Kaikki mitä halusit

Lainasin kirjastosta sattumalta Helen Monks Takharin ”Kaikki mitä halusit”. Kirjailija on Cambridgestä valmistustunut toimittaja, hän on työskennellyt monissa maineikkaissa brittimedioissa kuten: The Times, The Observer ja Daily Telegraph. 

Kirja on psykologinen trilleri. Tämä ei ole kirja-analyysi, en ole edes lukenut kirjaa loppuun, olen nippanappa puolessa välissä, joten en tiedä, miten käy, mutta kirjan asetelma kiehtoo ja on herättänyt ajatuksia. Päähenkilöt ovat keski-ikää lähestyvä, menestynyt mutta väsähtänyt päätoimittaja, ja nuori, eteenpäin kaikin keinoin – myös kyseenalaisin – pyrkivä harjoittelija. 

Miten monilla työpaikoilla ja työtehtävissä oikeassa elämässä onkaan sama asetelma! Oikeastaan kaikilla. Mutta erityisesti asiantuntija-ammateissa. Tulee nuoria, innokkaita, joilla on visio tulevasta, uusia näkemyksiä ja tapoja, ja joiden silmissä edellinen sukupolvi, ja heidän, jotka nyt ovat esimiesasemassa, näkemykset ja toimintatavat ovat vanhakantaisia ja vääriä. Seuraa valtataistelu, kamppailu uudesta kukkulan herruudesta. Ymmärtääkö vanha muuttua tai väistyä,  vai jääkö kiinni ”näin on aina tehty, ja tehdään tästä edespäin, vain minun kuolleen ruumiini” -poteroon? 

Pohdin, mitä minulle olisi käynyt ilman ammatinvaihtoa juuri tuossa samassa iässä, missä kirjan päähenkilö nyt on? Takaa olisi tullut joka vuosi uusia nälkäisiä näytönhaluisia. Miten olisin kestänyt? En olisi. Onneksi tulin raskaaksi, ja olin ”kypsä” lähtemään pois niiltä estraadeilta, kohti omaa uutta, juuri sopivasti.

Yhteiskunnallisesti tämä on mielestäni huomionarvoinen asia, joka kaipaisi tarkastelua ja  toimenpiteitä, en tiedä mitä, mutta jotakin rakentavaa. Varsinkin kun ihmisiä halutaan pitää työelämässä yhä pidempään. Miten pitkän uran tietotaito ja kaikki se hiljainen tieto, mitä on kerääntynyt, miten sen voisi viestikapulana antaa nuoremmille rakentavalla tavalla? Miten osata väistyä, antaa tilaa nuoremmille? Ja miten nuoret voisivat saada äänensä kuuluviin työyhteisöissä? Saada omia ideoitaan läpi? Molemmat osapuolet saattavat kärsiä tilanteesta. Turhaan. Molempia tarvitaan. 

Ajatella, jopa dekkari voi saada aikaan näin syviä ajatuksia. ”Lukeminen kannattaa aina.” Muistatteko kampanjan? Voin kuulla Jörn Donnerin sössöttävänmöreän spiikin. Totta se on.

Normaali

Novelli: #lovemylife

Tarjoilija tuo kello viiden teen, tilasin kahdelle, vaikka olen yksin, mutta näyttää paremmalta. Kolmikerroksinen tarjotin pursuaa pikkiriikkisiä kolmioleipiä, skonsseja, muffineja, leivoksia, herkkuja. Teepannu ja kupit kultakoristeltua itsetunnon ohutta posliinia. Korkeajalkaisissa laseissa kuplii samppanja. Kiitän. Tarjoilija poistuu. 

Ryhdyn hommiin. Asettelen astiat uudelleen, parhaimpiin mahdollisiin kuvakulmiin, niin että valo taittuu sopivasti juoman kupliin, säihkyy posliinin kullassa, iso pioninkukka maljakossa, siirrän sitä vähän. Täydellistä. Siirrän vielä teekannua oikeaan, siten että myös kannun kahva tulee esiin. Nyt. Nyt on hyvä. Tiks.Tiks.Tiks. #lovemylife #vahvasuositus

Siinä on someseuraajille täkyä tarjolla. Sitä pitää olla. Ihailijoita pitää ruokkia säännöllisesti kuin kultakaloja.

Seuraavaksi Kanavarantaan. Siellä on laiturissa suurimmat huviveneet, ne, jotka eivät mahdu tavallisiin laituripaikkoihin. Valitsen isoimman, valkoisimman, hienoimman. Minä mitään veneistä ymmärrä, niiden hienouksista, mutta ”enemmän on enemmän”, se on mottoni. Piipahdan kulman takana. Pissaan korkeajalkaiseen lasiin. Näyttää ihan aidolta, kuplat ja kaikki, mutta on lämmintä. Kipsutan veneen luo, astun rohkeasti kannelle, lasi keikkuu, pissaa tipahtaa veneen kannelle, mutta niin vähän että tuskin kukaan huomaa. TIks, tiks, tiks. Siinä lähti taas ruokaa somen nälkäisille silmille, #lovemylife  #vahvasuositus Tykkäys. Tykkäys. Tykkäys. Peukku ja sydän.

Soitan luxusvaatekauppaan. Eri kauppaan kuin viimeksi. Esittäydyn stailaajaksi. Nyt on tekeillä juhlavaateartikkeli naistenlehteen, joskus kuvausvaatteiden etsintää suosittuun prime time -ohjelmaan, muka. Tiedossa paljon näkyvyyttä. Koko 38, nouto silloin ja silloin. ”Voitteko laittaa sopivia vaatteita valmiiksi? Noudan kello kymmeneltä, sharpisti, on kiire, kuvausaikataulu on niin saakelin tiukka, niin kuin tiedätte.”

Kassi on valmiina, kuittaan vaatteet, jätän käyntikortin. Teetin netissä. Minulla on erilaisia; olen stailaaja, maskeeraaja, tuotantoassistentti, kuvaussihteeri, mikä milloin. Minun kuva. Nimi vaihtuu. Lupaan palauttaa vaatteet vielä saman päivän aikana, ja niin teenkin. En minä varas ole. 

Kassin kanssa kotiin. Kokeilen kaikkia, ovat upeita. Saan mahtavia kuvia! Otan kaikista, muutan välillä meikkiä ja kampausta. Näistä saa monta eri postausta, ainakin parikymmentä. Voin olla menossa cocktail-juhliin, häihin, työpaikan get together’iin, ystävien kanssa juhlimaan perjantai-iltaa, treffeille, mitä vain. Tästä tulee mahtavaa. #lovemylife #vahvasuositus

Metrolla itään, siitä bussilla hienostokaupunginosaan. Kävelen pikkukatuja etsien. Löydän sopivan, pienen punaisen avo-Porchen. Se on parkkeerattu modernin kaksikerroksisen talon eteen. Nojaan Porchen kylkeen. ”Poikaystävän uusi rakas” laitan kuvatekstiksi. #lovemylife #vahvasuositus Hot or not?

Todellisuudessa elän vuokralaisena kissanpissantuoksuisessa ensimmäisen kerroksen yksiössä, näkymät sisäpihan roskalaatikolle. Aloitin ammattikoulussa autonasentajakoulutuksen, lopetin, sittemmin olen siivonnut toimistoja aamuyöllä. Se on hyvä homma; niiden hulppeissa sauna-osastoissa voi käydä työvuoron päätteeksi suihkussa, kun omassa yksiössä on vain bideesuihku. Tiedän, minkä kirjoituspöydän laatikossa on meikkipussi, jonka värit sopivat itselleni. Roiskaus Chanelia korvan taakse toimarin veeceestä. Tiedän myös sen kirjoituspöydänlaatikon, missä on avattu konjakkipullo. Siitä hömpsyt päivän päätteeksi, muiden aluksi. Ehdin juuri poistua, kun vastaanoton nuoret naiset ja muut sihteerihierarkian alimmat saapuvat ensimmäisenä töihin keittämään kahvia tärkeämmilleen. 

Oli minulla ystäviä joskus, mutta yksi kuoli yliannostukseen, toinen syöpään, kolmannesta tuli rouva Westendiin, sen jälkeen ei olla nähty. Poikaystävä on, linnassa, istuu elinkautista taposta, yritti päästä moottoripyöräjengin jäseneksi, mutta jäi kiinni, jäi jäsenyys. 

Mutta Instagrammissa minulla menee hyvin, erinomaisesti. Nyt on 32 000 seuraajaa. #lovemylife #vahvasuositus Klikkaa jos tykkäät. 

Normaali

Ammatinvaihtajan kiitospäivä

Vaihdoin ammattia kymmenen vuotta sitten, tai oikeastaan yksitoista. Työskentelin mainostoimistossa copywriterinä, ja tullut siihen tulokseen että tämä ura on nyt omalta osaltani taputeltu. Minusta tuntui että olin saavuttanut siinä tehtävässä oman osaamiseni katon. Lisäksi työn stressaavuus ahdisti. Se ei ole työtä, jonka kerran opit ja sitten toistat osaamaasi, vaan jokainen uusi projekti on uusi näytön paikka, joka kerta täytyy aloittaa nollasta. Halusin jotakin muuta. Konkreettista työtä, joka jää työpaikalle, ei tule uniin ja vapaa-aikaan. Ja mielellään rauhallisessa ja kauniissa miljöössä.

Niinpä kun poika meni ensimmäiselle luokalle kouluun, minäkin menin omaan kouluuni; Laajasalon opiston suntio-linjalle. Koulutus kesti kaksi lukukautta, ja valmistuttuani aloitin suntion tehtävissä Helsingin Tuomiokirkossa. Syyskuun ensimmäinen päivä siitä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Virassa en ole ollut koskaan, vaan olen työskennellyt niin sanotussa tuntitiimissä. Työvuorot sovitaan kolmen viikon sykleissä. Järjestely on sopinut minulle täydellisesti. Aluksi työskentelin vain arkipäivinä, viikonloput halusin viettää perheen kanssa. Lisäksi olen voinut viettää pitkiä aikoja mökillä, kuutena kesänä työskentelin mökkipaikkakunnalla kesäsuntiona. Olen ollut kaikin puolin tyytyväinen ammatinvaihdokseen.

Monenlaista on tullut tehdyksi. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt hautausmaalla työskentely. Olen kaivanut hautoja, peittänyt niitä. Soittanut sanomakelloja kiipeämällä kellotapuliin ja vetämällä köydestä. Laittanut arkkuja kylmäsäilytykseen, ja ottanut sieltä pois. Olen myös puuteroinut presidentti Niinistön nenän. Tosin hän ei vielä silloin ollut presidentti, oli vaalit ja kirkon tiloissa järjestettiin kuvattava ehdokkaiden keskustelutilaisuus, jonkun piti hoitaa kuvausmeikit, joku olin minä. Seisoa nököttänyt ovenpielessä valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksissa tai itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Eniten pidän ihan tavallisesta. Siitä kun lauantaiaamuna tulee aamuseitsemäksi tyhjään kirkkoon siivoamaan ja valmistamaan päivän toimituksia. Kirkossa ei ole ketään, se on suntion juhlaa. Suntion työ on perinteisesti määritelty niin että siihen kuuluu kaikki paitsi ruustinna, ja se on kyllä hyvä kuvaus työtehtävien monipuolisuudesta.

Olen nähnyt unia työpaikaltani. Yhdessä unessa imuroin alttarin ympäristöä, ja satuin vilkaisemaan ylös kattoon. Siellä ei ollutkaan katto, vaan näin taivaaseen asti. Olin ihan hoomoilasena, että ai tässä on tällainen teleporttaali taivaaseen, että miten ole tätä ennen huomannut. Toisessa unessa kuolla kupsahdin saarnatuolin viereen. Nyt aina siitä mopatessa tulee uni mieleen, että siihenkö sitten tulen joskus kellahtamaan, ja jo,s niin tänäänkö? Ja onpa ystävänikin nähnyt unta minusta ja kirkosta. Muistaakseni hänen unessaan pidin kirkon portailla jonkinlaista saarnaa, ja torilla oli valtavasti väkeä kuuntelemassa. Mikään unista ei ole ollut enneuni – ainakaan vielä.

Myös joulut ovat saaneet uudenlaista sisältöä, kun usein olen tehnyt aattona vielä suntion töitä. Lähtenyt oman joulunvieton jälkeen yöksi kirkkoon, koska aattoyönä on hartaus klo 23. Tai aloittanut jouluaaton töissä. Työjouluissa on ihan oma tunnelmansa.

Nyt tuli siis kymmenen vuotta täyteen, ja sen kunniaksi esihenkilöni kutsuivat minut huomionosoituksena kiitoslounaalle. Ruoka, miljöö ja seura olivat mitä parhaimpia. Kehut ja kiitokset lämmittivät. Lahjaksi sain pienikokoisen taskulampun. Lampun varteen on painettu Johanneksen evankeliumin sanat: ”Minä, joka olin sokea, nyt näen.”

Taskulamppu onkin varsin oiva lisä käsilaukkuni repertuaariin. Käsilaukun koko kasvaa vuosi vuodelta, ja tällä hetkellä se on jonkinlainen työkalupakin ja lääkelaukun yhdistelmä. Siellä on mittanauha, jos näen jotakin mielenkiintoista ostettavaa kotiin, minkä koko pitää mitata. Usein käsilaukussa on puukko, koska varsinkin kesällä saatan poimia tienvarrelta oksia maljakkoon, puukko pitää olla. Kaupungin keskustassa en pidä puukkoa mukana, että ei tule väärinkäsityksiä. Käsilaukussa on myös työhanskat, joiden sisällä on puuvillahanskat – ihan vain kaiken varalta. Ja hammasharja, laastaria, ihovoidetta, repertuaari allergialääkkeitä. Mutta taskulamppu käsilaukusta on puuttunut! Nyt tämä asia on korjattu.

Jos joku lukija pohtii, minkälainen uskovainen tai kristitty olen, en osaa täsmällisesti vastata. Ehkä sellainen normaali luterilainen on paras määritelmä. Ainakaan en ole tiukkapipoinen enkä ahdasmielinen enkä suvaitsematon. Mielestäni kristillisyys on parhaimmillaan sitä että on kiltti, toiset huomioonottava ja rakastava ihminen. Sain lapsuudenkodissani kristillisen perustan, kävin pyhäkoulut ja seurakunnan kerhot ja leirit. Isäni kuului Vapaakirkkoon, ja kävin myös heidän tilaisuuksissa ja lastenleireillä. Aikuisena en käynyt paljoakaan kirkossa tai seurakunnan tilaisuuksissa, mitä nyt joskus konserteissa ja joskus lepäämässä. Kirkko ja jumalanpalvelukset ovat mainioita paikkoja levätä ja olla hiljaisuudessa. Minulla ei ole uskoontulokokemusta, olen kasvanut tähän kulttuuriin, se tuntuu turvalliselta. Sellainen kristitty.

Normaali

Mallikansiota tekemässä

Olipa hieno kokemus! Ja samalla tämä päivä toi niin paljon muistoja mieleen.

Olin kaksivuotias. Syntymäpäivän kunniaksi äiti oli varannut ajan studiovalokuvaajalta lähimmästä kaupungista Jyväskylästä. Minulla oli päälläni vaaleanpunainen silkkileninki, iso ruusuke päässä ja valkoiset kiiltonahkakengät.

Muistan, miten kuvaaja pyysi asettumaan seisomaan taustafondin eteen korkean, puisen keittiöjakkaran viereen. Siihen menin seisomaan. Kuvaaja sanoi: ”No heti tuli hyvä poseeraus, pidä tuo asento”. Kuvat otettiin ja ne onnistuivat, näytän niissä suloiselta.

Sen jälkeen kuvat eivät ole pääsääntöisesti onnistuneet. Vitsailen itsekin, että minulla on aina kuvissa outo ”asiakasomistajailme”. Silti uskon että on olemassa toinen totuus – se kaksivuotiaana kokemani.

Halusin / päätin parantua kamerakammosta Ja jos jotakin pelkää, sitä päin pitää mennä. Ainoa keino on turvallisesti kokea pelottavalta tuntuva asia. Varasin ajan koekuvaukseen, sen jälkeen päädyin mallikansiokuvaukseen. Se oli tänään.

Tietenkin jännitti. Mutta yritin palauttaa mieleeni kaksivuotiaan pikku-Minnan. Sen, joka uskoi olevansa nätti juuri sellaisena kuin oli, joka ei pelännyt mitään.

En ole vielä saanut kuvia itselleni, mutta jotakin näin tietokoneen ruudulta, ja ne näyttivät hyvältä. Pikku-Minnasta on tullut iso ja vanha, mutta silti se on sama, itseensä uskova ja peloton.

Tämän päiväisiin kuvauksiin minun oli pyydetty valitsemaan kolme asukokonaisuutta: juhlapuku, arkiasu ja ulkokuvauksiin sopiva. Valitsin yhdeksi asuksi äitini vanhan jakkupuvun. Se on Annikki Karvisen käsityönä valmistama villakankainen tyköistuva jakkupuku. Niin tyköistuva että en siinä tuskin pystyy hengittämään. Leikkaus nuolee vartaloa. En muista, missä ja milloin äitini käytti samaista jakkupukua, mutta veikkaan että ei enää minun iässäni, ehkä nelikymppisenä. Mutta minusta tuntui hyvältä pukea äidin kaunis asu päälleni ja tallentaa se myös nyt näihin kuviin.

Eniten olin oma itseni iltapukuni kanssa. Meikin olisin halunnut olevan vahvempi. Mielestäni liian pliisu kokonaisuuteen nähden. Mutta toisaalta, miksipä arvostella, kun en ole edes nähnyt lopullisia kuvia.

Ehkä minulla on vain liian paljon mielipiteitä –jopa itsestäni.

Normaali

Kivi

Jääkausi on tuonut kiven kaukaa. Kivityypistä voisi kenties päätellä, mistä lohkare on peräisin, samoin kuin ihmisen geeneistä voidaan päätellä sukujuuret. Kenties me ja kivet olemme peräisin samoilta seuduilta? Naapurin tontilla on toinen, se nököttää keskellä viettävää kalliota. Ikään kuin kiven matka olisi äkisti pysähtynyt, ja sen voisi törkätä vierimään alas mereen pienellä töytäisyllä. Ehkä ne ovat sisarkiviä, peräisin samasta emokalliosta.

Kivi katsoo sitä vimmaa ja intoa, mikä meissä on. Halua muokata ympäristöä ja elinpiiriä. Miten turhaa! Kuin muurahaiset hääräämme, saamme aikaiseksi oman kekomme. Sateet, myrskyt, rakennusvirheet, ja me itse nakerramme tekeleemme.

Korjaamme, kunnostamme, entisöimme, rapsutamme, puhdistamme, maalaamme uudelleen ja päälle, lisärakennamme, modernisoimme. Punaruskea muuttuu harmaaseen, ruudut raidoiksi, pieni vilvoitteluterassi kasvaa jyhkeäksi näköalakuistiksi, saunan kantoveden tilalle tulee suihku, levämpää laudetta, puuceet vesivessoiksi, tiskivesivadit vaihtuvat astianpesukoneisiin, kylpypaljut ja ainavalmiit ulkoporeammeet, nykyihminen tarvitsee niin paljon rentoutuakseen!

Pannukahvista tulee espressoa, superlonpatjat vaihdetaan futoneihin, oranssit muoviastiat artesaanin keramiikkaan, polyestri pellavaan, pallogrilli kuuden polttimon rosterigrilliin. Lepolassit viedään kaatopaikalle, tilalle tiikkiset.

Tervettu puuvene ei enää tuoksu rannassa. Veneet ovat laitureissa ja molempien – veneiden ja laitureiden – koot kasvavat. Aurinkokatokset avautuvat napin painalluksella. Ohi kiitävien vesiskoottereiden ja pikaveneiden jälkeensä jättämät laineet loiskahtelevat siirtolohkareen staattiseen kylkeen.

Siirtolohkareen päälle ovat monet sukupolvet vuorollansa kiivenneet. Sen kyljeltä rohkeimmat hypänneet meren aaltoihin. Piirongin päällä valokuvissa sukupolvet vaihtuvat. Samoilla kallioilla poseeraavat samoissa asennoissa äidit, joista tulee isoäitejä, sitten vainajia, ja tyttäret, joista tulee äitejä. Lapset kasvavat, vanhat vanhenevat, jättävät kalliot ja kiven yksi toisensa perään. Uudet sukupolvet tulevat, tekevät omat valtauksensa, omat modernisointinsa, omat virheensä. Elävät oman kukoistuksensa, kunnes kuihtuvat, haihtuvat pois. Katoavat maisemasta, ja lopulta myös muistoista.

Kivi on. Se ei muutu. Mikään ei sitä muuta, eikä modernisoi. Korkeintaan joku röyhkeä poraa sen kylkeen laiturin, mutta senkin aika vie, niin laiturin kuin tekijän. Eräänä talvena laituri, jonka isä oli rakentanut siirtolohkareen kylkeen, oli irronnut ja myrky ja jää heittäneet laiturin rannalle. Se makasi rantakalliolla poikittain niin kuin itse hiisi olisi sen siihen pinsettiotteella nostanut. Ehkä hiisi suuttui siirtolohkareeseen kajoamisesta? Mutta sellaista myrskyä, tuulta, tulvaa tai ihmistä ei voi tulla, joka siirtäisi kiven. Se pysyy, löytyy joka kevät paikaltaan tontin reunasta, meren ja mantereen rajalta, nykyisyyden ja iäisyyden rajalta.

Olin katsonut kiveä neljä vuosikymmentä, mutta en ole nähnyt sitä. Niin katsotaan itsestäänselvyyksiä. Kunnes satunnainen kesävieras sanoi: ”Katso, tuo kivi on aivan kuin koiran pää!” Todellakin! Valtava, iso paimenkoiran pää. Korkea otsa, pitkä kuono, hivenen surumielinen katse. Iso-Koiranpääkivi vartioi meitä vai vartioiko se luontoa meiltä?

Esi-isät palvoivat siirtolohkareita, hiidenkiviä. Minusta on tullut esi-isieni kaltainen. Palvon Iso-Koiranpääkiveä seppelöimällä sen juhannuksena vihreistä oksista punomalla seppeleellä, kunnian- ja kiitollisuuuden osoituksena ja anteeksipyyntönä hääräilystäni. Vaikka ei kivi välitä, siitäkään. Kunpa minullakin olisi kiven mielenrauha ja seesteisyys! Sen ikiaikainen rauha.

Iso-Koiranpääkiven surumielinen katse vastaa: ”Touhutkaa, vaikka turhaa se on. Jonakin päivänä te lähdette, niin kuin ovat lähteneet kaikki ennen teitä, ja niitä on ollut paljon ja monenlaisia. Minä jään. Minä olen täällä vielä silloin kun kaikki loppuu. Silloin on aivan hiljaista, ei kuulu mitään. Ei edes lintujen laulu. Minä olen viimeinen; se, joka sammuttaa valot”.

Kivi pehmenee, sulaa mereen. Ei jää mitään.

Lopussa maa oli autio ja tyhjä.

Ps. Tämä on kirjotustehtävä, jonka saimme seuraavaan Luovien kirjoittajien kokoontumiseen.

Normaali

Pöytälaatikkokirjailijat

Viime viikolla alkoi viimein kauan odottamani Rööperin Luovat Kirjoittajat -ryhmä paikallisen kansalaisopiston järjestämänä. Olin ilmoittautunut kurssille jo vuosi sitten, mutta peruin silloin osallistumiseni, kynnys nousi liian korkeaksi, mutta nyt päätin että ei koskaan, jos ei nyt.

Ei ollut ihan sitä mitä odotin.

Olisin kaivannut kurssilta apua, konkreettisia ohjeita ja neuvoja miten edetä. Kritiikkiä, joka vie eteen päin. Mutta tämä on enemmän sellainen terapeuttinen, kannustava kokemus tyyliin ”kiitos, kun jaoit tämän kokemuksesi kanssamme”. Sinänsä kyllä kiitokset ja kehut kelpaavat itse kullekin, en minä sillä. Mutta haluaisin kehittyä kirjoittajana, enkä usko että se onnistuu näin. En tiedä, mistä ja miten kriittistä ohjausta olisi saatavilla?

Ryhmä koostuu pääasiassa eläkeläisistä, jotka haluavat kirjoittamalla purkaa muistojaan ja mielen sopukoihin jääneitä asioita tai muistella parhaita päiviään. Se on kyllä mielenkiintoista itsessään. On niin monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita ja mutkia matkoissa. Kun avoimin mielin kuuntelee ihmistä ja keskittyy hänen tarinaansa ja elämäänsä, se on hyvinhyvin mielenkiintoista.

Myös tekstit, jotka eivät sinänsä mitään korkeakirjallisuutta olleet, sisälsivät mielenkiintoisia piilomerkityksiä, rivien välejä, kun niitä tarkasteltiin toisten ihmisten silmin. Uusin silmin.

Pääosa kahdestatoista osallistujasta on vanhoja konkareita, olleet samassa ryhmässä iät ajat, meitä uusia jäseniä oli muutama. Ryhmä toimii niin että jokaista kertaa varten lähetetään ohjaajalle kaksi liuskaa tekstiä, joka luetaan sitten paikan päällä ääneen ja siitä keskustellaan. Ensimmäiseen kertaan vein pari runoani. Ensi kerralla ajattelin tarjoilla novellin. Tai siis kaksi sivua novellia. Jää sitten loppu seuraavaan kertaan.

Aion kyllä jatkaa. Haluan kuulla niiden ihmisten juttuja. Ja ehkä myös sanon ääneen, että toivon omille teksteilleni aitoa kritiikkiä.

Erään rouvan vanhat päiväkirjamerkinnät 80-luvun matkakokemuksista toivat mieleeni oman äitini, joka piti päiväkirjaa. Kun äiti sairastui, hän piti kovasti siitä, että vanhoja päiväkirjoja luettiin hänelle ääneen. Ne toivat mieleen unohdettuja kivoja muistoja meinneiltä terveiltä ja kokemusrikkailta vuosilta ja vuosikymmeniltä. Hyvä idea toteuttaa muistisairaan hoidossa. Ehkä jonakin päivänä joku lukee minulle näitä minun blogihorinoitani, kun en enää itse pysty tai jaksa, ja minä nautin omista muistoistani.

Siis kirjoittakaa ihmiset! Tyyli on vapaa. Ja sanokaa välillä itsellenne, että ”kiitos kun jaoit tämän kokemuksen kanssamme”.

Normaali

Unessa unohdettu talo

Olipa mielenkiintoinen unikokemus viime yönä.

Taustaa: minä rakastan erilaisia taloja, ja haluaisin asua monenlaisissa miljöissä ja paikoissa. Välttelen asunnonmyynti-ilmoisten hupikatselua, koska saan hulluja innostuksia. Viimeksi katsoin, mitä on kaupan Mänttä-Vilppulassa. Sieltä voisi ostaa neljänsadan neliön kivitalon järvenrannalta 80.000 eurolla, ja kerrostaloasuntoja muutamalla kymmenellä tuhannella eurolla. Mutta takaisin viime öiseen uneen.

Unessa muistin että omistin talon, jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Tuskailin unessa, miten on mahdollista, että talo on unohtunut, en ole käynyt siellä koko korona-aikana, piha ja kaikki on varmaan ihan retuperällä. Pohdin, missä ovat taloon liittyvät paperit, ja missä talo oikein sijaitsee, en osaa sinne enää edes mennä! Muistin kyllä, minkälaiselta lähikylän keskusta näytti, olin vieraillut siellä joskus jossakin toisessa unessa, mutta se ei ole mikään tuntemani paikka, enkä tiedä kylän nimeä.

Muistan nähneeni samasta talosta unta monta kertaa ennenkin. Valvemaailmassa taloista pitävänä talounet voisivat olla minulle todellisia ”dream come true” -unia, mutta nämä eivät ole, nämä ovat painajaisia. Unen talossa asiat ovat aina retuperällä.

Yhdessä unessa talon olivat vallanneet ventovieraat, ja minulla oli iso työ saada heidät häädetyksi. Kerran talon takana sijaitsevat puutarhaviljelykset olivat pilalle puskittuneet minun huolimattomuuteni takia, enkä saanut tilannetta korjattua, homma oli aivan epätoivoista. Yhdessä unessa vierailin taloon kuuluvassa saunassa. Tosin se ei sijainnut edes omalla tontilla, oli muutaman kilometrin päässä tien varressa, yhteinen naapurien kanssa. Siinä unessa päätin että en taida saunoa ollenkaan. Sen verran ankea sauna oli.

Aamulla herättyäni avasin heti kännykän ja katson, mitä unientulkinnat sanovat talosta. Talo tarkoittaa omaa minää. No niinpä tietenkin! Luonto yrittää kertoa minulle unilla tärkeää viestiä: pidä huolta itsestäsi, omasta terveydestäsi ja hyvinvoinnista.

Kun mies heräsi ja kerroin hänelle unista, hän oitis tuumi, että sauna taitaa symboloida alapäätä, sen verran on ongelmaa virtsankarkailuineen ja monimuotoisine ummetuksineen. Aivan totta. Sauna on ihan rikki. Ilmankos olin unessa tullut siihen johtopäätökseen, että parasta kun en käytä saunaa ollenkaan.

Viime aikoina terveysongelmia ovat aiheuttaneet erilaiset allergiat, eritoten hikiurtikaria ja kumikemikaaliallergia. Jälkimmäistä ei ole virallisesti diagnosoitu, mutta minulla on lääkärille soittoaika parin viikon päästä, ja yritän saada allerlgiatestin järjestymään. Olen nyt onnistunut välttelemään kumia, ja kokoaikainen yleiskutina on rauhoittunut.

Kumia on vain niin monessa paikassa. Viimeksi tajusin että vedenkeittimen ja parhaimman keittiöveitsen kahva on kumia. Nyt laitan keittiöpaperin käden ja kahvan väliin, jos käytän niitä. Hammasharjan olen vaihtanut, varressa oli kumia. Vaikeinta tuntuu löytää alusvaatteita ilman kumia. Vyötärönauhat ja lahkeensuut on yleensä kumitettu, samoin rintsikoiden olkaimet. Hikiurtikariaan ei ole lääkettä, antihistamiinia voi popsia, olen ottanut yhden aamuin illoin, mutta ei se auta. En tiedä, pitäisikö sitten kokeilla annostusta tuplana, niin reseptissä lukee 1-2 tablettia aamuin illoin. Olen päättänyt olla välittämättä koko ”viasta”, kohtaus menee kuitenkin aina ohi tunnissa, ja pahin kutina kestää vain sen hetken kun näppylät nousevat. Mutta joka kerta liikuntaharrastuksen jälkeen saan urtikarian. Olen vitsaillut että minulla on hienon rouvan geenit: ei pitäisi hikoilla ollenkaan.

Kyllä on uni oikeassa. Talo on ränsistynyt.

Mutta en oikein tiedä, miten tätä omaa ”taloa” hoitaa. Osaan kyllä oikeasta, rakennetusta talosta rapsuttaa maalit ja maalata uudelleen, jos on tarvis. Osaan putsata rännit ja teen sen pari kertaa vuodessa. Oikeaa taloa osaan hoitaa, mutta entä itseäni? En osaa hoitaa itseäni.

Normaali

Harrastuksena elämä

Lomakkeessa kysyttiin: ”Mitä harrastat?” Luettelin ne tyypilliset: liikuntaa, avantoa, mökkeilyä, mutta ajattelin että ”elämää”. Minä harrastan elämää.

Tällä viikolla olenkin harrastanut paljon elämää!

Eräänä iltana mies huokaisi, että ”nyt kyllä Merkurius vetäytyy”. Kaikki oli mennyt päivän aikana pieleen. Minä vastasin että ”jaa, minulla taas Merkurius etenee”. Sanonta on peräisin astrologiaa harrastaneelta kummitädiltä, hän syytti aina epäonnistumisia ja vaikeuksia perääntyvää Merkuriusta.

Tälle viikolle osui elämässäni uusia alkuja. Toteutin haaveen. En sanonut siitä kenelläkään mitään. Tai sanoin, yhdelle työkaverille, joka sattui kuulemaan puhelun. Mallitoimistosta soitettiin ja pyydettiin koekuvauksiin. Olin edellisenä päivänä lähettänyt hakemuksen. Käskettiin ottaa jotakin virtaviivaista päälle ja kevyt meikki naamalle. Molemmat olivat haasteelliset toteuttaa, koska meikkipussissa on enää cc-voide ja huulipuna, ei edes ripsaria, ja vaatteet ovat mallia säkki tai laatikko. Hätäpäissäni syöksyin Sokokselle ostamaan ripsivärin ja vähän tymäkämmän meikkivoiteen.

Koekuvauksessa kävin eilen ja sen läpäisin, seuraavassa vaiheessa minulle tehdään mallikansio. Se tapahtuu ensi viikolla.

Ai että miksi? Meinaanko oikeasti ryhtyä malliksi? Olisiko se edes mahdollista?

En tiedä. Mallitoimiston edustaja sanoi että kaltaisilleni on paljon kysyntää. Kuviin tarvitaan muitakin kuin nuoria ja hoikkia. Että sen puolesta olisi mahdollista. Mutta se ei ole itsetarkoitus eikä tärkeintä. Tärkeintä on saada olla yksi päivä kaunis. Ammattilaisen meikkaama ja stailaama, ja saada siitä kuvat muistoksi. Katson sitten sen jälkeen, miltä tuntui, miten kuvat onnistuivat ja haluanko hakea töitä.

Mieheltä ja pojalta loksahtivat leuat. Olenhan suoranainen vitsi kameran edessä. Kuvat eivät yleensä onnistu. Minulla on outo virne naamalla, kutsun sitä asiakasomistajailmeeksi. Mutta minä meinaan parantuakamerapelosta. Aion voittaa sen. Muistan miten pienenä onnistuin kuvissa aina, kaksivuotiaan itsetunnolla. Kaksivuotias tietää olevansa nätti. Epävarmuus itää myöhemmin, ja vie luontaisen itsetunnon. Aion palata henkisesti kaksivuotiaaksi. Olen siihen nyt valmis. En häpeä itseäni.

Sain myös yllättävää kannustusta kahdelta taholta, jotka kumpikaan eivät olleet tietoisia projektistani. Sirpa H laittoi Instassa viestin, että hän ihailee ja seuraa silver model Deborah Darlingia. Katsoin kuvat. Upea nainen! Kuvien joukossa oli stailattujen kuvien lisäksi myös kuvia hänestä ilman meikkiä, luonnollisessa tilassa. Ihan tavallisen näköinen immeinen. Ei erottuisi kassajonossa. Ajattelin, että minäkin haluan nähdä, minkä näköinen olisin täydessä tällingissä, ammattilaisen laittamana. Minkälainen deborah minusta tulisi? Ensi viikolla se sitten tiedetään?

Toinen kannustava viesti tuli vielä erikoisemmalta taholta, etten sanoisi korkeammalta taholta. Olin töissä torstaina, ja silloin kirkossa on viikkomessu. Koska vakihenkilökunta oli piispantarkastuksessa toisaalla, saarnaamassa oli keikkapappi, joka puheessaan kertoi tutkimuksestaan, jota tekee yliopistossa. Yksi lause tarrautui sinitarramaisesti aivoihini. Pappi huomautti, kuinka Luoja loi ihmisen paratiisiin, missä nämä elivät ilman häpeää. Ajattelin, häpeä on synti. Taivasten valtakunta on lasten kaltainen. Lapsi ei tunne häpeää. Meidän on päästävä häpeästä. Häpeä on syntiä.

Voi olla että vedin siinä vähän papin puheen mutkia suoriksi, mutta näin ajattelin. Päätin että menen koekuvauksiin. Haluan kasvaa pois itsehäpeästä, jota tunnen kameran edessä. On kasvun paikka.

Muitakin uusia alkuja tälle viikolle tuli, mutta kerron niistä sitten ensi kerralla.

Normaali

Shoppailuepätoivo ja stailaustoive

Olipa äärimmäisen turhauttava shoppailupäivä, tai siis aamupäivä! Mikä siinä on, että ostoksilla oleminen on käynyt niin vaivalloiseksi? On kuuma, hiostaa, sovituskopissa paljastuu kaikki kauheudet, rupean tutkimaan ihottumaa vyötäröllä, epätoivo iskee, olisiko sittenkin pitänyt ottaa numeroa pienempi koko, mutta en nyt jaksa pukea taas kaikkea uudelleen päälleni ja käydä hakemassa toista kokoa, riisua ja sovittaa, ja mikä pömppömassu, hui kauhistus!

Kaupassa ei ole sitä mitä menit etsimään. Jos olet pongannut vaatteen kaupan omasta katalogista, on se jo loppuunmyyty kun itse ehdit paikan päälle. Kaupassa syntyy mielihaluja, tekee mieli ostaa jotakin mitä ei tarvitse, ja sitä mitä tarvitsisi, sitä ei löydy.

Verkkokauppaostaminen on niin paljon helpompaa! Löhöät sohvalla ja katsot läpi vaihtoehtoja, ei sovittamista. Hankaluudet alkavat vasta kun vaate saapuu, se ei olekaan sellainen kuin luulit. Pitää palauttaa. Se se vasta rasittavaa onkin! Lippulappujen täyttelyä ja paketin kiikuttelua edestakaisin.

Summa summarum, en siis löytänyt mitä etsin. Olisin halunnut ostaa mustan, v-aukkoisen leveän, lyhyen slipoverin, jossa halkiot sivuilla. Sen sijaan ostin treenipaidan, aluspaidan, polvisukat, ylipolvensukat ja alushousut. Yritän löytää alusvaatteitta, joissa ei olisi kumia. Allergian takia. Yllättävän haastavaa.

Uusia vaatteita kaupassa katsellessa tuli sellainen olo, että kunpa tulisi joku ja veisi vaatekaapistani kaikki mitä siellä nyt on pois, ja toisi tilalle jotakin ihan muuta. Tuli halu uudistua. Miksi ihmeessä minulla on esimerkiksi se kultainen kauluspaita, jonka ostin kahdeksan vuotta sitten Keski-Euroopan laskettelumatkalta paikallisesta rouvainpukimosta ja jota olen käyttänyt muistini mukaan kerran. Tai äidin vanha Annikki Karvisen jakkupuku, joka ei mahdu päälleni. Mitä suuresti ihmettelen, koska kuvittelen olevani äitiäni hoikempi, mutta ilmeisesti näin ei ole. Myös kaikki yli kolme vuotta sitten hankkimani vaatteet voisi poistaa. Poislukien nahkatakin, jonka mieheni osti minulle joskus 90-luvun alussa, vaikka en sitäkään enää käytä, mutta se muistuttaa ajasta, jonne haluaisin palata hetkeksi jos voisin.

Se sama, joka päivittäisi vaatekaappini uuteen uskoon, voisi tehdä saman kosmetiikalle. Tosin sitä ei ole enää paljoa jäljellä, mikä on sääli. En käytä enää ripsaria, kun luomia kutittaa. Samasta syystä en käytä myöskään luomiväriä tai rajauskynää. Huulipunaa käyttäisin, mutta maskin kanssa se on turhaa ja vaivalloista. Käytän siis enää vain cc-päivävoiteita. Että kyllä on käynyt elämä ankeaksi! Harmaaksi suorastaan.

Oi voi. Nyt pitäisi kyllä päästä johonkin sellaiseen kokonaisvaltaiseen stailaukseen. En halua muuttua joksikin muuksi, mutta olisi kiva tulla parhaaksi versioksi omasta itsestään. Olisi kiva tietää, miltä näytän meikattuna ja laitettuna, minun vartalolleni sopivissa, minun tyylisissä vaatteissa.

Haloo pullonhenget, hyvät haltijattaret, keijut ja universumin isot sormet: järjestäkää tämä asia, jos mahdollista, kiitos.

Normaali

Elämäsälä

Vihdoinkin on tämä viikko, ihanaa! Tällä viikolla alkavat harrastukset. Ihan supersupersuper mahtavaa! Milloinkas ne edellisen kerran olivatkaan? Kevättalvella 2020, uskomatonta!

Olen kyllä käynyt puistojumpassa, mutta nyt pääsevät alkamaan sisällä tapahtuva toiminta.

Olen ilmoittautunut kahteen jumppaan, yin-joogaan ja lattari-rivitanssijumppaan, sekä kirjoitusryhmään; Rööperin luovat kirjoittajat. Onpa jännittävää. Erityisesti kirjoituskurssi kihelmöi. Ketä siellä on ja minkälaista tekstiä he kirjoittavat?

Ensimmäinen kokoontuminen on perjantaina, ja ensimmäinen tehtävä on jo tullut: piti lähettää ohjaajalle kaksi sivua tekstiä. Laitoin pari runontapaista. Ensin tuumin laittaa pari sivua novellista, mutta se olisi jäänyt kesken, joten päädyin runoihin. Tai en minä tiedä, ovatko ne runoja, niitä mitä kirjoitin koronakeväänä ja -kesänä.

Minulla on kaksi tavoitetta kirjoituskurssille. Ensinnäkin haluan työstää runot kirjaksi. Nykyisin pienet painotalot painavat itsekustannettavia kirjoja hyvinkin pieniä määriä. Haluan teettää pienen erän kirjoja, ja annan niitä joululahjaksi. Itsetehdyt lahjathan ovat parhaita, eikö? Toiseksi haluan vähän apua ja tukea ja neuvoja koskien novelleja. Se on minulle täysin uusi lajityyppi. Fiktio kiinnostaa, mutta on haastavaa.

Pitäisi myös löytää aika kirjoittamiselle. Uskon että sitä on, pitää vain osata organisoida omaa aikaansa. Helposti menee säheltämiseksi, elämä täyttyy sälästä, eikä jää aikaa keskittyä. Nytkin pitäisi olla tunnin päästä hammaslääkärissä ja tässä minä vielä olen. Kolumnin deadline on tänään ja iltapäivällä pitää poiketa palaveriin, missä jaetaan työvuorot seuraavalle kolmelle viikolle. Vaatekauppaan ajattelin ennättää ostamaan alusvaatteita ja villaslipoverin, ja illalla on tappotahtinen puistojumppa. Keiton keitin onneksi jo eilen illalla, joten ruokaa ei tarvitse tänään laittaa. Pyykit kyllä viikata, lojuvat keskellä pöytää. Sellaista sälää elämä on, mutta elämä on.

Toivottavasti sinullakin on kivoja harrastuksia tiedossa ja tulossa. Reippaasti mukaan uusille kursseille. Mutta kurssiähkyä ei kannata itselleen järjestää. Minulla on taipumusta innostua kurssiohjelmia lukiessa, haluaisin osallistua moneen. Nytkin jäi savityöt tältä syksyltä. Mutta onhan noita epäonnistuneita kippoja jo kaapit täynnä!

Normaali

Kultapoika

Kasvattajina…on siinäkin sana, ihan kuin kyseessä olisi joku kotieläin…vaihdan sanan, vanhempina olemme olleet ehkä vähän boheemeja. Meillä ei ole ollut karkkipäiviä, päin vastoin kuppi karkkia pöydällä minun mässyttelyhetkiäni varten. Meillä ei ole ollut kotiintuloaikoja, kotiin saa aina tulla. Meillä ei ole kellon kanssa mitattu peliaikaa. Meillä ei ole kyselty, onko läksyt tehty ja hampaat harjattu tai vahdattu arvosanoja. Eli olemme tehneet kaiken ”väärin”, silti olemme onnistuneet, ainakin jos mittarilla on lapsen elämäntavat ja vastuullisuus.

Poika on aina vastannut itse siitä että herää aamulla oikeaan aikaan kouluun, pesee hampaansa, tekee läksynsä, hoitaa asiansa. Toisaalta täytyy pointata, että kaikille tämän tyylinen kasvatustapa ei ehkä soveltuisi, lapsiaines on varsin erilaista, toiset lapset tarvitsevat enemmän rajoja ja kovistelua, toiset enemmän rakkautta ja tukea.

Huomasin jo varhain että käskyttäminen ei ollut oikea tapa toimia. Pojalla oli halu toimia oikein. Joten hänen tapauksessaan riitti, kun kertoi, miksi niin tai näin pitää toimia, perusteli, sen jälkeen poika teki niin kuin piti.

Koulussa tuli monenlaisia vaikeuksia. Pojalla todettiin lieviä asperger-tyyppisiä oireita. Oli ongelmia kaverisuhteissa, kiusaamista. Hälinä väsytti. Saimme järjestetyksi taukohuoneen terveydenhoitajan vastaanoton viereen. Poika sai mennä sinne välitunnilla, jos tuntui siltä että ei jaksa olla melussa ja hälinässä.

Poika tykkäsi pelata paljon tietokonepelejä. Teimme säännön: pelata saa, mutta pitää olla myös urheiluharrastus. Poika harrasti jujutsua muutaman vuoden, uintia useamman. Reilut kolme vuotta sitten hän sanoi haluavansa aloittaa taekwondon. Mikäpäs siinä.

Kuljetin poikaa autolla Malmille treeneihin. Istuin treenien ajan autossa parkkipaikalla ja kudoin tai räpläsin kännykkää, poika ei halunnut että sisälle saliin tullaan katsomaan treenejä. Korona-aikana treenit olivat etänä tietokoneen välityksellä. Teimme autokatokseen treenipaikan, soran päälle laitoimme vanhoja villamattoja ja jakkaralle tietsikan.

Kerran poika kertoi osallistuneensa kansainvälisiin taekwondo-kisoihin. Nekin pidettiin etänä, suoritus oli kuvattu tietokoneella tarkoin säännöin ja valvonnoin. Poika oli voittanut miesten sarjassa pronssia. Emme olleet tienneet mitään. Seurasi neljä uutta kisaa samalla tavalla, kaikista pronssia.

Eilen oli ensimmäiset live-kisat. Vein pojan kisoihin, ja matkalla kysyin vaihvihkaa, saisimmeko isän kanssa tulla katsomaan kisoja. Yllätyin kun vastaus oli ”mikä ettei”. Minua jännitti hirveästi. Yritin lähettää pojalle itsevarmuutta ja rauhaa, hoin niitä mielessäni.

Poika sai kultaa. Olimme niin onnellisia hänen puolestaan. Heikko itsetunto sai kaivattua buustia. Valmentaja tuli kehumaan, sanoi kauniita sanoja pojasta. Äidin sydän suli. Miten tärkeää onnistumisen tunne onkaan! Onnistuminen jossakin, minkä itse on valinnut. Ei meidän takia. Vaan hänen itsensä takia.

Normaali

Serkkutapaaminen

Vanhemmiten suhtautuminen sukulaisiin muuttuu. Niitä sietää / niistä kiinnostuu / niitä ei enää pelkää / tuntuu hyvältä tavata – vaihtoehtoja tunnetilan määrittämiseksi on useita. Itse en ole ollut kovinkaan kiinnostunut omaista sukulaisistani, mutta erinäisten hautajaisten ja muiden kokemusten jälkeen tilanne on pikku hiljaa muuttunut. Olen myös ymmärtänyt sen että minun ei tarvitse ”raahata” omaa miestäni omiin tapaamisiini sukulaisteni kanssa. On rasittava tilanne, jos pitää pitää huolta siitä, viihtyykö toinen. Olen vapauttanut itseni ja mieheni tästä. Voin tavata omia sukulaisiani ihan rauhassa itsekseni ja muistella muinaisia asioita.

Viime viikonloppuna olikin varsinainen serkku-cocktail. Tapasimme perjantaiaamuna meillä: Amerikan serkku Ulla 66v. Saarijärven serkku eli veljeni Keijo, tänään 67v. Ruotsin serkku Hanna 55v. ja Tuusulan serkku Tuija. Kuinka vanha Tuija on, en tiedä? + 40?

Tuija on taiteellisesti lahjakas. Hän oli itse tehnyt meille jokaiselle naispuoliselle serkulle korvakorut muistoksi tapaamisesta. Minäkin laitoin korvikset, vaikka en ole käyttänyt vuosikymmeniin. Niin vain solahtivat korvikset korvaan. Pidin korviksia koko viikonlopun.

Mukava muistella vanhoja asioita. Kauan sitten edesmenneitä isovanhempia. Miten persoonallisia ihmisiä he olivatkaan! Pappa varsinkin, hän oli tehnyt omalla tavallaan ja elämänasenteellaan vaikutuksen meihin jokaiseen.

Tuija oli nimennyt omat korunsa Koerraksi. Nimi tulee siitä että pappa oli piirtänyt sanomalehden nurkaan kuvan koirasta ja kirjoittanut viereen Saarijärven murteella ”koerra” eli koira. Tuijan äiti oli repäisyt aikoinaan piirustuksen talteen. Vuosikymmeniä myöhemmin Tuija mietti nimeä tuotteilleen, keksi hän nimeksi Koerra.

Ruotsin serkku, hänen miehensä ja minä jatkoimme vielä matkaa viikonlopun viettoon mökille Kustaviin. Kesä teki paluun.

Lauantaiaamuna istuimme kalliolla, joimme kahvia, sitten samppanjaa, sitten teimme aamuverryttelyn qigongin tyyliin. Olisi kyllä ehkä ollut parempi toisin päin, tarkemmin ajateltuna.

Emme tehneet koko päivänä mitään järkevää, paitsi ehkä järkevää oli juuri se että emme tehneet mitään.

Joskus elämä antaa mahdollisuuden painaa pause- näppäintä. Aika pysähtyy. Kaikki muu väistyy kauaksi pois. On vain ne ihmiset siinä ja se maisema. Koko muu maailma on poissa. La dolce vita.

Normaali

Vastarannan valosaaste

Joihinkin paikkoihin valo sopii. Kuten suurkaupunkeihin. Pilvenpiirtäjähotellien huoneista avautuvat kauniit valomaisemat New Yorkin tai Dubain kaltaisissa paikoissa. Olisi aavemaista ja pelottavaa, jos siellä ei näkisi lainkaan kaupungin valoja. Sitten tulee mutta-kohta. Maaseudulla, erämaissa, saaristossa tilanne on toinen.

Omaa mielenrauhaani on järkyttänyt vastarannelle ilmestynyt ”lentokenttä”. Olen tottunut että vastapäisellä rannalla ei juuri näy muuta kuin metsää, mutta nyt sinne on alkanut ilmestyä valoja, enkä pidä siitä. Haluaisin kuvitella mökkeileväni kaukana muista, mutta se ei tietenkään ole totta sinnepäinkään. Meidät on saarrettu joka puolelta toisilla mökkiläisillä.

Vastarannalle on korkean kallion päälle rakennettu mökki. Varmasti upea paikka, hienot maisemat. Totta kai hienot, koska katsovat meitä. Hah! Kalliolta rantaan menevät mutkittelevat portaat ja ne on valaistu varsin massiivisesti. Portaat ovat ”lentokenttä”.

En tiedä, harrastaako vastarannan mökkeilijät uintia keskellä yötä vai miksi he ovat katsoneet tarpeelliseksi valaista portaansa. Luulen että valot syttyvät automaattisesti pimeän tultua siitä huolimatta ollaanko mökillä vai ei. Ja minä ärisen vastarannalla.

Olen pitänyt mielessäni yksinpuhelua siitä, miksi rakennustarkastus ei huomioi valoja. Niidenkin käyttöä pitäisi voida jollakin tavalla rajoittaa, jos ihmiset eivät itse osaa järkiperäistää omaa valojen käyttöänsä. Olen epäillyt että läpi yön loimottavat valot eivät ole hyväksi eläimille. Ne häiritsevät lintuja ja lepakoita ja muita öisiä luonnossa kulkijoita. Näin olen omassa mielessäni järkeillyt. Ja tänään (31.8.21) Hesarista sain lisää vettä omaan myllyyni. Siellä oli artikkeli ”Tutkimus: valosaaste vähentää hyönteisiä”

Brittitutkimus oli keskittynyt tutkimaan valon vaikutusta hyönteisiin: perhostoukkien määrä väheni puolella. Voimakkaimmin hyönteisten määrää vähensi kirkas led-valo.

Valo häiritsee eläimiä ja hyönteisiä, sähköä ei saisi kuluttaa turhaa. Joten eiköhän napsauteta ylimääräiset valot pois häiritsemästä vastarannan äkäistä naapuria, perhosta ja itikkaa.

Pakko kyllä sanoa että ihan samaa saastetta olen itsekin levittänyt. Muistan hyvin, kuinka ihailin omaa mökkiä aikoinaan, miten kauniilta se näyttikään, kun valot paloivat kutsuvasti sisällä isoista maisemaikkunoista. ”Ihan kuin joku Marie Clare -koti”, muistan sanoneeni miehelleni. Varmaan vastarannalla harmiteltiin. Mikä sinne nyt on tullut? Joku kaupunkilaisporukka pitämään älämölöään aamutunneille?

Normaali

Kaikenkarvaiset ystäväni

Minä, niin kuin miltei kaikki pikkutytöt 70-luvulla, olin hevostyttö. Se oli aikaa ennen laskettelua ja golfia, ennen kuin aerobiciä oli vielä keksitty. Tai voi olla että oli keksitty jossain, mutta Suomeen ei vielä ollut rantautunut. Jotakin naisvoimistelua oli kansalaisopiston ohjelmistossa. Siinä hypeltiin tampuriinin tahdissa.

Niinpä iloitsin suuresti, kun huijari oli velkaantunut isälle ja isä suostui ottamaan maksuksi hevosen, puolaisen puoliverisen Azarin. Kutsuimme Azaria Aksuksi, sille rakennettiin laidun kodin pihamaalle, ja minä köllöttelin kesän Aksun selässä Hevoshullua lukien.

Aksu luuli varmasti pääseensä hevosten taivaaseen: ei raskaita töitä, ei kaltoinkohtelua, ei väkivaltaa. Sillä niitä se todennäköisesti oli aiemmin elämässään kohdannut. Totuus alkoi pikku hiljaa paljastua.

Ei pitäisi lahjahevosen suuhun katsoa, mutta jos katsoi Aksun suuhun, huomasi että sen kieli oli joskus katkennut. Kielen poikki meni syvä juopa. Aksu puri, ja oli kiukkuinen. Eläinlääkäri tutki sen ja epäili että kavioiden rustot nilkoissa ovat kuluneet niin pahoin että siihen sattuu ja siksi häiriökäyttäytyy. Loppu rupesi häämöttämään. Aksu vietiin teuraaksi, minä itkin itseni iltaisin uneen, enkä syönyt meetwurstia moneen vuoteen.

Nelikymppisenä koin hankalan keskenmenon ja sen seurauksena päätin haluta koiran. Sopiva löytyikin, skotlanninterrierin pentu, joka oli syntynyt valkoinen tähti otsassaan minun syntymäpäivänäni. Rakastuin oitis! Tein varauksen, annoin pennulle nimeksi Repe, ja ryhdyin suunnittelemaan koiranomistajan elämääni.

Mies meni allergiatesteihin, missä todettiin hänen olevan allerginen koirille. Varaus piti perua. Minä itkin taas. Sanoin että tämä on koirakeskenmeno. Että sitten otetaan kyllä kissa! Joku eläin on saatava, jos ei lasta. Minä olin kyllä itse allerginen kissoille, vieläpä varsin pahasti, mutta olin niin varma että rakkaus parantaa, tarve eläimelle oli niin suuri. Veli lupasi ottaa kissan itselleen, jos tilanne kävisi allergian takia mahdottomaksi.

Kissa tuli. Se oli löytökissanpentu. Ihmisarka ja villi. Poika risti sen Plutokniksi, aloimme kutsua Pepuksi. Se oli viisas kissa, ei tyhmä olisi luonnossa niin pitkään ilman hoitoa selvinnytkään. Tuli vihellyksestä paikalle, kun ensin oli meihin tottunut. Mutta koskaan siitä ei tullut vatsan päällä köllöttelevää ihmiskissaa, se säilytti villeytensä ja vapautensa loppuun asti. Kissa, joka kulki omia polkujaan. Jäi auton alle. Minä itkin taas. Ja koin syyllisyyttä, kun en ollut osannut suojella sitä.

Yhtenä kesänä meillä oli kolme kanaa ja kukko. Sain ne Inkoon kanttorilta. Hänellä oli kanoja liikaa. Kanoille rakennettiin hieno pytinki mökkitontin takamaalle. Niin hieno että siitä tuli myöhemmin aitta. Mutta ensimmäisen kesän se toimi kanalana.

Aamuisin heräsimme kukon kiekumiseen. Kanat tepastelivat katsomaan merta. Oi miten kauniita ja ihania eläimiä ne olivat. Sellaisia vanhanaikaisia ruskeita. Annoimme niille nimet: Helmi, Klaara ja Rouva Kotko. Kukon nimeä en enää muista.

Kesä kuitenkin alkoi lähestyä loppuaan. Olin huolissani, mistä löytäisin kanoille uuden kodin. Olin ajatellut että voisin jopa syödä ne kesän päätteeksi, mutta ei tietenkään, kanoihin kiintyy. Löysin lopulta pysyvän kodin Laitilasta, maalle eläkepäiviään viettävän pariskunnan luota, joilla oli pihapiirissä navetta. Itkin, kun kanoja haettiin pois.

Nyt meillä on ollut kymmenen vuotta tamperelainen sisäkissa Miiru, joka muutti meille nelivuotiaana. Meni kaksi viikkoa ennen kuin Miiru uskaltautui ensi kertaa avoimesta ovesta ulos, näki pikkulinnun ensi kertaa, säikähti näkemäänsä ja säntäsi kiireen vilkkaan sisään niin että matot menivät mutkalle.

Nykyisin Miiru elää sisäkissan elämää kaupungissa ja ulkoilee mökillä. Kaupungissa hän on erityisen vaativa. Pidän Miirulle kissaspa’ta. Se tarkoittaa sitä että Miiru menee makaamaan A3:n kokoiseen matalareunaiseen, entiseen pyjamaboxiin, joka nyt on hänen lempipaikkansa ja minä silitän Miirua moppien puhdistamiseen tarkoitetulla kumiharjalla tai Miirun omalla hammasharjalla. Hän pitää erityisesti siitä että harjataan hammasharjalla leuan alta ja päälaelta ja sen sellaisista paikoista, mihin hän itse ei yllä. Siinä hän jaksaisi olla vaikka koko päivän; laatikossa harjattavana. Minä olen kuin joku palvelijatar, kissahoitolan pitäjä. Kädessä minulla on hanskat, koska epäilen että olen kumiharjalle allerginen, kissalle en ole, tietenkään.

Kaupungissa Miiru haluaa myös tulla pestyksi. Asettuu seisomaan kylpyhuoneen jakkaralle ja naukuu vaativasti. Se tarkoittaa pesua. Käsi kastellaan lämpimällä vedellä, ja sitten silitetään.

Miiru tunnistaa kellon. Tulee herättämään aamulla kuudelta, ja tietää milloin poika tulee koulusta. Menee silloin eteiseen odottamaan.

Miiru on nyt neljätoista vuotta. Hänellä on edessään ehkä viisi-kuusi vuotta, jos hyvin käy. Sitten minä taas itken.

Miiru jäänee viimeiseksi omaksi eläinystäväksi. Ei tarvitse enää itkeä näistä syistä.

Normaali

Pimeät illat tulevat, oletko valmis?

Televisiossa mainostetaan syksyllä alkavia sarjoja. Niitä samoja, joita on ollut ”aina”. Ja joissa esiintyvät samat tutut, kivat vanhat julkkikset. Mutta tietoisuus kaiken jatkumisesta samanlaisena televisioissa ei-innosta. Ihan kuin televisio olisi jäänyt jumiin. Niin kuin vanhat lp-levyt joiden ääniraidat jäävät toistamaan itseään.

Ei minulla mitään ideaa siitä ole, kuka voisi olla parempi juontaja kuin Vappu Pimiä, parempi tuomari kuin Jorma Uotinen tai ohjelman isäntänä parempi kuin suurmestareiden Jaakko Saariluoma tai Idolsin Heikki Paasonen. Monet tv-persoonat ovat niin ylivoimaisia omassa taidossaan, että heitä on vaikea korvata.

Mutta se on vain niin tylsää. Samat ohjelmat, samat esiintyjät.

Tämä nyt on tällainen länsimaisen ihmisen A-luokan ongelma, kun mitään oikeita ongelmia ei ole. Pitänee keksiä muuta tekemistä pimeneviin iltoihin. Mitä se voisi olla?

Koronavuonna tuli kutomiskiintiö jossakin määrin täytetyksi. En jaksa enää yhtään villapaitaa. Ylipäätään ei huvita tehdä mitään, mikä lisää kotona kaappien sisältöä. Omat savikuppitekeleet ja villasukan puolikkaat, no more!

Ehkä pitää lisätä liikuntaa. Kahtena iltana on jo ryhmäliikuntaa. Tai käydä iltakävelyllä. Tai ottaa enemmän työvuoroja iltoihin. Tai kirjoittaa. Kirjoittamisessa on vain se ongelma, että pitäisi olla jotakin, mistä kirjoittaa. Aiheiden keksiminen on yllättävän vaikeaa.

Mitä te ihmiset oikein teette pimeinä syys- ja talvi-iltoina?

Mieleeni tulee lähes pakokauhu, kun ajattelen että eipä aikaakaan, kun illan pimeys alkaa iltapäivällä kello 15. Minä en ole siihen yhtään valmis, en yhtään.

Normaali

Maisa

Yksi pojan lempikirjoista pienenä oli Maisa-hiirestä ja hänen ystävistään kertova kirjasarja. Eräässä näistä kirjoista ystävät kerääntyvät viettämään joulua, mutta Nipa-norsu ei saavu sopvitusti paikalle. Hän on juuttunut lumihankeen. Poika eläytyi tarinaan niin vahvasti, että yksi kokonainen talvi kului niin että hän ei suostunut astumaan lumen peittämälle pihalle. Lastentarhan tädit olivat ihmeissään, kuin poika seisoi pihamaalla pihakaivon kannen lähellä, siitä lumi oli sulanut pois. Onneksi lumikammo katosi lopulta itsestään, mutta hankaloitti kyllä merkittävästi elämää hetken aikaa.

Törmäsin uudelleen Maisaan – en tosin tähän lastenkirjojen satuhahamoon. Maisa on uusi Hus’in sähköinen palvelujärjestelmä asiakkailleen. En ollut mokomasta kuullutkaan. Kanta.fi on kyllä ollut käytössä, mutta ystävä kertoi tästä uudesta järjestelmästä. Ryhdyin heti käyttäjäksi.

Olen kitissyt siitä, että Helsingissä saa huonosti yhteyden terveydenhoitoon. Ehkä tämä Maisa tuo parannusta tilanteeseen. Sen kautta pystyy lähettämään viestiä mieltä painavista, omaan terveyteen liittyvistä seikoista. Ja niitähän tietenkin on.

Viime viikolla sain kuulla että vanhimmalla veljelläni oli diagnosoitu sepelvaltimotauti ja tehty saman tien pallolaajennus. Keskimmäisellä veljellä on sama vaiva – hän sai sydänkohtauksen vuosi sitten. Ja kolmas, jo edesmennyt, veljeni sairasti myös sepelvaltimotautia. Minä olisin sitten ainoa, jolla sitä vaivaa ei olisi, vai olenko? Haluaisin kovasti että asia tutkittaisiin myös minun kohdaltani. Kirjoitin tästä huolestani Maisaan, nyt odotan yhteydenottoa. Saman huolen kanssa olin liikkeellä jo viime keväänä. Sen käynnin seurauksena minulle määrättiin verenpainelääkitys, ja nyt paineet ovatkin olleet kohdillaan.

Mitään kipuja tai tykytyksiä minulla ei ole, mutta olen huomannut vauhdin hyytyneen. Juoksen paljon hitaammin kuin ennen. Käyn kerran viikossa hiit-jumpassa puistossa, siinä liikutaan korkealla sykkeellä. Välillä minua huippaa, joudun heittäytymään maahan selälleni ja nostamaan jalat ylös, kun vintissä alkaa pimetä.

Lumeen en ole vielä juuttunut.

Normaali

Laulut kertovat nykyisin Minästä

Kuuntelin radiota kotiaskareita puuhatessani.

Sieltä tuli joku uusi biisi, mitä en ollut aiemmin kuullut. Sanat kertoivat oikeudesta olla hyväksytty sellaisena kuin on. Siitä tulin tehneeksi yleisemmän havainnon, että laulujen sanoitukset ja aiheet ovat muuttuneet todella radikaalisti viime vuosina. Ennen vanhaan laulut kertoivat rakkaudesta, sen kaipuusta, loppumisesta tai ihanuudesta. Laulut kertoivat siis ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen. Nykyisin laulut kertovat hyvin usein ihmisen suhteesta itseensä. On monenlaisia voimaantumisbiisejä ja oman egon tukemiseen ja kasvuun tähtääviä kappaleita.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei voi rakastaa muita ellei ensin rakasta itseään.

Ilmeisesti ihmiset ovat kohtalaisen pihalla siitä, mitä itse ovat ja haluavat, ja kärsivät monenlaisista identiteettiongelmista. Siinä tilassa on vaikea rakastaa muita. Pitää saada ensin oma pää kuntoon.

En tiedä, mutta omissa korvissa soi ihanan raikkaalta oman nuoruuden eli 80-luvun joutavat discohitit. Alphaville, Wham, Modern Talking, kaikki käy! 80-luku oli hyvää aikaa elää nuoruutta. Silloin oli tunne että kaikki on mahdollista ja hyvin. Ilmassa ei ollut pelkoa tai vihaa. Oikeastaan negatiivisina asioina tuolta ajalta ei tule mieleen muuta kuin aids, ja sekin tuntui varsin kaukaiselta asialta. Vai onko aika vain kullannut muistot?

Normaali

Uneton Ullanlinnassa

Olen erinomaisen hyvä nukahtamaan, mutta huono pysymään unessa. Herään pari kertaa yössä, eikä uni enää tule. Olo on kuitenkin liian väsynyt, että hereillä olon voisi hyödyntää mihinkään järkevään. Sehän olisi erinomaista aikaa vaikka kirjoittamiselle. Niinpä katson kännykältä suoratoistoa. Tiedän, ei pitäisi. Kyllähän sitä ihminen tietää paljon, miten pitäisi elää, syödä, nukkua, liikkua, jopa ajatella – mutta sitten lopulta tekee ihan niin kuin haluaa.

Koska juonelliset tarinat ovat yökatsojalle hankalia – katsomisprosessin aikana yleensä nukahtaa monta kertaa, ja tippuu juonesta – olen löytänyt true crime tarinat. Niissä kerrotaan vanhoista rikoksista. Olen katsonut varsin kattavan repertuaarin amerikkalaisia ja briittiläisiä tapauksia. Eräs jäi varsinkin mieleen: The Confession Killer.

Vähä-älyisellä mutta hyvämuistisella miesparalla oli aivan karmea lapsuus, joka kulminoitui siihen että hän tappoi oman äitinsä ja tyttöystävänsä. Vuosien päästä miestä syytetään kahden naisen murhasta, ja lopulta hän tunnustaa tappaneensa naiset. Seuraavaksi sheriffit alkavat esitellä miehellä kaikkia mahdollisia selvittämättömiä murhia ympäri Amerikan, ja mies tunnustaa tehneensä ne kaikki. Sheriffejä lappaa miehen luona selvittämättömien tapausten kansioiden kanssa. Tulijoita on niin paljon, että ”vastaanottoaika” on vain 20 minuuttia. Mies tunnustaa murhan perä jälkeen, kaikkiaan yli 300. Sheriffit ovat innoissaan, vuosikausia selvittämättä olevat raiskaukset ja tapot selviävät vihdoinkin!

Kukaan ei välittänyt siitä että mies ei ollut tehnyt niitä oikeasti. Hän oli aina ollut hyljeksitty. Nyt hän sai osakseen huomiota, vaikka sitten sarjamurhaajana. Media haastatteli, tarjottiin tupakkaa, pidettiin kaikin tavoin huolta kuin rock-starasta. Huomio tuntui hyvältä. Sillä oli tietenkin kova hinta, vankila, mutta toisaalta se paikka oli jo ennestään tuttu. Mies oli vankilassa vuosikymmeniä.

Sillä välin rikostekniikka kehittyi, tuli dna-testit. Ilmeni että eräällä miehen tunnustamalle raiskaustapolle löytyi ihan toinen tekijä. Poliisin säilössä olleista todistusaineistosta otettiin dna-testit, ja selvisi, että uhrin pikkuhousuissa olikin ihan toisen miehen spermaa. Asiaa alettiin tutkia myös muiden tapausten osalta, sama juttu. Huh, huh, kyllä todellisuus on tarua ihmeellisempää – ainakin Amerikassa. Sinne mahtuu monenlaista.

Tapaus oli mielenkiintoinen erityisesti ihmismielen näkökulmasta. Heikkolahjainen, hyljeksitty haluaa huomiota ja arvostusta, ja on valmis mihin vain sitä saadakseen. Toisaalla sheriffeillä on yhteisöjensä paine saada tapaukset selvitettyä, kaikki haluavat pahat ihmiset pois, syyllinen pitää löytyä, keinolla millä hyvänsä.

Onneksi saan jossakin vaiheessa takaisin unen vaikka näitä kauheuksia katsonkin. Tänä aamuna jatkoin valveillaolon jälkeen unta, keskustelin unessa jonkun minulle tuntemattoman naisen kanssa, joka kysyi, mitä yleensä ajattelen. Heräsin siihen kysymykseen.

Hyvä kysymys, mitä yleensä ajattelen? En tiedä, onko se vähän ikäkysymys, mutta huomaan usein olevani ärsyyntynyt, milloin mistäkin. Esimerkiksi jalkakäytävällä ajavista sähköpotkulaudoista. Sehän on jo ärsyyntymisen klassikko. Ärsyyntyminen ei ole hyvä tunnetila, ainakaan jos se jää päälle. Siitä tulee eniten itselle paha olo. Ja kiukkuinen vanha nainen….no, se on stereotypia, mitä pitäisi välttää. Mieluummin olen kukkahattutäti.

Mutta se on jo suunta oikeaan, kun tunnistaa oman negatiivisen tunnetilan. Silloin siitä voi kasvaa pois.

Luulen että tämä on laajempi yhteiskunnallinen tunnetila, koska olen havainnut samaa paitsi itsessäni myös muissa. Eräs ystävä totesi museokäynnin päätteeksi, että häntä sitten ärsyttää muut ihmiset, jopa se miten he ovat pukeutuneet. Ja eniten ärsyttää se, että moinen asia ärsyttää. Miksi ylipäätään kiinnittää huomiota muiden pukeutumiseen? Toista ärsytti turistit ja maalaiset kaupungissa. Se taas ärsytti minua, koska olen sielultani maalainen, enkä kestä kun heistä puhutaan pahaa, sitä paitsi kaupunkilainen on maaseudulla matkatessaan ihan yhtä ärsyttävä, jos ei pahempi. Sellainen vaativa ja vaikea. Kuten eräs toinen kaupunkilaisystäväni, joka selitti kiireiselle, paikan ainoalle tarjoilijalle muiden asiakkaiden odottaessa vuoroaan, että onhan hänen köyhissä ritareissaan sitten varmasti kaksi pullapalaa, koska se on monikko ”köyhät ritarit”, siis siinä ei voi olla vain yhtä pullapalaa, sitä paitsi hän ei missään nimessä halua mansikkahilloa, koska se tuo hänen mieleensä poikaystävän 80-luvulta, joka petti, jotakin muuta hilloa, pliis, vaikka vadelmaa.

No nyt minulla ei sitten ole enää yhtään ystävää, koska petin ja paljastin heidät. Ja nyt heitä sitten ärsyttää. Mutta minua ei juuri nyt ärsytä mikään, koska sain purkaa tunnetilani tähän. Ja kaikki johtui vain siitä unesta, missä outo nainen kysyi, mitä yleensä ajattelen.

Tiedoksi vain unen oudolle sekä kaikille muille, entisille ja nykyisille ystäville, että nyt rupean ajattelemaan vain iloisia ja positiivisia asioita. Kiinnitän huomiota vain niihin. En ärsyynny muista ihmisistä, miksi minä heidän tekemisistään tai sanomisistaan välittäisin. Painan vain kukkahattua syvemmälle päähän, eikös niin, ja hoen Tänään mikään ei ärsytä minua, tänään ei mikään ärsytä minua, tänään mikään ei ärsytä minua.

Normaali

Rouvien taidematka

Muistelen että joskus 90-luvun loppupuolella lähdettiin eräs perjantai-iltapäivä rouvaystävien kanssa yhden yön Tallinnan matkalle helikopterilla. Matka taisi kestää kaksikymmentä minuuttia. Matkatavarat mahtuivat käsilaukkuun. Eli hammasharja, voide ja meikit. Oli kätevää.

Nyt kun lähden niin vähin matkavarustein kuin mahdollista, kertyy siitä kuitenkin jonkun kokoinen kassi kannettavaksi. Onhan pakko olla sentään vaihtoalushousut, jos lirahtaa, bambukerrasto jos tulee kylmä tai kutittaa, arsenaali allergialääkkeitä ja -voiteita, ja hampaiden hoitotarvikkeet (oikomishoito yhä päällä).

Se mikä tällä kertaa unohtui, oli suolen toimintaa edistävät aineet. Joku Samarin-paketti olisi hyvä olla olemassa ylensyönnin varalta.

Kävin ystävän kanssa taidematkalla Mäntässä ja unohtui Samarinit kotiin. Tosin ei niitä kotonakaan ole, mutta pitäisi olla. Matkalla tulee helposti syötyä enemmän kuin normaalisti ja vatsa menee järkytyksestä jumiin. Nytkin liikasyönti johtui siitä, että lounas höyrylaiva Tarjanteelle kannatti varata etukäteen. Olin tilannut muusia ja muikkuja. Annos oli varsin reilu, tosin nälkäkin oli kova, koska olimme lähteneet reissuun jo aamuvarhaisella Helsingistä.

Illalla halusimme tietenkin mennä juhlistamaan matkaa Mäntän Klubille, tietysti pitkän kaavan mukaan. Alkukeittona oli maa-artisokkakeittoa possunniskalla, pääruokana kuhaa ja fenkolirisottoa ja jälkiruuaksi sitruunatorttua. Ruokajuomana viiniä. Hyvää oli, mutta olo oli kuin syöttöporsaalla. Lyllersimme huoneisiimme kolmanteen kerrokseen ja nuukahdimme nukkumaan vähän jälkeen iltayhdeksän. Siinä kohtaa Samarin olisi ollut paikallaan.

Näin elokuun puolivälin jälkeen kotimaan matkailu on parhaimmillaan. Kohteista ovat poistuneet koulujen alettua lapsiperheet, jäljellä ovat eläkeläisseurueet. Sää on mitä parhain, ei ole liian kuuma.

Se vain ihmetyttää, miksi niin moni toimia lopettaa kesäkautensa juuri nyt. Höyrylaiva Tarjannekin oli viimeistä viikkoa liikenteessä, vaikka paatti oli loppuunmyyty. Luulisi että matkustajia riittäisi ainakin elokuun loppuun asti. Ja kyllä olisi varmasti upea tapa ihailla myöhemmin syksyllä ruskamaisemia. Matkasimme aluksella Tampereelta Ruovedelle, lähdimme kello kymmeneltä ja olimme Ruovedellä puoli kolmelta. Se oli oikein sopiva pätkä laivalla. Siitä olisi voinut vielä jatkaa Virroille asti, mutta me jäimme Ruovedellä, mistä jatkoimme matkaa Mänttään.

Tämä oli jo toinen Mäntän reissu siellä yöpyen, ja paikka on kyllä niin kaunis ja nähtävää paljon että eiköhän tästä muodostu jokakesäinen traditio. Aikaisemmin emme olleet kulkeneet Lemmenpoluksi nimettyä rantapolkua museolta keskustaan, mutta nyt kävelimme, vaikka olikin ne kassit kannettavana. Olipa hieno polku! Mieleen tuli Irwinin kaunis balladi ”Maailma on kaunis”. Laitoin sen soimaan youtubesta. Matkalla pysähdyimme jopa uimaan, vaikka ei ollut uimapukua, kun ei kukaan ollut näkemässä. Järvivesi oli lämmintä ja pehmeää.

Suomi on kaunis maa, ja täällä on paljon sykähdyttävän kauniita maisemia, joista pääsee nauttimaan ilman isoja ihmismassoja. Se on sellaista luksusta, jota arvostan.

Normaali

Kunnanjohtaja ja Kukkohovi – novelli

Novelli nro kaksi on valmiina. Eli tässä teille luettavaksi tarina kunnanjohtajasta ja Kukkohovista.

——————————————————–

”Kenen seurassa olit, kun sinulla alkoi mennä huonosti?”, kysyi yksityisetsivä Colombo televisiosarjassa. Samaa pohti usein työssään Turun Yliopistollisen sairaalan psykiatrian osastonjohtaja. Mikä on se hetki, käännekohta, turning point, jonka jälkeen potilaan elämä lähtee ajautumaan kohti kiistatonta määränpäätään, umpikujaa. Umpikujan päätepiste oli täällä – psykiatrian osastolla – ja joskus hautausmaalla.

Uusimman potilaansa, Kustavin kunnanjohtajan, kohdalla epätoivon alkupiste oli hyvin jäljitettävissä: ”turning point” oli ollut syksyllä 2019, kun kunnanjohtajan kolmekymmentäkaksivuotinen avioliitto päättyi, ja samaan aikaan työpaikalla oli paljon painetta. 

Päänvaivaa aiheuttivat tuleva sote-uudistus ja kuntaliitosvaatimus. Kustavin kunta oli pieni, mutta toisaalta vakavavarainen kunta, pääosa kunnan tuloista tuli kesämökkien kiinteistöveroista. Runsas kesäasukasmäärä suhteutettuna pieneen vakituisten asukkaiden määrään piti kunnan talouden vakaana ja positiivisena. Kuntalaisille oli voitu tarjota ilmainen päivähoito ja varsin kattavat terveydenhoitopalvelut. Kuntaliitos ei toisi Kustaville mitään etuja, päin vastoin, niinpä kunnanjohtaja oli käyttänyt koko aikansa ja energiansa laatimalla raportteja ja yhteenvetoja, vastineita ja kannanottoja. Kunnan tilanne, yhdistettynä keski-ikän kriisiin ja pitkän avioliiton ajatumiseen päätepisteeseen, muodostivat yhdessä niin suuren henkisen paineen, että lopulta kunnanjohtaja ajautui henkilökohtaiseen kriisiin.

Nyt kunnanjohtaja oli otettuna osastolle. Kaikkia vaaleita, naispuolisia hoitajia hän kutsui Anne Kukkohoviksi, ja saattoi käydä heihin käsiksi epäsopivalla tavalla. Osastonjohtaja oli ohjeistanut kunnanjohtajaa hoitamaan brunetet ja miespuoliset hoitajat, mutta tilanne oli vaikea, koska heidän hoidettavaan kunnanjohtajan tila näytti pahenevan: hän huusi”Leipokaa! Leipokaa!” ja levitteli käsiään.

Kaikki alkoi varsin mitättömästi. Eräänä alakuloisena, vettävihvovana syksyisenä päivänä kunnanjohtaja makasi masentuneena kotisohvallaan. Televisio oli auki. Sieltä tuli ”Koko Suomi leipoo” -ohjelma. Ja kun vaalea, uhkea ja hehkeä Kukkohovi levitti kätensä kuin siunaukseen ja sanoi: ”Leipokaa”, oli se kauneinta, mitä kunnanjohtaja oli nähnyt sitten Anne Pohtamon valinnan Miss Suomeksi. Kunnanjohtaja nauhoitti ohjelman, ja katseli taukoamatta Kukkohovia, joka levitti käsiään yhä uudestaan ja uudestaan. ”Leipokaa! Leipokaa! Leipokaa! Leipokaa!” kaikui kunnanjohtajan olohuoneessa, mistä ex-rouva oli vienyt omansa. Sisustus oli vajavainen; jäljellä oli pölyinen televisio ja muhkuralle maattu sohva. Seinällä roikkui kunnnanjohtajan äidin kutoma ryijy ”Kaukametsä”. Taulut ja koriste-esineet rouva oli ottanut mukaansa.

Kunnanjohtaja kiinnitti huomiota Anne Kukkohovin kirkkaanvalkeisiin pieniin hampaisiin, miten ihanalta niiden puraisu korvanlehdestä tuntuisikaan! Kukkohovin pohkeet näyttivät kiinteiltä ja pyöreiltä pinkeissä korkokengissä, ja kukkamekon pääntie oli avara paljastaen rintavaon. Niin puhtoinen ja suloinen, suomalainen nainen parhaimmillaan. Ja vieläpä eronnut hänkin! Kunnanjohtaja oli rakastunut.

Kuntalaisille kunnanjohtajan rakastuminen/sairastuminen valkeni pikku hiljaa. Ensimmäinen tapahtuma sattui, kun kunnanjohtaja eräänä iltana käveli hautausmaan poikki ja törmäsi sattumalta suntioon, joka oli jäänyt viimeistelmään haudan havutusta. Kunnanjohtaja ehdotti suntiolle, että kirkkoon kutsuttaisiin vierailulle juontaja, yrittäjä, somevaikuttaja Anne Kukkohovi, joka suorittaisi messun loppusiunauksen papin sijaan levittämällä kätensä ja siunaamalla kirkkokansan lausumalla sulokkaasti ”Leipokaa”. Ehkä Kukkohovin tuleminen vilkastuttaisi näivettynyttä seurakuntaelämää, ja kirkon toimitusten tilastoihin saataisiin edes hetkellinen kävijäpiikki.

Suntio oli väsynyt, ilta myöhäinen, kunnanjohtajan hän arveli olevan juovuksissa ja siksi sekava. Ehkä tikkailta Kustavin Krouvissa oli venähtänyt suunniteltua pidemmäksi. No ei se mitään, paljon ja monenlaista nähnyt ja kuullut suntio päätti olla muistamatta kunnanjohtajan ehdotusta kirkolliselämän virkistämiseksi. Menköön väsymyksen piikkiin.

Tilanne eskaloitui keväällä 2020, kun koronaepidemia ja monenlaiset osallistumisrajoitukset astuivat voimaan. Kunnanjohtaja päätti sulkea kunnanvirastotalon. Oveen teipattiin lappu ”Suljettu” ja sen alle lueteltiin puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet, joista virastotalon työntekijät olisivat tarvittaessa tavoitettavissa. Heidät passitettiin etätöihin kotiin, kunnanjohtaja itse sulkeutui virastotalon kellarissa sijaitsevaan tyhjään palaverihuoneeseen. Hän sanoi käyttävänsä ajan hyödyksi perehtymällä kunnan asioihin. Hän visioisi kunnalle menestyksekkään tulevaisuuden. Ohjeeksi kunnanjohtaja antoi tiukan lähestymiskiellon. Häntä ei saisi missään tapauksessa häiritä, eikä palaverihuoneeseen tulla. Jos joku pakottava tarve yhteydenottoon olisi, hänelle voisi laittaa whatsupp-viestin, mutta huone pysyisi lukittuna, kunnes työ olisi valmis.

Koronakevät oli pitkä ja rajoitteinen. Kunnanvaltuusto pääsi kokoontumaan seuraavan kerran vasta alkusyksyllä 2020. Kunnanjohtaja oli informoinut valtuuston jäseniä etukäteen, että hän tulisi kyseisessä valtuuston istunnossa esittämään ehdotuksensa kunnan asioiden järjestämiselle tulevaisuudessa. Koko puolen vuoden yksinäinen työ kellarihuoneiston palaverihuoneessa tulisi silloin julkisaatetuksi. 

Esityslistalla oli: 1. Volter Kilpi viikkojen muutaminen Anne Kukkohovi -päiviksi. Perustelut: Volter Kilven tuotantoa on käyty läpi jo vuosia Kustavin kesässä, se ei jaksa enää innostaa. Teemapäivät kaipaavat uudistusta. Sitä toisi valovoimainen Anne Kukkohovi.

2. Kustavin torin uudelleen nimeäminen Anne Kukkohovi -toriksi

3. Kustavintie muutetaan Kukkohovinpoluksi.

4. Torille pronssinen näköispatsas alastomasta Kukkohovista, vähän Helsingin Havis Amandan tapaan. Figuurin ympärille hylkeet ruiskimaan vettä. Siinä Kukkohovin jalkain juuressa olisi mukava käydä virkistäytymässä helteisinä, kuumina kesäpäivinä.

Esityslistasta nousi suuri, monipolvinen ja -vaiheinen, lopulta riitaisa keskustelu, joka päättyi siihen että kunnanjohtaja sai itkupotkuraivarit. Vasemmistoliiton Anderson ja perussuomlaisten Ahavainen istuivat kunnanjohtaja päällä kokoomuksen Ahtipään pidellessä kunnanjohtajaa käsistä. Valtuuston sihteeri soitti ambulanssin, jonka saapumiseen Uudestakaupungista kesti puoli tuntia. Kunnanjohtaja kiidätettiin aluksi päivystykseen, jossa varsin pian todettiin vaivojen olevan pikemminkin psyykkisiä kuin  fyysisiä, joten kunnanjohtaja sai saman tien kyydin Turun Yliopistollisen sairaalan psykiatrian osastolle. Lääkitykseksi rauhoittavaa sekä suun kautta että tippana. 

Kunnanjohtaja oli itkuinen ja epätoivoinen. Hän hoki tappavansa itsensä, jollei saa Kukkohovia Kustaviin. Kukkohoviin oltiin yhteydessä, mutta tämä ei ollut tietoinen hänen persoonaansa liittyvistä hankkeista saati ylipäätään Kustavin kunnan olemassaolosta. Kukkohovi sanoi harkitsevansa rikosilmoitusta. Toisaalta poliisin näkökulmasta tilanne oli vaikea, Kukkohoviin ei ollut kohdistunut vaaraa, eikä häneen edes ollut oltu yhteydessä, joten kotirauhakin oli rikkoutumaton.

Kaikkia järkyttäneen kunnanvaltuuston kokouksen jälkeisenä tiistaina kunnantalon kiinteistönhoidosta vastaava oli leikkaamassa nurmikkoa virastotalon ympäristöstä. Edellisillan tapahtumat pohdituttivat myös huoltomiestä, kuten jokaista pikkukunnan asukasta. Tiedot valtuuston tapahtumista olivat kiirineet maastopalon lailla nopeasti koko väestön keskuuteen. Asiasta kuiskittiin niin Keltaisessa Puodissa asioidessa, Vuosnaisten lossissa, Alko tiskillä, Salen eines- ja lihatuotenurkkauksessa kuin vanhustentalon ruokalassa ja Krouvin ikkunapöydässä. Kunnanjohtajan romahtaminen tuntui olleen kaikille suuri yllätys, vaikka nyt kun asia tuli julki ja puheeksi, moni kuntalainen muisti viime kuukausilta kunnanjohtajan ottaneen eri yhteyksissä puheeksi Anne Kukkohovin ja Koko Suomi leipoo -ohjelmasarjan.

Huoltomies oli siis juuri ajamassa nurmea virastotalon seinän viertä, kun uteliaisuus antoi vallan. Huoltomies astui alas ruohonleikkuukoneen päältä ja kumartui katsomaan pienestä ikkunasta, joka sijaitsi aivan rakennuksen kivijalassa. Ikkunasta näki alas kellarin palaverihuoneeseen. Siihen johon kukaan ei ollut astunut jalallaan viimeiseen puoleen vuoteen paitsi kunnanjohtaja. Ei edes siivooja. Huoneen seinät olivat täynnä lehtileikkeitä ja kuvia Anne Kukkohovista. Pöydällä oli pieniä muovailuvahasta tehtyjä veistoksia, jotka yrittivät esittää Kukkohovia ja joita kunnanjohtaja oli askarrellut. Fläppitauluun oli listattu asioita ja paikkoja, jotka voitaisiin nimetä Kukkohovin mukaan. Televisiossa pyöri yhä non-stoppina ”Leipokaa!” -remix.

Huoltomies puisti hiljaa päätään ja päätti teipata ikkunan umpeen toisten uteliaiden varalta. Päivän viimeisenä tehtävänä hänellä oli kiinnittää uusi ilmoitus virastotalon oveen. ”Kunnanjohtaja Kämärä toistaiseksi sairaslomalla, viransijaisuutta hoitaa kunnanvaltuuston puheenjohtaja A.V.Sisuluoto”. Sen jälkeen huoltomies hiipi kellariin, avasi yleisavaimellaan lukitun huoneen oven, irrotti seiniltä hellävaroen kaikki Anne Kukkohovi -kuvat. Ne täydentäisivät hienosti huoltomiehen omaa salaista Anne Kukkohovi -keräilykansiota.

Normaali

Auto ei mennyt katsastuksessa läpi

Sainpa aiheutetuksi kiirehässäkkää viimeiseksi mökkiviikoksi. Unohdin katsastaa auton. Tai en ihan kokonaan, muistin vähän että se piti kaiketi katsastaa heinäkuussa, mutta jotenkin se jäi (melkein) hoitamatta.

Olimme torstaina matkalla mökiltä kaupunkiin. Seuraavana päivänä olisivat anopin hautajaiset. Takapenkille oli pakattu muistotilaisuuden pöytäkoristekukat pahvilaatikkoon. Alkumatkasta sanoin miehelle, että kaivapas nyt sieltä hansikaslaatikosta se rekisteriote, että mihin mennessä se katsastus oli tehtävä. Mies teki työtä käskettyä. Vastaus oli ”Eilen”.

No eipä hätää, edessä oli Raisio, siellä olin käynyt katsastuksen hoitamassa edellisenä kesänäkin. Siellä on erikoinen katsastusasemarypäs. Ainakin kolme – ellei jopa neljä – katsastusasemaa vieri vieressä saman kadun varessa. Kurvasimme asemalle. Auto meni katsastukseen. Mies ja poika menivät hampurilaisille, minä jäin odottamaan.

Odotellessa muistin, että takapenkillä on ne kukat. Eikös katsastuksessa testata jarruja, mitenkähän siinä käy? Tuleeko kovinkin äkkinäisiä jarrutuksia? Onkohan kukat ehjät sen jäljiltä?

Kukille ei käynyt kuinkaan, mutta auto ei läpäissyt katsastusta. Se oli nyt periaatteessa ajokiellossa. Autolla sai ajaa kotiin ja/tai korjaamolle. Mutta me olimme matkalla hautajaisiin! 300 kilometrin päähän. Ja takaisinkin pitäisi jotenkin tulla, koska kissa jäi mökille. Muutenhan tässä on vielä eläinsuojelurikoskin päällä.

Tehtiin sitten yksi rikos, ja jatkettiin matkaa. Samalla yritimme järjestää auton korjausta. Tuttu kaupunkikorjaamo oli lomalla, samoin mökkipaikkakunnan autokorjaamo. Sain lopulta ajan lähikaupungista seuraavan viikon keskiviikoksi. Siihen asti piti ajella katsastamattomalla autolla.

Ehdin jo ajatella että onpa mielenkiintoista, jos autoa ei saada korjattua, emme pääse mökiltä kotiin. Kissa on ahtaanpaikankammoinen, ei pysty matkustamaan häkissä. Siksi sitä ei voi kuljettaa bussissa tai missään julkisilla. Se laitetaan avonaiseen pärekoriin takapenkille, ja joku istuu vieressä rapsuttamassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eilen ajoin auton korjaamolle, sain sijaisauton tilalle, sillä takaisin mökille, tänään taas sijaisautolla korjaamolle, oma auto korjattuna katsastukseen ja takaisin mökille. Aamuyhdeksältä lähdin ja iltapäivällä viideltä tulin takaisin. Kyllähän sitä näinkin viimeiset mökkipäivänäsä tuhlaa. En tiedä, mitä järkeä tässä on. Vanhan auton kanssa aikaa ja rahaa kuluu ihan höpönä.

Onneksi poika on menossa autokouluun ja saa sitten jonakin päivänä kortin. Ensi kesänä hän saa hoitaa katsastuksen. Nuorella ihmisellä on aikaa. Ei sitä enää tässä iässä niin paljon ole. Se on hyvä perustelu, jos keksii kysyä, miksi minä.

Normaali

Ihmiskoe: lue väärä kirja

Poika oli lähdössä mökkipaikkakunnan kirjastoon. Tuumin että itsekin haluaisin vaihteeksi trad.kirjan. Alkukesästä luin kirjoja, sitten siirryin suoratoitopalvelujen ja Yle Areenan brittimurhiin ja kirjat jäivät. Mutta ehkä seuraavaksi olisi taas kirjojen aika.

Tuli samalla tehdyksi mielenkiintoinen ihmiskoe. Sanoin pojalle, että lainaapa minulle jotakin siitä Jokeri-hyllystä, ihan mitä vain, mitä luulet että haluaisin lukea.

En tiedä, onko muualla samaa käytäntöä, mutta täällä on erityinen Jokeri-hylly suosituille, uusille kirjoille. Niiden laina-aika on vain kaksi viikkoa, ja kierto siksi nopea. Yleensä tsekkaan kirjastosta Jokeri-hyllyn, ja yleensä löydän sieltä lainattavaa.

Poika toi Reijo Mäen Vares-kirjan, Sulhaspoika. Täytyy myöntää, että kirjan nimi on osuva, Sulhaspoika. Voisi olla ihmissuhdedraamaa, siis minulle sopivaa, mutta on turkulaista äijäilyä, moottoripyöräjengiä ja huoria. Olen sivulla 72, vielä en tiedä, kuka on kuollut tai onko kukaan vielä kuollut. Tähän asti ollaan oltu baarissa, hiekkakuopalla ja huoltoaseman baarissa. Henkilögalleriassa on liivijengiä, vankilakundeja, virolaisia, huoria, isotukkaisia ja -tissisiä ja paksuhuulisia, ja sitten tämä Vareksen ystäväporukka Apteekin baarissa.

En ole yhtäkään Reijo Mäkeä aiemmin lukenut. En ole myöskään katsonut yhtään Luokkakokous -elokuvaa, vaikka niitä on tehty jo kolme, ja on kuulemma jälleen viime viikonlopun kassamagneetti. En ole kohderyhmää kummassakaan.

Mutta kaikesta epäsopivuudesta minulle, kirjan lukeminen on virkistävää. On mielenkiintoista lukea ihan muille silmille tarkoitettua kirjaa. Mennä toisten kuplaan. Tuskin luen loppuun, mutta luen oman kesäni loppuun. Kirja tulee jäämään kesken, koska on aika lähteä mökiltä. Mutta luen kirjaa niin kauan kuin omaa kesääni kestää. Samalla kuvittelen, miten ihanaa sen lukeminen on hänestä, kenen silmille ja mielelle kirja on kirjoitettu. Joka lukee sitä nauttien ja ahmien. Minä luen sitä sanavalintoja, huumoria ja ihmiskuvia ihmetellen.

Ja mietin, miten paljon erilaisuutta vielä – kaikesta huolimatta – on. Se on hyvä. Kirjoja ja elokuvia pitää olla kaikille. Niiden pitää edustaa erilaista maailmankatsomusta ja näkökulmaa. Kirjoja pitää olla jokaiselle.

Sehän taiteen tarkoitus ylipäätään on. Tuoda esille erilaisia näkökulmia ja tulkintoja. Vaikka ne olisivat erilaisia kuin omani, jopa omaa maailmankuvaani vastaan.

Diktatuurit ja dystopiat perustuvat yksisilmäiselle maailmankatsomukselle, on olemassa enää vain yksi näkökulma ja tulkinta, muut ovat kiellettyjä. Ne ovat joko syntiä, laittomia tai yhteiskunnan vastaisia. Monenlaiset yhteiskunnat ovat yrittäneet rajoittaa sananvapautta. Ja valitettavasti siinä onnistuneetkin. Seurauksena ovat olleet vankileirit, katoamiset, kuolemat, sodat, puhdistukset. Puhdistus jo sanana on karmea tässä yhteydessä. Se tarkoittaa yhteiskunnan puhdistamista väärin ajattelevista, siis tappamista.

Nykyisin on ilmassa paljon tarkoituksellista pahantahtoisuutta, muut pois sulkevaa oikeaoppisuuutta, ja yksisilmäisyyttä. Meidän pitäisi voida sallia ja hyväksyä toisenlaisia näkemyksiä. Tai edes antaa olla. Silloin ennen vanhaan, ns. vanhoina hyvinä aikoina, omasta mielestä hulluille näkemyksille kohautettiin harteita ja tokaistiin että kaikkea sitä…

Minä ajattelen monesta nykypäivän asiasta mummomaisesti että kaikkea sitä…. Ei tarvitse aina lähteä ojentamaan ja opettamaan, sormi pystyssä selittämään.

Yleensä jossakin vaiheessa hitainkin ymmärtää että ajat ovat toiset ja omatkin ajatukset voivat jos ei kehittyä, niin edes muuttua. Tai sitten oma näkökulmani on aikansa elänyt, niinkin voi käydä!

Ihan vastikään vaihdoin mielipidettä, tosin aika vähäpätöisessa asiassa kontekstiin suhteutettuna. Tähän asti olen ollut Voimariiniin / Oivariinin kannattaja. Erityisesti merisuolalla maustettu on ollut suosikkini. Sattumalta kokeilin Beceliä, töissä oli sitä eikä muuta. Nyt ostin jo Beceliä kotiin. Jos joku 10 vuotta sitten olisi sanonut näin käyvän, enpä olisi uskonut!

Ps. Tuotemaininnat. Ei ole kaupallinen yhteistyö. Ei mitään hyötyä. Vain oma ilo ja into kirjoittaa. Ja olla rehellinen. Eikä mitää pahaa sanottavaa Oivariinistakaan, on hyvää edelleen. En vain kuvitellut koskaan voivani syödä mitään muuta.

Normaali

Surun kätilö

Kun anopin hautajaisia alettiin järjestää, ensimmäinen lapsellinen ajatukseni oli, että on vihdoinkin joku kuolee ei-minun puolelta sukua, pääsen ”vieraaksi” hautajaisiin, sen kun pyllähdän istumaan kirkon penkkiin ja ryhdyn tunnelmoimaan, saavat muut hoitaa käytännön järjestelyt.

Eihän se sitten ihan niin mennytkään. Rupesin laittamaan näppini peliin vähän siellä sun täällä. Tyypillistä mrs Hyacinthia, sanoisi edesmennyt veljeni Pasi. Tuolla nimellä hän minua kutsui, tarkoittaen brittikomedian määräilijä-hääräilijä tätiä.

Jälkikäteen, kun sain kiitoksia nappiin menneistä järjestelyistä, vitsailin että en minä niitä tainnut sittenkään järjestää. Kyllä se taisi olla vainaja itse! Taisi anoppi jotenkin teleportaat minut järjestelyihin, koska kaikki vain tapahtui ihan kuin itsestään parhaalla mahdollisella tavalla.

Kanttori ehdotti alkumusiikiksi Myrskyluodon Maijaa. Sen tahdissa astelimme surusaatossa kirkkoon, arkun odottaessa valmiina alttarin edessä. Myrskyluodon Maija sopi aloitusmusiikiksi hyvin. Meri ja saaristo oli anopin sielunmaisemaa. Alkuvirreksi valitsimme Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sekin sopi hänelle hyvin. Anoppi oli kotoisin Pohjois-Savon korpimaisemista.

Arkkukukkia tilatessa kerroin vain väritoiveen, anopin lempivärejä. Arkkulaite oli upea. Saattoväkeä oli vain lähipiiri. Kanttori oli tehnyt sovituksen Vera Teleniuksen Miljoona, miljoona ruusua kappaleeseen. Se oli ollut anopin toive soitettavaksi hänen hautajaisissaan. Ja näin tapahtui. Kuuntelimme laulun siinä arkun äärellä yhdessä seisten ja itkeä tihrustaen. Sitten laskimme omat ruusumme ja sanoimme viimeiset tervehdyksemme. Leski laski sydämenmuotoisen ruusulaitteen, me muut jokainen yhden ruusun.

Ja koska anoppi oli jouluihminen, viimeisenä virtenä veisasimme Maa on niin kaunis, joka sopii hyvin hautajaisiin, vaikka on myös jouluvirsi. Kolmen kuninkaan marssin tahdissa astelimme pois kirkosta Kovasen taksiin, joka toi meidät kotiin muistotilaisuuteen. Kirkon kellot soivat.

Sää oli muuttunut. Kun menimme kirkkoon aurinko paistoi, mutta nyt satoi ja ukkonen jyrisi. Sekin sopi hienosti tunnelmaan. Anoppi oli draama queen. Ukkosen pärinä sopi tilanteeseen hyvin.

Talonmies oli laittanut lipun puolitankoon, ovenpielessä paloi kynttilä meitä vastaanottamassa. Kotona aloitimme lasillisella karpaloviiniä. Sitä anopilla oli tapana tarjota tervetuliaismaljana. Muistelimme kaikkea hauskaa, sitä kuinka anopille oli aina tärkeä että tukka oli hyvin, ja kuinka hän pelasi canastaa, lopetti pelin yhtäkkiä ja aina oli höysteenä joku savolainen sutkautus, luimme adressit, kuuntelimme anopin lempikappaleet Katri Helenaa, Yö saaristossa, Mario Rung Hyvästi jää ja tietenkin Diandran Joulun rauhaa, luimme anopin itsensä kirjoittamia runoja että hänen lempirunon Aale Tynnin Kaarisillan. Ja perunat, ne oli kuorittu, koska anoppi ei tykännyt jos tarjotaan perunoita kuorineen, joten pitihän ne kuoria. Itsekalastettua kalaa, salaattia. Lapsenlasten tekemään pavlovaa.

Pöytäkoristeena oli appivanhempien mökiltä takanpäältä tuodut enkelipatsaat. Ne viedään sitten uurnanlaskupaikalle Savoon. Sitten joskus syksyllä, kun ruska on kauneimmillaan. Anoppi pääsee takaisin lapsuuden maisemiin.

Mökille on nyt istutettu anopin muistoksi pihajasmike. Appi teki sen ympärille hienon kivetyksen. Jasmike kukkii aina siihen aikaan kesästä, kun anoppi kuoli, ja muistuttaa siten jälkipolvia paikan entisestä matriarkasta.

Tunteikas päivä on takana, mutta samalla on syvä, hyvä olo. Luulen toimineeni surun kätilönä. Sellaistakin tarvitaan. Että suru pääsee ulos. Jokainen tekee osaansa. Minun osanani oli tällä kertaa tämä. Olenhan mrs Hyacinth.

Normaali

Missä ovat television opetusohjelmat?

Joku päivä sitten toimittaja Ruben Stiller kaipasi Hesarin 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan Yleltä ohjelmia älymystölle. Stillerin pointsi oli, että kaikilla ohjelmilla ei pitäisi yritettää tavoittaa mahdollisimman suurta joukkoa. Toden totta! Mitä suuremmalle yleisölle ohjelmia tehdään, sitä tylsempiä ja mitäänsanomattomampia niistä tulee. Mutta viime vuosina/vuosikymmeninä suunta on ollut suuret yleisöt. Tai siltä ainakin rivikatsojasta tuntuu. Yle on kuitenkin epäkaupallinen ohjelmantuottaja. Sen ei tarvitsisi tavoitella isoja yleisöjä.

Itse olen myös ihmetellyt, mihin ovat kadonneet opetusohjelmat. Muistelen niitä olleen ennen vanhaan televisiossa paljon. Oli esimerkiksi kieliohjelmia. Lapsillekin omia. Muistan katsoneeni lapsena jotakin, oliko vieläpä Neil Hardwickin käsikirjoittamaa? Siinä kaksi englantilaista poliisihahmoa etsi kissaa. ”Where is the cat? Cat is in the moon!”

Luulisi että kieliohjelmille voisi olla tarvetta nykyisinkin. Miksipä ei suomenkielen opetusta maahanmuuttajille? Ymmärtääkseni erityisesti kotona pysyttelevät naispuoliset maahanmuuttajat saattavat jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jos televisiosta tulisi suomenkielen opetusohjelmia, ehkä hekin voisivat oppia kieltä ja sopeutua paremmin.

Myös ilmastonmuutoksen torjunta voisi olla opetusohjelman aihe. Ehkä ihmiset tarvitsisivat opastusta ihan perusasioissa, miten lajitella jätteitä. Mitkä kaikki ovat muovijätettä? Tarvitseeko pakkaukset pestä ennen kierrätykseen laittoa? Mihin viedä ruohonleikkuukoneen vanha öljy öljynvaihdon yhteydessä? Mitä puita, kasveja voisi pihamaalle istuttaa, mitkä kasvit tulevat tulevaisuuden Suomessa menestymään? Ehkä tarvitsisimme myös käytännön neuvoja, miten selvitä vähemmällä. Miten tehdä ruokaa ilman hävikkiä, mitä voi tehdä ilman kuluttamista?

Onko käynyt niin että erilaiset kokki- ja remppaohjelmat a la Strömsö ovat korvanneet perinteiset opetusohjelmat? En tiedä, minua ainakin vähän jo kyllästyttää pikkusievä puuhailu. Kaipaisi jotakin järeämpää eetteriin. Radio-ohjelmatkin ovat nykyisin pelkkää kikatusta ja lätinää ilman aihetta. Suurin osa ohjelmista ”vuorovaikutteista”, missä juontaja (toimittajiksi heitä on enää vaikea kutsua) ottaa vastaan kuuntelijoiden puheluita. Olisipa kiva, kun radiossa olisi kunnolla toimitettua aineistoa, mutta ohjelmat muuttuvat yhä enemmän podcastmaisiksi höpöttelyiksi. Radionkuuntelu on tästä syystä viime aikoina vähentynyt. Ja minä sentään olen ollut suuri radion ystävä. Joka paikassa radio, puuvajassakin. Ehkä pitää alkaa kuunnella Yle Areenalta jotakin vanhoja muinaisradio-ohjelmia. Miltähän mahtaisi kuulostaa Uma Aaltosen murkkuohjelma? Voisi kyllä nostaa hymyn huulille. Vieläkin muistan, kun Uma neuvoi ujoa, että ihastuksen kohteelle voi sanoa vaikka POKS, se tarkoittaa Pidän Oikein Kovin Susta.

Tai voihan se olla, että minusta on vain tullut vanha, kun radiosta ja televisiosta ei löydy katsottavaa/kuunneltavaa. Olen pompsahtanut pois kohderyhmistä. Olen enää Tena-suojien kohderyhmää.

Normaali

Viimeinen tandem-hyppy

En muista, mistä vuodesta alkaen, ehkä 2007 tai 2008 olemme pojan kanssa hypänneet joka kesä käsi kädessä tandem-hypyn mökkirannan kalliolta mereen. Usein vaatteet päällä, niin kuin silloin ensimmäisellä kerralla. En muista sitäkään, mistä se idea aikoinaan tuli: hypätä vaatteet päällä mereen. Minulla oli hattu päässä, pojalla farkkushortsit, puvun takki ja kravatti. Hypyn jälkeen otettiin kuva, siinä poseeraamme märät vaatteet päällä kalliolla iloisesti hymyillen.

Ensi kesänä poika on 18. Tämä on hänen viimeinen kesänsä ”lapsena”. Niinpä olimme sopineet, että hypyt loppuvat tähän. Vuosi vuodelta hyppääminen on alkanut pelottaa enemmän ja enemmän. Tuntuu helpotukselta, että tulevina kesinä ei enää tarvitse hypätä, vaikka tiedän, että ei siinä mitään vaaraa ole. Meri on loputtoman syvä siinä kohtaa. Silti pelkään, että törmäämme johonkin uppotukkiin, tai rantakäärme sattuu juuri silloin uimaan siinä, ja hyppäämme sen päälle. Tai jotain.

Olimme päättäneet että tänään se tehdään, kello 16.30. Ja nyt se on sitten tehty. Hattu tipahti päästä hypätessä. Onneksi poika näki sen ajelehtivan, ja kävi pelastamassa. Onhan se hattukin hauska muisto. Oli sama hattu ensimmäisessä hypyssä ja nyt, viimeisessä.

Olo on huikea. Me teimme sen. Ehkä poika jatkaa traditiota joskus omien lapsiensa kanssa. Meidän kahden osalta se on nyt ohi. Ja minulla on haikea, surumielinen olo. Vaikka en edes tahdo enää hypätä. Silti.

Niin sitkeässä on äitiys. Niin suloisia muistot pienestä pojasta ja kesistä täällä. En ymmärrä, mihin ne kesät menivät.

Normaali

Beessit hirvet

Novelli

En ole koskaan kirjoittanut mitään fiktiivistä. Vain kolumneja, blogia ja työkseni mainoksia. Syksyllä aion osallistua opiston kirjoituspiiriin. Tarkoituksenani olisi kokeilla novellien kirjoittamista. Uskoisin että se formaattina sopii minulle. On sopivan lyhyt. Ei minusta ole pitkien tarinoiden kertojaksi ja juonikuvioiden kehittäjäksi! Mutta novellien lyhyet tuokiokuvat, ehkä ne sopivat minulle.

Syksyn kirjoituskurssia silmällä pitäen ajattelin jo vähän kokeilla, mitä syntyy. Syntyi tarina ”Beessit hirvet”. Laitan sen nyt tähän teidän ihmeteltäväksenne.

——————————————-





Taitaa olla kello kohta puolenpäivän, koska sieltä ne taas tulevat, beessit hirvet. Aivan varmasti suomenruotsalaisia. Sellaisia hoikkia läpipaskoja. Ei tällaisia lyhytjalkaisia, pitkäselkäisiä, tappisormisia maatiaisihmisiä. Yhä silmät valoon tottumattomat savupirtin hämärästä. Ei, tämä beessien ihmisrotu on asunut sisustetuissa huoneistoissa jo useamman sukupolven, sen näkee ihmisestä, jos osaa vain katsoa, ja minä osaan.

Rouvalla on tänään beessit suorat housut, kirkkaanvalkoinen rypytön paitapusero ja beessi kevytuntuvaliivi. Kaulassa oikeaoppisesti sidottu silkkihuivi. Harmaat hiukset ikuisella kampauksellaan, niin kuin olisivat betonista. Miten ihmeessä ihmisen hiukset voivat olla noin hyvin laitetut, aina? Niin kuin tuuli ei niitä koskaan tuivertaisi. Käy varmaan kampaajalla laitattamassa hiukset joka viikko. Ei edes omista sampoopulloa. Lissu, kampaaja seuraavalta kadulta, kertoi kerran, kun satuttiin samaan aikaan Last Hopeen sunnuntai-illan pubivisaan, että sellaisia on. Sellaisia, jotka eivät edes omista sampoota. Käyvät joka viikko laitattamassa hiuksensa kampaajalla, uskomatonta! Suomenruotsalaisilla on paksut tukat. Ei tällaiset katrihelenat, joista päälaki paistaa läpi. 

Helmetkin sillä varmaan on, mutta ei nyt näy, kun on se silkkihuivi. Ne on varmaan siellä alla.

Herra Beessillä on myös beessit suorat housut. Babyblue kauluspaita ja beessi slipoveri. Olkihattu, juuri sellainen sopivan rento mutta tyylikäs.

Jalat niillä on pitkät. Ja kapeat. Niillä harppovat tasatahtiin, koikkelehtivat mukulakivikatuja kuin vanhat hirvet. 

Näen ne usein, melkein päivittäin omalta parvekkeeltani. Vietän paljon aikaa parvekkeella, koska sisällä seinät kaatuvat päälle, ahdistaa. Parveke on kuin keidas erämaassa. Jos löytäisi kirppikseltä sellaisen ”Live, love, laugh”  tai  ”Carpe diem” -taulun, voisi ostaa tuohon jääkaapin yläpuolelle tsemppitauluksi. Mukava seurata elämää täältä. On samalla suojassa, omalla reviirillä. Vähän sama tunne varmaan kuin jossain karhujentarkkailukopissa. Olet siellä kopissa suojassa, karhu ei tiedä, että sitä tarkkaillaan. Paitsi että minä tarkkailen näitä hirviä.

Ne asuvat tässä jossakin lähellä. Aina yhdessä. Ei koskaan erikseen. Ja aina beessit vaatteet. En osaa päättää, onko se tyylikästä vain osoitus tylsyydestä, mielikuvituksettomuudesta.

Varmaan niillä on beessi koti. Beessi kokolattiamatto, sellainen upottava niin kuin hienoissa hotelleissa.  Hopeisissa kehyksissä esi-isien kuvia perittyjen tyyihuonekalujen päällä. Grisphof-tuoleja, sivupöydillä pöytälamput, niissä beessit kangaskuvut. Kukka-asetelmia aidoista kukista. Olohuoneen nurkassa flyygeli. Isännän työhuoneessa hänen itsensä metsästämän peuran täytetty pää. Takka. Sen edessä kaksi beessiruutuista nojatuolia, missä istutaan iltaisin. Mies polttaa piippua. Sivupöydällä konjakki. Ei, kun sikaria ja lukee jotakin englanninkielistä lehteä, Herald Tribunea. Rouvalla lasi sherryä. Seinäkello lyö. Heillä ei katsota Huutokauppakeisaria, eikä Suurinta pudottajaa. Eikä varsinkaan Temppareita. Vaikea kuvitella heitä television ääreen ylipäätään. Mitä beessit hirvet katsoisivat? Beessit hirvet eivät mökkeile, korkeintaan voi olla huvila Hangossa, tuskin sitäkään. Heillä on kakkosasunto Provancessa tai Italiassa. 

Elämä on ennalta arvattavissa, perinteiden määräämää. Loppukesästä rapujuhlat, joihin kokoontuvat vuodesta toiseen aina samat ihmiset. Samoin juhannusta viettämään, jonkin tuttavan saaristossa sijaitsevalle huvilalle. Lapset käyvät Hankenin, ja menevät töihin suvun firmoihin ja keskenään naimisiin. 

Harrastetaan tennistä, pianonsoittoa, balettia. Ei mitään kamppailulajeja, eikä ryhmäliikuntatunteja hikisillä massasaleilla. Rouva on ehkä ollut nuorena hetken lentoemäntä, muuten kotona edustusrouvana. Tapaa toisia rouvia lounaalla Fazerin kahvilassa. Mies, hän kuuluu johonkin herraklubiin, ehkä Vapaamuurareihin.

Jos beessit hirvet sairastuvat, he menevät Eiran Sairaalaan, ja tauti on jokin tyylikäs vaiva. Heille on vaikea kuvitella ripulia. Heidän vaivansa ja huolensa ovat yhtä tyylikkäitä kuin he itsekin.

Ajatella. Kaiken tämän voi päätellä näkemänsä perusteella. Siinä ne nyt menevät, kohta kääntyvät kadunkulmasta. Ovat menossa lounaalle. Rouva ottaa savukalasalaatin, herra pihvin. Ei missään tapauksessa well-done, medium korkeintaan.





Katsopa, tuolla kello neljässätoista, ensimmäisen kerroksen parvekkeella. Siellä hän on taas. Luulen että pitkäaikaistyötön. Joka tapauksessa sosiaaliavustustapaus. Ei kenelläkään muulla työikäsellä voi olla aikaa istua parvekkeella keskellä arkipäivää. Miltei joka päivä. Aina kun kävelemme tästä ohi, aina hän nököttää parvekkeellaan. 

Ja miten epäsiisti parveke! Voi taivas! Tänne asti näkee että ikkunat ovat pesemättä, kukista ei ole nypitty kuivuneita pois. Jääkaapin se on sinne kiikuttanut. Istuu päivät pitkät Baden-baden -tuolillaan jääkaapin vieressä. En minä muuten tietäsi, mutta kun olen aina ohi kulkiessa vähän vilkaissut. Ei saa tuijottaa, sellainen on sivistymätöntä. En tuijota, vilkaisen aina vain vähän niin että ei edes huomaa.

Ja onko siellä parvekekukkalaatikossa lasipurkki täynnä tupakantumppeja? Ei voi olla todellista. Lasipurkkiin hillotut tumpit ovat kyllä sitten vastenmielinen näky! Voihan sitä toki polttaa tyylikkäästikin. Niitä on oikein kauniita tuhkakuppeja jopa Villeroy & Bochilla.

Miksi ylipäätään käyttää vähäiset varansa tupakkaan ja lonkeroon? Pitäisi syödä terveellisesti, liikkua, se on ihan ilmaista, ei maksa mitään lähteä kävelylle! Siinä on meidän verovaroin hoidettu kaunis puisto ihan nenän edessä. Sen kun lähtisi liikkeelle, mutta ovat jotenkin niin passiivisia ihmisiä nämä tämäntyyliset.

Ja tuollainen oranssi halatti, mikä lie riepu, onko se edes vaate. Alaosaa ei näy, mutta varmaan legginsit, nehän ne ona kaikilla nykyään aina. Niin ovat kuin makkarankuoret! Aikuiset ihmiset pitävät sellaisia, pikkutyttöjen pitkiksiä, ja jalassa on ne muovikengät, joita on kaikilla. Päässä lippis. Taitaa olla Viking Linen mainoslippis. Lonkeroa näyttää juovan. Eikä kello ole vielä edes puolta päivää, härreguud. 

Pitkäaikastyötön se on. Mitenhän sillä on täällä varaa asua? Aika kallis kaupunginosa. Ellei sitten niitä etätyöihmisiä tai pätkätyöläisiä, mitä kaikkia niitä nykyään on, kummallisia. Kyllä on maailma mennyt niin oudoksi.





Silloin nuorena, kun poliisin työstä haaveilin, niin eipä olisi kyllä uskonut että tällaisiin hommiin päätyy: suurlähetystön edustalle parkkiin. Tämä on kyllä poliisin hommista puuduttavin! Istua työvuoro mustassa maijassa kadunvarrella, ja katsoa kun mitään ei tapahdu. Samaan aikaan kun lapsia raiskataan, maanteillä itsemurhaajat ajavat päin kallioleikkauksia tai rekka-autoja, talousrikolliset käärivät voittojaan Ceylon-saaren pankkeihin, ja huumenyssäkät vaihtavat omistajaa. Olisi niin paljon tärkeämpää tehtävää! Ja tähän yhteiskunnan varoja sitten käytetään. Muiden maiden lähetystöjen valvontaan, jossakin peräpohjolan pikku pääkaupungissa, jonka olemassaoloa edes maailman terroristit eivät tiedä. Tai eivät tietäsi, jos ei joka vuosi hössötettäisiin siitä Maailman onnellisin kansa -tittelistä. Oltaisiin vain ihan hiljaa, niin ei kukaan meistä tietäisi. Ei tietäsi rikolliset, taskuvarkaat, kotimurtoja tekevät ja muut huijarit tulla. Päivästä toiseen kahdeksan tunnin vuoroissa yötä päivää maijassa. Ei tapahdu mitään, ikinä. Ja tätä tapahtumattomuutta minut on pantu vartioimaan. Tuolla koikkelehtii taas tuo sama beessit pariskunta, jokapäiväisellä kävelyllään, ja tuolla istuu parveke-eukko aamulonkerollaan. Kaikki hyvin tässä maailman tylsimmässä kaupungissa, maailman onnellisimmalla kansalla. Hohhoijaa.

Kas, kas, mitäs nyt, rupesi poliisiradio rätisemään.

”Huomio kaikki yksiköt Ullanlinnan, Punavuoren ja Eiran alueella. Hälytys. Hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajankadun kulmassa. Siis hälytys kaikki yksiköt; hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajan kulmassa. Kiireellisyysaste yksi. Loukkaantuneita kaksi.”

Normaali

Kumikemikaaliallergiaa, urtikariaa, formaldehydiallergiaa, kaikkea on

Määräsin itse itseni saikulle, kun kädestä kuoriutui iho. Kyllä on hankala olla tekemättä mitään! Kun silmä näkee koko ajan jotakin, mitä pitäisi/voisi tehdä. Mutta jos kädestä puuttuu iho, on myös hyvin vaikea mitään tehdä. Käytin joutoajan netissä surffaukseen, katselin suoratoistosta brittiläisiä murhatutkimuksia, ja välillä selvittelin, mistä käsi-ihottuma voi johtua. Siinä saa käyttää omia etsivän taitoja hyväkseen.

Käsi-ihottuma on ollut pitkäaikainen vaiva. Iho, varsinkin oikeassa kädessä, on rikki ja haavaumilla. Sain terveyskeskuslääkäriltä alkukesästä vahvaa kortisonivoidetta. Tosin hän varoitteli sen käytössä, ei saa käyttää kahta viikkoa kauemmin. Voiteen haittavaikutukset voivat olla merkittävät. Ja lääkäri sanoi että olisi tärkeää olisi selvittää, mistä vaiva johtuu.

Niinpä, mutta miten selvität? Viivästyneet kosketusihottumat ovat viheliäisiä selvitettäviä. Pitäisi olla Sherlock Holmesin hermot ja Neiti Marplen päättelykyky. Formaldehydi-allergia minulla on jo testattu, ja olen luullut käsi-ihottuman johtuneen siitä, että olen altistunut formaldehydille, vaikka sitä kaikin keinoin pyrin välttämään. Formaldehydi on yleinen säilöntäaine teknokemian tuotteissa, kuten sampoissa, saippuoissa ja pesuaineissa. Sitä käytetään myös vaateteollisuudessa. Siksi uudet vaatteet pitää aina pestä ennen käyttöä.

Mutta nyt luulen, että käsi-ihottuman taustalla ei ole formaldehydi vaan kumikemikaaliallergia. Se on myös viivästynyt kosketusihottuma, missä allergisoivia aineita kulkeutuu ihon hien irrottamana kumista ihoon. Kumia on vähän kaikkialla. Auton ratissa, kengänpohjissa. polkupyörän kädensijoissa, tiskiharjan ja hammasharjan varressa, hiusharjoissa, jopa rintsikoissa tai alushousujen vyötärönauhoissa.

Tällä kertaa erityisen pahan reaktion taisi aiheuttaa kumihanskat, joita käytin töissä. Yleensä pidän kumihanskojen sisällä puuvillahanskoja, mutta nyt minulla ei niitä ollut mukanani, joten laitoin kumihanskat käteen ilman niitä. Tein näin kahtena päivänä peräkkäin. Lisäksi kastelin taloyhtiön pihamaan – paksulla, isolla kumiletkulla, sellaisella mitä palomiehet käyttävät, ja joka on meidän taloyhtiössä käytössä pihan kasteluun. Taisi tulla kumikemikaalialtistumista vähän tavanomaista enemmän.

Kumikemikaaliallergia selittänee myös oudon ihottuman korvien alapuolella leukaperissä. Kasvomaskien kumiset korvalenkit. Mutta minkälaisia maskeja voin sitten käyttää? Kaikissa on kumiset korvalenkit.

Käsi-ihottuman ohella urtikaria-kohtaukset ovat piinanneet keväästä alkaen, tämä on siis vähän tuoreempi ihottumavaiva, mutta vähän aikaa sitten keksin että verenpainelääkkeen harvinainen haittavaikutus voi olla urtikaria, ja jätin verenpainelääkkeen pois kokeilumielessä. Kokeilua on ollut vasta viisi päivää, mutta ainakin nämä viisi päivää on mennyt ilman nokkosrokkoa. Tosin verenpaineet on sitten koholla, yläpaine on nyt yli 140.

Onneksi minulla on aika Ihosairaalaan elokuun 10.päivä. Pyydän että minulta testattaisiin nyt kaikki mahdolliset kemikaaliallergioiden muodot, ja saisin selvyyttä myös urtikarian aiheuttajaan. En jaksa tätä enää näin. Kärsin aina pahenevasta ihottumasta, tätäkin käsi-ihottumaa on ollut monta vuotta. Menee liian kauan ennen kuin aiheuttaja selviää.

Mielestäni allergioita ei oteta terveydenhuollossa kovin vakavasti, niitä vähätellään, vaikka niiden aiheuttama vaiva ja tuska ihmiselle on ihan todellinen. On vaikea nukkua, kun kutittaa. On epämiellyttävää harrastaa liikuntaa, jos iho on rikki. Jatkotutkimuksiin on vaikea saada lähetettä. Kävin yli vuoden terveyskeskuksessa valittamassa kohtauksista, joissa kasvot turposivat yhtäkkiä tummanpunaiseksi, ennen kuin sain lähetteen tutkimuksiin joissa saatiin selville formaldehydiallergia.

Kaikenlaista histamiinia, kortisonia eri muodoissa – tabletteina, liuoksena ja voiteina – on yöpöytä pullollaan. Luulen, että tulen kuolemaan allergiseen kohtaukseen. Teen jotakin fataalia tietämättäni, osallistun sukelluskurssille ja puen kumipuvun päälleni. Se olisi sitten heisulivei se. Tai sydän poksahtaa, kun verenpaineet nousevat.

No tämä oli vähän alavireinen postaus tällä kertaa. Mutta nyt vähän masentaa tämä tilanne. Ihan itkettää, jos rehellisiä ollaan.

Normaali

Oman elämänsä mikkoniskaset, joukoturkat ja jörndonnerit

Ihana tekemisen flow. Silloin kun on yksin, ei tarvitse välittää muista, heidän nälästään, seurankaipuustaan yhtään mistään, voi tehdä hommiaan omaan tahtiin, syödä kun nälkä ja juoda kun janottaa.

Varhaisesta aamusta alkaen olen puuhastellut pihamalla. Kaivanut, kitkenyt, kastellut, siivonnut, pessyt, sahannut. Siirtynyt hommasta ja projektista toiseen vailla suunnitelmia. Ryhtynyt siihen, minkä silmä on näyttänyt. Välillä jättänyt kesken, tehnyt jotakin muuta toisaalla, ja sitten taas palannut jatkamaan keskenjäänyttä. Se on tekemisen flowta, ja ihan parasta.

Jossakin kohtaa sitten tajuaa, että nyt rupeaa virta vähenemään. On pakko suunnata jääkaapille. Ja kun suuntaa jääkaapille, tietää että hetkeen ei hommiin palata. Syönnin jälkeen tulee aina raukeus ja tauko.

Lounastaukoa pitäessäni laitoin auki tuvan tv:n, jos vaikka uutiset tulisivat. Eivät tulleet. Siellä Hannu Lintu kapellimestaroi isoa orkesteriaan. En tiedä, mistä konsertista oli kysymys, en jäänyt sitä kuuntelemaan, sen sijaan jäin pohtimaan johtajuutta.

Kapellimestari on ihan ääreisesimerkki johtajuudesta. Konsertti kestää pari tuntia, se on kaiken harjoituksen kliimaksi. Miten kapellimestari johtaa orkesteria, minkälainen johtaja hän on? Miten johtajuutta opetetaan kapellimestariksi opiskeleville? Itse asiassa tunnen yhden nuoren miehen, joka opiskelee kapellimestariksi. Pitääpä kysyä häneltä, miten hän sen kokee.

Hannu Linnun orkesteroinnin innottamana jäin miettimään johtajuutta ylipäätään. Kyllä taitaisi monella nykynuorella mennä luu kurkkuun, jos aikamatkaisi 80-luvulle kokemaan sen aikaista johtajuutta livenä.

Siihen aikaan johtajaa kuului pelätä. Johtaja oli diktaattori. Sieltä saattoi tulla mitä vain, johtaja saattoi kommentoida paitsi tekeillä olevaa työtä myös henkilökohtaisuuksia; pukeutumista, hiuksia, meikkiä, puhetapaa, mitä vain, eikä vastaan ollut sanomista.

Muistan ihmetelleeni lukion jälkeisessä – elämäni ensimmäisessä – työpaikassa, miten aikuiset ihmiset ryntäsivät lähes päivittäin, viikoittain ainakin, työpaikan rappukäytävään itkemäään, kun pomo oli sanonut jotakin tekeillä olevasta työstä tai muusta. Ajattelin, että tällaistako on työelämä? Ja sellaista se todellakin oli.

En minä sitä puolusta, tarkoitan vain että on tyystin unohtunut että silloin lähes jokaista työpaikkaa johti jonkin sortin oman elämänsä joukoturkka. Minulla on kokemusta tuolta ajalta vain mainostoimistosta, mutta luulen että sama ilmiö oli jokaisella toimialalla.

Ei silloin ollut sosiaalista mediaa, mihin mennä valittamaan ja purkamaan tunteita. Ei ollut metoota tai muita. Jos et hyväksynyt työpaikan kulttuuria, se oli sorromnoo, heipatsulle, mene ja kasva aikuiseksi, kasvata nahkaasi, ei täällä heikot menesty.

Kerran muistan jotakin älähtäneeni. En Pomolle, vaan pikkupomolle, jolle oli vähän mennyt oma tilanne hattuun. Varsinainen asia on jo unohtunut, mutta koin tilanteen simputtamisena. Olin assarin asemassa, oppipoikana. Projektijohtaja totesi kokemaani ja esille tuomaani epäreiluuteen, että saman hänkin on siinä asemassa kokenut ja nyt sama on sinulla edessä. En ihan ostanut ideaa. Miksi minun pitäisi kokea joku epäreiluus, vain sen takia että hän on joutunut saman uran alussa kohtaamaan. Pian totesinkin että taitoni ovat toisaalla, luovalla puolella, ja jätin sihteerikkö-jassari-alamaisen roolini siihen kuuluvine kärsimyksineen lopullisesti taakseni.

Ei sen puoleen, kyllä nousi hattuun myös oma uusi asema ”luovana”. Olin kyllä varsinainen primadonna. Auta armias, jos joku istui minun paikalleni maanantaina aamupalaveripöytään. Sai kyllä luvan siirtyä pois.

Olisipa mielenkiintoista, jos joku ryhtyisi tutkmimaan johtajuutta eri aikoina. Miten vähän aikaa on 80-luvusta! No onhan siitä jo pitkä aika, mutta itselle se oli eilen. Ja miten erilaista tämän päivän johtajuus on. Työyhteisöjen patruunat ja boss ladyt ovat jo hautausmailla ja vanhainkodeissa.

Jonkun verran julkisuudessa on ollut puhetta tästä aiheesta elokuvaohjaajien kautta. Sen aikakauden mikkoniskaset ja jörndonnerit olivat despootteja, jotka alistivat filmiryhmän jäsenet taiteen nimessä tekemään asioita, jotka eivät enää kestäisi päivänvaloa.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Minkälaista mahtoikaan olla tuohon aikaan olla muissa työyhteisöissä? Teollisuudessa? Kaupan alalla? Tuotannossa? Armeijassa? Kouluissa?

Kuten jo sanoin, en ole kostonhimoinen, vaadi päitä vadille tai edes näytille. Jokainen aika on omanlaisensa, ja kehitys kulkee onneksi kohti parempaa.

Ja olihan silläkin omat hyvät puolensa. Työpaikalla oli hyvä yhteishenki, pomon pelko yhdisti, jos ei muuta.

Takaisin pihahommien pariin. Näissä töissä olen despootti itse itselleni.

Normaali

Vieläkö on Reebenbahn, vai tilataanko tytöt Woltilla?

Kesäaamua ihanampaa ei ole. En osaa päättää, joisinko aamukahvini ulkona vai sisällä? Tekisinkö kuitenkin ihan ensiksi pienen aamuvenyttelyn puutarhassa? Samalla voisin hakea vuosi sitten istuttamastani kirsikkapuusta kaikki sen tekemää kolme kirsikkaa, ja syödä ne aamupalaksi. Olivat muuten väkeviä. Mikähän siinäkin on, että kotipuutarhan kirsikat ovat väkeviä, ei lainkaan samoja mitä saa ostaa kaupasta?

Eilen illalla ajattelin poimia mustikoita. Mutta niitä oli niin vähän, että luovutin. Kyllä sieltä piirakkamarjat saisi, mutta minun hermoilla ei. En jaksa, jos marjoja joutuu etsimään. Niitä pitää olla tyrkyllä niin kuin tyttöjä Reeberbahnilla.

Mistähän tuo nyt tuli? Ehkä siitä kun katsoin hetken aikaa Irwin Goodmanista kertovaa elokuvaa eilen illalla. Olen suuri Irwinin laulujen fani. Osaan monta ulkoa, minulla oli tapana rallatella niitä joskus 90-luvulla. Suosikkini on Maailma on kaunis. Se on oikeasti hyvin kaunis laulu, luulin aluksi että sanat ovat ehtaa Eino Leinoa, mutta ne ovat Vexi Salmen. Laitankin tähän linkin: https://www.youtube.com/watch?v=lLjW6W-AFo4

Tämä laulu sopiikin hienosti kesäaamun tunnelmaan.

Irwin oli surullinen hahmo, alkoholismin nakertama, mutta pidän Vexi Salmen Irwinille tekemistä lauluista. Niissä oli yhteiskunnallista sanomaa huumorin sävyttämänä. Sellaisia lauluja ei tee kukaan enää. Esimerkiksi laulussa Ostokeskus ja krouvi kuvataan hienosti lähiökapakan asiakkaita. Meinasin sanoa asukkaita. Ehkä he vähän kapakassa asuivatkin, enemmän kuin kotonaan.

Muistan myös käyneeni joskus Reeberbahnilla. Taisi olla Interrail-reissu. Pitihän sitä käydä katsomassa, minkälaista se on. Ja toden totta, siellä ne naiset olivat näyteikkunoissaan kuin häkkikanat. Uskomatonta! Onkohan se vielä olemassa? Jotenkin tuntuu että ei kai sentään enää nykyaikana? Eiköhän nykyisin huoran voi jo tilata Woltilla kotiin. No olenpas minä suorasukaisella tuulella tänä aamuna.

Ohjelmassa tänä viikonloppuna on yksinoloa ja puutarhanhoitoa. Olemme koko kolmen hengen perheemme jakautuneet eri osoitteisiin. Poika on taekwondo-tapahtumassa, mies saaristomökillä ja minä kakkoskodissa.

Leskeksi jäänyt appi on viime viikot asustellut puoliksi meillä mökillä, toisen puolen kälyn kanssa, ja tänä viikonloppuna hän ei ole meillä, joten mies saa olla ihan yksin mökillä. Se tekee välillä hyvää. Saada olla vain, ilman että tarvitsee ottaa huomioon ketään muuta. Varsinkin nyt kun on hautajaiset tulossa viikon päästä. Surutyö on sellaista, joskus tarvitsee kädestä pitäjää, joskus pitää olla yksin, miettiä ja tunnelmoida.

Minustakin on mukava olla yksin, vailla huolta muista. Tosin unohdin suurimman osan ruuista kotiin, sinne jäi leivätkin leipäkoriin. Yritän nyt pärjätä sillä mitä on ja kaapista löytyy.

Pihalla ovat ilmeisesti kirvat tuhonneet ruusuntaimet, jotka keväällä istutin. Seuraavaksi ne etenivät kasvihuoneeseen. Siinä vaiheessa lakkasin toivomasta kirvojen katoamista, ja ryhdyin myrkytystoimiin. Minulla oli käsitys, että niitä voi tuhota ruiskuttamalla Tolu-vettä päälle. Tuhosin miltei viiniköynnökset ruiskutuspuuhilla. Osa lehdistä käpristyi ruskeaksi. Tolu-vesi poltti ne. Mutta kyllä taisi kirvatkin kadota! Täytyy yrittää nyt elvyttää kasveja.

Ja ehkä muutan parin kasvin paikkaakin, vaikka ei kai nyt siihen ole otollisin aika. Mutta kun on mieli tehdä! Minulla on pari pilarituijaa, jotka kasvavat aivan väärässä paikassa. Meinasin tutkia, voisiko ne istuttaa rappujen viereen, molemmin puolin. Näin sellaiset, valtavan isot ja korkeat tuijat, juuri sillä tavoin istutettuina pappilan oven pielessä. Siellä missä yövyimme ystävän kanssa viime viikonloppuna. Tahdon samanlaisen tänne.

Koronan kakkosrokote on nyt pistetty käsivarteen. Ja töitäkin kävin tällä viikolla tekemässä kahtena päivänä. Joten viikko on ollut sillisalaatti sitä sun tätä. Siis täydellinen. Sillisalaattiviikko on paras. Vähän kaikkea.

Normaali

Loman vastakohta on elämäpötkö

Loman määrittely kaipaisi uudistusta.

Toki työ voi olla loman vastakohta, mutta samalla lailla lomaa tarvitsevat opiskelija, työtön, äitiyslomalla oleva (mikä jo sanana on huono! äitiys ei ole koskaan lomaa, siitä kyllä tarvitsee lomaa!) eläkeläinen, omaishoitaja, pätkätyöläinen, sairaslomalainen ja mitä kaikkia meitä on.

Loma tarkoittaa sitä, että on pois omasta arjesta – mitä se sitten onkaan.

Loma ei myöskään tarkoita välttämättä viikkoa etelässä. Tai neljää viikkoa mökillä. Loma voi olla mitä tahansa, kunhan se on pois omasta arjesta.

Minäkin olin lomalla. Heinäkuun puolivälissä, yhden viikonlopun perjantaista sunnuntaihin. Se oli ihanaa!

Olimme reissussa pitkäaikaisimman ystäväni kanssa. Hän on kiireinen omassa eläkeläisen arjessaan, mikä koostuu lastenlasten hoidosta ja oman muistisairaan äidin hoivasta toisella paikkakunnalla. Hän jos joku oli loman tarpeessa!

Asuimme Sastamalan Wanhassa Pappilassa. Hän morsiussviitissä, minä piiankammarissa, paitsi että en maijaillutkaan piiankammarissa, minut oli upgradattu juuri valmistuneeseen toiseen vierashuoneeseen.

Minkä kauneuden keskellä asuimmekaan! Silmä ja sielu lepäsivät. On niin ihana nähdä ja kokea paikka, joka on entisöity hyvällä maulla ja – meinasin sanoa rakkaudella, mutta se on niin käytetty sana, sanonkin tunteella. Pappilan isäntäväki selvästikin ymmärtää tilan ja tunteen ja niiden summan: harmonian.

Aamupalaa söimme yhdessä isäntäväen kanssa. Oli haudutettua puuroa, mustikkakeittoa, leipää, karjalanpiirakoita, kaikkea. Oli ihana istua valmiiseen aamiaispöytään. Sitä ennen käydä pulahtamassa järvessä yksinäisellä aamu-uinnilla, sekin luksusta. Koska kotona olen yleensä se, joka herää ensin, keitän myös aamukahvit. Niinpä toisen tekemä aamiainen on minulle luksusta.

Ystävä, joka oli herännyt jo aamuviideltä ja viettänyt aamutunnit pihalla luonnon heräämistä tarkaillen, sillä väli kun minä vielä kuorsasin omassa lukaalissani, huomasi miten hiljaista kaikkialla oli. Ei kuulunut mitään. Sastamalan Wanha Pappila sijaitsee jonkun matkan päässä kaikesta. Ei ole ohikulkuliikennettä. Pappilan väki sanoikin, että jotkut ulkomaiset vieraat ovat ihmeissään, ehkä jopa vähän peloissaan, kun ääniä ei kuulu. Olemme niin tottuneet taustaääniin, että niiden totaalinen puuttuminen tuntuu häiriöltä normaalitilassa, vaikka pitäisi olla toisin.

Viikonlopun aikana kävimme konserteissa, taidenäyttelyissä, söimme hyvin, ihailimme taloja, paikkoja, polkuja, maisemia, kukkia, kirkkoja, elämää. Osuimme lifestyle-kauppaan, missä oli kesäalen lisäale, innostuimme shoppailemaan silkkipaitoja ja pellavatunikoita.

Yhtenä kesäisenä viikonloppuna emme ajatelleet ketään, mitään, mitä voisi laittaa ruuaksi tai pitäisikö joku homma hoitaa. Olipa ihana loma!

Tästä lomasta innostuneena aion mennä lomalle myös ensi kuussa! Aion mennä junalla Tampereelle, Tarjanne-höyrylaivalla Ruovedelle, sieltä Mänttä-Vilppulaan, yöpyä Mäntän Klubilla ja käydä taidenäyttelyissä.

Aamujen lisäksi taitaa kyllä loma olla ihmisen parasta aikaa! Silloin kun löytää oikean tavan lomailla. En pidä matkustamisesta, mutta tässä tavassa lomailla sitä ei ole.

Joskus myös työ voi olla lomaa omasta arjesta, senkin olen kokenut. Loma on se vanhanaikainen sunnuntai. Päivä joka oli muista päivistä erilainen. Sunnuntaita ei enää ole. Päivät ovat elämäpötköä.

Ihmiset! Viettäkää lomaa! Viettäkää sunnuntaita! Eikä sunnuntain tarvitse olla sunnuntai; se voi olla ihan mikä päivä viikosta vain, kunhan on erilainen kuin ne kaikki muut.

Elämästä ei saa tulla pötköä.

Normaali

Urtikaria vaivana, onko syy verenpainelääkkeessä?

Onpa vierähtänyt tovi edellisestä postauksesta. Olen ilmeisesti ollut kirjoituslomalla. Ja mistäpä sitä ei kirjoittaisi kuin vaivoistaan! Eikös se olekin niin että tietyssä iässä puheenaiheet liittyvät useimmiten sairauksiin, vaivoihin, rohtoihin ja muihin terveysnikseihin. Taidan olla siinä vaiheessa.

Kesän vaivana on ollut nokkosrokko eli urtikaria. Tai niin olen itse päätellyt. Jos hikoilen saan kokovartalonäppykohtauksen. Koko vartalo peittyy pieniin näppyihin, kutiaa niin maan perusteellisesti. Kohtaus kestää jonkun tuskaisen hetken, tunnissa on ohi, mutta sen verran että ehdin raapia ihon rikki, eikä näky ole kaunis.

Se kurjuus tästä on, että ei voi tehdä oikein mitään. Ei lenkkeillä, ei leikata ruohoa, ei saunoa. Heti on kohtaus päällä. Ilman liikuntaa paisun kuin hiivataikina.

Tänään sitten keksin, että voisikohan tämä johtua verenpainelääkityksestä? Vai onko kaikki vain sattumaa? Sain ensimmäiset kohtaukset keväällä, ja verenpainelääkityksen aloitin huhtikuun alussa, pääsiäisenä. Verenpainelääkkeen käyttöohjeet tarkistin tänään ja se puoltaisi tulkintaa, yksi harvinainen haittavaikutus on urtikaria.

Soitin oitis terveyskeskukseen diagnoosistani. Olivat sitä mieltä että ei nyt kuitenkaan vaihdeta verenpainelääkettä. Minulla on aika Ihosairaalaan 10.8. Katsotaan mitä siellä sanotaan. Itse olen kyllä niin vakuuttunut verenpainelääkkeen syyllisyydestä, että olen nyt päättänyt lopettaa sen syönnin. Tässä on kolmisen viikkoa ihotautilääkäriin. Jos nokkosrokko häviää, niin syypää on ollut verenpainelääkitys.

Tietenkin arveluttaa jättää verenpainelääke pois ykskaks, eikä varmaan ole terveellistä, mutta ajattelin seurata verenpaineen kehitystä omalla kotikoneella niin pysyn kärryillä, jos paineet kasvaa.

Miehellä kävi niin että oudon loputtoman yskän syyksi paljastui verenpainelääke. Aina illalla alkoi yön kestävä yskä, joka katosi, kun lääkkeet vaihdettiin.

Harmittaa tietenkin, jos lääke on tämän vaivan takana ja kesä sen takia ”pilalla”. Toisaalta hyvä, sittenhän ainakin tiedän, miten asia voidaan korjata.

Olipa kurja aloituspostaus pitkän tauon jälkeen, mutta jostakin se on aloitettava, ja tämä on nyt tänään mielessä.

Ensi kerralla kirjoitan muusta, ehkä kesän kivoimmasta jutusta. Palataan asiaan!

Normaali

Heinäkuun puoliväli, keski-iän allegoria

Luin alkukesästä Merete Mozzarella kirjaa Matkalla puoleen hintaan. Koko kesä oli vielä edessä, juhannuskin kokematta. Kirja kertoo niistä tuntemuksista ja ajatuksista, mitä eläkkeelle jäädessä tulee. Hyvä lahjavinkki muuten eläköityvälle!

Kirjassa on sitaatti Hans Ruinilta, siinä puhutaan heinäkuun puolivälistä.

”Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. Sitä ennen näemme edessämme rivin päiviä, jotka tuntuvat loputtomasti työntyvän toisiinsa äärettömyyksiin ulottuvana näkymänä. Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan. Niin, eivät asiat elämässäkään ole toisin. Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa. Vielä eilen saattoi tuntua, että elämä on edessämme. Ja tänään enin osa vaikuttaa ohitetulta.”

Kesä – ja elämä – on juuri kuvatun kaltainen. Aluksi se on edessä, loppumattomana aurinkoisten päivien kavalkadina. Sitten yhtäkkiä havahtuu, apua, nythän on jo heinäkuun puoliväli, tämän loppuu joskus. Heinäkuun puoliväli on keski-iän allegoria.

”Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan”.

Keski-ikä – se vie meiltä enemmän kuin mikään muu ajanjakso elämässämme kykenee antamaan.

Normaali

Anopin muistoksi

Mökin seinällä on harmaassa kipsikehyksessä taulu, johon on kirjoitettu Ovidiuksen sanat: ”Ei voi saada palaamaan aaltoa, joka meni jo. Ei voi saada takaisin hetkeä, joka meni jo. Kun on aika, käytä se. Sillä nopein askelin se kiitää pois. Eikä se, mikä tulee seuraavana, ole koskaan niin hyvää kuin se, mikä oli ensin.” Sanat puhuttelivat minua jo silloin 90-luvulla kun taulun seinään laitoin, mutta erityisesti nyt keski-ikäisenä ne ovat konkretisoituneet. Monta kertaa havahtuu ajan ainutlaatuisuuteen. Mikään kesä ei ole samanlainen kuin edellinen. Samat aallot eivät palaa, vaikka aaltoilu jatkuu.

Kävimme saattamassa anopin viimeiselle rannalle. Viikko sitten hoivakodista tuli soitto; aika on loppumassa. Sitä oli kuitenkin riittävästi. Kaikki läheiset kävivät jättämässä jäähyväisensä, sanoivat tärkeät sanansa.

Anoppi oli aina kova huolehtimaan muista. Vielä viime keväänä anoppi oli huomauttanut että laita takki kiinni, kun mieheni oli lähdössä hänen luotaan. Äidit ovat äitejä loppuun asti, huolissaan lapsistaan, onhan riittävästi vaatetta päällä, ethän vain vilustu.

Olin miettinyt etukäteen, mitä haluan anopilleni sanoa. Pois lähdettyäni tajusin unohtaneeni yhden tärkeän. Halusin sanoa hänelle, että ei tarvitse kantaa huolta meistä kenestäkään tänne jäävästä. Me lupaamme pitää huolta toisistamme, hänen ei tarvitse enää huolehtia.

Mutta niin kuin usein, kohtalo hoiti homman parhain päin. Olin menossa töihin suoraan anopin luota, ja siksi mukanani oli eväät pienessä kylmälaukussa. Unohdin laukun ikkunalaudalle, ja minun oli palattava takaisin anopin luo. Niinpä sain kuin sainkin sanotuksi nuo sanat.

Tänään on Runon ja suvun päivä. Anoppi harrasti runojen lausumista, ja kirjoitti niitä nuorena. Yksi hänen lempirunoistaan oli Aale Tynnin Kaarisilta. Se päättyy sanoihin:

”Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

Ja ne tuntuvat sopivan hyvin tähän hetkeen.

Tulee myös mieleen hauska muisto. Ehdotimme anopille aikoinaan että hän voisi hankkiutua mallitoimistoon, mummomalleja tarvitaan myös. Anoppi innostui. Lähetti kirjeen ja kuvan mallitoimistoon. Oman nuoruuden kuvansa! Ja kirjeessä luki: ”Ihastutte kun näette!”

Ajattelen, että nyt kun anoppi siirtyy taivaaseen, hän varmaan sinne mennessään toteaa samat sanat: ”Ihastutte kun näette!”

Siellä taitaa olla parasta aikaa meneillään aikamoinen jälleennäkemisen riemu.

Normaali

Löysin parvekkeen – kotoa

Avioliittomme kuusi ensimmäistä vuotta asuimme Tammisalossa. Kesällä 1999 päätimme muuttaa kaupungin keskustaan, uusi koti löytyi nopeasti ja remontin jälkeen pääsimme muuttamaan vuonna 2000. Kaupunkiasunnon yhtenä kriteerinä oli parveke, koska asuntoa ostaessa molemmat poltimme kuin korsteenit. Samana vuonna 2000 lopetimme kyllä tupakoinnin, mutta se ei ollut suunnitelmissa asunnon ostovaiheessa, joten tupakka jäi – ja parveke jäi.

Parvekkeesta tuli kissan ulkoilualue.

Parveke ei ollut kovin viihtyisä. Parvekkeen viihtyisyydelle emme antaneet asuntoa ostaessa arvoa, koska tupakoitsija on tottunut epäviihtyisiin tupakointipaikkoihin, kunhan on, missä sauhutella. Asunto sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, edessä on noin neljä metriä leveä viheralue ennen jalkakäytävää, joten ohikulkevat eivät sentään ihan nokan edestä kulje, mutta parveke oli täysin villiviinin peitossa. Sellainen pimeä viidakko. Meitä ja kissaa se ei haitannut.

Pari vuotta sitten koko talon edusta piti sadevesien valumaputkien asennuksen takia repiä auki, ja villiviini meni siinä samalla. Sääli, se oli ikivanha ja ylettyi jonnekin viidennen kerroksen korkeudelle.

Nyt villiviiniä ei ole. Mutta meidän parvekkeelle paistaa aurinko iltapäivään noin klo 14 asti. Ennen kolkolta tuntunut sementtilattia tuntuu näissä helteissä jalkapohjaan ihanan viileältä ja karhealta.

21 vuotta – ja istun ensi kertaa meidän parvekkeella. Tai en ihan, istuin tässä myös viime vappuna, ja totesin paikan toimivan.

Vähän on häkkieläintuntua, koska kissan takia olemme joutuneet asentamaan parvekkeelle kalterit estämään varkaiden sisäänpääsyn ja kissan karkaamisen. Istun siis kaltereiden takana.

Mutta enpä olisi minä, jos ei tässä olisi käynyt sama vanha juttu.

Hetken paikoillani oltuani huomasin että orapihlaja-aita pitäisi siistiä, ja itse asiassa koko etupiha kastella. Mitä kuka tahansa muu tekisi? Laittaisi talomiehelle/huoltoyhtiölle sähköpostia. Mitä tekee mrsmiddleage? Hakee keittiösakset ja menee leikkaa aidan. Perehtyy talomiehen vesipostiin, saa kasteluletkun asennetuksi ja kastelee pihan.

Aina sama juttu.

Normaali

Villahousuja ja toppatakkeja helteeseen

On niin kuuma, että on vaikea keksiä järjellistä tekemistä. Ulkona ei voi tehdä mitään. Yritin sauvakävellä, kuvittelin että pururadalla metsässä olisi viileää, mutta ei, siellä vasta kuuma olikin! Puut eivät varjostaneet korkealta porottavaa aurinkoa, eikä edes tuulenvire tuonut helpotusta.

Puhumattakaan mistään puuhastelusta, ehkä myöhään illalla tai hyvin aikaisin aamulla voisi jotakin fyysistä tehdä. Pyykkiä voi sentään pestä! Ne kuivuvat narulla ennätysajassa. Nyt olisi kyllä hyvä sää pestä mattoja, mutta tuntuu liian isolta projektilta aloittaa.

Ruoka ei maistu. Saunaa ei viitsi lämmittää.

Lopulta jäljelle jää ne samat asiat, mitä tekee myös silloin, kun on ihan päinvastaista eli liian kylmää tai märkää – Netflix ja nettikaupat.

Katselin tositapahtumiin perustuvan sarjan tappajasta, jonka kohteena oli reppureissaajat Aasiassa. Mies huumasi, varasti matkashekit ja passit, ja lopuksi tappoi uhrinsa. Yleensä en katso jännityssarjoja, pelottavat liikaa, mutta nyt en keksinyt muutakaan, ja tositarinapohjaisuus kiinnosti. Ukko istuu vieläkin vankilassa tekosistaan.

Seuraavaksi päädyin selaamaan nettikauppojen valikoimia. Ja eritoten villahousuja. Onko helle pehmittänyt aivoni tyystin? Shoppailla nyt villahousuja helteellä. Mutta ehkä alitajunta jo tsuumasi minua viileämpiin vuodenaikohin, ihanan raikkaisiin syyspäiviin. Kylläpä tekisikin mieli ostaa villahousut. Alesta tilasin toppatakin.

Seuraavaksi pitänee kaivaa esiin puikot ja ostaa langat, ja ryhtyä kutomaan. Siinä on vain se ongelma, että kudin on kuuma sylissä. Vähän niin kuin kissa. Voi että kun kissa änkeää massun päälle kehräämään, ei ressukka tajua, miten kuuma on toimia sille makuualustana!

Mutta eihän tätä kauaa kestä! Täytyy nyt vain lusia tämä helle ja opetella sen myötä joutilaisuutta.

Normaali

Juhannussika

Juhannus on taikojen aikaa. Kätke kukat tyynyn alle, yöllä näet unessa tuleva sulhansen/morsiamen. Paitsi jos avioliittoa on takana jo 27 vuotta (laskinko oikein?), mitä sitten kukkia keräämään, unia näkemään?

Unia näkee, tahtoo tai ei, olkoon avioliittovuosia takana yksi vai kaksi, ja kanavaa ei voi valita tai vaihtaa. Ei voi valita että tänään romantiikkaa, kiitos; huomenna komediaa. Uni näyttää mitä näyttää. Siihen tyytyminen.

Mutta mitä pitäisi ajatella, kun juhannusyönä näin unta juhannussiasta?

Uni oli lyhyt. Seisoin mökin keittiössä ja katsoin mökin sivuikkunasta ulos. Siellä kalliolla oli valtavan kokoinen emakko kukkaseppele päässään. Hämmästyttävästi, mutta unen logiikalla, tunnistin sian oitis: sehän on naapurin juhannussika. Karannut meidän puolelle. Ajattelin myös, että minun pitää mennä varoittamaan muuta seuruetta, joka oli mökin terassilla istumassa ja ruokailemassa. ”Juhannussika tulee, varokaa!”

Uni ei ollut enneuni. Ei ilmestynyt naapurin karannut juhannusika. Ehkä sika symboloi hallitsemattomuutta. Sitä että en ”emännöinnyt”.

Monilla on pitkät traditiot juhlapäivien vietossa, olkoon sitten kyseessä joulu tai juhannus. Kokoonnutaan samalla porukalla samaan tapaan. Siinä näkee vuosien kulun, lapset varttuvat, aikuiset vanhenevat. Ihailen sitä, mutta itse en siihen kykene. Minua ahdistaa ajatus siitä että olisi joku formaatti, johon olisin sitoutunut. Meillä jokainen joulu ja juhannus on ollut erilainen. Ja niitä on vietetty erilaisissa ja erikokoisissa porukoissa, monenlaisissa tunnelmissa. Joskus kaipaa ihmisiä, hälinää, showta; toisinaan rauhaa, lepoa, helppoa.

Vuoden 2020 juhannus oli jälleen omanlaisensa.

Joitakin traditioita silti aina syntyy. Kolmena kesänä olemme juhannuskokon sijaan (aina on metsäpalovaroitus!) laittaneet isolle siirtolohkareelle, jonka muoto muistuttaa koiran päätä, vihreän juhannusseppeleen. Tänä vuonna tuli uusi traditio: kirjoitimme pihaliiduilla, jotka olivat jääneet varaston hyllyle siitä kun poika oli pieni, mökin rappusille tervehdyksen ohi ajaville veneille: Iloista juhannusta! Oli mukava istua juhannusaattona terassilla ja vilkutella ohiajaville veneille.

Aattovieraiksi meille saapuivat vanhin veljeni vaimonsa kanssa. Harvinaisia vieraita, ja oli ilo viettää iltaa yhdessä.

Seuraavana päivänä läksimme sukumökille. Siellä oli sekalainen seurakunta, mukana liuta uusia ihmisiä: kälyn uuden miehen aikuinen poika (never seen before), kummitytön poikakaveri (never seen before), oli nuorta ja vanhaa, tuttua ja vierasta, mutta olipa kiva päivä!

Etukäteen olimme sopineet, että kenenkään ei ole velvollisuus emännöidä tai isännöidä. Jokainen syököön ja juokoon mitä haluaa. Kaikki käy, ja ei aikatauluja. Sauna päällä kaiken aikaa.

Kuulostaa kakofonialta ja kaaokselta, mutta se toimi. Loppujen lopuksi emme edes istuneet pöydän ääreen, koska totesimme että ruoka valmistuu grillistä niin epätahtiin, että istuskellaan vain rappusilla chillisti ja syödään omaan tahtiin.

Minulla oli mukana muurinpohjalettutaikina, mutta harmikseni aloitus ja into menivät täysin pieleen. Lämmitin vekottimen niin kuumaksi, että lettujen paisto ei onnistunut. Onneksi paikalla oli tuleva eräopas. Yllytin ”eräoppaan” kokeilemaan lettujen paistoja, saattavat tulevat asiakkaat vaikuttua letuista. Sinne meni eräopas, ja letut syntyivät! Oli ylipäätään ainutlaatuisen ihana kokemus kokea päivä ilman ”emännyyttä”. En muista, milloin niin olisi ollut.

Nyt toiveeni on: ei emännyyttä never-ever! Heitän taakan harteiltani. Ja huomaan, mikään ei ole minun varassani! Asiat sujuvat vaikka en häärää. Joskus on ihan oman itsensä kannalta järkevää/mukavaa ottaa uusi rooli. Ihan toisenlainen. Olla sivussa, taustalla, ei häärätä.

Suosittelen, kokeilkaa luopua rooleistanne.

Joku muu voi tehdä letut paremmin.

Normaali

Kesägarderobin kulmakivet

Räyhäpaita = ikivanha puuvillaneule, jonka hihansuut ovat rispaantuneet. Malli väljä, pituus peittää pyllyn, v-kaula-aukko on viileä, ja ne hihat, vähän liian pitkät, siksi lopulta rispaantuivat. Tämä on kyllä R.I.P. -paita. Sitä ei enää ole, mutta voi kun olisi! Isosti kaivaten.

Hälläväliä -hattu = muinoin Espanjasta ostettu cowboy-hatun mallinen punoshattu. Lierin reunassa on piilossa rautalanka tai vastaava, jolla lierin mallia saa muunneltua.

Löllöalkkarit = öisin nukkuessa pidettävät puuvillaiset mummoalkkarit. Eivät kiristä tai purista. Aseksuaalit, ei-viettelevät. Nämä alkkarit jalassa uskaltaisi kävellä vaikka aamuyöstä Sörnäisten kujilla pelkäämättä tulevansa raiskatuksi.

Halatti = löysä vaate. Sopii kaikken: nukkumiseen, rannalle, kauppaan. Erinomainen myös pihatöissä, pitkä helma suojaa punkeilta ja löysä malli on viileä.

Lippis = lippistä tarvitaan kampauksen tekemiseen. Koska edellisestä kampaamokäynnistä on aikaa vierähtänyt, nopein keino saada hiukset aisoihin on laittaa pesun jälkeen päähän lippis. Päähän muodostuu nätisti laineet juuri oikeaan kohtaan. Tätä kikkaa en tosin voi suositella kaikille hiustyypeille.

Mummoankan ostoskori = punottu soikeanmallinen kori käsilaukuksi. Tälle on kyllä vaihtoehto, näin kirpparilla, tuohikäsilaukku. Siellä oli tuohesta punottu käsilaukku hienoine koristeineen. Näytti niin erikoiselta, että melkein ostin. Pitäisikö sittenkin palata kirpparille tuohikäsilaukku ostamaan? Pitäisi.

Kesäcowboyt = heräteostoksena ostin kesäcowboybuutsit, kun halvalla sai (=30€). Ne ovat nyt kuitenkin jääneet sängyn alle. Pelkään näyttäväni linnunpelättimeltä, jos kaiken edellisen päälle laitan jalkaani buutsit. Ehkä kesän pitää edetä vielä hieman pidemmälle, että olen valmis tähän.

Kaikesta päätellen minulla on taipumusta röntsäytymiseen.

Normaali

Juhannusmuistoja

Yläasteella juhannusmuistoksi kutsuttiin kerran kahdessa viikossa koulun ruokalassa tarjoiltavaa ruokaa, mihin oli sekoitettu edellispäivien jämät. Sörsseli oli värikäs sekoitus. Sen näköinen kuin olisi jo kerran ruoansulatusjärjestelmän läpi virrannut. Ihan selvä juhannusmuisto.

Monenlaisia juhannuksia ja niihin liittyviä muistoja on – saati kaikkea sitä mitä en edes muista!

Yhtenä juhannuksena vieraana oli eronnut sukulaisrouva, jolla oli uusi poikaystävä mukanaan. Tinder taisi olla rikki, koska sulhaskanditaatti ei ihan nappiosuma ollut. Aavistelin, että ei ole ihan samasta kuplasta, kun avokadon nähdessään kysyi, mikä tuo on? Mutta en antanut avakado-casen häiritä, eihän sitä ihmistä voi avokadon perusteella kadotukseen tuomita.

Mies lupautui saunanlämmitykseen. Se on aina ihanaa, kun joku haluaa tehdä jotakin. Siinä samalla hän joi valkoviinipönikän tyhjäksi. Se ilmeni, kun viiniä kaivattiin illallispöytään. Sitä säilytettiin saunan jääkaapissa, eikä hävikkiä oltu aiemmin havaittu, koska mies oli kääntänyt pönikän väärin päin niin että emme havainneet että se oli edes avattu.

Sikäli jännä että emme huomanneet miehen käytöksessä muutosta, ei hän vaikuttanut humalaiselta, ääni kyllä koveni ja jutut olivat vähän levottomia, mutta vieras ihminen, mistä sitä tietää, minkälainen on. Ja absolutistiksi oli itsensä markkinoinut. Ehkä juhannusvierailu tyttöystävän sukulaismökillä avokadoineen tuntui sen verran isolta haasteelta että mies sortui viinipönikän tavattuaan.

Sukulaisrouva suuttui. Oli valmis laittamaan miehen tien päälle saman tien. Arveltiin kuitenkin että se saattaisi täyttää heittellejätön kriteerit, juhannusaattona kun ei ollut maaseudulla joukkoliikennettä saatavilla. Päädyttiin sitten siihen, että rangaistukseksi mies majoitettiin tontin perällä sijaitsevaan entiseen kanalaan. Pysykööt siellä.

Juhannuspäivän aamulla havaitsin miehen tepastelevan mökin rannassa. Sanoin, että pyydetään kahville. Sukulaisrouva sanoi että ei pyydetä, ei se ikinä aamulla mitään syö. Vein kuitenkin juhannusmörölle kupin kahvia ja leivän rantaan. Totta se oli, ei syönyt, ei huolinut leipää, mutta kahvin otti.

Päivän mittaan mies oli kadonnut pihapiiristä. Lähtenyt kohti uusia romansseja. Ehkä tinder oli pimputtanut, uusi mätsi löytynyt lähiseudulta. Ehkä mies oli lisännyt omaan päivitykseensä ”en pidä avokadoista”.

Hyvää Juhannusta kaikille!

Normaali

Apua, aurinkomyrsky tulee, oletko valmis?

Hesarissa oli joku aika sitten mielenkiintoinen artikkeli aurinkomyrskyistä. Pahimmillaan sellainen voi viedä sähköt pitkäksi aikaa. Asiantuntija arveli että sellainen saattaisi olla odotettavissa aikavälille 2030-2040.

Nyt kun tässä juuri ollaan pikku hiljaa joten kuten pääsemässä panepidemiasta voiton päälle, rupesi vähän jänskättämään ajatus aurinkomyrkystä ja sähköttömyydestä. Että mitä se oikein tarkoittaisi?

Tietenkin sitä että ei ole valoja, ei lämmitystä, ei tietokoneita, televisiota, pankkikortit eivät toimi, ylipäätään pankkiasiat eivät toimisi, ei tulisi vettä hanasta, ei saisi tankattua autoa. Kaikki, koko yhteiskunta menisi täysin jumiin. Mitä jos sattusi juuri silloin olemaan ulkomailla? Ei pääsisi pois? Kaikki toimii sähköllä, paitsi hevonen.

Vanhat ihmiset varautuvat aina pahan päivän varalle. Pitäisikö minunkin tällaisena esivanhana alkaa varautua aurinkomyrskyyn? Laittaa kellariin sellainen aurinkomyrskykatastrofiarkku. Siellä olisi kynttilöitä, lamppuöljyä, pattereita, lääkkeitä, tukku käteistä ja ämpäri ja pitkä köysi että saisi kaivosta nostettua vettä. Viinapullo! Siitä voisi saada hyvät rahat pimeillä markkinoilla tai joisi epätoivoon itse. Älyttömän paljon villalankaa norjalaisvillapaitojen kutomiseen, koska joutilasta aikaa olisi. Tai ehkä juuri ei olisi, kaikki aika menisi siihen että joten kuten selviytyisi, saisi ruokaa, vettä ja lämpöä aikaiseksi. Tosielämän selviytyjät Suomi, joka päivä uusi jakso.

Ei, ei ja vielä kerran ei! Ei nyt mitään aurinkomyrskyjä tänne enää. Tässä on nyt ollut ihan riittävästi tätä haastetehtävää.

Olisihan se aikamoinen survaval game ihmiskunnalle! Lehtiartikkelin asiantuntija tuumaili että tästä ovat tiedemiehet varoitelleet. Aurinkomyrskyjä on ollut kautta aikain säännöllisesti. Ihan niin kuin panepidemioitakin. Siitäkin tiedeyhteisö varoitti, mutta emme halunneet kuulla huonoja ennusteita. Sitten kävi niin kuin kävi. Hienosti kyllä selvittiin. Toivottavasti yhtä hienosti aurinkomyrskystä.

Ai niin, ei pidä unohtaa vessapapereita katastrofiarkusta. Nehän tunnetusti loppuvat ensimmäisenä. Ja tomaattimurska. Voi sitten aurinkomyrskykatastrofin kohdatessa viisastella vanhana kaikkitietävänä koronaepidemian läpieläneenä että voi että tietäisittepä silloin vuonna 2020, sese vasta oli se!

Normaali

Kissastoppari

Läheisriippuvainen kissamme vietti 16 tuntia yksin mökillä. Minä olin töissä kaupungissa, mies omissa työtehtävissään ja poika ystävän perheen kanssa veneilemässä. Olisipa ollut valvontakamera, mistä olisi voinut seurata kissan touhuja! Oli varmaan sellainen kissaversio Yksin kotona -elokuvasta.

Kun palasimme mökille, kuului ensimmäisenä äänekäs, vaativa ”mau!” eli missä helevetissä te olette olleet! Jätitte minut tänne yksin luonnon armoille, Oranssin Hirviön, ketun, hyökkäävien pikkulintujen ja muiden armoille. Oranssi Hirviö on antamamme nimi kissalle, joka silloin tällöin näyttäytyy. Isokokoinen kolli, joka jahtaa Miirua. Leikattu Miiru on aseksuaali, eikä välitä kollin lähentymisyrityksistä vaan pakenee ikkunasta sisään turvaan.

Kun olin käynyt pesulla ja asettunut nukkumaan, Miiru kömpi massun päälle. Tunki naamaansa minun kasvojani vasten. Jäi massun päälle kehräämään. Tuntui sanovan ”nyt et kyllä lähde tästä mihinkään”. Sama toistui aamulla. Kissastoppari rintakehällä, ei saa liikahtaa, pysy siinä. Tuli vain niin kuuma kissa peittona, että oli hätisteltävä otus pois.

Kissa on kyllä pitkävihaisin olento mitä tiedän. Tajusin että koko pitkän talven se ei ole tullut kertaakaan mahan päälle kehräämään. On osoittanut sillä tavoin mieltään kaupunkiasumista vastaan. On kaivannut luontoon ja mökille. Ja nyt kun on päässyt, on taas kaikki hyvin ja sen omalla tavallaan osoittaa. Kun vain henkilökunta pysyisi paikalla! Eikä jättäisi yksin.

Yksinäisyys, se on ongelma kissoillakin. Varsinkin jos ei Oranssin Hirviön seura kelpaa.

Normaali

Ilmastonmuutos, mikä ihana tekosyy telttailla kadulla

Carrols-hampurilaisketjun vanha slogan Nälkä – mikä ihana tekosyy tulee mieleen Elokapinan mielenosoituksesta. Koulu on loppu, on kesäloma, pienessä opiskelija-asunnossa kuuma, Anniina lupailee iltauutisissa helteitä, paitsi ettei nuori katso iltauutisia, hän katsoo säätiedot kännykän sovellutuksesta. On siis mitä mainioin säätyyppi nukkua ulkona, mutta Nuuksioon pitäisi mennä bussilla, ja metsässä on hyttysiä. Keskellä kaupunkia ei hyttyset vaivaa, miksi ei siis telttailla kadulla?

Anteeksi vain, nykynuori, mutta kukkahattutädistä kapinanne näyttäytyy ulkoilmabileinä. Ei sikäli, ei siinä mitään uutta ole. 70-luvulla oli edellinen nuorison polittiinen liikehdintä, silloin muodissa olivat kommunistit, ja moni lähti mukaan, koska heidän porukoissaan oli cooleimmat tytöt ja punaviini virtasi. Mitä väliä mikä ideologia kunhan bileet on hyvät. Ei mitään uutta auringon alla.

Muistelen keräilleeni roskia Unioninkadulta edellisten ilmastomielenosoitusten jäljiltä. Omat roskat ei ehkä likaa luontoa niin paljon kuin muiden. Ja kyllä kaupunki roskat kerää, tai joku äitioletettu.

Nuoren mielestä viljely on hampunkasvatusta ja chilipalkojen viljelyä parvekkeella, ja ekologisuus sitä että vaatteet ostetaan kirpparilta. Lentää kyllä voi, ainakin Berliiniin ja Balille.

Olemme kaikki huolissamme luonnosta ja sen pärjäämisestä. Miten luonto ja eläimet pärjäävät näilläkin helteillä? Ei suomalaiset lajit ole ”suunniteltu” tällaisiin säihin. Mitkä kasvit ja eläimet selviävät meillä ilmastonmuutoksesta? Minkälaisia puita täällä tulevaisuudessa kasvaa? Katoavatko tyypilliset suomalaiset puut – mänty, kuusi ja koivu – korvautuvatko muilla lajeilla?

Kaiken lisäksi saatamme omilla hyvää tarkoittavilla toimilla pahentaa tilannetta. Näin on esimerkiksi mielestäni jätevesien suhteen. Kun katselen ikivanhoja saaristolaismäntyjä kesämökimme ympärillä, joiden kestää kasvaa kymmeniä jos ei satoja vuosia täysikasvuiseksi, luulen että ne eivät olisi edes hengissä enää, ellei meidän tiskivesi lorisisi monttuun, jonka olemme kaivaneet niiden viereen. Nämä männyt elävät meidän tiskivedellä. Jos ns.harmaavesi johdettaisiin pois viemäriverkkoon, niin kuin suositus olisi, puut eivät saisi vettä laisinkaan ja kuolisivat pois. Sama juttu saunan pesuvesien kanssa. Niidenkin annamme lorista lähipuille. Pisaraakaan niistä vesistä ei valu mereen, maa on niin kuiva, että muurahaisen jalkoja polttaa.

Telttailkaa ja bailatkaa vain, kerran sitä ihminen nuori on, ja aina maailmassa riittää korjattavaa, vielä seuraavillekin sukupolville. Mutta sitten joskus vanhana, kun ambulanssi tulee teitä hakemaan teholle, eikä pääse pihaan, koska kadulla on joku kapina, niin muistelkaa omaa nuoruuttanne kaiholla. Oi niitä aikoja! Ja murheita. Milloin tulee se suurin?

Normaali

Keski-iän ongelmia; haikeus ja raadanta

Keski-ikä on haikeaa aikaa. Tai ainakin minulla on juuri nyt haikea vaihe meneillään. Olen pohtinut paljon luopumista, ja sen vaikeutta.

Pihalla puuhatessani kuorin esiin vanhaa kallioplänttiä. Muistan, kuinka joskus 90-luvulla vietimme sillä suojaisella kalliolla erään hauskan vapun. Olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa piknikillä siinä ainakin vuorokauden, viini virtasi, lausuttiin Eino Leinoa, turistiin niitä näitä ylioppilaslakit päässä. Silloin ympärillä oli niitty ja aurinko paistoi. Nyt puut ovat kasvaneet, kallio on jäänyt varjoon, peittynyt, sammaloitunut. Kallion viereen on kasvanut talonkorkuinen mänty. Silloin se oli ihan pieni vielä.

En enää koskaan vietä pitkää picnic-vappua sillä kalliolla. Yksinkertaisesti siitä syystä että en jaksaisi istua kalliolla niin pitkään. Eikä varmaan muutkaan, selkä- ja jalkavaivaiset. Kohta sinne pitää rakentaa rollaattoriliuska, jos sinne haluaa mennä.

Naapurimökissä on tehty sukupolvenvaihdos. Edelliset asukkaat viettivät paljon aikaa vanhassa kalastajatorpassa. Suojaisa piha oli kuin Eeden, täynnä hienoja istutuksia, aina kukki ja kukoisti. Ihmettelen, miten kivuttomasti he mökistään luopuivat. Miten se on mahdollista? Luopua rakkaasta ja tärkeästä, muistorikkaasta paikasta noin vain, niksnaks. Käsittääkseni he eivät ole sukupolvenvaihdoksen jälkeen edes käyneet mökillä, vaikka heillä periaatteessa käyttöoikeus on jäljellä.

Yritän kuvitella tilannetta omalle kohdalleni, ”aattelepa omalle kohalles”, sanoisi Ruonansuun Jope. Sen täytyy mennä niin, että eräänä päivänä vain oivaltaa, että tätä ei enää jaksa, ei jaksa siirtyä paikasta toiseen, on pakko jäädä, pysähtyä johonkin, niin kuin ruletin nuolikin lakkaa lopulta pyörimästä. Uupumisen kautta tulee tunne, että on valmis luopumaan.

Mökkinaapurit elävät nyt onnellisina kaupunkikodissaan. Möivät autonsa pois. Ajavat taksilla ruokaostoksille, harrastavat kulttuuria, tekevät taidetta, täyttävät ristisanoja, harrastavat, ovat joutilaina.

Olla joutilaana, kuullostaa ihanalta. Kunpa osaisin olla hetken joutilaana! En ymmärrä, mikä on tämä puuhakkuuden pakko? Tunnistan nähneeni saman omissa vanhemmissani. Tekemisen pakkoa, lopulta rojahdetaan väsyneinä ja voipuneina nukkumaan tukkiunta. Vähän sama kuin alkuasukkaat, jotka tanssivat itsensä transsiin. Ihminen voi kaiketi päästä transsiin ihan vain väsyttämällä jossakin joutavanpäiväisessä fyysisessä pihaurakassa.

Voisin yrittää kokeilla levollisuutta. Miten ihana sana! Levollisuus. Pitää sisällä niin paljon: rauhaa, seesteisyyttä, lepoa, tyyneyttä.

Tuolla se nököttää saunan seinustalla, palju. Mitä jos viettäisin yhden päivän vain saunoen ja ottaen yrttikylpyjä paljussa? Välillä kävelisin paljain jaloin kalliolla, katsoisin kaukaisuuteen, venyttelisin, mitäpä jos yrittäisin päästää irti tekemisestä? Osaisinko? Lupaan yrittää.

ps. On jännä, miten maailma myös tökkii meitä tehokkuuteen ja ainaiseen suorittamiseen. Esimerkiksi tämä ohjelma, millä pidän blogia, kehuu minua aina kun olen ”aktiivinen” ja kirjoitan säännöllisesti. Ja samalla ohjelma ehdottaa toimenpiteitä, miten saisin lisää näkyvyyttä ja lukijoita. Ikään kuin se olisi tavoitteeni. Ei ole. Ihan sama vaikka tätä lukisi vain Paula ja Pirkko. Kirjoitan tätä eniten itselleni, omaksi ilokseni. Minusta suuret lukijamäärät omaan ”päiväkirjaan” olisi itseasiassa kauhistus.

Normaali

Terapeutti, parannettu versio ystävästä

Keväällä aloitin terapian. Se oli sattuman oikku. Hyvä sellainen. Joskus elämä laittaa eteen ovia, jotka ovat auki, sepposen selällään tai raollaan, niihin kannattaa kurkata.

Kaikki alkoi siitä, että hyvä ystävä kertoi aloittavansa terapian. Hän oli työnsä kautta tutustunut ihmisiin, jotka olivat aloittamassa oman terapiatoimiston, heillä oli vielä opinnot kesken ja tarvitsivat ”koepotilaita”. Heti nousi käsi pystyyn. Minä myös!

Jo pitkään terapia oli kiehtonut. Mitä siellä tehtäisiin, minkälaista olisi, minkälaisia vaikutuksia sillä olisi minuun?

Ensimmäinen kerta pelotti. Niin kuin aina jokainen ensi kerta, lajista riippumatta. Turhaan. Loppujen lopuksi ei ole kovin vaikea puhua itsestään, repiä nöyhtää omasta navastaan.

Heti alussa mietimme sopivaa tapaa toimia. Koska minulle on helppo ilmaista ajatuksiani kirjoittamalla, päätimme että terapeutti antaa minulle joka kerta kirjoitustehtävän. Kirjoitan, ja sitten keskustelumme siitä. Tämä tapa on toiminut hyvin.

Nyt olemme kesätauolla, mutta tapaamme kesän mittaan aina kun olen kaupungissa. Tänään oli kaupunkipäivä ja samalla terapettipäivä.

Koska edellisestä tapaamisesta oli kulunut jokunen viikko, oli kerrottavaa kertynyt. Kun olin omat tarinani lätissyt, oli ihan kielen päällä, että en kysynyt, ”mutta mitä sinulle kuuluu?” On aika absurdia puhua tunti itsestä kysymättä toisen kuulumisia, mutta sellainen on terapiasuhde – yksipuolinen.

Terapiassa käynti on ehkä vähän sama asia kuin puhuisi papille. Luottamuksellinen ihminen kuuntelee, tekee huomioita, ei tuomitse, on sinua varten, sinun puolellasi. Terapeuttia ei tarvitse pelätä, että mitähän sieltä tulee jos nyt sanon näin tai noin, ei tule mitään, paitsi ehkä joku tarkentava kysymys. Terapeutti on siis paranneltu versio hyvästä ystävästä!

Nämä jo läpikäyty muutama kuukausi ovat olleet opettavaisia. Olen oppinut paljon itsestäni, käyttäytymisestäni. Olen tehnyt huomioita omasta elämästäni. Luulen että minusta voi tämän myötä tulla parempi äiti, vaimo, sisko, ystävä, työkaveri, tai ihan vain minä.

Luulen, että saan terapiasta irti jopa enemmän juuri nyt, kun minulla ei ole elämässäni mitään erityistä isoa tragediaa käynnissä, jos nyt ei keski-iänkriisiä sellaiseksi lasketa. Tyynessä tilanteessa on helpompi nähdä oma elämänsäkin selkeästi ja ymmärrettävästi. Ymmärtäminen on terapian ydintehtävä. Siellä ei etsitä syyllisiä, siellä etsitään syitä ja seurauksia, ihmetellään elämää.

Viimeksi päädyimme ideoimaan. Kerroin terapeutille tuliterapiaideastani, jonka sain joku kesä sitten iltanuotiolla. Miten helppoa keskusteleminen onkaan iltanuotion äärellä! Ehkä se miljöö on meissä geeneissä. Nuotion äärellä oli ja on turvallista. Sanoin terapeutille että hänen pitäisi etsiä vastaanottotila, jonka keskellä olisi nuotio.

Ideoimme vitutus-kasvatusmetodin. Ennen vanhaan tunnettiin management by perkele -johtamismetodi. Vitutus-kasvatusmetodi on vähän sama mutta kasvatukseen soveltuva. Nykyisin me vanhemmat teemme joskus sen virheen että teemme asioita liikaa lapsiemme/nuortemme eteen, yritämme suojata ikäviltä kokemuksilta, taistelemme taisteluja, jotka heidän itsensä kuuluisi taistella ja läpikäydä. Joten ehkä paras juttu voisikin joskus olla antaa nuoren ajautua niin suureen harmituksen/vitutuksen tilaan, että hän alkaa itse toimia omaksi hyväkseen.

Ajauduimme pohtimaan ajan laskemisen merkitystä. Miten ihmelliseltä tuntuukaan, että joskus ihminen ei osannut laskea aikaa tai sen laskemisella ei ollut mitään merkitystä. Mehän emme juuri muuta teekään. Aina olemme odottamassa jotakin kesää, lomaa, joulua, jotakin etappia elämässä. Mutta jos ei olisi aikaa, eikä sille määreitä?

Pohdimme, kysyisimmekö toisiltamme että tekisikö sun viettää kohta jotain vaikka juhannusta tai joulua tai jotain spessupäivää? Sitten tuumittaisiin että ehkä voisi juhannusta kohta viettää. Milloin vietettäisiin? Ja koska emme voisi sanoa että ensi viikolla, sovittaisiin että sitten kun ollaan saatu räsymatto valmiiksi, sitten vietettäisiin juhannusta.

Eikä olisikin levollinen ajatus? Vietetään sitten kun ollaan saatu hommat hoidetuksi, ei silloin kun kalenterissa lukee tai kun muut niin tekevät. Muilla ei olisi niin suuri merkitys ylipäätään. Me mietimme paljon muita, mikä tekisi vaikutuksen muihin, miten olisin niin kuin muut, mitä muut minusta ajattelevat. Kaikesta muiden ajattelusta pitäisi päästä eroon.

Lapsethan elävät juuri niin. Heillä ei ole aikaa. Kello pitää opetella, eikä sen oppiminen ole välttämättä ihan helppo juttu. ”Ensi viikolla” ei merkitse taaperolle mitään. ”Taivasten valtakunta on lasten kaltainen” voisiko se tarkoittaa tätä? Ajanlaskun loppua? Mitä järkeä ikuisuudessa sitä paitsi olisi ajanlaskulle? Sehän olisi yhtä järjetöntä kuin viedä hiekkaa Saharaan.

Pohdimme, voiko aikuinen saavuttaa mielentilaa, missä ajan merkitys hämärtyy? Voisiko laitoksessa käydä niin? Vaikka vankilassa, missä kaikki on toisten määräämää, milloin heräät, menet nukkumaan, syöt, ulkoilet, kaiken määrää muut. Mitä jos sen kokisi vapautena. Jospa Pelle Miljoonan laulu Vapaus on suuri vankila voisikin toimia tietyssä mentaalisessa tilanteessa juuri toisin päin, niin että vankila olisi suuri vapaus?

Lopulta päädyimme siihen että terapeutin kannattaisi aloittaa uusi business vankiloissa. Se toimisi tuliterapian muodossa, nuotion ääressä, ja metodina olisi saada vanki oivaltamaan vankilan tuoma mahdollisuus päästä irti ajasta. Pelle Miljoona voisi tehdä biisiinsä käänteiset sanat terapiatarpeeseen.

Että tämmöistä.

Nykyisin siis ihmisen maksaa siitä että saa jutella jonninjoutavia ja keksiä yhdessä asioita. Eikö olekin hullu maailma? Mutta ihana!

Normaali

Vanhusten kesäsiirtola

Ennen vanhaan lapset kuskattiin kesäksi kaupungista maalle. Nykyisin tilanne on toinen: me pidämme ”kesäsiirtolaa” 88- vuotiaalle ukille. Voisi olla hyväksi monelle muullekin vanhukselle päästä pois kaupunki oloista maaseudulle elämään ulkoilmaelämä ja toisten pariin.

Viikko on kohta jo vierähtänyt, ja yhteiselämä kolmessa sukupolvessa asettunut uomiinsa. On opittu toistemme tavoille.

Olen havainnut että ukilta ei kannata koskaan kysyä, onko hänellä nälkä/jano/kuuma/kylmä tai pyykkiä pestäväksi. Ei ole. Aluksi minua stressasi tämä, en tiennyt, milloin olisin laittanut ruokaa tai tiennyt, oliko hyvä olo. Kunnes älysin että ukin logiikan. Hän todennäköisesti ajattelee, että ei halua olla millään tavoin vaivaksi, ja siksi vastaa aina ei. Niinpä lopetin kyselemisen, ja aloitin uuden taktiikan. Jos teen itselleni välipalaleivän, teen samalla toisen ukille. Jos kahvihammastani kolottaa, keitän kahvit ja vien mukin myös ukille. En kysy, maistuisiko, sanon vaan että eiköhän juoda kahvit.

Ukki tykkää seurata maailman tapahtumia. Hän katsoo kaikki uutiset, urheilut ja ajankohtaisohjelmat. Ja tykkää kommentoida näkemäänsä. On hieman rasittava katsoa yhdessä televisiota, kun niiden päälle tulee ukin simultaanitulkkaus. Aina ei kuule, mitä itse uutistenlukija sanoo.

Sen oivalsin, että jos omat korvat väsyvät, ja kaipaa hiljaisuutta, riittää kun menee toiseen huoneeseen. Jätän ukin television ääreen, otan kirjan ja menen tuvan sohvalle köllöttämään.

Sitä en vielä ole keksinyt, miten saan häneltä likaiset vaatteet pestäväksi, mutta kyllä siihenkin lienee ratkaisunsa.

Ennen tänne tuloa ukilla oli laskimotulpantekele jalassa, mutta onneksi neuvokas, lääkäriksi opiskeleva lapsenlapsi oivalsi, mistä jalan turpoamisessa oli kyse, ja vei lääkäriin. Mummi eli anoppini on hoivakodissa heiveröisessä kunnossa. Hän, joka aikoinaan voitti muut kädenväännössä, ei nyt jaksa pitää kännykkää korvalla tai lehteä kädessä. Elämän lanka ohenee.

Vanhojen ihmisten kesäsiirtola idea sopisi hyvin esimerkiksi Paimion parantolan tyylisiin hienoihin vanhoihin sairaalarakennuksiin. Sinne vähän sopivaa pientä puuhaa pihalle, hyvää ruokaa kesän uusista antimista ja toisten seuraa. Lisäisi terveyttä ja elinvuosiakin kenties.

Hyvistä ideoista tuli mieleen paikallislehdestä lukemani artikkeli. Laitilassa on keksitty pitää ns. Seiskakerhoa lapsille, jotka siirtyvät ala-asteelta yläasteelle. Tilanne voi tuntua pelottavalta, edessä on uusi, isompi koulu, uusia ihmisiä, opettajia ja toisia oppilaita muista kouluista. Seiskakerho kokoontuu kesän ajan kerran viikossa. Siellä voi tutustua uusiin luokkakavereihin. Koulun aloitus ei syksyllä enää pelota niin paljon. Uskoisin että tämänkaltaisella toiminnalla voidaan myös ehkäistä kiusaamista ja edistää ryhmäytymistä. Olisi hyvä idea muuallakin toteutettavaksi! Niin kuin vanhojen kesäsiirtolakin!

Normaali

Vietä tyhjä hetki

Ajattelin viettää 90-lukuvaikutteisen kesän. Silloin ei koko ajan tiedetty, mitä muut tekevät ja mitä maailmalla tapahtuu. Kännykän ainainen mukanaolo ja some ovat tehneet sen, että täytämme jokaisen ylimääräisen hetken tarkastamalla, mitä muille kuuluu ja miten maailma makaa.

Toista oli ennen vanhaan. Ei tiedetty, mitä muut puuhasivat, mitä söivät, miltä annos lautasella näytti, miten ilta-aurinko Saimaalla laski, missä i-porissa oli aamulla kulkenut tai x-boxmummo pihalla puuhaillut, oliko terhijohanna kutonut tänään uudet, hienot sukat, piamaikku pulahtanut uimaan? Elleivät sitten olisi soittaneet ja itse minulle kertoneet. Tuskin olisivat, koska en tunne heitä, eikä heillä ole puhelinnumeroni. Seuraan Instassa ihmisiä, joita en tunne. Tai tavallaan tunnen, vuosien saatossa he ovat tulleet tutuiksi. Tuntemattomiksi tutuiksi. Ihaniksi sellaisiksi. Laittavat joskus jotakin positiivista ja piristävää palautetta.

En minä tyystin nykyajasta luovu, en edes tuntemattomista tutuistani. Mutta suunnittelin niin, että ”unohdan” kännykän, jätän pois taskustani, annan nukkkua yöpöydällä. Ja katson sitten kerran, pari päivässä, en täytä jokaista tyhjää hetkeäni kännykällä. Vietän sen tyhjän hetken. Katson kaukaisuuteen, teen havaintoja ympäristöstäni en puhelimisesta.

Enkä kuuntele yöllä äänikirjoja. Siihen on kyllä luonteva edellytys. Unohdin kuulokkeet, muistin kyllä ottaa niiden laturin, mutta itse langattomat kuulokkeet jäivät matkasta. Niinpä en voi kuunnella yöllä radioita tai äänikirjoja. Mahtava mahdollisuus palata entiseen. Aion käyttää tilaisuuden hyväkseni. Hyvin olen nukkunut ilman kuuntelujakin. Tai siis oikeastaan paremmin. Jos herään yöllä, luen pertsakirjaa. Ihan niin kuin ennen vanhaan.

Mitähän muita vaikutteita voisin ottaa takaisin ajasta ennen älypuhelimia? Katkarapucocktailin? Pinacoladan? Lankapuhelimen? Kyllä tuntuisi hassulta istua aina samalla paikalla eteisen penkillä puhumassa puhelimeen. Ei voisi kävellä keinuun tai vaikka vessaan kesken puhelun. Istua nököttäisi aina vain siinä samalla jakkaralla eteisessä, kiinni puhelimessa niin kuin napanuoralla. Paitsi että napanuora on nykyisin paljon sitkeämpi, vaikka näkymätön. Niin riippuvaisia meistä on puhelimesta tullut. Nimi on kyllä käynyt vanhanaikaiseksi. Ei se enää mikään puhelin ole. Se on lompakko, televisio, radio, kirja ja valokuva-albumi, postilaatikko. Varsinainen monivärkki.

Paluuta entiseen ei taida olla, eikä tarvisekaan. Mutta pienen loman ja irtioton normikännyköinnistä voi kesä ja loma antaa. Kaikkea ei myöskään tarvitse kuvata. Miten vapauttavaa!

Normaali

Kakkaihottuma

On vasta kesäkuun alku, mutta tuntuu ihan heinäkuulta. Merivesi on lämmintä, paarma bongattu ja sudenkorennot, yleensä niitä näkee vasta myöhemmin kesällä. Ja rantakäärme. Tulisivat sitten jo kanttarellitkin, mutta niitä sentään ei vielä ole ilmaantunut. Eteneekö koko kesä pikakelauksella?

Verkot on saatu laskettua veteen. Aamulla kävimme ensi kertaa katsastamassa saaliin. Olin tilannut 12 ahventa, kaksi kuhaa ja hauen. Tuli yksi ahven. Sillä saa ns. keittiön tervehdyksen alkupalaksi.

Tänään ropsautti pienen sateen. Liian pienen. Maa on kuiva, puut kärsivät. Siksikö männyt ovat päästäneet ilmoille erikoisen paljon siitepölyä? Onko se niiden reaktio kuivuuteen?

Sain pahan allergisen reaktion aamulla. Ruohonleikkuukone ei suostunut käynnistymään, bensa oli vanhaa ja väljähtynyttä. Jätin koneen ottamaan aurinkoa, ja aina ohi kulkiessani nykäisin kokeeksi. Kaksi päivää auringossa lepäiltyään kone yllättäin lähti käyntiin. Olen ennenkin kokeillut tätä kikkaa, en tiedä, mihin se perustuu, ehkä vain sattumaan, mutta joka tapauksessa kone suvaitsi käynnistyä, ja ryhdyin ajelemaan kulkureittejä matalaksi. Palkkioksi sain allergisen reaktion.

En tiedä, mikä tätä ihoa vaivaa? Miten se on niin ongelmallinen, ja aina vain pahenee? En tiedä, laukaisiko reaktion pöly vai oma hiki, vai niiden kombinaatio, mutta minua alkoi kutittamaan aivan hillittömästi ja iholle nousi punaisia pisteitä. Säntäsin suihkuun, otin Cetiritziniä ja levitin iholle kortisonilinjamenttiä, jota lääkäri oli joskus määrännyt hoidoksi kuivaan päänahkaan. Nyt levitin sitä vartaloon ja käsivarsiin. Kutitti niin että itketti. Voi kun ihon voisi vaihtaa niin kuin vaatteet! Vaihtaisin oitis! Ihan sama vaikka karvaisen tai vanhan ja ryppyisen.

Lääkäri määräsi myös kuurin erikoisvahvaa kortisonia kroonistuneeseen käsi-ihottumaan, jonka jo kerran sain hetkeksi paranemaan kummitädin erikoissalvalla, mutta vaiva on tehnyt comebackin. Sitä lääkäri sanoikin; vaiva palaa aina niin kauan kuin syy sen aiheuttajaan löytyy ja syy poistetaan. Kehotti käymään omassa terveyskeskuksessa näyttämässä kättä, että saisin lähetteen jatkotutkimuksiin.

En viitsinyt selvittää, miten vaikeaa on päästä terveyskeskukseen Helsingissä. Viime aikoina puhelinvastaaja on vastannut, että opettelemme uutta Apotti-järjestelmää, ja otamme vastaan vain kiireellisiä tapauksia, hätätilanteissa yhteys 112. Sitä ei kerrottu, miten kiireellinen tapaus saa yhteyden terveyskeskukseen?

Mitähän ne siellä puuhaavat kaiket päivät ilman asiakkaita? Miten Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönotto voi olla niin vaikeaa, että normipotilaita ei oteta lainkaan vastaan? Eikö siinä ikään kuin terveysaseman perustehtävä jää kokonaan pois käytöstä? Sikäli eri tilanne täällä mökkipaikkakunnalla. Sain ajan lääkärille puolen tunnin päähän siitä kun soitin.

Mutta mikä ihme voi aiheuttaa ihottuman vain oikeaan käteen? Vasen käsi on täysin terve. Sitä paitsi ihottuma on oudossa paikassa, käden ”syrjässä”, pikkurillin ja ranteen välisellä pätkällä. Ikään kun olisin allerginen hiirimatolle, se kohta kun kädestä osuu hiirimatolle, mutta minulla ei ole tietokoneessa hiirtä eikä näin ollen hiirimattoakaan.

Ihmettelin asiaa miehelle, hän arveli että minulla on kakkaihottuma, koska ainoa asia, minkä hän keksii vain oikealla kädellä tehtäväksi on takapuolen pyyhkiminen. Toinen vaihtoehto on hampaiden pesu. Mutta luulisi, että jos hammastahnassa on jotakin allergisoivaa myös suun iho reagoisi.

Eli siis kakkaihottuma on diagnoosi 🙂 Laittakaa tieto ylös sinne Apottiin! Ehkä pitää aloittaa kumihanskojen käyttö myös vessareissulla.

Normaali

Armi Aavikon koskettava elämä

Joku kesä sitten Yle Areenassa oli kuunneltavissa audiodraama laulajatar Kikasta. Tänä vuonna kuunnelman aiheena on toinen edesmennyt ja surullisen elämänkohtalon kohdannut laulaja, Armi Aavikko. Pääosan esittää loistava Minka Kuustonen. Kuulin radiosta Olga Ketosen tekemän haastattelun. Siinä Minka kertoo, kuinka hän eläytyi kuunnelman tekemiseen ja Armin kohtaloon niin paljon että välillä itki.

Audiodraama tulee kuunneltavaksi vasta heinäkuussa, mutta ajattelin virittäytyä tunnelmiin ja tilasin antikka.net’istä Armi Aavikon elämäkerran.

Lukukokemus pisti mietteliääksi. Muistan lukeneeni aikoinaan kohuotsikot rattijuopumuksista ja arvailut suhteesta Dannyyn. Armi olisi halunnut ”tavallisen” elämän, perheen ja hoiva-alan ammatin. Mutta hänestä tuli Miss Suomi kovin nuorena, keskikoulu oli vielä kesken ja sellaiseksi jäikin. Ilman koulutodistusta ammatin opiskeleminen oli mahdotonta. Viihdeala vei mukanaan. Tuli suhde varattuun mieheen. Armi odotti lupauksen täyttymistä, mutta sai lopulta todeta että hänestä ei koskaan tulisi rakastamansa miehen vaimoa, eikä hän saisi omaa perhettä. Elämä alkoi mennä huonoon suuntaan.

Elämäkerrassa on myös Armin kirjoittamia runoja. Erään runon säkeistö on enteellinen: Siks’ tahdon mä ulos valkeuteen, ja kirkkauteen ulos sillan teen. En halua mä elää vanhuuteen, siks’ aikaa vain on huomiseen.

Armi Aavikko kruunattiin Miss Suomeksi vuonna 1977. Olin tuolloin kymmenvuotias. Varmaankin olen katsonut kisat televisiosta, sitä en muista. Mutta sen muistan, että lehdissä oli tuolloin paperinukkeja, niillä leikittiin. Minulla oli niin Armin kuin seuraavana vuonna kruunatun Seija Paakkolan paperinuket. Paljon on lapsuudenaikaisia leluja tallessa, mutta paperinuket eivät ole säilyneet.

Nuorena ihminen tekee koko loppuelämän kannalta tärkeitä valintoja. Mihin ammattiin päätyy, keitä ihmisiä kohtaa? Monet tilanteet ja tapaamiset ovat kohtalokkaita, ja hyvin pienestä kiinni, miten lopulta käy.

Juuri tänäkin keväänä ja kesänä moni koulunsa päättävä tekee näitä samoja kohtalokkaita valintoja. Suojelusenkelitaulussa pieni poika ja tyttö ylittävät siltaa. Heidän takanaan kulkee enkeli. Toivottavasti enkeli pysyy matkassa vielä sittenkin, kun lapset ovat isompia, ylitettävät sillat pitempiä, ja niiden alla virtaavat vedet mustempia.

Normaali

Siitepölyhommia

Tähän aikaan vuodesta jokaisen mökki- tai omakotiasukkaan lempitavara lienee ulkovesihana ja puutarhaletku. Ainakin allergisen.

Meinasin mennä nauttimaan aamukahvit kasvihuoneeseen, mutta paikka olikin siitepölyn vallassa. En ollut tätä huomannut lainkaan illalla kasvihuoneen ovia sulkiessani. Laitan ne yöksi kiinni, koska yöllä on vielä kylmää, ja avaan päiväksi, koska päivällä aurinko porottaa kuumasti, ja kasvit tukehtuvat, jos eivät saa vähän ilmaa. Päivän aikana huoneeseen oli hiippaillut männyn siitepöly. Aamuauringossa näki, kuinka pöytä, tuolit ja lattia olivat keltaisen siitepölyn vallassa. Äkkiä pois.

Autokin oli muuttunut keltaiseksi. Ei kun letkuttamaan. Edellisen kerran pesin paikat siitepölystä vain muutama päivä sitten. Ennen seuraavia sateita ei kannata pestä pyykkiä, koska niitä ei voi ripustaa ulos kuivumaan. Sade tuo siitepölyn alas ja sitten voi taas pyykätä. Ei vain taida olla sadetta näköpiirissä?

Nyt tulee puutarhavinkki! Enpä olisi uskonut että minulta sellainen irtoaa. Leikkasin aamulla ensi töikseni nurmikkoa. Se kannattaakin tehdä joko aamulla tai illalla, päivällä on liian kuuma. Homman hoidettuani tuli mieleen, että se koneen alapuoli kannattaa putsata. Muuten sinne terään ja pohjaan jää paljon ruohosilppua, joka kovettuu. Ruohonleikkuukoneen hyvinvoinnin kannalta sen pohja kannattaa pitää puhtaana silpusta. Mutta keksin että silppuhan on mitä parhainta lannoitetta! Keräsin talteen ämpäriin ja vein viiniköynnöksen juurelle.

Olen pitänyt itseni kiireisenä jonninjoutavuuksilla. Olen sellaisten pikkuprojektien keksimisessä varsin lahjakas. Välillä harmittaa, kun yleensä ne projektit ovat ihan turhia. Sitten on vain erilaisia keskeneräisiä projekteja siellä ja täällä. Kuten esimerkiksi luudan ja rikkalapion maalaaminen kasvihuoneen väreihin sopivaksi. Ei mitään järkeä, mutta senkin tein.

Kasvihuoneen vihreää maalia on jäljellä vielä puoli purkkia, ja en voi itselleni mitään, pää työstää koko ajan uusia asioita, jotka voin maalata vihreäksi.

Olkapäähän poltin kolikon kokoisen läiskän, kun lisäsin saunaan puita. On vähän väärässä kulmassa se kiuas, ja osui olkapää kiukaaseen. Nyt on ”hieno” poltinmerkki olkapäässä.

Perhosia on vähemmän kuin ennen. Tai siis vähemmän eri lajeja. Ennen vanhaan niitä oli vaikka minkämoisia. Nykyisin näkee lähinnä sitruunaperhosta ja kaaliperhosta. Onkohan ritariperhosia vielä olemassa? Ja niitä sinisiä, mikä niiden nimi olikaan?

Sellaista tänään ja nyt.

Normaali

Kosketus

Minulla ei lapsena koskaan käynyt kavereita yökylässä. Serkkutyttö oli joskus useamman päivän visiitillä, mutta ei ystävä-yökyläilyjä. En tiedä, eivätkö ne olleet tapana 70-luvulla maaseudulla, vai oliko tämä vain oma kohtaloni. Mutta olen ottanut tätä vääryyttä takaisin aikuisena. Kutsun silloin tällöin ystävän yökylään mökille tai maaseututalolle, kun olen yksin.

Minulla on kaksi yökyläily-ystävää. Molempiin olen tutustunut ”vasta” 2000-luvun alussa, toinen oli työkaverini ja toinen naapuri. He eivät tunne toisiaan. Nyt he ovat visiteeranneet luonani sattumalta viikon välein, mikä ei todellakaan ole tavanomainen frekvenssi! Olen aivan kyllästetty ystävyydellä hetkeksi. Olen suunnattoman kiitollinen, siunattu ja onnellinen tällaisista ystävistä.

Olin saattamassa toista yökyläily-ystävää bussille. Täällä on muuten aika omituinen paikallisbussi. Se on aina myöhässä 10-15 minuuttia. Seisot epätoivoisena pysäkillä, ja luulet että olet ostanut väärän lipun tai bussi jotenkin mennyt jo, mutta kun rupeat asiaa ääneen ihmettelmään, joku paikallinen sanoo, että se on aina myöhässä, ei mitään hätää. Ihmettelen, miksi bussin ilmoitettua aikataulua ei muuteta, jos se joka tapauksessa on aina myöhässä? Eikö kaikille olisi mukavampaa, jos bussi lähtisi silloin kuin aikataulun mukaan kuuluisi?

Lisäharmia aikatauluongelmaan toi se, että ystäväni halusi syödä lounaan ennen lähtöä, johon aikataulun mukaan oli aikaa reilut puoli tuntia. Istuimme kesäterassilla. Tuntui kesältä ensi kertaa. Oli lämmin. Nostelin hameen helmoja saadakseni valoa kanankoivilleni. Odottelimme ruokaa, ja hätäilimme ehtisikö ystäväni syödä ruokansa. Ihan turhaan, bussi lähtisi vasta 50 minuutin päästä, mutta sitä emme silloin tienneet.

Naapuripöydässä istui ilmeisesti isä ja poika. Isä rollaattorilla, puheista päätellen muistisairas. Kyseli, minne mennään? Poika vastasi että takaisin talolle. Isä ihmetteli, mille talolle, mökillekö? Ei, kun talolle. Luulen, että tarkoitti palvelutaloa.

Lopulta he nousivat ja lähtivät, me jäimme. Istuin selin invaluiskaan. Pian tunsin hiuksissani kosketuksen. Vanha mies silitti päätäni ja sanoi: ”ihana!”. Ehkä hiukseni muistutti hänen vaimonsa hiuksia, en tiedä, kosketus oli yllättävä ja ehkä jossakin muussa paikassa, se olisi tuntunut ahdistavalta tai uhkaavalta, mutta ei täällä maaseudulla. Kosketus oli vilpitön. Vastasin papalle kaunista, ”harvoin kuulee enää ihailua, ei haittaa, tuntuu oikein hyvältä, kiitos”.

Hän jatkoi matkaansa kohti taloa, jota ei tunnistanut.

Me menimme odottamaan bussia, joka ei meinannut tulla.

Ihmisiä alkukesän päivässä.

Normaali

Kummitädin ihmevoide

Kummitätini oli allerginen kuten minäkin. Hänellä oli tapana tehdä itse voidetta, millä paransi ihoaan. Kerran hän näytti voiteen tekemisen minulle ja antoi siihen reseptin. En vain ole saanut aikaiseksi tehdä voidetta, kunnes nyt. Ja voi jummijammi: erittäin sitkeä käsi-ihottuma parani oitis!

Minulla on ollut oikean käden kämmenessä ja käden ”reunassa” pikkurillistä ranteeseen iho rikki. Se on aivan haavoilla. Korona-aika, jatkuva käsien pesu ja käsidesit eivät varsinaisesti ole auttaneet asiassa. Olen käyttänyt lääkärin määräämää Bemetsonia ja kaikkia mahdollisia apteekin käsivoiteita. Mikään ei tunnu tepsivän. Mutta olisiko tämä nyt tosiaan niin että kummitädin ihmevoide parantaa?

Kerron nyt, miten voide tehdään, jos joku haluaa kokeilla. Ensin puhtaaseen lasipurkkiin laitetaan kuivattua kehäkukkaa ja kamomillaa oliviöljyyn kahdeksi viikoksi. Lasipurkki sijoitetaan ikkunalaudalle aurinkoon ja sitä ravistellaan välillä että aineet sekoittuvat. Minulla ei ollut kamomillaa, mutta korvasin sen tuoreilla voikukilla. Googlasin että voikukka on hyvää myös iho-oireisiin. Kohta pihalla ei ole yhtään voikukkaa, kun syön ne ja teen voidetta. Ei ole kovin hyviä, mutta sitäkin terveellisempiä.

Seuraavaksi öljy siivilöidään. Ja lämmitetään kattilassa vesihauteessa. Siihen lisätään puoli arkkia mehiläisvahaa, kaakaovoita (sen korvasin sheavoilla), jotakin hyvää öljyä (kummitäti käytti manteliöljyä, minulla ei sattunut olla sitä, mutta oli risiiniöljyä, laitoin sitä). Lopuksi pari tippaa probolista säilyvyyttä parantamaan. Seos purkitetaan puhtaisiin, sopiviin lasipurkkeihin ja säilytetään jääkaapissa. Avot! Aika helppoa.

Mietin että ehkä pitää vielä opetella tekemään omaa saippuaakin. Olen käyttänyt LV-palasaippuaa. Mutta tuntuu vähän siltä kuin sekin olisi hieman liian ärhäkkää iholle. Olen allerginen formaldehydille. Sitä käytetään säilöntäaineena monessa saippuassa ja shampoossa. Mutta LV-sarjassa ei formaldehydiä ole. Mutta mitäpä jos tekisi voikukkasaippuaa. Pitänee googlata saippuanteon salat.

Se on kuulkaa omat leivänjuuret jo kohta ihan ”last decade”, kun ryhdytään tekemään omat voiteet ja saippuat.

Normaali

Mustat unikot

Viime syksynä koohkasin keksittyäni että voin kerätä kukkien siemeniä ja kasvattaa niistä seuraavana kesänä kukkia. Ei siemeniä aina tarvitse ostaa kaupasta. Olin onnistunut kasvattamaan ostosiemenistä dramaattisen kauniita mustia unikkoja. Keräsin niiden siemiä jemmaan, ja ajattelin että saan niitä ihan ilmaiseksi iloksi tällä tavoin myös täksi kesäksi.

Keväällä etsin siemeniä, mutta en löytänyt millään. En kerta kaikkiaan keksinyt, mihin olin ne jemmannut. Eilen etsin väriliituja ja kas, siellähän ne siemenet olivat nurkkakaapin alahyllyllä. Samperi sentään. Voikohan niitä nyt enää laittaa maahan? Onnistuukohan? Ehtiikö kasvaa kukaksi asti? Kyllä minä sitten olen onneton puutarhuri, ei onnistu millään nämä touhut. Miehelle esittelin, että katsopa kun tuonne on alkanut nousta auringonkukkia. Mutta ne taitaakin olla ohdakkeita. Että sillä tasolla. Tulppaanit sentään nousivat maasta, ja komeita ovat. Ja ne tunnistan.

Häärin pihamaalla mustien unikkojen siemeniä levittämässä, kun naapurin rouva sivakoi paikalle. Kiersin esittelemässä omat nurkkani, ja sen jälkeen käytiin katsastamassa hänen pihamaansa. Voi että. Etupihalla kukkaketo, takapihalla puolikaaren muotoinen terassi ja sitä kiertämässä rikkaruohoton kukkapenkki. Joka paikka moitteettomassa kunnossa. Siipi maassa laahustin omalle tontille omien ohdakekasvustojen ja lupiinimerien pariin. No puolustukseksi täytyy sanoa, että hänen pihapiirinsä oli toteuttanut puutarhaliike. Maa oli muokattu, lisämultaa tuotu ja kukkaistutukset, jopa sen kukkaniityn, oli tehnyt ammattilaiset. Että sikäli.

BookBeatilta tuli sähköpostiin tarjous. Kuukausi kuuntelua yhdellä eurolla, ostin oitis. Ensi töikseni kuuntelin Hanna Brotheriuksen Ainoa Kotini -äänikirjan. Oli koskettavaa kuunneltavaa, ja paljon niitä äiti-tytär -aiheita, mitä itsekin olen mielessäni pyöritellyt. Brotherius kertoo syömishäiriöstä, joka heidän perheessä kulkee suvun naisilla, pohtii suhdetta omaan äitiinsä ja tyttäreeseen. Kirjan lopussa Brotherius kokee ymmärtävänsä ja rakastavansa äitiään, ja näkee itsessään oman äitinsä. Samoja tuntemuksia on ollut myös minulla. Luulen että ne tunteet kuuluvat jotenkin tähän ikään. Yhtäkkiä näkee oman äitinsä uudella tavalla, ja itsensä suvun yhtenä ketjusilmukkana.

Hanna Brotherius kertoo myös ajattelevansa paljon kuolemaa. Sama juttu. Sekin on varmasti tähän ikävaiheeseen liittyvä asia. Käy läpi oman kuolemansa. Ja sen läpikäytyään on valmis taas elämään. Brotherius kuvaa kuolemaa hienosti sanoessaan ”vapauttavansa viimeisen linnun häkistään”. Muutenkin kirjan kieli on kaunista, ja oman lisäarvonsa tekstille antaa se, että hän lukee kirjan itse. Minusta se tekee kuuntelemisesta vaikuttavamman kokemuksen.

Mitähän kuuntelisi seuraavaksi? Ehkä tässä on mahdollisuus jopa saada villapaita valmiiksi, siitä puuttuu yhä hihat. Äänikirjoja kuunnellessa kädet jäävät vapaaksi touhuta. Ehkä unohdan hetkeksi pihamaan ja mustat unikot, joita ei ole.

Normaali

Syyllisyys

Mukava kun ajatus saa virrata keskeytyksettä ja häiriöttä, mieleen tulee monenmoista, niin tärkeää kuin joutavaakin. Olen ollut joitakin päiviä itsekseni maaseudulla kissan kanssa. Viettänyt aikaa pihatöitä ja talon kunnostushommia tehden. Kuunnellut linnunlaulua, syönyt paistettuja voikukannuppuja – eivät maistu enää yhtä hyvältä kuin ensin – ja ajatellut. Ollut sellainen oman elämäni havukka-ahonajattelija ja mielensäpahoittaja.

Mietin syyllisyyttä. Että miten outo tunne se on, varsinkin se että syyllisyyttä saattaa tuntea ihan epäolennaisista asioita. Ja onko peräti niin, että syyllisyyttä ei laisinkaan tunne – tai ei ainakaan paljon – isoista asioista, sellaisista mistä syyllisyyttä pitäisi tuntea, sen sijaan takertuu syyllisyyden lillukanvarsiin?

Tunsivatko kolonialismilla rikastuneet syyllisyyttä? Tunsivatko natsit syyllisyyttä? Tunsivatko orjakauppiaat syyllisyyttä? Plantaasinomistajat? Entisaikojen lähetyssaarnaajat ja uskonpuhdistajat, jotka tuhosivat paikallista kulttuuria? Kulttijohtajat ja diktaattorit? Tuntevatko he koskaan syyllisyyttä, vai ovatko vain omasta mielestään ihmiskunnan edistyksen asialla?

Tiedostan, että maapallo on tuhon partaalla. Meitä on yksinkertaisesti liikaa. Maapallo perustuu kiertotaloudelle; vesi kiertää, energiavarat uusiutuvat, viljely perustuu vuodenkiertoon, siihen että on multaa, jota syntyy kun joskus kukoistanut maatuu, mutta meitä on liikaa, eikä kierto toimi. Jäätiköt sulavat, vesi peittää asuinalueita alleen, pakolaisuus lisääntyy. On paljon isoa, merkittävää ja tärkeää, mistä minun kuuluisi tuntea syyllisyyttä. Olen osa tuhoa. Mutta se on niin iso asia, ja olen niin voimaton sen edessä. Suljen silmät ja korvat syyllisyydeltäni.

Sen sijaan koen syyllisyyttä siitä että en koskaan mene tiekokoukseen.

Taas on tullut kutsu. En mene.

En tiedä, mikä siinä tiekokouksessa ahdistaa. Ehkä se kun en ole koskaan sinne mennyt. Tuntuisi jotenkin naurettavalta ilmaantua sinne nyt ykskaks monien vuosien jälkeen. Olisi pitänyt mennä jo heti alussa. Vähän sama kuin jos ei olisi ollut koskaan koulun vanhempainillassa ja sitten viimeisenä kouluvuotena sinne ilmestyisi. Että kuka tuo on? Miksi se ei ole ollut täällä ennen kantamassa vastuustaan?

Olen kyllä kantanut vastuuni! Aina tyytynyt tehtyihin päätöksiin ja maksanut osuuteni, että sillä tavoin leiviskäni hoitanut.

Nyt tuli tällainen sivuhuomio, että huomaan kirjoituksiini ilmaantuneen vanhoja sanontoja, lillukanvarsia ja leivisköjä, mitähän tämäkin tarkoittaa, OMG!

Mutta siis lopputiivistelmä: ihminen tuntee syyllisyyttä epäolennaisista, pienistä asioista kuten tiekokoukseen osallistumattomuudesta sen sijaan kun syyllisyyttä pitäisi tuntea isoista, oleellisista asioista.

Paitsi että isot asiat ovat niin isoja, että niistä ei kannata tuntea syyllisyyttä.

Joten syyllisyys on aivan turha tunne.

Ellet sitten ole rikollinen tai tehnyt jotakin oikeasti pahaa. Silloin on ihan oikein ja kohtuullista tuntea syyllisyyttä. Mutta tiekokoukseen osallistumatta jättäminen voidaan kaiketi nyt jättää pois syyllisyyslistalta.

Normaali

Orjakauppaa

Kävin taas lempikaupassani, rautakaupassa. Olin lupautunut ostamaan läksiäislahjan eläköityvälle työkaverille, jonka harrastus on siirtolapuutarha. ”Pullorahoilla” eli laatikoihin, pusseihin ja nyssyköihin jemmattuja ihmisiltä jääneitä pulloja tai tiimin omia limu- ja energiajuomapulloja oli sen verran, että niillä rahoilla saatiin ostetuksi puutarhatarvikkeita. Nätit kukalliset hanskat, joissa kukkakuviointi ja kämmenselkä pukinnahkaa, ja pieni valkoinen hara ja istutuslapio.

Rautakauppa on minulle aina myös heräteostospaikka. Niin inspiroiva! Koskaan ei tiedä, mitä kaikkea rautakaupan valikoimista löytyy. Tällä kertaa ostin shortsit. Ihan huvitti. Nyt ostan jo vaatteenikin rautakaupasta! Kaiken lisäksi shortsit olivat miesten mallistosta. Nyt kun on muotia koohkata tasa-arvosta ja leimaamisesta, niin tässä olisi kyllä yksi aihe. Miksi ihmeessä oletetaan että vai mies tarvitsee puuhapaten työshortsit? Kyllä nainenkin tarvitsee!

Minä en lillukanvarsiin takertunut; ostin miesten shortsit. Pienin miesten koko vaikutti itselle sopivalta. Shortsit ovat farkkukangasta, mutta niissä on taskuja myös mustalla kankaalla. Taskuja ja lenksuja ja yksityiskohtia on paljon. Mielestäni minulla oli perusteltu syy shortsien ostoon. Aiemmin keväällä kadotin pihahommissa kännykän. Se oli tipahtanut tunkiolle. Nyt tämä ongelma on shortseilla eliminoitu. Niistä löytyy aivan varmasti läpällinen tasku, mistä kännykkä ei tipu.

Samalla reissulla poikkesin tienvarren patsaskauppaan. Siellä myydään erilaisia pihakoristeita. Julmetun kokoisia leijonia ja kaikkea mitä ihminen saattaa pihalleen haluta. Olen jo vuosia katsellut että patsaskaupan pihalla on yksi eriskummallinen pihapatsas: neekerityttö. Käytän tätä halventavaa nimitystä nyt, koska juuri se sana kuvaa patsasta parhaiten, tarkoitukseni ei ole loukata. Patsas näyttää pieneltä puuvillaplantaasin orjatytöltä. Patsas on maalattu, tytöllä on kirkkaanvihreä essu ja sininen paita, sukat makkaralla, hiukset kahdella saparolla ja toisessa kädessä hyppynaru, toinen käsi essun taskussa.

Surkea, hylätynoloinen orjatyttö on jo vuosikausia seisonut patsaskaupan pihalla tien varressa. Talvella lumisateessa, kesällä paahteessa. Lujaa tekoa se ainakin on, värit eivät ole haalistuneet laisinkaan. Minun on aina tehnyt mieli ostaa se. Pelastaa tyttö. Antaa sille koti kasvihuoneen nurkasta. Jospa se siellä viihtyisi.

Nyt pysähdyin kysymään hintaa. 200€. Vaikutti siltä että myyjä heitti hinnan hatusta. Sanoin että pitää vähän miettiä. Seuraavalla kerralla taidan tehdä ostotarjouksen omasta mielestäni oikealla hinnalla. Että orjakauppaa tekemään sitten päädyin! Shame on you, Minna!

Normaali

Suojeluspyhimys rottia ja hiiriä vastaan

Viime talvi taisi olla varsinainen hiirien ja myyrien luksustalvi, tai sitten ei, ehkä kaikki olikin päin vastoin ja siksi ne niin sankoin joukoin hakeutuivat sisään, minne vain pääsivät. Mökiltä löytyi useampi raato ja talon kellarista viisi.

Viimeisimmät kolme piiloon jäänyttä mies poisti vasta äskettäin. Keksin imuroida kellarin ja siellä nurkassa kiilui jotain. Pakenin oitis paikalta. Pelkäsin että siellä on kiiluvasilmäinen, elävä rotta. Kuollut metsähiiri se vain oli, mutta oudosti sen silmät kiiluivat pimeässä nurkassa.

Nyt tiivistän kellarin ovenpielen karmit. Luulen että hiirien reitti kellariin on kulkenut kynnyksen ali. Kynnyslauta on hapertunut ja sen alta on pienet olennot päässeet sisään. Hiiri menee uskomattoman pienestä reiästä.

Sattumalta lehteä lukiessani törmäsin tietoon että on olemassa ehta suojeluspyhimys hiiriä ja rottia vastaan, Pyhä Kakukylla. Hattulan kirkon sakariston seinään on maalattu tämän kuva. Siinä vaaleakutrisen naisen helmoja pitkin kiipeää siimahännät. Mieleen juolahti, että minäpä maalaan kanssa kellarin seinään sen Pyhän Kakukyllan kuvan! Siitäpä saavat hiiret sitten tuta! Toki korjaan sen kynnyksenkin. En nyt sentään niin taikauskoinen ole, että uskoisin itsepiirustamani pyhimyksen kuvan yksin auttavan asiassa. Mutta Herra auttaa niitä jotka itse itseään auttavat, vai miten se sanonta menikään…

Pitäisi oikeastaan käydä ihan paikan päällä Hattulassa ihmettelemässä seinämaalausta. Näistä Hattulan kirkon seinämaalauksien tekijöistä on kirjoitettu fiktiivinen kirja; Anneli Kannon Rottien pyhimys. Ehkäpä luen sen kesän aikana.

Vanhojen kirkkojen seinämaalaukset ovat kyllä mystisiä ja hienoja. Nehän ovat peräisin ajalta ennen uskonpuhdistusta ja siksi niissä kuvataan pyhimyksiä ynnä muuta mikä ei varsinaisesti ev.lut.iin kuuluu. Ja siksi niitä uskonpuhdistuksen innossa maalattiin myös peittoon. Onneksi paljon seinämaalauksia on säilynyt ja niitä on myös restauroitu. Nyt niitä osataan arvostaa.

Eräitä hienoimpia näkemiäni seinämaalauksia on Inkoon ja Taivassalon kirkoissa. Inkoon kirkossa on seinämaalaus nimieltä Kuolemantanssi. Se on peräisin 1500-luvulta ja saanut innoituksensa silloin piinanneesta epidemiasta Mustasta Surmasta. Kuvassa luurankomainen kuolema johdattaa kaikkien säätyjen edustajat kohti kuolemaa.

Taivassalon kirkossa on myös runsaat, koristeelliset seinämaalaukset. Täytyy joskus pistäytyä paikalla niin että joku niistä tietävä voi kertoa lisätietoja. Mutta kannattaa poiketa vanhoihin keskiaikaisiin kivikirkkoihin ympäri ämpäri Suomenmaata. Niiden tunnelma on hieno. Harmi vain että seurakuntien köyhtyessä monella kirkolla on onglema pitää kirkkojaan auki. Niitä ei voi jättää auki vapaasti ihmisten tulla ja mennä, paikalla pitää olla joku ilkivallan takia. Rahan puutteessa kirkkojen aukioloa on jouduttu vähentämään, ja muun muassa nämä seinäaarteet jäävät monelta paikkakunnalla pistäytyvältä tai ohikulkevalta kokematta.

Mutta mutkia matkaan kannattaa tehdä. Hattulaan nyt ainakin.

Normaali

Puuaukko

Olen aina ollut syksyihminen, kunnes viime keväänä löysin kevään. En ole varma vieläkään, ”voittaako” kevät syksyn, mutta lähellä on.

Juuri tämä aika, kun linnut laulavat, käki kukkuu ja vihreä on vaaleaa ja monensävyistä, tämä on paras! Aamut alkavat aikaisin ja päivät päättyvät myöhään. Ja vihreä. Se taitaa olla uusi lempivärini.

Kylläpä tammi pihapiirissä kukoistaa! Viime keväänä sen viereltä kaadettiin samankokoinen vaahtera, ja nyt tammella on tilaa levittää oksansa. Siitä on tulossa pihan kuningatar. En tiedä, paljonko sillä on ikää, rungon ympärys on 83 senttimetriä, kävin äsken mittaamassa. Se on hoikempi kuin minä, minun ympärysmittani on 90.

Toivottavasti tammi elää vielä satoja vuosia. Ainakin pidempään kuin minä. Ehkä minun tuhkani ripotellaan sen juurelle joskus, mikä ettei. Vaikka hautausmaiden tunnelma on hieno, onhan se sellaista kivien palvontaa. Mieluummin ehkä kuitenkin puun juurella.

Olen tehnyt risusavottaa eli katkonut pieniä pihlajan ja koivun taimia pihapiirin laitamilta. Niitä tulee joka kevät ja metsikkö pusikkoituu ellei niitä katkota pois. Tuntuu että niitä on joka kevät enemmän tai sitten voimia on vähemmän.

Joskus kun pihasta kaataa pois puun – niin kuin sen vaahteran tammen vierestä – kestää hetken ennen kuin silmä tottuu uuteen maisemaan. Maisemaan jää kaadetun kohdalle tyhjä kohta. Silmä ei ole tottunut näkemään siinä tyhjää. Menee oma aikansa että uusi maisema alkaa taas näyttää tutulta ja oikealta.

Samalla tavalla käy kun joku kuolee. Tuntuu niin kuin ihmiskunnassa olisi aukko siinä kohtaa. Yhden ihmisen energiat ovat poissa yhteisestä energiasta. Menee aikansa ennen kuin ihmisen jättämä aukko täyttyy. Joidenkin aukko on isompi täytettäväksi.

Tällä viikolla kuoli mainosvaikuttaja Ami Hasan. Olin hänen firmassaan töissä silloin kun jäin äitiyslomalle, ja lopulta haiduin pois kokonaan alalta. Olimme syntyneet samana päivänä, eri vuosina tosin. Mielessä on välähtänyt tällä viikolla useaan otteeseen hän. Tuntuu että ison puun kokoinen aukko syntyi ihmiskunnan energiaan tällä viikolla.

Ps. Greenpeace kerää nimiä adressiin Suomen luonnonmetsien suojelemiseksi. Allekirjoitin adressin eilen, se löytyy Greenpeacen sivuilta. Olen katsonut huolissani varsinkin Etelä-Suomen metsien katoamista. Hieno luonnonmetsä hävisi ihan omasta lähipiiristä kymmenisen vuotta sitten, ja vieläkin asia surettaa. Metsää on, mutta aitoja, rauhassa kasvaneita vanhoja metsiä on enää vähän jäljellä. Ne pitää suojella. Linkki adressiin:

Normaali

minnajaminna

Huh, huh, on ollut sen verran menoa ja meininkiä, että en ole joutanut tänne kirjoittamaan. Yritän nyt taas päästä kiinni näihin kirjoittamisen rutiineihin.

Hamstrasin ahneuksissani työvuoroja vähän liian isolla lapiolla unohtaen täysin kalenteri-ikäni. On kyllä sanottava, että tässä iässä seuraava päivä ei ala nollasta, vaan edellinen päivä on aina pohjalla kerryttämässä taakkaa. En huomioinut tätä seikkaa laisinkaan. Ajattelin että voin aivan hyvin olla töissä aamukahdeksasta iltakahdeksaan, ja herätä hyvin nukutun yön jälkeen taas kahdeksaksi töihin. Ei voi. Tässä iässä ei enää palaudu yhtä nopeasti kuin ennen. Niinpä olin sitten urakkaviikon jälkeen aivan voipunut. Niin voipunut että kun seisoin kalakaupan edessä, jonka ovessa luki että se on kiinni maanantaisin, tankkasin lukemaani, enkä voinut käsittää, miksi kauppa on kiinni. Kyselin ihmeissäni sattumalta paikalla olleelta rouvalta, että onko nyt tosiaan maanantai.

Kävin työpaikkahaastattelussa! Tässä iässä ei tule usein – toisin sanoen milloinkaan – tehtyä mitään harkitsematta, ihan vain päähänpistosta. Mutta niinpä vain tein. Hetken olin jo kauhuissani, mitä jos minut valitaan, ja koko rakentamani korttitalo romahtaa. Olen erittäin tyytyväinen nykyiseen toimenkuvaani, joka on varsin joustava ratkaisu. Voin tehdä työtä sen verran kuin tarvitsen. Vakituinen, täyspäiväinen työ olisi siinä mielessä huononnus.

Satuin vain näkemään ilmoituksen, ja hetken mielijohteesta pistin hakemuksen vetämään. Hakijoita oli ollut 27, neljä haastateltiin. Minä jäin toiseksi, varasijalle. Mutta eikös Idolsissakin toinen sija ole yleensä ensimmäistä parempi? Eli jatkan vanhaan malliin. Mutta olihan siinä jännitystä elämään muutamaksi päiväksi.

Nyt olen puuhaillut pihalla. Kitkenyt ja leikannut ruohoa. Istuttanut saman kärhön kolmeen kertaan, ja yhdet toiset kukat – en enää muista mitä ne oli, jotakin karpaattienkelloja kai – kahteen kertaan. Ovat ihan stressaantuneita ne kasvitkin jatkuvasta siirtelystä. En vain osaa päättää, missä niiden olisi hyvä kasvaa. Tapan vissiin ne ihan tällä omalla päättämättömyydellä.

Ruohonleikkuussakin oli mietittävää. Ennen vanhaan päristelin kaikki matalaksi. Nyt kiemurtelen, yritän väistellä kukkia. Piha näytti ajon jälkeen hirveältä, läikikkäältä. Sitten keksin että ajelen kaikki matalaksi tietyltä osaa pihaa, siltä osin että tieltä ja kotoa ikkunasta katsottuna näyttää siistiltä, jätän katvealueet ajamatta. Siellä saa voikukat rehottaa. Sitä paitsi syön ne. Hieroja suositteli että söisin kolme voikukan kukkaa joka päivä. Se kuulemma puhdistaa maksaa ja munuaisia. Hän arveli että ihottumani voisi olla jotakin epäpuhtauksia, joita on kertynyt kehoon. Nyt olen sitten voikukkakuurilla.

Jostakin luin että voikukan nuput ovat voissapaisetettuna ja suolalla maustettuna herkkua. Niin onkin. Kokeilin. Niissä oli kiva mieto maku. Eli voikukat jatkoon!

Ikkunalaudalla on tekeytymässä ihovoide. Siihenkin laitoin voikukkaa. Olisi pitänyt laittaa kamomillaa ja kehäkukkaa, mutta en löytänyt kamomillapussiani, joten korvasin sen voikukalla. Ihovoideohje on peräisin kummitädiltäni. Hän oli myös allergikko, ja valmisti ihovoiteet itse, että tietää varmasti mitä ne sisältävät. Sain häneltä usein voidetta mukaani, kun kävin kylässä. Kerran hän neuvoi minulle myös voiteen valmistuksen. En ole sitä kuitenkaan itse vielä tehnyt, mutta nyt kokeilen. Siihen tulee myös manteliöljyä, mehiläisvahaa, kaakaovoita (mutta aioin korvata sen sheavoilla) ja säilöntäaineeksi pari tippaa probolista. Mutta ensin kukkien pitää tekeytyä oliiviöljyssä 10-14 vrk.

Minnanpäiviäkin ehdin viettää. Kylässä oli ystävä-Minna, ja aloitimme yhteisen taideprojektin. Olen siitä kovasti tohkeissani. Tässä iässä kun innostunut olotila on myös harvinainen. Avasimme yhteisen Instagram-tilin ”minnajaminna”. Julkaisemme sinne yhdessä työstämiämme kuvia. Saimme jo neljä ensimmäistä kuvaa otetuksi. Ideoimme kuvat yhdessä, toinen Minna kuvaa. Hänellä on merkillinen taito ottaa jopa minusta hyviä kuvia. Yleensä näytän kuvissa aivan hirveltä, mutta Minnan kuvissa näytän ihanalta!

Eilen oli kova myrsky ja sade. Ehkäpä kaikki siitepöly on nyt vihdoin pois. Sitä olikin tänä keväänä erikoisen paljon ja kaikkialla.

Tuli mieleen, että siellä työpaikkahaastattelussa minulta kysyttiin, onko jotakin mihin suhtaudun intohimoisesti? Vaikea kysymys. Kiemurtelin tuolillani ja yritin vastata jotakin. Jälkikäteen kotona sanoin että minun olisi pitänyt sanoa kysyjälle (joka oli mies, ehkä ikäiseni tai vanhempi), että ”kysytkö sinä vaihdevuosi-ikäiseltä naiselta intohimosta? Kysymys on järjetön. Tämän ikäinen ei suhtaudu elämässä enää mihinkään intohimoisesti”. Tosin mieheni sanoi, että olisin voinut vastata että sisustaminen. Voi olla. Toisaalta, en ajattele itse että kyseessä olisi sisustaminen, pikemminkin lavastaminen. Lavastan ympärilleni erilaisia miljöitä. Sain juuri valmiiksi yhden pitkäaikaisen haaveeni: kasvihuoneen. Tai pitäisikö sitä sanoa kukkopillihuoneeksi, koska tällä hetkellä siellä on enemmän kukkopillejä kuin kasveja. Mutta ehkä jonakin päivänä loppukesästä tilanne on toinen – varsinkin jos maltan olla siirtämättä kasveja paikasta toiseen uudelleen ja uudelleen.

Normaali

Urheiluhulttiot

Jere Karalahdesta on tehty dokumenttielokuva. Aamutelevisiossa haastateltiin Karalahtea ja elokuvan ohjaajaa.

Katselin ohjelmaa ja päähäni laskeutui kukkahattu. Muutuin oitis tätinaiseksi (= setämiehen rinnakkaismuoto). Mutta en voi mitään, paheksun. Miksi ihmeessä näitä ylistysjuttuja tehdään”selvisin huume-ja väkivaltahelvetistä, nyt minulla menee hyvin, en arvosta kaikkea mitä on tullut tehtyä, mutta en olisi tämä ihminen nyt ilman niitä kokemuksia”-tyypeistä? Olen vakuuttunut, että ne toimivat vain kannustimena tietyn ikäisille pojille. Kova jätkä toi Karalahti. Jos sekin selvisi, minäkin pystyn siihen. Rötöstelen ja hummailen nuoruuden ja rauhoitun sitten seesteiseen keski-ikään. Elokuvista ja jutuista jää kertomatta, että monelle samaa koettaneelle ei ole käynyt yhtä hyvin. Selviytyminen on mahdollista, mutta se on kuitenkin poikkeustapaus.

Näitä urheilumaailman hunsvotteja piisaa. Aina on joukossa joku. Karalahti edustaa huumehörhöä, Nykänen oli alkoholisti. Oliko näitä jo ennen Nykästä, vai hänkö tämän pani alulle? Huonosti käyttäytyvän menestyvän urheilijan ihannoinnin? Menestyjälle annetaan paljon anteeksi. Nykänen sai erikoiskohtelua, samoin Karalahti. He tuovat rahaa ja näkyvyyttä seuroille. Ja aina löytyy joku nätti nainen vierelle pitämään renttua pystyssä.

Moni ala on jo siistiytynyt. Entisen kaltaisilla elintavoilla ei enää nykymaailmassa pärjätä. Esimerkiksi musiikkiala. Ei siellä enää näy Irwinin kaltaisia. Samoin politiikka on siistiytynyt. Saunaillat loppuneet. Joku yksittäinen hakkarainen vielä yrittää nipistellä naisia eduskunnan pikkujoulun jälkeen. Muutos tapahtui aika nopeasti. Yhtäkkiä politikot olivatkin piukeita trialthonisteja ja maratoonareita, joilla on valkaistut, oiotut hampaat. Muistan kyllä lukeneeni että edellä mainittu Hakkarainenkin kävi hammasoperaatiossa jossakin kolmannessa maassa, joten ehkä hänkin kohta lopettaa nipistelyn ja kippistelyn ja alkaa juosta maratoneja.

Ehkä hulttiot kuolevat lopulta sukupuuttoon. Ehkä tämä jää viimeiseksi ylistyselokuvaksi ko elämäntavalle.

Normaali

Rauhallinen covid-vuosi

Saa nähdä, miten käy. Esimerkki ei lupaa hyvää.

Israel oli ensimmäinen valtio, joka sai kansalaisensa rokotettua. Mitä heille tapahtui, kun covid-19 kukistui? Alkoi rähinä ja älämölö. Kaikki koronan takia pinnan alle painetut ahdistukset, tunnelukot ja -padot aukenivat. Raketit lentävät Palestiinasta Israeliin, ja pommit poksahtavat Gazassa. Onko niin että nyt kun sairaudesta ei ole vaaraa, on taas mahdollisuus jatkaa ikuiseksi muodostunutta ja aina pahenevaa konfliktia?

Käykö sama myös muualla? Covid-vuoden aikana terroristijärjestöt ovat olleet hiljaa. Taitaa olla niin että ihmiskunnan historiassa oli vuoden pituinen sotatauko kaikilla mantereilla. Mutta miten ihmiset reagoivat, kun epidemia hellittää? Onko niin että vuoden ajan padotut tunteet purskahtavat ilmoille, sytyttävät roihuun vanhat kaunat, alkaa taas terroriteot ja sodan kauhut? Mitenkäs asiat ovat siellä Syyriassa? Siellähän oli maa sekaisin ennen covidia. Alkaako kaikki taas uudelleen, ja entistä pahempana. Melkein rupeaa pelottamaan epidemian hellittäminen. Mukavan rauhallista ollut koko vuosi.

Nurkan takana odottaa myös uusia kauhuja. Ilmastonmuutoksen eteneminen peittää alleen kokonaisia saarivaltioita. Mihin ne ihmiset asutetaan? Ja miten sopeutuvat uusille asuinsijoilleen.

Kaiken lisäksi maapallo tuntuu olevan jakautuneempi kuin koskaan. Eri maiden välillä on kauppasaartoja, ja monenlaista kiristystä ja vääntöä. Juuri kun meidän pitäisi ratkaista isoja globaaleja ongelmia olemmekin jakautuneita toisia ymmärtämättömiin leireihin. Yleensä sanotaan, että mikään ei yhdistä niin hyvin kuin yhteinen vihollinen, mutta tuntuu siltä että ilmastonmuutosta ei ajatella yhteiseksi viholliseksi, ainakaan vielä.

En ole ollut mitenkään erityinen Eurooppa-fani. Äänestin aikoinani Euroopan Unioniin liittymistä vastaan. Enkä koe itseäni erityisen eurooppalaiseksi. Toisaalta juuri sitä olen. Arvopohjani, elämäntapani ja kulttuuriperimäni pohjaavat eurooppalaisuuteen. Voi olla että kannatan jopa liittovaltiota. Voi olla että se on tulevaisuudessa ainoa mahdollinen järkevä tie. Eihän se suomalaisuutta poista. Tosin liittovaltion osana meidän roolimme tulisi todennäköisesti olla Euroopan metsä; kansallispuisto ja vesivarasto. Ehkä pitäisi ajatella isommin; kansallisvaltion sijaan kansallismaanosaa. Vanhaa sanontaa mukaellen, amerikkalaisia meistä ei tule, kiinalaisia emme halua olla, olkaamme siis eurooppalaisia.

Covid-vuosi on ollut selviytymistä hetkestä toiseen. Nyt toivoisi päättäjiltä ja eri alojen viisailta ihmisiltä visioita tulevaisuudesta. Minkälaiseen tulevaisuuteen tähtäämme? Minkälainen Suomi on tulevaisuudessa, mitä asioita haluamme suojella ja millä hinnalla? Mikä on se tie sinne?

Maakuntauutisista kuulin että Lappeenranta oli päättänyt olla biodiversiteettikaupunki, joka suojelee ympäristönsä ja eläimistönsä monimuotoisuutta. Kaupunki on tutkinut, mitä paikkoja sen asukkaat erityisesti arvostavat ja katsovat suojelemisen arvoiseksi.

Jokaisen suomalaisen paikkakunnan pitäisi tehdä sama. Helsinki voisi olla maailman metsäisin pääkaupunki. Todennäköisesti sillä olisi siihen maailman parhaat edellytykset, mutta voi olla että ei enää kauan. Lähiluontoa tuhotaan lisärakentamisen tieltä. Myös kaupungilla/kunnalla pitäisi olla visio tulevaisuudesta, siitä mihin pyritään ja miksi, ja millä hinnalla.

Onneksi minun ei tarvitse etsiä sopivaa ehdokasta. Olen äänestänyt jo monissa vaaleissa samaa ehdokasta. Sivistynyttä naista, jolla on sama arvopohja kuin minulla. Se on politiikassa vähän niin kuin avioliitto. Kun on löytänyt hyvän miehen, ei kannata vaihtaa. Ja jos on löytänyt hyvän oman ehdokkaan, ei sitäkään kannata vaihtaa.

Normaali

Tunteikas äitienpäivä

Tunteikas äitienpäivä on nyt vietetty. Siitä tuli erityisen tunteellinen monesta syystä.

Äidin minulle 80-luvulla kirjoittamien kirjeiden läpikäyminen juuri ennen äitienpäivää nosti tunteet piripintaan. Äiti, joka ei näyttänyt tai puhunut tunteistaan, kirjoitti niistä. Kirjeet olivat pitkiä, monisanaisia. Siellä oli äidillisiä neuvoja ostaa kengät, missä varpailla on hyvin tilaa ja jotka tukevat kantapäistä, kinkunpaisto-ohjeet kuin myös ikävää, kaipausta, iloa, rohkaisua, kehuja, vaikka mitä.

Kirjeiden lukeminen tässä kohtaa omaa elämää, miltei saman ikäisenä kuin äiti oli niitä kirjoittaessaan, lähensi meitä. Ymmärsin äitiä ensi kertaa täysin. Ja ennen kaikkea näin nuoren itseni äitini silmin. Se näky järkytti minua. En pitänyt näkemästäni. Ja nyt minun pitää osata antaa anteeksi itselleni, eikä se ole helppoa.

Minulle muistui mieleen, kuinka Kirsti Paakkanen kertoi samantapaisesta kokemuksesta. Hänen vanhempansa olivat jo kuolleet, ja Kirsti meni käymään kotimökissään. Siellä hän löysi äitinsä Raamatun välistä kirjeen, missä hänen äiti kertoi omasta köydästä lapsuudestaan, miten oli joutunut käymään kerjäämässä sokean isänsä kanssa, ja miten joissakin taloissa heitä oli pilkattu sanoen että onpa siinä sokealla nuori morsian. Kirjeen lukeminen oli ollut suuri järkytys Paakkaselle, ja se oli muuttanut hänen suhtautumisensa omaan historiaansa. Hän oli aiemmin hävennyt syntyperäänsä, mutta kirjeen lukemisen jälkeen suhtautuminen muuttui. Paakkanen alkoi arvostaa omaa, köyhää syntyperäänsä, ja näki vanhempansa uudella tavalla.

Koen että omassa kokemuksessani on kyse samasta ilmiöstä. Joten tämä lienee aika yleinen ja monien läpikäymä kasvuprosessi.

Muistelin myös sitä, kuinka juuri äitienpäivänä vuonna 2012 puhuin viimeisen kerran äitini kanssa. Olimme silloin mökillä, äiti sairaalassa, missä hän oli ollut jo pari vuotta. Veljeni soitti minulle äidin luota, olimme sopineet niin. Sillä tavoin pystyin toivottamaan äidille hyvää äitienpäivää ja kertomaan muutenkin kuulumisiani. Muistan, kuinka tuossa nimenomaisessa puhelussa kiitin äitiäni siitä, että hän oli ”pelastanut” mökin. Isä oli ollut sitä myymässä pois, mutta äiti oli vastustanut, ja niin mökkiä ei oltu myyty. Aikojen saatossa siitä oli tulllut minun pienen perheen oma mökki, ja meille maailman tärkein paikka. Pian tuon äitienpäivän jälkeen äiti sai keuhokuumeen, ja menehtyi kesäkuun alussa 3.6.2012

Äitienpäivän tunnelastia lisäsi se että se oli viimeinen äitienpäivä alaikäsen lapsen äitinä. Kirjoitin pojalleni kirjeen, jonka luin hänelle ääneen aamulla. Historia toistaa huvittavalla tavalla itseään; minultakin meni aikoinaan äitini tunteelliset kirjeet ohi. Samalla tapaa pojalle kirjoittamani kirje ei häntä erityisemmin tuntunut innostavan. Kirje unohtui häneltä siihen meidän sängylle. Meinaan teettää kirjeen sisään vielä äitienpäivänä meistä otetun kuvan, ja vien sen sitten hänen huoneeseena, kaappiin, missä on muitakin muistoja. Ehkä hänkin löytää kirjeen sitten aikoinaan, lukee ja järkyttyy vuorostaan.

Koska olin niin dramaattisella tuulella äitienpäivänä, keksin ohjelmanumeroksi aamiaisen jälkeen eräänlaisen äiti-promenadin. Lähiseudulla on kaksi äitiyttä kuvaavaa patsasta. Puistossa on melko uusi taideteos nimeltä ”Odotus”. Siinä raskaana oleva nainen tähyilee merelle. Toinen äitipatsas on katolisen kirkon takapihalla oleva Madonna-patsas. Katolisessa uskonnossa Neitsyt Marian rooli on korostetumpi kuin mitä meidän luterilaisuudessamme. Minua on monta kertaa askarruttanut hänen kohtalonsa. Miltä on mahtanut tuntua Jeesuksen äitinä? Katsoa vierestä kun poika kiertää maailmaa aiheuttamassa monenlaista hämminkiä. Kaataa myyntipöytiä temppeleissä, haastaa oppineet papit omilla radikaaleilla näkemyksillään, ja lopulta saa kuolemantuomion ja teloitetaan häpeällisimmällä mahdollisella tavalla, naulataan alastomana ristille, kitumaan. Siinä on ollut äidille taakkaa ja surua ja huolta. Siksi Neitsyt Maria on eräänlainen kaikkien äitien kärsimyksen esi-äiti.

Nyt kiersimme molempien äitipatsaiden luo. Toisen, joka kuvaa naista, jonka äitiys on vasta alkamassa, ja toista, jonka äitiys on päättynyt lapsen kuolemaan. Vein molemmille patsaille ruusut.

Minulla on oman piirongin päällä makuuhuoneen nurkassa kaksi Neitsyt Maria aiheista taulua. Toinen on äidin ostama ja roikkunut lapsuudenkodissani ruokasalin seinällä. Siinä ei ole Jeesusta, vain surumielinen, kaihoisa Madonna. Toinen taulu on minun itseni ostama. Jännästi siinäkään – niin kuin äidinkin ostamassa taulussa – ei ole Jeesusta. Olemme siis kumpikin aikoinaan ostaneet Neitsyt Maria taulun ilman lasta. Merkillistä. Minun taulussani Neitsyt Marian kädet ovat käpristyneet hänen itsenä ympärille ja syli näyttää tyhjältä. Itse tulkitsen kuvan siten että se kuvaa äidin hätää, kun lapsi on kasvanut sylistä pois.

Kun oma lapseni oli pieni, muistan miettineeni Neitsyt Mariasta maalattuja kuvia, ja ajateleeni, että niissä kaikissa hänet kuvataan kauniina ja seesteisenä, samoin lapsi. Vaikka todellisuudessa hän on varmasti ollut myös väsynyt ja epätoivoinen, ja lapsikin itkenyt. Niinpä luonnostelin kuvan, mihin piirsin hyvin väsyneen Neitsyt Marian. Mustat silmänaluset, roikkuvat tyhjät rinnat, katse väsymyksestä turta sylissään vauva, joka huusi suu ammollaan. Kuvaa piirtäessäni poika tuli luokseni, kipusi syliini, otti piirustuskynän ja piirsi minun piirtämälleni Neitsyt Marian hahmolle kädet ja jalat. Se taulu on minulla kehystettynä ja se on arvokkain asia, mitä minulla on. Hienolla tavalla se kertoo siitä, että olkoon tilanne miten vaikea ja haastava tahansa, meillä on kädet ja jalat, me voimme toimia, tehdä asialle jotakin.

Ehkä tämä äitiasia tulee näin kuitatuksi, ja voin taas siirtyä takaisin arkisempiin tunnelmiin näistä tunnesyövereistä. Tänään on appiukon 88-vuotispäivä. Olen luvannut viedä hänet huviajelulle kouluun, missä hän työskenteli rehtorina monta vuosikymmentä. Koulun juhlasalissa pitäisi olla apesta maalattu muotokuva. Menemme ”pyhiinvaellusmatkalle” sinne. Otetaan kuva hänestä taulun edessä.

Joten tunteikas päivä tästäkin taitaa olla. Mutta ei tyttärenä, ei äitinä, tänään miniänä.

Ps. Tuli vielä mieleen yksi jännä sattuma äitienpäivältä. Olen pitänyt joka äitienpäivä kaulallani pojan päiväkodissa minulle äitienpäivälahjaksi askartelemaa kaulakorua. Siinä on paperinarussa isoja sinisiä palloja ja niiden välissä pieniä oransseja. Pallot on myös itse askarreltu, ilmeisesti paperimassasta. Laiton korun jälleen aamulla kaulalle, mutta jouduin ottamaan pois käydäkseni suihkussa. Sitten korun laittaminen ei enää onnistunutkaan. Paperinarun pää katkesi, eikä sitä saa enää solmittua kaulalle. Juuri nyt, viimeisenä alaikäisen äitienpäivänä, naru katkesi kuin napanuora konsanaan. Merkkilistä, varsinkin ämpäristä. Sanottiin jossakin lastensadussa.

Normaali

Avasin kenkälaatikon, avasin oven menneisyyteen

Luulin että olen omat mörköni selättänyt, ja kaiken menneen suhteen sujut. Enpä ollutkaan. Avasin kenkälaatikon.

Olen säilyttänyt kenkälaatikossa äidin minulle kirjoittamia kirjeitä pääosin 80-luvun puolivälistä. Vanhempani viettivät tuolloin paljon aikaa Amerikassa. Aluksi isällä oli siellä liiketoimintaa, ja loppuvaiheessa vanhempani ostivat Mississipin takapajulasta karjatilan. Siellä he viettivät eräänlaisia irtioton aikaa. En muista montako vuotta Missisipissä heille kertyi, mutta lopulta he palasivat takaisin kotikonnuilleen.

En ollut kirjeitä lukenut sitten nuoruusvuosien. Monta kertaa olin kyllä miettinyt että niihin pitäisi palata, mutta en ole uskaltanut. Aavistin että niistä paljastuisi jotakin. Ajattelin nyt äitienpäivän lähestyessä lukea kirjeet.

Heti ensimmäisestä paljastui yllätys. Kirje loppui sanoihin: ”Kyllä minä tykkään susta semmoisena kuin olet. Ja sillä siisti! Oo-kei! äiti” Sama viesti toistui monta kertaa muissakin kirjeissä. Kaikki nämä vuodet olen ollut siinä käsityksessä että minun olisi pitänyt olla toisenlainen, naisellisempi ja enemmän määrätietoinen koulutuksen ja uran suhteen. Että en ollut rakastettu sellaisena kuin olen. Nyt luin kirjeistä aivan päinvastaista. Äiti oli moneen kirjeeseen kirjoittanut, kuinka hän rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.

En muistanut myöskään että minua olisi koskaan kehuttu lapsena. Nyt luin kirjeistä, kuinka reipas, kaunis ja älykäs olen. Ja kuinka maailma on minulle avoin, saan tehdä omat valintani oman elämäni suhteen ja he kaikin tavoin tukenani. Järkytyin lukiessani, kuinka äiti kaipasi ja ikävöi minua. Minä en kaivannut häntä yhtään. Minä olin kylmä ja kova ja etäinen ja itsekäs. Minä en halunnut olla missään tekemisissä vanhempieni kanssa.

En ymmärrä, miksi nämä äidin viestit eivät olleet tavoittaneet minua silloin. Miksi en ollut uskonut lukemaani?

Äiti oli kirjeitä kirjoittaessaan 56-57 -vuotias, minä olen nyt 54. Oma lapseni on kohta sen ikäinen kuin minä kirjeitä saadessani. Näen kaiken äidin silmin. Ymmärrän häntä täysin. Ja häpeän nuorta itseäni. Aiheutin paljon huolta ja murhetta. Enkä edes ymmärtänyt lukemaani, sitä mitä hän minulle kirjoitti, vasta kun nyt, monen vuosikymmen jälkeen. Olin torjunut hänet ja hänen rakkautensa.

Tuntuu siltä kuin kupla olisi puhjennut. Olen syyttänyt äitiäni, enkä nähnyt itseäni, omaa rooliani.

Laitoin kuvan kirjeistä Instagramiin, ja sain lohduttavaa palautetta. Jokainen kokee vuorollaan saman ymmärtämättömyyden ja ymmärtämisen. Emme voi kohdata toisiamme ajassa, vain ajan jatkumolla. Jokainen sukupolvi on vuorollaan ymmärtämätön.

Olen hieman poissa tolaltani kaiken lukemani jälkeen. Vielä on jokunen kirje lukematta. Kirjeiden lukeminen on aikamoista puuhaa. Äidillä oli persoonallinen tyyli kirjoittaa. Ensin hän kirjoittaa paperin tiiviisti ylhäältä alas. Sitten lisää tekstiä paperin reunoille. Ja jos johonkin on jäänyt tyhjä tila, saattaa hän kirjoittaa vielä siihen jonkin huomion ylösalaisin. Lopuksi äiti liittää samaan kirjelähetykseen lippulappuja, joihin on kirjoittanut täydennyksiä. Itse kirje on aina monta sivua paperin molemmille puolille kirjoitettuna.

Hyvä että äiti kirjoitti nämä kirjeet. Muuten käsitykseni hänestä ja meidän väleistämme olisi jäänyt vääräksi, olisin jäänyt ymmärtämättömyden tilaan. Nyt minulla on mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Jossakin kirjeessä hän harmittelee sitä, kun soittaminen on niin vaikeaa ja kallista. Siihen aikaan puhelu piti tilata, eikä yhtyettä siitä huolimatta aina saanut. Nyt on asiat niin eri tavalla, voit olla näköyhteydessä reaaliaikaisesti maapallon toiselle puolelle.

Onneksi tämä äidin ja minun välinen kylmä kausi päättyi aikanaan, joskin siihen meni ihan liian kauan. Minun piti ensin tulla itse äidiksi. Olin silloin jo 36-vuotias. Siitä lähtien olin tiiviisti yhteydessä äitiini, hän sai tyttärensä takaisin elämänsä loppuvuosiksi, ja sain osoitettua ja sanottua kiitokseni myös hänelle, vaikka näiden kirjeiden kuvaamiin vuosiin ja tunnelmiin ei enää palattukaan. Jos olisin ymmärtänyt lukea kirjeet jo silloin uudelleen, olisimme ehkä niistä ajoista voineet keskustella.

Äiti sairastui Parkinsonin tautiin ja se toi tummia pilviä, raskaita vuosia. Minä puolestani kirjoitin omia muistiinpanoja itselleni niistä ajoista. Olin väsynyt. Minulla oli pieni lapsi, sairas äiti, josta minulla oli huoli ja jota kävin hoitamassa.

Sattumalta törmäsin näihin muistiinpanoihin viikko sitten, kun etsin piironginlaatikosta jotakin ihan muuta. Pieniä hetkiä ja havaintoja vuodelta 2006. Pistän osan niistä tähän loppuun, ja toivotan samalla kaikille hyvää äitienpäivää!

”Äiti, lähes liikuntakyvytön, lähes puhumaton, saa sanotuksi jäähyväisten hetkellä: Mitä minä voisin sinulle antaa? – Et mitään, annoit elämän kun synnytit. Siinä lahjaa joka päivälle, vastaan äidille.”


Pyyhin äidin kasvot kasvovedellä, joka poimun, rutun ja kurtun, joka mutkan noilla kasvoilla, jotka ovat kuin omani mutta niin paljon edellä. Minä tulen jäljessä, kuka pyyhkii minun kasvoni sitten joskus?”


Tiedän, mikä ilahduttaa. Se, kun sanon: on kiva olla Laurin äiti. Tai kun sanon: on kiva olla Allin tytär.


Aamuviideltä keitän äidille puuroa. -Hyi, pahaa, äiti sanoo. Mennäänkö takaisin pötköttämään? kysyn. Mitä se on? äiti puolestaan kysyy.


Soitan äidille. – Minä pidän sinua kädestä kiinni, äiti sanoo.

Ja minä sinua, vastaan.


Äiti on pessyt hampaansa Bepanthenilla. Vaihdan tilalle Pepsodentin. B ja P, se ja sama.


Ehkä äiti joskus toivoi tätä, voivansa vain levätä, joku toinen hoitaisi ja laittaisi kaiken valmiiksi. Niin on nyt. Tuskin tätä tarkoitti.


Pääsiäinen. Via Dolorosa. Äidin kanssa kävelyllä. Minulla on äidin nenäliina vasemmassa taskussa ja omani oikeassa. Pysähdymme välillä niistämään. Niistän äidin nenän ja sitten omani. Matka jatkuu. Ojassa on pajunkissoja.


Näen unen. Istun äidin vierellä ja puhun, äiti on kypyammeessa. – Niin kuin äidin on päästettävä lapsi menemään, irtautumaan omaksi itsekseen, elämään omaa elämäänsä, niin myös lasten on jonakin päivänä päästettävä irti vanhemmistaan, päästettävä ne kuolemaan. Äiti ponnahtaa istumaan, avaa silmänsä ja sanoo: Puhut kuin Runeberg! Herään. Unta vain.


Minäkin olen aamuvirkku. Minäkin nauran kovaa. Minäkin suljen ruokapussit pyykkipojilla. Minäkin sanon sanat väärin. Minäkään en pidä ruuanlaitosta. Minusta on tullut äitini. Minusta on tullut äiti.


Pikkupuhetta äidin kanssa.

Äiti: Onko sinulla äitiä tai isää?

Minä: On minulla.

Äiti: Ovatko ne elossa?

Minä: On. Sinä olet minun äitini. Kyllä sinä elossa olet.


Niin kuin öylätin annan lääkkeen äidin kämmeneen ruokoillen armoa ja rauhallista yöunta.


Normaali

Vaihdevuosipäivitys

Vihdoinkin ne kuumat aallot ovat kadonneet! En edes täysin hahmota, missä kohtaa näin kävi. Eräänä päivänä vain ymmärsin, että aaltoja ei ollut tullut. Tapahtuiko se samoihin aikoihin, kun aloitin verenpainelääkityksen? Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys?

Verenpainelääkitys on kyllä ollut hyvä homma. Mitään haittavaikutuksia en ole havainnut. Paitsi että juoksen hitaammin kuin ennen. Välillä oikein ihmettelen, miten hitaasti ihminen voikaan juosta. Pitäisikö suosiolla vaihtaa kävelyyn? Naurettavan näköistä puuhaa, ihan kuin etana yrittäisi juosta.

Saman hitauden olen huomannut myös hiit-jumpassa. Tuttu ohjaaja on vetänyt jumppaa puistossa. Meitä osallistujia on kolme: Raija, Nilla ja minä. En tunne Raijaa enkä Nillaa. Jumppamaikka on meidät kokoonkutsunut. Osallistumispaine on kova, koska osallistujia on niin vähän. Ei raaski jättää väliin. Mutta etenen kuin miehet Dressmannin mainoksessa. En tiedä, mistä on kysymys. Ettei olisi sepelvaltimotauti? Kaikki arvot olivat kyllä kunnossa, kun kevättalvella otettiin verikokeet. Vai mistä se sepelvaltimotauti näkyy? En tiedä, täytynee kysyä, kun seuraavan kerran lääkärin näkee lähietäisyydeltä.

Olenkin ilmoittautunut syksylle hieman rauhallisempiin lajeihin. Yin-joogaan ja tanssitunnille, siellä tanssitaan lattareita ja kantria, molemmat suosikkejani.

Nyt yritän muistella, kuinka kauan kuumia aaltoja kesti? Taisi siinä pari vuotta mennä. Muistan, kuinka silloin alussa googlasin ja yritin löytää tietoa siitä, kauanko oireet kestävät. Informaatio oli varsin sekalaista, yleensä sanottiin, että oireet voivat kestää jopa kymmenen vuotta. Se kuullosti pahalta, meinasin heittää lusikat nurkkaan. Mutta ei se siis välttämättä niin ole. Todennäköisesti aaltoja vielä minullekin tulee, mutta ei se mitään haittaa jos joskus. Se, että tulee joka kerta kun juo kahvia tai viiniä, syö maustettua ruokaa + sitten kaikki muut ilman-mitään-syytä -kohtaukset, pahimmillaan muutaman tunnin välein, se on kamalaa. Toisin sanoen, rohkeutta ja voimia kaikille heille, joita tämä asia koskettaa! Ohi sekin menee, niin kuin elämässä kaikki! Minulla siis kesää vaille kahdessa vuodessa.

Ylihuomenna saan koronarokotteen. Ihanaa. Jonkinlainen välietappi epidemiassa. Vaikka en ole sillä enää mieltäni vaivannut viime aikoina. En ole pelännyt sairastuvani. Sosiaaliset kontaktit ovat aika vähissä, töissä ja kaupassa käytän maskia. Paitsi en töissä silloin, jos olen siellä yksin, eikä ketään ole missään. Maskista on ollut se hyvä puoli, että samalla peittyy yhä oikomishoidossa olevat hampaani. Voin maskin suojissa rauhassa suoristella hampaita, kukaan ei tiedä mitään. Ja jonain päivänä, kun otan maskin lopullisesti pois, se on kuin esirippu, jonka takaa paljastuu suora hymy! Siinä on kanssa sellainen ikuisuusprojekti, että en voi suositella. Toisaalta törmäsin äskettäin kuvaan itsestäni, joka oli otettu vähän ennen hoidon aloittamista. Kylläpä ne hampaat olivatkin vinksallaan, nyt ovat jo ihan eri näköiset. Mutta odotan innolla päivää, kun voin syödä ilman että ensin pitää poistaa hampaista muovikuoret. Aloitan välittömästi tolkuttoman napostelun ja lihon muodottomaksi möykyksi.

Sosiaalisista kontakteista tuli vielä mieleen, että kävin kotivisiitillä Armin luona. Armi täytti 10v. Tosin päivänsankari ei ollut itse kotona, oli unohtunut ystävänsä luo ja ilta meni Armia odotellessa. Lopulta en tavannut Armia ollenkaan, koska hän oli mennyt väärään ratikkaan, ja soitti itkuisena äidilleen, jonka piti lähteä eksynyttä Armia hakemaan Jopolla toiselta puolen kaupunkia.

Vein Armille lahjaksi äitini, Armin isoisän äidin, kaulakorun, joka kuoli silloin kun Armi oli vuoden vanha. Vuosi sitten Armin sisko sai myös kymmenvuotislahjaksi yhden äitini koruista. Mutta miten ihmeelliseltä tuntuikaan olla jonkun kotona kylässä! Se oli aivan outo kokemus! En muista, milloin olisin käynyt jonkun kotona? Ehkä joskus viime syksynä. Tulee olemaan mullistavaa taas päästä kotikyläilemään, kun epidemia on ohi.

Normaali

Kaakelikauhua

Niinhän sitä tavataan sanoa, että jos toistuvasti löytää itsensä samasta, epämiellyttävästä tilanteesta, se on peiliinkatsomisen paikka. Olen nyt katsonut itseäni peiliin, ja tullut siihen tulokseen, että en ikänä koskaan enää osta kaakeleita.

Kaikki alkoi siitä, kun kolme vuotta sitten rakennutimme kakkoskotiin kylpyhuoneen. Siellä oli ollut siihen saakka vain vessa. Muu peseytyminen piti hoitaa kylmässä pihasaunassa, missä vesi lämmitettiin paljussa. Nyt taloon rakennettiin kokonaan uusi ”nokka”, ja siihen tehtiin myös kylppäri.

Koska olen innokas ja innovatiivinen sisustaja, ryhdyin googlaamaan vaihtoehtoja. Kylläpä maailmassa onkin ihastuttavia kaakeleita, härreguudendå! Ihan uusi maailma avautui minulle. Tilasin melko hintavat lattia- ja seinäkaakelit Ruotsista.

Laatoittaja sanoi, että seinäkaakelit käy juuri ja juuri suihkutilaan, mutta niitä lattiakaakeleita ei voi käyttää märkätilassa. Ne imevät vettä kuin sieni. Asia oli hieman hämmentävä, koska ruotsalainen myyjä väitti kaakeleiden sopivan märkätilaan. Luulen että sekaannus johtui siitä, että todennäköisesti ne jossakin saharassa suihkuun sopivatkin, mutta ei näillä leveysasteilla.

Laatoittaja oli siis laattoja vaille valmiina, ja minun piti äkkiä keksiä uudet epäkäypien tilalle. Hätäpäissäni ja puolipaniikissa ajelin läpi Etelä-Suomen rauta- ja kaakelikauppoja. Ei ollut helppoa. Tai olisi, jos kelpuuttaa beiget tai harmaat. Vähänkin erikoisempia värejä ja malleja ei ole varastoissa, ne ovat aina tilaustavaraa. Muistan vieläkin sen ahdistuksen tunteen. Varsinkin, kun olin googlannut ja nähnyt sen kaiken ihanan, mitä maailmalla on tarjolla.

Nyt jouduin kokemaan saman tunteen uudelleen tänä keväänä. Vieläpä samojen ruotsalaislaattojen takia.

Viimeisinpänä rakennusprojektina – varsinaisena iisakinkirkkona – on ollut seinänvieruskasvihuoneen saaminen talon eteläseinustalle. Löysin viime kesänä Hintahurrikaanin alelaarista sopivanoloisen kasvihuoneen ja ostaa päräytin sen.

Ensin lähetys seisoi avaamattomina elementteinä talon edustalla monta kuukautta. Peittelin sitä suojamuoveilla, kun pelkäsin osien menevän jotenkin rikki sateessa.

Lopulta raksamiehet ehtivät tehdä perustukset, juuri ennen maan jäätymistä. Jossakin kohtaa he pystyttivät rungon, ja nyt vihdoin viimein on sisätöiden aika. Aika laittaa laatat lattiaan.

Olin suunnitellut, että kasvihuoneeseen käytetään ne laatat, jotka eivät soveltuneet kylpyhuoneeseen. Laatoittaja oli tulossa parin päivän päästä. Urakoitsija tuli käymään, ja varmisti että laattoja on tarpeeksi. Minä reteästi, että varmasti on, niitähän on monta laatikkoa. Meni laskemaan. Ei ollut. Kolme neliötä puuttui! En ollut tajunnut että laatat ovat niin paksuja, ja siksi niitä ei mahdu kovin monta yhteen laatikkoon. Yhdestä laatikosta tulee vain puoli neliötä.

Jälleen kerran on kevät, ja minä kiertelen pakokauhussa ja puolipaniikissa rauta- ja kaakelikauppoja, ja sadattelen samaa: miksi kaikki on tilaustavaraa? Miksi mitään ei ole varastossa valmiina? Miksi minä olen jälleen kerran tässä samassa tilanteessa? En voi odottaa 3-4 viikkoa, laatoittaja on tulossa ylihuomenna.

Ja kaikki niiden saakelin samojen ruotsalaislaattojen syytä! Jo kaksi kertaa ne ovat aiheuttaneet minulle saman kaakelipaniikin. Kolmatta kertaa ei tule. Katselen nyt peiliin tarpeeksi kauan.

Lattia on nyt kaakeloitu, tänään saumattu, ylihuomenna sillä voi kävellä.

Pian pääsen istuttamaan istutuskaukaloon viiniköynnökset. Ne odottavat jo istutusta. Ja laittamaan kukkopillikokoelman seinähyllylle. Mieheltä sain hääpäivälahjaksi varsin erikoisen pöllöpuureliefin. Varsin vaikea selittää, mutta tekele on peltiä, siinä on puu, jonka oksalla istuu pöllöjä ja kuppeja, mihin voi laittaa kynttilöitä. Sopii täydellisesti kasvihuoneen takaseinälle pöydän yläpuolelle.

Vihdoin se on valmis. Kaikki on valmista, ainakin hetken. Huh! Ei vähään aikaan mitään raksaprojekteja. Eikä varsinkaan kaakeleita!

Tarinan opetus: jos sinun joskus tarvitsee ostaa kaakeleita, ole hyvissä ajoin liikkeellä, varmista että valitsemasi kaakelit sopivat käyttökohteeseen (varsinkin jos ostat ulkomaisia kaakeleita ja verkkokaupasta) ja että niitä on riittävästi. Pieleen voi mennä, jopa joka kohdassa – kuten minulla!

Normaali

Teinit tappavat toisiaan

Vappuaattona vietimme 27. hääpäivää.

Juhlan kunniaksi kävimme syömässä Hans Välimäen luotsaamassa Bardot-nimisessä ravintolassa Helsingin keskustassa.

Koska dinneri ei näillä rajoituksilla onnistu, menimme pitkälle, juhlavalle lounaalle ykköset yllä. Edellisen kerran olimme juhlavasti ulkona syömässä syyskuun alussa, kihlajaispäivänä. Molemmilla kerroilla olin laittanut päälleni Miia Halmesmaan leveän mekon, jota mieheni kutsuu Veitola-mekoksi. Kieltämättä siinä on jotakin veitolamaista. Ja molemmilla kerroilla englantia puhuva tarjoilija – se on jännä ilmiö mutta Helsingin posh-ravintoloissa miestarjoilijat ovat lähes poikkeuksetta englanninkielisiä – kehuu laskun maksun kohdalla ihailevansa pukeutumistamme. Jäin miettimään, onko tämä kehu vain sattumaa, vai onko kyseessä joku uusi kikka saada asiakas tuntemaan olonsa erityisen spesiaaliksi. Nerokas keino, joka tapauksessa. Niinpä poistuimme ravintolasta kaikin puolin tyytyväisinä, vatsat pulleina hyvästä ruuasta, pää hiprakassa hyvistä juomista ja sydämet onnellisina kehuista.

Kehut tulivatkin jossakin määrin osuvaan paikkaan, koska olimme juuri ennen lähtöä katselleet vanhoja valokuvia häistä. Kyllä on tyyli muuttunut sitten 90-luvun! Vaikka silloinkin olimme kaikki olevinamme hyvin tyylikkäitä. Kysyin mieheltä, että kukas se olikaan, joka nämä kuvat otti, joku Kimmo töistä? Ja miten kerrassaan ihmeellinen sattuma; paluumatkalla ravintolasta kotiin – päätimme kävellä, koska päivä oli kaunis – poikkesimme ravintola Maxilliin keräämään voimia ja lepuuttamaan jalkoja. Tilasimme rose-viinilasilliset ja kas; kukapas tulikaan meitä tervehtimään? Juuri se sama Kimmo, joka oli ottanut häävalokuvat! Merkillinen sattuma.

Toinenkin merkillinen, hauska sattuma samalle päivälle. Olin edellisenä päivänä viihdyttänyt itseäni käymällä läpi tori:n tarjontaa netissä. Olen löytänyt sieltä kivoja, halpoja huonekaluja, joita käly on maalannut kalkkimaalilla. Niistä on tullut tosi hienoja. Löysin jälleen kivan sohvapöydän Lepsämästä, ja vinkkasin siitä kälylle. Hänellä oli lomaviikko, ja oitis singahti Lepsämään pöytää ostamaan. Kysyin, oliko Matti Vanhasen pöytä? No ei nyt sentään ollut.

Löydettyäni pöydän keksin googlata torin silkkihuivitarjontaa. Siellä oli myytävänä käyttämätön silkkihuivi 60-70 luvulta Pariisista. Huiviin oli kuvattu Pariisin nähtävyyksiä. Väri oli kiva; luonnonvalkoinen pohja, nähtävyyden beigellä. Kirjoitin myyjälle, että haluaisin huivin ostaa. Meillä on hääpäivä, ja aikoinaan matkasimme Pariisiin häämatkalle, joten on hauska yhteensattuma. Myyjä laittoi huivin postiin, nyt odottelen sen saapumista.

Hääpäiväillan vietimmekin sitten sohvaperunoina. Televisiosta oli Mikko Alatalo -ilta. En erityisemmin välitä Alatalon rillumarei-rikoot-on-riskillä-rumat -musiikista, mutta mies oli kiinnostunut. Yhtäkkiä ulkoa kadulta alkoi kuulua tappelun nujakointia. Siellä oli noin 16-vuotiaita poikia, hakkasivat yhtä pienempää, ja samalla ottivat selfieitä. Syöksyin pää punaisena parvekkeelle ja huusin niin kovaa kuin ääntä lähti: ”Lopettakaa!” Kissa säikähti karjuntaani niin että piiloutui sängyn alle loppuillaksi. Pojat eivät lopettaneet. Lyöminen jatkui. Yksi huusi että ei tässä mitään, ihan kaverillisissa merkeissä. Huusin takaisin että lyöminen ei ole ikinä kaverillisita. Aloin jo vetää toppatakkia päälleni ja samalla soitin yksiyksikakkoseen. Siellä vastattiin heti, mutta onneksi samalla poliisit jo tulivatkin paikalle.

Loppuilta menikin sitten järkytyksen vallassa. En meinannut saada unta. Ajatukset menivät aina niihin poikiin.

Meidän parveke on kissan valtakuntaa. Sinne kantautuu niin paljon liikenteen pölyä, että parvekkeella ei kannata pitää mitään kalusteita, saisi vain olla niitä aina pyyhkimässä pölystä. Seuraavana aamuna – vappupäivänä – laitoin kuitenkin parvekkeelle ilmapallon ja kaksi retkituolia. Joimme siellä aamukahvit. Sanoin miehelleni että tässä voi ihan hyvin istua ja päivystää, katsella kun teinit tappaa toisiaan.

Tunteikas hääpäivä siis. Varsin dramaattinen loppu, mutta onneksi kaikki päätyi kuitenkin hyvin.

Normaali

Puhakaisella on asiaa

Siihen aikaan, kun minä kävin koulua, viikko alkoi maanantain aamunavauksella. Koko koulu marssitettiin juhlasaliin. Siellä seisottiin sotilaallisissa riveissä. Joka kerta joku pyörtyi. Ja yleensä seremonia päättyi siihen, että esiin astui Kerttu Puhakainen. Hän aloitti oman osuutensa aina samoin sanoin: ”Minä, koulun vanhimpana opettajana…” ja jatkoi pitämällä nuhdepuhuttelun jostakin kirkkoveneen kuvasta vessanseinässä, tyttöjen vaatetuksen epäsiveellisyydestä tai poikien kiroilusta. Ilmeisesti Puhakainen oli ottanut eräänlaisen moraalinvartijan viitan harteilleen, ja kantoi taakkaansa tunnollisesti, täytyy sanoa.

Puhakainen tuli mieleen, koska olen huomannut iän karttuessa samaa ominaisuutta itsessäni ja ikätovereissani. Tulee helposti viisastelluksi. Myös ennen–nyt-huomiot ovat yleistyneet.

Yksi nykyaikana ihmetyttävä seikka on se, miten ihmiset ovat nykyisin valmiita myymään oman elämänsä ja persoonansa mainosmediaksi. Somejulkisuus elättää, jos aloitat kaupallisen yhteistyön. Eli teet tilauksesta postauksia, missä kerrot jotakin positiivista tuotteesta ja otat siitä kivan kuvan. Siinä samalla kuitenkin tulee myydyksi oma elämä ja persoona. Sinusta tulee media. Sen voisi kuvitella olevan varsin raskasta ja uuvuttavaa.

Tosin en ole kyllä yhtään varma, miten itse suhtautuisin, jos joku mainostaja ehdottaisi minulle samaa. Tulisi luo rahatukun kanssa. Harva sanoo ei tarjotulle rahalle. Voi hyvin olla että antaisin rahanhimossani periksi.

Veikkaan että tulee vielä vaihe, että joku on valmis muuttamaan nimensä edustamaan jotakin brändiä. Annetaanpa pojalle nimeksi Louis Vuitton.

On myös tyypillistä, että ilman kaupallista yhteistyötäkin ihmiset mainostavat tuotteita. Ihan vain omasta vapaasta tahdostaan. Kun on tullut ostetuksi jotakin kivaa uutta, sitä on kiva hehkuttaa ja siitä iloita. Niinpä tavarasta otetaan kuva someen ja laitetaan brändin hashtag perään. Joskus olen itsekin miettinyt tekisinkö niin, varsinkin jos kyseessä on joku pieni, kotimainen yritys. Tekee mieli omalta osalta edistää yrittäjän edellytyksiä toimia ja menestyä. Silti samalla tulee miettineeksi, miksi ryhtyisin mainostamaan ilman vastinetta? Vai onko asian moraalia ylipäätään turha pohtia, ja hyväksyä vain että asiat nyt ovat näin.

Ennen vanhaan myös toimituksellinen aineisto piti tarkoin erottaa mainonnasta. Vähintään piti olla ilmoitus, että ohjelma sisältää kaupallista sijoittelua. Nykyisin tehdään jopa kokonaisia ohjelmia, jotka ovat mainoksia. Parasta aikaa televisiossa pyörii Superkauppiaat -sarja, joka kertoo K-kauppiaista.

Mitä mahtaisi Puhakainen sanoa kaikesta tästä? Minua pyörryttää melkein yhtä paljon kuin maanantaiaamuna koulun juhlasalissa.

Normaali

Nykynuori tekee asioita vain päästäkseen kuvaan – tai saadakseen lenkkarit

Olin kävellen matkalla töihin. Vilkasliikenteisellä Esplanadilla istui keskellä ajorataa yksinäinen poika pahvista askarrellut plakaatit selässä ja sylissä. Ihan yksin poika ei ollut mieltään osoittamassa. Mukana oli kaveri, joka otti kuvia tilanteesta.

Nykynuoret eroavat yhdessä suhteessa aiemmista sukupolvista. Ennen nuoret eivät missään tapauksessa halunneet kuvaan. Jos täti-ihminen kaivoi käsveskastaan Leican ja pyysi paikallaolijoita asettautumaan kuvaan, nuori luikahti paikalta tai ainakin piiloutui otsatukkansa taakse murjottamaan.

Nykynuoriso puolestaan ei tee mitään ellei oteta kuvaa. Itse asiassa suurin osa asioista tehdään vain kuvan ottamisen takia. Ja kun kuva on otettu, toiminto voidaan lopettaa. Sillä tavalla nuoriso on muuttunut.

Poliisi oli juuri tulossa paikalle minun ohittaessani nuoren mielenosoittajan. Mietin mielessäni, että mitenkähän mahtaa pohjimmiltaan olla; kaipaako poika huomiota itselleen vai asialleen? Asia sinänsä on tärkeä, mutta onko kadulla istuminen, muiden elämän häiritseminen ja poliisin työllistäminen tähän asiaan se kaikkein paras keino asian edistämiseksi?

Samaa mietin aamulla lehteä lukiessani. Siinä oli juttu nuoresta, maahanmuuttajataustaisesta pojasta, joka oli syyllistynyt puukotuksiin. Nyt äidin pitää ostaa pojalle kahdensadan euron lenkkarit, koska äiti pelkää, että jos hän ei niitä pojalleen osta, tämä puukottaa jonkun saadakseen lenkkarit ryöstämällä ne toisen jalasta. Jälleen mietin, kaipaako poika lenkkareita, puukottaako jotakin vain tullakseen huomatuksi?

Ongelmanuorten kanssa töitä tekevä asiantuntija kiteytti asian: ”Yksikään näistä pojista ei ollut tullut rakastetuksi omana itsenään. He ovat yhteiskunnassa sivuun jääneitä lapsia, joita pitää rakastaa kovaa, koska jollei hyväksyntää saa, se vaje pitää täyttää muilla tavoin.” HS 24.4.21. A28

Vaikka nämä asiat – mielenosoitus ilmastonmuutoksen torjumiseksi tai puukottaminen – ovat tekoina hyvin kaukana toisistaan, pohjimmiltaan tekojen motiivi saattaa olla täysin sama: saada kuulua porukkaan, saada omalta porukalta arvostusta ja ihailua, tulla huomatuksi ja hyväksytyksi.

Toisaalta mitä minä nuoria soimaan. Eikö sama inhimillinen tarve ole meillä kaikilla? Jokainen haluaa olla osa jotakin porukkaa, saada arvostusta ja hyväksyntää. Hyväksyttyjä tapoja arvostuksen saamiseksi aikuisilla on ammatti, työyhteisö, poliittinen liike, uskonnolliset yhteisöt, urheiluseurat ja erilaiset harrastuksen tai jonkun aatteen ympärille muodostuneet ryhmät.

Lapset ja nuoret tarvitsevat paljon huomiota ja rakkautta, ohjausta ja tukea. Tässä suhteessa yhteiskunnalla on paljon tehtävää. Paljon on jätetty tekemättä resurssien puutteessa. Ja se näkyy nyt jo kadulla. Miten paljon enemmän tulevaisuudessa, kun koronakriisin etänuoruutta ja -lapsuutta elänyt epäsosiaalistunut sukupolvi lähtee purkamaan joukkoon kuulumisen paineitaan?

Normaali

Epidemian loppuminen on kuin täyttäisi 18

Näin unta; olin jumpassa, jumppaohjaaja oli Iso-Britannian kuningatar Elisabeth.

Ehkä uni ilmentää sitä että olen A) tylsistynyt korona-ajan suppeaan elämänmenoon B) eläytynyt liian voimakkaasti brittimonarkian viimeaikaisiin tapahtumiin. Siellä on haudattu prinssi Philip, ja itse kuningatar täytti 95-vuotta. Aloin myös seurata Instagrammissa windsor.roayl.family -sivustoa, ja sieltä tulee usein päivityksiä.

Sain kansalaisopistolta kirjeen; ilmoittautuminen syksyn kursseille alkaa pian. Nämä kaksi asiaa – kaksi ainutta minulle tapahtunutta asiaa – menivät unessa sekaisin, ja niin kuningattaresta tuli jumppatunnin vetäjä.

Kirjeen saatuani säntäsin oitis nettiin katsomaan, mitä kursseja on tulossa. Haluan ilmoittautua ainakin miljoonalle eri kurssille! Ryhmäliikuntaa! Kulttuuria! Taidetta! Kaikkea! Tänne ja heti kun mahdollista. Minulla on valtava kurssipuutostila.

Harmikseni kotisivuilla ei vielä ollut nähtävissä mitä tuleman pitää. Niinpä tyydyin katsomaan vanhat kurssit läpi, kaikki ne keväältä perutut, vain fiilistelläkseni, mitä tuleman pitää.

Ajattelin jatkaa pilatesta. Joku tanssillinen treeni olisi kiva. Olen käynyt monta vuotta iskelmäjumpassa, mutta huomasin että siellä on myös kuntotanssia ja lattari+country -kurssi. Tanssillinen liikkuminen on siitä mukavaa, että sitä tekee aina hymyssä suin, vähän huomaamattaan. Ja tanssi on treeniä myös aivoille. On tärkeää vaalia jäljelle jääneiden aivosolujen hyvinvointia.

En ollut aiemmin kurkannut, mitä tarjontaa kulttuuripuolella on, mutta siellähän on vaikka mitä taideklubia. Sellainen yleissivistävä kurssi voisi myös olla mielenkiintoinen. Ja kirjoituskurssille olisi myös mukava osallistua. Tulee kaikkien aikojen kurssiähkysyksy!

Luulen että en ole ainoa. Veikkaan että syksyn konsertit, teattereiden näytökset, kurssit ja tapahtumat tulevat kaikki olemaan loppuunmyytyjä ja täyteen buukattuja. Ihmisillä on iso vaje kaikkeen kaupunkilaistekemiseen. Luontopoluille ja lankakauppaan tulee taas tilaa.

Aina sanotaan että ei pidä elää sitten-kun -elämää. Mutta mitäpä muuta elämää kuin sitku-elämää tässä on voinut yli vuoden elää!

Melkein voin jo kuvitella itseni ja tunnetilani loppuvuodesta, kun olen heittänyt koronakutimet nurkkaan ja buukannut kalenterin täyteen tapahtumia ja ohjelmaa. Ravannut kaikki mahdolliset museot ja näyttelyt, istunut keikat ja konsertit, matkustanut, syönyt ravintoloissa, käynyt pubissa ihan vain siitä ilosta että semmoisiakin on ja niihin saa ihminen ihan vapaasti mennä. Pitäsiköhän käydä yökerhossakin? Ei sentään. Siellä on liian kovalla musiikki ja väsyttää olla valveilla siihen aikaan. Tallinnassa pitää käydä laivalla, ehkä Ruotsissakin. Tavata eri porukoissa, sukulaisia ja ystäviä. Lätkiä korttia. Käydä ihanassa Yrjönkadun uimahallissa ja varata sieltä pukuhuonesviitti. Elokuviin menen, vaikka en edes tykkää käydä elokuvissa, kun nukahdan. Mutta menen kuitenkin, kun saa.

Tuntuu melkein samalta kuin silloin kun täytti 18. Yhtäkkiä kaikki ennen kielletty oli mahdollista.

Kun korona päättyy, saa elää uudelleen nuoruuden koko-maailma-on-avoin-ja-kaikki-on-minulle-mahdollista -tuntemuksen. Aika jännää.

Normaali

Litteä takapuoli on hirvittävän ruma

Ostin uudet farkut, netistä tilasin. Yhtä kokoa isommat kuin viime vuonna. Harmittaa. Pitäisi saada takaisin entiset kilot ja koot. Omasta mielestäni en ole syönyt enemmän kuin ennen. Vai olenko? On tullut herkuteltua, ostettua silloin tällöin karkkia. Ja suklaakuorrutteisia manteleita tuntuu kuuluvan päivittäiseen ruokavaliooni ehkä liikaa.

Voi tosin olla että tilasin farkut turhaan yhtä kokoa isommiksi, koska tuntuu siltä että ne ensimmäisen pesun ja muutaman päivän käytön jälkeen ovat jo venyneet niin että ovat vähän löysät. Jos olisin tilannut yhtä kokoa pienemmät, olisivat juuri nyt hyvät.

Kävin ostamassa bikinien alaosan. Viime kesänä keksin että mökillä on kätevintä käyttää bikineitä alkkareina. Tulee vähemmän pyykkiä, kun bikinihousut voi pesaista illalla käytön jälkeen. Kuivuvat nopeasti.

Kävin siis ostamassa bikinihousut. Mutta miten isot ne ovatkaan. Aivan järkyttävät. En kehtaa laittaa niitä narulle kuivumaan. Mitä tämä leviäminen oikein on? Vaikka jumppaisi miten paljon, takapuoli litistyy ja mahapuoli pyöristyy. Litteä takapuoli on hirvittävän ruma. En tiedä, toivunko tästä kohtaamastani tosiasiasta koskaan.

Lehdestä luin että sivujakaus olet auttamatta vanha ja vanhanaikainen. Niinpä siirsin oitis jakauksen keskelle. Yritän opettaa hiuksia uuteen asentoon. Haluaisivat pysyä entisillä sijoillaan.

Taitaa olla identiteettikriisi päällä.

Koska viime aikoina on ollut paljon fyysistä rasistusta – mökin kesäkuntoon laitto, paljun kanto, urkupillien roudauspäivä + hiit-jumppa puistossa – päätin että nyt pitää pitää kaikesta fyysisestä rasituksesta vapaa päivä ehkä jopa kaksi.

Tein pienen kävelyn upeassa kevätsäässä. Kotona sanoin että lähden hienostokävelylle. Puin päälle kevättrenssin, uudet bootcut-farkut, aiemmin talvella ostamani buutsit, päähän tökkäsin huopahatun, silmille aurinkolasit ja huuliin punaa. Olipa kiva kävellä flaneerata kaupungin rantaa välillä pysähdellen istumaan penkille ja ihailemaan maisemaa. Tulee harvoin tehtyä niin. Kävelykin tuppaa olemaan tavoitteellinen urheilusuoritus, vauhti kova, sauvat viuhuu.

Miksi elämä muuttuu suoritukseksi? Tästä ainaisesta suorittamisesta pitäisi päästä eroon. Silti tuntuu siltä kuin kävisi juuri päin vastoin. Nuorena oli toisin. Ei silloin must-to-do -listassa ollut niin paljon asioita. Jos nuorelta minulta olisi kysytty, mitä sana kevät tuo mieleen, tuskin olisin sanonut ikkunanpesu, haravointi ja pölyiset kadut ja parvekkeet. Olisin sanonut ihan muuta.

Huhtikuussa pidettävät mainosalan Vuodet Huiput aloittivat silloin kevään. Muistan juosseeni aamuyön tunteina Helsingin Kaivopuiston mäkeä alas. Olimme keksineet mennä juhlien jatkoilta jatkoille puistoon. Tarkoitus oli olla puistossa niin kauan että nähdään auringonnousu. Sitä odotellessamme juoksimme mäkeä alas saadaksemme saman tunteen kuin Pieni talo preerian alkutunnarissa, missä tytöt juoksevat rinnettä alas. Eväänä meillä oli samppanjaa. Jaksoimme aamuun asti.

Todennäköisesti mustarastaat lauloivat niin kuin nytkin.

Tosin en muista, huomasinko lintujen laulua silloin.

Normaali

Homo ja alfauros kirkon rappusilla

Sekalainen sakki seisoi kirkon rappusilla aamutuimaan. Puhuttiin niitänäitä, niin kuin on tapana silloin kun tuntemattomat kohtaavat ensi kerran ja odotetaan. Odotimme rekkaa saapuvaksi. Rekka toisi urun osat Itävallasta, ja meidät oli rekrytoitu sieltä täältä kantoporukkaan. Osa oli kirkon omia työntekijöitä, osa painonnostoseuran jäseniä, jotka tempauksella tienasivat rahaa piirilleen.

Tuli puhetta häistä. Nuori mies kertoi, että kerran oli ollut kirkko hänellekin varattuna, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Miehen isä jatkoi siitä sujuvasti homoliittoihin. Kuinka ev.lut. kirkko vihkii tätä nykyä jo homojakin. Sieltä turskahti ilmoille oikein kunnon aivopieru. Ei käynyt epäselväksi, että mies ei hyväksynyt seksuaalivähemmistöjen avioitumisoikeutta. ”Niitä runkkareita ei pitäisi kirkossa vihkiä”, mies sanoi.

Poika yritti hillitä isäänsä, ”äläs nyt, isä”. Mies vain jatkoi paasaustaan, kunnes huomasi että peesiä ei tästä porukasta hänen mielipiteelleen herunut.

Asian teki erityisen vaivaannuttavaksi se tosiasia, että samaisilla rappusilla seisoi avoimesti homoseksuaali kirkon työntekijä.

Kukaan ei sanonut mitään. Vaihvihkaa yksi sun toinen hiippaili tilanteesta pois. Kuka enemmän, kuka vähemmän nolona.

Jäin miettimään koko loppu päiväksi, illaksi ja yöksi, mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Olin harmissani siitä, että en ollut sanonut mitään. Se että huonoon käytökseen ei puututa, on tavallaan sen sallimista. Mutta minua nolotti niin paljon myös sen nuoren miehen puolesta, jonka isä nämä sanat sanoi, ja joka yritti isäänsä rauhoitella. Poika oli niin häpeissään.

Ehkä minun olisi pitänyt sanoa, että kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta se pitää sanoa asiallisesti ja muita kunnioittavalla tavalla. Niin minun olisi pitänyt sanoa ja toimia. Mutta tämä tuli mieleeni vasta nyt tätä kirjoittaessa, 24 tuntia tapahtuneen jälkeen.

Kahden kesken asiasta juttelin muutaman paikalla olleen työkaverini kanssa. Kerroin, kuinka vaivautunut tilanne oli ollut, ja kuinka olin tuntenut itseni kykenemättömäksi toimimaan. Olin vain jähmettynyt kauhuissani paikoilleni.

Homoseksuaali työkaverini näytti kädellään, kuinka tuollaisten puheiden pitää vain antaa mennä pään läpi, toisesta korvasta toiseen. Toinen työkaveri, alta kolmekymppinen hetero, sanoi viisaasti, kuinka miehen puheet vain osoittavat, miten hirveän rajallinen miehen malli on ollut, ja kuinka miehen kommentti heijastaa sitä. Ennen ainoa tapa olla mies oli olla metsästävä alfauros. Ja sen ajatuksen miehille iskostivat esimerkillään ja vääränlaisia miehiä puheissaan halventavat toiset miehet poikien lähipiiristä; isät, enot, sedät ja muut.

Tämän päivän Hesarin tv-osiosta luin Unelmahäistä. Tällä kaudella niissä on ensimmäinen miespari. Tampereella oli ohjelman ulkomainostaulu hakattu pian ilmestymisensä jälkeen.

Kuten sanottu, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta sen ilmaiseminen ei saa olla loukkaavaa, halventavaa tai pelon ilmapiiriä lisäävä.

Oma mielipiteeni on että meitä ihmisiä on hyvin monenlaisia, ja se on hyvä asia. Ja jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on, ja tulla sellaisena rakastetuksi ja hyväksytyksi. Silloin ihminen kukoistaa. Ja se koituu meidän kaikkien eduksi. Jos ihminen yrittää olla ulkoisesta painostuksesta johtuen jotakin muuta kuin on, siihen kuluu paljon voimavaroja ja energiaa, joka on pois siitä että ihminen pääsisi käyttämään koko olemuksensa ja osaamisensa. Tämä koskee sekä alfauroksia että homoseksuaaleja. Olette erään janan ääripäitä, teidän tulisi oppia hyväksymään ja kunnioittamaan myös toisianne, muuten tästä tilanteesta ei päästä rakentavalla tavalla eteen päin.

Tuli mieleen vanha, laskentatoimen opettaja kauppaopistosta. Hän jäi ikuisesti mieleeni surullisella olemuksellaan. Mies kertoi kerran, että hän olisi halunnut viulunsoittajaksi, mutta vanhemmat eivät sitä ammatiksi suvainneet. Niinpä hän opiskeli ja hänestä tuli laskentatoimenopettaja.

Tämä surumielinen mies opetti asian, antoi tehtävän tehtäväksi ja läksi luokasta pois. Kävi tupakalla ja huikalla, ja palasi hetken päästä tarkistamaan meille antamansa tehtävän.

Mitä miehestä olisi voinut tulla, jos hän olisi saanut jatkaa viulunsoittoaan? Minkälainen virtuoosi? Ainakin hän olisi saanut onnellisemman elämän. Ennen vanhaan kaikkia ammatteja, varsinkaan taidealoja, ei pidetty hyväksyttyinä tai sopivina. Miten paljon luovaa taitoa onkaan mahtanut mennä niiden ihmisten mukana hautaan, jotka eivät saaneet kouluttautua haluamalleen alalle.

On kaikkien etu, että ihminen pääsee kukoistamaan omana itsenään. Tänne tarvitaan metsästäviä alfauroksia, mutta tänne tarvitaan myös herkkiä runopoikia, ja kaikkea siltä väliltä.

Normaali

Orjana itselleni

Katsoin Prinssi Philipin hautajaiset. Ostin Roayal-suklaalevyn, ja nostin pienen kuningatar Elisabeth-nuken kirjahyllystä tv:n eteen. Elisabeth heiluttaa kättään tervehdykseksi, käsilaukussa on aurinkokenno, mikä saa käden heilumaan. Aurinko on haalistuttanut Elisabethin mekon. Se oli aikoinaan sininen, mutta nyt aika hailakka. Kasvojenkin iho on haalistunut, toisaalta sopii surun murtamalle. Ilme ei mätsää, Elisabeth hymyilee.

Jännällä tavalla Englannin kuninkaalliset ovat liittyneet mökkielämääni. Muistan, kuinka vuonna 1997 kuumana elokuisena päivänä maalasimme mieheni kanssa saunaa. Viihdykkeenä meillä oli radio päällä. Tuli uutiset, missä kerrottiin, kuinka prinsessa Diana oli juuri kuollut auto-onnettomuudessa Pariisissa.

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2011 huhtikuussa olin työharjoittelussa samaisen mökkipaikkakunnan hautausmaalla. Opiskelin suntioksi, ja minulla oli meneillään hautausmaaopinjakso. Eräänä perjantaina kirkkoherra sanoi että huomenna on sitten ne häät. Säikähdin, että mitkä häät, olinko kenties unohtanut tehdä jotakin? En ollut. Kirkkoherra tarkoitti Williamin ja Catharinen häitä. Heillä onkin ihan kohta kymmenvuotishääpäivä.

Prinssi Philipin hautajaiset olivat komeaa katseltavaa. Mielestäni se, että vieraita oli koronan takia minimimäärä, teki tilaisuudesta vielä arvokkaamman oloisen. Päädyin katsomaan hautajaisia netistä ilman selitystä. Televisiossa näytetyssä versiossa oli kommentaattorit. Paremmin tunnelmaan pääsi ilman heidän puhettaan. Hesarin sivujen kautta hautajaisia pääsi seuraamaan livenä.

Alussa näytettiin sotilaita kentällä, kädet sydämen päällä, päät painuksissa. Vaikuttava näky.

Minulla on takana neljän päivän yksinäinen työleiri mökillä. Olen haravoinut, siirrellyt kiviä rannassa, kuljettanut soraa, saanut paljun paikoilleen, tuulettanut petivaatteita, siivonnut sisätiloja, kaikkea sitä mitä talven jäljeltä mökillä on tehtävä.

Iltaisin jäseniä on kolottanut, ja voimat ovat olleet vähissä. Väsyneenä on käynyt mielessä, että mitenkähän tässä käy, herääkö seuraavaan aamuun. Puuhatessa mielessä on pyörinyt Eeva Kilven runo, missä hän sanoo lämmittävänsä itselleen illalla saunan ja pitävänsä itseään hyvänä. Minä olen ollut niin väsynyt, että en ole edes saunaa lämmittänyt! Nopeasti vain käynyt suihkussa päivän päätteeksi. Mikä järki tällä tavalla raataa? Einesten voimalla. Koska en ole viitsinyt käyttää aikaa ja voimia ruuanlaittoon. Varsin askeettinen meno ja meininki. Kuka pakottaa toimimaan näin? Itse itseäni komennan. Pidän itseäni omana orjanani. Hölmöä.

Ihmettelen, miten väsyneeksi ja hitaaksi olen tullut. Olen 54-vuotias, tältä kuuluu tuntua tässä iässä? Miltä tuntuu 60-vuotiaasta?

Yksin puuhatessa tulee mieleen monenlaisia ajatuksia. Kuten että, mitenkähän käy kaikille niille uusille, innokkaille mökinomistajille, jotka ovat koronan myötä päätyneet ostamaan kesämökin. Tuleekohan muutaman vuoden päästä mökit taas myyntiin, kun totuus paljastuu. Mökki vaatii paljon työtä.

Monissa sisustus- ja remonttiohjelmissa toivotaan helppohoitoista pihaa. Sellaista ei ole olemassakaan. Myös ne isot terassit pitää lakaista, lankunvälit putsata havunneulaisista ja lehdistä. Myös sieltä huolettomasta kuntasta pitää poimia alas ravisseet oksat. Jopa kalliot vaativat haraointia tai lakaisua, jos lähellä on puita. Ehkä huolettomin mökkitontti olisi puuton kalliosaari. Mutta täysin puuton saari olisi taas aika tuulinen paikka olla. Ja linnuton. Ja karu. Mutta helppohoitoinen se kyllä olisi!

Meillä on ollut mökki vuodesta 1994, ja sitä ennen mökki oli vanhempieni, joten juuret tähän paikkaan ovat syvällä. Vuosien myötä naapurustossa on tapahtunut paljon muutoksia. Lisää mökkejä on ilmestynyt. Enää vastaranta ei näytä asumattomalta metsältä, nyt sieltä loimottaa iltaisin valo. Ja itään samalle rannalle on noussut paljon mökkejä. Sieltä kantautuu illalla melua vettä pitkin, ja kun puissa ei ole vielä lehtiä.

Mielessäni jurnutan tilannetta. Tykkäisin tunteesta olla täysin ”yksin”, viikolla siihen fiilikseen vielä pääsee. Häly ja meteli on vain viikonloppuisin. Mutta minun pitää nyt lähteä täältä. Huomenna on jo taas työpäivä. Sekään ei päästä minua helpolla: olen lupautunut töihin Suomenlinnaan kantamaan urkupillejä! Suomenlinnan kirkkoon tulee uudet urut. Urkupillit ovat saapuneet, ja ne pitää kantaa kirkkoon. Ei kuulosta ihan kepeältä puuhalta sekään. Onneksi ei ole yksin minun vastuullani, paikalle saapuu myös atleetteja muuttomiehiä. Minä kannan pienempiä pillejä.

Ensi kerralla tulen toivoakseni mökille miehen kanssa. Kiinnitämme paljuun kaminan paikoilleen, pääsemme kylpemään. Ehkä silloin on nautinnon aika. Nyt kun tämä oli tällainen yhden hengen, ole-itse-itsesi-orja -reissu.

Normaali

Naisurotöitä

Tähän alkuun täytyy laittaa sisältövaroitus: kirjoitus sisältää heteronormatiivisia näkökulmia ja vanhakantaista sukupuoliroolitusta, sekä alkoholipositiivisia kommentteja. En ota vastuuta lukijoiden saamista vaikutteista tai tunteista. Kukin vastatkoon näkökulmistaan itse.

Tulin kesämökille saaristoon ensi kertaa talven jälkeen yksin. Tarkoituksena on laittaa paikkoja asumiskuntoon. Sisällä mökissä oli talven aikana tapahtunut myyrien&hiirien massamurha. Kaikkien aikojen ennätys: viisi raatoa. Yksi retkotti hellalevyjen keskellä, toinen oli kuupahtanut lattialle lieden eteen, yksi löytyi takasta, toinen sen vierestä, viides retkotti reteästi keskellä lattiaa. Ennen kuolemaansa olivat sotkeneet, kakkineet ja touhuneet.

Oli pakko ottaa ensimmäinen oranssi lonkero, että selviydyin hautaustoimesta. Sen verran oli aikaa kulunut, että raadot olivat jumittautuneet kuolinsijoilleen, kävin hakemassa lapion että sain ne irti. Hiiriepisodin jälkeen täytyi tietenkin desinfioida kaikki. Ei huvita käyttää tiskipöytää, joka on ollut hiirien joukkoitsemurhan tyyssija. Pakko jynssätä oikein kunnolla.

Tulin peräkärryn kanssa. Koska olin talvella ostanut pikkuriikkisen puusohvan, olin luvannut noutaa sen myyjältä Turusta. Tässä kohtaa tulee naisurotyö numero kaksi, hiiriepisodi oli se ensimmäinen. Peruutin peräkärryllä tontin läpi vierastalolle asti, läpi vatukoiden ja kriikkunapuideni. Peruutin peräkärryllä! Oletteko koskaan kokeillleet? Maailman vaikeinta! Tässä tulee alkoholivaroitus numero kaksi. Koska peruuttaminen peräkärryllä on sangen vaikeaa, otin toisen lonkeron rauhoittuakseni, ja niin menikin kärry perille paikoilleen. Ajelin siis omalla tontilla alkoholin vaikutuksen alaisena, ei ehkä fiksuinta, mutta niin vain sain peräkärryn paikoilleen.

Seuraavaksi tontille saapui sopivasti kuljetusyhtiön mies, hän toi sähköskootterin, jonka olin tilannut. Tässä kohtaa täytyi toimia taiten. Smalltalkkasin kuskille, kuinka olin onnistunut yksin poistamaan viisi hiirtä ja peruuttamaan peräkärryn, mutta nyt olin saavuttanut taitokykyni äärilaidat; en mitenkään pysty kantamaan minisohvaa paikoilleen. Voin olla vain sohvan toisessa päädyssä, tarvitsen jonkun toiseen päätyyn. Saattaisiko kuljetusyhtiön miehellä mitenkään olla mahdollisesti sen verran aikaa ja voimia että nostettaisiin sohva peräkärrystä paikoilleen? Onnistuihan se! Tadaa!

Tästä muistui mieleen, kuinka kerran onnistuin houkuttelemaan läheiseltä leirintäalueelta asiakkaan olutpalkalla siirtämään ison kaapin ikkunan kautta toisesta huoneesta ulos, ja sitten taas ovesta sisään tuvan puolelle.

Samanlaisia haasteita riittää myös tuleville päiville, koskapa tilasin jo viime syksynä kahden hengen paljun, joka saapuikin, mutta sitä ei ole vielä asennettu paikoilleen.

Eli nyt tarvitsen kolme-neljä miestä että saadaan 120 kiloa painava palju paikoilleen. Olutpalkka toimii vieläkin. Pyysin miestä, joka on Facebookissa toisin kuin minä, laittamaan viestin paikkakunnan omaan ryhmään, että tarvittaisiin talkooporukka paljun siirtoon, palkaksi grillimakkaraa ja olutta. Nyt on jo ensimmäinen porukka ilmoittautunut! Tulevat huomenna.

Kyllä ne hommat hoituvat pienellä naisellisella oveluulla ja taktikoinnilla.

Illalla nukkumaan mennessä huomasin että futon-patja oli talven jäljeltä tunkkainen, kaipasi ilmoittumista. Niinpä päädyin nukkumaan pelkällä petarilla. Se ei tehnyt yhtään hyvää kropalle, joka huusi tuskasta jo entuudestaan maanantaisen puistojumpan jäljiltä.

Päivä numero kaksi alkaa olla taputeltu, mutta kylläpä väsyttää tämä hääräily. Hommaa on aivan hirveästi, kroppaa särkee, ja tajuan jo nyt että aika ei riitä kaikkeen, mitä olin suunnitellut tekeväni. Täällä pitäisi olla kuukausi yhteen pötköön, että saisi hommat hoidettua. Tai sitten pitäisi olla pari renkiä ja piikaa. Nyt sitä on itse isäntä, emäntä, renki ja piika. Siinä on vähän liian monta roolia yhdelle. Tavoitteena on että voisi edes muutamana kesäpäivänä istua rauhassa kesämekossa tekemättä mitään. Mahtaakohan onnistua?

Normaali

Rappeuma piiloon poololla

Tämä vuodenaika on paljastusten aikaa. Sulaneiden lumikasojen alta paljastuvat koirankakat ja tupakantumpit, kevätaurinko näyttää, miten likaiset ikkunat ovat – ja peili, sieltä katsoo yhtä talvea vanhempi minä. Ja kylläpä talvi onkin tehnyt tehtävänsä; minusta on tullut harmaahapsi!

Olen aina ”toivonut” harmaita hiuksia, ne ovat minusta kauniit. Varsinkin sellaiset isot harmaat tukat ovat aivan mahtavia, niin kuin sillä yhdellä taiteilijanaisella, en nyt muista nimeä, nekin unohtuvat….sekin vielä! Kyllä tässä omassa harmaassa joka tapauksessa totuttelemista on.

Kaula on myös rypistynyt ja vekittynyt, dekolteen iho ei ole kyllä millään mittareilla kimmoisa. Täytynee siirtyä tulevaisuudessa poolopaitohin, jos niitä kuumotukselta voi sitten pitää, tuskin voi. Niskassa on emännänkyhmy. Siitä nyt ei ainakaan pääse eroon mitenkään. Yläselän asento on kuin länkiä odottavalla hevosella, valmiina vetämään kuormaa. Kyllä on vaatetuksella tehtävänsä tehtävänä, että tämän kaiken rappeuman saa piiloon!

Entäpä sitten pohkeet. Mitä varten pohkeet paksunevat? Olisin halunnut pitää rimppakintut. En edes uskalla katsoa taustapeiliin, miltä takamus mahtaa näyttää? Veikkaan ei-hyvää, sen verran ovat alkaneet farkut roikkua. En uskalla toivoa, että syy olisi farkkujen tipahtanut nappi, olen sitonut housut jalkaani vyöllä, joten kuten pysyvät napittakin. Tilasin kyllä uudet farkut, numeroa isommat, mutta ne eivät ole vielä saapuneet. Näkemättäkin on selvää, että takapuoli on littana ja leveä. Juuri toisin päin tilanne on etupuolella. Mitenkä mahtavat uudet farkut istua? Tilasin ne kyllä ”aikuisten” naisten verkkokaupasta eli joustoa pitäisi olla riittämiin.

Ei sitä nuori ihminen tajua, miten helppo tilanne on, kun voi pistää päällensä mitä tahansa ja aina on hyvä. Valinnan mahdollisuudet kapenevat kapenemistaan mitä vanhemmaksi tulee. Vaikka ei se välttämättä niin ole, varmasti myös tälle vartalotyypille on olemassa vaatteita. On vain vaikea löytää uuteen minään sopivia vaatteita. Koska sisin ei ole muuttunut miksikään, mielellään laittaisi samat vaatteet päälle kuin ennenkin, ovat vain käyneet niin kummallisen sopimattomiksi.

Muutama esimerkki. Minulla on noin 15 vuotta vanha Aiglen beige toppaliivi. Aivan ihana ja ajaton. Enää se ei mahdu kiinni, en silti heitä sitä pois. Jospa kuihdun ikääntymisen jatkuessa, niinhän saattaa käydä ihmiselle jos elää kovin vanhaksi, ihminen kuihtuu ja pienenee. Katsokaapa vain, ei ole kenelläkään leveitä hartioita vanhana, kaikilla on kovin kapoiset. Sitten voin taas käyttää Aiglen toppaliiviä. Minulla on myös Tommy Hilfigerin kudottu, harmaa villaliivi, se on yhtä vanha kuin Aiglen toppaliivi. Sekään ei mahdu kiinni, säästän silti. Ja voihan niitä liivejä käyttää, vaikka eivät kiinni menisikään, ikään kuin vartalon reunoilla, kehyksinä.

Kesämekko, en muista merkkiä, mutta näyttää Missonin kuviolta olematta sitä. Ostin mekon pikku putiikista Korkeavuorenkadulta Helsingistä ehkä 2010. Mekkoon kuului kaulahuivi. Kaiken lisäksi löysin sattumalta aikoinaan vanhojen vaatteiden kaupasta jakun samaa merkkiä ja kuosia. Se jakku tuoksui joltakin myrkkyhajuvedeltä, ja minulla oli iso työ saada haju pois. Pakastin jakun. Liotin etikkavedessä. Tein vaikka mitä, ja viimein sain sen myrkkyhajuveden tuoksun pois. Mutta tämä ihana asukokonaisuus on käynyt kinttanaksi. Sain itseni ahdetuksi siihen vielä kolme vuotta sitten, kun poika pääsi ripille. Nyt en uskalla edes kokeilla, mutta säästän tämänkin asukokonaisuuden vanhojen, kuihtuneiden päivien varalle.

Vaikka on hyvä kierrättää vaatteita, eikä jemmata niitä kaappeihin, voi silti joskus olla hyväkin pitää jotain. Kuuntelin Yle Areenalta ohjelmaa, missä eräs nainen oli tutkinut isoäitinsä vaatekaappia. Onko tulevaisuudessa isoäitien vaatekaappeja tutkittavana, jos kaikki on aina laitettu kierrätykseen?

Minulla on tallessa ylioppilaspukuni vuodelta 1986, moriuspuku vuodelta 1994, Janne Renvallin minulle suunnittelma iltapuku 90-luvulta, mieheni minulle ostama nahkatakki olkatoppauksineen seurustelumme alkuajoilta, seksikäs yöasu aamutakkeineen, jonka ostin häämatkalle, kylpytakki Cannesin luxus-hotellista, missä kävimme kerran, porokuvioiset ja rumat harmaat fleece-sukat, jotka ostin S-marketista kun olin menossa veljeni kuolinvuoteelle ja minulla oli kylmä, äidin vanha pitkä kietaisuhame, joka on ostettu Peterzeniltä Kustavista ehkä 70-luvulla ja jonka helmassa on kaislakuvio, äidin vanha punainen jakkupuku design by Annikki Karvinen, oma vaaleanpunainen silkkimekko kun olin 2v.

Mihinkään en näistä vaatteista mahdu, paitsi siihen hotellin kylpytakkiin.

Silti, ehkä joskus kuihdun ja voin pukeutua jotakin niistä ylleni. Ja vaikka en voisi, ehkä jonakin päivänä voin avata isoäidin vaatekaapin, ja sanoa lapsenlapselle että katsopa tätä! Leikitäänkö hienoa rouvaa?

Normaali

Villapaita Leo Lastumäelle ja kerubien hymni

eCvd eli ennen koronaa kävin ryhmäliikuntatunneilla monta kertaa viikossa, joskus jopa parilla eri tunnilla samana päivänä. Sekin homma ryöpsähti vähän käsistä, niin kuin minulla on tapana.

Kaikki alkoi kuumista aalloista. Päättelin voittaa ne urheilemalla. Järkeilin että hikoiltavaa ei jää, jos liikkuu hiet pois. Se toimikin yllättävän hyvin. Elimistö oli ihmeissään, aallot hävisivät lähes kokonaan muutamaksi kuukaudeksi. Vähitellen elimistö tottui tilanteeseen ja aaltoiluakin tuli takaisin, mutta kunto kohosi! Olin varmaan parhaimmassa fyysisessä kunnossa koko aikuiselämäni ajata juuri ennen koronaepidemian puhkeamista.

Olen kyllä liikuskellut koronan aikanakin. Mutta totuus on, että inhokkihommat jää. Jää punnertamatta ja burpeet tekemättä. Tulee liikuttua oman mukavuusalueen sisällä.

Sain yhtäkkiä viestin jumppaohjaajalta. Hän oli päättänyt aloittaa pienryhmätreenit (max 6 hlöä) puistossa, ja kysyi olisinko kiinnostunut. No mikä jottei!

Sinne menin, ja nyt makaan kotona sängyssä. Ensin makasin kylvyssä. Lähetän whatsupilla perheelle viestejä. Tuokaa, pliis, juomaa. Ja kutimet. En jaksa liikahtaa.

Muutenkin on tämä ensimmäinen viikko verenpainelääkkeiden kanssa ollut vähän jähmeää. Tuntuu siltä kuin elimistöön olisi vaihdettu uusi moottori, huonompi. Enää ei ole turbo. Verenpaineet ovat kyllä laskeneet niin kuin pitää, mutta vauhti on hidastunut. Tosin kaikki joille tästä olen valittanut, ovat sanoneet että hyvä, ota sitä lisää.

Kutomisasioista. Kudottuani kolme Strömsö-villapaitaa, päätin Grande Finale -työnä kutoa Lossivahdin paidan miehelle syntymäpäivälahjaksi. Projekti on jo hyvässä vaiheessa, hihat puuttuvat. Ainoa ongelma on se, että olen kutonut paidan Leo Lastumäelle. Paita on aivan liian iso!

En tykkää tehdä niitä mallineliöitä. Tekeekö joku niitä? Minä rupean itse asiaan ja toivon parasta. Onneksi syntymäpäivät ovat vasta kesäkuussa, ehdin keksiä jotakin muuta, jos tämä ei jotenkin pienene.

Kävin Claes Ohlsonilla. Ostin sellaisen langattoman kaiuttimen. Olen lähdössä mökille. Siivoamaan talven jäljiltä, laittamaan paikkoja kuntoon. Halusin kaiuttimen, sujuu siivous paremmin, kun voi kuunnella radiota tai äänikirjoja ihan missä sattuu kulkemaan. Kyllä tämä nykyteknologia on mahtavaa! Ostin sellaisen vähän tupakka-askia isomman möhkäleen. Siinä on ripa, mistä sen voi laittaa roikkumaan, vaikka oksaan tai farkun remmiin. Kaiutin ottaa langattoman bluetooth-yhteyden kännykkään.

Juuri nyt koekäytän sitä. Kuuntelen Tsaikovskin Kerubien hymniä youtubesta. Ihan kappale! Ja tupakka-askiäänentoisto toimii täydellisesti!

Onneksi ei tarvitse liikahtaa.

Paitsi pissattaa. Täytyy sittenkin raahautua vessaan. Heippa!

ps. Tässä linkki Tsaikovskin Kerubien hymniin:

Normaali

My first verenpainelääke

Ajattelin hieman kertoa terapiakuulumisia nyt kun kuukausi terapiaa on takana. Homma etenee käytännössä niin että saan joka kerta terapeutilta kirjoitustehtävän jostakin hänen valitsemastaan aiheesta. Kirjoitan siitä, mitä päähäni pälkähtää, ja seuraavalla kerralla luen tekstin ääneen ja keskustelemme sen tuomista ajatuksista.

Onko terapiasta ollut sitten hyötyä? Kyllä, siinä mielessä että huomaan analysoivani itse itseäni käytännön tilanteissa tavanomaista enemmän. Huomioin omia reaktioitani ja tunteitani eri tilanteissa, ja sitä kautta olen pystynyt myös muokkaamaan omaa käytöstäni ja omia reaktioitani rakentavanpaan suuntaan.

Terapia on myös lisännyt itsetuntemusta ja kiitollisuutta. Koska koen itse olevani jonkin sortin ilontuoja muille, en välttämättä osaa olla vastaanottavassa roolissa. En aina edes näe sitä hyvää, mitä muut minulle antavat. Terapia on avannut silmiäni tässä.

Tässä iässä monet innostuvat sukututkimuksesta. Tai menevät elämäkertakurssille purkamaan mennyttä elämäänsä. Luulen että näissä on itse asiassa kyse ihan samasta asiasta kuin terapiassa. Elämän edettyä puolivälin yli tulee tarve katsoa ja miettiä omaa elämää. Mitä se on pitänyt sisällänsä, minkälaisia kokemuksia ja käänteitä? Minkälainen olen, mitkä asiat ovat vaikuttaneet omaan persoonallisuuteeni? Minkälaisesta perhehistoriasta tulen, mitkä ovat ne periytyvät kokemukset meidän suvussamme?

Vaikka taakse, ympärille ja peiliin katsominen ei aina ole kivaa, se on opettavaista ja hyödyllistä. Siinä joutuu silmätyksin myös omien heikkojen kohtien ja omien pettymysten kanssa. Ei kenenkään elämä ole pelkkiä onnistuneita ratkaisuja ja onnistumista. Elämään mahtuu monenlaista.

Jos lukee oikeita kirjoitettuja ja julkaistuja elämänkertoja, mielenkiintoisimpia ovat ne, missä kohde kertoo elämästään realistisesti, eikä pelkää omia mustia alueitaan. Kiiltokuvaelämäkerrat, joissa luetellaan vain onnistumiset, eivät ole kiinnostavia.

Terapiasta muihin terveysasioihin. Sain elämäni ensimmäiset verenpainelääkkeet, nyt 54-vuotiaana. Omassa mielessäni verenpainelääkkeet ovat vähän sama asia kuin tekohampaat, suonikohjut ja peruukki. Mummojen ja pappojen, vanhojen ihmisten vaiva. Liittyy tiettyyn ikävaiheeseen. Ja nyt minä olen siinä ikävaiheessa! Ihan mahtavaa. Hassu ajatus, että saatuani verenpainelääkereseptin tunnen saavuttaneeni ikävaihepoletin. Tervetuloa tänne vanhojen puolelle. Odotan hetkeä, milloin ratikassa minulle tarjotaan penkki istuttavaksi.

Normaali

Oopiumi tuo tyytyväisyyden olevaan

Onpa tullut kolo kirjoittamisessa. Joskus tuntuu, että ei kerta kaikkiaan ole mitään kirjoitettavaa. Ehkä korona-ajalla on oma vaikutuksensa asiaan. Elämä on niin tapahtumaköyhää, että siitä ei irtoa kovin jänniä tarinoita kerrottavaksi, ja tuntuu että pään sisäinen elämäkin on jokseenkin latentissa vaiheessa.

Tänä aamuna heräsin kuitenkin ajatukseen. Huomasin miettiväni rajoja. Ennen vanhaan ajattelun, tekemisen ja olemisen rajat asetti ev.lut.kirkko, perhe ja kyläyhteisö. Ei sopinut poiketa niiden määrittelemästä hyvän elämän elämäntavasta.

Näiden vanhojen auktoriteettien valta on murentunut. Kukapa enää edes muistaa aikaa, jolloin perhe oli varsin hierarkinen järjestelmä, vaikka siitä varsin lyhyt tovi onkin. Isovanhempia käteltiin, jopa omia vanhempia saatettiin kätellä. Ja teititeltiin. Ja pelättiin. Nyt omista vanhemmista on tullut joko kavereita tai jonkinlaisia koutseja. Ainakaan vanhempia ei enää pelätä. Ihan sujuvasti haistatellaan ja ilmaistaan avoimesti negatiivisetkin tunteet.

Kirkko on nykyisellään ehkä sallivin instituutio yhteiskunnassa. Sen siipien suojaan sopii niin äärikonservatiivit, jotka haluaisivat naiset pois papin virasta kuin liberaalitkin. Juuri eilen kuulin uutisista, että ensi kertaa alttarikrusifiksissa on sateenkaarivärit Helsingin Paavalinseurakunnassa. Tämä kirkon sallivuus ajattelun bioversiteetissa ärsyttää monia. He haluaisivat että kirkko olisi tiukasti jotakin mieltä ja ilmaisisi sen. Asettaisi niitä ajattelun ja toiminnan rajoja, joita se ennen paalutti. Mutta jääräpäisesti ev.lut.kirkko kieltäytyy siitä, jatkaa keskustelua ja yhteiseloa eri tavoin ajattelevien kanssa. Hyvä niin. Ja varsin poikkeuksellista nyky-yhteiskunnassa. Nyt ajattelun ja toiminnan rajoja ovat alkaneet vetää muut tahot.

On muodostunut omia pienempiä koulukuntia. Niitä löytyy joogapiireistä, uskonnollisista lahkoista, urheilun parista, feministisistä piireistä, politiikasta, muun muassa. Niissä omilta kannattajilta vaaditaan tiettyä elämäntapaa ja tietyn tyyppistä ajattelua. Jos et käyttäydy ja ajattele määritellysti, sinut blockataan tai cancellataan – suljetaan pois. Niiden johtajat ovat omia mini-jeesuksia, joita ihailaan ja joiden ympärillä parveillaan. Odotetaan hyvän elämän tiedonmurusia gurun suusta, kuin koirat herkkupaloja päivällispöydän ympärillä.

Nämä lahkot määrittävät mitä sinun pitää syödä, miten pukeutua, miten ajatella rokotteista, koronasta, maahanmuutosta, lääketieteestä, jne.

Tämä ei ole syyttävä sormi. Koskapa luulen, että kyseessä on varsin inhimillinen piirre. Jotakin mikä meidän geeneihimme on koodattu.

Kuuntelin juuri vastikään radio-ohjelmaa, missä asiantuntija puhui Neuvostoliitossa kokeilusta sosialismista. Miten sen onnistuminen oli mahdoton ajatus, koska se on ihmisluonnolle käytännössä sopimaton ajattelumalli. Se, että jokainen tekisi pyyteettömästi työtä lopun elämänsä kollektiivissa kaikkien yhteiseksi hyväksi, on utopiaa. Yksilö haluaa eteen päin, enemmän kuin mitä on ollut, enemmän kuin mitä on naapurilla. Ihminen on huono tyytymään. Ehkä jollakin lääkkeellä voitaisiin ihmisaivoja muokata tilaan, missä ihminen on tyytyväinen olevaan. Ai mutta sehän on keksitty jo: oopium!

No niin, takaisin asiaan. Luulen, että samalla tavalla kuin se että ihminen luopuisi omista pyrkimyksistään, mahdoton ajatus on myös se, että ihmiset luopuisivat ikiaikaisesta halusta hyvään elämään ja onneen omalla kohdallaan. Tavoitellessaan tätä he mielellään antavat onnensa avaimen auktoriteetille, jolta ottavat valmiiksi annettuja ohjeita ja ajatusmalleja. Auktoriteetilta, joka sanoo, että teepä nyt näin niin tulet onnelliseksi/ kauniiksi/ terveeksi/ elät pitkään/ pääset taivaaseen/ näytät nuorelta/ kunto nousee/ olet hyväksytty ja rakastettu. Ja aina on oleva heitä, jotka mieluusti ottavat gurun viitan harteilleen, ryhtyvät oman ”heimonsa” moosekseksi, joka vie seuraajalauman turvaan.

Eli ojasta allikkoon. Emme taida päästä tästä vitsauksesta koskaan, koska olemme ihmisiä. Haluamme aina joltakin ohjeet hyvään elämään, rajat ja säännöt, ja rangaistukset. Emme myöskään pääse eroon omista itsekkäistä pyrkimyksistä. Ihminen on itsekäs.

Ainoa jäljelle jäävä ratkaisu on nähtävästi se oopium, mutta sitäkin on jo kokeilu, aikoinaan Kiinassa, eikä siitäkään hyvää seurannut.

Valitettavasti minulla ei ole ratkaisua. Ainoa lohtuni on se, että maailmassa on paljon asioita, joihin ei ole ratkaisua.

Ja näihin kahteen ongelmaan – miten tulla onnelliseksi ja samalla edetä – ihmiskunta on yrittänyt etsiä ratkaisua aikojen alusta asti, sitä löytämättä. Kertoohan jo Aatamin ja Eevan paratiisitarina samaa aihetta: Elämä oli täydellistä, oli auktoriteetti ja häneltä saatu yksi sääntö. Mutta ihminen halusi eteen päin, ihminen halusi enemmän. Sääntö rikottiin. Aatami ja Eeva blokattiin pois paratiisista.

Normaali

Tee-se-itse kansa

Laura Frimanin kolumni ”Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannusopimusta” on aiheuttanut kohun. Ajattelin, että täytynee lukea juttu, että tietää, mistä puhe. Hauska ja hyvä kolumni! Hyvin kirjoitettu.

Friman kirjoittaa siitä, kuinka viimeisen vuoden aikana jokaisesta on kuoriutunut virologi, taiteilija tai kirjailija. Instagram ei enää täytykään pelkästään skumppalasikuvista ja infinity-uima-allaskuvista Balilta. Friman unohti täysin villapaidat! Meistä on myös tullut käsityöläisiä!

Kolumnin lopussa Friman käsittelee pehmoaktivismia. Siitä miten instagramiin laitetaan nättipyllykuva ja alle hashtag ”this is what a feminist look like”. Jokainen haluaa olla barrikaadeilla hyvän asian puolesta, kunhan ei tarvitse poistua kotisohvalta ja perehtyä, mistä on kysymys. Sopivan asian puolesta elämöinti on statustarra farkkurotsiin. Ihmettelen, että tämä asia ei saanut huomiota lainkaan nyt vellovassa keskustelussa, kaikki huomio kiinnittyi kulttuuriin. Vai eikö ihmiset jaksaneet lukea Frimanin kolumnia loppuun asti?

Suomalaiset ovat perinteisesti kulttuurikansaa. Täällä on jokaisessa pienemmässäkin kyläpahasessa ollut joko työväentalo tai nuorisoseurantalo, tai molemmat, ja niissä järjestetty ohjelmallisia iltamia, missä emännät ja isännät, piiat ja rengit ovat itse näytelleet ja esiintyneet. Nykyisin kylistä löytyy kesäteatterit, niihin innokkaat harrastelijat valmistavat talven aikana näytelmän kesän aikana esitettäväksi.

Muistan, miten 70-luvulla autioituneet navetat muuttuivat yksi toisensa jälkeen taidegallerioiksi, missä paikallistaiteilijat esittelivät teoksiaan. Heinäladoissa ja tuvannurkissa on pidetty nurkkatansseja, soittajaksi kelpaa kuka vain, kenellä soitin kädessä pysyy. Näin on ollut, ja toivottavasti näin on jatkossakin – välineet ja keinot ovat vain tyystin toiset.

Suomalaiset ovat siis poikkeuksellisen taiteellista porukkaa. Eihän se tietenkään tarkoita sitä, että kaikki olisi korkeatasoista ja laadukasta. Ei tarvitsekaan. Tärkeintä on tehdä, kokeilla, ruokkia luovuutta itsessään. Sillä on arvo sinänsä. On hienoa, että nykyinen teknologia mahdollistaa omien tekemisten jakamisen. Juuri äsken nauroin, kun joku oli tehnyt instagramiin oman Taistelevat metsot version pienistä, keltaisista pääsiäistipuista.

Nykytekniikka mahdollistaa myös oikeiden taiteilijoiden teosten tulemisen kaikkien näkyville. Tykkään seurata instagrammissa lempitaiteilijoitani ja taidegallerioita, samoin kuin vaatesuunnittelijoita. Oma kännykkä on myös galleria ja vaatekauppa. Soisi että taiteilijat käyttäisivät instagramia enemmänkin omien teostensa myymiseen. Se olisi taiteilijalle suora väylä taiteen ostajiin.

Taiteen harrastaminen, olkoon se sitten kirjoittaminen, maalaaminen tai musisointi, ei vie arvoa pois oikeilta taiteilijoita. Päin vastoin, kun yrittää itse, ymmärtää, miten vaativasta asiasta on kyse.

Suomalaiset ovat myös tee-se-itse-kansaa. Täällä on perinteisesti tehty kaikki mahdollinen itse. Alkaen talojen rakentamiseksi. Vaikka voisi ajatella, että ammattilainen osaa sen paremmin. Tosin nykyisin tuo ei enää lehtitietojen perusteella päde. Isot rakennusliikkeet rakentavat rakennusammattilaisten tekeminä täyttä sutta. Että ehkä tulevaisuudessa kannattaakin rakentaa taas talot itse. Youtubesta löytää varmaan opetusvideot siihenkin. Ehkä siellä kohta opetetaan tekemään yrteistä oma covid-rokote.

Normaali

Kulttuurikameleontti

Olen elänyt elämästäni 19 vuotta maaseudulla, loput kaupungissa. Tosin toinen jalka kaiken aikaa maalaismiljöössä. Minulle on käynyt niin kuin jokaiselle kahden kulttuurin ihmiselle. Maaseudulla minua pidetään kaupunkilaisena, ja kaupungissa maalaisena. Saman kohtaa kaiketi myös esimerkiksi ruotsinsuomalainen: hän on aina Ruotsissa suomalainen, mutta Suomessa häntä ei enää pidetäkään oikeana suomalaisena, hän on muuttunut ruotsalaiseksi.

Pidän itse itseäni enemmän maalaisena. Identifioin itseni heinähatuksi, vaikka edes lapsuuteni maaseudulla ei ollut erityisen ”maalainen”. En asunut maatalossa vaan kirkonkylän liepeellä, tehtaan varjossa.

Joka tapauksessa minulla on siis varsin vankka kokemus molemmista kulttuureista. Silti aina välillä saan itseni kiinni siitä, että käyttäydyn maaseudulla kaupunkilaisesti – tai toisin päin.

Niin kävi jälleen viime viikonloppuna. Oletin että lunta ei enää sada näillä levysasteilla, joten päätin käydä maksamassa pihatien aurauksen. Sen hoitaa saman tien varressa asuva vanha, ruotsinkielinen mies. On asunut siinä kaiketi aina, jo monessa sukupolvessa ja sukunimestä päätellen puolet naapureista on lähisukua. Minä olen näissä maisemissa vasta uusi tulokas, talo hankittiin 14 vuotta sitten. Se on näissä perspektiiveissä varsin lyhyt aika.

Jostakin syystä tämä joka vuosi tapahtuva tienaurausmaksun suorittaminen jännittää minua. En ole ihan päässyt kiinni tunteeseen, että mikä siinä jännittää, mutta näin kuitenkin on. Ehkä se on kieli. Mies ei puhu juurikaan suomea, ja minun ruotsinkielentaitoni on niin ja näin.

Jännityksestä johtuen päätän hoitaa maksuhomman alta pois niin pian kuin mahdollista talven päätyttyä, että se ei jää kolkuttelemaan mieltä.

Soitin siis miehelle, nimen olen tallentanut puhelinmuistioon kohtaan ”tien auraus” siltä varalta että vuoden aikana unohtaisin miehen nimen. Niinkin voisi käydä. Esitin asiani ja kysyin, mitä olen velkaa – se oli 112 € – ja sopisiko tulla saman tien maksamaan.

Mutta sitä en muistanut, että maalla asioita ei hoideta nopeasti. On suorastaan loukkaavaa vain suorittaa asia. Maaseudulla asioiden hoitaminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Siihen liittyy aina jutustelua, normiaikoina joskus myös kahvittelua. Mutta missään tapauksessa sitä ei hoideta niin että annetaan rahat, kiitetään ja poistutaan. Miten nyt olinkaan saattanut unohtaa tämän? Jätin jopa auton käyntiin.

Siinä sitten jaariteltiin säistä, maanviljelystä, rakennusprojekteista, koronarokotuksista – mies oli saanut omansa edellisenä päivänä. Siinäkin oli omat huvittavat piirteensä. Olin etukäteen ajatellut, että kysyisin läheisistä metsistä, että onko tulossa vielä lisää hakkuita? Olen ollut hieman huolestunut, kun metsää kaatuu kuin keiloja radalla. En saanut vastausta tähän. Ehkä johtui siitä että en tiennyt mitä ”hakkuu” on ruotsiksi.

Seuraavaksi keskusteltiin metsän eläimistä. Susi on kuulemma näkynyt, ja ilveksiä on paljon. Innostuin! Ilves on sitten kaunis eläin. Sellainen olisi kiva nähdä. Mies myötäili että kyllä on kaunis eläin, heillä on kaksi täytettynä, pojan ampumia. Yritin hymyillä.

Kesämökillä posti haetaan asiamiespisteestä kylän keskustan pienestä kaupasta. Mies aina ihmettelee, miten minulta postihakureissu kestää niin kauan. Mutta hän –syntyjään kaupunkilaisena– ei ymmärrä tätä jaarittelukulttuuria. Kun minä haen postin, siihen kuuluu myös se puheosuus kaupan naisen kanssa. Siksi kesäpostin hakee yleensä mies, minä vain silloin kun kaipaan juttuseuraa. Mies asiaa ymmärtämättömänä kaupunkilaisena hakee tylysti postin ja poistuu. Mutta se on kaupunkilaiselle opetettu tapa toimia. Kaupungissa jaarittelu on hidastelua, ja toisen ajan varastamista. Kaupungissa pitää hoitaa hommat tehokkaasti, muuten tulee jonoa. Kohta on selän takana lauma vihaisesti mulkoilevia ihmisiä, joilla on kiire hoitaa omat asiansa ja jotka odottavat vuoroaan. Kaupungissa on ystävällistä ja huomaavaista toimia täysin eri tavalla kuin maaseudulla.

Sellaista se on sopeutuminen uusiin kulttuuriympäristöihin. Tai tässä tapauksessa vanhoihin. Pitää vaihtaa väriä kuin kameleontti tai olla läpinäkyvä. Joskus siinä onnistuu paremmin kuin toisinaan.

Normaali

Viholliset elokuvissa

Aivot lähtivät raksuttamaan heti aamusta Hesaria lukiessa. Usein maanantain Hesari on ymmärrettävistä syistä hieman ”liru”, ja luettavaa vähän, mutta nyt jäin kiinni useampaankin juttuun. Eli tässä voisi pitää pienen lehdistökatsauksen.

Heti ensimmäisellä aukemalla ”Vieraskynä” -palstalla tutkijatohtori & tohtorikoulutettava Turun yliopistosta pohtivat kiinalaisen elokuvan sisältämää asennemaailmaa. Kiinalaisissa sotaelokuvissa amerikkalaissotilaat esitetään kulttuuri-imperialistisina moukkina siinä missä kiinalainen sotilas on urhoollinen ”susisoturi”.

Tätä olen joskus omassa pienessä mielessäni miettinyt. Me täällä maapallon toisella puolen olemme niin tottuneita näkemään elokuvista asetelman toisin päin: amerikkalainen rambo-hahmo tai englantilainen jamesbond tulee ja pelastaa maailman venäläisiltä tai aasialaisilta pahiksilta.

Vaikka elokuvien asenteella onkin historiapohjansa, mitä saman tarinan toistaminen tekee meissä piileville asenteille? Mekin täällä Pohjolassa pidämme kaikesta Talvisota -aiheisesta materiaalista. Jokainen sukupolvi katsoo tarpeelliseksi tehdä uuden Tuntemattoman Sotilaan, koska esi-isien uhrausta ei saa unohtaa. Meille siis opetetaan ei pelkästään äidinmaidossa vaan esi-isien veriuhrissa asenne venäläisiä kohtaan. Venäläinen on aina suomalaisen vihollinen, vaikka voissa paistaisi.

Sama kiinalaisilla ja korealaisilla; heille vihollinen on amerikkalainen ja heidän elokuvissaan toistetaan ja opetetaan tätä.

Tässä on jo jonkin aikaa pohdittu eri sukupuolivähemmistöjen asemaa taiteessa. Ja rasismia. Kuka saa esittää ketä. Mutta tämä syvempi tarinoihin sisäänkirjoitettu asennemaailma on paljon suurempi asia. Se muokkaa asenteita ja mielikuvia, ja ilmiö esiintyy kaikkialla. Se on kuin ihmisyyteen sisäänrakenettu koodi.

Olisi varmasti opettavaista katsoa aasialaisia elokuvia. Tai venäläisiä. Elokuvia, joissa länsimaalaiset esitetään pahiksina. En kyllä haluaisi katsoa, tulisi paha mieli, mutta opettavaista se olisi. Tajuaisi, että aidan toisella puolen vihreä on eri väristä.

En usko, että elokuvien esittämien tarinoiden asetelmaa voidaan muuttaa maailmanlaajuisesti. Pelkään pahoin, että niiden roolitus on kiveenhakattu. Kiinaisissa sotaelokuvissa amerikkalainen on pahis. Ja toisin päin.

Se on silti sääli. Koska voi olla että se todellisen yhteistyön ja ymmärryksen syntymisen. Emme voi olla samalla puolella. Vaikka oikeasti, tosielämässä, meillä on yhteiset viholliset: ilmastonmuutos ja epidemiat.

Tätä samaa aihepiiriä liippasi myös kulttuurisivujen artikkeli ”Löytyykö aasialaisten kohtaaman rasismin juuret populaarikulttuurista?”

Itse vastaisin kysymykseen että ei. Rasismin juuret eivät löydy populaarikulttuurista, ne löytyvät historiasta, mutta populaarikulttuuri kertoo samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Olemme jumissa vanhoissa, ihmiskunnan historian tapahtumissa: kolonialisimissa, sodissa, ryöstöretkissä, ristiretkissä. Vanhoissa tapahtumissa, niissä missä vihollislinjat vedettiin. Siitä jumista on tosi vaikea päästä.

Jumissa kuin konttilautta Suezin kanavassa.

Normaali

Juhlat, mitä se on?

Näinä etätyön ja kotonakyhjöttämisen aikana kulutuskäyttäytyminen on muuttunut. Ihmiset ostavat enemmän pieruverkkareita kuin sliipattuja palaverivaatteita.

Mystisesti minulle on käynyt toisin päin. Olen ostanut juhlavaatteita. Taas ostin hienon paidan. Sitä ennen mekon. Ehkä juhlavaatteiden ostaminen on eskapismia. Kun ei ole mitään juhlia, esillä roikkuva juhlavaate tuo edes vähän juhlan tuntua.

Ongelma on vain, missä juhlavaatteita pitäisi? Pitäisikö alkaa pukeutua aina sunnuntaisin erityisen kauniisti. Tai pitäisikö päivittäin pitää pieni juhlahetki. Laittaa nätti mekko päälle, huulipunaa ja korkkarit jalkaan. Laittaa pöydälle pöytäliina ja juoda leivoskahvit, ihan niin kuin olisi hienommillakin kekkereillä. Auttaisikohan se tähän tunnelin-päässä-sanotaan-olevan-valoa -elämään? Tähän missä elämästä on tullut tasapaksu putki, missä ei ole mitään kohokohtia lähihistoriassa, eikä nähtävästi lähitulevaisuudessakaan.

Muistan kun täytin viisikymmentä. Päätin että tässä ei nyt enää kannata himmailla. Miksi ihmeessä hienoja astioita ja pöytähopeita käytetään vain jouluna. Ne pitää ottaa arkiseen käyttöön. Päätin myös että tästedes käytän nättejä alusvaatteita ja sunnuntaiaamut aloittaisin skumppalasillisella.

Miten kävikään? Alusvaatteet ovat Cittarista ostetut Sloggyt. Sunnuntaisin – niin kuin joka aamu – juon kahvit ja syön kolme hapankorppua. Hienoa astiastoa käytettiin viimeksi jouluna. Todella vaikea muuttaa omia käytäntöjä. Ihminen on urautunut. Sitä paitsi pitsialusvaatteet kutittavat.

Mies käyttää hopeista kummilusikkaansa. On käyttänyt aina. Syö sillä jugurttinsa. Juuri sopivan kokoinen siihen hommaan. Ruokalusikka olisi liian iso ja kahvilusikka pieni. Laittaa surutta astianpesukoneeseen. Lusikka kiiltää. Kateeksi käy. Miksi minä en käytä omaani? Säilytän sitä jonkinlaisena reliikkinä lapsuudestani.

Kuinkahan vanhoja huulipunia voi käyttää, menevätkö ne pilalle? On niin ikävä huulipunaa. Se on ollut oikeastaan ainut meikki peitevoiteen lisäksi mitä olen viime vuosina käyttänyt, koska ripsarista olen joutunut luopumaan kokonaan silmien kutinan takia. Nyt kun maski lätkäistään naamalle joka tapauksessa, ei kotoa lähtiessä ole ollut mitään järkeä laittaa edes huulipunaa. Pitäisiköhän oma huulipunakäytöntökin muuttaa. Laittaa joka kerta huulipunaa kun käy kotona vessassa. Niin taidankin tehdä! Täytyypä etsiä lavuaarin reunalle huulipuna.

Foodoran mainoksessa asuntoesittelyssä perhe ei enää tunnista, mikä on keittiö, kun ei ole sitä koskaan tarvinnut. Käykö juhlille sama, pitääkö kohta nuorille selittää, mitä juhlat tarkoittavat? Sellainen kokoontuminen, kutsutaan paikalle, pukeudutaan hienosti, tukka pitää laittaa nätisti, meikataan. Juhlien luonteesta riippuen, siellä voi olla ruokatarjoilua, joka pöytien ääressä istuen tai buffet-pöydistä tarjottuna (tässä kohtaa pitää selittää, mitä buffet-pöytä tarkoittaa). Ohjelmassa voi olla puheita, esityksiä ja/tai tanssia. Ja seurustelua. Se on juhlien pääasiallinen tarkoitus. Voin kuvitella nuoren ilmeen, sekoitus OMG:ta ja kysymys, what the fuck. Sama kuin selittäisi varstalla puimista.

Tavaratalon kosmetiikkaosaston myyjä joutuu pian selittämään huulipunan merkityksen. Tiedätkö, sellainen puikkomallinen väri, jota sipaistaan huulille. Ai, miksikö? En minä enää muista, mutta niin sitä ennen vanhaan tehtiin.

Ennen kaikki oli paremmin. Oikeesti oli. Siis ennen 2020.

Normaali

Vuodet ne käy yhä vaikeammiks

Kolme sanaa, jotka ovat tulleet epämieluisaksi kuulla: vaikuttava, oikeasuhteinen ja tarkkarajainen.

Näitä sanoja asiantuntijat ja poliitikot ovat toistaneet vuoden. Ymmärrän niiden merkityksen ja tarpeellisuuden, mutta olen vain tyystin kyllästynyt kuulemaan nuo sanat. Ne ylittävät sietokyvyssään jo entiset inhokit: juurikin ja arvatenkin.

Elämä epidemiassa on kuin Eino Leinon runossa.

”Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli –
koska tulee se suurin, se suurin?”

Niin, koska mahtaa tulla se epidemian suurin kohta? Taitekohta, minkä jälkeen tartunnat siirtyisivät lopullisesti laskuun. Tähän asti olen jaksanut uskoa, että se päivä olisi jo kohta, mutta tämä usko alkaa horjua. Tympii. Enkä varmasti ole ainut näiden tuntemusten kanssa.

Kuka olisi arvannut vuosi sitten, että olemme yhä tässä samassa tilanteessa? Pelottaa ajatella, miten vuoden päästä mahtaa olla, voisiko tämä olla jokapäivästä arkea vielä silloinkin.

Rokotteen saaminen on alkanut tuntua vähän samalta kuin eläke. Ei koske minua. En tule saamaan koskaan mitään eläkettä, ikärajaa nostetaan. Todennäköiseti sitten kun vihdoin viimeinen on minun vuoroni saada rokote, viirus on jo muuttanut muotoaan ties miksi hidurasilaiseksi, eikä se enää tehoa.

Jotakin radio-ohjelmaa kuuntelin, siinä koulutettu kolmekymppinen mies kertoi tulevaisuudestaan. Miten se ei oikein näytä hyvältä. Hän arveli joutuvansa tekemään töitä vielä pidätyskyvyttömänä vanhuksena palvelutalossa. Ei kyllä käy kateeksi nuorta sukupolvea. Heillä on ratkaistavana käsittämättömän isoja ihmiskunnan ongelmia. Ei muuta kuin jaksuhalit ja tsemit heille. Siinä tuli taas pari ärsyttävää sanaa, sori siitä. Ja nyt lurahti vielä tuokin tuohon loppuun.

Saadakseni ajatukset positiivisemmalle moodille, ajattelin virkistää itseäni jollakin suoratoistopalvelun mättösarjalla. Kunnon putki tv-sarjaa voisi tyhjentää pään negaatioista. Ei siitäkään mitään tullut. Aloitin Aldoys Huxleyn Uusi, uljas maailman filmatoisoinnilla. Ei siitä mitään tullut. Kun elo muutenkin tuntuu siltä kuin eläisi dystopiassa, ei sellaisen katselu piristä.

Tuli mieleen äitivainaan neuvo mummolle, joka sanoi että hän ei halua enää katsoa uutisia, kun maailmanmeno pelottaa. Äiti vastasi, että ei tarvitse katsoa, katso Teletappeja. Ja silloin elettiin sentään 80-lukua, mitä pelottavaa silloin tapahtui? Ei mitään. Kekkonen kuoli.

Mitähän mahtaisi mummo näistä ajoista ajatella? Voisi olla että Teletapitkaan eivät enää riittäsi, tarvittaisiin ehkä jotakin psykedeelistä taikasientä avuksi.

Olenpa masentavalla tuulella. Siinä ei kyllä ole mitään yllättävää. Olen aina keväällä, olipa epidemia tai ei. Jotenkin valon määrän nopea lisääntyminen ei korreloi sisäistä tuntemusta, ja minulla menee kone sekaisin. Tilanne kyllä rauhoittuu vähitellen, kun elimistö tottuu valoon. Olo on keväällä vähän sellainen kuin Menninkäinen olisi noussut luolastaan tapaamaan Päivänsädettä.

Onneksi sentään jotakin positiivista loppuun. Sattumalta löysin youtuben loputtomasta tarjontasuosta kivan aamujumppaharjoitteen. Äärimmäisen rentouttava, herättävä ja helppo jumppa. Voin suositella kaikille. Laitan tähän linkin, jos osaan.

Normaali

Itsepettymys

Terapeutti antoi viime kerralla tehtäväksi miettiä ikävää. Kirjoittaa ikävästä. Tein työtä käskettyä. Ikävä voi kohdistua paikkoihin, ihmisiin tai aikaan.

Kirjoitin lapsuudenkodistani.

Kirjoitin aikuisiän ystävästäni Helistä, joka kuoli 2017.

Ja kirjoitin vuosista 2003-2010, jotka ovat elämäni onnellisimpia. Siihen asti olin elänhyt debet-puolella. En ollut kokenut vielä mitään menetyksiä tai vastoinkäymisiä, tunsin itseni fyysisesti ja henkisesti vahvaksi, olin äärettömän onnellinen. Nuorena ei vielä hahmota, että koko elämä on luopumista ja loppumista. Sarja ainutlaatuisia aikoja, jotka eivät palaa. Jossakin kohtaa luopuminen konkretisoituu; elämä alkaa heittää eteen erilaisia loppumisia. Loppua kohti loppumisia sataa taivaalta kuin sieniä sateella, vaikka en kyllä ole koskaan nähnyt satavan sieniä, maassa sateen jälkeen kylläkin.

Näitä asioita läpi käydessäni mieleeni tupsahti ihan muuta. Olen huomannut, että nämä mieleen tulevat tupsahdukset ovat koko prosessin mielenkiintoisin kohta. Tulee ihan uudenlaisia ajatuksia. Tajusin että itseäänkin voi ikävöidä.

Näin keski-ikäisenä ikävöin entistä minää: nuorta, hoikkaa, kaunista, elinvoimaista, aktiivista, pelotonta, surutonta, itsevarmaa. Siitäkin on pitänyt luopua – entisestä minästä. Jäljelle on jäänyt – tai tullut – keski-ikäinen minä, joka on ihan erilainen ja outo, ja jota en vielä ihan tunne ja johon nyt pitää tutustua. Pelkästään fyysiset muutokset itsessä on joskus vaikea hyväksyä.

Ajatus lähti harhailemaan jälleen uusille urille. Ikävästä tuli mieleen pettymys, olisi vaikea hyväksyä sitä, että olisi itse itselleen pettymys. Muiden odotuksia ei oikeastaan voi pettää, koska eihän yleensä muilla faktisesti ole odotuksia minua kohtaan. Korkeintaan joskus vanhemmilla voi olla jotakin odotuksia lapsiaan kohtaan, mikä kylläkin on väärin. Ei lasten tehtävä ole tuottaa vanhemmilleen yhtään mitään, ei olla heidän täyttymättömien toiveidensa toteuttajia. Lapsen tehtävä on elää oma elämänsä, olla oman elämänsä onnen toteuttajia. Ja minun tapauksessa vanhemmat ovat jo kuolleet, joten mahdolliset odotukset on nekin haudattu. Voisinko olla pettymys ystävälle, puolisolle tai lapselleni? Ehkä jos pettäisin heidän luottamuksensa, olisin pettymys. Mutta en usko että heillä on minua kohtaan muuten mitään suuria odotuksia. En voi siis lopulta olla pettymys muuta kuin itselleni.

Olisipa traagista elämän loppumetreillä todeta että eipä ollut hääppöistä, että olipa pettymys tämä kokemus. Että olisi pettymys itse itselleen. Ja tajuaisi sen. Se olisi kyllä iso pettymys. Pettymysten pettymys.

Normaali

Mitä minä sanoin

Kerrankin pääsen sanomaan klassiset sanat: Mitä minä sanoin.

Kirjoitin Helsingin Sanomien Mielipide-sivulle 24.3.2019 kirjoituksen otsikolla Kaupungissa voisi olla minimetsiä. Siinä esitin toiveen siitä että kaupungin keskustassa voisi osa puistoalueista olla metsiä. Ääneni on kuultu – Pariisissa. Uusimmassa Kamppi-Eira lehdessä (nro 6) on havainnekuva Pariisin kaupungintalon edustalle suunnittelilla olevasta lähimetsästä. Viheralueita lisätään myös muualla Keski-Euroopan kaupungeissa.

Mutta me täällä Peräpohjolassa eletään jälkijunassa. Halutaan joka koloon iso liikehuoneisto, ja kaataa puut, koska ne voivat kaatua. Berliinissä jokainen kaupungin puu on rekisteröity ja siellä on yli 70.000 siirtolapuutarhamökkiä, ja huomattavasti Helsinkiä suurempi asumisväljyys. Täällä elo tuntuu samalta kuin ruuhkabussissa, missä kuski huutaa ”Tiivistäkää, tiivistäkää!” ja me kiltisti pakkaudumme pienempään tilaan tehdäksemme tilaa – mille?

Niin mille? Mille me teemme tilaa. Liikehuoneistoille ja kauppakeskuksille? Jotka hetken päästä kumisevat tyhjyyttään ja itkeväst puuttuvia asiakkaita. Kun me ei kuulkaa tarvita yhtään uutta ostoskeskusta. Helsingin keskustassa on tyhjiä liikehuoneistoja paraatipaikalla yllin kyllin.

Mitä me sitten tarvitsemme? Kauneutta. Paikkoja, mihin mennä istumaan ja olemaan, nauttimaan.

Elielinaukion suunnitelmat ovat herättäneet kohua. Suhteellisen pienelle tontille kaavaillaan valtavan kokoista liikehuoneistoa. Jotakin alueelle pitää tehdä. Se ei ole edukseen bussipysäkkinä, sellaisena kuin se nyt on. Mutta mitäpä jos tehtäisiin niin kuin Pariisissa? Istutettaisiin siihen metsä. Se olisi tietenkin Suomen kallein metsä, koska tontin arvo on iso ja koko pieni. Mutta se kertoisi tyhjentävästi luonnon merkityksestä Suomelle ja suomalaisille. Me olemme metsäkansaa. Ja se on arvokas, ainutlaatuinen asia. Näytetään se muille, näytetään oma vahvuutemme maailmalle. Meillä on varaa siihen: rakentaan Suomen kallein tontti metsäksi.

Suomi saavutti neljännen kerran Maailman onnellisin kansa -tittelin. Se olisi kyllä liputuspäivän arvoinen asia. Eiköhän laiteta liput salkoon! Tulee jälleen mieleen kauan sitten Helsingin Kuukausiliitteessä ollut juttu, missä haastateltiin satunnaisia turisteja Helsingin keskustassa. Jenkkimies ihmetteli Suomea ja pohti arroganttiin tyyliin, että miltä mahtaa tuntua asua maassa, joka ei ole missään paras. Eipä tarvitse jenkin enää miettiä. Mepä ollaan parhaita, vieläpä kaikkein tärkeimmässä tavoittelemisen arvoisessa asiassa: onnellisuudessa.

Onnelliseksi meidät tekee monet hyvät asiat, mutta tuskin kukaan kyselyyn vastanneista vastasi, että onnelliseksi hänet tekee liikekeskukset. Metsän ja luonnon varmasti vastasi monikin.

Siis eikö tämä ole päivänselvää? Elielinaukiolle ja Eteläsatamaan metsä.

Mitä minä sanoin.

Normaali

Minä-kirja ja aikakakku

Viime aikoina olemme eläneet nostalgisissa tunnelmissa. Monesta eri syystä. Poika sai esikunnasta kirjeen kutsuntoihin. Voi hyvänen aika! Minun pieni poika armeijaan, tässä täytyy olla jokin väärinkäsitys!

Intiaaniperinteeseen kuuluvat unisiepparit ovat olleet trendinä sisustuskuvissa. Vuoteen yläpuolelle tai päätyyn laitetaan unisieppari toivoen sen vievän pahat unet mennessään. Lapsi on aikasieppari. Syntyessään lapsi ”varastaa” vanhemmaltaan seuraavat parikymmentä vuotta. Ne ikään kuin katoavat, humpsista vain. Menet synnytyslaitoikselle, ja seuraavaksi huomaat olevasi vaihdevuosissa kärvistelevä tätinainen.

Sattumoisin samaan aikaan pojan lukion psykologian kurssitehtävänä on tehdä oma minä-kirja, jossa nuori käy läpi omaa kehityshistoriaansa. Niinpä olemme kaivaneet piirongin kätköistä vauvakirjan, kaikki valokuva-albumit ja muut jemmatut muistot lapsuudesta ja käyneet niitä läpi. Ihania aikoja! Iloinen, aina nauravainen pieni poika kuin Vaahteramäen Eemeli. Minä niin hoikkana, mies lihaksikkaana, voimissaan. Kuvia katsellessani tokasin pojalle, että onneksi olen ollut noin nätti silloin kun olit pieni, on nyt niin mukava katsella näitä valokuvia.

Samalla olen muistellut omia lapsuusmuistojani terapeutin johdolla. Saan häneltä joka kerta tehtävän, jonka suoritan kirjallisessa muodossa seuraavaan kertaa varten. Teen siis omaa minä-kirjaani minäkin. Liitän kirjaan kuvia lapsuudesta. Kirjaa tehdessä tulee tehdyksi huomioita ja havaintoja, jotka vievät eteen päin. Tapaamisissa luen terapeutille, mitä olen kirjoittanut, hän kuuntelee, ja kertoo, mitä havaintoja ja asioita hänelle tulee mieleen kuulemansa perusteella. Viimeksi terapeutti sanoi, että hänellä on sellainen tunne kuin hän kuuntelisi jotakin äänikirjaa, kun kuuntelee minun juttujani. Kirjoitankohan vähän liian viihdyttävästi muistoistani?

Mieskin käy omalla tavallaan läpi mennyttä vanhempiensa kautta. Anoppi on siirretty hoitolaitokseen, ja olemme kaikki päässeet vuorollamme käymään hänen luonaan. Edellisestä tapaamisesta on kolme kuukautta, ensin oli kielto käydä sairaalassa, ja nyt oli kahden viikon karanteeniaika palvelutaloon siirtymisen jälkeen.

Viikon verran mies oli isänsä kanssa tyhjentämässä appivanhempien taloa Pohjois-Savossa. Homma on vielä kesken, mutta aloitettu. Olen itse ollut tyhjentämässä kahta taloa: vanhempieni ja veljeni. Se on rankkaa puuhaa, henkisesti ja fyysisesti. Siinä käy samalla konkreettisesti läpi muistoja.

Kun ajattelee isoja sukukartanoita, jotka ovat olleet saman suvun hallussa vuosisatoja, niitä ei ole jouduttu koskaan tyhjentämään, laittamaan loppua jollekin aikakaudelle. Aikakaudet ja sukupolvet ovat jatkaneet eloaan. Se tuntuu hyvältä ajatukselta. Mutta oikeasti sellainen on vain harvoin mahdollista.

Lueskelin naistenlehteä, siinä oli mainos eräästä sisustuslehdestä. Sisustuslehden kansikuvassa oli kuvattuna olohuone, ja siinä näin tutunoloisen tuolin. Juuri sellaisia pyöriviä, nahkaisia nojatuoleja oli viisi kappaletta olohuoneen pyöreän pöydän ympärillä lapsuudenkodissani. Sisustuslehden nojatuoli oli todennäköisesti verhoiltu uudelleen, se näytti niin ihanalta! Ne meidän lapsuudenkohdin nojatuolit taidettiin viedä kaatopaikalle. Olivat aika huonossa hapessa, eikä kukaan niitä halunnut. Mutta nyt kun katson sisustuslehdessä samaa tuolia uudelleen verhoiltuna, tekisi mieli matkata kaatopaikalle etsimään lapsuudenkodin nojatuolia kuin jotakin muinaista arkeologista löydöstä.

Miten vaikeaa onkaan päästää irti menneestä. Olkoon se sitten muisto tai nojatuoli tai valokuvan esittämä aikakausi. Haluaisin että ne kaikki ajat olisivat tässä ja nyt yhä. Minä hoikkana, nättinä nuorena äitinä, lapsi pellavapäisenä poikana, mies vahvana, pyörivä nojatuoli paikallaan isojen maisemaikkunoiden äärellä niin kuin silloin ennen.

Ajan arvoitusta ei ole ratkaistu. Joku on esittänyt näkemyksen, että kaikki ajat ovat olemassa yhtäaikaa, ikään kuin kerroksina päällekkäin kakussa. Se olisi minun palani kakkua. Mansikkakakkua.

Normaali

Kaikenlaista sitä on

Katsoin HBO:lta elokuvan nimeltä Driving miss Daisy, kokemus oli virkistävä ja ajatuksia herättävä. Elokuvan valmistumisvuosi on 1989, ja se kuvaa 50-luvun alkupuolen syvää etelää Amerikassa. Tapahtumat sijoittuvat Georgian-osavaltioon.

Elämänmeno on nykynäkökulmasta katsoen avoimen rasistista, mutta Martin Luther Kingin ajatukset ovat vähitellen muuttamassa toimintatapoja. Mustat ovat kuitenkin yhä palvelijan roolissa; keittiöapulaisina, siivoojina, puutarhureina, tehdastyöläisinä.

Elokuvassa juutalaisen perheen vanhalla rouvalle palkataan musta, vanha mies autonkuljettajaksi, koska rouvan ajotaito alkaa olla vähän niin ja näin. Kun autonkuljettaja tulee työpaikkahaastatteluun, hän sanoo työskentelevänsä mielellään juutalaiselle, hänen mielestään juutalaiset eivät ole ollenkaan niin ahneita kuin sanotaan. ”Nice that you think like that”, toteaa autonkuljettajaa palkkaava mies.

Yhdessä kohtauksessa vanha rouva ja autonkuljettaja lähtevät sukulaisen syntymäpäiville naapuriosavaltioon, ja poliisi tulee tarkastamaan ajokortin ja rekisteriotteen. Kun matka jatkuu, poliisi toteaa kollegalleen: ”Vanha neekeri ja vanha, juutalainen – siinäpä vasta surullinen näky”.

Vuodet vierivät, kipinöiden alkanut yhteiselo jatkuu sopuisasti. Luottamus on syntynyt, ja kiintymys. Nainen ottaa vanhaa, mustaa miestä kädestä ja sanoo: ”Sinä olet minun paras ystäväni”.

Tätä elokuvaa ei ehkä enää tehtäisi. Sitä pidettäisiin asenteellisena ja rasistisena, asetelmaltaan vanhakantaisena. Vaikka juuri tuollainen maailma oli siihen aikaan. Täynnä ennakkoluuloja ja asenteita, eikä edes kovin piilotettuja sellaisia. Välillä elokuvaa katsoessa säpsähtää vuorosanoja, ei noin voi sanoa, ei noin enää sanota. Silti elokuvan lopputulema, sen sanoma, on antirasistinen, siltoja rakentava, positiivinen ja hyvä.

Tämän päivän Hesarissa (18.3.2021) pääkirjoitussivulla toimittaja muistelee kolumnissaan saunareissua natsin kanssa joskus muutama vuosikymmen sitten. Kuinka kohtaaminen sujui hyvin ja asiallisesti, ja hän vain ajattelin kotiin mennessään että kaikenlaista. Ja kuinka enää sellainen ei olisi mahdollista.

Minulla on vähän samankaltainen muisto. Menimme kerran 90-luvulla itsenäisyyspäiväjuhlalounaalle kutsuttuna hienoon ravintolaan. Jossakin vaiheessa kemuja katselin ympärille ja tajusin, että osa porukasta oli natsismiin vinksallaan. Heidän isänmaallisuutensa oli överin puolella, päät kiilsivät kaljut paljaina, mielipiteet olivat outoja. Ei siinä mitään, kekkerit lusittiin sovussa ja hauskaakin oli, mutta tunnelma oli vähän sama kuin Hesarin saunojalla, että enpä olisi noista uskonut, että kaikenlaista sitä on, seuraavaa kertaa ei tullut. Puolin ja toisin tajuttiin ajatusmaailmojen erilaisuus. Että ihan samaa leikkiä ei leikitty. Silloin on paras vaihtaa hiekkalaatikkoa.

Nykyajalta toivoisi samaa leppoisampaa suhtautumista asioihin. Viime päivinä mediassa on koohkattu erään alfauroksen kommenteista hänen tipahdettuaan realitysarjassa johtajanpalliltaan ja jouduttuaan maitojunalla kotiin. Tippuminen meni miehellä tunteisiin, ja hän lausui kommentteja, jotka voidaan tulkita epäasiallisiksi ja sovinistisiksi. Silti. Pitääkö siitä somesota nostaa ja iso yhteiskunnallinen keskustelu herättää? Eikö riittäisi vain toteamus, että kaikenlaisia urpoja sitä on, elämä jatkuisi. Jokainen järkevä katsoja ymmärtää että mies mokasi. Se on tarpeeksi noloa rangaistukseksi jo sinällään. Ei siinä enää tappouhkauksia tarvita.

Sitä paitsi realitysarjat ovat viihdyttävää katsottavaa juuri tämän takia. Kun ihmiset väsyvät, pettyvät tai heiltä menee hermot, he eivät hallitse käyttäytymistään ja puheitaan. Niitä siistin ulkokuoren repeämisiä me sohvaperunat kotisohvillamme janoamme. Ilman noloja tilanteita, siistittynä ja siivottuna asiattomuuksista näissä ohjelmissa olisi hyvin vähän katsottavaa.

Eikö niin, että kotisohvalla me voimme tuntea omaa paremmuuttamme ja ylemmyyttämme, kun näemme jonkun töppäävän. Puhuvan asioita, joita tulee katumaan, käyttäytyvän nolosti. Nautimme siitä, miten sivistyneitä me itse olemme.

Se on kuulkaa noloa se.

Kaikenlaista sitä on.

Normaali

Missä on Pirjo?

Hesarissa oli 16.3.2021 pieni artikkeli mahdollisen ulkonaliikkumiskiellon vaikutuksesta kodittomille, erityisesti nuorille. Helsingissä on lähes 280 alle 25-vuotiasta koditonta.

Ennen epidemiaa työpaikallani kirkossa yksi vakiokävijä oli Pirjo. Pirjo oli paikalla aina kun oli jumalanpalvelus, ja erityisesti kun tarjolla oli pientä purtavaa. Usein hän nukahteli, näin kun pää retkahti kesken kaiken. Tilaisuuksissa, missä tarjolla oli syötävää, jäljelle jääneet ruuat hävitetään hygieniasäädösten mukaan. Kerran tarjolla ollutta ei saa laittaa enää uudelleen esille. Niinpä yleensä kyselin tilaisuuden lopuksi, onko joukossa hävikkiruuasta kiinnostuneita, voidaan pakata mukaan. Pirjo otti.

Pirjon ikää oli vaikea arvioida, rankka elämä oli jättänyt jälkensä, mutta noin nelissäkymmenissä. Alkoholisti tai narkkari hän ei ollut, ehkä taustalla oli psyykeongelmaa, Pirjo oli hiljainen ja poissaoleva. Pitkä tukka likainen, vaatteet resuiset. Joskus näin Pirjon nukkuvan rautatieaseman penkillä.

Nyt en ole nähnyt Pirjoa vuoteen. Rautatieasemalta on penkit poistettu. Usein mietin, missä Pirjo on? Mihin hän on päätynyt? Mistä löytänyt suojan, vai onko löytänyt mitään paikkaa minne mennä? Miten käy kodittomien, kun he sairastuvat koronaan?

Eihän ulkonaliikkumiskieltoa suunnitella lenkkeilijöitä, kävelijöitä tai muita reippailijoita varten. Sitä tehdään ulkona kokoontuvia varten. Niitä porukoita, jotka kokoontuvat asemille, kauppakeskuksiin ja puistoihin. Nuoria pussikaljoineen, maahanmuuttajamiesporukoita ja sen sellaisia pirjoja varten. Ja vappua varten.

Veikkaan että vappuna 2021 meillä on Helsingissä ulkonaliikkumiskielto. Isot, juhlivat ihmismassat eivät taida olla hyvä idea. Toisaalta en ole varma tarvitaanko siihen erityistä kieltoa. Viime vappuna ajoimme autolla Helsingin keskustassa, kiersimme Kaivopuiston, nautimme vappupicnicin autossa. Hiljaista oli. Toisaalta vuosi on pitkä aika, voi olla että ihmiset ovat jo ”oppineet” elämään koronasta huolimatta. Ehkä he lähtisivät nyt puistoon, laittaisivat omia pöytäryhmiä vähän pidemmin välimatkoin kuin ennen. En tiedä, mutta tätä varmaan nyt mietitään asiantuntijapiireissä. Minkälaiset ohjeet ja säännöt kansalaisille annetaan.

Se on varma, että Pirjo ei vappua juhli. Jos hän ylipäätään elää, hän yrittää selviytyä taas yhdestä päivästä, oli vappu tai tavallinen tiistai.

Normaali

Terapiassa, lääkärissä ja pilleripurkilla

Ystävä soitti ääni jännityksestä väristen. ” Arvaa, mihin olen menossa?”

Plastikkakirurgille? Koronateholle? Työhaastatteluun? En arvannut. Ystävä oli menossa terapiaan.

”Minä haluan kanssa!” huudahdin spontaanisti. Ja niin siinä kävi; sinne päädyin, terapiaan.

Universumi järjesti asian niin valmiiksi katettuna kuin vain mahdollista. Ei jäänyt tilaa kieltäytyä tai epäröidä, nyt tai ei koskaan.

Ystävä oli työnsä kautta tutustunut ihmisiin, jotka ovat valmistumassa terapeuteiksi, ja jotka ovat perustamassa omaa yritystä, joka tarjoaa terapiapalveluja yrityksille henkilöstön hyvinvoinnin parantamiseksi. Nämä terapeutit tarvitsivat omiin opiskeluihinsa liittyen harjoituspotilaita, saadakseen koulutuksen käytyä loppuun. Olemme nyt ystäväni kanssa tällaisia harjoituspotilaita.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut blogissa siitä, että minua kiinnostaisi terapia, ja olen googlannut eri metodeja ja terapeutteja. Mutta terapiaskene tuntuu laajalta kuin avaruus. Niinpä en ole päätynyt mihinkään, ja asia on jäänyt toteuttamatta.

Ajattelen niin että ihmisen oma henkilöhistoria on komposti. Se on jatkuvasti ääriään täynnä menneitä tapahtumia ja kokemuksia. Osa on maatunut hyvälaatuiseksi mullaksi, mutta joukossa on myös heikosti maatuvia kokkareita. Terapiassa kompostin sisältö möyhitään niin että kokkareet alkavat maatua. Ja jos siellä on jotakin täysin maatumatonta, se poistetaan. Jäljelle jää kehittymään muhevaa multaa, josta ihminen voi kukoistaa.

Jäljellä on loppuelämä. Minä haluan kukoistaa. Minulle ei ole tapahtunut elämässä mitään pahaa, minulla ei ole traumoja, mutta silti katson tämän tarpeellisena kehitysprosessina.

Koen että minulla on tiettyjä negatiivisia ajatuskulkuja, joiden seurauksena on negatiivista käytöstä. Haluan puhdistautua niistä. Haluan myös saavuttaa mielenrauhaa ja tyyneyttä. Haluan että en väsytä ja rasita itseäni liikaa. Haluan että arvostan ja rakastan itse itseäni itsenäni, enkä haen siihen muiden pönkitystä. Haluan olla vapaa kaikesta negatiiivisesta niin paljon kuin se on mahdollista.

Olen nyt käynyt ensimmäisellä istunnolla. Päätimme terapeutin kanssa, että työskentelemme ainakin osittain niin että hän antaa minulle kirjallisia tehtäviä, koska minun on helpointa ilmaista itseäni kirjallisesti ja se auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Ensimmäinen tehtäväni on miettiä, miltä pikku-Minnasta tuntui kotona? Sain sen todennäköisesti tehtäväksi, koska en osannut siihen vastata, kun terapeutti sitä kysyi. Ryhdyn nyt sitä asiaa pohtimaan.

Odotan innolla tätä prosessia. Nyt on myös otollinen aika sille. Elämäni on hetken aikaa ollut tyyntä. Mitään mullistavaa ei ole pariin vuoteen tapahtunut, kaksi vuotta sitten kuolivat veljeni ja kummitätini, joten en ole juuri nyt keskellä tunnekuohuja tai kriisejä.

Muutenkin universumi on selvästi päättänyt, että nyt on aika panostaa pikku-Minnan terveyteen. Sieltä sun täältä tulee terveyttä pönkittäviä huomioita.

Chattailin eräänä viikonloppuna veljien kanssa whatsupissa, ja tuli ilmi että isän puoleinen suku on sepelvaltimotautista porukkaa. Yksi veljistäni sai viime kesänä sydänkohtauksen, mutta selvisi siitä onneksi täysin ennalleen. Hän kuitenkin varoitteli asiasta, ja kertoi että apteekista saa ilman reseptiä Primaspan -nimistä lääkettä, joka ehkäisee veritulppia.

Soitin oitis terveyskeskukseen pitääkö-olla-huolissaan-puhelun, ja kysyin, voinko aloittaa popsimaan varuiksi ko lääkettä vai olisiko syytä tavata tohtoria. Lääkärille oli sopivasti tullut peruutusaika parin päivän päähän, varasin sen.

Tuntuu siltä, että terveyskeskuksessa on joka kerta eri lääkäri, mutta tällä kertaa kohdalle osui napakymppi. Vanhempi, asiantunteva rouvasihminen. Koska en ole ollut työterveyshuollon piirissä viimeiseen neljääntoista vuoteen, hän pisti lähetteet monenlaisiin tutkimuksiin. Nyt katsotaan kilpirauhasarvot, veren sokerit, kolesterolit, maksa-arvot ja mitä vielä, en edes muista.

Lisäksi sain valitettua allergiavaivoista, ikuisesta kutinasta ja vaihdevuosien aiheuttamasta kroonistuneesta yöheräilystä ja -valvomisesta. Lääkärillä oli tähän kaksi kärpästä yhdellä iskulla -lääkettä. On olemassa sellaista alkukantaista allergialääkettä, joka hillitsee kutinaa, mutta jonka haittavaikutuksena on väsymys, lääke väsyttää. Eli juuri sopivaa minulle! Nyt nappaan illalla puolikkaan lääkkeen, minua ei kutita, sen sijaan minua väsyttää ja nukun.

Viime yönä kokeilin lääkettä ensi kertaa. Heräsin pari kertaa niin kuin ennenkin, mutta jatkoin uniani, en jäänyt valvomaan, niin kuin ennen. Olisipa ihanaa, jos nämä vaivat nyt tällä tavoin helpottaisivat yhdellä ja samalla kertaa!

Ja niin kuin tv-shopissa on tapana sanoa, eikä tässä vielä kaikki, sain vinkin lesitiinirouheesta. Se pitää verisuonet vetreänä. Rouhetta syödään kaksi teelusikallista päivässä, ja veri virtaa. Aloitin myös kollageeni-biotiini kuurin ihon olotilaa parantaakseni. En tiedä, onko kaikki vain plasebovaikutusta, mutta minusta tuntuu heti kuin ihoni olisi kostutetumpi ja parempivoipaisempi.

Eli tällaisia terveysuutisia tällä kertaa. Jään innostuneena odottamaan kaiken vaikutusta ja seurauksia.

Normaali

Työyhteisön näkymättömät

Hesarin 11.3.2021 Torstai-liitteessä oli mielenkiintoinen ja tärkeä artikkeli työpaikkojen näkymättömistä ammatinharjoittajista. Monia töitä ja niiden tekijöitä pidetään vähempiarvoisina.

Olen keskustellut tästä toisinaan oman työyhteisön siivoojan kanssa. Hän on kertonut, kuinka kaikki työyhteisön jäsenet eivät tervehdi häntä. Ja kuinka oudolta se tuntuu.

Minulle siivooja on tärkein työkaverini. Paitsi että hän on hauska tyyppi, ja sopivasti minua vanhempi, joten hänellä on usein enemmän perspektiiviä ja kokemusta asiasta kuin asiasta. Keskustelemme – paitsi työasioista – myös lastenkasvatuksista, sairauksista, oireista, vanhemmuudesta, resepteistä ja Jyskin tarjouksista. Ihan mistä tahansa. Ja välillä nauraa kälätämme.

Siivooja on erityisen tärkeä myös siksi, että hän on työpaikalla ma-pe, joka päivä kahdeksan tuntia. Joten hän tietää kaiken. Mitä huoltomies on tehnyt, jättänyt tekemättä, tai tulossa tekemään. Mitä pitää tehdä, mikä on rikki tai korjattavana, mitä käytäntöjä on muutettu, missä mikäkin tavara on. Vuosikausia samassa talossa töitä tehneenä hän tuntee talon läpikotaisin, paremmin kuin kukaan meistä muista. Hänen välittämänsä hiljainen tieto on äärimmäisen tärkeää minulle, että minä puolestani voin onnistua omassa työssäni.

Oma työurani on sisältänyt sekä näkyvää että näkymätöntä työtä. Puolet työelämästäni olen työskennellyt asiantuntijatehtävässä mainostoimiston kaikkitietävänä copywriterinä, joka sai primadonnan kohtelun siihen kuuluvine pokkurointeineen ja kotkotuksineen. Toisen puolen olen työskennellyt kirkossa keikkasuntion tehtävissä. Se on harmaata työtä, joka tehdään huomaamattomasti. Homma on hoidettu hyvin, jos sinua ei huomata, eikä sinuun kiinnitetä mitään huomiota. Edellisen jälkeen olen nauttinut suunnattomasti jälkimmäisestä. En enää viihtyisi mainostoimiston primadonnana, vaikka hauskaa aikaa se olikin. En haluaisi olla huomion keskipisteenä. Aika aikaansa kutakin, niin kuin sanotaan.

Hesarin jutussa oli myös positiivisia kommentteja näkymättömistä työtehtävistä. Paras oli mielestäni tämä tehtaan tuotantotyöntekijän vastaus kysymykseen, miltä näkymättömyys tuntuu:

” Ihanaa ja vapauttavaa. Työ on vain työ ja ainoa asia mitä siltä haluan tulee joka toinen perjantai tilille. Merkitykselliset asiat ovat muualla elämässä. Tavoitteeni töissä on kadota niin täydellisesti tehtaan nurkkaan, että ainoastaan palkanlaskija ja minä itse tiedämme olemassaolostani.”

Voin hyvin ymmärtää tuon! Koronan myötä omat keikkatyöni vähenivät huomattavasti, joten ryhdyin tutkimaan vaihtoehtoisia työtehtäviä muilta aloilta, ja mietin, minkälaista työtä haluaisin tehdä. Päädyin keikkaluontoisiin teollisuuden tuotantotöihin. Löysin kaksi mielenkiintoista paikkaa, toinen oli Fiskarsin tehtaalla lumityövälineiden kokoomislinjalla ja toinen muovitehtaalla, missä valmistettiin muovisia puutarhatarvikkeita, kastelukannuja ja ämpäreitä.

Uskoisin viihtyväni sellaisessa työssä. Yksitoikkoisuudessaan työ olisi vapauttavaa, ehkä jopa meditatiivista. En sitten kuitenkaan hakenut kumpaakaan tehtävään. Yksi ongelma ilmeni: kolmivuorotyö. En kerta kaikkiaan voi kuvitella pysyväni hereillä klo 22 – 06. Vieläpä niin että pitäisi olla aktiivinen.

Jäi sitten kokemus teollisuuden tuotantotyöstä kokematta. Mutta jos tielle osuu päiväsaikaan tehtävä kausiluontoinen tuotantotyö, mikä ettei!

Laikki työ on yhtä arvokasta. Kaksi asiaa on tärkeintä: että osaa työnsä ja viihtyy siinä.

Ja muistakaa huomioida postinkantajat, siivoojat, roskakuskit, talonmiehet yms.

Normaali

Kaikki elämäni jonot

Ihminen oppii jonottamisen taidon varhain.

Päiväkodin lapset kulkevat heijastinliiveissään näteissä jonoissa kohti puistoa.

Muistan että koulussa jonotettiin paljon: lounastauolla syömään, liikuntatunnilla urheilusuoritukseen, mihin milloinkin, aina jonossa.

Nuorena jonotti kapakkaan. 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ravintola Kaarle XII oli legendaarisen pitkä jono. Siinä oli erikoinen jononohitussysteemi. Jos kapakasta poislähtiessä ymmärsi tuikata portsarin kouraan vaihvihkaa 50 markkaa, pääsi todennäköisesti seuraavan kerran jonon ohi. Se portsari oli varmasti äveriäs! Verovapaata rahaa tulvi janoisilta taskut täyteen illan aikana.

Nykyisin jonot ovat ihan toisenlaisia, samoin jonotettavat paikat. Jonotan lankakauppaan, koska sinne otetaan vain kahdeksan asiakasta kerrallaan. Jonotan avantouintipaikan pukukoppiin, koska sinne saa mennä yksi seurue kerrallaan.

Kuka olisi voinut uskoa että – todellakin – jonakin päivänä jonotetaan lankakauppaan ja avantouintiin! Niin se maailma muuttuu.

Onneksi sentään pilkkijöillä on helpompaa, jäätä riittää jokaiselle, siellä missä sitä on.

Mietinkin, onkohan pilkkimisestä tullut samanlainen trenditoiminto kuin kutomisesta? Istuvatko kaikki miehet pilkillä? Ainakin sillä olisi ollut edellytyksiä sellaiseen. Pilkkiminen on rauhoittavaa, meditatiivista puuhaa, ja siinä saa olla yksin. Se on ollut monessa perheessä kortilla. Kun koko perhe viettää paljon aikaa yhdessä, kaipuu yksinoloon ja omaan tekemisen rauhaan kasvaa. Tästä kaipuusta kertoo se, että Irinan biisi ”Haluun olla yksin” on noussut korona-aikana yhdeksi striimatuimmaksi.

Toisaalta, toiset sitten saavat olla liikaakin yksin. Mutta silloin voi mennä esimerkiksi lankakaupan jonoon. Siellä tapaa muita ihmisiä. Tervetuloa jonon jatkoksi.

Näin se elämä kuluu, jonoissa.

Normaali

Villapaitoja ja juhannussuunnitelmia

Sain valmiiksi kolmannen villapaidan. Kuukauden aikana olen kutonut kolme villapaitaa. Kaksi kertaa kävi niin, että lanka loppui sunnuntaina. Se on katastrofi!

Nyt laitan villapaitatuotannon hetkeksi jäihin. Tosin olen jo hommannut langat seuraavaan, mutta en aloita sitä vielä. Se paita on eri mallinen, ja teen sen miehelle syntymäpäivälahjaksi. Syntymäpäivä on vasta kesäkuussa, joten jos kutomistahti on tämä tasoa, mitään kiirettä ei ole.

Löysin Taito Shopista miehelle mieluisan Lossivahdin paidan. Mielestäni se on kyllä kalastajan paita. Sillä nimellä olen vastaavan villapaidan hänelle joskus ostanut, mutta nyt nimi on siis toinen. Taito Shopista saa ohjeet ja langat + muut tarvikkeet valmiina pakkauksina. Tosi kätevää! Lanka on ehtaa suomalaista 100% lampaanvillaan. On muuten yllättävän kallista, puolet kalliimpaa kuin merinovilla, jota käytin Strömsö-paidoissa. Mutta ehkä tässä nyt pitää vähän kannattaa kotimaista lampaanvillatuotantoa.

Taito Shopissa oli muitakin kivoja tee-se-itse -paketteja. Esimerkiksi pitkävartiset pöllösukat. Kannattaa tutustua, jos kiinnostaa. Verkkokauppa löytyy tuolla nimellä.

Ennen Lossivahdin paitaa aion tekaista anopille boleron. Ja jos se onnistuu, teen itsellenikin. Kävipä mielessä että voisi tehdä niitä boleroja myös juhannuslahjaksi. Tarkoitus on viettää juhannuspäivää yhdessä sukulaisten kanssa saaressa. Siitä on pitkä aika kun olemme olleet siellä juhannuksen vietossa. Silloin kun appivanhemmat olivat täysissä voimissaan. Nyt paikka on päässyt vähän ränsistymään, on kulunut useampi hiljaiselon kesä. Kälyn kanssa oli juttua että vietetään ensi kesänä yhdessä juhannuspäivää siellä. He ja me. Tehdään muurinpohjalettuja anopin ohjeella, nostetaan pieni biljardipöytä pihalle ihan niin kuin ennen vanhaan ja pistetään turnajaiset pystyyn, yritetään herättää saarta eloon, siirtyä uuteen ajanjaksoon, jatkaa traditioita ja tehdä uusia.

Kun yksi sukupolvi hiipuu, on seuraavan otettava vastuu siitä, että yhteys säilyy. Se ei ole aina helppoa. Mutta yritetään.

Kiva ajatella kesää ja juhannusta. Sekin päivä vielä koittaa. Toivottavasti silloin olemme päässeet edes vähän niskanpäälle tässä k-asiassa.

Normaali

Eläkkeellä muutan hotelliin?

”Tie on tehty, määrä pantu, vuori noustava – vapaus!”

Tämä värssy sopii mielestäni moneen tarkoitukseen, niin myös nyt alkaneeseen kolmen viikon karanteenisulkuun. Lainaus on pätkä Eino Leinon runosta Minä, joka on yksi lempirunoistani. Siinä on onnistuneesti kiteytetty ohjeet onnelliseen elämään ja elämäntarkoitus.

Kolmen viikon sulkukaranteeni on sopivan pituinen pätkä kuntoilulle ja kevyemmälle ruokavaliolle. Nyt liikun enemmän ja säännöllisemmin, ja keskityn keittoihin ja salaatteihin. Olo kaipaa kevennysta helmikuun juhlahumun jälkeen.

Helmikuulle osuu juhlahumua, koska jostakin mystisestä syytä elämänpiiriini kuuluu useampi henkilö, joka on syntynyt tässä kuussa. Niinpä syytä tapaamisille ja kippisteilyille on ollut. Viimeisin oli perjantaina. Kävimme juhlistamassa syntymäpäiviä Fazerin kahvilassa. Siellä onkin oivat olosuhteet: skumppapullo maksaa parikymppiä, runsaat salaattiannokset ja erilaiset herkkuleivät, puhumattakaan leivosvalikoiman runsaudesta. Ulkoisestikin paikka on mitä mainioin. Erityisesti pidän Kluuvikadun Fazerin takaosasta, missä on katossa jättikupoli. Siitä tosin roikkui ruma iso, kangaspäällysteinen pallo, mitä ihmettelimme.

Pohdimme koronaa. Tietenkin. Lääkäri oli arvellut ystäväni olevan masentunut. Eikä ihme. Vaihdevuodet aiheuttavat alakuloa, ja kun siihen lisää vielä poikkeusajan paineet, soppa on valmis. Korona on vienyt ystävältäni kaikki ne asiat, jotka hänelle tuottavat onnea ja iloa. Hän rakastaa matkustamista, Ruotsin laivoja, kulttuuritapahtumia, taidemuseoita ja konsertteja. Hänen normaali, entinen, tavallinen viikkonsa sisälsi näitä asioita. Ruotsin laivalla kerran kuussa. Nyt nämä kaikki ovat olleet hänen elämästään pois.

Minä olen onnekkaampi, koska minulle onnea tuottavat asiat; mökkeily ja kotoilu, eivät ole olleet pois käytöstä. Omassa elämässäni korona on näkynyt vain siinä, että kotona on yhtäaikaa enemmän porukkaa, koska poika on ollut lukiolaisena etäkoulussa melkein koko ajan, ja omia työvuoroja on vähennetty merkittävästi. Lisäksi kaikki entinen ryhmäliikunta, joita minulla oli useampana päivänä viikossa, on jäänyt pois, mutta ne tunnit olen voinut korvata muulla liikunnalla. Joten minun elämääni tämä on vaikuttanut vähemmän kuin ystäväni elämään. Korona ei kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti, koska elämäntapamme ja -tilanteemme ovat erilaisia.

Anoppi pääsi kahdeksan kuukauden jälkeen pois sairaalasta, ja hänet siirrettiin yksityiseen palvelutaloon. Vielä emme ole päässeet käymään, hän joutui kahden viikon karanteeniin, mutta se päättyy tällä viikolla ja appi pääsee ensi visiitille yhdeksi tunniksi. Edellisen kerran he ovat nähneet joulukuun alussa. Sitten rajoitukset kiristyivät, ja sairaalavierailut kiellettiin.

Kolme kuukautta on pitkä aika. Varsinkin pariskunnalle, joka on elänyt koko elämänsä hyvin tiiviisti yhdessä. En usko että he ovat olleet edes öitä erossa toisistaan juuri lainkaan koko avioliittonsa ajan, ennen anopin sairaalaan joutumista.

Kävimme tutustumassa palvelutaloon ja anopin huoneeseen ennen hänen sinne siirtymistään. Käynti laittoi miettimään omaa tulevaisuutta. Miten me haluamme asua tulevaisuudessa? Mitä vaihtoehtoja voisi olla? Tarkoitan sitä aikaa, kun on vielä terve, eikä tarvitse ammattihoivaa. Mikä olisi paras elämäntapa?

Mielenkiintoisimmalta skenaariolta on omassa mielessä alkanut vaikuttaa aika erikoinen ratkaisu, mutta sille löytyy kyllä hyvät perusteet. Mitä jos asuisi hotellissa?

Koska joka tapauksessa haluaa asua mökillä mahdollisimman paljon, se tarkoittaa reilua puolta vuotta. Vuodesta jäisi jäljelle noin viisi kuukautta ei-mökki-asumista, ne pimeimmät ja synkimmät kuukaudet. Jos niitä kuukausia varten ei olisikaan kotia laisinkaan, menisi hotelliin. Hotellissa on kuntosalit, uimahallit, saunat, runsaat aamiaisbuffetit, huone siivotaan, lakanat vaihdetaan, jopa pyykit pestään jos niin tahdotaan. Miten ihanan helpolta ja houkuttelevalta se kuulostaakaan!

Aamulla heräilisi hotellihuoneesta, tuikkaisi ison taulutelevision päälle, katsoisi aamutelevisiota ja kutoisi viisi senttiä villapaitaa. Sitten meni pitkälle aamiaiselle, lukisi siinä samalla päivän lehden, viikonloppuna tilaisi lasin skumppaa aamupalalle.

Sitten hetkeksi sulattelemaan ruokaa huoneeseen. Päivällä kävisi näyttelyissä, museoissa. Tai kuntoilisi hotellin kuntosalilla ja kylpisi oikein pitkään ja hartaasti saunassa. Sillä välin siivooja olisi käynyt siivoamassa huoneen, petaamassa pedin.

Itse asiassa tämä järjestely voisi tulla myös taloudellisesti edullisemmaksi. Ei tarvitse maksaa yhtiövastiketta, autotallipaikkaa, asukaspysäköintiä, sähkölaskua, vesilaskua, vakuutusta. Ei tarvitse siivota, ei laittaa ruokaa. Oman kodin voisi joko myydä kokonaan pois tai vuokrata. Jos vuokraisi, vuoden vuokratuotolla kustantaisi hotelliasumisen viideksi kuukaudeksi.

Hotellimajapaikkaa voisi vaihdella. Ehkä osan aikaa olisi kiva olla kylpylässä, jonkun kuukauden voisi viettää Lapissa hiihtäen.

Kotoa valitsisi Ikea-kassillisen verran tärkeitä tavaroita, joilla sisustaisi oman hotellihuoneen kodiksi. Toiseen Ikea-kassiin vaatteet.

Järjetön, ihana ajatus. Ongelmaksi saattaisi muodostua kotiosoite. Jossakin ihmisen on virallisesti asuttava. Mökille kirjojaan ei saa siirtää. Vaikka nykyisin kotiosoite taitaa olla kännykkä. Sinnehän ne tulevat kaikki viralliset entiset paperit, veroilmoitukset ja virantomaistiedotteet, OmaPostiin postiasiat. Mitä väliä siis kotiosoitteella on? Postilaatikon voi kohta muurata umpeen.

Ainoaksi ongelmaksi hotelliasumisessa saattaisi tulla tila. Jos mies katsoo yhtä paljon ja innostuneesti urheilua myös tulevaisuudessa, tulisin hulluksi asuessani samassa huoneessa hänen kanssaan. Eli pitäisi sitten olla sviitti. Tai kuuroutua. 

Tätä pitää nyt sitten vähän vielä miettiä. Onneksi on aikaa.

 

Normaali

Twitter Colosseum

Täytyi jantuksessa (Saarijärven murretta, tarkoittaa varta vasten) avata pitkästä aikaa näkymä politikkojen hiekkalaatikolle eli Twitteriin, ja käydä katsomassa, mitä ihmettä siellä on keskusteltu, kun Helsingin Kokoomuksen vesilasissa niin kuohuu että pormestariehdokas Kirsi Piha laittoi laukun naulaan ja hanskat tiskiin.

Käynti Twitterissä on vähän sama kuin istahtaisi Colosseumin katsomoon. Siellä alhaalla on käynnissä eloonjäämistaistelu, kamppailu käydään sanan säilällä. Alussa oli sana, ilmeisesti ihmiskunnan lopussakin on jäljellä vain sana, joku haukkumissana.

Kokoomuksen Atte Kaleva hehkutti Twittterissä Martin Luther Kingiä mukaellen, että ”hänellä on unelma: Helsinki ilman kommunisteja”.

Minullakin on unelma, Helsinki, missä on vihreitä, kommunisteja, porvareita, persuja, demareita, kristittyjä, muslimeita, hinduja ja muita, plus kaikki ihmisen sukupuolisuuden muodot, ja he kaikki olisivat fiksuja ja kohteliaita ja hyvin koulutettuja ja eläisivät sulassa sovussa rakentaen kaikille hyvää kaupunkia.

Voi olla että se on utopiaa, mutta eikös unelmat sitä olekin, mutta ne ovat myös pyrkimyksiä jotakin kohti. Koska joka tapauksessa menemme jotakin kohti. Olisi hienoa jos suuntaa voisi jotenkin, edes vähän, ohjata. Vähän niin kuin pulkkamäessä; pulkan suuntaa pystyy kyllä ohjaamaan, mutta ei ihan täysin, välillä voi törmätä puuhun. Törmäsiköhän Kirsi Piha puuhun? Nouse, Kirsi, ylös, nosta pulkkasi ja kipua uudelleen mäen päälle.

Tiesittekö muuten, että Kirsi tarkoittaa jollakin Pohjanmaan murteella hankikantoa? En minäkään tiennyt, vasta vähän aikaa sitten kuulin radiosta.

Uskoisin että parhaaseen lopputulokseen päästään silloin, kun asiaa katsotaan monesta eri näkökulmasta. Siksi on hyvä, että myös päättäjät edustavat eri katsantokantoja. Joku tarkastelee asioita talouden näkökulmasta, joku sosiaalipoliittiselta kannalta, joku huomioi vaikutukset ympäristölle. Yhdessä pitäisi osata päästä kompromissiin, ratkaisuun joka olisi kaikista suunnista katsoen melko hyvä.

Vähän sama kuin jos tekee pääpatsaan. Jos tekelettä ei pyörittele niin että katsoo sitä joka puolelta, päästä ei tule hyvä. Se on hyvä vain yhdeltä puolelta. Pitäisi olla hyvä myös sivulta ja takaa. Ei riitä että edusta on nätti ja näköinen.

Normaali

Valoa ikkunassa 4.3.2020

Katselin omia vanhoja instagram-kuviani. Viidestoista päivä elokuuta 2019 olin työvuorossa Taiteiden yönä. Koko Senaatintori oli täynnä ihmisiä, tuhansia ihmisiä laulamassa yhdessä Kesäpäivää Kangasalla. Miten ihmeellisen kummalliselta väenpaljous näyttääkään! Silmä on jo niin tottunut kaiken autiuteen.

Voiko tungos enää koskaan tuntua normaalilta tai turvalliselta? Kaihdanko loppuelämäni väenpaljouksia? Tuntuisi todella kummalliselta mennä Stockmannin Hulluille Päiville tai johonkin paikkaa, missä on paljon ihmisiä. Miten kummalliselta tuntuisi olla ahtautuneena suurkaupungin ruuhkametroon, missä tuntemattomat ihmiset ovat kiinni toisissaan, missä toisen, vieraan ihmisen hengityksen voi haistaa ja tuntea henkäyksenä niskassaan.

Taisi olla juuri samoja aikoja loppukesästä 2019 kun Ed Sheeran esiintyi Helsingissä. Megakonsertti järjestettiin Helsingissä, oliko peräti kinastellulla Malmin lentokentällä? En ollut konsertissa, koska tuskin olin edes kuullut kyseisestä maailmankuulusta artistista, oli mennyt minulta täysin ohi, mutta veljen vaimo ja tytär tulivat konserttiin. Sinne meno ja sielä paluu oli monen tunnin efortti, koska populaa oli niin paljon. Kentällä kaukaa ihmiset katsoivat kuinka parin sentin mittainen Sheeran soitti ja lauloi.

Mutta miten ihmeellistä! Tuhansia ihmisiä, ruuhkaa, ihmispaljoutta, ruuhkabusseja ja täpötäysiä metrovaunuja. Niin eri maailmasta, ja vain puolitoista vuotta sitten.

Samassa instagram-kuvakollaasissa on myös kuva Valtioneuvoston linnasta. Otin kuvan myöhään illalla keskiviikkona 4.3.2020. Olin palaamassa karaokepubista kotiin iltakymmeneltä. Kiinnitin huomiota kulmahuoneeseen, siellä paloi vielä valo, vaikka talo muuten oli tyhjä ja pimeä. Kirjoitin kuvateksiin ”Kuka mahtoi olla ylitöissä meidän yhteisiä asioita hoitamassa? Arvostan jokaista kansanedustajaa, ministeriä ja virkamiestä. Kiitos että jaksatte! Voimia ja rohkeutta tehdä joskus vaikeitakin päätöksiä. t. Ohikulkeva kansalainen”

Todennäköisesti kulmahuoneessa valvottiin koronan takia. Tuosta kuvasta meni vain viikko, oli perjantai 13.3. ja lähdin kaupungista koronapakolaiseksi maaseudulle. Niin äkkiä elämä voi muuttua toisenlaiseksi, ja miten pikku hiljaa se toisenlainen tulee tutuksi, sitten normaaliksi, tavaksi ja tottumukseksi.

Niin normaaliksi, että karaokebaari tuntuu Liisa Ihmemaalta ja Senaatintorin massatapahtumat, Taiteiden yön ihmispaljoudet ovat kaukaisia muistoja menneistä ajoista. Minusta tuntuu kuin olisin Tsehovin Kirsikkapuistossa ja kaihoaisin jotakin, joka ei koskaan enää palaa ennalleen.

Normaali

Hiekkaa ladulla

Radiosta kuulin että Saharan hiekkaa on satanut maahan Suomessa.

Ja toden totta, hiihtelin peltolatua ja lumen pinnalla näkyi selvästi hienoista pölyä. Uskomatonta, että hiekka voi matkata niin pitkän matkan. Saharan hiekka eteläsuomalaisella pellolla symboloi hyvin sitä miten globaalissa maailmassa elämme, miten epidemiat ja hiekat leviävät nopeasti.

Hiihtokelit ovat kyllä olleet varsin erikoiset. Lumen pinta on rapea kuin créme brulée’ssa. Sumua kuin Gotham Cityssä. Mutta luisto hyvä, vähän liiankin. Köpsähdin kanveesiin heti vauhtiin päästyäni, ja alamäessä – loivassakin – pelottaa.

Liukasta on kyllä tien päälläkin. Typy-autossa on kitkarenkaat, ja niillä nyt ei pärjää yhtään. Auto jäi ensimmäiseen hiekoittamattomaan ylämäkeen. Ei päässyt ylös, suti tyhjää. Ja kun yritin liu’uttaa takaisin mäen alas ja kotipihaan, auto lähti valumaan holtittomasti kohti ojaa.

Määräsin pojan mäen päälle vahtimaan että muita autoja ei tule, ja törmää meihin. Melkein puoli tuntia hääräsin auton kanssa. Sain sen pikkuhiljaa oikenemaan ja laskeutumaan alas suurin piirtein hallitusti. Ajoin Typyn autokatokseen. Lepäile siellä, ja odottele parempia kelejä, senkin hienosteleva auto!

Onneksi pihassa oli jeeppi, se mitä traktoriksi haukun. Alla tuikeat nastat. Neliveto päälle ja mäen päälle.

Jos olisi luistimet – miksi möinkään vanhat, valkeat Kaunottareni! – pieniä kyläteitä voisi nyt retkiluistella. Olisi hyvät kelit siihen.

Ja kun pihasauna lämpiää iltaisin, menemme sinne potkukelkalla. Se on turvallisin vekotin siirtymisiin. Mutta miksi ihmeessä potkukelkkojen ajoasento on niin virtaviivaisen matala? Olisi selkäystävällisenpää kelkkailla pystymmässä. Valmistetaankohan potkukelkkoja enää ylipäätään? Onko uusia potkukelkkoja jossakin myytävänä? Tämä meidänkin on talon entisen omistajan vajaan jättämä.

Nyt olisi potkukelkkamarkkinat, ja vanhat Kaunottaret tarpeen.

Normaali

Lintulaudan catwalk

Villapaita nro 2 tuli valmiiksi, ja siitä tuli – yllätysyllätys – hyvä! Hieman pelotti, koska olin muuttanut ”reseptiä”. Lanka ei ollut suositeltua laatua, se oli toista merkkiä ja hivenen paksumpaa kuin mitä ohjeessa mainittu. Mutta halusin hyödyntää puretun torkkupeiton langan, se kun oli sangen hyvälaatuista merinovillaa. 

Päättelin että jos lanka on paksumpaa ja puikon koko isompi, riittänee numeroa pienempi silmukkamäärä. Lisäksi en halunnut omaan paitaani ollenkaan resoreita, ja hihat halusin kapeiksi ja ylipitkiksi. Kutomisvaiheessa, kun silmukat ovat sykkyrällä pyöröpuikoilla, on vaikea päätellä kuinka leveä paidasta tulee. Jossakin vaiheessa kävi mielessä, että tuleeko liian iso, mutta ei, oikein hyvä on.

Sormet syyhyäisivät jo seuraavaa paitaprojektia, mutta en ole päättänyt minkälaisen tekisin. Mies ilmoitti, että hänelle ei tarvitse kutoa, hänellä on riittävästi villapaitoja entuudestaan. Tekisi mieli kutoa grafiitinharmaa, miltei musta villapaita, vaaleamman harmaalla kuviolla. Mutta vihreää torkkupeittolankaa on vielä jäljellä, ehkä jopa yhden paidan verran, joten voisin kutoa toisen samanlaisen, mutta olisi tylsää kutoa samaa väriä. Silmä kaipaisi vaihtelua. Pitää vähän miettiä.

Puin siis uuden villapaitani päälleni, ja lähdin kirpputorikierrokselle. Olen ollut varsinainen kirpputorihaukka, mutta viime vuosina olen tarkoituksella vähentänyt niillä käyntiä, kun en tarvitse mitään, ja tavaraa tuppaa olemaan entuudestaan vähän riittaväisäsmäisesti. Muistan hänen joskus jossakin haastattelussa kommentoineen omaa tavarapaljouttaan, että pöly tarvitsee laskeutumispaikkoja. Minulla on myös paljon pölynlaskeutumisalustoja.

Mutta nyt minulla oli ihan asiaa mukamas! Tuvan seinälle tarvittiin maustehylly. Mausteet ovat tähän asti olleet vanhalla peltitarjottimella puulieden päällä, mutta se on hankala sijoituspaikka, koska joka kerta kun hellaan haluaa sytyttää tulen, pitää ensin siirtää maustetarjotin ja muut rojut hellan päältä pois. 

Olin jo löytänyt monta hyvää maustehyllyä tori.fi stä, mutta ne kaikki sijaitsivat jossakin kaukana, enkä jaksa lähteä ajelemaan viiden euron maustehyllyn perässä toisiin kaupunkeihin. Lähellä Lohjalla on monta hyvää kirpputoria, siis sinne.

Kirpputorit ovat siitä ihania, että koskaan ei voi tietää, mitä sieltä löytää. Ja se löytämisen riemu on koukuttavaa. Tälläkin kertaa maustehyllyä ei meinannut löytyä. Niinhän se aina on. Se mitä etsii, sitä ei ole, kaikkea muuta kyllä. Ensimmäiseltä kirpparilta ostin viidellä eurolla pienen, punaisen, krumeluurin pöytälampun. Se sopii täydellisesti kuistin pikkupöydälle luomaan tunnelmaa. 

Seuraavalta kirppikseltä löysin pienen terästarjottimen, jossa on kaarelle taipuvat joutsenen päät nostoripoina. Kylläpä kuulostaa näin kirjoitettuna karmealta esineeltä! Mutta oikeasti on oikein kaunis, ja sopii hyvin saaristomökille. Vien sen sinne kesällä, ja tarjoilen siitä metsämansikoita tai puutarhavadelmia.

Ja löytyihän se lopulta maustehyllykin! Pieni sekin ja puinen. Minulla oli kaapissa entuudestaan kaksi lusikkakoukkua, ruuvasin ne vielä kaapin alalaitaan, mies nakutteli kaapin seinään. Ehkä sen olisi vielä voinut maalatakin, mutta saa nyt olla tuollainen kuin on. 

Kaapin sijaan tekisi mieli maalata vessan ovi. Viime viikolla Tampereella ihailin hotellihuoneen vessanovea. Se oli maalattu korkeakiiltoisella tummansinisellä maalilla. Tuli mieleen että meidän taloon sopisi sellainen, mutta tummanpunainen. Ja korkeakiiltoinen, ehdottomasti! Oveen voisi maalata kiinni siinä nyt roikkuvan vessankylttikoristeen. Siinä pieni enkeli istuu pytyllä.

Poika ei tykännyt ajatuksesta. Hän ei pidä mistään muutoksista, eikä minun loputtomista ideoista. Koko perhe jäykistyy kauhusta ja kissa pakenee sohvan alle, kun kuulee minun innostuneena sanovan ”minulla on idea”. Siitä seuraa aina puuhaa ja hässäkkää. Rauha maasssa; ei sitä ovea voi ylipäätään nyt maalata. Siitä lähtisi aivan hirveä maalinkäry. Mutta kesällä sen voisi tehdä. Irrottaa oven paikoiltaan, hioa ja maalata.

Sitä ennen kudon villapaitoja.

Ja kopsuttelen menemään vihreissä, vanhoissa puupohjaisissa nilkkureissa (Swedish Hasbeens -merkkiset, joskus aikoja sitten ostettu), ne sopivat täydellisesti uuden villapaitani kanssa. Päässä iso vaaleanpunainen muhkupipo. Täällä ollaan niin tyylikkäinä ja muodinmukaisina keskellä metsää, ei mitään ja ketään.

”Oravilleko niitä näyttelet?” kysyi savolaismies muinoin, kun etelän rouva oli kadottanut hiihtohississä kalliin rannekorunsa. 

Minä pidän catwalki’a oraville ja lintulaudan linnuille.

 

 

Normaali

Perfect match ja iso pottu

Olisipa kätevää, jos perunasta – mieluiten Lapin puikulasta – jalostettaisiin uusi lajike, sellainen jättiperuna. Yhdestä perunasta saisi muussin neljälle. Olisi huomattavasti kätevämpää kuoria vain yksi iso peruna kuin pussillinen pieniä. Eritoten kun joudun kuorimaan perunat hanskat kädessä. Tuore peruna kutittaa.

Olen innostunut muussista. Häpeäkseni täytyy tunnustaa että olen oppinut muussin teon vasta nyt. Tähän asti siitä on aina tullut pahaa liisteriä, joten olen ostanut muussin valmiina S-marketin palvelutiskiltä. On aina hyvää siellä. Mutta nyt olen löytänyt Lapin puikulat. Niistä muussi syntyy kuin itsestään, ovat sen verran hauras perunalajike. En laita maitoa, keitinvettä vain ja paljon suolaa ja voita.

Muussin kanssa tarjoan poronkäristystä. Sekin on ihan uusi ruokalaji. Tottakai olen sitä syönyt Lapissa käydessäni, mutta mieleenikään ei ole tullut valmistaa sitä itse, kunnes ystäväni, se jolla on vyöruusu silmässä ja joka on erinomainen kokki, kertasi kaikki uudet ruokalajit, joita hän viime aikoina on laittanut odotellessamme pääsyä silmälääkärin vastaanotolle.

Muita hänen suosittelemiaan ruokia oli uunipellillä tehtävä fetapasta, joka on ”uusi avokadopasta” eli varsin suuren suosion saavuttanut helppotekoinen pasta. Sitäkin kokeilin, mutta erityisesti tykästyin poronkäristykseen. Että voi olla helppo ja hyvä ruoka, sopii niin mainiosti hiihtoloman viettäjälle! Tulee ihan olo että ollaan Lapissa, vaikka ei ollakaan.

Käristystä saa kaupan pakastealtaasta. Liha paistetaan pannulla kohmeisena. Kuullotetaan sipulit. Ystäväni käristää joukkoon myös pekonia, kokeilin sitä itsekin ensimmäisellä kerralla, mutta minusta on parempaa ilman. Mausteeksi suolaa ja pippuria, vettä ja lihaliemikuutio. Uuniin pitkäksi aikaa. Katso että neste ei pääse loppumaan. Liemi on erityisen hyvää, joten kannattaa laittaa mieluummin vähän liikaa vettä kuin liian vähän.

Nyt olen tehnyt viikon aikana jo kaksi kertaa kärsitystä. Hiihtämään en ole päässyt, kun täällä päin on pahuksen liukasta ja eilen satoi jopa vettä. Kaivoin pihavajasta esiin ikivanhan, punaisen potkukelkan ja kävin potkimassa lenkin. Sujui varsin hyvin,  kun potkujalkaan laittoin nastat. Tuli niin kuuma että puolessa välissä riisuin takin. Alamäessä oli joku ventovieras mies. Teki niin mieli huutaa, että ”jahvat tulloo ja helemat paukkuu”, mutta en sitten viitsinyt, kun mies näytti sen verran nuorelta, että tokkopa muistaa vanhaa Jaffa -appelsiinimainosta ja sen hokemaa. Olisi säikähtänyt, luullut sekopääksi.

Tänään tai huomenna kävelen 10 kilometriä autokorjaamolle hakemaan Typy-auton. On ollut siellä korjattavana kaksi kuukautta. Oli paljon korjattavaa, mutta nyt on Typy kunnossa ja valmiina. Typy on vuoden 2008 -mallia oleva punainen diesel-Jaguar. Saa nähdä, kauanko sillä saa ylipäätään ajaa. Miten tämä polttomoottoriautojen alasajo hoidetaan. Rapsahtaako joku päivä sakot, kun ajaa polttomoottoriautolla. Siihen asti ajelen Typyllä. Ja ehkä sen hautausmaa tulee jonain päivänä olemaan pihalla. Istutan takaboxiin jotakin suurta ja rönsyilevää. Takapenkille teen variksenpelätinhahmot, ukon ja akan istumaan kyytiin. Kuskin paikan jätän tyhjäksi niin että voin siinä itse istua ja fiilistellä, pistää autoradion päälle ja kuunnella velipojalta jäänyttä Dolly Partonia.

Villapaitahommat jatkuvat. Pojan Strömsö-paidan synnytin viikossa. Hihaan piilotin hopeasydämen, mutta se oli huono paikka. Hopeasydän on jo hihasta kadonnut. Mutta ei se mitään. Pääasia on, että poika pitää paitaa. Minun sydämessä läikähtää aina kun näen paidan hänen päällään.

Nyt kudon uutta paitaa itselleni. Teen siitä aika absurdin värisen. Pohjaväri on tummanvihreä. Purin torkkupeiton alun ja teen paidan siitä langasta. Koristekuviosta teen pinkin! Ostan siihenkin hopeasydämen, omaksi ilokseni, mutta kiinnitän sen solisluun kohdalle. Jospa pysyisi siinä paremmin. Runko on jo valmiina ja toinen hiha. Tänään teen toisen. Sitten pääsenkin siihen kaikkein parhaimpaan kohtaan eli koristekuvion tekemiseen.

On olemassa asioita, jotka sopivat erityisen hyvin yhteen. Ruokapuolella näitä on paljon. Kuten juusto ja punaviini, tai lohikeitto ja ruisleipä, poronkäristys ja puolukkahillo. Mutta sama pätee kutomiseen. Sen kanssa sopii erityisen hyvin Joel Haahtelan kirjat äänikirjoina. Radio-ohjelmista sopii Entisten nuorten sävellahja lauantai-iltapäivisin tai Puhelinlangat laulaa perjantai-iltaisin. Perfect match!

Laittakaahan helemat paukkumaan ja lylyt lykkimään!

Normaali

Junailua

Kerran oli lehdessä juttua ihmisistä, jotka pitävät lentokoneessa matkustamista niin paljon, että vasiten ostavat edestakaisen lennon vaikkapa Hong Kongiin, syövät lentoasemalla pizzan, ja palaavat seuraavalla koneella takaisin. Heidän ei ole tarkoituskaan käydä ”maissa”, pointti on istua lentokoneessa. Minun on vaikea tätä harrastusta ymmärtää, en tiedä juuri epämukavampaa paikkaa kuin lentokone, mutta ymmärrän harrastuksen toisesta näkökulmasta. Voisin nimittäin matkustaa junassa samaan tapaan. Ottaisin junan Joensuuhun, söisin asemaravintolassa pizzan, ja tulisin takaisin.

Käytiin Tampereella junalla ja voi että kun nautin! En tiedä, mikä siinä junan tunnelmassa on, mutta pidän siitä. Meininki on jotenkin leppoinen, konnarit ovat hauskoja tyyppejä, ravintolavaunuissa on aina oma erikoinen tunnelmansa. Ikkunasta vilahtelee Suomi. Valkoiset pellot, lumiset puut, talojen savupiipuista nousee savua, joku kävelee juuri posilaatikolle, koira pihalla, erilaisia vilahduksia ja välähdyksiä.

Nyt korona-aikana junaan voi ostaa erikoispaikan, sellaisen oman lasiseinäisen loossin. Mekin matkustimme herraskaisesti kahdestaan neljän hengen loosissa. Sinne saa tilata ravintolavaunusta syömistä, jos tulee nälkä. Rupesin heti innovoimaan sellaista Museokortin vastinetta – VR -korttia. Sillä saisi matkustaa rajattomasti Suomessa. Voisin lähteä reissuun, matkustaa Seinäjoelle, en ole käynyt koskaan, Rovaniemelle, Vaasassakaan en ole koskaan käynyt. Kutimet olisi mukana ja korvakuulokkeilla voisi kuunnella äänikirjoja. Luulen että junailusta voisi tulla minulle uusi harrastus.

Yövyimme hotelli Tammerissa. Se on upea art deco -tyylinen hotelli, tunnelma on kuin Babylon Berlinissä. Autioituneessa Babylon Berliinissä. Mutta vähäväkisyys ei minua haittaa, päin vastoin, nautin siitä ja se tuo oman mystisen tunnelmansa kaikkeen.

Olen jo niin tottunut siihen että kaikki on kiinni, paitsi R-kioski,  mutta eipä olekaan. Muissa kaupungeissa taidemuseot ovat nähtävästi auki. Tai ainakin Sara Hildenin taidemuseo on auki. Siellä oli mielenkiintoinen Kari Vehosalon näyttely. En ollut hänestä koskaan kuullutkaan, mutta olipa hienoja ja taidokkaita töitä. Luulin ensin että ne olivat valokuvia, mutta ne olivatkin öljyväriteoksia! Erittäin pikkutarkasti tehtyjä fotorealistisia, mutta aiheeltaan absurdeja.

Sara Hildenin taidemuseo on tilana kaunis ja avara, ja isoista maisemaikkunoista näyttäytyvä maisema on upea. Sääli että museo siirtyy muualle, tilat ovat kuulemma liian pienet. Ihmettelen. Miksi kaiken pitää olla niin suurta? Mielestäni Sara Hildenin nykyiseen museoon mahtuu juuri sopivan kokoinen näyttely. Liian isossa näyttelyssä väsyy. Ei taidetta voi kokea kerralla liikaa, ei aivot sulata näkemäänsä. Joskus ison näyttelyn katsomisen jälkeen olo on uupunut. Vähän niin kuin olisi syönyt liikaa karkkia. Taideähky.

Näsinneulan ravintola vieressä on mainio paikka. Söin ehkä elämäni parhaimman blinin. Taikinassa oli kuulemma spelttiä, ehkä se sai aikaan erikoisen makoisan rakenteen ja kuori oli paksu ja rapea. Tarjoilija kertoi, että Tampere on Pohjoismaiden suurin sisävesikaupunki. Niinpä, eipä ole tullut mieleen. Hieno kaupunki, paljon järvenrantaa ja moderni meininki.

Hotellihuoneen pöydällä oli erikoinen asetelma. Kukkamaljoakon alla oli Mika Waltarin kirja Felix onnellinen. Ajattelin katsoa, miten kirja päättyy. Sanat sopivatkin varsin mainiosti kaikin puolin onnistuneeseen ja onnelliseeen päivään ja tunnelmaan.

”Mutta hän ei pelännyt. Häntä vallitsi iloinen varmuus ettei hänen tarvinnut pelätä enää mitään tässä maailmassa. Miksi hän oisi huolehtinut huomisesta päivästä, kun Jumala ehkä tämän ainoan ihmeellisen kerran salli hänen olla täysin onnellinen.”

Normaali

Tyhjä bucket-list

Tiedättehän bucket-list’it? Luettelot asioista, jotka haluaa tehdä tai saavuttaa ennen kuolemaa. Esimerkiksi: opettelen soittamaan kitaralla, uin alasti kuutamoyönä, kierrän kaikki kansallispuistot, käyn kaikissa Unescon  luonnonperintösäätiön paikoissa Suomessa, juoksen maratonin.

En ole lämmennyt tälle lista-ajattelulle. Tosin se voi johtua siitä, että en keksi yhtään mitään asiaa, mitä sille kirjaisin. Pitäisikö olla huolissaan? Onko tyhjä bucket-lista merkki piilevästä masennuksesta, jos ihminen ei keksi yhtään asiaa, mitä haluaa tehdä tai saavuttaa ennen jonakin päivänä koettavaa kuolemaansa?

Vai onkohan tämä ikäkysymys? Voin hyvin ymmärtää, että nuorella ihmisellä on mielen päällä paljonkin asioita, joita haluaa tehdä ja kokea. Mitä enemmän ikää ja kokemuksia karttuu, vähenee into kerätä uusia. Jotenkin väsyy uusiin kokemuksiin. Haluaa korkeintaan vain enemmän vanhoja kokemuksia uudestaan. 

Ehkä siis pitääkin olla tyytyväinen siihen että bucket-lista on tyhjä. Ehkä se osoittaa että elämä on mennyt hyvin ja siihen on tyytyväinen. 

Joku aika sitten viestittelin velipojan kanssa. Hän ihmetteli viestissään, että huhhuh, kun lapset täyttävät neljäkymmentä ja vaimokin on kohta seitsemänkymmentä, että mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Vastasin että kaiketi siitä pitää vain ajatella, että kaikki on hyvin. Tuli sydän-emoji vastaukseksi.

Niin, kyllä se taitaa niin olla nyt kun asiaa mietin. En halua uusia kokemuksia, haluan vanhoja kokemuksia uudelleen. Haluan vielä monta uutta kevättä ihmetellä vihreän eri sävyjä ja kuunnella lintujen innostunutta livertelyä. Haluan vielä monta talvea ihailla kimmellystä valkoisella hangella ja lumikuorrutettuja puita. Haluan monta kertaa ihmetellä yötöntä kesäyötä tai pimeää talviyötä, kun taivaalla tuikkivat tähdet. Haluan vielä monta kertaa rehkiä itseni uuvuksiin pihatöissä tai lumitöissä. Haluan pulahtaa uimaan sameaan järviveteen ja kirpeään meriveteen. Haluan syödä miehen poimia kanttarelleja ja kalastamia ahvenia. Haluan heittää löylyä kiukaalle vielä miljoona kertaa. Haluan vielä monta kertaa nousta skumppasiiville hyvässä seurassa.

Siinä on minun bucket-listani. Ei ole enää tyhjä.

Normaali

Pannulapun seksuaali-identiteetti

Onneksi on tullut määriteltyä oma sukupuoli-identiteetti sattumalta jo blogin nimessä niin ei tule kenellekään yllätyksenä että olen she/her/hers.

Kyllä veri kiehahti ja aamu pärähti reippahasti käyntiin, kun paperi-Hesari ei tullut ja ryhdyin lukemaan kännykkäversiota. Törmäsin Pekka Pouta -kohuun, joka minulta oli mennyt tyystin ohi, ilmeisesti koska huomioni on ollut niin täysin villapaidan kudonnassa.

Pekka Pouta oli ihmetellyt, miksi ihmiset olivat lisänneet twitteri-profiileihinsa englanninkielisiä sukupuolimääritteitä. Aiheellinen kysymys, en ollut minäkään tällaisesta ilmiöstä tietoinen, mikä osoittaa vain oman ikääntymisen. On vaikea pysyä kärryllä kaikesta. Ja ainut lohtu on se, että onneksi tietämättömyydestä loukkaantuneet nuoret tulevat joskus itse kokemaan saman. Yhtenä kauniina päivänä he eivät ymmärrä, mistä on kysymys.

Nyt on kysymys muunsukupuolisten ja transihmisten oikeuksista. Aiheita, joista minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta eikä tietoa. Mutta samoin kuin Pekka Pouta ihmettelen, miksi yhtäaikaa toisten mielestä sukupuolesta ei saa tehdä numeroa, ja toisten mielestä se nimenomaan pitää määritellä.

”Päivää, olen Minna, olen syntynyt naiseksi ja koen olevani nainen, paitsi välillä en, välillä koen olevani sukupuoleton, aika useinkin, toisaalta vaihdevuosioireet muistuttavat minua vahvasti siitä että olen nainen, ja luulen että kun olen tämän elämänvaiheen käynyt läpi, koen olevani tyttö jälleen, nimenomaan tyttö, en nainen, siksi puhuttelen itseäni mielelläni pikku-Minnaksi, ja muutkin saavat minua nimitellä tytöksi, tädiksi saa nimitellä myös, mutta ei akaksi, mummo toivon joskus olevani myös.”

Monenlaista ihmeteltävää maailmassa riittää, tässä joitakin mieleen tulevia esimerkkejä.

Kehopositiivisuus. Samanaikaisesti/vuoron perään televisiossa pyörii Satakiloiset siskot ja Suurin pudottaja. Oma mielipide: Itse yritän suhtautua omaan kehooni positiivisesti, mutta välillä se on vaikeaa, koska haluaisin olla keskivartalosta kapeampi, siten olisin enemmän entinen minä. Kerran yritin antaa palautetta mielestäni paino-ongelmasta kärsivälle ystävälle kehottamalla häntä laihduttamaan. Hän vastasi nerokkaasti, että jos häntä ei nolota kulkea pannulapun (minulla oli ylläni itse virkattu naurettava mekko) kanssa, ei minunkaan pitäisi vaivautua hänen painostaan. Tämä tapahtui 90-luvulla, olemme yhtä ystäviä, minä kaipaan pannulappumekkoani, jonka heitin roskiin, tosin en ystävän kommentin vuoksi vaan siksi että jossakin kohtaa 2000-luvulla mekko alkoi minusta itsestänikin näyttää pannulapulta.

Salaliittoteoriat. Pieni valtaapitävä eliitti yrittää pienentää maapallon väestömäärää päästämällä koronaviiruksen valloilleen, ja sillä verukkeella rokottaa väestön (eliitti ei rokota itseään, mutta ei sitä kerro) ja rokotteen ottaneet kuolevat tai vammautuvat tai muuttuvat lisääntymiskyvyttömäksi, vähintäänkin saavat autismin. Holokaustia ei ollut, se on peitetarina, kehitetty jotta juutalaiset saisivat lisää valtaa ja olisivat kritiikin ulottumattomissa. Oma mielipide: naurattaisi jos ei pelottaisi. Miten herkkäuskoisia ja johdateltavia ihmiset ovatkaan! Se on pelottavaa. Yle Areenassa on parhaillaan mielenkiintoinen ruotsalaisdokumentti rokotevastaisuudesta. Monimutkaisessa maailmassa ihmiset kaipaavat helppoja vastauksia ja syyllisiä.

Sukupuoli-identiteetti Vähemmistöt kaipaavat hyväksyntää ja huomiota, kokevat syrjintää. Oma mielipide: Suurta enemmistöä ei kiinnosta. Vähemmistön mielestä meidän pitäisi olla kiinnostuneita ja ottaa selvää ja kantaa. Suuri enemmistö kohauttaa harteitaan, voivoi kun meillä kaikilla on omat ongelmamme, tsemiä teille ja iso peukku ja hali ja sori kun en tajua. Sori myös kun en jaksa välittää, on niin paljon kenestä/mistä pitää välittää, kuten esimerkiksi romanikerjäläisten ongelmat, rescue-koirat, nuorten pahoinvointi, lisääntynyt väkivalta, lähisuhdeväkivalta, riippuvuudet, uusavuttomuus, puiden kaataminen, lähiluonnon tila, Itämeren tila, Navalnay, polarisoituminen, sähkön siirtohinnat, EU:n elvytysrahat, vanhustenhoidon nykytila, homekoulut, koulukiusaaminen, lähihoitaresurssin riittämättömyys ja ikäsyrjintä.

Muistelen kesätyötä pikkupaikkakunnan hautausmaalla. Pitkään virassa ollut suntio esitteli minulle hautausmaalle haudattuja kuin vanhoja ystäviään: ”Tässä on se-ja-se, oli sellainen ja tällainen, kuoli siten ja täten”. Erityisesti kaksi hautapaikkaa jäivät mieleen. Suntio kertoi että kylällä oli aikoinaan elänyt naispari, jakoivat talouden ja elämän, naimisissa eivät tietenkään olleet, kun ei se siihen aikaan ollut sallittua. Naiset olivat eläessään toivoneet pääsevänsä yhteishautaan. Se ei kuitenkaan heidän sukulaisilleen sopinut. He eivät siihen suostuneet, häpesivät. Lopulta löytyi ratkaisu: naiset haudattiin vierekkäin, mutta eri kivien alle.

Jotenkin surullinen tarina. On varmasti raskasta olla suvun häpeäpilkku oman identiteettinsä takia, ei sellaista pitäisi koskaan kenenkään kokea. Mutta kertoo minusta isommasti yhteiskunnasta. Kuten tässäkin vanhassa tapauksessa, asia ei ollut laajemmalle yhteisölle ongelma, ei kyläläisiä haitannut naisten sukupuoli-identiteetti. Ei siitä tehty mitään numeroa, niin kuin ei mistään muustakaan. Varmaan on supistu, mutta niin pienellä paikkakunnalla supistaan paljostakin. Toisten juomisista ja naimisista ja kuka kenenkin lapsi oikeasti on.

Luulen että sama saattaa koskea transsukupuolisia ja muunsukupuolisia nykyisin. Asia on vaikeinta heidän lähipiirilleen, mutta muille ei, muille se on ihan sama. Koska yleisesti ottaen muiden asiat tuppaavat kiinnostamaan yllättävän vähän. Ehkä myös ratkaisu voisi löytyä lähempää, kun vähemmistöön kuuluva saa tukea ja ymmärrystä omalta perheeltä, työyhteisöstä ja ystäviltä, kokee olevansa hyväksytty ja rakastettu ja kunnioitettu, ei hän epäile asemaansa myöskään yhteisön silmissä.

Muistuu mieleen se vanha mies, oliko nimeltään Markus, joka tykkää pukeutua minihameeseen, korkokenkiin ja meikata, ja josta on ollut oma tv-sarja. Eräässä jaksossa hän kertoi naiseksi pukeutumisensa alkutaipaleesta. Markus oli piilotellut ominaisuuttaan vuosikymmeniä, pelännyt muiden reaktiota, mutta kun hän viimein uskaltautui mennä naiseksi pukeutuneena lähikauppaan, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. Sillä ei ollut mitään merkitystä kyläyhteisölle. Markus yllättyi muiden ei-yllättymisestä, ja alkoi vapautuneesti pukeutua naiseksi niin kuin oli halunnut jo vuosikymmeniä.

Niin se saattaa kuulkaas olla, sillä ei ole mitään merkitystä. Ja voi olla että lopulta sekin on joillekin kova paikka, et saakaan mitään erityishuomiota, vaikka olet erilainen, sinua kohdellaan ihan yhtä välinpitämättömästi kuin meitä muitakin.

Olen huomannut että joillekin ihmisille sukupuoli-identiteetti on hyvin tärkeä, kenties tärkein ominaisuus/piirre ihmisessä. Muistan kerran esittäneeni oman näkemykseni sukupuolesta, että se on kuin hiusten- tai ihonväri, ja kun kuolemme ja jäljelle jää puhdas sielu, ei sillä ole ihonväriä, eikä sukupuolta. Kanssakeskustelijani oli täysin eri mieltä, hänestä me jatkamme naisena ja miehenä tai muunsukupuolisena oloa myös kuolemanjälkeisessä elämässä. Voi taivas, en minä ainakaan jaksa olla nainen enää sitten, olen taivaassa mieluummin vaikka pannulappu.

Kun saan villapaitainnostuksen loppumaan, taidankin virkata itselleni uuden mekon ja alkaa taas pannulapuksi. Ehkä minulla onkin pannulapun sukupuoli-identiteetti. Minussa elää puhdas pannulapun sielu.

Normaali

Uusi pula-aika

Voi ei, että pitikin olla tv auki sinä sunnuntaina, kun Strömsö tuli! Siellä oltiin keksitty Strömsö-paita. Kiva islantilaispaidan tyylinen, mutta koristekuvio on terassin kaiteista.

Joitakin päiviä jaksoin vastustaa pakonomaista tunnetta kutoa oma Strömsö-paita, varsinkin kun minulla on aina kuuma, enkä siksi tässä elämäntilanteessa voi kuvitellakaan pistäväni päälle villapaitaa. Sitten keksin että kudon paidan pojalle. Täytyyhän pojalla olla äidin tekemä villapaita. Hän haluaa vaaleansinisen valkoisella koristeella. Läksin siis lankakauppaan, vaikka villasukka on yhä kesken, ja jämälankahartiahuivi myös.

Lankakaupassa näytti pula-ajalta. Lankahyllyt tyhjillään, puikkorekistä puuttui suosituimmat puikkokoot. Myyjä harmitteli, pitää myydä ei-oota, koska tavaraa ei tahdo saada niin paljon kuin olisi kysyntää. Onneksi vaalensinistä oli, ja kotoa löytyi sopivat puikot, ainakin melkein, ei toisin tarpeeksi pitkät.

Jonkinlainen pula-aika vallitsee myös julkisessa terveydenhoidossa. Hammashoitolan takaisinsoittosysteemi ei toimi. Se on mennyt varmaankin ihan juntturaan. Olen soittanut sinne, ja jättänyt soittopyynnön, samoin poika. Hänelle on puhjennut viisaudenhampaat alaleukaan ja on huoli, mahtuvatko ne suuhun. Hampaat on juuri vähän aikaa sitten oiottu, takana kulkee kisko. Mitä jos puhkeavat viisaudenhampaat vetävät hampaat jälleen lyttyyn?

Hetken mietin, että käyn paikan päällä hammashoitolassa ja kysyn, miten tänne saa yhteyttä, mutta kun soitin uudelleen ajanvarausnumeroon, vastaajarobotti vannotti menemästä paikan päälle, pitää soittaa tai käyttää chattia.

Luovutin, soitin yksityiselle hammasklinikalle, samalle missä käyn itse. Sain ajan seuraavalle päivälle. Saahan siitä ainakin s-bonukset samalla.

Mutta on tämä kyllä merkillistä nykyään. Olen yrittänyt sitkeästi pitää kiinni julkisen terveydenhoidon palveluista. Käynyt terveysasemalla, käyttänyt julkista hammahoitoa, paitsi viime vuosina, kun aloitin oman oikomishoidon. Sitä en olisi saanut julkiselta puolelta, vaikka juuri he törkkäsivät minut hoitamaan asian, sanoivat että kannattaisi hoitaa purenta kuntoon.

Julkinen terveydenhoito on tasa-arvokysymys, vähän niin kuin koululaitos. Mitä enemmän joudumme/alamme käyttää yksityisiä terveydenhoitopalveluita tai yksityisiä kouluja, sitä enemmän tapahtuu eriytymistä eri yhteiskuntaluokkiin. Jossakin jo näin otsikon, että kohta hampaista voi päätellä ihmisen yhteiskunnallisen aseman. Jos ei ole varaa yksityiseen, eikä pääse julkiseen tai jonotusaika on liian pitkä, seuraukset alkavat näkyä.

Haa, juuri nyt tätä paasausta kirjoittaessani puhelin soi. Soittivat Helsingin kaupungin hammashoitolasta. Sain ajan pojalle perjantaiksi. Perun s-bonuskorttihammaslääkärin. Systeemi toimii sittenkin. Hyvinvointivaltio ei ole sittenkään romahtamassa. Voin taas rauhoittua kutomaan villapaitaa, viisitoista senttiä on jo tehty.

Normaali

Kunnallisvaalit ja pormestari

Mukavaa että tulee kunnallisvaalit. On edes jotain muuta seurattavaa loputtomien suoratoistopalvelusarjojen rinnalla, ja muuta uutisoitavaa kuin korona tai luonnonkatastrofit maailmalla.

Sitä paitsi kerrankin tuntuu siltä, että olen aidosti kiinnostunut kotikaupungin kehityksestä. Aina olen kyllä äänestänyt – muistaakseni – mutta äänestäminen on ollut kansalaisvelvollisuuden toteuttamista. 

Syy äänestysinnokkuuteen on monet kaupunkikehityshankkeet, jotka ovat olleet huononnuksia. Jos katsoo Helsingin karttaa, siinä on vähän vihreää. Huomattavan vähän. Paljon sinistä, koska olemme meren saartamia. Mutta siinä sinisessä ei voi olla, paitsi silloin kun on uimassa tai jos on vene.

Täydennysrakentaminen nakertaa keskustan vähäisiä viheralueita. Myös aukiot haluttaisiin rakentaa täyteen, kuten esimerkiksi rautatieaseman ympäristö. Helsingin rautatieasema on poikkeuksellisen kaunis rakennus. Sen ympäristö on avara, ja siksi aseman kauneutta voi myös ihailla. Jos ympäristö rakennetaan, rautatieasema menee piiloon. 

Ystävä asuu Käpylässä. Siellä päin tuhotaan mäennyppylää, joka on ollut paikallisten retkeily- ja oleilualueena. Siihen rakennetaan taloja. Toinen ystävä asuu Lauttasaaressa. Sen lumovoima on ollut runsas luonto ja ranta-alueet. Nyt sinnekin on suunnitteilla lisärakentamista. Uutelassa on käynnissä harvennushakkuut. Keskuspuistoa kavennetaan, vaikka se on jo kapea kuin kalaveitsi.

Isojen, kaupunkiin tulevien sisääntuloteiden varteen kaavaillaan asuintaloja, mutta kuka haluaa asua valtatien reunalla tai päällä. Ei varmaan kukaan, mutta jonkun on kai pakko. Uudet asuinalueet rakennetaan niin, että niissä ei ole puita ja viheralueita ollenkaan. Käykääpä ”ihalemassa” Jätkäsaareen tai Kalasataman kaakelikauneutta. Pilvenpiirtäjiä halutaan ja rakennetaan vaikka väkisin.

Helsingillä olisi (ollut) mahdollisuus olla esimerkillinen luontopääkaupunki. Suurkaupunki, missä ihmiset eläisivät lähellä luontoa ja luonto on osa kaupunkia. Jostakin syystä osa kaupunkilaisista haluaa kuitenkin että Helsinki on juuri sellainen samanlainen suurkaupunki kuin kaikki muutkin maailman suurkaupungit. Ei nähdä sen potentiaalia olla toisenlainen. Ja että se toisenlainen voisi olla parempi.

Kunnalisvaalipöhinässä harmittaa poliittinen soppa, joka sekoittaa päätä. Toiset tekevät kunnallisvaaleista hallituksen kannatusvaaleja. Yksi porukka taas tekee kunnallisvaaleista pormestarivaaleja. Molemmat ovat harhaanjohtavia.

Tekisi mieli äänestää sopivinta pormestaria, mutta se veisi taas äänet puolueelta, jota haluaisin äänestää, puolueelta, joka mielestäni ajaa sellaista kaupunkinäkemystä kuin itselläni on. Menee ristiin. Toisin sanoen tämä pormestarijärjestelmä on huono. Asia on vähän sama kuin jos olisi presidentinvaalit, ja sen tulosten perusteella muodostettaisiin eduskunta.  

Ehkä en tiedä ihan tarkasti, mitkä asiat ovat pormestarin päätäntävallan alla, mitkä vaikuttamisen mahdollisuudet hänellä ovat. Mutta mielessäni pormestari vertautuu samantyyppiseen rooliin kuin mitä presidentillä on valtakunnan tasolla.

En ole presidentinvaaleissa ollut koskaan puolueuskollinen. Olen äänestänyt sitä mikä mielestäni on sopivin henkilö kyseiseen tehtävään, ja samalla tavalla toivoisin voivani ajatella pormestarista. Hän edustaa kaupunkia, on sen keulakuva ja promoottori.

Olisipa hyvä jos olisi erikseen, mutta samanaikaisesti kunnallisvaalit ja pormestarin vaalit. Saisi äänestää erikseen puoluetta/omaa ehdokasta kunnanvaltuustoon ja erikseen pormestaria. Valtuusto on kuitenkin se päättävä elin, joka päättää siitä, minkälaista kaupunkia rakennetaan. Siksi on tärkeä miettiä, ketä ja mitä äänestää.

Normaali

Pää irti

Olisipa hienoa jos pään voisi irrottaa. Jos voisi illalla ruuvata pään irti, ja laittaa yöpöydälle aamua odottamaan vesilasin ja kännykän viereen. Ei kuulisi yöllä toisten tai hiirien rapinoita ja kolinoita, yölläsyövän mikroaaltouunin kilahdusta, ei verkkokalvoille kuultaisi vessanvalo. Ei turhia heräilisi pohtimaan joutavia. Aamulla heräisi virkistyneenä, nostaisi pään pöydältä harteille ja ruuvaisi kiinni. Kyllä olisi hyvä.

Uusi kännykkä on aiheuttanut päänvaivaa. Jostain kumman syystä en saa sillä muodostettua nettiyhteyttä tietokoneeseen. Saan kyllä bluetooth-yhteyden, mutta silti tietokone väittää että ei ole internettiä, ei. Niinpä en saa näitä blogikirjoituksiakaan julkaistua. Kirjoitan näitä nyt tänne koneelle, ja toivon olevani jossakin kohtaa ihmisten ilmoilla niin että saan teksin ulos.

Uusi kännykkä toimiii naamatunnisteella. Eli kännykkä avautuu omaa naamaa näyttämällä. Paitsi ei ihan aina. Jos on maski naamalla, niin kännykkä ei ymmärrä. Siinä on myös maksutoiminto naamatunnistimella. Sama ongelma, kaupassa on aina maski, joten kännykkä ei tunnista, eikä suostu maksamaan. Onneksi siihen voi sitten laittaa normaalin numerosarjan, että ei siinä sikäli ole peruuttamatonta ongelmaa.

Olen myös huomannut että kännykkä ei aina aamulla tunnista. Ilmeisesti olen niin kulahtaneen ja väsyneen näköinen aamuisin, että kännykkä ei usko että se olen minä. No ei voi sitä soimata. En itsekään tunnista itseäni aamupeilistä. En myöskään kokovartalopeilistä mihinkään vuorokauden aikaan. Kuka on tuo pökkelö hahmo? Miten se on keskeltä noin vankka? Ja mitä ihmettä on tapahtunut ylävartalon ryhdille? Ilmiselvä emännän möykky harteilla. En minäkään minulle kännykkää avaisi.

Kesällä kun pidin air-bnb:tä ihmettelin aluksi, miten kauniita ihmisiä onkaan tulossa asukkaiksi! Kaikkien varaajien profiilikuvat näyttivät niin sulokkailta. Sitten kun ihmiset ilmaantuivat paikan päälle, eivät he muistuttaneet laisinkaan profiilikuviaan, ei sieltä mitään mannekiineja saapunut, ihan normaalipulliaisia olivat. Profiilikuvat ovat ideoita siitä, miltä haluaisi näyttää. Todellisuuden kanssa niillä ei ole juurikaan tekemistä. Ja ihan sama se on minulla. En minä näytä tuolta kukkaseppelenaiselta, jolla on mustarastas kädessään. Haluaisin vain näyttää häneltä.

Siksi on ihan hyvä että passikuva on mahdollisimman arkirealistinen. Pahempi on parempi. Tähän tulokseen tulin jo vuonna yksi ja kaksi ennen EU:ta. Tulin joltakin etelänlomalta ja Helsinki-Vantaan lentokentällä passintarkastuksessa poliisi katsoi ensin passikuvaani ja sitten minua ja uudelleen kuvaa. Totesi sitten, että taisi olla hauska reissu. Siitä lähtien olen pitänyt huolen siitä että näytän passikuvassa ihan järkyttävän karmealta. Ilostuu sitten passipoliisi kun näkee, että en todellisuudessa ole ollenkaan niin ruma. Paitsi että eipä tässä kukaan enää passikuvia katsele. Pölyttyy passi piirongissa keskeneräisten villasukkien seassa. Onkohan se enää edes voimassa? Ja tarvinnenko koskaan? Sitä on kohta niin vierottunut matkustamisesta, että ei enää osaa lähteä vaikka saisi. Vähän niin kuin häkkiin suljettu eläin. Vaikka ovi olisi auki, ei se enää lähde, on niin tottunut oloonsa. Sellaisiako meistä on yhdessä koronavuodessa tullut?

Normaali

Nojatuoliharmitus

Kyllä minä niin mieleni pahoitin! Heti aamusta herättyäni. Ystävä oli tullut mökkiyökylään, ja olimme terapioineet toisiamme puolille öin. Meillä on samanikäiset pojat – ja huolet. Siinä samalla kun lapsi syntyy, syntyy huoli. Se ei kai koskaan hellitä, niin kauan kun henki pihisee.

Poikamme ovat kuin yö ja päivä. Siksi huolemmekin ovat tyystin erilaiset, ja näemme myös toistemme pojat eri silmin kuin omamme. On lohdullista saada purkaa ajatuksia ja huolia, yleensä täysin turhia, ja todeta lopuksi että olinpa pöljä, kaikki ihan hyvin ja pojat ihania ja me myös.

Ilta venähti pitkäksi, kun tartutin kutomisinnostusta ystävään. Olen taas itse ajautunut pahaan kutomisongelmaan lukuisten keskeneräisten töiden takia. Ihan jumissa on pojalle 18-vuotislahjaksi tarkoitettu torkkupeitto, koska lanka ja malli eivät sovi yhteen. Valitsin langan summamutikassa, ja se on siihen kuvioon ihan liian paksua. Peitosta tulee tällä tavoin tehtynä ihan liian paksu tönkkö, ja sen tekemiseen kuluu älyttömästi lankaa. Nyt en tiedä, purkaisinko kaikki ja tekisin langasta jotakin muuta, vai jatkanko vain sinnikkäästi loppuun.

Kaiken lisäksi löysin piironginlaatikosta ikivanhan keskeneräisen villasukkaparin. Olin kutonut toisen sukan valmiiksi ja toisesta saanut aikaiseksi viisi senttiä vartta. Sitten oli ilmeisesti innostus hiipunut, ja olin tökännyt sukkaparin piironginlaatikkoon puikkoineen sellaisenaan. Samasta piirongista löytyi ohuenohutta merinovillalankaa iso kerä. En tiedä, mihinkä tarkoitukseen sen olin joskus ostanut, päätin kutaista siitä itselleni hartiahuivin, että ei jää lanka ihan käyttämättä.

Sohvapöydällä odottaa vaaleanpunaiset sukat, joista myös olen kutonut toisen sukan valmiiksi asti, toinen on kesken. Hermo menee näiden keskeneräisten kutileiden kanssa. Nyt sain iltaa istuessa sentään sen piirongin laatikosta löytyneen sukkaparin valmiiksi.

Mutta ehkä ei ole syytä huoleen, vertaiukohtaa löytyy:  Anna -lehdessä oli maininta mahdollisesti kaikkien aikojen pisimpään kudotusta Kettuvillapaidasta. Sen tekeminen on aloitettu vuonna 1998, mutta nyt näyttäisi olevan valmis! On varmaan onnellinen olo tekijällä. Kyllä pitäisi olla sellainen sääntö, että uutta ei saa aloittaa ellei vanha ole valmis! Olo on kuin peliriippuvaisella.

Mutta takaisin alkuun. Se miksi aamulla mieleni pahoitin, se on paha juttu! Ystävä oli tuonut mukanaan aikakausilehtiä, ja kun ne olivat jääneet illalla lukematta, aamu valjennut, ja ystävä vielä nukkua tuhisi vierassängyssä tuvan seinustalla, enkä halunnut häntä herättää, päätin viihdyttää itseäni lehtiä lukemalla.

Sisustuslehdessä oli juttu niin sanotusta Aulanko-tuolista. Minulla oli sellainen. Ostin nojatuolin 80-luvun lopussa poikamiestyttöboxiini. Tuoli löytyi vanhojen huonekalujen kaupassa ja ihastuin siihen, vaikka se olikin kallis ja iso. Maksoi muistaakseni tuhat markkaa ja se oli iso raha siihen aikaan. Mutta siihen aikaan ei osteltu kalliita käsilaukkuja niin kuin nykyään!

Kaiken lisäksi tuoli oli valtavan iso, se vei jättiosan pienen yksiöni pinta-alasta. Se oli myös painava, eikä sitä niin vain siirrelty paikasta toiseen, mutta mukava siinä oli istua. Tuoli kulki mukanani pitkän pätkän elämää. Ensimmäiseen yhteiseen kotiini mieheni kanssa, ja lopulta nykyiseen kotiimme. Mutta sieltä se ei enää löytänyt sopivaa paikkaa. Vaikka tilaa sinänsä oli, tuoli ei tuntunut olevan kotonaan enää meillä. Oli aika päästä siitä eroon.

Se osoittautuikin varsin vaikeaksi. Kukaan ei ollut juuri silloin kiinnostunut vanhoista nojatuoleista. Elettiin 2000-luvun alkua. Edes huutokauppa ei sitä halunnut. Lopulta sain sen diilattua jollekin immeiselle, joka tuli tuolia pakettiautolla hakemaan. Huokaisin helpotuksesta. Möin tuolin tappiolla, se vähän harmitti, mutta ei läheskään niin paljon kuin tänä aamuna!

Sisustuslehdessä oli juttu että Aulanko-tuoleista on tullut keräilyharvinaisuuksia ja jossakin huutokaupassa niistä on maksettu jopa 40.000 euroa! Neljäkymmentätuhatta!

Ai että sattuu. Sattuu tosi paljon. Mitä kaikkea olisinkaan sillä rahalla saanut, heti keksisin monta mukavaa remppaa.

Tuntuu kuin olisin voittanut lotossa, mutta unohtanut lunastaa voiton. On jo ilta, ja vieläkin harmittaa. Harmittaakohan huomennakin? Voi saakelin saakeli.

Miehelle en kyllä ainakaan sano tästä mitään! Hän kun ei mielellään luovu ikänä koskaan mistä, ja oli silloinkin sitä mieltä että tuoli saisi jäädä. Voi kunpa olisin kerrankin kuunnellut, mutta en koskaan!

Normaali