Kaikki mitä halusit

Lainasin kirjastosta sattumalta Helen Monks Takharin ”Kaikki mitä halusit”. Kirjailija on Cambridgestä valmistustunut toimittaja, hän on työskennellyt monissa maineikkaissa brittimedioissa kuten: The Times, The Observer ja Daily Telegraph. 

Kirja on psykologinen trilleri. Tämä ei ole kirja-analyysi, en ole edes lukenut kirjaa loppuun, olen nippanappa puolessa välissä, joten en tiedä, miten käy, mutta kirjan asetelma kiehtoo ja on herättänyt ajatuksia. Päähenkilöt ovat keski-ikää lähestyvä, menestynyt mutta väsähtänyt päätoimittaja, ja nuori, eteenpäin kaikin keinoin – myös kyseenalaisin – pyrkivä harjoittelija. 

Miten monilla työpaikoilla ja työtehtävissä oikeassa elämässä onkaan sama asetelma! Oikeastaan kaikilla. Mutta erityisesti asiantuntija-ammateissa. Tulee nuoria, innokkaita, joilla on visio tulevasta, uusia näkemyksiä ja tapoja, ja joiden silmissä edellinen sukupolvi, ja heidän, jotka nyt ovat esimiesasemassa, näkemykset ja toimintatavat ovat vanhakantaisia ja vääriä. Seuraa valtataistelu, kamppailu uudesta kukkulan herruudesta. Ymmärtääkö vanha muuttua tai väistyä,  vai jääkö kiinni ”näin on aina tehty, ja tehdään tästä edespäin, vain minun kuolleen ruumiini” -poteroon? 

Pohdin, mitä minulle olisi käynyt ilman ammatinvaihtoa juuri tuossa samassa iässä, missä kirjan päähenkilö nyt on? Takaa olisi tullut joka vuosi uusia nälkäisiä näytönhaluisia. Miten olisin kestänyt? En olisi. Onneksi tulin raskaaksi, ja olin ”kypsä” lähtemään pois niiltä estraadeilta, kohti omaa uutta, juuri sopivasti.

Yhteiskunnallisesti tämä on mielestäni huomionarvoinen asia, joka kaipaisi tarkastelua ja  toimenpiteitä, en tiedä mitä, mutta jotakin rakentavaa. Varsinkin kun ihmisiä halutaan pitää työelämässä yhä pidempään. Miten pitkän uran tietotaito ja kaikki se hiljainen tieto, mitä on kerääntynyt, miten sen voisi viestikapulana antaa nuoremmille rakentavalla tavalla? Miten osata väistyä, antaa tilaa nuoremmille? Ja miten nuoret voisivat saada äänensä kuuluviin työyhteisöissä? Saada omia ideoitaan läpi? Molemmat osapuolet saattavat kärsiä tilanteesta. Turhaan. Molempia tarvitaan. 

Ajatella, jopa dekkari voi saada aikaan näin syviä ajatuksia. ”Lukeminen kannattaa aina.” Muistatteko kampanjan? Voin kuulla Jörn Donnerin sössöttävänmöreän spiikin. Totta se on.

Normaali

Novelli: #lovemylife

Tarjoilija tuo kello viiden teen, tilasin kahdelle, vaikka olen yksin, mutta näyttää paremmalta. Kolmikerroksinen tarjotin pursuaa pikkiriikkisiä kolmioleipiä, skonsseja, muffineja, leivoksia, herkkuja. Teepannu ja kupit kultakoristeltua itsetunnon ohutta posliinia. Korkeajalkaisissa laseissa kuplii samppanja. Kiitän. Tarjoilija poistuu. 

Ryhdyn hommiin. Asettelen astiat uudelleen, parhaimpiin mahdollisiin kuvakulmiin, niin että valo taittuu sopivasti juoman kupliin, säihkyy posliinin kullassa, iso pioninkukka maljakossa, siirrän sitä vähän. Täydellistä. Siirrän vielä teekannua oikeaan, siten että myös kannun kahva tulee esiin. Nyt. Nyt on hyvä. Tiks.Tiks.Tiks. #lovemylife #vahvasuositus

Siinä on someseuraajille täkyä tarjolla. Sitä pitää olla. Ihailijoita pitää ruokkia säännöllisesti kuin kultakaloja.

Seuraavaksi Kanavarantaan. Siellä on laiturissa suurimmat huviveneet, ne, jotka eivät mahdu tavallisiin laituripaikkoihin. Valitsen isoimman, valkoisimman, hienoimman. Minä mitään veneistä ymmärrä, niiden hienouksista, mutta ”enemmän on enemmän”, se on mottoni. Piipahdan kulman takana. Pissaan korkeajalkaiseen lasiin. Näyttää ihan aidolta, kuplat ja kaikki, mutta on lämmintä. Kipsutan veneen luo, astun rohkeasti kannelle, lasi keikkuu, pissaa tipahtaa veneen kannelle, mutta niin vähän että tuskin kukaan huomaa. TIks, tiks, tiks. Siinä lähti taas ruokaa somen nälkäisille silmille, #lovemylife  #vahvasuositus Tykkäys. Tykkäys. Tykkäys. Peukku ja sydän.

Soitan luxusvaatekauppaan. Eri kauppaan kuin viimeksi. Esittäydyn stailaajaksi. Nyt on tekeillä juhlavaateartikkeli naistenlehteen, joskus kuvausvaatteiden etsintää suosittuun prime time -ohjelmaan, muka. Tiedossa paljon näkyvyyttä. Koko 38, nouto silloin ja silloin. ”Voitteko laittaa sopivia vaatteita valmiiksi? Noudan kello kymmeneltä, sharpisti, on kiire, kuvausaikataulu on niin saakelin tiukka, niin kuin tiedätte.”

Kassi on valmiina, kuittaan vaatteet, jätän käyntikortin. Teetin netissä. Minulla on erilaisia; olen stailaaja, maskeeraaja, tuotantoassistentti, kuvaussihteeri, mikä milloin. Minun kuva. Nimi vaihtuu. Lupaan palauttaa vaatteet vielä saman päivän aikana, ja niin teenkin. En minä varas ole. 

Kassin kanssa kotiin. Kokeilen kaikkia, ovat upeita. Saan mahtavia kuvia! Otan kaikista, muutan välillä meikkiä ja kampausta. Näistä saa monta eri postausta, ainakin parikymmentä. Voin olla menossa cocktail-juhliin, häihin, työpaikan get together’iin, ystävien kanssa juhlimaan perjantai-iltaa, treffeille, mitä vain. Tästä tulee mahtavaa. #lovemylife #vahvasuositus

Metrolla itään, siitä bussilla hienostokaupunginosaan. Kävelen pikkukatuja etsien. Löydän sopivan, pienen punaisen avo-Porchen. Se on parkkeerattu modernin kaksikerroksisen talon eteen. Nojaan Porchen kylkeen. ”Poikaystävän uusi rakas” laitan kuvatekstiksi. #lovemylife #vahvasuositus Hot or not?

Todellisuudessa elän vuokralaisena kissanpissantuoksuisessa ensimmäisen kerroksen yksiössä, näkymät sisäpihan roskalaatikolle. Aloitin ammattikoulussa autonasentajakoulutuksen, lopetin, sittemmin olen siivonnut toimistoja aamuyöllä. Se on hyvä homma; niiden hulppeissa sauna-osastoissa voi käydä työvuoron päätteeksi suihkussa, kun omassa yksiössä on vain bideesuihku. Tiedän, minkä kirjoituspöydän laatikossa on meikkipussi, jonka värit sopivat itselleni. Roiskaus Chanelia korvan taakse toimarin veeceestä. Tiedän myös sen kirjoituspöydänlaatikon, missä on avattu konjakkipullo. Siitä hömpsyt päivän päätteeksi, muiden aluksi. Ehdin juuri poistua, kun vastaanoton nuoret naiset ja muut sihteerihierarkian alimmat saapuvat ensimmäisenä töihin keittämään kahvia tärkeämmilleen. 

Oli minulla ystäviä joskus, mutta yksi kuoli yliannostukseen, toinen syöpään, kolmannesta tuli rouva Westendiin, sen jälkeen ei olla nähty. Poikaystävä on, linnassa, istuu elinkautista taposta, yritti päästä moottoripyöräjengin jäseneksi, mutta jäi kiinni, jäi jäsenyys. 

Mutta Instagrammissa minulla menee hyvin, erinomaisesti. Nyt on 32 000 seuraajaa. #lovemylife #vahvasuositus Klikkaa jos tykkäät. 

Normaali

Ammatinvaihtajan kiitospäivä

Vaihdoin ammattia kymmenen vuotta sitten, tai oikeastaan yksitoista. Työskentelin mainostoimistossa copywriterinä, ja tullut siihen tulokseen että tämä ura on nyt omalta osaltani taputeltu. Minusta tuntui että olin saavuttanut siinä tehtävässä oman osaamiseni katon. Lisäksi työn stressaavuus ahdisti. Se ei ole työtä, jonka kerran opit ja sitten toistat osaamaasi, vaan jokainen uusi projekti on uusi näytön paikka, joka kerta täytyy aloittaa nollasta. Halusin jotakin muuta. Konkreettista työtä, joka jää työpaikalle, ei tule uniin ja vapaa-aikaan. Ja mielellään rauhallisessa ja kauniissa miljöössä.

Niinpä kun poika meni ensimmäiselle luokalle kouluun, minäkin menin omaan kouluuni; Laajasalon opiston suntio-linjalle. Koulutus kesti kaksi lukukautta, ja valmistuttuani aloitin suntion tehtävissä Helsingin Tuomiokirkossa. Syyskuun ensimmäinen päivä siitä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Virassa en ole ollut koskaan, vaan olen työskennellyt niin sanotussa tuntitiimissä. Työvuorot sovitaan kolmen viikon sykleissä. Järjestely on sopinut minulle täydellisesti. Aluksi työskentelin vain arkipäivinä, viikonloput halusin viettää perheen kanssa. Lisäksi olen voinut viettää pitkiä aikoja mökillä, kuutena kesänä työskentelin mökkipaikkakunnalla kesäsuntiona. Olen ollut kaikin puolin tyytyväinen ammatinvaihdokseen.

Monenlaista on tullut tehdyksi. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt hautausmaalla työskentely. Olen kaivanut hautoja, peittänyt niitä. Soittanut sanomakelloja kiipeämällä kellotapuliin ja vetämällä köydestä. Laittanut arkkuja kylmäsäilytykseen, ja ottanut sieltä pois. Olen myös puuteroinut presidentti Niinistön nenän. Tosin hän ei vielä silloin ollut presidentti, oli vaalit ja kirkon tiloissa järjestettiin kuvattava ehdokkaiden keskustelutilaisuus, jonkun piti hoitaa kuvausmeikit, joku olin minä. Seisoa nököttänyt ovenpielessä valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksissa tai itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Eniten pidän ihan tavallisesta. Siitä kun lauantaiaamuna tulee aamuseitsemäksi tyhjään kirkkoon siivoamaan ja valmistamaan päivän toimituksia. Kirkossa ei ole ketään, se on suntion juhlaa. Suntion työ on perinteisesti määritelty niin että siihen kuuluu kaikki paitsi ruustinna, ja se on kyllä hyvä kuvaus työtehtävien monipuolisuudesta.

Olen nähnyt unia työpaikaltani. Yhdessä unessa imuroin alttarin ympäristöä, ja satuin vilkaisemaan ylös kattoon. Siellä ei ollutkaan katto, vaan näin taivaaseen asti. Olin ihan hoomoilasena, että ai tässä on tällainen teleporttaali taivaaseen, että miten ole tätä ennen huomannut. Toisessa unessa kuolla kupsahdin saarnatuolin viereen. Nyt aina siitä mopatessa tulee uni mieleen, että siihenkö sitten tulen joskus kellahtamaan, ja jo,s niin tänäänkö? Ja onpa ystävänikin nähnyt unta minusta ja kirkosta. Muistaakseni hänen unessaan pidin kirkon portailla jonkinlaista saarnaa, ja torilla oli valtavasti väkeä kuuntelemassa. Mikään unista ei ole ollut enneuni – ainakaan vielä.

Myös joulut ovat saaneet uudenlaista sisältöä, kun usein olen tehnyt aattona vielä suntion töitä. Lähtenyt oman joulunvieton jälkeen yöksi kirkkoon, koska aattoyönä on hartaus klo 23. Tai aloittanut jouluaaton töissä. Työjouluissa on ihan oma tunnelmansa.

Nyt tuli siis kymmenen vuotta täyteen, ja sen kunniaksi esihenkilöni kutsuivat minut huomionosoituksena kiitoslounaalle. Ruoka, miljöö ja seura olivat mitä parhaimpia. Kehut ja kiitokset lämmittivät. Lahjaksi sain pienikokoisen taskulampun. Lampun varteen on painettu Johanneksen evankeliumin sanat: ”Minä, joka olin sokea, nyt näen.”

Taskulamppu onkin varsin oiva lisä käsilaukkuni repertuaariin. Käsilaukun koko kasvaa vuosi vuodelta, ja tällä hetkellä se on jonkinlainen työkalupakin ja lääkelaukun yhdistelmä. Siellä on mittanauha, jos näen jotakin mielenkiintoista ostettavaa kotiin, minkä koko pitää mitata. Usein käsilaukussa on puukko, koska varsinkin kesällä saatan poimia tienvarrelta oksia maljakkoon, puukko pitää olla. Kaupungin keskustassa en pidä puukkoa mukana, että ei tule väärinkäsityksiä. Käsilaukussa on myös työhanskat, joiden sisällä on puuvillahanskat – ihan vain kaiken varalta. Ja hammasharja, laastaria, ihovoidetta, repertuaari allergialääkkeitä. Mutta taskulamppu käsilaukusta on puuttunut! Nyt tämä asia on korjattu.

Jos joku lukija pohtii, minkälainen uskovainen tai kristitty olen, en osaa täsmällisesti vastata. Ehkä sellainen normaali luterilainen on paras määritelmä. Ainakaan en ole tiukkapipoinen enkä ahdasmielinen enkä suvaitsematon. Mielestäni kristillisyys on parhaimmillaan sitä että on kiltti, toiset huomioonottava ja rakastava ihminen. Sain lapsuudenkodissani kristillisen perustan, kävin pyhäkoulut ja seurakunnan kerhot ja leirit. Isäni kuului Vapaakirkkoon, ja kävin myös heidän tilaisuuksissa ja lastenleireillä. Aikuisena en käynyt paljoakaan kirkossa tai seurakunnan tilaisuuksissa, mitä nyt joskus konserteissa ja joskus lepäämässä. Kirkko ja jumalanpalvelukset ovat mainioita paikkoja levätä ja olla hiljaisuudessa. Minulla ei ole uskoontulokokemusta, olen kasvanut tähän kulttuuriin, se tuntuu turvalliselta. Sellainen kristitty.

Normaali

Mallikansiota tekemässä

Olipa hieno kokemus! Ja samalla tämä päivä toi niin paljon muistoja mieleen.

Olin kaksivuotias. Syntymäpäivän kunniaksi äiti oli varannut ajan studiovalokuvaajalta lähimmästä kaupungista Jyväskylästä. Minulla oli päälläni vaaleanpunainen silkkileninki, iso ruusuke päässä ja valkoiset kiiltonahkakengät.

Muistan, miten kuvaaja pyysi asettumaan seisomaan taustafondin eteen korkean, puisen keittiöjakkaran viereen. Siihen menin seisomaan. Kuvaaja sanoi: ”No heti tuli hyvä poseeraus, pidä tuo asento”. Kuvat otettiin ja ne onnistuivat, näytän niissä suloiselta.

Sen jälkeen kuvat eivät ole pääsääntöisesti onnistuneet. Vitsailen itsekin, että minulla on aina kuvissa outo ”asiakasomistajailme”. Silti uskon että on olemassa toinen totuus – se kaksivuotiaana kokemani.

Halusin / päätin parantua kamerakammosta Ja jos jotakin pelkää, sitä päin pitää mennä. Ainoa keino on turvallisesti kokea pelottavalta tuntuva asia. Varasin ajan koekuvaukseen, sen jälkeen päädyin mallikansiokuvaukseen. Se oli tänään.

Tietenkin jännitti. Mutta yritin palauttaa mieleeni kaksivuotiaan pikku-Minnan. Sen, joka uskoi olevansa nätti juuri sellaisena kuin oli, joka ei pelännyt mitään.

En ole vielä saanut kuvia itselleni, mutta jotakin näin tietokoneen ruudulta, ja ne näyttivät hyvältä. Pikku-Minnasta on tullut iso ja vanha, mutta silti se on sama, itseensä uskova ja peloton.

Tämän päiväisiin kuvauksiin minun oli pyydetty valitsemaan kolme asukokonaisuutta: juhlapuku, arkiasu ja ulkokuvauksiin sopiva. Valitsin yhdeksi asuksi äitini vanhan jakkupuvun. Se on Annikki Karvisen käsityönä valmistama villakankainen tyköistuva jakkupuku. Niin tyköistuva että en siinä tuskin pystyy hengittämään. Leikkaus nuolee vartaloa. En muista, missä ja milloin äitini käytti samaista jakkupukua, mutta veikkaan että ei enää minun iässäni, ehkä nelikymppisenä. Mutta minusta tuntui hyvältä pukea äidin kaunis asu päälleni ja tallentaa se myös nyt näihin kuviin.

Eniten olin oma itseni iltapukuni kanssa. Meikin olisin halunnut olevan vahvempi. Mielestäni liian pliisu kokonaisuuteen nähden. Mutta toisaalta, miksipä arvostella, kun en ole edes nähnyt lopullisia kuvia.

Ehkä minulla on vain liian paljon mielipiteitä –jopa itsestäni.

Normaali

Kivi

Jääkausi on tuonut kiven kaukaa. Kivityypistä voisi kenties päätellä, mistä lohkare on peräisin, samoin kuin ihmisen geeneistä voidaan päätellä sukujuuret. Kenties me ja kivet olemme peräisin samoilta seuduilta? Naapurin tontilla on toinen, se nököttää keskellä viettävää kalliota. Ikään kuin kiven matka olisi äkisti pysähtynyt, ja sen voisi törkätä vierimään alas mereen pienellä töytäisyllä. Ehkä ne ovat sisarkiviä, peräisin samasta emokalliosta.

Kivi katsoo sitä vimmaa ja intoa, mikä meissä on. Halua muokata ympäristöä ja elinpiiriä. Miten turhaa! Kuin muurahaiset hääräämme, saamme aikaiseksi oman kekomme. Sateet, myrskyt, rakennusvirheet, ja me itse nakerramme tekeleemme.

Korjaamme, kunnostamme, entisöimme, rapsutamme, puhdistamme, maalaamme uudelleen ja päälle, lisärakennamme, modernisoimme. Punaruskea muuttuu harmaaseen, ruudut raidoiksi, pieni vilvoitteluterassi kasvaa jyhkeäksi näköalakuistiksi, saunan kantoveden tilalle tulee suihku, levämpää laudetta, puuceet vesivessoiksi, tiskivesivadit vaihtuvat astianpesukoneisiin, kylpypaljut ja ainavalmiit ulkoporeammeet, nykyihminen tarvitsee niin paljon rentoutuakseen!

Pannukahvista tulee espressoa, superlonpatjat vaihdetaan futoneihin, oranssit muoviastiat artesaanin keramiikkaan, polyestri pellavaan, pallogrilli kuuden polttimon rosterigrilliin. Lepolassit viedään kaatopaikalle, tilalle tiikkiset.

Tervettu puuvene ei enää tuoksu rannassa. Veneet ovat laitureissa ja molempien – veneiden ja laitureiden – koot kasvavat. Aurinkokatokset avautuvat napin painalluksella. Ohi kiitävien vesiskoottereiden ja pikaveneiden jälkeensä jättämät laineet loiskahtelevat siirtolohkareen staattiseen kylkeen.

Siirtolohkareen päälle ovat monet sukupolvet vuorollansa kiivenneet. Sen kyljeltä rohkeimmat hypänneet meren aaltoihin. Piirongin päällä valokuvissa sukupolvet vaihtuvat. Samoilla kallioilla poseeraavat samoissa asennoissa äidit, joista tulee isoäitejä, sitten vainajia, ja tyttäret, joista tulee äitejä. Lapset kasvavat, vanhat vanhenevat, jättävät kalliot ja kiven yksi toisensa perään. Uudet sukupolvet tulevat, tekevät omat valtauksensa, omat modernisointinsa, omat virheensä. Elävät oman kukoistuksensa, kunnes kuihtuvat, haihtuvat pois. Katoavat maisemasta, ja lopulta myös muistoista.

Kivi on. Se ei muutu. Mikään ei sitä muuta, eikä modernisoi. Korkeintaan joku röyhkeä poraa sen kylkeen laiturin, mutta senkin aika vie, niin laiturin kuin tekijän. Eräänä talvena laituri, jonka isä oli rakentanut siirtolohkareen kylkeen, oli irronnut ja myrky ja jää heittäneet laiturin rannalle. Se makasi rantakalliolla poikittain niin kuin itse hiisi olisi sen siihen pinsettiotteella nostanut. Ehkä hiisi suuttui siirtolohkareeseen kajoamisesta? Mutta sellaista myrskyä, tuulta, tulvaa tai ihmistä ei voi tulla, joka siirtäisi kiven. Se pysyy, löytyy joka kevät paikaltaan tontin reunasta, meren ja mantereen rajalta, nykyisyyden ja iäisyyden rajalta.

Olin katsonut kiveä neljä vuosikymmentä, mutta en ole nähnyt sitä. Niin katsotaan itsestäänselvyyksiä. Kunnes satunnainen kesävieras sanoi: ”Katso, tuo kivi on aivan kuin koiran pää!” Todellakin! Valtava, iso paimenkoiran pää. Korkea otsa, pitkä kuono, hivenen surumielinen katse. Iso-Koiranpääkivi vartioi meitä vai vartioiko se luontoa meiltä?

Esi-isät palvoivat siirtolohkareita, hiidenkiviä. Minusta on tullut esi-isieni kaltainen. Palvon Iso-Koiranpääkiveä seppelöimällä sen juhannuksena vihreistä oksista punomalla seppeleellä, kunnian- ja kiitollisuuuden osoituksena ja anteeksipyyntönä hääräilystäni. Vaikka ei kivi välitä, siitäkään. Kunpa minullakin olisi kiven mielenrauha ja seesteisyys! Sen ikiaikainen rauha.

Iso-Koiranpääkiven surumielinen katse vastaa: ”Touhutkaa, vaikka turhaa se on. Jonakin päivänä te lähdette, niin kuin ovat lähteneet kaikki ennen teitä, ja niitä on ollut paljon ja monenlaisia. Minä jään. Minä olen täällä vielä silloin kun kaikki loppuu. Silloin on aivan hiljaista, ei kuulu mitään. Ei edes lintujen laulu. Minä olen viimeinen; se, joka sammuttaa valot”.

Kivi pehmenee, sulaa mereen. Ei jää mitään.

Lopussa maa oli autio ja tyhjä.

Ps. Tämä on kirjotustehtävä, jonka saimme seuraavaan Luovien kirjoittajien kokoontumiseen.

Normaali

Pöytälaatikkokirjailijat

Viime viikolla alkoi viimein kauan odottamani Rööperin Luovat Kirjoittajat -ryhmä paikallisen kansalaisopiston järjestämänä. Olin ilmoittautunut kurssille jo vuosi sitten, mutta peruin silloin osallistumiseni, kynnys nousi liian korkeaksi, mutta nyt päätin että ei koskaan, jos ei nyt.

Ei ollut ihan sitä mitä odotin.

Olisin kaivannut kurssilta apua, konkreettisia ohjeita ja neuvoja miten edetä. Kritiikkiä, joka vie eteen päin. Mutta tämä on enemmän sellainen terapeuttinen, kannustava kokemus tyyliin ”kiitos, kun jaoit tämän kokemuksesi kanssamme”. Sinänsä kyllä kiitokset ja kehut kelpaavat itse kullekin, en minä sillä. Mutta haluaisin kehittyä kirjoittajana, enkä usko että se onnistuu näin. En tiedä, mistä ja miten kriittistä ohjausta olisi saatavilla?

Ryhmä koostuu pääasiassa eläkeläisistä, jotka haluavat kirjoittamalla purkaa muistojaan ja mielen sopukoihin jääneitä asioita tai muistella parhaita päiviään. Se on kyllä mielenkiintoista itsessään. On niin monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita ja mutkia matkoissa. Kun avoimin mielin kuuntelee ihmistä ja keskittyy hänen tarinaansa ja elämäänsä, se on hyvinhyvin mielenkiintoista.

Myös tekstit, jotka eivät sinänsä mitään korkeakirjallisuutta olleet, sisälsivät mielenkiintoisia piilomerkityksiä, rivien välejä, kun niitä tarkasteltiin toisten ihmisten silmin. Uusin silmin.

Pääosa kahdestatoista osallistujasta on vanhoja konkareita, olleet samassa ryhmässä iät ajat, meitä uusia jäseniä oli muutama. Ryhmä toimii niin että jokaista kertaa varten lähetetään ohjaajalle kaksi liuskaa tekstiä, joka luetaan sitten paikan päällä ääneen ja siitä keskustellaan. Ensimmäiseen kertaan vein pari runoani. Ensi kerralla ajattelin tarjoilla novellin. Tai siis kaksi sivua novellia. Jää sitten loppu seuraavaan kertaan.

Aion kyllä jatkaa. Haluan kuulla niiden ihmisten juttuja. Ja ehkä myös sanon ääneen, että toivon omille teksteilleni aitoa kritiikkiä.

Erään rouvan vanhat päiväkirjamerkinnät 80-luvun matkakokemuksista toivat mieleeni oman äitini, joka piti päiväkirjaa. Kun äiti sairastui, hän piti kovasti siitä, että vanhoja päiväkirjoja luettiin hänelle ääneen. Ne toivat mieleen unohdettuja kivoja muistoja meinneiltä terveiltä ja kokemusrikkailta vuosilta ja vuosikymmeniltä. Hyvä idea toteuttaa muistisairaan hoidossa. Ehkä jonakin päivänä joku lukee minulle näitä minun blogihorinoitani, kun en enää itse pysty tai jaksa, ja minä nautin omista muistoistani.

Siis kirjoittakaa ihmiset! Tyyli on vapaa. Ja sanokaa välillä itsellenne, että ”kiitos kun jaoit tämän kokemuksen kanssamme”.

Normaali

Unessa unohdettu talo

Olipa mielenkiintoinen unikokemus viime yönä.

Taustaa: minä rakastan erilaisia taloja, ja haluaisin asua monenlaisissa miljöissä ja paikoissa. Välttelen asunnonmyynti-ilmoisten hupikatselua, koska saan hulluja innostuksia. Viimeksi katsoin, mitä on kaupan Mänttä-Vilppulassa. Sieltä voisi ostaa neljänsadan neliön kivitalon järvenrannalta 80.000 eurolla, ja kerrostaloasuntoja muutamalla kymmenellä tuhannella eurolla. Mutta takaisin viime öiseen uneen.

Unessa muistin että omistin talon, jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut. Tuskailin unessa, miten on mahdollista, että talo on unohtunut, en ole käynyt siellä koko korona-aikana, piha ja kaikki on varmaan ihan retuperällä. Pohdin, missä ovat taloon liittyvät paperit, ja missä talo oikein sijaitsee, en osaa sinne enää edes mennä! Muistin kyllä, minkälaiselta lähikylän keskusta näytti, olin vieraillut siellä joskus jossakin toisessa unessa, mutta se ei ole mikään tuntemani paikka, enkä tiedä kylän nimeä.

Muistan nähneeni samasta talosta unta monta kertaa ennenkin. Valvemaailmassa taloista pitävänä talounet voisivat olla minulle todellisia ”dream come true” -unia, mutta nämä eivät ole, nämä ovat painajaisia. Unen talossa asiat ovat aina retuperällä.

Yhdessä unessa talon olivat vallanneet ventovieraat, ja minulla oli iso työ saada heidät häädetyksi. Kerran talon takana sijaitsevat puutarhaviljelykset olivat pilalle puskittuneet minun huolimattomuuteni takia, enkä saanut tilannetta korjattua, homma oli aivan epätoivoista. Yhdessä unessa vierailin taloon kuuluvassa saunassa. Tosin se ei sijainnut edes omalla tontilla, oli muutaman kilometrin päässä tien varressa, yhteinen naapurien kanssa. Siinä unessa päätin että en taida saunoa ollenkaan. Sen verran ankea sauna oli.

Aamulla herättyäni avasin heti kännykän ja katson, mitä unientulkinnat sanovat talosta. Talo tarkoittaa omaa minää. No niinpä tietenkin! Luonto yrittää kertoa minulle unilla tärkeää viestiä: pidä huolta itsestäsi, omasta terveydestäsi ja hyvinvoinnista.

Kun mies heräsi ja kerroin hänelle unista, hän oitis tuumi, että sauna taitaa symboloida alapäätä, sen verran on ongelmaa virtsankarkailuineen ja monimuotoisine ummetuksineen. Aivan totta. Sauna on ihan rikki. Ilmankos olin unessa tullut siihen johtopäätökseen, että parasta kun en käytä saunaa ollenkaan.

Viime aikoina terveysongelmia ovat aiheuttaneet erilaiset allergiat, eritoten hikiurtikaria ja kumikemikaaliallergia. Jälkimmäistä ei ole virallisesti diagnosoitu, mutta minulla on lääkärille soittoaika parin viikon päästä, ja yritän saada allerlgiatestin järjestymään. Olen nyt onnistunut välttelemään kumia, ja kokoaikainen yleiskutina on rauhoittunut.

Kumia on vain niin monessa paikassa. Viimeksi tajusin että vedenkeittimen ja parhaimman keittiöveitsen kahva on kumia. Nyt laitan keittiöpaperin käden ja kahvan väliin, jos käytän niitä. Hammasharjan olen vaihtanut, varressa oli kumia. Vaikeinta tuntuu löytää alusvaatteita ilman kumia. Vyötärönauhat ja lahkeensuut on yleensä kumitettu, samoin rintsikoiden olkaimet. Hikiurtikariaan ei ole lääkettä, antihistamiinia voi popsia, olen ottanut yhden aamuin illoin, mutta ei se auta. En tiedä, pitäisikö sitten kokeilla annostusta tuplana, niin reseptissä lukee 1-2 tablettia aamuin illoin. Olen päättänyt olla välittämättä koko ”viasta”, kohtaus menee kuitenkin aina ohi tunnissa, ja pahin kutina kestää vain sen hetken kun näppylät nousevat. Mutta joka kerta liikuntaharrastuksen jälkeen saan urtikarian. Olen vitsaillut että minulla on hienon rouvan geenit: ei pitäisi hikoilla ollenkaan.

Kyllä on uni oikeassa. Talo on ränsistynyt.

Mutta en oikein tiedä, miten tätä omaa ”taloa” hoitaa. Osaan kyllä oikeasta, rakennetusta talosta rapsuttaa maalit ja maalata uudelleen, jos on tarvis. Osaan putsata rännit ja teen sen pari kertaa vuodessa. Oikeaa taloa osaan hoitaa, mutta entä itseäni? En osaa hoitaa itseäni.

Normaali

Harrastuksena elämä

Lomakkeessa kysyttiin: ”Mitä harrastat?” Luettelin ne tyypilliset: liikuntaa, avantoa, mökkeilyä, mutta ajattelin että ”elämää”. Minä harrastan elämää.

Tällä viikolla olenkin harrastanut paljon elämää!

Eräänä iltana mies huokaisi, että ”nyt kyllä Merkurius vetäytyy”. Kaikki oli mennyt päivän aikana pieleen. Minä vastasin että ”jaa, minulla taas Merkurius etenee”. Sanonta on peräisin astrologiaa harrastaneelta kummitädiltä, hän syytti aina epäonnistumisia ja vaikeuksia perääntyvää Merkuriusta.

Tälle viikolle osui elämässäni uusia alkuja. Toteutin haaveen. En sanonut siitä kenelläkään mitään. Tai sanoin, yhdelle työkaverille, joka sattui kuulemaan puhelun. Mallitoimistosta soitettiin ja pyydettiin koekuvauksiin. Olin edellisenä päivänä lähettänyt hakemuksen. Käskettiin ottaa jotakin virtaviivaista päälle ja kevyt meikki naamalle. Molemmat olivat haasteelliset toteuttaa, koska meikkipussissa on enää cc-voide ja huulipuna, ei edes ripsaria, ja vaatteet ovat mallia säkki tai laatikko. Hätäpäissäni syöksyin Sokokselle ostamaan ripsivärin ja vähän tymäkämmän meikkivoiteen.

Koekuvauksessa kävin eilen ja sen läpäisin, seuraavassa vaiheessa minulle tehdään mallikansio. Se tapahtuu ensi viikolla.

Ai että miksi? Meinaanko oikeasti ryhtyä malliksi? Olisiko se edes mahdollista?

En tiedä. Mallitoimiston edustaja sanoi että kaltaisilleni on paljon kysyntää. Kuviin tarvitaan muitakin kuin nuoria ja hoikkia. Että sen puolesta olisi mahdollista. Mutta se ei ole itsetarkoitus eikä tärkeintä. Tärkeintä on saada olla yksi päivä kaunis. Ammattilaisen meikkaama ja stailaama, ja saada siitä kuvat muistoksi. Katson sitten sen jälkeen, miltä tuntui, miten kuvat onnistuivat ja haluanko hakea töitä.

Mieheltä ja pojalta loksahtivat leuat. Olenhan suoranainen vitsi kameran edessä. Kuvat eivät yleensä onnistu. Minulla on outo virne naamalla, kutsun sitä asiakasomistajailmeeksi. Mutta minä meinaan parantuakamerapelosta. Aion voittaa sen. Muistan miten pienenä onnistuin kuvissa aina, kaksivuotiaan itsetunnolla. Kaksivuotias tietää olevansa nätti. Epävarmuus itää myöhemmin, ja vie luontaisen itsetunnon. Aion palata henkisesti kaksivuotiaaksi. Olen siihen nyt valmis. En häpeä itseäni.

Sain myös yllättävää kannustusta kahdelta taholta, jotka kumpikaan eivät olleet tietoisia projektistani. Sirpa H laittoi Instassa viestin, että hän ihailee ja seuraa silver model Deborah Darlingia. Katsoin kuvat. Upea nainen! Kuvien joukossa oli stailattujen kuvien lisäksi myös kuvia hänestä ilman meikkiä, luonnollisessa tilassa. Ihan tavallisen näköinen immeinen. Ei erottuisi kassajonossa. Ajattelin, että minäkin haluan nähdä, minkä näköinen olisin täydessä tällingissä, ammattilaisen laittamana. Minkälainen deborah minusta tulisi? Ensi viikolla se sitten tiedetään?

Toinen kannustava viesti tuli vielä erikoisemmalta taholta, etten sanoisi korkeammalta taholta. Olin töissä torstaina, ja silloin kirkossa on viikkomessu. Koska vakihenkilökunta oli piispantarkastuksessa toisaalla, saarnaamassa oli keikkapappi, joka puheessaan kertoi tutkimuksestaan, jota tekee yliopistossa. Yksi lause tarrautui sinitarramaisesti aivoihini. Pappi huomautti, kuinka Luoja loi ihmisen paratiisiin, missä nämä elivät ilman häpeää. Ajattelin, häpeä on synti. Taivasten valtakunta on lasten kaltainen. Lapsi ei tunne häpeää. Meidän on päästävä häpeästä. Häpeä on syntiä.

Voi olla että vedin siinä vähän papin puheen mutkia suoriksi, mutta näin ajattelin. Päätin että menen koekuvauksiin. Haluan kasvaa pois itsehäpeästä, jota tunnen kameran edessä. On kasvun paikka.

Muitakin uusia alkuja tälle viikolle tuli, mutta kerron niistä sitten ensi kerralla.

Normaali

Shoppailuepätoivo ja stailaustoive

Olipa äärimmäisen turhauttava shoppailupäivä, tai siis aamupäivä! Mikä siinä on, että ostoksilla oleminen on käynyt niin vaivalloiseksi? On kuuma, hiostaa, sovituskopissa paljastuu kaikki kauheudet, rupean tutkimaan ihottumaa vyötäröllä, epätoivo iskee, olisiko sittenkin pitänyt ottaa numeroa pienempi koko, mutta en nyt jaksa pukea taas kaikkea uudelleen päälleni ja käydä hakemassa toista kokoa, riisua ja sovittaa, ja mikä pömppömassu, hui kauhistus!

Kaupassa ei ole sitä mitä menit etsimään. Jos olet pongannut vaatteen kaupan omasta katalogista, on se jo loppuunmyyty kun itse ehdit paikan päälle. Kaupassa syntyy mielihaluja, tekee mieli ostaa jotakin mitä ei tarvitse, ja sitä mitä tarvitsisi, sitä ei löydy.

Verkkokauppaostaminen on niin paljon helpompaa! Löhöät sohvalla ja katsot läpi vaihtoehtoja, ei sovittamista. Hankaluudet alkavat vasta kun vaate saapuu, se ei olekaan sellainen kuin luulit. Pitää palauttaa. Se se vasta rasittavaa onkin! Lippulappujen täyttelyä ja paketin kiikuttelua edestakaisin.

Summa summarum, en siis löytänyt mitä etsin. Olisin halunnut ostaa mustan, v-aukkoisen leveän, lyhyen slipoverin, jossa halkiot sivuilla. Sen sijaan ostin treenipaidan, aluspaidan, polvisukat, ylipolvensukat ja alushousut. Yritän löytää alusvaatteitta, joissa ei olisi kumia. Allergian takia. Yllättävän haastavaa.

Uusia vaatteita kaupassa katsellessa tuli sellainen olo, että kunpa tulisi joku ja veisi vaatekaapistani kaikki mitä siellä nyt on pois, ja toisi tilalle jotakin ihan muuta. Tuli halu uudistua. Miksi ihmeessä minulla on esimerkiksi se kultainen kauluspaita, jonka ostin kahdeksan vuotta sitten Keski-Euroopan laskettelumatkalta paikallisesta rouvainpukimosta ja jota olen käyttänyt muistini mukaan kerran. Tai äidin vanha Annikki Karvisen jakkupuku, joka ei mahdu päälleni. Mitä suuresti ihmettelen, koska kuvittelen olevani äitiäni hoikempi, mutta ilmeisesti näin ei ole. Myös kaikki yli kolme vuotta sitten hankkimani vaatteet voisi poistaa. Poislukien nahkatakin, jonka mieheni osti minulle joskus 90-luvun alussa, vaikka en sitäkään enää käytä, mutta se muistuttaa ajasta, jonne haluaisin palata hetkeksi jos voisin.

Se sama, joka päivittäisi vaatekaappini uuteen uskoon, voisi tehdä saman kosmetiikalle. Tosin sitä ei ole enää paljoa jäljellä, mikä on sääli. En käytä enää ripsaria, kun luomia kutittaa. Samasta syystä en käytä myöskään luomiväriä tai rajauskynää. Huulipunaa käyttäisin, mutta maskin kanssa se on turhaa ja vaivalloista. Käytän siis enää vain cc-päivävoiteita. Että kyllä on käynyt elämä ankeaksi! Harmaaksi suorastaan.

Oi voi. Nyt pitäisi kyllä päästä johonkin sellaiseen kokonaisvaltaiseen stailaukseen. En halua muuttua joksikin muuksi, mutta olisi kiva tulla parhaaksi versioksi omasta itsestään. Olisi kiva tietää, miltä näytän meikattuna ja laitettuna, minun vartalolleni sopivissa, minun tyylisissä vaatteissa.

Haloo pullonhenget, hyvät haltijattaret, keijut ja universumin isot sormet: järjestäkää tämä asia, jos mahdollista, kiitos.

Normaali

Elämäsälä

Vihdoinkin on tämä viikko, ihanaa! Tällä viikolla alkavat harrastukset. Ihan supersupersuper mahtavaa! Milloinkas ne edellisen kerran olivatkaan? Kevättalvella 2020, uskomatonta!

Olen kyllä käynyt puistojumpassa, mutta nyt pääsevät alkamaan sisällä tapahtuva toiminta.

Olen ilmoittautunut kahteen jumppaan, yin-joogaan ja lattari-rivitanssijumppaan, sekä kirjoitusryhmään; Rööperin luovat kirjoittajat. Onpa jännittävää. Erityisesti kirjoituskurssi kihelmöi. Ketä siellä on ja minkälaista tekstiä he kirjoittavat?

Ensimmäinen kokoontuminen on perjantaina, ja ensimmäinen tehtävä on jo tullut: piti lähettää ohjaajalle kaksi sivua tekstiä. Laitoin pari runontapaista. Ensin tuumin laittaa pari sivua novellista, mutta se olisi jäänyt kesken, joten päädyin runoihin. Tai en minä tiedä, ovatko ne runoja, niitä mitä kirjoitin koronakeväänä ja -kesänä.

Minulla on kaksi tavoitetta kirjoituskurssille. Ensinnäkin haluan työstää runot kirjaksi. Nykyisin pienet painotalot painavat itsekustannettavia kirjoja hyvinkin pieniä määriä. Haluan teettää pienen erän kirjoja, ja annan niitä joululahjaksi. Itsetehdyt lahjathan ovat parhaita, eikö? Toiseksi haluan vähän apua ja tukea ja neuvoja koskien novelleja. Se on minulle täysin uusi lajityyppi. Fiktio kiinnostaa, mutta on haastavaa.

Pitäisi myös löytää aika kirjoittamiselle. Uskon että sitä on, pitää vain osata organisoida omaa aikaansa. Helposti menee säheltämiseksi, elämä täyttyy sälästä, eikä jää aikaa keskittyä. Nytkin pitäisi olla tunnin päästä hammaslääkärissä ja tässä minä vielä olen. Kolumnin deadline on tänään ja iltapäivällä pitää poiketa palaveriin, missä jaetaan työvuorot seuraavalle kolmelle viikolle. Vaatekauppaan ajattelin ennättää ostamaan alusvaatteita ja villaslipoverin, ja illalla on tappotahtinen puistojumppa. Keiton keitin onneksi jo eilen illalla, joten ruokaa ei tarvitse tänään laittaa. Pyykit kyllä viikata, lojuvat keskellä pöytää. Sellaista sälää elämä on, mutta elämä on.

Toivottavasti sinullakin on kivoja harrastuksia tiedossa ja tulossa. Reippaasti mukaan uusille kursseille. Mutta kurssiähkyä ei kannata itselleen järjestää. Minulla on taipumusta innostua kurssiohjelmia lukiessa, haluaisin osallistua moneen. Nytkin jäi savityöt tältä syksyltä. Mutta onhan noita epäonnistuneita kippoja jo kaapit täynnä!

Normaali

Kultapoika

Kasvattajina…on siinäkin sana, ihan kuin kyseessä olisi joku kotieläin…vaihdan sanan, vanhempina olemme olleet ehkä vähän boheemeja. Meillä ei ole ollut karkkipäiviä, päin vastoin kuppi karkkia pöydällä minun mässyttelyhetkiäni varten. Meillä ei ole ollut kotiintuloaikoja, kotiin saa aina tulla. Meillä ei ole kellon kanssa mitattu peliaikaa. Meillä ei ole kyselty, onko läksyt tehty ja hampaat harjattu tai vahdattu arvosanoja. Eli olemme tehneet kaiken ”väärin”, silti olemme onnistuneet, ainakin jos mittarilla on lapsen elämäntavat ja vastuullisuus.

Poika on aina vastannut itse siitä että herää aamulla oikeaan aikaan kouluun, pesee hampaansa, tekee läksynsä, hoitaa asiansa. Toisaalta täytyy pointata, että kaikille tämän tyylinen kasvatustapa ei ehkä soveltuisi, lapsiaines on varsin erilaista, toiset lapset tarvitsevat enemmän rajoja ja kovistelua, toiset enemmän rakkautta ja tukea.

Huomasin jo varhain että käskyttäminen ei ollut oikea tapa toimia. Pojalla oli halu toimia oikein. Joten hänen tapauksessaan riitti, kun kertoi, miksi niin tai näin pitää toimia, perusteli, sen jälkeen poika teki niin kuin piti.

Koulussa tuli monenlaisia vaikeuksia. Pojalla todettiin lieviä asperger-tyyppisiä oireita. Oli ongelmia kaverisuhteissa, kiusaamista. Hälinä väsytti. Saimme järjestetyksi taukohuoneen terveydenhoitajan vastaanoton viereen. Poika sai mennä sinne välitunnilla, jos tuntui siltä että ei jaksa olla melussa ja hälinässä.

Poika tykkäsi pelata paljon tietokonepelejä. Teimme säännön: pelata saa, mutta pitää olla myös urheiluharrastus. Poika harrasti jujutsua muutaman vuoden, uintia useamman. Reilut kolme vuotta sitten hän sanoi haluavansa aloittaa taekwondon. Mikäpäs siinä.

Kuljetin poikaa autolla Malmille treeneihin. Istuin treenien ajan autossa parkkipaikalla ja kudoin tai räpläsin kännykkää, poika ei halunnut että sisälle saliin tullaan katsomaan treenejä. Korona-aikana treenit olivat etänä tietokoneen välityksellä. Teimme autokatokseen treenipaikan, soran päälle laitoimme vanhoja villamattoja ja jakkaralle tietsikan.

Kerran poika kertoi osallistuneensa kansainvälisiin taekwondo-kisoihin. Nekin pidettiin etänä, suoritus oli kuvattu tietokoneella tarkoin säännöin ja valvonnoin. Poika oli voittanut miesten sarjassa pronssia. Emme olleet tienneet mitään. Seurasi neljä uutta kisaa samalla tavalla, kaikista pronssia.

Eilen oli ensimmäiset live-kisat. Vein pojan kisoihin, ja matkalla kysyin vaihvihkaa, saisimmeko isän kanssa tulla katsomaan kisoja. Yllätyin kun vastaus oli ”mikä ettei”. Minua jännitti hirveästi. Yritin lähettää pojalle itsevarmuutta ja rauhaa, hoin niitä mielessäni.

Poika sai kultaa. Olimme niin onnellisia hänen puolestaan. Heikko itsetunto sai kaivattua buustia. Valmentaja tuli kehumaan, sanoi kauniita sanoja pojasta. Äidin sydän suli. Miten tärkeää onnistumisen tunne onkaan! Onnistuminen jossakin, minkä itse on valinnut. Ei meidän takia. Vaan hänen itsensä takia.

Normaali

Serkkutapaaminen

Vanhemmiten suhtautuminen sukulaisiin muuttuu. Niitä sietää / niistä kiinnostuu / niitä ei enää pelkää / tuntuu hyvältä tavata – vaihtoehtoja tunnetilan määrittämiseksi on useita. Itse en ole ollut kovinkaan kiinnostunut omaista sukulaisistani, mutta erinäisten hautajaisten ja muiden kokemusten jälkeen tilanne on pikku hiljaa muuttunut. Olen myös ymmärtänyt sen että minun ei tarvitse ”raahata” omaa miestäni omiin tapaamisiini sukulaisteni kanssa. On rasittava tilanne, jos pitää pitää huolta siitä, viihtyykö toinen. Olen vapauttanut itseni ja mieheni tästä. Voin tavata omia sukulaisiani ihan rauhassa itsekseni ja muistella muinaisia asioita.

Viime viikonloppuna olikin varsinainen serkku-cocktail. Tapasimme perjantaiaamuna meillä: Amerikan serkku Ulla 66v. Saarijärven serkku eli veljeni Keijo, tänään 67v. Ruotsin serkku Hanna 55v. ja Tuusulan serkku Tuija. Kuinka vanha Tuija on, en tiedä? + 40?

Tuija on taiteellisesti lahjakas. Hän oli itse tehnyt meille jokaiselle naispuoliselle serkulle korvakorut muistoksi tapaamisesta. Minäkin laitoin korvikset, vaikka en ole käyttänyt vuosikymmeniin. Niin vain solahtivat korvikset korvaan. Pidin korviksia koko viikonlopun.

Mukava muistella vanhoja asioita. Kauan sitten edesmenneitä isovanhempia. Miten persoonallisia ihmisiä he olivatkaan! Pappa varsinkin, hän oli tehnyt omalla tavallaan ja elämänasenteellaan vaikutuksen meihin jokaiseen.

Tuija oli nimennyt omat korunsa Koerraksi. Nimi tulee siitä että pappa oli piirtänyt sanomalehden nurkaan kuvan koirasta ja kirjoittanut viereen Saarijärven murteella ”koerra” eli koira. Tuijan äiti oli repäisyt aikoinaan piirustuksen talteen. Vuosikymmeniä myöhemmin Tuija mietti nimeä tuotteilleen, keksi hän nimeksi Koerra.

Ruotsin serkku, hänen miehensä ja minä jatkoimme vielä matkaa viikonlopun viettoon mökille Kustaviin. Kesä teki paluun.

Lauantaiaamuna istuimme kalliolla, joimme kahvia, sitten samppanjaa, sitten teimme aamuverryttelyn qigongin tyyliin. Olisi kyllä ehkä ollut parempi toisin päin, tarkemmin ajateltuna.

Emme tehneet koko päivänä mitään järkevää, paitsi ehkä järkevää oli juuri se että emme tehneet mitään.

Joskus elämä antaa mahdollisuuden painaa pause- näppäintä. Aika pysähtyy. Kaikki muu väistyy kauaksi pois. On vain ne ihmiset siinä ja se maisema. Koko muu maailma on poissa. La dolce vita.

Normaali