovemainen.

Jännä omakohtainen anekdootti liittyy elokuvan ohjaajaan Zaida Bergrothiin. Olen opettanut hänelle matematiikkaa ja imuroinut hänen huoneensa.

90-luvun lama-aikana minulla oli muutaman vuoden ennen ensimmäistä copywriterin pestiä yhden naisen toimialapalvelu; Asioidenajotoimisto Stunt. Sen sloganin mukaisesti tein kaikkea paitsi väkivaltaa, ilkivaltaa ja huorin. Tässä ominaisuudessa minua työllistivät myös elokuvaohjaaja Pekka Lehto ja hänen vaimonsa, taidemaalari Marjatta Tapiola. Marjatta Tapiola on Zaidan äiti.

Kävin heidän upeassa Katajanokan residenssissään siivoamassa, antamassa Zaidalle ja hänen siskolleen tukiopetusta, ja työskentelin myös Pekka Lehdon elokuvayhtiön konttorissa. Silloin hänellä oli työn alla ankea elokuva nimeltä Kaivo, pääosissa Meri Larivaara. Elokuvan lopputeksteissä on mainittu myös minun nimeni, Minna Rautiainen (=tyttönimeni).

Lehto-Tapiolan koti Katajanokalla oli upea. Sisustettu italialaisilla designhuonekaluilla, valoisa, erikoinen, korkeat huoneet. Olohuoneessa oli iso lasivitriini, missä Marjatta kasvatti orkideoja. Tyylikästä ja taiteellista, elämäntapa hiven boheemi, etten sanoisi. Vähän sellainen kuin Toven elämä ja koti Ratakadulla – ilman italialaisia huonekaluja, tosin.

Normaali

158 miljoonan euron taulu

Kävin katsomassa dokumentin ekspressionisti Amadeo Modiglianianista. Mielenkiintoisia nämä taidedokumentit. Museokortilla saa 20% alennusta lipun hinnasta, ja tänä vuonna kortille on tullut harmillisen vähän käyttöä.

Näytöksessä oli kymmenkunta katsojaa isossa salissa. Olin varannut itselleni paikan takarivistä reunasta. Se oli kyllä huono paikka, koska muuten englanninkielisen dokumentin ranskan- ja italiankieliset osuudet oli käännetty, mutta en nähnyt tekstejä kunnolla. Pitäisi uusia silmälasit. Tai mennä silmäleikkaukseen.

En viitsinyt pimeässä lähteä etsimään itselleni uutta paikkaa lähempää valkokangasta, joten tyydyin näkemään sen mitä näin. No sitten tietenkin myös nukahdin osaksi aikaa dokumenttia, mutta suurimman osan aikaa olin hereillä sentään.

Taide on kyllä outo asia. Tämä Modiglianikin oli kuollut sairaana ja köyhänä, vain 35-vuotiaana, todennäköisesti tuberkuloosiin. Hänen puolisonsa, joka oli viimeisillään raskaana ja odotti heidän toista lastaan, hyppäsi viidennen kerroksen ikkunasta pari päivää Modiglianin kuoleman jälkeen. Surullista että taiteilijan boheemi, köyhä ja surkea elämä vain lisää hänen kiinnostavuuttaan ja taiteen arvostusta. Kärsimys nostaa hintaa.

Modiglioni sai silloin tällöin jonkun oman taulunsa myydyksi kymmenellä frangilla. Vuonna 2015 hänen taulunsa ”Punainen alaston” myytiin Christie’sin huutokaupassa New Yorkissa 158,2 miljoonan euron hintaan. Taulu meni Kiinaan.

Onhan se sekä väärin että järjetöntä! Se on kuitenkin vain taulu. 158 miljoonaa euroa ei voi olla oikein! Mitähän mahtaisi Modigliani itse tuumia? Luulen, että hän toivoisi ainakin osan rahoista käytettävän kaltaistensa köyhien taiteilijoiden auttamiseen.

Kerran katsoin televisiosta dokumentin Christie’sin huutokauppatalosta. Oli varsin mielenkiintoinen ja silmiäavaava. Aivan oma maailmansa ja todellisuutensa. Maailmassa on todellakin olemassa ihmisiä ja tahoja, jotka ovat valmiita maksamaan mitä vain taulusta tai jostakin, minkä ovat päättäneet haluta omakseen. Heille ei sanota ei.

Toisaalta, mikä minä olen kiviä heittämään? Itse istuin viime kesänä huutokaupassa melkein viisi tuntia ostaakseni rikkinäisen pöllöseinäkellon. Olin niin motivoitunut ostoon pitkän odottelun jälkeen, että olisin todennäköisesti maksanut siitä melkein mitä vain. Onneksi paikalla oli vain yksi toinen hullu, joka huusi kanssani kilpaa, ja sain kellon lopulta kolmella kympillä. Lähtöhinta oli kuusi euroa. Lisäksi ostin sata kukkopilliä. Ihminen voi menettää harkintakykynsä huutokaupassa. Siinä on jotain maagista. Ehkä 158 miljoonan euron taulun ostajalle on käynyt niin. Nyt hän istuu siellä jossakin kiinalaisessa palatsissaan ja katselee taulua, mistä on maksanut paljon. Miettiiköhän koskaan, mitä muuta sillä rahalla olisi voinut tehdä? Puhdasta vettä ihmisille? Tai jos olisi sijoittanut rahaa teknologian kehitykseen, joka pyrkii löytämään ratkaisuja ilmastonmuutoksen ongelmiin tai saasteisiin tai vihreän energian tuottamiseen? Vai ajatteleeko, että kyllä se oli sen arvoinen. Ainahan taulun voi myydä, ja seuraava ostaja maksaa siitä vielä enemmän.

Nyt muuten keksin, mihin pöllöseinäkellon laitan. Alkuperäinen ajatus oli laittaa se pöllöteemaiseen ns. vöyhätemppeliini pihalle, mutta en sitten raaskinut, kun menisi pilalle sateessa. Tai voisin sen laittaa sateensuojaan linnunpöntön sisään, mistä poistaisin etukannen. Mutta nyt tuli mieleen, että se voisi olla hieno pihasaunan löylyhuoneessa. Laitankin sen sinne.

Takaisin asiaan. Juuri vastikään oli uutinen siitä, kuinka Kenia ja Yhdysvallat neuvottelevat siitä, voisiko muovijätteen roudata USAsta Keniaan. Ei voisi. Kyllä tähän pitäisi olla olemassa joku kansainvälinen sääntö ja laki. Ei voi olla niin, että joistakin maista tehdään kaatopaikkoja. Että köyhien maiden ainoaksi keinoksi jää ottaa vastaan toisten tekemää roskaa.

Käyköhän tässä niin että jos Afrikan maiden rooli tulee olla kaatopaikka, Ukrainasta tulee synnytyslaitos, missä pitkäsääriset, vaaleat ukrainalaisnaiset sijaissynnyttävät rikkaiden länsimaisten lapset, ja meidän roolimme on tuottaa maailman hyväosaisille puhdasta vettä? Sitä kun täällä vielä on niin että riittää vaikka katujen pesemiseen. Imetäänkö suomalainen pohjavesi pulloihin ja laivataan muille? Meillä pitäisi olla ainakin lainsäädäntö valmiina, että pohjavesi on kansallista omaisuutta, että sitä ei voida meiltä vilungilla ja vääryydellä viakastella pois. Äkkiäkös sitä kaasuputken viereen vedetään toinen putki, jota pitkin vettä voisi myydä Keski-Euroopan markkinoille. Tai kävisikö peräti se sama kaasuputki veden kuljettamiseen?

Kaikkea sitä päähän pälkähtää ihan vain yhden taide-elokuvan katsomisen seurauksena. Ihan ahdistaa. Seuraavaksi menen katsomaan Toven. Pitää muistaa ostaa paikkalippu läheltä valkokangasta, että näkee tekstityksen, kun on ruotsinkielinen. Min svenska är inte så flytande. Metsäjätin katsottuani ryhdyin puunkaatoon, Modiglianin aiheutti maailmantuskaa, mitähän ajatuksia Tove tuottaa? Ehkä jotakin toiveikkaampaa, kuten tämä, joka on kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti:

– Voi! Minä haluan tanssia! huudahti Niiskuneiti ja taputti käpäliään.
– Ei meillä ole aikaa tanssia, kun maailmanloppu on tulossa, sanoi Niisku.
– Mutta jos me ylipäätään aiomme tanssia, niin se on tehtävä nyt, julisti Niiskuneiti. – Ole kiltti! Maailmanloppu tulee vasta kahden päivän kuluttua!

Normaali

Keski-iän syvänne

Tutkimusten mukaan ihminen on tyytymättömin 44-vuotiaana.

” Kysymys on keski-iästä sinänsä, brittiläisen Warwickin yliopiston tutkija Andrew Oswald totesi USA Today -lehdelle.

– Kyseessä on keski-iän matalasuhdanne, joka ei kehity yhtenä vuonna ja mene ohitse seuraavana.

Oswaldilla ei ole ilmiöön yksinkertaista selitystä.

– Paras arvaukseni on, että ihmiset viimein oppivat luopumaan mahdottomista unelmistaan. He saavat odotuksensa tasolle, joka on mahdollinen saavuttaa, hän arvioi.

Oswald painotti kuitenkin brittiläiselle Daily Mail -lehdelle, että keski-iän masennusta esiintyy kaikenlaisilla ihmisillä.

– Jotkut kärsivät siitä muita enemmän, mutta aineistomme mukaan sen keskimääräinen vaikutus on merkittävä. Se vaikuttaa miehiin ja naisiin, sinkkuihin ja naimisissa oleviin, rikkaisiin ja köyhiin, lapsettomiin ja niihin, joilla on lapsia.

Rohkaisevaa on, että seitsemänkymppisenä — jos vain on fyysisesti kunnossa — ihmiset ovat keskimäärin yhtä onnellisia ja mieleltään terveitä kuin parikymppisinä.”

Artikkeli on ollut Iltalehdessä 29.1.2008. Mutta eipä kai tuossa asiassa ole vuosien saatossa tapahtunut muutosta.

Paitsi että en muista olleeni masentunut juuri tuossa tutkitussa 44-vuoden iässä. Ehkä siinä kohtaa tapahtui vähän liian paljon, mm. isäni kuoli, ja heti seuraavana vuonna äiti, ja oma lapsikin oli vielä pieni, ei niihin tunnetiloihin mahtunut masennusta.

Sen sijaan olen huomannut nyt, 53-vuotiaana, keski-ikäisyyden kuopan. Rämmin montun pohjalla, ja tuntuu että vaikka kuinka kiipeän, rojahdan pienestä takaisin pohjalle.

Nyt poika on 17, vuoden päästä täysi-ikäinen. En pysty katsomaan hänen lapsuuden kuvia, pientä kiharapäistä aina nauravaista poikaa, ja hoikkaa, rypytöntä itseäni! Tuntuu että kaikki oli silloin, nyt ei mitään, edessä oma tylsä, harmaa, linkuttava vanhuus ikuisessa koronakaranteenissa paperinaamareissa. Tympeää.

Jotenkin en nyt saa otetta tästä elämäntilanteesta. En näe sen etuja ja hyviä puolia. Lisääntyvää vapautta, äitiä ei aina tarvita, minulla on mahdollisuus käyttää aikaa omiin mielenkiinnon kohteisiin.

Olen vähän niin kuin elämän punavihersokea; tiedostan hyvien asioiden olemassaolon, mutta en näe niitä, en koe niitä, vaikka käsikopelolla tiedän, että siinä ne ovat. Tuntuu että en elä, vain olen.

Ei kai auta kuin kädet ristissä odotella muudin muutosta. Kai se sieltä tulee automaattisesti ja itsekseen niin kuin tämä elämän tuskakin. Ainakin tutkimuksen mukaan tulee.

Täytyy yrittää olla itselle hyvä. Tehdä niitä asioita, jotka tuovat hyvän olon ja virkeyden, muistaa napsia vitamiinejä, ulkoilla, liikkua ja nukkua riittävästi, harrastaa taidetta, osata rauhoittua.

Minusta meidät keski-ikäiset pitäisi marssittaa kaikki kriisiterapiaan neuvolaan. Eikä pahaa tekisi läheisillekään. Hehän meidän huonosta tuulesta eniten kärsivät. Vai auttaisiko ilokaasu? Jos siellä neuvolan kriisiterapiassa syvähengitettäisiin ilokaasua?

Jos sattumalta vilkaisee peiliin ohikulkiessaan, siellä on joku tuima muija, en tunne, en ainakaan tunnusta. Toisaalta ihan sama sikäli, kun ei sieltä paperimaskin takaa näe minkälaisella rutulla naamavärkki on. Mutta rumat rypyt tulee kyllä mököttäjälle.

No niin, Minna, sinunhan piti olla ilosofi, väkersit kipsityökurssilla hymytätipatsaita. Eihän se nyt käy laatuun tuommoinen pahanilmanlintuna liihoittelu! ”Mene pois, paha mörkö, sinua ei ole!” sanoi Mikko Mallikas pelottavalle kummitukselle lasten piirretyssä. Joku samanmoinen mantra pitää keksiä karkoittamaan keski-iän alakuloa. ”Mene pois, mäntti olo, sinua ei ole!”

Normaali

Hyvästä jätkästä hyväksi naiseksi

Tämä on nyt tietenkin tässä vaiheessa jo vanha kohu – pääministerin paljas rintalasta naistenlehden artikkelissa – mutta tekee mieli sanoa oma sana.

Siihen aikaan, kun oma ura mainosalalla oli parhaimmillaan eli 90-luvulla, ja valtaosa asiakkaista ja työkavereista oli miehiä, muistan noudattaneeni omassa pukeutumisessani rouheaa tyyliä eli pyrin välttämään naiseuttani korostavaa pukeutumista että kollegoiden huomio pysyisi itse asiassa. Parasta mitä silloin naiselle saatettiin sanoa oli, että hän on hyvä jätkä.

Muistan erään miespuolisen kollegan, jolla oli vaikeuksia pitää katsettaan kasvoissa, hän puhui aina naisten rinnoille, tuijotti niitä puhuessaan. Keskustelimme tästä joskus toisten samassa toimistossa työskentelevien naisten kanssa. Mies teki saman kaikille. Todennäköisesti ele oli täysin tiedostamaton. Kerran suunnittelimme että laitamme avarakaulaiset mekot pikkujouluihin ja kirjoitamme kaikki kuulakärkikynällä rintoihin, juuri mekon kauluksen yläpuolelle, että ”katso silmiin, kiitos”.

Tai eräs Fazerin tuotepäällikkö, joka sanoi palaverissa nuorelle naiskollegalleen, joka yritti tuoda julki oman näkemyksensä, että ”ole sinä vain hiljaa ja nättinä siinä” . Miksi en älähtänyt? Miksi en puolustanut sitä naista? Miksi istuin vain nolona hiljaa neuvottelupöydän ääressä onnellisena siitä että minun mielipiteitäni kuunneltiin?

Minusta kehitys on mennyt tässä asiassa hyvään suuntaan. Naiset saavat näyttää naisilta. Ääniä ei tarvitse madaltaa ja piiloutua miesvaatteisiin ollakseen uskottava. Nainen voi olla nuori ja kaunis ja silti uskottava ja asiansa osaava. Naista kuunnellaan. Ja nyt myös toiset naiset tukevat.

Muistissa on takavuosien annelijäätteenmäet, marikiviniemet, juttaurpiaiset ja annesiimekset. Pätevät naiset jotka on tönäisty pois jollakin vipuverukkeella. On harmittanut heidän puolestaan. Enkä halua enää seisoa hiljaa takavasemmalla ja antaa tapahtua. Siksi halusin osallistua myös #imwithsanna tempaukseen Instagrammissa. Haluan antaan tukeni, seisoa rinnalla, puolustaa oikeutta olla nuori, pätevä nainen ja näyttää sellaiselta.

Tietenkään ei voi olla niin, että sukupuoli voisi olla myöskään syy ja oikeutus pysyä virassa, olla erottamaton, jos syytä viralta pois panemiseen ilmenisi. Mutta uskon että kollektiivinen tuki, minkä #imwithsanna kampanja on osoittanut, nostaa vihapuheeseen taipuvaisen kansanosan kynnystä kampanjoida pilkalla.

Olen niin ylpeä kaikista suomalaisista naisoletetuista kansanedustajista, muusikoista, taiteilijoista, liike-elämässä työskentelevistä, lääkäreistä ja sairaanhoitajista, opettajista ja päiväkodissa työskentelevistä. Kaikkien alojen ammattilaisista. Mielestäni #imwithsanna voidaan laajentaa käsittämään kaikkia päteviä naisia kaikilla aloilla ja kaiken ikäisinä. Haluan olla mukana. Haluan olla tukena, vaikka se tarkoittaisi vain yhtä ääntä vaaleissa tai kuvaa instassa. Hyvin te vedätte! Onneksi enää ei tarvitse olla hyvä jätkä, saa olla hyvä nainen!

Normaali

Sähkölaitoksen metsurienkeli

Puunkaato järjestyi yllättävällä tavalla.

Keittiön ja makuuhuoneen ikkunoista näkyy pelto ja sen takana kapea joki. Tontin raja kulkee pellon reunassa, vain muutamia metrejä talon seinästä.

Nautin avarasta peltomaisemasta. Se on rauhoittava ja kaunis, ja maisema muuttuu vuodenaikojen mukaan. Lainehtiva viljapelto on kaunein, mutta oma kauneutensa on säännöllisille vaoille äestetty pelto, jota peittää harmaa kuura ja joelta nouseva usva – niin kuin tänä aamuna.

Pari päivää sitten heräsin siihen että pellonreunassa kulki miehiä heijastinliiveissä ja turvakypärissä. Mittailivat ja tutkivat jotakin. Säntäsin ojan reunalle kyselemään, mistä on kysymys.

Suurin tulevaisuudenpelkoni on ollut, että paikallinen maajussi laittaa hanskat naulaan ja pellosta tehdään golf-kenttä. Ei minulla mitää golfia vastaan sinänsä mitään ole, mutta nimby! Not to my neighbour! En haluaisi katsella ruutuhousuissa puttaavia ja kärryjä työnteleviä ihmisiä. Haluan katsella autiota peltoa, missä silloin tällöin kulkee peura tai traktori.

Huoleni oli turha. Ei tule golf-kenttää. Olivat Carunan miehiä. Niiden sensorit olivat ilmaisseet että maahan vedetty sähköjohto oli siinä kohtaa peltoa liian ylhäällä. Johto pitäisi kaivaa syvemmälle. Menin tyytyväisenä takaisin juomaan aamukahviani.

Sitten tajusin. Sähköyhtiön miehillä on varmasti mukanaan moottorisaha. Hehän pätkivät puita alas sähkölinjojen läheisyydestä. Kun miehet tulivat takaisin lounastauoltaan, ryntäsin tiedustelemaan onnistuisiko puun kaato. Moottorisaha ei ollut mukana, mutta yksi miehistä lupasi ottaa sen mukaan ja hoitaa homman seuraavana aamuna.

Heräsin uuteen päivään koputukseen ulko-ovella. Menin tukka pystyssä yöpaitulissa avaamaan, siellähän se moottorisahamies oli. He olivat saaneet sähköjohtohomman hoidettua, mutta mies tuli vasiten hoitamaan puunkaadon. Oikea metsurienkeli!

Eipä aikaakaan kun pihlaja oli pätkinä maassa. Kylläpä tammi näyttääkin nyt ylhäisessä yksinäisyydessään komealta ja isolta. Taputin sen kylkeä ja kehoitin kasvamaan oikein upeaksi puuksi. Nyt on tilaa levitellä oksia. Mies ja poika aina naureskelevat tavalleni puhua kaikille: puille, taloille ja autoille. Mutta kyllä ne ymmärtävät.

Katselin muuttunutta pihamaisemaa – jännä miten paljon se muuttuikaan pelkästään yhden puun poissaolosta. Pikkulintu tuli kierrokselle ja istahti terassin kaiteelle. Tuli ikään kuin sanomaan että missä lintulauta viipyy? Se roikkui keväällä siinä juuri kaadetussa pihlajassa. Yöpakkaset ovat tulleet, pikkulinnulla oli nälkä.

Kävin hakemassa lintulaudan vajasta ja laitoin sen nyt tammen oksalle. Täytin auringonkukan siemenillä. Ole hyvä, pikku lintu.

ps. Loka-auto ei ole vielä käynyt. Mihinkähän se on jäänyt? Pitää laittaa tänään viestiä. Illalla tulevat vieraat. Kyllä niiden pitää päästä vessaan.

Normaali

Metsäjätin innoittamaa puunkaatoa

Käytiin elokuvissa. Aika harvoin tulee käytyä, koska yleensä aina nukahdan. Ensimmäisillä treffeillä miehen kanssa vuonna 1990 menimme hänen ehdotuksestaan katsomaan uusinta Woody Allenia Amerikkalaisia Pariisissa, ja minä nukahdin.

Tällä kertaa katsoimme Metsäjätin – ja yllätys, yllätys – pysyin hereillä koko elokuvan! Olipa hyvä elokuva, ja ajankohtainen. Koskettava, inhimillinen, uskottava ja Jussi Vatanen on Suomen paras näyttelijä – tai ainakin ihanin! Ennen olin sitä mieltä että Hannu-Pekka Björkman on Suomen paras näyttelijä, mutta nyt vaihdan Hannu-Pekan Vataseen.

Elokuvalla oli yllättäviä seurannaisvaikutuksia. Heti palattuamme takaisin talolle minä ryhdyin puunkaatoon, mies ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa. Värväsin pojan mukaan omaan urakkaani, mutta hän hyytyi menoon siinä vaiheessa, kun sähkömoottorisaha teki tenän.

Se onkin ihan romu vekotin. Ensinnäkin hiiret – pahimmat viholliseni – ovat syöneet kokonaan teräketjuöljysäiliön korkin niin että jos sahaa vähänkin kallistaa, öljy valuu pois. Ketju on tylsä ja se ei pysy paikoillaan, irtoaa vähän väliä.

Saha on kyllä sekin 90-luvulta että enpä tiedä, pitäisikö ostaa uusi? Toisaalta ajattelen, että ehkä on parempi, jos en osta, ja siten välttyisin ryhtymästä epätoivoisiin, jopa vaarallisiin, puunkaatopuuhiin. Minussa on ihan liikaa tee-se-itse-naisen vikaa. Yleensä seuraukset ovat kyseenalaisia. Niin nytkin.

Kun saha lopetti toiminnan, kävin hakemassa kirveen. Hakkasin sillä puun kylkeä minkä jaksoin, mutta vanha pihlaja on kyllä sitkeää sorttia. Sain irti pieniä säpäleitä.

Tietenkin olin kerrannut Youtubesta puunkaadon periaatteet. Ensin puuhun tehdään lovi sille puolelle, mille puun toivotaan kaatuvan. Sen jälkeen sahataan varsinainen kaatosahaus toiselta puolelta kohti lovea. Ja humpsis, puu kaatuu. Tosi näppärästi videolla. Tosielämässä toisin.

Voimat loppuivat, luovutin. Nyt pihalla nököttää pihlaja, jonka runkoa on nakerrettu. Ihan kuin majava olisi käynyt syömässä kyljestä palan. Ei ole nätti.

Jos tässä nyt on jollekin herännyt kysymys, miksi ylipäätään haluan puun kaataa, niin sille on ihan järkisyyt. Pihlajan vieressä kasvaa upea tammi. Se tarvitsee lisää kasvutilaa. Ja toiselta puolelta lähtee joulun aikaan pari pientä kuusta joulukuuseksi.

Nyt tässä pähkäilen, miten saan puunkaadon hoidetuksi loppuun? Odottelenko kylään jotakin ”sahanomistajaa”? Tarkemmin ajateltuani tuttavapiirini ei taida sellaisia kuulua. Enempi ovat toimistotyöntekijöitä ja erilaisia viisastelijoita, handyman-tyylisiä ihmisiä ei tuttavapiirini kuulu – erittäin valitettavaa.

Toinen vaihtoehto on värvätä tehtävään joku sattumalta paikalle saapuva, kuten lokakaivontyhjentäjä. Sellaista odotan saapuvaksi lähiaikoina. Piti tulla jo toissapäivänä, tai sitten viimeistään eilen, ei ole vielä tullut. Jospa loka-autonkuljettaja sivubisneksenä kaataisi puita?

Sinänsä lokakaivo on oma murheenkryyninsä. Täällä oli vanha, toimiva, mutta ei uusia kriteerejä täyttävä jätevesisysteemi. Jätevesi meni betonirumpukaivoon, mistä jäteauto kävi sen kerran vuodessa tyhjentämässä. Likavedet lorottivat kaivosta ojaan. Lähin vesistö on neljänsadan metrin päässä sijaitseva joki. Välissä on pelto.

Kun taloon rakennettiin kylpyhuone, piti jätevesijärjestelmä uusia jätevesilakia vastaavaksi. Pahaksi onneksi pihanurmen alta paljastui kallio, niin että siihen ei saatu mahtumaan ajateltua viiden kuution säiliötä. Jätejärjestelmiä asentava firma laittoi sitten pienemmän, kolme kuution säiliön. Se on aivan liian pieni. Kakkakustannukset ovat jo nyt kolminkertaistuneet. Tämä on kolmas kerta tänä vuonna, kun säiliö tyhjennettään, emmekä edes asu talossa säännöllisesti. Jos asuisimme, se pitäisi ehkä tyhjentää joka toinen kuukausi. Silloin kakkakustannukset kuusinkertaistuisivat.

Itse kakkavesi ei maksa paljon, jäteauton tulo paikalle maksaa. On myös kiusallista, että säiliön täyttymishälytin alkaa hälyttää myöhään, kun olemme jo menneet nukkumaan. Niin nytkin, piipaus alkoi maanantain vastaisena yönä juuri kun olin nukahtanut.

Ekologiselta kannalta uusi jätevesijärjestelmä on tuonut takapakkia siinä mielessä, että olen kannustanut perheen miesväkeä virtsaamaan pihalle, ja itsekin kyykistyn milloin minnekin ihan vain saituuttani ehkäistäkseni tankin täyttymistä. No nyt siihen on sekin syy, että on jo neljäs päivä menossa, kun tankki ilmoitti täyttyneenä, eikä loka-auto ole vielä tullut. En tahdo että säiliö poksahtaa, ja sisälmys leviää pihalle.

Kaiken lisäksi olen kutsunut veljentytöt kylään lauantaiksi. Pidän heille LogLady-Partyt. En ole ihan varma, mitä se tarkoittaa, mutta käyskentelemme halot sylissä humalassa kaiketi. Muistattehan sen Twin Peaks hahmon, joka kulki halko sylissä.

Olisi sangen kiusallista perua juhlat, siksi että kakkasäiliö on täysi. Tai kehottaa vieraita käymään isolla asialla huoltoasemalla ennen saapumista.

Ainakaan kukaan ei voisi epäillä juhlien peruuntumisen syyn olevan tekosyy. Näin absurdia syytä ei voisi kukaan keksiä.

Ei auta kun odottaa. Ehkä loka-auto saapuu tänään, ja voimme jälleen kakkia peloitta.

Jo nyt mietin, toistuuko tämä jälleen jouluna? Pitäisikö varulta tilata tyhjennys ennen joulua, ettei tule mitään ongelmaa. En haluaisi pilata joulutunnelmaa samoilla lokakaivomurheilla.

Ja kehtaisiko loka-auton kuljettajalta kysyä puunkaatoapua? Jos hän seuraavalla kerralla ottaisi mukaan moottorisahan ja kaataisi samalla puun, mahtaisiko se olla mahdollista? Onneksi keski-ikäiseltä suomeapuhuvalta kaupunkilaisnaiselta voi odottaa mitä tahansa, kummajainen olen kuitenkin täällä ruotsinkielisellä Suomen maaseudulla.

Vielä kummallisempi olen, jos joku sattuu paikalle lauantai-iltana. Mitä jos loka-auto ei tule ennen lauantaita, säiliö räjähtää pihalle, kakkavesi roiskuu ympäriinsä, paikalle pitää kutsua palokunta ja täällä häärii joukko kuohuviinihumalaisia naisia pukeutuneina pantterikuvioisiin kotitakkeihin halot kainaloissa?

Mies ja poika — jopa kissa – pakenevat kaupunkiin jo huomenna. En voi moittia.

Normaali

Pikkumatkoja

Viime aikoina olen törmännyt mielenkiintoisiin matkailumainoksiin. En tiedä, onko tämä uutta koronan myötä tullutta, vai ovatko matkanjärjestäjät järjestäneet vastaavia aikaisemminkin, mutta niihin ei ole vain tullut kiinnittäneeksi huomiota.

Eli pienet, lyhyet kotimaanreissut eri teemoilla. Itse kiinnostuin Hämeenlinnan Aulangolle suuntautuvasta liikuntapainotteisesta viikonloppumatkasta, missä ohjelmassa oli pilatesta ja tanssia, saunomista ja kylpylää, ulkoilua Aulangon upeissa maisemissa ja tietenkin kolmen ruokalajin illallinen muun muassa.

Kävin syksyllä ensi kertaa Aulangolla ja ihastuin paikkaan ja maisemiin. Käytiin myös tutkimassa hotellihuoneita sillä silmällä, jos joskus menisi. Siellä on vanhalla funkispuolella aivan upea kulmahuoneisto parvekkeella. Sisustettu funkistyyliin. Muistaakseni huone numero 701.

Pidän persoonallisista hotelleista. Harmi että niin moni hotelli on menettänyt alkuperäisen luonteensa, ja niistä on tullut liian samanlaisia. Onneksi suuntaus on tässäkin muuttunut. Ihan vastikään oli juttua – olisiko se ollut Hesarin kaupunkiliitteessä? – hotellien persoonallisesti sisustetuista huoneista. Uskon sen olevan tulevaisuutta.

25.vuotishääpäivämatkalla muutama vuosi sitten… herttileiri sehän oli viime vuonna! Kylläpä on aikavääristymä, varmaan johtuu koronasta sekin, tuntuu että siitä olisi jo vuosia! Vaikka oli keväällä 2019.m No joka tapauksessa silloin matkustimme Pariisiin, missä olimme aikoinaan myös häämatkalla. Yövyimme l`Hotel nimisessä hotellissa. Olipa persoonallinen ja hieno! Mieleen jäi erityisesti ala-aulan pantteritäpläinen kokolattiamatto. Jokainen huone oli erilainen. Meillä oli Josephine Bakerin huone, ja se oli sisustettu peilihuonekaluin. Kaikki huonekalut, sänky, kampauspöytä, kaikki oli tehty peilistä. Koko hotelli oli erikoisen mallinen – pyöreä – kaikki huoneet sijaitsivat pyöreän rappukäytävän reunoilla.

Takaisin kotimaahan.

Mukavalta kuullosti myös yhden yön reissu Haikon kartanoon joulukuun alussa. Ohjelmassa Teemu Keskisarjan esitelmä. Historia kiinnostaa, ja olisi kiva päästä kuulemaan historioitsija Teemu Keskisarjaa livenä. Lisäksi ohjelmassa oli joululaulukonsertti solistina baritoni Hannu Lehtonen pianisti Seppo Hovin säestämänä. Ja sielläkin kolmen ruokalajin illallinen. Sehän voisi olla oikein mukava pieni ohjelmallinen pikkujoulu ystävien kera!

Hyvin voisin kuvitella matkustavani tämän kaltaisille minimatkoille. Jostain syystä minun ulkomaan matkailuintoni ehti nyykähtää jo ennen epidemiaa. Varsinkin lentomatkustaminen ei innosta. Epämiellyttävää. Tiedän, että on sellaisiakin jotka rakastavat lentämistä. Lehdessä oli kerran juttu miehestä, joka saattoi lähteä vaikka edestakaisin Hongkongiin. Hän piti niin paljon lentämisen tunnelmasta. Ei ole minun kakkupalani.

Ehkä se on se pakkoistuminen paikoillaan monta tuntia mikä ahdistaa. Ja lentokenttien hälinä, koneessa paljon vieraita ihmisiä liian lähellä, niiden läsnäoloon – kovaääniseen puheeseen, kuorsaukseen, lasten itkuun sopeutuminen. Ylähyllyt turvoksissa lentolaukkuja, koska kukaan ei enää laita laukkuja ruumaan, kun se maksaa. Ruuan syöminen kyynärtaipeet kiinni kyljessä, koska tilaa on liian vähän. Ilmanpaineesta lukkiutuvat korvat. Turvatarkastukset. Jonot. Ja pitkät väsyneet matkat lentoasemilta pois hotelleihin. Paluulento lähtee aamuyöstä. Joo; ei.

Mutta hotelleista pidän. Hetken piipahdus pois omasta miljööstä, hyvää ohjelmaa, rentoutumista ja ravintolaruokaa – se kuulostaa juuri sopivalta paketilta minulle!

Toivottavasti nämä ohjelmalliset kotimaan minimatkat ovat tulleet jäädäkseen. Ja toivottavasti saan itseni liikkeelle lähtemään jollekin sellaiselle.

Pienimuotoinen harmitus on tänä vuonna ollut niin monen menon peruuntuminen koronana myötä. On ollut vähän rasittavaa anoa rahoja takaisin. Mikään mihin olin ostanut lipun tänä vuonna, ei toteutunut. Ohi meni mm. Tuure Kilpeläisen keikka (tosin siirretty ensi kevääseen), Jaakko Saariluoman stand-up -show, Iskelmäfestivaalit Porissa, Nevan risteily heinäkuussa, Paul Oxleys Unitin keikka. Cow-baletti (tosin siihen olisi saanut uuden lipun, mutta en vielä halunnut mennä koronapelon takia). Nämä kaikki jäivät kokematta. Kynnys ostaa lippuja on noussut.

Liput on olemassa enää ensi kesän Sastamalan gregoriaanisen musiikin konsertteihin. Sinne olen jo varannut majoituksenkin. Ehkä se toteutuu. Ennen sitä minimatkoille lähelle.

Normaali

Enemmän persiljaa, vähemmän nettiä

Kauppareissulla mukaan tarttui uusin Eeva. Siinä oli juttu Manuela Boscosta. Hän kertoi olleensa aiemmin somessa jopa neljä tuntia päivässä, ja nyt opetellut uuden elämäntavan, missä hänellä on viikossa kahtena päivänä puoli tuntia someaikaa. Uusi aikataulu on tuonut elämään rauhaa ja levollisuutta, lisännyt luovuutta.

Minäkin tahdon lisää rauhaa ja levollisuutta ja luovuutta!

Täytynee tehdä joku samanlainen elämäntapamuutos. Huomaan räplääväni kännykkää ihan liian usein. Katson uutisotsikoita useita kertoja päivässä. Huomaan että aina kun on luppohetki, katson uutisotsikot Yleltä, HS:stä, Iltasanomista ja Iltalehdestä. Useita kertoja saman päivän aikana.

Lisäksi tsekkaan sähköpostit, kurkkaan olisiko tori.fi ssä jotakin mielenkiintoista, ovatko vaatteeni käyneet kaupaksi vähänkäytetty.fi -sivustolla, minne vaatekaappini siivosin. Googlailen ohjeita, käyn verkkokaupoissa, sitä sun tätä sälää. Miksi? Olisikohan mielelle parempi, jos en täyttäisi luppohetkeä somesälällä vaan antaisi ajatuksen kulkea, katsoisin maisemaa, ihmettelisin luontoa, vaikka vain puuta ikkunan takana? Tai ei mitään. Antaisin luppohetken itselleni, ansaitsisin luppohetken.

Tiedän kyllä että Boscon kaksi kertaa puoli tuntia viikossa ei tule minulta onnistumaan, mutta jos nyt sitten olisin vain kaksi kertaa päivässä. Koska pakkohan sitä on heti aamulla katsoa Trumpin yölliset twiitit!

Tänään jollakin päivittäisestä somekäynnistäni otin selvää persiljan hyvää tuovista ominaisuuksista. Olen nimittäin innostunut persiljasta, mikä tuntuu itsestänikin hieman oudolta. Laitan tuoretta persiljaa juustoleivän päälle, oikein reilusti. Ai että on hyvää! Miten se onkin niin hyvää?

Tuli mieleen, että olisiko tämä oire jonkin ainesosan puutoksesta, mitä persiljassa on. Googlasin asiaa, ja kuulkaahaan: persilja on ihan hirveän terveellistä! Persilja mm.

  • alentaa verenpainetta
  • sisältää paljon rautaa, c:tä ja beetakaroteenia
  • poistaa nestettä kehosta
  • kansalääkinnässä käytetty kuukautisvaivoihin ja reumaan
  • K-vitamiinia, joka vahvistaa luustoa
  • auttaa säätämään verensokerin tasoja ja lievittää tulehdustiloja elimistössä
  • estää anemiaa.
  • ehkäisee ja lievittää virtsatieinfektioita.
  • on mahtava apu ruuansulatukseen.
  • pitää munuaiset terveinä.
  • ehkäisee pahanhajuista hengitystä.
  • auttaa niveltulehduksen hoidossa.
  • puhdistaa verta.
  • on luonnollinen diureetti.
  • vähentää ilmavaivoja.

Ei paha! Melkein ihmeaine. Lisäksi löysin ohjeet kasvoveden valmistamiseen persiljasta. Persilja tekee hyvää ihollekin.

Persilja sisältää voimakkaita antioksidantteja, jotka suojaavat soluja ikääntymiseltä. Samalla se pitää ihon terveenä, sillä se pitää sisällään antibakteerisia ja tulehdusta torjuvia ominaisuuksia. Siitä on suuri apu ihmisille, jotka kärsivät aknesta, finneistä tai muista saman tyyppisistä iho-ongelmista.”

Ja tämä persiljainfo ei ollut napattu mistään salaliittoteoriasivustolta vaan askelterveyteen -sivuilta.

Joten lisää persiljaa leivälle! Ja vähemmän kännykän räpläämistä. Toisaalta, enhän olisi löytänyt tätä persiljainfoakaan sitä.

Normaali

Hiljan päivä

Hyvää Hiljan päivää! Tätä vietetään kuulemma hiljaisuuden päivänä. Hieno idea! Ja tarpeellinen. Hyvä, että hiljaisuuteen kiinnitetään huomiota. Se ja pimeys ovat vähenemässä olevia luonnonvaroja. Vaikka varsinkaan pimeys ei tunnu Suomen kaamoksessa kovinkaan suojeltavalta asialta. Mutta totuus on että valosaaste ulottuu miltei kaikkialle, ja täysin pimeitä paikkoja on maapallolla vähän.

Hiljaisuus on myös meille suomalaisille niin tuttu asia, että emme ehkä osaa arvostaa sitä. Täällä jopa keskellä kaupunkia voi asua suhteellisen hiljaisessa ympäristössä. Toisaalta maaseudullakin on ääniä ja meteliä. Juuri tänään lensi kaksi helikopteria peräkkäin talon yli niin matalalta, että pelkäsin heidän osuvan kattoon, ja meteli oli aivan hirvittävä. En tiedä, millä asialla mahtoivat olla? Etsimässä jotakin? Vai joku harjoitus?

Voisihan sitä jonkinlaisen haittaveron lätkäistä melusaasteelle, ainakin turhalle sellaiselle, kuten moottoripyörien tekopärinä.

Taas tulee mieleen tämä ikuisuusärsytysasia eli ravintoloiden, kuntosalien ja kauppojen taustamusiikki. Milloin siellä hoksataan, että kaikki eivät suinkaan nauti taustamusiikista? Se voi häiritä ja suorastaan pilata koko tunnelman.

Kävin kampaajalla energiahoidossa. Se on erikoishoito, missä ensin päätä, päänahkaa ja hartioita hierotaan ja lopuksi hiukset leikataan luonnollisesti niiden omaa kasvutapaa kunnioittaen. Ohennussaksia ei käytetä lainkaan. Työskentelypiste eristetään sermeillä omaksi rauhalliseksi nurkkaukseksi. Hoito kestää puolitoista tuntia, ja on rauhoittava ja ihana kokemus. Sen jälkeen hiukset kasvavat ”paremmin”. Seuraavaa leikkauskertaa voi hyvin venyttää, hiukset säilyttävät muotonsa.

Kampaaja oli yrittänyt laittaa taustamusiikiksi rentouttavaa spa-musiikkia, mutta ilmeisesti painanut väärää nappulaa. Tekopirteä hey, hey lollipop kaikui korvissa. Vei täysin tunnelman ja rentoutumisen. Lopulta sanoin, että voisiko tuon sammuttaa kokonaan. Se onneksi onnistui. Ravintolassa yleensä ei. Jos ruokaravintolassa pyytää musiikkia hiljaisemmalle tai kokonaan pois, yleensä saa vastaukseksi että tämä musiikki kuuluu meidän kokonaiselämyskonseptiimme, eikä sitä ole lupa säätää. Milloinkahan joku ravintola keksii, että tasainen asiakkaiden oma puheensorina on parasta taustamusiikkia?

Ajelin tänään tänne kakkoskotiin, koska alkoi minun kissavahtivuoroni. Kissa ei pitkän koronakevään ja kesän jälkeen oikein enää sopeudu kaupunkiolosuhteisiin. Parveke ei hänelle riittänyt ulkoiluun. Aamuyöt kuluivat levottomana mouruten. Olemme nyt eläneet pari viikkoa kissan erottamina vuoron perään kissan kanssa kakkoskodissa sen mukaan miten työt ovat sallineet.

Tänään alkoi minun kissavuoroni. Ajoin aamulla Helsingistä Inkooseen ja kuuntelin tapani mukaan Yleä. Kirkkonummen kohdalla mietin että pitääkö tuo sammuttaa? Kestänkö vielä vai meneekö hermot täysin. Yleisradio on nähtävästi laajentanut sunnuntaista Kansanradio-ohjelmaa sisällyttäen sen kaikkiin muihinkin ohjelmaformaatteihin. Liian usein toimittajat vain istuvat studiossa odottamassa kuuntelijoiden puheluita ja whatsup-viestejä.

Eräs soittaja soitti kertoakseen että Kehä kolmosella oli valkoisesta pakettiautosta tippunut sivuovi, ja he olivat sen siirtäneet ojanpientareelle. Toinen soittaja – ilmeisen vanhalta kuullostava mies – soitti vain kokeillakseen, oliko saanut toimittajan kertoman puhelinnumeron oikein ylös. Kyllä oli. Kolmas soittaja, hänkin vanhempi mieshenkilö Tikkurilasta, kertoi olevansa omaishoitaja ja että kotihoito ei toimi ollenkaan ja Kati Nurkka (on ole varma muistanko nimen oikein, ilmeisesti kotihoidosta vastaava henkilö siellä päin) on heinänsyöjä ja mitään osaamaton ja joutaisi lähteä tien päälle. Pari rouvashenkilöä soitti kertoakseen mielipiteensä ravintoloiden aukiolorajoituksiin. Toinen sanoi olleensa nuori sota-aikana ja silloin kaikkien piti olla hiljaa ja nukkumassa kello kymmenen illalla. Että ei hän ymmärrä ollenkaan tällaista marinaa mokomasta. Toinen rouva ehdotti että yökerhot voisivat muuttaa konseptiaan siten että aloittaisivat jo aamusta.

Sillä lailla. Kuulkaahan; minä en ole kiinnostunut kuulemaan kaikkien mielipidettä kaikesta. Haluaisin kuulla radioista toimitettua ohjelmaa, missä toimittajat haastattelevat asiantuntijoita ja keskustelevat ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä.

Toivon radioitoimittajien olevan toimittajia eikä vain juontajia, jotka vastaavat puhelimeen ja lukevat viestejä. Se on helppo ja halpa ratkaisu, ei tarvitse vaivaantua tekemään mitään, antaa vain ihmisten horista omiaan. Ilmeisesti nykyisin voi olla toimittaja toimittamatta mitään.

Aamuohjelmassa oli kaksi juontajaa/toimittajaa, mies- ja naisääni. Sen puoli tuntia, mitä ohjelmaa kuuntelin, nainen sanoi kaksi sanaa: ”mielenkiintoista” kun tuli puhelu tippuneesta pakettiauton ovesta ja ”moikka”, kun kello tuli kymmenen ja uutiset alkoivat. Thank god ne alkoivat ja se ohjelmakidutus loppui. Pyydän nöyrästi: vähentäkää – mieluummin poistakaa – kuuntelijoiden soitot ja viestit ohjelmiin. Palatkaa takaisin korkeatasoiseksi radiokanavaksi! Muuten soitan huomenaamulla sinne aamuohjelmaan itse ja sanon tämän!

Normaali

Tytöttelystä

Somessa levitettiin kuvaa, missä hallituksen naisministerit oli muokattu näyttämään pikkutytöiltä. Ehkä kuvan alkuperäisen lähettäjän tarkoitus oli nolata ja loukata, luoda kuvaa ministereistä epäpätevinä.

Pilkka ei ihan täysin osunut: kuva sai paljon sympatiaa osakseen. Se loi uskoa siihen, että jokaisesta pikkutytöstä voi tulla Suomessa mitä vain: presidentti tai ministeri. Laitoin kuvalle peukutuksen ja sydämen, terveisin tyttö 53v.

Ehkä tytöttelyyn pitäisikin suhtautua juuri päin vastoin? Ei yrittää karsia sitä. Ehkä tytöttelyn kitkeminen on yhtä vaikeaa kuin lupiinien poistaminen kotipihan ojista?

Mutta jospa kääntäisimmekin sen toisin päin? Jokainen nainen on tyttö. Riippumatta siitä, minkä ikäisiä olemme, meidän sisällämme on se pieni tyttö, ja juuri sitä pientä tyttöä meissä pitää vaalia ja rakastaa. Se pieni tyttö suhtautuu maailmaan valoisasti ja uteliaasti, uskoo toisen ihmisen hyvyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Se pieni tyttö kuvittelee olevansa sekä Peppi Pitkätossu että prinsessa. Se pieni tyttö tietää että voi olla mitä vain ja kaikkea. Sitä pientä tyttöä ei estä mitään. Se pieni tyttö uskoo itseensä. Se pieni tyttö olet sinä ja minä.

Normaali

Aamu alkaa twitterillä

Enpä olisi voinut uskoa, että joskus aloitan päiväni lukemalla Twitteriä. Se ei ole ollut suosikkisomemediani. Suoraan sanottuna, en edes ole oikein täysin ymmärtänyt koko twiittausintoa. Käsittääkseni innoikkaimmat twiittaajat laittavat uusia sirkutuksia useita kertoja päivässä. Miten kenelläkään voi olla mitään järkevää, kiinnostavaa tai yleisesti ottaen innostavaa asiaa tai näkökulmaa niin usein? Tai että joku olisi niin kiinnostava ihminen, että haluaisin koko ajan olla tietoinen hänen ajatuksenjuoksustaan? Ehkäpä se on kätevä jonkin erikoisalan sisäiseen vuorovaikutukseen. Jos vaikka tutkijat laittavat sinne kiinnostavia tutkimustuloksiaan, toiset tutkijat toisella puolen maapalloa voivat lukea niistä ja osallistua keskusteluun. Ehkä sellaiseen sopiva.

Mutta nyt avaan twitterin heti kun herään ja tarkastan, onko Donald Trump twiitannut yöllä. Vieläkö henkisi pihisee, mikä on meininki rapakon takana? Onko koronaoireet pahentuneet vai hellittäneet? Mielenkiintoista!

Kuka olisi uskonut, minkälainen vuosi tästä tulee! Ja mitä vielä ehtiikään tapahtua. Jopa sisällissodan mahdollisuutta Amerikassa on väläytelty. Sisällissodan! A-studiossa Yhdysvaltojen perustuslakiin perehtynyt yliopistotutkija sanoi että perustuslaissa on pykälä, jonka mukaan jokainen amerikkalainen on ”tyrannian uhatessa velvoitettu tarttumaan aseeseen ja puolustamaan demokratiaa”. Jos vaalitulos ei miellytä ja tuntuu siltä että ”tyrannia” uhkaa, isänmaallinen amerikkalainen kaivaa kaapistaan käsiaseensa ja lähtee hoitamaan homman. Mitä tapahtuisi, jos näin oikeasti kävisi? Miten Yhdysvaltojen sisällissota loppuisi, kuka sen lopettaisi ja miten? Onko demokratia tullut tiensä päähän, ja jos niin mitä sen jälkeen? Elämme varsin mielenkiintoisia aikoja. Kuukausi vaaleihin jäljellä.

Yle Areenalta kuuntelin ohjelman, missä puhuttiin QAnon -nimisestä järjestöstä. Se on amerikkalainen järjestö, jonka taustaa ja ylläpitäjiä ei tiedetä ja se levittää salaliittoteorioita. Monet uskovat niihin tosissaan. Eivätkä ne ole mitään joulupukkihommia. Salaliittoteoriat väittävät että koronaa ei ole, tai että 5g verkko on vaarallinen tai että maailman johtajilla on oma salainen lapsipornorinki. Salaliittoteoriat sikiävät netissä nopeammin kuin kaupunkikanit. Ehkä keskiaika olikin valoisa aika – ainakin nykynäkövinkkelistä katsoen. Tämä taitaa olla ihmiskunnan pimein aika. Oi mikä pandoran lipas onkaan avattu!

Poika täyttää tällä viikolla 17. vuotta. Hän kysyi yhtenä päivänä että minkälaista oli viime vuosituhannella. Sanoin että mahtavaa! Ei ollut ilmastonmuutosta, pakolaisuutta, isis-terroria, koronaa, trumppeja ja lukashenkoja. Oli itä ja länsi ja ikuinen Kekkonen. Toisaalta ei ollut pistaasijäätelöä, ei sushia, ei ollut kännyköitä, ei matkustettu ympäriämpäri maapalloa, televisiossa oli vain kaksi kanavaa. Kaikki tiesivät, mitä Taisteluplaneetta Galactikan edellisessä jaksossa oli tapahtunut. Maailma oli jotenkin still. Niin kuin joku olisi painanut pause-nappäimen päälle ja unohtanut sen. Tai ainakin hidastuksen. Vanhoja televisio-ohjelmia katsoessa voikin huomata, että ennen ihmiset puhuivat hitaasti ja kokonaisia lauseita. Nyt on aina kiire tai vaikka ei olisikaan niin nopea pitää olla. Ei pidä jäädä siihen kassalle hidastelemaan, nopsasti vihikset kassiin ja kortti koneeseen. Tunnusluvun näppäileminen vie liikaa aikaa, lähiluku on nopeampi.

Onneksi on Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa. Tekee mieli ostaa litra pistaasijäätelöä, pistää verhot kiinni, upota sohvaan ja unohtaa kakofoninen maailma. Koska taakse päin ei pääse, ei pääse viime vuosituhannelle, ja tuskin menisin kuitenkaan, vaikka pääsisikin. Koska pistaasijäätelö.

Normaali

Mörkömeininkiä

Pieniä teknisiä haasteita ollut esteenä kirjoitukselle. Oma läppäri meni juntturaan, piti viedä huoltoon, missä on yhä edelleen. Käytössä on nyt pojan vanha läppäri, joka ei aluksi meinannut hyväksyä minua käyttäjäksi, eikä myöskään nettiyhteys toiminut. Mutta nyt näyttäsi olevan yhteys, joten ei kun hommiin!

Olen suuri naistenlehtien ystävä. Yleensä minulle tulee tilattuna muutama, ja sitten ostan vielä sattumanvaraisesti irtonumeroita. Tällä kertaa mukaan ruokakaupasta tarttui Gloria. Hyvä että tarttui, koska pääkirjoitus osui omaan napaan. Se oli kuin omasta elämästäni!

Päätoimittaja Saila-Mari Kohtala, 49v. kirjoittaa: ”Ailahtetelen tunnetilasta toiseen. On hirveä kaipuu ja hinku johonkin, mutta en kuitenkaan yhtään tiedä, mitä haluan. Yritän epätoivoisesti kuunnella sydämeni ääntä. Haluan piilopirtin metsästä. Ei, kyllä sittenkin haluan meren ääreen. Haluan olla täysin erakkona, mutta kaipaan kroonisesti ihmisiä. Haluan vain olla möllöttää, mutta kylläpä joku hurja seikkailu tekisi terää.”

Salla-Marilla on vaihdevuodet. Tuntuu ja kuulostaa tutulta. Minulla on nyt vahva erakkovaihe päällä. Haluan muuttua jöröjukaksi, maatua maahan tippuneiden lehtien joukkoon. Nykyisin erakkoutta voi harrastaa myös somessa. Kun lopettaa hetkeksi blogin ja instan, katoaa ihmisten ilmoilta, lakkaa olemasta. Se tekee välillä hyvää. Tulee riippumaton olo.

Sain kehitettyä tästä pienen riidan ystävän kanssa. Hän on erilainen kuin minä. Juuri siitä syystä päätin varta vasten ilmoittaa hänelle, että olen alamaissa, haluan nyt olla rauhassa, tarvitsen yksinoloa, tämä ei ole mitään henkilökohtaista. Tämä tapahtui maanantaina. Tiistaina oli ihastuttavan hiljaista, keskiviikkona ja torstaina whatsuppiin jo kilahti ”piristäviä” kuvia. Perjantaina soi puhelin. Päässä kilahti! Mitä tämä on?! Minähän sanoin että haluan olla rauhassa! Harmitti että meni hermo. Hän halusi piristää, kysyä kuulumisia, onko olo jo parempi? Ei ole, nyt on pahempi, kun mökötystäni häiritään, siihen tunkeudutaan.

Tiedän että meitä on monenlaisia. Toiset saavat voimaa ja energiaa toisista ihmisistä, he ikään kuin lataavat akkujaan muilla ihmisillä, toiset taas ovat niitä latureita, heiltä muiden ihmisten seura vie voimia. Kuulun tuohon jälkimäiseen ihmistyyppiin. Nautin ihmisten seurasta, silloin kun voin itse määrittää sopivan ”annoskoon”. Jos minulla on liikaa sosiaalista kanssakäymistä, rasitun ja väsyn. Samasta syystä en pidä isoista juhlista tai ihmispaljoudesta. Välillä tuntuu että tämä ”tauti” vain pahenee iän myötä. Sosiaalisten tilanteiden sietokyky pienenee. Työtä tämä ei haittaa, työssä ihmisellä on ikään kuin oma rooli, missä toimia ja jonka taakse kätkeytyä.

Töistä tulikin mieleen erikoinen tilanne, joka ei mennyt ihan hyvin ja jäi harmittamaan. Katson yleensä etukäteen työvuorolistasta, mitä toimintoja työvuoron aikana tulee olemaan, että tiedän olla esimerkiksi asianmukaisesti pukeutunut. Eräänä perjantaina huomasin että sunnuntain työvuoroon oli merkitty kaste. Tilavaraus oli tehty harvinaisella sukunumellä, joka oli minulle varsin tuttu. Hyvällä ystävälläni, joka kuoli kolme vuotta sitten oli sama sukunimi. Muistin että kyseinen sukunimi oli käytössä vain tällä perheellä. Mietin, voisiko se olla totta? Olihan se. Mies oli mennyt uudelleen naimisiin ja nyt heillä oli vauva. Olin nähnyt miehen edellisen kerran hautajaisissa. Tilanne oli hyvin outo. Ajattelin kuitenkin, että hyvä juttuhan se on, hienoa että elämä menee eteen päin ja tapahtuu positiivisia ja iloisia asioita. Mietin etukäteen että haluan onnitella häntä ja toivottaa kaikkea hyvää lisää heidän elämään. Halusin ilmaista että olen iloinen hänen puolestaan. Vaikka tunnustettakoon että mielessä kävi katkeransuloinen ajatus siitä, että miten helppoa se onkaan; mies voi saada uuden vaimon, lapsen ja perheen, mutta uutta ystävää ei ole niin helppo saada, eikä uutta äitiä saa ainakaan.

Mutta siinä kävikin sitten niin oudosti että tämä mies ei katsonut kohti kertaakaan. Hän ohitti minut täysin. Eikä minulla ollut rohkeutta mennä sanomaan että hei, hienoa! onnea! Eli toisin sanoen se meni ihan pieleen koko juttu! Minulle tuli olo että pilasin koko tilaisuuden olemassaolollani, että olin joku kummitus pahasta menneisyydestä. En ymmärrä, miten menin itsekin niin juntturaan hän reaktiostaan. Se oli ihan jumissa koko tilanne.

Vielä palaan Gloria-lehden päätoimittajan vaihdevuosituskaan. Olen itse räpiköinyt näissä tunnelmissa vuoden, minulla oireet alkoivat reilu vuosi sitten, ja tuntuu hyvältä lukea muiden samankaltaisista mietteistä. Tulee olo että tämä on normaalia, kaikille tulee tämä, ja se menee ohi, niin kuin elämässä kaikki lopulta menee – ohi. Niin hyvässä kuin pahassa. Fyysiset oireet ovat minulla helpottaneet: kuumia aaltoja on enää harvoin. Ongelmat ovat lähinnä pään sisäisiä. Näitä alavireisiä mörkötuntemuksia. Vähän niin kuin Eino Leinon runossa: ”Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En haluaisi joukkoon mä ihmisten, en tahtoisi yksin olla.”

Kävin gynekologilla. Vuosi sitten lääkäri katsoi ja totesi, että joo täällähän on ihan kuollutta. Nyt menin, koska minulle tuli yli vuoden poissaolon jälkeen veristä vuotoa. Ensi kertaa gynekologi antoi positiivista palautetta siitä, että olin päättänyt valita hormoonittoman tien läpi vaihdevuosien. Hän sanoi että siitä ei ainakaan ole mitään haittaa, toisin kuin hormooneista. Niistä haittaa voi olla ja se voi olla myös koko loppuelämän kestävä riesa. Niistä voi olla vaikea päästä eroon. Tuntui hyvältä. Näissä asioissa kun on aika yksin. Päätös on joka tapauksessa tehtävä itse, ja vaihtoehtoisia tapoja on monia, neuvot ja kokemukset keskenään ristiriitaisia. Se on vähän niin kuin autot; jokaisen mielestä oma auto on paras ja itse on paras kuski maailmassa.

Minä olen muuten huonoin kuski maailmassa – nykyisin. Hämäränäkö on niin surkea että hirvittää. Nyt kun illat ovat taas muuttuneet sysimustiksi, huomasin eräänä iltana autoa ajaessani olevani vaarallinen muille, koska en näe heitä. Erityisen vaikeaa on, jos tulee valoja vastaan. Sokaistun kuin lepakko liiterissä. Pitää yrittää kaikin keinoin välttää autolla ajoa pimeän aikana.

Lääkäri otti sitten sellaisen näytteen kohdun seinämältä selvittääkseen, mistä vuoto johtuu. Se ei ollut papakoe. Sehän tuntuu sellaiselta nipistykseltä. Tämä tuntui siltä kuin joku olisi työntänyt pölyhuiskan kohtuun ja pyyhkinyt sieltä pölyt. Huusin vaikka en ole mikään erityisen kipuherkkä ihminen. Oli vain sen verran epämielyttävä toimenpide. Viikon parin sisällä pitäisi tulla tulokset. Tuskin siellä mitään on, ainakaan ei ultrassa näkynyt mitään isompaa ongelmaa. Ehkä tämä kone vain hönkii viimeisiään.

Tämä pojan vanha kone onkin muuten aika näppärä. On uudempaa mallia kuin omani. Tämä on kevyempi ja littanampi, taidankin jotenkin kaapata tämän itselleni. Pitäisi vain saada siirretyksi omat jutut tähän.

Tämä tästä. Mörkömeiningillä eteen päin! Ja älkää suuttuko, kun minun pitää saada mököttää. Antakaa minun mököttää, ja ajatelkaa että se nyt vaan on tuollainen, hyvä kun on tuollainenkin.

Normaali

Unia

Olen viime aikoina nähnyt pelottavia unia. Ei ne silloin unessa tunnu pelottavilta, mutta jälkeen päin analysoidessa kyllä.

Näen harvoin unia, joita muistaisin, mutta nyt on parin viikon aikana näkynyt näitä, jotka selvästi tuntuvat varoittavan jostakin, ennakoivan jotakin dramaattista. Ajattelin, että en kertoisi kenellekään, mutta ehkä paras kuitenkin kirjoittaa tänne ylös – kaiken varalta.

Kaikki kolme unta sijoittuvat Saarijärvelle, sinne mistä olen kotoisin, ja missä olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt.

Ensimmäinen uni oli ”kamalin”. Siinä kuljin kävellen Konttikorpi nimisestä paikasta lapsuudenkotia kohti. Konttikorpi on isäni lapsuudenkoti, ja sijaitsee yli parikymmentä kilometriä meiltä. Olin kaiken lisäksi valinnut pidemmän reitin, tulin Lanneveden kautta.

Maisemat olivat upeat. Jäin niitä välillä ihailemaan ja ottamaan kuvia. Yhtäkkiä havahduin siihen että kello oli kolme yöllä. Ajattelin, että en kyllä millään taida jaksaa kotiin asti. Tai jaksaisin jos ei olisi niin myöhä.

Mieleeni tuli että Summassaaressa saattaisi olla vielä ihmisiä paikalla, ja voisin saada heiltä kyydin kotiin. Summassaari oli Rantasipi-hotelli, jonka discossa tuli nuorena bailattua.

Kävelin Summassaareen ja siellä olikin täysi härdelli päällä. Jäin eteisaulaan seisoskelemaan, ja yhtäkkiä huomasin että siinähän oli edesmennyt veljeni Pasi! Puuvillainen ruutupaita päällä. Pasi oli tullut hakemaan minua! Olin ilahtunut ja ihmeissäni. Pälpätin innostuneena että olipa hyvä kun tulit hakemaan, että en olisi kyllä enää jaksanut, tai olisin, jos ei olisi niin myöhä. Pasi tuhahteli vaivaantuneena niin kuin hänellä oli tapana. Menin kyytiin takapenkille, Pasi ajoi.

Seuraavassa unessa olin Räsäniemi-nimisessä paikassa. Isäni omisti sen ja nykyisin se on vanhimman veljeni käytössä vapaa-ajanasuntona. Olin unessa Räsäniemen yläkerrassa ja katselin tulvaa, joka tuli koko ajan lähemmäs ja lähemmäs. Lopulta tulvavesi virtasi talon alakerran läpi. Ihailin hienoja pyörteitä ja virtauksia.

Viime yönä näin unen, missä ajoin autolla kohti isovanhempieni taloa. Sen nimi oli Ylennys, ja se oli hyvin pieni mökki, vain noin 30 neliötä. Ylennystä ei enää ole, se on purettu. Se sijaitsi hassusti, melkein yksi nurkka tiellä. Pappa oli sen itse rakentanut, kun edellinen koti oli palanut. Pappa oli ammatiltaan muurari.

Unessa ajoin tietä, joka kulki Ylennyksen ohi. Kuulin oman autoni takaa jonkun tööttäävän torvea. Ihmettelin, että mitä se oikein tööttää? Mistä se varoittaa? Samassa huomasin että tie oli kadonnut. Se oli loppunut. Siinä missä ennen oli ollut tie, kasvoi nyt nurmikko ja pensaita ja kukkia. Yritin väistää niitä. Heräsin.

Outoa että kaikki unet sijoittuvat tuttuihin paikkoihin Saarijärvelle. Tie loppuu, tulva huuhtoo, Pasi tulee hakemaan.

Pelottavaa, ahdistavaa. Mistä on kysymys? Tuleeko vielä uusia unia. En tykkää näistä.

Normaali

Hiiret vastaan minä, luutnantti Onoda

Tämä on jatkoa edelliseen kirjoitukseen: miesmatka mökille.

Minua pelotti, minkälaista tuhoa Aila-myrsky on mökillä saanut, mutta toinen, henkilökohtaisella tasolla suurempi huoleni olivat hiiret/myyrät. 

Olin edellisellä kerralla jättänyt myrkkisyötin tiskipöydälle ja vajaan, ja ulos pihalle vanhanaikaisia loukkoja, jotka olin peittänyt jakkaroilla ja kaiken maailman häkkyröillä, että kissat, linnut ja muut oliot eivät niihin mene. Mitä jos loukoissa olisi myyriä? Minun pitäisi ottaa ne pois. Pelkään jyrsijöitä kaikissa olomuodoissa, myös edesmenneinä. Pelkoni on ylimaallista ja järjetöntä, ymmärrän sen, mutta en muuta voi. Tunne on, mikä on.

Päätin että ennen kuin ryhdyn tarkastelemaan hiirituhoja, juon rohkaisulonkeron. Sen voimaannuttamana ryhdyin puuhaan. Loukoissa oli jäänteet hännällisistä. Myrkkyloukot oli syöty. Laitoin uudet myrkyt ja puhdistin loukot.

Sen lisäksi tein jotakin julmaa.

Pihalla on koloja, mutta myös sorakasa paljun pohjaa varten. Raskasta, isorakeista soraa. Tungin sitä koloihin, joita löysin. Samalla minulle teki pahaa ajatella että aiheutan ehkä elävän olennon kuoleman. 

En pelkää mökillä mitään muuta kuin rapinaa, siksi jätin yöksi tyhjennetylle, desinfioidulle tiskipöydälle kynttilän palamaan. Ajattelin, että ehkä hiiret/myyrät pelkäävät tulta niin kuin sudet ja muut villieläimet. Palava kynttilä turvaa levollisen yöuneni. 

Aamulla ripottelen pöydälle valkopippuria, siitä ne eivät pidä. 

Tiedän, että lopulta häviän tämän taiston. Jyrsijät voittavat ihmisen. Mutta tappelen loppuun, täysillä niin kuin luutnantti Onoda.

Tiedätkö, kuka hän oli? Luin joskus kirjan, luutnantti Onodan sota. Se on tositarina toisesta maailmansodasta; japanilainen luutnantti Ododa jatkoi viidakossa taistelua 70-luvulle asti uskomatta sodan loppuneen, koska ei ollut saanut esimieheltään käskyä antautua.

Itse asiassa olen viime aikoina pohtinut näkökulmia. Olen  opiskellut yliopistossa polittista historiaa, mutta en tiedä/muista, miksi Japani joutui 2. maailmansotaan? Loppujen lopuksi he olivat isossa roolissa loppuvaiheessa:  Pearl Harbour ja sen seurauksena ydinpommi. Mutta mistä oli kysymys japanilaisten näkökulmasta? Mitä vastaan he taistelivat? Olisi mielenkiintoista kuulla eri näkökulmia samaan asiaan. Miltä 2. maailmansota näytti eri perspektiivistä. Mehän tunnemme omamme, mutta miten muut asian näkivät. Kaikkihan ovat aina oikealla asialla. Kaikki rukoilevat jumalaa avukseen. Kaikkien mielestä vihollinen on paha. Olisi mielenkiintoista ymmärtää eri näkökulmat, nähdä koko spektri.

Kissa pahus, kun on sellainen kahjo että ei siedä autossa oloa. Olisi niin turvallista olla täällä kissan kanssa. Se hoitaisi rapinahommat.

Laitan kynttilät palamaan tiskipöydälle ja menen nukkumaan. Öitä!

 

Normaali

Miesmatkalla

Olen miesmatkalla mökillä.

Miesmatka tarkoittaa, että reissuun lähdetään lihapiirakka ja olut -menyllä ja röntsävaatteilla. Tosin en ottanut lihiksiä vaan vihiksiä. Se on kasvislihapiirakka. Väliin viipale goudaa, mikroon, runsaasti ketsuppia ja sinappia. Vihis on tuotteen virallinen nimi, löytyy valmisruokahyllystä. On hyvää.

Oluttakaan ei ole, mutta värikkäitä lonkeroita ruumiillista työtä innoittamaan, ja punaviiniä iltapalalle. Iltapala on kotoa mukaan otettu munakoisovuoan loppu ja salaatti, sekin valmiina kotona tehty. Kahvipullat ostin paikalliselta huoltoasemalta. Miesmatkalla aikaa ei tuhraannu ruoanlaittoon, kaiken energian voi käyttää mieshommiin.

Reissun tarkoitus oli oikeastaan lähteä katsomaan, onko mökki ylipäätään olemassa Aila-myrskyn jäljiltä. Sydän syrjällään olin katsonut säätiedotuksia. Pihakalusteet olivat jääneet kuistille, pelkäsin että myrsky on heittänyt ne päin ikkunoita.

Puistakin olin huolissani. Minulla oli sovittuna paikallisen metsurin kanssa puunkaatosessio loppukuulle. Ne puut ovat hankalasti sähkölinjojen lähellä. Mitä jos Aila on ne kaatanut?

Mutta kaikki oli hyvin! Kalusteet paikoillaan. Puut pystyssä. Mökki entisellään. Oksia oli tietenkin sikinsokin, mutta ei sen kummemmin kuin normaalisti. Kyllä muuten ihmetyttää, miten paljon männyissä on havunneulasia. Joka kerta lakaisen ja haravoin, silti niitä on aina saman verran tippunut. Piti oikein katsoa, onko puissa enää yhtään neulasia jäljellä, mutta kyllä on. Ehkä se on sama asia kuin hiukset wc-lavuaarissa. Lavuaarin rööri menee säännöllisesti tukkoon hiuksista. Miten se on mahdollista? Enhän edes kampaa hiuksia lavuaarin luona? Poika toisin peilailee siinä, ehkä se on hänen syy. Miestä ei voi tässä asiassa syyttää, hän on kalju.

Mutta siis, olin helpottunut, asiat olivat hyvin mökillä. Olivat niin pitkään kun minä tulin. Sain nimittäin aikaan varsinaisen sotkun. Tyypillistä touhua minulle. Sählään jotakin täysin turhaa, ja saan aikaiseksi pelkkää tuhoa.

En tiedä, miksi asia tuli juuri nyt mieleeni, mutta päätin että minun pitää opetella tyhjentämään lämminvesisäiliöt. Niitä on kolme: mökissä, saunassa ja vessassa.

Isävainaa oli putkimies, ja jotenkin ajattelin että kyllä minun kuuluu osata ne itse tyhjentää. Luin käyttöohjetta, katsoin netistä. En ihan ymmärtänyt kaikkea lukemaani/kuulemaani. Mietin jo, onko minulle tullut joku aivovamma, kun en tajua näitä kaikkia venttileitä ja vipuja. Eihän siinä kuitenkaan niin monta ole, ja jokaista voi säätää vain kahteen suuntaan. Täytyyhän se olla ihan loogista puuhaa. Vääntelin ja kääntelin. Sain vedentulon pysähtymään, mutta en säiliötä tyhjentymään.

Olin aivan raivoissani! Aivan moodeissani. En sietänyt ajatusta, että en osaa. Pakkomielteisesti päätin että ne on nyt saakeli saatava vedet pois. Lopulta piti nöyrtyä ja ajaa putkimiehen pakeille. Onneksi heidän affäärinsä on saman tien varrella puolentoista kilometrin päässä meiltä. Otin kuvat vipuhelvetistä lämminvesivaraajien alta, ja lähdin kyselemään neuvoja.

Ihana-Niilo olikin paikalla. Näytin kuvat ja selitin ongelman. Hän vähän kyseenalaisti, kannattaako vielä varaajia tyhjentää. En kuunnellut. Ihan oikeaa vipua olin vääntänyt. Siitä se pitäisi lähteä lorisemaan.

En voi tajuta, miksi asiat tehdään niin vaikeiksi? Miksi niissä vivuissa ei voi lukea, mitä ne ovat? Miksi niiden pitää olla niin hankalissa paikoissa? Miksi siellä menee niin monenlaista putkea ja letkua ja kaikissa vipuja? Eikö tämmöistä asiaa voida tehdä helpoksi?

Ohjeet saatuani lähdin puuhaan uusin innoin. Sain vedet tyhjentymään mökin ja vessan varaajista. Saunan en. Mihinkään ei enää tullut vettä, olin osannut sulkea vedentulon. Ja tajunnut ennen operaatiota ottaa vettä talteen astioiden ja itseni pesua varten.

Olin siis onnistunut 2/3-osaa. Se riitti tyydyttämään kunnianhimoni. Ryhdyin puuhaamaan muita asioita. Tyhjensin rännit, niissäkin oli taas havunneulasia. Haravoin. Kannoin pihahuonekalut varastoon. Maalasin ruosteenestoaineella saunan piipun reunuksen, kahden kaminan kannen sekä pihakeittiön luukut. Ensin ne piti tietenkin rapsutella ruosteesta.

Haravoidessa tuli mieleen että puissahan on vielä lehdet. Että kyllä tänne kannattaa vielä tulla ainakin haravoimaan. Ja onhan se paljukin tulossa, pitää senkin takia tulla. Että kyllä sitä vettä tarvitaan. Että olinkohan nyt vähän hätäinen tämän vesihomman takia. Laitoin viestin miehelle. ”Sitä minäkin vähän ajattelin”, oli vastaus. Saakeli, vedet takaisin.

Tulovesiputken vipu oli varsin jäykkä. Ei meinannut millään kääntyä takaisin on -asentoon. Aamupäivällä minulla oli ollut vaikeuksia saada se off. Hakkasin jakoavaimella, rasvasin; en löytänyt lukkoöljyä, pistin kalusteöljyä, ajattelin että öljyä kuin öljyä, väänsin niin että yksi sormi turposi ja musteni. Niin myös mieleni. Hain lisää lonkeroa, oranssia. Naks, meni poikki. Ei sormi, vaan se vipu, tulovesiputken vipu. Se meni poikki, nyt ei tule vettä.

Paitsi vessaan. Sehän on tietenkin upeaa, eihän kaikilla maailman ihmisillä ole edes vessaa, saati nyt vesivessaa. Minullapa on, mutta ei vesikeittiötä. Eikä vesisaunaa.

Hyppäsin mereen. Vesi onkin aika lämmintä – ottaen huomioon että on jo syyspäivän tasaus.

Harmittaa saakelisti. Turasin veden kanssa puoli päivää: ensin yritin saada sen pois, ja sitten takaisin. Säästääkseni ja oppiakseni. Nyt pitää aamulla nöyrtyä ja mennä putkimies-Niilon luo. Pyytää käydä korjaamassa katkennut vipu.

Miltei kuulen isävainaan naurun pilvien tuolla puolen. Minä heilutan nyrkkiä sinne. Miksi et opettanut minulle putkimiestaitoja? Edes perusasioita?

Jaksaa hämmästyttää tämä oma persoona. Että miten ihminen aina tekee saman virheen? Uudestaan ja uudestaan. Ryhtyy johonkin järjettömään puuhaan luullen siitä selviytyvänsä silkkaa päättäväisyyttään. Lopputulema on ärtymys, väsymys, ja se että asiat ovat huonommalla tolalla kuin ennen episodia. Eikä rahaa säästy – sitä kuluu.

Jos olisin ollut fiksu, olisin tullut mökille, tehnyt huojentavan havainnon, että kaikki on myrskyn jälkeen hyvin. Olisin lämmittänyt saunan, kirjoittanut blogia/runoja mitä vain. Nauttinut maisemasta ja ajasta, jonka elämä minulle antoi.

Mutta ei, minä säädin ja sähläsin jääräpäisenä, päättäväisenä huonolla tapaa, ja lopputulos on tämä: kahdessa ilmaisämpärissä on haaleaa vettä iltapesua varten. Vessaan sentään aamulla pääsen, ei tarvitse kakkia kalliolle. Kun puuceetäkään ei enää ole. Sen samanlaisessa jääräpäisessä ehdottomuudessa muokkasin ”mietiskelyhuoneeksi” viime kesänä.

Oi, päästä minut minusta! Näistä utopistisista älynväläyksistä. Auta näkemään oleellinen. Minna, ei tarvitse aina osata, eikä tehdä, eikä olla hyödyksi. Eikä olla putkimies vain siksi että isä oli. Amen.

Normaali

Jatkuvat rakennustyömaat pilaavat Helsingin keskustan

Ylen verkkosivuilla on artikkeli Helsingin keskustan vetovoiman pienentymisestä. Miksi keskustan kivijalkaliikkeissä ei käydä. Syitä etsitään koronasta, uusista kauppakeskuksista, yksityisautoilun vaikeuttamisesta, työpaikkojen siirtymisestä muualle, kävelykatujen vähäisyydestä ja verkkokaupan kasvusta.

Yksi tärkeä huomionarvoinen asia jää mainitsematta: rakennustyömaat.

Helsingin keskusta on ollut jo useamman vuoden erilaisten rakennus- ja korjausprojektien kohteena. Käytännössä keskusta-alue on iso rakennustyömaa. Ei sellaisessa viihdy.

Esplanadin pääty Ruotsalaisen teatterin kohdalta oli monta vuotta kunnostuksen kohteena. Nyt kun se nurkka on saatu kuntoon, remontti on siirtynyt Mannerheimintielle Kolmen Sepän -patsaan kohdalle. Lisäksi ylioppilaskunnantaloon on rakenteilla hotelli, yliopiston päärakennus on remontissa, Bulevardin alkupäässä on muutoskohteena Raken talo. Rautatieaseman päärakennuksen vanha lippumyymälä on ollut remontissa, hotelli Vaakuna ja Postitalo. Kauppahallin luo rantaan on rakennettu Helsinki Biennaalin lipunmyyntikojua. Tässä muutama kohde listattuna.

Valkoiset, muoviset aitaviritelmät ovat tulleet tutuiksi keskustassa käveleville, ja tekstit: Rakennamme uutta, toimivaa kaupunkia. Milloinkahan se alkaisi olla valmis? Sitten voisi taas palata nauttimaan Helsingin keskustasta.

Erilaiset rakennusprojektit ovat epäesteettisiä, mutta ne aiheuttavat myös meluhaittoja. Kuka haluaa mennä ostoksille tai kahvikupposelle rakennustyömaalle?

Ymmärrän että korjaaminen ja rakentaminen on välttämätöntä. Ei paikkoja voi jättää rapistumaan. Mutta ei voi myöskään jättää huomioimatta, että niillä on merkittävä vaikutus viihtyvyyteen ja vetovoimaan.

Tästä syystä Helsingin keskusta ei ole ollut vetovoimainen paikka pitkään aikaan. Eikä tule olemaan. Ennen kuin on valmis eli ei ilmeisesti koskaan. Koska suunnitteilla on Kansallismuseon laajennus, joka pilaa ainutlaatuisen puistopihan; Elielintorin lisärakentaminen, joka pilaa rautatieaseman ympäristön; ja Etelä-sataman rakentaminen. Se ei pilaisi vaan parantaisi aluetta, mutta alue tulee olemaan remontissa seuraavat viisi vuotta – vähintään.

Näillä näkymin luulen että en tule näkemään ennen eläkeikää Helsingin keskustaa valmiina – enkä viihtyisänä ja vetovoimaisena.

Normaali

Työyhteisön bioversiteetti

Koska yhteiskunta tarvitsee pyöriäkseen veromarkkoja, on työssä käyvän väestön määrää yritetty kasvattaa eri konstein. Ratkaisuksi on kokeiltu eläkeiän nostamista, eläkeputkia on kritisoitu, työttömiä on yritetty pakkotyöllistää ja -kouluttaa.

Tämän päivän Hesarissa (17.9.2020 sivu A28) kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan 23 prosenttia yli 50-vuotiaista kokee, että ikääntyvistä halutaan päästä työpaikoilla eroon. Luku on suuri, mutta tavallaan minusta yllättävän pieni ottaen huomioon, että on miltei mahdoton päästä takaisin työelämään, jos jää työttömäksi + 55-vuotiaana. Luulisi, että tämän olisi huomannut useampikin kuin neljännes ikäryhmästä.

Artikkelissa sanotaankin että ”ikääntyvien työllisyydessä ei ole kysymys vain palkansaajien omista työhaluista”. Niinpä. Ei auta keppi, jos ei työtä ei ole tarjolla.

Artikkelia lukiessa tuli mieleeni 80-luku. Tulin tuon vuosikymmen puolivälissä täysi-ikäiseksi ja aloitin tietenkin saman tien ravintoloissa ja discoissa käynnin. Silloin työntekijät – tarjoilijat ja portsarit – kyseissä paikoissa olivat verrattain usein vanhoja (toisin sanoen todennäköisesti keski-ikäisiä, mutta minun nuorissa silmissäni vanhoja), kiukkuisia naisia ja miehiä, joilta tuskin uskalsi tilata ampiaisen tai sinisen enkelin. Ainakin se tuli tehdä nöyrästi ja tipit muistaen. Portsari todennäköisesti tuplasi palkkansa tipeillä, joita piti syytää kouraan, että pääsi taas seuraavana perjantaina sujuvasti jonosta sisään.

Eipä ole samaa näkynyt aikoihin. Ravintolatyöntekijät ovat nykyisin poikkeuksetta nuoria ja nättejä. Mihin ovat kadonneet kiukkuiset keski-ikäiset?

Kun muistelen omaa työhistoriaani ja erilaisia työyhteisöjä, niitä kaikkia yhdistää se, että yhteisö on muodostunut eri-ikäisistä ihmisistä. Ja se on ollut ja on kaikken antoisinta.

Muistan, miten nuorena naisena muutin maalta pääkaupunkiin töihin, ja miten lämpimästi minut otettiin osaksi työyhteisöä. Porukasta löytyi äitihahmoa ja isosiskohahmoa ja oman ikäistä seuraa. Oli turvallinen ja hyvä olo.

Ja miten nyt, kun itse olen jo keski-ikäinen, nautin nuorten seurasta työyhteisössäni. Heidän myötä pysyy edes vähän kartalla siitä, mitä on meneillään, saa näppäriä neuvoja tietotekniikkaan yms.

Työyhteisö on tärkeä kasvattaja ja myötäeläjä. Työkavereiden kanssa ei puhuta vain töistä ja työasioista, heidän kanssaan pohditaan ihmissuhdeongelmia ja terveysasioita, haaveita ja pettymyksiä. Eri-ikäisistä koostuva työyhteisö antaa perspektiiviä kumpaankin suuntaan. Nuoret voivat oppia vanhoilta ja toisin päin. Tämä tietenkin edellyttää avoimmuutta, arvostusta ja positiivista suhtautumista puolin sun toisin.

Toivoisin että tätä asiaa osattaisiin arvostaa ja työyhteisön ”bioversiteettiä” ylläpitää ja laajentaa. Olisipa mukavaa, jos ravintolassa törmäisi jälleen +50-vuotiaaseen naisoletettuun tarjoilijaan. Lahjottavia portsareita en kaipaa, tosin eipä ole tullut discossa käytyä tällä vuosituhannella.

Normaali

Olen ärsyttävä

Käly vinkkasi DPlayllä pyörivästä ruotsalaissarjasta Sommaren med släkten. Heti ryhdyin katsomispuuhaan,  ja löysin sieltä itseni. Sarjan yhdessä roolissa on vähän ärsyttävä Carro, joka on varsin toimelias ihminen. Hänen miesystävänsä Bobo on täysin päinvastoin. Siinä on ihminen, joka osaa nauttia elämästään!

Eräässä kohtauksessa Bobo pyytää Carroa istumaan kanssaan puutarhaan, pöydälle on katettu kuohuvaa, hetken istuttuaan Carron huomio kiinnittyy venevajaan, ja hän ryhtyy suunnittelemaan sen korjausta.

Ihan kuin minä. Minulle käy juuri noin. Se on ärsyttävää, enkä voi sille nähtävästi mitään. Istunpa mihin tahansa, näen aina jotakin, minkä haluan heti tehdä pois. Tänäänkin niin kävi – monta kertaa.

Tulin talo kakkoselle pihahommiin itsekseni eväinäni Jalostajan säilykelihapullat ja näkkileipää. Kun tulee hommiin itsekseen on ihan parasta että ei tarvitse laittaa ruokaa, voi keskittyä tärkeämpään. Se on myös kivaa itsekseen touhutessa, että jos tulee jotakin ideoita, voi ne heti toteuttaa. Tulee sellainen tekemisen flow.

Olin siivonnut perennapenkin ja siirtänyt osan kasveista toisaalle, oli tauon paikka. Menin istumaan ”metsätuoliini”, metsään kantamaani puutarhatuoliin ja otin sitruunalonkeron evääksi.

Hetken siinä istuttuani sain idean että kannan rautakaupasta löytämäni metrin korkuisen kynttilälyhdyn sinne metsään. Ja sen alle minulla on vanha pyöreä metallipöytä. Voisi olla kiva näky yössä, kun keskellä takametsää palaa kynttilälyhty. Heti ryhdyin järjestelyihin.

Samalla huomasin että tammen oksaan oli ikävästi jäänyt köysi, mistä oli roikkunut lintulauta. Nyt köysi selvästi ahdisti tammea, minun piti hakea teräase köyden irrottamiseen ja jakkara, että yllän tarpeeksi korkealle.

Sitten taas pystyin palaamaan metsätuolille lopettelemaan lonkeron.

Illalla hommat tehtyäni lämmitin itselleni saunan. Parit ensimmäiset hiet hikoiltuani tuli mieleen, että oikeastaan tässä olisi hyvä tilaisuus pestä sauna.

Pesin sitten saunan. Plus lattialla pidettävät puuritilät. Saunaa lämmittäessä olin jo pessyt saunan ikkunat, mitenkäs muuten.

Se on sellainen pihasauna, mihin ei tule juoksevaa vettä. Niinpä kävin hakemassa saunanpesuvettä sadevesisäiliöstä saunan nurkalta ilkosen alasti, kun en viitsinyt liata kylpytakkia. Toivoin ettei kukaan näe.

Että semmoinen rauhoittava saunailta.

Taidankin loppuillan katsoa Sommaren med släkten -sarjaa. Että miten siellä Carrolla menee. Sillä tavoin osaan rauhoittua. Kun katson, miten joku toinen vöyhkä vöyhkää.

Normaali

Pamela Andersonin vika

Eräs asia on jäänyt kokonaan kertomatta.

Olin keväällä leikkauksessa, enkä koskaan kertonut, mistä leikkauksesta oli kyse. En ollut varma, haluanko kertoa, onko asia liian henkilökohtainen. Monta kertaa aloitin blogipostauksen , mutta aina lopetin kesken, en ollut valmis. Nyt olen.

90-luvulla työskentelin mainostoimistossa copywriterinä. Eräässä uusasiakaspalaverissa tiiminvetäjä kehotti meitä jokaista lyhyesti esittäytymään. ”Pamela Anderson on minun sukulainen. Yhdennäköisyyden voitte havaita itsekin”, sanoin ja kohottelin tissejäni. Eihän pomo tietenkään sellaista esittäytymistä tarkoittanut, mutta tunnelma keveni huomattavasti. Rintani eivät. Vuosi vuodelta ne paisuivat. Varsinkin raskauden aikana; olin varsinainen kermakone. Olisi riittänyt kahvimaitoa Arttu Wiskarillekin.

Sitä paitsi se oli ihan totta, en valehdellut esittäytymisessä yhtään! Baywatch-povipommi Pamela on kaukainen sukulaiseni, äidin puolelta sukua, ja minullakin oli isot rinnat – tosin Pamelalla taisi olla myös lisätäytettä.

Viime keväänä olin rintojenpienennysleikkauksessa. Olin pohtinut asiaa pitkään. Olin tutkinut leikkauskriteerit netistä, ja katsonut että ne kyllä osaltani täyttyisivät. Kerran olin jo varannut ajan lääkärillekin, mutta perunut sen, kun hävetti niin paljon.

Lopulta kuitenkin, puolitoista vuotta sitten, menin lääkäriin ja sain lähetteen eteen päin. Vuosi sitten syksyllä sain lähetteen leikkaukseen, koronan takia se vähän viivästyi, mutta eihän minulla mihinkään kiire ollut.

Toukokuussa rinnat sitten leikattiin, elokuussa kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki on mennyt hyvin. Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Enää en jumpassa tukehdu tisseihini, olo ja olemus on kevyt. Iho rintojen alta ei ole enää ahavoitunut, eikä olkapäillä ole painaumia. Ihanaa on myös se, että vaatteet istuvat niin paljon paremmin. Ei tarvitse rinnanympäryksen takia ostaa isompia vaatteita.

Itse olisin kyllä leikannut rintani vieläkin pienemmiksi! Olisi saanut mennä saman tien A-kuppiin asti. Mutta peilistä katsoessa voin kyllä havaita että hyvää työtä lääkärit tekivät; olemus on sopusuhtainen.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen tissianoreksia. Että isorintaisen identiteetillä tunnen itseni sellaiseksi, vaikka rinnat olisivat miten pienet tahansa. Ehkä pienirintaisen identiteettini on vasta tekeytymässä, mieli muuttuu hitaammin kuin keho.

Toimenpide on potilaalle suhteellisen helppo. Hankalinta oli vältellä fyysistä rasitusta ja nostoja ja kurotteluja kuukauden ajan leikkauksen jälkeen, ja erityisvaikeaa oli nukkua selällään neljä viikkoa. Myös rintaliivejä tuli piti yötäpäivää ja haavoja hoitaa.

Mitään jälkikipuja minulla ei ollut, uimista välttelin hivenen käskettyä pidempään, että haavat olivat varmasti täysin umpeutuneet. En halunnut merivedestä pöpöjä tulehduttamaan ihoa.

Nyt en enää muistuta Pamela Andersonia. Sukulaisuuttamme ei voi päätellä ulkoisesta olemuksesta.

Voin suositella operaatiota kaikille, joille isot rinnat aiheuttavat harmia. Asiaa ei kannata hävetä eikä vähätellä vaan hoitaa ongelma pois.

Normaali

Luontopornoa

Lauantain 12.8.20 Hesarissa oli juttu 32-vuotiaasta Sinistä, joka kuvaa pornoelokuvia itsestään. Elokuvat hän lataa Pornhub-sivustolle, jolla käy päivittäin 115 miljoonaa kävijää. Se on enemmän kuin Wikipediassa. Mutta tienesteille pornovideoilla ei pääse; 1000 katselukerrasta Sinille maksettava korvaus oli alle euron. Tarjontaa on paljon, jos on kysyntääkin.

Kannattaisiko erikoistua? Miksi ihmeessä pornokuvasto on niin samanlaista, iänikuiset nuhruiset hotellihuoneet. Tai mistä minä tiedän, en ole pahemmin pornosivuilla vieraillut, mutta sellaisen käsityksen Hesarin artikkelista sai.

Voisiko/kannattaisiko käyttää vähän mielikuvitusta? Esimerkiksi luontopornoa. Suomalainen maisema on kaunis ja eksoottinen. Mitä jos siellä Lapin tunturilla seisoa jököttäisi lapinmies kaikin tavoin tanassa, tai viljapellon keskellä piehtaroisi hekumoissaan nainen? Tai saunaan sijoittuva porno? Olisi varmasti menestys maailmalla, vaikka veisikin jälleen kerran saunamielikuvaa pöpelikköön.

Aamukahvia juodessa ja lehteä lukiessa uhosin miehelleni, että pitääkö tämäkin nyt itse tehdä? Pitääkö tässä vielä pornoelokuvakäsikirjoittajaksi ryhtyä?

Tuli mieleen ystävän 70-luvun Hymy-lehti. 70-luvun lama-aika oli monelle taloudellisesti surkeaa – epätoivoista – aikaa. Suomen korpikyliltä oli pakko lähteä maailmalle, vähintäänkin Ruotsiin Volvoja rakentamaan.

Kyseissä lehdessä oli artikkeli, jonka nimi oli ”Mökinakan pornokuvat” tai jotakin sinne päin. En enää muista, tapahtuneesta on aikaa. Mustavalkoisissa kuvissa rujo nainen seisoi alastomana pelkkä turkinreuhka päällään surkean mökkipahasen ovensuussa. Näytti siltä kuin turkki olisi lainattu itseltään Kalevi Keinäseltä.

Kuvat olivat tarkoitushakuisessa rujoudessaan varsinaisia taideteoksia! Nainen ei millään tavoin keikistellyt, eikä vietellyt, seisoi vain alasti, että ”katsokaa jos haluatte, minä tarvitsen rahaa”. Ei ollut häpykarvoitusta niitetty brasialaisittain, ei ankkahuulia.

Kuvien ohessa oli juttu, joka kertoi tämän jossakin Kainuun korvessa elävän perheen taloudellisesta ahdingosta, perheen arjesta. Artikkeli taustoitti sitä, miksi tämä perheenäiti oli päättänyt ryhtyä pornomalliksi – rahasta, saadakseen leipää perheelleen. Varsinaista sosiaalipornoa siis.

Hesarin Yhdysvaltojen kirjeenvaihtajat ovat usein tehneet mielenkiintoisia juttusarjoja, missä he ovat kiertäneet ympäri USA:ta, ja kertoneet siellä asuvien ihmisten ajatuksista ja elämästä. Jutut ovat olleet mielenkiintoisia ja niitä lukiessa on voinut paremmin ymmärtää maan kahtiajakautuneisuuden ja Trumpin kannatuksen taustat.

Miksi Hesarin toimittajat eivät tee samaa täällä Suomessa? Juttusarjoja Kehä Kolmosen toiselta puolelta. Eikä pelkästään Lapin matkailusta. Tarkoitan samantapaisia raportteja, mitä Yhdysvaltojen toimittajat tekevät. Eikä aina tarvitsisi esitellä pelkästään ankeutta. Muualla Suomessa on myös menestystarinoita, innostumista ja kekselijäisyyttä. Niistäkin olisi hyvä kuulla.

Ehkä siten voisimme välttää USA:n kohtalon. Voisimme paremmin ymmärtää toisiamme.

Normaali