Uusia sanoja ja asioita

Ennen koronaa en ollut koskaan kuullut sanaa ”oikeasuhtainen”. Nyt siitä on tullut poliitikkojen perussanastoa. Toimenpiteet pitää olla oikea-aikaisia ja oikeasuhtaisia oli sitten kyseessä itärajan sulkeminen, rokotus tai säästötoimi.

Entäpä dynaaminen hinnoittelu? Sellaista ei ollut ennen olemassakaan. Kaikki maksoi mitä maksoi, ellei nyt sitten ollut alennuksessa. Nyt bensa maksaa tiistaina vähemmän kuin perjantaina ja sähkön hintaa pitäisi seurata kuin kuumemittarin lukemaa. Jos käväiset nettisivulla katsomassa, paljonko hotellihuone, juna- tai lentolippu maksaa, niin seuraavalla kerralla maksaa enemmän. Mitä useammin sivustolla vierailet, sitä enemmän hinta nousee.

Olisipa mukava jos dynaaminen hinnoittelu tulisi myös palkanmaksuun. Tai tavallaan se on olemassa: sunnuntaina saa parempaa palkkaa. Mutta kyllä kuuluisi olla niin että palkka olisi suurempi myös aikaisin aamulla. Jos joutuu heräämään viideltä tai kuudelta töihin, niistä ”epämiellyttävistä” tunneista pitäisi saada dynaamisesti korkeampaan palkkaa. Oikeastaan jokaisesta tunnista ns. virkamiestyöajan ulkopuolella pitäisi saada extraa. Mutta eipä taida dynaamisuus päteä näin päin…

Entäpä sitten orgaaninen? Nykyisin asiat pitää tapahtua orgaanisesti eli luonnollisesti ja itsekseen.

Ja jos haluaa puhua modernisti, kannattaa aloittaa lause anglismilla ”minä ajattelen että…”. Muuten niin hyvien radion keskusteluohjelmien – kuten Pyöreän pöydän – kuunteleminen on tuskaa, kun jokainen aloittaa vuorollaan oman osuuteensa ”minä ajattelen että…”. Takerrun seuraamaan keskustelua siltä pohjalta että kuka sanoo saman seuraavaksi.

Entäpä alttarit? Ennen alttarin näki kirkossa. Nyt televisiouutisissa uutistenlukijat seisovat alttaripöydän takana. Tai siltä se näyttää. Myös koteihin on tullut alttari. Se sijaitsee keittiössä ja sitä sanotaan saarekkeeksi. Vitivalkoisen saarekkeen äärellä perhe nauttii joka-aamuisen öylättinsä. Ei sentään polvistuneena vaan korkeilla baarituoleilla keikkuen. Open concept kitchen where we can entertain our guests. Avoin keittiökonsepti, missä voimme viihdyttää vieraita on ulkomaisten sisustusohjelmien perustoive. Kaikilla tuntuu käyvän kovasti kylässä viihdytettäviä sukulaisia ja naapureita. Ei meillä vain. Mutta ei meillä olekaan avointa keittiötä alttarisaarekkeineen. Pahus, siitä vierailijoiden vähäisyys johtunee!

Television talonrakennusohjelmien taloissa ikkunat ovat seinän kokoiset. Ne ovat kauniita. 70-luvulla harrastettiin myös isoja ikkunoita. Sitten tuli energiakriisi ja ikkunat pienenivät. Ovatko ikkunat kehittyneet energiatehokkaimmaksi vai miksi isot ikkunat eivät enää ole ongelma?

Miten samaan aikaan kasvaa sekä trendi missä ihmisen sukupuoli ei saa olla mitenkään esillä, liikennemerkeissä ei saa olla miestä tai naista ja toisaalta samanaikaisesti some on täynnä erittäin sukupuolinormatiivista kuvastoa? Tuntuu siltä että naiset eivät ole olleet yhtä naisellisia kuin nyt sitten 50-luvun amerikkalaisen kotirouva-aikakauden. Korot ovat korkeat ja bikinit pienet. Tai entä fitness-urheilu? Missikisoja paheksutaan mutta fitness-urheilu on ok. Miten? Toisaalta missikisoissa on nykyään mukana jo transsukupuolisia. Ovatkin usein paremman näköisiä kuin ”aidot”.

Ikääntyminen on nykyään onneksi ihan ok. On ok että hiukset harmaantuvat – myös naisilla! Ikä saa näkyä. Paitsi ei käytöksessä. Nykyvanhuksen kuuluu olla energinen ja viriili, valmiina uusiin kokemuksiin, ihmissuhteisiin, elämyksiin ja seikkailuihin. Missään tapauksessa ei saa ruveta vanhustelemaan sillä tavoin että olisi keppi ja keinutuoli ja nuttura ja ihan tyytyväinen siihen. Kyllä pitäisi olla jossakin kursseilla savea valamassa, matkoilla ja joogamassa nyt vähintään. Ja ehdottomasti seksuaalisesti yhtä aktiviinen kuin aina ennenkin, mieluummin vähän enemmän, nyt kun ei ole huolta lisääntymisestä tai lapsista ja voi rauhassa ja vapautuneesti toteuttaa seksuaalisuuttaan häiriötekijöistä kärsimättä. Ja tietenkään ei saa käyttää sanaa vanheta, vanhus, vanha. Vaihdevuosista on ok puhua, kunhan puhuu positiiviseen sävyyn muutosvuosina ja uutena alkuna. Onhan 70 uusi 50 ja silleen ja eläkeikä nousee dynaamisesti, koska mekin ollaan niin dynaamisia forever.

Meille tuo ruokaa kypärättä sähkömopoa liukkaalla ajava orja, joka työskentelee firmalle, jonka omistajien verotulot ovat käsittämättömän suuret. Joka syksy edessä on sama marjanpoimijaskandaali, mutta syyllisiä ei löydy. Poimijat eivät ole saaneet luvattuja palkkoja ja ovat asustaneet ala-arvoisissa parakkiolosuhteissa. Eräs yrittäjämiljonääri keksii tuoda pikkupaikkakuntien miniatyyrilukioihin suomalaisilla verorahoilla opiskelemaan alaikäsiä lapsia Myanmarista ja Kiinasta, ja on tuohtunut kun yrittelijäisyyttä ymmärtämätön virkamies ja lapsiasiainvaltuutettu ei ymmärrä ja tue näin oivaa businessideaa.

Kyllä maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Se hämmästyttää kummastuttaa vanhaa kulkijaa.

Luksusmuijapäivä

Sitä on kaikenlaisia teemapäiviä. Kuten nyt esimerkiksi Black Friday, joka tänä vuonna tuntui kestävän koko marraskuun. Harmittaa että ihmisiä houkutellaan ostamaan turhaa ja tarpeetonta.

Minä sen sijaan vietin itsekehittämää teemapäivää: Luksusmuijapäivää.

Kaikki sai alkunsa ajat sitten Helsingin Kuukausiliitteen muotiartikkelista, jossa mallina oli nyt jo edesmennyt Aira Samulin. Hänelle oli puettu suomalaisten nykymuotisuunnittelijoiden luomuksia. Kalla II mekko, tummalla pohjalla isoja oranssinkeltaisia kukkia, jäi jäytämään mieltäni. Se oli minunnäköinen mekko. Lisäksi hyvin monikäyttöinen. Reilunkokoisen mekon alle voi talvella pukea lämmintä ja kesällä mekko menee sellaisenaan. Kangas vaikutti laadukkaalta.

Niinpä kun kyseistä mekkoa myyvä kauppa ilmoitti eräänä päivänä että tänään kaikki myydään – 20%, ja minulla oli vapaapäivä, päätin oitis viettää Luksusmuijapäivää. Aloitin päivän kahvilakäynnillä. Turhan harvoin tulee käytyä kahviloissa. Ehkä ei-kaupungissa asuvat ajattelevat että me täällä kaupungissa istumme aina tunnelmallisissa kahviloissa juomassa ylihintaisia erikoiskahveja. Ehkä jotkut istuvatkin, mutta kyllä täytyy sanoa että hyvin harvoin tulee käytyä, liian harvoin. Oikeastaan pitäisi suoda itselleen useammin nautinnollinen kahvilakokemus. Sain paikan parhaalta paikalta ikkunan vierestä nojatuolista. Siinä on kiva istua ja katsella ohi kiiruhtavia kahvikupponen kädessä.

Kahvilan jälkeen vuorossa oli mekkokauppa. Kerroin myyjälle että vietin Luksusmuijapäivää ja tulin siksi mekkokaupoille. Oikea koko löytyi ja mekko oli juuri niin ihana kuin olin kuvitellutkin.

Seuraavaksi ohjelmassa oli herkkukauppa, joka sattui sopivasti kotimatkan varrelle. Herkkukauppa on sijainnut samassa kadunkulmassa vuosikausia, mutta en ole koskaan käynyt siellä. Se on karkkikauppa. Nyt ajattelin suoda itselleni karkkikokemuksen. Karkkikaupassa oli jopa chewitsejä (miten se kirjoitetaan?). Muistatteko ne hampaisiintarttuvat hedelmänmakuiset toffeet, jotka on pakattu paperipötköön. Luulin että ne on syöty sukupuuttoon ajat sitten, mutta täällä karkkikaupassa oli näitäkin erikoisuuksia. Ostin miehelle tuliaiseksi mangonmakuisen pötkön. Irtokarkkipussiin valitsin itselleni kirpeitä karkkeja, isoja karkkeja, suklaakuorrutettuja karkkeja ja salmiakkia. Pois lähtiessä huomasin oven pielessä suklaakuorrutettuja vaahtokarkkeja. Niitä ostan ensi kerralla.

Eikä tässä vielä kaikki! Luksusmuijapäivän viimeinen etappi oli kukkakauppa. Kukkakaupan seinät on maalattu auringonkeltaisella, taustalla soi bossanova ja omaa vuoroaan voi odotella antiikkinojatuolissa Winston-koiraa rapsutellessa ja kukkaloistoa ihaillessa. Winston on tryffelikoira ja hän on löytänyt ihan oikeita, aitoja tryffeleitä Hangosta. Kauppias kertoi. Tiesittekö että Suomessa kasvaa tryffeleitä Salpausselän linjalla? Minä en.

Ostin amarylliksen leikkokukkana. Kauppias ehdotti siihen vielä kyytipojaksi magnolianoksaa. En ollut koskaan käynyt myöskään tässä kukkakaupassa, mutta tunnelma siellä oli niin ihastuttava että nyt siitä tulee vakiopaikka. Mieleen muistui, kuinka lapsena haaveilin kukkakauppiaan tai suutarin ammateista. Perusteluina oli haju. Molemmissa tuoksui hyvältä. 70-luvulla suutarissa tuoksui nahka ja ilmeisesti sen käsittelyaineet. Aikuisena en ole havainnut samaa hajukokemusta suutariliikkeissä. Ehkä metodit ovat muuttuneet.

Luksusmuijapäivä päättyi kotisohvalle. Kukat maljakkoon, villasukat jalkaan ja karkkipussi auki. Telkkari päälle ja sieltä lempiohjelmani eli youtubesta joku tunnelmallinen miljöökuva, missä takassa räiskyy tuli, nojatuolissa makoilee kissa, ikkunoista näkyy lumisadetta ja kaunista luontoa, taustalla soi tunnelmajazz. Olipa täydellinen päivä!

Sopivan hetken koittaessa aion seuraavaksi viettää kulttuuritätipäivää. Siihen sisällytän taidemuseoita, kahvilakäynnin ja kukkakaupan, jos amaryllys on nuupahtanut. Tosin kukkakauppias sanoi että amaryllis säilyy hyvin monta viikkoa. Varsinkin kun sen katkaistuun varteen laitetaan kuminauha kiristyssiteeksi niin ettei varsi pääse kiertymään auki. Ehkäpä pukeudun kulttuuritätipäivänä luksusmuijapäivämekkoon? Ateneumin impressionistinäyttely on yhä näkemättä. Ja sinne on avattu uusi kahvila.

Muita teemapäiviä voisi olla hedonistipäivät sisältäen kauneushoitolan lymfahieronnalla. Kaamospäivä, jolloin en poistu kotoa ollenkaan ja nukun monet päiväunet. Siihen sopisi parhaiten että sää on oikein huono.

Sen sijaan siivouspäivän ja pyykkipäivän unohdan tyystin. Ja onhan tässä nyt ihan oikeitakin päiviä tulossa – kuten itseänäisyyspäivä. Mutta ei se ole sama asia. Oma salainen, yksityinen teemapäivä. Kannattaa kokeilla!

Löysin takaisin!

Olen ollut ilman tietokonetta miltei kolme kuukautta. Pojalta hajosi läppäri. Lainasin hänelle omaani ja pojan läppäri vietiin korjaamolle. Ei siitä tullut enää ehjää. Mutta minä jäin ilman tietokonetta! Lopulta laitoin aikarajan: ensimmäinen päivä joulukuuta loputtomaksi venynyt laina-aika loppuisi. Johan alkoi tapahtua. Jopa etuajassa. Nyt minulla on taas oma läppärini. Olo tuntuu siltä kuin joku olisi syönyt puurokupistani. Mietin, löydänkö edes takaisin omille blogisivuille? Mahdanko muistaa salasanan? Täällä sitä nyt sitten ollaan.

Pitkäksi venähtäneen tauon aikana ehdin miettiä lopettamista. Maailmassa kun tuntuu olevan vähän liikaa kaikkea – jopa sanoja. Mielipiteitä nyt ainakin. Olisiko parempi olla vain hiljaa? Elää hissukseen omissa ajatuksissaan. Se alkoi tuntumaan itse asiassa aika hyvältä. Vapauttavalta. Ei tarvitse jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan muiden kanssa, ne voi pitää itsellään.

Hiljaisina hetkinä keksin kirjaidean. Jos minulla vain olisi kyky pitkäjänteiseen kirjoittamiseen, sitäkin voisi yrittää edistää. Joka tapauksessa ensi vuonna tulee kirjoitettua enemmän. Kolumnihommat tuplaantuvat, kirjoitan ensi vuonna lehden joka numeroon eli 21 kertaa, joten se vie kyllä vähän aikaa. Tänne ”ilmaan” voi lätistä mitä vain, mutta painettuun lehteen pitää vähän miettiä, mitä kirjoittaa.

Palasimme tänään kotiin Ruotsin risteilyltä. Se oli elämäni viimeinen Ruotsin risteily. Asiaa juhlistaakseni tilaisin aamulla kahvillassa cavan ja istahdin ikkunapenkille katsomaan laivan saapumista Helsinkiin. Olikin upea näky. Aurinko paistoi, kova pakkanen sai meriveden höyrystymään. Meren yllä leijui pilviharso. Aamuhetki oli risteilyn ehdoton kohokohta.

Ajauduimme tahtomattamme risteilykierteeseen. Mies sai viime vuonna jostakin työjutusta joululahjaksi risteilyn. Menimme sinne keväällä ja osallistuimme tietokilpailuun, josta voitimme palkinnoksi uuden risteilyn. Tämä oli nyt sitten se tietokilpailuristeily. Nyt emme enää osallistuneet tietokilpailuun, emme halunneet enää voittaa risteilyä. Toivottavasti mies ei saa taas joululahjaksi. Ei olla risteilyihmisiä. Mies kertoi kuulleensa että jossakin maailmalla on kehitetty kolme vuotta kestävä risteily. Ilmeisesti jonkinlainen maapallonympäriristeily. Olisi kyllä helvetti minulle. Mutta niinhän se on: kissojen taivas on hiirten helvetti – ja toisin päin.

Tukholmassa käytiin tavaratalo NK:lla. Olin suunnitellut hamstraavani sieltä merinovillasukkahousuja. Kruunun kurssihan on alhaalla ja ajattelin tekeväni merkittävät säästöt sukkahousuostoksilla. Ensinnäkään siellä ei ollut sitä merkkiä, mihin olen ihastunut. Löytyi toiset, mutta vain yhdet minun kokoani, eikä hintakaan ollut yhtään alhaisempi. Joten se siitä.

Seuraavaksi ohjelmassa oli joulutori. Viehättävä vanhan kaupungin Stortorg, joka ei ole nimensämukaisesti iso vaan hyvin pieni. Oikein söötti. Kävelimme läpi, emme ostaneet glögiä, hodareita, hattaraa emmekä paahdettuja manteleita. Sen sijaan menimme pubiin, tilasimme isot oluet, mies hampurilaisaterian ja minä lämpimän juustoleivän. Minun valintani osui enemmän oikeaan, koska hampurilaisen pekoni oli ilmeisen pilaantunut. Päästyämme takaisin laivaan, pekoni tuli ulos.

Se oli huono homma, koska meillä oli pöytä varattuna ja osittain maksettuna laivan a la carte ravintolaan. Systeemi on sellainen että jos haluaa varata pöydän, pitää maksaa etukäteen. Olimme tällä kertaa varanneet ja maksaneet paikan, koska edellisellä reissulla emme päässeet syömään juuri siihen ravintolaan, koska se oli täyteen buukattu. Ruokahalu oli nyt ymmärrettävästi huomattavan alentunut, pilaantunut pekoni oli pilannut tunnelman. Menimme kuitenkin. Tilasimme puolikkaat hummerit.

Sinänsä se oli kyllä ihan turhaa myös minun kannaltani, koska taisin sairastaa marraskuun alussa koronan, jonka seurauksena makuaisti on saanut osumaa. On ihan sama mitä syön, ei maistu oikein miltään. Parhaimmalta tuntuu ruoka, missä on joku selkeä rakenne, kuten näkkileipä. Ei ollut näkkileipää a la carte ravintolassa, piti ottaa hummeria. Yhtä hyvin olisi voinut syödä omaa sormea.

Viereisessä pöydässä pariskunta kävi kiivasta keskustelua työpaikkojen matkalaskujen tilityksestä. Miehen mielestä se, että jokainen tilittää omat matkalaskunsa, on tehotonta, aikaavievää ja vaikeaa. Vaimon mielestä jokainen voi hoitaa itse matkalaskuasiansa. Pariskunta ei meinannut päästä sopuun asiassa ja äänensävyn kiivaudesta päätellen avioero oli jo lähellä. Saimme onneksi hummerimme syötyä, emmekä tiedä, mihin tilanne lopulta päätyi.

Kävimme ostamassa karkkia hyttiin iltapalaksi. Loppuillan mies katsoi läppäriltään urheilua, minä kännykältä Onnelaa. Katsoin koko ensimmäisen tuotankokauden putkeen, kunnes nukahdin. Heräsin neljältä kun jotakin naista murhattiin. Toisaalla miesääni huusi ”Turpa kiinni, perkele”. Ilmeisesti kukaan ei sittenkään kuollut, ehkä kyseessä oli kovaääninen juomapeli hytissä. Möykkää jatkuin jonkun aikaa, ei kuitenkaan edes tuntia. Ilmeisesti peli päästiin loppuun ja kaikki sammuivat. Loppuyö meni rauhallisesti.

Haaveilin kodista. Siitä miten tunnelmallista omassa kodissa on. Joulukuusi parvekkeella. Amaryllis-leikkokukka parhaimmillaan. Lyhdyssä palaa kynttilä, rakkaimmat joulukoristeet esillä. Rauhallista ja hiljaista, levollista. Ja näkkileipää.

Onhan se hyvä välillä lähteä pois todetakseen että kotona on ihan parasta.