Mielipiteet koetuksella

Juuri kun olin edellisessä postauksessa elämöinyt mielipidediversiteetistä, ja siitä kuinka mielipidekeskusteluja pitäisi käydä vain livenä, eikä somemaailman utuverhojen takana, pääsin testaamaan yleviä näkemyksiäni käytännössä. Luonto koettelee, näköjään, pokasautti minut ulos omasta mukavuuskuplastani, ja heitti eteeni ihmisen, joka ajattelee asioista aivan eri tavalla. Herreguud, mikä kokemus. Kylläpä otsalohkoa kuumotti.

Olin töissä. Kirkossa on arkipäivisin pappi tavattavissa klo 15-18. Papin kanssa saa käydä juttelemassa mistä vain mielen päällä olevasta asiasta anonyymisti ja livenä.

Pappi soitti, ja sanoi olevansa puoli tuntia myöhässä. Läksin katsomaan, olisiko siellä jo ”asiakkaita” odottamassa, että voisin heitä informoida tästä viivästyksestä.

Paikalla odottelikin yksi henkilö. Kun pappia ei nyt heti ollut saatavilla, hän kysyi, mitä mieltä minä olen maskeista? ”Ai niin kun missä mielessä?” kysyin, vaikka vähän arvelinkin, mistä on kysymys, koska kysyjä ei käyttänyt maskia.

Hän kertoi Jeesuksen sanoneen että kun uskoo ja luottaa Jumalaan, pelastuu. Jos on tosiuskovainen, ei käytä maskia.

Öööh, mietin mitä sanoa. Sanoin sitten että minä ajattelen tästä eri tavalla. En ole ajatellut että uskomalla Jumalaan pelastuu koronalta. Että minun mielestäni Jeesus ei tarkoittanut sitä, eikä kymmessä käskyssä ole kohtaa ”Älä käytä maskia”.

Hän oli myös sitä mieltä, että meidän ei pidä uskoa viranomaisia, eikä alistua heidän ikeensä alle. Ei pidä uskoa viranomisia, pitää uskoa Jumalaan, hän sanoi.

Voi hyvänen aika sentään! Siinä minulle oli eteen tökätty ihminen, joka ajatteli kaikesta ihan eri tavalla kuin minä. Hänellä oli oma näkemyksensä ja tulkintansa asioista. Ja minulla omani. Yhtä vahvasti kuin minä uskoin olevani oikeassa, hän uskoi myös olevansa.

Totesin että meillä on nyt tässä ihan eri käsitys asioista, ja luulenpa että meistä kumpikaan ei ole halukas vaihtamaan omaa näkemystä toisen ajattelutapaan.

Onneksi saimme keskustelun jotenkin päätökseensä. Välillä volumet kyllä kohosivat sen verran että kanttori huuteli toiselta puolen kirkkoa meitä vähän hiljentämään, koska hän yritti nauhoittaa samanaikaisesti virsiä, eikä halunnut sinne taustalle tallentuvan meidän mölinää.

Kysyin, mitä kello mahtaa olla, ja nainen otti toppatakkinsa taskusta pienen valkoisen herätyskellon. Katsoi siitä, kaksikymmentä yli.

Sanoin, että kohta pappi varmaan tulisi, jos hän jaksaisi hetken odottaa. Toivotin Junalan siunausta ja kaikkea hyvää.

Erosimme hyvissä väleissä ja tunnelmissa.

Mutta koville otti. Ei ole helppoa olla eri mieltä.

Päivän päättyessä, kun pappi oli poistunut päivystämästä, enää kanttori soitteli urkujaan, minä suljin isolla, painavalla, vanhalla avaimella kirkon oven. Kaksi pyöräytystä oikeaan. Kävelin keskikäytävää pitkin takaisin, tein samalla askelkyykkyjä. Siinä on hyvä suora sisätreenin. Taustamusiikkina kanttorin urkusoitanta, käsipainona kirkon avaimet. Käytävän päässä, alttarin edessä tein ristinmerkin, ja heitin pienen rukouksen ilmaan: ”Herra varjele tätä porukkaa!”

Normaali

Mielipidediversiteettiä

Yhtenä päivänä – en nyt muista minä, kun nämä päivät tulevat ja menevät kuin lähiöjunat – oli radio auki keittiössä siivittämässä ruuanlaittoa. Siellä käytiin keskustelua keskustelusta. Ymmärsin että somessa velloo kiihkeä susikeskustelu. Ohjelmassa keskusteltiin tästä somesusikeskustelusta.

Vaikka olen somessa blogin ja instagram-tilin muodossa, facebookia olen kiertänyt kaukaa ja twitter-huutelusta en pidä, enkä sitä juuri seuraa, mitä nyt satunnaisesti, kuten esimerkiksi Trumpin höpinöitä hupimielessä, silloin kun häntä ei vielä oltu sensuroitu.

Minulla on oma mielipide mielipiteistä. Ja keskustelusta. Mielipiteitä on liikaa, koska jokaisella on omansa, ja meitä on liikaa. Ylikansoittuminen ja väestönkasvu on maapallon primääri ongelma, joka aiheuttaa kaikki muut ongelmat; ilmastonmuutoksen, panepidemiat, eläinlajien sukupuuttoon kuolemisen, metsien hävittämisen, saastumisen, kaiken. No niin, siinä lurahti taas yksi näkökulma ja mielipide, mistä muilla voi olla eri kanta.

Kannatan sitä että jokaisella on oikeus esittää oma mielipiteensä. On hienoa että on mielipidediversiteettiä, ja että se sallitaan. Mutta suhtaudun nihkeästi somessa käytävään keskusteluun. Mielestäni somekanavat eivät ole hyviä keskustelukanavia. Keskustelu pitäisi aina käydä live-tilanteessa. Some-miljöössä keskustelu provosoituu, ja siitä tulee jankkaavaa, eikä se johda mihinkään muuhun kuin kaikkien asianosaisten henkiseen kärsimykseen.

Vältän kirjoituksissani ”susiaiheita”, aiheita jotka ovat riitaherkkiä, ja pyrin aina kirjoittamaan niin että en loukkaisi ketään. Mutta tavallaan se on mahdotonta, koska mikä tahansa mielipide tai näkemys voidaan kokea loukkaavana.

Olen tehnyt oman blogini kommentoinnin vaikeaksi siksi, että en halua ylläpitää mahdollisia keskusteluja, puhumattakaan että joutuisin keskusteluja moderoimaan tai hyssyttelemään ja rauhoittelemaan. Välillä mietin, pitäisikö oman blogin otsakkeen alle lisätä sisältövaroitustekstin: ”Kirjoitus saattaa sisältää mielipiteitä ja näkökulmia, jotka ovat eriä kuin omasi. Hienoa että meillä on mielipidediversiteettiä.”

Toinen syy, miksi blogin kommentointi on hivenen hankalaa, johtuu siitä että en halua astua narsismin syvään kuoppaan, tulla riippuvaiseksi tykkäyksistä. Ne voisivat vaihvihkaa alkaa ohjata sitä mitä kirjoitan. Haluan säilyttää puhtaan ilmaisuvapauden. En halua kirjoittaessani pohtia, että mitä se-ja-se nyt tästä tykkää, onko erimieltä, samaa mieltä, peukuttaako vaiko eikö.

En halua myöskään klikkihuorata. Se tarkoittaa sitä, että laittaa otsikolle provosoivan otsikon. Jos laittaisin tälle kirjoitukselle esimerkiki otsikoksi ”Tappakaa itsenne susien tappajat!” tai ”Tappakaa itsenne te susien tappamista vastustavat!” saisin todennäköisesti paljon klikkauksia ja lukijoita.

Osalla palkatuista kolumnisteista, jotka kirjoittavat lehtien nettisivustoille, palkkio on sidottu klikkausten määrään. Siitä seuraa ns. klikkijournalismi. Laittamalla provosoivan otsikon palkkio kasvaa. Siinä samalla sitten kyllä kasvaa vihapuhe ja someraivo. Mielestäni medioiden olisi tässä suhteessa kannettava kortensa kekoon, ja omalta osaltaan lopetettava provosointi ja bensanheitto. Niin kuin meistä jokaisen.

On äärimmäisen vaikeaa kannattaa sananvapautta, ylläpitää monimuotoista keskustelukulttuuria ja samanaikaisesti olla loukkaamatta ja loukkaantumatta. Silti juuri se meidän on opittava.

Radiossa käydyssä fiksussa susikeskustelussa, missä ei siis puhuttu varsinaisesti susista, vaan niistä käytävästä keskustelusta, eräs asiantuntijoista sanoi neuvoksi erimielisien kohtaamisessa sen, että me jokainen haluamme tulla kuulluksi, että meidän huolemme ja tunteemme tulee kuulluksi. Siitä siinä on kysymys, pöydän molemmilla puolilla. Jokaisella on huoli ja tunne. Ennen kuin asiasta voidaan käydä järkevää keskustelua, huoli ja tunne pitää saada tulla kuulluksi. Vasta sitten voidaan alkaa etsiä ratkaisuja. Ja ratkaisuja, niitä meidän tulee löytää. Voimia ja aikaa ei saa kuluttaa riitelyyn. Jos aika ja voimat menevät maastopalojen sammuttamiseen, ei jää aikaa ja voimia etsiä ratkaisuja niiden ehkäisemiseen tulevaisuudessa. Moni somekeskustelu on yhtäaikaista bensan ja veden heittämistä liekkeihin.

Normaali

Otin vyöruusurokotteen

Stressipäivä. Vaihdoin puhelinta. Se aiheuttaa aina ongelmia, niin nytkin.

Olin kyllä perehtynyt eri vaihtoehtoihin etukäteen huolella, joten varsinainen ostopäätös oli helppo. Elämä vanhan puhelimen kanssa alkoi olla jo aika moista räpellystä. Jos puhelimen erehtyi laittamaan päälle ulkona, akku pimahti välittömästi tyhjiin. Se oli hankalaa, koska ostan esim. bussi-/ratikkaliput HSL:n sovellutuksella. Jos puhelin menee oston jälkeen pimeäksi, en voi näyttää lippua bussinkuljettajalle tai lipuntarkastajalle.

Olin jo kerran ostanut kännykkään uuden akun, ei siitä ole monta kuukautta. Taisi olla hukka homma. Sillä sai muutaman elinkuukauden lisää.

Ajattelin tyhjentää vanhasta kännykästä mahdollisimman paljon sisältöä, että materiaalia ei turhaan siirry uuden kännykän muistia rasittamaan. Tyhjensin esimerkiksi kaikki vanhat whatsup-keskustelut. Sekään ei mennyt ihan putkeen. Jotkut saivat minulta mysteeriviestin, ja vaikka tarkoitukseni oli poistaa viestit vain itseltäni, poistui ne jostakin syystä osalta muiltakin keskusteluun osallistuneilta. Näin kävi mm. työpaikan whatsup-ryhmässä. Se oli tietenkin paitsi noloa myös harmillista, koska mukana oli kuvat työvuorolistoista, ja osa olisi tarvinnut niitä.

Myöskään kaiken aineiston siirto kännykältä toiselle ei näytä onnistuvan helposti. Olen nyt kolme ja puoli tuntia siirtänyt tiedostoja, ja vieläkin lukee että ”odota”. Kaikki muu on siirtynyt, mutta app’it ei. Kännykkä sanoo että minun pitää kirjautua uudelleen, ja niin olen tyhnyt. Silti lukee että ”odota”. Hermo meinaa mennä. Kaiken lisäksi olin unohtanut oman apple id -salasanani, sitä kun tarvitsee käyttää aika harvoin, nyt jouduin nollaamaan vanhan ja kehittämään uuden tilalle. Kukaan ei muistanut, mikä meidän kodin wifi:n salasana on. Sitä arvuuteltiin. Oli monenlaista muistilappua. Mikään salasana ei täsmännyt. Lopultä äkkäsin mennä katsomaan itse kojeesta. Siinä se oli printattu tarralappuun laitteen kylkeen.

Kyllä tämä salasanojen ja numerokoodien viidakko on aikamoinen helvetti. Pitää itse olla Tarzan että siitä viidakosta selviää. Onneksi uudessa kännykässä on naamatunnistin. Paitsi että kyllä sekin haluaa välillä kysyä pääsykoodia. Nyt piti keksiä uusi, vanhassa on neljä numeroa, nyt pitää olla kuusi. Erikseen on vielä SIM-salasana. Miksiköhän sille pitää olla oma? Niin kuin nyt joku änkeäsi puhelimelleni varastamaan siitä SIM-kortin. Mitä iloa siitä nyt olisi? Hetken aikaa saisi sillä soitella minun kuukausimaksuni hintaan, kunnes kortin kuolettaisin.

Käytän usein salasanana lapsuudenkodin lankapuhelimen puhelinnumeroa. Se kun on liisteröitynyt aivoihini niin syvälle, että uskon vielä täysdementikkonakin muistavani sen. Useinhan ihminen muistaa vanhana nimenomaan lapsuusajan, muisti alkaa deletoitumaan takaperin nykymenneisyydestä kohti vanhaa.

Kävin ottamassa rokotuksen. Nimittäin vyöruusurokotteen. Ystävä sai sellaisen silmään. En ole nähnyt miltä näyttää, mutta puhelimessa olen jutellut, ja epätoivoiselta kuulostaa. Kipu on kuulemma sietämätön. Jotakin huumelääkettä syö sen kestääkseen. Hän on ammatiltaan yksityisyrittäjä, ja ongelmana on että töitä pitäisi tehdä, projektit paukkuu, mutta nyt ei pysty. Sietämätön tilanne.

Googlasin vähän vyöruususta. Sehän on vesirokon jäänne, mikä jostakin syystä vastustuskyvyn heikentyessä aktivoituu, ja alkaa elämöidä ruusuna. Ystävällä on ollut rankat ajat: työstressiä ja hänen äitinsä kuoli loppuvuodesta sairastettuaan pitkään, joten se on myös lisännyt huolta ja painetta. Varmasti kaikki tämä osaltaan vaikutti siihen että vyöruusu aktivoitui.

Anopilla on kanssa ollut vyöruusu, jopa useampaan kertaan. Mutta ei kylläkään pään alueella. Muistan että yhtenä kesänä vietiin hänet jopa sairaalaan mökiltä sen takia.

Koska itse kärsin allergioiden aiheuttamista iho-oireista, en halua kokea enää mitään vyöruusua siihen päälle, jos sen voi rokotteella estää. Täyttä suojaa ei edes rokote anna. Maailmalla on kehitetty myös astetta parempi rokote ruusuun, mutta se ei ole vielä saatavilla.

Rokotuksen jälkeen piti hetken aikaa odotella soffalla, että ei tule mitään äkillistä yllätystä. Lueskelin siinä muista rokotuksista. Tuli ihan sellainen olo että tekee mieli käydä pistämässä itseensä ihan kaikki mahdolliset rokotukset. Kuten pneumokokki. Yhdellä rokotteella saa suojan loppuelämäkseen.

Helsingissä on Ateneumin takana Rokoteklinikka niminen paikka. Siellä saa käydä piikillä. Ei tarvitse varata aikaa, sen kun lampsii sisään, ja valitsee listalta mitä laitetaan.

Menenpä nyt katsomaan, olisiko äpsit latautuneet uuteen kännykkään. Tekisi mieli katsoa, miltä suoratoistot siinä näyttävät hivenen isommalta ruudulta.

Normaali

Koronavuosi

Kohtahan tässä voisi viettää eräänlaista koronavuosipäivää. Wuhanilaiset ovat jo omansa viettäneet, eivät tainneet juhlia. Oma vuosipäivä olisi 13.3. Se oli viime vuonna perjantai. Läksin kaupungista, totesin että tämä oli nyt tällä kertaa tässä, omat työt loppuivat. Parin päivän päästä mies, poika ja kissa seurasivat perässä. Kevät ja kesä kului maaseudun rauhassa aika lailla eristyksissä. Aika pysähtyi.

Pojan kanssa vitsailtiin että pitäisikö tehdä vuosipäivän kunniaksi jonkinlainen koronakakku, ja ohjelmana voisi olla koronatietovisa. Hienointa olisi, jos juhlapäivää voisi juhlistaa rokotteella, mutta todennäköistä on, että riskiryhmään kuulumattomina emme ole saamassa rokotetta lähikuukausina. Nyt en ole edes seurannut tilannetta, onko uusin tieto peräti että menisi syksyyn asti, tiedä häntä, mutta piikki otetaan, heti kun annetaan.

Kovin montaa koronaan sairastunutta en tunne. Siskontyttö sai taudin keväällä töistä, työskentelee sairaalassa, ja heidän perheensä oli sairaana ja karanteenissa. Käsitykseni on, että kaikki perheestä ei siltikään koronaa saanut, perheessä on kolme alakouluikäistä poikaa ja mies.

Työkuvioista tiedän kaksi tapausta. Yksi mies, alle 60-vuotta, normaalipainoinen, terveenoloinen, joutui teho-osastolle, oli siellä useamman viikon, hänen tilanteensa oli vakava. Selvisi onneksi. Sekin tapaus oli keväällä.

Yksi tuttu töistä sairasti koronan nyt syksyllä. Alle kolmekymppinen mies. Hänelle tauti ei ollut flunssaa kummempi. Oli saanut taudin tyttöystävältään.

Äskettäin kuulin että kaukainen sukulainen. Papan siskontyttö, seitsemänkymppinen, on kuollut koronaan. Hän asui Ruotsissa.

Keväällä olin koronan suhteen pelokkaampi. Katsoin päivittäin erityisuutiskatsauksia televisiosta, seurasin epidemian leviämistä, luin kaikki uutiset.

Nyt olen höllännyt. Esimerkiksi käsidesin käytössä. Oli pakko, kun oikean käden kämmeneen tuli haava, joka ei umpeutunut. Käsidesi avasi haavan aina uudelleen ja uudelleen. Siirryin käyttämään hanskoja. Rautakaupasta ostetut työhanskat, sisään pumpulihanskat. Ne on kätevä pestä käytön jälkeen.

Kasvomaskia olen tottunut käyttämään. Yksi paketti on eteisen pöydällä, toinen autossa, käsilaukussa kotelossa aina muutama, takin povitaskussa yksi varalla. Ei tulisi mieleenkään mennä kauppaan ilman maskia. Ylipäätänsä kaikki turha naaman hiplailu on loppunut. On oppinut varomaan mahdollisia pöpöjä käsissä.

Yksi skarppaamisen paikka kyllä on; työpaikan taukotila. Taukotila on samalla työtila. Jos työvuorossa on useampi, olemme usein kaikki siinä muutaman neliön tilassa, missä ei todellakaan voi pitää turvavälejä, toinen saattaa olla tietokoneella, toinen syö eväitään, ei ole aina maskia naamalla. Töissä on kyllä vaikea toisinaan pitää turvavälejä.

Elämän tapahtumaköyhyyteen on tottunut. En ole erityisemmin kaivannut edes kulttuuririentoihin. Toisaalta viime viikonloppuna matkan varrelle osui taidegalleria, missä oli vieläpä oikein hieno näyttely. Kylläpä tuntui taulujen katsominen virkistävältä! Kotona viihdyn tietokoneella suoratoistopalvelujen parissa, jos kaipaan aivolepoa. Olen kutonut paljon, kuunnellut podcasteja ja kirjoja. Tehnyt saunapuita. Kaikkinainen käsillätekeminen tuntuu yleisesti ottaen lisääntyneen. Monet leipovat. Käly on kuulemma dyykannut taloyhtiön roskiksesta kaksi nukketaloa, ja entisöi niitä. Kiva idea!

Ystävien kanssa olisi kiva istua pitkää iltaa. Sitä on vaikea korvata yhtään mitenkään. Yksittäisiä ystäviäni olen kutsunut satunnaisesti mökkikylään, ja se on ollut kyllä iso henkireikä. Ja erään ystävän kanssa käynyt hiihtämässä. Mutta istua pöydän ääressä pitkää iltaa pariskunnittain tai isommalla porukalla, sitä kaipaan.

Ohjattujen ryhmäliikuntatuntien loppuminen on harmittanut, mutta olen korvannut ne juoksulenkeillä tai hiihdolla, säätilan mukaan. Mutta ei se sama asia ole. Pilatestunnit ovat pitäneet selän kunnossa. Ei ole ollut pitkään aikaan selkäsärkyä. Nyt tunnit ovat loppuneet, enkä ole osannut/viitsinyt/jaksanut etsiä korvaavia harjoituksia netistä. Niinpä se on jäänyt, ja pelkään asian kostautuvan jossakin vaiheessa selkäsärkynä.

Eilen aamulla täytyi taas lähteä lenkille, koska hiihtokeleihin oli tullut parin päivän vesisateen jälkeen tauko.

Juoksentelin vajaan tunnin lenkin aamuhämärässä. Hivenen huvitti asukokonaisuuteni. Jalassa oli pojan vanhat lenkkarit, ne ovat minulle juuri sopivat, kun laittaa villaiset vaellussukat. Lenkkareihin olin tietenkin kiinnittänyt päkiän kohdille liukuestepiikkivyön mustan jään varalle. Housut, ne ovat kohta 18 vuotta vanhat. Ostin vuonna 2003, kun olin saapunut synnytyslaitokselta kotiin, ja vatsa ei ollut vielä normalisoitunut. Piti äkkiä saada jotkut kuorihousut, mitkä vetää jalkaan, kun lähtee vauvan kanssa ulos. Ostin Niken housut. Pian vatsa litistyi, ja housuista tuli ylisuuret. Mietin, heittäisinkö ne pois, mutta jostakin syystä jäivät kaappiin. Yllätysyllätys, nyt ne ovat minulle täysin passelit! On minulla sellaiset oikeat juoksuhousutkin, mutta ahdistavan kireät ja virtaviivaiset. Epämukavat. Mieluummin laitan vanhat kuorihousut.

Entäpä sitten juoksupaita. Jostakin syystä kaikki keinokuitumateriaali on alkanut tuntua kutittavalta ja epämukavalta. Niinpä juoksua varten joskus hankkimani välifleece ei tunnu hyvältä, sekin on liian kireä. Enkä pidä juoksupaidastakaan, siitä tekokuituisesta, jonka tehtävä olisi siirtää hiki pois iholta. Niinpä puen päälleni vanhan puuvillapaidan ja sen päälle v-kaula-aukkoisen bilepaidan! Se on musta neule, missä on kiiltäviä ”hopeahippuja”, huomasin sen toimivan mainiosti lenkkeilyssä tarvittavana välipaitana. Päässä on Lauri Tähkän keikalta ostamani Kuka-muu-muka -pipo, ja hihansuussa miehen poliisilaitokselta liikelahjaksi saama heijastinnauha, missä on teksti ”Poliisin vanha tuttu”.

Jos satutte törmäämään kuvatunlaiseen ilmestykseen, älkää peljästykö. Se olen vain minä lenkkivarusteissani, koronavuoden höperöittämänä.

Normaali

Koronavuosi nuoren elämää

Tämän päivän (25.1.2021) Hesarissa oli hyvä mielipidekirjoitus huolestuneelta lukiolaisen äidiltä. Olen itsekin yksi sellainen. Poika on lukion toisella.

Vanha mainosjuliste tien varrella sanoi, että Maaseutua ei voi tuoda. Näin on. Eikä nuoruutta voi siirtää. Sitä ei voi elää uudelleen myöhemmin. Eikä sitä voi elää vain etänä. Nuoruus pitää elää ja kokea silloin kun se on.

Olen harmitellut, tuntenut tuskaa, huolta ja pelkoa, kun olen samaistunut pojan ikäpolven elämään. Heistä kasvaa koronanuorten sukupolvi, jolle jää muisto etänuoruudesta. Mitä se tulee vaikuttamaan tulevaisuudessa sosiaalisiin taitoihin, ryhmäytymiseen, kykyyn toimia yhdessä muiden kanssa.

Miten ja ennen kaikkea missä, tutustutaan vastakkaiseen sukupuoleen, saadaan kokemuksia ja elämyksiä, mitä nuoren ihmisen elämään on yleensä kuulunut?

Nyt on peruttu penkkarit. Vanhojen tanssit pyritään järjestämään myöhemmin keväällä. Tansseja harjoitellaan etänä tietokoneen välityksellä. Kuvitellen tanssipartneri. Pukuvuokraamosta on jo käyty varaamassa jo frakki. Se on sentään tehty livenä.

Mediassa huomio on ollut ikääntyneiden ongelmissa. On kirjoitettu paljon heidän yksinäisyydestään. Nuorista on oltu hiljaa. En halua vähätellä vanhojen ihmisten ongelmia, mutta he ovat tanssinsa tanssineet, ensisuudelmansa suudelleet, ensirakkautensa kokeneet.

Minä suren nuorten tilannetta. Enkä tiedä, miten sitä voisi muuttaa tai parantaa. Vuosi on kulunut. Vuosi nuoren elämässä on pidempi kuin vanhan.

Normaali

Aattelepa omalle kohdallesi

Minulla on uusi lempikauppa – Sokos.

Vanhat mielikuvat Sokoksesta ovat tunkkaiset, se on ”maalaisten tavaratalo”, Stockmannilla on paremman väen tavaratalo, minne ruotsia puhuvat rouvat saapuvat minkkiturkeissaan. Samaan mielikuvaan kuuluu, että Stockmannilta saa hyvää palvelua, ja mitä siellä ei ole, sitä ihminen ei tarvitse.

Muistelen erään ystäväni sanoneen, että hänen puolisonsa kävi vain ja ainoastaan Stockmannilla, ei ikinä missään muualla, olkoon tarve mikä tahansa. Näin oli siihen asti, kun ystäväni vei miehen ruokaostoksille Lidliin, ja sen jälkeen mies halusi aina sinne. Mies ihastui puolta pienempään maksuun kassalla.

Edellä mainitut mielikuvat ovat kaikki virheellisiä. Niillä on saattanut olla kaikupohjaa kekkosaikaan. Silloin Sokos-tavarataloja oli maaseudun pikkupaikkakunnilla. Minunkin lapsuuden kotikylässä oli Sokos-tavaratalo, mistä oli omat osastonsa kirjoille, levyille, paperitarvikkeille, urheilutarvikkeille, rautaosasto ja tietenkin ruokaosasto. Nyt jäljellä on vain ruokakauppa.

Samaan aikaan Stockmannin hienostostatus oli ansaittu. Stockmanneja oli vain Turussa ja Helsingissä (ehkä myös Tampereella?). Sieltä sai palvelua, tuotteita mitä muualla ei myyty, siellä kuuli puhuttavan ruotsia ja näki rouvia turkeissaan. Nyt kekkosajasta on kauan, ja tavaratalot toisenlaisia.

Minä olen pikku hiljaa löytänyt Sokoksen. Siihen on monia syitä. Yksi luontevimmista syistä on se että jos hyppään ensimmäiseen bussiin minkä näen kotioveltani, se pysähtyy Sokoksen edessä. Tosin sama bussi pysähtyy Stockmanninkin edessä – vieläpä aiemmin – joten ei se voi olla syy. Sokoksella on erinomaisen hyvät valikoimat joka osastolla, heillä on selkeästi osaavat sisäänostajat. Sisäänostajien taidoista on kiinni, mitä tavaratalossa myydään.

Lisäksi Sokoksella saa hyvää palvelua. Alusvaateosaston sovituskopeissa on summerit, mistä voi soittaa myyjän paikalle, ei tarvitse lähteä itse etsimään uutta, oikeaa kokoa, jos ne, mitä meni sovittamaan, olivatkin väärän kokoiset.

Siitä pitäen kun talvi saapui Helsinkiin kotiuniformuni on ollut bambukerrasto ja sen päällä Arelan alennusmyynneistä ostettu pitkä villamekko. Mekko on ollut käyttämättä kaapissa pari vuotta. Luulin jo sen olleen hukkaostos, mutta nyt kun vihdoin on kylmä, se on osoittautunut oivaksi vaatekappaleeksi. Alle bambukerrasto, päälle villamekko = ihana lämmin ja pehmeä olo.

Koska olen tätä samaa uniformua käyttänyt päivittäin, ja tykkään pitää bambukerrastoa myös yöllä, varsinkin silloin jos iho reistailee, yksi bambukerrasto ei riitä. Vitsailin miehelle että pitäisikö kerrasto kääntää aamuisin toisin päin. Pitäisi yöllä nurinpäin ja päivällä oikein päin. Mutta pitää sitä silti välillä pestä.

Niinpä lähdin Sokokselle ostamaan uutta kerrastoa. Samalla poikkesin alakerran kosmetiikkaosastolle. Siellä oli Centifolian karitevoi tarjouksessa, normaalihinta 18,90€ ei sekään päätä huimaa, mutta nyt voide oli 13,90€. Ostin kaksi purkkia. Muistin joskus kokeilleeni karitevoita, ja totesin silloin sen sopivan erinomaisesti herkälle ja kuivalle iholleni. Ostin kaksi purkkia.

Nyt kaksi päivää voidetta kokeiltuani taidan käydä ostamassa sitä lisää. Voide on 100% karitevoita. Siinä ei ole mitään muuta. Se on ihanaa, koska ihoni sietää huonosti säilöntäaineita.

Muutkin näyttävät löytäneen Sokokselle. Siellä on aina paljon ihmisiä. Mikä tietenkään ei näinä aikoina ole hyvä juttu, kun ihmisiä pitää välttää. Siinä mielessä Stockmann olisi vähäväkisempi vaihtoehto.

Mistä tulee mieleeni lähiruokakauppa, joka on äärimmäisen pieni, sellainen R-kioskin kokoinen, mutta lähin ja suhteellisen kattava valikoima. Poikkesin sinne ostamaan jotakin kotoa puuttuvaa, ja huomasin pelkääväni rakennusmiehiä. Pienessä kaupassa kassan ja kahviautomaatin luona hengaili neljän hengen rakennusmiesporukka. Luikahdin ohi hengittämättä, kun en kehdannut poiskaan kääntyä. Olen huomannut väisteleväni kadulla ja kaupoissa näitä rakennusmiehiä. He ovat vierastyövoimaa, kulkevat todennäköisesti suhteellisen usein kotimaansa ja työkohteensa väliä. Mahdollinen korona pelottaa.

Minun käy myös heitä sääliksi. Viimeksi silloin, kun erikoisen kova talvimyrsky riepotteli Etelä-Suomea, ja kaikki pysyivät sisällä. Pikkulinnutkin olivat kadonneet piiloihinsa. Tien toisella puolen on iso rakennustyömaa, ja oletin että sellaisessa myrskyssä ei kukaan työskentelisi ulkona rakennuksilla, mutta niin vain sieltä kuului kalina ja kalke ja itäeurooppalainen puheensorina. Eikö rakennuksilla ole olemassa mitään säädöksiä siitä, minkälaisessa säässä työtä on turvallista ja terveellistä tehdä? Myrkytuuli ja rakennustelineet eivät mieletäni ole hyvä yhdistelmä. Ei ainakaan inhimillinen yhdistelmä.

Ajattelin mielessäni Kalasataman tornitaloja rakentavia. Minkälaista siellä mahtaa olla myrskyllä? Ylhäällä 30 kerroksen korkeudessa? Työkaveri tiesi kertoa sähkömiehestä, joka tekee tornityömaalle töitä. Siellä on bajamaja-vessa ylhäällä katolla ettei tarvitse kavuta 30 kerrosta alas vessaan. Toivottavasti on hyvin kiinnitetty paikoilleen, ettei tuuli heitä bajamajaa ja siellä kakkivaa rakennusmiestä alas.

Lomailimme Dubaissa joskus 2000-luvun puolivälissä. Rantahotellimme naapurissa oli käynnissä iso rakennustyömaa, siihen rakennettiin toista hotellia. Bussit toivat oransseihin haalareihin ja kypäriin pukeutunutta vierastyövoimaa rakennuksille. Työtä piti tehdä myös yöllä, koska päivällä oli niin kuuma. Työmaa näytti absurdilta, työmiehet vankityövoimalta, vaikka eivät sitä olleet. Heitäkin minun kävi sääliksi. Tehdä raskasta työtä sellaisessa kuumuudessa. Nyt täällä on sama toisin päin. Tehdä raskasta työtä kylmyydessä ja tuulessa.

Olin joskus kesällä töissä Kustavin hautausmaalla. Meitä oli siellä töissä kukkien hoitaja ja minä. Minun tehtäväni oli ajaa nurmi ja suorittaa tehtäviä, jotka kuuluivat hautaustoimenpiteisiin. Oli todella kuuma kesä. Eräänä sellaisena kuumana kesäpäivänä vanha kirkkoherra käveli asioikseen pappilasta hautausmaalle sanomaan meille että ottakaahan työt nyt vähän iisimmin. Ei tarvitse tehdä kuin ihan välttämättömät. Ei Afrikassakaan tällaisella säällä töitä tehtäisi. Hän oli ollut siellä aikoinaan lähetystyössä. Siinä oli inhimillisyyttä, toisen asemaan asettumista ja johtajuutta.

Myrskyävänä talvipäivänä minun tekisi mieli kävellä tien yli rakennustyömaalle, ja sanoa siellä työskenteleville että tänään on vapaa päivä. Menisin – vaikka heitä pelkäänkin – jos se olisi minun vallassani.

Ymmärrän että rakennuksilla ja työmailla on aikataulut, joihin ei ole laskettu luppopäiviä, ja sanktiot töiden viivästymisestä. Mutta eikö sellaisessa tilanteessa työn toimeksiantaja voisi auktoriteetillaan puuttua asiaan?

Tässäkin asiassa voisi todeta Jope Ruonansuun sanoin: ”Aattelepa omalle kohdallesi”.

Se on äärimmäisen viisas lause. Sopii moneen paikkaan ja tilanteeseen, opettaa empatiaa. Aatellaanpa useimmin asioita omalle kohdalle. Maailma olisi parempi paikka. Sinä kuumana kesäpäivänä Kustavin kirkkoherra ajatteli omalle kohdalleen ja toimi sen mukaisesti, ja me emme saaneet lämpöhalvausta. Kukkienhoitaja sai sen sitten ihan toisena kesänä ja toisen kirkkoherran aikaan, ja minä enää siellä silloin ollut.

Ps. Muistin voiteen hinnan ihan pieleen aamulla tätä kirjoittaessani. Muistelin silloin että se maksoi 5,90€. Mutta nähtävästi se oli jonkun muun ostamani tuotteen hinta. Kävin Sokoksella uudestaan tänään töihin tullessani ostamassa lisää karitevoidetta, ja totesin muistaneeni ale-hinnan väärin. Nyt se on tekstiin korjattu. Pahoittelen jos joku säntäsi voideostoksille väärin kerrotun hinnan perusteella.

Normaali

Miesten vaihdevuosihäpeä

Kotiliedessä oli viime vuoden (2020) loppupuolella vaihdevuosiaiheinen teemanumero. Pari kommenttia jäi askarruttamaan. Eräs mies kuvaili vaihdevuosi-ikäisen vaimonsa kanssa elämistä kulkemiseksi miinakentällä, ja toinen kertoi, miten oli tuntunut ikävältä, kun pöytäseurueessa eräs nainen oli maininnut vaihdevuosioireet, että miten sillä tavoin toi oman vanhenemisensa esille, noloa. Jäin näitä pohtimaan.

Mielessä on kypsynyt teoria sille, miksi vaihdevuodet on vaiettu asia. Se ei ole ehkä koko syy, mutta osa siitä. Vaikeneminen johtuu miehistä. Vaihdevuosi-ikäinen nainen on häpeä puolisolle.

Onko niin että vaihdevuosi-ikäinen nainen, nainen joka on menettänyt sukukypsyytensä, ehkä -halunsakin siinä samalla, on miehelle nolo asia? Hän häpeää naistaan. Mies ajattelee alitajuntaisesti että toisten miesten silmissä – kaikkien miesten silmissä – oma vaimo on menettänyt haluttavuutensa. Nainen on nolo. Joutaa siis vaihtoon niin kuin vanha auto.

Vaikka vaihdevuodet, ikääntyminen, rupsahtaminen ja harmaantuminen eivät olisi naiselle itselleen ongelma, on hänen miehen egon takia yritettävä näyttää nuoremmalta. Näinkö tämä on? Voisiko tässä olla perää?

Minä olen varmasti supernolo omalle miehelleni, kun mennä kaakatan menemään oireistani höpöttäen, viuhkaani viuhtoen. Ei ole tullut mieleenkään hävetä, tai varsinkaan että se olisi muiden mielestä häpeällistä. Päin vastoin. Olen puhunut asiasta avoimesti myös teini-ikäiselle pojalleni. Äiti on masentuntu/äkkipikainen/ huonosti nukkunut koska vaihdevuodet. Töissä olen puhunut asiasta avoimesti. Myös esimiehelleni, joka on 63-vuotias mies. Oletan että vaihdevuodet eivät ole hänelle tuntematon käsite, onhan hänellä vaimo kotona.

Samaisessa lehdessä haastateltiin tamperelaista gynekologia, joka oli ehdottanut neuvola-tyypistä vastaanottoa vaihdevuosia lähestyville naisille. Idea ei ollut saanut kannatusta, mutta minä kannatan! Moni outo vaiva saa selityksensä vaihdevuosista. Silti lääkärit eivät vastaanotolla osaa välttämättä yhdistää oireita niiden syntyperään. Tulee turhia lääkärissäkäyntejä, turhia lääkekokeiluja, yhteiskunnan varoja tuhlaantuu.

Ainoa ongelma on, että moni, jolla vaihdevuodet eivät vielä ole alkaneet, ei niihin usko ennen kuin oireet ilmaantuvat. Ihminen kuvittelee ettei tämä koske minua. Ainoana ihmisenä maailmassa minun vyötäröni ei paksuunnu, huulet ohennu, limakalvot kuivu, yöunet mene pilalle, ei, minulle ei tule hikikohtauksia, ei niveliä kolota, ei minulle. Niinpä etukäteisneuvolan opastukset valuisivat kuin vesi hanhen selästä. Mutta voisihan siitä ehkä joku muistijälki jäädä. Että sitten asian ajankohtaistuessa osaisi päätellä että onkohan tämä nyt sitä?

Vähän niin kuin supistusten alkaessa ensimmäistä kertaa. Vatsa oli iso kuin jumppapallo, yhdeksän kuukautta oli kulunut, silti sitä mietti että hmnnn… voisikohan tämä nyt olla niitä, mitä ne oli… supistuksia.

Vissiin viimeinen ajatus tulee olemaan että mitenkähän on, onkohan tämä nyt sitten sitä kuolemista.

Normaali

Kouluruokakassi

Tietääköhän sitä kaikki etätyötä ja -koulua käyvät kohta enää mistä ovat etänä. Tätä on jatkunut jo niin kauan että todellisuus unohtuu. Outo alkaa tuntua normaalilta.

Yksi haastekohta itselläni on ollut ruoka. Kun 17-vuotias on etäkoulussa, ruokaa pitää tehdä usein ja paljon. Koulussa voisi käydä syömässä, mutta se on toisaalta mahdotonta, koska ruokatauko on niin lyhyt että siinä ajassa ei ehdi koululle ja sieltä takaisin kotiin.

Kunnes äkkäsin Wilmasta; kouluruokaa voi tilata kotiin noudettavaksi kerran viikossa. Jippiaijei! Näin sieluni silmin jääkaapin täynnä kanaviillokkia, makaronilaatikkoa, lihakeittoa, veripalttua – tuskin sitä sentään enää kouluissa tarjotaan – ja kaalisalaattia pienillä ananaspaloilla elävöitettynä.

Poika yritti kyseenalaistaa, onko tämä välttämätöntä. Minä rautalankaa vääntämään, että näin tehden välttyisimme yhdeltä aterianvalmistukselta per päivä. Niinpä tilattiin annokset ja käytiin ne sovitusti noutamassa. Ohjeena oli ottaa oma kassi mukaan. Minä odottelin autossa, kun poika kävi koululla, kohta päästäisiin kouluruokalan herkkuja maistelemaan.

Juuri vähän aikaa sitten olin törmännyt televisiossa ohjelmanpätkään, missä Marttojen opastuksella tehtiin kouluruokia, juuri sitä kanaviillokkia ja hyväksi kehuttiin. Kyllä minulle ainakin kelpaisi!

No ei. Ei se mennyt sitten ihan niin. Kurkkasin kassiin. Siellä oli näkkäripaketti, margariinipaketti, litra appelsiinituoremehua, Jalostajan hernekeittopurkki, Jalostajan tomaattilinssikeittopussi ja puoli kiloa lihaperunasoselaatikkoa. Ei mitään kouluklassikoita! Ihan tavallisia kaupan eineksiä vain. Poika oli tyytyväinen.

Kaipa minun nyt sitten pitää ihan itse kanaviillokkini Marttojen ohjeilla tehdä. Pitäisiköhän pitää oikein sellaiset kouluruokapäivät 70-luvun malliin kotona? Laittaisi veripalttua puolukkasurvoksella lounaaksi.

Normaali

Elämän merkityksellisyyttä etsimässä

Tiistain 19.1.2021 Hesarin pääkirjoitussivulla on Taru Tujusen hyvä kolumni Olemassaolon merkitys ei ole hauska mainoskampanja. Kirjoituksessa Tujunen pohtii sitä, miten korona-aika on lisännyt merkityksellisyyden pohdintaa niin yrityksissä kuin puolueissa. Miksi olemme olemassa, mitä tavoittelemme?Voisiko työllä, sillä mitä teemme, olla merkitystä? Pelkkä hauska mainoskampanja ei enää riitä.

”Kun merkitys on kirkas, ei tarvitse ihmetellä, mitä tehdä, kun maailma ympärillä heittää kuperkeikkaa.” Tujunen haastaa meitä uskaltamaan tehdä asioita toisin omassa arjessa. ”Jotta tekemisen merkityksellisyys kirkastuu tai jopa tulee määritellyksi uudestaan, meidän on osattava ajatella asioita uusista näkökulmista…..Arjessa kyse on kuitenkin siitä, uskallammeko ajatella ja tehdä asioita toisin. Sitä uskallusta tarvitaan nyt kaikkialla.”

Vaikka tilanne on uusi, viisaus on vanha. Yksilö (samoin yhteisö ja yhteiskunta) selviytyy, jos löytää elämälleen merkityksen. Tätä opetti psykiatri, neorologi Viktor Franklin, joka kehitti logoterapian, terapiamuodon, missä tarkoitus on parantua oman elämänsä merkityksen löytämisellä. Frankl joutui keskitysleirille, natsit ehtivät tuhota hänen logoterapiaa käsittelevän kirjan käsikirjoituksen, mutta Frankl kirjoitti sen uudelleen vapautumisensa jälkeen. Kannattaa lukea Franklinin kirjoja; Ihmisyyden rajalla, Olemisen tarkoitus / Elämisen tarkoitusta etsimässä.

Elämisen merkitystä ja tarkoitusta ihminen etsii aika ajoin ilman suurempia vastoinkäymisiäkin. Ei tarvita panepidemiaa eikä keskitysleirejä. Se on osa ihmisen elämää, osa ikäkriisejä tai muita kohtia elämässä, joilloin syystä tai toisesta miettii omaa elämäänsä ja sen tarkoitusta, tai tarkoituksemattomuutta. Sillä sellaiselta elämä usein myös tuntuu, täysin turhalta ja tarkoituksettomalta. Merkitys ja tarkoitus unohtuu, hautautuu tai voi olla että se muuttuu. Joku ennen tärkeäksi kokema ei enää olekaan tärkeää. Elämänarvot muuttuvat.

Eräässä Kamala Luonto -sarjakuvan stripissä synkistelyyn taipuvainen majava pohti, että mitä se Luoja on mahtanut miettiä, kun minut loi. Kettu vastasi, että varmaankin sitä että tehdäänpä oikein hieno lättänä häntä ja siihen jatkoksi jyrsijä.

Kun aikoinani löysin Viktor Franklinin kirjat ja ajatukset, innostuin logoterapiasta niin paljon, että suunnittelin jopa lähteväni opiskelemaan sitä. Muistaakseni Salossa oli joku opisto missä olisi ollut mahdollista opiskella. En sitten mennyt, ja ehkä hyvä niin. En usko että olisin parhaimmillani ”terapeuttina”. Ehkä tämä blogin pitäminen on minulle sopivinta terapiaa, terapioin itseäni ja siinä sivussa ehkä lukijoita.

Oman elämän merkityksen löytämisessä koin ison ahaa-elämyksen sattumalta vuonna 2012. Tai en tiedä, oliko se sattumaa, ehkä se oli kohtalo, ehkä niin oli tarkoitus. Olin opiskellut suntion tutkinnon ja löytänyt minulle sopivan työn ja toimenkuvan. Suntion toimenkuva on laaja, sanonnan mukaan siihen kuuluu kaikki paitsi ruustinna.

Eräänä tavallisena iltapäivänä huomasin kirkon penkillä pienen lehtisen, joku oli sen siihen unohtanut. Kävin sen noukkimassa pois, ja samalla lukaisin. Pieni kirjanen yksinkertaisine piirroskuvineen iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kirjan nimi oli: Valontuoja. Se kertoi pienestä tytöstä, joka kulki kynttilä kädessä kohti pimeää kaupunkia, missä ei palanut yksikään valo. Mutta kun tyttö tuli sinne, hän toi mukanaan valon, joka levisi ja pian koko kaupunki hohti valoa. Tyttö jatkoi matkaansa. Kirja päättyi vielä dramaattisesti sanoihin, että hetken päästä kukaan kaupungissa ei enää muistanut, kuka valon oli tuonut, mutta ei se pientä tyttöä haitannut.

Kirjanen puhutteli minua, se tuntui kertovan minun elämäni tehtävän. Tehtävänä on tuoda iloa ja valoa muille. Ja kun tarkemmin ajattelin jo mennyttä elämääni, entisiä töitäni ja työyhteisöjä, missä olin työskennellyt, kaikkea kokemaani, minusta alkoi tuntua että niin, ehkä olin ollut juuri eniten valontuoja, ilontuoja. Ehkä se oli ollut aina enemmän merkityksellisempää kuin se itse työ, mitä tein. Itse työ on toisarvoista, ensisijaista on se mitä tuon mukanani omalla persoonallani.

Muutama vuosi sitten poika keksi minulle jopa tähän kosmiseen tehtävääni sopivan tittelin, ilosofi. Olen sitä käyttänyt siitä lähtien tittelinä. Valontuoja -kirjanen on minulla piironginlaatikossa aarteiden joukossa. Kukaan ei sitä koskaan tullut kirkolta omakseen hakemaan, joten päättelin, että se oli minulle tarkoitettu.

Loppuun toisen keskitysleirin kokeneen juutalaisen Dietrich Bonhoefferin kirjoittaman virren sanat. Virsi löytyy virsikirjasta, virsi 600, ja sitä usein lauletaan kirkoissa vaikeina hetkinä, kun tarvitaan uskoa tulevaan.

1.
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

2.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

3.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

4.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

5.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Normaali

Jos haluat että sinut muistetaan, naura.

Olen kaivannut radiota keittiöön. Voihan sitä radiota toki kännykän kautta kuunnella, mutta ei se ole täysin sama asia. Yle ja Iskelmä kuullostavat autenttisemmalta oikeasta radiovekottimesta kuunneltuna. Maalla minulla on radio keittiössä, kuistilla, olohuoneessa, vintillä ja liiterissä/saunassa. Paitsi että liiteri- ja vinttiradio ovat rikki.

Eilen matkan varrelle sattui Tokmanni. Kävin ostamassa kissalle ruokaa ja uudet liukuesteet kenkiin. Ostin kahta eri mallia. Toiset samaa, muuten hyväksihavaittua, mutta helposti kengästä irtoavaa päkiämallia, ja toiset joissa liukueste tulee koko kengän alle ja kiinnittyy sekä kantapäästä että kärjestä.

Siinä ihan vieressä sattui olemaan kodinelektroniikkahylly. Ostin pienen petroolinvärisen radion keittiöön, 14,95€ ja toisenlaisen liiteriin 16.95€. Oleelliset ominaisuudet ovat johto ja antenni. Nämä löytyvät molemmista.

Tänä aamuna pääsin koekäyttämään keittiöradiota, kun laitoin aamutuimaan lounaspastakastikkeen porisemaan hellalle. Vihanneksia pilkkoessa oli radio päällä, ja sieltähän se tuli: Dannyn euroviisukipale. Mies sattui paikalle juuri ennen h-hetkeä voikkareita tekemään. Miten se aina osuukin paikalle kolistelemaan silloin, kun pitäisi olla hiljaa? Sanoin että ”tyst”. Nyt tulee Dannyn euroviisubiisi, pitää olla hiljaa.

Dannyn ääni kuullosti heiveröiseltä, vahvimman voimansa menettäneeltä. Biisi kertoo hautajaisjärjestelyistä, Sinä päivänä kun kaikki rakastaa mua. Hienot sanat, tärkeä aihe. Juuri tänä aamuna, kun viikonloppuna on kuollut yksi Suomen musiikkihistorian järkäleistä eli Pave Maijanen, Dannyn biisi kuulostaa erityisen ajankohtaiselta.

Usein omaiset haluavat hautajaisista hienot ja pompöösit, valitaan hienoin arkku ja puhutaan ylisanoja edesmenneestä, vaikka kuollut itse olisi mieluummin valinnut vaatimattomamman arkun ja aidot sanat.

Olen ollut monenlaisissa hautajaisissa sekä työni puolesta että omaisena. Parhaimmat hautajaiset ovat sellaiset, mitkä ovat vainajan itsensä oloiset. Sellaiset juhlat, missä vainaja itsekin olisi viihtynyt!

Yhdet sellaiset olivat vuosi sitten kummitätini hautajaiset. Hän sairasti samaa sairautta kuin Pave Maijanen eli ALSia. Koska tauti ei edennyt niin nopeasti kuin täti oli ajatellut, hänellä oli paljon aikaa järjestellä ja suunnitella. Monta kertaa istuin tädin sairaalahuoneessa ja googlailin sopivia kappaleita, joita sitten kuunneltiin ja täti teki muistiinpanojaan ruutuvihkoon.

Täti ennätti myös valita itselleen sopivan papin; nuoren naisen, ja kävi hänen kanssaan keskustelut omista näkemyksistään ja uskomuksistaan. Tädillä oli omanlaisensa ajatukset niin kuolemanjälkeisestä elämästä kuin kristinuskon opeistakin. Pappi oli jälkeenpäin todennut, että hän taisi itse olla näissä keskusteluissa oppilaan roolissa.

Siunaustilaisuudessa oli vain kahdeksan henkilöä. Oli heinäkuu, olimme pukeutuneet kesäisiin kukkamekkoihin ja vaaleisiin siisteihin vaatteisiin. Jokainen oli kerännyt omalta pihalta kukkapuskan arkulle asetettavaksi. Paikkana ei ollut kirkko eikä hautausmaan siunauskappeli vaan sairaalan oma pieni kappelitila, jonne juuri ja juuri mahduimme. Musiikki oli tädin valitsemaa, mm. Samuli Edelmanin Avaruus. Nyt tulee kyllä aina jouluaattona täti mieleen, kun Lumiukko-elokuva näytetään. Avaruus on se Lumiukko-biisi suomeksi.

Jälkipuinti pidettiin paikallisessa pienessä kahvilassa, ja siellä tunnelma oli haikea, mutta aika ajoin myös iloinen, kun muistelimme menneitä. Kaitsoimme vanhoja kaitafilmejä. Täti olisi varmasti viihtynyt siellä kanssamme, ja hänen naurunsa raikunut. Jännä muuten, miten edesmenneistä muistaa eritoten naurun. Jokaisella on oma persoonallinen naurutyylinsä. Muistakaa nauraa, jos haluatte että teidät muistetaan!

Erään ystäväni hautajaisissa kaikkien piti pukeutua valkoisiin vaatteisiin. Siunaustilaisuudessa Isä Mitro suitsutteli suihkeita, vaikka vainaja ei ollutkaan ortodoksi, ja muistotilaisuuden ruokajonossa takanani seisoi samainen Isä Mitro, joka kehui mekkoani sensuelliksi. Loppuillasta oli merelle ammuttiin kunnialaukauksia. Meitä jäi pieni porukka rantaravintolan terassille istumaan pitkää iltaa ja muistelemaan. Olimme silloin nelikymppisiä, ja kuolema kosketti läheltä ensimmäistä kertaa.

Omat hautajaiseni olen suunnitellut jo niin monta kertaa, että olen itsekin tippunut kärryiltä, miten toivon toimittavan. Ainakin musiikki on täydentynyt monta kertaa. Viimeksi innostuin Mozartin Lacrimosasta. Siinä on sitten upea kappale! Ja Olen kuullut on kaupunki tuolla pitää myös esittää hautajaisissani. Siitä tulee mieleen lapsuus. Kävin toisinaan isän kanssa Vapaakirkon tilaisuuksissa, ja luulen kuulleeni tuon laulun jossakin niissä tilaisuuksista. Ja se kummitädin Avaruuskin olisi ihana kuulla.

Enpä tiedä, miten Dannyn käy Euroviisu-karsinnoissa. Muistaakseni aikoinani ennustelin rökäletappiota Lordin Hard Rock Halleluujalle, joten minua ei kannata kuunnella, kuunnelkaa musiikkia. Jos jotakin yhtäläisyyksiä kappaleista etsii, niin kumpikaan ei ole tyypillinen viisubiisi. Yleensähän ne ovat sellaisia maailmaasyleileviä, isoja tuulikonebiisejä. Mutta varmasi Dannyn kappale jää elämään. Koska kertoo kuolemasta.

Tuskin maltan odottaa, että saan liiteriradion paikoilleen, pääsen tekemään puutöitä ja lämmittämään samalla saunaa. En ole koskaan käyttänyt klapikonetta, mutta googlailin jo, josko sellaisen vuokraisi hiihtolomaviikoksi. Talvella on mukava tehdä puutöitä, ei tule yhtään niin kuuma. Toisaalta perhe ei ehkä pidä ajatuksesta, että olen suunnittelun hiihtoloma-aktiviteetiksi polttopuiden pilkkomista. Niin tyypillistä minua.

Seuraavan kerran kun ajan Tokmannin ohi, käyn ostamassa lisää neljäntoista euron radioita. Ostan yhden kylppäriin ja toisen nojatuolin viereen pikkupöydälle olohuoneen päätyyn. Kutsumme paikkaa Budoaariksi. Siinä on kaksi nojatuolia, välissä pöytä ja jalkalamppu. En tykkää kankaasta, millä nojatuolit on päällystetty, joten olen peittänyt omani gobeliinikankailla. Ne ovat miellyttävän tuntuisia ihoa vasten. Kissakin tykkää. Nukkuu usein minun paikallani, siitä näkee koko huushollin. Budoaarissa on kiva juoda päiväkahvit, lukea, kutoa, juoda sampanjaa ja kaiken sen ohella – kuunnella radiota.

Normaali

Sohvaperunan tv-nurkka

Keskiviikkona alkoi KulttuuriCocktail Live. Hyvä että vihdoinkin televisioon saatiin kulttuuriaiheita käsittelevä ohjelma! Tästä on ollut selkeä puute. Radiossa pyörii samanniminen ohjelma, ja sitä seuraan viikottain. Kulttuuria voisi käsitellä myös Helsingin Sanomissa huomattavasti laaja-alaisemmin. Ja uutisointi on hitusen liian Helsinki-keskeistä. Toivoisin enemmän juttuja kulttuuritarjonnasta ympäri Suomen. Se voisi lisätä maan sisäistä matkailua. Voisin hyvin lähteä pikku reissuun Ouluun, Kuopioon, Vaasaan, Kotkaan tai Seinäjoelle, jos tietäisin, mitä siellä tapahtuu. Niin, voihan sitä googlata, kyllä. Mutta voisi näyttelyistä, teatterista ja konserttitarjonnasta kertoa myös lehdissä. Nyt tapahtumia ei tietenkään koronan takia ole, mutta sitten taas kun elämä on taas normaalia.

Television KulttuuriCocktail Live oli pienoinen pettymys. Ohjelma lähetetään suorana, miksiköhän tähän ratkaisuun on päädytty? Ohjelma oli myös sisällöltään, miten sen nyt sanoisi, ei vaikuttanut erityisen tasokkaalta, oli vähän sellainen lastenohjelman tuntu. Mikähän idea sekin oli, että toimittajat olivat ottaneet itsestään kuvat lapsuuden roolimalliasuissa? Luulin katsovani Pikku-Kakkosta.

En haluaisi olla ikärasisti, mutta ovatkohan KulttuuriCocktail Liven juontajat liian nuoria ja kokemattomia? Jos nyt kuvittelen ohjelman vetäjäksi esimerkiksi edesmenneen Jörn Donnerin, niin uskoisin että ohjelma olisi ollut ihan toisella tasolla. Kulttuuriohjelman toimittajalla pitää olla laaja kulttuurikentän tuntemus ja ymmärrys, perspektiiviä. Luulisi että sellaisia ihmisiä löytyisi vielä elävänäkin. Löytyisikö yliopistosta?

Ohjelman aiheena oli sukupuoliroolit lastenkirjoissa. Hohhoijaa, taas päästiin tähän nykyiseen ikuisuuskysymykseen. Ehkä keskustelun taso olisi noussut jos studiossa aiheesta olisi ollut keskustelemassa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, nyt häntä oli haastateltu erikseen.

Toivottavasti KulttuuriCocktai Live -ohjelma saa lähtökankeudesta huolimatta ilmaa siipiensä alle. Kulttuuri tarvitsee ehdottomasti oman ohjelmansa televisioon.

Torstaina katsoin A-talkin, siinä oli aiheena vihapuhe. Voi että minä rakastan Anna Kontulaa! Nyt tuli vahva ilmaus, mutta en voi itselleni mitään. Siinä on sitten fiksu ihminen ja loistava keskustelija. Anna Kontula saisi olla television kaikissa keskusteluohjelmissa aina. Vakiovieraana. Ihailen paitsi hänen älyään ja tietämystään, myös selkeätä ja asiasisältöistä puhetapaa. Naamalla ei ole virne, jota nykyisin joskus näkee, ja jonka tarkoitus on osoittaa halveksuntaa muita puhujia kohtaan. Kontula ei myöskään puhu toisten päälle, odottaa puheenvuoroa. Hän luottaa siihen että saa vuoron puhua, sanoo sitten asiansa, ei rupea vänkkäämään, esittää perustellun oman näkökulmansa. Kaikki halpamainen ja huono käytös ja puhe on Anna Kontulasta kaukana kuin kuu maasta.

Sanottaakoon että ole Anna Kontulan edustaman puolueen kannattaja. Tiedä, olenko minkään, puolueista on nykyään aika vaikea pitää. Sitä paitsi joka puolueesta löytyy hyviä, älykkäitä ja viisaita ihmisiä. Anna Kontula kuuluu ehdottomasti siihen eliittiin. Kuuluisi hallitukseen. Toivottavasti näemme hänet vielä politiikan huippupaikoilla jonakin päivänä. Tai ainakin enemmän televisiossa.

Sosiologina ja yhteiskuntatieteiden tohtorina hän olisi voinut hyvin olla myös siinä KulttuuriCoctail -ohjelmassa. Olisi heti ohjelman taso noussut.

Peukku, peukku, vielä kerran peukku sekä hymynaama Kontulalle! Ja sydän.

Normaali

Älä tykkää, älä seuraa, varo porukoita

Katsoin televisiosta dokumentin Ku Klux Klaanista. Järjestö alkoi salaseurana, mutta gloorian päivinään siitä tuli yleisesti hyväksytty liike, johon piti kuulua saadakseen osakseen yhteisönä hyväksynnän, se oli verkostoitumisen tapa, siellä solmittiin ihmissuhteita ja tehtiin businesstä. Paitsi jos satuit olemaan katolinen tai juutalainen tai musta, heitä liike vastusti avoimesti. Parhaimmillaan tähän kyseenalaiseen porukkaan kuului miljoonia amerikkalaisia.

Kun katselee televisiosta valkoisin huppuasuihin pukeutuneita, he näyttävät koomisilta satuhahmoilta. Vähän kuin jostakin Harry Potterista. Silti aikuiset, tavalliset ihmiset ovat halunneet niin esiintyä ja marssia sotilaallisissa riveissä lippuja ja soihtuja kantaen. Tulee mieleen natsi-Saksa.

Molemmat ideologiat läpäisivät koko ihmisen elämän. Natseilla ja Ku Klux Klaanilla oli omat seremoniansa lapsen ristiäisiin tai häihin ja hautajaisiin. Miltähän Ku Klux Klaan -hääkuva mahtaisi näyttää piirongin päällä nyt?

Voi taivas, kaikkeen sitä ihminen tempautuu mukaan!

Samantyyppinen ilmiö pienemmässä mittakaavassa on moottoripyöräjengit. Niillä on oma pukeutumistyylinsä, johtajansa, arvoasteikkonsa, ajamansa asiat. Ulkopuoliselta moottoripyöräjengiläisen pukeutuminen ja ulkoasu on koominen. Isot, aikuiset miehet liiveissään ja rotseissaan. On hienoja järjestötunnuksia, logoja. Meidän jengi, jolle ollaan uskollisia henkeen ja vereen.

Mikä saa ihmisen mukaan näihin? Varmasti tästä on olemassa sosiologista tutkimusta. Olisi mielenkiintoista tietää. Itse arvelen että kyseessä voisi olla pätemisen tarve. Ihmisellä on tarve saada osakseen hyväksyntää ja kunnioitusta, osoittaa pärjäämistä ja osaamista. Jos sitä ei saa normaalista elämänpiiristä, normaaleista töistä, harrastuksista ja ystävistä, arvostetuksi tulemisen tunne voidaan hakea rikollisjengeistä.

Tulee mieleen eräs tuntemani ihminen. En halua sanoa hänen nimeään, mutta voi olla että joku lukija tunnistaa, kenestä on kyse. Työskentelin aikoinani mainosalalla, työpaikalle tuli uusi ad. Mies oli suurisuinen elvistelijähöpöttöjä. Käytännössä hommat eivät sujuneet, ideat olivat vähissä ja toteutukset tökki, mutta mies oli sellainen supliikkiukko, joka onnistui hurmata niin johtajat kuin asiakkaat. Kollegana katseli tilanteen absordiutta ihmetellen että miten se kaikki oli mahdollista?

Kampanjoiden toteutuksesta vastaavat projektijohtajat olivat helisemässä, mies tuli ja meni oman mielensä mukaan, välissä katosi, kuvausten kustannusarviot eivät pitäneet, miehellä oli kallis maku ja elämäntapa. Hänellä oli mm. tapana laitattaa pikkuputiikkeja kiinni omaa ostoskäyntiään varten, kun johtaja xxx saapuu paikalle täydentämään dandy-vaatevarastoaan. Hän ei rahvaan kanssa samaan aikaan ostoksille lähde. Tyyppi oli kuitenkin ihan tavallinen möttönen, mutta käyttäytyi kuin miespuolinen Madonna.

Työpaikalla keksittiin ottaa käyttöön uusi palkitsemisformaatti, Vuoden työntekijä. Tämä veijari pokkasi sen ensi töikseen. Toimitusjohtaja kertoi perusteluissa, kuinka oli vaikuttunut kyseisen henkilön palavasieluisuudesta ja omistautumisesta työlleen, kuinka tämä oli eräänä lauantaiaamuna herättänyt asiakkaansa, mennyt tämän kotiin soittamaan ovikelloa kertoakseen jostakin visioista. Meidän muiden tulisi ottaa esimerkkiä herra x:stä. Holy Moses, pyörittelin silmiäni. Mielestäni ukko oli sekaisin tai huumeissa.

Se on jännä asia, että ihminen saattaa päästä elämässä hyvinkin pitkälle pelkästään näyttelemällä. Jossakin vaiheessa kupla kuitenkin poksahtaa.

Meni vuosia. Poistuin itse niiltä areenoilta äitiyden kuplaan ja sieltä takavasemmalle. Sitten kuulin että kyseinen kaveri oli vankilassa. Hänestä oli tullut moottoripyöräjengiläinen ja hän oli syyllistynyt murhan yritykseen.

Kun mietin kyseistä ihmistä, voin kuvitella, mistä on ollut kysymys. Hän etsi arvostusta. Kun tie mainosalalla meni umpeen, arvostus jäi saamatta, hän jatkoi missiotaan – arvostuksen hakemista – ja sai sitä moottoripyöräjengistä. Huonoin seurauksin.

En tiedä, mitä hänelle kuuluu nyt. Mutta toivon hyvää.

Ja mietin, miten todennäköisesti moni paha asia, terroristiset teot ja väkivalta, jengit ja lahkot, syntyvät arvostuksen epätoivoisesta hamuamisesta. Ja miten paljon työtä sosiologeille, psykologeille, psykiatreille ja terapeuteille tässä maailmassa olisikaan.

Sitäkin mietin, onko nämä ominaisuudet persoonassa jo hänen geeniperimässään vai ovatko ne kasvatuksen tulosta? Vai ovatko ne vain meissä kaikissa ihan luonnostaan niin kuin piikit ruusussa, ihan turhia ja jopa haittaa tuovia ominaisuuksia.

Onko samasta arvostuksen epätoivoisesta hamuamisesta kyse myös somejulkisuudessa, siinä että tavoitteena on saada mahdollisimman paljon tykkäyksiä ja seuraajia.

Seuraajia mihin?

Normaali

Nastakenkätäti

On se niin mukavaa, kun on olemassa heitä, jotka jatkavat. Kieltäytyvät poistumasta takavasemmalle hiljaisuuteen. Eivät vetäydy koloonsa muistelemaan menneitä, tyytymään siihen että joskus oli jotakin, vaan aina vain jaksavat yrittää uutta. Nyt puhun Dannystä, 78v. joka on ehdokkaana Suomen euroviisukarsinnoissa.

Dannyn kappaletta ei ole vielä julkistettu, mutta toivon että se olisi hyvä. Ilmiön puolesta peukutan.

Oletusarvo ihmisen elämänkaarelle on, että jossakin kohtaa pitää ymmärtää väistyä sivuun. Suurin osa niin tekeekin. Se käy ihan luontaisesti. Jäädään eläkkeelle, into loppuu, väsyttää ja kolottaa. Ei jaksa enää pysyä ajan hermoilla, opetella uusia asioita, koska uutta pitää oppia, jos meinaa eteen päin työelämässä porskuttaa. Vanhoilla taidoilla ei yksin pärjää, omaa käyttöliittymää pitää päivittää – niin ikävää kuin se onkin. Mutta jos ihminen jaksaa uudistua ja samalla hyödyntää pitkän iän tuomaa tietotaitoa, niin siinähän on kaikki edellytykset. Nuorella ei koskaan voi olla vankkaa kokemusta.

Itse ainakin ärsyynnyn jo siitä, että kone vaatii niin usein päivityksiä ja aina niiden tekemät muutokset eivät mielestäni ole parannuksia vaan huononnuksia. En ylipäätään ymmärrä, miksi päivityksiä tulee niin usein? Eikö riittäisi kerran, kaksi vuodessa?

Toisaalta Dannyn pitäisi kyllä päivittää kampaus. Siinä on vähän trumpilaisia piirteitä. Tyttöystäviään hän onkin päivittänyt koko ikänsä. Mutta ehkä siinä tyttörumbassa on jäänyt oma olemus päivittämättä, kun vetovoimaa on näyttänyt olevan tälläkin lookilla. Välttämättä aikoinaan omaksuttu tyyli ei enää ehtoopäivillä ole käypä. Toisaalta onhan se ainakin persoonallinen, että sikäli. Ja onko se nyt edes sopivaa toisen tyyliä julkisesti arvostella, vaikka kohde julkisuuden henkilö onkin. Jokainen tyylillään. Että siitä vain, Danny! Onnea kisoihin! Go for it!

Tuli mieleen tuosta tyylistä ja sen päivittämisestä. Tässä kun rupeaa itsekin rupsahtelemaan ja kaiken lisäksi korona-aika on kotiuttanut ihmisen niin että omaan pukeutumiseen ei ole edes paljon kiinnittänyt huomiota. Sitä kiskaisee samat farkut ja pitkähihaisen mustan t-paidan päälle sängyn viereiseltä tuolilta joka päivä ja on ihan tyytyväinen. On minulla kyllä tyylikkäät tossut, kaikenlisäksi lämpimät ja kätevät. Että tossuilla upgreidaan olemusta tyylikkäämmäksi.

Mutta olen miettinyt, minkälaisen lookin ja tyylin haluaisin vanhemmiten? Minkälainen haluaisin olla ulkoiselta olemukseltani? Haluaisin olla sellainen ”Dame”, pitkiin mekkoihin, viittoihin, kolttuihin pukeutuva spessumummo. Harmi kun en pidä koruista, ne häiritsevät. Tyyliin sopisi hyvin runsas korujen käyttö, helmirykelmät kaulassa. Kaulakurttujen ympärille olisi kiedottu arvokas silkkihuivi. Sekään ei oikeasti toimi minulla. Jostakin syystä huivit eivät pysy paikoillaan nätisti. Jos sidon ne jotenkin, niin jo kohta kuristavat kurkkua, ovat menneet jotenkin rumasti. Pitäisi mennä huivinsidontakurssille. Olen katsonut youtubesta ohjeita. Juuri vähän aikaa sitten pisti silmään televisiosta Ruotsin kuningatar Silvia. Hänellä oli niin kauniisti ja taidokkaasti taiteltu silkkihuivi kaulalla. Mutta sellainen vaatisi hillittyä käytöstä ja elämäntapaa. Minä olen vöyhkä ja rehkijä, uudisraivaajaihminen; en mikään high society persoona, siksi korut eivät sovi eikä huivit pysy. Toisin sanoen pukeudun ”vanhana” pitkään mekkoon, missä on huivi- tai rusettikaulus, päässä on hattu ja jalassa jotkut kengät, joilla on hyvä lampsia menemään. Kengissä on talvella nastat.

Nastat. Seuraava aihe. Minulla on kumiremminastat, jotka voi kiinnittää kenkiin päkiän kohdalle. Älyttömän hyvät. Voi vaihtaa aina niihin kenkiin, mitkä käytössä, vaikka lenkkareihin jos lähtee lenkille. Paitsi että nyt molemmat nastaremmit ovat kadonneet. Ensin tippui oikeasta jalasta, totesin että ei haittaa, oikeastaan kätevämpi kun on vain toisessa, mutta sitten vasemman jalan remmi tippui myös. Nyt taas ei ole nastoja, pitää mennä ostamaan uudet.

Olen hehkuttanut nastojen ihanuutta miehelle, mutta hän ei yhtään ymmärrä. Hänen mielestä nastakengät edustavat vanhuutta, raihnaisuutta ja nössöyttä. Tosin hän ei ole asiaa näin ilmaissut, mutta näin olen sen tulkinnut. Minä taas en ymmärrä tätä asennetta ollenkaan. Olisikohan joku yleinen miesten ajattelutapa, koska törmäsin samaan asenteeseen työpaikalla. Eräs miespuolinen pastori, joka oli juuri tullut isäksi, esitteli vastasyntyneen vauvan valokuvaa kännykästään, harmitteli sitä että oli kaatunut aamulla heti kotoa lähdettyään. Hän oli laittanut viestin talonmiehelle että pitää hiekoittaa. Eiköhän se talonmies tiedä muutenkin että pitää aurata ja hiekoittaa, ajattelin. Joten pidin pastorille saman nastakenkäsaarnan kuin miehelleni. Pastori tuumi että niin kyllä kai sitä pitää pikku hiljaa myöntää oma vanhenemisensa. Minä siihen että eihän tällä ole mitään iän kanssa tekemistä. Vaihdathan sinä autoosikin talvirenkaat. Ei vika ole säässä, eikä talonmiehessä vaan omissa varusteissa. Nyt nastat alle.

Taas pääsi kukkahattutäti vauhtiin. Kukkahattutäti on talvisin nastakenkätäti.

ps. Ihanaa että tänne eteläiseen Suomeen on vihdoin saatu talvi! Loppuvuodesta itkeskelin että saanko enää koskaan kokea lumen narskumista jalkojen alla. Kyllä saan! Nyt narskuu. Heti säntäsin hiihtämään rinkiä lähipuistoon, kun lumi oli laskeutunut.

Normaali

Saunassa

Suomalainen sauna on saanut Unescon maailmanperintöstatuksen. Ihme juttu, että vasta nyt.

Sauna on vähän niin kuin ihminen: ei ole kahta samanlaista. Jokainen sauna on yksilönsä, jokaisessa oma tunnelmansa ja omanlainen löylynsä. Ja on monenlaisia hyviä saunoja: pieniä ja suuria, kipakoita ja löyheitä kuin lehmän henkäys.

Maisema ja ympäristö ovat osa saunaa. Mitä näkyy ikkunasta. Missä löyhytellään, ainakin kaksi kertaa pitää pitää löylyttelyn välillä taukoa. Tauolla voi pulahtaa uimaan, jos se on mahdollista, tai kastautua paljuun, kieriskellä lumihangessa tai syödä makkaraa ja juoda sihijuomaa, kuka mitäkin.

Meillä on kaksi saunaa. Saaristomökissä iso hirsisauna. Sen löyly on lempeä hönkäys. Maaseututalossa on sauna piharakennuksen päädyssä, pieni ja pippurinen. Lauteille mahtuu juuri ja juuri kolme henkilöä. Siellä saa napakat löylyt. Mukavuuksia ei siellä saunassa ole. Vesi kannetaan ämpärillä sisältä talosta, tai lämmitetään paljussa jos jaksetaan. Yleensä ei jakseta. Pukuhuoneen sementtilattia on talvella kylmä. Mutta kaikessa karuudessaan se on hyvä sauna. Viime keväänä piharakennuksen taakse rakennettiin pieni terassi. Siinä on mukava vilvoitella rakennuksen seinustalla ja katsella peltomaisemaa. Sielu lepää. Peltomaisema on tyyni ja levollinen, muuttumaton.

Saaristomökin edustalla katsotaan merta. Se on tietenkin hieno näky, mutta usein tuulee ja myrskyää. Jopa niin että ei siinä voi istua laisinkaan.

Yksi parhaimmista saunoista on Lanneveden rannalla Keski-Suomessa. Vanha, rupuinen savusauna. Maalattia. Lämminvesikattila on pihalla saunan edustalla. Siinä lämmitetään pesuvesi, ja pesutoimenpide tehdään ulkona saunan edustalla. Sisällä saunassa pelkästään likaantuu. Seinät ovat paksun, mustan noen peitossa. Kiuas on kivikasa nurkassa. En tiedä, milloin se sauna on rakennettu, ehkä joskus 1900-luvun alussa. Sen saunan lämmittämiseen menee koko päivä, mutta on vaivan väärti. Savusaunan löyly on aivan omanlaisensa. Löyly tulee viipeellä, hitaasti ja hartaasti. Ei kuulu sähäkkä sihinä niin kuin jatkuvalämmitteisestä puusaunasta.

Pikkasen verran hienompi savusauna on ystäväpariskunnan mökillä Mikkelin seudulla. He ovat rakennuttaneet uuden, hienon savusaunan mökkirantaan. Siellä on hieno, rauhaisa tunnelma.

On ihana päästä toisen lämmittämään saunaan, rakkaudenosoitus lämmittää se, kantaa vedet, heittää löylyt. Saunassa tulee puhuttua, rauhoituttua paikoilleen. Sauna on tasa-arvoinen paikka. Siellä olemme riisuttuina kaikesta, puhtaina omina itsenä. Ja saunominen pitää tehdä kiireettä, silloin ei voi katsoa kelloa, siihen pitää varata aikaa.

Harmittaa että kaupunkikodin taloyhtiösauna rempattiin kymmenen vuotta sitten toimistoksi. Sitä saunaa olen kaivannut. Hipsittiin pihan poikki saunomaan. Vauva nukkui kopassa pukuhuoneessa. Sielläkin saunassa oli hyvät löylyt. Kerran mietin, että saakeli se sauna olisi pitänyt ostaa itselle! Olisipa hieno jos kaupunkiasuntoon kuuluisi oma pihasauna. Sitä olisi voinut vuokrata muillekin. Kaupungissa on ongelmana se että jos taloyhtiöllä ei ole omaa saunaa, on lähes mahdotonta päästä perhesaunaan. Ainoa keino päästä saunaan kaupungissa on yleiset saunat uimahalleissa ja uusissa saunakohteissa, kuten Helsingissä Löyly- ja Allas-saunat. Hakaniemen rannan Kulttuurisaunassa on hieno tunnelma. Nythän nämä kaikki ovat koronan takia kiinni.

Sauna tekee hyvää mielelle ja ruumiille. Ihohuokoset aukeavat ja kuumuus tömäyttäät karstat liikkeelle. Suihkun tai ammeen jälkeen ei ole koskaan niin puhdas olo kuin saunan jäljiltä.

Onneksi kukaan ei ole vähään aikaan puhunut puulämmitteisten saunojen kieltämisestä ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Jossakin vaiheessa sellaistakin oli ilmassa. Ehkä Unesco-status antaa meille myös jatkossa oikeuden saunan lämmittämiseen.

Taidankin tästä lähteä saunomaan.

Normaali

Perhetragedioita

Kuuntelin viikonloppuna äänikirjana Heikki Herlinin kirjan Tuolla päin on highway. Heikki Herlin on Kone Oy:n Pekka Herlinin pojanpoika. Kirjassa Heikki kertoo omasta isästään Niklaksesta, joka kuoli 53-vuotiaana vuonna 2017.

Pekka Herlinistä on myös tehty loistava elämäkerta, vuonna 2009 julkaistu John Simonin kirjoittama Koneen ruhtinas. Luin sen aikoinaan, ja kirja teki vaikutuksen rehellisyydellään. Siinä ei kaunisteltu Pekka Herlinin persoonaa. Kirjassa Niklas kuvaa isäänsä pahana ihmisenä, joka olisi pitänyt steriloida, ettei hän levitä geeneissään olevaa pahaa eteen päin. Niklas oli herkkä ihminen ja tunsi geeniensä painolastin, sen saman pahan itsessään. Suosittelen molempien kirjojen lukemista.

Pekka Herlin oli kiistatta menestyksekäs yritysjohtaja, mutta myös alkoholisti, narsisti, despootti, mitä lieneekään, en ole oikea ihminen diagnosoimaan, mutta aiheutti paljon inhimillistä kärsimystä omalle lähipiirilleen ja perheelleen. Ilmeisesti Pekka ei ollut sukunsa ensimmäinen ”hullu”, Tuolla päin on highway -karja antaa ymmärtää, että jo esi-isä Harald Herlin, joka osti Kone Oy:n 1924 Strömbergiltä, oli ”paha” ihminen.

Yleensä alkoholismista ja mielen sairauksista puhuttaessa luodaan mielikuvaa työttömistä, köyhistä surkimuksista lähiökuppiloissa. Mutta tapahtuu sitä paremmissakin piireissä. Ja niissä piireissä luonteen heikkouksia, ja niistä aiheutuvia kärsimyksiä saatetaan katsoa läpi sormien. Saa olla hullu, kun on johtaja ja istuu kulmahuoneessa. Kuka sellaiselle sanoo seis, lopeta. Kukaan ei kyseenalaista. Seuraukset ovat luettavissa näistä kirjoista. Sukupolvesta toiseen periytyvä, tavalla jos toisella ilmenevä mielen ja persoonallisuuden rikkoutuminen.

Itse asiasssa samasta asiasta lienee kysymys myös urheilu, taiteilija, muusikko yms. piireissä. Kun ihminen on omalla alallaan menestynyt ja arvonsa ansainnut, hänen luonteensa outouksia lakaistaan matonalle. Pahimmillaan seurauksena on alkoholismia pahempaa; raiskauksia, pedofiliaa, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Menestyneelle ihmiselle suodaan etuoikeuksia, häntä kohtaan tunnetaan vetovoimaa, mikä saattaa vinouttaa vallantunnetta ja antaa mahdollisuuksia vallan väärinkäytöksiin. Näistä on paljon esimerkkejä, viimeksi vkonlopun Helsingin Sanomissa oli juttu ranskalaiskirjailijasta, jonka pedofiliaa oli katsottu vuosikymmeniniä läpi sormien. Tai Donald Trump, siinä ihminen jolle valta ei sovi. Tai suomalaissyntyinen muotimoguli Peter Nygård, siinä kolmas esimerkki ihmisestä, jolla oma valta-asema on läikkynyt yli.

Herlinien sukusaagassa kysymys oli alkoholismista ja jonkinlaisesta määrittelemättömästä persoonallisuushäiriöstä – ja herkkyydestä, yrityksestä peittää oma heikkous. Niklas teki sen pukeutumalla nahkatakkiin ja buutseihin, ärhentelemällä viinan voimalla, ja rikkomalla välit perheeseensä vuosikymmeniksi.

Hatunnosto Herlinien perheelle avoimuudesta. Ei ole varmasti ollut helppo tie avata omia haavoja julkisesti. Ymmärrystä ei helposti saa. Ajatellaan että paksu lompakko riittää korvaukseksi. Että hyvä on itkeä ihmisen hienossa autossa ja kodissa. Mutta jokaisen pitää saada osakseen pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Sitä toki oli kirjojen perusteella myös Herlinien suvussa. Heikillä oli hyvä ja lämmin suhde isäänsä Niklakseen, mutta taustalla paistaa kaiken aikaa lapsen suru ja huoli omasta isästään. Kun Heikki hankkii ensimmäisen oman asuntonsa, hän ostaa sen läheltä, niin että voi nähdä, palaako isän keittiössä valo, onko kaikki hyvin.

Kirjaa kuunnellessani en voinut olla tekemättä vertailua omaan elämääni, meidän perheen tarinaan. Isäni oli menestynyt liikemies, pikkupaikkakunnan silmäätekevä. Mutta hän oli myös ankara ja tukahduttava, herätyskristillinen kiihkouskovainen. Kasvuympäristö ei ollut rakastava, hyväksyvä eikä tukeva. Oli yksi tapa elää ja olla, isän tapa. Näin aikuisena ja kaukaa katsoen voin luonnehtia sitä eräänlaiseksi henkiseksi väkivallaksi. Vaikka se oli varmasti isän puolelta hyväätarkoittavaa. Ei hän todennäköisesti nähnyt kodin ilmapiirissä mitään kummallista. Ulkoisesti kaikki olikin hyvin, ei ollut väkivaltaa, ääntä ei korotettu, kaikkea oli, ruokaa ja tavaraa, iso koti ja muodin mukaiset vaatteet ja harrastukset. Mutta jotakin paitsi jäimme.

Itse pyristelin kodin ahdistavasta vaikutuspiiristä pois. Muutin pois opiskelemaan ja töihin. Pitkä välimatka teki tehtävänsä. Nuorena aikuisena en mielellään käynyt lapsuudenkodissani. En halunnut palata sen ahdistavaan ilmapiiriin. Velvollisuudentunnosta kävin. Tilanne korjaantui vasta vuosia myöhemmin, kun olin perustanut oman perheen, löytänyt itseni ja oman tieni – ja kun omat vanhempani alkoivat tulla vanhaksi, sairaiksi ja heikoksi. Vasta sitten pystyin palaamaan, olemaan tasa-arvoinen, antamaan mielessäni anteeksi menneet. Mutta ei silloinkaan kodin ilmapiiristä tai lapsuudesta puhuttu. Ne asiat oli haudattu maton alle ja sinne jääneet.

Neljä vuotta vanhempi veljeni ei koskaan lentänyt omille siivilleen. Hän jäi lapsuuden kodin vaikutuspiiriin, ei uskaltanut tehdä omaa tietään. Tai teki, teki omalla tavallaan salassa kaikilta. Niin salassa että vasta hänen viimeisenä elinvuotena saimme tietää alkoholismista. Veli joi itsensä hengiltä. Käpertyi omaan kotiinsa nojatuoliin vodkapullon viereen. Hän, joka oli meistä kiltein ja herkin. Ihmisenä parhain. Hän sai maksaa isoimman hinnan. Ei koskaan löytänyt omaa rakkautta, perustanut perhettä. Kielsi itseltään kaiken. Jäi ikuiseksi pojaksi äidille ja isälle. Nyt hän on haudattu sinne heidän viereensä.

Veljeni kuoli 56-vuotiaana, Niklas Herlin 53-vuotiaana. Molemmat sisarussarjojensa nuorimpia poikia.

Rauha heidän sieluilleen.

Normaali

Runo kuolinilmoitukseen

Oi, tahtoo unohtua vanhat rakkaat.

Täällä Talolla yksin ollessani käsiini osui lempiruonoilijani Uuno Kailaan runokirja. Olin siihen laittanut posti-it lapun yhden runon kohdalle, eikä ihme. Siinä on värssy, jonka toivon omaan kuolinilmoitukseeni, jos joskus keksin kuolla ja siitä on ylipäätään syytä lehdessä ilmoitella.

Värssy menee näin:

”Ketä on aurinko polttanut,

sade ja tuuli nuollut,

mielellään on kuollut.”

Voisiko onnellista elämää enää paremmin kuvata? Värssy on pätkä Uuno Kailaan runosta Syysaamu.

Normaali

Laatuaikaa yksin ja yhdessä

Loppiaisaattona läksimme 31. tapaamisvuosipäivän kunniaksi ulos syömään. Oiken fiinisti fine dining paikkaan, ykköset yllä ja taksi alla.

Oli onnistunut ilta. Tulee liian harvoin tehtyä parisuhdespesiaalia. Yleensä mennään kolmisin koko perhe, pitäisi enemmän viettää aikaa kahdestaan. Varsinkin nyt koronavuotena on käperytty perhepiiriin, ja on jäänyt huomaamatta että perhe muodostuu eri porukoista, pitäisi antaa tilaa myös isä-poika kokoonpanolle. Sen tein nyt viikonloppuna; lähdin yksin Talolle. Mies ja poika jäivät kaupunkiin kaksin. Kissakaan ei päässyt mukaan.

Mutta palataanpa vielä alkuviikon fine dining -kokemukseen. En voi mitään; hienostelu huvittaa minua. Ateriaokokaisuus muodostuu useista pienistä annoksista. Valitsimme viiden ruokalajin kokonaisuuden, seitsemänkin olisi ollut mahdollinen. Tarjoilija tuo pienen piiperryksen lautaselle taiten aseteltuna, jokaisen annoksen äärellä hän pitää hartaanpuoleisen esitelmän siitä mitä lautasella on, koska ulkonäöstä sitä ei voi päätellä.

”Alta löytyy Arjalassa Hyvösen tilalla kasvatettua pikkuparsaa ryyditettynä Porvoonjoenlaakson pakurilla ja syksyllä Santahaminasta poimituilla suppilovahveroilla, välissä eilen pyydettyä Kokemäenjoen kuhaa ja kaiken kruunaa päällä oleva rapeaksi paistettu kanannahka.”

Alkuosa esimerkistä on tuubaa, en muista mitä tuli syötyä ja minkä sisältöistä esitelmää kuunneltua, mutta loppu on totisinta totta. Erään annoksen päällä oli rapeaksi paistettua kanannahkaa. Näytti kaurakeksiltä. Kun tarjoilija presentoi käristetyn kanannahan minulle, kysyin, mitäpä luulet, pidänkö tuosta? Hän arveli, että pidän. Hyvää oli. Eräässä annoksessa oli esittelyn mukaan lypsylehmää. Tuntui pahalta. En olisi halunnut syödä lypsylehmää, vaikka lihansyöjä olenkin. Lypsylehmät ovat ihania! Pitkäripsisiä ja lämpöisiä, enkä toivo lypsylehmälle mitään muuta kuin hyvää ja paljon laajoja laidunpäiviä. Olisipa ollut vain naudanlihaa, siitähän kuitenkin kaiketi oli kysymys.

On mukava syödä rauhassa, keskustella ja ihmetellä. Harvoin kotona tulee istuttua ruokapöydän äärellä kolme tuntia, ehkä pitäisi.

Reteästi matkattiin taksilla, vaikka ratikalla olisi päässyt. Siitä syntyi ajatus, että kaupungissa asuvia pitäisi kannustaa taksin käyttöön. Nimittäin suurin osa henkilöautoista on kaupungeissa, eikä suinkaan maaseudulla, missä autoa oikeasti tarvitaan, koska julkista liikennettä ei ole, eikä enää edes takseja. Suurin osa väestöstä asuu kaupunkialueella, ja sen myötä suurin osa henkilöautoista on myös kaupungeissa. Tämän kuulin radiosta. Jos kaupungissa yksityisautoilijat siirtyisivät käyttämään taksia, liikenteessä olevien autojen määrä vähenisi, ruuhkat vähensivät ja autopaikkoja tarvittaisiin vähemmän.

Soittelin joulun aikaan Tampereella asuville entisille mökkinaapureilleni. He ovat 80- 90-vuotiaita, tekivät vuosi sitten sukupolvenvaihdoksen mökillä, ja kertoivat nyt luopuneensa autosta. Ajavat taksilla ruokakauppaan ja asioille, lukevat kirjoja ja nauttivat elämästä ilman velvoitteita, mitä auto tai mökki tuo. Kehuin taidosta ikääntyä, osata luopua ja löytää uudet keinot onneen.

Taksilla ajaminen kaupungin keskustassa on halpaa. Taksisovellutuksella taksin tilaaminen on kätevää ja auto tulee nopeasti. Ja ilman kaikkia autonomistamisen huolia. Sinänsä hölmöä, että minä tätä hehkutan; kahden auton haltija. Mutta jos elämäntilanne olisi toinen, siirtyisin taksiin. Miksi vaivautua öljyn-, kesä/talvirenkaiden vaihto yms. huoltorumbaan? Parkki- ja autotallipaikka maksaa kaupungissa myös, ja vakuutukset. Jos laskisi auton kaikki vuosittaiset kustannukset, niin sillä rahalla käyttäisi taksia aika paljon!

Mutta tämä ei koske minua – vielä! Tarvitsen autoa, koska taksilla ei voi kuljettaa jätettä kaatopaikalle. Ehkä jonakin päivänä voi senkin tehdä.

Tulin maaseuturesidenssiin yksin viikonlopuksi. Tarkoitus oli hiihtää. Sääennuste oli lupaillut lisää lumisateita, mutta ei ole näkynyt. Maa on valkea, mutta ei riittävästi peltohiihtämiseen.

Eipä siinä mitään, puuhaa keksii kyllä. Kesällä ostin tarjouksesta lasituksen viherhuoneeseen. Kun se toimitettiin, en ollut itse paikalla ja elementit oli jätetty talon eteen. Peitin lavan suojamuovilla ja siinä tavarat nököttivät koko kesän ja syksyn. Olin sopinut paikallisen, luotettavan rakennusliikkeen kanssa, että pystyttävät sen kun ehtivät. Näin pitkään meni. Nyt lasikuisti/viherhuone/aurinkohuone/mikäsenytsittenonkaan on pystyssä viimeistelyä vailla. Lattiaan tulee laatoitus, takaseinälle hyllyt kukkopelleille. Hyllyt tulevat keväällä. Nyt mietin sisustusta: peacock-tuoleja, mutta onko niissä hyvä istua, ehkä ei, näyttävät olisivat. Rottinkipeti, mutta en tiedä, kellarissa on vanha heteka, ehkä se?

Talon edessä nökötti yhä sama vihreällä muovipeitolla peitetty kasa. Ihmettelin, että mitä siinä voi enää olla. Kurkistin, ei olisi pitänyt, tuli hommia. Pressun alla oli kaikki jäte: lasikuistin pahvipakkausjäte, kastuneet ja jäätyneet pahvit, styroksit ja kuplamuovit.

Ryhdyin purkamaan kasaa. Vedin Jeepistä takapenkit alas, tuuppasin rojut sisään, ajoin kaatopaikalle olettaen että se on auki lauantaisin. Niin onkin, mutta vasta klo 14 ja minä olin portilla klo 11. Siispä piti tunkea roskat tavallisiin jätesäiliöhin kylän keskustassa. Taas löysin itseni näistä ”ryntyhommista”, sillä nimellä äitini kutsui likaisia ulkotöitä.

En ole ihan varma, mitä aion tehdä kasvi/-viher-/aurinkohuoneella. Katselen netistä kuvia. Jotkut ovat sisustaneet lasikuistin makuuhuoneeksi, jotkut ovat laittaneet pitkän pöydän illanistujaisiin, paikan päivätorkuille ja jotkut kasvattavat kasveja. Minulla oli vain visio, että siitä talon seinustalta puuttuu jotakin, ja tämä rakennelma on ratkaisu ”tyhjyyteen”. Nyt harmittaa, että en ostanut vihreärunkoista, ostin valkoisen. Vihreä olisi ollut parempi. Aion maalata takaseinän vihreäksi, että olisi edes jotakin vihreää. Mutta olisi kannattanut olla vihreä kauttaaltaan. Joskus on vaikea kuvitella lopputulos. Voi tietenkin olla että talvella se näyttää liian valkoiselta, kesällä on toisin.

Yksinolosta Talolla nautin. Ensi töikseni avasin kyykkyskumpan, se oli kyllä tarkoitettu ystävän kyläilyä varten. Meni omaan napaan. Söin, ja nukuin pitkät päikkärit. Ihanaa kun kukaan eikä mikään herätä. Minusta on tullut herkkäuninen, ja kun elämme erilaista elämänrytmiä, tai siis minä elän erilaista rytmiä, mies ja poika valvovat, minä haluaisin nukkumaan aikaisin, heräilen heidän liikkeisiin, mutta täällä yksin saan herätä ja mennä nukkumaan omaan rytmiin.

Sain myös hoidettua mieltä painavan asian. Sinänsä ihmeellisenkummallista, miten moinen asia voi nousta niin isoksi, mutta kyseessä on tien auraus. Pihatietä on noin 200 metriä. Paikallinen lähellä osuva maajussi hoitaa homman. Mutta maksuhomma on varsin kummallinen episodi. Mitään laskua ei koskaan tule. Minun pitää itse kysyä, mitä olen velkaa. Eikä siinä mitään, mutta auraajamaajussi on ruotsinkielinen. Laitoin viikko sitten tekstiviestin hänelle ruotsiksi, käytin apuna wikipediaa ja pojan taitoa. Osaan kyllä ruotsia, mutta esim. miten sanotaan viime vuonna? Olin ihan unohtanut. I fjol. Vastausta ei tullut.

Roskiskeikalla kävin pankkiautomaatimaatilla nostamassa rahaa aurausmaksua varten, ja ajoin auraajanaapurin pihaan. Vanha mies oli siellä, kommunikaatio oli aluksi vähän kankeaa, koska popotin tuskani suomeksi: mieltäni painaa, en muista, milloin olen viimeksi maksanut pihan aurauksesta, enkä tiedä, kuinka paljon olen velkaa? Mies sanoi, kaikki hyvin. Viime vuonna ei satanut lunta, hän ei aurannut pihaa. En ole mitään velkaa.

No, niin Minna. Rauhoitupas nyt. Lämmitä vaikka sauna.

Normaali

Georgia on my mind

Viime päivinä otsikoihin on päässyt Yhdysvaltojen syvän etelän osavaltioista Georgia Trumpin yrittäessä haalia sieltä vielä viimeisiä ääntenrippeitä mafiapomon keinoin. Minulla on oma pimeä historiani kyseisen osavaltion suhteen.

Isälläni oli Georgiassa liiketoimia, ja siksi minäkin vierailin siellä useaan otteeseen 70-80 -luvuilla. Pitipä minun mennä sinne lukioonkin, koska äiti ja isä hinkusivat muuttamaan, viisumi hommattiin, mutta kieltäydyin. Katsoin kiehtovammaksi vaihtoehdoksi käydä lukio Suomessa, jäin asumaan kaksin veljeni kanssa. Näin tehtiin, äiti ja isä asuivat osittain Amerikassa, minä veljeni kanssa Suomessa. Mummo naapurissa vahti.

Isän liiketoimet ja Amerikan residenssi sijaitsivat Thomasvillen pikkukaupungissa lähellä Floridan rajaa. Varsin takapajuista seutua. Tunnelma oli vähän jälkeen Tuulen Viemän. Rotuerottelu oli voimissaan. Mustat asuivat omilla asuinalueillaan, kävivät omissa kouluissaan ja kirkoissaan. Samaan kauppaan taisivat päästä. Tosin ei heitä hienoimpia hepeneitä myyvissä liikkeissä näkynyt.

Minulla oli kirjekaveri sieltä. Mikäs se hänen nimensä nyt olikaan? Sarah? Kirjeet on jossain tallessa. Hänen hiuksensa olivat kuin Pieni talo preerialla sarjan kauppiaan tyttärellä Nelliellä. Sarah sai joululahjaksi jewelley’tä siinä kun minä Lotta-kirjoja. Ihmettelin, että jalokiviä? Ilmeisesti tarkotti koruja.

Viisitoistavuotiaana ajoin Amerikassa ajokortin. Teoriakokeeseen minulle lähti mukaan ”tulkki”, joka kertoi oikeat vastaukset monivalintatehtäviin. ”Keskimmäinen, alin, ylin”, hän sanoi oikeat vastaukset. Ei sanonut a, b tai c ettei virkailija olisi tajunnut jekutusta. Minun täytyi täyttää joku lomake, en ymmärtänyt yhtä kysymystä, virkailija sanoi että vastaa siihen ”EI, ei me haluta tänne mitään suomalaisia elimiä”. Ilmeisesti kysymyksessä kysyttiin elinsiirtoluovutuksesta mahdollisessa onnettomuustilanteessa.

Ajokoe ajatettiin aina samaa reittiä. Asemalta käännyttiin oikealle, ajettiin kilometri, käännyttiin vasemmalle, sieltä takaisin. Kompana oli, että kääntymispisteessä ei saanut tehdä u-käännöstä. Jos sen teki, ei läpäissyt ajokoetta.

Amerikasta hankin elämäni ensimmäiset jatkuvasi pidettävät piilolasit. Siellä oli myytävänä sellaisia. Optikko osoitteli myymäläapulaista. ”Näetkö tuon raskaana olevan naisen, hän opastaa sinua piilolasien puhdistuksessa”. Ihmettelin, ei Suomessa siihen maailman aikaan niin olisi kenestäkään sanottu, osoitettu sormella toisen raskausvatsaa, nykyisin ehkä.

Äidiltä leikattiin struuma Amerikassa, koska äidin ja isän mielestä lääketiede on Atlantin siellä puolen korkeatasoisempaa. Lääkäri unohti kursia kaulan kunnolla kiinni, ja äiti meinasi kuolla siihen ja sinne.

Äidin ja isän Amerikan valloituksen huippuhetki taisi olla se kun meidät kutsuttiin vierailulle kuvernöörin luo. Tosin vain aamiaiselle. Mutta sinne matkattiin, Atlantaan kuvernöörin palatsiin. Musta mies valkoisessa, kultanapein koristellussa takissa tarjoili meille munakokkelia. Kuvernöörin rouva kysyi osaanko englantia, ja minä näytösluontoisesti luettelin numerot yhdestä kymmeneen. En viitsinyt osata enempää, että ei olisi tarvinnut keskustella. Taisin olla 13 ja vuosi 1980. Kuvernöörinä oli Georg Busbee. Hänen edeltäjänsä oli Jimmy Carter, joka oli presidenttinä vuosina 1977-1981. Seuraava presidentti oli Ronald Reagan. Hänen kuvansa oli kehystettynä isän työhuoneessa, ja minullakin on muistona Reaganin vaalipinssi.

Vierailusta kuvernöörin palatsiin saimme jälkikäteen valokuvakirjan. Valokuvaaja oli pyörinyt koko vierailun ajan ympärillä. Velipojasta on oikein hieno kuva, siinä hän nojailee muina miehinä palatsin pylvääseen kaksin kuvernöörin kanssa. Äiti ja isä saivat myös taulun, joka esitti Georgian kansallislintua. Taulu iskettiin koto-Suomessa seinään pianon yläpuolelle.

Amerikan homma meni yhä vain syvemälle. Vielä enemmän pöpelikköön. Äiti ja isä päättivät jäädä eläkkeelle ja muuttaa Mississipin Scoobaan. Hankkivat sieltä lihakarjatilan, Mean Bull Ranchin. Tilanhoitaja piti huolen karjasta, äiti ja isä tyytyivät ihailemaan eläimiä laitumella. Pihaan rakennettiin hirsisauna.

Kävin siellä kerran. Taisi olla joululoma kauppaopistosta. Siitä reissusta muistan jäämyrskyn. Outo sääilmiö, missä sataa vettä pakkasella. Vesi jäätyy muodostaen jääpuikkoja kaikkialle. Joka paikka on täynnä jääpiikkejä. Siellä puheet olivat vieläkin suoraviivaisempia: tilanhoitaja osoitti tummaihoista työntekijää sanoen ”see that negro over there”.

Isä oli suuri Amerikka-fani. Amerikka edusti hänelle vapautta, yrittäjyyttä, ei-kommunismia, avointa julkituotavaa kristillisyyttä. Kaikkea vastakkaista 70-luvun Suomelle.

Isä kuoli 2011. Joskus mietin, mitä isä ajattelisi nyky-Amerikasta. Olisiko seinällä Trumpin kuva. Tuskin sentään, mutta luulen että hän ymmärtäisi jossakin määrin Trumpin ajatuksia, joskaan ei metodeja. Isä oli umpirehellinen. Kaikki vilunkipeli oli hänelle vastenmielistä. Siksi onkin hivenen surullista että isän Amerikan valloitus päättyi vilunkiin. Karjanhoitaja oli huijari. Isä huomasi, että karjaa alkoi hävitä aina kun he tulivat äidin kanssa Suomeen. Tilanhoitaja möi elukoita omaan piikkiinsä. Humoristina isä totesi äidille, että ”eiköhän tämä olla nähty, ollaan täällä niin kauan kuin karjaa riittää, kunnes viimeinenkin kanttura on varastettu ja palataan sitten Suomeen”. Oikeusjuttu siitä tuli. Lopulta äiti ja isä palasivat Suomeen.

Vaikka isässä oli huonot puolensa – kenessäpä ei – ihailen hänen rohkeuttaan elää omia polkuja kulkien. Hän ei välittänyt siitä mitä muut ajattelevat, muodosti oman mielipiteensä koski se sitten uskontoa, politiikkaa tai liiketoimia. Eikä pelännyt tuoda näkemyksiään julki. Pahoista puheista ja kirjoituksista hän sanoi, että pitää olla niiden yläpuolella. Siinä oli mies joka eli niin kuin ajatteli ja puhui.

Ja siitä olen onnellinen että olen sen verran geeniperimää saanut, että en lähtenyt Amerikkaan lukioon vaikka vanhemmat niin toivoivat. Siinä rakastumisessa alttiissa iässä olisin todennäköisesti ihastunut johonkin etelän punaniskaan, ja eläisin nyt elähtäneenä southern bellinä heilutellen tien varressa Make America Great Again -lippua budweiser-pullo toisessa kädessä. Vaikka miten se nyt oikeastaan niin paljon tästä nykyelämästä eroaa, tarkemmin ajateltuna, että onko elähtäneenä Etelä-Helsingissä vai etelävaltiossa, elähtäneenä etelässä joka tapauksessa. Silti parempi näin.

Mitähän Sarahille kuuluu? Ketä hän äänesti? Asuuko vielä Thomasvillessä? Saiko tänä jouluna jalokiviä joululahjaksi?

Joskus koko loppuelämä voi olla aika pieneltä ja vähäpätöiseltä tuntuvasta päätöksestä kiinni.

Normaali

Parisuhde on sietämistä

Viikonlopun Hesarin pääkirjoitussivulla oli Saska Saarikosken ansiokas kirjoitus suvaitsevaisuudesta. Suvaitsevaisuus on sietämistä. Jäin pohtimaan asiaa henkilökohtaiselta kannalta. Kotonakin tarvitaan suvaitsevaisuutta/sietämistä.

Miehen työhuoneessa on menossa nonstoppina Oberstorfit, Keski-Euroopan mäkiviikot, Nuorten Leijonien ottelut ynnä muuta vuodenaikapenkkiurheilua. Minä en jaksa olla kiinnostunut niistä. Aamupusun yhteydessä toivotan hänelle hyvän huomenen sijaan hyvää oberstorfia.

Penkkiurheilun suhteen olemme yhtä erilaisia kuin Päivänsäde ja Menninkäinen. Minä lopetin urheilun seuraamisen siinä kohtaa kun Matti Nykänen lopetti hyppäämisen eli kauan sitten kadonneella 80-luvulla. Mies katsoo jalkapalloa, jääkiekkoa ja hiihtoa. Formuloista hän ei sentään välitä.

Joskus olen pohtinut että onko urheilun seuraamisvietti geeneissä, onko se periytyvää? Minun lapsuudenkodissani ei seurattu urheilua, miehen perheessä taas kyllä. Meidän poika, joka on muuten kuin isänsä pienoismalli, poikkeaa tässä suhteessa isästään. Hänkään ei seuraa urheilua. Eli hän on perinyt todistettavasti yhden geenin minulta.

Joskus yritän. Mutta pitkästyn. Urheilussa ei tapahdu pitkään aikaan mitään. Siinä ne menee, tiukoissa, värikkäissä hiihtoasuissaan yhdessä kasassa tasatahtiin. Joskus minusta tuntuu, että olen pahanilmanlintu; jos katson jääkiekkoa, Suomi häviää. Parempi olla katsomatta, että voittavat.

Välillä tuskastuttaa. Joskus kesällä jalkapallokisat kestävät viikkokaupalla, ja niitä seuraa olympialaiset tai mm-kisat. Tuntuu että se ei lopu koskaan. Ja että urheilua on vuosi vuodelta enemmän.

Silti suvaitsen/siedän.

Koska kyllä minuakin pitää sietää. Minun vöyhötyksiäni, innostumisiani, jotka nuupahtavat vauhtiin päästyään. En minä ole mikään ideaalivaimo. Nytkin olen kulkenut monta päivää napit korvilla kuunnellen äänikirjaa ja samalla kutoen. Täysin kontaktien ulottumattomissa.

Huomenna tulee tasan 31 vuotta siitä kun aloimme seurustella. Tapasimme ravintola Kaarle XII Helsingissä. Minä olin 23-vuotias.

Presidenttipari Koivistoilta kysyttiin aikoinaan pitkän liiton salaisuudesta, että ovatko koskaan ajatelleet erota? Jompi kumpi vastasi, ”ei, mutta murhaa olen kyllä harkinnut”.

Niin se on. Parisuhde – niin kuin mikä tahansa ihmissuhde – on sietämistä. Mutta onneksi ei vain sitä.

Normaali

Sisäilmaa efter -olo

Olin ennakkomainosten perusteella odottanut 1.1. Yle Areenalle tulevaa uutta, kotimaista komediasarjaa nimeltä ”Sisäilmaa”. Näyttelijäkaarti oli sen verran lupaava.

Odotukset eivät menneet hukkaan. Katsoin kolmen jakson mittaisen sarjan kokonaisuudessaan eilen. Nauroin ääneen. Äkkiseltään ei tule mieleen mitään parempaa. Aivan ylivoimainen. Traaginen, hauska, yllättävä, juoni kulki, näyttelijätyö oli loistavaa. Erityisesti pääosaa esittävä Elina Knihtilä. Siinä on kyllä tekijä. Taitaa olla Suomen paras näyttelijä, jos heitä nyt voi paremmuusjärjestykseen laittaa. Myös Sari Siikander loistaa roolissaan. Ylipäätään hahmot ovat tunnistettavia ja traagisuudessaan aitoja.

Nyt oikein harmittaa, että katsoin koko sarjan pötköön. Tuli se sama olo kuin joulun jälkeen, mistä aiemmin kirjoitin, julen efter -olo. Tyhjä olo hauskan jälkeen. Sisäilmaa efter -olo. Nyt mikään ei tunnu miltään. Illalla yritin katsoa klassikkoelokuva Neljät häät ja yhdet hautajaiset, ei tuntunut miltään, vaikka siinä esiintyy sentään Hugh Grant. Vaihdoin kanavaa, Kolmosella oli joku uusi sarja, Kevyttä yläpilveä, kestin ehkä kolme minuuttia, sen perusteella kepeää ja kökköä. Ei auttanut kuin laskea villakutimet, missä sukan kantapäästä olikin päässyt ikävästi tipahtamaan kaksi silmukkaa, mitä en pystyisi kuromaan kiinni. Sekin vielä. Täytyisi purkaa. Luovutin. Menin lukemaan kirjaa eli nukkumaan.

Mitähän sitä nyt sitten? Lähtisikö alennusmyynteihin? Voisi tehdä hyviä löytöjä. Toisaalta en tarvitse mitään. Uudet lenkkarit kyllä ehkä. Mutta kyllä vanhoillakin vielä menee. Alennusmyynnit ovat siitä katalia, että sitä kuvittelee säästävänsä paljon, kun alennusprosentit ovat roimat, mutta jos niitä tavaroita ei oikeasti tarvitse, ei mitään säästöäkään synny.

Vähän sama tilanne kuin entisellä opettajalla, joka kehui ostaneensa ruotsinlaivalta paljon halpaa viinaa, mutta absolutistille säästökohde oli vähän kehno. Halpa hintalappu teki opelle tepposet.

Vuoden ensimmäisenä päivänä katsoin traditionaalista Wienin filharmonikkojen konserttia, ja pohdin, miksi meillä aina juhlitaan aattona? Uuden vuoden suurin ilo on aattoiltana, samoin vappuna ja juhannuksena. Eikö voitaisiin siirtyä juhlimaan varsinaista päivää?

Vuoden päästä aion panostaa vuoden ensimmäiseen päivään eli 1.1.2022. Silloin katson konserttia, avaan – ts. avautan – miehellä samppanjapullon ja syön pikkusuolaista, sushia ehkä, se on kevyttä ja hyvää. Ja jos jaksan valvoa edellisenä yönä h-hetkeen, menen silloin lenkille. Juoksen yössä rakettien paukkuessa, laitan Daruden Sandstormin soimaan korviin non-stoppina.

Ehkä voisi muuttaa kaikki juhlatraditiot pois aatoista, väsyttävistä iltajuhlista. Jos juhlisi tänä vuonna aina päivällä. Tätä sietää vähän miettiä. Ehkä kaikkea voisi miettiä Eino Leinon Minä -runon viittoittamana:

”Mieti, mik’ on sulle hyvä,
tuumi, mik’ on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.”

Siinä ohjenuora tälle vuodelle.

Normaali

Ei tavoitteita vuodelle 2021

Vuosi aloitettu juoksulenkillä. Olen vähän intoutunut taas lenkkeilystä, tosin pakon sanelemana, kun ryhmäliikuntatunnit ovat loppuneet, eivätkä näytä alkavankaan. Liikuntaharrastusmahdollisuudet ovat vähissä. Mutta kun vauhtiin pääsee, jopa lenkkeily on kivaa. Masokistisen kivaa se on pimeässä ja sateessa. Siitä tulee ihan superihmisen olo.

Päässä pälkähti jopa että olisin mennyt lenkille yöllä vuoden vaihtuessa. Olisi ollut hieno juosta sumussa rakettien räiskyessä, mutta se olisi edellyttänyt sampanjan, syömisen ja sohvan välttämistä ennen puoltayötä. Ja pitäähän Daruden Sandstorm kuunnella.

Naureskeltiin, että voi Darude parkaa. Hän joutuu varmaan koko loppuikänsä soittamaan samaa biisiä vuoden vaihtuessa. Kumarainen vanha ja harmaantunut Darude näppäimistönsä edessä, sitä ehkä katselen joskus televisiosta kiikkustuolissa vanhainkodissa.

Paluumatkalla lenkiltä juoksin puiston läpi. Sampanjapullo jätetty maahan vähän huolimattomasti. Ajattelin, että jospa siirrän sen roskiksen kupeeseen, ettei kaadu ja rikkoonnu, roskis kun oli vain muutaman metrin päässä. Bollinger-pullo oli puolillaan. Pari sekuntia kävin läpi vaihtoehtoja. Että mitä jos istahtaisi näin lenkin päätteeksi puiston penkille ja vetäisisi Bollingerit naamariin? Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä siinä ei sampanjaa olekaan? Mitä jos siihen on pissattu, tai vielä todennäköisempää; siinä on vain vettä ja pullo on toiminut rakettien laukaisualustana. Lumettomassa maassa on hieman haastavaa aina se, mihin sytytettävän raketin saa turvallisesti seisomaan, usein tähän tarkoitukseen käytetään pulloja. Silti jäi hieman mieltä kaihertamaan, olisiko se sittenkin ollut ehtaa tavaraa?

Vuoden vaihtuessa mietiskelin, pitäisikö asettaa jotakin tavoitteita tulevalle vuodelle? Eräs Instagram-tuttu kertoi vuosi sitten päättäneensä aloittaa 36 vuoden jälkeen uudelleen ratsastusharrastuksen, ja miten paljon iloa se oli tuonut hänelle. Minäkin olen entinen heppatyttö, ja usein pohtinut että pitäisikö vanha intohimo sytyttää uudelleen.

Lopulta päädyin siihen, että antaapa olla tavoitteet ja kehittymiset. Usein takaraivossa on ajatus, että pitäisi kehittyä paremmaksi versioksi itsestään. Jotenkin petrata. Mutta ehkä voisi pitää välivuoden. Ajatella että hyvä kun tällainenkin, ja tyytyä siihen mitä on, tai ylipäätään olla pohtimatta itseä ollenkaan. Lakata miettimästä, pitäisikö olla kiinteämpi, hoikempi, iloisempi, sosiaalisempi, pitkätukkaisempi, lyhyttukkaisempi, urheilullisempi, laiskempi, ahkerampi, viisaampi, äidimpi, vaimompi ja mitä näitä kaikkia nyt sitten on.

Tuleva vuosi näyttäytyy iloiselta! Veljentytöt – kaksoset – täyttävät neljäkymmentä, ja odotan juhlia jo innolla. Lahja on hankittu, mekko ostettu, kaikki valmiina! Juhlien ajankohtaa siirretään koronan takia, mutta se ei haittaa, kunhan ovat. Poika täyttää 18, huh! Liput ostettu Sastamalan Gregoriaanisen kirkkomusiikin päiville ja majoitus varattu. Ja ajoin kyllä tehdä useamman virkistävän automatkan Typy-autolla innostaviin kohteisiin hauskassa seurassa.

Tästä tulee hyvä vuosi.

Normaali