Aivoton ja robotti

Lehdessä (Hesari 27.11. B13) luki, että ihminen voi toimia lähes normaalisti, vaikka puolet aivoista on poistettu. Käsittämätöntä! Sellaisia tapauksia on olemassa. Vaikean sairauden takia puolet aivoista on leikattu pois, eikä haittaa mitään.

Pakko oli tarkistaa, mikä päivä on. Jos olen mennyt sekaisin, tai on tapahtunut ufokaappaus ja puoli vuotta elämästäni on kadonnut ja on aprillipäivä, mutta ei, kyllä ulkona on yhä pimeää keskipäivälläkin, eteisessä on joulukuusi ja ensimmäinen adventti vasta tekeillä. Totta se on; puolilla aivoilla pärjää. Näin on tutkinut tiede ja sanoo Hesari.

Samassa artikkelissa mainittiin kuusikymppisestä ranskalaismiehestä, jonka aivoihin keräytynyt neste oli tuhonnut ne vähitellen lähes kokonaan. Silti mies kävi töissä verovirastossa ja hoiti asiansa normaalisti. Asia paljastui, kun mies meni lääkäriin valittamaan velttoja jalkojaan ja hänen aivonsa kuvattiin. Siellä ei ollut enää paljon mitään jäljellä.

Lähtee vähän mielikuvitus laukalle. Mitä jos tuolla on paljonkin aivottomia ihmisiä liikenteessä? Siltähän se välillä tuntuukin.

Viime viikolla käytettiin anoppia aivojen magneettikuvassa. Tulokset eivät ole vielä tulleet. Lehtiartikkeli lisäsi jännitystä, mitä jos anoppi olisikin aivoton?

Tässä on vielä sekin mahdollisuus olemassa, että olen itse vailla aivoja. Aivan mahdollista!

Roboteilla ei ole aivoja. Vähän aikaa sitten oli kirja-arvostelussa ( HS 24.11.2019) Ian McEwanin kirja Kaltaiseni koneet. En ole lukenut, mutta kirjan idea vaikutti mielenkiintoiselta. Siinä pariskunta ohjelmoi Aatami-robottiinsa ihanneominaisuuksia, sillä seurauksella että miehestä tulee kolmiodraaman aisankannattaja. Eihän hän voi mitenkään pärjätä panokone Aatamille! Appiukkokin alkaa pitää vävyään tylsimyksenä verrattuna Aatamin tietämykselle ja sivistykselle. Pöytäseurana Aatami on vävyä huomattavasti mielenkiintoisempi. Vävyn jutut on kuultu moneen kertaan.

Lisäksi Aatamilla on ihmisiin se hyvä puoli, että se/hän ei masennu, tylsisty tai vaivu epätoivoon. Negatiivisia tuntemuksia Aatamilla ei ole.

Voi taivas. Ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan kruunu, mutta taitaakin olla apupojan asemassa, kun vallan ottaa kaikkitietävä ja -osaava robotti.

Ehkä siinä tilanteessa sitten jo on parempikin elellä ilman aivoja…

Manipulaatiota, ihailua ja rakkautta

Nyt ehtii taas kirjoittaa, kun villasukkainnostus on loppu.

Olen seurannut sivusta kuntosalin personal trainer -touhua. Itse olen enemmän tee-se-itse-nainen, enkä voisi kuvitella rehkiväni niin, että joku seuraa sivusta ja kommentoi touhujani. Luulisin, että vain häiriintyisin tarkkailun alaisena olosta.

Personal trainerit ovat kyllä hyvin tavanomaisia nykyään. Joka kerta salilla on useampi henkilö treenamassa sellaisen ohjauksessa. Yleensä traineri on vastakkaista sukupuolta. Olen miettinyt, onko tämä joku uusi seurustelun muoto, tai tapa olla kanssakäymisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa?

Mahtaakohan personal trainereillä olla eettinen ohjeisto? Tuskinpa. Yleensä terapeutti, lääkäri, opettaja ym. ei saa olla suhteessa asiakkaaseen/potilaaseen. Tämä ei taida koskea valmentajia. Onhan jopa Ruotsin kruununprinsessa naimisissa kunto-ohjaajansa kanssa. Ja lienee muitakin esimerkkejä valmentaja-valmenettava suhteista.

Eikä siinä mitään. Ihmiset tutustuvat, ihastuvat ja rakastuvat myös urheilun parissa. Jäin asiaa pohtimaan, kun mediassa on ollut paljon juttua Baltzarin kultista ja epäeetteisestä toiminnasta. Nuori ihminen on herkkä vaikutukselle ja manipuloinnille. Vaikka tässä Baltzarin tapauksessa näyttää siltä, että hän on osannut manipuloida myös korkean tason päättäjiä, presidentti Halosta ja opetusministeriötä myöten. Rahaa ja kunniaa on tullut monelta taholta vailla kritiikkiä.

Nuori – ja miksei aikuinenkin – lumoutuu ihailusta ja kehuista. Manipuloija osaa vetää oikeista naruista, ylistää ja kehua, kunnes saa kohteensa koukkuun, ja sitten uhkaillen ja alistaen pitää käskyvallassaan, kuten Balitzarin tytöille oli käynyt.

Muistelen että joku vuosi sitten oli kohu turkulaisesta musiikinopettajasta, jolla oli myös ollut vääristynyt suhde oppilaisiinsa. Samaa tapahtuu varmasti monella eri elämänalueella; kulttuurin, urheilun ja uskonnon parissa. Eikä aina kyse oli seksuaalisesta väärinkäytöstä. Vastikään oli uutinen kansainvälisestä pyramidihuijauksesta. Manipuloinnilla osataan huijata myös rahaa.

Hesarin juttua lukiessani ajattelin että jos minulla olisi teini-ikäinen tyttö luetuttaisin artikkelin hänellä, jotta osaisi varoa vastaavaa. Taidanpa luetuttaa sen myös pojallani. Ei sukupuoli suojaa vallankäytöltä ja manipuloinnilta.

Tuli mieleen nuoruusmuisto. Olin 17, vai olinko jo 18, nyt en muista tarkkaan. Seurustelin pojan kanssa, joka meni armeijaan. Poika pyysi lähemmäs kolmekymppistä ystäväänsä ”pitämään minua silmällä” ja viettämään kanssani aikaa, että en pitkästyisi viikonloppuisin, kun poikakaveri oli opettelemassa Suomen puolustusta.

Poikakaverini ystävä otti tehtävän tosissaan. Hän ajoi työkseen rekkaa ja pyysi mukaansa viikonloppuisin, kun lähti ajoon. Menin mukaan. Oli varsin mukavaa ja viihtyisää. Istua vain kyydissä, katsoa maisemia ja jutella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Meillä oli varsin syvällisiä keskusteluja. Sain kaipaamaani huomiota ja kehuja. Mitään intiimiä ei asiaan liittynyt, kerran taidettiin ottaa torkut vierekkäin. Intiimeintä oli se, että äiti suuttui ja haukkui minua rekkamiehen huoraksi. Se kyllä sattui. Varsinkin kun syytös oli aiheeton.

Mutta vasta nyt vuosikymmenten jälkeen tajuan, että se mieshän oli ihastunut minuun. Nuorena ja kokemattomana en osannut nähdä asian todellista puolta. Minä tulkitsin kaiken ystävyydeksi ja huolenpidoksi. Syntymäpäivänäni mies kiersi Saarijärven ruokakaupat, ja kioskit ja osti kaikki Fancy-suklaapatukat, mitkä löysi minulle lahjaksi, koska se oli lempisuklaatani.

Vai hetkinen. Kumpikos ne patukat osti; poikaystävä vai sen rekkakuskikaveri? Kirjoitin itseni pussiin. En muista, kummalta ihailijaltani patukat sain! Minulla on vieläkin tallessa postikortteja tuolta ajalta – molemmilta – sekä armeijasta, että ympäri Suomea rekkareittien varrelta minulle lähetettyjä.

Joka tapauksessa molemmat päättyivät – sekä seurustelu että ystävyys. Taisin saada tarpeekseni molemmista. Äiti sai huokaista helpotuksesta. Ainakin hetkeksi.

Sen pituinen se.

Rumat sukat, markkinoilla ja joulupulla

Nyt täytyy keskeyttää Sorg Strumpor -projekti. Olen saanut vauhdikkaasti aikaiseksi kaksi erilaista, puolivalmista sukkaa, erittäin rumaa. Vain keltaiset kärjet puuttuvat.

Vuosiluvun neulominen sukanvarteen on osoittautunut ylivoimaiseksi. Ja muutenkin sukat näyttävät niin rumilta että ei sellaisia kehtaa kenellekään lahjaksi antaa. Paras kaivaa sängyn alta savimöykky ja ryhtyä muotoilemaan Hymytäti-patsaita. Ne onnistuvat paremmin – yleensä.

Harmittaa, kun en osannutkaan toteuttaa sukkia. Mutta ehkä joku näppärämpi ottaa kopin, ja ryhtyy sukkia väkertämään.

Saman asian olen huomannut ennenkin; olen parempi ideoimaan kuin toteuttamaan. Toteutus on aina vähän sinne päin, johtuen ilmeisesti kärsimättömästä luonteestani. Pitäisi tyytyä keksimään. Mutta kädet kaipaavat tekemistä. Television katsominen on tylsää, jos ei samalla kudo. Ehkä pitää alkaa saman aikaan nostamaan puntteja, jos kutominen ei onnistu.

Asiasta toiseen.

Ollaan pojan kanssa menossa lauantaina Finlandia-talolle Ismo Leikolan stand-up show’n. Ensi kertaa menen katsomaan stand-up’a, mielenkiintoista.

Ajattelin tilata väliaikatarjoilut etukäteen. Tilasin kaksi karjalanpiirakkaa ja kaksi teetä. Arvatkaapa paljonko maksoi? 25€. Kyllä on käsittämätön hinta teekupista ja karjalanpiirakoista! Melkein tekisi mieli perua tilaus ja ottaa käsilaukkuun karjalanpiirakat ja Airam-pullollinen teetä, ja mielenosoituksellisesti syödä omat eväät väliajalla. Olisikohan sallitua?

Viikonloppuna kävin joulumyyjäisissä. Ajattelin, että jos myyjäisissä olisi kotitekoisia joululaatikoita, ostaisin, pistäisin pakastimeen ja jouluna tarjoilisin ”ominani”. Tulisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla; kannattaisin ja tukisin hyvää asiaa, ja samalla saisin jouluruuat. Mutta ei ollut myyjäisissä laatikoita. Oli kransseja, kynttilöitä, monenlaista itsetehtyä koristetta – ja tietenkin arpajaiset. En ostanut mitään. Vielä on aikaa jouluun, aika tarkkaan kuukausi, joten ehkä laatikot vielä tulevat vastaan.

Vaikka muistan kyllä olleeni saman haasteen äärellä aiemminkin. Helsingin Senaatintorilla on joulukuussa kaunis ja viihtyisä joulumarkkinatori. Olen sen aina kiertänyt läpi, ostanut joulumakkaran ja mukin glögiä, mutta muuta ostettavaa en yleensä ole löytänyt. Olisi kiva jos kauppiaat keksisivät jotakin uutta valikoimiinsa. En millään tarvitse joka vuosi uutta visakoivuista pannunalusta.

Koululla, missä käyn lavisjumpassa on oppilaiden pitämä käytäväkahvila. Jokainen luokka pitää vuorollaan kahvilaa, ja kerää siten rahaa luokkaretkeä varten. En ole mokkapaloja ostanut, vaikka myyjät ovat yhtä aktiivisia kuin feissarit Narinkka-torilla. Miksi ostaisin herkkuja, kun olen menossa jumppaan? Sehän ruineeraa koko jumpassa käynnin.

Ohi kulkiessani ja huonoa omaatuntoa ostamattomuudesta tuntiessani olen miettinyt tätä iänikuista mokkapalaongelmaa. Siksikö että lapset itse tykkäävät niistä, ja osaavat niitä tehdä. Vaikka luulen että suurin osa mokkapaloista on kyllä äitien ja isien tekemiä.

Mutta kävisikö kauppa paremmin, jos myytävänä olisikin jotakin muuta? Vaikka lasten itse tekemiä joulukortteja. Tai entä jos myytävänä olisi kotonatehtyä ruokaa? Makaronilaatikkoa? Lohikiusausta? Lihapullia ja muussia? Linssikeittoa? Itse leivottua leipää. Luulisi, että moni kiireinen äiti ja isä voisi lastaan ip-kerhosta noutaessaan ostaa ruuat kotiin. Minäkin voisin ostaa jotakin take-away ruokaa jumpan jälkeen kotiin viemiseksi. Nälkä ihmisellä nyt kuitenkin säännöllisesti on. Ja kyllä saattaisin kokonaisen pitkonkin ostaa, jos sellaisen jossakin näkisin. Mutta pitkoja näkee enää harvoin.

Pitäisiköhän suomalainen pitkopulla ilmoittaa Unescon maailmanperintökohteeksi? Katoavaa kansanperinnettä. Mökkipaikkakunnalla oli vanha pullamummo, joka möi itseleipomiaan pitkoja. Ne painoivatkin kuin vastasyntynyt. Mummo kuljetti pitkoja pienillä kärryillä kadun varteen myytäväksi lauantaisin. Pariin vuoteen mummoa ei ole näkynyt pitkopuuhissa. Äskettäin kuulin; pullamummon hautajaiset olivat pari viikkoa sitten.

Ehkä rupeankin leipomaan pullapitkoja. Jos tekisikin joululahjaksi pullapitkoja. Lämpimiä pullajötkylöitä olisi kiva viedä ovelta ovelle hyvän joulun toivotusten kera. Varmaan sekin menisi jotenkin pieleen. Taikina ei nousisi, en osaisi letittää, pitkot jäisivät raakaksi sisältä, tai unohtaisin pullat uuniin, kun lähtisin viemään roskia. Mutta jälleen kerran; idea on hyvä!

Everything is booming

Helsingissä oli ”pöhinäviikot” eli Slush. Se tarkoitti sitä, että en päässyt saunomaan ja uimaan, koska Slush-vieraat haluavat kokeilla näitä asioita.

Ei se mitään. Voin käydä uimassa ilman saunaakin.

Jäin miettimään tätä Slush-asiaa; kasvuyrityksiä ja start-up-ja, ja koin itseni noin miljardivuottavanhaksi – ja yllättäen myös kommunistiksi.

Minä mieluummin haluaisin vakavanhayrityksiä.

Sellaisia, jotka eivät vain kasvaisi tai olisi ikuisesti alussa.

Haluasin yrityksiä, jotka olisivat loppuun asti, last-upp’eja – niin kuin avioliitossa, hyvien ja pahojen aikojen yli – jotka kantaisivat vastuunsa, eivät tuhoaisi luontoa (vrt. Talvivaara), maksaisivat asianmukaiset palkat , ja työajat olisivat inhimilliset.

Me kuvittelemme että muun maailman pöhinät, mellakat Hong Kongissa, Pariissa tai Moskovassa ovat kaukana, eivätkä kosketa meitä. Meillä on täällä ikuinen, loputon onnen slushpöhinä. Mutta ehkä ei ole.

Slushin aikaan lähipostin edessä päivystivät lakkovahdit allapäin. Peukutin ja toivotin tsemppiä.

Yhteiskunnalliset levottomuudet, kapinat ja vallankumoukset ovat alkaneet aina siitä, että osa jää paitsi ja toinen saa liikaa. Tulee epäoikeudenmukaisuuden ja osattomuuden tunne. Silloin valtaan pääsevät leninit, hitlerit, trumpit ja erdoganit.

Tarvitaan oikeudenmukaisuutta ja empatiaa. Ei ole oikein, että johto tienaa käsittämättömän isoja summia rahaa, ja työntekijöille ei ole varaa maksaa edes kymppiä tunnilta. (Kävin kerran aamupostin rekryssä, palkka olisi ollut noin 8 €/h, tulin siihen tulokseen että nukun mieluummin).

Epäoikeudenmukaisuudet tulee korjata. Yhteiskunta ei voi toimia vain niin että pelataan omaan pesään. Toimiva, rauhaisa yhteiskuntaelämä edellyttää joukkuepeliä. Tarvitaan ymmärrystä toisten hädästä ja ahdingosta.

Se ei tarkota vain isoja, yhteiskunnan tekoja. Se tarkoittaa pieniä tekoja lähikaupassa, bussissa, työpaikoilla, missä vain tapaamme muita. Me voimme osoittaa empatiaa ja olla auttava käsi. Joskus jo se että huomaa ja kohtaa riittää. Huomio muut.

Onneksi Huuhkajat näyttivät joukkuepelistä esimerkkiä. Toivottavasti pystymme maana ja kansana samaan. Ettei meille tule trumppeja, hitlereitä, erdoganeja ja sitten vielä lopuksi brexit.

Onneksi sentään natohöpötys on jäänyt. Vielä muutama vuosi sitten oli kova hinku Natoon ja media siitä luukutti.

Oi-joi-joi, kunpa osaisimme kansakuntana toimia fiksusti ja kaukonäköisesti.

Sorg Strumpor eli Sorisukat

Ai kun nyt tökkii tämä kirjoittaminen! Iski villasukankutomisvimma; olen villasukkaholic!

Kyseisessä tilassa oleva henkilö ei kykene muuhun kuin tuottamaan villasukkaa, ajatus kyllä juoksisi, mutta ei ennätä niitä kirjata ylös, on vain pakko kutoa.

Sain villasukkaidean. Aion kutoa serkun miehelle villasukat joululahjaksi. Niiden nimi on ”Sorg Strumpor”.

Nyt jos tunnet serkun tai sen miehen, niin hyshys. Serkku ei näitä minun horinoita ennätä lukea, ja sen mies ei ymmärrä, kun on ruotsalainen, joten voin tämän joululahjaidean tässä paljastaa.

Surusukkien idea on se, että varteen kudotaan vuosiluku, ja – meinasin sanoa terälehteen – tarkoitan teräosaan kudotaan niin monta mustaa raitaa, kun on kuolleita. Serkun miehelle tein kaksi paksua mustaa raitaa, häneltä kuolivat tänä vuonna sekä isä että vaimon äiti.

Villasukan pääväri on harmaa. Se kuvaa kokonaisankeutta. Parisuhteelle tai omalle elämälle ei jää tällaisessa tilanteessa aikaa.

Sukan kärjen aion kutoa kirkkaan keltaiseksi, se kuvastaa valoa, iloa ja tulevaisuutta, jonka toivon olevan keveämpi kuin mennyt vuosi.

Saa tehdä samat, the future is for sorisukat!

Rauhan ja rakkauden joulu

Kohta turskautan joulun päälle! Torstaina. Niin olen päättänyt.

Haen muovikuuset vintiltä; valkoinen kuusi eteiseen, pieni vihreä takan päälle. Rautakaupan esitteessä näin johdottomat joulukuusenvalot. Sellaiset voisi hankkia, kun johdot menevät aina sotkuun. Virittelen perinteiset koristeet paikoilleen, niistä rakkaimmat ovat pojan päiväkodissa askartelemat tonttu ja lumiukko.

Ehkä avaan jouluradion tai teen oman suosikkilaulujen soittolistan Spotifihin. Ai, mutta olenkin tehnyt sen jo viime jouluna! Olin ihan unohtanut. Listalla on mm. Taivas sylissäni ja Konstan joululaulu. Listalla on myös Suomalainen rukous, se lauletaan aina itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Se on niin mahtipontisen komea: Siunaa ja varjele meitä, Korkein kädelläs, kaitse aina kansamme teitä.

Nurkkakaapissa on glögipullo viime joululta. Tarkistan päivämäärän, jos se on vielä juotavaa, lämmitän ensimmäiset glögit. Oikeasti en kyllä edes tykkää glögistä, varsinkaan siinä lilluvista paisuvista rusinoista ja punaiseksi värjäytyvistä manteleista. Ne jätän pois.

Ihanaa saada aloittaa joulu!

Mediassa kohistaan koulujen joulujuhlista. Harmittaa koko rälläkkä. Joulun pitäisi olla hyvän tahdon juhla, jolloin kiukkuisimmastakin saiturista tulee antelias, empaattinen ja muita kohtaan armollinen.

Viha, kauna ja katkeruus ovat voittaneet uskon, toivon ja rakkauden tässä maailmassa. Tuntuu siltä kuin hyvää mieltä ja toivoa tuo vain Coca-colan valoja vilkkuva joulurekka. Se sallii maailman jokaisen lapsen tulla luoksensa.

Tai toisin päin, sen luokse me sallimme lapsemme tulla.

Jälkikirjoitus:

Ehkä syytä tarkentaa; en kannata koulujen joulujuhlan viettoa kirkoissa. Jokaisen koululaisen kulttuuritaustaan ja uskontoon katsomatta tulee saada viettää koulun joulujuhlaa kokematta ulkopuolisuuden tunnetta, tuntevansa itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Monikulttuurinen ja -uskontoinen Amerikka on tämän ongelman ratkaissut aikoja sitten. Silloin jäljelle jää Happy Holidays ja Season Greetings. Meillä ei vielä ole terminologiaa jouluttomaan joulunviettoon. Ehkä yhteinen kultainen keskitie voisi löytyä juuri siitä hyväntahtoisuudesta, mitä joulu voi edustaa kaikille. Tai rauhasta! Joulurauhaahan on aina julistettu Suomen Turusta. Ja rauhaa me tässä levottomassa maailmassa eniten tarvitsemme. Lapsille ja nuorille maailma voi näyttäytyä pelottavana ja ahdistavana. Rauhan toivotus sopii varmasti kaikille. Tehdään joulusta rauhan juhla. Peace and love. Rakkautta ja Rauhaa kaikille!

Minimetsäidea ja yhteiskäyttöautot

Olipa kiva viesti sähköpostissa. Pirkko oli bongannut Helsingin Uutisista jutun, missä Marimekon entinen tj Mika Ihamuotila ehdottaa, että Kasarmintorille istutettaisiin puita ja siitä tehtäisiin pieni metsä. Juttu löytyy tästä linkistä, sivulta 6:

https://www.lehtiluukku.fi/lehti/helsingin-uutiset-keha-painos/_read/30.10.2019/227687.html

Minä kirjoitin samasta aiheesta keväällä Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen ja myös tänne blogiin. Tyhjät tuuliset kiviaukiot ovat turhia, ja nurmikenttäpuistot voitaisiin istuttaa metsäksi. Hienoa, että asia saa kannatusta ja jos vaikka toteutuisi. Tässä aiheesta kirjoittamani blogi 23.3.2019:

https://mrsmiddleage.com/2019/03/23/lisaa-metsaa-kaupunkiin/

Sain myös uuden idean: taloyhtiöautot.

Meidän taloyhtiöllä on parkkihalli, mutta paikkoja siellä on rajoitetusti, mistä aiheutuu välillä kinaa. Moni haluaisi autotallipaikan, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä.

Suurin osa autoista seisoo käyttämättöminä tallissa, niitä käytetään satunnaisesti viikon aikana. Aivan niin kuin meidän auto. Sitä käytetään ehkä noin kolme kertaa viikossa.

Mutta mitä jos autotallissa olisikin taloyhtiön yhteiskäyttöautoja? Niitä voisi varata nettisovellutuksella omaan käyttöön tarvittaessa. Veikkaan että moni voisi luopua omasta autosta kokonaan. Ilman autoa ei aina pärjää, mutta auton ei tarvitsisi olla oma.

Taloyhtiön yhteiskäyttöauto toisi varmasti myös lisäarvoa taloyhtiölle. Kätevintä olisi, jos autoja olisi monenlaisia, voisi olla vaikka yksi pakettiauto, jos tarvitsee käydä ostamassa jotakin isompaa.

Olen ollut huono käyttämään busseja. Mies, joka on syntyperäinen helsinkiläinen, tuntee bussilinjat, tietää mikä bussi menee minnekin, mutta minä olen ihan nuubi tässä asiassa. Kunnes tuli HSL:n nettisovellutus, josta ostan liput ja näen kätevästi, millä bussilla minnekin pääsee. Nyt valitsen mieluummin bussin, kuin lähden äkämystymään ratin taakse.

Autolla ajo Helsingin keskustassa on hermoja raastavaa puuhaa. Tulen aina hyvin kiukkuiseksi, kun joudun autoilemaan. Tiet ovat tukossa, joka paikassa on muoviaitoja ja katuja osittain suljettu erilaisten rakennusprojektien takia. Kävelijöillä ei ole heijastimia, eikä heitä erota pimeydestä, pelkään että ajan päälle.

Miten ihanaa onkaan istahtaa bussiin ja antaa jonkun muun hoitaa ajaminen. Voi rentoutua. Miksi ihmeessä ajaisin itse, kun voin sen homman jättää muiden huoleksi? Luulen, että moni yksityisautoilija ei ymmärrä tätä. Yläkerran naapuri ajaa Tampereelle töihin omalla autolla. Mitä järkeä? Hän voisi matkata rauhassa ja stressaantumatta junalla. Junissa on nykyisin käteviä työskentelyyn tarkoitettuja istumapaikkoja, missä naapuri ei istu ihan vieressä katsomassa, mitä teet, joten yksityisyydensuojakin on taattu.

Omia tapoja on yllättävän vaikea muuttaa. Mutta toisaalta myös yllättävän helppo; tarvitsee vain uskaltautua kokeilemaan. Kun huomaa uuden tavan hyödyt, muuttaa toimintatapaa helposti.

Vielä yksi idea: jäteenkuljetusautot voisivat olla liikennöimättä keskustassa aamu-ja iltapäiväruuhkan aikana. Olen syksyn aikana vienyt pojan kaksi kertaa kouluun autolla, olisi muuten myöhästynyt. Aina on ollut jossakin kadun pätkällä jäteauto tukkimassa liikennettä.

Aamuruuhka-aika on vain puolitoista tuntia n. klo 7.30-9.00. Eikö olisi helppo järjestää niin, että silloin jäteautot eivät olisi silloin kierroksella, menisivät vaikka aamukahville siksi aikaa? Liikenne sujuisi paremmin. Ei ole kenenkään etujen mukaista hankaloittaa yksityisautoilua, vaikka sitä syytä onkin vähentää ja turhasta ajosta päästä eroon kokonaan. Liikenneviha vähenisi.

Aina on hyvä pyrkiä keinoihin, jotka vähentävät vihaa ja lisäävät positiivistuutta. Siis lisää puita, ja järkeä ja toimivuutta autoiluun!

Kengät ja mieli

Kenkäkaupan ikkunassa oli ihanat buutsit. Tai ei ne oikeastaan olleet oikeat buutsit, ne olivat buutsimaiset saappaat. Mutta tuli buutsimuistot mieleen.

Minulla oli buutsit joskus 80-luvun lopulla, silloin kun ne olivat viimeksi muotia. Vai oliko se 90-luvun puolella, taisi olla, en muista. Mutta muistan tunteen. Niillä kävely oli ihan omanlainen kokemus. Tuli itsevarma olo. Sellainen että meikä pystyy mihin vain! Johtuisiko noista varhaisista buutsivuosista että tykkään Lavis-jumpassa eniten rivitanssista. Pieni cowgirl sisälläni herää silloin hetkeksi henkiin.

Kenkien vika ettei minulla ole juuri koskaan naisellinen olo. Pitäisi olla korkokengät. Kyllä. Ymmärrän. Korkokengissä sipsutellessa tulee aivan varmasti tosinaisellinen olo. Ja tietenkin myös näyttää naiselliselta. Mutta minä onneton olen sellainen lampsia. Mennä lapsin pitkin askelin, hame repeää ja korkokenkien korko jää jumiin, ne eivät minun menooni käy.

Lempikenkäni ovat tänä syksynä olleet kolme numeroa liian isot DrMartinsit. Ne päätyivät minulle sattumalta. Poika aloitti syksyllä lukion ja meni Nasujaisiin. Sinne oli käsketty pukeutua tytöksi, poika lähti hommaamaan tyttövarusteet. On tietenkin aivan älytön ajatus mennä hankkimaan yhden illan tyttövaatteet Stockmannilta, mutta niin hän järkeili asian hoitaa. Osti Gantin hameen, sukkahousut, rintaliivit, topin ja DrMartinsit.

Hame oli niin pahassa jauho-kanamuna-ties mitä-mössössä, että vaikka pesin sen kahteen kertaan, lika ei irronnut, oli pakko heittää hame roskiin. Rintaliivit yritin ottaa omaan käyttöön, mutta koko ei ihan mätsännyt. Sukkahousut olivat tietenkin rikki. Joten jäljelle jäi kengät.

Ihmettelin, että ihanko totta tytöt pitävät tällaisia kenkiä nykyään. Minusta ne näyttivät miehen kengiltä, mutta kuulemma tyttöjen ovat. Ostin paksut geelipohjalliset kenkiin ja olen nyt pitänyt niitä siitä pitäen. Ovat aivan ihanat jalassa ja mätsäävät oikeastaan minkä kanssa tahansa. Ovat muuten jalassani myös tuossa blogin mrsmiddleage-kuvassa pitsimekon kanssa. Ikinä en olisi keksinyt sellaisia kenkiä ostaa.

Itse asiassa niissä tulee vähän sama fiilis, kun buutseissa 90-luvun alussa. Naiselle, joka kulkee omia polkujaan. Mikään ei minua pysäytä, minä menen minne haluan, pystyn mihin vain.

Kannattaa siis miettiä, mitä jalkaansa laittaa. Siitä tulee kokonaisfiilis. Kengät vaikuttavat koko kehoon ja mieleen, oloon ja olemukseen.

Ehkä korkokenkien pidon voisi aloittaa vanhana ja liikuntakyvyttömänä, jos sellaiseen elämäntilanteeseen joskus joutuu. Silloinhan on ihan sama, mitä on jalassa, jos ei tarvitse pysyä pystyssä saati kävellä nopeasti. Voisi istua rullatuolissa tai maata sohvalla huikean korkeat korot jalassa ja tuntea ensi kertaa elämässä itsensä oikein tosinaiselliseksi. Vaikka luulenpa että valitsisin ko tilanteessa paksut ja lämpimät villasukat.

PS. Oletteko muuten pistäneet merkille, että nykyisin kaikilla televisiossa työskentelevillä naispuolisilla uutistenlukijoilla, haastattelijoilla ja puheohjelmien pitäjillä on aina huikean korkeakorkoiset ja näyttävät kengät jalassa? Ikään kuin haluttaisiin erityisesti korostaa heidän feminiinisyyttään. Mutta voi olla, että uutistenlukijalla olisi paljon itsevarmempi olo, jos jalassa olisi DrMartinsit. Ja voi olla että itsevarmuus tarttuisi katsojaankin. Että kyllä tässä selvitään maastopaloista, hurrikaaneista ja muista, kun on kunnon kengät!

Televisiossa kaikki hyvin

Jollakin television mysteerikanavista pyörii iltapäivisin ohjelma nimeltä Sisterwifes. Se kertoo Las Vegasissa asuvasta perheestä, missä on neljä vaimoa ja yksi mies, lasten lukumäärä on jäänyt minulle epäselväksi, tietänevätkö sitä itsekään.

Onnellisen oloisia ovat ja tyytyväisiä elämäntapaansa. Tällä hetkellä tosin kärvistelevät asuinkustannusten kalleutta. Onhan se älyttömän kallis elämäntapa, kun on neljä vaimoa ja jokaisella oma talo. Talot sijaitsevat saman tien päässä. Perhe suunnittelee muuttoa pois Las Vegasista maaseudulle, minne he voivat rakennuttaa yhden talon, missä jokaisella vaimolla voisi olla oma osastonsa ja oma keittiö. Lisäksi tulee koko perheelle yhteiset tilat. En tiedä, mitä mies tekee työkseen, että pystyy tämän klaaninsa elättämään. Vaikuttaa siltä että vaimot eivät käy töissä.

Television ohjelmatarjonta on mielenkiintoista. Siitä voisi tehdä sosiologisen tutkimuksen. Jos muualla yhteiskunnassa sukupuolinetraalisuus lisääntyy, niin televisiossa suunta on päinvastainen. Television maailmankuva on ohjelmatarjonnan perusteella varsin selkeä. Siellä on selkeästi omat ohjelmat naisille ja miehille.

Paitsi Kielletty rakkaus -nimisessä ohjelmassa. Katson sattumalta yhden jakson, missä vanhemmat olivat katkaisseet täysin suhteensa poikaansa, kun tämä oli kertonut homoudestaan. Poika ei ollut päässyt edes veljensä häihin, koska isä ei halua häntä enää nähdä, eikä tämän pojan nimeä saanut mainita.

Tuntuu ihan käsittämättömän julmalta. Miten voi oman lapsensa hylätä, sulkea kokonaan pois perheestä? Ja sellaista kuitenkin tapahtuu nykypäivän Suomessa. Onhan myös uskonnollisia lahkoja, joissa kuri on niin kova, että lahkon jättänyt hylätään ja suljetaan pois perhepiiristä. En voi ymmärtää, saati hyväksyä.

Takaisin televisio-ohjelmiin.

Naisten ohjelmissa keskiössä ovat ihmissuhteet. Hääteemaisia ohjelmia on PALJON! Hääpukua etsitään ympäri maailman. Ja nyt kun nähtävästi kaikille morsiammille on jo mekot etsitty, aletaan niitä etsiä kaasoille. On unelmahäitä tai sulhanen tavataan vasta alttarilla. Deittiohjelmissa katsotaan miten ensitapaaminen onnistuu tai sinkut laittavat ruokaa. Kotirouvien elämää voi seurata eri puolilla Amerikkaa tai tutustua lätkävaimojen arkeen. Mainoskatkolla kaupataan hiustenvärjäysaineita, ryppyvoiteita, Tena-suojia ja hiivatulehduslääkkeitä.

Äijäohjelmissa juodaan skorpioninmyrkkyviinaa, syödään nuotiolla paistettua rottaa, painitaan, kalastetaan, rämmitään viidakossa, testataan autoja – ollaan tosielämän tarzaneita. Mainoskatkolla on autoja, koneita, parranajovälineitä ja grillimakkaraa. Testosteroni tursuaa kaukosäätimestä.

Loput ohjelmat ovat sitten sukupuolineutraaleja tietokilpailuja, visailuja tai kisoja. Juontajana on Heikki Paasonen, Mikko Leppilampi tai radiosta lainattu Jaajo Linnonmaa. Jenny Pääskysaari ja sanakikkailevat viisastelijat, ikuisesti jatkuvat tanssit tähtien kanssa tai vuosi vuodelta vanhenevat artistit Vain elämää -pöydän ääressä muistelemassa uransa tähtihetkiä.

Televisiossa maailma on turvallisesti jumissa. Kaikki jatkuu samalla tavalla maailman tappiin asti. Niin kuin orkesteri jatkoi soittoaan uppoavan Titanicin salongissa, niin mekin katsomme tanssivia tähtiä ja ikiruskeita tanssituomareita, koska olohuoneen ulkopuolella ongelmat ovat niin suuria ja pahuus niin pahaa, että pelottaa, eikä millekään voi mitään.

On siis parasta vain avata televisio ja katsoa, mitä siskovaimoille tänään kuuluu.

Kenkälaatikon nuoruusmuistot

Valokuvaamon ikkunassa on teksti ”eräänä päivänä lapsesi etsii kuvaa sinusta, minkälaisen kuvan hän löytää”. Valokuvaamo kehottaa otattamaan edustavan kuvan itsestä. Minulle tulee väistämättä mieleen että kyseessä on omat hautajaiset ja lapsi etsii kuvaa, minkä laittaa pöydälle surunvaliteluadressien ja kynttilän viereen. Voihan kuvaa tarvita lehteen laitettavaan 70-vuotisonnitteluunkin, jos haluaa asiaa tarkastella positiivisemmasta näkökulmasta.

Tällä viikolla Helsingissä on Arsmoriandi -niminen kuolemaa käsittelevä tapahtumasarja. Ohjelma löytyy netistä tuolla nimellä. Yksi tapahtumista on nimeltä Kirstu. Siinä voi pukea päällensä arkkuvaatteen ja mennä oikeaan ruumisarkkuun makaamaan. Hui! En kyllä halua kokeilla. Kuulostaa hurjalta. Sen sijaan itkuvirsityöpaja olisi kiinnostanut, mutta se on jo täysi. Torstai-iltana on hautausmaakävely Malmilla Kai Sadinmaan johdolla ja keskiviikkona suruseurat, niihin ajattelin osallistua. Hyvä idea ja osuva ajoitus järjestää kuolematapahtuma marraskuussa. Tämän voisi uusia joka syksy.

Valokuvista tuli mieleen omat valokuvat kenkälaatikossa. Etsin viikonloppuna kuvia siitä, mitä tein ja touhusin syksyllä 30 vuotta sitten kun Berliinin muuri murtui. Löysin matkavalokuvia vuonna 1988 tekemältäni Interraililta. Kenkälaatikossa oli myös kuvia lukion luokkaretkeltä Saksaan. Maistoin elämäni ensimmäisen kerran kirsikkalikööriä. Kuvia katsellessani aloin pohtia, että joku nämäkin joskus käy läpi ja ihmettelee elämääni. Heittää sitten roskiin. Että pitäisiköhän editoida omaa henkilöhistoriaa ja sensuroida kuvia etukäteen?

Sikäli on mahtavaa että on elänyt nuoruutensa ennen Facebookia ja Instagramia, on vielä mahdollisuus muokata omaa kuvavirtaa. Toisin on nykynuorilla. Heidän nuoruuden toilailut säilyvät ikuisessa muistissa, ei ole mahdollisuutta itsesensuuriin.

Radiosta kuulin että muutaman vuosikymmenen päästä Facebookissa on enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä tulee pikku hiljaa hautausmaa. Sitten ei tarvitse mennä kävelylle Malmille pimeälle hautausmaalle. Siellä on muuten niin pimeää että osallistujia pyydetään ottamaan oma taskulamppu mukaan. Tulevaisuudessa lapsenlapset voivat katsoa Facebookista, minkälainen ihminen isoäiti on ollut ja mitä touhuillut. Onhan siinä tietenkin puolensa. Monta kertaa olen miettinyt että minulla on muistikuvat omista mummoistani vain vanhoina. Mutta hekin ovat joskus olleet nuoria. Minkälaisia nuoria he ovat olleet? Mitä hurjaa tehneet? En saa koskaan tietää. He ovat minulle ikuisesti köpötteleviä harmaahapsia.

Ehkä sittenkin annan kenkälaatikon olla rauhassa. Jää lapsenlapsille ihmeteltävää. Mummo on vuonna 1985 juonut kirsikkalikööriä entisessä Länsi-Saksassa ja vokotellut turkkilaisia poikia. Vai oliko se toisin päin? Sitä kuva ei kerro, enkä minä kerro. Koska en muista.

Kas näin heiluu hattu

Miksi kesähattu näyttää hyvältä, mutta talvihattu ei? Tykkään kaikenlaisista olkihatuista, monenmallista lieriä löytyy, ja niitä on kiva käyttää kesällä. Mutta miten voi olla mahdollista, että jos samaan päähän yrittää laittaa talvella hatun, ei näytä ollenkaan yhtä hyvältä. Näyttää juuri siltä mitä onkin, täti-ihmiseltä.

Hattukauppias väitti että se johtuu vain tottumuksesta. Emme ole tottuneet käyttämään hattuja talvisin. En usko. Kyllä siinä joku muu selitys täytyy olla. Ehkä syy on materiaalissa. Talvihatut ovat raskaampaa tekoa.

Nyt kuitenkin ostin hatun. Siihen on ihan järkisyyt. Yleensä käytän pipoa, minkä otsassa lukee isolla ”Queen”. Tai sitten toista, missä teksti ”Kuka muu muka”. Ihan kauhean vakavastiotettavalta ihmiseltä ei näillä päähineillä vaikuta. Joskus unohdan, mitä on päässäni, ja ihmettelen, mitä ihmiset virnuilevat. Tarvitsin siis jotakin päähänlaitettavaa, että en näytä kävelevältä vitsiltä.

Maria Veitola kävi yökyläillemässä Miina Äkkijyrkän luona ja antoi hänelle läksiäislahjaksi pinkin huopahatun. Jotakin samanlaista ajattelin itselleni. Räväkän väristä, iloista. Sovittelin keltaisia, vihreitä, oransseja, punaisia. Ostin mustan. Myyjä suositteli, ostoskaveri suositteli. Minusta näytin ihan tatilta tai tätiltä. Mutta nyt on hattu, ja voin kulkea kadulla ilman että ihmiset pidättelevät nauruaan, tai sitten he pidättelevät sitä nyt uudesta syystä, en tiedä.

Ehkä täytyy ensin pitää hattua sisällä kotona, että tottuu siihen. Suorittaa sisäänajo.

Kuntoilukuuri jatkuu vaisuin tuloksin. Ellei sitten vaikutuksiin lasketa lihaskipu ja kyltymätön nälkä. Keskiviikkona oli lihasjumppa. Kesken jumpan reidestä kuului pamaus. Tai olisi kuulunut, jos ei musiikki olisi ollut niin kovalla. Tuntui siltä kuin joku olisi heittänyt kivellä. Epäilin että takanani treenaava minuakin vanhempi rouva olisi kivittänyt. Mutta nähtävästi reisilihas revähti. Hetken huohotettuani jatkoin jumpan loppuun. Nyt sitten klinkkaan jalkaa.

Viikko-ohjelmaan kuuluu myös joogatunti, pilatestunti ja lavatanssijumppa. Sitten vielä kestokyvyn mukaan sauvakävelyä tai kuntosalitreeniä. Keho on järkyttynyt kaikesta kokemastaan, ja ihmettelee, mitä on tekeillä. En tiedä, onko tässä mitään järkeä. Mutta ainakin kuumat aallot ovat totaalisesti kadonneet. Paino ei ole merkittävästi pudonnut, mikä on pettymys. Mutta olen kyllä syönyt normaalia enemmän ja isompia annoksia. On vain niin kova nälkä.

Käytiin lounaalla legendaarisessa Sea Horsessa. Halusin sinne, koska siellä on isot annokset ja ronskia ruokaa. Kyllä upposi Lindströmin mureke ja 3 dl muussia. Kyytipojaksi otin ison maidon. Se olikin sitten tosi iso, kokonainen tuoppi!

Ps. Kohta voin hakea savipajalta askartelemani teokset. Ne on ehkä jo poltettu. Jännä nähdä, mitä tuli! Aion ostaa paketillisen savea kotiin, ja yrittää tehdä ison naisen pään. Meillä on mökillä takan päällä kahden pään kokoelma: siellä on mies ja poika, nainen puuttuu. Mies on itse asiassa Essi Renvallin veli, korvasta puuttuu pala. Kipsipatsas löytyi halvalla vanhojen tavaroiden liikkeestä 20 vuotta sitten. Poika löytyi kirpparilta. Nainen on ollut haussa, mutta mistään ei ole löytynyt. Sitten olisi koko perhe kasassa. Tajusin että voinhan tehdä sen itsekin. Varmasti ihan helppoa! Niinpä niin, tässä sitä taas mennään kohti uusia epätoivon hetkiä ja pettymysten soita iloisesti rallatellen ja itseluottamusta tursuten!

Reviiri pieni, näkökulma suppea, ajatusmaailma rajoittunut

Avasin lounaskeittoa lämmittäessäni keittiön tv:n, siellä oli menossa Maakuntauutiset. Vaikka Suomea on jonkun verran kierretty, silti kotimaan tietämys on huono, myönnetään. Meillä oli nuorempana ja lapsettomana tapana tehdä kesäisin Suomi-turnee, etsimme outoja yöpymispaikkoja, pääasiassa majataloja, ja kuljimme kaupungista toiseen. Iltaisin menimme paikallisiin pubeihin ja ravintoloihin katsomaan ”meininkiä”.

Muistan eräänkin bed&breakfast -paikan, olisiko ollut Orivedellä, mitä piti kaksi eläkkeellä olevaa sisarusta. Olimme ainoat asiakkaat. Sisarukset olivat vanhoja ja huonokuuloisia. He eivät olleet huomanneet, kuinka yläkerran palovaroittimesta oli patteri loppu, ja se piti erittäin epämiellyttävää merkkiääntä, mitä he itse eivät siis laisinkaan kuulleet, mutta meidän unta se kyllä häiritsi. Tai olisi häirinnyt ellemme olisi itse vaihtaneet siihen uutta paristoa.

Tädit pyysivät meidät iltapalalle. Talo tarjosi voileipää ja teetä. Kysyin että mikä on käytäntö ulko-oven kanssa? Jos lähdemme illalla ”kävelylle” ts. pubiin, moneltako ulko-ovi menee lukkoon, ja miten pääsemme sisään? Käyttöömme ei oltu annettu avaimia. Tädit sanoivat että kymmeneltä menee ovi lukkoon, sitten he menevät nukkumaan ja sitten avataan vasta aamulla. Ei ole mitään syytä olla sen pidempään ulkona. Tuli sitten sellainen lyhyenläntä pubi-ilta. Talo elää tavallaan, ja vieraat kulkee ajallaan on vanha suomalainen sanonta, ja sopii hyvin kuvaamaan tätien vierastalon käytäntöjä.

Eräällä pikkupaikkakunnalla Länsi-Suomessa majatalossa oli erittäin runsas ja rönsyilevä sisustus täytettyine eläimineen, kalloineen, nukkeineen ja tekokukkineen. Tunnelma oli lähes pelottava.

Ehkä näiltä reissuilta ja kokemuksilta jäi ajatus siitä, että oma bed & breakfast paikka olisi ihana. Siinä yhdistyisivät työ ja huvi. En ole kyllä ajatusta toteuttanut. Jos toteuttaisin, olisi se juuri sellainen outo ja mystinen majatalo, missä vieras miettisi, uskaltaako täällä edes nukahtaa. Paikka, missä kaappikello löisi kumeat äänimerkit tasatunnein. Tai ehkä se löisi aina kahtatoista.

Pitäisi taas lähteä Suomi-kierrokselle. Ehkä ensi kesänä. Eräänä kesänä ehdotin pojalle, että ajatetaan Suomi päästä päähän ja pistetään autoon kamera, joka nauhoittaa kaikki meidän puheet, ja ladataan ne jutut youtubeen. Näkyisi vain maisema auton etuikkunasta eteen päin tielle, ja kuuluisi meidän äänet. Katsoohan sitä ihmiset norppavideoitakin tai supermarketin ostoshihnaa, mikä ettei jotakin kiinnostaisi kuunnella, mitä autossa puhutaan. Ei innostunut ideasta. Jäi tekemättä.

Mutta takaisin lounaskeittoon ja Maakuntauutisiin. Sitä katsoessani huomasin miettiväni, että minkälaista mahtaa olla Kokkolassa, Haapavedellä, Kajaanissa, Köyliössä, Kuhmossa, Eurassa tai monessa muussa paikassa, missä en ole käynyt? Minkälaista siellä on asua? Mitä puuhataan lauantai-iltapäivisin? Mikä on puheenaihe siellä, jos täällä harmitellaan sähköpotkulautoja ja valkoposkihanhia tai rottaongelmaa, mikä heillä on mielen päällä?

Olisi mielenkiintoista ja sivistävää tietää. Voisiko Yle tehdä sellaisen ohjelman, missä kierreltäisiin ympäri Suomea ottamassa selvää Suomesta ja suomalaisista, tutustuttaisiin? Sellainen nähtävyysohjelmahan jo oli, missä esiteltiin outoja ja kummallisia nähtävyyksiä eri puolilla Suomea, mutta tarkoitan nyt ihan tavallista eloa ja oloa, tavallisten ihmisten elämää. Tiedämme aika vähän toisistamme. Ja Suomesta.

Ihmisen reviiri on pieni. Näkökulma rajoittunut. Ajatusmaailma suppea. Sanotaan että matkailu avartaa, mutta voisiko avartamista tehdä muutenkin?

Kerran tilasin miehelle lahjaksi kolmeksi kuukaudeksi Maaseudun Tulevaisuuden. Kesäisin meille on joskus tullut Turun Sanomat. Itselle ”vieraan” lehden lukeminen on myös avartavaa. Toisaalta kaikken kiinnostavinta ovat asiat, jotka eivät ole edes uutisia, jotka ovat paikallisille ihan tavallisia ja jokapäiväisiä asioita.

Siksi turistibussit kiertävät kesällä Helsingissä matonpesulaiturin kohdalta. Tuossa suomalaiset pesevät mattojaan – jotka ovat itse kangaspuilla louskuttaneet, leikattuaan ensin matonkuteet vanhoista lakanoista ja muista kodin tekstiileistä, ajatelkaapa miten ekologista! Kaikki käytetään loppuun, viimeisillään kangas päätyy matonkuteeksi! Mäntysuopa tuoksuu, juuriharjat raapivat mattoja puhtaiksi. Ja lopuksi matot jätetään kuivumaan yöksi telineille, eikä niitä kukaan varasta.

Näin ennen. Nyt Itämeressä mattojaan pesevää ei enää katsota suopein silmin, mutta mattojen pesulaiturit ovat yhä paikoillaan ja turistien ihmeteltävissä. Meille tavallinen on heille kummallista. Tässä esimerkkitapauksessa se on kohta kummallista meille itsellekin. Aika harva kaupunkilainen pesee mattonsa. Eikä tuuletusparvekkeillakaan enää ole viikonloppuisin täkkejä ja tyynyjä tuulettumassa. Tavat ja käytännöt muuttuvat.

Mutta Peräseinäjoki, Vimpeli, Somero? Mitä kuuluu? Minkälaista teillä siellä on?

Mielensäpahoittaja ei ole käytösopas

Mielenkiinnolla olen seurannut Helsingin Sanomien mielipidesivulla virinnyttä keskustelua siitä, millä termein päiväkotilasten isovanhempia pitäisi kutsua. Joku oli pahoittanut mielensä vanhus-sanasta. Viisikymppinen isoäiti tai isoisä ei koe itseään vanhaksi.

Pitäisi kokea, sanon minä!

Tuntuu siltä kuin koko kansakunta olisi lukenut Mielensäpahoittajan käytösoppaana. Ottanut siitä mallia suhtautumisessa asioihin. Voi minkä teit, Tuomas Kyrö! Minkä pandoran loukkaantumislippaan avasitkaan! Nyt on kulttuurini omittu, minut määritelty, itsemääräämisoikeuttani loukattu, mökötän, suutun, kirjoitan katkeransuloisen mielipidekirjoituksen tai happaman twiitin.

Siitä on jo vuosia, kun kuljetin sukulaislapsia uimakouluun. Olin silloin noin 45v. Lapset keksivät kutsua minua Vanhaksi Rouvaksi. Naureskelin termille. En itse tuntenut itseäni todellakaan vanhaksi. Että minäkö vanha rouva! Omin kyllä termin luontevasti kutsumanimekseni. Olin ja olen heille Vanha Rouva.

Meni kyllä hetken aikaa syvällisesti tajuta ja ymmärtää että sitä juuri olen heille! Pienen lapsen silmin minä olen vanha. Lapsi ei näe eroa siinä, olenko 45-, 55-, 65- tai ehkä edes 75 -vuotta. Kaikki sen ikäiset ovat vanhoja. Omien vanhempien vanhemmat ovat vanhoja lapsen mielestä, ovat he sitten minkä ikäisiä tahansa. Kyse on ikägenrestä. Ja koska minä olen heidän äitinsä täti, olen vanhempaa ikägenreä, olen vanha, tuntuu minusta itsestäni sitten miten viriililtä tahansa.

Osoittaa huonoa itsetuntoa, jos ei kestä olevansa lapsen silmissä vanha. Eikä asian peittäminen toisenlaisin termein ja kutsumanimin nosta kenenkään asemaa ja merkitystä, päin vastoin. Pitää olla ylpeä iästään / asemastaan suvun ikähierarkiassa.

Sisäisesti voimme olla nuoria/lapsia ikuisesti. Meissä säilyvät samat tunteet, epävarmuudet ja persoonallisuuden piirteet. Tämä sisäinen tuntemus voi johtaa harhaan, on vaikea hyväksyä sitä mitä peilikuva tai syntymävuosi kertoo.

Koko elämä on vanhenemista. Se alkaa ensimmäisestä päivästä. Ja jonain päivänä – jos saamme elää – olemme vanhoja. Jos emme omissa silmissä, niin ainakin lasten silmissä.

Maanantain Hesarissa eräs mielipidekirjoittaja toivoi, että olisimme vain ikäneutraalisti äidinisiä ja äidinäitejä. Odotan mielenkiinnolla sitä päivää, kun Tuomas Kyro kirjoittaa Mielensäpahoittajasta lastenkirjaversion ja lapset keksivät vaatia, että heitä ei enää kutsuta lapsiksi. Se on ikärasistinen termi ja tekee heistä aikuisia alempiarvoisia. Sen sijaan voisimme kutsua heitä ikäneutraalein termein sen-ja-sen-pojaksi tai sen-ja-sen-tytöksi. Toisaalta niissä termeissä on sitten tämä sukupuolimääritelmä, eikä sitäkään saisi olettaa…

Voi tätä maailmaa!

Pyhä onnellisuuden kolminaisuus

Terveisiä taas savitöiden parista! Olin viikonloppuna keramiikkakurssilla. Tällä kertaa kyse ei ollut dreijauksesta – joka edellisellä kurssilla tuli todettua kohtalaisen vaikeaksi puuhaksi. Nyt oli vuorossa keraaminen veisto.

Koska oma osaaminen oli saanut edellisellä kurssilla kolauksen, en lähtenyt tälle kurssille suurin odotuksin. Sisään astuessani sanoinkin, että taas on uusi mahdollisuus epäonnistua. Harmitti vähän että olin tällekin kurssille ilmoittautunut.

Mutta olipa kivaa! Ohjaaja oli rauhallinen ja asiantunteva, hänellä oli aikaa jokaisen ohjaamiseen. Kurssilaiset olivat mukavia, ja tunnelma kannustava. Asiaan varmasti vaikutti sekin, että kun työskennellään koko päivä, ei tule kiireen tuntua, vaan voi ihan rauhassa keskittyä työskentelyyn kelloa katsomatta.

Minulla oli mielessä tehdä riikinkukkoreliefi. Sainkin sen aikaiseksi, mutta ehdin tehdä myös helmipöllöpatsaan. Se on pieni pöllö, jolla on helmet kaulassa, kruunu päässä ja punainen käsilaukku. Ja vielä viimeiseksi tekaisin hymytätipatsaan. Nyt jännitän, miten teosten värjäys onnistuu. Lopputuloksen näkee vasta polttamisen jälkeen, ja saven oma väri vaikuttaa asiaan.

Sunnuntai-iltana kotiin kävellessäni ajattelin, että silloin ihminen on onnellinen, kun saa rasittaa niin aivoja, kroppaa kuin käsiäkin. Joutuu välillä pähkäilemään vaikeita ja isoja asioita, välillä urheilemaan tai tekemään fyysisesti raskaita hommia, ja sitten saa tehdä käsillä jotakin luovaa, se voi olla kutomista, savitöitä tai vaikka leipomista, ja kun nämä kolme ovat tasapainossa, mitään ei ole liikaa, silloin on hyvä olla. Pyhä onnellisuuden kolminaisuus.

Usein työ rasittaa vain jotakin puolta meistä: asiantuntija-ammateissa rasittuu aivot, fyysisessä työssä kroppa ja luovassa työssä kädet/mieli. Mutta silloin pitäisi vapaa-ajalla tehdä fyysistä ja luovaa kompensoidakseen työn tuomat rasitukset.

Tulee mieleen Olavi Uusivirran laulu: On niin helppoo olla onnellinen? Miten se onkin niin; tiedämme kyllä, miten tulemme onnelliseksi, miten pitäisi elää. Silti emme tee niin. Emme tee oikeita asioita tai oikeassa mittasuhteessa.

Itse olen tästä paras esimerkki. Onnellisen päivän päätteeksi lösähdin kotona sohvalle katsomaan Tanssii tähtien kanssa, kaivoin pakastimesta pistaasijäätelöpurkin ja söin sen loppuun, vaikka tiesin että ei pitäisi. Pitäisi tehdä terveellinen smoothie, siitä tulisi parempi olo pidemmäksi aikaa. Pistaasijäätelön hyvä olo kestää vain sen hetken, kun jäätelö sulaa makunystyröihin.

Että on niin helppoo olla onnellinen – teoriassa ja self-help-oppaissa.

Ja blogeissa ja instagram-kuvissa.

Kastikassi

Voi Stockmann parkaa, mikä häly kanta-asiakkaiden kangaskasseista! Onhan se tietenkin noloa kävellä kastikassi olkapäällä, miten eivät tulleet sitä ajatelleeksi. Minä olen rupuasiakas, neloskastia (kolmonen on alin, kutonen paras), joten saan vain vihreän kassin. Mutta eihän sitäkään kehtaa käyttää, leimautuu heti huonoksi asiakkaaksi. On kyllä vaikeaa asiakkaiden miellyttäminen nykyisin.

Kävin myös uudessa Triplassa. En olisi muuten mennyt, mutta pojalla oli siellä päin harrastushommia, ja siksi liikuin huudeilla. Ajattelelin samalla tarkastaa tilanteen. Kävin luontaistuotekaupassa ostamassa raakasuklaamanteleita. Ne ovat sairaan hyviä!

En tiedä, olivatko Triplan kaiuttimet juuri silloin rikki, mutta ei kuulunut mitään taustamusiikkia, eikä kuulutuksia. Se on kyllä loistavaa jos näin on! Inhoan taustamelua ja Tripalassa oli sen puuttuessa rauhallinen tunnelma, vaikka ihmisiä oli paljon. Jos on taustamelua, ihmisetkin puhuvat kovempaa ja kokonaisvoluumitaso nousee.

En tiedä, missä olin, Manhattanilla, Downtownissa tai mitä ihmeen nimiä niille paikoille ja kerroksille olikaan annettu. Miten on niin vaikea tehdä ostoskeskus, missä on helppo liikkua? Dubaissa osataan, siellä on megalomaanisen kokoisia ostoskeskuksia, missä on sisällä laskettelukeskuksia.

Muistan yhden Dubai-Mall’in, missä eri osastot oli nimetty maanosien mukaan, oli Afrikkaa, Aasiaa, Lähi-itää ja mitä niitä nyt sitten oli, ja jokainen osasto sisustettu teeman mukaisesti. Kaakelit, värit, rakenteelliset muodot, kaikki oli ajateltu maanosan mukaan. Heti tiesi, missä oli. Siellä oli helppo kulkea, ja löytää toinen toisensa. ”Olen täällä Afrikassa, tule tänne.” Ja siellä oli myös lasten leikkipaikkoja runsaasti ripoteltuina käytäville. Sillä välin kun äipät oli vaatekaupassa, isät ja lapset /aupairit ja lapset / mummot ja lapset viihtyivät leikkipaikalla.

Kävin myös Tapiolan Ainoassa, koska hammaslääkäri sattui olemaan siellä. Onneksi mies sanoi että kannattaa lähteä ajoissa. Hän oli käynyt siellä lääkärissä, ja oli aikansa etsinyt oikeaa lääkäriasemaa. Sitä paitsi auton navigaattori ei pysy perässä muuttuneiden liikennejärjestelyjen takia, joten ei voi luottaa edes paikan löytymisen suhteen. Ajoinkin sitten kehä Ykköstä liian pitkälle, ja joudun tekemään luovan u-käännöksen päästäkseni takaisin. Sakkoja ei olekaan vähään aikaan tullut, huomaan että rohkeus on lisääntynyt.

Ainoassa oli erikoinen systeemi hissien kanssa. Ne oli nimetty perhoshissiksi ja puuhissiksi. Minun piti mennä puuhissillä, mutta tietenkin valitsin sen perhosen. Aluksi en edes tajunut, missä se perhonen siinä oli. Enkä olisi puuhissiä löytänyt, ellei käytävällä olisi ollut joku matkapuhelinliittymäfeissari, jolta kysyin.

Kyllä pelottaa tulla vanhaksi. Jos Stockmann kuolee pois ja jäljelle jäävät nämä triplat, redit ja ainoat, niin en taida viitsiä lähteä, koska en ole varma löydänkö ikinä sieltä pois ja takaisin kotiin. Ai mutta vähän aikaa sitten olin vielä sitä mieltä, että muutan vanhana asuntoon, joka on ostoskeskuksessa. Nyt en ole varma, en ehkä osaisi kotiin. Tai ehkä pitää ottaa lankakerä mukaan ja tehdä niin kuin vanhassa lastensadussa; keritä lankakerää kulkiessaan ja seurata sitä sitten.

Ehkä tulevaisuudessa menehtyneitä vanhuksia ei enää löydetä kotisohville muumioituneina vaan isoista kauppakeskuksista. Siellä he ovat loputtomasti vaeltaneet ja lopulta nyykähtäneet pukukoppiin. Mitään istumispaikkaahan ei tietenkään missään ole, ettei kukaan vain jää istumaan ja norkoilemaan. Pitää reippaasti jaksaa kierrellä ja ostaa. Sehän se on meidän nykyihmisten elämäntehtävä ja -tarkoitus.

Ehkä tulevaisuudessa perinnöksi voi jättää kanta-asiakkuuden ja korkeimman tason violetin kangaskassin. Ja tulevaisuuden perilliset kinastelevat, minkä kanta-asiakkuuden kukin saa. Hyvin eletty, hyvin kulutettu.

Itsekin huomaan valitsevani nykyisin kaikki (mm.sähkösopimuksen, hammaslääkärin) sen mukaan, saako sieltä S-bonuksia. Minusta on tullut S-bonushaukka. Pitääkö olla huolissaan?