Laihdutuskeitto

Vaikka tässä laskiaispullia on syöty jo tovi, niin laskainenhan on vasta edessä päin. Tänä vuonna pääsiäinen on myöhään, vasta huhtikuun lopulla, ja pääsiäinen määrittää myös laskiaisen paikka. Laskiainenhan tarkoittaa paastoon laskeutumista.

Laskiainen on siis tiistaina 5.3. ja sen perään tuhkakeskiviikko, josta alkaa paastonaika. Meinasin ottaa kuitenkin jo ennakkoa ja alkaa kituuttelemaan jo nyt. Tässä on tullut syötyä pullia sen verran, että pakko tehdä asialle jotain. Vyötärömöykyn on lähdettävä. Näytän sille ovea, se on my way or highway.

Kehitin itselleni laihdutuskeiton. Siihen tarvitaan: sipuli, valkosipulia, säilöttyä paprikaa, kokonaisia säilöttyjä tomaatteja, soijakastiketta, sokeria, suolaa, pippuria, basilikaa, limeä ja vuohenjuustoa.

Aluksi kuullotetaan sipulit pehmeiksi. Lisätään säilöttyä paprikaa. Tässä vaiheessa laitan yleensä jo sokerin että se sulaa sinne, sitten säilyketomaatit, säilykepurkin verran vettä ja suolaa, pippuria, soijakastiketta. Keitän niin kauan kuin jaksan/ehdin. Lisään vuohenjuustoa (myös musta Koskenlaskija käy, silloin tulee miedomman makuinen keitto, ja Koskenlaskijassa myös vähän vähemmän rasvaa). Soseutan keiton sauvasekoittimella. Lopuksi lisään basilikaa ja lorauksen limeä. Keittoannoksen päälle voi laittaa raejuustoa, jos haluaa.

Jälkiruuaksi maitorahkaa, johon on sekoitettu pakastevadelmia ja loraus hunajaa päälle.

Ei lakuja. Ei suklaata. Ei laskiaispullia. Apua! Onko vielä pitkä aika Pääsiäiseen? On. Ikuisuus.

Maljakko 60 miljoonaa

Arvostettua brittiläistä huutokauppakamaria, Christie’siä johtaa suomalainen Jussi Pylkkänen. Vähän on Pylkkäsellä toisenlainen todellisuus kuin Suomen huutokauppakeisarilla Hirvaskankaan Äänekoskella!

Christiesin huutokaupoissa myydään arvotaidetta uskomattomiin hintoihin. Teokset maksavat jopa kymmeniä miljoonia markkoja. Käsilaukku yli miljoonan!

Eräs henkilö oli perinyt enonsa talon. Talon eteisessä oli sateenvarjotelineenä maljakko, jonka uusi omistaja oli lähettänyt huutokauppaan arvioitavaksi. Paljastui että maljakko oli 1400-luvulta peräisin, ja siitä maksettiin Christiesin huutokaupassa 60 miljoonaa. Aika helposti maljakko olisi saattanyt päätyä myös tavalliselle kirpparille, tai roskiin.

Christiesillä on huutokauppoja myös Dubaissa ja Kaukoidässä, oliko se Singapore vai mikä? Siellä päin vasta isot rahat liikkuvatkin! Dubaissa paikallinen nuorimies naureskeli, oli mopo karannut huutokaupassa. Hän oli suunnitellut maksavansa korkeintaan 15 miljoonaa rannekellosta, mutta hinta nousikin, ja hän päätyi maksamaan kellosta 21 miljoonaa. Pientä on meikäläisen innostumisien seuraukset jos näihin vertaa! Enää ei omat innostumiset harmita yhtään.

Ihmeellistä, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan kymmeniä miljoonia yksittäisistä esineistä. Loppujen lopuksi ne ovat kuitenkin vain kelloja, laukkuja, pala canvas-kangasta kehyksissä. Miten nämä ihmiset saataisiin innostumaan sijoittamaan edes yhden huutokauppareissun rahat jonkun lääkkeen kehittämiseen tai teknologisen ratkaisun löytämiseen ilmasto-ongelmaan. Näillä rahoilla rakennettaisiin paljon jätevesijärjestelmiä kolmansiin maihin. Onko huutokauppa edes verollista? Maksetaanko siitä alv?

Kohta on meilläkin kokemusta huutokaupasta. Vesivahinkoremontin jälkiseuraamuksena olemme ryhtyneet siivoamaan omia nurkkiamme. Olemme asuneet tässä kohta kaksikymmentä vuotta, ja tavaraa on tietenkin kertynyt.

Alkuaikoina meillä oli ruokapöydän alla iso, vanha funkismatto, mutta kyllästyin imuroimaan siitä ruuanmuruja, ja matto käärittiin rullalle olohuoneen sohvan alle. Monta monituista vuotta matto on ollut siellä. Nyt halusin maton pois sohvan alta pölyä keräämästä.

Otin matosta kuvat ja lähetin huutokauppaan. Paljastui että matto on arvostetun suomalaisen funkismattosuunnittelijan Greta Skogsterin käsialaa, ja sillä saattaisi olla hyvin kysyntää huutokaupassa. Siihen hintaan, minkä me aikanaa maksoimme matosta, voi nyt lisätä nollan perään!

Dokumentti Christie’s – Jussi Pylkkäsen valtakunta löytyy Yle Areenasta. Siihen perään kannattaa katsoa brittielokuva Avoimien ovien päivä, joka kertoo taiteen keräilijöistä. Löytyy myös Areenalta.

Ps. Yritin äsken mennä tarkastamaan maljakon hintaa, oliko se todellakin 60 miljoonaa, niin kuin muistan, mutta dokumentti ei jostain syystä ollutkaan enää katsottavissa Areenassa. Se tulee ulos 4.3. ja nähtävissä jälleen sen jälkeen, ilmeisesti. Kannattaa katsoa! Mielenkiintoinen maailma. Ja todellakin, aivan jotain muuta kuin Huutokauppakeisari! Miksi ihmeessä en ole opiskellut taidehistoriaa? Sitä lähtisin opiskelemaan, jos olisin nuori. Miten mielenkiintoinen maailma!

Ranskalainen Lappi

Käytiin hiihtolomalla Lapissa. Lähti meno keulimaan: ensimmäisenä päivänä heti aamusaunaan ja allasjumppaan. Olipa tehokasta. Jossakin vaiheessa kommentoin jumpan vetäjälle, että mitenkähän on, jaksaakohan tässä enää tämän jälkeen hiihtää. ”Tämä on sellaista märkäharjoittelua”, vastasi jumppamaikka.

Sitten aamupalalle. Normaalisti syön minimaalisen aamupalan, kupin kahvia ja hapankorpun juustolla esimerkiksi. Mutta hotellissa oli todella runsas aamiaisbuffa, joka innosti syömään. Pohjalle lautasellinen ruispuuroa. Tämän tuotteen olemassaolon olin tyystin unohtanut. Miten maukasta ja pehmeään onkaan ruisjauhoon tehty puuro! Sitten ruisleipä kananmunalla, hedelmäsalaattia ja loppuun vielä croisant, jota dippasin maitorahka+mustaherukkahillo+vehnärouheseokseen sekä kaksi kuppia kahvia. Olisin voinut vierittää itseni hiihtoladulle!

Hiihdin 16 kilometriä. Sukset eivät ole ihan priimat. Ne ovat sellaiset optigrip-sukset eli niitä ei tarvitse voidella. Totuus on että ei pidä eikä luista. Koska tykkään hiihtää rauhassa maisemia ihaillen, en ole niin paljon välittänyt suksiongelmasta, mutta pitkällä ladulla alkaa tuntua lihaksissa. Käsivoimaa pitää käyttää paljon päästäkseen eteen päin.

Hiihtolenkin jälkeen vein sukset huoltoon, missä ne puhdistettiin ja se paransi niiden luistoa ja pitoa merkittävästi. Huoltomies totesikin suksia vastaanottaessaan, että kyllä näillä takuuvarmasti saa hien pintaan. Niinpä!

Sitten taas saunaan.

Syömään lähtiessäni sanoin että syön jotain pientä ja kevyesti, ettei tule raskas olo. Menu houkutteli, joten valitsin Lapin herkkulautasen alkupalaksi, pääruuaksi rautua, lisänä tuli keittiön tervehdykset; itsetehtyä leipää. Se siitä keveydestä.

Iltaohjelmassa oli kolmen tunnin moottorikelkkasafari. Sanoin pojalle että otetaan se viimeinen kelkka. Oletin että toinen safarivetäjistä olisi mennyt letkan viimeisenä, meidän jälkeemme, mutta ei, me olimme toisiaan viimeisiä.

Niinhän siinä sitten kävi, että kesken matkan moottori sammui. Olipa ilta pimeä, kun edellä ajavien valot katosivat metsän pimeyteen. Turha oli huudella että hei, me jäätiin tänne. Siellä me sitten nökötettiin keskellä lappilaista suoaukeaa pimeässä yössä. ”No niin”, oli pojan kommentti.

En uskaltanut ottaa kännykkää esiin, koska minun kännykästä menee pakkasessa akku tyhjiin, mutta pojan kännyssä ei tätä ongelmaa ole, joten sen valossa pääsimme tutkimaan kelkkaa. Huomasin että varmuusavain oli irronnut. Se on sellainen avain, joka on kiinni ajohaalarissa tai ranteessa ja jos kuski tippuu kyydistä, avain irtoaa ja kelkka pysähtyy.

Minulla avain oli kiinnitetty käteen ja olin ilmeisesti korjannut ajaessa visiiriä, joka jäätyi niin että en nähnyt mitään. Sen seurauksena avain irtosi ja moottori sammui. Pahaksi onneksi en ollut katsonut, mistä nappulasta järjestäjät olivat kelkat käynnistäneet. Onneksi meidän puuttumisemme oli huomattu ja kohta paikalle pärähti Valtteri käynnistämään kojeen ja matka pääsi jatkumaan.

Moottorikelkalla ajaminen on yllättävän raskasta. Puolessa välissä retkeä tajusin että ei kelkkaa tarvitse niin paljon ratista vääntää. Kyllä se mennä pököttää latuaan melkein itsestään.

Seuraavana aamuna, kun heräsin, joka paikkaa kolotti. Rintalasta ja käsivarret tuntuivat siltä kuin olisin tehnyt sata etunojapunnerrusta. Johon poika kyllä kommentoi että ei se kyllä siltä kumminkaan näytä. Hän aina välillä vihjailee kaiken aikaa nousevasta painokäyrästä.

Että sitä vain ihmettelen taas kerran itsessäni, että onko pakko tehdä kaikki mahdollinen yhdessä päivässä? Onko pakko olla niin kohtuuton? Mikä järki on olla seuraavana päivänä ihan raatona rehkimisestä? Allasjumppa, 16 km hiihtoa, kolmen tunnin kelkkailu, kaksi kertaa saunaa ja isot annoskoot on too much!

Selkeästi huomaa että palautumiseen menee nykyisin kauemmin. Keho ei ole niin vetreä kuin ennen. Vielä pari vuotta sitten hiihdin reilusti päälle 20 kilometriä päivässä, nyt en tiedä jaksaisinko? Ei sille mitään voi, kunnon ylläpitäminen vaatii enemmän. Eikä itseltä pitäisi vaatia liikoja. Mutta sitä aina innostuu! Olen kova innostumaan.

Ja niinhän siinä kävi seuraavanakin päivänä. Aamulla totesin lihakseni nauttineen liikaa maitohappoa, sanoin että tänään en hiihdä yhtään. Pian sanoin että hiihdän kuitenkin, mutta vähemmän, valitsen pienemmän reitin. Mutta metsässä, kun ladut risteytyivät ja piti valita, mihin suuntaan lähteä, valitsin pidemmän. Huollon jälkeen sukset toimivat niin hyvin, ja innostus iski jälleen.

Hotellissa olimme vähemmistöä. Lähdes kaikki muut olivat ranskalaisia! Bon jour! Pardon! Excuse moi! Illalla hotellin baarissa raikui ranskankielinen karaoke. Aamiasbuffassa croissantinkulutus oli huipussaan.

Mietin, että näin tämä maailma pyörii: suomalaiset matkustavat Ranskaan ihmettelemään heitä, ja ranskalaiset matkustavat Suomeen ihmettelemään meitä. Vaikka kyllä kai me olemme suurempi ihmetyksen aihe. Enemmän meissä on outoa. Onni olla outo. Onni olla suomalainen.

Ekopohdintaa, osa 2

Minun ikäpolveni kasvatettiin ajattelemaan, että matkustaminen on pääomaa. Mitä enemmän olet nähnyt maailmaa, tutustunut muihin kulttuureihin, sitä sivistyneempi olet. Kaiken sinulta voi ottaa pois, mutta ei sitä, mitä olet oppinut ja nähnyt.

Nyt ei nää välttämättä ole niin. Nuorempi sukupolvi ajattelee asiasta eri tavalla. Matkustamisesta on tullut itsekästä.

Keski-ikäisenä kauhistuttaa ajatella omaa hiilijalanjälkikertymää, kuinka monta muovipussia sitä on elämänsä aikana ostanut, montako lentomatkaa tehnyt, ja saunankiuasta sytyttänyt. Ajanut autolla huvikseen vailla päämäärää. Eihän roskiakaan olla lajiteltu vielä kovin pitkää aikaa? Milloin se alkoi, vuosituhannen vaihteessa? Eikä meidän taloyhtiössä ole vieläkään muovinkeräystä.

Ekoasioissa on vaikea päästä yhteisymmärrykseen. Autottoman ja perheettömän kaupungin keskustassa asuvan mielestä yksityisautoilu pitäisi kieltää tai ainakin laittaa rapsakat tietullit. Vegaani kieltäisi lihansyönnin. Mökitön saunanlämmityksen. Mökillä viihtyvä laittaisi mellevät lentoverot lomamatkustajille. On helppo luopua siitä, mitä ei itse tarvitse.

Sota-aikana oli elintarvikkeille ostokortit. Kortilla sai ostaa sokeria, jauhoja, voita, viinaa, tupakkaa etc. Kaikki oli mitoitettu tasan tarkkaan. Olikohan niin, että ruumiillista työtä tekevät saivat enemmän lihaa?

Luulen että samaan systeemiin voitaisiin mennä ilmastoasioissa. Nykyisin se tietenkin olisi joku kännykän app’i tai kela-kortin lisäosa. Sen mukaan saisit syödä lihaa/ lämmittää puusaunan/ lentää tieytyn lentokilometrin/ ajaa autolla per vuosi. Toimintoja voisi vaihtaa; jos ei käytä lentokilometrejä, voisi syödä niin ja niin monta pihviä. Ja jos ylittäisi oman hiilijalanjälkibudjetin, rapsahtaisi lisäverot.

Minä valitsen syödä 2x pippuripihvin vuodessa, 3 metwurstipizzaa, puusaunan lämmityksiä 25 krt/vuodessa ja ajokilometrit voisin kutistaa 15.000km/vuodessa. Ehkä tarkalla harkinnalla pääsisin jopa 10.000 km/vuodessa, mutta kyllä sillä pitäisi jo saada kolmas pippuripihvi. Lentää ei minun tarvitse ollenkaan. Olen matkustanut omiksi tarpeiksi riittävästi. Voin siirtyä junamatkailuun lähialueilla. Nyt laskelmasta unohtuivat makkaraperunat. 2-4 kertaa vuodessa makkaraperunat maistuvat ääreishyvälle. Ja chorizokeittokin on hyvää. Asuinlämpötilaa voisin laskea asteella ja lamppuja sytytellä harvemmin. Mökistä en luovu. Lisäveroa rapsahtaisi tod.näk.ylimääräisistä asuinneliöistä. Nehän olisi tietenkin mitoitettu, etteivät ihmiset asu liian väljästi ja tehottomasti. Voisin kyllä muuttaa pienempään asuntoon.

Ekokortistoon siis, koko luomakunta!

Ekoeettistä pohdintaa

Lapinreissu edessä ja parahiksi toppatakin vetoketju meni rikki. Muistelin kerran saaneeni työkaverilta hyvän neuvon rikkimenneen vetoketjun pikakorjaamiseksi: siihen piti laittaa lakkaa, ja avot – jo toimii.

Siispä suihkuttelin silloiseen rikkimenneeseen vetoketjuun hiuslakkaa ja ihmettelelin, kuinka ihmeellinen maailma onkaan. Mutta ei – vetoketju oli ja pysyi rikki. Kun kerroin työkaverille, että ei se lakkahomma onnistunut. Sinne meni vanhat Ellnetit, ei auttanut, työkaveri sanoi että ”niin, sen piti olla kynsilakkaa”.

Nyt siis ryhdyin vetoketjun korjauspuuhiin oikeaoppisesti kynsilakalla. Kaapista löytyi kullanväristä (mitäpä muuta?) kynsilakkaa. Oli veikeän näköinen mustassa toppatakissa, sen mustassa vetoketjussa. Varsinkin kun takin helma on yhdestä kohtaa korjattu jeesusteipillä. Siihen tuli reikä heijastimen hakaneulasta. Samalla systeemillä korjasin aikoinani pojan ulkohousut, teippasin housujen rikkimenneet polvet jeesusteipillä. Oli räyheän näköiset.

Ihan sama räyhäefekti ei kyllä syntynyt rouvan Etelä-Helsingistä toppatakkiin. Jeesusteippiä helmassa ja nyt kultaista kynsilakkaa vetoketjussa. Lisäksi vetoketju yhä rikki. Muistankohan nyt kuitenkin nämä lakkaohjeet väärin? Kumpaa lakkaa, hiuslakkaa vai kynsilakkaa vai maalarinvalkolakkaa?

Takki ei periaatteessa ole kummoinen. Ostin sen pari vuotta (todennäköisesti viisi vuotta sitten, aika menee nykyään niin nopeasti, että aina kun arvelen jostakin tapahtumasta olleen pari vuotta, todellisuus on tuplat) sitten Kapphalista, maksoi muistaakseni noin 65 €. Mutta takki on osoittautunut erinomaiseksi ostokseksi. Siinä on muutamia ylivertaisia ominaisuuksia. Kuten:

• Vasemmassa hihassa hauiksen kohdalla tasku kännykälle. Loistava sijainti lähellä korvaa. On edes jotakin mahdollisuuksia kuulla, jos puhelin soi, ja lehti-/vakuutusmyyjä soittaa, muuthan ei enää soita. Ennen vanhaan puhelin oli tarkoitettu soittamiseen, nykyään kaikkeen muuhun.
• hiharesorit, jotka voi vetää pitkälle käden päälle ja joissa on peukalolle reikä
• povitasku lompakolle
• Vetoketju, jonka voi avata sekä alhaalta että ylhäältä. Käytän tätä ominaisuutta usein, koska harpon pitkiä askelia, ja on kiva kun helman saa alhaalta auki askellusta helpottamaan. Ja koska olen keski-ikäinen, jonka henk.koht.termostaatti on aina epävireessä, haluan avata vetoketjun myös ylhäältä. Käytännöissä vetoketju on siis kiinni vain kymmenen sentin matkalta navan kohdalta. Joku siis saattaa kysyä, tarvitsenko vetoketjua lainkaan? Ehkä en, mutta kauhistuttaa Lapin-matka takissa, missä ei ole vetoketjua. Ei se kylmäkään ihmistä kaunista.
• sopiva pituus polven alapuolelle + A-linja (pidän A-kirjaimesta, se on kotirapun kirjain ja A-olutkin on parempaa kuin B, ei kai b-olutta olekaan…)
• huppu

Siispä pitää hieman miettiä. Lähellä on korjausompelimo Inese. Siellä uuden vetoketjun laitto maksaa 30€. Lisäksi pitää ostaa uusi vetoketju, n. 10€. Ostin myös heijastinpaikan jeesusteipin tilalle, n.6€. Takin korjauskulut tulevat olemaan yli puolet sen alkuperäisestä hinnasta.

Ja sitten päälle nämä ekologiset pohdinnat. Heitänkö takin roskiin saastuttamaan muutenkin kuolevaa maapalloa? Ostaakseni tilalle uuden, jonka valmistaminen on jo saastuttanut.

Päätös on tietenkin helppo ja perustuu siihen, että en mistään löydä yhtä hyvää – eli täydellistä – toppatakkia. Vien takin Inesen tädeille.

Elämäntaparemontti

Aloitin pari viikkoa sitten elämäntaparemontin: lopetin lakujen syönnin. Joo, joo, älkää naurako. Lääkäri sanoi että kohonnut verenpaineeni johtuu ilmeisesti ylettömästä lakujen syönnistä. Lakumässäily saattaa kuulemma näkyä jopa pari viikkoa verenpainetuloksissa, ja minulla lakut ovat kuuluneet päivittäiseen ravintoaineympyrään, muodostaneet siitä ehkä viidenneksen.

Suosikkilakuni on Kouvolan laku. Siinä on hyvä, jämäkkä suutuntuma, ja maku ei ole liian imelä. Toiseksi parasta on Kauralaku. Mutta nyt tämä päivittäinen lakumässäily on ollut loppu jo kaksi viikkoa. Ihmeen helposti on mennyt. Tosin olen korvannut lakut laskiaispullilla ja suklaalla. Eläissäni en ole syönyt niin paljon laskiaispullia, nam. Ja R-kioskilla on Royal-suklaat tarjouksessa; kolme kahdella eurolla. Keksin että minunhan täytyy tietysti syödä Royal-suklaata, kun on Queen-pipo päässä, absolutely, indeed.

Huijaan itseäni että tässä nyt on käynnissä sellainen siirtymäkausi. Elimistö ihmettelee, missä lakut ovat. Hetken päästä voin/yritän vähentää muuta herkuttelua. Ainakin laskiaispullat poistuvat ruokavaliosta, kun ne poistuvat kaupoista ja kahviloista. Mitäs sinne tulee tilalle? Varmaan pääsiäispashat ja mämmit.

Tein myös kotikuntotestin ja läpäisin sen. Katsoin sellaista brittiläistä tv-ohjelmaa kuin Kuntoilun salat, vai mikä sen nimi nyt oli. Siinä oli hyvä kuntotesti. Alle 55-vuotiaan pitää pystyä nousta tuolilta ylös (kädet ristissä edessä) kymmenen kertaa alle 15 sekunnissa. Minulta meni 10-11 sekuntia.

Siinä oli toinenkin testi: kolmen minuuttia porrasaskellusta, syke pitäisi olla alle 115. En tehnyt sitä testiä, kun en löydä sykettä.

Flunssa vaivasi monta viikkoa, nyt olen antibioottikuurilla ja flunssa helpottanut. Mutta kaikkinainen urheilu on ollut pannassa monta viikkoa. Se on harmittanut ja tehnyt olon tunkkaiseksi. Nyt olen voinut aloittaa jälleen sauvakävelyn. Tuntuu hyvältä.

Teen aina saman kierroksen. Pysähdyn matkan varrella kahdessa kohtaa. Erään puun luona. Istun selkä sen runkoa vasten ja lasken viiteenkymmeneen. Puun luona teen myös vartalon kiertoja ja kesäkaudella lankutan. Nyt täytyy lankuttaa kotona.

Seuraava stoppi on vatsapenkillä. Siellä teen vatsalihakset.

Lankutus on kyllä ihme homma. Mittaan kännykästä ajan. Minuutti pitäisi pysyä lankussa. Juuri ja juuri pystyn. Koville ottaa. Ihmettelen, miksi se ei päin vastoin tule helpommaksi. Luulisi että tässä ”kehittyy”, mutta ei. Erityisesti ottaa käsivarsista. Ehkä hauikset ovat päättäneet lopettaa tyystin kehittymisen.

Pitänee vielä palata aikaisempiin postauksiin. Tampereen Iskelmägaala-matka onnistui hyvin. En nukahtanut junaan enkä konserttiin. Otin väliajalla viskin jäillä, se piti hereillä. Viski on hyvä väliaikajuoma, ei pissata.

Kulmakarvaprojekti on mielenkiintoinen. En tajunnut, että ne tekeytyvät näin kauan. Pitää rasvata kolme kertaa päivässä. Ensin väri tummeni, nyt se on laikukkaampi, koska iho kulmakarvoissa kuoriutuu pois. Joten vielä en pysty sanomaan, minkälaiset näistä oikein tulevat. On vähän kuin seuraisi rairuohon itämistä ja kasvamista.

Eilen oli syntymäpäivä. Heräsin tietenkin ennen muita ja keitin itselleni kahvit. Sitten lähdin sauvakävelykierrokselleni, sen perään menin vielä avantoon. Hieno startti päivälle. Aurinko paistoi, keväinen sää. Päivällä käytiin miehen kanssa pitkällä kävelyllä, kiersimme taidegallerioissa. Matkan varrella oli rähjäpubi. Mies sanoi, että voisi tarjota minulle siellä syntymäpäiväsiiderit. No mikä ettei? Sinne mentiin.

Pubissa oli mielenkiintoinen tunnelma. Ikkunapöydässä istui koiransa kanssa Ilja Janitskin, joka on tuomittu vuoden ja kymmenen kuukauden vankeusrangaistukseen viharikoksista. Olisko ollut vankilasta lomalla, vai karannut? En mennyt kysymään.

Illalla katselin televisiosta vanhaa Vain elämää -jaksoa. Sitä oli Jari Sillanpää, Cheek, Apulannan Wirtanen, Kaija Koo, Juha Tapio ja Sanni. Ei ole Jari Sillanpäätä näkynyt eikä kuulunut huume-episodin jälkeen. Missähän lienee ja mitä kuuluu? Toivottavasti kaikki hyvin. Tässä on nyt kuollut tätä ikäpolvea; Nykänen ja Lindholm. Vaarallinen ikä. Siltsullekin. Kannattaa tehdä elämäntaparemonttia itse kunkin. Sauvakävelllä vain. Jättää siiderit ja viskit vähemmälle.

Lähdenkin tästä sitten taas sauvomaan ja lankuttamaan. Tänään en syö laskiaispullaa. Papumössöä vain ja vihreää. Siis salaatin ja vihreän Roaylin. Sen verran pahetta pitää päivässä olla.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Nukun liikaa

Toissa päivänä kävin teettämässä itselleni kulmat mikroblanding-menetelmällä. Toimenpide ei ole ihan tyystin kivuton, mutta ei paha. Toimenpide kesti 2,5 tuntia, ja homma aloitettiin aamupäivällä 10.30, hyvin nukutun yön jälkeen.

Olin varoittanut että minulla on taipumus nukahtaa helposti ja niinhän siinä kävi. Välillä heräsin omaan korahteluuni, ja jatkoin sitten unia.

Kun nyt olin jo nukkunut yöunet ja vielä nämä päiväunet, kuvittelin uskaltautuvan illalla elokuviin. Pitäisi olla pirteä. Mutta ei. Karkit olin tietenkin jo syönyt ennen kuin elokuva edes alkoi ja kaksikolmasosaa katsottuani nukahdin. Heräsin viimeiseen kuvaan ennen lopputekstejä: Abigail hieroi kuningatar Annan jalkoja. (Elokuva oli The Favourite). Aika paljon jäi epäselväksi juonen kulusta.

Enpä ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Päin vastoin. Lienee melkein ihme, jos en nukahda elokuvissa. Kun seurustelin mieheni kanssa, ja menimme ensimmäistä kertaa yhdessä elokuviin, nukahdin. Nukuin myös viimeksi kun olimme yhdessä elokuvissa. Kävimme katsomassa, tai minä nukkumassa, elokuvan nimeltä Roma. Ihan menee rahat kankkulan kaivoon elokuvissa käymisessä. Ei minun kannata mennä.

Viime yönä eivät menneet ihan perusnukkumisetkaan putkeen. Tai aluksi meni. Nukahdin normisti kymmeneltä, heti kun olin laittanut pääni tyynyyn. Mutta kello kolmelta heräsin hirveään ryminään. Luulin että joku ampuu meillä sisällä konekiväärillä. Kimposin sängystä ja huusin; ”MITÄ???!!!!!”

Ei ampunut kukaan konekiväärillä. Ääni lähti jäämassasta, joka ropisi kovaäänisesti kymmenen kerrosta (onko tässä talossa 10 kerrosta?) alas sadevesikouruja pitkin meidän makuuhuoneen nurkalle.

Säikähdys oli kooltaan sen verran iso että sitten en enää unta saanutkaan. Viideltä kyllästyin ja menin keittämään kahvit.

Minulla oli aamulla hammaslääkäri aikaisin, jo 8.30 ja toisella puolen kaupunkia. Joten en voinut jäädä kokeilemaan unen tuloa uudelleen.

Nyt on huoli. Olen lähdössä illalla Tampereelle Iskelmägaalaan. Menen junalla eestaas. No eihän siinä mitään, junassa on hyvä nukkua, mutta pelkään pahoin että nukahdan siellä gaalassa. On sitten ihan älytön reissu matkata edestakaisin Tampereelle nukkumaan.

Lähden reissuun yksin, joten ei ole edes ketään, joka voisi herätellä. Enkä ehkä kuitenkaan kehtaa sanoa ventovieraalle vieressä istujalle että tökkäise hereille, jos nukahdan.

Nukahtamisella ei ole mitään tekemistä väsymyksen kanssa. Nukahdan vaikka en ole väsynyt tietyissä tilanteissa. Minua nukuttaa lukeminen. Pystyn lukemaan kirjasta juuri ja juuri yhden sivun. Minua nukuttaa rauhallinen, monotoninen puhe. Nukahdan radio Puheen ohjelmiin, paitsi jos niissä on meluisa äänijingle. Nukahdan autoa ajaessa. Tämä on vaarallista, mutta totta. Minua alkaa nukuttamaan ajaessa, sitten on pakko ajaa huoltoaseman pihalle ottamaan nokoset. Viimeksi siellä nukkuessani heräsin koputukseen. Luulin että joku tuli katsomaan, olenko elossa, mutta se olikin pikkulintu, joka nokki auton tuulilasin eristettä. Nukahdan meditaatiossa. Nukahdan vaakatasossa. Pakko tunnustaa, olen joskus nukkunut töissäkin, ihan istualleni, jos on ollut tarpeeksi rauhallinen tunnelma.

Että pitäisikö olla huolissaan?

Eipä kai. Sukuvika tämäkin. Vanhemmilla oli myös hyvät unenlahjat. Muistan, kuinka isä nukahti olohuoneen sohvalle ennen ruokailua. Hänellä oli jännä tapa jollakin tapaa vaistota, koska ruoka on valmista. Silloin hän heräsi. Kuullostaa ihan Uuno Turhapurolta, mutta isä oli kyllä ihan siisti.

Äitikin oli hyvä nukkumaan. Muistan kirjoittaneeni yläasteella aineen koulun äidinkielentunnilla kesälomamatkasta Keski-Eurooppaan äidin ja isän kanssa. Siitä kuinka he nukkuivat koko ajan, ja kuinka auton peräkontissa oli ämpärillinen heidän lempimurojaan eväänä. Mahtoi olla äidinkielenopettajalla hassunhauskaa ainetta lukiessa.

Tavallaan tämä unihomma on hyvä juttu. Enpä ainakaan kärsi unettomuudesta, mutta hivenen kiusallista kylläkin.

Varsinkin se korahdus, johon herää. Se on vähän nolo, ainakin konserteissa ja elokuvissa ja töissä.

ps. Kulmista tulee hyvät, nyt niiden pitää antaa tekeytyä monta päivää. Haalistuvat pikku hiljaa toivotunlaisiksi.

Vanhana asun ostoskeskuksessa

Viime aikoina olen visioinut omaa vanhuuttani. Että missä ja miten sitä sitten asuisi ennen lasarettia ja puulaatikkoa hautuumalla. Päätös on kypsynyt. Haluan asua ostoskeskuksen yläpuolella, mieluiten ostoskeskuksen, terveysaseman ja metroaseman yläpuolella pilvenpiirtäjässä.

Hiippailen siellä aamutossuissani, hipsin hakemaan croissantit aamulla, salaatit lounaaksi ja falafelit illaksi. Kaikki kattilat hävitän. Yhden puurokattilan ja pienen paistinpannun pidän, siinä voi paistaa kananmunan.

Kotikeittiööni tulee vain lempimukini, lempilasini, aterimet ja astiat kahdelle. Kaikenlaisen kokkaamisen lopetan tyystin kymmenen vuoden päästä. Ulkoistan ruuanlaiton, ostan kaiken valmiina. Ulkoistan kaiken muunkin.

Kampaaja, jonka palveluksia aikoinani käytin, kertoi että hänellä on vakioasiakkaista, vanhoja rouvia, jotka eivät omista edes sampoopulloa. He käyvät kerran viikossa kampaajalla, pesettävät hiuksensa, laitattavat kampauksen ja se on ja pysyy päässä sen viikon. Pyrin samaan. Tosin luonnontaipuisat eivät tarvitse kampausta, pesu ja kuivaus riittää. Sampoota ei tarvi vastaisuudessa ostaa kotiin ollenkaan, mies on kalju, hänkään ei sitä tarvitse.

Siivousta en ulkoista. Koti kauppakeskus/terveyskeskus/metron päällä pilvenpiirtäjässä on niin pieni, että sen jaksan siivota. Moppailen lattiat vaikka joka päivä. Lakanapyykin ja pyyhkeet pesetän. Täytyy siis ostaa toiset lakanat.

Kerran kahdessa viikossa, ehkä jopa viikossa, käyn hierojalla. Metrolla hurautan aamutossuissa elokuviin. Kaisaniemen asemalta on kulkuyhteys Kinopalatsiin.

Iltaisin katson pilvenpiirtäjän ikkunasta auringonlaskua Helsingin siluetin taakse ja hörpin yrttiteetä. Ehkä pelaamme erän kunkut kulmiin korttipeliä.

Olen yrittänyt tätä vanhuudenvisiota kuvailla miehelle, mutta hän ei ihan ajatukselle lämpene. Toisaalta siinä ei ole mitään uutta. Hitaasti syttyvää sorttia. Mutta minulla on aikaa, ehkä noin kymmenen vuotta. ’Tämä voisi olla sellainen kymmenvuotissuunnitelma. Kuusivitosena viimeistään. Keep on dreaming.

Menetetyt ystävät

Näin ystävänpäivänä hehkutetaan ystävyyttä, mutta minulla ajatukset lähtivätkin yllättäen surullisille poluille. Mietin ystäviäni, jotka eivät enää ole ystäviäni. Ja miksi he eivät enää ole ystäviäni?

Olen jokaisessa elämänvaiheessa menettänyt tärkeimmät ystäväni. Ainoastaan aikuisena olen pystynyt muodostamaan pysyviä ystävyyssuhteita, mutta kuolema on niittänyt sitten puolestaan satoa. Kaksi hyvää ja tärkeää ystävää ovat kuolleet, molemmat syöpään.

Mutta palataan ajassa taakse päin. Lapsuudenystäväni Marjo, ainoa ystäväni alle kouluiässä. Olimme ystäviä olosuhteiden pakosta. Minä en päässyt päiväkotiin, koska äiti oli kotona. Muistan että joskus olin sitä ehdottanut, mutta äidin mielestä siinä ei ollut järkeä. Sain kyllä käydä seurakunnan kerhossa, joka oli kerran viikossa. Se oli ihanaa! Mutta olisin varmasti tarvinnut enemmän sosiaalista vuorovaikutusta oman ikäisteni seurassa. Minusta kasvoi ehkä liian itseriittoinen ihminen.

Marjo asui tien toisella puolella. Hänen isänsä oli kuollut traagisessa onnettomuudessa, korjasi autoa, hitsasi auton alla, kipinä sytytti haalarin. Marjon äidistä tuli neljän lapsen yksinhuoltaja. Jostain syystä hänkään ei laittanut Marjoa päivähoitoon, vaan Marjo tuli meille joka päivä leikkimään. En tiedä, ehkä äidit olivat sopineet asiasta keskenään.

Muistikuvani mukaan vietimme Marjon kanssa kaikki lapsuuden päivät yhdessä. Talvella vuoren kuningasta, leikkasimme Apu-lehdestä paperinukkeja, leikimme kotia ja nukkekodilla ja barbeilla, kesällä temusimme rannassa traktorin sisäkumilla.

En tiedä, mitä tapahtui kouluaikana. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, miten tiemme erkanivat ja miksi. Olimmeko vain niin kyllästyneitä toisiimme? En tiedä, miten Marjon elämä myöhemmin meni. Mitä opiskeli? Perustiko perheen? Nyt olen kuullut että hän on palannut lapsuuskotiinsa, sairastaa syöpää.

Seuraava ystävä, nuoruuden ystävä Anne. Hän rakastui naapuripitäjän poikaan, jolla oli ajokortti, mutta ei autoa. Pojan kaverilla puolestaan oli auto, mutta ei ajokorttia. Anne kysyi, voisinko alkaa seurustella tämän autollisen pojan kanssa, muuten hänen seurustelunsa ei onnistuisi. Minä suostuin.

Monta kertaa olen tätä miettinyt jälkeen päin aikuisena. Että kyllä oli älytön systeemi ja minä tollo. Enhän minä edes ollut ihastunut siihen poikaan. Ystävyyttäni käytettiin väärin. Mutta sen nyt sitten oli joka tapauksessa ensimmäinen poikaystäväni.

Minulla on tunne että molemmissa tapauksissa minun ystävyyttäni käytettiin omaksi hyödyksi. Minä olin päiväkoti Marjolle. Anne halusi minun seurustelevan tietyn pojan kanssa, jotta hän sai olla ihastuksensa kanssa. Vaikka eihän asiat tietenkään niin yksiselitteisiä ole: sainhan minäkin Marjosta ”päiväkodin” itselleni, muuten minäkin olisin ollut yksin. Ja oli jännää ”seurustella”, pussailla auton takapenkillä, vaikka ei ollutkaan rakastunut.

Jossakin vaiheessa Annen ihastus sai ostetuksi auton, ja minun ja toisen pojan ”romanssi” loppui. Löysin uuden poikaystävän, oikean poikaystävän, sellaisen johon olin ihastunut. Emme olleet enää Annen kanssa tekemisissä.

Nuorena aikuisena tutustuin ensimmäisessä työpaikassani Piaan, josta tuli paras ystäväni. Hän oli myös kaasoni. Hänkään ei ole enää ystäväni. Luulen että hän asuu Espoossa.

Pialla oli kiire hyviin naimisiin. Kaikki vapaa aikamme kului miehen metsästyksessä Helsingin yöelämässä. Minulla ei ollut kiirettä vakiintua, joten keskityimme Pian projektiin.

Hyvä löytyikin. Pian Pia tuli raskaaksi ja tuli häät. Olin kaasona. Sitten mies sairastui syöpään ja kuoli. Piasta tuli leski. Pian Pialla oli taas kiire naimisiin. Lähdettiin etsimään uutta miestä. Se löytyikin heti. Mies oli Englannista ja Pia muutti sinne. Sen jälkeen en hänestä enää kuullut.

Eipä ehkä ihme että suhtautumiseni ystävyyteen on monimutkainen. Pidän vapauden tunteesta ystävyydessä, pidän tiukasti rajani, en siedä takertumista. Tutustun helposti, mutta todellinen syvä ystävyys on harvinaista. Ja jos koen että ystävällä on ketun häntä kainalossa, silmissä mustenee. Pyyteetön, toisen toiseutta ja erilaisuutta kunnioittava ja tukeva ystävyys on harvinaista.

Onneksi aikuisena osaa paremmin olla ystävä. Ja osaa olla parempi ystävä. Ja valita ystävänsä. Ehkä lapsuus ja nuoruus onkin ystävyyden harjoittelemista. Itselläni ainakin todelliset aidot ystävyydet ovat syntyneet näiden edellä kerrottujen tapausten jälkeen. Ja ne ystävyydet ovat pysyneet.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Asennepipo

Vaihdoin profiilikuvani, koska halusin tilalle uuden, jossa näkyy asennepiponi. Ostin pipon Lontoosta joululomalla. Sattumalta sen bongasin matkamuistokioskista, ja siitä pitäen se on ollut päässäni.

Kun pistän päähäni pipon, jossa lukee otsassa isoin kirjaimin ”Queen”, saan supervoimat. Olen hauska, nokkela, vikkelä ja kiva. Ei tule samaa tunnetta baskeri päässä.

Aloin miettimään tätä pääasiaa. Se mitä pidämme päässä kertoo arvoasetelmasta. Piipalla on hiippa, kuninkaalla kruunu; kokilla, poliisilla, sotilaalla omanlaisensa päähine, josta heti osaamme päätellä heidän asemansa.

Jopa sarjakuvahahmoilla on omat tietynlaisensa päähineet. Aku Ankalla on aina merimieshattu ja Mustanaamiolla naamionsa.

Niinpä asennepipokin asemoi minut minäksi. Olen oman elämäni kuningatar. Oman kotini kokoisessa valtakunnassa. Valtakunnassa kaikki hyvin. God save the Queen!

Taivas ja helvetti vierekkäin

Lähikorttelissa on taivas, siinä ratikkapysäkin kohdalla. Taivas on spa, mistä saa ihania, rentouttavia hierontahoitoja. Hierojat ovat aasialaisia, todella taitavia, asiansa osaavia.

Kävin käsittelyssä, puolentoista tunnin aromaattinen hieronta. Siinä laverilla maatessani ja taivaallisia asioita miettiessäni tuli ajatus; minä olen nyt taivaassa, mutta naapurihuoneistossa on helvetti. Taivas ja helvetti ovat naapureita.

Hoitolan vieressä on pieni korttelikapakka, jonka tunnelma on surrelialistinen ja absurdi. Kapakan ovea tuskin huomaa, eikä sinne eksy sattumalta. Paikan tuntevat sen tietävät ja löytävät. Huomaamattomuudelle lienee omat syynsä, ehkä kanta-asiakkaat eivät halua sinne satunnaisia kävijöitä, tunkeilijoita.

Olemme joskus pistäytyneet tässä kapakassa miehen kanssa yksillä aistimassa tunnelmaa, ja olen ristinyt paikan maailman persläveksi. Se on aukko ”kadotukseen”. Siellä ei tiedä, mikä aika päivästä on; promillemäärä on tasaisesti kaksi.

Kerran salakuuntelimme baarimikon ja vakioasiakkaan keskustelua. Kesä oli tulossa ja baarimikolla loma edessä. Hän toivoi että viikon päästä pyydettäisiin takaisin töihin ettei jäisi putki päälle koko lomaksi.

Toisella kertaa mies oli bongannut kapakan takahuoneesta tuponeuvottelijan korkattu kokonainen konjakkipullo edessään. Eräs runoilija raapustaa täällä runojaan. Mutta pääasiassa asiakaskunta muodostuu erittäin uskollisista vakioasiakkaista. Satunnainen vierailija tunteekin nahoissaan olevansa ulkopuolinen tunkeilija, joka häirtsee autenttista ilmapiiriä.

Jotenkin kuvainnoillista, kuinka pahoinvointi ja hyvinvointi, helvetti ja taivas sijaitsevat sulassa sovussa naapureina. Miten helposti astuu väärästä ovesta sisään. Miten pienistä valinnoista elämässä voi olla isot seuraamukset.

Minkä oven avaa? Minkä jättää kiinni? Tai sulkee takanaan.

Hieronnan jälkeen istahdan hoitolan nojatuoliin ja saan kupin teetä. Ikkunan takana ratikka pysähtyy pysäkille. Ihmiset tulevat ja menevät, arkisissa askareissaan. Menossa töihin, tulossa töistä, kaupasta, hakemassa lasta päiväkodista. Heille tämä on vain tavallinen raitiovaunupysäkki. He eivät tiedä, että tämä on taivaan ja helvetin pysäkki.

Pärstä kuntoon laserilla ja silkkityynyllä

Nyt kun on saatu koti kuntoon, on aika ehostaa emäntä.

Viime viikolla kaulalta poistettiin kaksi rasvapattia, tänään niistä otetaan tikit pois ja samalla rapsutetaan selästä rasvaluomi.

Huomenna menen kasvojen laserhoitoon. Siinä tarkoitus on polttaa pois couperosan aiheuttama tuho. Ja meinaan kyllä myös sanoa että vetele nyt samalla juonteet otsalta, kun kerran hommaan ryhdyttiin.

Ensi viikolla on vuorossa kulmien mikroblading. Se on kestovärjäystä tuhdimpi käsittely. Vähän niin kuin minitatuointi. Piirrellään uudet kulmakarvat. Jälki pitäisi kestää vuoden verran.

Ja sitten vielä perjantaina hammaslääkäri, aika poistaa hammaskivet. Koskaan en ole hampaita värjäyttänyt, mutta ehkä sitäkin pitää harkita.

Kaikki alkoi ihotautilääkäristä. Allergiat ovat olleet riesanani ja viimeisin vaiva on ollut kasvojen iho. Se on heloittanut punaisena ja paikoitellen iho on ollut jopa tunnoton. Googlasin asiasta ja vaikutti siltä että couperosasta on kehittymässä ruusufinni.

Olen kyllä ollut varsin maanläheinen naamani suhteen. En ole käyttänyt oikeastaan koskaan aurinkovoiteita. Päin vastoin, olen ajatellut että ne ovat ihan tyhmiä, ihoa pitää vahvistaa auringolla. Siis ihan väärin päin.

Olen myös tehnyt useana kesänä työtä ulkona hautausmaalla, porottavassa paahteessa, ilman hattua ja aurinkovoidetta. Tosin sanoen iho on saanut kärsiä oikein kunnolla. Nyt siitä sitten maksetaan.

Tästä edespäin naamalle käytetään kesäisin suojakerrointa 50.

Ihotautilääkäri kertoi eri hoitovaihtoehdoista. Eipä tarvinnut pitää kovin kummoista myyntipuhetta, oikeastaan ei ollenkaan. Heti kun lääkäri mainitsi laserhoidosta, sanoin että se tehdään! Itsekin ihmettelin intoani. En ole koskaan ajatellut korjata naamavärkkiäni, mutta mahdollisuus poistaa punoitus kasvoilta kyllä houkutti.

Kotona googlasin lisätietoa tästä hoidosta ja soitin varmistussoiton sukulaiselle, joka erikoistumassa plastikkakirurgiaan. Toden totta, ihmeitä saadaan aikaan ihon laserhoidolla! Se ei ole mikään kauneusleikkaus vaan laserkäsittely, joka korjaa ihoa.

Jälki ei ole ryppyjen ja juonteiden kohdalla pysyvää, couperosan kohdalla riippuu siitä, miten ihoa jatkossa altistaa auringolle. Ja tietenkin ihon vanheneminen jatkuu, ei se tähän pysähdy. Mutta jos tämä osoittautuu hyväksi, budjetoin itselleni vuosittaisen laserhoidon ja myös ne kulmakarvat.

Kyllä tämä nykyaika on mahtavaa! Kun kaikenlaista voidaan tehdä. Sitäkin ihmettelin, kun kävin tavallisella lääkärillä flunssan takia, ja lääkärillä oli vähän kynää isompi vekotin, jolla ultrakuvasi posket, näki onko niissä poskiontelontulehdus. Vähän samaan tapaan kuin tehdään ultraäänikuvaus raskaana olevalle. Poskien ultraäänikuva. Kaikenlaista.

Huomenna menen kasvojen laseroperaatioon. Käsittelyn jälkeen naama on pari päivää pahan näköinen. Täytyy ottaa itsestä ennen- jälkeen kuvat.

Kerron sitten, miten kävi.

Eikä siinä vielä kaikki, otetaan nyt kaikki keinot käyttöön. Satuin kävelemään kaupan ohi, missä myydään silkkityynyjä. Mainosplakaatti tyynyn vieressä kertoi, että silkkityynyt ovat mallien suosiossa, niiden uskotaan tekevän hyvää kasvojen iholle.

Syntymäpäivä lähestyy. Vinkkasin miehelle mieluisasta lahjasta. Silkkityyny olisi hyvä.

Ihan niin kuin kuulostaisin epätoivoiselta? Is this me? Minä joka olen aina ajatellut vanhenevani luonnollisesti, ihailevani kaikkea vanhenemisen merkkejä, ottavani ne vastaan tyynesti ja hyväksyen. Näin näppärästi takki kääntyy. Kääntötakki.

Hopeahääpäivätaulu

Meillä on meneillään juhlavuosi. Keväällä, huhtikuun viimeisenä päivänä tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä kun menimme naimisiin. Hopeahääpäivä.

Joskus syksyllä tuli asia puheeksi: miten juhlistamme merkkipäivää? Ehdotin, että sen sijaan että mieheni ostaisi minulle jonkun korun, osataisimmekin yhdessä meille itsellemme taideteoksen. Taideteos muistuttaisi meitä joka päivä hopeahääpäivästä.

Näin päätettiin tehdä.

Ei ole tietenkään itsestään selvää löytää taideteos, joka puhuttelee molempia, sopii kotiin ja kukkarolle. Ajatus oli, että ostetaan jos sopiva teos tulee eteen, mutta ei oteta asiasta mitään paineita. Ei osteta, jos sopivaa ei löydy.

Heti löytyi.

Eräs sunnuntai tammikuussa lähdimme käymään taidenäyttelyssä Galleria Amassa. Mieheni oli näyttelyn bongannut lehdestä. Tykästyin heti todella paljon taiteilija Tiina Heiskan tyyliin. Surrealistista, unenomaista, vähän kuin vinksahtaneita valokuvia. Sekin miellytti että taiteilija oli nainen, ja teoksissa oli nainen.

Näyttelyssä oli paljonkin tauluja, joita olisin huolinut kotiini. Mutta hopeahääpäivätaulu pitää tietenkin olla sellainen, joka miellyttää molempia. Sellainen löytyi, varasimme taulun. Mieheni maksoi taulusta puolet, minä toisen puolen.

Eilen näyttely päättyi ja kävimme hakemassa taulun kotiin. Laitoimme nyt ensi alkuun paraatipaikalle olohuoneeseen takan päälle. Saa siinä kotiutua, kunnes nostetaan seinälle. Hyvältä näyttää.

Olen jotenkin todella iloinen taulusta! Olisi ihana jos voisi kulkea maailmalla paksu lompakko takataskussa, ja ostaa itseä ilahduttavaa taidetta aina sellaiseen törmätessään.

Ostaminen on nykyisin vähän kaksipiippuinen asia. Monesta ostoksesta tulee huono olo. Ostanko turhaan? Tarvitsenko oikeasti? Lisääkö tämä taas vain jätteen määrää maailmassa? Jos ostan kengät, ajattelen miten kauan niiden maatumiseen mullaksi menee. Maatuvatko lenkkarit koskaan?

Mutta taidetta voi ostaa hyvällä omalla tunnolla. Se ei maadu, sen ei tarvitse kulua pois ja kadota. Siinä se on ja pysyy, muistuttaa ”ikuisesti” että vuonna 2019 meillä oli hopeahääpäivä.

Suomalainen päivä 2.2.2019

Suomalaisen kirjallisuuden seura kerää suomalaisten päiväkirjamerkintöjä. Ensi kertaa keräys tehtiin 2.2.1999, se toistettiin 2009, nyt on jälleen aika kirjoittaa.

Kirjoitin ja lähetin oman osuuteni ja julkaisen sen nyt samalla tässä. Mitä minä tein viime lauantaina 2.2.2019:

Arkku tuodaan 8.30. Erikoisleveä. Vainaja on ollut iso mies, syntynyt samana vuonna kuin minä, olisi täyttänyt tänä vuonna 52. 

Hautaustoimiston miehet sanoivat että vainaja haisee. Muistan, että olin saanut edellisenä päivänä serkultani tuoksukynttilän, ja se on yhä autossani. Käyn hakemassa kynttilän ja laitan palamaan lukupulpetille.

Työskentelen satunnaisesti Helsingin Tuomiokirkossa suntiona, olen ns. töihin tarvittaessa kutsuttava, ollut vuodesta 2011. Lauantain työvuoro alkaa seitsemältä. Tänään päivä oli hieman tavanomaisesta poikkeava, koska heti aamulla oli hautaan siunaaminen. Siunaustilaisuuksia ei ole Tuomiokirkossa usein. Yleensä lauantaisin on kasteita ja vihkimisiä. 

Minä pidän hautajaisista. Tunnelma on aito ja koskettava. Kastetilaisuudet ovat hässäkää, lapset meluavat; vihkimiset usein näytösluonteisia spektaakkeleita, joissa tärkeintä on saada hyvät kuvat sosiaaliseen mediaan. 

Saattoväkeä on vähän, alle kolmekymmentä. Leski on surun murtama. Ennen tilaisuuden alkua menee arkun äärelle sitä halaamaan. Vainaja on kuollut äkillisesti. Toimituksen aikana muistelen omaa isäni, joka kuoli juuri tänä samana päivänä kahdeksan vuotta sitten.

Kaikki menee niin kuin pitää. Paitsi juuri kun menen laittamaan kirkonkellot soimaan, kuulen että pappi puhuu sakastimessa puhelimessa langattoman mikrofoni päällä. Puhe kuuluu kirkkosaliin. Säntään sakastiin huomauttamaan asiasta. Onneksi ei puhunut mitään asiatonta, urkurin kanssa tilaisuuden musiikista vain. 

Tilaisuuden jälkeen laitamme yhdessä toisen suntion kanssa katafalkin ja siunaushiekan takaisin varastoon. Tilaisuuteen osallistuneiden määrä merkitään tilastoon. Järjestän vielä alttarialueen seuraavaa tilaisuutta, kastetta, varten.  

Ehdin syödä lounaan; mukaanottamaani itsetehdyn afrikkalaisen lihapadan quinolla sekä kaalisalaattia, ennen kello kahdentoista kastetilaisuutta.

Vauva saa nimekseen Victor Arthur. Isoisällä oli nenärengas. Muutenkin ärsyttävä, täynnä itseään, omahyväinen. Suntion työssä on mukava tarkkailla ihmisiä. Kukaan ei kiinnitä mitään huomiota suntioon. Se on kiehtovaa.

Työvuoro päättyi vessojen pesuun ja roskien vientiin. Sitten kaupan kautta kotiin. Ostan kaksi olutta, pizza-tarvikkeet sunnuntaiksi, pensasmustikoita, maitoa, hedelmäsmoothie-aineet.

Kotona poika, 15v. lämmittää lihapullia ja muussia. On nukkunut pitkään ja tehnyt itse itselleen aamiaisen. Nautti kun sai olla yksin kotona. Kissa vaati huomiota ja rapsutusta. 

Pojan syödessä juon oluen, jutellaan niitä näitä. Postaan Instagramiin aamulla työmatkalla ottamiani kuvia jättikokoisista lumikasoista. Laitan otsikoksi ”Helsinki, The Capital of Snow”. 

Meillä on juuri päättynyt vesivahinkoremontti. Pojan huone on ollut pois käytöstä puoli vuotta. Siirretään pojan kanssa sänky takaisin hänen omaan huoneeseensa. Sängyn pääty pitää purkaa. Onneksi poika osaa käyttää akkuporakonetta. Kehun häntä taitavaksi. Saadaan sänky purettua, siirrettyä ja taas koottua. Ensi yönä poika saa nukkua pitkästä aikaa omassa sängyssään.

Olin ajatellut ostaa remontin päättymisen kunniaksi uudet lakanat pojan huoneeseen, mutta löydänkin kaapista vanhat valkoiset. Peräisin 90-luvulta, mutta voi miten hyvää, vahvaa puuvillaa! Eihän tämmöisiä enää saa mistään! Nykypuuvilla on ihan hötöä. Onneksi en ole konmarittanut vanhoja pussilakanoita pois.

Silitän lakanat, petaan pedin, imuroin koko huushollin, pesen vessat, juon toisen oluen. Syön. 

Köllähdän sohvalle lukemaan naistenlehteä ja syömään lakuja. Aika levätä.

Yhtäkkiä muistan, että olen luvannut tehdä miehelle janssoninkiusausta. Kerran tuli puhetta lempiruuista. Olin sanonut jotakin syödessäni, että jos pitäisi päättää, mitä söisi koko loppuelämän, se olisi tätä. (Nyt en enää edes muista, mitä se oli!) Mies oli vastannut että hän söisi koko loppuelämänsä minun tekemääni janssoninkiusausta. Hah, miten ovela vastaus!

Mies on ollut parin päivän reissulla Savossa, Sonkajärvellä iäkkäiden ja sairaiden vanhempiensa luona. Eräänlaisella huoltoreissulla. Reissut menee aina saman kaavan mukaan. Toisena päivänä tulee viesti, että nyt on hermot ihan menneet. Niin kävi nytkin. 

Täytyy lähteä takaisin kauppaan, koska kiusausaineksia ei ole. Jalkakäytävillä on vaikea kulkea; lunta on paljon, sitä ei ole kolattu pois, välillä on puomeja ja kylttejä ”Varokaa katolta putoavaa lunta”.

Neitsytpolun alkupäässä on autiotalo. Tuntuu hullulta että keskellä kalleinta asuinaluetta on kokonainen kerrostalo autiona. Olen kuullut että sen omistaa Venäjän suurlähetystö. Kukaan ei tee sillä kadunpätkällä lumitöitä. Nyt jalkakäytävälle on vain laitettu puomit poikittain. Mutta missä pitäisi kävellä? Nähtävästi ajoradalla, siirryn sinne kasseineni.

Teen kiusauksen uuniin muhimaan. Saa muhia matalalla lämmöllä pitkään. Ehdin jo nukahtaa hetkeksi ennen kuin mies tulee. Juna on ollut myöhässä. Ei ihme näillä keleillä. 

Perhe on taas koossa, lauma kasassa. Kissa kehrää. Poika pelaa huoneessaan myöhään yöhön. Minäkään en saa unta. Alkuyön torkut sekoittivat unirytmin. 

Katson kännykältä Syrjäisen maan viimeisen jakson, ja pari jaksoa symboleista kertovaa dokumenttia. Mielenkiintoinen, merkkaan suosikiksi. Mies nukkuu jo.

Kun vihdoin alkaa tuntua siltä että uni saattaisi tulla, siirryn radion puolelle, laitan napit korviin ja nukahdan kuunnellessani Puisevia tarinoita -sarjaa. Puheen sorinaan on hyvä nukahtaa.

Nukun hyvin ja heräämättä. Pitkä, puuhakas päivä.