Keski-ikäisten ja vanhojen naisten vaiva

Jos ikinä koskaan päättäisin mennä kauneusleikkaukseen, leikkauttaisin itselleni uudet sormet. Sellaiset pitkät ja sirot pianistin sormet, joissa sormukset näyttäisivät hyviltä.

Minulla on äärimmäisen rumat sormet. Lyhet tapit, pikkurillikin on olematon ja hyödytön uloke kämmenen reunalla. Olen ihmisenä sama kuin lehmien kyyttö, maatiaisrotu. Käteni soveltuvat lähinnä perunannostoon ja pyykinpesuun pyykkilaudalla padassa hyisen järven rannalla.

Paitsi ettei sovellu – ihoni on atooppinen ja käsien iho on ohentunut pitkäaikaisesta kortisonivoiteiden käytöstä, joten iho ei kestä mitään. Krooninen ihottuma lisää käsieni rumuutta.

Sanomattakin on selvää että näissä sormissa ei ole ikinä ollut pitkiä kynsiä. Kauhistuttaa aina kun naistenlehdessä lukee että kädet ovat käyntikortti. Näillä käyntikorteilla ei pitkälle pötkitä.

Tasan vuosi sitten aloitin määrätietoisen projektin. Päätin että kerran elämässä minullakin täytyy olla pitkät kynnet. Tavoitteeksi asetin toukokuun lopun. Sukulaistytöllä olisi silloin ylioppilasjuhlat ja päätin että Pepin juhlissa minulla olisi pitkät, lakatut kynnet. Mies lähti työmatkalle. Pyysin tuomaan tax freestä burgundinpunaista lakkaa.

Ostin erilaisia hoitoaineita kynsille: oli öljyä kynsinauhoille, sitä piti hieroa sormiin iltaisin, oli suojaavaa ja hoitavaa pohjalakkaa.  Hoidin kynsiä tunnollisesti, mutta tilanne meni jostain syystä aina vain huonompaan suuntaan. Kynnet haperoituivat ja liuskottuivat sitä mukaan kun kasvoivat.

Otin yhteyttä lääkäriini eli terveyskirjasto.fi. Siellä aiheesta sanottiin varsin suorasukaiseen ja yksiselitteiseen tapaan: ”Kynnen kärkiosan kerroksittainen hilseily on keski-ikäisten ja vanhojen naisten vaiva”.

Sillä lailla. Jossain laulussa laituri haaveeksi jää, minulla jäivät kynnet. Ei voi ihminen kaikkea haluamaansa saada. Kyyttö mikä kyyttö, ei siitä ayrshiren lehmää saa.

 

 

ps. Ehdotan sinne terveyskirjasto.fi omaa osastoa otsikolla ”Keski-ikäisten ja vanhojen naisten vaivat”. Sinne voisi luetteloida kaikki probleemat, joita on ja tulee. Säästyisi monelta huolelta ja lääkärillä käynniltä.

ps2. Jäi sitten ymmärrettävästi se YSL:n burgundinpunainen lakka käyttämättä. Annoin kummipojan tyttöystävälle, kun tulivat näyttäytymään. Voi kyllä olla, että väri on vanhan naisen väri, mutta ehkä sillä nuorempikin voi ainakin varpaankyntensä talvella lakata, jos ei muuta.

 

 

 

 

Epäluottava sukupolvi

Poika löysi Instagramista uuden ystävän. Tyyppi tykkäsi samoista asioista, yllätävänkin samoista asioista. Keskellä yötä hälytyskellot heräsivät. Eihän se voi olla totta. Hiippailin hakemaan pojan kännykän ja katsoin, mitä kaverukset olivat viestitelleet. Ilmiselvä feikkiprofiili! Joku aikuinen pervo yrittää ystävystyä ja utelee, tykkääkö tytöistä vai pojista. Loppuyönä en nukkunut. Aamulla laitoimme nettipoliisille ilmoituksen.

Oma lapsuus tuntuu lintukodolta. Vauvat jätettiin rattaisiin nukkumaan kaupan oven ulkopuolelle, autojen ovia ei lukittu, edes kodin ovea ei lukittu yöksi. Ihmisiin luotettiin. Nykyisin on toisin, lapsiin on pakko istuttaa epäilyksen siemen. Älä luota, epäile ensin, kaikki eivät tarkoita hyvää. Suurin osa on kilttejä, mutta joukossa on pahoja ja he voivat olla ovelia ja vaikuttaa kilteiltä.

Tuntuu pahalta kasvattaa lasta maailmaan, missä toiseen ihmiseen ei voi luottaa. Minkälainen yhteiskunta on 10-20 vuoden kuluttua, kun nämä epäluottamukseen kasvaneet ovat aikuisia, jotka eivät luota toisiinsa, eivät yhteiskuntaan, eivät poliisiin, terveysviranomaisiin, työkavereihinsa, naapureihinsa, ystäviinsä, luottavatko edes perheisiinsä?

Feikkiprofiilin takaa paljastui ilkeämielinen luokkakaveri. Onneksi, pahempi vaihtoehto olisi ollut se pedofiili. Poliisi-ilmoitus peruuttiin, asia selvitettiin koulussa, anteeksi pyydettiin ja saatiin. Silti, luottamusta on nakerrettu. Sitä nakerretaan pala palata, eikä se palaudu.

 

Lempijuoma

Pari vuotta sitten visiteerasin keskisuomalaisella paikkakunnalla, missä olen kasvanut ja elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni. Yövyin paikallisessa Rantasipi-hotellissa, mikä aikoinaan oli myös paikkakunnan ykkösmenomesta. Sen yökerhossa on erinäinen sumuinen perjantai-ilta vierähtänyt, siitä pitäen kun täytin 18.

Olipa mukava verestellä vanhoja muistoja. Tosin yökerho oli turvallisuussyistä suljettu. Se sijaitsi talon kellarikerroksessa, eikä sieltä ollut minkäänlaista varauloskäytävää. Mutta se ei 80-luvulla haitannut! Silloin ei myöskään käytetty turvavöitä, ei ollut lapsilla edes turvaistuimia, siellä keikkuivat takapenkillä miten taisivat, jyrkemissä mutkissa rojahtivat jalkatilaan. Elämä oli sillä tavoin vaarallisempaa silloin, mutta turvallisenpaa muuten. Oli vielä itä ja länsi, ei ollut pakolaisia, eikä ihmiskunta tuhoutumassa omaan paskaansa. Sillä tavoin oli lystinpää kuin nyt.

Yläkerran tanssiravintolassa oli nyt bingo. Jotain pysyvää sentään oli: yläkerran baarissa oli tismalleen sama baarimikko, Stigu, kuin edellisellä käynnillä 30-vuotta sitten. Ei ollut edes erityisemmin muuttunut. Tervehdin ja sanoin, että sinä olet tehnyt minulle monta Ruskeaa lehmää. Se oli lempidrinkkini muinoin. Baarimikko muisti minut oitis, tosin sitä hän ei enää muistanut, miten lempidrinkkini tehdään. Sanoin ettei väliä, olen siitä vähän kasvanut ulos. Mutta jos ketä nyt kiinnostaa tuo juoma tehdä, niin pitkään lasiin jäitä, loraus Kahlua ja reilusti maitoa. Maistuu ihan kaakaolta. Resepti löytyy myös Kahluan kyljestä, Brown cow.

Tämänhetkinen lempijuomani on Alpron Mantelikookosjuoma. Käsittämättömän hyvää ja vielä vähäkalorista. Miten ihmeessä siinä voi olla vähemmän kaloreita kuin rasvattomassa maidossa! Epäilen vahvasti että tässä on kyseessä samanlainen päästöhuijaus kuin Volkswagenilla Saksassa. Juon nyt tätä linnunmaitoa huolettomana kaloreista välittämättä, paisun niin että myös muut kun urheiluvaatteet pitää ostaa XXL-kaupasta ja sitten Alpro tulee kaapista häpeissään ja tunnustaa vääreistelleensä kaloritaulukkoa. Sanokaa sanoneen.

Stigulle kävi huonosti. Ei mennyt kuin puolisen vuotta jälleennäkemisestämme kun kuulin hänen kuolleen. Nyt siellä Rantasipissä ei sitten ole enää sitä viimeistäkään asiaa niin kuin ennen. Onneksi ehdin käydä. Niinhän ne karjalaisetkin käy muinaisilla kotikonnuillaan katsomassa, kun talon paikalla kasvaa metsää. Joskus on palattava sinne mistä on tullut ja todettava tosiasiat. Entiset pulkkamäet eivät ole ihan niin jyrkkiä ja pitkiä kuin mitä muistaa. Mutta silti ne olivat ne hauskimmat ja parhaimmat pulkkamäet ever!

 

Ikäsherpa

Ihmisellä on hyvä olla noin 4-5 vuotta vanhempi ystävä, joka kertoo, mitä tuleman pitää. Minulla on tällainen ikäsherpa, joka hellästi mutta päättäväisesti ohjaa läpi ikäkriisien. Ikäsherpan kertoessa tulossa olevista ”oireista” pyörittelen silmiäni ja ajattelen mielessäni, no way, tuo ei minulle tule, huomatakseni hetken päästä että niinpä vain tuli. Viimeksi ikäsherpa kertoi limakalvojen kuivumisesta. Hän oli keksinyt purskutella iltaisin kookosöljyllä suutaan, jotta se ei yön aikana kuivuisi autiomaaksi. Sitä paitsi kookosöljy valkaisee hampaita.

Ikäsherpa pitäisi tulla mukana äitiyspakkauksessa. Äitiys tuo mukanaan monia hämmentäviä tilanteita, joissa ensikertalaisena on hoomoilasena. Aina ei tiedä, mistä on kysymys ja ihan pihalta löytää itsensä useamman kertaa. Äitiyssherpa voisi myös lohduttaa uutta äitiä sillä, että koliikki, uhmaikä, hampaiden puhkeaminen, huonosti nukutut yöt, kauppakiukkukohtaukset, haalarien pukemisvaikeudet, hampaiden pesuvaikeudet, yökastelut, imetysvaikeudet, toisten vanhempien oudot ja hämmentävät kasvatusperiaatteet, you-name-it, se kaikki on ohimenevää. Ihan kohta lapsi on armeijassa, sinua päätä pidempi, ja soittaa varmistaakseen, että sinulla on kaikki hyvin.

Näin jo äitiyden alkuvaiheessa syntynyt luottamus omaan henkilökohtaiseen sherpaan muuttaisi luonnettaan ja sherpasta tulisi luontevasti keski-iänkriisisherpa/vaihdevuosisherpa. Joissakin tapauksessa avioerosherpasta olisi hyötyä. Puhumattakaan uusperheäitiyssherpasta, sellaiselle olisi varmasti tarvetta uusperhekuviota pyörittäville. Eikä mummouskaan pelkkää päivänpaistetta liene, kyllä siihenkin sherpa olisi paikallaan.  Entäpä sitten omaishoitajasherpa?

Eiköhän se nyt tullut todistetuksi, että sherpat äitiyspakkaukseen!

 

Fifty shades of grey

Sadussa Prinsessa Ruususesta esiintyy haltijakolmikko, joista yksi on pukeutunut punaiseen, toinen siniseen ja kolmas vihreään asuun. Pukeutumistyylistä päätellen ilmeisen keski-ikäisiä naisia koko kolmikko. Samaistun heihin vahvasti. Minä olen harmaa haltija.

Jostain syystä jumitun asioihin, mihin milloinkin ja viime kesänä alkoi harmaa kauteni ihan vahingossa, kun ostin liian ison maalipurkin. Tarkoitus oli maalata vain vanha sivustavedettävä sohva. Maalia jäi ja sudin sitä sitten pitkin kesää kaikkialle. Uuden värin saivat mm. ankkuri, tuoli, sähkökaappi ja saviruukut. Seuraavaksi harmaa siirtyi vaatteisiin. Aloin ostamaan pelkästään harmaita vaatteita. Nyt minua ei erota varpusesta kuin koko.

Kaupassa silmäni zoomavat kaikkea harmaata. Ihan sama mitä. Viimeksi ostin harmaan paljettitopin. Kaiken lisäksi liian pienen. Oli pakko ostaa harmaa neule peittämään topin pienuutta.

Ostajana olen hamstraaja. Jos löydän mieleisen tuotteen, hamstraan sitä kuin Muumimamma hilloja kellariin peläten, että kyseinen tuote loppuu maailmasta, enkä voi käyttää loppuelämääni juuri sitä samaa. Toissa kesänä hamstrasin Arelan hihattomia a-linjaisia puuvillamekkoja, joissa on taskut kyljissä. Mukava ja helppo vaate, käy tarvittaessa myös yöpuvusta. Tilasin niitä verkkokaupasta eri väreissä, ja kun kesän loputtua alkoivat alennusmyynnit ostin lisää, etteivät vain ikinä vaatekaapistani lopu.

Tämän syksyn hamstrauskohde ovat olleet rintaliivit. Patrician alennusmyynnistä löysin -50% rekistä täydellisesti istuvat rintaliivit. Ja sellaisethan ovat maailman seitsemäs ihme. Eivät purista mistään, eikä rinta pompsahda pois kupista taloyhtiön jäteastian kantta nostaessa.

Name dopping: Olen etäistä sukua povipommi Pamela Andersonille, joka kylläkin on tuunauttanut rintojaan. Minä olen isorintainen luonnostaan, eivätkä mitkä tahansa pitsipaikat minulle rintaliiveistä käy.

Siispä ostin kokeeksi yhdet, totesin hyviksi ja menin hamstraamaan lisää. Nyt on kahdet beiget, yhdet mustat ja yhdet valkoiset. Onneksi loppuivat kaupasta, olisin saattanut ohikulkiessani ostaa vielä lisää, kun myyjä vielä mainitsi, että kyseessä on malli, jonka tuotanto lopetetaan. Eli ne sitten oikeasti loppuvat maailmasta, mutta eivät minun kaapistani – ainakaan vähään aikaan.

Jostakin luin siitä, että yksi syy Ruotsin hyvään taloustilanteeseen on se, että ruotsalaiset ostavat ruotsalaista, toisin kuin suomalaiset, jotka myös ostavat ruotsalaista. Olen päättänyt omissa ostovalinnoissani toimia toisin, suosia suomalaisia tuotteita. Eihän ne enää toki täällä ole tehty, mutta ei ruotsalaisiakaan tuotteita Ruotsissa tehdä. Siitä huolimatta tuotteiden suunnittelu, markkinointi ja myynti työllistää Suomessa ja tuo työtä Suomeen. Kaiken lisäksi ovat usein oikeasti hyviä ja vaatteet suomalaiseen kroppaan sopivia. Kerran menin Cannesissa vaatekauppaan. Myyjä torppasi minut jo ovella ja sanoi ettei heillä ole mitään minun kokoiselleni. Olen kokoa 40, mutta ranskalaisittain liian iso perhoseksi.

Sitä paitsi kun ostaa suomalaisia merkkejä Arelaa, Nansoa, Marimekkoa, Balmuiria, Andiataa, Patriciaa ja halpamerkeistä Lindexiä (Stockmann omistanut Lindexin vuodesta 2007) ostaminen ei tunnu yhtään tuhlaukselta, eikä aiheuta ostomorkkista, päin vastoin, tulee tunne että tässä ollaan tärkeällä asialla, auttamassa, yhteen hiileen puhaltamassa, pelastamassa Suomea taloustuholta. Ihan melkein sama tunne kuin rahaa Lastensairaalalle lahjoittaessa!

 

Vähemmän on enemmän

Tässä kohtaa elämää on tullut siihen tulokseen (Haluan tarkentaa, että voihan se olla että vielä joskus olen jotakin muuta mieltä, mutta nyt tätä. Kuten vanha sanonta sanoo, ”Mieleni on muuttunut monta kertaa, mutta ei se tosiasia, että olen aina oikeassa”). Niin siis olen tullut siihen tulokseen, että monessa asiassa vähemmän on enemmän. Esimerkiksi urheilussa. Ei tarvitse juosta maratonia, ei edes kymmentä kilometriä, pieni pyrähdys riittää hyvinvointiin. Ei tarvitse syödä koko levyä suklaata, muutama pala riittää. Okei, tunnustan, riittäisi. Ei tarvitse juoda koko pulloa punaviiniä, pari lasia riittää, riittäisi. Vähän pienempikin mekko/käsilaukku/takkivalikoima riittäisi. Lomamatkaankin riittää muutama päivä. Päivän aikana ei kannata juoda kahvia pannutolkulla, vähempi riittää siinäkin. Ainoa asia, missä vähempi ei todellakaan riitä, on uni. Ja lepo ylipäätään. Siinä enemmän on nykyään juuri sopivasti.

Enkeli tuli vastaan ladulla

Meille on tullut vuosia Kunto+ lehti, vaikka emme ole sitä missään vaiheessa tilanneet. On sitä sitten tullut lueskeltua.  Epäilen, että lehti on Alexander Stubbin lempilukemistoa ja että hän on saanut siitä merkittäviä vaikutteita. Lehti on täynnä numeraalisia juttuja kuten: 4 asustetta, jotka kannattaa ottaa käyttöön, 3 hygieniavinkkiä kuntosalille tai 7 vinkkiä käsien ja jalkojen lämmittämiseen.

Viime numeron lisäosassa ”Lisää energiaa – 11 ohjetta, joista saat lisävirtaa”, kehoitettiin ajattelemaan kiitollisesti. ”Kiitollisuus on eräs rakentavimmista ajatuksista. Myönteisiin ajatuksiin keskittyminen levittää lämpöä ja energiaa koko kehoon.”

Minäkin olen tätä tietoista kiitollisuutta harjoittanut ja se kyllä parantaa elämänlaatua, kokeiltu on. Eniten mielihyväendorfiineja kokemukseni mukaan irtoaa kaikkein pienimmistä ja arkisimmista aiheista. Mutta asiaa pitää opetella, vähän samalla tavalla kuin lapselle opetetaan tunteiden tunnistamista, itseään voi opettaa tunnistamaan kiitollisuudenaiheita omassa elämässä.

Yksi asia, mistä olen kiitollinen on auringon pilkahdus keskellä kaamosta tai talvipakkasia. Jos silloin satun olemaan ulkona, pysähdyn, nostan kasvot kohti aurinkoa ja nautin auringon valosta, imen siitä energiaa ja olen kiitollinen.

Sunnuntaiaamuna lähdin murtsikoimaan lähipuistoon.  Kolmannella kierroksella aurinko tuli esiin pilvien takaa. Pysähdyin tapani mukaan hetkeksi nauttimaan auringosta ja olemaan kiitollinen. Jatkoin matkaa ja törmäsin enkeliin. Täydellinen metrinmittainen lumienkeli köllötteli ladun vieressä. Edellisillä kierroksella se ei siinä vielä ollut. Takaa hiihti minua nopeampi, väistin ladun viereen. Hiihtäjä jatkoi hiihtoaan ja sanoi mennessään : ”Kiitos paljon, kiitos paljon!”

Pyhän Henrikin kirkon kellot soivat messun päättymisen merkiksi.

 

Ainutkertainen mahdollisuus

 

On vain yksi hetki.

Se hetki alkaa syntyessä,

loppuu kuollessa.

 

 

 

Vaikea kysymys

Miksi ne housut,

joiden olisi hyvä vähän venyä ollakseen mukavat,

eivät koskaan veny yhtään,

kun taas ne housut,

jotka eivät saisi venyä yhtään,

ollakseen sopivat,

aina venyvät?

Luksuspäivä

Luulisi että nuori seura nuorentaa, mutta ei se niin mene. Kyllä itseään nuoremmassa seurassa oikeinkin ymmärtää olevansa vanha. Ainakin jos seura on 6v.

Lahjojen keksiminen on aina vaikeaa ja tavaramäärän kasvattaminen ei tunnu hyvältä, niinpä keksin että tänä vuonna annan sukulaislapsille – 5 kpl alle 7 v. – aikaa. Jokainen saa oman luksuspäivän. Silloin ei mennä päiväkotiin, silloin tehdään juuri sitä mitä ko henkilö tahtoo. Ja jos ei tehdo tehdä mitään, haluaa vain olla kotisohvalla, sekin käy. Lapsi päättää, mrs Middleage toteuttaa.

Ensimmäinen luksuspäivä on nyt vietetty. Pelasimme lautapelejä, Inkan aarretta, Kimbleä ja Muuttuvaa labyrinttia, rökäletappio tuli kaikissa, eikä tarvinnut edes fuskata. Onneksi ei pelattu muistipeliä, se on niin masentavaa!

Ostimme mellevät karkkipussit ja menimme leffaan katsomaan Kunnon dinoa. Minä olin tyhjentänyt oman karkkipussini jo ennen leffan alkua. Viisas lapsi valisti minua että kannattaisi syödä vasta kun leffa alkaa. Niinpä. Kaksi kertaa itkin, lapsi ei kertaakaan, hän analysoi leffan tapahtumien kulkua minulle. Yritin soperrella että onpas tunteellista.

Sitten Hoploppiin. Siellä olikin arkimaanantaina hiljaista. Menimme trampoliiniin pomppimaan. Olipa hauskaa, kunnes tajusin että olisi kannattanut mennä ensin vessaan. Ei lapsen vaan minun.

Hoplopissa on sellainen ilmatäytteinen liukumäki. Luulen että on joku sukurasite kiinnostus lasten liukumäkiä kohtaan. Muistan nimittäin, kun äitini halusi testata muovipäällysteisen patjan turvallisuuden tallin katolta laskemiseen ennen kuin me lapset otamme vekotimmen käyttöön sillä seurauksella, että äitiparka joutui sairaalaan. Yli 70-vuotias isäni puolestaan innostui kokeilemaan uimahallin vesiliukumäkeä, kun olimme yhdessä uimahallissa silloin n.4-vuotiaan lapseni ja papan kanssa. Kyllä oli papan ilme näkemisen arvoinen kun tunnelista tupsahti.

Nämä muistot mielessäni kipuisin käsiveskoineni ilmaliukumäen huipulle. Se onnistui! Ehkäpä näissä liukumäkiasioissa pojasta polvi paranee, niin sanotusti.

Kiipeilysokkelohelvettiin en aluksi suostunut tulemaan, en olisi millään viitsinyt lähteä ryömimään sinne, mutta viisas lapsi osasi suostutella, vedellä oikeista naruista ja sieltä itseni löysin. Todellinen herrasmies 6v lupautui kantamaan käsilaukkuani vaikeiden kohtien yli ja muutenkin ohjeisti kulkuani valvoen turvallisuuttani. Kun en meinannut uskaltaa laskea viimeistä kierreliukumäkeä, lapsi tyynnytteli ja rohkaisi kokeilemaan.

Neljä luksuspäivää jäljellä. Enää en yhtään ihmettele lasten minulle antamaa lempinimeä Vanharouva.

Pitäisiköhän blogin nimi vallan muuttaa?

 

 

Kotoutan vaatteita

Ystävä kertoi kotouttavansa vaatteita. Tunnistin oitis ilmiön itsessäni. Kyseessä on tapahtumasarja, joka alkaa uuden vaatteen ostamisesta. Uusi vaate laitetaan vaatekaappiin kotoutumaan. Välillä se otetaan esiin, sovitellaan, yhdistellään muihin jo käytössä oleviin vaatteisiin, mutta laitetaan hetimiten sovituksen jälkeen takaisin kaappiin. Joskus kotoutettavan vaatteen voi jättää hetkeksi näkyville; huolettomammin tuolin selkänojalle tai henkariin makuuhuoneen ovenkarmiin. Kun vaate on ollut kaapissa 1-2 vuotta, se on täysin kotoutunut omaksi ja valmis käytettäväksi.

Olen laihtunut sormista

Tässä se on kyllä kaikista oudoin keski-ikäoire: ihminen laihtuu sormista!

Vaaka näyttää ihan samoja vanhoja maksimilukuja eli varsinaisesti en ole laihtunut, mutta silti sormukset pyörivät sormessa.

Olen tehnyt itsediagnoosin ja veikkaa että kyseessä on jonkinlainen kollageenin tai vastaavan ainesosan katoaminen. Sormista on kadonnut joku väliaine ihon ja luun välistä. Näin on.

Täytynee alkaa syödä silliä että saa jonkinlaisen turvotuksen aikaiseksi.

Piilojulkisuutta

Tänään oli hassu päivä. Olisipa hauska tietää, millä tavalla vinksin vonksin planeetat astrologisella kartallani törmäilivät, olin nimittäin kahdella tavalla julkisuudessa olematta varsinaisesti julkisuudessa.

Kaikki alkoi eilen. Tein ruokaa ja keittiössä oli radio Suomipop päällä. Siellä toimittaja Jenni Alexsandrova kertoi, kuinka oli yrittänyt löytää itselleen käytettyä kelsiturkkia, mutta ei ollut sellaista onnistunut löytämään. Klik! Tiesin heti että minulla oli juuri oikea turkki hänelle!

Eteisen naulakossa oli roikkunut jo monta vuotta käyttämättömänä valkoinen, lyhyt kelsiturkki, jonka olin joskus yli kymmenen vuotta sitten ostanut. Se oli ollut aikoinaan tosi päheä, mutta nyt kun mittarissa on ruvennut häämöttämään 50, se ei vain enää toimi. Näytän siinä naispuoliselta Irwin Goodmanin reinkarnaatiolta. En ollut raaskinut turkkia myydä, mutta monta kertaa olin sitä jo kyllä harkinnut. Nyt tuntui siltä, että kohtalo oli päättänyt ratkaista asian. Oli aika jättää hyvästit turkille ja nuoruuden hupatuksille ja siirtyä seuraavan ikäaikakauteen. Kelsi saisi uuden elämän nuoren käyttäjän päällä ja pääsisi uusiin seikkailuihin. Lopetin ruuanlaiton siihen paikkaan, nappasin turkin ja itsekutomani villasukat mukaan (toimittaja Sami Kuronen oli sanonut tarvitsevansa villasukat) ja lähdin saman tien Suomipopin toimitukseen Sanomataloon.

Ja happy end’hän siitä tuli. Tänään taas laitoin ruokaa ja kuuntelin Suomipoppia. Siellä Jenni kertoi kelsiturkin tarinan.

Toisen kerran piilojulkisuutta sain, kun somessa koohkattiin Valion uudesta Lemmy Kilmister -spotista. Siinä pahis Lemmy sanoo ettei koskaan ole maitoa juonut, eikä juo. Spotti on mukaelma vuonna 1997 tehdystä maitomainoksesta, jonka suunnitteli mrs middleage ja hänen tiiminsä mainostoimisto Sek&Greyssä. On se hienoa että 20 vuotta vanhat ideat ja 10 vuotta vanhat kelsiturkit kelpaavat! Tuntuu melkein siltä että olen ollut edellä aikaani!

Nyt tässä on enää vain yksi ongelma jäljellä. Ystäväni Krista on himoinnut sitä takkia ja olen sen joskus hänelle perinnöksi luvannut jättää. Nyt sitten petin, menin ja möin. Mutta perustelut ovat vankat: en aio vielä kuolla ja jos elän pitkäänkin, saattaa turkki käyttämättömänä mennä huonoon kuntoon. Ennen kuolemaani en voi turkkia Kristalle antaa, koska olisin hänelle kateellinen omasta vanhasta turkistani. Se muistuttaisi jatkuvasti menneistä gloorian päivistä.

Ja toisaalta, Krista, sinä olet vain vuoden muinua nuorempi. Sinäkin näytät siinä rotsissa Irwin Goodmanilta tai sitten siltä Todella upeeta sarja Patsyltä. Joten tämä ratkaisu on sinunkin parhaaksesi, usko pois. Tajoan skumpat vielä meidän molempien eläessä tästä hyvästä, lupaan kautta kiven ja kannon.

 

 

 

Älä katso vieraisiin peileihin.

En tykkää matkustamisesta, viihdyn kotioloissa. Maksimimatka kestää neljä päivää, kolmantena olen yleensä valmis palaamaan kotiin. Siinä ajassa ei pitkälle pötkitä!

Olin nyt kuitenkin rohkeasti matkalla ja hyvin meni. Reissu täytti vaativat kriteerini eli matkakohteessa ei saa olla liikaa muita eikä hälinää. Off season is the best season!

Matkalla oivalsin jälleen jotakin uutta : Itseään kannattaa katsoa vain tutuista peileistä. Vieraasta peilistä näyttää ihan erilaiselta = huonommalta. Hotellihuoneen kylppärissä oli aivan liian hyvin valaistu lähipeili. Aamuisin katselin ihohuokosiani, jotka suorastaan huusivat että olin joulukautena hörppinyt viiniä ja nauttinut suklaata ja juustoja. Hiuksetkin näyttivät ihan oudoilta. Heti kun pääsin takaisin kotiin ja omaan huonomminvalaistuun vessaan oloni eli ulkonäköni koheni huomattavasti.

Samasta syystä kauppojen pukuhuoneessa kannattaa ottaa silmälasit pois. Siellä putkivalojen loisteessa ei mikään epäkohta jää huomioimatta. Miten ihmeessä ihmiset voivat tulla onnelliseksi ostamalla? Eivät ainakaan vaatteita sovittamalla.

 

Terveisiä laskettelurinteestä

Rinteessä rämpiessä keksin ajatelman:

”Kaatua saa – mutta ei sodassa.”

Nyt minulla on kasassa jo neljä ajatelmaa. Aikaisemmat ovat:

”Yksin me ihmiset olemme heikkoja, mutta yhdessä me voimme olla peikkoja. Ensamma vi människor är svaga, men tilsammans vi kan jaga.”

”Elämä rikkoo, kuolema korjaa.”

”Elä nyt niin olet elänyt.”

Tätä menoa afrismikirjani on valmis julkaistavaksi 2057. Olen silloin 90v.