Nastakenkätäti

On se niin mukavaa, kun on olemassa heitä, jotka jatkavat. Kieltäytyvät poistumasta takavasemmalle hiljaisuuteen. Eivät vetäydy koloonsa muistelemaan menneitä, tyytymään siihen että joskus oli jotakin, vaan aina vain jaksavat yrittää uutta. Nyt puhun Dannystä, 78v. joka on ehdokkaana Suomen euroviisukarsinnoissa.

Dannyn kappaletta ei ole vielä julkistettu, mutta toivon että se olisi hyvä. Ilmiön puolesta peukutan.

Oletusarvo ihmisen elämänkaarelle on, että jossakin kohtaa pitää ymmärtää väistyä sivuun. Suurin osa niin tekeekin. Se käy ihan luontaisesti. Jäädään eläkkeelle, into loppuu, väsyttää ja kolottaa. Ei jaksa enää pysyä ajan hermoilla, opetella uusia asioita, koska uutta pitää oppia, jos meinaa eteen päin työelämässä porskuttaa. Vanhoilla taidoilla ei yksin pärjää, omaa käyttöliittymää pitää päivittää – niin ikävää kuin se onkin. Mutta jos ihminen jaksaa uudistua ja samalla hyödyntää pitkän iän tuomaa tietotaitoa, niin siinähän on kaikki edellytykset. Nuorella ei koskaan voi olla vankkaa kokemusta.

Itse ainakin ärsyynnyn jo siitä, että kone vaatii niin usein päivityksiä ja aina niiden tekemät muutokset eivät mielestäni ole parannuksia vaan huononnuksia. En ylipäätään ymmärrä, miksi päivityksiä tulee niin usein? Eikö riittäisi kerran, kaksi vuodessa?

Toisaalta Dannyn pitäisi kyllä päivittää kampaus. Siinä on vähän trumpilaisia piirteitä. Tyttöystäviään hän onkin päivittänyt koko ikänsä. Mutta ehkä siinä tyttörumbassa on jäänyt oma olemus päivittämättä, kun vetovoimaa on näyttänyt olevan tälläkin lookilla. Välttämättä aikoinaan omaksuttu tyyli ei enää ehtoopäivillä ole käypä. Toisaalta onhan se ainakin persoonallinen, että sikäli. Ja onko se nyt edes sopivaa toisen tyyliä julkisesti arvostella, vaikka kohde julkisuuden henkilö onkin. Jokainen tyylillään. Että siitä vain, Danny! Onnea kisoihin! Go for it!

Tuli mieleen tuosta tyylistä ja sen päivittämisestä. Tässä kun rupeaa itsekin rupsahtelemaan ja kaiken lisäksi korona-aika on kotiuttanut ihmisen niin että omaan pukeutumiseen ei ole edes paljon kiinnittänyt huomiota. Sitä kiskaisee samat farkut ja pitkähihaisen mustan t-paidan päälle sängyn viereiseltä tuolilta joka päivä ja on ihan tyytyväinen. On minulla kyllä tyylikkäät tossut, kaikenlisäksi lämpimät ja kätevät. Että tossuilla upgreidaan olemusta tyylikkäämmäksi.

Mutta olen miettinyt, minkälaisen lookin ja tyylin haluaisin vanhemmiten? Minkälainen haluaisin olla ulkoiselta olemukseltani? Haluaisin olla sellainen ”Dame”, pitkiin mekkoihin, viittoihin, kolttuihin pukeutuva spessumummo. Harmi kun en pidä koruista, ne häiritsevät. Tyyliin sopisi hyvin runsas korujen käyttö, helmirykelmät kaulassa. Kaulakurttujen ympärille olisi kiedottu arvokas silkkihuivi. Sekään ei oikeasti toimi minulla. Jostakin syystä huivit eivät pysy paikoillaan nätisti. Jos sidon ne jotenkin, niin jo kohta kuristavat kurkkua, ovat menneet jotenkin rumasti. Pitäisi mennä huivinsidontakurssille. Olen katsonut youtubesta ohjeita. Juuri vähän aikaa sitten pisti silmään televisiosta Ruotsin kuningatar Silvia. Hänellä oli niin kauniisti ja taidokkaasti taiteltu silkkihuivi kaulalla. Mutta sellainen vaatisi hillittyä käytöstä ja elämäntapaa. Minä olen vöyhkä ja rehkijä, uudisraivaajaihminen; en mikään high society persoona, siksi korut eivät sovi eikä huivit pysy. Toisin sanoen pukeudun ”vanhana” pitkään mekkoon, missä on huivi- tai rusettikaulus, päässä on hattu ja jalassa jotkut kengät, joilla on hyvä lampsia menemään. Kengissä on talvella nastat.

Nastat. Seuraava aihe. Minulla on kumiremminastat, jotka voi kiinnittää kenkiin päkiän kohdalle. Älyttömän hyvät. Voi vaihtaa aina niihin kenkiin, mitkä käytössä, vaikka lenkkareihin jos lähtee lenkille. Paitsi että nyt molemmat nastaremmit ovat kadonneet. Ensin tippui oikeasta jalasta, totesin että ei haittaa, oikeastaan kätevämpi kun on vain toisessa, mutta sitten vasemman jalan remmi tippui myös. Nyt taas ei ole nastoja, pitää mennä ostamaan uudet.

Olen hehkuttanut nastojen ihanuutta miehelle, mutta hän ei yhtään ymmärrä. Hänen mielestä nastakengät edustavat vanhuutta, raihnaisuutta ja nössöyttä. Tosin hän ei ole asiaa näin ilmaissut, mutta näin olen sen tulkinnut. Minä taas en ymmärrä tätä asennetta ollenkaan. Olisikohan joku yleinen miesten ajattelutapa, koska törmäsin samaan asenteeseen työpaikalla. Eräs miespuolinen pastori, joka oli juuri tullut isäksi, esitteli vastasyntyneen vauvan valokuvaa kännykästään, harmitteli sitä että oli kaatunut aamulla heti kotoa lähdettyään. Hän oli laittanut viestin talonmiehelle että pitää hiekoittaa. Eiköhän se talonmies tiedä muutenkin että pitää aurata ja hiekoittaa, ajattelin. Joten pidin pastorille saman nastakenkäsaarnan kuin miehelleni. Pastori tuumi että niin kyllä kai sitä pitää pikku hiljaa myöntää oma vanhenemisensa. Minä siihen että eihän tällä ole mitään iän kanssa tekemistä. Vaihdathan sinä autoosikin talvirenkaat. Ei vika ole säässä, eikä talonmiehessä vaan omissa varusteissa. Nyt nastat alle.

Taas pääsi kukkahattutäti vauhtiin. Kukkahattutäti on talvisin nastakenkätäti.

ps. Ihanaa että tänne eteläiseen Suomeen on vihdoin saatu talvi! Loppuvuodesta itkeskelin että saanko enää koskaan kokea lumen narskumista jalkojen alla. Kyllä saan! Nyt narskuu. Heti säntäsin hiihtämään rinkiä lähipuistoon, kun lumi oli laskeutunut.

Normaali

Saunassa

Suomalainen sauna on saanut Unescon maailmanperintöstatuksen. Ihme juttu, että vasta nyt.

Sauna on vähän niin kuin ihminen: ei ole kahta samanlaista. Jokainen sauna on yksilönsä, jokaisessa oma tunnelmansa ja omanlainen löylynsä. Ja on monenlaisia hyviä saunoja: pieniä ja suuria, kipakoita ja löyheitä kuin lehmän henkäys.

Maisema ja ympäristö ovat osa saunaa. Mitä näkyy ikkunasta. Missä löyhytellään, ainakin kaksi kertaa pitää pitää löylyttelyn välillä taukoa. Tauolla voi pulahtaa uimaan, jos se on mahdollista, tai kastautua paljuun, kieriskellä lumihangessa tai syödä makkaraa ja juoda sihijuomaa, kuka mitäkin.

Meillä on kaksi saunaa. Saaristomökissä iso hirsisauna. Sen löyly on lempeä hönkäys. Maaseututalossa on sauna piharakennuksen päädyssä, pieni ja pippurinen. Lauteille mahtuu juuri ja juuri kolme henkilöä. Siellä saa napakat löylyt. Mukavuuksia ei siellä saunassa ole. Vesi kannetaan ämpärillä sisältä talosta, tai lämmitetään paljussa jos jaksetaan. Yleensä ei jakseta. Pukuhuoneen sementtilattia on talvella kylmä. Mutta kaikessa karuudessaan se on hyvä sauna. Viime keväänä piharakennuksen taakse rakennettiin pieni terassi. Siinä on mukava vilvoitella rakennuksen seinustalla ja katsella peltomaisemaa. Sielu lepää. Peltomaisema on tyyni ja levollinen, muuttumaton.

Saaristomökin edustalla katsotaan merta. Se on tietenkin hieno näky, mutta usein tuulee ja myrskyää. Jopa niin että ei siinä voi istua laisinkaan.

Yksi parhaimmista saunoista on Lanneveden rannalla Keski-Suomessa. Vanha, rupuinen savusauna. Maalattia. Lämminvesikattila on pihalla saunan edustalla. Siinä lämmitetään pesuvesi, ja pesutoimenpide tehdään ulkona saunan edustalla. Sisällä saunassa pelkästään likaantuu. Seinät ovat paksun, mustan noen peitossa. Kiuas on kivikasa nurkassa. En tiedä, milloin se sauna on rakennettu, ehkä joskus 1900-luvun alussa. Sen saunan lämmittämiseen menee koko päivä, mutta on vaivan väärti. Savusaunan löyly on aivan omanlaisensa. Löyly tulee viipeellä, hitaasti ja hartaasti. Ei kuulu sähäkkä sihinä niin kuin jatkuvalämmitteisestä puusaunasta.

Pikkasen verran hienompi savusauna on ystäväpariskunnan mökillä Mikkelin seudulla. He ovat rakennuttaneet uuden, hienon savusaunan mökkirantaan. Siellä on hieno, rauhaisa tunnelma.

On ihana päästä toisen lämmittämään saunaan, rakkaudenosoitus lämmittää se, kantaa vedet, heittää löylyt. Saunassa tulee puhuttua, rauhoituttua paikoilleen. Sauna on tasa-arvoinen paikka. Siellä olemme riisuttuina kaikesta, puhtaina omina itsenä. Ja saunominen pitää tehdä kiireettä, silloin ei voi katsoa kelloa, siihen pitää varata aikaa.

Harmittaa että kaupunkikodin taloyhtiösauna rempattiin kymmenen vuotta sitten toimistoksi. Sitä saunaa olen kaivannut. Hipsittiin pihan poikki saunomaan. Vauva nukkui kopassa pukuhuoneessa. Sielläkin saunassa oli hyvät löylyt. Kerran mietin, että saakeli se sauna olisi pitänyt ostaa itselle! Olisipa hieno jos kaupunkiasuntoon kuuluisi oma pihasauna. Sitä olisi voinut vuokrata muillekin. Kaupungissa on ongelmana se että jos taloyhtiöllä ei ole omaa saunaa, on lähes mahdotonta päästä perhesaunaan. Ainoa keino päästä saunaan kaupungissa on yleiset saunat uimahalleissa ja uusissa saunakohteissa, kuten Helsingissä Löyly- ja Allas-saunat. Hakaniemen rannan Kulttuurisaunassa on hieno tunnelma. Nythän nämä kaikki ovat koronan takia kiinni.

Sauna tekee hyvää mielelle ja ruumiille. Ihohuokoset aukeavat ja kuumuus tömäyttäät karstat liikkeelle. Suihkun tai ammeen jälkeen ei ole koskaan niin puhdas olo kuin saunan jäljiltä.

Onneksi kukaan ei ole vähään aikaan puhunut puulämmitteisten saunojen kieltämisestä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Jossakin vaiheessa sellaistakin oli ilmassa. Ehkä Unesco-status antaa meille myös jatkossa oikeuden saunan lämmittämiseen.

Taidankin tästä lähteä saunomaan.

Normaali

Perhetragedioita

Kuuntelin viikonloppuna äänikirjana Heikki Herlinin kirjan Tuolla päin on highway. Heikki Herlin on Kone Oy:n Pekka Herlinin pojanpoika. Kirjassa Heikki kertoo omasta isästään Niklaksesta, joka kuoli 53-vuotiaana vuonna 2017.

Pekka Herlinistä on myös tehty loistava elämäkerta, vuonna 2009 julkaistu John Simonin kirjoittama Koneen ruhtinas. Luin sen aikoinaan, ja kirja teki vaikutuksen rehellisyydellään. Siinä ei kaunisteltu Pekka Herlinin persoonaa. Kirjassa Niklas kuvaa isäänsä pahana ihmisenä, joka olisi pitänyt steriloida, ettei hän levitä geeneissään olevaa pahaa eteen päin. Niklas oli herkkä ihminen ja tunsi geeniensä painolastin, sen saman pahan itsessään. Suosittelen molempien kirjojen lukemista.

Pekka Herlin oli kiistatta menestyksekäs yritysjohtaja, mutta myös alkoholisti, narsisti, despootti, mitä lieneekään, en ole oikea ihminen diagnosoimaan, mutta aiheutti paljon inhimillistä kärsimystä omalle lähipiirilleen ja perheelleen. Ilmeisesti Pekka ei ollut sukunsa ensimmäinen ”hullu”, Tuolla päin on highway -karja antaa ymmärtää, että jo esi-isä Harald Herlin, joka osti Kone Oy:n 1924 Strömbergiltä, oli ”paha” ihminen.

Yleensä alkoholismista ja mielen sairauksista puhuttaessa luodaan mielikuvaa työttömistä, köyhistä surkimuksista lähiökuppiloissa. Mutta tapahtuu sitä paremmissakin piireissä. Ja niissä piireissä luonteen heikkouksia, ja niistä aiheutuvia kärsimyksiä saatetaan katsoa läpi sormien. Saa olla hullu, kun on johtaja ja istuu kulmahuoneessa. Kuka sellaiselle sanoo seis, lopeta. Kukaan ei kyseenalaista. Seuraukset ovat luettavissa näistä kirjoista. Sukupolvesta toiseen periytyvä, tavalla jos toisella ilmenevä mielen ja persoonallisuuden rikkoutuminen.

Itse asiasssa samasta asiasta lienee kysymys myös urheilu, taiteilija, muusikko yms. piireissä. Kun ihminen on omalla alallaan menestynyt ja arvonsa ansainnut, hänen luonteensa outouksia lakaistaan matonalle. Pahimmillaan seurauksena on alkoholismia pahempaa; raiskauksia, pedofiliaa, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Menestyneelle ihmiselle suodaan etuoikeuksia, häntä kohtaan tunnetaan vetovoimaa, mikä saattaa vinouttaa vallantunnetta ja antaa mahdollisuuksia vallan väärinkäytöksiin. Näistä on paljon esimerkkejä, viimeksi vkonlopun Helsingin Sanomissa oli juttu ranskalaiskirjailijasta, jonka pedofiliaa oli katsottu vuosikymmeniniä läpi sormien. Tai Donald Trump, siinä ihminen jolle valta ei sovi. Tai suomalaissyntyinen muotimoguli Peter Nygård, siinä kolmas esimerkki ihmisestä, jolla oma valta-asema on läikkynyt yli.

Herlinien sukusaagassa kysymys oli alkoholismista ja jonkinlaisesta määrittelemättömästä persoonallisuushäiriöstä – ja herkkyydestä, yrityksestä peittää oma heikkous. Niklas teki sen pukeutumalla nahkatakkiin ja buutseihin, ärhentelemällä viinan voimalla, ja rikkomalla välit perheeseensä vuosikymmeniksi.

Hatunnosto Herlinien perheelle avoimuudesta. Ei ole varmasti ollut helppo tie avata omia haavoja julkisesti. Ymmärrystä ei helposti saa. Ajatellaan että paksu lompakko riittää korvaukseksi. Että hyvä on itkeä ihmisen hienossa autossa ja kodissa. Mutta jokaisen pitää saada osakseen pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Sitä toki oli kirjojen perusteella myös Herlinien suvussa. Heikillä oli hyvä ja lämmin suhde isäänsä Niklakseen, mutta taustalla paistaa kaiken aikaa lapsen suru ja huoli omasta isästään. Kun Heikki hankkii ensimmäisen oman asuntonsa, hän ostaa sen läheltä, niin että voi nähdä, palaako isän keittiössä valo, onko kaikki hyvin.

Kirjaa kuunnellessani en voinut olla tekemättä vertailua omaan elämääni, meidän perheen tarinaan. Isäni oli menestynyt liikemies, pikkupaikkakunnan silmäätekevä. Mutta hän oli myös ankara ja tukahduttava, herätyskristillinen kiihkouskovainen. Kasvuympäristö ei ollut rakastava, hyväksyvä eikä tukeva. Oli yksi tapa elää ja olla, isän tapa. Näin aikuisena ja kaukaa katsoen voin luonnehtia sitä eräänlaiseksi henkiseksi väkivallaksi. Vaikka se oli varmasti isän puolelta hyväätarkoittavaa. Ei hän todennäköisesti nähnyt kodin ilmapiirissä mitään kummallista. Ulkoisesti kaikki olikin hyvin, ei ollut väkivaltaa, ääntä ei korotettu, kaikkea oli, ruokaa ja tavaraa, iso koti ja muodin mukaiset vaatteet ja harrastukset. Mutta jotakin paitsi jäimme.

Itse pyristelin kodin ahdistavasta vaikutuspiiristä pois. Muutin pois opiskelemaan ja töihin. Pitkä välimatka teki tehtävänsä. Nuorena aikuisena en mielellään käynyt lapsuudenkodissani. En halunnut palata sen ahdistavaan ilmapiiriin. Velvollisuudentunnosta kävin. Tilanne korjaantui vasta vuosia myöhemmin, kun olin perustanut oman perheen, löytänyt itseni ja oman tieni – ja kun omat vanhempani alkoivat tulla vanhaksi, sairaiksi ja heikoksi. Vasta sitten pystyin palaamaan, olemaan tasa-arvoinen, antamaan mielessäni anteeksi menneet. Mutta ei silloinkaan kodin ilmapiiristä tai lapsuudesta puhuttu. Ne asiat oli haudattu maton alle ja sinne jääneet.

Neljä vuotta vanhempi veljeni ei koskaan lentänyt omille siivilleen. Hän jäi lapsuuden kodin vaikutuspiiriin, ei uskaltanut tehdä omaa tietään. Tai teki, teki omalla tavallaan salassa kaikilta. Niin salassa että vasta hänen viimeisenä elinvuotena saimme tietää alkoholismista. Veli joi itsensä hengiltä. Käpertyi omaan kotiinsa nojatuoliin vodkapullon viereen. Hän, joka oli meistä kiltein ja herkin. Ihmisenä parhain. Hän sai maksaa isoimman hinnan. Ei koskaan löytänyt omaa rakkautta, perustanut perhettä. Kielsi itseltään kaiken. Jäi ikuiseksi pojaksi äidille ja isälle. Nyt hän on haudattu sinne heidän viereensä.

Veljeni kuoli 56-vuotiaana, Niklas Herlin 53-vuotiaana. Molemmat sisarussarjojensa nuorimpia poikia.

Rauha heidän sieluilleen.

Normaali

Runo kuolinilmoitukseen

Oi, tahtoo unohtua vanhat rakkaat.

Täällä Talolla yksin ollessani käsiini osui lempiruonoilijani Uuno Kailaan runokirja. Olin siihen laittanut posti-it lapun yhden runon kohdalle, eikä ihme. Siinä on värssy, jonka toivon omaan kuolinilmoitukseeni, jos joskus keksin kuolla ja siitä on ylipäätään syytä lehdessä ilmoitella.

Värssy menee näin:

”Ketä on aurinko polttanut,

sade ja tuuli nuollut,

mielellään on kuollut.”

Voisiko onnellista elämää enää paremmin kuvata? Värssy on pätkä Uuno Kailaan runosta Syysaamu.

Normaali

Laatuaikaa yksin ja yhdessä

Loppiaisaattona läksimme 31. tapaamisvuosipäivän kunniaksi ulos syömään. Oiken fiinisti fine dining paikkaan, ykköset yllä ja taksi alla.

Oli onnistunut ilta. Tulee liian harvoin tehtyä parisuhdespesiaalia. Yleensä mennään kolmisin koko perhe, pitäisi enemmän viettää aikaa kahdestaan. Varsinkin nyt koronavuotena on käperytty perhepiiriin, ja on jäänyt huomaamatta että perhe muodostuu eri porukoista, pitäisi antaa tilaa myös isä-poika kokoonpanolle. Sen tein nyt viikonloppuna; lähdin yksin Talolle. Mies ja poika jäivät kaupunkiin kaksin. Kissakaan ei päässyt mukaan.

Mutta palataanpa vielä alkuviikon fine dining -kokemukseen. En voi mitään; hienostelu huvittaa minua. Ateriaokokaisuus muodostuu useista pienistä annoksista. Valitsimme viiden ruokalajin kokonaisuuden, seitsemänkin olisi ollut mahdollinen. Tarjoilija tuo pienen piiperryksen lautaselle taiten aseteltuna, jokaisen annoksen äärellä hän pitää hartaanpuoleisen esitelmän siitä mitä lautasella on, koska ulkonäöstä sitä ei voi päätellä.

”Alta löytyy Arjalassa Hyvösen tilalla kasvatettua pikkuparsaa ryyditettynä Porvoonjoenlaakson pakurilla ja syksyllä Santahaminasta poimituilla suppilovahveroilla, välissä eilen pyydettyä Kokemäenjoen kuhaa ja kaiken kruunaa päällä oleva rapeaksi paistettu kanannahka.”

Alkuosa esimerkistä on tuubaa, en muista mitä tuli syötyä ja minkä sisältöistä esitelmää kuunneltua, mutta loppu on totisinta totta. Erään annoksen päällä oli rapeaksi paistettua kanannahkaa. Näytti kaurakeksiltä. Kun tarjoilija presentoi käristetyn kanannahan minulle, kysyin, mitäpä luulet, pidänkö tuosta? Hän arveli, että pidän. Hyvää oli. Eräässä annoksessa oli esittelyn mukaan lypsylehmää. Tuntui pahalta. En olisi halunnut syödä lypsylehmää, vaikka lihansyöjä olenkin. Lypsylehmät ovat ihania! Pitkäripsisiä ja lämpöisiä, enkä toivo lypsylehmälle mitään muuta kuin hyvää ja paljon laajoja laidunpäiviä. Olisipa ollut vain naudanlihaa, siitähän kuitenkin kaiketi oli kysymys.

On mukava syödä rauhassa, keskustella ja ihmetellä. Harvoin kotona tulee istuttua ruokapöydän äärellä kolme tuntia, ehkä pitäisi.

Reteästi matkattiin taksilla, vaikka ratikalla olisi päässyt. Siitä syntyi ajatus, että kaupungissa asuvia pitäisi kannustaa taksin käyttöön. Nimittäin suurin osa henkilöautoista on kaupungeissa, eikä suinkaan maaseudulla, missä autoa oikeasti tarvitaan, koska julkista liikennettä ei ole, eikä enää edes takseja. Suurin osa väestöstä asuu kaupunkialueella, ja sen myötä suurin osa henkilöautoista on myös kaupungeissa. Tämän kuulin radiosta. Jos kaupungissa yksityisautoilijat siirtyisivät käyttämään taksia, liikenteessä olevien autojen määrä vähenisi, ruuhkat vähensivät ja autopaikkoja tarvittaisiin vähemmän.

Soittelin joulun aikaan Tampereella asuville entisille mökkinaapureilleni. He ovat 80- 90-vuotiaita, tekivät vuosi sitten sukupolvenvaihdoksen mökillä, ja kertoivat nyt luopuneensa autosta. Ajavat taksilla ruokakauppaan ja asioille, lukevat kirjoja ja nauttivat elämästä ilman velvoitteita, mitä auto tai mökki tuo. Kehuin taidosta ikääntyä, osata luopua ja löytää uudet keinot onneen.

Taksilla ajaminen kaupungin keskustassa on halpaa. Taksisovellutuksella taksin tilaaminen on kätevää ja auto tulee nopeasti. Ja ilman kaikkia autonomistamisen huolia. Sinänsä hölmöä, että minä tätä hehkutan; kahden auton haltija. Mutta jos elämäntilanne olisi toinen, siirtyisin taksiin. Miksi vaivautua öljyn-, kesä/talvirenkaiden vaihto yms. huoltorumbaan? Parkki- ja autotallipaikka maksaa kaupungissa myös, ja vakuutukset. Jos laskisi auton kaikki vuosittaiset kustannukset, niin sillä rahalla käyttäisi taksia aika paljon!

Mutta tämä ei koske minua – vielä! Tarvitsen autoa, koska taksilla ei voi kuljettaa jätettä kaatopaikalle. Ehkä jonakin päivänä voi senkin tehdä.

Tulin maaseuturesidenssiin yksin viikonlopuksi. Tarkoitus oli hiihtää. Sääennuste oli lupaillut lisää lumisateita, mutta ei ole näkynyt. Maa on valkea, mutta ei riittävästi peltohiihtämiseen.

Eipä siinä mitään, puuhaa keksii kyllä. Kesällä ostin tarjouksesta lasituksen viherhuoneeseen. Kun se toimitettiin, en ollut itse paikalla ja elementit oli jätetty talon eteen. Peitin lavan suojamuovilla ja siinä tavarat nököttivät koko kesän ja syksyn. Olin sopinut paikallisen, luotettavan rakennusliikkeen kanssa, että pystyttävät sen kun ehtivät. Näin pitkään meni. Nyt lasikuisti/viherhuone/aurinkohuone/mikäsenytsittenonkaan on pystyssä viimeistelyä vailla. Lattiaan tulee laatoitus, takaseinälle hyllyt kukkopelleille. Hyllyt tulevat keväällä. Nyt mietin sisustusta: peacock-tuoleja, mutta onko niissä hyvä istua, ehkä ei, näyttävät olisivat. Rottinkipeti, mutta en tiedä, kellarissa on vanha heteka, ehkä se?

Talon edessä nökötti yhä sama vihreällä muovipeitolla peitetty kasa. Ihmettelin, että mitä siinä voi enää olla. Kurkistin, ei olisi pitänyt, tuli hommia. Pressun alla oli kaikki jäte: lasikuistin pahvipakkausjäte, kastuneet ja jäätyneet pahvit, styroksit ja kuplamuovit.

Ryhdyin purkamaan kasaa. Vedin Jeepistä takapenkit alas, tuuppasin rojut sisään, ajoin kaatopaikalle olettaen että se on auki lauantaisin. Niin onkin, mutta vasta klo 14 ja minä olin portilla klo 11. Siispä piti tunkea roskat tavallisiin jätesäiliöhin kylän keskustassa. Taas löysin itseni näistä ”ryntyhommista”, sillä nimellä äitini kutsui likaisia ulkotöitä.

En ole ihan varma, mitä aion tehdä kasvi/-viher-/aurinkohuoneella. Katselen netistä kuvia. Jotkut ovat sisustaneet lasikuistin makuuhuoneeksi, jotkut ovat laittaneet pitkän pöydän illanistujaisiin, paikan päivätorkuille ja jotkut kasvattavat kasveja. Minulla oli vain visio, että siitä talon seinustalta puuttuu jotakin, ja tämä rakennelma on ratkaisu ”tyhjyyteen”. Nyt harmittaa, että en ostanut vihreärunkoista, ostin valkoisen. Vihreä olisi ollut parempi. Aion maalata takaseinän vihreäksi, että olisi edes jotakin vihreää. Mutta olisi kannattanut olla vihreä kauttaaltaan. Joskus on vaikea kuvitella lopputulos. Voi tietenkin olla että talvella se näyttää liian valkoiselta, kesällä on toisin.

Yksinolosta Talolla nautin. Ensi töikseni avasin kyykkyskumpan, se oli kyllä tarkoitettu ystävän kyläilyä varten. Meni omaan napaan. Söin, ja nukuin pitkät päikkärit. Ihanaa kun kukaan eikä mikään herätä. Minusta on tullut herkkäuninen, ja kun elämme erilaista elämänrytmiä, tai siis minä elän erilaista rytmiä, mies ja poika valvovat, minä haluaisin nukkumaan aikaisin, heräilen heidän liikkeisiin, mutta täällä yksin saan herätä ja mennä nukkumaan omaan rytmiin.

Sain myös hoidettua mieltä painavan asian. Sinänsä ihmeellisenkummallista, miten moinen asia voi nousta niin isoksi, mutta kyseessä on tien auraus. Pihatietä on noin 200 metriä. Paikallinen lähellä osuva maajussi hoitaa homman. Mutta maksuhomma on varsin kummallinen episodi. Mitään laskua ei koskaan tule. Minun pitää itse kysyä, mitä olen velkaa. Eikä siinä mitään, mutta auraajamaajussi on ruotsinkielinen. Laitoin viikko sitten tekstiviestin hänelle ruotsiksi, käytin apuna wikipediaa ja pojan taitoa. Osaan kyllä ruotsia, mutta esim. miten sanotaan viime vuonna? Olin ihan unohtanut. I fjol. Vastausta ei tullut.

Roskiskeikalla kävin pankkiautomaatimaatilla nostamassa rahaa aurausmaksua varten, ja ajoin auraajanaapurin pihaan. Vanha mies oli siellä, kommunikaatio oli aluksi vähän kankeaa, koska popotin tuskani suomeksi: mieltäni painaa, en muista, milloin olen viimeksi maksanut pihan aurauksesta, enkä tiedä, kuinka paljon olen velkaa? Mies sanoi, kaikki hyvin. Viime vuonna ei satanut lunta, hän ei aurannut pihaa. En ole mitään velkaa.

No, niin Minna. Rauhoitupas nyt. Lämmitä vaikka sauna.

Normaali

Georgia on my mind

Viime päivinä otsikoihin on päässyt Yhdysvaltojen syvän etelän osavaltioista Georgia Trumpin yrittäessä haalia sieltä vielä viimeisiä ääntenrippeitä mafiapomon keinoin. Minulla on oma pimeä historiani kyseisen osavaltion suhteen.

Isälläni oli Georgiassa liiketoimia, ja siksi minäkin vierailin siellä useaan otteeseen 70-80 -luvuilla. Pitipä minun mennä sinne lukioonkin, koska äiti ja isä hinkusivat muuttamaan, viisumi hommattiin, mutta kieltäydyin. Katsoin kiehtovammaksi vaihtoehdoksi käydä lukio Suomessa, jäin asumaan kaksin veljeni kanssa. Näin tehtiin, äiti ja isä asuivat osittain Amerikassa, minä veljeni kanssa Suomessa. Mummo naapurissa vahti.

Isän liiketoimet ja Amerikan residenssi sijaitsivat Thomasvillen pikkukaupungissa lähellä Floridan rajaa. Varsin takapajuista seutua. Tunnelma oli vähän jälkeen Tuulen Viemän. Rotuerottelu oli voimissaan. Mustat asuivat omilla asuinalueillaan, kävivät omissa kouluissaan ja kirkoissaan. Samaan kauppaan taisivat päästä. Tosin ei heitä hienoimpia hepeneitä myyvissä liikkeissä näkynyt.

Minulla oli kirjekaveri sieltä. Mikäs se hänen nimensä nyt olikaan? Sarah? Kirjeet on jossain tallessa. Hänen hiuksensa olivat kuin Pieni talo preerialla sarjan kauppiaan tyttärellä Nelliellä. Sarah sai joululahjaksi jewelley’tä siinä kun minä Lotta-kirjoja. Ihmettelin, että jalokiviä? Ilmeisesti tarkotti koruja.

Viisitoistavuotiaana ajoin Amerikassa ajokortin. Teoriakokeeseen minulle lähti mukaan ”tulkki”, joka kertoi oikeat vastaukset monivalintatehtäviin. ”Keskimmäinen, alin, ylin”, hän sanoi oikeat vastaukset. Ei sanonut a, b tai c ettei virkailija olisi tajunnut jekutusta. Minun täytyi täyttää joku lomake, en ymmärtänyt yhtä kysymystä, virkailija sanoi että vastaa siihen ”EI, ei me haluta tänne mitään suomalaisia elimiä”. Ilmeisesti kysymyksessä kysyttiin elinsiirtoluovutuksesta mahdollisessa onnettomuustilanteessa.

Ajokoe ajatettiin aina samaa reittiä. Asemalta käännyttiin oikealle, ajettiin kilometri, käännyttiin vasemmalle, sieltä takaisin. Kompana oli, että kääntymispisteessä ei saanut tehdä u-käännöstä. Jos sen teki, ei läpäissyt ajokoetta.

Amerikasta hankin elämäni ensimmäiset jatkuvasi pidettävät piilolasit. Siellä oli myytävänä sellaisia. Optikko osoitteli myymäläapulaista. ”Näetkö tuon raskaana olevan naisen, hän opastaa sinua piilolasien puhdistuksessa”. Ihmettelin, ei Suomessa siihen maailman aikaan niin olisi kenestäkään sanottu, osoitettu sormella toisen raskausvatsaa, nykyisin ehkä.

Äidiltä leikattiin struuma Amerikassa, koska äidin ja isän mielestä lääketiede on Atlantin siellä puolen korkeatasoisempaa. Lääkäri unohti kursia kaulan kunnolla kiinni, ja äiti meinasi kuolla siihen ja sinne.

Äidin ja isän Amerikan valloituksen huippuhetki taisi olla se kun meidät kutsuttiin vierailulle kuvernöörin luo. Tosin vain aamiaiselle. Mutta sinne matkattiin, Atlantaan kuvernöörin palatsiin. Musta mies valkoisessa, kultanapein koristellussa takissa tarjoili meille munakokkelia. Kuvernöörin rouva kysyi osaanko englantia, ja minä näytösluontoisesti luettelin numerot yhdestä kymmeneen. En viitsinyt osata enempää, että ei olisi tarvinnut keskustella. Taisin olla 13 ja vuosi 1980. Kuvernöörinä oli Georg Busbee. Hänen edeltäjänsä oli Jimmy Carter, joka oli presidenttinä vuosina 1977-1981. Seuraava presidentti oli Ronald Reagan. Hänen kuvansa oli kehystettynä isän työhuoneessa, ja minullakin on muistona Reaganin vaalipinssi.

Vierailusta kuvernöörin palatsiin saimme jälkikäteen valokuvakirjan. Valokuvaaja oli pyörinyt koko vierailun ajan ympärillä. Velipojasta on oikein hieno kuva, siinä hän nojailee muina miehinä palatsin pylvääseen kaksin kuvernöörin kanssa. Äiti ja isä saivat myös taulun, joka esitti Georgian kansallislintua. Taulu iskettiin koto-Suomessa seinään pianon yläpuolelle.

Amerikan homma meni yhä vain syvemälle. Vielä enemmän pöpelikköön. Äiti ja isä päättivät jäädä eläkkeelle ja muuttaa Mississipin Scoobaan. Hankkivat sieltä lihakarjatilan, Mean Bull Ranchin. Tilanhoitaja piti huolen karjasta, äiti ja isä tyytyivät ihailemaan eläimiä laitumella. Pihaan rakennettiin hirsisauna.

Kävin siellä kerran. Taisi olla joululoma kauppaopistosta. Siitä reissusta muistan jäämyrskyn. Outo sääilmiö, missä sataa vettä pakkasella. Vesi jäätyy muodostaen jääpuikkoja kaikkialle. Joka paikka on täynnä jääpiikkejä. Siellä puheet olivat vieläkin suoraviivaisempia: tilanhoitaja osoitti tummaihoista työntekijää sanoen ”see that negro over there”.

Isä oli suuri Amerikka-fani. Amerikka edusti hänelle vapautta, yrittäjyyttä, ei-kommunismia, avointa julkituotavaa kristillisyyttä. Kaikkea vastakkaista 70-luvun Suomelle.

Isä kuoli 2011. Joskus mietin, mitä isä ajattelisi nyky-Amerikasta. Olisiko seinällä Trumpin kuva. Tuskin sentään, mutta luulen että hän ymmärtäisi jossakin määrin Trumpin ajatuksia, joskaan ei metodeja. Isä oli umpirehellinen. Kaikki vilunkipeli oli hänelle vastenmielistä. Siksi onkin hivenen surullista että isän Amerikan valloitus päättyi vilunkiin. Karjanhoitaja oli huijari. Isä huomasi, että karjaa alkoi hävitä aina kun he tulivat äidin kanssa Suomeen. Tilanhoitaja möi elukoita omaan piikkiinsä. Humoristina isä totesi äidille, että ”eiköhän tämä olla nähty, ollaan täällä niin kauan kuin karjaa riittää, kunnes viimeinenkin kanttura on varastettu ja palataan sitten Suomeen”. Oikeusjuttu siitä tuli. Lopulta äiti ja isä palasivat Suomeen.

Vaikka isässä oli huonot puolensa – kenessäpä ei – ihailen hänen rohkeuttaan elää omia polkuja kulkien. Hän ei välittänyt siitä mitä muut ajattelevat, muodosti oman mielipiteensä koski se sitten uskontoa, politiikkaa tai liiketoimia. Eikä pelännyt tuoda näkemyksiään julki. Pahoista puheista ja kirjoituksista hän sanoi, että pitää olla niiden yläpuolella. Siinä oli mies joka eli niin kuin ajatteli ja puhui.

Ja siitä olen onnellinen että olen sen verran geeniperimää saanut, että en lähtenyt Amerikkaan lukioon vaikka vanhemmat niin toivoivat. Siinä rakastumisessa alttiissa iässä olisin todennäköisesti ihastunut johonkin etelän punaniskaan, ja eläisin nyt elähtäneenä southern bellinä heilutellen tien varressa Make America Great Again -lippua budweiser-pullo toisessa kädessä. Vaikka miten se nyt oikeastaan niin paljon tästä nykyelämästä eroaa, tarkemmin ajateltuna, että onko elähtäneenä Etelä-Helsingissä vai etelävaltiossa, elähtäneenä etelässä joka tapauksessa. Silti parempi näin.

Mitähän Sarahille kuuluu? Ketä hän äänesti? Asuuko vielä Thomasvillessä? Saiko tänä jouluna jalokiviä joululahjaksi?

Joskus koko loppuelämä voi olla aika pieneltä ja vähäpätöiseltä tuntuvasta päätöksestä kiinni.

Normaali

Parisuhde on sietämistä

Viikonlopun Hesarin pääkirjoitussivulla oli Saska Saarikosken ansiokas kirjoitus suvaitsevaisuudesta. Suvaitsevaisuus on sietämistä. Jäin pohtimaan asiaa henkilökohtaiselta kannalta. Kotonakin tarvitaan suvaitsevaisuutta/sietämistä.

Miehen työhuoneessa on menossa nonstoppina Oberstorfit, Keski-Euroopan mäkiviikot, Nuorten Leijonien ottelut ynnä muuta vuodenaikapenkkiurheilua. Minä en jaksa olla kiinnostunut niistä. Aamupusun yhteydessä toivotan hänelle hyvän huomenen sijaan hyvää oberstorfia.

Penkkiurheilun suhteen olemme yhtä erilaisia kuin Päivänsäde ja Menninkäinen. Minä lopetin urheilun seuraamisen siinä kohtaa kun Matti Nykänen lopetti hyppäämisen eli kauan sitten kadonneella 80-luvulla. Mies katsoo jalkapalloa, jääkiekkoa ja hiihtoa. Formuloista hän ei sentään välitä.

Joskus olen pohtinut että onko urheilun seuraamisvietti geeneissä, onko se periytyvää? Minun lapsuudenkodissani ei seurattu urheilua, miehen perheessä taas kyllä. Meidän poika, joka on muuten kuin isänsä pienoismalli, poikkeaa tässä suhteessa isästään. Hänkään ei seuraa urheilua. Eli hän on perinyt todistettavasti yhden geenin minulta.

Joskus yritän. Mutta pitkästyn. Urheilussa ei tapahdu pitkään aikaan mitään. Siinä ne menee, tiukoissa, värikkäissä hiihtoasuissaan yhdessä kasassa tasatahtiin. Joskus minusta tuntuu, että olen pahanilmanlintu; jos katson jääkiekkoa, Suomi häviää. Parempi olla katsomatta, että voittavat.

Välillä tuskastuttaa. Joskus kesällä jalkapallokisat kestävät viikkokaupalla, ja niitä seuraa olympialaiset tai mm-kisat. Tuntuu että se ei lopu koskaan. Ja että urheilua on vuosi vuodelta enemmän.

Silti suvaitsen/siedän.

Koska kyllä minuakin pitää sietää. Minun vöyhötyksiäni, innostumisiani, jotka nuupahtavat vauhtiin päästyään. En minä ole mikään ideaalivaimo. Nytkin olen kulkenut monta päivää napit korvilla kuunnellen äänikirjaa ja samalla kutoen. Täysin kontaktien ulottumattomissa.

Huomenna tulee tasan 31 vuotta siitä kun aloimme seurustella. Tapasimme ravintola Kaarle XII Helsingissä. Minä olin 23-vuotias.

Presidenttipari Koivistoilta kysyttiin aikoinaan pitkän liiton salaisuudesta, että ovatko koskaan ajatelleet erota? Jompi kumpi vastasi, ”ei, mutta murhaa olen kyllä harkinnut”.

Niin se on. Parisuhde – niin kuin mikä tahansa ihmissuhde – on sietämistä. Mutta onneksi ei vain sitä.

Normaali

Sisäilmaa efter -olo

Olin ennakkomainosten perusteella odottanut 1.1. Yle Areenalle tulevaa uutta, kotimaista komediasarjaa nimeltä ”Sisäilmaa”. Näyttelijäkaarti oli sen verran lupaava.

Odotukset eivät menneet hukkaan. Katsoin kolmen jakson mittaisen sarjan kokonaisuudessaan eilen. Nauroin ääneen. Äkkiseltään ei tule mieleen mitään parempaa. Aivan ylivoimainen. Traaginen, hauska, yllättävä, juoni kulki, näyttelijätyö oli loistavaa. Erityisesti pääosaa esittävä Elina Knihtilä. Siinä on kyllä tekijä. Taitaa olla Suomen paras näyttelijä, jos heitä nyt voi paremmuusjärjestykseen laittaa. Myös Sari Siikander loistaa roolissaan. Ylipäätään hahmot ovat tunnistettavia ja traagisuudessaan aitoja.

Nyt oikein harmittaa, että katsoin koko sarjan pötköön. Tuli se sama olo kuin joulun jälkeen, mistä aiemmin kirjoitin, julen efter -olo. Tyhjä olo hauskan jälkeen. Sisäilmaa efter -olo. Nyt mikään ei tunnu miltään. Illalla yritin katsoa klassikkoelokuva Neljät häät ja yhdet hautajaiset, ei tuntunut miltään, vaikka siinä esiintyy sentään Hugh Grant. Vaihdoin kanavaa, Kolmosella oli joku uusi sarja, Kevyttä yläpilveä, kestin ehkä kolme minuuttia, sen perusteella kepeää ja kökköä. Ei auttanut kuin laskea villakutimet, missä sukan kantapäästä olikin päässyt ikävästi tipahtamaan kaksi silmukkaa, mitä en pystyisi kuromaan kiinni. Sekin vielä. Täytyisi purkaa. Luovutin. Menin lukemaan kirjaa eli nukkumaan.

Mitähän sitä nyt sitten? Lähtisikö alennusmyynteihin? Voisi tehdä hyviä löytöjä. Toisaalta en tarvitse mitään. Uudet lenkkarit kyllä ehkä. Mutta kyllä vanhoillakin vielä menee. Alennusmyynnit ovat siitä katalia, että sitä kuvittelee säästävänsä paljon, kun alennusprosentit ovat roimat, mutta jos niitä tavaroita ei oikeasti tarvitse, ei mitään säästöäkään synny.

Vähän sama tilanne kuin entisellä opettajalla, joka kehui ostaneensa ruotsinlaivalta paljon halpaa viinaa, mutta absolutistille säästökohde oli vähän kehno. Halpa hintalappu teki opelle tepposet.

Vuoden ensimmäisenä päivänä katsoin traditionaalista Wienin filharmonikkojen konserttia, ja pohdin, miksi meillä aina juhlitaan aattona? Uuden vuoden suurin ilo on aattoiltana, samoin vappuna ja juhannuksena. Eikö voitaisiin siirtyä juhlimaan varsinaista päivää?

Vuoden päästä aion panostaa vuoden ensimmäiseen päivään eli 1.1.2022. Silloin katson konserttia, avaan – ts. avautan – miehellä samppanjapullon ja syön pikkusuolaista, sushia ehkä, se on kevyttä ja hyvää. Ja jos jaksan valvoa edellisenä yönä h-hetkeen, menen silloin lenkille. Juoksen yössä rakettien paukkuessa, laitan Daruden Sandstormin soimaan korviin non-stoppina.

Ehkä voisi muuttaa kaikki juhlatraditiot pois aatoista, väsyttävistä iltajuhlista. Jos juhlisi tänä vuonna aina päivällä. Tätä sietää vähän miettiä. Ehkä kaikkea voisi miettiä Eino Leinon Minä -runon viittoittamana:

”Mieti, mik’ on sulle hyvä,
tuumi, mik’ on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.”

Siinä ohjenuora tälle vuodelle.

Normaali

Ei tavoitteita vuodelle 2021

Vuosi aloitettu juoksulenkillä. Olen vähän intoutunut taas lenkkeilystä, tosin pakon sanelemana, kun ryhmäliikuntatunnit ovat loppuneet, eivätkä näytä alkavankaan. Liikuntaharrastusmahdollisuudet ovat vähissä. Mutta kun vauhtiin pääsee, jopa lenkkeily on kivaa. Masokistisen kivaa se on pimeässä ja sateessa. Siitä tulee ihan superihmisen olo.

Päässä pälkähti jopa että olisin mennyt lenkille yöllä vuoden vaihtuessa. Olisi ollut hieno juosta sumussa rakettien räiskyessä, mutta se olisi edellyttänyt sampanjan, syömisen ja sohvan välttämistä ennen puoltayötä. Ja pitäähän Daruden Sandstorm kuunnella.

Naureskeltiin, että voi Darude parkaa. Hän joutuu varmaan koko loppuikänsä soittamaan samaa biisiä vuoden vaihtuessa. Kumarainen vanha ja harmaantunut Darude näppäimistönsä edessä, sitä ehkä katselen joskus televisiosta kiikkustuolissa vanhainkodissa.

Paluumatkalla lenkiltä juoksin puiston läpi. Sampanjapullo jätetty maahan vähän huolimattomasti. Ajattelin, että jospa siirrän sen roskiksen kupeeseen, ettei kaadu ja rikkoonnu, roskis kun oli vain muutaman metrin päässä. Bollinger-pullo oli puolillaan. Pari sekuntia kävin läpi vaihtoehtoja. Että mitä jos istahtaisi näin lenkin päätteeksi puiston penkille ja vetäisisi Bollingerit naamariin? Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä siinä ei sampanjaa olekaan? Mitä jos siihen on pissattu, tai vielä todennäköisempää; siinä on vain vettä ja pullo on toiminut rakettien laukaisualustana. Lumettomassa maassa on hieman haastavaa aina se, mihin sytytettävän raketin saa turvallisesti seisomaan, usein tähän tarkoitukseen käytetään pulloja. Silti jäi hieman mieltä kaihertamaan, olisiko se sittenkin ollut ehtaa tavaraa?

Vuoden vaihtuessa mietiskelin, pitäisikö asettaa jotakin tavoitteita tulevalle vuodelle? Eräs Instagram-tuttu kertoi vuosi sitten päättäneensä aloittaa 36 vuoden jälkeen uudelleen ratsastusharrastuksen, ja miten paljon iloa se oli tuonut hänelle. Minäkin olen entinen heppatyttö, ja usein pohtinut että pitäisikö vanha intohimo sytyttää uudelleen.

Lopulta päädyin siihen, että antaapa olla tavoitteet ja kehittymiset. Usein takaraivossa on ajatus, että pitäisi kehittyä paremmaksi versioksi itsestään. Jotenkin petrata. Mutta ehkä voisi pitää välivuoden. Ajatella että hyvä kun tällainenkin, ja tyytyä siihen mitä on, tai ylipäätään olla pohtimatta itseä ollenkaan. Lakata miettimästä, pitäisikö olla kiinteämpi, hoikempi, iloisempi, sosiaalisempi, pitkätukkaisempi, lyhyttukkaisempi, urheilullisempi, laiskempi, ahkerampi, viisaampi, äidimpi, vaimompi ja mitä näitä kaikkia nyt sitten on.

Tuleva vuosi näyttäytyy iloiselta! Veljentytöt – kaksoset – täyttävät neljäkymmentä, ja odotan juhlia jo innolla. Lahja on hankittu, mekko ostettu, kaikki valmiina! Juhlien ajankohtaa siirretään koronan takia, mutta se ei haittaa, kunhan ovat. Poika täyttää 18, huh! Liput ostettu Sastamalan Gregoriaanisen kirkkomusiikin päiville ja majoitus varattu. Ja ajoin kyllä tehdä useamman virkistävän automatkan Typy-autolla innostaviin kohteisiin hauskassa seurassa.

Tästä tulee hyvä vuosi.

Normaali