Kesävarkaissa

Sade ropisee peltikattoon ja rännit soivat kuin urut, nyt on siis hyvä hetki päivittää kuulumisia – pitkästä aikaa. Paljon onkin tapahtunut, olen mm. varastanut, siitä myöhemmin.

Yöllä heräsimme kovaan ukonilmaan. Jossakin vaiheessa ropina kuullosti rakeilta, en jaksanut nousta katsomaan, mitä siellä tapahtui. Laskin sekunteja välähdyksestä jyrähdykseen ja laskutoimitus vaivutti takaisin uneen.

Aamulla katselin mökin ikkunasta, kun mies seisoskeli pissalla sinisessä silkkipyjamassaan sinisen sateenvarjon alla. Oli koominen näky. Teki mieli ottaa kuva. En ottanut. Sen sijaan läksin hakemaan autolla Hesaria postilaatikosta muutaman sadan metrin päästä.

Mökin ikkunasta näin myös korkealle kalliolle kantamani tv-tuolin. Tuuli oli kääntänyt tuolin mökkiin päin ja tuoli tuntui katselevan meitä syyttävästi. ”Ettekö te hömelöt tajua että minä olen tarkoitettu sisätiloihin, en ole mikään pihatuoli. Miksi te olette jättäneet minut tänne ulos?”

Tuoli on peräisin miehen vanhempien mökiltä, sitä oltiin viemässä kaatopaikalle, mutta mies halusi sen itselleen, vaikka meillä ei ollut sille tilaa ja se on lojunut varaston nurkassa monta vuotta. Tänä kesänä keksin että otetaan se käyttöön. Viedään korkealle kalliolle. Siltä on kiva katsella merelle hyvällä säällä. Tuoli on 60-luvulta ja päällystetty tekonahalla, joten periaatteessa toimii ulkotuolina. Paitsi että sen päällysteessä oli reikiä. Tukin ne jeesus-teipillä. Tv-tuoli kalliolla on ollut kesän hitti! Siellä on ollut kiva istua.

Sade tuntuu hyvältä. Ei vain luonnon takia vaan myös siksi että se pakottaa lepäämään. Joka aamu olemme sanoneet toisillemme että tänään otetaan vähän iisimmin eikä rehkitä niin paljon, mutta sitten illalla taas todetaan että no niin vain meni rehkiminen överiksi.

Olemme siivonneet vierastalon alustan. Se on rakennettu 2005, joten jo oli aikakin. Talon alle oli jemmattu erilaista rakennustyömaalta jäänyttä roinaa, isoja rakennuspeitteitä, kulmarautoja, sementtiä, ämpäreitä, rikki menneitä päivävarjoja ja mitä kaikkea roinaa sitä mökkimiljööseen kertyy. Veimme kaksi kuormaa jäteasemalle.

Jäteasemalla työskentelee sama vanha mies. Aina näyttänyt yhtä vanhalta. Ei vanhene lisää. Oikein mukava ukko. Apumiehenä hänellä on nuori, ujo poika, joka ei uskalla katsoa kohti ja joka piileskelee jossakin, tällä kertaa löytyi vaarallisten jätteiden kontista.

Aina jäteasemalle mentäessä mies muistuttaa että mitään ei saa sitten ottaa takaisin päin. Minä nimittäin näen aina jätekasoissa jotakin mielenkiintoista, jonka ottaisin mukaan. Varsinkin puutavarakasassa on ”hyvää tavaraa”, vanhoja huonekaluja ja sellaista.

Talon alta löytyi kanaverkkoa. Se säästettiin. Tein kanaverkosta sisälmykset kattilaan, johon laitan leikkokukkia. Kanaverkon ansiosta kukat voi asetella nätisti. Ja lopusta kanverkosta ryhdyin tekemään patsasta! Se on kesken, koska tuli tuotantovaikeuksia. Patsas ei meinaa pysyä pystyssä, siihen pitää kehittää jonkinlainen tukirunko. Ajattelin että kanaverkkopatsas täytetään kompostilla/haravointijätteellä ja se alkaa kasvaa sammalta. Nyt siellä on vasta huojuvat housut.

Kuntoportailla olen pyrkinyt käymään vähintään kolme kertaa viikossa. Viime kerralla tapasin rapuilla ex-kunnanjohtajan. Kehuin rappuja. Kunnanjohtaja kutsui rukouspiiriin, joka kokoontuu hänen kotonaan. Teki mieli sanoa että kuule minä olen nyt lomalla, mihinkään rukouspiiriin jeesustelemaan lähde, sitä paitsi olen ihan normi ev.lut.kirkkouskovainen ja kavahdan kaikkea siitä poikkeavaa, jotakin ympäripyöreää mölisin rappuja ravatessani. Mielessäni ajattelin että mitähän kunnanjohtaja tuumisi, kun ilmaantuisin paikalle ja veisin tuliaisena aikoinani kirjoittamani novellin ”Kunnanjohtaja ja Kukkohovi”. Saisin varmaan porttikiellon koko kylään. Novelli löytynee vielä jostakin tämän blogin syövereistä, vanhat kirjoitukset voivat olla vaarallisia, se on viime aikoina huomattu politiikassa. Mutta ei siitä sen enempää.

Sitten varkauteen! Olen käynyt viikonloppuisin töissä kaupungissa. Viime sunnuntaina olin jälleen palaamassa takaisin mökille, tällä kertaa ystäväpariskunnan kyydissä. He olivat tulossa meille mökkikylään. Olin suunnitellut laittavani ruuaksi paistettuja ahvenia ja salviapastaa. Olimme kesän kuluessa syöneet miehen kanssa salviapastaa jo niin monta kertaa että omat kaksi tainta oli kaluttu olemattomiksi. Niistä ei saisi pastaa neljälle. Tarkoitukseni oli ollut ostaa lisää salviaa kaupungista. Olin käynyt neljässä eri kaupassa, eikä missään ollut salviaa. Aika loppui kesken.

Olin lähtövalmiina ja odotin ystäväpariskunnan noutavan minut kyytiin. Olin roudannut kimpsuni ja kampsuni kadun reunalle valmiiksi. Siinä heitä odotellessa päätin tutustua tien toisella puolella vanhassa huvilarakennuksessa sijaitsevan ravintolan pihamaahan. Ravintola on sunnuntaisin kiinni. Tiesin että heillä oli mehiläistarhoja, ajattelin käydä vilkaisemassa. Pihamaalla oli monta kukka- ja yrtti-istutusta isoissa piharuukuissa. Ja kas, niissähän oli salviaa. Vieläpä oikein rehevät ja isolehtiset taimet. En voinut uskoa näkemääni! Tuntui miltei johdatukselta. (Jos menisin rukouspiiriin, voisin kertoa tästä salviajohdatuksesta!) Niinpä sitten nypin naapurin pihalta salvianlehtiä käsilaukkuuni oikein ilolla. Omatunto ei soimannut yhtään. Sitä vähän ihmettelin. Onko minusta tullut ihan paatunut?

Aion kyllä mennä tunnustamaan rikokseni ja maksaa kympin yrteistä. Mutta eikö ollutkin uskomatonta!

Varhaisvanhuus

Tulin kälyn kyydillä mökille. Matkaa on kolme tuntia, siinä ehtii puida monta asiaa.

Olemme samanikäisiä, vuosimallia -67 eli 56-vuotiaita. Samassa iässä voi toki elää hyvin erilaista elämänvaihetta. Moni samanikäinen on jo isoäiti, me emme ole sitä vielä kokeneet. Ja on tässä iässä heitäkin jotka ovat vielä pienten lasten äitejä.

Kälyn lapset ovat 5-6 vuotta omaani vanhempia, lopettelemassa opiskeluitaan ja siirtymässä oikeisiin töihin aloittamaan uraansa. Heidän iässään jo seurustelukin on vakavammalla pohjalla, uudet poikakaverit ovat potentiaalisia vävyjä.

Käly itse on entinen huippu-urheilija, ”entinen atleetti, nykyinen gotletti”, näin hän sarkastisesti kuvaa omaa muuttunutta olemustaan. Puhuimme itseinhosta, uuteen minään totuttelusta, vaivoista, vanhenemisesta, velvollisuuksista.

Kälyllä on osuva termi tälle ikävaiheelle jota elämme, hän kutsuu sitä varhaisvanhuudeksi. Sanoi ettei enää koe olevansa keski-ikäinen vaan jonkinlaisella esivanhuusasteella. Allekirjoitan tuntemuksen täysin! Vähän sama kuin esiteini, lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa keikkuva, varhaisvanhus keikkuu keski-iän ja vanhuuden välimaastossa.

Varhaisvanhuuteen kuuluvat erilaiset uudet diagnoosit, sairaudet jotka pakottavat uusiin elämäntapoihin. Omalla kohdallani tuntuu siltä kuin keski-ikä olisi loppunut 55-vuotiaana kuin seinään Basedowin taudilla, joka pisti rytinällä uusiksi sen miltä omassa kehossa oleminen tuntuu sekä koko entisen elämäntavan. Kälyllä vaivana ovat tuki-ja liikuntaelinsairaudet. Hän on jonossa kolmanteen selkäleikkaukseensa. Selviää arjestaan vahvoilla kipulääkkeillä ja tukiliivillä.

Varhaisvanhuuteen kuuluvat mm. roikkuvat yläluomet, kohdunlaskeuma, kaihi, virtsankarkailu, nivelrikko, polvivaivat, ikänäkö, länget niskassa, roikkuva kaula, litteä takapuoli, pullistuva vatsa, kuivuvat limakalvot, varpaankynsien paksuuntuminen, kipeytyvät jalat, verenpaine, kolesteroli, väsymys, vaivasenluu, suonikohjut.

Täällä varhaisvanhuuden ensitaipaleella tutustumisprosessi omaan uuteen minään on vielä pahasti kesken. Peilikuva ei ole näytä tutulta. Vaatekaapin sisältö on vaihtunut. A-linja, ei mitään kutittavaa tai tekokuituista, mieluiten puuvillaa, pellavaa, silkkiä. Ihan kuin iho olisi muuttunut kosketusherkäksi. En minä ennen tuntenut vaatteita päällä, ei ne hiostaneet tai kiristäneet. Puhumattakaan kenkähyllystä! Miten olen ikinä voinut käyttää korkokenkiä? Miten niin monet vanhat kengät voivatkaan tuntua epämukavilta. Käännyn jalkakäytävältä takaisin, vaihdan jalkaan mukavammat.

Tässä tilanteessa ollaan. Pitää iloita siitä mitä on ja miten on. Kaikkeen tottuu, sopeutuu – kai tähänkin. Ja joka ikävaihe tuo uutta mukanaan. Mutta totta puhuakseni, minä en halua sitä uutta mitä se tuo mukanaan – haluaisin mieluummin kaiken entisen takaisin!

Kesä ja runot

Tällä viikolla vietetään Eino Leinon, runon ja suven päivää. Keskikesä ja runot ovat täydellinen makuyhdistelmä! Kuin mansikka ja marenki tai uudet perunat ja silli.

Entisillä mökkinaapureilla oli tapana kutsua muiden mökkien asukkaita kylään ko päivänä. Jokaisella oli ”tuliaisena” omavalintainen runo. Kesäinen iltapäivä vietettiin syöden ja juoden ja vuorotellen jokainen esitti oman runonsa. Oli mielenkiintoista, minkä runon kukin oli valinnut. Mikä oli ketäkin sillä hetkellä eniten puhutellut. Runot ovat sellaisia, ne kolahtavat kun lukija on valmis vastaanottamaan.

Kyseiset mökkinaapurit ovat jo iäkkäitä, ja kolme vuotta sitten he lopettivat autoilun, mökkimatkat Tampereelta kävivät vaikeiksi ja tekivät sukupolvenvaihdoksen mökillä. Uusi nuori sukupolvi otti vuorollaan mökin haltuunsa.

Kolmeen vuoteen vanhapari ei ole entisellä mökillään käynyt, kunnes tulivat eilen. Varmasti paluu entiselle mökille oli tunteikas ja monia ajatuksia herättävä. Olin kutsunut vanhanparin sekä mökin nykyiset omistajat lounaalle. Paistoin ahvenia, leivoin tosca-kakun. Muisteltiin menneitä.

Ajattelin että kun Runon ja suvun päivä on tällä viikolla, otetaan vähän ennakkoa ja luen vieraille runon. Koska sattui olemaan myös anopin kuolinpäivä, hän kuoli tasan kaksi vuotta sitten, törmäsin runokirjassa Eeva Kilven runoon, joka sopii mielestäni täydellisesti edesmenneen anopin muistolle. Olkoon se myös teille kaikille, jotka jo olette isoäitejä. Se on tärkeä, hieno rooli. Ehkä jopa tärkein. Tässä runo:

”Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.”

Väsynyt natseihin

Käytiin katsomassa uusin Indiana Jones elokuva. Ihan höpöhöpö elokuva, ylipitkiä, pitkästyttäviä takaa-ajokohtauksia, vedenalaisen seikkailun aikana nukahtelin, onneksi en kuorsannut.

Hienoa oli nähdä Indiana Jones vanhentuneena, onhan pääosaa esittävä Harrison Ford jo 70. Siinä iässä action-seikkailut alkavat olla jo ohi ja elokuvan arkeolgiseikkailijakin jää viettämään eläkepäiviään – siinä tosin onnistumatta – koska vanha vihollinen, yllätysyllätys NATSI, ilmestyy yliopistolle vanhaa aarretta jahtaamaan.

Mutta siis natsi. Jälleen. Sisu-elokuvassa taisteltiin myös natseja vastaan. Vihollinen on kummassakin sikäli luonteva, koska molemmat elokuvat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan. Mutta kun täällä tosielämässä ja nykyaikana natsiaihetta tursuaa ovista ja ikkunoista niin kyllä alkavat natsit kyllästyttämään.

Natsihuumorilla varustetun elinkeinoministerin 11 päivän urakehitys käänteineen on ollut viikon otsikoiden ja puheenaiheiden ykkönen. Onneksi sille saatiin nyt piste, kun ministeri äkkäsi erota virastaan.

Myös Putinin retoriikkaan kuuluvat natsit. Venäläiset ovat taistelevinaan natseja vastaan, vaikka oma retoriikka Z-symboleineen on mitä suurimmassa määrin natsi-look-alike.

Olen kaiken näkemäni ja kokemani jälkeen todella kyllästynyt kaikkeen mikä liittyy natseihin. Miten sitä tursuaa joka paikasta? Mikä ihmeen natsi-invaasio maailmaan on tullut? Meni monta vuosikymmentä onnellisesti että natsiasia ei ollut erikoisemmin esillä, nyt sitä on kaikkialla. Toiset ihailevat (se on sairasta), toiset leimaavat vastapuolen natseiksi (sekin on sairasta). Vastikään törmäsin jossakin kuvaan, missä Hitler-viikset oli maalattu Sanna Marinille (=sairasta huumoria).

Minun puolestani siitä saisi tulla uusi n-sana, mitä ei saisi enää edes sanoa.

Nyt riittää. Näillä lakeuksilla ei n-sanaa sanota.