Joulu tulee, en ole valmis

Olen nyt jotenkin ihan myöhässä tämän joulun kanssa! Jouluihmisenä minulla on usein ensimmäisenä adventtina kaikki valmiina, koti koristeltu, lahjat ostettu ja tingelintangeli-joulumusiikki raikaa. Nyt ehdin juuri ja juuri eilen ostaa adventtikynttelikköön kynttilät. Löysin joskus kirpparilta ihanan adventtikynttelikön, siinä neljä erilaista torvea soittavaa enkeliä kannattelee jalustoja, joihin sopii pölkkykynttilät sytytettäväksi joka sunnuntaiksi.

Myyjäisistä olen ostanut porkkanalaatikon pakasteeseen, ja ajattelin ostaa muutkin laatikot valmiina myyjäisistä. Sieltä saa itsetehtyä, ja rahat menevät vielä hyvään tarkoitukseen. Porkkanalaatikko löytyi sotilaskotimyyjäisistä. Myyjäisillä kerättiin rahaa sotilaskotiin, minne tarvitaan uusi televisio ja oliko se nyt pingispöytä vai biljardi solttupoikien viihdykkeeksi?

Joulukukka pitäisi hommata olohuoneen pöydälle, mutta se on vähän ongelmallista, koska en itse asiassa kovin paljon pidä joulukukista. Joulutähti on myrkyllinen, kissataloudessa sitä ei voi harkita, hyasintti tuoksuu liikaa, amaryllis on liian pitkä, tosin leikkokukkana minusta kaunis.

Joululahjaostokset ovat kaikkein vaiken. Erityisen vaikea on ostaa jotakin appiukolle. Mitä se voisi olla? Ehkä joku vaate? Hän ei paljon vaatekaupoissa kulje. Ehkä uudesta paidasta voisi olla eniten hyötyä ja iloa.

Pienen adventtikuusen olen sentään nostanut esille. Se onkin helppo homma, koska pakkaan kuusen koristeineen ja valoineen sellaisenaan jätesäkkiin, ja sieltä se on helppo nostaa esille. Adventtikuusessa ovat kaikki tärkeimmät muistokoristeet. Olen ostanut matkoilta muistoksi joulukuusen koristeita, ja osa on peräisin lapsuudenkodistani. Siellä ruokasalin kattokruunusta roikkui kesät talvet joulukuusen koristeita. Ehkä äiti ei niitä enää jaksanut ottaa pois, tai sitten tykkäsi niistä niin paljon. Joka tapauksessa otin ne mukaani, kun taloa tyhjennettiin, ja nyt ne ovat saaneet paikkansa adventtikuusessa. Siellä on myös jouluinen pakettikortti ystävältä, joka on jo kuollut. Samoin kummitädiltä saatu pieni enkeli, kun meille syntyi poika. Viimeisin koriste on peräisin appivanhempieni luota. Kun kävimme hautaamassa anopin, otin talolta muistoksi yhden joulukoristeen, punotun kävyn. Anoppi oli todellinen jouluihminen! Hänen kotinsa oli kuorrutettu jouluvaloilla ja -koristeilla. Ja hänellä oli aina tapana laulaa ”Taas pääsimme jouluun”. Tämä onkin ensimmäinen joulu ilman anoppia. Se saattaa tuntua. Hän oli hyvin näkyvä ja tuntuva hahmo. Mutta aattona varmasti laulamme hänen muistokseen Taas pääsimme jouluun.

Loppukevennys: anoppi oli vaativa persoona. Monta kertaa sohvan pohjalta kuului ohjeita ja käskyjä, mitä pitäisi tehdä tai tuoda. Hän kuoli kesällä. Syksyllä kun palasimme mökiltä kaupunkiin, meidän kissan persoonallisuus muuttui. Aiemmin hän oli hyvin hiljainen, mutta nyt erittäin vaativa ja äänekäs. Kissa huutaa kylpyhuoneessa, kun haluaa että hänet pestään, vessassa kun on käynyt tarpeillaan, syötyään kissa huutaa keittiössä, ja kun haluaa rapsutusta, taas tulee vaativa huuto. Poika sanoi että kissa on nyt ihan kuin mummi. Olisiko anopin henki siirtynyt kissaan?

Normaali

Perinteinen suomalainen feminismi – niskavuorismi

Vaikka haluaisi, ei voi unohtaa viikon takaista Sannikkaa. Keskustelu intersektionaalisen feminismin edustaja, toimittaja Renaz Ebramin ja professori Esko Valtaojan välillä oli yhtä aikaa järkyttävä, viihdyttävä ja absurdi. Keskustelua – ja sitä on hieman vaikea keskusteluksi edes mieltää – Sannikan ohjelmat luokitellaan keskusteluohjelmaksi, mutta ehkä oikeampi luokittelu olisi riitelyohjelma. Formaatti on huono, ohjelma ei edistä minkään asian ymmärrystä, se on riitaa ja kohua hakeva ja siitä erinomainen esimerkki oli ko jakso. On ihan hyvä uutinen että ohjelma lopetetaan. Riitaa ja eripuraa on jo ihan tarpeeksi. Niin paljon että tässä rupeaa pelkäämään kolmatta maailmansotaa enemmän kuin ilmastonmuutosta tai biodiversiteetin katoa.

Joka tapauksessa aloin ohjelman innoittamana miettimään suomalaista feminismiä. Minusta tuntuu siltä kuin nykyfeminismi olisi täysin tuontitavaraa ja siltä puuttuisi suomalainen näkökulma. Suomalainen näkökulma on siksi tärkeä, että meillä täällä Pohjolan perukoilla ja agraarikulttuurissa naisen asema on ollut aina poikkeuksellisen vahva ja tunnustettu. Siitä meillä on mainio esimerkki fiktiivisessä Niskavuori trilogiassa.

Niskavuori on feministinen elokuva. Se kertoo vahvoista naisista, kaiken lisäksi hyvin erilaisista, eri tavalla vahvoista naisista. Niskavuoren Loviisa on rahan takia taloon naitu miniä, josta kasvaa vahva ja oikeudentuntoinen emäntä, joka määrää kaapin paikan ja vähän enemmänkin. Heta taasen on myös vahva, omalla itsekkäällä tavallaan. Narsistinen luonne. Hänen miehensä, Akusti, tekee kaikkensa Hetan eteen, mutta mikään ei Hetalle riitä. Hetalle kaikki ulkoinen on tärkeää, heidän talonsa pitää olla muiden taloja isompi. Pitäjään saapuva nuori opettajatar, joka on Niskavuoren nuoren isännän salarakas, pitää kiinni oikeudestaan yksityisyyteen, eikä anna pitäjän all-male panel’in tuomita itseään. Lähtee pystypäin ja arvokkuutensa säilyttäen. Entäpä sitten Siipirikko, talon uskollinen pikkupiika, joka joutuu koville, mutta on vahva ja lopussa kiitos seisoo, Akusti jättää Siipirikolle perinnön. Niskavuori -sarja näyttää suomalaisen naisen vahvan ja rohkean, periksiantamattoman luonteen monin eri tavoin, se on suomalaisen feminismin ylistys.

Kun suomalaisen miehen ylistys, Tuntematon sotilas, on kuvattu jo kolme kertaa, olisi aihetta tehdä myös Niskavuori -trilogiasta uusi, päivitetty versio. Katsoin juuri Yle Areenasta 80-luvulla tehdyn version. Sarja löytyy samasta lähteestä myös kuunnelmana. Koskaan en olen näitä lukenut, mutta ehkäpä se on seuraava tehtävä asia. Rovaniemen teatterissa pyörii tällä hetkellä Niskavuoren Heta. Olisipa kiva nähdä näyttämöllä kaikki Niskavuoret.

Nyt olisi oikea aika nostaa Niskavuori näkyville. Tällainen on suomalainen nainen. Hänen ei tarvitse huutaa ”turvaton tila” kun kohtaa eri mieltä olevan. Suomalainen nainen ei ole alistuja eikä kynnysmatto olipa hän sitten syntynyt tai muuten elämässään joutunut mihin tahansa asemaan tai rooliin, suomalainen nainen on vahva. Siksi suomalainen feminismi olisi myös hyvä vientituote. Jokainen voi olla oman elämänsä niskavuorelainen.

Normaali

Paheet tiedetään, entä hyveet?

Pimeänä, sateisena marraskuun iltana laahustin omiin ajatuksiini vaipuneena jumppaan, kun kolme pientä poikaa pysäyttivät minut kadunkulmassa. Olivat myymässä partiolaisten joulukalentereita. Pojat kysyivät kohteliaasti, ostaisinko heiltä kalenterin? Vastasin, ”että voi kun minulla ei nyt ole mitään maksuvälinettä mukanani, kun olen matkalla jumppaan”. Salaa olin tyytyväinen, tällä verukkeella välttyisin ostotapahtumalta, mutta pojilla tuntui olevan ratkaisu siihenkin pulmaan. Ennen kun he pääsivät lauseensa loppuun, minä nopeasti jatkoin että ”sitä paitsi inhoan joulukalentereita”. Siihen kohteliaat pojat vastasivat varsin empaattisesti, säälivä ilme kasvoillaan ymmärtävänsä että näin voi olla. Sentään ymmärsin tsempata ja kehua poikia reippaudesta, ja toivottaa parempaa onnea seuraavan potentiaalisen asiakkaan kohdalla.

Jatkoin matkaani jumppaan. Mutta sen sijaan että olisin ollut onnellinen siitä että vältyin ostamasta joulukalenteria, minulle tuli huono omatunto ja häpeä ja nolous. Miten minä nyt noin käyttäydyin? Mitä sillä on väliä, että inhoan partiolaisten joulukalentereita. Niissä on aina ruma kuva. Ja sekin on sinänsä totta että en pidä joulukalentereista ylipäätään, minulle tulee niistä stressi. Aina pitää olla luukkuja avaamassa. Ja sitten se unohtuu ja saat/joudut avaamaan monta luukkua kerralla. En ole joulukalenteri-ihminen. Olen kenties maailman ainut joulukalentereista stressaantuva ihminen!

Mutta mitä sillä nyt olisi ollut väliä? Mitä väliä minulla ja tuntemuksillani tässä tilanteessa on, eihän siinä minusta ollut kysymys ensinkään vaan kolmesta pikkupojasta, jotka urheasti yrittivät myydä ankeita kalentereitaan. Minä olisin voinut ihan hyvin ostaa heiltä kalenterin ja pitää omat tuntemusmölyt mahassani. Itse asiassa, jos olisin toiminut fiksuiten, olisin kysynyt, montako kalenteria pojilla on vielä myymättä ja ostanut ne kaikki! Siitäpä pojat olisivat ilahtuneet, ja muistaneet lopun ikänsä höpsön tädin, joka osti kaikki joulukalenterit kerralla. Niin minun olisi pitänyt toimia.

Toivottavasti törmään vielä pieniin joulukalenterin myyjiin. Nyt osaan toimia oikein.

Asia jäi kummittelemaan mieleen. Eikö voisi muutenkin alkaa käyttäytyä positiivisella tavalla yllättävästi. Usein ihmiset ovat huonolla tuulella, helposti ärsyyntyviä ja äksyjä. Sietävät huonosti toisiaan. Luin juuri naistenlehdestä, että pikkulapset pitäisi huomioida paremmin kaupungilla. Esimerkiksi juuri heiluttamaan oppinut lapsi heiluttelee kaikille vastaantulijoille rattaista. Pieni ihminen ihmettelee, miksi ei saa vastaantulijalta heilutusta takaisin, tai edes hymyä, korkeintaan tympeän mulkaisun. Sama on ruokaravintoloissa. Naapuripöydän lapsiperhe saattaa ärsyttää. Mutta mitä jos suhtautuisikin toisin, hymyilisi, ehkä vähän pelleilisi tai ei ainakaan ärsyyntyisi.

Haastatteluissa usein kysytään haastateltavilta salaista pahetta. Siihen vastataan joku mitätön asia kuten suklaa tai Seiska-päivän lukeminen. Mutta miten on salaisten hyveiden laita? Eikö meillä voisi olla myös sellaisia. Salaisia hyveitä, hyviä tekoja, jotka ilahduttavat, yllättävät tai voi olla että niitä ei edes kukaan huomaa, niin salainen hyve.

Minulla on yksi salainen hyve. Laitan taloyhtiön ovelle kynttilän palamaan lyhtyyn, kun on pimeä vuodenaika. Kovin salainen se hyve ei ole, koska olen jopa kerran saanut taloyhtiöltä joulukukan kiitokseksi tästä kynttilähommasta. Mutta nyt aion aloittaa uuden salaisen hyveen: teen muita ilahduttavia tekoja yllättävissä tilanteissa. Kuten ostan pikkupartiolaisten kaikki joulukalenterit, vaikka niitä inhoankin.

Normaali

Muistoja mainostoimisto Womenasta ja Kirsti Paakkasesta

Vuosina 1986-1987 työkentelin vuoden Kirsti Paakkasen Womenassa toimistoemäntänä. Olin keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi, pyrkinyt äidin toiveesta Kauppakorkeaan, mutta en päässyt sisään. Muistaakseni sisäänpääsy jäi kiinni 0,17 pisteestä. Olin viidennellä varasijalla. Asia ei minua itseäni kovinkaan paljon harmittanut, koska en pitänyt alaa kiinnostavana. Mutta minulla ei ollut opiskelupaikkaa eikä työtä.

Isäni oli liikemies, ja hänellä oli sama tilintarkastaja kuin Kirsti Paakkasella. Tämä tilintarkastaja oli käymässä meillä kotona, ja näki ylioppilaskuvani piirongin päällä. Hän kysyi, mitä minulle kuului ja kun kuuli että en ollut päässyt opiskelemaan, hän sanoi että minulle voisi olla töitä Paakkasen mainostoimistossa. Sieltä oli juuri lähtenyt toimistoemäntätyttö opiskelemaan Vaasan kauppakorkeakouluun.

Niinpä sitten päädyin Womenaan. Muistan, kuinka minua jännitti! Enhän tiennyt Helsingistä muuta kuin Stockmannin ja Partioaitan. Onneksi Womena sijaitsi samalla kadulla kuin Partioaitta. Forumin Kukontorilla Amos Andersonin museon kohdalla, ylimmässä kerroksessa.

Paikka oli hulppea. Paljon lasia, mustaa, maljakoissa aina valkoisia liljoja. Paakkasen työpöytä oli lasia, ja huoneen nurkassa oli valtava kristallikruunu, joka heijastui peiliseinistä. Neuvottelupöytä oli pyöreä, ja minun tehtävänäni oli valmistaa neuvotteluihin hedelmälautanen. Siihen oli olemassa aivan oma leiskansa, tietty sabluuna, miten hedelmät tuli asetella lautaselle.

Kävin myös hoitamassa Kirstin henkilökohtaisia asioita. Kipaisin ostamaan Forumista sukkahousut, jos ne olivat rikki. Tai YSL:n meikkejä. Kerran Kirsti pyysi käydä ostamassa Stockmannilta alusvaatteita. Kysyin kuppikokoa, hän katsoi minua vähän pidempään ja sanoi että osta samankokoiset kuin itselläsi.

Kotona Paakkasella oli kaksi vinttikoiraa. Toinen niistä sairastui, ja minun tehtäväni oli hommata musta ahkio, että Kirsti pystyi ulkoiluttamaan koiraa vetämällä sitä ahkiossa. Oli todella vaikea löytää musta ahkio, ja kun viimein sellaisen löysin, koira kuoli.

Työnantajana Kirsi Paakkanen oli vaativa ja hivenen pelottava. Muistan kommentoineeni omaa työkokemustani, että se vuosi oli sellainen eräänlainen naisten armeija minulle. Monta kertaa ihmettelin, että tällaistako työelämä on. Aikuiset naiset ryntäilivät rappukäytävään itkemään. Minua Paakkanen ei itkettänyt. Luulen että hän näki minussa itsensä vastaavassa tilanteessa. Olimme kotoisin samalta paikkakunnalta, Saarijärveltä. Ja sieltä hänkin oli aikoinaan lähtenyt suureen maailmaan, Helsinkiin.

Womenassa näki monenlaisia kuuluisuuksia. Tarmo Manni kävi usein Kirstin luona. Hän oli myös kotoisin Saarijärveltä. Ja Risto-Matti Ratian muistan nähneeni myös siellä.

Kerran järjestimme juhlat Paakkasen kotona Haukilahdessa. Koti oli upea. Yläkerrassa kaikki oli valkoista, ja alakerrassa kaikki oli mustaa. Muistan saaneeni paljon vaikutteita Paakkaselta. Ostin samanlaisen sohvan kuin mitä hänellä oli. Artekin Big Ben. Hyvä sohva onkin. Se on meillä vieläkin, mökillä. Ja olen verhoiluttanut sen uudelleen pellavalla. Alkujaan se oli valkoinen, niin kuin Paakkasellakin. Myös pukeutumistyyli muuttui sen vuoden aikana. Kaikki vaatteeni olivat sen vuoden jälkeen joko valkoisia tai mustia. Kirsti oli tarkka siitä, miten työntekijät pukeutuvat. Hän saattoi kommentoida, jos asu oli hänen mielestään ei-sopiva. Työntekijöiden piti sopia tyyliltään toimistoon. Asu ei saanut pompata sisustuksesta. Siksi kaikki pukeutuivat joko valkoiseen tai mustaan.

Kerran järjestimme asiakastilaisuuuden toimistolla, ja jopa syötävien ruokien tuli olla mustia. Niinpä tarjosimme boysenmarjoja ja salaattia, joka oli tehty mustista viinirypäleistä ja mustista oliiveista.

Vuosi Womenassa oli elämässäni monella tapaa käänteentekevä. Mainosala ei ollut minulle entuudestaan millään tavalla tuttu, ja siellä keksin että haluaisin olla joku päivä copywriter. Tapasin myös ihmisiä, joista tuli elämässäni tärkeitä. Monta kertaa vuosien varrella mietin, että haluaisin olla vielä yhteydessä Kirsti Paakkaseen ja kiittää häntä tästä mahdollisuudesta, jonka hän minulle antoi. Kiitokseen tulikin yllättävällä tavalla mahdollisuus, kun vuonna 2019 Sana-lehden päätoimittaja Heli Karhumäki mainitsi että hän haluaisi tehdä jutun Kirsti Paakkasesta. Minä sanoin heti, että anna minun kirjoittaa se juttu!

Kävin viemässä Kirsti Paakkasen postilaatikkoon kirjeen, jossa esittelin itseni ja pyysin haastattelua. Myöhemmin soitin hänelle, ja kävin monta kertaa kylässä hänen hienossa kodissa Westendissä. En ole ikinä nähnyt niin upeaa taloa. Kerran Kirsti sanoi että voitaisiin lähteä yhdessä Saarijärvelle. Minulla olikin sinne asiaa, koska veljeni oli kuollut, ja minun piti mennä perunkirjoituksiin. Sanoin että siinä samalla hän pääsisi. Niinpä sitten lähdimme yhdessä Saarijärvelle.

Kirjoitin siitä reissusta tänne blogiin muistaakseni parikin eri juttua. Ne löytyvät arkistosta kesäkuun 2019 kohdalta. En maininnut jutuissa Kirsti Paakkasen nimeä suojatakseni hänen yksityisyyttään. Mutta nyt lienee ihan ok sanoa kenestä oli kyse.

Oli iloa saada tuntea hänet. Hän oli upea tyyppi. Muistelen että keskustelimme siitä, miten tärkeää on tehdä omasta elinympäristöstä itselle sopiva ja ylipäätään omasta elämästä oman elämän näköistä. Hän osasi juuri sen taidon. Joka kerta kun tapasin häntä keväällä ja kesällä 2019, hän oli pukeutunut mustaan iltapukuun ja hopeanvärisiin tohveleihin. Ajattelin, lähteekö hän Saarijärvellekin mustassa iltapuvussa, mutta ei sentään. Mutta oli hänellä iltapuku silläkin reissulla mukana, kaiken varalta.

Normaali

Politiikka-Suomi

Ahmin Yle Areenasta Politiikka-Suomi -sarjan. Olipa hyvin tehty. Ja mielenkiintoinen. Haastattelut olivat mukavan leppoisia, jäyhistä poliitikoista syntyi inhimillinen kuva ja uskoisin että sarja nostaa yleisesti ottaen politiikan ja poliitikkojen sekä virkamiesten arvostusta. Erityisesti jäi mieleen jakso, jossa kuvattiin Suomen EU-neuvotteluja. Neuvottelijoilta vaadittiin sitkeyttä ja periksiantamattomuutta ja hyviä neuvottelutaitoja. Onneksi Suomella oli sellainen joukko siellä. Nostan hattua. Vaikka äänestinkin silloin EU:lle ei.

Jos sarja nostaa poliitikkojen arvostusta, samaa ei voi sanoa kansasta. Jäin jälkeenpäin miettimään, minkälaisen kuvan kansasta sarjan perusteella saa. Ei kovin hyvää. Olemme möykkäävä joukko, joka huutaa ja meuhkaa mielenosoituksissa mitä milloinkin. Kannattaa lauman mukana mitä aatetta milloinkin välittämättä tosiasioista tai käyttämättä omaa järkeä. Lainaamme rahaa ja takaamme lainoja välittämättä onko siihen varaa, kun vain meille lainanottoa ehdotetaan. Olemme säikky ja vauhko eläinlauma, joka säntäilee sinne tänne, ja jota paimenet paimenkoirineen (poliitikot ja media) yrittävät johdattaa kohti oikeita äänestyspäätöksiä. Tehtävänämme on äänestää oikein ja maksaa verot. Kovin älykästä kuvaa kansasta sarja ei luonut. Tosin se voi valitettavasti olla ihan oikea ja tosi näkökulma.

Kunpa televisiosta tulisi enemmän tämänkaltaista laatua! Hyvin toimitettua ja kunnolla tehtyä ohjelmaa. Harmittaa Sannikka-tyyliset ns. keskusteluohjelmat, missä ei ehditä ollenkaan keskustella. Keskustelijat oksentavat oman mielipiteensä nopeasti ja siinä se oli. Ei synny vuorovaikutusta. Muistuttaa enemmän Twitter-keskustelua, joka ei ole keskustelua ollenkaan. Pelkkää provosointia ja mielipideoksennusta. Onkohan keskustelukulttuuri katoamassa? Pitäisikö asialle tehdä jotakin?

Radiosta löytyy vielä aitoa, rakentavaa keskustelua. Kuten esimerkiksi Pyöreä pöytä, Ruben Stiller ja Kulttuuricocktail. Samaa televisioon, kiitos. Kirkosta voi erota ja välttää siten kirkollisveron, mutta YLEstä ei voi erota, eikä YLE-veroa välttää. Joten verolle vastinetta, kiitos. Mieluummin vähemmän ohjelmaa, mutta parempaa. Ei sieltä toosasta tarvitse 24/7 jotakin tulla. Vähemmän, parempaa. Yle voi jättää viihdyttämisen kaupallisille kanaville ja suoratoistokanaville ja keskittyä järkeviin & laadukkaisiin ohjelmiin. Sille olisi kysyntää, ja tarjontaa sangen vähän.

Kansalle tarjotaan leipää leipäjonosta ja sirkushuveja televisiosta. Sellaista laumaa on helpompi johdattaa – myös harhaan. Ja harhaanjohtajia nykymaailmassa riittää, välistä puuttuu auktorisoidun median suodatin. Kuka vain voi sanoa totena mitä vain internetin metamaailmassa. Totuus tulee kyllä ilmi aina joskus, mutta silloin voi olla myöhäistä – henkilökohtaisella, yhteiskunnallisella tai globaalilla tasolla.

Normaali

Sade -novelli

Kirjoituspiirin seuraava aihe on kirjoittaa teksti, joka päättyy sateeseen. Kirjoitin pienen novellin. Laitan sen nyt tähän teille luettavaksi. En ole hetkeen ennättänyt kirjoittaa blogia, kun on ollut muita kirjoitushommia eli kolumnin dead line oli eilen, ja sitten oli vielä tämä kirjoituspiirin teksti työstettävänä.

—————————————————————————————————-

Nainen katsoo keittiön ikkunasta puutarhaan. Siellä ovat keinutuoli, kampauspöytä ja äidin kutoma ”Kaukametsä”. Ainoat asiat, jotka hän aikoo ottaa lapsuudenkodista omaansa. 

Nainen on väsynyt. Kesälomasta on kulunut kaksi viikkoa talon tyhjentämiseen. Huonekalut myyty nettikirppiksellä, käyttökelpoiset kodintekstiilit ja vaatteet viety kierrätykseen, kaikki muu, minnekään kelpaamattoton kannettu jätelavalle, joka on pikku hiljaa täyttynyt tarpeettomasta.

Naisella on nälkä. Perunoita pilkkoessaan hän katsoo ja miettii. Kun tutusta maisemasta kaadetaan puu, jää siihen kohtaan aukko, joka ei heti täyty. Maisemaa katsoessa tuntuu vielä pitkään siltä että jotakin puuttuu. Samoin on ihmisten laita. Kun joku kuoleen, hänestä jää mielenmaisemaan aukko. 

Naisella aukkoja on kaksi. Toinen aukoista on tuore, naisen äiti on juuri kuollut. Toinen aukko on ollut maisemassa aina – isän aukko. Se aukko on ruma, tumma hakkuuaukea, jossa kasvaa vain horsmaa. Nainen ei tiedä, kuka hänen isänsä on, äiti ei ollut suostunut sitä kertomaan. Ja nyt on myöhäistä, äiti on kuollut. 

Nainen on katkera. Miksi äiti suojeli miehen mainetta hänen kustannuksellaan? Eikö oman lapsen tarve tietää isänsä ollut suurempi? Hän on koko ikänsä etsinyt isäänsä. Pienenä nainen samaistui Peppi Pitkätossuun, kuvitteli isän asuvan kuninkaana Afrikassa ja tulevan pian häntä noutamaan. Teininä hän ajatteli että isä on filmitähti tai kuuluisa artisti. Rippikoulussa hän pohti, voisiko kanttori olla hänen isänsä, äitihän oli innokas kirkkokuorolainen. Jokaisesta kohtaamastaan miehestä hän etsi omasta peiistä tuttuja piirteitä. 

Kun äiti sairastui muistisairauteen, nainen vielä yritti, viimeisen epätoivoisen kerran, mutta äiti sanoi, etkö jo tiedä, tämä on asia, josta en sano sanaakaan, koskaan. Vaikea sanoa, olisiko äiti lopulta halunnut isän nimen sanoa, joskus nainen niin arveli olevan, joskus äidin katse oli sellainen, anteeksipyytävä, katuva, mutta sanoja ei enää silloin ollut jäljellä, kaikki sanat oli käytetty, eikä kynä pysynyt vapisevassa kädessä. Äiti vei salaisuuden mukanaan.

Nainen kierittelee perunalohkot öljyssä ja mausteseoksessa. Levittää uunipellille. Keittiöstä ei löydy leivinpaperia, mutta voipaperia on. Perunoiden sekaan choritzo-makkaran siivuja ja pelti grillivastuksen alle uuniin. Ruoan valmistumista odotellessa nainen avaa kompuchan ja lähtee ulos puutarhaan aikomuksena tutkia kampauspöydän laatikostot.

Papiljotteja, huulipuikkoja, maskaraa. Madame Roche -hajuvettä. Sen nainen päättää säästää. Tuoksuu äidiltä. Sitä voi suihkauttaa ilmaan, jos haluaa palata lapsuuteen. Hajumuisti on kuulemma yksi parhaiten säilyviä muistin lajeja.

Kirje löytyy kampauspöydän alimmaisesta lokerosta, suojapaperin alta. Koukeroisella vanhanaikaisella käsialalla kirjoitettu äidin nimi, osoite lapsuudenkotiin, ei lähettäjää. Postileiman leimattu Seinäjoella 12. helmikuuta 1956. Nainen syntyi seuraavana kesänä. Voisiko tämä olla isältä?

Nainen sytyttää tupakan. Vetää syvään. Kädet vapisevat, hän avaa kuoren ja ottaa kirjepaperit esiin. ”Rakas, rakkain pieni-Annini mun”, kirje alkaa. Rakkauskirje! Naisen sydäntä kouraisee, henki pysähtyy. Aika pysähtyy. Maailma pysähtyy. On vain tämä kirje näissä vapisevissa käsissä nyt.

Palohälytin aloittaa huudon. Nainen viskaa kirjeen kampauspöydälle, säntää keittiöön, mistä huuto tulee. Voipaperi palaa. Nainen muistaa, mitä eroa on leivinpaperilla ja voipaperilla. Sulkee uunin luukun ja saa palon ehtymään hapen loppuessa uunista. 

Hälytin huutaa yhä. Keittiö on sakeana savusta. Nainen juoksee yläkertaan, etsii kylpyhuoneeseen unohtuneet keittiötikkaat, kantaa ne alas, pääsee nousemaan ylös katonrajaan ja saa lopulta irrotettua hälyttimen kannen ja sen alta pariston. Huuto loppuu.

Huuto alkaa. Naisen huuto.

Ulkona on puhjennut ukkosmyrksy. Myrskysade heittää kirjepaperit kampauspöydältä nurmikolle, niin kuin myrsky olisi suuttunut kirjeen löytymisestä, sen lukemisesta, salaisuuden paljastumisesta. Rakas, rakkain Annini-mun haihtuu pois. Tuuli pyörittää kuin hyrrää papereita ympäri pihaa. Sadepisaroiden terävät kärjet pistävät paperia. Miten suuri voima pienessä pisarassa onkaan silloin kun niitä on monta! Pisarat hakkaavat paperia kuin aseen luodit, eivät tee reikiä, mutta sitkeydellä sulattavat, haihduttavat musteen pois. Rops, rops, rops.

Sade huuhtoo isän pois.

Normaali

Monessa paikassa on liian vähän työntekijöitä

Tämän päivän (28.10.21) Hesarin Mielipide-sivuilla on työntekijän kirjoitus yhdeksän tunnin työvuoroista, jonka aikana hänellä ei ole ollut aikaa vessakäynnille.

Ilmiö on yleinen. Asiakkaana sen huomaa lähikaupassa tai ravintolassa huonona palveluna. Työntekijä ei suoriudu työstään, koska hänen ei ole mahdollista tehdä työtään hyvin. Samasta asiasta on puhuttu jo monta vuotta koskien vanhusten kotihoitopalveluita. Hoitajat väsyvät, koska eivät ehdi tehdä työtään niin kuin haluaisivat.

Yleensä jokainen haluaa tehdä työnsä hyvin, selviytyä siitä parhaalla mahdollisella tavalla. Syö ihmistä, jos tämä ei ole mahdollista työvoimapulan tai liian kiireiseksi buukatun työvuoron takia.

Vika ei koskaan ole työntekijän. Tosin hänen velvollisuutensa on huomauttaa asiasta työvuoroista vastaavalle. Työvoimassa säästäminen johtaa huonoon asiakaspalveluun, ja se taas vaikuttaa kysyntään. Asiakas ei tule uudelleen, jos saa huonoa palvelua ja toinen vaihtoehto on olemassa.

Minun lähikaupassani on tämänkaltainen ongelma: työvoimaa on liian vähän. Usein näen kaupassa vain yhden työntekijän. Hänen tehtävänsä on hyllyttää tavaroita, tyhjentää pullonpalautus, hoitaa kassa ja kaiken lisäksi paikassa toimii myös pakettijakelu, joten ainut työntekijä hoitaa myös pakettirumbaa. Tunnelma ei ole hyvä, jono ulottuu välillä kaupan puoliväliin. En kävisi ko kaupassa ollenkaan, mutta ainoastaan sieltä saan BonAquan kuplallista, kaloritonta sitruuna-lime juomaa.

Onneksi kerran kyseisestä kaupasta oli tullut sähköpostiini asiakaspalauteviesti, missä kysyttiin mielipidettäni kaupasta. Kirjoitin että henkilökuntaa on liian vähän ja musiikki soi liian kovalla.

On myös paikkoja, missä ilahtuu positiivisesti. Kuten Helsingin Sokos. Käyn siellä usein. Mielestäni Sokos on uusi Stockmann. Siellä on paljon henkilökuntaa – vieläpä iloista ja palvelualtista. Siellä saa aina hyvää palvelua. Kaiken lisäksi valikoimat ovat hyvät. Ostin juuri uudet talvikengät Sokokselta.

Mielestäni kenenkään ei pitäisi tehdä työtään kiiressä, ylipitkinä työvuoroina ja tauoitta. Ja kuten jo sanoin, sellainen ei ole koskaan työntekijän vika, kaikki sympatiani jokaiselle ko tilanteeseen joutuneelle. Ja asiakas voi auttaa tällaisessa tilanteessa huomauttamalla asiasta työnantajalle. Voi tosin olla että hän on asian suhteen pulassa, työntekijäpula on monella alalla suuri. Mutta on myös hankala rekrytoida uusia työntekijöitä, jos paikasta syntyy maine että siellä ei ole hyvä olla töissä.

Pitäkää hyvää huolta työntekijöistänne!

Normaali

Puoli-boomeri

Vähän aikaa olin kartan ulkopuolella, mistä pääministerin boomeri-kohussa oli kyse. Marinia moitittiin vanhojen ihmisten mollaamisesta, kun hän julkaisi Instagram-storyssa kuvaviestin, jossa oli teksti ”boom-boom-boomeri”. Näin kyllä kyseisen postauksen, mutta en siihen kiinnittänyt huomiota, koska en ymmärtänyt sitä. Mikä ihmeen boomeri?

No nyt olen taas kartalla. Tiedän, mikä on boomeri. En tiedä vieläkään virallista määritelmää, mutta käsittääkseni boomerilla tarkoitetaan meitä, jotka emme aina ihan ymmärrä nykynuorison ajatusmaailmaa.

Siinähän ei ole mitään ihmeellistä eikä outoa. Päinvastoin olisi outoa, jos joskus ihmiskunnan historiassa koittaisi ajanjakso jolloin nuoret ja vanhat ovat samaa pataa. Melkein tulee mieleen Jehovan todistajien kuvat paratiisista, missä leijonat ja kauriit käyskentelevät sulassa sovussa ja rakkaudessa.

Koska auto ei tänäkään aamuna lähtenyt käyntiin, akku oli edelleen tyhjä, vaikka luulin että se olisi yli 60 kilometrin ajon jälkeen täyttynyt, minun piti soittaa Autoliittoon ja pyytää käynnistysapua paikalle. On muuten loistavaa palvelua. Kannattaa kaikkien autolla liikkuvien tallettaa kännykkään Autoliiton puhelinnumero 0200 8080. Sieltä saa auton käynnistys- ja hinausapua koko Suomessa. Kaiken lisäksi jos liittyy liiton jäseneksi, apu on ilmaista.

Soitin siis Autoliittoon, koska auto oli taloyhtiön autotallissa, eikä herännyt, vaikka miten väänsin virta-avainta. Sieltä luvattiin tulla paikan päälle puolessa tunnissa. Apua odotellessa räpläsin puhelintani, ja törmäsin Iltalehden sivuille Oletko sinä boomeri? -testiin. Päätin testin tekaista. Tulos oli 5/10 eli olen puoli-boomeri. Sanallinen luonnehdinta meni näin: ” Saatat toisinaan kaivata nuoriso-suomi-nuoriso tulkkausta, mutta valtaosan ajasta pysyt menossa mukana”.

Sieltä löytyi myös linkki Benjamin-nimisen artistin Youtube-videoon ja kappaleeseen ”Boom-boom boomeri”. Ilmeisesti pääministeri oli myös kuunnellut kyseisen kappaleen ja siihen postauksellaan viittasi. Laulussa kerrotaan niistä asioista, jotka hiertävät nuorison ja vanhemman sukupolven välejä. Kertosäkeessä sanottiin sovittelevasti jotenkin niin että ”hei, hei boomeri, jäitä hattuun boomeri, hei, hei, hei boomeri, ota coolimmin”. Hyvä kappale! Tykkäsin paljon.

Ehkä kohu ja ongelma syntyi siitä, että pääministeri ei millään tavoin selittänyt viestiään, silloin se jää tulkinnoille alttiiksi.

Apu saapui paikalle. Auttaja oli sukupuoleltaan määrittelemätön. Olin jo puhelun aikana pohtinut, mahtaako kyseessä olla mies vai nainen. Nimi oli naisen, ääni miehen, olemus molempia. Tilanne huvitti minua. Ei siksi, mitä hän edusti, vaan siksi että Benjamin laulussa, jota juuri äsken olin kuunnellut, oli yhtenä esimerkkinä nuorten ja vanhempien välejä hiertävistä asioista tämä identiteettien runsaus. Mielessäni lauloin ”hei, hei boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin!

Minusta tilanne oli hieno, ja kuvasti nykypäivää. Minä keski-ikäinen heteronormatiivinainen, kantasuomalainen nainen olen pulassa autoni kanssa ja pelastavaksi enkelikseni saapuu hän jota en osaa – enkä saa – enkä halua – määritellä. Mutta sellaisiahan enkelit ovatkin, androgyynejä!

Joten puoli-boomeri kiittää ja lupaa suhtautua ei-tuomitsevasti nykynuorisoon silti yrittämättä olla kuten he. Jokainen sukupolvi parantaa maailmaa omalla vuorollaan. Rikkoo tabuja ja rajoja omalla vuorollaan. Ja omalla vuorollaan he myös tulevat vanhenemaan ja taantumaan, ja tilalle tulee uusi sukupolvi uusine aatteineen. Sillä yksi asia on varma: sitä mukaa kun me vanhenemme, nuoria tulee koko ajan ja vuosi lisää ja lisää.

Normaali

Masinoituja viestejä

Sunnuntain 24.10. Hesarissa oli artikkeli kansanedustajien saamista aggressiivisista viesteistä koskien koronapassia. Viestit ovat vaikuttaneet masinoiduilta, osin epäjohdonmukaisilta. Luullakseni olen itse törmännyt samaan ilmiöön.

Seuraan Instagrammissa pilapiirtäjä Ville Rantaa. Ihailen hänen rohkeuttaan ja oivaltavuuttaan. Usein laitan peukun palautteeksi, mutta olen huomannut että jos kirjoitan positiivisen palautteen, saan jossakin vaiheessa itselleni viestin, jossa minua kutsutaan esimerkiksi ”pelleksi”.

Viimeksi kommentoin Ville Rannan pilapiirrosta, missä kaksi rouvaa jonottivat lentokentällä boardaukseen ja keskustelivat samalla keskenään, kuinka panepidemia on muuttanut arvomaailmaa, ettei ”se matkustelu, kiire ja suorittaminen tunnu enää sillai tärkeeltä, että enempi painaa mielenrauha ja pienet asiat vaakakupissa”. Minusta piirros oli oivaltava ja hauska. Laitoin peukun ja kommentin että ”toi on just minä, terveisiä Roomasta”.

Seuraavana yönä olin saanut viestin Instagram-nimimerkiltä ”valtakunta1”. Käyttäjätili on yksityinen, O seuraajaa ja 0 seurattavaa. Profiilikuvana oli tissivako. Äsken tsekkasin uudelleen saamani viestin, profiilikuva oli vaihdettu johonkin paperilappuun, en saanut selvää mitä siinä luki. Profiili on selvästi luotu vain asiattomien kommenttien lähettämistä varten. Saamani kommentti kuului kirjoitusvirheineen näin: ”En juo, en polta, en matkustele ja olen rokottamaton riskiryhmäläinen. 8 lapsen äiti (14v, 12v, 11v,8v,6,3v,2v ja vasta 10 kk)olemme toimeen tulossa ydinperhe. Ehkä lapseni on kohta orpoja ja koulun kautta saavan korona delta taudin, takia sairaalahoidossa”.

Tekisi todella paljon mieli kysyä tältä valtakunta1:ltä, mitä ihmeen tekemistä sillä, että minä pidän pilakuvasta, joka kommentoi meidän – myös minun itseni – kaksinaismoralismia, on hänen rokottamattomuutensa kanssa? Ja voi kuinka paljon minun olisi tehnyt mieli vastata viestiin samalla mitalla. Että mene piikille, opettele kirjoittamaan oikein ja että nuoren naisen kiinteä tissivako ei ole uskottava profiilikuva kiltille kahdeksan lapsen äidille. Puhumattakaan nimimerkistä. Miksi kahdeksan lapsen kotiäidin nimimerkki olisi valtakunta1? Ei tarvitse olla kummoinenkaan oman elämänsä neiti marple oivaltaakseen että kyseessä on vain säälittävä trolli-parka. Piti istua omien käsien päällä että en lähettänyt viestiä. Sillä sitähän he haluavat; reaktiota tai pelkoa. En alistu kumpaankaan.

Eilen peukutin Ville Rannan pilakuvaa, siinä aiheena oli rokottamattomien baari-ilta. En kylläkään laittanut mitään sanallista kommenttia, mutta saapas nähdä, tuleeko nyt jotakin palautetta palautteesta valtakunta1:ltä tai joltakin muulta.

Voin vain kuvitella, kuinka paljon itse Ville Ranta saa asiattomia viestejä. Itse pidän hyvin tärkeänä itseironiaa ja huumoria. Pilapiirtäjät pystyvät tekemään oivaltavia huomiota nykyajasta, joskus he ovat ainoita, jotka uskaltavat sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita. Tulee mieleen Kari Suomalainen, joka Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä suomettumisen vuosina Kekkosslovakiassa oli ainut, joka uskalsi piirroksillaan kertoa sen, mistä muut vaikenivat.

Niinpä minäkin kannan korteni kekoon ja jatkan positiivisen palautteen antamista Ville Rannalle. Silläkin hinnalla että joudun samalla itse alttiiksi höpöhöpölle. Sillä sitä nämä valtakunta1:sen ja muiden nimimerkkien ja feikkiprofiilien takana temmeltävät ovat. Taidatte olla itse se salaliitto, josta meitä pelottelette.

Viva la humour! Viva la ironie!

ps. En keksi, miten näppäimistöstä saa heittomerkin A:n päälle. Sanokaa, jos tiedätte. Ja menikö ylipäätään ranskat oikein? Ajattelin alkaa kommentoida Ville Rannan piirroksia näillä lauseilla. Ehkä liitytte mukaan? #vivalahumour #vivalaironie

Normaali

Koti – ihmisen paras paikka

Täällä vielä Rooman matkan jälkitunnelmissa ja ajatuksia matkustamisesta ylipäätään.

Edellisen kerran olimme matkalla 2019 syksyllä Pärnussa. Sinne menimme omalla autolla, lautalla yli Tallinnaan ja siitä muutaman tunnin matka Pärnuun. Samalla kävimme myös Saarenmaalla. Oli oikein mukava ns. out-of-season -matka sekin. Paras aika matkustaa on sesongin ulkopuolella.

Oli suuri virhe matkustaa Lontooseen juuri ennen uutta vuotta vuonna 2018. Monet muutkin olivat päättäneet lähteä silloin, ja jo pelkät jalkakäytävät olivat aivan tukossa. Erääseen nuorten suosimaan merkkikauppaan – en muista nimeä, en sitä edes tunnistanut – olisi pitänyt jonottaa kaksi tuntia. Jono jatkui jopa tien toisella puolella. Jätimme väliin.

Silloin kun matkustusaikataulu on riippuvainen koulujen lomista, matka-aikaa ei voi täysin vapaasti valita. Syysloma on kyllä aika kiva ajankohta matkustaa moniin paikkoihin. Olemme olleet omatoimisella automatkalla Skotlannissa ja Islannissa nimen omaan syyslomalla. Silloin on yleensä aika rauhallista ja vähäväkistä monissa paikoissa.

Meidän perhe taitaa olla aistiyliherkkiä ihan jokainen. Se hieman rajoittaa matkustamista. Emme halua olla matkalla pitkään, koska se rasittaa meitä liikaa. Ja matkalla vietämme spaljon aikaa hotellissa lepuuttamassa hermoja ja aisteja liialliselta ärsytykseltä. Siksi valitsemme hotellin huolella. Siellä pitää olla hyvät olosuhteet viettää aikaa, kuntosalit ja spa-osastot. Välillä pidämme välipäiviä nähtävyyksistä ja turistikohteista ja etsiydymme puistoon tai museoihin, joissa ei ole niin paljon ihmisiä.

Tässä iässä en halua enää matkustaa mannerten välisiä lentoja, missä on isot aikaerot. Liian raskasta kropalle. Nyt viiden päivän Rooman matkan jälkeen ajattelen, että seuraava matka voisi olla ehkä 2024. Poislukien Tukholma tai Tallinna tai junamatka Pietariin/Moskovaan, jos he joskus saavat oman koronansa siellä kuriin, mutta siihen taitaa mennä vielä pitkä aika. Se on kyllä harmi että täältä meiltä junalla matkustaminen Keski-Eurooppaan on vähän työlästä. Koska juna on iisein ja ihanin matkustusväline.

Kaikista tärkeintä omalle hyvinvoinnille – ja ekologisinta myös – on rakentaa omasta arkielämästään niin hyvää, ettei siitä ole tarvis ylipäätään päästä pois matkustamalla kauas. Jos kaipaa hotellien notkuvia buffetaamupalapöytiä, voi sellaisen mennä syömään ihan tavallisena viikonloppuna lähimpään hotelliin. Viettää lauantai- tai sunnuntaiaamupäivä siellä. Ihania hemmotteluhoitoja saa lähikosmetologilta tai hierojalta. Pitäisi enemmän panostaa näihin lähituottajien tarjoomaan. Ja entäpä itse koti, onko siellä mukava olla? Voisiko mukavuutta jotenkin lisätä? Saada hotellifiilistä makuuhuoneeseen tekstiileillä ja valaistuksella. Tai ostaa kirkasvalolamppu ja kahvinkeitin, joissa on ajastin. Aamukahvit olisivat valmiina, kun herää.

Itse olen ajatellut ostaa tekopalmun parvekkeelle. Ja seuraavan kerran, kun tulee lomailufiilis, aion ajaa vajaan tunnin matkan Långvikin kylpylään, viettää siellä marraskuinen synkkä päivä lillutellen vedessä ja käyden kaikki saunat läpi niin että olen lopuksi ryppyinen kuin rusina. Ja ajella sieltä kotiin nukkumaan omaan sänkyyn, missä on oma, rakas littana tyyny. Ei sellainen paksu pökkelö niin kuin ulkomailla hotelleissa on, ja jonka kulmasta yrittää löytää tarpeeksi littanaa kohtaa mihin painaa aisteista väsynyt pää.

Hemma best, niin kuin sanovat.

Normaali

Matkustuskokemuksia kahden rokotteen jälkeen syksyllä 2020

Olimme syyslomalla viisi päivää Roomassa. Koska monia varmaan pohdituttaa, minkälaista matkustaminen tässä epidemiatilanteessa on, ajattelin kirjata kokemuksia muille matkustamista suunnitteleville.

Koronapassista kannattaa ottaa kännykän näyttökuva, että se on nopeasti otettavissa esille. Rooman matkalla sitä kysyttiin lentokentällä takaisin tullessa – jostain syystä ei maahan mentäessä – hotellissa, museoissa ja nähtävyyksillä. Ruokaravintoloissa passia ei kysytty. Arvelisin, että se on käytössä yökerhoissa, ja sen sellaisissa missä tanssitaan ja ollaan lähellä toinen toista.

Ruumiinlämpö mitattiin museoissa, nähtävyyksillä ja lentokentällä. Ja joissakin kaupoissa. Se tapahtui ranteesta etälukijalla tai iPadia muistuttavalla näytöllä, jonka edessä seistiin, ja se mittasi kasvoista kehon lämpötilan. Olisipa varsin kätevää, jos sellainen kuumeenmittaussovellus tulisi käyttöön myös omaan kännykkään. Miten helppoa ja kätevää kuumeen mittaaminen olisikaan!

Takseissa oli takapenkin ja kuljettajan välillä muovipleksi ja siinä keskellä luukku maksamista varten. Olipa onni että meitä oli kolme, mahduimme juuri ja juuri samaan taksiin takapenkille.

Nähtävyyksiin pitää ostaa lippuu verkkokaupasta etukäteen, ja siinä on tarkka aikaslotti, milloin pääsee sisään, tosin ei se sitten niin tarkka ollutkaan. Ainakin Vatikaaniin menimme etuajassa, ja pääsimme saman tien sisään.

Yleisesti ottaen väkeä oli liikkeellä sopivasti. Ei ollut ruuhkia eikä tungosta. Jopa Sikstuksen kappelissa oli ihan mukavasti tilaa olla ja ihmetellä.

Maskeja käytettiin sisätiloissa, paitsi ruokaillessa.

Vaikutti siltä että turisteja oli liikkellä ainakin Amerikasta, jenkkienglantia kuuli paljon, ja se porukkahan erottuu muutenkin aika tehokkaasti katukuvassa.

Joissakin paikoissa oli jopa tyhjää, ainakin taidemuseossa oli vain muutamia vierailijoita.

Sitten hieman tuotesijoittelua, vaikka kyseessä ei ole kaupallinen yhteistyö, mutta haluan kertoa vinkkinä. Ennen matkaa satuin käymään Muji-kaupassa Helsingin Kampin ylimmässä kerroksessa. Menin sinne ostamaan varrettomia sukkia, koska olin huomannut Mujin varrettomat parhaimmaksi. Niissä on sukan keskikohdassa jonkinlainen kiristysjuttu, jonka ansiosta sukat pysyvät hyvin jalassa, toisin kuin normaalit varrettomat. Muutenkin materiaali on hyväntuntuinen.

Sukkaostosreissulla huomasin että Mujilla on myynnissä myös pieniä muovipurkkeja ja purnukoita. Sellaisia, mihin voi laittaa omia ihonhoitotuotteita matkaa varten. Ja koska minä olen niin järkyttävän allerginen, että en uskalla käyttää mitään hotellien tuotteita tai yleisten vessojen saippuoita, pitää olla omat mukana, ostin läjän näitä purkkeja ja täytin omilla aineilla. Olipa kätevää.

Toinen vinkki koskee kenkiä. Vaikka pelkillä käsimatkatavaroilla matkustettaessa matkalaukku on varsin pieni, ei kannata säästellä mukaan otettavien kenkien määrässä. Mielestäni minimi on kolmet kengät. Yhdet kengät tarvitaan hotellissa, ne jalassa mennään aamiaiselle, ja hiippailla muutenkin hotellissa. Minulla on sitä tarkoitusta varten omat spesiaalihienot, mukavat tohvelit. Sitten tarvitaan kengät kaupungilla kävelyyn ja toiset jotka laitetaan illalla jalkaan, kun lähdetään taas ulos syömään. On mukava ja tuntuu väsyneissä jaloissa hyvältä, kun kenkiä voi välillä vaihtaa, eikä tarvitse änkeä samoja hikisiä uudelleen jalkaan myös illalla.

Roomassa lokakuun puolivälissä paikallisen pukeutuivat varsin talvisen näköisesti. Heillä oli toppatakit. Omasta mielestäni ei vielä ollut toppiskeli, käytin kangastakkia, ja keskipäivällä ei tarvittu edes sitä, oli varsin lämmintä, jopa hiostavaa. Mutta minä olenkin keski-ikäinen nainen, minua nyt hiostaa vaikka jääkuutiossa.

Lopuksi vielä tuotemainos, tämäkään ei kaupallinen yhteistyö, vaan aivan aito kehu. Kesällä ostin eräästä mökkipaikkakunnan tienvarsikaupasta Cattecon turvesaippuaa ja tyrnishamppoopalan. Minun on vaikea löytää tuotteita, jotka sopivat iholleni. Mutta nämä olen todennut hyviksi. Turvesaippua jo loppuikin, ja tilasin heidän nettikaupasta lisää. Oli saapunut kotiin postilla sillä välin, kun olimme reissussa. Catteco kuullostaa italialaiselta, mutta on ihan suomalainen pieni yritys. Voin suositella!

Normaali

Eksynyt Roomassa

Kirjoituspiiriin yhtenä seuraavista aiheista on ”Eksyminen”. Minun ei ollut tarkoitus tästä aiheesta kirjoittaa, olin miettinyt toista, mutta koska tänään koin eksymisen, syntyi teksti varsin luontevasti. Eli tässä luettavaksenne Lost in Rome, Eksyminen Roomassa.

———————————-

Heti hotellin kulman takana on taksitolppa. Otan taksin italialaisen modernin taiteen museoon. Voisi sinne kävelläkin, mutta menen mieluummin virkeänä museoon ja kävelen takaisin. Aamupäivän liikenne on tukossa. Autoja sikin sokin kaistoilla ja niiden välissä, autojen välissä luikkivat skootterit. Äänimerkkejä, huutoa, melua. Olikohan virhe ottaa taksi?

Loputa taksi pysähtyy rakennuksen eteen. ”Tässäkö se museo on?” kysyn. ”Kyllä”vastaa kuski. Maksan pyydetyn kympin. Tärkeän näköisiä puku-ukkoja, turvamiehiä, viirejä ja banderolleja ovensuu täynnä. Hälytyskellot pääni sisällä soivat ensi kertaa, mutta niistä piittaamatta lampsin sisään. ”Welcome, signora!”. Onpa mahtipontinen vastaanotto. Ei olisi minua varten tarvinnut, ajattelen. Turvatarkastus, koronapassin tarkistus ja kuumeen mittaus. Ei kun peremmälle vain signora. 

Pian minut pysäyttää tärkeä mies, joka sanoo että pitää ilmoittautua tiskile, saan siitä kaulaani konferenssipassin. Hälytyskellot soivat toisen kerran. Virkailija kysyy nimeä ja mistä olen. Ei löydy listalta Minnaa Suomesta. ”Oletteko puhuja vai esiintyjä?”, virkailija kysyy. ”En ole. Tulin taidemuseoon, eikös tämä ole sellainen. Täällä taitaa nyt olla joku konferenssi, en ole tulossa sinne”, selitän. Turvamies tulee kysymään, miten tulin. Vastaan että taksilla tulin. Mistä? Tuosta ovesta. Missä se taidenäyttely oikein on? Lopulta asiat selviävät, nurkan taakse takakautta. Tänään ei maksa mitään, kun osa museosta on konferenssin käytössä.

Näyttelyssä mietin, miten olisikaan käynyt, jos erehdystä ei olisi huomattu? Olisin osallistunut konferenssiin, pitänyt oman pienen puheeni. Mistä olisin puhunut? Olisinko esiintynyt jonkinlaisena elähtäneenä Suomi-versiona Ruotsin Greta Thurnbergistä. Aloittanut kulmat kurtussa: ”Hävetkää.” Ehkä lausunut itsetekemäni runon loppukevennykseksi, ja kippistellyt ilmaisia skumppia buffapöydässä. Keskustellut ventovieraiden kanssa. Verkostoitunut.

Näyttelystä jatkan matkaa puiston läpi hotellille. Puisto on rappiolla. Patsaat puhdistamatta, osa rikki, istutukset huonossa kunnossa. Tuntuu kuin puisto olisi unohdettu. Ainakin minä olin unohtanut sen. Sattumalta tupsahdan tutulle näköalapaikalle. Jossakin muistojen takimmaisessa onkalossa tiesin sen kyllä olevan juuri siinä. 

Näköalapaikan kaiteeseen nojailee rakastunut nuoripari. He pyytävät minua ottamaan kuvan heistä. Kerran minäkin olin tässä kaiteella. Treffeillä Lorenzon kanssa. Hän toi minut skotterillaan tänne, näytti maiseman, katso Suomi-tyttö tässä on Rooma, ikuinen kaupunki. Oli kuuma kesäkuu vuonna 1988, minä olin 21-vuotta. Monta yötä istuimme Espanjalaisilla portailla, lauloimme Beatlesia ja valvoimme. Kun tuli nälkä, Lorenzo osti meille katukeittiöstä pizzaa, skootterilla huristelimme katsomaan, miltä Colosseum näytti iltavalaistuksessa. 

Nyt Espanjalaisilla portailla ei saa enää istua. Saa sakot jos istuu.

Minä palasin Interraililta kotiin ja takaisin opintojen pariin. Äiti kertoi, että eräänä päivänä lapsuudenkotini ovikello oli soinut. Siellä oli Lorenzo. Isä oli sitä mieltä että kyseessä on huumekauppias, äitikin epäili pojan motiiveja, mutta kuitenkin heltyi sen verran että edes kertoi käynnistä jälkeen päin. Opiskelija-asuntoni osoitetta äiti ja isä eivät Lorenzolle antaneet. Me emme enää tavanneet. 

Nyt 33 vuotta myöhemmin seison samalla paikalla ja katson samaa maisemaa. Vain rakastunut pari on eri. 

Normaali

Uusi pula-aika

Talvella 2020 muistan kauhistelleeni televisiouutisissa tapahtumia Kiinassa. Ihmiset oli pakotettu sisälle koteihin, suojapukuihin varustautuneet puhdistajat kulkivat desinfioimassa katuja. Ajattelin, että huhhuh, onneksi ei meillä tuollaista. No ei tullut sellaista, mutta kuitenkin jotakin. Uudenmaan lääni oli kiinni, kaikki oli kiinni, seis ja stop, kun virus levisi meille. Eikä siihen mennyt kuin muutama kuukausi.

Tämä tuli mieleeni, kun nyt katselin englantilaisten kärvistelyä bensajonoissa. Heill kauppojen hyllyiltä puuttuu monia tuttuja tuotteita, kun brexit on sekoittanut tuotanto- ja kuljetussysteemit. Pakko tunnustaa, että tunnen myös pientä vahingoniloa, ja siitä tunteesta tunnen huonoa omaatuntoa. Mielestäni britit toimivat uskomattoman tyhmästi jättäessään EU:n. Se on vähän sama asia kuin kirkosta eroaminen. Kannatan mieluummin pysymistä ja järjestelmän muuttamista sisältä päin kuin kannat kopisten ja ovet paukkuen paikalta poistumista. Brittien ero tuntui vähän sellaiselta lapsekkaalta uhmalta. Mutta tämä ei ollut varsinainen asiani.

Varsinainen asiani oli se, että nämä huomiot muualta saivat miettimään, voisiko meilläkin olla jostakin syystä edessä tilanne, että bensa loppuu tai kaupasta ei löydy kaikkea mitä on tottunut siellä olemaan? On inhimillistä uskoa kaiken pysyvän ennallaan siten että saavutetut hyvinvoinnin kukkaset aina vain kukoistavat. Tästä olen saanut pientä maistiaisia kotona. Hesari on lakannut välillä tulemasta. Jostakin syystä se ei tule edes jälkitoimituksena. Esimerkiksi juuri sen lauantain Hesari, jonka välissä oli Kuukausiliite jäi kokonaan tulematta. Tänä syksynä lehti on jäänyt tulematta noin kahtena päivänä viikossa. Jakeluhäiriöilmoituksia on tehty, mutta se ei näytä tilannetta muuttavan.

Kyllä, kyllä, voihan sitä lukea sähköisesti, mutta se ei ole ollenkaan sama asia! Paperilehdestä luen sellaista, mitä en lue sähköisestä versiosta, kuten esimerkiksi pääkirjoitussivun. Paperilehti on vähemmän provosoiva, formaatiltaan lempeämpi.

Eikä siinä vielä kaikki. Televisiokin on alkanut temppuilla. Kuva hajoaa pikseleiksi. Vika ei ole televisiossa, koska kodin kaikki kaksi televisiota tekevät samaa. Vika on Dna:n kaapelissa. Niinpä nyt jää katsomatta uutiset ja ajankohtaisohjelmat, katselen vain kännykästä tai läppäristä viihdettä.

Asiat, jotka ovat tuntuneet itsestäänselvyyksiltä eivät sitä ole. Voisiko kokemus laajentua muihinkin asioihin? Jos kraanasta ei tulisikaan juomakelpoista vettä, sähkönjakelu pätkisi tai kaupassa ei olisi tomaatteja?

Ehkä tätäkin on syytä miettiä. Koska ainoastaan yksi asia on varma: se että asiat pysyisivät samanlaisena kuin ennen, se ei ole mahdollista. Ei ole koskaan ollut. Kaikki muuttuu, yleensä parempaan, mutta voi siinä joitakin huononnuksiakin matkan varrella tulla. Kannattaa henkisesti varautua. Semmingin kun mitä vanhemmaksi tulee, sitä huonommin muutoksia sietää. Varsinkin huonoja muutoksia Toivoisi että raitiovaunut kulkisivat ikuisesti samoja linjojaan, lähiympäristö pysyisi samanlaisena ja että peilistä katsoisi joka aamu sama naama.

Normaali

Laskelmoivat naiset

Kuulin jutun nuoresta naisesta, joka työskenteli lastenhoitajana päiväkodissa yhdessä Helsingin kalleimmassa ja arvostetuimmassa kaupunginosassa. Päiväkodin työntekijät olivat varsin tietoisia siitä, mikä kodeissa tapahtui. Kehityskeskusteluissa käytiin lapsen kasvamisen kannalta tärkeitä asioita, ja niissä tuli myös esille perheiden tilanteen. Näin ollen nuori lastenhoitaja oli hyvin tietoinen siitä, ketkä olivat eroamassa. Hän kertoi avoimesti työkavereilleen, että nappaisee itselleen jonkun sopivan rikkaan juurieronneen. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Nerokas plääni. Ihan valmis kirjan, elokuvan tai tv-sarjan stoori.

Minullakin oli työkaveri, vähän alle viisikymmenvuotias nainen, joka kertoi kahvipaussilla että nyt alkaa olla kiire löytää mies. Pakko ehtiä naimisiin ennen kuin täyttää viisikymmentä, että saa sitten leskeneläkkeen. Aa-kerhosta löytyi sopiva ”business-mies”. Lyhyeksi jääneen seurustelupätkän jälkeen pari vihittiin, juuri sopivasti ennen H-hetkeä eli rouvan viisikymppisiä. Pari on edelleen naimisissa, leskeneläke ei ole vielä alkanut tulla, sulhanen elää. Rouvalla taitaakin olla varaplääni kehitteillä, uutena tavoitteena sairaseläke, sen verran runsaasti sairaspoissaoloja on jo kertynyt. Kerran laskeskeltiin että ko henkilö on suurimman osan vuodesta sairaslomalla, ainakin kesät menee saikulla, viime kesä vasitenkin, kun oli niin hyvät kelit ja asuntovaunu vasta hankittu.

Kyllä sitä joskus ihmettelee ihmisten oveluutta. Se lähentelee jo nerokkuutta.

Normaali

Lama-ajan lapset

Pakkohan se oli katsoa: Yökylässä Maria Veitolan pääministerijakso. Pieni vilaus siitä, minkälainen ihminen pääministeri Sanna Marin on omana itsenään siviilissä. Vaikka ei ihan, ymmärrettävästi emme kohdanneet ohjelmassa pääministerin perhettä, kolmevuotiasta tytärtä ja miestä. Veitola ja Marin viettivät ”tyttöjen iltaa” Kesärannassa korista heitellen, kävellen ja saunoen.

Minulla on ollut kerran Sanna Marinin kaksoisolento työkaverina. Nuori, tehokas nainen. Samanikäinen. Samanlainen hoikka vartalo, pitkät ”yksinkertaisesti” laitetut hiukset, terveet elämäntavat, äärimmäisen tehokas ja tuottoisa, poikkeuksellisen siisti, Siiri nimeltään. Siiri kertoi, että joskus hän siivoaa myös lapsuuden kodissaan, ihan vain siivoamisen ilosta ja siitä että ei kestä katsoa sotkua. Yökylässä ohjelmassa Marin kertoi myös siivoavansa äitinsä luona ja tuntevansa siitä huonoa omaatuntoa.

Kun katselen ja kuuntelen näitä sannoja ja siirejä, minua pyörryttää ja heikottaa. Tunnen itseni, en edes B-luokan, vaan ehkä H-luokan, ellei peräti O-luokan kansalaiseksi. Oi miten boheemi, huolimaton, epäsiisti ja hälläväliä sinnepäin -ihminen olenkaan! Vaikka tehokas olen minäkin, mutta eri tavalla. Olen nopea, ja se tuottaa erilaista tulosta kuin päämäärätietoinen asiatehokkuus, se mitä sanna-siirit edustavat.

Väistämättä tulen ajatelleeksi, onko kyseessä sukupolviero vai persoona, vai ehkä näiden yhdistelmä tai jotakin siitä väliltä? Sannasiirit ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa 90-luvulla, lama-aikana. Onko se tehnyt heistä tehokkaita selviytyjiä? Hommat hoidetaan, tunteet piiloon. Minä taas olen 80-luvun lapsi. Se oli nousukautta, tunnelma oli katossa, bileet parhaimmillaan. Kekkonen kuoli, jupit tulivat, pörssikauppa, kaupalliset radio- ja televisiokanavat ja yhtäkkiä kaikki oli vapaampaan kuin ennen. Loppuhuipennukseksi Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto romahti. Enpä tiedä, voisiko positiivisempaa vuosikymmentä olla? Miten kasvaminen lapsesta aikuiseksi tuolla vuosikymmenellä on vaikuttanut minuun? Onko se tehnyt minusta yltiöpositiivisen hälläväliän, joka kuvittelee voivansa tallustella kadun aurinkoisella puolella aina ja ikuisesti? Ja minkälaista on vastavuoroisesti ollut sannasiireillä seuraavalla vuosikymmenellä ahdistavien lamauutisten ja konkurssien äänimaailmassa?

Ja minkälaisia aikuisia kasvaa näistä korona-ajan toisistaan ja muista eristämistä lapsista ja nuorista? Mistä ja miten he löytävät toisensa ja yhteisöllisyyden? Elokapinan mielenosoituksestako tai jostakin BB-talosta? Vai kasvaako heistä erakkoelämään viehtynyt sukupolvi? Jää nähtäväksi. Sillä välin maata johtaa tehokas lama-ajan sukupolvi. Se on hyvä juttu, saadaan hommat hoidetuksi. Mutta kenties ripaus 80-luvun huumoria ja kuplivaa iloa voisi olla paikallaan heillekin, että ei mene elämä liian vakavaksi ja pelkäksi suorittamiseksi. Elämä ei kuitenkaan ole suoritus, eikä lopussa lätkäistä kympin todistusta kouraan.

Normaali

Poika 18v.

Lapsi kasvoi isoksi ja ohi, hänestä tuli virallisesti aikuinen viime perjantaina. Mutta minä olen iäti äiti. Iäti ja äiti ovat miltei samat sanat, vain kirjainten paikka vaihtuu.

On ollut tunteikasta. Mihin 18 vuotta meni? Miten meni vanhemmuus? Siihen liittyy niin paljon epävarmuutta, onko osannut tukea oikeassa kohdassa, patistaa, rohkaista, kannustaa, antaa oikeat eväät elämään?

Voi miten ihana hän olikaan, pieni kiharainen pellavapää, joka rutisti niin kovaa että sattui, ja huusi aina yhtä ilahtuneena ”äiti!”, kun kohtasimme, vaikka vain muutaman tunnin eron jälkeen. Miten iloinen hän aina olikaan! Muistan ja tunnen yhä sen pikku pojan ison rakkauden. Toivottavasti hän muistaa myös minun rakkauteni. Toivottavasti olen jättänyt jäljen, joka kantaa häntä iäti, vielä silloinkin kun minua ei ole. Ja että ilo säilyisi hänessä. Mikään tässä maailmassa ei sitä häneltä veisi.

Kasvattamisesta tekee vaikeaa se että me ihmiset olemme jokainen oma yksilömme, erilaisia, ja jokainen sukupolvi kasvaa vielä erilaiseen maailmaan, joka vaatii toisenlaisia ominaisuuksia ja taitoja. Olisi niin helppo kasvattaa lapsi, joka olisi täydellinen toisinto omasta itsestä ja joka vielä kasvaisi maailmaan, joka olisi sama kuin omassa nuoruudessa.

Vähän aikaa sitten mielenrauhaani järkytti, kun kuulin kahdesta tutusta päälle parikymppisestä pojasta, jotka ovat psykoosissa huumekokeilujen jälkeen, eivätkä nähtävästi palaudu enää täysin tähän todellisuuteen. Nuoria miehiä elämä edessä. Ja nyt se elämä on lukkoon lyöty. Rukoilen varjelusta omalle pojalle. Että hänelle ei tapahtuisi sellaista pahaa, mitä ei voisi korjata. On olemassa kipuja, joita edes äidin puhallus ei vie pois.

Nyt alkaa uusi elämänvaihe. Se vie minua ja puolisoni kohti vanhuutta, ja poikaa kohti aikuisuutta.

Normaali

Kirjoitustehtävä ”Keho”

Kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena on ”Keho”. Koska omat ajatukset ovat vielä edellisviikon tapahtumissa, anopin uurnanlaskus tunnelmissa, kirjoitin aiheesta ajatusmössöä, jonka tuotoksen ajattelin laittaa myös teidän ”iloksenne” tähän:

————————-
Viikonloppuna hautasimme anopin. Alttarin yläpuolella oli lasimaalauksessa risti, jonka poikkipuun toiseen päähän oli kuvattu alfa, toiseen omega. Alku ja loppu. Anopin muistoksi alttarille, ristin alle, sytyttiin kynttilä. Edessä kastemalja, missä hänet joskus kastettiin. Anopin alfa ja omega.
Onko lopussa paluu alkuun? Onko alku loppu vai loppu alku? Vai onko kaikki vain saman asian eri olomuotoja niin kuin jää, lumi ja vesi ovat samaa ainetta?


Mitä jos kuoleminen alkaa jo syntymässä? Kehosta irtautumisena. Sielu alkaa irtautua heti, ja prosessi kestää koko elinajan. Vanheneminen ja kuoleminen on hidasta kehosta irtautumista. Lapsi on joka solullaan kiinni kehossaan. Elastinen ja notkea.


Minun iässäni kollageeni on lopullisesti hylännyt, tunnen kuinka liha alkaa jo olla kypsää. Se irtoaa luista, roikkuu ja riippuu. Lopulta viimeinenkin kiinni pitävä säie katkeaa ja irtoan. Vapaudun. Sielu leijuu pois. Jättää kehon. Niin kuin perhonen toukkakuorilonsa.


Anopilla oli aina huolitellut, lakatut kynnet. Ja hiukset, ne piti olla kauniisti. Mitä tehtiinkin, ensin kammattiin hiukset. ”Missä minun kampani on?” Jos autiolle saarelle olisi saanut valita vain yhden esineen, anoppi olisi valinnut kamman. Lopussa hän ei enää välittänyt, miten hiukset olivat. Kampaa ei enää etsitty. Kun ihminen luopuu jostakin, mikä hänelle on ollut tärkeää, tietää kehon olevan jo miltei irti. Muistan aikoinaan, kun huomasin että äitini ei enää tuulettanut. Silloin tiesin, tauti on vakava. Normaalisti äiti tuuletti monta kertaa päivässä.


Mikä minussa on se, mistä luovun viimeiseksi? Ehkä sisustaminen, se että lakkaan välittämästä, miltä kotona näyttää. Koti on minua tärkeämpi. Ei ole niin väliä, miltä itse näytän.


Kirkonkellot soivat. Niiden äänessä soi ikuisuus. Pidän hautausmaan tunnelmasta. Aamulla menin katsomaan, miten anopin ensimmäinen yö viimeisellä lepopaikalla oli sujunut. Kynttilä paloi yhä.

Seuraavalla kerralla vien haudalle kamman.

Normaali

Alfa Omega, paluu alkuun

Taas tuli seisottua haudan äärellä. Tällä kertaa anopin. Viime kesänä menehtyneen anopin uurnan lasku oli viikonloppuna Pohjois-Savossa, siellä mistä hän oli kotoisin.

Anoppi oli itse valinnut hautapaikan. He paluumuuttivat lapsuutensa maisemiin eläkkeelle jäätyään. Ostivat sekä hautapaikat että talon, mäen päällä sijaitsevan 70-luvun tiilitalon, oman aikansa luksusta. Alakerrassa uima-allas. Kodinhoitohuoneen yhteydessä walk-in jääkaappi. Isot avarat tilat ja maisemaikkunat, joista nyt näkyvivät syysruskaiset puut.

Pidän paljon talosta ja sen 70-luvun estetiikasta. Siellä aika on pysähtynyt. Myös konkreettisesti. Keittiön seinäkello näyttää koko ajan 9.35 vaikka kello käy. Tik, tok kello tikittää, mutta viisarit eivät liiku. Kaikki on alkuperäisessä kunnossaan. Keittiön kaapit, maustehyllyssä vanhoja Gormick-lasipurkkeja. Kuviolliset, värikkäät muovimatot keittiössä. Kirjahyllyssä tietosanakirjasarjoja ja Joka kodin lääkärikirjasto. Appi kertoi olleensa aikoinaan tiimissä, joka kirjoitti tietosanakirjoja. Ennen vanhaan kirjahylly täynnä tietokirjoja oli sivistyneen kodin merkki.

Hautapaikka oli ainoa vihreä pläntti koko hautausmaalla. Juuri siinä kohtaa kasvoi vihreä sammalmatto. Muu hautausmaa oli savista hiekkaa. Ilmeisesti korkeat hongat olivat vieneet maaperästä mehut.

Mies ja appi olivat tilanneet haudalle kukkalaitteen. Suuren sydämen muotoisen, ja kukat anopin lempiväriä, aniliinia ja vaaleanpunaista, gerberoita, neilikoita, ruusuja. Olipa kaunis! Kirkonkellot soivat, kun laskimme uurnan. Kirkonkellojen kumussa on jotakin komeaa, pysäyttävää ja ikiaikaista. Niin kuin kuikan huudossa.

Seuraavana aamuna kävelin hautausmaalle toivottamaan anopille hyvää huomenta ja kysymään, miten ensimmäinen yö viimeisellä leposijalla oli mennyt. Hautakynttilä paloi yhä.

Kirkossa ei ole alttaritaulua, sen tilalla on ikkunamosaiikki, joka kuvaa ristiä. Ristin poikkipuuhun on toiseen päähän kuvattu alfa, toiseen omega. Alku ja Loppu. Anopin muistoksi alttarille sytytettiin kynttilä. Katselin kastemaljaa. Siinäkö anoppi on aikoinaan kastettu? Elämän alku ja loppu, saman alttarin äärellä. Paluu alkuun.

Normaali

Kaivopuiston tasorouva

En ole ennättänyt hetkeen kirjoittamaan kuulumisia, koska nuoret työtoverit ovat palanneet opintojen ääreen, sairaslomalaiset eivät ole vielä palanneet, eikä virkoja täytetty, joten olen tehnyt sekä nuorten että vanhojen hommat. Muutama ylipitkä päivä on tullut tehdyksi, mutta kohta helpottanee.

Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä positiivinen palaute aina mieltä lämmittää. Mies kehaisi; hän oli saanut älynväläyksen, ja sen seurauksena sähköpostiin oli tupsahtanut hunajaa, häntä luonnehdittiin neroksi ja lopussa oli positiivisten hymiöiden kasa: sydäntä ja siunausta ja tähtisilmää sun muuta.

Minä vastasin että sainpa minäkin palautetta! Olin nimittäin edellisenä päivänä ”sisäkkötyövuorossa”. Työkaveri täytti 60, olin lupautunut hoitamaan kahvittelutarjoiluja. Mitään ei pitänyt kokata, mutta keittää kahvit, lämmittää piirakat, kattaa pöytä, kaataa kahvia ja huolehtia että kaikilla on kaikki hyvin.

Seuraavana aamuna luin kännykkään tulleita viestejä. Päivänsankari kiitteli merkkipäiväänsä osallistuneet, minut hän kiitteli myös ja luonnehti sanoin ”Kiitos että Minna, tuo Kaivopuiston tasorouva, oli mainiolla ammattitaidollaan palvelemassa”. Miten mainio titteli! Kaivopuiston tasorouva! Otan heti käyttöön. Tekisi mieli painattaa käyntikortit kyseisellä tittelillä, tosin tarkalleen ottaen en kyllä asu Kaivopuistossa, vaikka Kaivopuiston kotoa näenkin, mutta onko tuo nyt niin tarkkaa.

Syntymäpäivän viettoa seuratessani ja palautteen loimussa lämmitellessä en voi sanoa muuta kuin että molemmat ovat tärkeitä. Jokaisen ihmisen tulisi tulla huomatuksi, juhlituksi ja kehutuksi – myös aikuisena. Lapsille me sen suomme, mutta miten ja miksi se on vaikeampaa ja harvinaisempaa, kun kyseessä on aikuinen?

Minulla kesti kauan oppia vastaamaan, jos joku kehuu. Esimerkiksi jos joku sanoo että minulla on nätti mekko. Ennen vanhaan kiemurtelin ja välttelin, no eihän tämä nyt mitään, tämä nyt on vain tällainen. Nykyisin sanon: kiitos. Eli kehua ja kiitosta pitää myös oppia vastaanottamaan. Se voi olla vaikeaa – ainakin minun sukupolvelleni. Mutta siitäkin voi parantua!

Että eiköhän kehuta. Ja kuunnella kehuja. Ja uskotaan kaikki ihana, mitä meistä sanotaan.

Rakkain terveisin,

Kaivopuiston tasorouva

Normaali

Kaikki mitä halusit

Lainasin kirjastosta sattumalta Helen Monks Takharin ”Kaikki mitä halusit”. Kirjailija on Cambridgestä valmistustunut toimittaja, hän on työskennellyt monissa maineikkaissa brittimedioissa kuten: The Times, The Observer ja Daily Telegraph. 

Kirja on psykologinen trilleri. Tämä ei ole kirja-analyysi, en ole edes lukenut kirjaa loppuun, olen nippanappa puolessa välissä, joten en tiedä, miten käy, mutta kirjan asetelma kiehtoo ja on herättänyt ajatuksia. Päähenkilöt ovat keski-ikää lähestyvä, menestynyt mutta väsähtänyt päätoimittaja, ja nuori, eteenpäin kaikin keinoin – myös kyseenalaisin – pyrkivä harjoittelija. 

Miten monilla työpaikoilla ja työtehtävissä oikeassa elämässä onkaan sama asetelma! Oikeastaan kaikilla. Mutta erityisesti asiantuntija-ammateissa. Tulee nuoria, innokkaita, joilla on visio tulevasta, uusia näkemyksiä ja tapoja, ja joiden silmissä edellinen sukupolvi, ja heidän, jotka nyt ovat esimiesasemassa, näkemykset ja toimintatavat ovat vanhakantaisia ja vääriä. Seuraa valtataistelu, kamppailu uudesta kukkulan herruudesta. Ymmärtääkö vanha muuttua tai väistyä,  vai jääkö kiinni ”näin on aina tehty, ja tehdään tästä edespäin, vain minun kuolleen ruumiini” -poteroon? 

Pohdin, mitä minulle olisi käynyt ilman ammatinvaihtoa juuri tuossa samassa iässä, missä kirjan päähenkilö nyt on? Takaa olisi tullut joka vuosi uusia nälkäisiä näytönhaluisia. Miten olisin kestänyt? En olisi. Onneksi tulin raskaaksi, ja olin ”kypsä” lähtemään pois niiltä estraadeilta, kohti omaa uutta, juuri sopivasti.

Yhteiskunnallisesti tämä on mielestäni huomionarvoinen asia, joka kaipaisi tarkastelua ja  toimenpiteitä, en tiedä mitä, mutta jotakin rakentavaa. Varsinkin kun ihmisiä halutaan pitää työelämässä yhä pidempään. Miten pitkän uran tietotaito ja kaikki se hiljainen tieto, mitä on kerääntynyt, miten sen voisi viestikapulana antaa nuoremmille rakentavalla tavalla? Miten osata väistyä, antaa tilaa nuoremmille? Ja miten nuoret voisivat saada äänensä kuuluviin työyhteisöissä? Saada omia ideoitaan läpi? Molemmat osapuolet saattavat kärsiä tilanteesta. Turhaan. Molempia tarvitaan. 

Ajatella, jopa dekkari voi saada aikaan näin syviä ajatuksia. ”Lukeminen kannattaa aina.” Muistatteko kampanjan? Voin kuulla Jörn Donnerin sössöttävänmöreän spiikin. Totta se on.

Normaali

Novelli: #lovemylife

Tarjoilija tuo kello viiden teen, tilasin kahdelle, vaikka olen yksin, mutta näyttää paremmalta. Kolmikerroksinen tarjotin pursuaa pikkiriikkisiä kolmioleipiä, skonsseja, muffineja, leivoksia, herkkuja. Teepannu ja kupit kultakoristeltua itsetunnon ohutta posliinia. Korkeajalkaisissa laseissa kuplii samppanja. Kiitän. Tarjoilija poistuu. 

Ryhdyn hommiin. Asettelen astiat uudelleen, parhaimpiin mahdollisiin kuvakulmiin, niin että valo taittuu sopivasti juoman kupliin, säihkyy posliinin kullassa, iso pioninkukka maljakossa, siirrän sitä vähän. Täydellistä. Siirrän vielä teekannua oikeaan, siten että myös kannun kahva tulee esiin. Nyt. Nyt on hyvä. Tiks.Tiks.Tiks. #lovemylife #vahvasuositus

Siinä on someseuraajille täkyä tarjolla. Sitä pitää olla. Ihailijoita pitää ruokkia säännöllisesti kuin kultakaloja.

Seuraavaksi Kanavarantaan. Siellä on laiturissa suurimmat huviveneet, ne, jotka eivät mahdu tavallisiin laituripaikkoihin. Valitsen isoimman, valkoisimman, hienoimman. Minä mitään veneistä ymmärrä, niiden hienouksista, mutta ”enemmän on enemmän”, se on mottoni. Piipahdan kulman takana. Pissaan korkeajalkaiseen lasiin. Näyttää ihan aidolta, kuplat ja kaikki, mutta on lämmintä. Kipsutan veneen luo, astun rohkeasti kannelle, lasi keikkuu, pissaa tipahtaa veneen kannelle, mutta niin vähän että tuskin kukaan huomaa. TIks, tiks, tiks. Siinä lähti taas ruokaa somen nälkäisille silmille, #lovemylife  #vahvasuositus Tykkäys. Tykkäys. Tykkäys. Peukku ja sydän.

Soitan luxusvaatekauppaan. Eri kauppaan kuin viimeksi. Esittäydyn stailaajaksi. Nyt on tekeillä juhlavaateartikkeli naistenlehteen, joskus kuvausvaatteiden etsintää suosittuun prime time -ohjelmaan, muka. Tiedossa paljon näkyvyyttä. Koko 38, nouto silloin ja silloin. ”Voitteko laittaa sopivia vaatteita valmiiksi? Noudan kello kymmeneltä, sharpisti, on kiire, kuvausaikataulu on niin saakelin tiukka, niin kuin tiedätte.”

Kassi on valmiina, kuittaan vaatteet, jätän käyntikortin. Teetin netissä. Minulla on erilaisia; olen stailaaja, maskeeraaja, tuotantoassistentti, kuvaussihteeri, mikä milloin. Minun kuva. Nimi vaihtuu. Lupaan palauttaa vaatteet vielä saman päivän aikana, ja niin teenkin. En minä varas ole. 

Kassin kanssa kotiin. Kokeilen kaikkia, ovat upeita. Saan mahtavia kuvia! Otan kaikista, muutan välillä meikkiä ja kampausta. Näistä saa monta eri postausta, ainakin parikymmentä. Voin olla menossa cocktail-juhliin, häihin, työpaikan get together’iin, ystävien kanssa juhlimaan perjantai-iltaa, treffeille, mitä vain. Tästä tulee mahtavaa. #lovemylife #vahvasuositus

Metrolla itään, siitä bussilla hienostokaupunginosaan. Kävelen pikkukatuja etsien. Löydän sopivan, pienen punaisen avo-Porchen. Se on parkkeerattu modernin kaksikerroksisen talon eteen. Nojaan Porchen kylkeen. ”Poikaystävän uusi rakas” laitan kuvatekstiksi. #lovemylife #vahvasuositus Hot or not?

Todellisuudessa elän vuokralaisena kissanpissantuoksuisessa ensimmäisen kerroksen yksiössä, näkymät sisäpihan roskalaatikolle. Aloitin ammattikoulussa autonasentajakoulutuksen, lopetin, sittemmin olen siivonnut toimistoja aamuyöllä. Se on hyvä homma; niiden hulppeissa sauna-osastoissa voi käydä työvuoron päätteeksi suihkussa, kun omassa yksiössä on vain bideesuihku. Tiedän, minkä kirjoituspöydän laatikossa on meikkipussi, jonka värit sopivat itselleni. Roiskaus Chanelia korvan taakse toimarin veeceestä. Tiedän myös sen kirjoituspöydänlaatikon, missä on avattu konjakkipullo. Siitä hömpsyt päivän päätteeksi, muiden aluksi. Ehdin juuri poistua, kun vastaanoton nuoret naiset ja muut sihteerihierarkian alimmat saapuvat ensimmäisenä töihin keittämään kahvia tärkeämmilleen. 

Oli minulla ystäviä joskus, mutta yksi kuoli yliannostukseen, toinen syöpään, kolmannesta tuli rouva Westendiin, sen jälkeen ei olla nähty. Poikaystävä on, linnassa, istuu elinkautista taposta, yritti päästä moottoripyöräjengin jäseneksi, mutta jäi kiinni, jäi jäsenyys. 

Mutta Instagrammissa minulla menee hyvin, erinomaisesti. Nyt on 32 000 seuraajaa. #lovemylife #vahvasuositus Klikkaa jos tykkäät. 

Normaali

Ammatinvaihtajan kiitospäivä

Vaihdoin ammattia kymmenen vuotta sitten, tai oikeastaan yksitoista. Työskentelin mainostoimistossa copywriterinä, ja tullut siihen tulokseen että tämä ura on nyt omalta osaltani taputeltu. Minusta tuntui että olin saavuttanut siinä tehtävässä oman osaamiseni katon. Lisäksi työn stressaavuus ahdisti. Se ei ole työtä, jonka kerran opit ja sitten toistat osaamaasi, vaan jokainen uusi projekti on uusi näytön paikka, joka kerta täytyy aloittaa nollasta. Halusin jotakin muuta. Konkreettista työtä, joka jää työpaikalle, ei tule uniin ja vapaa-aikaan. Ja mielellään rauhallisessa ja kauniissa miljöössä.

Niinpä kun poika meni ensimmäiselle luokalle kouluun, minäkin menin omaan kouluuni; Laajasalon opiston suntio-linjalle. Koulutus kesti kaksi lukukautta, ja valmistuttuani aloitin suntion tehtävissä Helsingin Tuomiokirkossa. Syyskuun ensimmäinen päivä siitä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Virassa en ole ollut koskaan, vaan olen työskennellyt niin sanotussa tuntitiimissä. Työvuorot sovitaan kolmen viikon sykleissä. Järjestely on sopinut minulle täydellisesti. Aluksi työskentelin vain arkipäivinä, viikonloput halusin viettää perheen kanssa. Lisäksi olen voinut viettää pitkiä aikoja mökillä, kuutena kesänä työskentelin mökkipaikkakunnalla kesäsuntiona. Olen ollut kaikin puolin tyytyväinen ammatinvaihdokseen.

Monenlaista on tullut tehdyksi. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt hautausmaalla työskentely. Olen kaivanut hautoja, peittänyt niitä. Soittanut sanomakelloja kiipeämällä kellotapuliin ja vetämällä köydestä. Laittanut arkkuja kylmäsäilytykseen, ja ottanut sieltä pois. Olen myös puuteroinut presidentti Niinistön nenän. Tosin hän ei vielä silloin ollut presidentti, oli vaalit ja kirkon tiloissa järjestettiin kuvattava ehdokkaiden keskustelutilaisuus, jonkun piti hoitaa kuvausmeikit, joku olin minä. Seisoa nököttänyt ovenpielessä valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksissa tai itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Eniten pidän ihan tavallisesta. Siitä kun lauantaiaamuna tulee aamuseitsemäksi tyhjään kirkkoon siivoamaan ja valmistamaan päivän toimituksia. Kirkossa ei ole ketään, se on suntion juhlaa. Suntion työ on perinteisesti määritelty niin että siihen kuuluu kaikki paitsi ruustinna, ja se on kyllä hyvä kuvaus työtehtävien monipuolisuudesta.

Olen nähnyt unia työpaikaltani. Yhdessä unessa imuroin alttarin ympäristöä, ja satuin vilkaisemaan ylös kattoon. Siellä ei ollutkaan katto, vaan näin taivaaseen asti. Olin ihan hoomoilasena, että ai tässä on tällainen teleporttaali taivaaseen, että miten ole tätä ennen huomannut. Toisessa unessa kuolla kupsahdin saarnatuolin viereen. Nyt aina siitä mopatessa tulee uni mieleen, että siihenkö sitten tulen joskus kellahtamaan, ja jo,s niin tänäänkö? Ja onpa ystävänikin nähnyt unta minusta ja kirkosta. Muistaakseni hänen unessaan pidin kirkon portailla jonkinlaista saarnaa, ja torilla oli valtavasti väkeä kuuntelemassa. Mikään unista ei ole ollut enneuni – ainakaan vielä.

Myös joulut ovat saaneet uudenlaista sisältöä, kun usein olen tehnyt aattona vielä suntion töitä. Lähtenyt oman joulunvieton jälkeen yöksi kirkkoon, koska aattoyönä on hartaus klo 23. Tai aloittanut jouluaaton töissä. Työjouluissa on ihan oma tunnelmansa.

Nyt tuli siis kymmenen vuotta täyteen, ja sen kunniaksi esihenkilöni kutsuivat minut huomionosoituksena kiitoslounaalle. Ruoka, miljöö ja seura olivat mitä parhaimpia. Kehut ja kiitokset lämmittivät. Lahjaksi sain pienikokoisen taskulampun. Lampun varteen on painettu Johanneksen evankeliumin sanat: ”Minä, joka olin sokea, nyt näen.”

Taskulamppu onkin varsin oiva lisä käsilaukkuni repertuaariin. Käsilaukun koko kasvaa vuosi vuodelta, ja tällä hetkellä se on jonkinlainen työkalupakin ja lääkelaukun yhdistelmä. Siellä on mittanauha, jos näen jotakin mielenkiintoista ostettavaa kotiin, minkä koko pitää mitata. Usein käsilaukussa on puukko, koska varsinkin kesällä saatan poimia tienvarrelta oksia maljakkoon, puukko pitää olla. Kaupungin keskustassa en pidä puukkoa mukana, että ei tule väärinkäsityksiä. Käsilaukussa on myös työhanskat, joiden sisällä on puuvillahanskat – ihan vain kaiken varalta. Ja hammasharja, laastaria, ihovoidetta, repertuaari allergialääkkeitä. Mutta taskulamppu käsilaukusta on puuttunut! Nyt tämä asia on korjattu.

Jos joku lukija pohtii, minkälainen uskovainen tai kristitty olen, en osaa täsmällisesti vastata. Ehkä sellainen normaali luterilainen on paras määritelmä. Ainakaan en ole tiukkapipoinen enkä ahdasmielinen enkä suvaitsematon. Mielestäni kristillisyys on parhaimmillaan sitä että on kiltti, toiset huomioonottava ja rakastava ihminen. Sain lapsuudenkodissani kristillisen perustan, kävin pyhäkoulut ja seurakunnan kerhot ja leirit. Isäni kuului Vapaakirkkoon, ja kävin myös heidän tilaisuuksissa ja lastenleireillä. Aikuisena en käynyt paljoakaan kirkossa tai seurakunnan tilaisuuksissa, mitä nyt joskus konserteissa ja joskus lepäämässä. Kirkko ja jumalanpalvelukset ovat mainioita paikkoja levätä ja olla hiljaisuudessa. Minulla ei ole uskoontulokokemusta, olen kasvanut tähän kulttuuriin, se tuntuu turvalliselta. Sellainen kristitty.

Normaali

Mallikansiota tekemässä

Olipa hieno kokemus! Ja samalla tämä päivä toi niin paljon muistoja mieleen.

Olin kaksivuotias. Syntymäpäivän kunniaksi äiti oli varannut ajan studiovalokuvaajalta lähimmästä kaupungista Jyväskylästä. Minulla oli päälläni vaaleanpunainen silkkileninki, iso ruusuke päässä ja valkoiset kiiltonahkakengät.

Muistan, miten kuvaaja pyysi asettumaan seisomaan taustafondin eteen korkean, puisen keittiöjakkaran viereen. Siihen menin seisomaan. Kuvaaja sanoi: ”No heti tuli hyvä poseeraus, pidä tuo asento”. Kuvat otettiin ja ne onnistuivat, näytän niissä suloiselta.

Sen jälkeen kuvat eivät ole pääsääntöisesti onnistuneet. Vitsailen itsekin, että minulla on aina kuvissa outo ”asiakasomistajailme”. Silti uskon että on olemassa toinen totuus – se kaksivuotiaana kokemani.

Halusin / päätin parantua kamerakammosta Ja jos jotakin pelkää, sitä päin pitää mennä. Ainoa keino on turvallisesti kokea pelottavalta tuntuva asia. Varasin ajan koekuvaukseen, sen jälkeen päädyin mallikansiokuvaukseen. Se oli tänään.

Tietenkin jännitti. Mutta yritin palauttaa mieleeni kaksivuotiaan pikku-Minnan. Sen, joka uskoi olevansa nätti juuri sellaisena kuin oli, joka ei pelännyt mitään.

En ole vielä saanut kuvia itselleni, mutta jotakin näin tietokoneen ruudulta, ja ne näyttivät hyvältä. Pikku-Minnasta on tullut iso ja vanha, mutta silti se on sama, itseensä uskova ja peloton.

Tämän päiväisiin kuvauksiin minun oli pyydetty valitsemaan kolme asukokonaisuutta: juhlapuku, arkiasu ja ulkokuvauksiin sopiva. Valitsin yhdeksi asuksi äitini vanhan jakkupuvun. Se on Annikki Karvisen käsityönä valmistama villakankainen tyköistuva jakkupuku. Niin tyköistuva että en siinä tuskin pystyy hengittämään. Leikkaus nuolee vartaloa. En muista, missä ja milloin äitini käytti samaista jakkupukua, mutta veikkaan että ei enää minun iässäni, ehkä nelikymppisenä. Mutta minusta tuntui hyvältä pukea äidin kaunis asu päälleni ja tallentaa se myös nyt näihin kuviin.

Eniten olin oma itseni iltapukuni kanssa. Meikin olisin halunnut olevan vahvempi. Mielestäni liian pliisu kokonaisuuteen nähden. Mutta toisaalta, miksipä arvostella, kun en ole edes nähnyt lopullisia kuvia.

Ehkä minulla on vain liian paljon mielipiteitä –jopa itsestäni.

Normaali

Kivi

Jääkausi on tuonut kiven kaukaa. Kivityypistä voisi kenties päätellä, mistä lohkare on peräisin, samoin kuin ihmisen geeneistä voidaan päätellä sukujuuret. Kenties me ja kivet olemme peräisin samoilta seuduilta? Naapurin tontilla on toinen, se nököttää keskellä viettävää kalliota. Ikään kuin kiven matka olisi äkisti pysähtynyt, ja sen voisi törkätä vierimään alas mereen pienellä töytäisyllä. Ehkä ne ovat sisarkiviä, peräisin samasta emokalliosta.

Kivi katsoo sitä vimmaa ja intoa, mikä meissä on. Halua muokata ympäristöä ja elinpiiriä. Miten turhaa! Kuin muurahaiset hääräämme, saamme aikaiseksi oman kekomme. Sateet, myrskyt, rakennusvirheet, ja me itse nakerramme tekeleemme.

Korjaamme, kunnostamme, entisöimme, rapsutamme, puhdistamme, maalaamme uudelleen ja päälle, lisärakennamme, modernisoimme. Punaruskea muuttuu harmaaseen, ruudut raidoiksi, pieni vilvoitteluterassi kasvaa jyhkeäksi näköalakuistiksi, saunan kantoveden tilalle tulee suihku, levämpää laudetta, puuceet vesivessoiksi, tiskivesivadit vaihtuvat astianpesukoneisiin, kylpypaljut ja ainavalmiit ulkoporeammeet, nykyihminen tarvitsee niin paljon rentoutuakseen!

Pannukahvista tulee espressoa, superlonpatjat vaihdetaan futoneihin, oranssit muoviastiat artesaanin keramiikkaan, polyestri pellavaan, pallogrilli kuuden polttimon rosterigrilliin. Lepolassit viedään kaatopaikalle, tilalle tiikkiset.

Tervettu puuvene ei enää tuoksu rannassa. Veneet ovat laitureissa ja molempien – veneiden ja laitureiden – koot kasvavat. Aurinkokatokset avautuvat napin painalluksella. Ohi kiitävien vesiskoottereiden ja pikaveneiden jälkeensä jättämät laineet loiskahtelevat siirtolohkareen staattiseen kylkeen.

Siirtolohkareen päälle ovat monet sukupolvet vuorollansa kiivenneet. Sen kyljeltä rohkeimmat hypänneet meren aaltoihin. Piirongin päällä valokuvissa sukupolvet vaihtuvat. Samoilla kallioilla poseeraavat samoissa asennoissa äidit, joista tulee isoäitejä, sitten vainajia, ja tyttäret, joista tulee äitejä. Lapset kasvavat, vanhat vanhenevat, jättävät kalliot ja kiven yksi toisensa perään. Uudet sukupolvet tulevat, tekevät omat valtauksensa, omat modernisointinsa, omat virheensä. Elävät oman kukoistuksensa, kunnes kuihtuvat, haihtuvat pois. Katoavat maisemasta, ja lopulta myös muistoista.

Kivi on. Se ei muutu. Mikään ei sitä muuta, eikä modernisoi. Korkeintaan joku röyhkeä poraa sen kylkeen laiturin, mutta senkin aika vie, niin laiturin kuin tekijän. Eräänä talvena laituri, jonka isä oli rakentanut siirtolohkareen kylkeen, oli irronnut ja myrky ja jää heittäneet laiturin rannalle. Se makasi rantakalliolla poikittain niin kuin itse hiisi olisi sen siihen pinsettiotteella nostanut. Ehkä hiisi suuttui siirtolohkareeseen kajoamisesta? Mutta sellaista myrskyä, tuulta, tulvaa tai ihmistä ei voi tulla, joka siirtäisi kiven. Se pysyy, löytyy joka kevät paikaltaan tontin reunasta, meren ja mantereen rajalta, nykyisyyden ja iäisyyden rajalta.

Olin katsonut kiveä neljä vuosikymmentä, mutta en ole nähnyt sitä. Niin katsotaan itsestäänselvyyksiä. Kunnes satunnainen kesävieras sanoi: ”Katso, tuo kivi on aivan kuin koiran pää!” Todellakin! Valtava, iso paimenkoiran pää. Korkea otsa, pitkä kuono, hivenen surumielinen katse. Iso-Koiranpääkivi vartioi meitä vai vartioiko se luontoa meiltä?

Esi-isät palvoivat siirtolohkareita, hiidenkiviä. Minusta on tullut esi-isieni kaltainen. Palvon Iso-Koiranpääkiveä seppelöimällä sen juhannuksena vihreistä oksista punomalla seppeleellä, kunnian- ja kiitollisuuuden osoituksena ja anteeksipyyntönä hääräilystäni. Vaikka ei kivi välitä, siitäkään. Kunpa minullakin olisi kiven mielenrauha ja seesteisyys! Sen ikiaikainen rauha.

Iso-Koiranpääkiven surumielinen katse vastaa: ”Touhutkaa, vaikka turhaa se on. Jonakin päivänä te lähdette, niin kuin ovat lähteneet kaikki ennen teitä, ja niitä on ollut paljon ja monenlaisia. Minä jään. Minä olen täällä vielä silloin kun kaikki loppuu. Silloin on aivan hiljaista, ei kuulu mitään. Ei edes lintujen laulu. Minä olen viimeinen; se, joka sammuttaa valot”.

Kivi pehmenee, sulaa mereen. Ei jää mitään.

Lopussa maa oli autio ja tyhjä.

Ps. Tämä on kirjotustehtävä, jonka saimme seuraavaan Luovien kirjoittajien kokoontumiseen.

Normaali

Pöytälaatikkokirjailijat

Viime viikolla alkoi viimein kauan odottamani Rööperin Luovat Kirjoittajat -ryhmä paikallisen kansalaisopiston järjestämänä. Olin ilmoittautunut kurssille jo vuosi sitten, mutta peruin silloin osallistumiseni, kynnys nousi liian korkeaksi, mutta nyt päätin että ei koskaan, jos ei nyt.

Ei ollut ihan sitä mitä odotin.

Olisin kaivannut kurssilta apua, konkreettisia ohjeita ja neuvoja miten edetä. Kritiikkiä, joka vie eteen päin. Mutta tämä on enemmän sellainen terapeuttinen, kannustava kokemus tyyliin ”kiitos, kun jaoit tämän kokemuksesi kanssamme”. Sinänsä kyllä kiitokset ja kehut kelpaavat itse kullekin, en minä sillä. Mutta haluaisin kehittyä kirjoittajana, enkä usko että se onnistuu näin. En tiedä, mistä ja miten kriittistä ohjausta olisi saatavilla?

Ryhmä koostuu pääasiassa eläkeläisistä, jotka haluavat kirjoittamalla purkaa muistojaan ja mielen sopukoihin jääneitä asioita tai muistella parhaita päiviään. Se on kyllä mielenkiintoista itsessään. On niin monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita ja mutkia matkoissa. Kun avoimin mielin kuuntelee ihmistä ja keskittyy hänen tarinaansa ja elämäänsä, se on hyvinhyvin mielenkiintoista.

Myös tekstit, jotka eivät sinänsä mitään korkeakirjallisuutta olleet, sisälsivät mielenkiintoisia piilomerkityksiä, rivien välejä, kun niitä tarkasteltiin toisten ihmisten silmin. Uusin silmin.

Pääosa kahdestatoista osallistujasta on vanhoja konkareita, olleet samassa ryhmässä iät ajat, meitä uusia jäseniä oli muutama. Ryhmä toimii niin että jokaista kertaa varten lähetetään ohjaajalle kaksi liuskaa tekstiä, joka luetaan sitten paikan päällä ääneen ja siitä keskustellaan. Ensimmäiseen kertaan vein pari runoani. Ensi kerralla ajattelin tarjoilla novellin. Tai siis kaksi sivua novellia. Jää sitten loppu seuraavaan kertaan.

Aion kyllä jatkaa. Haluan kuulla niiden ihmisten juttuja. Ja ehkä myös sanon ääneen, että toivon omille teksteilleni aitoa kritiikkiä.

Erään rouvan vanhat päiväkirjamerkinnät 80-luvun matkakokemuksista toivat mieleeni oman äitini, joka piti päiväkirjaa. Kun äiti sairastui, hän piti kovasti siitä, että vanhoja päiväkirjoja luettiin hänelle ääneen. Ne toivat mieleen unohdettuja kivoja muistoja meinneiltä terveiltä ja kokemusrikkailta vuosilta ja vuosikymmeniltä. Hyvä idea toteuttaa muistisairaan hoidossa. Ehkä jonakin päivänä joku lukee minulle näitä minun blogihorinoitani, kun en enää itse pysty tai jaksa, ja minä nautin omista muistoistani.

Siis kirjoittakaa ihmiset! Tyyli on vapaa. Ja sanokaa välillä itsellenne, että ”kiitos kun jaoit tämän kokemuksen kanssamme”.

Normaali

Unessa unohdettu talo

Olipa mielenkiintoinen unikokemus viime yönä.

Taustaa: minä rakastan erilaisia taloja, ja haluaisin asua monenlaisissa miljöissä ja paikoissa. Välttelen asunnonmyynti-ilmoisten hupikatselua, koska saan hulluja innostuksia. Viimeksi katsoin, mitä on kaupan Mänttä-Vilppulassa. Sieltä voisi ostaa neljänsadan neliön kivitalon järvenrannalta 80.000 eurolla, ja kerrostaloasuntoja muutamalla kymmenellä tuhannella eurolla. Mutta takaisin viime öiseen uneen.

Unessa muistin että omistin talon, jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Tuskailin unessa, miten on mahdollista, että talo on unohtunut, en ole käynyt siellä koko korona-aikana, piha ja kaikki on varmaan ihan retuperällä. Pohdin, missä ovat taloon liittyvät paperit, ja missä talo oikein sijaitsee, en osaa sinne enää edes mennä! Muistin kyllä, minkälaiselta lähikylän keskusta näytti, olin vieraillut siellä joskus jossakin toisessa unessa, mutta se ei ole mikään tuntemani paikka, enkä tiedä kylän nimeä.

Muistan nähneeni samasta talosta unta monta kertaa ennenkin. Valvemaailmassa taloista pitävänä talounet voisivat olla minulle todellisia ”dream come true” -unia, mutta nämä eivät ole, nämä ovat painajaisia. Unen talossa asiat ovat aina retuperällä.

Yhdessä unessa talon olivat vallanneet ventovieraat, ja minulla oli iso työ saada heidät häädetyksi. Kerran talon takana sijaitsevat puutarhaviljelykset olivat pilalle puskittuneet minun huolimattomuuteni takia, enkä saanut tilannetta korjattua, homma oli aivan epätoivoista. Yhdessä unessa vierailin taloon kuuluvassa saunassa. Tosin se ei sijainnut edes omalla tontilla, oli muutaman kilometrin päässä tien varressa, yhteinen naapurien kanssa. Siinä unessa päätin että en taida saunoa ollenkaan. Sen verran ankea sauna oli.

Aamulla herättyäni avasin heti kännykän ja katson, mitä unientulkinnat sanovat talosta. Talo tarkoittaa omaa minää. No niinpä tietenkin! Luonto yrittää kertoa minulle unilla tärkeää viestiä: pidä huolta itsestäsi, omasta terveydestäsi ja hyvinvoinnista.

Kun mies heräsi ja kerroin hänelle unista, hän oitis tuumi, että sauna taitaa symboloida alapäätä, sen verran on ongelmaa virtsankarkailuineen ja monimuotoisine ummetuksineen. Aivan totta. Sauna on ihan rikki. Ilmankos olin unessa tullut siihen johtopäätökseen, että parasta kun en käytä saunaa ollenkaan.

Viime aikoina terveysongelmia ovat aiheuttaneet erilaiset allergiat, eritoten hikiurtikaria ja kumikemikaaliallergia. Jälkimmäistä ei ole virallisesti diagnosoitu, mutta minulla on lääkärille soittoaika parin viikon päästä, ja yritän saada allerlgiatestin järjestymään. Olen nyt onnistunut välttelemään kumia, ja kokoaikainen yleiskutina on rauhoittunut.

Kumia on vain niin monessa paikassa. Viimeksi tajusin että vedenkeittimen ja parhaimman keittiöveitsen kahva on kumia. Nyt laitan keittiöpaperin käden ja kahvan väliin, jos käytän niitä. Hammasharjan olen vaihtanut, varressa oli kumia. Vaikeinta tuntuu löytää alusvaatteita ilman kumia. Vyötärönauhat ja lahkeensuut on yleensä kumitettu, samoin rintsikoiden olkaimet. Hikiurtikariaan ei ole lääkettä, antihistamiinia voi popsia, olen ottanut yhden aamuin illoin, mutta ei se auta. En tiedä, pitäisikö sitten kokeilla annostusta tuplana, niin reseptissä lukee 1-2 tablettia aamuin illoin. Olen päättänyt olla välittämättä koko ”viasta”, kohtaus menee kuitenkin aina ohi tunnissa, ja pahin kutina kestää vain sen hetken kun näppylät nousevat. Mutta joka kerta liikuntaharrastuksen jälkeen saan urtikarian. Olen vitsaillut että minulla on hienon rouvan geenit: ei pitäisi hikoilla ollenkaan.

Kyllä on uni oikeassa. Talo on ränsistynyt.

Mutta en oikein tiedä, miten tätä omaa ”taloa” hoitaa. Osaan kyllä oikeasta, rakennetusta talosta rapsuttaa maalit ja maalata uudelleen, jos on tarvis. Osaan putsata rännit ja teen sen pari kertaa vuodessa. Oikeaa taloa osaan hoitaa, mutta entä itseäni? En osaa hoitaa itseäni.

Normaali

Harrastuksena elämä

Lomakkeessa kysyttiin: ”Mitä harrastat?” Luettelin ne tyypilliset: liikuntaa, avantoa, mökkeilyä, mutta ajattelin että ”elämää”. Minä harrastan elämää.

Tällä viikolla olenkin harrastanut paljon elämää!

Eräänä iltana mies huokaisi, että ”nyt kyllä Merkurius vetäytyy”. Kaikki oli mennyt päivän aikana pieleen. Minä vastasin että ”jaa, minulla taas Merkurius etenee”. Sanonta on peräisin astrologiaa harrastaneelta kummitädiltä, hän syytti aina epäonnistumisia ja vaikeuksia perääntyvää Merkuriusta.

Tälle viikolle osui elämässäni uusia alkuja. Toteutin haaveen. En sanonut siitä kenelläkään mitään. Tai sanoin, yhdelle työkaverille, joka sattui kuulemaan puhelun. Mallitoimistosta soitettiin ja pyydettiin koekuvauksiin. Olin edellisenä päivänä lähettänyt hakemuksen. Käskettiin ottaa jotakin virtaviivaista päälle ja kevyt meikki naamalle. Molemmat olivat haasteelliset toteuttaa, koska meikkipussissa on enää cc-voide ja huulipuna, ei edes ripsaria, ja vaatteet ovat mallia säkki tai laatikko. Hätäpäissäni syöksyin Sokokselle ostamaan ripsivärin ja vähän tymäkämmän meikkivoiteen.

Koekuvauksessa kävin eilen ja sen läpäisin, seuraavassa vaiheessa minulle tehdään mallikansio. Se tapahtuu ensi viikolla.

Ai että miksi? Meinaanko oikeasti ryhtyä malliksi? Olisiko se edes mahdollista?

En tiedä. Mallitoimiston edustaja sanoi että kaltaisilleni on paljon kysyntää. Kuviin tarvitaan muitakin kuin nuoria ja hoikkia. Että sen puolesta olisi mahdollista. Mutta se ei ole itsetarkoitus eikä tärkeintä. Tärkeintä on saada olla yksi päivä kaunis. Ammattilaisen meikkaama ja stailaama, ja saada siitä kuvat muistoksi. Katson sitten sen jälkeen, miltä tuntui, miten kuvat onnistuivat ja haluanko hakea töitä.

Mieheltä ja pojalta loksahtivat leuat. Olenhan suoranainen vitsi kameran edessä. Kuvat eivät yleensä onnistu. Minulla on outo virne naamalla, kutsun sitä asiakasomistajailmeeksi. Mutta minä meinaan parantuakamerapelosta. Aion voittaa sen. Muistan miten pienenä onnistuin kuvissa aina, kaksivuotiaan itsetunnolla. Kaksivuotias tietää olevansa nätti. Epävarmuus itää myöhemmin, ja vie luontaisen itsetunnon. Aion palata henkisesti kaksivuotiaaksi. Olen siihen nyt valmis. En häpeä itseäni.

Sain myös yllättävää kannustusta kahdelta taholta, jotka kumpikaan eivät olleet tietoisia projektistani. Sirpa H laittoi Instassa viestin, että hän ihailee ja seuraa silver model Deborah Darlingia. Katsoin kuvat. Upea nainen! Kuvien joukossa oli stailattujen kuvien lisäksi myös kuvia hänestä ilman meikkiä, luonnollisessa tilassa. Ihan tavallisen näköinen immeinen. Ei erottuisi kassajonossa. Ajattelin, että minäkin haluan nähdä, minkä näköinen olisin täydessä tällingissä, ammattilaisen laittamana. Minkälainen deborah minusta tulisi? Ensi viikolla se sitten tiedetään?

Toinen kannustava viesti tuli vielä erikoisemmalta taholta, etten sanoisi korkeammalta taholta. Olin töissä torstaina, ja silloin kirkossa on viikkomessu. Koska vakihenkilökunta oli piispantarkastuksessa toisaalla, saarnaamassa oli keikkapappi, joka puheessaan kertoi tutkimuksestaan, jota tekee yliopistossa. Yksi lause tarrautui sinitarramaisesti aivoihini. Pappi huomautti, kuinka Luoja loi ihmisen paratiisiin, missä nämä elivät ilman häpeää. Ajattelin, häpeä on synti. Taivasten valtakunta on lasten kaltainen. Lapsi ei tunne häpeää. Meidän on päästävä häpeästä. Häpeä on syntiä.

Voi olla että vedin siinä vähän papin puheen mutkia suoriksi, mutta näin ajattelin. Päätin että menen koekuvauksiin. Haluan kasvaa pois itsehäpeästä, jota tunnen kameran edessä. On kasvun paikka.

Muitakin uusia alkuja tälle viikolle tuli, mutta kerron niistä sitten ensi kerralla.

Normaali

Shoppailuepätoivo ja stailaustoive

Olipa äärimmäisen turhauttava shoppailupäivä, tai siis aamupäivä! Mikä siinä on, että ostoksilla oleminen on käynyt niin vaivalloiseksi? On kuuma, hiostaa, sovituskopissa paljastuu kaikki kauheudet, rupean tutkimaan ihottumaa vyötäröllä, epätoivo iskee, olisiko sittenkin pitänyt ottaa numeroa pienempi koko, mutta en nyt jaksa pukea taas kaikkea uudelleen päälleni ja käydä hakemassa toista kokoa, riisua ja sovittaa, ja mikä pömppömassu, hui kauhistus!

Kaupassa ei ole sitä mitä menit etsimään. Jos olet pongannut vaatteen kaupan omasta katalogista, on se jo loppuunmyyty kun itse ehdit paikan päälle. Kaupassa syntyy mielihaluja, tekee mieli ostaa jotakin mitä ei tarvitse, ja sitä mitä tarvitsisi, sitä ei löydy.

Verkkokauppaostaminen on niin paljon helpompaa! Löhöät sohvalla ja katsot läpi vaihtoehtoja, ei sovittamista. Hankaluudet alkavat vasta kun vaate saapuu, se ei olekaan sellainen kuin luulit. Pitää palauttaa. Se se vasta rasittavaa onkin! Lippulappujen täyttelyä ja paketin kiikuttelua edestakaisin.

Summa summarum, en siis löytänyt mitä etsin. Olisin halunnut ostaa mustan, v-aukkoisen leveän, lyhyen slipoverin, jossa halkiot sivuilla. Sen sijaan ostin treenipaidan, aluspaidan, polvisukat, ylipolvensukat ja alushousut. Yritän löytää alusvaatteitta, joissa ei olisi kumia. Allergian takia. Yllättävän haastavaa.

Uusia vaatteita kaupassa katsellessa tuli sellainen olo, että kunpa tulisi joku ja veisi vaatekaapistani kaikki mitä siellä nyt on pois, ja toisi tilalle jotakin ihan muuta. Tuli halu uudistua. Miksi ihmeessä minulla on esimerkiksi se kultainen kauluspaita, jonka ostin kahdeksan vuotta sitten Keski-Euroopan laskettelumatkalta paikallisesta rouvainpukimosta ja jota olen käyttänyt muistini mukaan kerran. Tai äidin vanha Annikki Karvisen jakkupuku, joka ei mahdu päälleni. Mitä suuresti ihmettelen, koska kuvittelen olevani äitiäni hoikempi, mutta ilmeisesti näin ei ole. Myös kaikki yli kolme vuotta sitten hankkimani vaatteet voisi poistaa. Poislukien nahkatakin, jonka mieheni osti minulle joskus 90-luvun alussa, vaikka en sitäkään enää käytä, mutta se muistuttaa ajasta, jonne haluaisin palata hetkeksi jos voisin.

Se sama, joka päivittäisi vaatekaappini uuteen uskoon, voisi tehdä saman kosmetiikalle. Tosin sitä ei ole enää paljoa jäljellä, mikä on sääli. En käytä enää ripsaria, kun luomia kutittaa. Samasta syystä en käytä myöskään luomiväriä tai rajauskynää. Huulipunaa käyttäisin, mutta maskin kanssa se on turhaa ja vaivalloista. Käytän siis enää vain cc-päivävoiteita. Että kyllä on käynyt elämä ankeaksi! Harmaaksi suorastaan.

Oi voi. Nyt pitäisi kyllä päästä johonkin sellaiseen kokonaisvaltaiseen stailaukseen. En halua muuttua joksikin muuksi, mutta olisi kiva tulla parhaaksi versioksi omasta itsestään. Olisi kiva tietää, miltä näytän meikattuna ja laitettuna, minun vartalolleni sopivissa, minun tyylisissä vaatteissa.

Haloo pullonhenget, hyvät haltijattaret, keijut ja universumin isot sormet: järjestäkää tämä asia, jos mahdollista, kiitos.

Normaali

Elämäsälä

Vihdoinkin on tämä viikko, ihanaa! Tällä viikolla alkavat harrastukset. Ihan supersupersuper mahtavaa! Milloinkas ne edellisen kerran olivatkaan? Kevättalvella 2020, uskomatonta!

Olen kyllä käynyt puistojumpassa, mutta nyt pääsevät alkamaan sisällä tapahtuva toiminta.

Olen ilmoittautunut kahteen jumppaan, yin-joogaan ja lattari-rivitanssijumppaan, sekä kirjoitusryhmään; Rööperin luovat kirjoittajat. Onpa jännittävää. Erityisesti kirjoituskurssi kihelmöi. Ketä siellä on ja minkälaista tekstiä he kirjoittavat?

Ensimmäinen kokoontuminen on perjantaina, ja ensimmäinen tehtävä on jo tullut: piti lähettää ohjaajalle kaksi sivua tekstiä. Laitoin pari runontapaista. Ensin tuumin laittaa pari sivua novellista, mutta se olisi jäänyt kesken, joten päädyin runoihin. Tai en minä tiedä, ovatko ne runoja, niitä mitä kirjoitin koronakeväänä ja -kesänä.

Minulla on kaksi tavoitetta kirjoituskurssille. Ensinnäkin haluan työstää runot kirjaksi. Nykyisin pienet painotalot painavat itsekustannettavia kirjoja hyvinkin pieniä määriä. Haluan teettää pienen erän kirjoja, ja annan niitä joululahjaksi. Itsetehdyt lahjathan ovat parhaita, eikö? Toiseksi haluan vähän apua ja tukea ja neuvoja koskien novelleja. Se on minulle täysin uusi lajityyppi. Fiktio kiinnostaa, mutta on haastavaa.

Pitäisi myös löytää aika kirjoittamiselle. Uskon että sitä on, pitää vain osata organisoida omaa aikaansa. Helposti menee säheltämiseksi, elämä täyttyy sälästä, eikä jää aikaa keskittyä. Nytkin pitäisi olla tunnin päästä hammaslääkärissä ja tässä minä vielä olen. Kolumnin deadline on tänään ja iltapäivällä pitää poiketa palaveriin, missä jaetaan työvuorot seuraavalle kolmelle viikolle. Vaatekauppaan ajattelin ennättää ostamaan alusvaatteita ja villaslipoverin, ja illalla on tappotahtinen puistojumppa. Keiton keitin onneksi jo eilen illalla, joten ruokaa ei tarvitse tänään laittaa. Pyykit kyllä viikata, lojuvat keskellä pöytää. Sellaista sälää elämä on, mutta elämä on.

Toivottavasti sinullakin on kivoja harrastuksia tiedossa ja tulossa. Reippaasti mukaan uusille kursseille. Mutta kurssiähkyä ei kannata itselleen järjestää. Minulla on taipumusta innostua kurssiohjelmia lukiessa, haluaisin osallistua moneen. Nytkin jäi savityöt tältä syksyltä. Mutta onhan noita epäonnistuneita kippoja jo kaapit täynnä!

Normaali

Kultapoika

Kasvattajina…on siinäkin sana, ihan kuin kyseessä olisi joku kotieläin…vaihdan sanan, vanhempina olemme olleet ehkä vähän boheemeja. Meillä ei ole ollut karkkipäiviä, päin vastoin kuppi karkkia pöydällä minun mässyttelyhetkiäni varten. Meillä ei ole ollut kotiintuloaikoja, kotiin saa aina tulla. Meillä ei ole kellon kanssa mitattu peliaikaa. Meillä ei ole kyselty, onko läksyt tehty ja hampaat harjattu tai vahdattu arvosanoja. Eli olemme tehneet kaiken ”väärin”, silti olemme onnistuneet, ainakin jos mittarilla on lapsen elämäntavat ja vastuullisuus.

Poika on aina vastannut itse siitä että herää aamulla oikeaan aikaan kouluun, pesee hampaansa, tekee läksynsä, hoitaa asiansa. Toisaalta täytyy pointata, että kaikille tämän tyylinen kasvatustapa ei ehkä soveltuisi, lapsiaines on varsin erilaista, toiset lapset tarvitsevat enemmän rajoja ja kovistelua, toiset enemmän rakkautta ja tukea.

Huomasin jo varhain että käskyttäminen ei ollut oikea tapa toimia. Pojalla oli halu toimia oikein. Joten hänen tapauksessaan riitti, kun kertoi, miksi niin tai näin pitää toimia, perusteli, sen jälkeen poika teki niin kuin piti.

Koulussa tuli monenlaisia vaikeuksia. Pojalla todettiin lieviä asperger-tyyppisiä oireita. Oli ongelmia kaverisuhteissa, kiusaamista. Hälinä väsytti. Saimme järjestetyksi taukohuoneen terveydenhoitajan vastaanoton viereen. Poika sai mennä sinne välitunnilla, jos tuntui siltä että ei jaksa olla melussa ja hälinässä.

Poika tykkäsi pelata paljon tietokonepelejä. Teimme säännön: pelata saa, mutta pitää olla myös urheiluharrastus. Poika harrasti jujutsua muutaman vuoden, uintia useamman. Reilut kolme vuotta sitten hän sanoi haluavansa aloittaa taekwondon. Mikäpäs siinä.

Kuljetin poikaa autolla Malmille treeneihin. Istuin treenien ajan autossa parkkipaikalla ja kudoin tai räpläsin kännykkää, poika ei halunnut että sisälle saliin tullaan katsomaan treenejä. Korona-aikana treenit olivat etänä tietokoneen välityksellä. Teimme autokatokseen treenipaikan, soran päälle laitoimme vanhoja villamattoja ja jakkaralle tietsikan.

Kerran poika kertoi osallistuneensa kansainvälisiin taekwondo-kisoihin. Nekin pidettiin etänä, suoritus oli kuvattu tietokoneella tarkoin säännöin ja valvonnoin. Poika oli voittanut miesten sarjassa pronssia. Emme olleet tienneet mitään. Seurasi neljä uutta kisaa samalla tavalla, kaikista pronssia.

Eilen oli ensimmäiset live-kisat. Vein pojan kisoihin, ja matkalla kysyin vaihvihkaa, saisimmeko isän kanssa tulla katsomaan kisoja. Yllätyin kun vastaus oli ”mikä ettei”. Minua jännitti hirveästi. Yritin lähettää pojalle itsevarmuutta ja rauhaa, hoin niitä mielessäni.

Poika sai kultaa. Olimme niin onnellisia hänen puolestaan. Heikko itsetunto sai kaivattua buustia. Valmentaja tuli kehumaan, sanoi kauniita sanoja pojasta. Äidin sydän suli. Miten tärkeää onnistumisen tunne onkaan! Onnistuminen jossakin, minkä itse on valinnut. Ei meidän takia. Vaan hänen itsensä takia.

Normaali

Serkkutapaaminen

Vanhemmiten suhtautuminen sukulaisiin muuttuu. Niitä sietää / niistä kiinnostuu / niitä ei enää pelkää / tuntuu hyvältä tavata – vaihtoehtoja tunnetilan määrittämiseksi on useita. Itse en ole ollut kovinkaan kiinnostunut omaista sukulaisistani, mutta erinäisten hautajaisten ja muiden kokemusten jälkeen tilanne on pikku hiljaa muuttunut. Olen myös ymmärtänyt sen että minun ei tarvitse ”raahata” omaa miestäni omiin tapaamisiini sukulaisteni kanssa. On rasittava tilanne, jos pitää pitää huolta siitä, viihtyykö toinen. Olen vapauttanut itseni ja mieheni tästä. Voin tavata omia sukulaisiani ihan rauhassa itsekseni ja muistella muinaisia asioita.

Viime viikonloppuna olikin varsinainen serkku-cocktail. Tapasimme perjantaiaamuna meillä: Amerikan serkku Ulla 66v. Saarijärven serkku eli veljeni Keijo, tänään 67v. Ruotsin serkku Hanna 55v. ja Tuusulan serkku Tuija. Kuinka vanha Tuija on, en tiedä? + 40?

Tuija on taiteellisesti lahjakas. Hän oli itse tehnyt meille jokaiselle naispuoliselle serkulle korvakorut muistoksi tapaamisesta. Minäkin laitoin korvikset, vaikka en ole käyttänyt vuosikymmeniin. Niin vain solahtivat korvikset korvaan. Pidin korviksia koko viikonlopun.

Mukava muistella vanhoja asioita. Kauan sitten edesmenneitä isovanhempia. Miten persoonallisia ihmisiä he olivatkaan! Pappa varsinkin, hän oli tehnyt omalla tavallaan ja elämänasenteellaan vaikutuksen meihin jokaiseen.

Tuija oli nimennyt omat korunsa Koerraksi. Nimi tulee siitä että pappa oli piirtänyt sanomalehden nurkaan kuvan koirasta ja kirjoittanut viereen Saarijärven murteella ”koerra” eli koira. Tuijan äiti oli repäisyt aikoinaan piirustuksen talteen. Vuosikymmeniä myöhemmin Tuija mietti nimeä tuotteilleen, keksi hän nimeksi Koerra.

Ruotsin serkku, hänen miehensä ja minä jatkoimme vielä matkaa viikonlopun viettoon mökille Kustaviin. Kesä teki paluun.

Lauantaiaamuna istuimme kalliolla, joimme kahvia, sitten samppanjaa, sitten teimme aamuverryttelyn qigongin tyyliin. Olisi kyllä ehkä ollut parempi toisin päin, tarkemmin ajateltuna.

Emme tehneet koko päivänä mitään järkevää, paitsi ehkä järkevää oli juuri se että emme tehneet mitään.

Joskus elämä antaa mahdollisuuden painaa pause- näppäintä. Aika pysähtyy. Kaikki muu väistyy kauaksi pois. On vain ne ihmiset siinä ja se maisema. Koko muu maailma on poissa. La dolce vita.

Normaali

Vastarannan valosaaste

Joihinkin paikkoihin valo sopii. Kuten suurkaupunkeihin. Pilvenpiirtäjähotellien huoneista avautuvat kauniit valomaisemat New Yorkin tai Dubain kaltaisissa paikoissa. Olisi aavemaista ja pelottavaa, jos siellä ei näkisi lainkaan kaupungin valoja. Sitten tulee mutta-kohta. Maaseudulla, erämaissa, saaristossa tilanne on toinen.

Omaa mielenrauhaani on järkyttänyt vastarannelle ilmestynyt ”lentokenttä”. Olen tottunut että vastapäisellä rannalla ei juuri näy muuta kuin metsää, mutta nyt sinne on alkanut ilmestyä valoja, enkä pidä siitä. Haluaisin kuvitella mökkeileväni kaukana muista, mutta se ei tietenkään ole totta sinnepäinkään. Meidät on saarrettu joka puolelta toisilla mökkiläisillä.

Vastarannalle on korkean kallion päälle rakennettu mökki. Varmasti upea paikka, hienot maisemat. Totta kai hienot, koska katsovat meitä. Hah! Kalliolta rantaan menevät mutkittelevat portaat ja ne on valaistu varsin massiivisesti. Portaat ovat ”lentokenttä”.

En tiedä, harrastaako vastarannan mökkeilijät uintia keskellä yötä vai miksi he ovat katsoneet tarpeelliseksi valaista portaansa. Luulen että valot syttyvät automaattisesti pimeän tultua siitä huolimatta ollaanko mökillä vai ei. Ja minä ärisen vastarannalla.

Olen pitänyt mielessäni yksinpuhelua siitä, miksi rakennustarkastus ei huomioi valoja. Niidenkin käyttöä pitäisi voida jollakin tavalla rajoittaa, jos ihmiset eivät itse osaa järkiperäistää omaa valojen käyttöänsä. Olen epäillyt että läpi yön loimottavat valot eivät ole hyväksi eläimille. Ne häiritsevät lintuja ja lepakoita ja muita öisiä luonnossa kulkijoita. Näin olen omassa mielessäni järkeillyt. Ja tänään (31.8.21) Hesarista sain lisää vettä omaan myllyyni. Siellä oli artikkeli ”Tutkimus: valosaaste vähentää hyönteisiä”

Brittitutkimus oli keskittynyt tutkimaan valon vaikutusta hyönteisiin: perhostoukkien määrä väheni puolella. Voimakkaimmin hyönteisten määrää vähensi kirkas led-valo.

Valo häiritsee eläimiä ja hyönteisiä, sähköä ei saisi kuluttaa turhaa. Joten eiköhän napsauteta ylimääräiset valot pois häiritsemästä vastarannan äkäistä naapuria, perhosta ja itikkaa.

Pakko kyllä sanoa että ihan samaa saastetta olen itsekin levittänyt. Muistan hyvin, kuinka ihailin omaa mökkiä aikoinaan, miten kauniilta se näyttikään, kun valot paloivat kutsuvasti sisällä isoista maisemaikkunoista. ”Ihan kuin joku Marie Clare -koti”, muistan sanoneeni miehelleni. Varmaan vastarannalla harmiteltiin. Mikä sinne nyt on tullut? Joku kaupunkilaisporukka pitämään älämölöään aamutunneille?

Normaali

Kaikenkarvaiset ystäväni

Minä, niin kuin miltei kaikki pikkutytöt 70-luvulla, olin hevostyttö. Se oli aikaa ennen laskettelua ja golfia, ennen kuin aerobiciä oli vielä keksitty. Tai voi olla että oli keksitty jossain, mutta Suomeen ei vielä ollut rantautunut. Jotakin naisvoimistelua oli kansalaisopiston ohjelmistossa. Siinä hypeltiin tampuriinin tahdissa.

Niinpä iloitsin suuresti, kun huijari oli velkaantunut isälle ja isä suostui ottamaan maksuksi hevosen, puolaisen puoliverisen Azarin. Kutsuimme Azaria Aksuksi, sille rakennettiin laidun kodin pihamaalle, ja minä köllöttelin kesän Aksun selässä Hevoshullua lukien.

Aksu luuli varmasti pääseensä hevosten taivaaseen: ei raskaita töitä, ei kaltoinkohtelua, ei väkivaltaa. Sillä niitä se todennäköisesti oli aiemmin elämässään kohdannut. Totuus alkoi pikku hiljaa paljastua.

Ei pitäisi lahjahevosen suuhun katsoa, mutta jos katsoi Aksun suuhun, huomasi että sen kieli oli joskus katkennut. Kielen poikki meni syvä juopa. Aksu puri, ja oli kiukkuinen. Eläinlääkäri tutki sen ja epäili että kavioiden rustot nilkoissa ovat kuluneet niin pahoin että siihen sattuu ja siksi häiriökäyttäytyy. Loppu rupesi häämöttämään. Aksu vietiin teuraaksi, minä itkin itseni iltaisin uneen, enkä syönyt meetwurstia moneen vuoteen.

Nelikymppisenä koin hankalan keskenmenon ja sen seurauksena päätin haluta koiran. Sopiva löytyikin, skotlanninterrierin pentu, joka oli syntynyt valkoinen tähti otsassaan minun syntymäpäivänäni. Rakastuin oitis! Tein varauksen, annoin pennulle nimeksi Repe, ja ryhdyin suunnittelemaan koiranomistajan elämääni.

Mies meni allergiatesteihin, missä todettiin hänen olevan allerginen koirille. Varaus piti perua. Minä itkin taas. Sanoin että tämä on koirakeskenmeno. Että sitten otetaan kyllä kissa! Joku eläin on saatava, jos ei lasta. Minä olin kyllä itse allerginen kissoille, vieläpä varsin pahasti, mutta olin niin varma että rakkaus parantaa, tarve eläimelle oli niin suuri. Veli lupasi ottaa kissan itselleen, jos tilanne kävisi allergian takia mahdottomaksi.

Kissa tuli. Se oli löytökissanpentu. Ihmisarka ja villi. Poika risti sen Plutokniksi, aloimme kutsua Pepuksi. Se oli viisas kissa, ei tyhmä olisi luonnossa niin pitkään ilman hoitoa selvinnytkään. Tuli vihellyksestä paikalle, kun ensin oli meihin tottunut. Mutta koskaan siitä ei tullut vatsan päällä köllöttelevää ihmiskissaa, se säilytti villeytensä ja vapautensa loppuun asti. Kissa, joka kulki omia polkujaan. Jäi auton alle. Minä itkin taas. Ja koin syyllisyyttä, kun en ollut osannut suojella sitä.

Yhtenä kesänä meillä oli kolme kanaa ja kukko. Sain ne Inkoon kanttorilta. Hänellä oli kanoja liikaa. Kanoille rakennettiin hieno pytinki mökkitontin takamaalle. Niin hieno että siitä tuli myöhemmin aitta. Mutta ensimmäisen kesän se toimi kanalana.

Aamuisin heräsimme kukon kiekumiseen. Kanat tepastelivat katsomaan merta. Oi miten kauniita ja ihania eläimiä ne olivat. Sellaisia vanhanaikaisia ruskeita. Annoimme niille nimet: Helmi, Klaara ja Rouva Kotko. Kukon nimeä en enää muista.

Kesä kuitenkin alkoi lähestyä loppuaan. Olin huolissani, mistä löytäisin kanoille uuden kodin. Olin ajatellut että voisin jopa syödä ne kesän päätteeksi, mutta ei tietenkään, kanoihin kiintyy. Löysin lopulta pysyvän kodin Laitilasta, maalle eläkepäiviään viettävän pariskunnan luota, joilla oli pihapiirissä navetta. Itkin, kun kanoja haettiin pois.

Nyt meillä on ollut kymmenen vuotta tamperelainen sisäkissa Miiru, joka muutti meille nelivuotiaana. Meni kaksi viikkoa ennen kuin Miiru uskaltautui ensi kertaa avoimesta ovesta ulos, näki pikkulinnun ensi kertaa, säikähti näkemäänsä ja säntäsi kiireen vilkkaan sisään niin että matot menivät mutkalle.

Nykyisin Miiru elää sisäkissan elämää kaupungissa ja ulkoilee mökillä. Kaupungissa hän on erityisen vaativa. Pidän Miirulle kissaspa’ta. Se tarkoittaa sitä että Miiru menee makaamaan A3:n kokoiseen matalareunaiseen, entiseen pyjamaboxiin, joka nyt on hänen lempipaikkansa ja minä silitän Miirua moppien puhdistamiseen tarkoitetulla kumiharjalla tai Miirun omalla hammasharjalla. Hän pitää erityisesti siitä että harjataan hammasharjalla leuan alta ja päälaelta ja sen sellaisista paikoista, mihin hän itse ei yllä. Siinä hän jaksaisi olla vaikka koko päivän; laatikossa harjattavana. Minä olen kuin joku palvelijatar, kissahoitolan pitäjä. Kädessä minulla on hanskat, koska epäilen että olen kumiharjalle allerginen, kissalle en ole, tietenkään.

Kaupungissa Miiru haluaa myös tulla pestyksi. Asettuu seisomaan kylpyhuoneen jakkaralle ja naukuu vaativasti. Se tarkoittaa pesua. Käsi kastellaan lämpimällä vedellä, ja sitten silitetään.

Miiru tunnistaa kellon. Tulee herättämään aamulla kuudelta, ja tietää milloin poika tulee koulusta. Menee silloin eteiseen odottamaan.

Miiru on nyt neljätoista vuotta. Hänellä on edessään ehkä viisi-kuusi vuotta, jos hyvin käy. Sitten minä taas itken.

Miiru jäänee viimeiseksi omaksi eläinystäväksi. Ei tarvitse enää itkeä näistä syistä.

Normaali

Pimeät illat tulevat, oletko valmis?

Televisiossa mainostetaan syksyllä alkavia sarjoja. Niitä samoja, joita on ollut ”aina”. Ja joissa esiintyvät samat tutut, kivat vanhat julkkikset. Mutta tietoisuus kaiken jatkumisesta samanlaisena televisioissa ei-innosta. Ihan kuin televisio olisi jäänyt jumiin. Niin kuin vanhat lp-levyt joiden ääniraidat jäävät toistamaan itseään.

Ei minulla mitään ideaa siitä ole, kuka voisi olla parempi juontaja kuin Vappu Pimiä, parempi tuomari kuin Jorma Uotinen tai ohjelman isäntänä parempi kuin suurmestareiden Jaakko Saariluoma tai Idolsin Heikki Paasonen. Monet tv-persoonat ovat niin ylivoimaisia omassa taidossaan, että heitä on vaikea korvata.

Mutta se on vain niin tylsää. Samat ohjelmat, samat esiintyjät.

Tämä nyt on tällainen länsimaisen ihmisen A-luokan ongelma, kun mitään oikeita ongelmia ei ole. Pitänee keksiä muuta tekemistä pimeneviin iltoihin. Mitä se voisi olla?

Koronavuonna tuli kutomiskiintiö jossakin määrin täytetyksi. En jaksa enää yhtään villapaitaa. Ylipäätään ei huvita tehdä mitään, mikä lisää kotona kaappien sisältöä. Omat savikuppitekeleet ja villasukan puolikkaat, no more!

Ehkä pitää lisätä liikuntaa. Kahtena iltana on jo ryhmäliikuntaa. Tai käydä iltakävelyllä. Tai ottaa enemmän työvuoroja iltoihin. Tai kirjoittaa. Kirjoittamisessa on vain se ongelma, että pitäisi olla jotakin, mistä kirjoittaa. Aiheiden keksiminen on yllättävän vaikeaa.

Mitä te ihmiset oikein teette pimeinä syys- ja talvi-iltoina?

Mieleeni tulee lähes pakokauhu, kun ajattelen että eipä aikaakaan, kun illan pimeys alkaa iltapäivällä kello 15. Minä en ole siihen yhtään valmis, en yhtään.

Normaali

Maisa

Yksi pojan lempikirjoista pienenä oli Maisa-hiirestä ja hänen ystävistään kertova kirjasarja. Eräässä näistä kirjoista ystävät kerääntyvät viettämään joulua, mutta Nipa-norsu ei saavu sopvitusti paikalle. Hän on juuttunut lumihankeen. Poika eläytyi tarinaan niin vahvasti, että yksi kokonainen talvi kului niin että hän ei suostunut astumaan lumen peittämälle pihalle. Lastentarhan tädit olivat ihmeissään, kuin poika seisoi pihamaalla pihakaivon kannen lähellä, siitä lumi oli sulanut pois. Onneksi lumikammo katosi lopulta itsestään, mutta hankaloitti kyllä merkittävästi elämää hetken aikaa.

Törmäsin uudelleen Maisaan – en tosin tähän lastenkirjojen satuhahamoon. Maisa on uusi Hus’in sähköinen palvelujärjestelmä asiakkailleen. En ollut mokomasta kuullutkaan. Kanta.fi on kyllä ollut käytössä, mutta ystävä kertoi tästä uudesta järjestelmästä. Ryhdyin heti käyttäjäksi.

Olen kitissyt siitä, että Helsingissä saa huonosti yhteyden terveydenhoitoon. Ehkä tämä Maisa tuo parannusta tilanteeseen. Sen kautta pystyy lähettämään viestiä mieltä painavista, omaan terveyteen liittyvistä seikoista. Ja niitähän tietenkin on.

Viime viikolla sain kuulla että vanhimmalla veljelläni oli diagnosoitu sepelvaltimotauti ja tehty saman tien pallolaajennus. Keskimmäisellä veljellä on sama vaiva – hän sai sydänkohtauksen vuosi sitten. Ja kolmas, jo edesmennyt, veljeni sairasti myös sepelvaltimotautia. Minä olisin sitten ainoa, jolla sitä vaivaa ei olisi, vai olenko? Haluaisin kovasti että asia tutkittaisiin myös minun kohdaltani. Kirjoitin tästä huolestani Maisaan, nyt odotan yhteydenottoa. Saman huolen kanssa olin liikkeellä jo viime keväänä. Sen käynnin seurauksena minulle määrättiin verenpainelääkitys, ja nyt paineet ovatkin olleet kohdillaan.

Mitään kipuja tai tykytyksiä minulla ei ole, mutta olen huomannut vauhdin hyytyneen. Juoksen paljon hitaammin kuin ennen. Käyn kerran viikossa hiit-jumpassa puistossa, siinä liikutaan korkealla sykkeellä. Välillä minua huippaa, joudun heittäytymään maahan selälleni ja nostamaan jalat ylös, kun vintissä alkaa pimetä.

Lumeen en ole vielä juuttunut.

Normaali

Laulut kertovat nykyisin Minästä

Kuuntelin radiota kotiaskareita puuhatessani.

Sieltä tuli joku uusi biisi, mitä en ollut aiemmin kuullut. Sanat kertoivat oikeudesta olla hyväksytty sellaisena kuin on. Siitä tulin tehneeksi yleisemmän havainnon, että laulujen sanoitukset ja aiheet ovat muuttuneet todella radikaalisti viime vuosina. Ennen vanhaan laulut kertoivat rakkaudesta, sen kaipuusta, loppumisesta tai ihanuudesta. Laulut kertoivat siis ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen. Nykyisin laulut kertovat hyvin usein ihmisen suhteesta itseensä. On monenlaisia voimaantumisbiisejä ja oman egon tukemiseen ja kasvuun tähtääviä kappaleita.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei voi rakastaa muita ellei ensin rakasta itseään.

Ilmeisesti ihmiset ovat kohtalaisen pihalla siitä, mitä itse ovat ja haluavat, ja kärsivät monenlaisista identiteettiongelmista. Siinä tilassa on vaikea rakastaa muita. Pitää saada ensin oma pää kuntoon.

En tiedä, mutta omissa korvissa soi ihanan raikkaalta oman nuoruuden eli 80-luvun joutavat discohitit. Alphaville, Wham, Modern Talking, kaikki käy! 80-luku oli hyvää aikaa elää nuoruutta. Silloin oli tunne että kaikki on mahdollista ja hyvin. Ilmassa ei ollut pelkoa tai vihaa. Oikeastaan negatiivisina asioina tuolta ajalta ei tule mieleen muuta kuin aids, ja sekin tuntui varsin kaukaiselta asialta. Vai onko aika vain kullannut muistot?

Normaali

Uneton Ullanlinnassa

Olen erinomaisen hyvä nukahtamaan, mutta huono pysymään unessa. Herään pari kertaa yössä, eikä uni enää tule. Olo on kuitenkin liian väsynyt, että hereillä olon voisi hyödyntää mihinkään järkevään. Sehän olisi erinomaista aikaa vaikka kirjoittamiselle. Niinpä katson kännykältä suoratoistoa. Tiedän, ei pitäisi. Kyllähän sitä ihminen tietää paljon, miten pitäisi elää, syödä, nukkua, liikkua, jopa ajatella – mutta sitten lopulta tekee ihan niin kuin haluaa.

Koska juonelliset tarinat ovat yökatsojalle hankalia – katsomisprosessin aikana yleensä nukahtaa monta kertaa, ja tippuu juonesta – olen löytänyt true crime tarinat. Niissä kerrotaan vanhoista rikoksista. Olen katsonut varsin kattavan repertuaarin amerikkalaisia ja briittiläisiä tapauksia. Eräs jäi varsinkin mieleen: The Confession Killer.

Vähä-älyisellä mutta hyvämuistisella miesparalla oli aivan karmea lapsuus, joka kulminoitui siihen että hän tappoi oman äitinsä ja tyttöystävänsä. Vuosien päästä miestä syytetään kahden naisen murhasta, ja lopulta hän tunnustaa tappaneensa naiset. Seuraavaksi sheriffit alkavat esitellä miehellä kaikkia mahdollisia selvittämättömiä murhia ympäri Amerikan, ja mies tunnustaa tehneensä ne kaikki. Sheriffejä lappaa miehen luona selvittämättömien tapausten kansioiden kanssa. Tulijoita on niin paljon, että ”vastaanottoaika” on vain 20 minuuttia. Mies tunnustaa murhan perä jälkeen, kaikkiaan yli 300. Sheriffit ovat innoissaan, vuosikausia selvittämättä olevat raiskaukset ja tapot selviävät vihdoinkin!

Kukaan ei välittänyt siitä että mies ei ollut tehnyt niitä oikeasti. Hän oli aina ollut hyljeksitty. Nyt hän sai osakseen huomiota, vaikka sitten sarjamurhaajana. Media haastatteli, tarjottiin tupakkaa, pidettiin kaikin tavoin huolta kuin rock-starasta. Huomio tuntui hyvältä. Sillä oli tietenkin kova hinta, vankila, mutta toisaalta se paikka oli jo ennestään tuttu. Mies oli vankilassa vuosikymmeniä.

Sillä välin rikostekniikka kehittyi, tuli dna-testit. Ilmeni että eräällä miehen tunnustamalle raiskaustapolle löytyi ihan toinen tekijä. Poliisin säilössä olleista todistusaineistosta otettiin dna-testit, ja selvisi, että uhrin pikkuhousuissa olikin ihan toisen miehen spermaa. Asiaa alettiin tutkia myös muiden tapausten osalta, sama juttu. Huh, huh, kyllä todellisuus on tarua ihmeellisempää – ainakin Amerikassa. Sinne mahtuu monenlaista.

Tapaus oli mielenkiintoinen erityisesti ihmismielen näkökulmasta. Heikkolahjainen, hyljeksitty haluaa huomiota ja arvostusta, ja on valmis mihin vain sitä saadakseen. Toisaalla sheriffeillä on yhteisöjensä paine saada tapaukset selvitettyä, kaikki haluavat pahat ihmiset pois, syyllinen pitää löytyä, keinolla millä hyvänsä.

Onneksi saan jossakin vaiheessa takaisin unen vaikka näitä kauheuksia katsonkin. Tänä aamuna jatkoin valveillaolon jälkeen unta, keskustelin unessa jonkun minulle tuntemattoman naisen kanssa, joka kysyi, mitä yleensä ajattelen. Heräsin siihen kysymykseen.

Hyvä kysymys, mitä yleensä ajattelen? En tiedä, onko se vähän ikäkysymys, mutta huomaan usein olevani ärsyyntynyt, milloin mistäkin. Esimerkiksi jalkakäytävällä ajavista sähköpotkulaudoista. Sehän on jo ärsyyntymisen klassikko. Ärsyyntyminen ei ole hyvä tunnetila, ainakaan jos se jää päälle. Siitä tulee eniten itselle paha olo. Ja kiukkuinen vanha nainen….no, se on stereotypia, mitä pitäisi välttää. Mieluummin olen kukkahattutäti.

Mutta se on jo suunta oikeaan, kun tunnistaa oman negatiivisen tunnetilan. Silloin siitä voi kasvaa pois.

Luulen että tämä on laajempi yhteiskunnallinen tunnetila, koska olen havainnut samaa paitsi itsessäni myös muissa. Eräs ystävä totesi museokäynnin päätteeksi, että häntä sitten ärsyttää muut ihmiset, jopa se miten he ovat pukeutuneet. Ja eniten ärsyttää se, että moinen asia ärsyttää. Miksi ylipäätään kiinnittää huomiota muiden pukeutumiseen? Toista ärsytti turistit ja maalaiset kaupungissa. Se taas ärsytti minua, koska olen sielultani maalainen, enkä kestä kun heistä puhutaan pahaa, sitä paitsi kaupunkilainen on maaseudulla matkatessaan ihan yhtä ärsyttävä, jos ei pahempi. Sellainen vaativa ja vaikea. Kuten eräs toinen kaupunkilaisystäväni, joka selitti kiireiselle, paikan ainoalle tarjoilijalle muiden asiakkaiden odottaessa vuoroaan, että onhan hänen köyhissä ritareissaan sitten varmasti kaksi pullapalaa, koska se on monikko ”köyhät ritarit”, siis siinä ei voi olla vain yhtä pullapalaa, sitä paitsi hän ei missään nimessä halua mansikkahilloa, koska se tuo hänen mieleensä poikaystävän 80-luvulta, joka petti, jotakin muuta hilloa, pliis, vaikka vadelmaa.

No nyt minulla ei sitten ole enää yhtään ystävää, koska petin ja paljastin heidät. Ja nyt heitä sitten ärsyttää. Mutta minua ei juuri nyt ärsytä mikään, koska sain purkaa tunnetilani tähän. Ja kaikki johtui vain siitä unesta, missä outo nainen kysyi, mitä yleensä ajattelen.

Tiedoksi vain unen oudolle sekä kaikille muille, entisille ja nykyisille ystäville, että nyt rupean ajattelemaan vain iloisia ja positiivisia asioita. Kiinnitän huomiota vain niihin. En ärsyynny muista ihmisistä, miksi minä heidän tekemisistään tai sanomisistaan välittäisin. Painan vain kukkahattua syvemmälle päähän, eikös niin, ja hoen Tänään mikään ei ärsytä minua, tänään ei mikään ärsytä minua, tänään mikään ei ärsytä minua.

Normaali

Rouvien taidematka

Muistelen että joskus 90-luvun loppupuolella lähdettiin eräs perjantai-iltapäivä rouvaystävien kanssa yhden yön Tallinnan matkalle helikopterilla. Matka taisi kestää kaksikymmentä minuuttia. Matkatavarat mahtuivat käsilaukkuun. Eli hammasharja, voide ja meikit. Oli kätevää.

Nyt kun lähden niin vähin matkavarustein kuin mahdollista, kertyy siitä kuitenkin jonkun kokoinen kassi kannettavaksi. Onhan pakko olla sentään vaihtoalushousut, jos lirahtaa, bambukerrasto jos tulee kylmä tai kutittaa, arsenaali allergialääkkeitä ja -voiteita, ja hampaiden hoitotarvikkeet (oikomishoito yhä päällä).

Se mikä tällä kertaa unohtui, oli suolen toimintaa edistävät aineet. Joku Samarin-paketti olisi hyvä olla olemassa ylensyönnin varalta.

Kävin ystävän kanssa taidematkalla Mäntässä ja unohtui Samarinit kotiin. Tosin ei niitä kotonakaan ole, mutta pitäisi olla. Matkalla tulee helposti syötyä enemmän kuin normaalisti ja vatsa menee järkytyksestä jumiin. Nytkin liikasyönti johtui siitä, että lounas höyrylaiva Tarjanteelle kannatti varata etukäteen. Olin tilannut muusia ja muikkuja. Annos oli varsin reilu, tosin nälkäkin oli kova, koska olimme lähteneet reissuun jo aamuvarhaisella Helsingistä.

Illalla halusimme tietenkin mennä juhlistamaan matkaa Mäntän Klubille, tietysti pitkän kaavan mukaan. Alkukeittona oli maa-artisokkakeittoa possunniskalla, pääruokana kuhaa ja fenkolirisottoa ja jälkiruuaksi sitruunatorttua. Ruokajuomana viiniä. Hyvää oli, mutta olo oli kuin syöttöporsaalla. Lyllersimme huoneisiimme kolmanteen kerrokseen ja nuukahdimme nukkumaan vähän jälkeen iltayhdeksän. Siinä kohtaa Samarin olisi ollut paikallaan.

Näin elokuun puolivälin jälkeen kotimaan matkailu on parhaimmillaan. Kohteista ovat poistuneet koulujen alettua lapsiperheet, jäljellä ovat eläkeläisseurueet. Sää on mitä parhain, ei ole liian kuuma.

Se vain ihmetyttää, miksi niin moni toimia lopettaa kesäkautensa juuri nyt. Höyrylaiva Tarjannekin oli viimeistä viikkoa liikenteessä, vaikka paatti oli loppuunmyyty. Luulisi että matkustajia riittäisi ainakin elokuun loppuun asti. Ja kyllä olisi varmasti upea tapa ihailla myöhemmin syksyllä ruskamaisemia. Matkasimme aluksella Tampereelta Ruovedelle, lähdimme kello kymmeneltä ja olimme Ruovedellä puoli kolmelta. Se oli oikein sopiva pätkä laivalla. Siitä olisi voinut vielä jatkaa Virroille asti, mutta me jäimme Ruovedellä, mistä jatkoimme matkaa Mänttään.

Tämä oli jo toinen Mäntän reissu siellä yöpyen, ja paikka on kyllä niin kaunis ja nähtävää paljon että eiköhän tästä muodostu jokakesäinen traditio. Aikaisemmin emme olleet kulkeneet Lemmenpoluksi nimettyä rantapolkua museolta keskustaan, mutta nyt kävelimme, vaikka olikin ne kassit kannettavana. Olipa hieno polku! Mieleen tuli Irwinin kaunis balladi ”Maailma on kaunis”. Laitoin sen soimaan youtubesta. Matkalla pysähdyimme jopa uimaan, vaikka ei ollut uimapukua, kun ei kukaan ollut näkemässä. Järvivesi oli lämmintä ja pehmeää.

Suomi on kaunis maa, ja täällä on paljon sykähdyttävän kauniita maisemia, joista pääsee nauttimaan ilman isoja ihmismassoja. Se on sellaista luksusta, jota arvostan.

Normaali

Kunnanjohtaja ja Kukkohovi – novelli

Novelli nro kaksi on valmiina. Eli tässä teille luettavaksi tarina kunnanjohtajasta ja Kukkohovista.

——————————————————–

”Kenen seurassa olit, kun sinulla alkoi mennä huonosti?”, kysyi yksityisetsivä Colombo televisiosarjassa. Samaa pohti usein työssään Turun Yliopistollisen sairaalan psykiatrian osastonjohtaja. Mikä on se hetki, käännekohta, turning point, jonka jälkeen potilaan elämä lähtee ajautumaan kohti kiistatonta määränpäätään, umpikujaa. Umpikujan päätepiste oli täällä – psykiatrian osastolla – ja joskus hautausmaalla.

Uusimman potilaansa, Kustavin kunnanjohtajan, kohdalla epätoivon alkupiste oli hyvin jäljitettävissä: ”turning point” oli ollut syksyllä 2019, kun kunnanjohtajan kolmekymmentäkaksivuotinen avioliitto päättyi, ja samaan aikaan työpaikalla oli paljon painetta. 

Päänvaivaa aiheuttivat tuleva sote-uudistus ja kuntaliitosvaatimus. Kustavin kunta oli pieni, mutta toisaalta vakavavarainen kunta, pääosa kunnan tuloista tuli kesämökkien kiinteistöveroista. Runsas kesäasukasmäärä suhteutettuna pieneen vakituisten asukkaiden määrään piti kunnan talouden vakaana ja positiivisena. Kuntalaisille oli voitu tarjota ilmainen päivähoito ja varsin kattavat terveydenhoitopalvelut. Kuntaliitos ei toisi Kustaville mitään etuja, päin vastoin, niinpä kunnanjohtaja oli käyttänyt koko aikansa ja energiansa laatimalla raportteja ja yhteenvetoja, vastineita ja kannanottoja. Kunnan tilanne, yhdistettynä keski-ikän kriisiin ja pitkän avioliiton ajatumiseen päätepisteeseen, muodostivat yhdessä niin suuren henkisen paineen, että lopulta kunnanjohtaja ajautui henkilökohtaiseen kriisiin.

Nyt kunnanjohtaja oli otettuna osastolle. Kaikkia vaaleita, naispuolisia hoitajia hän kutsui Anne Kukkohoviksi, ja saattoi käydä heihin käsiksi epäsopivalla tavalla. Osastonjohtaja oli ohjeistanut kunnanjohtajaa hoitamaan brunetet ja miespuoliset hoitajat, mutta tilanne oli vaikea, koska heidän hoidettavaan kunnanjohtajan tila näytti pahenevan: hän huusi”Leipokaa! Leipokaa!” ja levitteli käsiään.

Kaikki alkoi varsin mitättömästi. Eräänä alakuloisena, vettävihvovana syksyisenä päivänä kunnanjohtaja makasi masentuneena kotisohvallaan. Televisio oli auki. Sieltä tuli ”Koko Suomi leipoo” -ohjelma. Ja kun vaalea, uhkea ja hehkeä Kukkohovi levitti kätensä kuin siunaukseen ja sanoi: ”Leipokaa”, oli se kauneinta, mitä kunnanjohtaja oli nähnyt sitten Anne Pohtamon valinnan Miss Suomeksi. Kunnanjohtaja nauhoitti ohjelman, ja katseli taukoamatta Kukkohovia, joka levitti käsiään yhä uudestaan ja uudestaan. ”Leipokaa! Leipokaa! Leipokaa! Leipokaa!” kaikui kunnanjohtajan olohuoneessa, mistä ex-rouva oli vienyt omansa. Sisustus oli vajavainen; jäljellä oli pölyinen televisio ja muhkuralle maattu sohva. Seinällä roikkui kunnnanjohtajan äidin kutoma ryijy ”Kaukametsä”. Taulut ja koriste-esineet rouva oli ottanut mukaansa.

Kunnanjohtaja kiinnitti huomiota Anne Kukkohovin kirkkaanvalkeisiin pieniin hampaisiin, miten ihanalta niiden puraisu korvanlehdestä tuntuisikaan! Kukkohovin pohkeet näyttivät kiinteiltä ja pyöreiltä pinkeissä korkokengissä, ja kukkamekon pääntie oli avara paljastaen rintavaon. Niin puhtoinen ja suloinen, suomalainen nainen parhaimmillaan. Ja vieläpä eronnut hänkin! Kunnanjohtaja oli rakastunut.

Kuntalaisille kunnanjohtajan rakastuminen/sairastuminen valkeni pikku hiljaa. Ensimmäinen tapahtuma sattui, kun kunnanjohtaja eräänä iltana käveli hautausmaan poikki ja törmäsi sattumalta suntioon, joka oli jäänyt viimeistelmään haudan havutusta. Kunnanjohtaja ehdotti suntiolle, että kirkkoon kutsuttaisiin vierailulle juontaja, yrittäjä, somevaikuttaja Anne Kukkohovi, joka suorittaisi messun loppusiunauksen papin sijaan levittämällä kätensä ja siunaamalla kirkkokansan lausumalla sulokkaasti ”Leipokaa”. Ehkä Kukkohovin tuleminen vilkastuttaisi näivettynyttä seurakuntaelämää, ja kirkon toimitusten tilastoihin saataisiin edes hetkellinen kävijäpiikki.

Suntio oli väsynyt, ilta myöhäinen, kunnanjohtajan hän arveli olevan juovuksissa ja siksi sekava. Ehkä tikkailta Kustavin Krouvissa oli venähtänyt suunniteltua pidemmäksi. No ei se mitään, paljon ja monenlaista nähnyt ja kuullut suntio päätti olla muistamatta kunnanjohtajan ehdotusta kirkolliselämän virkistämiseksi. Menköön väsymyksen piikkiin.

Tilanne eskaloitui keväällä 2020, kun koronaepidemia ja monenlaiset osallistumisrajoitukset astuivat voimaan. Kunnanjohtaja päätti sulkea kunnanvirastotalon. Oveen teipattiin lappu ”Suljettu” ja sen alle lueteltiin puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet, joista virastotalon työntekijät olisivat tarvittaessa tavoitettavissa. Heidät passitettiin etätöihin kotiin, kunnanjohtaja itse sulkeutui virastotalon kellarissa sijaitsevaan tyhjään palaverihuoneeseen. Hän sanoi käyttävänsä ajan hyödyksi perehtymällä kunnan asioihin. Hän visioisi kunnalle menestyksekkään tulevaisuuden. Ohjeeksi kunnanjohtaja antoi tiukan lähestymiskiellon. Häntä ei saisi missään tapauksessa häiritä, eikä palaverihuoneeseen tulla. Jos joku pakottava tarve yhteydenottoon olisi, hänelle voisi laittaa whatsupp-viestin, mutta huone pysyisi lukittuna, kunnes työ olisi valmis.

Koronakevät oli pitkä ja rajoitteinen. Kunnanvaltuusto pääsi kokoontumaan seuraavan kerran vasta alkusyksyllä 2020. Kunnanjohtaja oli informoinut valtuuston jäseniä etukäteen, että hän tulisi kyseisessä valtuuston istunnossa esittämään ehdotuksensa kunnan asioiden järjestämiselle tulevaisuudessa. Koko puolen vuoden yksinäinen työ kellarihuoneiston palaverihuoneessa tulisi silloin julkisaatetuksi. 

Esityslistalla oli: 1. Volter Kilpi viikkojen muutaminen Anne Kukkohovi -päiviksi. Perustelut: Volter Kilven tuotantoa on käyty läpi jo vuosia Kustavin kesässä, se ei jaksa enää innostaa. Teemapäivät kaipaavat uudistusta. Sitä toisi valovoimainen Anne Kukkohovi.

2. Kustavin torin uudelleen nimeäminen Anne Kukkohovi -toriksi

3. Kustavintie muutetaan Kukkohovinpoluksi.

4. Torille pronssinen näköispatsas alastomasta Kukkohovista, vähän Helsingin Havis Amandan tapaan. Figuurin ympärille hylkeet ruiskimaan vettä. Siinä Kukkohovin jalkain juuressa olisi mukava käydä virkistäytymässä helteisinä, kuumina kesäpäivinä.

Esityslistasta nousi suuri, monipolvinen ja -vaiheinen, lopulta riitaisa keskustelu, joka päättyi siihen että kunnanjohtaja sai itkupotkuraivarit. Vasemmistoliiton Anderson ja perussuomlaisten Ahavainen istuivat kunnanjohtaja päällä kokoomuksen Ahtipään pidellessä kunnanjohtajaa käsistä. Valtuuston sihteeri soitti ambulanssin, jonka saapumiseen Uudestakaupungista kesti puoli tuntia. Kunnanjohtaja kiidätettiin aluksi päivystykseen, jossa varsin pian todettiin vaivojen olevan pikemminkin psyykkisiä kuin  fyysisiä, joten kunnanjohtaja sai saman tien kyydin Turun Yliopistollisen sairaalan psykiatrian osastolle. Lääkitykseksi rauhoittavaa sekä suun kautta että tippana. 

Kunnanjohtaja oli itkuinen ja epätoivoinen. Hän hoki tappavansa itsensä, jollei saa Kukkohovia Kustaviin. Kukkohoviin oltiin yhteydessä, mutta tämä ei ollut tietoinen hänen persoonaansa liittyvistä hankkeista saati ylipäätään Kustavin kunnan olemassaolosta. Kukkohovi sanoi harkitsevansa rikosilmoitusta. Toisaalta poliisin näkökulmasta tilanne oli vaikea, Kukkohoviin ei ollut kohdistunut vaaraa, eikä häneen edes ollut oltu yhteydessä, joten kotirauhakin oli rikkoutumaton.

Kaikkia järkyttäneen kunnanvaltuuston kokouksen jälkeisenä tiistaina kunnantalon kiinteistönhoidosta vastaava oli leikkaamassa nurmikkoa virastotalon ympäristöstä. Edellisillan tapahtumat pohdituttivat myös huoltomiestä, kuten jokaista pikkukunnan asukasta. Tiedot valtuuston tapahtumista olivat kiirineet maastopalon lailla nopeasti koko väestön keskuuteen. Asiasta kuiskittiin niin Keltaisessa Puodissa asioidessa, Vuosnaisten lossissa, Alko tiskillä, Salen eines- ja lihatuotenurkkauksessa kuin vanhustentalon ruokalassa ja Krouvin ikkunapöydässä. Kunnanjohtajan romahtaminen tuntui olleen kaikille suuri yllätys, vaikka nyt kun asia tuli julki ja puheeksi, moni kuntalainen muisti viime kuukausilta kunnanjohtajan ottaneen eri yhteyksissä puheeksi Anne Kukkohovin ja Koko Suomi leipoo -ohjelmasarjan.

Huoltomies oli siis juuri ajamassa nurmea virastotalon seinän viertä, kun uteliaisuus antoi vallan. Huoltomies astui alas ruohonleikkuukoneen päältä ja kumartui katsomaan pienestä ikkunasta, joka sijaitsi aivan rakennuksen kivijalassa. Ikkunasta näki alas kellarin palaverihuoneeseen. Siihen johon kukaan ei ollut astunut jalallaan viimeiseen puoleen vuoteen paitsi kunnanjohtaja. Ei edes siivooja. Huoneen seinät olivat täynnä lehtileikkeitä ja kuvia Anne Kukkohovista. Pöydällä oli pieniä muovailuvahasta tehtyjä veistoksia, jotka yrittivät esittää Kukkohovia ja joita kunnanjohtaja oli askarrellut. Fläppitauluun oli listattu asioita ja paikkoja, jotka voitaisiin nimetä Kukkohovin mukaan. Televisiossa pyöri yhä non-stoppina ”Leipokaa!” -remix.

Huoltomies puisti hiljaa päätään ja päätti teipata ikkunan umpeen toisten uteliaiden varalta. Päivän viimeisenä tehtävänä hänellä oli kiinnittää uusi ilmoitus virastotalon oveen. ”Kunnanjohtaja Kämärä toistaiseksi sairaslomalla, viransijaisuutta hoitaa kunnanvaltuuston puheenjohtaja A.V.Sisuluoto”. Sen jälkeen huoltomies hiipi kellariin, avasi yleisavaimellaan lukitun huoneen oven, irrotti seiniltä hellävaroen kaikki Anne Kukkohovi -kuvat. Ne täydentäisivät hienosti huoltomiehen omaa salaista Anne Kukkohovi -keräilykansiota.

Normaali

Auto ei mennyt katsastuksessa läpi

Sainpa aiheutetuksi kiirehässäkkää viimeiseksi mökkiviikoksi. Unohdin katsastaa auton. Tai en ihan kokonaan, muistin vähän että se piti kaiketi katsastaa heinäkuussa, mutta jotenkin se jäi (melkein) hoitamatta.

Olimme torstaina matkalla mökiltä kaupunkiin. Seuraavana päivänä olisivat anopin hautajaiset. Takapenkille oli pakattu muistotilaisuuden pöytäkoristekukat pahvilaatikkoon. Alkumatkasta sanoin miehelle, että kaivapas nyt sieltä hansikaslaatikosta se rekisteriote, että mihin mennessä se katsastus oli tehtävä. Mies teki työtä käskettyä. Vastaus oli ”Eilen”.

No eipä hätää, edessä oli Raisio, siellä olin käynyt katsastuksen hoitamassa edellisenä kesänäkin. Siellä on erikoinen katsastusasemarypäs. Ainakin kolme – ellei jopa neljä – katsastusasemaa vieri vieressä saman kadun varessa. Kurvasimme asemalle. Auto meni katsastukseen. Mies ja poika menivät hampurilaisille, minä jäin odottamaan.

Odotellessa muistin, että takapenkillä on ne kukat. Eikös katsastuksessa testata jarruja, mitenkähän siinä käy? Tuleeko kovinkin äkkinäisiä jarrutuksia? Onkohan kukat ehjät sen jäljiltä?

Kukille ei käynyt kuinkaan, mutta auto ei läpäissyt katsastusta. Se oli nyt periaatteessa ajokiellossa. Autolla sai ajaa kotiin ja/tai korjaamolle. Mutta me olimme matkalla hautajaisiin! 300 kilometrin päähän. Ja takaisinkin pitäisi jotenkin tulla, koska kissa jäi mökille. Muutenhan tässä on vielä eläinsuojelurikoskin päällä.

Tehtiin sitten yksi rikos, ja jatkettiin matkaa. Samalla yritimme järjestää auton korjausta. Tuttu kaupunkikorjaamo oli lomalla, samoin mökkipaikkakunnan autokorjaamo. Sain lopulta ajan lähikaupungista seuraavan viikon keskiviikoksi. Siihen asti piti ajella katsastamattomalla autolla.

Ehdin jo ajatella että onpa mielenkiintoista, jos autoa ei saada korjattua, emme pääse mökiltä kotiin. Kissa on ahtaanpaikankammoinen, ei pysty matkustamaan häkissä. Siksi sitä ei voi kuljettaa bussissa tai missään julkisilla. Se laitetaan avonaiseen pärekoriin takapenkille, ja joku istuu vieressä rapsuttamassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Eilen ajoin auton korjaamolle, sain sijaisauton tilalle, sillä takaisin mökille, tänään taas sijaisautolla korjaamolle, oma auto korjattuna katsastukseen ja takaisin mökille. Aamuyhdeksältä lähdin ja iltapäivällä viideltä tulin takaisin. Kyllähän sitä näinkin viimeiset mökkipäivänäsä tuhlaa. En tiedä, mitä järkeä tässä on. Vanhan auton kanssa aikaa ja rahaa kuluu ihan höpönä.

Onneksi poika on menossa autokouluun ja saa sitten jonakin päivänä kortin. Ensi kesänä hän saa hoitaa katsastuksen. Nuorella ihmisellä on aikaa. Ei sitä enää tässä iässä niin paljon ole. Se on hyvä perustelu, jos keksii kysyä, miksi minä.

Normaali

Ihmiskoe: lue väärä kirja

Poika oli lähdössä mökkipaikkakunnan kirjastoon. Tuumin että itsekin haluaisin vaihteeksi trad.kirjan. Alkukesästä luin kirjoja, sitten siirryin suoratoitopalvelujen ja Yle Areenan brittimurhiin ja kirjat jäivät. Mutta ehkä seuraavaksi olisi taas kirjojen aika.

Tuli samalla tehdyksi mielenkiintoinen ihmiskoe. Sanoin pojalle, että lainaapa minulle jotakin siitä Jokeri-hyllystä, ihan mitä vain, mitä luulet että haluaisin lukea.

En tiedä, onko muualla samaa käytäntöä, mutta täällä on erityinen Jokeri-hylly suosituille, uusille kirjoille. Niiden laina-aika on vain kaksi viikkoa, ja kierto siksi nopea. Yleensä tsekkaan kirjastosta Jokeri-hyllyn, ja yleensä löydän sieltä lainattavaa.

Poika toi Reijo Mäen Vares-kirjan, Sulhaspoika. Täytyy myöntää, että kirjan nimi on osuva, Sulhaspoika. Voisi olla ihmissuhdedraamaa, siis minulle sopivaa, mutta on turkulaista äijäilyä, moottoripyöräjengiä ja huoria. Olen sivulla 72, vielä en tiedä, kuka on kuollut tai onko kukaan vielä kuollut. Tähän asti ollaan oltu baarissa, hiekkakuopalla ja huoltoaseman baarissa. Henkilögalleriassa on liivijengiä, vankilakundeja, virolaisia, huoria, isotukkaisia ja -tissisiä ja paksuhuulisia, ja sitten tämä Vareksen ystäväporukka Apteekin baarissa.

En ole yhtäkään Reijo Mäkeä aiemmin lukenut. En ole myöskään katsonut yhtään Luokkakokous -elokuvaa, vaikka niitä on tehty jo kolme, ja on kuulemma jälleen viime viikonlopun kassamagneetti. En ole kohderyhmää kummassakaan.

Mutta kaikesta epäsopivuudesta minulle, kirjan lukeminen on virkistävää. On mielenkiintoista lukea ihan muille silmille tarkoitettua kirjaa. Mennä toisten kuplaan. Tuskin luen loppuun, mutta luen oman kesäni loppuun. Kirja tulee jäämään kesken, koska on aika lähteä mökiltä. Mutta luen kirjaa niin kauan kuin omaa kesääni kestää. Samalla kuvittelen, miten ihanaa sen lukeminen on hänestä, kenen silmille ja mielelle kirja on kirjoitettu. Joka lukee sitä nauttien ja ahmien. Minä luen sitä sanavalintoja, huumoria ja ihmiskuvia ihmetellen.

Ja mietin, miten paljon erilaisuutta vielä – kaikesta huolimatta – on. Se on hyvä. Kirjoja ja elokuvia pitää olla kaikille. Niiden pitää edustaa erilaista maailmankatsomusta ja näkökulmaa. Kirjoja pitää olla jokaiselle.

Sehän taiteen tarkoitus ylipäätään on. Tuoda esille erilaisia näkökulmia ja tulkintoja. Vaikka ne olisivat erilaisia kuin omani, jopa omaa maailmankuvaani vastaan.

Diktatuurit ja dystopiat perustuvat yksisilmäiselle maailmankatsomukselle, on olemassa enää vain yksi näkökulma ja tulkinta, muut ovat kiellettyjä. Ne ovat joko syntiä, laittomia tai yhteiskunnan vastaisia. Monenlaiset yhteiskunnat ovat yrittäneet rajoittaa sananvapautta. Ja valitettavasti siinä onnistuneetkin. Seurauksena ovat olleet vankileirit, katoamiset, kuolemat, sodat, puhdistukset. Puhdistus jo sanana on karmea tässä yhteydessä. Se tarkoittaa yhteiskunnan puhdistamista väärin ajattelevista, siis tappamista.

Nykyisin on ilmassa paljon tarkoituksellista pahantahtoisuutta, muut pois sulkevaa oikeaoppisuuutta, ja yksisilmäisyyttä. Meidän pitäisi voida sallia ja hyväksyä toisenlaisia näkemyksiä. Tai edes antaa olla. Silloin ennen vanhaan, ns. vanhoina hyvinä aikoina, omasta mielestä hulluille näkemyksille kohautettiin harteita ja tokaistiin että kaikkea sitä…

Minä ajattelen monesta nykypäivän asiasta mummomaisesti että kaikkea sitä…. Ei tarvitse aina lähteä ojentamaan ja opettamaan, sormi pystyssä selittämään.

Yleensä jossakin vaiheessa hitainkin ymmärtää että ajat ovat toiset ja omatkin ajatukset voivat jos ei kehittyä, niin edes muuttua. Tai sitten oma näkökulmani on aikansa elänyt, niinkin voi käydä!

Ihan vastikään vaihdoin mielipidettä, tosin aika vähäpätöisessa asiassa kontekstiin suhteutettuna. Tähän asti olen ollut Voimariiniin / Oivariinin kannattaja. Erityisesti merisuolalla maustettu on ollut suosikkini. Sattumalta kokeilin Beceliä, töissä oli sitä eikä muuta. Nyt ostin jo Beceliä kotiin. Jos joku 10 vuotta sitten olisi sanonut näin käyvän, enpä olisi uskonut!

Ps. Tuotemaininnat. Ei ole kaupallinen yhteistyö. Ei mitään hyötyä. Vain oma ilo ja into kirjoittaa. Ja olla rehellinen. Eikä mitää pahaa sanottavaa Oivariinistakaan, on hyvää edelleen. En vain kuvitellut koskaan voivani syödä mitään muuta.

Normaali

Surun kätilö

Kun anopin hautajaisia alettiin järjestää, ensimmäinen lapsellinen ajatukseni oli, että on vihdoinkin joku kuolee ei-minun puolelta sukua, pääsen ”vieraaksi” hautajaisiin, sen kun pyllähdän istumaan kirkon penkkiin ja ryhdyn tunnelmoimaan, saavat muut hoitaa käytännön järjestelyt.

Eihän se sitten ihan niin mennytkään. Rupesin laittamaan näppini peliin vähän siellä sun täällä. Tyypillistä mrs Hyacinthia, sanoisi edesmennyt veljeni Pasi. Tuolla nimellä hän minua kutsui, tarkoittaen brittikomedian määräilijä-hääräilijä tätiä.

Jälkikäteen, kun sain kiitoksia nappiin menneistä järjestelyistä, vitsailin että en minä niitä tainnut sittenkään järjestää. Kyllä se taisi olla vainaja itse! Taisi anoppi jotenkin teleportaat minut järjestelyihin, koska kaikki vain tapahtui ihan kuin itsestään parhaalla mahdollisella tavalla.

Kanttori ehdotti alkumusiikiksi Myrskyluodon Maijaa. Sen tahdissa astelimme surusaatossa kirkkoon, arkun odottaessa valmiina alttarin edessä. Myrskyluodon Maija sopi aloitusmusiikiksi hyvin. Meri ja saaristo oli anopin sielunmaisemaa. Alkuvirreksi valitsimme Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sekin sopi hänelle hyvin. Anoppi oli kotoisin Pohjois-Savon korpimaisemista.

Arkkukukkia tilatessa kerroin vain väritoiveen, anopin lempivärejä. Arkkulaite oli upea. Saattoväkeä oli vain lähipiiri. Kanttori oli tehnyt sovituksen Vera Teleniuksen Miljoona, miljoona ruusua kappaleeseen. Se oli ollut anopin toive soitettavaksi hänen hautajaisissaan. Ja näin tapahtui. Kuuntelimme laulun siinä arkun äärellä yhdessä seisten ja itkeä tihrustaen. Sitten laskimme omat ruusumme ja sanoimme viimeiset tervehdyksemme. Leski laski sydämenmuotoisen ruusulaitteen, me muut jokainen yhden ruusun.

Ja koska anoppi oli jouluihminen, viimeisenä virtenä veisasimme Maa on niin kaunis, joka sopii hyvin hautajaisiin, vaikka on myös jouluvirsi. Kolmen kuninkaan marssin tahdissa astelimme pois kirkosta Kovasen taksiin, joka toi meidät kotiin muistotilaisuuteen. Kirkon kellot soivat.

Sää oli muuttunut. Kun menimme kirkkoon aurinko paistoi, mutta nyt satoi ja ukkonen jyrisi. Sekin sopi hienosti tunnelmaan. Anoppi oli draama queen. Ukkosen pärinä sopi tilanteeseen hyvin.

Talonmies oli laittanut lipun puolitankoon, ovenpielessä paloi kynttilä meitä vastaanottamassa. Kotona aloitimme lasillisella karpaloviiniä. Sitä anopilla oli tapana tarjota tervetuliaismaljana. Muistelimme kaikkea hauskaa, sitä kuinka anopille oli aina tärkeä että tukka oli hyvin, ja kuinka hän pelasi canastaa, lopetti pelin yhtäkkiä ja aina oli höysteenä joku savolainen sutkautus, luimme adressit, kuuntelimme anopin lempikappaleet Katri Helenaa, Yö saaristossa, Mario Rung Hyvästi jää ja tietenkin Diandran Joulun rauhaa, luimme anopin itsensä kirjoittamia runoja että hänen lempirunon Aale Tynnin Kaarisillan. Ja perunat, ne oli kuorittu, koska anoppi ei tykännyt jos tarjotaan perunoita kuorineen, joten pitihän ne kuoria. Itsekalastettua kalaa, salaattia. Lapsenlasten tekemään pavlovaa.

Pöytäkoristeena oli appivanhempien mökiltä takanpäältä tuodut enkelipatsaat. Ne viedään sitten uurnanlaskupaikalle Savoon. Sitten joskus syksyllä, kun ruska on kauneimmillaan. Anoppi pääsee takaisin lapsuuden maisemiin.

Mökille on nyt istutettu anopin muistoksi pihajasmike. Appi teki sen ympärille hienon kivetyksen. Jasmike kukkii aina siihen aikaan kesästä, kun anoppi kuoli, ja muistuttaa siten jälkipolvia paikan entisestä matriarkasta.

Tunteikas päivä on takana, mutta samalla on syvä, hyvä olo. Luulen toimineeni surun kätilönä. Sellaistakin tarvitaan. Että suru pääsee ulos. Jokainen tekee osaansa. Minun osanani oli tällä kertaa tämä. Olenhan mrs Hyacinth.

Normaali

Missä ovat television opetusohjelmat?

Joku päivä sitten toimittaja Ruben Stiller kaipasi Hesarin 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan Yleltä ohjelmia älymystölle. Stillerin pointsi oli, että kaikilla ohjelmilla ei pitäisi yritettää tavoittaa mahdollisimman suurta joukkoa. Toden totta! Mitä suuremmalle yleisölle ohjelmia tehdään, sitä tylsempiä ja mitäänsanomattomampia niistä tulee. Mutta viime vuosina/vuosikymmeninä suunta on ollut suuret yleisöt. Tai siltä ainakin rivikatsojasta tuntuu. Yle on kuitenkin epäkaupallinen ohjelmantuottaja. Sen ei tarvitsisi tavoitella isoja yleisöjä.

Itse olen myös ihmetellyt, mihin ovat kadonneet opetusohjelmat. Muistelen niitä olleen ennen vanhaan televisiossa paljon. Oli esimerkiksi kieliohjelmia. Lapsillekin omia. Muistan katsoneeni lapsena jotakin, oliko vieläpä Neil Hardwickin käsikirjoittamaa? Siinä kaksi englantilaista poliisihahmoa etsi kissaa. ”Where is the cat? Cat is in the moon!”

Luulisi että kieliohjelmille voisi olla tarvetta nykyisinkin. Miksipä ei suomenkielen opetusta maahanmuuttajille? Ymmärtääkseni erityisesti kotona pysyttelevät naispuoliset maahanmuuttajat saattavat jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jos televisiosta tulisi suomenkielen opetusohjelmia, ehkä hekin voisivat oppia kieltä ja sopeutua paremmin.

Myös ilmastonmuutoksen torjunta voisi olla opetusohjelman aihe. Ehkä ihmiset tarvitsisivat opastusta ihan perusasioissa, miten lajitella jätteitä. Mitkä kaikki ovat muovijätettä? Tarvitseeko pakkaukset pestä ennen kierrätykseen laittoa? Mihin viedä ruohonleikkuukoneen vanha öljy öljynvaihdon yhteydessä? Mitä puita, kasveja voisi pihamaalle istuttaa, mitkä kasvit tulevat tulevaisuuden Suomessa menestymään? Ehkä tarvitsisimme myös käytännön neuvoja, miten selvitä vähemmällä. Miten tehdä ruokaa ilman hävikkiä, mitä voi tehdä ilman kuluttamista?

Onko käynyt niin että erilaiset kokki- ja remppaohjelmat a la Strömsö ovat korvanneet perinteiset opetusohjelmat? En tiedä, minua ainakin vähän jo kyllästyttää pikkusievä puuhailu. Kaipaisi jotakin järeämpää eetteriin. Radio-ohjelmatkin ovat nykyisin pelkkää kikatusta ja lätinää ilman aihetta. Suurin osa ohjelmista ”vuorovaikutteista”, missä juontaja (toimittajiksi heitä on enää vaikea kutsua) ottaa vastaan kuuntelijoiden puheluita. Olisipa kiva, kun radiossa olisi kunnolla toimitettua aineistoa, mutta ohjelmat muuttuvat yhä enemmän podcastmaisiksi höpöttelyiksi. Radionkuuntelu on tästä syystä viime aikoina vähentynyt. Ja minä sentään olen ollut suuri radion ystävä. Joka paikassa radio, puuvajassakin. Ehkä pitää alkaa kuunnella Yle Areenalta jotakin vanhoja muinaisradio-ohjelmia. Miltähän mahtaisi kuulostaa Uma Aaltosen murkkuohjelma? Voisi kyllä nostaa hymyn huulille. Vieläkin muistan, kun Uma neuvoi ujoa, että ihastuksen kohteelle voi sanoa vaikka POKS, se tarkoittaa Pidän Oikein Kovin Susta.

Tai voihan se olla, että minusta on vain tullut vanha, kun radiosta ja televisiosta ei löydy katsottavaa/kuunneltavaa. Olen pompsahtanut pois kohderyhmistä. Olen enää Tena-suojien kohderyhmää.

Normaali

Viimeinen tandem-hyppy

En muista, mistä vuodesta alkaen, ehkä 2007 tai 2008 olemme pojan kanssa hypänneet joka kesä käsi kädessä tandem-hypyn mökkirannan kalliolta mereen. Usein vaatteet päällä, niin kuin silloin ensimmäisellä kerralla. En muista sitäkään, mistä se idea aikoinaan tuli: hypätä vaatteet päällä mereen. Minulla oli hattu päässä, pojalla farkkushortsit, puvun takki ja kravatti. Hypyn jälkeen otettiin kuva, siinä poseeraamme märät vaatteet päällä kalliolla iloisesti hymyillen.

Ensi kesänä poika on 18. Tämä on hänen viimeinen kesänsä ”lapsena”. Niinpä olimme sopineet, että hypyt loppuvat tähän. Vuosi vuodelta hyppääminen on alkanut pelottaa enemmän ja enemmän. Tuntuu helpotukselta, että tulevina kesinä ei enää tarvitse hypätä, vaikka tiedän, että ei siinä mitään vaaraa ole. Meri on loputtoman syvä siinä kohtaa. Silti pelkään, että törmäämme johonkin uppotukkiin, tai rantakäärme sattuu juuri silloin uimaan siinä, ja hyppäämme sen päälle. Tai jotain.

Olimme päättäneet että tänään se tehdään, kello 16.30. Ja nyt se on sitten tehty. Hattu tipahti päästä hypätessä. Onneksi poika näki sen ajelehtivan, ja kävi pelastamassa. Onhan se hattukin hauska muisto. Oli sama hattu ensimmäisessä hypyssä ja nyt, viimeisessä.

Olo on huikea. Me teimme sen. Ehkä poika jatkaa traditiota joskus omien lapsiensa kanssa. Meidän kahden osalta se on nyt ohi. Ja minulla on haikea, surumielinen olo. Vaikka en edes tahdo enää hypätä. Silti.

Niin sitkeässä on äitiys. Niin suloisia muistot pienestä pojasta ja kesistä täällä. En ymmärrä, mihin ne kesät menivät.

Normaali

Beessit hirvet

Novelli

En ole koskaan kirjoittanut mitään fiktiivistä. Vain kolumneja, blogia ja työkseni mainoksia. Syksyllä aion osallistua opiston kirjoituspiiriin. Tarkoituksenani olisi kokeilla novellien kirjoittamista. Uskoisin että se formaattina sopii minulle. On sopivan lyhyt. Ei minusta ole pitkien tarinoiden kertojaksi ja juonikuvioiden kehittäjäksi! Mutta novellien lyhyet tuokiokuvat, ehkä ne sopivat minulle.

Syksyn kirjoituskurssia silmällä pitäen ajattelin jo vähän kokeilla, mitä syntyy. Syntyi tarina ”Beessit hirvet”. Laitan sen nyt tähän teidän ihmeteltäväksenne.

——————————————-





Taitaa olla kello kohta puolenpäivän, koska sieltä ne taas tulevat, beessit hirvet. Aivan varmasti suomenruotsalaisia. Sellaisia hoikkia läpipaskoja. Ei tällaisia lyhytjalkaisia, pitkäselkäisiä, tappisormisia maatiaisihmisiä. Yhä silmät valoon tottumattomat savupirtin hämärästä. Ei, tämä beessien ihmisrotu on asunut sisustetuissa huoneistoissa jo useamman sukupolven, sen näkee ihmisestä, jos osaa vain katsoa, ja minä osaan.

Rouvalla on tänään beessit suorat housut, kirkkaanvalkoinen rypytön paitapusero ja beessi kevytuntuvaliivi. Kaulassa oikeaoppisesti sidottu silkkihuivi. Harmaat hiukset ikuisella kampauksellaan, niin kuin olisivat betonista. Miten ihmeessä ihmisen hiukset voivat olla noin hyvin laitetut, aina? Niin kuin tuuli ei niitä koskaan tuivertaisi. Käy varmaan kampaajalla laitattamassa hiukset joka viikko. Ei edes omista sampoopulloa. Lissu, kampaaja seuraavalta kadulta, kertoi kerran, kun satuttiin samaan aikaan Last Hopeen sunnuntai-illan pubivisaan, että sellaisia on. Sellaisia, jotka eivät edes omista sampoota. Käyvät joka viikko laitattamassa hiuksensa kampaajalla, uskomatonta! Suomenruotsalaisilla on paksut tukat. Ei tällaiset katrihelenat, joista päälaki paistaa läpi. 

Helmetkin sillä varmaan on, mutta ei nyt näy, kun on se silkkihuivi. Ne on varmaan siellä alla.

Herra Beessillä on myös beessit suorat housut. Babyblue kauluspaita ja beessi slipoveri. Olkihattu, juuri sellainen sopivan rento mutta tyylikäs.

Jalat niillä on pitkät. Ja kapeat. Niillä harppovat tasatahtiin, koikkelehtivat mukulakivikatuja kuin vanhat hirvet. 

Näen ne usein, melkein päivittäin omalta parvekkeeltani. Vietän paljon aikaa parvekkeella, koska sisällä seinät kaatuvat päälle, ahdistaa. Parveke on kuin keidas erämaassa. Jos löytäisi kirppikseltä sellaisen ”Live, love, laugh”  tai  ”Carpe diem” -taulun, voisi ostaa tuohon jääkaapin yläpuolelle tsemppitauluksi. Mukava seurata elämää täältä. On samalla suojassa, omalla reviirillä. Vähän sama tunne varmaan kuin jossain karhujentarkkailukopissa. Olet siellä kopissa suojassa, karhu ei tiedä, että sitä tarkkaillaan. Paitsi että minä tarkkailen näitä hirviä.

Ne asuvat tässä jossakin lähellä. Aina yhdessä. Ei koskaan erikseen. Ja aina beessit vaatteet. En osaa päättää, onko se tyylikästä vain osoitus tylsyydestä, mielikuvituksettomuudesta.

Varmaan niillä on beessi koti. Beessi kokolattiamatto, sellainen upottava niin kuin hienoissa hotelleissa.  Hopeisissa kehyksissä esi-isien kuvia perittyjen tyyihuonekalujen päällä. Grisphof-tuoleja, sivupöydillä pöytälamput, niissä beessit kangaskuvut. Kukka-asetelmia aidoista kukista. Olohuoneen nurkassa flyygeli. Isännän työhuoneessa hänen itsensä metsästämän peuran täytetty pää. Takka. Sen edessä kaksi beessiruutuista nojatuolia, missä istutaan iltaisin. Mies polttaa piippua. Sivupöydällä konjakki. Ei, kun sikaria ja lukee jotakin englanninkielistä lehteä, Herald Tribunea. Rouvalla lasi sherryä. Seinäkello lyö. Heillä ei katsota Huutokauppakeisaria, eikä Suurinta pudottajaa. Eikä varsinkaan Temppareita. Vaikea kuvitella heitä television ääreen ylipäätään. Mitä beessit hirvet katsoisivat? Beessit hirvet eivät mökkeile, korkeintaan voi olla huvila Hangossa, tuskin sitäkään. Heillä on kakkosasunto Provancessa tai Italiassa. 

Elämä on ennalta arvattavissa, perinteiden määräämää. Loppukesästä rapujuhlat, joihin kokoontuvat vuodesta toiseen aina samat ihmiset. Samoin juhannusta viettämään, jonkin tuttavan saaristossa sijaitsevalle huvilalle. Lapset käyvät Hankenin, ja menevät töihin suvun firmoihin ja keskenään naimisiin. 

Harrastetaan tennistä, pianonsoittoa, balettia. Ei mitään kamppailulajeja, eikä ryhmäliikuntatunteja hikisillä massasaleilla. Rouva on ehkä ollut nuorena hetken lentoemäntä, muuten kotona edustusrouvana. Tapaa toisia rouvia lounaalla Fazerin kahvilassa. Mies, hän kuuluu johonkin herraklubiin, ehkä Vapaamuurareihin.

Jos beessit hirvet sairastuvat, he menevät Eiran Sairaalaan, ja tauti on jokin tyylikäs vaiva. Heille on vaikea kuvitella ripulia. Heidän vaivansa ja huolensa ovat yhtä tyylikkäitä kuin he itsekin.

Ajatella. Kaiken tämän voi päätellä näkemänsä perusteella. Siinä ne nyt menevät, kohta kääntyvät kadunkulmasta. Ovat menossa lounaalle. Rouva ottaa savukalasalaatin, herra pihvin. Ei missään tapauksessa well-done, medium korkeintaan.





Katsopa, tuolla kello neljässätoista, ensimmäisen kerroksen parvekkeella. Siellä hän on taas. Luulen että pitkäaikaistyötön. Joka tapauksessa sosiaaliavustustapaus. Ei kenelläkään muulla työikäsellä voi olla aikaa istua parvekkeella keskellä arkipäivää. Miltei joka päivä. Aina kun kävelemme tästä ohi, aina hän nököttää parvekkeellaan. 

Ja miten epäsiisti parveke! Voi taivas! Tänne asti näkee että ikkunat ovat pesemättä, kukista ei ole nypitty kuivuneita pois. Jääkaapin se on sinne kiikuttanut. Istuu päivät pitkät Baden-baden -tuolillaan jääkaapin vieressä. En minä muuten tietäsi, mutta kun olen aina ohi kulkiessa vähän vilkaissut. Ei saa tuijottaa, sellainen on sivistymätöntä. En tuijota, vilkaisen aina vain vähän niin että ei edes huomaa.

Ja onko siellä parvekekukkalaatikossa lasipurkki täynnä tupakantumppeja? Ei voi olla todellista. Lasipurkkiin hillotut tumpit ovat kyllä sitten vastenmielinen näky! Voihan sitä toki polttaa tyylikkäästikin. Niitä on oikein kauniita tuhkakuppeja jopa Villeroy & Bochilla.

Miksi ylipäätään käyttää vähäiset varansa tupakkaan ja lonkeroon? Pitäisi syödä terveellisesti, liikkua, se on ihan ilmaista, ei maksa mitään lähteä kävelylle! Siinä on meidän verovaroin hoidettu kaunis puisto ihan nenän edessä. Sen kun lähtisi liikkeelle, mutta ovat jotenkin niin passiivisia ihmisiä nämä tämäntyyliset.

Ja tuollainen oranssi halatti, mikä lie riepu, onko se edes vaate. Alaosaa ei näy, mutta varmaan legginsit, nehän ne ona kaikilla nykyään aina. Niin ovat kuin makkarankuoret! Aikuiset ihmiset pitävät sellaisia, pikkutyttöjen pitkiksiä, ja jalassa on ne muovikengät, joita on kaikilla. Päässä lippis. Taitaa olla Viking Linen mainoslippis. Lonkeroa näyttää juovan. Eikä kello ole vielä edes puolta päivää, härreguud. 

Pitkäaikastyötön se on. Mitenhän sillä on täällä varaa asua? Aika kallis kaupunginosa. Ellei sitten niitä etätyöihmisiä tai pätkätyöläisiä, mitä kaikkia niitä nykyään on, kummallisia. Kyllä on maailma mennyt niin oudoksi.





Silloin nuorena, kun poliisin työstä haaveilin, niin eipä olisi kyllä uskonut että tällaisiin hommiin päätyy: suurlähetystön edustalle parkkiin. Tämä on kyllä poliisin hommista puuduttavin! Istua työvuoro mustassa maijassa kadunvarrella, ja katsoa kun mitään ei tapahdu. Samaan aikaan kun lapsia raiskataan, maanteillä itsemurhaajat ajavat päin kallioleikkauksia tai rekka-autoja, talousrikolliset käärivät voittojaan Ceylon-saaren pankkeihin, ja huumenyssäkät vaihtavat omistajaa. Olisi niin paljon tärkeämpää tehtävää! Ja tähän yhteiskunnan varoja sitten käytetään. Muiden maiden lähetystöjen valvontaan, jossakin peräpohjolan pikku pääkaupungissa, jonka olemassaoloa edes maailman terroristit eivät tiedä. Tai eivät tietäsi, jos ei joka vuosi hössötettäisiin siitä Maailman onnellisin kansa -tittelistä. Oltaisiin vain ihan hiljaa, niin ei kukaan meistä tietäisi. Ei tietäsi rikolliset, taskuvarkaat, kotimurtoja tekevät ja muut huijarit tulla. Päivästä toiseen kahdeksan tunnin vuoroissa yötä päivää maijassa. Ei tapahdu mitään, ikinä. Ja tätä tapahtumattomuutta minut on pantu vartioimaan. Tuolla koikkelehtii taas tuo sama beessit pariskunta, jokapäiväisellä kävelyllään, ja tuolla istuu parveke-eukko aamulonkerollaan. Kaikki hyvin tässä maailman tylsimmässä kaupungissa, maailman onnellisimmalla kansalla. Hohhoijaa.

Kas, kas, mitäs nyt, rupesi poliisiradio rätisemään.

”Huomio kaikki yksiköt Ullanlinnan, Punavuoren ja Eiran alueella. Hälytys. Hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajankadun kulmassa. Siis hälytys kaikki yksiköt; hirvikolari Neitsytpolun ja Laivanvarustajan kulmassa. Kiireellisyysaste yksi. Loukkaantuneita kaksi.”

Normaali

Kumikemikaaliallergiaa, urtikariaa, formaldehydiallergiaa, kaikkea on

Määräsin itse itseni saikulle, kun kädestä kuoriutui iho. Kyllä on hankala olla tekemättä mitään! Kun silmä näkee koko ajan jotakin, mitä pitäisi/voisi tehdä. Mutta jos kädestä puuttuu iho, on myös hyvin vaikea mitään tehdä. Käytin joutoajan netissä surffaukseen, katselin suoratoistosta brittiläisiä murhatutkimuksia, ja välillä selvittelin, mistä käsi-ihottuma voi johtua. Siinä saa käyttää omia etsivän taitoja hyväkseen.

Käsi-ihottuma on ollut pitkäaikainen vaiva. Iho, varsinkin oikeassa kädessä, on rikki ja haavaumilla. Sain terveyskeskuslääkäriltä alkukesästä vahvaa kortisonivoidetta. Tosin hän varoitteli sen käytössä, ei saa käyttää kahta viikkoa kauemmin. Voiteen haittavaikutukset voivat olla merkittävät. Ja lääkäri sanoi että olisi tärkeää olisi selvittää, mistä vaiva johtuu.

Niinpä, mutta miten selvität? Viivästyneet kosketusihottumat ovat viheliäisiä selvitettäviä. Pitäisi olla Sherlock Holmesin hermot ja Neiti Marplen päättelykyky. Formaldehydi-allergia minulla on jo testattu, ja olen luullut käsi-ihottuman johtuneen siitä, että olen altistunut formaldehydille, vaikka sitä kaikin keinoin pyrin välttämään. Formaldehydi on yleinen säilöntäaine teknokemian tuotteissa, kuten sampoissa, saippuoissa ja pesuaineissa. Sitä käytetään myös vaateteollisuudessa. Siksi uudet vaatteet pitää aina pestä ennen käyttöä.

Mutta nyt luulen, että käsi-ihottuman taustalla ei ole formaldehydi vaan kumikemikaaliallergia. Se on myös viivästynyt kosketusihottuma, missä allergisoivia aineita kulkeutuu ihon hien irrottamana kumista ihoon. Kumia on vähän kaikkialla. Auton ratissa, kengänpohjissa. polkupyörän kädensijoissa, tiskiharjan ja hammasharjan varressa, hiusharjoissa, jopa rintsikoissa tai alushousujen vyötärönauhoissa.

Tällä kertaa erityisen pahan reaktion taisi aiheuttaa kumihanskat, joita käytin töissä. Yleensä pidän kumihanskojen sisällä puuvillahanskoja, mutta nyt minulla ei niitä ollut mukanani, joten laitoin kumihanskat käteen ilman niitä. Tein näin kahtena päivänä peräkkäin. Lisäksi kastelin taloyhtiön pihamaan – paksulla, isolla kumiletkulla, sellaisella mitä palomiehet käyttävät, ja joka on meidän taloyhtiössä käytössä pihan kasteluun. Taisi tulla kumikemikaalialtistumista vähän tavanomaista enemmän.

Kumikemikaaliallergia selittänee myös oudon ihottuman korvien alapuolella leukaperissä. Kasvomaskien kumiset korvalenkit. Mutta minkälaisia maskeja voin sitten käyttää? Kaikissa on kumiset korvalenkit.

Käsi-ihottuman ohella urtikaria-kohtaukset ovat piinanneet keväästä alkaen, tämä on siis vähän tuoreempi ihottumavaiva, mutta vähän aikaa sitten keksin että verenpainelääkkeen harvinainen haittavaikutus voi olla urtikaria, ja jätin verenpainelääkkeen pois kokeilumielessä. Kokeilua on ollut vasta viisi päivää, mutta ainakin nämä viisi päivää on mennyt ilman nokkosrokkoa. Tosin verenpaineet on sitten koholla, yläpaine on nyt yli 140.

Onneksi minulla on aika Ihosairaalaan elokuun 10.päivä. Pyydän että minulta testattaisiin nyt kaikki mahdolliset kemikaaliallergioiden muodot, ja saisin selvyyttä myös urtikarian aiheuttajaan. En jaksa tätä enää näin. Kärsin aina pahenevasta ihottumasta, tätäkin käsi-ihottumaa on ollut monta vuotta. Menee liian kauan ennen kuin aiheuttaja selviää.

Mielestäni allergioita ei oteta terveydenhuollossa kovin vakavasti, niitä vähätellään, vaikka niiden aiheuttama vaiva ja tuska ihmiselle on ihan todellinen. On vaikea nukkua, kun kutittaa. On epämiellyttävää harrastaa liikuntaa, jos iho on rikki. Jatkotutkimuksiin on vaikea saada lähetettä. Kävin yli vuoden terveyskeskuksessa valittamassa kohtauksista, joissa kasvot turposivat yhtäkkiä tummanpunaiseksi, ennen kuin sain lähetteen tutkimuksiin joissa saatiin selville formaldehydiallergia.

Kaikenlaista histamiinia, kortisonia eri muodoissa – tabletteina, liuoksena ja voiteina – on yöpöytä pullollaan. Luulen, että tulen kuolemaan allergiseen kohtaukseen. Teen jotakin fataalia tietämättäni, osallistun sukelluskurssille ja puen kumipuvun päälleni. Se olisi sitten heisulivei se. Tai sydän poksahtaa, kun verenpaineet nousevat.

No tämä oli vähän alavireinen postaus tällä kertaa. Mutta nyt vähän masentaa tämä tilanne. Ihan itkettää, jos rehellisiä ollaan.

Normaali

Oman elämänsä mikkoniskaset, joukoturkat ja jörndonnerit

Ihana tekemisen flow. Silloin kun on yksin, ei tarvitse välittää muista, heidän nälästään, seurankaipuustaan yhtään mistään, voi tehdä hommiaan omaan tahtiin, syödä kun nälkä ja juoda kun janottaa.

Varhaisesta aamusta alkaen olen puuhastellut pihamalla. Kaivanut, kitkenyt, kastellut, siivonnut, pessyt, sahannut. Siirtynyt hommasta ja projektista toiseen vailla suunnitelmia. Ryhtynyt siihen, minkä silmä on näyttänyt. Välillä jättänyt kesken, tehnyt jotakin muuta toisaalla, ja sitten taas palannut jatkamaan keskenjäänyttä. Se on tekemisen flowta, ja ihan parasta.

Jossakin kohtaa sitten tajuaa, että nyt rupeaa virta vähenemään. On pakko suunnata jääkaapille. Ja kun suuntaa jääkaapille, tietää että hetkeen ei hommiin palata. Syönnin jälkeen tulee aina raukeus ja tauko.

Lounastaukoa pitäessäni laitoin auki tuvan tv:n, jos vaikka uutiset tulisivat. Eivät tulleet. Siellä Hannu Lintu kapellimestaroi isoa orkesteriaan. En tiedä, mistä konsertista oli kysymys, en jäänyt sitä kuuntelemaan, sen sijaan jäin pohtimaan johtajuutta.

Kapellimestari on ihan ääreisesimerkki johtajuudesta. Konsertti kestää pari tuntia, se on kaiken harjoituksen kliimaksi. Miten kapellimestari johtaa orkesteria, minkälainen johtaja hän on? Miten johtajuutta opetetaan kapellimestariksi opiskeleville? Itse asiassa tunnen yhden nuoren miehen, joka opiskelee kapellimestariksi. Pitääpä kysyä häneltä, miten hän sen kokee.

Hannu Linnun orkesteroinnin innottamana jäin miettimään johtajuutta ylipäätään. Kyllä taitaisi monella nykynuorella mennä luu kurkkuun, jos aikamatkaisi 80-luvulle kokemaan sen aikaista johtajuutta livenä.

Siihen aikaan johtajaa kuului pelätä. Johtaja oli diktaattori. Sieltä saattoi tulla mitä vain, johtaja saattoi kommentoida paitsi tekeillä olevaa työtä myös henkilökohtaisuuksia; pukeutumista, hiuksia, meikkiä, puhetapaa, mitä vain, eikä vastaan ollut sanomista.

Muistan ihmetelleeni lukion jälkeisessä – elämäni ensimmäisessä – työpaikassa, miten aikuiset ihmiset ryntäsivät lähes päivittäin, viikoittain ainakin, työpaikan rappukäytävään itkemäään, kun pomo oli sanonut jotakin tekeillä olevasta työstä tai muusta. Ajattelin, että tällaistako on työelämä? Ja sellaista se todellakin oli.

En minä sitä puolusta, tarkoitan vain että on tyystin unohtunut että silloin lähes jokaista työpaikkaa johti jonkin sortin oman elämänsä joukoturkka. Minulla on kokemusta tuolta ajalta vain mainostoimistosta, mutta luulen että sama ilmiö oli jokaisella toimialalla.

Ei silloin ollut sosiaalista mediaa, mihin mennä valittamaan ja purkamaan tunteita. Ei ollut metoota tai muita. Jos et hyväksynyt työpaikan kulttuuria, se oli sorromnoo, heipatsulle, mene ja kasva aikuiseksi, kasvata nahkaasi, ei täällä heikot menesty.

Kerran muistan jotakin älähtäneeni. En Pomolle, vaan pikkupomolle, jolle oli vähän mennyt oma tilanne hattuun. Varsinainen asia on jo unohtunut, mutta koin tilanteen simputtamisena. Olin assarin asemassa, oppipoikana. Projektijohtaja totesi kokemaani ja esille tuomaani epäreiluuteen, että saman hänkin on siinä asemassa kokenut ja nyt sama on sinulla edessä. En ihan ostanut ideaa. Miksi minun pitäisi kokea joku epäreiluus, vain sen takia että hän on joutunut saman uran alussa kohtaamaan. Pian totesinkin että taitoni ovat toisaalla, luovalla puolella, ja jätin sihteerikkö-jassari-alamaisen roolini siihen kuuluvine kärsimyksineen lopullisesti taakseni.

Ei sen puoleen, kyllä nousi hattuun myös oma uusi asema ”luovana”. Olin kyllä varsinainen primadonna. Auta armias, jos joku istui minun paikalleni maanantaina aamupalaveripöytään. Sai kyllä luvan siirtyä pois.

Olisipa mielenkiintoista, jos joku ryhtyisi tutkmimaan johtajuutta eri aikoina. Miten vähän aikaa on 80-luvusta! No onhan siitä jo pitkä aika, mutta itselle se oli eilen. Ja miten erilaista tämän päivän johtajuus on. Työyhteisöjen patruunat ja boss ladyt ovat jo hautausmailla ja vanhainkodeissa.

Jonkun verran julkisuudessa on ollut puhetta tästä aiheesta elokuvaohjaajien kautta. Sen aikakauden mikkoniskaset ja jörndonnerit olivat despootteja, jotka alistivat filmiryhmän jäsenet taiteen nimessä tekemään asioita, jotka eivät enää kestäisi päivänvaloa.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Minkälaista mahtoikaan olla tuohon aikaan olla muissa työyhteisöissä? Teollisuudessa? Kaupan alalla? Tuotannossa? Armeijassa? Kouluissa?

Kuten jo sanoin, en ole kostonhimoinen, vaadi päitä vadille tai edes näytille. Jokainen aika on omanlaisensa, ja kehitys kulkee onneksi kohti parempaa.

Ja olihan silläkin omat hyvät puolensa. Työpaikalla oli hyvä yhteishenki, pomon pelko yhdisti, jos ei muuta.

Takaisin pihahommien pariin. Näissä töissä olen despootti itse itselleni.

Normaali

Vieläkö on Reebenbahn, vai tilataanko tytöt Woltilla?

Kesäaamua ihanampaa ei ole. En osaa päättää, joisinko aamukahvini ulkona vai sisällä? Tekisinkö kuitenkin ihan ensiksi pienen aamuvenyttelyn puutarhassa? Samalla voisin hakea vuosi sitten istuttamastani kirsikkapuusta kaikki sen tekemää kolme kirsikkaa, ja syödä ne aamupalaksi. Olivat muuten väkeviä. Mikähän siinäkin on, että kotipuutarhan kirsikat ovat väkeviä, ei lainkaan samoja mitä saa ostaa kaupasta?

Eilen illalla ajattelin poimia mustikoita. Mutta niitä oli niin vähän, että luovutin. Kyllä sieltä piirakkamarjat saisi, mutta minun hermoilla ei. En jaksa, jos marjoja joutuu etsimään. Niitä pitää olla tyrkyllä niin kuin tyttöjä Reeberbahnilla.

Mistähän tuo nyt tuli? Ehkä siitä kun katsoin hetken aikaa Irwin Goodmanista kertovaa elokuvaa eilen illalla. Olen suuri Irwinin laulujen fani. Osaan monta ulkoa, minulla oli tapana rallatella niitä joskus 90-luvulla. Suosikkini on Maailma on kaunis. Se on oikeasti hyvin kaunis laulu, luulin aluksi että sanat ovat ehtaa Eino Leinoa, mutta ne ovat Vexi Salmen. Laitankin tähän linkin: https://www.youtube.com/watch?v=lLjW6W-AFo4

Tämä laulu sopiikin hienosti kesäaamun tunnelmaan.

Irwin oli surullinen hahmo, alkoholismin nakertama, mutta pidän Vexi Salmen Irwinille tekemistä lauluista. Niissä oli yhteiskunnallista sanomaa huumorin sävyttämänä. Sellaisia lauluja ei tee kukaan enää. Esimerkiksi laulussa Ostokeskus ja krouvi kuvataan hienosti lähiökapakan asiakkaita. Meinasin sanoa asukkaita. Ehkä he vähän kapakassa asuivatkin, enemmän kuin kotonaan.

Muistan myös käyneeni joskus Reeberbahnilla. Taisi olla Interrail-reissu. Pitihän sitä käydä katsomassa, minkälaista se on. Ja toden totta, siellä ne naiset olivat näyteikkunoissaan kuin häkkikanat. Uskomatonta! Onkohan se vielä olemassa? Jotenkin tuntuu että ei kai sentään enää nykyaikana? Eiköhän nykyisin huoran voi jo tilata Woltilla kotiin. No olenpas minä suorasukaisella tuulella tänä aamuna.

Ohjelmassa tänä viikonloppuna on yksinoloa ja puutarhanhoitoa. Olemme koko kolmen hengen perheemme jakautuneet eri osoitteisiin. Poika on taekwondo-tapahtumassa, mies saaristomökillä ja minä kakkoskodissa.

Leskeksi jäänyt appi on viime viikot asustellut puoliksi meillä mökillä, toisen puolen kälyn kanssa, ja tänä viikonloppuna hän ei ole meillä, joten mies saa olla ihan yksin mökillä. Se tekee välillä hyvää. Saada olla vain, ilman että tarvitsee ottaa huomioon ketään muuta. Varsinkin nyt kun on hautajaiset tulossa viikon päästä. Surutyö on sellaista, joskus tarvitsee kädestä pitäjää, joskus pitää olla yksin, miettiä ja tunnelmoida.

Minustakin on mukava olla yksin, vailla huolta muista. Tosin unohdin suurimman osan ruuista kotiin, sinne jäi leivätkin leipäkoriin. Yritän nyt pärjätä sillä mitä on ja kaapista löytyy.

Pihalla ovat ilmeisesti kirvat tuhonneet ruusuntaimet, jotka keväällä istutin. Seuraavaksi ne etenivät kasvihuoneeseen. Siinä vaiheessa lakkasin toivomasta kirvojen katoamista, ja ryhdyin myrkytystoimiin. Minulla oli käsitys, että niitä voi tuhota ruiskuttamalla Tolu-vettä päälle. Tuhosin miltei viiniköynnökset ruiskutuspuuhilla. Osa lehdistä käpristyi ruskeaksi. Tolu-vesi poltti ne. Mutta kyllä taisi kirvatkin kadota! Täytyy yrittää nyt elvyttää kasveja.

Ja ehkä muutan parin kasvin paikkaakin, vaikka ei kai nyt siihen ole otollisin aika. Mutta kun on mieli tehdä! Minulla on pari pilarituijaa, jotka kasvavat aivan väärässä paikassa. Meinasin tutkia, voisiko ne istuttaa rappujen viereen, molemmin puolin. Näin sellaiset, valtavan isot ja korkeat tuijat, juuri sillä tavoin istutettuina pappilan oven pielessä. Siellä missä yövyimme ystävän kanssa viime viikonloppuna. Tahdon samanlaisen tänne.

Koronan kakkosrokote on nyt pistetty käsivarteen. Ja töitäkin kävin tällä viikolla tekemässä kahtena päivänä. Joten viikko on ollut sillisalaatti sitä sun tätä. Siis täydellinen. Sillisalaattiviikko on paras. Vähän kaikkea.

Normaali

Loman vastakohta on elämäpötkö

Loman määrittely kaipaisi uudistusta.

Toki työ voi olla loman vastakohta, mutta samalla lailla lomaa tarvitsevat opiskelija, työtön, äitiyslomalla oleva (mikä jo sanana on huono! äitiys ei ole koskaan lomaa, siitä kyllä tarvitsee lomaa!) eläkeläinen, omaishoitaja, pätkätyöläinen, sairaslomalainen ja mitä kaikkia meitä on.

Loma tarkoittaa sitä, että on pois omasta arjesta – mitä se sitten onkaan.

Loma ei myöskään tarkoita välttämättä viikkoa etelässä. Tai neljää viikkoa mökillä. Loma voi olla mitä tahansa, kunhan se on pois omasta arjesta.

Minäkin olin lomalla. Heinäkuun puolivälissä, yhden viikonlopun perjantaista sunnuntaihin. Se oli ihanaa!

Olimme reissussa pitkäaikaisimman ystäväni kanssa. Hän on kiireinen omassa eläkeläisen arjessaan, mikä koostuu lastenlasten hoidosta ja oman muistisairaan äidin hoivasta toisella paikkakunnalla. Hän jos joku oli loman tarpeessa!

Asuimme Sastamalan Wanhassa Pappilassa. Hän morsiussviitissä, minä piiankammarissa, paitsi että en maijaillutkaan piiankammarissa, minut oli upgradattu juuri valmistuneeseen toiseen vierashuoneeseen.

Minkä kauneuden keskellä asuimmekaan! Silmä ja sielu lepäsivät. On niin ihana nähdä ja kokea paikka, joka on entisöity hyvällä maulla ja – meinasin sanoa rakkaudella, mutta se on niin käytetty sana, sanonkin tunteella. Pappilan isäntäväki selvästikin ymmärtää tilan ja tunteen ja niiden summan: harmonian.

Aamupalaa söimme yhdessä isäntäväen kanssa. Oli haudutettua puuroa, mustikkakeittoa, leipää, karjalanpiirakoita, kaikkea. Oli ihana istua valmiiseen aamiaispöytään. Sitä ennen käydä pulahtamassa järvessä yksinäisellä aamu-uinnilla, sekin luksusta. Koska kotona olen yleensä se, joka herää ensin, keitän myös aamukahvit. Niinpä toisen tekemä aamiainen on minulle luksusta.

Ystävä, joka oli herännyt jo aamuviideltä ja viettänyt aamutunnit pihalla luonnon heräämistä tarkaillen, sillä väli kun minä vielä kuorsasin omassa lukaalissani, huomasi miten hiljaista kaikkialla oli. Ei kuulunut mitään. Sastamalan Wanha Pappila sijaitsee jonkun matkan päässä kaikesta. Ei ole ohikulkuliikennettä. Pappilan väki sanoikin, että jotkut ulkomaiset vieraat ovat ihmeissään, ehkä jopa vähän peloissaan, kun ääniä ei kuulu. Olemme niin tottuneet taustaääniin, että niiden totaalinen puuttuminen tuntuu häiriöltä normaalitilassa, vaikka pitäisi olla toisin.

Viikonlopun aikana kävimme konserteissa, taidenäyttelyissä, söimme hyvin, ihailimme taloja, paikkoja, polkuja, maisemia, kukkia, kirkkoja, elämää. Osuimme lifestyle-kauppaan, missä oli kesäalen lisäale, innostuimme shoppailemaan silkkipaitoja ja pellavatunikoita.

Yhtenä kesäisenä viikonloppuna emme ajatelleet ketään, mitään, mitä voisi laittaa ruuaksi tai pitäisikö joku homma hoitaa. Olipa ihana loma!

Tästä lomasta innostuneena aion mennä lomalle myös ensi kuussa! Aion mennä junalla Tampereelle, Tarjanne-höyrylaivalla Ruovedelle, sieltä Mänttä-Vilppulaan, yöpyä Mäntän Klubilla ja käydä taidenäyttelyissä.

Aamujen lisäksi taitaa kyllä loma olla ihmisen parasta aikaa! Silloin kun löytää oikean tavan lomailla. En pidä matkustamisesta, mutta tässä tavassa lomailla sitä ei ole.

Joskus myös työ voi olla lomaa omasta arjesta, senkin olen kokenut. Loma on se vanhanaikainen sunnuntai. Päivä joka oli muista päivistä erilainen. Sunnuntaita ei enää ole. Päivät ovat elämäpötköä.

Ihmiset! Viettäkää lomaa! Viettäkää sunnuntaita! Eikä sunnuntain tarvitse olla sunnuntai; se voi olla ihan mikä päivä viikosta vain, kunhan on erilainen kuin ne kaikki muut.

Elämästä ei saa tulla pötköä.

Normaali

Urtikaria vaivana, onko syy verenpainelääkkeessä?

Onpa vierähtänyt tovi edellisestä postauksesta. Olen ilmeisesti ollut kirjoituslomalla. Ja mistäpä sitä ei kirjoittaisi kuin vaivoistaan! Eikös se olekin niin että tietyssä iässä puheenaiheet liittyvät useimmiten sairauksiin, vaivoihin, rohtoihin ja muihin terveysnikseihin. Taidan olla siinä vaiheessa.

Kesän vaivana on ollut nokkosrokko eli urtikaria. Tai niin olen itse päätellyt. Jos hikoilen saan kokovartalonäppykohtauksen. Koko vartalo peittyy pieniin näppyihin, kutiaa niin maan perusteellisesti. Kohtaus kestää jonkun tuskaisen hetken, tunnissa on ohi, mutta sen verran että ehdin raapia ihon rikki, eikä näky ole kaunis.

Se kurjuus tästä on, että ei voi tehdä oikein mitään. Ei lenkkeillä, ei leikata ruohoa, ei saunoa. Heti on kohtaus päällä. Ilman liikuntaa paisun kuin hiivataikina.

Tänään sitten keksin, että voisikohan tämä johtua verenpainelääkityksestä? Vai onko kaikki vain sattumaa? Sain ensimmäiset kohtaukset keväällä, ja verenpainelääkityksen aloitin huhtikuun alussa, pääsiäisenä. Verenpainelääkkeen käyttöohjeet tarkistin tänään ja se puoltaisi tulkintaa, yksi harvinainen haittavaikutus on urtikaria.

Soitin oitis terveyskeskukseen diagnoosistani. Olivat sitä mieltä että ei nyt kuitenkaan vaihdeta verenpainelääkettä. Minulla on aika Ihosairaalaan 10.8. Katsotaan mitä siellä sanotaan. Itse olen kyllä niin vakuuttunut verenpainelääkkeen syyllisyydestä, että olen nyt päättänyt lopettaa sen syönnin. Tässä on kolmisen viikkoa ihotautilääkäriin. Jos nokkosrokko häviää, niin syypää on ollut verenpainelääkitys.

Tietenkin arveluttaa jättää verenpainelääke pois ykskaks, eikä varmaan ole terveellistä, mutta ajattelin seurata verenpaineen kehitystä omalla kotikoneella niin pysyn kärryillä, jos paineet kasvaa.

Miehellä kävi niin että oudon loputtoman yskän syyksi paljastui verenpainelääke. Aina illalla alkoi yön kestävä yskä, joka katosi, kun lääkkeet vaihdettiin.

Harmittaa tietenkin, jos lääke on tämän vaivan takana ja kesä sen takia ”pilalla”. Toisaalta hyvä, sittenhän ainakin tiedän, miten asia voidaan korjata.

Olipa kurja aloituspostaus pitkän tauon jälkeen, mutta jostakin se on aloitettava, ja tämä on nyt tänään mielessä.

Ensi kerralla kirjoitan muusta, ehkä kesän kivoimmasta jutusta. Palataan asiaan!

Normaali

Heinäkuun puoliväli, keski-iän allegoria

Luin alkukesästä Merete Mozzarella kirjaa Matkalla puoleen hintaan. Koko kesä oli vielä edessä, juhannuskin kokematta. Kirja kertoo niistä tuntemuksista ja ajatuksista, mitä eläkkeelle jäädessä tulee. Hyvä lahjavinkki muuten eläköityvälle!

Kirjassa on sitaatti Hans Ruinilta, siinä puhutaan heinäkuun puolivälistä.

”Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. Sitä ennen näemme edessämme rivin päiviä, jotka tuntuvat loputtomasti työntyvän toisiinsa äärettömyyksiin ulottuvana näkymänä. Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan. Niin, eivät asiat elämässäkään ole toisin. Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa. Vielä eilen saattoi tuntua, että elämä on edessämme. Ja tänään enin osa vaikuttaa ohitetulta.”

Kesä – ja elämä – on juuri kuvatun kaltainen. Aluksi se on edessä, loppumattomana aurinkoisten päivien kavalkadina. Sitten yhtäkkiä havahtuu, apua, nythän on jo heinäkuun puoliväli, tämän loppuu joskus. Heinäkuun puoliväli on keski-iän allegoria.

”Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan”.

Keski-ikä – se vie meiltä enemmän kuin mikään muu ajanjakso elämässämme kykenee antamaan.

Normaali

Anopin muistoksi

Mökin seinällä on harmaassa kipsikehyksessä taulu, johon on kirjoitettu Ovidiuksen sanat: ”Ei voi saada palaamaan aaltoa, joka meni jo. Ei voi saada takaisin hetkeä, joka meni jo. Kun on aika, käytä se. Sillä nopein askelin se kiitää pois. Eikä se, mikä tulee seuraavana, ole koskaan niin hyvää kuin se, mikä oli ensin.” Sanat puhuttelivat minua jo silloin 90-luvulla kun taulun seinään laitoin, mutta erityisesti nyt keski-ikäisenä ne ovat konkretisoituneet. Monta kertaa havahtuu ajan ainutlaatuisuuteen. Mikään kesä ei ole samanlainen kuin edellinen. Samat aallot eivät palaa, vaikka aaltoilu jatkuu.

Kävimme saattamassa anopin viimeiselle rannalle. Viikko sitten hoivakodista tuli soitto; aika on loppumassa. Sitä oli kuitenkin riittävästi. Kaikki läheiset kävivät jättämässä jäähyväisensä, sanoivat tärkeät sanansa.

Anoppi oli aina kova huolehtimaan muista. Vielä viime keväänä anoppi oli huomauttanut että laita takki kiinni, kun mieheni oli lähdössä hänen luotaan. Äidit ovat äitejä loppuun asti, huolissaan lapsistaan, onhan riittävästi vaatetta päällä, ethän vain vilustu.

Olin miettinyt etukäteen, mitä haluan anopilleni sanoa. Pois lähdettyäni tajusin unohtaneeni yhden tärkeän. Halusin sanoa hänelle, että ei tarvitse kantaa huolta meistä kenestäkään tänne jäävästä. Me lupaamme pitää huolta toisistamme, hänen ei tarvitse enää huolehtia.

Mutta niin kuin usein, kohtalo hoiti homman parhain päin. Olin menossa töihin suoraan anopin luota, ja siksi mukanani oli eväät pienessä kylmälaukussa. Unohdin laukun ikkunalaudalle, ja minun oli palattava takaisin anopin luo. Niinpä sain kuin sainkin sanotuksi nuo sanat.

Tänään on Runon ja suvun päivä. Anoppi harrasti runojen lausumista, ja kirjoitti niitä nuorena. Yksi hänen lempirunoistaan oli Aale Tynnin Kaarisilta. Se päättyy sanoihin:

”Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

Ja ne tuntuvat sopivan hyvin tähän hetkeen.

Tulee myös mieleen hauska muisto. Ehdotimme anopille aikoinaan että hän voisi hankkiutua mallitoimistoon, mummomalleja tarvitaan myös. Anoppi innostui. Lähetti kirjeen ja kuvan mallitoimistoon. Oman nuoruuden kuvansa! Ja kirjeessä luki: ”Ihastutte kun näette!”

Ajattelen, että nyt kun anoppi siirtyy taivaaseen, hän varmaan sinne mennessään toteaa samat sanat: ”Ihastutte kun näette!”

Siellä taitaa olla parasta aikaa meneillään aikamoinen jälleennäkemisen riemu.

Normaali

Löysin parvekkeen – kotoa

Avioliittomme kuusi ensimmäistä vuotta asuimme Tammisalossa. Kesällä 1999 päätimme muuttaa kaupungin keskustaan, uusi koti löytyi nopeasti ja remontin jälkeen pääsimme muuttamaan vuonna 2000. Kaupunkiasunnon yhtenä kriteerinä oli parveke, koska asuntoa ostaessa molemmat poltimme kuin korsteenit. Samana vuonna 2000 lopetimme kyllä tupakoinnin, mutta se ei ollut suunnitelmissa asunnon ostovaiheessa, joten tupakka jäi – ja parveke jäi.

Parvekkeesta tuli kissan ulkoilualue.

Parveke ei ollut kovin viihtyisä. Parvekkeen viihtyisyydelle emme antaneet asuntoa ostaessa arvoa, koska tupakoitsija on tottunut epäviihtyisiin tupakointipaikkoihin, kunhan on, missä sauhutella. Asunto sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, edessä on noin neljä metriä leveä viheralue ennen jalkakäytävää, joten ohikulkevat eivät sentään ihan nokan edestä kulje, mutta parveke oli täysin villiviinin peitossa. Sellainen pimeä viidakko. Meitä ja kissaa se ei haitannut.

Pari vuotta sitten koko talon edusta piti sadevesien valumaputkien asennuksen takia repiä auki, ja villiviini meni siinä samalla. Sääli, se oli ikivanha ja ylettyi jonnekin viidennen kerroksen korkeudelle.

Nyt villiviiniä ei ole. Mutta meidän parvekkeelle paistaa aurinko iltapäivään noin klo 14 asti. Ennen kolkolta tuntunut sementtilattia tuntuu näissä helteissä jalkapohjaan ihanan viileältä ja karhealta.

21 vuotta – ja istun ensi kertaa meidän parvekkeella. Tai en ihan, istuin tässä myös viime vappuna, ja totesin paikan toimivan.

Vähän on häkkieläintuntua, koska kissan takia olemme joutuneet asentamaan parvekkeelle kalterit estämään varkaiden sisäänpääsyn ja kissan karkaamisen. Istun siis kaltereiden takana.

Mutta enpä olisi minä, jos ei tässä olisi käynyt sama vanha juttu.

Hetken paikoillani oltuani huomasin että orapihlaja-aita pitäisi siistiä, ja itse asiassa koko etupiha kastella. Mitä kuka tahansa muu tekisi? Laittaisi talomiehelle/huoltoyhtiölle sähköpostia. Mitä tekee mrsmiddleage? Hakee keittiösakset ja menee leikkaa aidan. Perehtyy talomiehen vesipostiin, saa kasteluletkun asennetuksi ja kastelee pihan.

Aina sama juttu.

Normaali

Villahousuja ja toppatakkeja helteeseen

On niin kuuma, että on vaikea keksiä järjellistä tekemistä. Ulkona ei voi tehdä mitään. Yritin sauvakävellä, kuvittelin että pururadalla metsässä olisi viileää, mutta ei, siellä vasta kuuma olikin! Puut eivät varjostaneet korkealta porottavaa aurinkoa, eikä edes tuulenvire tuonut helpotusta.

Puhumattakaan mistään puuhastelusta, ehkä myöhään illalla tai hyvin aikaisin aamulla voisi jotakin fyysistä tehdä. Pyykkiä voi sentään pestä! Ne kuivuvat narulla ennätysajassa. Nyt olisi kyllä hyvä sää pestä mattoja, mutta tuntuu liian isolta projektilta aloittaa.

Ruoka ei maistu. Saunaa ei viitsi lämmittää.

Lopulta jäljelle jää ne samat asiat, mitä tekee myös silloin, kun on ihan päinvastaista eli liian kylmää tai märkää – Netflix ja nettikaupat.

Katselin tositapahtumiin perustuvan sarjan tappajasta, jonka kohteena oli reppureissaajat Aasiassa. Mies huumasi, varasti matkashekit ja passit, ja lopuksi tappoi uhrinsa. Yleensä en katso jännityssarjoja, pelottavat liikaa, mutta nyt en keksinyt muutakaan, ja tositarinapohjaisuus kiinnosti. Ukko istuu vieläkin vankilassa tekosistaan.

Seuraavaksi päädyin selaamaan nettikauppojen valikoimia. Ja eritoten villahousuja. Onko helle pehmittänyt aivoni tyystin? Shoppailla nyt villahousuja helteellä. Mutta ehkä alitajunta jo tsuumasi minua viileämpiin vuodenaikohin, ihanan raikkaisiin syyspäiviin. Kylläpä tekisikin mieli ostaa villahousut. Alesta tilasin toppatakin.

Seuraavaksi pitänee kaivaa esiin puikot ja ostaa langat, ja ryhtyä kutomaan. Siinä on vain se ongelma, että kudin on kuuma sylissä. Vähän niin kuin kissa. Voi että kun kissa änkeää massun päälle kehräämään, ei ressukka tajua, miten kuuma on toimia sille makuualustana!

Mutta eihän tätä kauaa kestä! Täytyy nyt vain lusia tämä helle ja opetella sen myötä joutilaisuutta.

Normaali

Juhannussika

Juhannus on taikojen aikaa. Kätke kukat tyynyn alle, yöllä näet unessa tuleva sulhansen/morsiamen. Paitsi jos avioliittoa on takana jo 27 vuotta (laskinko oikein?), mitä sitten kukkia keräämään, unia näkemään?

Unia näkee, tahtoo tai ei, olkoon avioliittovuosia takana yksi vai kaksi, ja kanavaa ei voi valita tai vaihtaa. Ei voi valita että tänään romantiikkaa, kiitos; huomenna komediaa. Uni näyttää mitä näyttää. Siihen tyytyminen.

Mutta mitä pitäisi ajatella, kun juhannusyönä näin unta juhannussiasta?

Uni oli lyhyt. Seisoin mökin keittiössä ja katsoin mökin sivuikkunasta ulos. Siellä kalliolla oli valtavan kokoinen emakko kukkaseppele päässään. Hämmästyttävästi, mutta unen logiikalla, tunnistin sian oitis: sehän on naapurin juhannussika. Karannut meidän puolelle. Ajattelin myös, että minun pitää mennä varoittamaan muuta seuruetta, joka oli mökin terassilla istumassa ja ruokailemassa. ”Juhannussika tulee, varokaa!”

Uni ei ollut enneuni. Ei ilmestynyt naapurin karannut juhannusika. Ehkä sika symboloi hallitsemattomuutta. Sitä että en ”emännöinnyt”.

Monilla on pitkät traditiot juhlapäivien vietossa, olkoon sitten kyseessä joulu tai juhannus. Kokoonnutaan samalla porukalla samaan tapaan. Siinä näkee vuosien kulun, lapset varttuvat, aikuiset vanhenevat. Ihailen sitä, mutta itse en siihen kykene. Minua ahdistaa ajatus siitä että olisi joku formaatti, johon olisin sitoutunut. Meillä jokainen joulu ja juhannus on ollut erilainen. Ja niitä on vietetty erilaisissa ja erikokoisissa porukoissa, monenlaisissa tunnelmissa. Joskus kaipaa ihmisiä, hälinää, showta; toisinaan rauhaa, lepoa, helppoa.

Vuoden 2020 juhannus oli jälleen omanlaisensa.

Joitakin traditioita silti aina syntyy. Kolmena kesänä olemme juhannuskokon sijaan (aina on metsäpalovaroitus!) laittaneet isolle siirtolohkareelle, jonka muoto muistuttaa koiran päätä, vihreän juhannusseppeleen. Tänä vuonna tuli uusi traditio: kirjoitimme pihaliiduilla, jotka olivat jääneet varaston hyllyle siitä kun poika oli pieni, mökin rappusille tervehdyksen ohi ajaville veneille: Iloista juhannusta! Oli mukava istua juhannusaattona terassilla ja vilkutella ohiajaville veneille.

Aattovieraiksi meille saapuivat vanhin veljeni vaimonsa kanssa. Harvinaisia vieraita, ja oli ilo viettää iltaa yhdessä.

Seuraavana päivänä läksimme sukumökille. Siellä oli sekalainen seurakunta, mukana liuta uusia ihmisiä: kälyn uuden miehen aikuinen poika (never seen before), kummitytön poikakaveri (never seen before), oli nuorta ja vanhaa, tuttua ja vierasta, mutta olipa kiva päivä!

Etukäteen olimme sopineet, että kenenkään ei ole velvollisuus emännöidä tai isännöidä. Jokainen syököön ja juokoon mitä haluaa. Kaikki käy, ja ei aikatauluja. Sauna päällä kaiken aikaa.

Kuulostaa kakofonialta ja kaaokselta, mutta se toimi. Loppujen lopuksi emme edes istuneet pöydän ääreen, koska totesimme että ruoka valmistuu grillistä niin epätahtiin, että istuskellaan vain rappusilla chillisti ja syödään omaan tahtiin.

Minulla oli mukana muurinpohjalettutaikina, mutta harmikseni aloitus ja into menivät täysin pieleen. Lämmitin vekottimen niin kuumaksi, että lettujen paisto ei onnistunut. Onneksi paikalla oli tuleva eräopas. Yllytin ”eräoppaan” kokeilemaan lettujen paistoja, saattavat tulevat asiakkaat vaikuttua letuista. Sinne meni eräopas, ja letut syntyivät! Oli ylipäätään ainutlaatuisen ihana kokemus kokea päivä ilman ”emännyyttä”. En muista, milloin niin olisi ollut.

Nyt toiveeni on: ei emännyyttä never-ever! Heitän taakan harteiltani. Ja huomaan, mikään ei ole minun varassani! Asiat sujuvat vaikka en häärää. Joskus on ihan oman itsensä kannalta järkevää/mukavaa ottaa uusi rooli. Ihan toisenlainen. Olla sivussa, taustalla, ei häärätä.

Suosittelen, kokeilkaa luopua rooleistanne.

Joku muu voi tehdä letut paremmin.

Normaali

Kesägarderobin kulmakivet

Räyhäpaita = ikivanha puuvillaneule, jonka hihansuut ovat rispaantuneet. Malli väljä, pituus peittää pyllyn, v-kaula-aukko on viileä, ja ne hihat, vähän liian pitkät, siksi lopulta rispaantuivat. Tämä on kyllä R.I.P. -paita. Sitä ei enää ole, mutta voi kun olisi! Isosti kaivaten.

Hälläväliä -hattu = muinoin Espanjasta ostettu cowboy-hatun mallinen punoshattu. Lierin reunassa on piilossa rautalanka tai vastaava, jolla lierin mallia saa muunneltua.

Löllöalkkarit = öisin nukkuessa pidettävät puuvillaiset mummoalkkarit. Eivät kiristä tai purista. Aseksuaalit, ei-viettelevät. Nämä alkkarit jalassa uskaltaisi kävellä vaikka aamuyöstä Sörnäisten kujilla pelkäämättä tulevansa raiskatuksi.

Halatti = löysä vaate. Sopii kaikken: nukkumiseen, rannalle, kauppaan. Erinomainen myös pihatöissä, pitkä helma suojaa punkeilta ja löysä malli on viileä.

Lippis = lippistä tarvitaan kampauksen tekemiseen. Koska edellisestä kampaamokäynnistä on aikaa vierähtänyt, nopein keino saada hiukset aisoihin on laittaa pesun jälkeen päähän lippis. Päähän muodostuu nätisti laineet juuri oikeaan kohtaan. Tätä kikkaa en tosin voi suositella kaikille hiustyypeille.

Mummoankan ostoskori = punottu soikeanmallinen kori käsilaukuksi. Tälle on kyllä vaihtoehto, näin kirpparilla, tuohikäsilaukku. Siellä oli tuohesta punottu käsilaukku hienoine koristeineen. Näytti niin erikoiselta, että melkein ostin. Pitäisikö sittenkin palata kirpparille tuohikäsilaukku ostamaan? Pitäisi.

Kesäcowboyt = heräteostoksena ostin kesäcowboybuutsit, kun halvalla sai (=30€). Ne ovat nyt kuitenkin jääneet sängyn alle. Pelkään näyttäväni linnunpelättimeltä, jos kaiken edellisen päälle laitan jalkaani buutsit. Ehkä kesän pitää edetä vielä hieman pidemmälle, että olen valmis tähän.

Kaikesta päätellen minulla on taipumusta röntsäytymiseen.

Normaali

Juhannusmuistoja

Yläasteella juhannusmuistoksi kutsuttiin kerran kahdessa viikossa koulun ruokalassa tarjoiltavaa ruokaa, mihin oli sekoitettu edellispäivien jämät. Sörsseli oli värikäs sekoitus. Sen näköinen kuin olisi jo kerran ruoansulatusjärjestelmän läpi virrannut. Ihan selvä juhannusmuisto.

Monenlaisia juhannuksia ja niihin liittyviä muistoja on – saati kaikkea sitä mitä en edes muista!

Yhtenä juhannuksena vieraana oli eronnut sukulaisrouva, jolla oli uusi poikaystävä mukanaan. Tinder taisi olla rikki, koska sulhaskanditaatti ei ihan nappiosuma ollut. Aavistelin, että ei ole ihan samasta kuplasta, kun avokadon nähdessään kysyi, mikä tuo on? Mutta en antanut avakado-casen häiritä, eihän sitä ihmistä voi avokadon perusteella kadotukseen tuomita.

Mies lupautui saunanlämmitykseen. Se on aina ihanaa, kun joku haluaa tehdä jotakin. Siinä samalla hän joi valkoviinipönikän tyhjäksi. Se ilmeni, kun viiniä kaivattiin illallispöytään. Sitä säilytettiin saunan jääkaapissa, eikä hävikkiä oltu aiemmin havaittu, koska mies oli kääntänyt pönikän väärin päin niin että emme havainneet että se oli edes avattu.

Sikäli jännä että emme huomanneet miehen käytöksessä muutosta, ei hän vaikuttanut humalaiselta, ääni kyllä koveni ja jutut olivat vähän levottomia, mutta vieras ihminen, mistä sitä tietää, minkälainen on. Ja absolutistiksi oli itsensä markkinoinut. Ehkä juhannusvierailu tyttöystävän sukulaismökillä avokadoineen tuntui sen verran isolta haasteelta että mies sortui viinipönikän tavattuaan.

Sukulaisrouva suuttui. Oli valmis laittamaan miehen tien päälle saman tien. Arveltiin kuitenkin että se saattaisi täyttää heittellejätön kriteerit, juhannusaattona kun ei ollut maaseudulla joukkoliikennettä saatavilla. Päädyttiin sitten siihen, että rangaistukseksi mies majoitettiin tontin perällä sijaitsevaan entiseen kanalaan. Pysykööt siellä.

Juhannuspäivän aamulla havaitsin miehen tepastelevan mökin rannassa. Sanoin, että pyydetään kahville. Sukulaisrouva sanoi että ei pyydetä, ei se ikinä aamulla mitään syö. Vein kuitenkin juhannusmörölle kupin kahvia ja leivän rantaan. Totta se oli, ei syönyt, ei huolinut leipää, mutta kahvin otti.

Päivän mittaan mies oli kadonnut pihapiiristä. Lähtenyt kohti uusia romansseja. Ehkä tinder oli pimputtanut, uusi mätsi löytynyt lähiseudulta. Ehkä mies oli lisännyt omaan päivitykseensä ”en pidä avokadoista”.

Hyvää Juhannusta kaikille!

Normaali

Apua, aurinkomyrsky tulee, oletko valmis?

Hesarissa oli joku aika sitten mielenkiintoinen artikkeli aurinkomyrskyistä. Pahimmillaan sellainen voi viedä sähköt pitkäksi aikaa. Asiantuntija arveli että sellainen saattaisi olla odotettavissa aikavälille 2030-2040.

Nyt kun tässä juuri ollaan pikku hiljaa joten kuten pääsemässä panepidemiasta voiton päälle, rupesi vähän jänskättämään ajatus aurinkomyrkystä ja sähköttömyydestä. Että mitä se oikein tarkoittaisi?

Tietenkin sitä että ei ole valoja, ei lämmitystä, ei tietokoneita, televisiota, pankkikortit eivät toimi, ylipäätään pankkiasiat eivät toimisi, ei tulisi vettä hanasta, ei saisi tankattua autoa. Kaikki, koko yhteiskunta menisi täysin jumiin. Mitä jos sattusi juuri silloin olemaan ulkomailla? Ei pääsisi pois? Kaikki toimii sähköllä, paitsi hevonen.

Vanhat ihmiset varautuvat aina pahan päivän varalle. Pitäisikö minunkin tällaisena esivanhana alkaa varautua aurinkomyrskyyn? Laittaa kellariin sellainen aurinkomyrskykatastrofiarkku. Siellä olisi kynttilöitä, lamppuöljyä, pattereita, lääkkeitä, tukku käteistä ja ämpäri ja pitkä köysi että saisi kaivosta nostettua vettä. Viinapullo! Siitä voisi saada hyvät rahat pimeillä markkinoilla tai joisi epätoivoon itse. Älyttömän paljon villalankaa norjalaisvillapaitojen kutomiseen, koska joutilasta aikaa olisi. Tai ehkä juuri ei olisi, kaikki aika menisi siihen että joten kuten selviytyisi, saisi ruokaa, vettä ja lämpöä aikaiseksi. Tosielämän selviytyjät Suomi, joka päivä uusi jakso.

Ei, ei ja vielä kerran ei! Ei nyt mitään aurinkomyrskyjä tänne enää. Tässä on nyt ollut ihan riittävästi tätä haastetehtävää.

Olisihan se aikamoinen survaval game ihmiskunnalle! Lehtiartikkelin asiantuntija tuumaili että tästä ovat tiedemiehet varoitelleet. Aurinkomyrskyjä on ollut kautta aikain säännöllisesti. Ihan niin kuin panepidemioitakin. Siitäkin tiedeyhteisö varoitti, mutta emme halunneet kuulla huonoja ennusteita. Sitten kävi niin kuin kävi. Hienosti kyllä selvittiin. Toivottavasti yhtä hienosti aurinkomyrskystä.

Ai niin, ei pidä unohtaa vessapapereita katastrofiarkusta. Nehän tunnetusti loppuvat ensimmäisenä. Ja tomaattimurska. Voi sitten aurinkomyrskykatastrofin kohdatessa viisastella vanhana kaikkitietävänä koronaepidemian läpieläneenä että voi että tietäisittepä silloin vuonna 2020, sese vasta oli se!

Normaali

Kissastoppari

Läheisriippuvainen kissamme vietti 16 tuntia yksin mökillä. Minä olin töissä kaupungissa, mies omissa työtehtävissään ja poika ystävän perheen kanssa veneilemässä. Olisipa ollut valvontakamera, mistä olisi voinut seurata kissan touhuja! Oli varmaan sellainen kissaversio Yksin kotona -elokuvasta.

Kun palasimme mökille, kuului ensimmäisenä äänekäs, vaativa ”mau!” eli missä helevetissä te olette olleet! Jätitte minut tänne yksin luonnon armoille, Oranssin Hirviön, ketun, hyökkäävien pikkulintujen ja muiden armoille. Oranssi Hirviö on antamamme nimi kissalle, joka silloin tällöin näyttäytyy. Isokokoinen kolli, joka jahtaa Miirua. Leikattu Miiru on aseksuaali, eikä välitä kollin lähentymisyrityksistä vaan pakenee ikkunasta sisään turvaan.

Kun olin käynyt pesulla ja asettunut nukkumaan, Miiru kömpi massun päälle. Tunki naamaansa minun kasvojani vasten. Jäi massun päälle kehräämään. Tuntui sanovan ”nyt et kyllä lähde tästä mihinkään”. Sama toistui aamulla. Kissastoppari rintakehällä, ei saa liikahtaa, pysy siinä. Tuli vain niin kuuma kissa peittona, että oli hätisteltävä otus pois.

Kissa on kyllä pitkävihaisin olento mitä tiedän. Tajusin että koko pitkän talven se ei ole tullut kertaakaan mahan päälle kehräämään. On osoittanut sillä tavoin mieltään kaupunkiasumista vastaan. On kaivannut luontoon ja mökille. Ja nyt kun on päässyt, on taas kaikki hyvin ja sen omalla tavallaan osoittaa. Kun vain henkilökunta pysyisi paikalla! Eikä jättäisi yksin.

Yksinäisyys, se on ongelma kissoillakin. Varsinkin jos ei Oranssin Hirviön seura kelpaa.

Normaali

Ilmastonmuutos, mikä ihana tekosyy telttailla kadulla

Carrols-hampurilaisketjun vanha slogan Nälkä – mikä ihana tekosyy tulee mieleen Elokapinan mielenosoituksesta. Koulu on loppu, on kesäloma, pienessä opiskelija-asunnossa kuuma, Anniina lupailee iltauutisissa helteitä, paitsi ettei nuori katso iltauutisia, hän katsoo säätiedot kännykän sovellutuksesta. On siis mitä mainioin säätyyppi nukkua ulkona, mutta Nuuksioon pitäisi mennä bussilla, ja metsässä on hyttysiä. Keskellä kaupunkia ei hyttyset vaivaa, miksi ei siis telttailla kadulla?

Anteeksi vain, nykynuori, mutta kukkahattutädistä kapinanne näyttäytyy ulkoilmabileinä. Ei sikäli, ei siinä mitään uutta ole. 70-luvulla oli edellinen nuorison polittiinen liikehdintä, silloin muodissa olivat kommunistit, ja moni lähti mukaan, koska heidän porukoissaan oli cooleimmat tytöt ja punaviini virtasi. Mitä väliä mikä ideologia kunhan bileet on hyvät. Ei mitään uutta auringon alla.

Muistelen keräilleeni roskia Unioninkadulta edellisten ilmastomielenosoitusten jäljiltä. Omat roskat ei ehkä likaa luontoa niin paljon kuin muiden. Ja kyllä kaupunki roskat kerää, tai joku äitioletettu.

Nuoren mielestä viljely on hampunkasvatusta ja chilipalkojen viljelyä parvekkeella, ja ekologisuus sitä että vaatteet ostetaan kirpparilta. Lentää kyllä voi, ainakin Berliiniin ja Balille.

Olemme kaikki huolissamme luonnosta ja sen pärjäämisestä. Miten luonto ja eläimet pärjäävät näilläkin helteillä? Ei suomalaiset lajit ole ”suunniteltu” tällaisiin säihin. Mitkä kasvit ja eläimet selviävät meillä ilmastonmuutoksesta? Minkälaisia puita täällä tulevaisuudessa kasvaa? Katoavatko tyypilliset suomalaiset puut – mänty, kuusi ja koivu – korvautuvatko muilla lajeilla?

Kaiken lisäksi saatamme omilla hyvää tarkoittavilla toimilla pahentaa tilannetta. Näin on esimerkiksi mielestäni jätevesien suhteen. Kun katselen ikivanhoja saaristolaismäntyjä kesämökimme ympärillä, joiden kestää kasvaa kymmeniä jos ei satoja vuosia täysikasvuiseksi, luulen että ne eivät olisi edes hengissä enää, ellei meidän tiskivesi lorisisi monttuun, jonka olemme kaivaneet niiden viereen. Nämä männyt elävät meidän tiskivedellä. Jos ns.harmaavesi johdettaisiin pois viemäriverkkoon, niin kuin suositus olisi, puut eivät saisi vettä laisinkaan ja kuolisivat pois. Sama juttu saunan pesuvesien kanssa. Niidenkin annamme lorista lähipuille. Pisaraakaan niistä vesistä ei valu mereen, maa on niin kuiva, että muurahaisen jalkoja polttaa.

Telttailkaa ja bailatkaa vain, kerran sitä ihminen nuori on, ja aina maailmassa riittää korjattavaa, vielä seuraavillekin sukupolville. Mutta sitten joskus vanhana, kun ambulanssi tulee teitä hakemaan teholle, eikä pääse pihaan, koska kadulla on joku kapina, niin muistelkaa omaa nuoruuttanne kaiholla. Oi niitä aikoja! Ja murheita. Milloin tulee se suurin?

Normaali

Keski-iän ongelmia; haikeus ja raadanta

Keski-ikä on haikeaa aikaa. Tai ainakin minulla on juuri nyt haikea vaihe meneillään. Olen pohtinut paljon luopumista, ja sen vaikeutta.

Pihalla puuhatessani kuorin esiin vanhaa kallioplänttiä. Muistan, kuinka joskus 90-luvulla vietimme sillä suojaisella kalliolla erään hauskan vapun. Olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa piknikillä siinä ainakin vuorokauden, viini virtasi, lausuttiin Eino Leinoa, turistiin niitä näitä ylioppilaslakit päässä. Silloin ympärillä oli niitty ja aurinko paistoi. Nyt puut ovat kasvaneet, kallio on jäänyt varjoon, peittynyt, sammaloitunut. Kallion viereen on kasvanut talonkorkuinen mänty. Silloin se oli ihan pieni vielä.

En enää koskaan vietä pitkää picnic-vappua sillä kalliolla. Yksinkertaisesti siitä syystä että en jaksaisi istua kalliolla niin pitkään. Eikä varmaan muutkaan, selkä- ja jalkavaivaiset. Kohta sinne pitää rakentaa rollaattoriliuska, jos sinne haluaa mennä.

Naapurimökissä on tehty sukupolvenvaihdos. Edelliset asukkaat viettivät paljon aikaa vanhassa kalastajatorpassa. Suojaisa piha oli kuin Eeden, täynnä hienoja istutuksia, aina kukki ja kukoisti. Ihmettelen, miten kivuttomasti he mökistään luopuivat. Miten se on mahdollista? Luopua rakkaasta ja tärkeästä, muistorikkaasta paikasta noin vain, niksnaks. Käsittääkseni he eivät ole sukupolvenvaihdoksen jälkeen edes käyneet mökillä, vaikka heillä periaatteessa käyttöoikeus on jäljellä.

Yritän kuvitella tilannetta omalle kohdalleni, ”aattelepa omalle kohalles”, sanoisi Ruonansuun Jope. Sen täytyy mennä niin, että eräänä päivänä vain oivaltaa, että tätä ei enää jaksa, ei jaksa siirtyä paikasta toiseen, on pakko jäädä, pysähtyä johonkin, niin kuin ruletin nuolikin lakkaa lopulta pyörimästä. Uupumisen kautta tulee tunne, että on valmis luopumaan.

Mökkinaapurit elävät nyt onnellisina kaupunkikodissaan. Möivät autonsa pois. Ajavat taksilla ruokaostoksille, harrastavat kulttuuria, tekevät taidetta, täyttävät ristisanoja, harrastavat, ovat joutilaina.

Olla joutilaana, kuullostaa ihanalta. Kunpa osaisin olla hetken joutilaana! En ymmärrä, mikä on tämä puuhakkuuden pakko? Tunnistan nähneeni saman omissa vanhemmissani. Tekemisen pakkoa, lopulta rojahdetaan väsyneinä ja voipuneina nukkumaan tukkiunta. Vähän sama kuin alkuasukkaat, jotka tanssivat itsensä transsiin. Ihminen voi kaiketi päästä transsiin ihan vain väsyttämällä jossakin joutavanpäiväisessä fyysisessä pihaurakassa.

Voisin yrittää kokeilla levollisuutta. Miten ihana sana! Levollisuus. Pitää sisällä niin paljon: rauhaa, seesteisyyttä, lepoa, tyyneyttä.

Tuolla se nököttää saunan seinustalla, palju. Mitä jos viettäisin yhden päivän vain saunoen ja ottaen yrttikylpyjä paljussa? Välillä kävelisin paljain jaloin kalliolla, katsoisin kaukaisuuteen, venyttelisin, mitäpä jos yrittäisin päästää irti tekemisestä? Osaisinko? Lupaan yrittää.

ps. On jännä, miten maailma myös tökkii meitä tehokkuuteen ja ainaiseen suorittamiseen. Esimerkiksi tämä ohjelma, millä pidän blogia, kehuu minua aina kun olen ”aktiivinen” ja kirjoitan säännöllisesti. Ja samalla ohjelma ehdottaa toimenpiteitä, miten saisin lisää näkyvyyttä ja lukijoita. Ikään kuin se olisi tavoitteeni. Ei ole. Ihan sama vaikka tätä lukisi vain Paula ja Pirkko. Kirjoitan tätä eniten itselleni, omaksi ilokseni. Minusta suuret lukijamäärät omaan ”päiväkirjaan” olisi itseasiassa kauhistus.

Normaali

Terapeutti, parannettu versio ystävästä

Keväällä aloitin terapian. Se oli sattuman oikku. Hyvä sellainen. Joskus elämä laittaa eteen ovia, jotka ovat auki, sepposen selällään tai raollaan, niihin kannattaa kurkata.

Kaikki alkoi siitä, että hyvä ystävä kertoi aloittavansa terapian. Hän oli työnsä kautta tutustunut ihmisiin, jotka olivat aloittamassa oman terapiatoimiston, heillä oli vielä opinnot kesken ja tarvitsivat ”koepotilaita”. Heti nousi käsi pystyyn. Minä myös!

Jo pitkään terapia oli kiehtonut. Mitä siellä tehtäisiin, minkälaista olisi, minkälaisia vaikutuksia sillä olisi minuun?

Ensimmäinen kerta pelotti. Niin kuin aina jokainen ensi kerta, lajista riippumatta. Turhaan. Loppujen lopuksi ei ole kovin vaikea puhua itsestään, repiä nöyhtää omasta navastaan.

Heti alussa mietimme sopivaa tapaa toimia. Koska minulle on helppo ilmaista ajatuksiani kirjoittamalla, päätimme että terapeutti antaa minulle joka kerta kirjoitustehtävän. Kirjoitan, ja sitten keskustelumme siitä. Tämä tapa on toiminut hyvin.

Nyt olemme kesätauolla, mutta tapaamme kesän mittaan aina kun olen kaupungissa. Tänään oli kaupunkipäivä ja samalla terapettipäivä.

Koska edellisestä tapaamisesta oli kulunut jokunen viikko, oli kerrottavaa kertynyt. Kun olin omat tarinani lätissyt, oli ihan kielen päällä, että en kysynyt, ”mutta mitä sinulle kuuluu?” On aika absurdia puhua tunti itsestä kysymättä toisen kuulumisia, mutta sellainen on terapiasuhde – yksipuolinen.

Terapiassa käynti on ehkä vähän sama asia kuin puhuisi papille. Luottamuksellinen ihminen kuuntelee, tekee huomioita, ei tuomitse, on sinua varten, sinun puolellasi. Terapeuttia ei tarvitse pelätä, että mitähän sieltä tulee jos nyt sanon näin tai noin, ei tule mitään, paitsi ehkä joku tarkentava kysymys. Terapeutti on siis paranneltu versio hyvästä ystävästä!

Nämä jo läpikäyty muutama kuukausi ovat olleet opettavaisia. Olen oppinut paljon itsestäni, käyttäytymisestäni. Olen tehnyt huomioita omasta elämästäni. Luulen että minusta voi tämän myötä tulla parempi äiti, vaimo, sisko, ystävä, työkaveri, tai ihan vain minä.

Luulen, että saan terapiasta irti jopa enemmän juuri nyt, kun minulla ei ole elämässäni mitään erityistä isoa tragediaa käynnissä, jos nyt ei keski-iänkriisiä sellaiseksi lasketa. Tyynessä tilanteessa on helpompi nähdä oma elämänsäkin selkeästi ja ymmärrettävästi. Ymmärtäminen on terapian ydintehtävä. Siellä ei etsitä syyllisiä, siellä etsitään syitä ja seurauksia, ihmetellään elämää.

Viimeksi päädyimme ideoimaan. Kerroin terapeutille tuliterapiaideastani, jonka sain joku kesä sitten iltanuotiolla. Miten helppoa keskusteleminen onkaan iltanuotion äärellä! Ehkä se miljöö on meissä geeneissä. Nuotion äärellä oli ja on turvallista. Sanoin terapeutille että hänen pitäisi etsiä vastaanottotila, jonka keskellä olisi nuotio.

Ideoimme vitutus-kasvatusmetodin. Ennen vanhaan tunnettiin management by perkele -johtamismetodi. Vitutus-kasvatusmetodi on vähän sama mutta kasvatukseen soveltuva. Nykyisin me vanhemmat teemme joskus sen virheen että teemme asioita liikaa lapsiemme/nuortemme eteen, yritämme suojata ikäviltä kokemuksilta, taistelemme taisteluja, jotka heidän itsensä kuuluisi taistella ja läpikäydä. Joten ehkä paras juttu voisikin joskus olla antaa nuoren ajautua niin suureen harmituksen/vitutuksen tilaan, että hän alkaa itse toimia omaksi hyväkseen.

Ajauduimme pohtimaan ajan laskemisen merkitystä. Miten ihmelliseltä tuntuukaan, että joskus ihminen ei osannut laskea aikaa tai sen laskemisella ei ollut mitään merkitystä. Mehän emme juuri muuta teekään. Aina olemme odottamassa jotakin kesää, lomaa, joulua, jotakin etappia elämässä. Mutta jos ei olisi aikaa, eikä sille määreitä?

Pohdimme, kysyisimmekö toisiltamme että tekisikö sun viettää kohta jotain vaikka juhannusta tai joulua tai jotain spessupäivää? Sitten tuumittaisiin että ehkä voisi juhannusta kohta viettää. Milloin vietettäisiin? Ja koska emme voisi sanoa että ensi viikolla, sovittaisiin että sitten kun ollaan saatu räsymatto valmiiksi, sitten vietettäisiin juhannusta.

Eikä olisikin levollinen ajatus? Vietetään sitten kun ollaan saatu hommat hoidetuksi, ei silloin kun kalenterissa lukee tai kun muut niin tekevät. Muilla ei olisi niin suuri merkitys ylipäätään. Me mietimme paljon muita, mikä tekisi vaikutuksen muihin, miten olisin niin kuin muut, mitä muut minusta ajattelevat. Kaikesta muiden ajattelusta pitäisi päästä eroon.

Lapsethan elävät juuri niin. Heillä ei ole aikaa. Kello pitää opetella, eikä sen oppiminen ole välttämättä ihan helppo juttu. ”Ensi viikolla” ei merkitse taaperolle mitään. ”Taivasten valtakunta on lasten kaltainen” voisiko se tarkoittaa tätä? Ajanlaskun loppua? Mitä järkeä ikuisuudessa sitä paitsi olisi ajanlaskulle? Sehän olisi yhtä järjetöntä kuin viedä hiekkaa Saharaan.

Pohdimme, voiko aikuinen saavuttaa mielentilaa, missä ajan merkitys hämärtyy? Voisiko laitoksessa käydä niin? Vaikka vankilassa, missä kaikki on toisten määräämää, milloin heräät, menet nukkumaan, syöt, ulkoilet, kaiken määrää muut. Mitä jos sen kokisi vapautena. Jospa Pelle Miljoonan laulu Vapaus on suuri vankila voisikin toimia tietyssä mentaalisessa tilanteessa juuri toisin päin, niin että vankila olisi suuri vapaus?

Lopulta päädyimme siihen että terapeutin kannattaisi aloittaa uusi business vankiloissa. Se toimisi tuliterapian muodossa, nuotion ääressä, ja metodina olisi saada vanki oivaltamaan vankilan tuoma mahdollisuus päästä irti ajasta. Pelle Miljoona voisi tehdä biisiinsä käänteiset sanat terapiatarpeeseen.

Että tämmöistä.

Nykyisin siis ihmisen maksaa siitä että saa jutella jonninjoutavia ja keksiä yhdessä asioita. Eikö olekin hullu maailma? Mutta ihana!

Normaali

Vanhusten kesäsiirtola

Ennen vanhaan lapset kuskattiin kesäksi kaupungista maalle. Nykyisin tilanne on toinen: me pidämme ”kesäsiirtolaa” 88- vuotiaalle ukille. Voisi olla hyväksi monelle muullekin vanhukselle päästä pois kaupunki oloista maaseudulle elämään ulkoilmaelämä ja toisten pariin.

Viikko on kohta jo vierähtänyt, ja yhteiselämä kolmessa sukupolvessa asettunut uomiinsa. On opittu toistemme tavoille.

Olen havainnut että ukilta ei kannata koskaan kysyä, onko hänellä nälkä/jano/kuuma/kylmä tai pyykkiä pestäväksi. Ei ole. Aluksi minua stressasi tämä, en tiennyt, milloin olisin laittanut ruokaa tai tiennyt, oliko hyvä olo. Kunnes älysin että ukin logiikan. Hän todennäköisesti ajattelee, että ei halua olla millään tavoin vaivaksi, ja siksi vastaa aina ei. Niinpä lopetin kyselemisen, ja aloitin uuden taktiikan. Jos teen itselleni välipalaleivän, teen samalla toisen ukille. Jos kahvihammastani kolottaa, keitän kahvit ja vien mukin myös ukille. En kysy, maistuisiko, sanon vaan että eiköhän juoda kahvit.

Ukki tykkää seurata maailman tapahtumia. Hän katsoo kaikki uutiset, urheilut ja ajankohtaisohjelmat. Ja tykkää kommentoida näkemäänsä. On hieman rasittava katsoa yhdessä televisiota, kun niiden päälle tulee ukin simultaanitulkkaus. Aina ei kuule, mitä itse uutistenlukija sanoo.

Sen oivalsin, että jos omat korvat väsyvät, ja kaipaa hiljaisuutta, riittää kun menee toiseen huoneeseen. Jätän ukin television ääreen, otan kirjan ja menen tuvan sohvalle köllöttämään.

Sitä en vielä ole keksinyt, miten saan häneltä likaiset vaatteet pestäväksi, mutta kyllä siihenkin lienee ratkaisunsa.

Ennen tänne tuloa ukilla oli laskimotulpantekele jalassa, mutta onneksi neuvokas, lääkäriksi opiskeleva lapsenlapsi oivalsi, mistä jalan turpoamisessa oli kyse, ja vei lääkäriin. Mummi eli anoppini on hoivakodissa heiveröisessä kunnossa. Hän, joka aikoinaan voitti muut kädenväännössä, ei nyt jaksa pitää kännykkää korvalla tai lehteä kädessä. Elämän lanka ohenee.

Vanhojen ihmisten kesäsiirtola idea sopisi hyvin esimerkiksi Paimion parantolan tyylisiin hienoihin vanhoihin sairaalarakennuksiin. Sinne vähän sopivaa pientä puuhaa pihalle, hyvää ruokaa kesän uusista antimista ja toisten seuraa. Lisäisi terveyttä ja elinvuosiakin kenties.

Hyvistä ideoista tuli mieleen paikallislehdestä lukemani artikkeli. Laitilassa on keksitty pitää ns. Seiskakerhoa lapsille, jotka siirtyvät ala-asteelta yläasteelle. Tilanne voi tuntua pelottavalta, edessä on uusi, isompi koulu, uusia ihmisiä, opettajia ja toisia oppilaita muista kouluista. Seiskakerho kokoontuu kesän ajan kerran viikossa. Siellä voi tutustua uusiin luokkakavereihin. Koulun aloitus ei syksyllä enää pelota niin paljon. Uskoisin että tämänkaltaisella toiminnalla voidaan myös ehkäistä kiusaamista ja edistää ryhmäytymistä. Olisi hyvä idea muuallakin toteutettavaksi! Niin kuin vanhojen kesäsiirtolakin!

Normaali

Vietä tyhjä hetki

Ajattelin viettää 90-lukuvaikutteisen kesän. Silloin ei koko ajan tiedetty, mitä muut tekevät ja mitä maailmalla tapahtuu. Kännykän ainainen mukanaolo ja some ovat tehneet sen, että täytämme jokaisen ylimääräisen hetken tarkastamalla, mitä muille kuuluu ja miten maailma makaa.

Toista oli ennen vanhaan. Ei tiedetty, mitä muut puuhasivat, mitä söivät, miltä annos lautasella näytti, miten ilta-aurinko Saimaalla laski, missä i-porissa oli aamulla kulkenut tai x-boxmummo pihalla puuhaillut, oliko terhijohanna kutonut tänään uudet, hienot sukat, piamaikku pulahtanut uimaan? Elleivät sitten olisi soittaneet ja itse minulle kertoneet. Tuskin olisivat, koska en tunne heitä, eikä heillä ole puhelinnumeroni. Seuraan Instassa ihmisiä, joita en tunne. Tai tavallaan tunnen, vuosien saatossa he ovat tulleet tutuiksi. Tuntemattomiksi tutuiksi. Ihaniksi sellaisiksi. Laittavat joskus jotakin positiivista ja piristävää palautetta.

En minä tyystin nykyajasta luovu, en edes tuntemattomista tutuistani. Mutta suunnittelin niin, että ”unohdan” kännykän, jätän pois taskustani, annan nukkkua yöpöydällä. Ja katson sitten kerran, pari päivässä, en täytä jokaista tyhjää hetkeäni kännykällä. Vietän sen tyhjän hetken. Katson kaukaisuuteen, teen havaintoja ympäristöstäni en puhelimisesta.

Enkä kuuntele yöllä äänikirjoja. Siihen on kyllä luonteva edellytys. Unohdin kuulokkeet, muistin kyllä ottaa niiden laturin, mutta itse langattomat kuulokkeet jäivät matkasta. Niinpä en voi kuunnella yöllä radioita tai äänikirjoja. Mahtava mahdollisuus palata entiseen. Aion käyttää tilaisuuden hyväkseni. Hyvin olen nukkunut ilman kuuntelujakin. Tai siis oikeastaan paremmin. Jos herään yöllä, luen pertsakirjaa. Ihan niin kuin ennen vanhaan.

Mitähän muita vaikutteita voisin ottaa takaisin ajasta ennen älypuhelimia? Katkarapucocktailin? Pinacoladan? Lankapuhelimen? Kyllä tuntuisi hassulta istua aina samalla paikalla eteisen penkillä puhumassa puhelimeen. Ei voisi kävellä keinuun tai vaikka vessaan kesken puhelun. Istua nököttäisi aina vain siinä samalla jakkaralla eteisessä, kiinni puhelimessa niin kuin napanuoralla. Paitsi että napanuora on nykyisin paljon sitkeämpi, vaikka näkymätön. Niin riippuvaisia meistä on puhelimesta tullut. Nimi on kyllä käynyt vanhanaikaiseksi. Ei se enää mikään puhelin ole. Se on lompakko, televisio, radio, kirja ja valokuva-albumi, postilaatikko. Varsinainen monivärkki.

Paluuta entiseen ei taida olla, eikä tarvisekaan. Mutta pienen loman ja irtioton normikännyköinnistä voi kesä ja loma antaa. Kaikkea ei myöskään tarvitse kuvata. Miten vapauttavaa!

Normaali

Kakkaihottuma

On vasta kesäkuun alku, mutta tuntuu ihan heinäkuulta. Merivesi on lämmintä, paarma bongattu ja sudenkorennot, yleensä niitä näkee vasta myöhemmin kesällä. Ja rantakäärme. Tulisivat sitten jo kanttarellitkin, mutta niitä sentään ei vielä ole ilmaantunut. Eteneekö koko kesä pikakelauksella?

Verkot on saatu laskettua veteen. Aamulla kävimme ensi kertaa katsastamassa saaliin. Olin tilannut 12 ahventa, kaksi kuhaa ja hauen. Tuli yksi ahven. Sillä saa ns. keittiön tervehdyksen alkupalaksi.

Tänään ropsautti pienen sateen. Liian pienen. Maa on kuiva, puut kärsivät. Siksikö männyt ovat päästäneet ilmoille erikoisen paljon siitepölyä? Onko se niiden reaktio kuivuuteen?

Sain pahan allergisen reaktion aamulla. Ruohonleikkuukone ei suostunut käynnistymään, bensa oli vanhaa ja väljähtynyttä. Jätin koneen ottamaan aurinkoa, ja aina ohi kulkiessani nykäisin kokeeksi. Kaksi päivää auringossa lepäiltyään kone yllättäin lähti käyntiin. Olen ennenkin kokeillut tätä kikkaa, en tiedä, mihin se perustuu, ehkä vain sattumaan, mutta joka tapauksessa kone suvaitsi käynnistyä, ja ryhdyin ajelemaan kulkureittejä matalaksi. Palkkioksi sain allergisen reaktion.

En tiedä, mikä tätä ihoa vaivaa? Miten se on niin ongelmallinen, ja aina vain pahenee? En tiedä, laukaisiko reaktion pöly vai oma hiki, vai niiden kombinaatio, mutta minua alkoi kutittamaan aivan hillittömästi ja iholle nousi punaisia pisteitä. Säntäsin suihkuun, otin Cetiritziniä ja levitin iholle kortisonilinjamenttiä, jota lääkäri oli joskus määrännyt hoidoksi kuivaan päänahkaan. Nyt levitin sitä vartaloon ja käsivarsiin. Kutitti niin että itketti. Voi kun ihon voisi vaihtaa niin kuin vaatteet! Vaihtaisin oitis! Ihan sama vaikka karvaisen tai vanhan ja ryppyisen.

Lääkäri määräsi myös kuurin erikoisvahvaa kortisonia kroonistuneeseen käsi-ihottumaan, jonka jo kerran sain hetkeksi paranemaan kummitädin erikoissalvalla, mutta vaiva on tehnyt comebackin. Sitä lääkäri sanoikin; vaiva palaa aina niin kauan kuin syy sen aiheuttajaan löytyy ja syy poistetaan. Kehotti käymään omassa terveyskeskuksessa näyttämässä kättä, että saisin lähetteen jatkotutkimuksiin.

En viitsinyt selvittää, miten vaikeaa on päästä terveyskeskukseen Helsingissä. Viime aikoina puhelinvastaaja on vastannut, että opettelemme uutta Apotti-järjestelmää, ja otamme vastaan vain kiireellisiä tapauksia, hätätilanteissa yhteys 112. Sitä ei kerrottu, miten kiireellinen tapaus saa yhteyden terveyskeskukseen?

Mitähän ne siellä puuhaavat kaiket päivät ilman asiakkaita? Miten Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönotto voi olla niin vaikeaa, että normipotilaita ei oteta lainkaan vastaan? Eikö siinä ikään kuin terveysaseman perustehtävä jää kokonaan pois käytöstä? Sikäli eri tilanne täällä mökkipaikkakunnalla. Sain ajan lääkärille puolen tunnin päähän siitä kun soitin.

Mutta mikä ihme voi aiheuttaa ihottuman vain oikeaan käteen? Vasen käsi on täysin terve. Sitä paitsi ihottuma on oudossa paikassa, käden ”syrjässä”, pikkurillin ja ranteen välisellä pätkällä. Ikään kun olisin allerginen hiirimatolle, se kohta kun kädestä osuu hiirimatolle, mutta minulla ei ole tietokoneessa hiirtä eikä näin ollen hiirimattoakaan.

Ihmettelin asiaa miehelle, hän arveli että minulla on kakkaihottuma, koska ainoa asia, minkä hän keksii vain oikealla kädellä tehtäväksi on takapuolen pyyhkiminen. Toinen vaihtoehto on hampaiden pesu. Mutta luulisi, että jos hammastahnassa on jotakin allergisoivaa myös suun iho reagoisi.

Eli siis kakkaihottuma on diagnoosi 🙂 Laittakaa tieto ylös sinne Apottiin! Ehkä pitää aloittaa kumihanskojen käyttö myös vessareissulla.

Normaali

Armi Aavikon koskettava elämä

Joku kesä sitten Yle Areenassa oli kuunneltavissa audiodraama laulajatar Kikasta. Tänä vuonna kuunnelman aiheena on toinen edesmennyt ja surullisen elämänkohtalon kohdannut laulaja, Armi Aavikko. Pääosan esittää loistava Minka Kuustonen. Kuulin radiosta Olga Ketosen tekemän haastattelun. Siinä Minka kertoo, kuinka hän eläytyi kuunnelman tekemiseen ja Armin kohtaloon niin paljon että välillä itki.

Audiodraama tulee kuunneltavaksi vasta heinäkuussa, mutta ajattelin virittäytyä tunnelmiin ja tilasin antikka.net’istä Armi Aavikon elämäkerran.

Lukukokemus pisti mietteliääksi. Muistan lukeneeni aikoinaan kohuotsikot rattijuopumuksista ja arvailut suhteesta Dannyyn. Armi olisi halunnut ”tavallisen” elämän, perheen ja hoiva-alan ammatin. Mutta hänestä tuli Miss Suomi kovin nuorena, keskikoulu oli vielä kesken ja sellaiseksi jäikin. Ilman koulutodistusta ammatin opiskeleminen oli mahdotonta. Viihdeala vei mukanaan. Tuli suhde varattuun mieheen. Armi odotti lupauksen täyttymistä, mutta sai lopulta todeta että hänestä ei koskaan tulisi rakastamansa miehen vaimoa, eikä hän saisi omaa perhettä. Elämä alkoi mennä huonoon suuntaan.

Elämäkerrassa on myös Armin kirjoittamia runoja. Erään runon säkeistö on enteellinen: Siks’ tahdon mä ulos valkeuteen, ja kirkkauteen ulos sillan teen. En halua mä elää vanhuuteen, siks’ aikaa vain on huomiseen.

Armi Aavikko kruunattiin Miss Suomeksi vuonna 1977. Olin tuolloin kymmenvuotias. Varmaankin olen katsonut kisat televisiosta, sitä en muista. Mutta sen muistan, että lehdissä oli tuolloin paperinukkeja, niillä leikittiin. Minulla oli niin Armin kuin seuraavana vuonna kruunatun Seija Paakkolan paperinuket. Paljon on lapsuudenaikaisia leluja tallessa, mutta paperinuket eivät ole säilyneet.

Nuorena ihminen tekee koko loppuelämän kannalta tärkeitä valintoja. Mihin ammattiin päätyy, keitä ihmisiä kohtaa? Monet tilanteet ja tapaamiset ovat kohtalokkaita, ja hyvin pienestä kiinni, miten lopulta käy.

Juuri tänäkin keväänä ja kesänä moni koulunsa päättävä tekee näitä samoja kohtalokkaita valintoja. Suojelusenkelitaulussa pieni poika ja tyttö ylittävät siltaa. Heidän takanaan kulkee enkeli. Toivottavasti enkeli pysyy matkassa vielä sittenkin, kun lapset ovat isompia, ylitettävät sillat pitempiä, ja niiden alla virtaavat vedet mustempia.

Normaali

Siitepölyhommia

Tähän aikaan vuodesta jokaisen mökki- tai omakotiasukkaan lempitavara lienee ulkovesihana ja puutarhaletku. Ainakin allergisen.

Meinasin mennä nauttimaan aamukahvit kasvihuoneeseen, mutta paikka olikin siitepölyn vallassa. En ollut tätä huomannut lainkaan illalla kasvihuoneen ovia sulkiessani. Laitan ne yöksi kiinni, koska yöllä on vielä kylmää, ja avaan päiväksi, koska päivällä aurinko porottaa kuumasti, ja kasvit tukehtuvat, jos eivät saa vähän ilmaa. Päivän aikana huoneeseen oli hiippaillut männyn siitepöly. Aamuauringossa näki, kuinka pöytä, tuolit ja lattia olivat keltaisen siitepölyn vallassa. Äkkiä pois.

Autokin oli muuttunut keltaiseksi. Ei kun letkuttamaan. Edellisen kerran pesin paikat siitepölystä vain muutama päivä sitten. Ennen seuraavia sateita ei kannata pestä pyykkiä, koska niitä ei voi ripustaa ulos kuivumaan. Sade tuo siitepölyn alas ja sitten voi taas pyykätä. Ei vain taida olla sadetta näköpiirissä?

Nyt tulee puutarhavinkki! Enpä olisi uskonut että minulta sellainen irtoaa. Leikkasin aamulla ensi töikseni nurmikkoa. Se kannattaakin tehdä joko aamulla tai illalla, päivällä on liian kuuma. Homman hoidettuani tuli mieleen, että se koneen alapuoli kannattaa putsata. Muuten sinne terään ja pohjaan jää paljon ruohosilppua, joka kovettuu. Ruohonleikkuukoneen hyvinvoinnin kannalta sen pohja kannattaa pitää puhtaana silpusta. Mutta keksin että silppuhan on mitä parhainta lannoitetta! Keräsin talteen ämpäriin ja vein viiniköynnöksen juurelle.

Olen pitänyt itseni kiireisenä jonninjoutavuuksilla. Olen sellaisten pikkuprojektien keksimisessä varsin lahjakas. Välillä harmittaa, kun yleensä ne projektit ovat ihan turhia. Sitten on vain erilaisia keskeneräisiä projekteja siellä ja täällä. Kuten esimerkiksi luudan ja rikkalapion maalaaminen kasvihuoneen väreihin sopivaksi. Ei mitään järkeä, mutta senkin tein.

Kasvihuoneen vihreää maalia on jäljellä vielä puoli purkkia, ja en voi itselleni mitään, pää työstää koko ajan uusia asioita, jotka voin maalata vihreäksi.

Olkapäähän poltin kolikon kokoisen läiskän, kun lisäsin saunaan puita. On vähän väärässä kulmassa se kiuas, ja osui olkapää kiukaaseen. Nyt on ”hieno” poltinmerkki olkapäässä.

Perhosia on vähemmän kuin ennen. Tai siis vähemmän eri lajeja. Ennen vanhaan niitä oli vaikka minkämoisia. Nykyisin näkee lähinnä sitruunaperhosta ja kaaliperhosta. Onkohan ritariperhosia vielä olemassa? Ja niitä sinisiä, mikä niiden nimi olikaan?

Sellaista tänään ja nyt.

Normaali

Kosketus

Minulla ei lapsena koskaan käynyt kavereita yökylässä. Serkkutyttö oli joskus useamman päivän visiitillä, mutta ei ystävä-yökyläilyjä. En tiedä, eivätkö ne olleet tapana 70-luvulla maaseudulla, vai oliko tämä vain oma kohtaloni. Mutta olen ottanut tätä vääryyttä takaisin aikuisena. Kutsun silloin tällöin ystävän yökylään mökille tai maaseututalolle, kun olen yksin.

Minulla on kaksi yökyläily-ystävää. Molempiin olen tutustunut ”vasta” 2000-luvun alussa, toinen oli työkaverini ja toinen naapuri. He eivät tunne toisiaan. Nyt he ovat visiteeranneet luonani sattumalta viikon välein, mikä ei todellakaan ole tavanomainen frekvenssi! Olen aivan kyllästetty ystävyydellä hetkeksi. Olen suunnattoman kiitollinen, siunattu ja onnellinen tällaisista ystävistä.

Olin saattamassa toista yökyläily-ystävää bussille. Täällä on muuten aika omituinen paikallisbussi. Se on aina myöhässä 10-15 minuuttia. Seisot epätoivoisena pysäkillä, ja luulet että olet ostanut väärän lipun tai bussi jotenkin mennyt jo, mutta kun rupeat asiaa ääneen ihmettelmään, joku paikallinen sanoo, että se on aina myöhässä, ei mitään hätää. Ihmettelen, miksi bussin ilmoitettua aikataulua ei muuteta, jos se joka tapauksessa on aina myöhässä? Eikö kaikille olisi mukavampaa, jos bussi lähtisi silloin kuin aikataulun mukaan kuuluisi?

Lisäharmia aikatauluongelmaan toi se, että ystäväni halusi syödä lounaan ennen lähtöä, johon aikataulun mukaan oli aikaa reilut puoli tuntia. Istuimme kesäterassilla. Tuntui kesältä ensi kertaa. Oli lämmin. Nostelin hameen helmoja saadakseni valoa kanankoivilleni. Odottelimme ruokaa, ja hätäilimme ehtisikö ystäväni syödä ruokansa. Ihan turhaan, bussi lähtisi vasta 50 minuutin päästä, mutta sitä emme silloin tienneet.

Naapuripöydässä istui ilmeisesti isä ja poika. Isä rollaattorilla, puheista päätellen muistisairas. Kyseli, minne mennään? Poika vastasi että takaisin talolle. Isä ihmetteli, mille talolle, mökillekö? Ei, kun talolle. Luulen, että tarkoitti palvelutaloa.

Lopulta he nousivat ja lähtivät, me jäimme. Istuin selin invaluiskaan. Pian tunsin hiuksissani kosketuksen. Vanha mies silitti päätäni ja sanoi: ”ihana!”. Ehkä hiukseni muistutti hänen vaimonsa hiuksia, en tiedä, kosketus oli yllättävä ja ehkä jossakin muussa paikassa, se olisi tuntunut ahdistavalta tai uhkaavalta, mutta ei täällä maaseudulla. Kosketus oli vilpitön. Vastasin papalle kaunista, ”harvoin kuulee enää ihailua, ei haittaa, tuntuu oikein hyvältä, kiitos”.

Hän jatkoi matkaansa kohti taloa, jota ei tunnistanut.

Me menimme odottamaan bussia, joka ei meinannut tulla.

Ihmisiä alkukesän päivässä.

Normaali

Kummitädin ihmevoide

Kummitätini oli allerginen kuten minäkin. Hänellä oli tapana tehdä itse voidetta, millä paransi ihoaan. Kerran hän näytti voiteen tekemisen minulle ja antoi siihen reseptin. En vain ole saanut aikaiseksi tehdä voidetta, kunnes nyt. Ja voi jummijammi: erittäin sitkeä käsi-ihottuma parani oitis!

Minulla on ollut oikean käden kämmenessä ja käden ”reunassa” pikkurillistä ranteeseen iho rikki. Se on aivan haavoilla. Korona-aika, jatkuva käsien pesu ja käsidesit eivät varsinaisesti ole auttaneet asiassa. Olen käyttänyt lääkärin määräämää Bemetsonia ja kaikkia mahdollisia apteekin käsivoiteita. Mikään ei tunnu tepsivän. Mutta olisiko tämä nyt tosiaan niin että kummitädin ihmevoide parantaa?

Kerron nyt, miten voide tehdään, jos joku haluaa kokeilla. Ensin puhtaaseen lasipurkkiin laitetaan kuivattua kehäkukkaa ja kamomillaa oliviöljyyn kahdeksi viikoksi. Lasipurkki sijoitetaan ikkunalaudalle aurinkoon ja sitä ravistellaan välillä että aineet sekoittuvat. Minulla ei ollut kamomillaa, mutta korvasin sen tuoreilla voikukilla. Googlasin että voikukka on hyvää myös iho-oireisiin. Kohta pihalla ei ole yhtään voikukkaa, kun syön ne ja teen voidetta. Ei ole kovin hyviä, mutta sitäkin terveellisempiä.

Seuraavaksi öljy siivilöidään. Ja lämmitetään kattilassa vesihauteessa. Siihen lisätään puoli arkkia mehiläisvahaa, kaakaovoita (sen korvasin sheavoilla), jotakin hyvää öljyä (kummitäti käytti manteliöljyä, minulla ei sattunut olla sitä, mutta oli risiiniöljyä, laitoin sitä). Lopuksi pari tippaa probolista säilyvyyttä parantamaan. Seos purkitetaan puhtaisiin, sopiviin lasipurkkeihin ja säilytetään jääkaapissa. Avot! Aika helppoa.

Mietin että ehkä pitää vielä opetella tekemään omaa saippuaakin. Olen käyttänyt LV-palasaippuaa. Mutta tuntuu vähän siltä kuin sekin olisi hieman liian ärhäkkää iholle. Olen allerginen formaldehydille. Sitä käytetään säilöntäaineena monessa saippuassa ja shampoossa. Mutta LV-sarjassa ei formaldehydiä ole. Mutta mitäpä jos tekisi voikukkasaippuaa. Pitänee googlata saippuanteon salat.

Se on kuulkaa omat leivänjuuret jo kohta ihan ”last decade”, kun ryhdytään tekemään omat voiteet ja saippuat.

Normaali

Mustat unikot

Viime syksynä koohkasin keksittyäni että voin kerätä kukkien siemeniä ja kasvattaa niistä seuraavana kesänä kukkia. Ei siemeniä aina tarvitse ostaa kaupasta. Olin onnistunut kasvattamaan ostosiemenistä dramaattisen kauniita mustia unikkoja. Keräsin niiden siemiä jemmaan, ja ajattelin että saan niitä ihan ilmaiseksi iloksi tällä tavoin myös täksi kesäksi.

Keväällä etsin siemeniä, mutta en löytänyt millään. En kerta kaikkiaan keksinyt, mihin olin ne jemmannut. Eilen etsin väriliituja ja kas, siellähän ne siemenet olivat nurkkakaapin alahyllyllä. Samperi sentään. Voikohan niitä nyt enää laittaa maahan? Onnistuukohan? Ehtiikö kasvaa kukaksi asti? Kyllä minä sitten olen onneton puutarhuri, ei onnistu millään nämä touhut. Miehelle esittelin, että katsopa kun tuonne on alkanut nousta auringonkukkia. Mutta ne taitaakin olla ohdakkeita. Että sillä tasolla. Tulppaanit sentään nousivat maasta, ja komeita ovat. Ja ne tunnistan.

Häärin pihamaalla mustien unikkojen siemeniä levittämässä, kun naapurin rouva sivakoi paikalle. Kiersin esittelemässä omat nurkkani, ja sen jälkeen käytiin katsastamassa hänen pihamaansa. Voi että. Etupihalla kukkaketo, takapihalla puolikaaren muotoinen terassi ja sitä kiertämässä rikkaruohoton kukkapenkki. Joka paikka moitteettomassa kunnossa. Siipi maassa laahustin omalle tontille omien ohdakekasvustojen ja lupiinimerien pariin. No puolustukseksi täytyy sanoa, että hänen pihapiirinsä oli toteuttanut puutarhaliike. Maa oli muokattu, lisämultaa tuotu ja kukkaistutukset, jopa sen kukkaniityn, oli tehnyt ammattilaiset. Että sikäli.

BookBeatilta tuli sähköpostiin tarjous. Kuukausi kuuntelua yhdellä eurolla, ostin oitis. Ensi töikseni kuuntelin Hanna Brotheriuksen Ainoa Kotini -äänikirjan. Oli koskettavaa kuunneltavaa, ja paljon niitä äiti-tytär -aiheita, mitä itsekin olen mielessäni pyöritellyt. Brotherius kertoo syömishäiriöstä, joka heidän perheessä kulkee suvun naisilla, pohtii suhdetta omaan äitiinsä ja tyttäreeseen. Kirjan lopussa Brotherius kokee ymmärtävänsä ja rakastavansa äitiään, ja näkee itsessään oman äitinsä. Samoja tuntemuksia on ollut myös minulla. Luulen että ne tunteet kuuluvat jotenkin tähän ikään. Yhtäkkiä näkee oman äitinsä uudella tavalla, ja itsensä suvun yhtenä ketjusilmukkana.

Hanna Brotherius kertoo myös ajattelevansa paljon kuolemaa. Sama juttu. Sekin on varmasti tähän ikävaiheeseen liittyvä asia. Käy läpi oman kuolemansa. Ja sen läpikäytyään on valmis taas elämään. Brotherius kuvaa kuolemaa hienosti sanoessaan ”vapauttavansa viimeisen linnun häkistään”. Muutenkin kirjan kieli on kaunista, ja oman lisäarvonsa tekstille antaa se, että hän lukee kirjan itse. Minusta se tekee kuuntelemisesta vaikuttavamman kokemuksen.

Mitähän kuuntelisi seuraavaksi? Ehkä tässä on mahdollisuus jopa saada villapaita valmiiksi, siitä puuttuu yhä hihat. Äänikirjoja kuunnellessa kädet jäävät vapaaksi touhuta. Ehkä unohdan hetkeksi pihamaan ja mustat unikot, joita ei ole.

Normaali

Syyllisyys

Mukava kun ajatus saa virrata keskeytyksettä ja häiriöttä, mieleen tulee monenmoista, niin tärkeää kuin joutavaakin. Olen ollut joitakin päiviä itsekseni maaseudulla kissan kanssa. Viettänyt aikaa pihatöitä ja talon kunnostushommia tehden. Kuunnellut linnunlaulua, syönyt paistettuja voikukannuppuja – eivät maistu enää yhtä hyvältä kuin ensin – ja ajatellut. Ollut sellainen oman elämäni havukka-ahonajattelija ja mielensäpahoittaja.

Mietin syyllisyyttä. Että miten outo tunne se on, varsinkin se että syyllisyyttä saattaa tuntea ihan epäolennaisista asioita. Ja onko peräti niin, että syyllisyyttä ei laisinkaan tunne – tai ei ainakaan paljon – isoista asioista, sellaisista mistä syyllisyyttä pitäisi tuntea, sen sijaan takertuu syyllisyyden lillukanvarsiin?

Tunsivatko kolonialismilla rikastuneet syyllisyyttä? Tunsivatko natsit syyllisyyttä? Tunsivatko orjakauppiaat syyllisyyttä? Plantaasinomistajat? Entisaikojen lähetyssaarnaajat ja uskonpuhdistajat, jotka tuhosivat paikallista kulttuuria? Kulttijohtajat ja diktaattorit? Tuntevatko he koskaan syyllisyyttä, vai ovatko vain omasta mielestään ihmiskunnan edistyksen asialla?

Tiedostan, että maapallo on tuhon partaalla. Meitä on yksinkertaisesti liikaa. Maapallo perustuu kiertotaloudelle; vesi kiertää, energiavarat uusiutuvat, viljely perustuu vuodenkiertoon, siihen että on multaa, jota syntyy kun joskus kukoistanut maatuu, mutta meitä on liikaa, eikä kierto toimi. Jäätiköt sulavat, vesi peittää asuinalueita alleen, pakolaisuus lisääntyy. On paljon isoa, merkittävää ja tärkeää, mistä minun kuuluisi tuntea syyllisyyttä. Olen osa tuhoa. Mutta se on niin iso asia, ja olen niin voimaton sen edessä. Suljen silmät ja korvat syyllisyydeltäni.

Sen sijaan koen syyllisyyttä siitä että en koskaan mene tiekokoukseen.

Taas on tullut kutsu. En mene.

En tiedä, mikä siinä tiekokouksessa ahdistaa. Ehkä se kun en ole koskaan sinne mennyt. Tuntuisi jotenkin naurettavalta ilmaantua sinne nyt ykskaks monien vuosien jälkeen. Olisi pitänyt mennä jo heti alussa. Vähän sama kuin jos ei olisi ollut koskaan koulun vanhempainillassa ja sitten viimeisenä kouluvuotena sinne ilmestyisi. Että kuka tuo on? Miksi se ei ole ollut täällä ennen kantamassa vastuustaan?

Olen kyllä kantanut vastuuni! Aina tyytynyt tehtyihin päätöksiin ja maksanut osuuteni, että sillä tavoin leiviskäni hoitanut.

Nyt tuli tällainen sivuhuomio, että huomaan kirjoituksiini ilmaantuneen vanhoja sanontoja, lillukanvarsia ja leivisköjä, mitähän tämäkin tarkoittaa, OMG!

Mutta siis lopputiivistelmä: ihminen tuntee syyllisyyttä epäolennaisista, pienistä asioista kuten tiekokoukseen osallistumattomuudesta sen sijaan kun syyllisyyttä pitäisi tuntea isoista, oleellisista asioista.

Paitsi että isot asiat ovat niin isoja, että niistä ei kannata tuntea syyllisyyttä.

Joten syyllisyys on aivan turha tunne.

Ellet sitten ole rikollinen tai tehnyt jotakin oikeasti pahaa. Silloin on ihan oikein ja kohtuullista tuntea syyllisyyttä. Mutta tiekokoukseen osallistumatta jättäminen voidaan kaiketi nyt jättää pois syyllisyyslistalta.

Normaali

Orjakauppaa

Kävin taas lempikaupassani, rautakaupassa. Olin lupautunut ostamaan läksiäislahjan eläköityvälle työkaverille, jonka harrastus on siirtolapuutarha. ”Pullorahoilla” eli laatikoihin, pusseihin ja nyssyköihin jemmattuja ihmisiltä jääneitä pulloja tai tiimin omia limu- ja energiajuomapulloja oli sen verran, että niillä rahoilla saatiin ostetuksi puutarhatarvikkeita. Nätit kukalliset hanskat, joissa kukkakuviointi ja kämmenselkä pukinnahkaa, ja pieni valkoinen hara ja istutuslapio.

Rautakauppa on minulle aina myös heräteostospaikka. Niin inspiroiva! Koskaan ei tiedä, mitä kaikkea rautakaupan valikoimista löytyy. Tällä kertaa ostin shortsit. Ihan huvitti. Nyt ostan jo vaatteenikin rautakaupasta! Kaiken lisäksi shortsit olivat miesten mallistosta. Nyt kun on muotia koohkata tasa-arvosta ja leimaamisesta, niin tässä olisi kyllä yksi aihe. Miksi ihmeessä oletetaan että vai mies tarvitsee puuhapaten työshortsit? Kyllä nainenkin tarvitsee!

Minä en lillukanvarsiin takertunut; ostin miesten shortsit. Pienin miesten koko vaikutti itselle sopivalta. Shortsit ovat farkkukangasta, mutta niissä on taskuja myös mustalla kankaalla. Taskuja ja lenksuja ja yksityiskohtia on paljon. Mielestäni minulla oli perusteltu syy shortsien ostoon. Aiemmin keväällä kadotin pihahommissa kännykän. Se oli tipahtanut tunkiolle. Nyt tämä ongelma on shortseilla eliminoitu. Niistä löytyy aivan varmasti läpällinen tasku, mistä kännykkä ei tipu.

Samalla reissulla poikkesin tienvarren patsaskauppaan. Siellä myydään erilaisia pihakoristeita. Julmetun kokoisia leijonia ja kaikkea mitä ihminen saattaa pihalleen haluta. Olen jo vuosia katsellut että patsaskaupan pihalla on yksi eriskummallinen pihapatsas: neekerityttö. Käytän tätä halventavaa nimitystä nyt, koska juuri se sana kuvaa patsasta parhaiten, tarkoitukseni ei ole loukata. Patsas näyttää pieneltä puuvillaplantaasin orjatytöltä. Patsas on maalattu, tytöllä on kirkkaanvihreä essu ja sininen paita, sukat makkaralla, hiukset kahdella saparolla ja toisessa kädessä hyppynaru, toinen käsi essun taskussa.

Surkea, hylätynoloinen orjatyttö on jo vuosikausia seisonut patsaskaupan pihalla tien varressa. Talvella lumisateessa, kesällä paahteessa. Lujaa tekoa se ainakin on, värit eivät ole haalistuneet laisinkaan. Minun on aina tehnyt mieli ostaa se. Pelastaa tyttö. Antaa sille koti kasvihuoneen nurkasta. Jospa se siellä viihtyisi.

Nyt pysähdyin kysymään hintaa. 200€. Vaikutti siltä että myyjä heitti hinnan hatusta. Sanoin että pitää vähän miettiä. Seuraavalla kerralla taidan tehdä ostotarjouksen omasta mielestäni oikealla hinnalla. Että orjakauppaa tekemään sitten päädyin! Shame on you, Minna!

Normaali

Suojeluspyhimys rottia ja hiiriä vastaan

Viime talvi taisi olla varsinainen hiirien ja myyrien luksustalvi, tai sitten ei, ehkä kaikki olikin päin vastoin ja siksi ne niin sankoin joukoin hakeutuivat sisään, minne vain pääsivät. Mökiltä löytyi useampi raato ja talon kellarista viisi.

Viimeisimmät kolme piiloon jäänyttä mies poisti vasta äskettäin. Keksin imuroida kellarin ja siellä nurkassa kiilui jotain. Pakenin oitis paikalta. Pelkäsin että siellä on kiiluvasilmäinen, elävä rotta. Kuollut metsähiiri se vain oli, mutta oudosti sen silmät kiiluivat pimeässä nurkassa.

Nyt tiivistän kellarin ovenpielen karmit. Luulen että hiirien reitti kellariin on kulkenut kynnyksen ali. Kynnyslauta on hapertunut ja sen alta on pienet olennot päässeet sisään. Hiiri menee uskomattoman pienestä reiästä.

Sattumalta lehteä lukiessani törmäsin tietoon että on olemassa ehta suojeluspyhimys hiiriä ja rottia vastaan, Pyhä Kakukylla. Hattulan kirkon sakariston seinään on maalattu tämän kuva. Siinä vaaleakutrisen naisen helmoja pitkin kiipeää siimahännät. Mieleen juolahti, että minäpä maalaan kanssa kellarin seinään sen Pyhän Kakukyllan kuvan! Siitäpä saavat hiiret sitten tuta! Toki korjaan sen kynnyksenkin. En nyt sentään niin taikauskoinen ole, että uskoisin itsepiirustamani pyhimyksen kuvan yksin auttavan asiassa. Mutta Herra auttaa niitä jotka itse itseään auttavat, vai miten se sanonta menikään…

Pitäisi oikeastaan käydä ihan paikan päällä Hattulassa ihmettelemässä seinämaalausta. Näistä Hattulan kirkon seinämaalauksien tekijöistä on kirjoitettu fiktiivinen kirja; Anneli Kannon Rottien pyhimys. Ehkäpä luen sen kesän aikana.

Vanhojen kirkkojen seinämaalaukset ovat kyllä mystisiä ja hienoja. Nehän ovat peräisin ajalta ennen uskonpuhdistusta ja siksi niissä kuvataan pyhimyksiä ynnä muuta mikä ei varsinaisesti ev.lut.iin kuuluu. Ja siksi niitä uskonpuhdistuksen innossa maalattiin myös peittoon. Onneksi paljon seinämaalauksia on säilynyt ja niitä on myös restauroitu. Nyt niitä osataan arvostaa.

Eräitä hienoimpia näkemiäni seinämaalauksia on Inkoon ja Taivassalon kirkoissa. Inkoon kirkossa on seinämaalaus nimieltä Kuolemantanssi. Se on peräisin 1500-luvulta ja saanut innoituksensa silloin piinanneesta epidemiasta Mustasta Surmasta. Kuvassa luurankomainen kuolema johdattaa kaikkien säätyjen edustajat kohti kuolemaa.

Taivassalon kirkossa on myös runsaat, koristeelliset seinämaalaukset. Täytyy joskus pistäytyä paikalla niin että joku niistä tietävä voi kertoa lisätietoja. Mutta kannattaa poiketa vanhoihin keskiaikaisiin kivikirkkoihin ympäri ämpäri Suomenmaata. Niiden tunnelma on hieno. Harmi vain että seurakuntien köyhtyessä monella kirkolla on onglema pitää kirkkojaan auki. Niitä ei voi jättää auki vapaasti ihmisten tulla ja mennä, paikalla pitää olla joku ilkivallan takia. Rahan puutteessa kirkkojen aukioloa on jouduttu vähentämään, ja muun muassa nämä seinäaarteet jäävät monelta paikkakunnalla pistäytyvältä tai ohikulkevalta kokematta.

Mutta mutkia matkaan kannattaa tehdä. Hattulaan nyt ainakin.

Normaali

Puuaukko

Olen aina ollut syksyihminen, kunnes viime keväänä löysin kevään. En ole varma vieläkään, ”voittaako” kevät syksyn, mutta lähellä on.

Juuri tämä aika, kun linnut laulavat, käki kukkuu ja vihreä on vaaleaa ja monensävyistä, tämä on paras! Aamut alkavat aikaisin ja päivät päättyvät myöhään. Ja vihreä. Se taitaa olla uusi lempivärini.

Kylläpä tammi pihapiirissä kukoistaa! Viime keväänä sen viereltä kaadettiin samankokoinen vaahtera, ja nyt tammella on tilaa levittää oksansa. Siitä on tulossa pihan kuningatar. En tiedä, paljonko sillä on ikää, rungon ympärys on 83 senttimetriä, kävin äsken mittaamassa. Se on hoikempi kuin minä, minun ympärysmittani on 90.

Toivottavasti tammi elää vielä satoja vuosia. Ainakin pidempään kuin minä. Ehkä minun tuhkani ripotellaan sen juurelle joskus, mikä ettei. Vaikka hautausmaiden tunnelma on hieno, onhan se sellaista kivien palvontaa. Mieluummin ehkä kuitenkin puun juurella.

Olen tehnyt risusavottaa eli katkonut pieniä pihlajan ja koivun taimia pihapiirin laitamilta. Niitä tulee joka kevät ja metsikkö pusikkoituu ellei niitä katkota pois. Tuntuu että niitä on joka kevät enemmän tai sitten voimia on vähemmän.

Joskus kun pihasta kaataa pois puun – niin kuin sen vaahteran tammen vierestä – kestää hetken ennen kuin silmä tottuu uuteen maisemaan. Maisemaan jää kaadetun kohdalle tyhjä kohta. Silmä ei ole tottunut näkemään siinä tyhjää. Menee oma aikansa että uusi maisema alkaa taas näyttää tutulta ja oikealta.

Samalla tavalla käy kun joku kuolee. Tuntuu niin kuin ihmiskunnassa olisi aukko siinä kohtaa. Yhden ihmisen energiat ovat poissa yhteisestä energiasta. Menee aikansa ennen kuin ihmisen jättämä aukko täyttyy. Joidenkin aukko on isompi täytettäväksi.

Tällä viikolla kuoli mainosvaikuttaja Ami Hasan. Olin hänen firmassaan töissä silloin kun jäin äitiyslomalle, ja lopulta haiduin pois kokonaan alalta. Olimme syntyneet samana päivänä, eri vuosina tosin. Mielessä on välähtänyt tällä viikolla useaan otteeseen hän. Tuntuu että ison puun kokoinen aukko syntyi ihmiskunnan energiaan tällä viikolla.

Ps. Greenpeace kerää nimiä adressiin Suomen luonnonmetsien suojelemiseksi. Allekirjoitin adressin eilen, se löytyy Greenpeacen sivuilta. Olen katsonut huolissani varsinkin Etelä-Suomen metsien katoamista. Hieno luonnonmetsä hävisi ihan omasta lähipiiristä kymmenisen vuotta sitten, ja vieläkin asia surettaa. Metsää on, mutta aitoja, rauhassa kasvaneita vanhoja metsiä on enää vähän jäljellä. Ne pitää suojella. Linkki adressiin:

Normaali

minnajaminna

Huh, huh, on ollut sen verran menoa ja meininkiä, että en ole joutanut tänne kirjoittamaan. Yritän nyt taas päästä kiinni näihin kirjoittamisen rutiineihin.

Hamstrasin ahneuksissani työvuoroja vähän liian isolla lapiolla unohtaen täysin kalenteri-ikäni. On kyllä sanottava, että tässä iässä seuraava päivä ei ala nollasta, vaan edellinen päivä on aina pohjalla kerryttämässä taakkaa. En huomioinut tätä seikkaa laisinkaan. Ajattelin että voin aivan hyvin olla töissä aamukahdeksasta iltakahdeksaan, ja herätä hyvin nukutun yön jälkeen taas kahdeksaksi töihin. Ei voi. Tässä iässä ei enää palaudu yhtä nopeasti kuin ennen. Niinpä olin sitten urakkaviikon jälkeen aivan voipunut. Niin voipunut että kun seisoin kalakaupan edessä, jonka ovessa luki että se on kiinni maanantaisin, tankkasin lukemaani, enkä voinut käsittää, miksi kauppa on kiinni. Kyselin ihmeissäni sattumalta paikalla olleelta rouvalta, että onko nyt tosiaan maanantai.

Kävin työpaikkahaastattelussa! Tässä iässä ei tule usein – toisin sanoen milloinkaan – tehtyä mitään harkitsematta, ihan vain päähänpistosta. Mutta niinpä vain tein. Hetken olin jo kauhuissani, mitä jos minut valitaan, ja koko rakentamani korttitalo romahtaa. Olen erittäin tyytyväinen nykyiseen toimenkuvaani, joka on varsin joustava ratkaisu. Voin tehdä työtä sen verran kuin tarvitsen. Vakituinen, täyspäiväinen työ olisi siinä mielessä huononnus.

Satuin vain näkemään ilmoituksen, ja hetken mielijohteesta pistin hakemuksen vetämään. Hakijoita oli ollut 27, neljä haastateltiin. Minä jäin toiseksi, varasijalle. Mutta eikös Idolsissakin toinen sija ole yleensä ensimmäistä parempi? Eli jatkan vanhaan malliin. Mutta olihan siinä jännitystä elämään muutamaksi päiväksi.

Nyt olen puuhaillut pihalla. Kitkenyt ja leikannut ruohoa. Istuttanut saman kärhön kolmeen kertaan, ja yhdet toiset kukat – en enää muista mitä ne oli, jotakin karpaattienkelloja kai – kahteen kertaan. Ovat ihan stressaantuneita ne kasvitkin jatkuvasta siirtelystä. En vain osaa päättää, missä niiden olisi hyvä kasvaa. Tapan vissiin ne ihan tällä omalla päättämättömyydellä.

Ruohonleikkuussakin oli mietittävää. Ennen vanhaan päristelin kaikki matalaksi. Nyt kiemurtelen, yritän väistellä kukkia. Piha näytti ajon jälkeen hirveältä, läikikkäältä. Sitten keksin että ajelen kaikki matalaksi tietyltä osaa pihaa, siltä osin että tieltä ja kotoa ikkunasta katsottuna näyttää siistiltä, jätän katvealueet ajamatta. Siellä saa voikukat rehottaa. Sitä paitsi syön ne. Hieroja suositteli että söisin kolme voikukan kukkaa joka päivä. Se kuulemma puhdistaa maksaa ja munuaisia. Hän arveli että ihottumani voisi olla jotakin epäpuhtauksia, joita on kertynyt kehoon. Nyt olen sitten voikukkakuurilla.

Jostakin luin että voikukan nuput ovat voissapaisetettuna ja suolalla maustettuna herkkua. Niin onkin. Kokeilin. Niissä oli kiva mieto maku. Eli voikukat jatkoon!

Ikkunalaudalla on tekeytymässä ihovoide. Siihenkin laitoin voikukkaa. Olisi pitänyt laittaa kamomillaa ja kehäkukkaa, mutta en löytänyt kamomillapussiani, joten korvasin sen voikukalla. Ihovoideohje on peräisin kummitädiltäni. Hän oli myös allergikko, ja valmisti ihovoiteet itse, että tietää varmasti mitä ne sisältävät. Sain häneltä usein voidetta mukaani, kun kävin kylässä. Kerran hän neuvoi minulle myös voiteen valmistuksen. En ole sitä kuitenkaan itse vielä tehnyt, mutta nyt kokeilen. Siihen tulee myös manteliöljyä, mehiläisvahaa, kaakaovoita (mutta aioin korvata sen sheavoilla) ja säilöntäaineeksi pari tippaa probolista. Mutta ensin kukkien pitää tekeytyä oliiviöljyssä 10-14 vrk.

Minnanpäiviäkin ehdin viettää. Kylässä oli ystävä-Minna, ja aloitimme yhteisen taideprojektin. Olen siitä kovasti tohkeissani. Tässä iässä kun innostunut olotila on myös harvinainen. Avasimme yhteisen Instagram-tilin ”minnajaminna”. Julkaisemme sinne yhdessä työstämiämme kuvia. Saimme jo neljä ensimmäistä kuvaa otetuksi. Ideoimme kuvat yhdessä, toinen Minna kuvaa. Hänellä on merkillinen taito ottaa jopa minusta hyviä kuvia. Yleensä näytän kuvissa aivan hirveltä, mutta Minnan kuvissa näytän ihanalta!

Eilen oli kova myrsky ja sade. Ehkäpä kaikki siitepöly on nyt vihdoin pois. Sitä olikin tänä keväänä erikoisen paljon ja kaikkialla.

Tuli mieleen, että siellä työpaikkahaastattelussa minulta kysyttiin, onko jotakin mihin suhtaudun intohimoisesti? Vaikea kysymys. Kiemurtelin tuolillani ja yritin vastata jotakin. Jälkikäteen kotona sanoin että minun olisi pitänyt sanoa kysyjälle (joka oli mies, ehkä ikäiseni tai vanhempi), että ”kysytkö sinä vaihdevuosi-ikäiseltä naiselta intohimosta? Kysymys on järjetön. Tämän ikäinen ei suhtaudu elämässä enää mihinkään intohimoisesti”. Tosin mieheni sanoi, että olisin voinut vastata että sisustaminen. Voi olla. Toisaalta, en ajattele itse että kyseessä olisi sisustaminen, pikemminkin lavastaminen. Lavastan ympärilleni erilaisia miljöitä. Sain juuri valmiiksi yhden pitkäaikaisen haaveeni: kasvihuoneen. Tai pitäisikö sitä sanoa kukkopillihuoneeksi, koska tällä hetkellä siellä on enemmän kukkopillejä kuin kasveja. Mutta ehkä jonakin päivänä loppukesästä tilanne on toinen – varsinkin jos maltan olla siirtämättä kasveja paikasta toiseen uudelleen ja uudelleen.

Normaali

Urheiluhulttiot

Jere Karalahdesta on tehty dokumenttielokuva. Aamutelevisiossa haastateltiin Karalahtea ja elokuvan ohjaajaa.

Katselin ohjelmaa ja päähäni laskeutui kukkahattu. Muutuin oitis tätinaiseksi (= setämiehen rinnakkaismuoto). Mutta en voi mitään, paheksun. Miksi ihmeessä näitä ylistysjuttuja tehdään”selvisin huume-ja väkivaltahelvetistä, nyt minulla menee hyvin, en arvosta kaikkea mitä on tullut tehtyä, mutta en olisi tämä ihminen nyt ilman niitä kokemuksia”-tyypeistä? Olen vakuuttunut, että ne toimivat vain kannustimena tietyn ikäisille pojille. Kova jätkä toi Karalahti. Jos sekin selvisi, minäkin pystyn siihen. Rötöstelen ja hummailen nuoruuden ja rauhoitun sitten seesteiseen keski-ikään. Elokuvista ja jutuista jää kertomatta, että monelle samaa koettaneelle ei ole käynyt yhtä hyvin. Selviytyminen on mahdollista, mutta se on kuitenkin poikkeustapaus.

Näitä urheilumaailman hunsvotteja piisaa. Aina on joukossa joku. Karalahti edustaa huumehörhöä, Nykänen oli alkoholisti. Oliko näitä jo ennen Nykästä, vai hänkö tämän pani alulle? Huonosti käyttäytyvän menestyvän urheilijan ihannoinnin? Menestyjälle annetaan paljon anteeksi. Nykänen sai erikoiskohtelua, samoin Karalahti. He tuovat rahaa ja näkyvyyttä seuroille. Ja aina löytyy joku nätti nainen vierelle pitämään renttua pystyssä.

Moni ala on jo siistiytynyt. Entisen kaltaisilla elintavoilla ei enää nykymaailmassa pärjätä. Esimerkiksi musiikkiala. Ei siellä enää näy Irwinin kaltaisia. Samoin politiikka on siistiytynyt. Saunaillat loppuneet. Joku yksittäinen hakkarainen vielä yrittää nipistellä naisia eduskunnan pikkujoulun jälkeen. Muutos tapahtui aika nopeasti. Yhtäkkiä politikot olivatkin piukeita trialthonisteja ja maratoonareita, joilla on valkaistut, oiotut hampaat. Muistan kyllä lukeneeni että edellä mainittu Hakkarainenkin kävi hammasoperaatiossa jossakin kolmannessa maassa, joten ehkä hänkin kohta lopettaa nipistelyn ja kippistelyn ja alkaa juosta maratoneja.

Ehkä hulttiot kuolevat lopulta sukupuuttoon. Ehkä tämä jää viimeiseksi ylistyselokuvaksi ko elämäntavalle.

Normaali

Rauhallinen covid-vuosi

Saa nähdä, miten käy. Esimerkki ei lupaa hyvää.

Israel oli ensimmäinen valtio, joka sai kansalaisensa rokotettua. Mitä heille tapahtui, kun covid-19 kukistui? Alkoi rähinä ja älämölö. Kaikki koronan takia pinnan alle painetut ahdistukset, tunnelukot ja -padot aukenivat. Raketit lentävät Palestiinasta Israeliin, ja pommit poksahtavat Gazassa. Onko niin että nyt kun sairaudesta ei ole vaaraa, on taas mahdollisuus jatkaa ikuiseksi muodostunutta ja aina pahenevaa konfliktia?

Käykö sama myös muualla? Covid-vuoden aikana terroristijärjestöt ovat olleet hiljaa. Taitaa olla niin että ihmiskunnan historiassa oli vuoden pituinen sotatauko kaikilla mantereilla. Mutta miten ihmiset reagoivat, kun epidemia hellittää? Onko niin että vuoden ajan padotut tunteet purskahtavat ilmoille, sytyttävät roihuun vanhat kaunat, alkaa taas terroriteot ja sodan kauhut? Mitenkäs asiat ovat siellä Syyriassa? Siellähän oli maa sekaisin ennen covidia. Alkaako kaikki taas uudelleen, ja entistä pahempana. Melkein rupeaa pelottamaan epidemian hellittäminen. Mukavan rauhallista ollut koko vuosi.

Nurkan takana odottaa myös uusia kauhuja. Ilmastonmuutoksen eteneminen peittää alleen kokonaisia saarivaltioita. Mihin ne ihmiset asutetaan? Ja miten sopeutuvat uusille asuinsijoilleen.

Kaiken lisäksi maapallo tuntuu olevan jakautuneempi kuin koskaan. Eri maiden välillä on kauppasaartoja, ja monenlaista kiristystä ja vääntöä. Juuri kun meidän pitäisi ratkaista isoja globaaleja ongelmia olemmekin jakautuneita toisia ymmärtämättömiin leireihin. Yleensä sanotaan, että mikään ei yhdistä niin hyvin kuin yhteinen vihollinen, mutta tuntuu siltä että ilmastonmuutosta ei ajatella yhteiseksi viholliseksi, ainakaan vielä.

En ole ollut mitenkään erityinen Eurooppa-fani. Äänestin aikoinani Euroopan Unioniin liittymistä vastaan. Enkä koe itseäni erityisen eurooppalaiseksi. Toisaalta juuri sitä olen. Arvopohjani, elämäntapani ja kulttuuriperimäni pohjaavat eurooppalaisuuteen. Voi olla että kannatan jopa liittovaltiota. Voi olla että se on tulevaisuudessa ainoa mahdollinen järkevä tie. Eihän se suomalaisuutta poista. Tosin liittovaltion osana meidän roolimme tulisi todennäköisesti olla Euroopan metsä; kansallispuisto ja vesivarasto. Ehkä pitäisi ajatella isommin; kansallisvaltion sijaan kansallismaanosaa. Vanhaa sanontaa mukaellen, amerikkalaisia meistä ei tule, kiinalaisia emme halua olla, olkaamme siis eurooppalaisia.

Covid-vuosi on ollut selviytymistä hetkestä toiseen. Nyt toivoisi päättäjiltä ja eri alojen viisailta ihmisiltä visioita tulevaisuudesta. Minkälaiseen tulevaisuuteen tähtäämme? Minkälainen Suomi on tulevaisuudessa, mitä asioita haluamme suojella ja millä hinnalla? Mikä on se tie sinne?

Maakuntauutisista kuulin että Lappeenranta oli päättänyt olla biodiversiteettikaupunki, joka suojelee ympäristönsä ja eläimistönsä monimuotoisuutta. Kaupunki on tutkinut, mitä paikkoja sen asukkaat erityisesti arvostavat ja katsovat suojelemisen arvoiseksi.

Jokaisen suomalaisen paikkakunnan pitäisi tehdä sama. Helsinki voisi olla maailman metsäisin pääkaupunki. Todennäköisesti sillä olisi siihen maailman parhaat edellytykset, mutta voi olla että ei enää kauan. Lähiluontoa tuhotaan lisärakentamisen tieltä. Myös kaupungilla/kunnalla pitäisi olla visio tulevaisuudesta, siitä mihin pyritään ja miksi, ja millä hinnalla.

Onneksi minun ei tarvitse etsiä sopivaa ehdokasta. Olen äänestänyt jo monissa vaaleissa samaa ehdokasta. Sivistynyttä naista, jolla on sama arvopohja kuin minulla. Se on politiikassa vähän niin kuin avioliitto. Kun on löytänyt hyvän miehen, ei kannata vaihtaa. Ja jos on löytänyt hyvän oman ehdokkaan, ei sitäkään kannata vaihtaa.

Normaali

Tunteikas äitienpäivä

Tunteikas äitienpäivä on nyt vietetty. Siitä tuli erityisen tunteellinen monesta syystä.

Äidin minulle 80-luvulla kirjoittamien kirjeiden läpikäyminen juuri ennen äitienpäivää nosti tunteet piripintaan. Äiti, joka ei näyttänyt tai puhunut tunteistaan, kirjoitti niistä. Kirjeet olivat pitkiä, monisanaisia. Siellä oli äidillisiä neuvoja ostaa kengät, missä varpailla on hyvin tilaa ja jotka tukevat kantapäistä, kinkunpaisto-ohjeet kuin myös ikävää, kaipausta, iloa, rohkaisua, kehuja, vaikka mitä.

Kirjeiden lukeminen tässä kohtaa omaa elämää, miltei saman ikäisenä kuin äiti oli niitä kirjoittaessaan, lähensi meitä. Ymmärsin äitiä ensi kertaa täysin. Ja ennen kaikkea näin nuoren itseni äitini silmin. Se näky järkytti minua. En pitänyt näkemästäni. Ja nyt minun pitää osata antaa anteeksi itselleni, eikä se ole helppoa.

Minulle muistui mieleen, kuinka Kirsti Paakkanen kertoi samantapaisesta kokemuksesta. Hänen vanhempansa olivat jo kuolleet, ja Kirsti meni käymään kotimökissään. Siellä hän löysi äitinsä Raamatun välistä kirjeen, missä hänen äiti kertoi omasta köydästä lapsuudestaan, miten oli joutunut käymään kerjäämässä sokean isänsä kanssa, ja miten joissakin taloissa heitä oli pilkattu sanoen että onpa siinä sokealla nuori morsian. Kirjeen lukeminen oli ollut suuri järkytys Paakkaselle, ja se oli muuttanut hänen suhtautumisensa omaan historiaansa. Hän oli aiemmin hävennyt syntyperäänsä, mutta kirjeen lukemisen jälkeen suhtautuminen muuttui. Paakkanen alkoi arvostaa omaa, köyhää syntyperäänsä, ja näki vanhempansa uudella tavalla.

Koen että omassa kokemuksessani on kyse samasta ilmiöstä. Joten tämä lienee aika yleinen ja monien läpikäymä kasvuprosessi.

Muistelin myös sitä, kuinka juuri äitienpäivänä vuonna 2012 puhuin viimeisen kerran äitini kanssa. Olimme silloin mökillä, äiti sairaalassa, missä hän oli ollut jo pari vuotta. Veljeni soitti minulle äidin luota, olimme sopineet niin. Sillä tavoin pystyin toivottamaan äidille hyvää äitienpäivää ja kertomaan muutenkin kuulumisiani. Muistan, kuinka tuossa nimenomaisessa puhelussa kiitin äitiäni siitä, että hän oli ”pelastanut” mökin. Isä oli ollut sitä myymässä pois, mutta äiti oli vastustanut, ja niin mökkiä ei oltu myyty. Aikojen saatossa siitä oli tulllut minun pienen perheen oma mökki, ja meille maailman tärkein paikka. Pian tuon äitienpäivän jälkeen äiti sai keuhokuumeen, ja menehtyi kesäkuun alussa 3.6.2012

Äitienpäivän tunnelastia lisäsi se että se oli viimeinen äitienpäivä alaikäsen lapsen äitinä. Kirjoitin pojalleni kirjeen, jonka luin hänelle ääneen aamulla. Historia toistaa huvittavalla tavalla itseään; minultakin meni aikoinaan äitini tunteelliset kirjeet ohi. Samalla tapaa pojalle kirjoittamani kirje ei häntä erityisemmin tuntunut innostavan. Kirje unohtui häneltä siihen meidän sängylle. Meinaan teettää kirjeen sisään vielä äitienpäivänä meistä otetun kuvan, ja vien sen sitten hänen huoneeseena, kaappiin, missä on muitakin muistoja. Ehkä hänkin löytää kirjeen sitten aikoinaan, lukee ja järkyttyy vuorostaan.

Koska olin niin dramaattisella tuulella äitienpäivänä, keksin ohjelmanumeroksi aamiaisen jälkeen eräänlaisen äiti-promenadin. Lähiseudulla on kaksi äitiyttä kuvaavaa patsasta. Puistossa on melko uusi taideteos nimeltä ”Odotus”. Siinä raskaana oleva nainen tähyilee merelle. Toinen äitipatsas on katolisen kirkon takapihalla oleva Madonna-patsas. Katolisessa uskonnossa Neitsyt Marian rooli on korostetumpi kuin mitä meidän luterilaisuudessamme. Minua on monta kertaa askarruttanut hänen kohtalonsa. Miltä on mahtanut tuntua Jeesuksen äitinä? Katsoa vierestä kun poika kiertää maailmaa aiheuttamassa monenlaista hämminkiä. Kaataa myyntipöytiä temppeleissä, haastaa oppineet papit omilla radikaaleilla näkemyksillään, ja lopulta saa kuolemantuomion ja teloitetaan häpeällisimmällä mahdollisella tavalla, naulataan alastomana ristille, kitumaan. Siinä on ollut äidille taakkaa ja surua ja huolta. Siksi Neitsyt Maria on eräänlainen kaikkien äitien kärsimyksen esi-äiti.

Nyt kiersimme molempien äitipatsaiden luo. Toisen, joka kuvaa naista, jonka äitiys on vasta alkamassa, ja toista, jonka äitiys on päättynyt lapsen kuolemaan. Vein molemmille patsaille ruusut.

Minulla on oman piirongin päällä makuuhuoneen nurkassa kaksi Neitsyt Maria aiheista taulua. Toinen on äidin ostama ja roikkunut lapsuudenkodissani ruokasalin seinällä. Siinä ei ole Jeesusta, vain surumielinen, kaihoisa Madonna. Toinen taulu on minun itseni ostama. Jännästi siinäkään – niin kuin äidinkin ostamassa taulussa – ei ole Jeesusta. Olemme siis kumpikin aikoinaan ostaneet Neitsyt Maria taulun ilman lasta. Merkillistä. Minun taulussani Neitsyt Marian kädet ovat käpristyneet hänen itsenä ympärille ja syli näyttää tyhjältä. Itse tulkitsen kuvan siten että se kuvaa äidin hätää, kun lapsi on kasvanut sylistä pois.

Kun oma lapseni oli pieni, muistan miettineeni Neitsyt Mariasta maalattuja kuvia, ja ajateleeni, että niissä kaikissa hänet kuvataan kauniina ja seesteisenä, samoin lapsi. Vaikka todellisuudessa hän on varmasti ollut myös väsynyt ja epätoivoinen, ja lapsikin itkenyt. Niinpä luonnostelin kuvan, mihin piirsin hyvin väsyneen Neitsyt Marian. Mustat silmänaluset, roikkuvat tyhjät rinnat, katse väsymyksestä turta sylissään vauva, joka huusi suu ammollaan. Kuvaa piirtäessäni poika tuli luokseni, kipusi syliini, otti piirustuskynän ja piirsi minun piirtämälleni Neitsyt Marian hahmolle kädet ja jalat. Se taulu on minulla kehystettynä ja se on arvokkain asia, mitä minulla on. Hienolla tavalla se kertoo siitä, että olkoon tilanne miten vaikea ja haastava tahansa, meillä on kädet ja jalat, me voimme toimia, tehdä asialle jotakin.

Ehkä tämä äitiasia tulee näin kuitatuksi, ja voin taas siirtyä takaisin arkisempiin tunnelmiin näistä tunnesyövereistä. Tänään on appiukon 88-vuotispäivä. Olen luvannut viedä hänet huviajelulle kouluun, missä hän työskenteli rehtorina monta vuosikymmentä. Koulun juhlasalissa pitäisi olla apesta maalattu muotokuva. Menemme ”pyhiinvaellusmatkalle” sinne. Otetaan kuva hänestä taulun edessä.

Joten tunteikas päivä tästäkin taitaa olla. Mutta ei tyttärenä, ei äitinä, tänään miniänä.

Ps. Tuli vielä mieleen yksi jännä sattuma äitienpäivältä. Olen pitänyt joka äitienpäivä kaulallani pojan päiväkodissa minulle äitienpäivälahjaksi askartelemaa kaulakorua. Siinä on paperinarussa isoja sinisiä palloja ja niiden välissä pieniä oransseja. Pallot on myös itse askarreltu, ilmeisesti paperimassasta. Laiton korun jälleen aamulla kaulalle, mutta jouduin ottamaan pois käydäkseni suihkussa. Sitten korun laittaminen ei enää onnistunutkaan. Paperinarun pää katkesi, eikä sitä saa enää solmittua kaulalle. Juuri nyt, viimeisenä alaikäisen äitienpäivänä, naru katkesi kuin napanuora konsanaan. Merkkilistä, varsinkin ämpäristä. Sanottiin jossakin lastensadussa.

Normaali

Avasin kenkälaatikon, avasin oven menneisyyteen

Luulin että olen omat mörköni selättänyt, ja kaiken menneen suhteen sujut. Enpä ollutkaan. Avasin kenkälaatikon.

Olen säilyttänyt kenkälaatikossa äidin minulle kirjoittamia kirjeitä pääosin 80-luvun puolivälistä. Vanhempani viettivät tuolloin paljon aikaa Amerikassa. Aluksi isällä oli siellä liiketoimintaa, ja loppuvaiheessa vanhempani ostivat Mississipin takapajulasta karjatilan. Siellä he viettivät eräänlaisia irtioton aikaa. En muista montako vuotta Missisipissä heille kertyi, mutta lopulta he palasivat takaisin kotikonnuilleen.

En ollut kirjeitä lukenut sitten nuoruusvuosien. Monta kertaa olin kyllä miettinyt että niihin pitäisi palata, mutta en ole uskaltanut. Aavistin että niistä paljastuisi jotakin. Ajattelin nyt äitienpäivän lähestyessä lukea kirjeet.

Heti ensimmäisestä paljastui yllätys. Kirje loppui sanoihin: ”Kyllä minä tykkään susta semmoisena kuin olet. Ja sillä siisti! Oo-kei! äiti” Sama viesti toistui monta kertaa muissakin kirjeissä. Kaikki nämä vuodet olen ollut siinä käsityksessä että minun olisi pitänyt olla toisenlainen, naisellisempi ja enemmän määrätietoinen koulutuksen ja uran suhteen. Että en ollut rakastettu sellaisena kuin olen. Nyt luin kirjeistä aivan päinvastaista. Äiti oli moneen kirjeeseen kirjoittanut, kuinka hän rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.

En muistanut myöskään että minua olisi koskaan kehuttu lapsena. Nyt luin kirjeistä, kuinka reipas, kaunis ja älykäs olen. Ja kuinka maailma on minulle avoin, saan tehdä omat valintani oman elämäni suhteen ja he kaikin tavoin tukenani. Järkytyin lukiessani, kuinka äiti kaipasi ja ikävöi minua. Minä en kaivannut häntä yhtään. Minä olin kylmä ja kova ja etäinen ja itsekäs. Minä en halunnut olla missään tekemisissä vanhempieni kanssa.

En ymmärrä, miksi nämä äidin viestit eivät olleet tavoittaneet minua silloin. Miksi en ollut uskonut lukemaani?

Äiti oli kirjeitä kirjoittaessaan 56-57 -vuotias, minä olen nyt 54. Oma lapseni on kohta sen ikäinen kuin minä kirjeitä saadessani. Näen kaiken äidin silmin. Ymmärrän häntä täysin. Ja häpeän nuorta itseäni. Aiheutin paljon huolta ja murhetta. Enkä edes ymmärtänyt lukemaani, sitä mitä hän minulle kirjoitti, vasta kun nyt, monen vuosikymmen jälkeen. Olin torjunut hänet ja hänen rakkautensa.

Tuntuu siltä kuin kupla olisi puhjennut. Olen syyttänyt äitiäni, enkä nähnyt itseäni, omaa rooliani.

Laitoin kuvan kirjeistä Instagramiin, ja sain lohduttavaa palautetta. Jokainen kokee vuorollaan saman ymmärtämättömyyden ja ymmärtämisen. Emme voi kohdata toisiamme ajassa, vain ajan jatkumolla. Jokainen sukupolvi on vuorollaan ymmärtämätön.

Olen hieman poissa tolaltani kaiken lukemani jälkeen. Vielä on jokunen kirje lukematta. Kirjeiden lukeminen on aikamoista puuhaa. Äidillä oli persoonallinen tyyli kirjoittaa. Ensin hän kirjoittaa paperin tiiviisti ylhäältä alas. Sitten lisää tekstiä paperin reunoille. Ja jos johonkin on jäänyt tyhjä tila, saattaa hän kirjoittaa vielä siihen jonkin huomion ylösalaisin. Lopuksi äiti liittää samaan kirjelähetykseen lippulappuja, joihin on kirjoittanut täydennyksiä. Itse kirje on aina monta sivua paperin molemmille puolille kirjoitettuna.

Hyvä että äiti kirjoitti nämä kirjeet. Muuten käsitykseni hänestä ja meidän väleistämme olisi jäänyt vääräksi, olisin jäänyt ymmärtämättömyden tilaan. Nyt minulla on mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Jossakin kirjeessä hän harmittelee sitä, kun soittaminen on niin vaikeaa ja kallista. Siihen aikaan puhelu piti tilata, eikä yhtyettä siitä huolimatta aina saanut. Nyt on asiat niin eri tavalla, voit olla näköyhteydessä reaaliaikaisesti maapallon toiselle puolelle.

Onneksi tämä äidin ja minun välinen kylmä kausi päättyi aikanaan, joskin siihen meni ihan liian kauan. Minun piti ensin tulla itse äidiksi. Olin silloin jo 36-vuotias. Siitä lähtien olin tiiviisti yhteydessä äitiini, hän sai tyttärensä takaisin elämänsä loppuvuosiksi, ja sain osoitettua ja sanottua kiitokseni myös hänelle, vaikka näiden kirjeiden kuvaamiin vuosiin ja tunnelmiin ei enää palattukaan. Jos olisin ymmärtänyt lukea kirjeet jo silloin uudelleen, olisimme ehkä niistä ajoista voineet keskustella.

Äiti sairastui Parkinsonin tautiin ja se toi tummia pilviä, raskaita vuosia. Minä puolestani kirjoitin omia muistiinpanoja itselleni niistä ajoista. Olin väsynyt. Minulla oli pieni lapsi, sairas äiti, josta minulla oli huoli ja jota kävin hoitamassa.

Sattumalta törmäsin näihin muistiinpanoihin viikko sitten, kun etsin piironginlaatikosta jotakin ihan muuta. Pieniä hetkiä ja havaintoja vuodelta 2006. Pistän osan niistä tähän loppuun, ja toivotan samalla kaikille hyvää äitienpäivää!

”Äiti, lähes liikuntakyvytön, lähes puhumaton, saa sanotuksi jäähyväisten hetkellä: Mitä minä voisin sinulle antaa? – Et mitään, annoit elämän kun synnytit. Siinä lahjaa joka päivälle, vastaan äidille.”


Pyyhin äidin kasvot kasvovedellä, joka poimun, rutun ja kurtun, joka mutkan noilla kasvoilla, jotka ovat kuin omani mutta niin paljon edellä. Minä tulen jäljessä, kuka pyyhkii minun kasvoni sitten joskus?”


Tiedän, mikä ilahduttaa. Se, kun sanon: on kiva olla Laurin äiti. Tai kun sanon: on kiva olla Allin tytär.


Aamuviideltä keitän äidille puuroa. -Hyi, pahaa, äiti sanoo. Mennäänkö takaisin pötköttämään? kysyn. Mitä se on? äiti puolestaan kysyy.


Soitan äidille. – Minä pidän sinua kädestä kiinni, äiti sanoo.

Ja minä sinua, vastaan.


Äiti on pessyt hampaansa Bepanthenilla. Vaihdan tilalle Pepsodentin. B ja P, se ja sama.


Ehkä äiti joskus toivoi tätä, voivansa vain levätä, joku toinen hoitaisi ja laittaisi kaiken valmiiksi. Niin on nyt. Tuskin tätä tarkoitti.


Pääsiäinen. Via Dolorosa. Äidin kanssa kävelyllä. Minulla on äidin nenäliina vasemmassa taskussa ja omani oikeassa. Pysähdymme välillä niistämään. Niistän äidin nenän ja sitten omani. Matka jatkuu. Ojassa on pajunkissoja.


Näen unen. Istun äidin vierellä ja puhun, äiti on kypyammeessa. – Niin kuin äidin on päästettävä lapsi menemään, irtautumaan omaksi itsekseen, elämään omaa elämäänsä, niin myös lasten on jonakin päivänä päästettävä irti vanhemmistaan, päästettävä ne kuolemaan. Äiti ponnahtaa istumaan, avaa silmänsä ja sanoo: Puhut kuin Runeberg! Herään. Unta vain.


Minäkin olen aamuvirkku. Minäkin nauran kovaa. Minäkin suljen ruokapussit pyykkipojilla. Minäkin sanon sanat väärin. Minäkään en pidä ruuanlaitosta. Minusta on tullut äitini. Minusta on tullut äiti.


Pikkupuhetta äidin kanssa.

Äiti: Onko sinulla äitiä tai isää?

Minä: On minulla.

Äiti: Ovatko ne elossa?

Minä: On. Sinä olet minun äitini. Kyllä sinä elossa olet.


Niin kuin öylätin annan lääkkeen äidin kämmeneen ruokoillen armoa ja rauhallista yöunta.


Normaali

Vaihdevuosipäivitys

Vihdoinkin ne kuumat aallot ovat kadonneet! En edes täysin hahmota, missä kohtaa näin kävi. Eräänä päivänä vain ymmärsin, että aaltoja ei ollut tullut. Tapahtuiko se samoihin aikoihin, kun aloitin verenpainelääkityksen? Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys?

Verenpainelääkitys on kyllä ollut hyvä homma. Mitään haittavaikutuksia en ole havainnut. Paitsi että juoksen hitaammin kuin ennen. Välillä oikein ihmettelen, miten hitaasti ihminen voikaan juosta. Pitäisikö suosiolla vaihtaa kävelyyn? Naurettavan näköistä puuhaa, ihan kuin etana yrittäisi juosta.

Saman hitauden olen huomannut myös hiit-jumpassa. Tuttu ohjaaja on vetänyt jumppaa puistossa. Meitä osallistujia on kolme: Raija, Nilla ja minä. En tunne Raijaa enkä Nillaa. Jumppamaikka on meidät kokoonkutsunut. Osallistumispaine on kova, koska osallistujia on niin vähän. Ei raaski jättää väliin. Mutta etenen kuin miehet Dressmannin mainoksessa. En tiedä, mistä on kysymys. Ettei olisi sepelvaltimotauti? Kaikki arvot olivat kyllä kunnossa, kun kevättalvella otettiin verikokeet. Vai mistä se sepelvaltimotauti näkyy? En tiedä, täytynee kysyä, kun seuraavan kerran lääkärin näkee lähietäisyydeltä.

Olenkin ilmoittautunut syksylle hieman rauhallisempiin lajeihin. Yin-joogaan ja tanssitunnille, siellä tanssitaan lattareita ja kantria, molemmat suosikkejani.

Nyt yritän muistella, kuinka kauan kuumia aaltoja kesti? Taisi siinä pari vuotta mennä. Muistan, kuinka silloin alussa googlasin ja yritin löytää tietoa siitä, kauanko oireet kestävät. Informaatio oli varsin sekalaista, yleensä sanottiin, että oireet voivat kestää jopa kymmenen vuotta. Se kuullosti pahalta, meinasin heittää lusikat nurkkaan. Mutta ei se siis välttämättä niin ole. Todennäköisesti aaltoja vielä minullekin tulee, mutta ei se mitään haittaa jos joskus. Se, että tulee joka kerta kun juo kahvia tai viiniä, syö maustettua ruokaa + sitten kaikki muut ilman-mitään-syytä -kohtaukset, pahimmillaan muutaman tunnin välein, se on kamalaa. Toisin sanoen, rohkeutta ja voimia kaikille heille, joita tämä asia koskettaa! Ohi sekin menee, niin kuin elämässä kaikki! Minulla siis kesää vaille kahdessa vuodessa.

Ylihuomenna saan koronarokotteen. Ihanaa. Jonkinlainen välietappi epidemiassa. Vaikka en ole sillä enää mieltäni vaivannut viime aikoina. En ole pelännyt sairastuvani. Sosiaaliset kontaktit ovat aika vähissä, töissä ja kaupassa käytän maskia. Paitsi en töissä silloin, jos olen siellä yksin, eikä ketään ole missään. Maskista on ollut se hyvä puoli, että samalla peittyy yhä oikomishoidossa olevat hampaani. Voin maskin suojissa rauhassa suoristella hampaita, kukaan ei tiedä mitään. Ja jonain päivänä, kun otan maskin lopullisesti pois, se on kuin esirippu, jonka takaa paljastuu suora hymy! Siinä on kanssa sellainen ikuisuusprojekti, että en voi suositella. Toisaalta törmäsin äskettäin kuvaan itsestäni, joka oli otettu vähän ennen hoidon aloittamista. Kylläpä ne hampaat olivatkin vinksallaan, nyt ovat jo ihan eri näköiset. Mutta odotan innolla päivää, kun voin syödä ilman että ensin pitää poistaa hampaista muovikuoret. Aloitan välittömästi tolkuttoman napostelun ja lihon muodottomaksi möykyksi.

Sosiaalisista kontakteista tuli vielä mieleen, että kävin kotivisiitillä Armin luona. Armi täytti 10v. Tosin päivänsankari ei ollut itse kotona, oli unohtunut ystävänsä luo ja ilta meni Armia odotellessa. Lopulta en tavannut Armia ollenkaan, koska hän oli mennyt väärään ratikkaan, ja soitti itkuisena äidilleen, jonka piti lähteä eksynyttä Armia hakemaan Jopolla toiselta puolen kaupunkia.

Vein Armille lahjaksi äitini, Armin isoisän äidin, kaulakorun, joka kuoli silloin kun Armi oli vuoden vanha. Vuosi sitten Armin sisko sai myös kymmenvuotislahjaksi yhden äitini koruista. Mutta miten ihmeelliseltä tuntuikaan olla jonkun kotona kylässä! Se oli aivan outo kokemus! En muista, milloin olisin käynyt jonkun kotona? Ehkä joskus viime syksynä. Tulee olemaan mullistavaa taas päästä kotikyläilemään, kun epidemia on ohi.

Normaali

Kaakelikauhua

Niinhän sitä tavataan sanoa, että jos toistuvasti löytää itsensä samasta, epämiellyttävästä tilanteesta, se on peiliinkatsomisen paikka. Olen nyt katsonut itseäni peiliin, ja tullut siihen tulokseen, että en ikänä koskaan enää osta kaakeleita.

Kaikki alkoi siitä, kun kolme vuotta sitten rakennutimme kakkoskotiin kylpyhuoneen. Siellä oli ollut siihen saakka vain vessa. Muu peseytyminen piti hoitaa kylmässä pihasaunassa, missä vesi lämmitettiin paljussa. Nyt taloon rakennettiin kokonaan uusi ”nokka”, ja siihen tehtiin myös kylppäri.

Koska olen innokas ja innovatiivinen sisustaja, ryhdyin googlaamaan vaihtoehtoja. Kylläpä maailmassa onkin ihastuttavia kaakeleita, härreguudendå! Ihan uusi maailma avautui minulle. Tilasin melko hintavat lattia- ja seinäkaakelit Ruotsista.

Laatoittaja sanoi, että seinäkaakelit käy juuri ja juuri suihkutilaan, mutta niitä lattiakaakeleita ei voi käyttää märkätilassa. Ne imevät vettä kuin sieni. Asia oli hieman hämmentävä, koska ruotsalainen myyjä väitti kaakeleiden sopivan märkätilaan. Luulen että sekaannus johtui siitä, että todennäköisesti ne jossakin saharassa suihkuun sopivatkin, mutta ei näillä leveysasteilla.

Laatoittaja oli siis laattoja vaille valmiina, ja minun piti äkkiä keksiä uudet epäkäypien tilalle. Hätäpäissäni ja puolipaniikissa ajelin läpi Etelä-Suomen rauta- ja kaakelikauppoja. Ei ollut helppoa. Tai olisi, jos kelpuuttaa beiget tai harmaat. Vähänkin erikoisempia värejä ja malleja ei ole varastoissa, ne ovat aina tilaustavaraa. Muistan vieläkin sen ahdistuksen tunteen. Varsinkin, kun olin googlannut ja nähnyt sen kaiken ihanan, mitä maailmalla on tarjolla.

Nyt jouduin kokemaan saman tunteen uudelleen tänä keväänä. Vieläpä samojen ruotsalaislaattojen takia.

Viimeisinpänä rakennusprojektina – varsinaisena iisakinkirkkona – on ollut seinänvieruskasvihuoneen saaminen talon eteläseinustalle. Löysin viime kesänä Hintahurrikaanin alelaarista sopivanoloisen kasvihuoneen ja ostaa päräytin sen.

Ensin lähetys seisoi avaamattomina elementteinä talon edustalla monta kuukautta. Peittelin sitä suojamuoveilla, kun pelkäsin osien menevän jotenkin rikki sateessa.

Lopulta raksamiehet ehtivät tehdä perustukset, juuri ennen maan jäätymistä. Jossakin kohtaa he pystyttivät rungon, ja nyt vihdoin viimein on sisätöiden aika. Aika laittaa laatat lattiaan.

Olin suunnitellut, että kasvihuoneeseen käytetään ne laatat, jotka eivät soveltuneet kylpyhuoneeseen. Laatoittaja oli tulossa parin päivän päästä. Urakoitsija tuli käymään, ja varmisti että laattoja on tarpeeksi. Minä reteästi, että varmasti on, niitähän on monta laatikkoa. Meni laskemaan. Ei ollut. Kolme neliötä puuttui! En ollut tajunnut että laatat ovat niin paksuja, ja siksi niitä ei mahdu kovin monta yhteen laatikkoon. Yhdestä laatikosta tulee vain puoli neliötä.

Jälleen kerran on kevät, ja minä kiertelen pakokauhussa ja puolipaniikissa rauta- ja kaakelikauppoja, ja sadattelen samaa: miksi kaikki on tilaustavaraa? Miksi mitään ei ole varastossa valmiina? Miksi minä olen jälleen kerran tässä samassa tilanteessa? En voi odottaa 3-4 viikkoa, laatoittaja on tulossa ylihuomenna.

Ja kaikki niiden saakelin samojen ruotsalaislaattojen syytä! Jo kaksi kertaa ne ovat aiheuttaneet minulle saman kaakelipaniikin. Kolmatta kertaa ei tule. Katselen nyt peiliin tarpeeksi kauan.

Lattia on nyt kaakeloitu, tänään saumattu, ylihuomenna sillä voi kävellä.

Pian pääsen istuttamaan istutuskaukaloon viiniköynnökset. Ne odottavat jo istutusta. Ja laittamaan kukkopillikokoelman seinähyllylle. Mieheltä sain hääpäivälahjaksi varsin erikoisen pöllöpuureliefin. Varsin vaikea selittää, mutta tekele on peltiä, siinä on puu, jonka oksalla istuu pöllöjä ja kuppeja, mihin voi laittaa kynttilöitä. Sopii täydellisesti kasvihuoneen takaseinälle pöydän yläpuolelle.

Vihdoin se on valmis. Kaikki on valmista, ainakin hetken. Huh! Ei vähään aikaan mitään raksaprojekteja. Eikä varsinkaan kaakeleita!

Tarinan opetus: jos sinun joskus tarvitsee ostaa kaakeleita, ole hyvissä ajoin liikkeellä, varmista että valitsemasi kaakelit sopivat käyttökohteeseen (varsinkin jos ostat ulkomaisia kaakeleita ja verkkokaupasta) ja että niitä on riittävästi. Pieleen voi mennä, jopa joka kohdassa – kuten minulla!

Normaali

Teinit tappavat toisiaan

Vappuaattona vietimme 27. hääpäivää.

Juhlan kunniaksi kävimme syömässä Hans Välimäen luotsaamassa Bardot-nimisessä ravintolassa Helsingin keskustassa.

Koska dinneri ei näillä rajoituksilla onnistu, menimme pitkälle, juhlavalle lounaalle ykköset yllä. Edellisen kerran olimme juhlavasti ulkona syömässä syyskuun alussa, kihlajaispäivänä. Molemmilla kerroilla olin laittanut päälleni Miia Halmesmaan leveän mekon, jota mieheni kutsuu Veitola-mekoksi. Kieltämättä siinä on jotakin veitolamaista. Ja molemmilla kerroilla englantia puhuva tarjoilija – se on jännä ilmiö mutta Helsingin posh-ravintoloissa miestarjoilijat ovat lähes poikkeuksetta englanninkielisiä – kehuu laskun maksun kohdalla ihailevansa pukeutumistamme. Jäin miettimään, onko tämä kehu vain sattumaa, vai onko kyseessä joku uusi kikka saada asiakas tuntemaan olonsa erityisen spesiaaliksi. Nerokas keino, joka tapauksessa. Niinpä poistuimme ravintolasta kaikin puolin tyytyväisinä, vatsat pulleina hyvästä ruuasta, pää hiprakassa hyvistä juomista ja sydämet onnellisina kehuista.

Kehut tulivatkin jossakin määrin osuvaan paikkaan, koska olimme juuri ennen lähtöä katselleet vanhoja valokuvia häistä. Kyllä on tyyli muuttunut sitten 90-luvun! Vaikka silloinkin olimme kaikki olevinamme hyvin tyylikkäitä. Kysyin mieheltä, että kukas se olikaan, joka nämä kuvat otti, joku Kimmo töistä? Ja miten kerrassaan ihmeellinen sattuma; paluumatkalla ravintolasta kotiin – päätimme kävellä, koska päivä oli kaunis – poikkesimme ravintola Maxilliin keräämään voimia ja lepuuttamaan jalkoja. Tilasimme rose-viinilasilliset ja kas; kukapas tulikaan meitä tervehtimään? Juuri se sama Kimmo, joka oli ottanut häävalokuvat! Merkillinen sattuma.

Toinenkin merkillinen, hauska sattuma samalle päivälle. Olin edellisenä päivänä viihdyttänyt itseäni käymällä läpi tori:n tarjontaa netissä. Olen löytänyt sieltä kivoja, halpoja huonekaluja, joita käly on maalannut kalkkimaalilla. Niistä on tullut tosi hienoja. Löysin jälleen kivan sohvapöydän Lepsämästä, ja vinkkasin siitä kälylle. Hänellä oli lomaviikko, ja oitis singahti Lepsämään pöytää ostamaan. Kysyin, oliko Matti Vanhasen pöytä? No ei nyt sentään ollut.

Löydettyäni pöydän keksin googlata torin silkkihuivitarjontaa. Siellä oli myytävänä käyttämätön silkkihuivi 60-70 luvulta Pariisista. Huiviin oli kuvattu Pariisin nähtävyyksiä. Väri oli kiva; luonnonvalkoinen pohja, nähtävyyden beigellä. Kirjoitin myyjälle, että haluaisin huivin ostaa. Meillä on hääpäivä, ja aikoinaan matkasimme Pariisiin häämatkalle, joten on hauska yhteensattuma. Myyjä laittoi huivin postiin, nyt odottelen sen saapumista.

Hääpäiväillan vietimmekin sitten sohvaperunoina. Televisiosta oli Mikko Alatalo -ilta. En erityisemmin välitä Alatalon rillumarei-rikoot-on-riskillä-rumat -musiikista, mutta mies oli kiinnostunut. Yhtäkkiä ulkoa kadulta alkoi kuulua tappelun nujakointia. Siellä oli noin 16-vuotiaita poikia, hakkasivat yhtä pienempää, ja samalla ottivat selfieitä. Syöksyin pää punaisena parvekkeelle ja huusin niin kovaa kuin ääntä lähti: ”Lopettakaa!” Kissa säikähti karjuntaani niin että piiloutui sängyn alle loppuillaksi. Pojat eivät lopettaneet. Lyöminen jatkui. Yksi huusi että ei tässä mitään, ihan kaverillisissa merkeissä. Huusin takaisin että lyöminen ei ole ikinä kaverillisita. Aloin jo vetää toppatakkia päälleni ja samalla soitin yksiyksikakkoseen. Siellä vastattiin heti, mutta onneksi samalla poliisit jo tulivatkin paikalle.

Loppuilta menikin sitten järkytyksen vallassa. En meinannut saada unta. Ajatukset menivät aina niihin poikiin.

Meidän parveke on kissan valtakuntaa. Sinne kantautuu niin paljon liikenteen pölyä, että parvekkeella ei kannata pitää mitään kalusteita, saisi vain olla niitä aina pyyhkimässä pölystä. Seuraavana aamuna – vappupäivänä – laitoin kuitenkin parvekkeelle ilmapallon ja kaksi retkituolia. Joimme siellä aamukahvit. Sanoin miehelleni että tässä voi ihan hyvin istua ja päivystää, katsella kun teinit tappaa toisiaan.

Tunteikas hääpäivä siis. Varsin dramaattinen loppu, mutta onneksi kaikki päätyi kuitenkin hyvin.

Normaali

Puhakaisella on asiaa

Siihen aikaan, kun minä kävin koulua, viikko alkoi maanantain aamunavauksella. Koko koulu marssitettiin juhlasaliin. Siellä seisottiin sotilaallisissa riveissä. Joka kerta joku pyörtyi. Ja yleensä seremonia päättyi siihen, että esiin astui Kerttu Puhakainen. Hän aloitti oman osuutensa aina samoin sanoin: ”Minä, koulun vanhimpana opettajana…” ja jatkoi pitämällä nuhdepuhuttelun jostakin kirkkoveneen kuvasta vessanseinässä, tyttöjen vaatetuksen epäsiveellisyydestä tai poikien kiroilusta. Ilmeisesti Puhakainen oli ottanut eräänlaisen moraalinvartijan viitan harteilleen, ja kantoi taakkaansa tunnollisesti, täytyy sanoa.

Puhakainen tuli mieleen, koska olen huomannut iän karttuessa samaa ominaisuutta itsessäni ja ikätovereissani. Tulee helposti viisastelluksi. Myös ennen–nyt-huomiot ovat yleistyneet.

Yksi nykyaikana ihmetyttävä seikka on se, miten ihmiset ovat nykyisin valmiita myymään oman elämänsä ja persoonansa mainosmediaksi. Somejulkisuus elättää, jos aloitat kaupallisen yhteistyön. Eli teet tilauksesta postauksia, missä kerrot jotakin positiivista tuotteesta ja otat siitä kivan kuvan. Siinä samalla kuitenkin tulee myydyksi oma elämä ja persoona. Sinusta tulee media. Sen voisi kuvitella olevan varsin raskasta ja uuvuttavaa.

Tosin en ole kyllä yhtään varma, miten itse suhtautuisin, jos joku mainostaja ehdottaisi minulle samaa. Tulisi luo rahatukun kanssa. Harva sanoo ei tarjotulle rahalle. Voi hyvin olla että antaisin rahanhimossani periksi.

Veikkaan että tulee vielä vaihe, että joku on valmis muuttamaan nimensä edustamaan jotakin brändiä. Annetaanpa pojalle nimeksi Louis Vuitton.

On myös tyypillistä, että ilman kaupallista yhteistyötäkin ihmiset mainostavat tuotteita. Ihan vain omasta vapaasta tahdostaan. Kun on tullut ostetuksi jotakin kivaa uutta, sitä on kiva hehkuttaa ja siitä iloita. Niinpä tavarasta otetaan kuva someen ja laitetaan brändin hashtag perään. Joskus olen itsekin miettinyt tekisinkö niin, varsinkin jos kyseessä on joku pieni, kotimainen yritys. Tekee mieli omalta osalta edistää yrittäjän edellytyksiä toimia ja menestyä. Silti samalla tulee miettineeksi, miksi ryhtyisin mainostamaan ilman vastinetta? Vai onko asian moraalia ylipäätään turha pohtia, ja hyväksyä vain että asiat nyt ovat näin.

Ennen vanhaan myös toimituksellinen aineisto piti tarkoin erottaa mainonnasta. Vähintään piti olla ilmoitus, että ohjelma sisältää kaupallista sijoittelua. Nykyisin tehdään jopa kokonaisia ohjelmia, jotka ovat mainoksia. Parasta aikaa televisiossa pyörii Superkauppiaat -sarja, joka kertoo K-kauppiaista.

Mitä mahtaisi Puhakainen sanoa kaikesta tästä? Minua pyörryttää melkein yhtä paljon kuin maanantaiaamuna koulun juhlasalissa.

Normaali

Nykynuori tekee asioita vain päästäkseen kuvaan – tai saadakseen lenkkarit

Olin kävellen matkalla töihin. Vilkasliikenteisellä Esplanadilla istui keskellä ajorataa yksinäinen poika pahvista askarrellut plakaatit selässä ja sylissä. Ihan yksin poika ei ollut mieltään osoittamassa. Mukana oli kaveri, joka otti kuvia tilanteesta.

Nykynuoret eroavat yhdessä suhteessa aiemmista sukupolvista. Ennen nuoret eivät missään tapauksessa halunneet kuvaan. Jos täti-ihminen kaivoi käsveskastaan Leican ja pyysi paikallaolijoita asettautumaan kuvaan, nuori luikahti paikalta tai ainakin piiloutui otsatukkansa taakse murjottamaan.

Nykynuoriso puolestaan ei tee mitään ellei oteta kuvaa. Itse asiassa suurin osa asioista tehdään vain kuvan ottamisen takia. Ja kun kuva on otettu, toiminto voidaan lopettaa. Sillä tavalla nuoriso on muuttunut.

Poliisi oli juuri tulossa paikalle minun ohittaessani nuoren mielenosoittajan. Mietin mielessäni, että mitenkähän mahtaa pohjimmiltaan olla; kaipaako poika huomiota itselleen vai asialleen? Asia sinänsä on tärkeä, mutta onko kadulla istuminen, muiden elämän häiritseminen ja poliisin työllistäminen tähän asiaan se kaikkein paras keino asian edistämiseksi?

Samaa mietin aamulla lehteä lukiessani. Siinä oli juttu nuoresta, maahanmuuttajataustaisesta pojasta, joka oli syyllistynyt puukotuksiin. Nyt äidin pitää ostaa pojalle kahdensadan euron lenkkarit, koska äiti pelkää, että jos hän ei niitä pojalleen osta, tämä puukottaa jonkun saadakseen lenkkarit ryöstämällä ne toisen jalasta. Jälleen mietin, kaipaako poika lenkkareita, puukottaako jotakin vain tullakseen huomatuksi?

Ongelmanuorten kanssa töitä tekevä asiantuntija kiteytti asian: ”Yksikään näistä pojista ei ollut tullut rakastetuksi omana itsenään. He ovat yhteiskunnassa sivuun jääneitä lapsia, joita pitää rakastaa kovaa, koska jollei hyväksyntää saa, se vaje pitää täyttää muilla tavoin.” HS 24.4.21. A28

Vaikka nämä asiat – mielenosoitus ilmastonmuutoksen torjumiseksi tai puukottaminen – ovat tekoina hyvin kaukana toisistaan, pohjimmiltaan tekojen motiivi saattaa olla täysin sama: saada kuulua porukkaan, saada omalta porukalta arvostusta ja ihailua, tulla huomatuksi ja hyväksytyksi.

Toisaalta mitä minä nuoria soimaan. Eikö sama inhimillinen tarve ole meillä kaikilla? Jokainen haluaa olla osa jotakin porukkaa, saada arvostusta ja hyväksyntää. Hyväksyttyjä tapoja arvostuksen saamiseksi aikuisilla on ammatti, työyhteisö, poliittinen liike, uskonnolliset yhteisöt, urheiluseurat ja erilaiset harrastuksen tai jonkun aatteen ympärille muodostuneet ryhmät.

Lapset ja nuoret tarvitsevat paljon huomiota ja rakkautta, ohjausta ja tukea. Tässä suhteessa yhteiskunnalla on paljon tehtävää. Paljon on jätetty tekemättä resurssien puutteessa. Ja se näkyy nyt jo kadulla. Miten paljon enemmän tulevaisuudessa, kun koronakriisin etänuoruutta ja -lapsuutta elänyt epäsosiaalistunut sukupolvi lähtee purkamaan joukkoon kuulumisen paineitaan?

Normaali

Epidemian loppuminen on kuin täyttäisi 18

Näin unta; olin jumpassa, jumppaohjaaja oli Iso-Britannian kuningatar Elisabeth.

Ehkä uni ilmentää sitä että olen A) tylsistynyt korona-ajan suppeaan elämänmenoon B) eläytynyt liian voimakkaasti brittimonarkian viimeaikaisiin tapahtumiin. Siellä on haudattu prinssi Philip, ja itse kuningatar täytti 95-vuotta. Aloin myös seurata Instagrammissa windsor.roayl.family -sivustoa, ja sieltä tulee usein päivityksiä.

Sain kansalaisopistolta kirjeen; ilmoittautuminen syksyn kursseille alkaa pian. Nämä kaksi asiaa – kaksi ainutta minulle tapahtunutta asiaa – menivät unessa sekaisin, ja niin kuningattaresta tuli jumppatunnin vetäjä.

Kirjeen saatuani säntäsin oitis nettiin katsomaan, mitä kursseja on tulossa. Haluan ilmoittautua ainakin miljoonalle eri kurssille! Ryhmäliikuntaa! Kulttuuria! Taidetta! Kaikkea! Tänne ja heti kun mahdollista. Minulla on valtava kurssipuutostila.

Harmikseni kotisivuilla ei vielä ollut nähtävissä mitä tuleman pitää. Niinpä tyydyin katsomaan vanhat kurssit läpi, kaikki ne keväältä perutut, vain fiilistelläkseni, mitä tuleman pitää.

Ajattelin jatkaa pilatesta. Joku tanssillinen treeni olisi kiva. Olen käynyt monta vuotta iskelmäjumpassa, mutta huomasin että siellä on myös kuntotanssia ja lattari+country -kurssi. Tanssillinen liikkuminen on siitä mukavaa, että sitä tekee aina hymyssä suin, vähän huomaamattaan. Ja tanssi on treeniä myös aivoille. On tärkeää vaalia jäljelle jääneiden aivosolujen hyvinvointia.

En ollut aiemmin kurkannut, mitä tarjontaa kulttuuripuolella on, mutta siellähän on vaikka mitä taideklubia. Sellainen yleissivistävä kurssi voisi myös olla mielenkiintoinen. Ja kirjoituskurssille olisi myös mukava osallistua. Tulee kaikkien aikojen kurssiähkysyksy!

Luulen että en ole ainoa. Veikkaan että syksyn konsertit, teattereiden näytökset, kurssit ja tapahtumat tulevat kaikki olemaan loppuunmyytyjä ja täyteen buukattuja. Ihmisillä on iso vaje kaikkeen kaupunkilaistekemiseen. Luontopoluille ja lankakauppaan tulee taas tilaa.

Aina sanotaan että ei pidä elää sitten-kun -elämää. Mutta mitäpä muuta elämää kuin sitku-elämää tässä on voinut yli vuoden elää!

Melkein voin jo kuvitella itseni ja tunnetilani loppuvuodesta, kun olen heittänyt koronakutimet nurkkaan ja buukannut kalenterin täyteen tapahtumia ja ohjelmaa. Ravannut kaikki mahdolliset museot ja näyttelyt, istunut keikat ja konsertit, matkustanut, syönyt ravintoloissa, käynyt pubissa ihan vain siitä ilosta että semmoisiakin on ja niihin saa ihminen ihan vapaasti mennä. Pitäsiköhän käydä yökerhossakin? Ei sentään. Siellä on liian kovalla musiikki ja väsyttää olla valveilla siihen aikaan. Tallinnassa pitää käydä laivalla, ehkä Ruotsissakin. Tavata eri porukoissa, sukulaisia ja ystäviä. Lätkiä korttia. Käydä ihanassa Yrjönkadun uimahallissa ja varata sieltä pukuhuonesviitti. Elokuviin menen, vaikka en edes tykkää käydä elokuvissa, kun nukahdan. Mutta menen kuitenkin, kun saa.

Tuntuu melkein samalta kuin silloin kun täytti 18. Yhtäkkiä kaikki ennen kielletty oli mahdollista.

Kun korona päättyy, saa elää uudelleen nuoruuden koko-maailma-on-avoin-ja-kaikki-on-minulle-mahdollista -tuntemuksen. Aika jännää.

Normaali

Litteä takapuoli on hirvittävän ruma

Ostin uudet farkut, netistä tilasin. Yhtä kokoa isommat kuin viime vuonna. Harmittaa. Pitäisi saada takaisin entiset kilot ja koot. Omasta mielestäni en ole syönyt enemmän kuin ennen. Vai olenko? On tullut herkuteltua, ostettua silloin tällöin karkkia. Ja suklaakuorrutteisia manteleita tuntuu kuuluvan päivittäiseen ruokavaliooni ehkä liikaa.

Voi tosin olla että tilasin farkut turhaan yhtä kokoa isommiksi, koska tuntuu siltä että ne ensimmäisen pesun ja muutaman päivän käytön jälkeen ovat jo venyneet niin että ovat vähän löysät. Jos olisin tilannut yhtä kokoa pienemmät, olisivat juuri nyt hyvät.

Kävin ostamassa bikinien alaosan. Viime kesänä keksin että mökillä on kätevintä käyttää bikineitä alkkareina. Tulee vähemmän pyykkiä, kun bikinihousut voi pesaista illalla käytön jälkeen. Kuivuvat nopeasti.

Kävin siis ostamassa bikinihousut. Mutta miten isot ne ovatkaan. Aivan järkyttävät. En kehtaa laittaa niitä narulle kuivumaan. Mitä tämä leviäminen oikein on? Vaikka jumppaisi miten paljon, takapuoli litistyy ja mahapuoli pyöristyy. Litteä takapuoli on hirvittävän ruma. En tiedä, toivunko tästä kohtaamastani tosiasiasta koskaan.

Lehdestä luin että sivujakaus olet auttamatta vanha ja vanhanaikainen. Niinpä siirsin oitis jakauksen keskelle. Yritän opettaa hiuksia uuteen asentoon. Haluaisivat pysyä entisillä sijoillaan.

Taitaa olla identiteettikriisi päällä.

Koska viime aikoina on ollut paljon fyysistä rasistusta – mökin kesäkuntoon laitto, paljun kanto, urkupillien roudauspäivä + hiit-jumppa puistossa – päätin että nyt pitää pitää kaikesta fyysisestä rasituksesta vapaa päivä ehkä jopa kaksi.

Tein pienen kävelyn upeassa kevätsäässä. Kotona sanoin että lähden hienostokävelylle. Puin päälle kevättrenssin, uudet bootcut-farkut, aiemmin talvella ostamani buutsit, päähän tökkäsin huopahatun, silmille aurinkolasit ja huuliin punaa. Olipa kiva kävellä flaneerata kaupungin rantaa välillä pysähdellen istumaan penkille ja ihailemaan maisemaa. Tulee harvoin tehtyä niin. Kävelykin tuppaa olemaan tavoitteellinen urheilusuoritus, vauhti kova, sauvat viuhuu.

Miksi elämä muuttuu suoritukseksi? Tästä ainaisesta suorittamisesta pitäisi päästä eroon. Silti tuntuu siltä kuin kävisi juuri päin vastoin. Nuorena oli toisin. Ei silloin must-to-do -listassa ollut niin paljon asioita. Jos nuorelta minulta olisi kysytty, mitä sana kevät tuo mieleen, tuskin olisin sanonut ikkunanpesu, haravointi ja pölyiset kadut ja parvekkeet. Olisin sanonut ihan muuta.

Huhtikuussa pidettävät mainosalan Vuodet Huiput aloittivat silloin kevään. Muistan juosseeni aamuyön tunteina Helsingin Kaivopuiston mäkeä alas. Olimme keksineet mennä juhlien jatkoilta jatkoille puistoon. Tarkoitus oli olla puistossa niin kauan että nähdään auringonnousu. Sitä odotellessamme juoksimme mäkeä alas saadaksemme saman tunteen kuin Pieni talo preerian alkutunnarissa, missä tytöt juoksevat rinnettä alas. Eväänä meillä oli samppanjaa. Jaksoimme aamuun asti.

Todennäköisesti mustarastaat lauloivat niin kuin nytkin.

Tosin en muista, huomasinko lintujen laulua silloin.

Normaali

Homo ja alfauros kirkon rappusilla

Sekalainen sakki seisoi kirkon rappusilla aamutuimaan. Puhuttiin niitänäitä, niin kuin on tapana silloin kun tuntemattomat kohtaavat ensi kerran ja odotetaan. Odotimme rekkaa saapuvaksi. Rekka toisi urun osat Itävallasta, ja meidät oli rekrytoitu sieltä täältä kantoporukkaan. Osa oli kirkon omia työntekijöitä, osa painonnostoseuran jäseniä, jotka tempauksella tienasivat rahaa piirilleen.

Tuli puhetta häistä. Nuori mies kertoi, että kerran oli ollut kirkko hänellekin varattuna, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Miehen isä jatkoi siitä sujuvasti homoliittoihin. Kuinka ev.lut. kirkko vihkii tätä nykyä jo homojakin. Sieltä turskahti ilmoille oikein kunnon aivopieru. Ei käynyt epäselväksi, että mies ei hyväksynyt seksuaalivähemmistöjen avioitumisoikeutta. ”Niitä runkkareita ei pitäisi kirkossa vihkiä”, mies sanoi.

Poika yritti hillitä isäänsä, ”äläs nyt, isä”. Mies vain jatkoi paasaustaan, kunnes huomasi että peesiä ei tästä porukasta hänen mielipiteelleen herunut.

Asian teki erityisen vaivaannuttavaksi se tosiasia, että samaisilla rappusilla seisoi avoimesti homoseksuaali kirkon työntekijä.

Kukaan ei sanonut mitään. Vaihvihkaa yksi sun toinen hiippaili tilanteesta pois. Kuka enemmän, kuka vähemmän nolona.

Jäin miettimään koko loppu päiväksi, illaksi ja yöksi, mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Olin harmissani siitä, että en ollut sanonut mitään. Se että huonoon käytökseen ei puututa, on tavallaan sen sallimista. Mutta minua nolotti niin paljon myös sen nuoren miehen puolesta, jonka isä nämä sanat sanoi, ja joka yritti isäänsä rauhoitella. Poika oli niin häpeissään.

Ehkä minun olisi pitänyt sanoa, että kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta se pitää sanoa asiallisesti ja muita kunnioittavalla tavalla. Niin minun olisi pitänyt sanoa ja toimia. Mutta tämä tuli mieleeni vasta nyt tätä kirjoittaessa, 24 tuntia tapahtuneen jälkeen.

Kahden kesken asiasta juttelin muutaman paikalla olleen työkaverini kanssa. Kerroin, kuinka vaivautunut tilanne oli ollut, ja kuinka olin tuntenut itseni kykenemättömäksi toimimaan. Olin vain jähmettynyt kauhuissani paikoilleni.

Homoseksuaali työkaverini näytti kädellään, kuinka tuollaisten puheiden pitää vain antaa mennä pään läpi, toisesta korvasta toiseen. Toinen työkaveri, alta kolmekymppinen hetero, sanoi viisaasti, kuinka miehen puheet vain osoittavat, miten hirveän rajallinen miehen malli on ollut, ja kuinka miehen kommentti heijastaa sitä. Ennen ainoa tapa olla mies oli olla metsästävä alfauros. Ja sen ajatuksen miehille iskostivat esimerkillään ja vääränlaisia miehiä puheissaan halventavat toiset miehet poikien lähipiiristä; isät, enot, sedät ja muut.

Tämän päivän Hesarin tv-osiosta luin Unelmahäistä. Tällä kaudella niissä on ensimmäinen miespari. Tampereella oli ohjelman ulkomainostaulu hakattu pian ilmestymisensä jälkeen.

Kuten sanottu, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta sen ilmaiseminen ei saa olla loukkaavaa, halventavaa tai pelon ilmapiiriä lisäävä.

Oma mielipiteeni on että meitä ihmisiä on hyvin monenlaisia, ja se on hyvä asia. Ja jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on, ja tulla sellaisena rakastetuksi ja hyväksytyksi. Silloin ihminen kukoistaa. Ja se koituu meidän kaikkien eduksi. Jos ihminen yrittää olla ulkoisesta painostuksesta johtuen jotakin muuta kuin on, siihen kuluu paljon voimavaroja ja energiaa, joka on pois siitä että ihminen pääsisi käyttämään koko olemuksensa ja osaamisensa. Tämä koskee sekä alfauroksia että homoseksuaaleja. Olette erään janan ääripäitä, teidän tulisi oppia hyväksymään ja kunnioittamaan myös toisianne, muuten tästä tilanteesta ei päästä rakentavalla tavalla eteen päin.

Tuli mieleen vanha, laskentatoimen opettaja kauppaopistosta. Hän jäi ikuisesti mieleeni surullisella olemuksellaan. Mies kertoi kerran, että hän olisi halunnut viulunsoittajaksi, mutta vanhemmat eivät sitä ammatiksi suvainneet. Niinpä hän opiskeli ja hänestä tuli laskentatoimenopettaja.

Tämä surumielinen mies opetti asian, antoi tehtävän tehtäväksi ja läksi luokasta pois. Kävi tupakalla ja huikalla, ja palasi hetken päästä tarkistamaan meille antamansa tehtävän.

Mitä miehestä olisi voinut tulla, jos hän olisi saanut jatkaa viulunsoittoaan? Minkälainen virtuoosi? Ainakin hän olisi saanut onnellisemman elämän. Ennen vanhaan kaikkia ammatteja, varsinkaan taidealoja, ei pidetty hyväksyttyinä tai sopivina. Miten paljon luovaa taitoa onkaan mahtanut mennä niiden ihmisten mukana hautaan, jotka eivät saaneet kouluttautua haluamalleen alalle.

On kaikkien etu, että ihminen pääsee kukoistamaan omana itsenään. Tänne tarvitaan metsästäviä alfauroksia, mutta tänne tarvitaan myös herkkiä runopoikia, ja kaikkea siltä väliltä.

Normaali

Orjana itselleni

Katsoin Prinssi Philipin hautajaiset. Ostin Roayal-suklaalevyn, ja nostin pienen kuningatar Elisabeth-nuken kirjahyllystä tv:n eteen. Elisabeth heiluttaa kättään tervehdykseksi, käsilaukussa on aurinkokenno, mikä saa käden heilumaan. Aurinko on haalistuttanut Elisabethin mekon. Se oli aikoinaan sininen, mutta nyt aika hailakka. Kasvojenkin iho on haalistunut, toisaalta sopii surun murtamalle. Ilme ei mätsää, Elisabeth hymyilee.

Jännällä tavalla Englannin kuninkaalliset ovat liittyneet mökkielämääni. Muistan, kuinka vuonna 1997 kuumana elokuisena päivänä maalasimme mieheni kanssa saunaa. Viihdykkeenä meillä oli radio päällä. Tuli uutiset, missä kerrottiin, kuinka prinsessa Diana oli juuri kuollut auto-onnettomuudessa Pariisissa.

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2011 huhtikuussa olin työharjoittelussa samaisen mökkipaikkakunnan hautausmaalla. Opiskelin suntioksi, ja minulla oli meneillään hautausmaaopinjakso. Eräänä perjantaina kirkkoherra sanoi että huomenna on sitten ne häät. Säikähdin, että mitkä häät, olinko kenties unohtanut tehdä jotakin? En ollut. Kirkkoherra tarkoitti Williamin ja Catharinen häitä. Heillä onkin ihan kohta kymmenvuotishääpäivä.

Prinssi Philipin hautajaiset olivat komeaa katseltavaa. Mielestäni se, että vieraita oli koronan takia minimimäärä, teki tilaisuudesta vielä arvokkaamman oloisen. Päädyin katsomaan hautajaisia netistä ilman selitystä. Televisiossa näytetyssä versiossa oli kommentaattorit. Paremmin tunnelmaan pääsi ilman heidän puhettaan. Hesarin sivujen kautta hautajaisia pääsi seuraamaan livenä.

Alussa näytettiin sotilaita kentällä, kädet sydämen päällä, päät painuksissa. Vaikuttava näky.

Minulla on takana neljän päivän yksinäinen työleiri mökillä. Olen haravoinut, siirrellyt kiviä rannassa, kuljettanut soraa, saanut paljun paikoilleen, tuulettanut petivaatteita, siivonnut sisätiloja, kaikkea sitä mitä talven jäljeltä mökillä on tehtävä.

Iltaisin jäseniä on kolottanut, ja voimat ovat olleet vähissä. Väsyneenä on käynyt mielessä, että mitenkähän tässä käy, herääkö seuraavaan aamuun. Puuhatessa mielessä on pyörinyt Eeva Kilven runo, missä hän sanoo lämmittävänsä itselleen illalla saunan ja pitävänsä itseään hyvänä. Minä olen ollut niin väsynyt, että en ole edes saunaa lämmittänyt! Nopeasti vain käynyt suihkussa päivän päätteeksi. Mikä järki tällä tavalla raataa? Einesten voimalla. Koska en ole viitsinyt käyttää aikaa ja voimia ruuanlaittoon. Varsin askeettinen meno ja meininki. Kuka pakottaa toimimaan näin? Itse itseäni komennan. Pidän itseäni omana orjanani. Hölmöä.

Ihmettelen, miten väsyneeksi ja hitaaksi olen tullut. Olen 54-vuotias, tältä kuuluu tuntua tässä iässä? Miltä tuntuu 60-vuotiaasta?

Yksin puuhatessa tulee mieleen monenlaisia ajatuksia. Kuten että, mitenkähän käy kaikille niille uusille, innokkaille mökinomistajille, jotka ovat koronan myötä päätyneet ostamaan kesämökin. Tuleekohan muutaman vuoden päästä mökit taas myyntiin, kun totuus paljastuu. Mökki vaatii paljon työtä.

Monissa sisustus- ja remonttiohjelmissa toivotaan helppohoitoista pihaa. Sellaista ei ole olemassakaan. Myös ne isot terassit pitää lakaista, lankunvälit putsata havunneulaisista ja lehdistä. Myös sieltä huolettomasta kuntasta pitää poimia alas ravisseet oksat. Jopa kalliot vaativat haraointia tai lakaisua, jos lähellä on puita. Ehkä huolettomin mökkitontti olisi puuton kalliosaari. Mutta täysin puuton saari olisi taas aika tuulinen paikka olla. Ja linnuton. Ja karu. Mutta helppohoitoinen se kyllä olisi!

Meillä on ollut mökki vuodesta 1994, ja sitä ennen mökki oli vanhempieni, joten juuret tähän paikkaan ovat syvällä. Vuosien myötä naapurustossa on tapahtunut paljon muutoksia. Lisää mökkejä on ilmestynyt. Enää vastaranta ei näytä asumattomalta metsältä, nyt sieltä loimottaa iltaisin valo. Ja itään samalle rannalle on noussut paljon mökkejä. Sieltä kantautuu illalla melua vettä pitkin, ja kun puissa ei ole vielä lehtiä.

Mielessäni jurnutan tilannetta. Tykkäisin tunteesta olla täysin ”yksin”, viikolla siihen fiilikseen vielä pääsee. Häly ja meteli on vain viikonloppuisin. Mutta minun pitää nyt lähteä täältä. Huomenna on jo taas työpäivä. Sekään ei päästä minua helpolla: olen lupautunut töihin Suomenlinnaan kantamaan urkupillejä! Suomenlinnan kirkkoon tulee uudet urut. Urkupillit ovat saapuneet, ja ne pitää kantaa kirkkoon. Ei kuulosta ihan kepeältä puuhalta sekään. Onneksi ei ole yksin minun vastuullani, paikalle saapuu myös atleetteja muuttomiehiä. Minä kannan pienempiä pillejä.

Ensi kerralla tulen toivoakseni mökille miehen kanssa. Kiinnitämme paljuun kaminan paikoilleen, pääsemme kylpemään. Ehkä silloin on nautinnon aika. Nyt kun tämä oli tällainen yhden hengen, ole-itse-itsesi-orja -reissu.

Normaali

Naisurotöitä

Tähän alkuun täytyy laittaa sisältövaroitus: kirjoitus sisältää heteronormatiivisia näkökulmia ja vanhakantaista sukupuoliroolitusta, sekä alkoholipositiivisia kommentteja. En ota vastuuta lukijoiden saamista vaikutteista tai tunteista. Kukin vastatkoon näkökulmistaan itse.

Tulin kesämökille saaristoon ensi kertaa talven jälkeen yksin. Tarkoituksena on laittaa paikkoja asumiskuntoon. Sisällä mökissä oli talven aikana tapahtunut myyrien&hiirien massamurha. Kaikkien aikojen ennätys: viisi raatoa. Yksi retkotti hellalevyjen keskellä, toinen oli kuupahtanut lattialle lieden eteen, yksi löytyi takasta, toinen sen vierestä, viides retkotti reteästi keskellä lattiaa. Ennen kuolemaansa olivat sotkeneet, kakkineet ja touhuneet.

Oli pakko ottaa ensimmäinen oranssi lonkero, että selviydyin hautaustoimesta. Sen verran oli aikaa kulunut, että raadot olivat jumittautuneet kuolinsijoilleen, kävin hakemassa lapion että sain ne irti. Hiiriepisodin jälkeen täytyi tietenkin desinfioida kaikki. Ei huvita käyttää tiskipöytää, joka on ollut hiirien joukkoitsemurhan tyyssija. Pakko jynssätä oikein kunnolla.

Tulin peräkärryn kanssa. Koska olin talvella ostanut pikkuriikkisen puusohvan, olin luvannut noutaa sen myyjältä Turusta. Tässä kohtaa tulee naisurotyö numero kaksi, hiiriepisodi oli se ensimmäinen. Peruutin peräkärryllä tontin läpi vierastalolle asti, läpi vatukoiden ja kriikkunapuideni. Peruutin peräkärryllä! Oletteko koskaan kokeillleet? Maailman vaikeinta! Tässä tulee alkoholivaroitus numero kaksi. Koska peruuttaminen peräkärryllä on sangen vaikeaa, otin toisen lonkeron rauhoittuakseni, ja niin menikin kärry perille paikoilleen. Ajelin siis omalla tontilla alkoholin vaikutuksen alaisena, ei ehkä fiksuinta, mutta niin vain sain peräkärryn paikoilleen.

Seuraavaksi tontille saapui sopivasti kuljetusyhtiön mies, hän toi sähköskootterin, jonka olin tilannut. Tässä kohtaa täytyi toimia taiten. Smalltalkkasin kuskille, kuinka olin onnistunut yksin poistamaan viisi hiirtä ja peruuttamaan peräkärryn, mutta nyt olin saavuttanut taitokykyni äärilaidat; en mitenkään pysty kantamaan minisohvaa paikoilleen. Voin olla vain sohvan toisessa päädyssä, tarvitsen jonkun toiseen päätyyn. Saattaisiko kuljetusyhtiön miehellä mitenkään olla mahdollisesti sen verran aikaa ja voimia että nostettaisiin sohva peräkärrystä paikoilleen? Onnistuihan se! Tadaa!

Tästä muistui mieleen, kuinka kerran onnistuin houkuttelemaan läheiseltä leirintäalueelta asiakkaan olutpalkalla siirtämään ison kaapin ikkunan kautta toisesta huoneesta ulos, ja sitten taas ovesta sisään tuvan puolelle.

Samanlaisia haasteita riittää myös tuleville päiville, koskapa tilasin jo viime syksynä kahden hengen paljun, joka saapuikin, mutta sitä ei ole vielä asennettu paikoilleen.

Eli nyt tarvitsen kolme-neljä miestä että saadaan 120 kiloa painava palju paikoilleen. Olutpalkka toimii vieläkin. Pyysin miestä, joka on Facebookissa toisin kuin minä, laittamaan viestin paikkakunnan omaan ryhmään, että tarvittaisiin talkooporukka paljun siirtoon, palkaksi grillimakkaraa ja olutta. Nyt on jo ensimmäinen porukka ilmoittautunut! Tulevat huomenna.

Kyllä ne hommat hoituvat pienellä naisellisella oveluulla ja taktikoinnilla.

Illalla nukkumaan mennessä huomasin että futon-patja oli talven jäljeltä tunkkainen, kaipasi ilmoittumista. Niinpä päädyin nukkumaan pelkällä petarilla. Se ei tehnyt yhtään hyvää kropalle, joka huusi tuskasta jo entuudestaan maanantaisen puistojumpan jäljiltä.

Päivä numero kaksi alkaa olla taputeltu, mutta kylläpä väsyttää tämä hääräily. Hommaa on aivan hirveästi, kroppaa särkee, ja tajuan jo nyt että aika ei riitä kaikkeen, mitä olin suunnitellut tekeväni. Täällä pitäisi olla kuukausi yhteen pötköön, että saisi hommat hoidettua. Tai sitten pitäisi olla pari renkiä ja piikaa. Nyt sitä on itse isäntä, emäntä, renki ja piika. Siinä on vähän liian monta roolia yhdelle. Tavoitteena on että voisi edes muutamana kesäpäivänä istua rauhassa kesämekossa tekemättä mitään. Mahtaakohan onnistua?

Normaali

Rappeuma piiloon poololla

Tämä vuodenaika on paljastusten aikaa. Sulaneiden lumikasojen alta paljastuvat koirankakat ja tupakantumpit, kevätaurinko näyttää, miten likaiset ikkunat ovat – ja peili, sieltä katsoo yhtä talvea vanhempi minä. Ja kylläpä talvi onkin tehnyt tehtävänsä; minusta on tullut harmaahapsi!

Olen aina ”toivonut” harmaita hiuksia, ne ovat minusta kauniit. Varsinkin sellaiset isot harmaat tukat ovat aivan mahtavia, niin kuin sillä yhdellä taiteilijanaisella, en nyt muista nimeä, nekin unohtuvat….sekin vielä! Kyllä tässä omassa harmaassa joka tapauksessa totuttelemista on.

Kaula on myös rypistynyt ja vekittynyt, dekolteen iho ei ole kyllä millään mittareilla kimmoisa. Täytynee siirtyä tulevaisuudessa poolopaitohin, jos niitä kuumotukselta voi sitten pitää, tuskin voi. Niskassa on emännänkyhmy. Siitä nyt ei ainakaan pääse eroon mitenkään. Yläselän asento on kuin länkiä odottavalla hevosella, valmiina vetämään kuormaa. Kyllä on vaatetuksella tehtävänsä tehtävänä, että tämän kaiken rappeuman saa piiloon!

Entäpä sitten pohkeet. Mitä varten pohkeet paksunevat? Olisin halunnut pitää rimppakintut. En edes uskalla katsoa taustapeiliin, miltä takamus mahtaa näyttää? Veikkaan ei-hyvää, sen verran ovat alkaneet farkut roikkua. En uskalla toivoa, että syy olisi farkkujen tipahtanut nappi, olen sitonut housut jalkaani vyöllä, joten kuten pysyvät napittakin. Tilasin kyllä uudet farkut, numeroa isommat, mutta ne eivät ole vielä saapuneet. Näkemättäkin on selvää, että takapuoli on littana ja leveä. Juuri toisin päin tilanne on etupuolella. Mitenkä mahtavat uudet farkut istua? Tilasin ne kyllä ”aikuisten” naisten verkkokaupasta eli joustoa pitäisi olla riittämiin.

Ei sitä nuori ihminen tajua, miten helppo tilanne on, kun voi pistää päällensä mitä tahansa ja aina on hyvä. Valinnan mahdollisuudet kapenevat kapenemistaan mitä vanhemmaksi tulee. Vaikka ei se välttämättä niin ole, varmasti myös tälle vartalotyypille on olemassa vaatteita. On vain vaikea löytää uuteen minään sopivia vaatteita. Koska sisin ei ole muuttunut miksikään, mielellään laittaisi samat vaatteet päälle kuin ennenkin, ovat vain käyneet niin kummallisen sopimattomiksi.

Muutama esimerkki. Minulla on noin 15 vuotta vanha Aiglen beige toppaliivi. Aivan ihana ja ajaton. Enää se ei mahdu kiinni, en silti heitä sitä pois. Jospa kuihdun ikääntymisen jatkuessa, niinhän saattaa käydä ihmiselle jos elää kovin vanhaksi, ihminen kuihtuu ja pienenee. Katsokaapa vain, ei ole kenelläkään leveitä hartioita vanhana, kaikilla on kovin kapoiset. Sitten voin taas käyttää Aiglen toppaliiviä. Minulla on myös Tommy Hilfigerin kudottu, harmaa villaliivi, se on yhtä vanha kuin Aiglen toppaliivi. Sekään ei mahdu kiinni, säästän silti. Ja voihan niitä liivejä käyttää, vaikka eivät kiinni menisikään, ikään kuin vartalon reunoilla, kehyksinä.

Kesämekko, en muista merkkiä, mutta näyttää Missonin kuviolta olematta sitä. Ostin mekon pikku putiikista Korkeavuorenkadulta Helsingistä ehkä 2010. Mekkoon kuului kaulahuivi. Kaiken lisäksi löysin sattumalta aikoinaan vanhojen vaatteiden kaupasta jakun samaa merkkiä ja kuosia. Se jakku tuoksui joltakin myrkkyhajuvedeltä, ja minulla oli iso työ saada haju pois. Pakastin jakun. Liotin etikkavedessä. Tein vaikka mitä, ja viimein sain sen myrkkyhajuveden tuoksun pois. Mutta tämä ihana asukokonaisuus on käynyt kinttanaksi. Sain itseni ahdetuksi siihen vielä kolme vuotta sitten, kun poika pääsi ripille. Nyt en uskalla edes kokeilla, mutta säästän tämänkin asukokonaisuuden vanhojen, kuihtuneiden päivien varalle.

Vaikka on hyvä kierrättää vaatteita, eikä jemmata niitä kaappeihin, voi silti joskus olla hyväkin pitää jotain. Kuuntelin Yle Areenalta ohjelmaa, missä eräs nainen oli tutkinut isoäitinsä vaatekaappia. Onko tulevaisuudessa isoäitien vaatekaappeja tutkittavana, jos kaikki on aina laitettu kierrätykseen?

Minulla on tallessa ylioppilaspukuni vuodelta 1986, moriuspuku vuodelta 1994, Janne Renvallin minulle suunnittelma iltapuku 90-luvulta, mieheni minulle ostama nahkatakki olkatoppauksineen seurustelumme alkuajoilta, seksikäs yöasu aamutakkeineen, jonka ostin häämatkalle, kylpytakki Cannesin luxus-hotellista, missä kävimme kerran, porokuvioiset ja rumat harmaat fleece-sukat, jotka ostin S-marketista kun olin menossa veljeni kuolinvuoteelle ja minulla oli kylmä, äidin vanha pitkä kietaisuhame, joka on ostettu Peterzeniltä Kustavista ehkä 70-luvulla ja jonka helmassa on kaislakuvio, äidin vanha punainen jakkupuku design by Annikki Karvinen, oma vaaleanpunainen silkkimekko kun olin 2v.

Mihinkään en näistä vaatteista mahdu, paitsi siihen hotellin kylpytakkiin.

Silti, ehkä joskus kuihdun ja voin pukeutua jotakin niistä ylleni. Ja vaikka en voisi, ehkä jonakin päivänä voin avata isoäidin vaatekaapin, ja sanoa lapsenlapselle että katsopa tätä! Leikitäänkö hienoa rouvaa?

Normaali

Villapaita Leo Lastumäelle ja kerubien hymni

eCvd eli ennen koronaa kävin ryhmäliikuntatunneilla monta kertaa viikossa, joskus jopa parilla eri tunnilla samana päivänä. Sekin homma ryöpsähti vähän käsistä, niin kuin minulla on tapana.

Kaikki alkoi kuumista aalloista. Päättelin voittaa ne urheilemalla. Järkeilin että hikoiltavaa ei jää, jos liikkuu hiet pois. Se toimikin yllättävän hyvin. Elimistö oli ihmeissään, aallot hävisivät lähes kokonaan muutamaksi kuukaudeksi. Vähitellen elimistö tottui tilanteeseen ja aaltoiluakin tuli takaisin, mutta kunto kohosi! Olin varmaan parhaimmassa fyysisessä kunnossa koko aikuiselämäni ajata juuri ennen koronaepidemian puhkeamista.

Olen kyllä liikuskellut koronan aikanakin. Mutta totuus on, että inhokkihommat jää. Jää punnertamatta ja burpeet tekemättä. Tulee liikuttua oman mukavuusalueen sisällä.

Sain yhtäkkiä viestin jumppaohjaajalta. Hän oli päättänyt aloittaa pienryhmätreenit (max 6 hlöä) puistossa, ja kysyi olisinko kiinnostunut. No mikä jottei!

Sinne menin, ja nyt makaan kotona sängyssä. Ensin makasin kylvyssä. Lähetän whatsupilla perheelle viestejä. Tuokaa, pliis, juomaa. Ja kutimet. En jaksa liikahtaa.

Muutenkin on tämä ensimmäinen viikko verenpainelääkkeiden kanssa ollut vähän jähmeää. Tuntuu siltä kuin elimistöön olisi vaihdettu uusi moottori, huonompi. Enää ei ole turbo. Verenpaineet ovat kyllä laskeneet niin kuin pitää, mutta vauhti on hidastunut. Tosin kaikki joille tästä olen valittanut, ovat sanoneet että hyvä, ota sitä lisää.

Kutomisasioista. Kudottuani kolme Strömsö-villapaitaa, päätin Grande Finale -työnä kutoa Lossivahdin paidan miehelle syntymäpäivälahjaksi. Projekti on jo hyvässä vaiheessa, hihat puuttuvat. Ainoa ongelma on se, että olen kutonut paidan Leo Lastumäelle. Paita on aivan liian iso!

En tykkää tehdä niitä mallineliöitä. Tekeekö joku niitä? Minä rupean itse asiaan ja toivon parasta. Onneksi syntymäpäivät ovat vasta kesäkuussa, ehdin keksiä jotakin muuta, jos tämä ei jotenkin pienene.

Kävin Claes Ohlsonilla. Ostin sellaisen langattoman kaiuttimen. Olen lähdössä mökille. Siivoamaan talven jäljiltä, laittamaan paikkoja kuntoon. Halusin kaiuttimen, sujuu siivous paremmin, kun voi kuunnella radiota tai äänikirjoja ihan missä sattuu kulkemaan. Kyllä tämä nykyteknologia on mahtavaa! Ostin sellaisen vähän tupakka-askia isomman möhkäleen. Siinä on ripa, mistä sen voi laittaa roikkumaan, vaikka oksaan tai farkun remmiin. Kaiutin ottaa langattoman bluetooth-yhteyden kännykkään.

Juuri nyt koekäytän sitä. Kuuntelen Tsaikovskin Kerubien hymniä youtubesta. Ihan kappale! Ja tupakka-askiäänentoisto toimii täydellisesti!

Onneksi ei tarvitse liikahtaa.

Paitsi pissattaa. Täytyy sittenkin raahautua vessaan. Heippa!

ps. Tässä linkki Tsaikovskin Kerubien hymniin:

Normaali

My first verenpainelääke

Ajattelin hieman kertoa terapiakuulumisia nyt kun kuukausi terapiaa on takana. Homma etenee käytännössä niin että saan joka kerta terapeutilta kirjoitustehtävän jostakin hänen valitsemastaan aiheesta. Kirjoitan siitä, mitä päähäni pälkähtää, ja seuraavalla kerralla luen tekstin ääneen ja keskustelemme sen tuomista ajatuksista.

Onko terapiasta ollut sitten hyötyä? Kyllä, siinä mielessä että huomaan analysoivani itse itseäni käytännön tilanteissa tavanomaista enemmän. Huomioin omia reaktioitani ja tunteitani eri tilanteissa, ja sitä kautta olen pystynyt myös muokkaamaan omaa käytöstäni ja omia reaktioitani rakentavanpaan suuntaan.

Terapia on myös lisännyt itsetuntemusta ja kiitollisuutta. Koska koen itse olevani jonkin sortin ilontuoja muille, en välttämättä osaa olla vastaanottavassa roolissa. En aina edes näe sitä hyvää, mitä muut minulle antavat. Terapia on avannut silmiäni tässä.

Tässä iässä monet innostuvat sukututkimuksesta. Tai menevät elämäkertakurssille purkamaan mennyttä elämäänsä. Luulen että näissä on itse asiassa kyse ihan samasta asiasta kuin terapiassa. Elämän edettyä puolivälin yli tulee tarve katsoa ja miettiä omaa elämää. Mitä se on pitänyt sisällänsä, minkälaisia kokemuksia ja käänteitä? Minkälainen olen, mitkä asiat ovat vaikuttaneet omaan persoonallisuuteeni? Minkälaisesta perhehistoriasta tulen, mitkä ovat ne periytyvät kokemukset meidän suvussamme?

Vaikka taakse, ympärille ja peiliin katsominen ei aina ole kivaa, se on opettavaista ja hyödyllistä. Siinä joutuu silmätyksin myös omien heikkojen kohtien ja omien pettymysten kanssa. Ei kenenkään elämä ole pelkkiä onnistuneita ratkaisuja ja onnistumista. Elämään mahtuu monenlaista.

Jos lukee oikeita kirjoitettuja ja julkaistuja elämänkertoja, mielenkiintoisimpia ovat ne, missä kohde kertoo elämästään realistisesti, eikä pelkää omia mustia alueitaan. Kiiltokuvaelämäkerrat, joissa luetellaan vain onnistumiset, eivät ole kiinnostavia.

Terapiasta muihin terveysasioihin. Sain elämäni ensimmäiset verenpainelääkkeet, nyt 54-vuotiaana. Omassa mielessäni verenpainelääkkeet ovat vähän sama asia kuin tekohampaat, suonikohjut ja peruukki. Mummojen ja pappojen, vanhojen ihmisten vaiva. Liittyy tiettyyn ikävaiheeseen. Ja nyt minä olen siinä ikävaiheessa! Ihan mahtavaa. Hassu ajatus, että saatuani verenpainelääkereseptin tunnen saavuttaneeni ikävaihepoletin. Tervetuloa tänne vanhojen puolelle. Odotan hetkeä, milloin ratikassa minulle tarjotaan penkki istuttavaksi.

Normaali

Oopiumi tuo tyytyväisyyden olevaan

Onpa tullut kolo kirjoittamisessa. Joskus tuntuu, että ei kerta kaikkiaan ole mitään kirjoitettavaa. Ehkä korona-ajalla on oma vaikutuksensa asiaan. Elämä on niin tapahtumaköyhää, että siitä ei irtoa kovin jänniä tarinoita kerrottavaksi, ja tuntuu että pään sisäinen elämäkin on jokseenkin latentissa vaiheessa.

Tänä aamuna heräsin kuitenkin ajatukseen. Huomasin miettiväni rajoja. Ennen vanhaan ajattelun, tekemisen ja olemisen rajat asetti ev.lut.kirkko, perhe ja kyläyhteisö. Ei sopinut poiketa niiden määrittelemästä hyvän elämän elämäntavasta.

Näiden vanhojen auktoriteettien valta on murentunut. Kukapa enää edes muistaa aikaa, jolloin perhe oli varsin hierarkinen järjestelmä, vaikka siitä varsin lyhyt tovi onkin. Isovanhempia käteltiin, jopa omia vanhempia saatettiin kätellä. Ja teititeltiin. Ja pelättiin. Nyt omista vanhemmista on tullut joko kavereita tai jonkinlaisia koutseja. Ainakaan vanhempia ei enää pelätä. Ihan sujuvasti haistatellaan ja ilmaistaan avoimesti negatiivisetkin tunteet.

Kirkko on nykyisellään ehkä sallivin instituutio yhteiskunnassa. Sen siipien suojaan sopii niin äärikonservatiivit, jotka haluaisivat naiset pois papin virasta kuin liberaalitkin. Juuri eilen kuulin uutisista, että ensi kertaa alttarikrusifiksissa on sateenkaarivärit Helsingin Paavalinseurakunnassa. Tämä kirkon sallivuus ajattelun bioversiteetissa ärsyttää monia. He haluaisivat että kirkko olisi tiukasti jotakin mieltä ja ilmaisisi sen. Asettaisi niitä ajattelun ja toiminnan rajoja, joita se ennen paalutti. Mutta jääräpäisesti ev.lut.kirkko kieltäytyy siitä, jatkaa keskustelua ja yhteiseloa eri tavoin ajattelevien kanssa. Hyvä niin. Ja varsin poikkeuksellista nyky-yhteiskunnassa. Nyt ajattelun ja toiminnan rajoja ovat alkaneet vetää muut tahot.

On muodostunut omia pienempiä koulukuntia. Niitä löytyy joogapiireistä, uskonnollisista lahkoista, urheilun parista, feministisistä piireistä, politiikasta, muun muassa. Niissä omilta kannattajilta vaaditaan tiettyä elämäntapaa ja tietyn tyyppistä ajattelua. Jos et käyttäydy ja ajattele määritellysti, sinut blockataan tai cancellataan – suljetaan pois. Niiden johtajat ovat omia mini-jeesuksia, joita ihailaan ja joiden ympärillä parveillaan. Odotetaan hyvän elämän tiedonmurusia gurun suusta, kuin koirat herkkupaloja päivällispöydän ympärillä.

Nämä lahkot määrittävät mitä sinun pitää syödä, miten pukeutua, miten ajatella rokotteista, koronasta, maahanmuutosta, lääketieteestä, jne.

Tämä ei ole syyttävä sormi. Koskapa luulen, että kyseessä on varsin inhimillinen piirre. Jotakin mikä meidän geeneihimme on koodattu.

Kuuntelin juuri vastikään radio-ohjelmaa, missä asiantuntija puhui Neuvostoliitossa kokeilusta sosialismista. Miten sen onnistuminen oli mahdoton ajatus, koska se on ihmisluonnolle käytännössä sopimaton ajattelumalli. Se, että jokainen tekisi pyyteettömästi työtä lopun elämänsä kollektiivissa kaikkien yhteiseksi hyväksi, on utopiaa. Yksilö haluaa eteen päin, enemmän kuin mitä on ollut, enemmän kuin mitä on naapurilla. Ihminen on huono tyytymään. Ehkä jollakin lääkkeellä voitaisiin ihmisaivoja muokata tilaan, missä ihminen on tyytyväinen olevaan. Ai mutta sehän on keksitty jo: oopium!

No niin, takaisin asiaan. Luulen, että samalla tavalla kuin se että ihminen luopuisi omista pyrkimyksistään, mahdoton ajatus on myös se, että ihmiset luopuisivat ikiaikaisesta halusta hyvään elämään ja onneen omalla kohdallaan. Tavoitellessaan tätä he mielellään antavat onnensa avaimen auktoriteetille, jolta ottavat valmiiksi annettuja ohjeita ja ajatusmalleja. Auktoriteetilta, joka sanoo, että teepä nyt näin niin tulet onnelliseksi/ kauniiksi/ terveeksi/ elät pitkään/ pääset taivaaseen/ näytät nuorelta/ kunto nousee/ olet hyväksytty ja rakastettu. Ja aina on oleva heitä, jotka mieluusti ottavat gurun viitan harteilleen, ryhtyvät oman ”heimonsa” moosekseksi, joka vie seuraajalauman turvaan.

Eli ojasta allikkoon. Emme taida päästä tästä vitsauksesta koskaan, koska olemme ihmisiä. Haluamme aina joltakin ohjeet hyvään elämään, rajat ja säännöt, ja rangaistukset. Emme myöskään pääse eroon omista itsekkäistä pyrkimyksistä. Ihminen on itsekäs.

Ainoa jäljelle jäävä ratkaisu on nähtävästi se oopium, mutta sitäkin on jo kokeilu, aikoinaan Kiinassa, eikä siitäkään hyvää seurannut.

Valitettavasti minulla ei ole ratkaisua. Ainoa lohtuni on se, että maailmassa on paljon asioita, joihin ei ole ratkaisua.

Ja näihin kahteen ongelmaan – miten tulla onnelliseksi ja samalla edetä – ihmiskunta on yrittänyt etsiä ratkaisua aikojen alusta asti, sitä löytämättä. Kertoohan jo Aatamin ja Eevan paratiisitarina samaa aihetta: Elämä oli täydellistä, oli auktoriteetti ja häneltä saatu yksi sääntö. Mutta ihminen halusi eteen päin, ihminen halusi enemmän. Sääntö rikottiin. Aatami ja Eeva blokattiin pois paratiisista.

Normaali

Tee-se-itse kansa

Laura Frimanin kolumni ”Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannusopimusta” on aiheuttanut kohun. Ajattelin, että täytynee lukea juttu, että tietää, mistä puhe. Hauska ja hyvä kolumni! Hyvin kirjoitettu.

Friman kirjoittaa siitä, kuinka viimeisen vuoden aikana jokaisesta on kuoriutunut virologi, taiteilija tai kirjailija. Instagram ei enää täytykään pelkästään skumppalasikuvista ja infinity-uima-allaskuvista Balilta. Friman unohti täysin villapaidat! Meistä on myös tullut käsityöläisiä!

Kolumnin lopussa Friman käsittelee pehmoaktivismia. Siitä miten instagramiin laitetaan nättipyllykuva ja alle hashtag ”this is what a feminist look like”. Jokainen haluaa olla barrikaadeilla hyvän asian puolesta, kunhan ei tarvitse poistua kotisohvalta ja perehtyä, mistä on kysymys. Sopivan asian puolesta elämöinti on statustarra farkkurotsiin. Ihmettelen, että tämä asia ei saanut huomiota lainkaan nyt vellovassa keskustelussa, kaikki huomio kiinnittyi kulttuuriin. Vai eikö ihmiset jaksaneet lukea Frimanin kolumnia loppuun asti?

Suomalaiset ovat perinteisesti kulttuurikansaa. Täällä on jokaisessa pienemmässäkin kyläpahasessa ollut joko työväentalo tai nuorisoseurantalo, tai molemmat, ja niissä järjestetty ohjelmallisia iltamia, missä emännät ja isännät, piiat ja rengit ovat itse näytelleet ja esiintyneet. Nykyisin kylistä löytyy kesäteatterit, niihin innokkaat harrastelijat valmistavat talven aikana näytelmän kesän aikana esitettäväksi.

Muistan, miten 70-luvulla autioituneet navetat muuttuivat yksi toisensa jälkeen taidegallerioiksi, missä paikallistaiteilijat esittelivät teoksiaan. Heinäladoissa ja tuvannurkissa on pidetty nurkkatansseja, soittajaksi kelpaa kuka vain, kenellä soitin kädessä pysyy. Näin on ollut, ja toivottavasti näin on jatkossakin – välineet ja keinot ovat vain tyystin toiset.

Suomalaiset ovat siis poikkeuksellisen taiteellista porukkaa. Eihän se tietenkään tarkoita sitä, että kaikki olisi korkeatasoista ja laadukasta. Ei tarvitsekaan. Tärkeintä on tehdä, kokeilla, ruokkia luovuutta itsessään. Sillä on arvo sinänsä. On hienoa, että nykyinen teknologia mahdollistaa omien tekemisten jakamisen. Juuri äsken nauroin, kun joku oli tehnyt instagramiin oman Taistelevat metsot version pienistä, keltaisista pääsiäistipuista.

Nykytekniikka mahdollistaa myös oikeiden taiteilijoiden teosten tulemisen kaikkien näkyville. Tykkään seurata instagrammissa lempitaiteilijoitani ja taidegallerioita, samoin kuin vaatesuunnittelijoita. Oma kännykkä on myös galleria ja vaatekauppa. Soisi että taiteilijat käyttäisivät instagramia enemmänkin omien teostensa myymiseen. Se olisi taiteilijalle suora väylä taiteen ostajiin.

Taiteen harrastaminen, olkoon se sitten kirjoittaminen, maalaaminen tai musisointi, ei vie arvoa pois oikeilta taiteilijoita. Päin vastoin, kun yrittää itse, ymmärtää, miten vaativasta asiasta on kyse.

Suomalaiset ovat myös tee-se-itse-kansaa. Täällä on perinteisesti tehty kaikki mahdollinen itse. Alkaen talojen rakentamiseksi. Vaikka voisi ajatella, että ammattilainen osaa sen paremmin. Tosin nykyisin tuo ei enää lehtitietojen perusteella päde. Isot rakennusliikkeet rakentavat rakennusammattilaisten tekeminä täyttä sutta. Että ehkä tulevaisuudessa kannattaakin rakentaa taas talot itse. Youtubesta löytää varmaan opetusvideot siihenkin. Ehkä siellä kohta opetetaan tekemään yrteistä oma covid-rokote.

Normaali

Kulttuurikameleontti

Olen elänyt elämästäni 19 vuotta maaseudulla, loput kaupungissa. Tosin toinen jalka kaiken aikaa maalaismiljöössä. Minulle on käynyt niin kuin jokaiselle kahden kulttuurin ihmiselle. Maaseudulla minua pidetään kaupunkilaisena, ja kaupungissa maalaisena. Saman kohtaa kaiketi myös esimerkiksi ruotsinsuomalainen: hän on aina Ruotsissa suomalainen, mutta Suomessa häntä ei enää pidetäkään oikeana suomalaisena, hän on muuttunut ruotsalaiseksi.

Pidän itse itseäni enemmän maalaisena. Identifioin itseni heinähatuksi, vaikka edes lapsuuteni maaseudulla ei ollut erityisen ”maalainen”. En asunut maatalossa vaan kirkonkylän liepeellä, tehtaan varjossa.

Joka tapauksessa minulla on siis varsin vankka kokemus molemmista kulttuureista. Silti aina välillä saan itseni kiinni siitä, että käyttäydyn maaseudulla kaupunkilaisesti – tai toisin päin.

Niin kävi jälleen viime viikonloppuna. Oletin että lunta ei enää sada näillä levysasteilla, joten päätin käydä maksamassa pihatien aurauksen. Sen hoitaa saman tien varressa asuva vanha, ruotsinkielinen mies. On asunut siinä kaiketi aina, jo monessa sukupolvessa ja sukunimestä päätellen puolet naapureista on lähisukua. Minä olen näissä maisemissa vasta uusi tulokas, talo hankittiin 14 vuotta sitten. Se on näissä perspektiiveissä varsin lyhyt aika.

Jostakin syystä tämä joka vuosi tapahtuva tienaurausmaksun suorittaminen jännittää minua. En ole ihan päässyt kiinni tunteeseen, että mikä siinä jännittää, mutta näin kuitenkin on. Ehkä se on kieli. Mies ei puhu juurikaan suomea, ja minun ruotsinkielentaitoni on niin ja näin.

Jännityksestä johtuen päätän hoitaa maksuhomman alta pois niin pian kuin mahdollista talven päätyttyä, että se ei jää kolkuttelemaan mieltä.

Soitin siis miehelle, nimen olen tallentanut puhelinmuistioon kohtaan ”tien auraus” siltä varalta että vuoden aikana unohtaisin miehen nimen. Niinkin voisi käydä. Esitin asiani ja kysyin, mitä olen velkaa – se oli 112 € – ja sopisiko tulla saman tien maksamaan.

Mutta sitä en muistanut, että maalla asioita ei hoideta nopeasti. On suorastaan loukkaavaa vain suorittaa asia. Maaseudulla asioiden hoitaminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Siihen liittyy aina jutustelua, normiaikoina joskus myös kahvittelua. Mutta missään tapauksessa sitä ei hoideta niin että annetaan rahat, kiitetään ja poistutaan. Miten nyt olinkaan saattanut unohtaa tämän? Jätin jopa auton käyntiin.

Siinä sitten jaariteltiin säistä, maanviljelystä, rakennusprojekteista, koronarokotuksista – mies oli saanut omansa edellisenä päivänä. Siinäkin oli omat huvittavat piirteensä. Olin etukäteen ajatellut, että kysyisin läheisistä metsistä, että onko tulossa vielä lisää hakkuita? Olen ollut hieman huolestunut, kun metsää kaatuu kuin keiloja radalla. En saanut vastausta tähän. Ehkä johtui siitä että en tiennyt mitä ”hakkuu” on ruotsiksi.

Seuraavaksi keskusteltiin metsän eläimistä. Susi on kuulemma näkynyt, ja ilveksiä on paljon. Innostuin! Ilves on sitten kaunis eläin. Sellainen olisi kiva nähdä. Mies myötäili että kyllä on kaunis eläin, heillä on kaksi täytettynä, pojan ampumia. Yritin hymyillä.

Kesämökillä posti haetaan asiamiespisteestä kylän keskustan pienestä kaupasta. Mies aina ihmettelee, miten minulta postihakureissu kestää niin kauan. Mutta hän –syntyjään kaupunkilaisena– ei ymmärrä tätä jaarittelukulttuuria. Kun minä haen postin, siihen kuuluu myös se puheosuus kaupan naisen kanssa. Siksi kesäpostin hakee yleensä mies, minä vain silloin kun kaipaan juttuseuraa. Mies asiaa ymmärtämättömänä kaupunkilaisena hakee tylysti postin ja poistuu. Mutta se on kaupunkilaiselle opetettu tapa toimia. Kaupungissa jaarittelu on hidastelua, ja toisen ajan varastamista. Kaupungissa pitää hoitaa hommat tehokkaasti, muuten tulee jonoa. Kohta on selän takana lauma vihaisesti mulkoilevia ihmisiä, joilla on kiire hoitaa omat asiansa ja jotka odottavat vuoroaan. Kaupungissa on ystävällistä ja huomaavaista toimia täysin eri tavalla kuin maaseudulla.

Sellaista se on sopeutuminen uusiin kulttuuriympäristöihin. Tai tässä tapauksessa vanhoihin. Pitää vaihtaa väriä kuin kameleontti tai olla läpinäkyvä. Joskus siinä onnistuu paremmin kuin toisinaan.

Normaali

Viholliset elokuvissa

Aivot lähtivät raksuttamaan heti aamusta Hesaria lukiessa. Usein maanantain Hesari on ymmärrettävistä syistä hieman ”liru”, ja luettavaa vähän, mutta nyt jäin kiinni useampaankin juttuun. Eli tässä voisi pitää pienen lehdistökatsauksen.

Heti ensimmäisellä aukemalla ”Vieraskynä” -palstalla tutkijatohtori & tohtorikoulutettava Turun yliopistosta pohtivat kiinalaisen elokuvan sisältämää asennemaailmaa. Kiinalaisissa sotaelokuvissa amerikkalaissotilaat esitetään kulttuuri-imperialistisina moukkina siinä missä kiinalainen sotilas on urhoollinen ”susisoturi”.

Tätä olen joskus omassa pienessä mielessäni miettinyt. Me täällä maapallon toisella puolen olemme niin tottuneita näkemään elokuvista asetelman toisin päin: amerikkalainen rambo-hahmo tai englantilainen jamesbond tulee ja pelastaa maailman venäläisiltä tai aasialaisilta pahiksilta.

Vaikka elokuvien asenteella onkin historiapohjansa, mitä saman tarinan toistaminen tekee meissä piileville asenteille? Mekin täällä Pohjolassa pidämme kaikesta Talvisota -aiheisesta materiaalista. Jokainen sukupolvi katsoo tarpeelliseksi tehdä uuden Tuntemattoman Sotilaan, koska esi-isien uhrausta ei saa unohtaa. Meille siis opetetaan ei pelkästään äidinmaidossa vaan esi-isien veriuhrissa asenne venäläisiä kohtaan. Venäläinen on aina suomalaisen vihollinen, vaikka voissa paistaisi.

Sama kiinalaisilla ja korealaisilla; heille vihollinen on amerikkalainen ja heidän elokuvissaan toistetaan ja opetetaan tätä.

Tässä on jo jonkin aikaa pohdittu eri sukupuolivähemmistöjen asemaa taiteessa. Ja rasismia. Kuka saa esittää ketä. Mutta tämä syvempi tarinoihin sisäänkirjoitettu asennemaailma on paljon suurempi asia. Se muokkaa asenteita ja mielikuvia, ja ilmiö esiintyy kaikkialla. Se on kuin ihmisyyteen sisäänrakenettu koodi.

Olisi varmasti opettavaista katsoa aasialaisia elokuvia. Tai venäläisiä. Elokuvia, joissa länsimaalaiset esitetään pahiksina. En kyllä haluaisi katsoa, tulisi paha mieli, mutta opettavaista se olisi. Tajuaisi, että aidan toisella puolen vihreä on eri väristä.

En usko, että elokuvien esittämien tarinoiden asetelmaa voidaan muuttaa maailmanlaajuisesti. Pelkään pahoin, että niiden roolitus on kiveenhakattu. Kiinaisissa sotaelokuvissa amerikkalainen on pahis. Ja toisin päin.

Se on silti sääli. Koska voi olla että se todellisen yhteistyön ja ymmärryksen syntymisen. Emme voi olla samalla puolella. Vaikka oikeasti, tosielämässä, meillä on yhteiset viholliset: ilmastonmuutos ja epidemiat.

Tätä samaa aihepiiriä liippasi myös kulttuurisivujen artikkeli ”Löytyykö aasialaisten kohtaaman rasismin juuret populaarikulttuurista?”

Itse vastaisin kysymykseen että ei. Rasismin juuret eivät löydy populaarikulttuurista, ne löytyvät historiasta, mutta populaarikulttuuri kertoo samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Olemme jumissa vanhoissa, ihmiskunnan historian tapahtumissa: kolonialisimissa, sodissa, ryöstöretkissä, ristiretkissä. Vanhoissa tapahtumissa, niissä missä vihollislinjat vedettiin. Siitä jumista on tosi vaikea päästä.

Jumissa kuin konttilautta Suezin kanavassa.

Normaali

Juhlat, mitä se on?

Näinä etätyön ja kotonakyhjöttämisen aikana kulutuskäyttäytyminen on muuttunut. Ihmiset ostavat enemmän pieruverkkareita kuin sliipattuja palaverivaatteita.

Mystisesti minulle on käynyt toisin päin. Olen ostanut juhlavaatteita. Taas ostin hienon paidan. Sitä ennen mekon. Ehkä juhlavaatteiden ostaminen on eskapismia. Kun ei ole mitään juhlia, esillä roikkuva juhlavaate tuo edes vähän juhlan tuntua.

Ongelma on vain, missä juhlavaatteita pitäisi? Pitäisikö alkaa pukeutua aina sunnuntaisin erityisen kauniisti. Tai pitäisikö päivittäin pitää pieni juhlahetki. Laittaa nätti mekko päälle, huulipunaa ja korkkarit jalkaan. Laittaa pöydälle pöytäliina ja juoda leivoskahvit, ihan niin kuin olisi hienommillakin kekkereillä. Auttaisikohan se tähän tunnelin-päässä-sanotaan-olevan-valoa -elämään? Tähän missä elämästä on tullut tasapaksu putki, missä ei ole mitään kohokohtia lähihistoriassa, eikä nähtävästi lähitulevaisuudessakaan.

Muistan kun täytin viisikymmentä. Päätin että tässä ei nyt enää kannata himmailla. Miksi ihmeessä hienoja astioita ja pöytähopeita käytetään vain jouluna. Ne pitää ottaa arkiseen käyttöön. Päätin myös että tästedes käytän nättejä alusvaatteita ja sunnuntaiaamut aloittaisin skumppalasillisella.

Miten kävikään? Alusvaatteet ovat Cittarista ostetut Sloggyt. Sunnuntaisin – niin kuin joka aamu – juon kahvit ja syön kolme hapankorppua. Hienoa astiastoa käytettiin viimeksi jouluna. Todella vaikea muuttaa omia käytäntöjä. Ihminen on urautunut. Sitä paitsi pitsialusvaatteet kutittavat.

Mies käyttää hopeista kummilusikkaansa. On käyttänyt aina. Syö sillä jugurttinsa. Juuri sopivan kokoinen siihen hommaan. Ruokalusikka olisi liian iso ja kahvilusikka pieni. Laittaa surutta astianpesukoneeseen. Lusikka kiiltää. Kateeksi käy. Miksi minä en käytä omaani? Säilytän sitä jonkinlaisena reliikkinä lapsuudestani.

Kuinkahan vanhoja huulipunia voi käyttää, menevätkö ne pilalle? On niin ikävä huulipunaa. Se on ollut oikeastaan ainut meikki peitevoiteen lisäksi mitä olen viime vuosina käyttänyt, koska ripsarista olen joutunut luopumaan kokonaan silmien kutinan takia. Nyt kun maski lätkäistään naamalle joka tapauksessa, ei kotoa lähtiessä ole ollut mitään järkeä laittaa edes huulipunaa. Pitäisiköhän oma huulipunakäytöntökin muuttaa. Laittaa joka kerta huulipunaa kun käy kotona vessassa. Niin taidankin tehdä! Täytyypä etsiä lavuaarin reunalle huulipuna.

Foodoran mainoksessa asuntoesittelyssä perhe ei enää tunnista, mikä on keittiö, kun ei ole sitä koskaan tarvinnut. Käykö juhlille sama, pitääkö kohta nuorille selittää, mitä juhlat tarkoittavat? Sellainen kokoontuminen, kutsutaan paikalle, pukeudutaan hienosti, tukka pitää laittaa nätisti, meikataan. Juhlien luonteesta riippuen, siellä voi olla ruokatarjoilua, joka pöytien ääressä istuen tai buffet-pöydistä tarjottuna (tässä kohtaa pitää selittää, mitä buffet-pöytä tarkoittaa). Ohjelmassa voi olla puheita, esityksiä ja/tai tanssia. Ja seurustelua. Se on juhlien pääasiallinen tarkoitus. Voin kuvitella nuoren ilmeen, sekoitus OMG:ta ja kysymys, what the fuck. Sama kuin selittäisi varstalla puimista.

Tavaratalon kosmetiikkaosaston myyjä joutuu pian selittämään huulipunan merkityksen. Tiedätkö, sellainen puikkomallinen väri, jota sipaistaan huulille. Ai, miksikö? En minä enää muista, mutta niin sitä ennen vanhaan tehtiin.

Ennen kaikki oli paremmin. Oikeesti oli. Siis ennen 2020.

Normaali

Vuodet ne käy yhä vaikeammiks

Kolme sanaa, jotka ovat tulleet epämieluisaksi kuulla: vaikuttava, oikeasuhteinen ja tarkkarajainen.

Näitä sanoja asiantuntijat ja poliitikot ovat toistaneet vuoden. Ymmärrän niiden merkityksen ja tarpeellisuuden, mutta olen vain tyystin kyllästynyt kuulemaan nuo sanat. Ne ylittävät sietokyvyssään jo entiset inhokit: juurikin ja arvatenkin.

Elämä epidemiassa on kuin Eino Leinon runossa.

”Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli –
koska tulee se suurin, se suurin?”

Niin, koska mahtaa tulla se epidemian suurin kohta? Taitekohta, minkä jälkeen tartunnat siirtyisivät lopullisesti laskuun. Tähän asti olen jaksanut uskoa, että se päivä olisi jo kohta, mutta tämä usko alkaa horjua. Tympii. Enkä varmasti ole ainut näiden tuntemusten kanssa.

Kuka olisi arvannut vuosi sitten, että olemme yhä tässä samassa tilanteessa? Pelottaa ajatella, miten vuoden päästä mahtaa olla, voisiko tämä olla jokapäivästä arkea vielä silloinkin.

Rokotteen saaminen on alkanut tuntua vähän samalta kuin eläke. Ei koske minua. En tule saamaan koskaan mitään eläkettä, ikärajaa nostetaan. Todennäköiseti sitten kun vihdoin viimeinen on minun vuoroni saada rokote, viirus on jo muuttanut muotoaan ties miksi hidurasilaiseksi, eikä se enää tehoa.

Jotakin radio-ohjelmaa kuuntelin, siinä koulutettu kolmekymppinen mies kertoi tulevaisuudestaan. Miten se ei oikein näytä hyvältä. Hän arveli joutuvansa tekemään töitä vielä pidätyskyvyttömänä vanhuksena palvelutalossa. Ei kyllä käy kateeksi nuorta sukupolvea. Heillä on ratkaistavana käsittämättömän isoja ihmiskunnan ongelmia. Ei muuta kuin jaksuhalit ja tsemit heille. Siinä tuli taas pari ärsyttävää sanaa, sori siitä. Ja nyt lurahti vielä tuokin tuohon loppuun.

Saadakseni ajatukset positiivisemmalle moodille, ajattelin virkistää itseäni jollakin suoratoistopalvelun mättösarjalla. Kunnon putki tv-sarjaa voisi tyhjentää pään negaatioista. Ei siitäkään mitään tullut. Aloitin Aldoys Huxleyn Uusi, uljas maailman filmatoisoinnilla. Ei siitä mitään tullut. Kun elo muutenkin tuntuu siltä kuin eläisi dystopiassa, ei sellaisen katselu piristä.

Tuli mieleen äitivainaan neuvo mummolle, joka sanoi että hän ei halua enää katsoa uutisia, kun maailmanmeno pelottaa. Äiti vastasi, että ei tarvitse katsoa, katso Teletappeja. Ja silloin elettiin sentään 80-lukua, mitä pelottavaa silloin tapahtui? Ei mitään. Kekkonen kuoli.

Mitähän mahtaisi mummo näistä ajoista ajatella? Voisi olla että Teletapitkaan eivät enää riittäsi, tarvittaisiin ehkä jotakin psykedeelistä taikasientä avuksi.

Olenpa masentavalla tuulella. Siinä ei kyllä ole mitään yllättävää. Olen aina keväällä, olipa epidemia tai ei. Jotenkin valon määrän nopea lisääntyminen ei korreloi sisäistä tuntemusta, ja minulla menee kone sekaisin. Tilanne kyllä rauhoittuu vähitellen, kun elimistö tottuu valoon. Olo on keväällä vähän sellainen kuin Menninkäinen olisi noussut luolastaan tapaamaan Päivänsädettä.

Onneksi sentään jotakin positiivista loppuun. Sattumalta löysin youtuben loputtomasta tarjontasuosta kivan aamujumppaharjoitteen. Äärimmäisen rentouttava, herättävä ja helppo jumppa. Voin suositella kaikille. Laitan tähän linkin, jos osaan.

Normaali

Itsepettymys

Terapeutti antoi viime kerralla tehtäväksi miettiä ikävää. Kirjoittaa ikävästä. Tein työtä käskettyä. Ikävä voi kohdistua paikkoihin, ihmisiin tai aikaan.

Kirjoitin lapsuudenkodistani.

Kirjoitin aikuisiän ystävästäni Helistä, joka kuoli 2017.

Ja kirjoitin vuosista 2003-2010, jotka ovat elämäni onnellisimpia. Siihen asti olin elänhyt debet-puolella. En ollut kokenut vielä mitään menetyksiä tai vastoinkäymisiä, tunsin itseni fyysisesti ja henkisesti vahvaksi, olin äärettömän onnellinen. Nuorena ei vielä hahmota, että koko elämä on luopumista ja loppumista. Sarja ainutlaatuisia aikoja, jotka eivät palaa. Jossakin kohtaa luopuminen konkretisoituu; elämä alkaa heittää eteen erilaisia loppumisia. Loppua kohti loppumisia sataa taivaalta kuin sieniä sateella, vaikka en kyllä ole koskaan nähnyt satavan sieniä, maassa sateen jälkeen kylläkin.

Näitä asioita läpi käydessäni mieleeni tupsahti ihan muuta. Olen huomannut, että nämä mieleen tulevat tupsahdukset ovat koko prosessin mielenkiintoisin kohta. Tulee ihan uudenlaisia ajatuksia. Tajusin että itseäänkin voi ikävöidä.

Näin keski-ikäisenä ikävöin entistä minää: nuorta, hoikkaa, kaunista, elinvoimaista, aktiivista, pelotonta, surutonta, itsevarmaa. Siitäkin on pitänyt luopua – entisestä minästä. Jäljelle on jäänyt – tai tullut – keski-ikäinen minä, joka on ihan erilainen ja outo, ja jota en vielä ihan tunne ja johon nyt pitää tutustua. Pelkästään fyysiset muutokset itsessä on joskus vaikea hyväksyä.

Ajatus lähti harhailemaan jälleen uusille urille. Ikävästä tuli mieleen pettymys, olisi vaikea hyväksyä sitä, että olisi itse itselleen pettymys. Muiden odotuksia ei oikeastaan voi pettää, koska eihän yleensä muilla faktisesti ole odotuksia minua kohtaan. Korkeintaan joskus vanhemmilla voi olla jotakin odotuksia lapsiaan kohtaan, mikä kylläkin on väärin. Ei lasten tehtävä ole tuottaa vanhemmilleen yhtään mitään, ei olla heidän täyttymättömien toiveidensa toteuttajia. Lapsen tehtävä on elää oma elämänsä, olla oman elämänsä onnen toteuttajia. Ja minun tapauksessa vanhemmat ovat jo kuolleet, joten mahdolliset odotukset on nekin haudattu. Voisinko olla pettymys ystävälle, puolisolle tai lapselleni? Ehkä jos pettäisin heidän luottamuksensa, olisin pettymys. Mutta en usko että heillä on minua kohtaan muuten mitään suuria odotuksia. En voi siis lopulta olla pettymys muuta kuin itselleni.

Olisipa traagista elämän loppumetreillä todeta että eipä ollut hääppöistä, että olipa pettymys tämä kokemus. Että olisi pettymys itse itselleen. Ja tajuaisi sen. Se olisi kyllä iso pettymys. Pettymysten pettymys.

Normaali

Mitä minä sanoin

Kerrankin pääsen sanomaan klassiset sanat: Mitä minä sanoin.

Kirjoitin Helsingin Sanomien Mielipide-sivulle 24.3.2019 kirjoituksen otsikolla Kaupungissa voisi olla minimetsiä. Siinä esitin toiveen siitä että kaupungin keskustassa voisi osa puistoalueista olla metsiä. Ääneni on kuultu – Pariisissa. Uusimmassa Kamppi-Eira lehdessä (nro 6) on havainnekuva Pariisin kaupungintalon edustalle suunnittelilla olevasta lähimetsästä. Viheralueita lisätään myös muualla Keski-Euroopan kaupungeissa.

Mutta me täällä Peräpohjolassa eletään jälkijunassa. Halutaan joka koloon iso liikehuoneisto, ja kaataa puut, koska ne voivat kaatua. Berliinissä jokainen kaupungin puu on rekisteröity ja siellä on yli 70.000 siirtolapuutarhamökkiä, ja huomattavasti Helsinkiä suurempi asumisväljyys. Täällä elo tuntuu samalta kuin ruuhkabussissa, missä kuski huutaa ”Tiivistäkää, tiivistäkää!” ja me kiltisti pakkaudumme pienempään tilaan tehdäksemme tilaa – mille?

Niin mille? Mille me teemme tilaa. Liikehuoneistoille ja kauppakeskuksille? Jotka hetken päästä kumisevat tyhjyyttään ja itkeväst puuttuvia asiakkaita. Kun me ei kuulkaa tarvita yhtään uutta ostoskeskusta. Helsingin keskustassa on tyhjiä liikehuoneistoja paraatipaikalla yllin kyllin.

Mitä me sitten tarvitsemme? Kauneutta. Paikkoja, mihin mennä istumaan ja olemaan, nauttimaan.

Elielinaukion suunnitelmat ovat herättäneet kohua. Suhteellisen pienelle tontille kaavaillaan valtavan kokoista liikehuoneistoa. Jotakin alueelle pitää tehdä. Se ei ole edukseen bussipysäkkinä, sellaisena kuin se nyt on. Mutta mitäpä jos tehtäisiin niin kuin Pariisissa? Istutettaisiin siihen metsä. Se olisi tietenkin Suomen kallein metsä, koska tontin arvo on iso ja koko pieni. Mutta se kertoisi tyhjentävästi luonnon merkityksestä Suomelle ja suomalaisille. Me olemme metsäkansaa. Ja se on arvokas, ainutlaatuinen asia. Näytetään se muille, näytetään oma vahvuutemme maailmalle. Meillä on varaa siihen: rakentaan Suomen kallein tontti metsäksi.

Suomi saavutti neljännen kerran Maailman onnellisin kansa -tittelin. Se olisi kyllä liputuspäivän arvoinen asia. Eiköhän laiteta liput salkoon! Tulee jälleen mieleen kauan sitten Helsingin Kuukausiliitteessä ollut juttu, missä haastateltiin satunnaisia turisteja Helsingin keskustassa. Jenkkimies ihmetteli Suomea ja pohti arroganttiin tyyliin, että miltä mahtaa tuntua asua maassa, joka ei ole missään paras. Eipä tarvitse jenkin enää miettiä. Mepä ollaan parhaita, vieläpä kaikkein tärkeimmässä tavoittelemisen arvoisessa asiassa: onnellisuudessa.

Onnelliseksi meidät tekee monet hyvät asiat, mutta tuskin kukaan kyselyyn vastanneista vastasi, että onnelliseksi hänet tekee liikekeskukset. Metsän ja luonnon varmasti vastasi monikin.

Siis eikö tämä ole päivänselvää? Elielinaukiolle ja Eteläsatamaan metsä.

Mitä minä sanoin.

Normaali

Minä-kirja ja aikakakku

Viime aikoina olemme eläneet nostalgisissa tunnelmissa. Monesta eri syystä. Poika sai esikunnasta kirjeen kutsuntoihin. Voi hyvänen aika! Minun pieni poika armeijaan, tässä täytyy olla jokin väärinkäsitys!

Intiaaniperinteeseen kuuluvat unisiepparit ovat olleet trendinä sisustuskuvissa. Vuoteen yläpuolelle tai päätyyn laitetaan unisieppari toivoen sen vievän pahat unet mennessään. Lapsi on aikasieppari. Syntyessään lapsi ”varastaa” vanhemmaltaan seuraavat parikymmentä vuotta. Ne ikään kuin katoavat, humpsista vain. Menet synnytyslaitoikselle, ja seuraavaksi huomaat olevasi vaihdevuosissa kärvistelevä tätinainen.

Sattumoisin samaan aikaan pojan lukion psykologian kurssitehtävänä on tehdä oma minä-kirja, jossa nuori käy läpi omaa kehityshistoriaansa. Niinpä olemme kaivaneet piirongin kätköistä vauvakirjan, kaikki valokuva-albumit ja muut jemmatut muistot lapsuudesta ja käyneet niitä läpi. Ihania aikoja! Iloinen, aina nauravainen pieni poika kuin Vaahteramäen Eemeli. Minä niin hoikkana, mies lihaksikkaana, voimissaan. Kuvia katsellessani tokasin pojalle, että onneksi olen ollut noin nätti silloin kun olit pieni, on nyt niin mukava katsella näitä valokuvia.

Samalla olen muistellut omia lapsuusmuistojani terapeutin johdolla. Saan häneltä joka kerta tehtävän, jonka suoritan kirjallisessa muodossa seuraavaan kertaa varten. Teen siis omaa minä-kirjaani minäkin. Liitän kirjaan kuvia lapsuudesta. Kirjaa tehdessä tulee tehdyksi huomioita ja havaintoja, jotka vievät eteen päin. Tapaamisissa luen terapeutille, mitä olen kirjoittanut, hän kuuntelee, ja kertoo, mitä havaintoja ja asioita hänelle tulee mieleen kuulemansa perusteella. Viimeksi terapeutti sanoi, että hänellä on sellainen tunne kuin hän kuuntelisi jotakin äänikirjaa, kun kuuntelee minun juttujani. Kirjoitankohan vähän liian viihdyttävästi muistoistani?

Mieskin käy omalla tavallaan läpi mennyttä vanhempiensa kautta. Anoppi on siirretty hoitolaitokseen, ja olemme kaikki päässeet vuorollamme käymään hänen luonaan. Edellisestä tapaamisesta on kolme kuukautta, ensin oli kielto käydä sairaalassa, ja nyt oli kahden viikon karanteeniaika palvelutaloon siirtymisen jälkeen.

Viikon verran mies oli isänsä kanssa tyhjentämässä appivanhempien taloa Pohjois-Savossa. Homma on vielä kesken, mutta aloitettu. Olen itse ollut tyhjentämässä kahta taloa: vanhempieni ja veljeni. Se on rankkaa puuhaa, henkisesti ja fyysisesti. Siinä käy samalla konkreettisesti läpi muistoja.

Kun ajattelee isoja sukukartanoita, jotka ovat olleet saman suvun hallussa vuosisatoja, niitä ei ole jouduttu koskaan tyhjentämään, laittamaan loppua jollekin aikakaudelle. Aikakaudet ja sukupolvet ovat jatkaneet eloaan. Se tuntuu hyvältä ajatukselta. Mutta oikeasti sellainen on vain harvoin mahdollista.

Lueskelin naistenlehteä, siinä oli mainos eräästä sisustuslehdestä. Sisustuslehden kansikuvassa oli kuvattuna olohuone, ja siinä näin tutunoloisen tuolin. Juuri sellaisia pyöriviä, nahkaisia nojatuoleja oli viisi kappaletta olohuoneen pyöreän pöydän ympärillä lapsuudenkodissani. Sisustuslehden nojatuoli oli todennäköisesti verhoiltu uudelleen, se näytti niin ihanalta! Ne meidän lapsuudenkohdin nojatuolit taidettiin viedä kaatopaikalle. Olivat aika huonossa hapessa, eikä kukaan niitä halunnut. Mutta nyt kun katson sisustuslehdessä samaa tuolia uudelleen verhoiltuna, tekisi mieli matkata kaatopaikalle etsimään lapsuudenkodin nojatuolia kuin jotakin muinaista arkeologista löydöstä.

Miten vaikeaa onkaan päästää irti menneestä. Olkoon se sitten muisto tai nojatuoli tai valokuvan esittämä aikakausi. Haluaisin että ne kaikki ajat olisivat tässä ja nyt yhä. Minä hoikkana, nättinä nuorena äitinä, lapsi pellavapäisenä poikana, mies vahvana, pyörivä nojatuoli paikallaan isojen maisemaikkunoiden äärellä niin kuin silloin ennen.

Ajan arvoitusta ei ole ratkaistu. Joku on esittänyt näkemyksen, että kaikki ajat ovat olemassa yhtäaikaa, ikään kuin kerroksina päällekkäin kakussa. Se olisi minun palani kakkua. Mansikkakakkua.

Normaali