Juhlan aika

Viime syksynä tuli 30 vuotta siitä kun menimme kihloihin. Nyt on häiden vuoro! Menimme naimisiin vappuaattona vuonna 1994.

Morsiuspuku on yhä tallella mutta en mahdu siihen. Huntuun kyllä mahtuisin!

Lähdemme tänään häämatkalle. Lennämme Venetsiaan, olemme siellä muutaman yön Lidon saarella. Sieltä matka jatkuu vanhantyylisellä junalla Pariisiin. Junassa myös yövytään ja syödään hienosti. Matka päättyy Pariisiin. Olimme siellä häämatkalla myös vuonna 1994.

Ihanaa, vähän jännittävääkin!

Sääennusteissa on luvattu sadetta joka paikkaan. Ei haittaa! Sateinen Venetsia ja sateinen Pariisi – eikö se kuulosta romanttiselta?

Emme ole suunnitelleet mitään ohjelmaa. Se on paras ohjelma. Ei säntäilyjä paikasta toiseen, ei hätäilyjä, ei kokemusten metsästämistä. Tehdään mitä huvittaa, ennen kaikkea nautitaan kauniista ympäristöistä, se on parasta.

Kolmekymmentä vuotta. Monenlaista siihen on mahtunut. Ja miten paljon ihmisenä sitä onkaan muuttunut siitä mitä oli 28-vuotiaana, kun menimme naimisiin. Minusta tuntuu että olen ihan toinen ihminen! Mutta on kyllä ympäröivä maailmakin muuttunut. Se vielä enemmän. Rakkauskin on muuttunut. Nyt tuntuu siltä kuin olisimme kaksi toisiinsa kiinni kasvanutta puuta. Tuntuisi hyvin vaikealta elää ilman toista. Olemme tärkeitä toisillemme.

Palaan tänne kirjoitusten pariin sitten Vapun jälkeen. Kippis!

Kateus

Kuolemansyntien kakkossijaa pitää kateus.

En ole ollut kovin kateellinen ihminen, mutta yllättävää kyllä iän lisääntyessä kateuden määrä lisääntyy. Se on ihmeellistä ja hälyyttävää. Luulisi että olisi ihan päin vastoin. Että ikä toisi ymmärrystä siihen että on paljon asioita joille emme voi mitään, ne eivät kerta kaikkiaan ole vallassamme, ne pitää vain hyväksyä tai antaa olla.

En tiedä, onko tämä kokemus – kateuden lisääntyminen – yleinen ilmiö vai olenko joku poikkeuksellinen, taantuva ihmisolento, joka ei parane vanhetessaan vaan pahenee! Olen yrittänyt analysoida tilannetta.

Olen yrittänyt elää omannäköistä elämää. Tehdä elämääni koskevia päätöksiä siltä pohjalta, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja oikealta, en ole antanut muiden mielipiteiden ohjata päätöksiäni. Se on mielestäni ollut onnellisuuteni salaisuus. Ja sen myötä minun ei ole tarvinnut myöskään olla kateellinen muille.

Millaisissa tilanteissa sitten tunnen kateutta? Tätä on vaikea sanoa ja tunnustaa. Mutta lapset aiheuttavat kateutta. Kun joku kertoo lastensa elämästä, minä saatan olla kateellinen. Heidän jännittävistä koulutuspoluistaan – ehkä ulkomailla vieläpä – heidän urheilusaavutuksistaan, huippuviroista ja -töistä, perheistä, lapsenlapsista.

Se on aivan järjetöntä. Ymmärrän sen. Tunnustan sen.

Voin kuvitella että jatkossa kateuden kohteita tulee vain lisää. Tulen olemaan kateellinen jollekin ikätoverille, jolla on paksumpi tukka, rypyttömämpi iho. Joka on terveempi. Joka on hoikempi. Jonka puoliso on terve. Jonka puoliso ei ole kuollut. Jolla on parempi eläke. Jolla on iso sosiaalinen verkosto. Joka harrastaa monipuolisesti ja on aktiivinen. Joka jaksaa olla pullantuoksuinen, viisas, ymmärtäväinen, silti ajassa elävä ja pysyvä mummi. Aiheita tuntuu tulevan koko ajan lisää.

Ainoa keino päästä kateudesta on oivaltaa että ne ovat yleensä asioita joille en voi mitään. Pitää päästää irti. Jatkaa oman näköisen elämän elämistä, olla siitä iloinen ja onnellinen. Eikä vilkuilla muiden elämää. Ei vertailla.

Sitä paitsi kateus on vasta kakkossijalla kuolemansynneissä.

Ykkössijalla on ylpeys.

Ajankohtainen katsaus

Alan tulla vanhaksi: aamuvuorot eivät kiinnosta, kun aamu pitää voida käynnistää hitaasti. Iltapäivällä alkavaan vuoroon on tuskaista lähteä, kun pitäisi saada nukkua päiväunet. Ja iltavuorot, kuka sitä nyt yötä vasten töitä jaksaa tehdä!

Eilen päätin töiden jälkeen käväistä Kampin ostoskeskuksessa Plantagenilla. Ostin viime viikolla tuliaiseksi sieltä kiinanruusun ja se oli niin kaunis että tuli annoskateus; halusin itselleni samanlaisen. Harmi vain, samaa väriä – hentoa roosaa – ei enää ollut. Piti tyytyä ihan kummanväriseen, hento lila. Mutta voihan se olla sellainenkin, ajattelin. Ostin myös rosmariinin. En käytä sitä juurikaan mausteena, mutta rakastan sen tuoksua! Kun vetäisee kädellään rosmariininoksaa, käteen jää ihana rosmariinin tuoksu.

Katselin kaupungin menoa. Wolt-kuskeja on paljon. Vaatekaupat olivat tyhjillään. Apteekissa oli paljon porukkaa, ihan jonoksi asti. Lastenrattaita näkyi katukuvassa vähän. Näkymä kertoi paljon yhteiskunnasta. Vähän apokalyptinen ja pelottava.

Tämän päivän (23.4.24) Hesarin mielipideosastolla eräs eläkeläinen kirjoittaa, että eläkeläisalennukset voisi poistaa. Moni eläkeläinen on itse asiassa hyvin toimeentuleva, eikä alennuksia tarvitse. Tässä on tärkeä huomio. Mikään ihmisryhmä ei ole yhtenäinen. Yhteiskunta on jäänyt kehityksestä jälkeen ja toimii edelleen niin kuin olisimme samankaltaisessa tilanteessa kaikki.

Työssäkäyvä ei nykyään tarkoita kokopäivätyötä vakityösuhteessa toimivaa. On paljon erilaisia työssäkäynnin muotoja. Samoin eläkeläiset eivät ole yhtenäinen ryhmä. On todella vähävaraisia eläkeläisiä ja niitä, joilla on hyvin korkea eläke, jota on vielä saatettu korottaa omakustanteisella eläkevakuutuksella. On opiskelijoita, joiden lapsilisät on perheen vakavaraisuuden takia voitu sijoittaa. Sellainen opiskelija voi aloittaa opiskelunsa taloudellisista huolista vapaana. On lapsiperheitä, jotka eivät lapsilisiä tarvitsisi ja niitä, jotka eivät tulisi ilman lapsilisiä toimeen. Kuka osaisi purkaa tämän epätasa-arvoisuuden ja tehdä yhteiskunnasta reilumman? Kokemus siitä että yhteiskunta on tasapuolinen ja reilu on tärkeä arvo. Siinäpä päättäjille pähkinää purtavaksi.

Toinen huomio että aika on ajanut idean ohi on mielestäni Turun junahanke. Onko nykypäivänä oikeasti merkitystä jollakin muutaman kymmenen minuutin aikasäästöllä? Minusta se on vanhanaikainen ajattelu. Tietoliikenneyhteyksien, etätyömahdollisuuksien takia työssä ja läsnä voidaan olla monella tapaa. On tietenkin ammatteja, missä läsnäolo on pakollinen. Kätilö, opettaja tai palomies ei voi työtänsä etänä tehdä, mutta tulisivatko he töihin tunnin junalla Turusta Helsinkiin, enpä tiedä. Olisi mielenkiintoista kuulla todelliset perustelut ja motiivit tunnin junan tarpeellisuudesta.

Pidän junamatkoista. Kuukauden aikana olen tullut yöjunalla Rovaniemeltä ja matkustanut edestakaisin päiväseltään Tampereelle. Mielestäni junaliikennettä pitää kehittää, mutta tehdä se itse junia parantamalla ja raideliikennettä jatkamalla, esim. Pohjoisen ratahanke Ruotsiin ja Norjaan, ja etelässä Tukholmaan Ahvenanmaan kautta. Niissä olisi järkeä. Vauhti ei ole tärkein arvo. Voisin mennä vaikka tuktuk-junalla Turkuun.

Muistan lukeneeni että Kekkonen majoitti kaksi, vähävaraista kainuulaisopiskelijaa presidentinlinnan vieressä sijaitsevaan päävartioaseman tiloihin. Pojat saivat asua siellä opintojensa ajan. Joskus Kekkonen oli kutsunut heidät kahville linnaan kuullakseen opintojen etenemisestä. Miten hieno, inhimillinen teko!

Olen ajatellut tätä asiaa. Opiskelijoiden asumistukia on leikattu. Opiskelemaan tuleminen muualta Helsinkiin ei välttämättä ole halpaa lystiä näillä vuokrahinnoilla. Muodostuuko se jopa kynnyskysymykseksi jollekin potentiaaliselle opiskelijalle? Olisi hienoa voida tehdä kekkoset ja auttaa.

Poika lähtee syksyllä opiskelemaan muualle päin Suomea. Hänen huoneensa jää kotona tyhjilleen. Voisiko pojan huonetta tarjota jollekin muualta tulevalle opiskelijalle? Pitää vähän miettiä.

Putosin tunnekuoppaan

Keväällä tunteet ovat isompia. En tiedä, onko totta, mutta siltä tuntuu. Jos on iloinen, iloisuus kurottaa korkeammalle, mutta samalla tavalla myös murheen alho on syvempi. Minä tipahdin vuorokaudeksi syvälle tunnemonttuun. Kohtalaisen pitkä tarina, mutta kerron jos jaksatte lukea.

Minulla oli neljänkympinkriisi. En sitä itse silloin tajunnut, mutta jälkikäteen olen sen aikaisen tunnetilan määritellyt jonkinlaiseksi ikäkriisiksi. Ajankohtaan osui monenlaista isoa asiaa. Sain keskenmenon ja tiesin että se oli sitten siinä, lisää lapsia ei tulisi. Ystäväni ja ikätoverini kuoli rintasyöpään. Se oli ensimmäinen kerta kun kuolema liippasi läheltä.

Lääkkeeksi ostin talon. Tunnin matkan päästä kaupungista, pellon reunalta, vähän rötiskön rintamamiestalon. Siitä tuli minun neljänkympinkriisini ja terapiataloni. Vuosien myötä siitä tuli vähän sellainen tilataideteos. Talo täyttyi tavaroilla. Kun vanhempani kuolivat ja lapsuudenkoti tyhjennettiin, siirsin lapsuuteni pieneen, punaiseen rintamamiestaloon. Nukkeni ja nalleni löysivät paikan eteisestä katonrajasta. Sieltä ne toivottivat minut aina tervetulleeksi. Kouluaikainen lipasto olohuoneen nurkkaan. Papan nojatuoli kakluunin viereen. Äidin keinutuoli ja kampauspöytä. Veljen puutöissä tekemä kaappi. Lapsuudenkodin kristallikruunu kattoon. Jokaisella esineellä, tavaralla, huonekalulla jopa tekstiilillä oli historia ja merkitys.

Linnut lauloivat pihapuissa. Keittiössä oli puuhella ja ikkunasta katselin, kuinka naapuritalon maanviljelijä kynti peltoaan. Pellon takana joki. Peltomaisema rauhoitti. Sinne taloon pakenimme myös koronaa. Sinne kutsuin kylään ystäviäni. Vietimme monta iloista, yhteistä hetkeä siellä. Se oli oikea naisluola!

Omat voimat vähenevät. Oli kaikenlaista pientä terveysongelmaa, jotka toivat lisähaasteensa. Piha kaipasi aina tekijää. On ruohonleikkuuta, kitkemistä. Pudonneet risut pitää kerätä, rännit putsata, aita leikata, haravoida, kaikkea sitä mitä talonhoito ja -ylläpito vaatii. Koin että oli yksin talon kanssa. Minä vastasin sen ylläpidosta, perhe ei mielestäni auttanut minua. Ei ainakaan sellaisella ilolla ja innolla kuin mielestäni olisi pitänyt. Minä väsyin. Minä kiukuttelin. Ärisin, mörisin ja tein, hoidin hommat.

Viime keväänä mitta tuli täyteen. Päätin että nyt on aika laittaa talo vuokralle. Laitoin ilmoituksen Oikotielle ja samantien eräs tuttu soitti. Oli kiinnostunut talosta. Minä emmin. Ei se taida olla teidän tyylinen, sanoin. Se on sellainen jos yhdistää Peppi Pitkätossun ja Britannian, määrittelin sisustusta. Jos nyt kuitenkin käydään katsomassa, he vastasivat.

Annoin avaimen, he kävivät ja soittivat saman tien että kyllä tämä on heille hyvä. Kaikki tapahtui niin nopeasti! Vähän kuin laastari olisi reipäisty äkkiarvaamatta. Minun piti rynnätä tyhjentämään talo omista henk.koht. tavaroista. Talo vuokrattiin kalustettuna. Kaikki koriste-esineet, astiat, tilpehöörit jätin paikoilleen. Otin vain ne itselle kaikkein tärkeimmät ja henkilökohtaiset.

Nyt on vuosi mennyt. On tuntunut oudolta, erilaiselta. On ollut aikaa muunlaiseen tekemiseen ja olemiseen. Olen matkustanut enemmän kuin ennen. Käynyt kuntosalilla, elokuvissa. Ehkä olen vähän laiskistunutkin! Olen sulkenut talon ajatuksistani. En ole ajatellut sitä. Tahallisesti unohtanut sen. Kaikki on mennyt hyvin.

Kunnes. Tunnemonttu tuli kun sovin vuokralaisen kanssa että tulen hakemaan talolta muutamia koriste-esineitä, jotka haluan kotiin. He ovat tehneet talosta omanlaisensa. Vaihtaneet huonekalujen paikkaa, ottaneet pois minun sinne jättämät esineet ja taulut, talo on ihan toinen. On ihanaa että he viihtyvät siellä. Mies on lintubongari ja siihen pellon reunalla on hyvät mahdollisuudet. He ovat tutustuneet naapureihin, kotiutuneet, pitävät hyvää huolta talosta, kaikki on hyvin. Olen sitä mieltä edelleen että ratkaisu oli oikea ja oikeaan aikaan tehty. Ja hyvä että se tapahtui niin nopeasti että en ehtinyt reagoida. Jos minulle olisi jäänyt yhtään miettimisaikaa, olisin antanut tunteille vallan ja vetäytynyt. Ei sittenkään, en vuokraakaan.

Mutta nyt talolla käydessäni minulle tuli niin paljon muistoja hyvistä hetkistä mieleen. Minä rakastin sitä taloa. Sitä tunnelmaa. Kuinka saunan jälkeen pelasimme olohuoneessa Rummya ja kakluunissa räiskyi tuli. Välillä kävimme pihalla katsomassa tähtitaivasta. Kuinka paljon tähtiä sillä näkyikään kun valosaaste ei pilannut tähtimaisemaa! Peurat pihamaalla, tikat, mustarastaat, fasaanit, jopa pöllö oli siellä.

Sitä ei enää ole. Tai on mutta ei minulle. Minun terapiataloni on mennyt. Olen menettänyt jotakin minulle tärkeää. Jotakin mitä loin itselleni. Tein oman maailmani, olin siellä jumalani.

Kun tulin takaisin kotiin, olin aivan poissa tolaltani. Järkyttynyt. Jääkaapissa oli pääsiäispäivälliseltä ylimääräiseksi jäänyt valkoviinipullo. Avasin sen, katsoin vanhoja valokuvia talolta, levittelin sieltä tuomia tavaroita – jotka eivät sovi ollenkaan kodin tunnelmaan – ympäriinsä, miten tyhmiltä ne kaupungissa näyttivätkään. Väärässä paikassa. En saisi tänne kaupunkiin sitä mitä siellä oli. Itkeskelin.

Talon vintin kätköihin on jemmattu vielä paljon tavaroitani. Muun muassa ne nuket. Mitä ihmettä minä niille teen? Ehkä jonakin päivänä vuokralainen päättää lähteä. Mutta en usko että minä enää teen talosta omaa, levittelisin tavaroita takaisin, sisustaisin ennalleen, ei. Sen talon kukoistuksen aika oli ja meni. Sitä aikakautta kesti 16 vuotta. Se oli myös lapsiperheaikaa. Se oli ihanaa, onnellista aikaa. Toivottavasti tulevakin on, mutta tuleva on väistämättä toisenlaista.

On vaikeaa kun järki ja tunteet vetävät eri suuntiin.

Ja on kevät.

Vaikuttajahahmot

Sosiaalisen median vaikuttaja on nykyisin varsin monen titteli. Kun katsoo televisiota, tuntuu että suurin osa osallistujista – joita ei itse tunne – on sosiaalisen median vaikuttajia. Titteli tarkoittaa että ko henkilö ottaa vastaan rahaa mainostaakseen tuotteita omilla sosiaalisen median sivuilla.

Eli esimerkiksi joku remppariitta (en tiedä, onko sellaista nimimerkkiä) remontoi ja kunnostaa, saa yhteistyökumppaneiltaan ”ilmaisia” tarvikkeita ja rahaa, ja käyttää & näyttää näitä tuotteita remppasivuillaan. Sosiaalisen median vaikuttajat tekevät itsestään ja elämästään median. Raskasta hommaa henkisesti. Täytyy yrittää olla remppariitta 24h vaikka ei yhtään aina huvittaisi. Toista on olla vaikka kirjastonhoitaja/sairaanhoitaja/siivooja. Silloin voi mennä töistä kotiin ja olla kotisohvalla oma itsensä, ei tarvitse olla alati työminänä.

Selvennyksenä täytyy kertoa että en ole itse tuota roolia ottanut. Käytän ilmaista alustaa, joka tarkoittaa sitä että minun ei tarvitse maksaa siitä että kirjoitan blogia, mutta en myöskään saa mainostuloja. Eli jos sivuilla näkyy mainoksia, rahat niistä menevät sille firmalle, jonka alustaa käytän blogin kirjoittamiseen. Itse en ko mainoksia edes näe. Toivottavasti täällä ei mainosteta jotakin ällöä. Mutta minulla ei siis ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Välillä se että en tiedä, mitä juttujen välillä mainostetaan, on häirinnyt ja olen miettinyt, pitäisikö vaihtaa maksulliseen versioon? Silloin voisin itse päättää, onko mainoksia vai ei. Ottaa niistä rahat tai jättää mainokset kokonaan pois.

En myöskään itse seuraa sosiaalisen median vaikuttajien tilejä. En katso tarpeelliseksi ostaa samanlaisia kiinalaisvalmisteisia lipokkaita kuin mitä Hanna Sumari (mukamas) käyttää tai ostaa farkkuja joita Anne Kukkohovilla (mukamas) on tai osta kynttilänjalkaa, joka (mukamas) on myös Sara Siepin sivupöydällä jne.

Mutta en minä mikään vaikutuksista vapaa ihminen ole! En suinkaan, pois se minusta! Kun olen tutkiskellut omaa ostokäyttäytymistäni, olen tullut siihen tulokseen että oman elämäni suurin vaikuttaja on kampaaja! Kampaajalta saa älyttömän hyviä vinkkejä. Olenkin taas tänään menossa kampaajalle. Mitähän hän minulle nyt kertoo? Tajuaakohan hän olevansa vaikuttajahahmo? Täytyypä kertoa se hänelle!

Myös toiset ihan tavalliset ihmiset ovat vaikuttajia. Olen alkanut käyttää villasilkkisukkahousuja, kun eräs Terhi Johanna (jota oikeasti en edes henk.koht tunne, mutta jota Instagrammissa seuraan) kertoi että sellaiset on hyvät. Kiitos vinkistä Terhi! Kertokaa ihmeessä hyvistä tuotteista ihmiset! Siitä on apua ja hyötyä.

Minäkin kerron nyt. Ihan ilmaiseksi ja omaa hyötyä tavoittelematta. Suomalaisen valmistajan, Cattecon, palasaippuat ovat älyttömän hyviä. Suosittelen esim. heidän shampoopaloja. Olen käyttänyt jo useamman vuoden. Tilaan aina ison satsin kerralla.

Näin sitä ollaan vaikuttajia. Oman elämämme ja vähän toistenkin.

Minäkin haluan tehdä jarkkosuot

Saimme eilen kuulla uutisista että Jarkko Suo lopettaa Lauri Tähkänä olemisen. Virkistävä ajatus! Ja varsinkin näin keväällä ymmärrettävä ja samaistuttava tunne. Vanha minä tympii, tekee mieli vaihtaa uuteen. Voi kunpa sama olisi mahdollista meillä taviksilla! Voisi lopettaa omana vanhana minänä olemisen ja aloittaa alusta jonakin ihan muuna. Hylätä vanhat ajatukset, käyttäytymistavat, tavat ja tottumukset, jatkaa elämää uudella minällä. Tehdä sellainen oman minän kevätsiivous. Enää eivät riitä pelkät uudet vaatteet, nyt voidaan uudistaa koko minä!

Periaatteessa tietenkin ihan mahdollista. Voihan sitä vaihtaa nimensä. Juuri luin lehdestä (HS Kuukausiliite) kivan henkilöhaastattelun taiteilija Iiu Susirajasta. Hänkään ei ole oikeasti Iiu Susiraja, vaan joku ihan muunniminen alkujaan. Miina Äkkijyrkkä on oikeasti Loiva. Itsekin olen haaveillut (ja siitä aiemmin kirjoittanut) että haluaisin olla Ilona Pääsky. Enkä ole varma haluanko enää olla mrsmiddleage. Olisin mieluummin Riippumaton nainen.

Tapahtuu sitä paremmissakin piireissä. Tuttu pappi oli vaihtanut nimensä Marista Mimmiksi. Kun kuulin hänen ensi kertaa esittelevän itsensä uudella nimellään luulin kuulleeni väärin.

Onkohan tämä joku uusi trendi? Ihmiset identifioivat itsensä uudelleen. Vähän aikaa sitten sama tehtiin sukupuoli- ja seksuaali-identiteetille. Ihmiset ryntäsivät joukolla kaapeistaan ulos melskaten olevansa nyt mitä-sitten-olivatkaan, joku kirjainyhdistelmä, ja että se on erittäin ok. So last season! Kuka nyt enää jaksaa olla kiinnostunut sellaisesta! Nyt tullaan ulos uudella minällä kokonaisvaltaisesti. En jaksa enää olla Minna, eihän se ole minun itseni valitsema nimi itselleni, vaan vanhempieni idea minusta. Haluan kuoriutua pois tästä ”taakasta”, nyt haluan olla se mikä koen olevani. Olen siis Ilona. Näinkö nyt sitten ajatellaan?

Harvoin nykyisin naurattaa aamun lehteä lukiessa, mutta nyt sekin ihme on tapahtunut! Kulttuurisivuilla sanottiin että uutta muotia on jättää housut/hame kokonaan pois ja pukeutua pelkkiin sukkahousuihin, joiden päälle puetaan alushousut. Tai sitten jätetään sukkahousutkin pois ja laitetaan pelkät alushousut.

Nyt olen tipahtanut täysin trendien aallonharjalta. Minä kun nimeen omaan olen jättänyt monessa tapauksessa pois alushousut. Miksi esimerkiksi leggingsien kanssa pitäisi olla alushousutkin? Ihan turhaa. Toisaalta katselin juuri vastikään erään kotimaisen valmistajan sivuilta sellaisia leveitä lahkeellisia alushousuja, jotka puetaan hameen/mekon alle. Toimivat ikään kuin alushousuina ja alushameena yhtä aikaa. Hieno innovaatio! Olisin tilannut heti sellaiset, mutta ei ollut omaa kokoa enää saatavilla. Sellaisissa alushamehousuissa voisin kyllä hyvin kuvitella kulkevani ilman päällyshousuja tai hametta ja siten olisin heti uuden housuttomuus -trendin aallonharjalla. New me. Ilona alushoususillaan.

Voi kyllä olla että jos sellaisena lähtisin ovesta ulos, perhe ajattelisi minun menettäneen viimeisetkin älynystyräni ja dementoituneen, unohtaneen pukea kaikki vaatteet päälle.

Ladulla

Terveisiä Lapista! En ole nähnyt yhtään poroa – paitsi lautasella. Olen syönyt tähän mennessä poronkäristystä, porotattimakkaraa, poropitsaa ja savuporokeittoa.

Eilen sataa lorisi koko päivän. Toisaalta se ei haitannut, koska kropassa tuntui edellisen päivän hiihtolenkki. Oli hyvä pitää välipäivä, köllötellä sohvalla, saunoa ja katsoa suoratoistopalvelusta hömpänpömppää karkkipussi massun päällä.

Mummomurtsikka on kyllä ihan parasta! Meinasi jäädä hiihdot tältä talvelta väliin. Miten se niin menikään. Yleensä Lapissa viikko 15 on ihan paras hiihtokeli. Pakkanen ei enää poksu, aurinko paistaa ja ladut ovat hyvässä kunnossa. Mutta taitaa ilmastonmuutos vaikuttaa täälläkin, ehkä paras keli osuu nykyisin viikolle 13. Ettei nyt ainakaan vettä sataisi. Lunta täällä on yhä valtavasti.

Minä kun olen sellainen puiden rakastaja, en haluaisi että yhtäkään puuta kaadetaan, tunsin pienen piston sydämessäni kun tuikkasin puuta kaminaan. Tuli mieleen, eikö takkapuita voitaisi valmistaa ”synteettisesti” jostakin roskasta/jätteestä. Sellaisia juuri takkaan ja kaminaan tarkoitettuja puristeklapeja, jotka palaisivat mahdollisimman puhtaasti ja hyvin. Eräänlaisia tekotakkapuita siis. Sehän olisi varsin kätevää, tulisi roskat poltetuksi ja puut säästyisivät.

Uskoisin että tekoklapit voisivat tulla jopa hinnaltaan kilpailukykyiseksi. Takkaklapit eivät ole halpoja. Kuutiosta klapeja saa hyvinkin pulittaa toista sataa euroa. Paikkakuntakohtaisia eroja on. Paikkakunnilla, missä on paljon loma-asuntoja ja klapintoimittajia vähän, hinta tahtoo nousta. Kohta varmaan voi tilata halvemmalla Kiinasta tekotakkapuita.

Tilasin muuten banaanipuun. En kylläkään Kiinasta, ihan kotimaiselta puutarhalta. Tuli ihan ehjänä ja hyvinvoivana postipaketissa. Banaanipuun pitäisi kasvaa nopeasti korkeaksi, jopa kaksimetriseksi. Ajattelin laittaa sen kesällä parvekkeelle. Siitä tulee sellaista viidakkomaista tunnelmaa. Olisipa hauska jos siihen tulisi banaaneja! Ei taida olla mahdollista, en usko.

Tänään on taas tarkoitus palata ladulle. Mutta tänään en syö poroa, tänään siirryn rautuun. Myös hilla maistuisi. Hillajäätelöä, nam.

Liput puolitangossa

Kotikadun varrella liput liehuvat puolitangoissa. Tuuli on kierittänyt liput salkoja vasten. Niin kuin liputkin olisivat käpertyneet suruun ja epätoivoon.

Päiväkodin pihalla lapset heijastinhaalareissaan. Kuuluu iloista puheen pulputusta ja naurua, leikin ääntä. Leikin keskellä lipputanko ja lippu puolivälissä. Näky on niin koskettava että tulen kotiin kyyneleet silmissä.

Televisiossa toimittajat kysyvät, mitä pitäisi tehdä? Pitäisikö kouluissa olla vartijat? Reput tarkistaa?

Miksi kukaan ei kysy, mitä pitäisi tehdä ettei yksikään lapsi tuntisi jäävänsä ulkopuolelle, ettei yksikään lapsi tulisi kiusatuksi ja syrjityksi?

Monilla on tänään kyyneleet silmissä. Eikä se johdu tuulesta.

Moni nukkuu huonosti.

Moni miettii, olenko itse toiminut joka tilanteessa oikein. Olenko puuttunut, jos olen nähnyt kiusaamista? Olenko osannut olla tukena, auttaa? Olenko tehnyt kaiken voitavani?

Tilanne herättää henkiin maton alle lakaistuja omia muistoja ja vereslihaisia kokemuksia. Minäkin olen ollut joskus Pasilan poliisiasemalla tekemässä rikosilmoitusta koulukiusaamisesta. Tuntenut voimattomuutta, avuttomuutta asian edessä.

Valitettavasti kiusatuksi tuleva ei saa apua eikä tukea. Hän jää yksin. Apua tarvitsee myös kiusaaja. Yleensä se että kiusaa muita on merkki omasta pahasta olosta. Ehkä kotona ei ole kaikki hyvin? Tai lapsi yrittää saada huomiota ja kunnioitusta muilta kiusaamalla heikoimmaksi luokittelemiaan, nostaa kiusaamisella omaa asemaansa. Joskus kiusaamisen taustalla saattaa olla kateus. Syitä on monia.

Opettajien tehtävä on opettaa, siinä on tehtävää kylliksi. Kouluihin tarvitaan muita aikuisia. Koulupsykologeja, koulunkäyntiavustajia, koulukuraattoreita, sosiaalityöntekijöitä, terapeutteja, talonmiehiä, siivoojia, keittiöhenkilökuntaa, välituntivalvojia. Aikuisia, jotka pystyvät tukemaan, auttamaan, korjaamaan, puuttumaan hyvissä ajoin ja joka tilanteessa, niissä pienimmissäkin naulakkokahinoissa, välitunnin tölväisyissä, sanoa heti, ei, noin me ei toimita. Niin että koskaan tilanne ei ajaudu niin pitkälle että joudumme nostamaan liput puolisalkoon.

Televisiossa on esitetty surunvalitteluja. Niitä ei kuitenkaan esitetä syylliselle, hänen perheelleen ja lähipiirilleen. Minun myötätuntoni ja ajatukseni ovat myös heidän luonaan. Ja haluan esittää myös heille surunvalitteluni. Kenenkään elämän ei kuuluisi mennä näin. Näin pilalle. Niin varhain.

Toivoisin että joku kiusattu joskus vaatisi korvauksia yhteiskunnalta, koululaitokselta. Ehkä se herättäisi huomaamaan tilanteen vakavuuden. Kiusaaminen jättää syvät jäljet, joita joutuu korjaamaan pitkään, joskus koko loppuelämänsä. Kiusaaminen vammauttaa psyykettä. Vuosien kiusaamisen jälkeen ihminen ei ole se mikä voisi olla. Koulun pitää pystyä turvaamaan oppilaiden hyvinvointi – myös henkinen hyvinvointi – jokaisen koulupäivän aikana.

Olen vihainen. Olen surullinen.

Tekoäly ja tietoturva

Kiinassa tekoälyn käyttö on varsin laajamittaista. Koulussa kamerat kuvaavat oppilaita ja tekoäly analysoi ilmeistä, onko opetus mennyt perille ja vastaanottaja ollut hyvällä asenteella oppimistilanteessa. Venäjällä tekoäly tunnistaa mielenilmauksiin osallistuneet, heidän toimiaan voidaan tarkkailla. Huh, huh, kuulostaa karmivalta tieteiselokuvalta. Mihinkä tämä maailma onkaan menossa? Onkohan tekoäly siunaus vai kirous, vai molempia?

Mistä tulikin mieleen, että minun pitäisi suorittaa joku tietoturvakoulutus. En tiedä, mistä on kysymys mutta sain töistä sellaista sähköpostia. Jokaisen pitää suorittaa tietoturvakoulutus. Ennen vanhaan piti käydä ensiapukurssi. Nykyisin tietoturvakoulutus. Vaatimukset muuttuvat. Oma poika on suorittanut hygieniapassin ja anniskelupassin että saisi kesätöitä. Minulla on tulityökortti. Vähän tuntuu että nämäkin on vain liiketoimintaa. Yrityksille myydään kaikenlaisia kursseja ja koulutuksia, joita henkilökunnan ”pitää” suorittaa. Suurin osa opista valuu kuin vesi hanhen selästä. Minä en muista tulityökortin vaatimuksista juuri mitään. Sen suorittamisesta on 12 vuotta. Mutta järkikin sanoo ettei kynttilöitä saa jättää vahtimatta palamaan.

Mutta voi sitä silti tapahtua vaikka mitä. Varsinkin tällaiselle varhaishöperölle. Vastikään olin vieraassa kirkossa tekemässä yhden satunnaisen työvuoron. Sakastissa oli sellainen iso valkoinen kynttilä, ajattelin laittaa siihen tulen tunnelmaa luomaan. Tuli vähän kumma haju. Se oli sellainen patterikynttilä. Yritin sen muovista sydänlankaa sytyttää! Mitenkäs siinä ei muuten ollut sitä tekoliekkiä? Ehkä joku muu oli jo aiemmin polttanut sen.

Poika ei kyllä muista hygieniapassiasioita, vaikka sen suorittamisesta ei ole vuottakaan. Ainakaan siitä päätellen, miten usein joudun sanomaan että avattuja tuorelihatuotteita ei voi säilyttää jääkaapissa monta päivää, ne pitää käyttää, mielellään paistaa se jauheliha kerralla kokonaan. Eikä avattu pekonipaketti säily, se pitää paistaa pois.

Mielenkiinnolla odotan, mitä tietoturvakoulutus pitää sisällään. Veikkaan että siellä sanotaan ettei ihmisten osoite- ja puhelintietoja saa antaa eteen päin, tai salasana ei voi olla aina sama eikä liian yksinkertainen.

Ehkä siellä pitäisi kertoa, miten välttää joutumasta tekoälykameran taltioimaksi. Sellaisen joka analysoi ilmeestä fiiliksiä. Oi kauheaa, jos työpaikoille tulisi sellainen alalysoijakamera. Sitä ollaan oltu vähän tympeällä tuulella töissä, vähennetäänpäs palkasta. Olitko tiistaina töissä väsyneenä, suorituskykysi näyttää normaalia heikommalta, kamera lähettää tiedon alisuoriutumisesta palkkaa maksavalle tekoälylle, joka vähentää sen seuraavasta palkasta. Ehkä tämä on tulevaisuus.

Sillä välin suoritamme erilaisia passeja ja merkkejä kuin lapsena partiossa hihamerkkejä. Hohhoijaa. Olen liian vanha tähän. Jaksa enää joka ruutua hyppiä. Mene suoraan vankilaan (lue ”eläkkeelle”) kulkematta lähtöruudun kautta. Jos voisi vain soudella ja kuunnella laineen liplatusta. Lopettaa uutisten lukeminen. Kunpa olisin säästänyt vanhat Hesarit 80- ja 90-luvuilta. Lukisin ne aamukahvin lomassa yksitellen uudelleen. Nämä nykyiset uutiset aiheuttavat henkistä kärsimystä tai fyysistä pahoinvointia. Välillä molempia.

Ehkä Hesari voisi alkaa julkaista joka aamu kokonaisen lehden uusintanumeron menneiltä vuosikymmeniltä. Lukisin ehkä mieluummin noottikriisistä ja katselisin Kekkosta kiipeämässä palmuun.

Valepotilas

Heti arjen koittaessa nappasin kipulääkkeet tuplana ja könkkäsin terveyskeskukseen. Aina parjataan terveyskeskuksia, mutta jälleen kerran selvisin käynnistä ihmeemmin jonottamatta. Olin paikalla noin vartin yli kahdeksan, asema avautui kahdeksalta. Sain jonotusnumeroksi 005, sisällä oli nro 003, joten vain kaksi poitlasta ennen minua. Selitin selkävaivani hoitajalle, joka kysyi, olisinko kiinnostunut fysioterapiasta? Ilman muuta. Sain ajan perjantaiaamuksi fysikaaliseen ja lääkärille pääsin kymmenen minuutin odottelun jälkeen. Ei voisi olla nopeampaa toimintaa!

Lääkärissä minulla iskee aina sellainen valepotilas olo. Niin nytkin. Pystytkö seisomaan varpailla? Pystyn. Pystytkö seisomaan kantapäillä. Pystyn. Säteileekö kipu alaraajoihin? Ei säteile. Onko virtsaamis- tai ulostamisvaikeuksia? Ei ole.

Yhtäkkiä kuulostan omissa korvissanikin ihan terveeltä. Vaikka pystyn seisomaan varpailla ja kantapäillä, eikä kakka ole housuissa, selkään sattuu silti, toivoisin saavani lihasrelaksanttia, joka laukaisisi kivun. En saa. Ohjeet ottaa maksimimäärän kipulääkettä ja voimistella selkää varoen.

Kotona avaan television ja siellä on uutisissa varsin ajankohtainen aihe: miljoona turhaa tuki- ja liikuntaelinkäyntiä lääkärissä. Minä olin juuri se miljoonasensimmäinen. Eihän se toki ihan täysin turha ollut, fysikaalisesta on varmasti apua jatkossa, ettei tämä toistuisi. On ruvennut toistumaan vähän liian usein. Marraskuussa oli edellisen kerran. Mutta ehkä sitä kannattaisi useammin mennä ensin apteekkiin, se on lähempänä ja apu moneen vaivaan voi löytyä sieltä.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu sairausvakuutuksista. Ihmiset ovat alkaneet ottaa vakuutuksia, jotta pääsevät hoitoon. Eräs ystäväni otti juuri sellaisen. Minäkin mietin, pitäisikö? Varsinkin jos on esimerkiksi jossakin Lapissa retkeilemässä tai hiihtämässä ja sattuu jotakin. Toisaalta ei siellä ole niitä yksityisiäkään palveluja, niin mitä ne vakuutukset siinä auttaisi. Joka tapauksessa se sama ambulanssi hakisi pois ja veisi lähimpään yliopistosairaalaan.

Enkä oikein ole varma, onko vakuutuksesta Suomessa hyötyä? Meillä on kuitenkin varsin kattava julkinen palvelu. Ja erikoissairaanhoito tapahtuu kuitenkin yliopistosairaaloissa, mihin sitä omaa vakuutusta käyttäisi? Satunnaiseen yksityisellä käyntiin? Voihan sen käynnin maksaa itse omasta pussista. Tulee ehkä viime peleissä halvemmaksi kuin maksaa joka kuukausi vakuutusmaksuja. Ehkä joku sellainen vakuutus, mikä kattaisi sairaseläkkeelle pääsyn vakavan onnettomuuden sattuessa, voisi olla hyvä. Mutta en tiedä, onko sellaisia?

Vakuutukset ovat yleensäkin aika kimurantteja. Kerran yritin ottaa autolle lasiturvaa. Ei sellaista ole. Jos haluaa lasiturvan, pitää autosta vakuuttaa paljon muutakin, pelkkä lasiturva ei ollut mahdollinen. Koska auto on vanha kosla, ei sen vakuuttaminen muutoin kuin pakollisella liikennevakuutuksella ole järkevää. Mutta teillä lentää paljon kiviä ja nastoja ikkunaan, jotka aiheuttavat lasin korjauskuluja, eikä omalla ajotavalla voi mitenkään vaikuttaa siihen lentääkö jostakin toisesta autosta nasta ikkunaan, olisi ollut kiva ottaa lasivakuutus. Mutta ilmeisesti vakuutusyhtiötkin tietävät, että niitä tapahtuu niin paljon että pelkän lasivakuutuksen ottaminen on tehty mahdottomaksi. Se tulisi vakuutusyhtiölle liian kalliiksi.

Koska selkävaivaisena ei paljoa voi tehdä, olen katsonut kaiken mahdollisen katsottavan suoratoistopalveluista. Onneksi Yle Areenaan oli tullut uusi kausi Vera Stanhopea. Sekin on nyt katsottu. Valittelin miehelle että on ehkä käsikirjoittaja vaihtunut, on vähän sekavampia stooreja kuin ennen, liikaa juonenkäänteitä ja ihmisiä, ei meinaa pysyä juonessa. Mies vastasi että mahtaako olla enemmän vaikutusta sillä että nukahdan yhden jakson aikana noin kymmenen kertaa. Voi olla.

Pääsiäisen päivinä ennätti lähisuku yhteisen pöydän ääreen. Olin suunnitellut alkudrinkiksi Limoncello Spritzerit. Ajattelin että sellainen sitruunainen maku sopii hyvin pääsiäiseen. Kun rupesin drinksuja värkkäämään, höpisin ääneen että mitä näihin oikein tulikaan? Vainko kolmea ainetta? Mies katsoi touhua ja kysyi, olenko ollenkaan tutustunut ohjeeseen? Katsoin hämmentyneenä takaisin. Ohje? Mikä kumma se on? Jokin mauste?

En usko ohjeisiin. Enkä vakuutuksiin. Paitsi lasivakuutukseen, mutta sitä en saa.

Pääsiäisen tunnelmia

Selkä hajosi. Ihan oma vika. Miksi en venytellyt? Lähdin vain touhukkaasti treenaamaan. Nyt on selkä sellaisessa jumissa että ainoa paikka missä voin olla on maata olohuoneen matolla ja ähkiä. Ja toivoa että ei tarvitse mennä vessaan ja että kipulääkkeet riittävät, kunnes apteekit taas avautuvat. Selkään sattuu kuin olisin itse ristiä kantanut. Sopii tunnelmaan.

No onpa ainakin aikaa vaikka sitten kirjoittaa tänne. Mielessä on pyörinyt tämä uutiskohu, saako feature-journalismissa olla keksittyjä elementtejä. Ei saa. Se on selvä. Mutta on tainnut olla niin kutsuttu maan tapana menneinä aikoina. Ja tuleepa tästäkin oma kokemus mieleen.

Työskentelin 90-luvun puolivälissä mainostoimistossa ja minulla oli asiakkaana lääkefirma ja tehtävänä tehdä vasta markkinoille tulleeseen ”onnellisuuspillereihin” mainontaa. Kyse oli ns. b-to-b -markkinoinnista eli lääkäreille kohdistetusta mainonnasta. Siinä oli tarkoitus tuoda esille, minkälaisiin tilanteisiin lääke sopii. Koska aitoja potilaskokemuksia ei voitu käyttää, minun tehtävänäni oli kirjoittaa esitteeseen tekaistuja potilaskertomuksia, missä puhuisi masentunut ihminen, jonka ongelmiin lääke oli tuonut avun.

Mikäpäs siinä. Siitä vain kuvittelemaan. Pistin tietokoneen laulamaan ja sävelsin säälittäviä potilaskeissejä. Asiakas oli tyytyväinen, esite painettiin ja lähetettiin lääkäreille. Se siitä.

Meni joitain kuukausia ja luin naistenlehteä, jossa oli artikkeli onnellisuuspillereistä. Osa tekstistä tuntui varsin tutulta. Sitten tajusin että artikkelin potilaskertomus oli juuri se minun omasta päästä keksimäni! Se oli kopioitu sellaisenaan lehteen! Kulps. Mitäpä siinä voi tehdä, ei mitään. Soittaa lehteen että hei eihän tuo ollut totta, tuohan oli minun keksimäni potilas siihen lääkäreille tarkoitettuun mainosmateriaaliin. No huhhuh.

Asiasta toiseen. Tässä on tätä pääsiäistä vietetty. On ollut monenlaista säätä ja ihanan rauhallista. Mielestäni kirkkovuoden vähiten tunnettu mutta kaikken paras kirkkopyhä on Kiirastorstain kello 18 messu. Siinä on dramatiikkaa. Kiirastorstaina vietetään viimeistä ehtoollista. Juudas kavaltaa Jeesuksen. opetuslasten kynttilät sammutetaan, koko alttari riisutaan ja peitetään mustalla vaatteella. Ristikin vaihdetaan toiseen, mustaan. Ja sille asetetaan orjantappurakruunu. Kirkko on lähes pimeä. Vain yksi ns.Kristus-kynttilä palaa. ”Käy yrttitarhaan polku, vie Golgatalle se, on Hengen viitoittama, sen joka askele. Se tie vie kerran taivaaseen, mutta tie se on tuskien.” Virsi numero 77. Sen sävel on hieno ja siitä saa sellaisen korvamadon, joka soi pään sisässä koko pääsiäisen.

Nyt on myöhäistä kiiruhtaa Kiirastorstain messuun, koska on jo 1. pääsiäispäivä. Mutta pankaahan mieleen, menkää sitten ensi vuonna.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Kuollaan sukupuuttoon, kyytöt

Mediassa on ollut jälleen huolta suomalaisten syntyvyydestä, kuinka se saataisiin nousuun. Meitä ei huvita lisääntyä, eikä ihme. Nykyinen elämäntapa, jossa pariskunnalla ei välttämättä ole ympärillään tukiverkostoa auttamassa ja tukemassa, työ ei elätä, tai on niin vaativaa että aikaa ei jää perheelle, ei välttämättä innosta perheen perustamiseen. Isoimmat perhekoot ovat varakkaimmilla, joilla on varaa ostaa palveluja tai kaikkein köyhimmillä, jotka elävät kädestä suuhun lapsilisien ja tukien varassa. Keskiluokka lakkaa synnyttämästä. Tätä menoa meitä on hetken päästä enää miljoona ja siitä se vain vähenee.

Mutta ei huolta.

40 000 – 10 000 eaa Euroopassa eli Cro-Magnonin ihminen. Heidän aivonsa olivat tilavuudeltaan isommat kuin meidän. Cro-Magnonin ihmiset tekivät taidetta ja hautasivat vainajansa. Eivätkä vaihtaneet asuinpaikkaa huvikseen, vain jos oli syytä lähteä. Näin tietää wikipedia meille kertoa. Kuulostavat rauhaa rakastavilta, leppoisilta ihmisiltä. Tunnen itseni Cro-Magnonin ihmiseksi.

Meille tulee käymään kuten Cro-Magnonilaisille, jotka sulautuivat idästä päin tulleisiin muihin rotuihin. Me olemme kyyttöjä, vaalea pohjoinen kansa, katoava geeniperimä ja ihmisrotu. Turha siinä on vastaan pullikoida. Näin se vain on. Eikä siinä ole mitään pahaa, eikä rasistista. Kehitys menee eteen päin, sitä ei voi pysäyttää. Satojen/ tuhansien vuosien päästä suomalaiset näyttävät ihan erilaisilta. Mutta ovat he silti suomalaisia (jos nyt Suomikaan enää on).

On harhaluulo että ajankulun ja muutoksen voisi pysäyttää johonkin. Aina ihmiset ovat liikkuneet, rajat vaihtaneet paikkaa, dynastiat kadonneet, kukoistavat kaupungit tuhoutuneet (Yle Areenassa on mielenkiintoinen radiosarja Kadonneista kaupungeista, kannattaa kuunnella). Tilalle on tullut toisia kukoistavia kulttuureita, maita ja kaupunkeja.

Rooman imperiumi hävisi. Kukoistuksen päivinään sen rajat ylsivät koko Välimeren alueelle ja aina Englantiin asti, uskomaton suoritus. Tai entäpä inkakulttuuri. Sen alueella asui 6 – 14 miljoonaa ihmistä. Sekin tuhoutui idästä päin tulevien takia. Espanjalaiset saapuivat inkojen maille 1533, toivat tullessaan vieraat taudit ja siihen loppui se kulttuuri.

Jos meistä joku jälki tuleville sukupolville jää, he saattavat ihmetellä minun, esiäitinsä, olemusta. Miten kyyttömäinen hän on ollutkaan. Ei yhtään sellainen kuin ihmiset nykyään. Ihan hassu oikeastaan.

Aika tehdä 70-v. tavoitteet

Maaliskuun Eevassa on muusikko Maritta Kuulan haastattelu. Artikkelin kuvassa hän on muuten upean näköinen nainen! Jotenkin todella rock! Vahva meikki, vanha nainen. Meikillä ei ole yritetty piilottaa ikää, vaan korostaa luonnetta ja persoonaa. Juuri noin! Arvostan!

En tunne Kuulaa, enkä muista hänestä edes aiemmin lukeneeni. Mielenkiintoinen ihminen. Eräs kohta jutussa jäi erityisesti mieleen soimaan. Kuula sanoo näin: ” Minussa on piirteitä, jotka tuntuvat kuuluvan jollekulle toiselle. Esi-isät puhuvat kauttani. Tarkoitan sillä geenejä, ideoita ja käyttäytymismalleja. Emme ole niin yksilöllisiä kuin luulemme.”

Iän karttuessa olen huomannut tuon saman. Piirteitä itsessäni, joita en tunnista omiksi. Ikään kuin joku geeniperimä valtaisi minua. Olen osa sukupolvien jatkumoa. Niin kuin pieni puu muistuttaa emopuutansa, mekin muistutamme edeltäjiämme. Ja meihin kertyy vuosikerrostumia niin kuin puihin. Vuosirenkaat kertovat eletystä ja koetusta. Hyvä vuosi, iso rengas. Huono vuosi, laiha rengas.

Samaisessa Eevassa oli Eeva Kilven novelli ja sen saatesanoissa hänen kirjoittamansa: ”Niin elää ihmisessä ikuinen nuoruus, käsi kädessä iän kanssa, kaikki iät alati läsnä.”

Niin totta! Niin upeasti sanottu! Samalla kun vanhenee, tuntuu että pikku tyttö sisällä vahvistuu, tulee äänekkäämmäksi.

Lähipiirissä moni täyttää tänä vuonna 70. Vuonna 1995 työpaikoilla tupakointi kiellettiin. Minäkin aloitin urani aikana, jolloin palavereissa poltettiin. Itse asiassa meidän toimistossa oli palaveripöydällä rasiassa ilmaista tupakkaa tarjolla halukkaille. Lähes kaikki polttaa tupruttivat, minäkin. Uuden tupakkalain tultua voimaan tupakointi väheni ja pikku hiljaa tuttavapiirissä yksi jos toinenkin vuoronperään lopetti. Minäkin vuonna 2000. Silloin pohdimme että kun täyttää seitsemänkymmentä, aloitetaan tupakointi uudelleen. Ja ehkä kokeillaan jopa huumeita. Sitten kun on 70, voi tehdä ihan mitä vain, ei mitään väliä! Eräs päivä kysyin yhdeltä tänä vuonna 70-vuotta täyttävältä, miten on, aikooko aloittaa tupakoinnin tai huumeet. Ei ollut suunnitelmissa. Niin ne mieliteot muuttuvat.

Minulla on vielä 13 vuotta siihen kun täytän 70. Kolmetoista vuotta on itse asiassa aika lyhyt aika. Se menee yhdessä hujauksessa. Pitää alkaa miettiä, minkälaista elämää haluaa silloin elää, minkälainen ihminen olla. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, elämä osaa aina yllättää. Mutta jos ei ole mitään käsitystä, mihin tähtää, ei voi osuakaan. Se on sitten ihan haulikkoammuntaa.

Ehkä leikkaan irti muusikko Maritta Kuulan haastattelun ja Eeva Kilven viisaudet. Siinä on minulle hyviä esikuvia, mihin tähdätä.

Palkaton työ on orjuutta

Surullisin mielin luin viikonlopun Hesarista juttua menestyneen tuotantoyhtiön henkilöstöongelmista. Ylipitkistä päivistä, burn-outeista, epäasiallisesta johtamisesta, kyykyttämisistä, potkuista. Talvella oli juttu suositusta viestintäfirmasta, jonka taktiikkana on ottaa vastavalmistuneita korkeakouluopiskelijoita palkattomaan harjoitteluun. Nuoren toiveissa on päästä kiinni vakituiseen työhön, hetki ilmaista työtä tuntuu ”pääsymaksulta” toiveiden työpaikkaan. Totuus on, että ketään ei palkata. Otetaan uusi ilmainen harjoittelija tilalle. Samaa olen kuullut useilta nuorilta. Palkatonta työtä olisi kyllä tarjolla. Palkattomalla työllä on nimi. Se on orjuutta.

En voi ymmärtää, miten tämä on mahdollista toimintaa oikeusvaltio Suomessa. Miksi tämänkaltaisiin epäkohtiin ei puututa? Miksi katsotaan läpi sormien?

Onneksi oma aktiivityöura on takana. Olen siirtynyt himmailuvaiheeseen, enää ei ole tarkoituskaan päteä tai edetä tai päästä huippupaikkaan huippuhommiin. Ennen töissä oli paremmin. Ennen töissä oli hauskaa. Lukemani ja kuulemani perusteella pelkään että enää ei ole. Eikä ongelma koske vain hoiva- ja sotealaa. Huonot työolosuhteet ja työilmapiiri taitavat olla yleisin työntekemisen muoto.

Kauhistuneena seuraan oman lapsen työelämään siirtymistä. Mietin, miten hän pärjää nykyaikaisissa työyhteisöissä. Jos minä olisin nyt nuori, kouluttautuisin johonkin sellaiseen ammattiin, mitä voisin tehdä yksityisenä ammatinharjoittajana. Esimerkiksi kiropraktikko. Selkävaivaisia riittää jonoksi asti nyt ja aina. Naksautat selän kuntoon, pistät sata euroa hinnaksi, ja seuraava potilas sisään. Ei tarvitsisi tehdä ilmaista työtä. Ei tarvitsisi olla kenenkään orjana. Ei tarvitsisi kärsiä huonosta johtamisesta tai tulehtuneesta yrityskulttuurista. Saisi olla oman itsensä herra ja hidalgo.

On tietenkin päivän selvä asia, mistä ongelmat työpaikoilla johtuvat. Rahasta. Mikään ei saa maksaa mitään, kaikki on kallista ja kilpautetaan, otetaan halvin, teetetään vähimmällä mahdollisella työntekijäresurssilla, kiitos joustamisesta, kiitos venymisestä, kiitos ei lämmitä lompakkoa.

Budjetit ovat pienentyneet. Jos ennen mainoskampanjan hintalappu pyöri sadoissa tuhansissa euroissa, nyt puhutaan kymppitonneista. Mitä tämä tarkoittaa, jos puhutaan rakentamisesta? Jos niissäkin budjetit vain pienenevät, rakennetaanko huonompaa, huonommista materiaaleista? Kävelysillat romahtavat. Uudet kerrostalot ovat jo ennen käyttöönottoa kokeneet vesivahingon, ovat purkukuntoisia jo viidenkymmenen vuoden päästä. Jos rakennetaan hyvin, ajan kanssa ja kunnolla, rakennusliike menee konkurssiin projektin jälkeen.

Mitä tälle voisi tehdä? Ei mitään, on surullinen vastaus mutta valitettavasti taitaa olla tosi.

Kevättä ilmassa

Viime päivät ovat olleet Helsingissä sumuisia ja kosteita. Kotikadulla bongasin orapihlaja-aidan alla niitä valkoisia pieniä nuokkuvia kukkia. Mikä niiden nimi onkaan? Lumikelloja? Rannassa katselin irtoavia jäälauttoja. Laivareittien lähellä jäät ovat jo kaikonneet. Kevät tekee tuloaan kovaa vauhtia.

Se saa miettimään kesää. Minkälainen kesä-24 on edessä? Sitähän ei koskaan tiedä mitä tuleman pitää. Minkälainen sää on, sataako paljon vai liian vähän? Olisipa ihana kun tulisi sellainen vanha, kunnon suomalainen kesä, missä olisi kaikkea sopivasti sekaisin, ei olisi liian pitkään liian kuumaa ja kuivaa, eikä myöskään sataisi ja myrskyäisi yhtäjaksoisesti.

Monilla on tarkasti tiedossa kesän menot. Minulla ei. Paitsi Pet Shop Boys Porin Jazzeilla 18.7. Täytyy vielä saada houkuteltua mies mukaan. Häntä ei kyllä Pet Shop Boysilla houkutella, mutta voisihan hän lähteä muuten vain seuralaisekseni.

Luin lehdestä että Hki-Turku juna ei kulje kesällä! Se on kyllä huono juttu. Juuri viime kesänä keksin että kuljen mökin ja kaupungin väliä junalla, on paljon rennompaa. On muuten jännä juttu, miten iän myötä suhtautuminen autolla ajamiseen on muuttunut täysin. Nuorena en kokenut ajamisesta väsyttävänä, päin vastoin se tuntui rentouttavalta, jonkinlaiselta omalta ajalta. Nykyisin koen autolla ajamisen rasittavana ja väsyttävänä puuhana. Kun pääset perille, olet väsynyt. Siksi bussit ja junat ovat parempia, olet perillä energisenä.

Lehdessä oli myös ajatus siitä että tulevaisuudessa juna kulkisi saariston kautta Tukholmaan. Se olisi kyllä ihan mahtavaa. Sitä voisi miettiä mökin terassilla että hyppäisikö junaan ja lähtisi Tukholmaan. Toivottavasti hanke toteutuu. Tosin siinä nyt varmaan menee niin kauan että olen 80v. kun saaristojuna Tukholmaan on valmis. Se toisi kyllä toteutuessaan varmasti paljon matkailijoita reittinsä varrelle. Oletteko katsoneet Yleltä Maailman kauneimmat junareitit ohjelmaa? Paljon ihania junamatkakohteita. Harmittaa kun jäi tekemättä Helsinki-Pietari-Odessa junamatka. Sellainen oli joskus suunnitteilla.

Kesäauto on talvisäilytyksessä Keski-Suomessa ja se tietää noutomatkaa sinne. Ehkä teen paluumatkan vaiheittain, ajan vaikka taidekaupunki Mäntän kautta, yövyn sillä. Tai kurvaan itäkautta. Yövyn ystävän mökillä Puumalassa. Ensin auto pitää kyllä korjauttaa, helmassa on ruostevaurio, ja katsastaa. Joten en tiedä, milloin kesäauton saan käyttööni.

Töitä teen keskikesällä kun muut lomailevat. Oman lomajaksoni ajoitan alkukesään. Aika ennen juhannusta on ihan parasta. Päivät ovat pitkiä ja mökkipaikkakunnalla rauhallista – paitsi viikonloppuisin. Silloin voisi piipahtaa Lapissakin. Siellä on yötön yö ja hyttyset eivät ole vielä ilmestyneet, joten alkukesä on paras aika sielläkin. Voi kunpa voisi venyttää sitä alkukesää pidemmäksi!

Toivottavasti mikään sairaus ei yllätä. Vieläkin on muistissa kesä-22, joka alkoi energisesti ja hyvin. Oli pojan ylioppilasjuhlat. Sen jälkeen lähdimme pojan kanssa kaksin Lofooteille. Hän oli saanut keväällä ajokortin. Vuokrasimme auton ja ajelimme vaellusreitiltä toiselle, kauniissa paikoissa. Hieno matka.

Juhannuksen jälkeen olo alkoi vähitellen huonontua. Oli jatkuvaa ripulia. Nyrjäytin nilkan kaksi kertaa. Hikoilin. Heinäkuun lopussa tuskan hiki tuli tutuksi. Ajattelin että nyt on kyllä vaihdevuodet ihan uudella levelillä. Lopetin saunomisen, kun en kestänyt kuumaa. Tuntui että en jaksanut edes seistä. Elokuussa sydän pamppaili kuin olisin ollut maratonia juoksemassa vaikka makasin sohvalla. Menin lääkäriin, diagnoosi oli hypertyroosi, kilpirauhasen liikatoiminta. Mutta siinä meni tavallaan koko kesä! Olisi nyt alkanut tauti edes talvella, joskus kaamosaikaan. Ei kyllä ihmisen pitäisi sairastua kesällä? Kesä on niin harvinaista aikaa. On vain kerran vuodessa. Hah, no niinhän on tietenkin kaikki muukin vain kerran vuodessa mutta silti – on vain yksi kesä!

Toivottavasti myöskään kukaan ei kuole. Se nyt ainakin”pilaa” kesän. Tautikesää edeltävänä kesänä anoppi kuoli. Saattohoitovaiheeseen siirryttiin juhannuksen jälkeen. Hän kuoli heinäkuun alussa, hautajaiset olivat heinäkuun lopussa. Siinä tunnelmassa meni se koko kesä.

On kyllä anoppia ikävä. Sitä anoppia, joka hän oli ennen vanhuuden vaivoja. Energinen, iloinen, kaiken keskipiste, runonlausuja, kortinpelaaja, biljardimestari, aina kynnet nätisti lakattu ja tukka hyvin, pöydässä sen seitsemän sorttia, jaksoi valvoa pitkälle yöhön, pelattiin canastaa, anoppi-appi tiimi yleensä voitti, anoppi teki pelissä äkkilopetuksia ja sutkautti siihen aina jonkun savolaisen –tai itsekeksimän– sanonnan tyyliin ”Siitäs sait hiivanhakija, siitäs sait!”. Anopin energia on kadonnut, eikä sitä voi kukaan korvata.

Ehkä voisi keksiä jonkun kesäprojektin. Ostaa vanhan keinutuolin ja maalata se täyteen pieni kukkia, tai jotain? Tai sitten ei. Keskittyä olemaan läsnä jokaisessa, ainutlaatuisessa hetkessä. Vetää raikasta ilmaan syvälle sisuksiin, nousta varpaille, venytellä korkeuksiin. Katsoa kun aurinko nousee ja laskee.

Tänään on muuten Marian ilmestyspäivä. Sinänsä harhaanjohtava nimi. Ihan kuin Maria ilmestyisi jollekin, kun juttu on ihan päin vastoin. Tästä päivästä on yhdeksän kuukautta jouluun. Enkeli ilmestyy Marialle ja kertoo mitä hänelle on tapahtumassa. Hänestä on tulossa äiti.

Katolilaisille Neitsyt Maria on tärkeä hahmo. Hänestä tehtyjä patsaita, ikoneita, kuvia ja koruja on siinä kulttuurissa paljon. Ymmärrän sen hyvin. Monta kertaa tulee mietittyä Neitsyt Mariaa. Miltä kaikki on hänestä tuntunut. Katsoa kun oma poika on idealisti, aiheuttaa paljon häiriötä, saa myös seuraajia ja faneja, päätyy lopulta vangituksi ja saa kansan villitsemisestä rangaistukseksi ristiinnaulitsemisen, tuskallisen häpeäkuoleman. On siinä äidillä ollut paljon kestettävää.

Viimeksi mietin tätä kun oppositiojohtaja Navaljny kuoli siperialaisessa vankilassa, eivätkä viranomaiset meinanneet antaa edes pojan ruumista äidille haudattavaksi. Maailmassa on paljon surullisia, huolestuneita äitejä, joiden pojat ovat rintamilla, turhissa sodissa, vankiloissa, äitejä joiden pojat ovat terroristeja, rikollisia. Äitejä, joiden pojat ovat Gazassa tai Ukrainassa tai Haitissa. Neitsyt Maria on voimahahmo kaikille maailman äideille.

Tästä tuli mieleen hassu juttu. Kuulin että miehet ajattelevat usein Rooman valtakuntaa. Elämää Roomaan valtakunnassa, sen kukoistusta ja tuhoa. Että siis miehet, nykypäivän miehet, saattavat ajatella monta kertaa viikossa Rooman valtakuntaa. Teimme kerran pöytäseurueessa oman tutkimuksen aiheesta ja kyllä, ainakin siinä porukassa miehet olivat miettineet Rooman valtakuntaa. En tiedä, mihin tämä perustuu, mutta samalla tavalla minä mietin Neitsyt Mariaa ja maailman äitejä.

Syyhy tulee, oletko valmis?

Lehtitietojen mukaan Helsinkiä piinaa syyhypunkkiepidemia. Olen ymmärtänyt että kyseessä on sangen vaikeasti hoidettava homma. Punkeista ei meinata päästä millään eroon. Ne saattavat tehdä come back’in useammin kuin nykyartistit.

On kyllä surullinen juttu että tepsivää lääkettä on ollut huonosti saatavilla ja ihmiset ovat lääkinneet itseään vaikka millä hevosrohdoilla. Ja kun kyseessä on vieläpä suhteellisen helposti leviävä vitsaus, olisi tietenkin kaikkien etu että epidemia torpattaisiin heti alkuunsa.

Olen ohittanut syyhypunkkiuutisoinnin sujuvasti ajatellen että tämä ei koske minua. Lähipiirissä ei ole päiväkoti-ikäisiä, jotka taitavat olla niitä yleisempiä tartuttajia. Mutta nyt tuli kyllä mieleen, että voisiko se tarttua esim. kuntosalin pukuhuoneen kaapista? Tai työpaikan naulakosta? Tai elokuvasalin penkistä? Tai entä jos punkin tuo kotiin poika opiskelupaikastaan tai muista menoistaan? Nyt näen syyhypunkkivaaran kaikkialla. Hui kauhistus!

Olen allerginen ihminen ja iho muutenkin reistailee. Nyt on ollut onneksi pitkään hyvässä kunnossa. Kop, kop, koputan puuta. Mutta kutinat ovat sen verran tuttu vaiva että en haluaisi syyhypunkkikutinaan tutustua. Mitenkähän asian voisi välttää?

Täytynee ruvata googlaamaan tietoa syyhypunkin leviämistavoista. Varmaan kehittäisin jonkun myrkkykylvyn – etikkaa? spriitä? tea treeta? tervaa? – ja istuisin ammeessa kunnes viimeisinkin punkki olisi tukehtunut. Kodin tekstiilien kannalta olisi kyllä varsin hankalaa. Meillä on iso matto, kangasverhoiltu sohva ja nojatuolit, paljon tyynyjä ja peittoja, miten niistä syyhypunkit saisi karkoitettua ikinä? Kuolevatkohan ne pois tekstiileistä jos eivät saa ihmiskosketusta? Että jos vain hylkää kodin vaikka kolmeksi kuukaudeksi niin ovatko punkit kuolleet?

Voi näitä nykyajan vitsauksia! Ei tässä auta kun heinäsirkkojen invaasiota odotella. Vai olisiko seuraavana vuorossa hulluksi tulleet murmelit?

Värityskirjamies ja ukkopuheet

Olen hurahtanut kuntosaliin, käyn siellä 2-3 kertaa viikossa. Ja nyt keksin että voisin käydä useamminkin. Kuntosalillahan voi käydä myös ”kevyemmin” eli sauvakävelylenkin lomassa. Kävellä kuntosalin ohi, piipahtaa siellä pyrittelemässä hulahulavaneetta ja tekemässä vaikka muutamat käsilihastreenit ja jatkaa sitten sauvakävelyä.

Kuntosalin hulavanne on painavampi kuin se mikä minulla on kotona. Aluksi tuntui siltä että sisuskalut menee ihan umpisolmuun kun sitä pyöritteli. Olisi pitänyt mitata vyötärö ennen kuin aloitin salitreenin, olisi kiva tietää, onko tulosta syntynyt. En ole varma, ainakin vielä profiili on keskeltä paksu. Edestä päin näyttää hyvältä. Vitsailin että minun pitää kulkea seiniä pitkin niin että kukaan ei näe minua sivusta, sitten näytän hoikalta.

Kuntosalilla hupinani on tarkkailla muita. Maanantai-aamuisin siellä käy aina kaksi miestä, joilla on sellaiset tyypilliset ukkopuheet. Ukkopuhe on jykevää minä-tiedän-kyllä-miten-asiat-oikesti-ovat -ja-miten-pitäisi-tehdä-mutta-kun-muut-ovat-niin-idiootteja -puhetta. He käyvät läpi päivänpoliittiset aiheet, pörssikurssit, metsä-ja maatalouden, rakennusalan, autot jne. Kaikesta he tietävät kaiken ja ovat samaa mieltä tai ainakin teeskentelevät olevansa.

Värityskirjamieheksi olen nimennyt miehen, jonka iho on tatuoitu kauttaaltaan päätä ja kämmeniä lukuunottamatta. Ihan kuin hänellä olisi ihonmyötäinen värikäs vaate päällä. Tekisi mieli katsoa lähempää, mitä kuvioita mieheen on tatuoitu ja kysyä, mikä hänen idea tässä oikein on ollut. Ulkoiselta olemukseltaan mies ei vaikuta tyypilliseltä tatuoidulta. Hän on pikemminkin hintelä. Ei mikään kovanaama. Yrittääkö hän tuoda itseään esiin tatuoinneilla vai peittää jotain? Onkohan tatuoiduista tehty sosiologista tutkimusta? Olisi mielenkiintoista tietää vaikuttimista.

Yllättävän vähän ihmiset keskustelevat kuntosalilla. Jokainen on keskittynyt omaan suoritukseensa. Nuorilla on korvakuulokkeet, joilla plokkaavat ulkomaailman pois ja ilmentävät että eivät halua kontaktia. Erään rouvan kanssa keskustelin pitkät pätkät radio-ohjelmista. Keskustelu sai alkunsa, kun yritin säätää radiokanavaa. Yleensä salilla soi joku miesten valitsema rock-kanava. Eräänä aamuna huomasin että salilla oli kuitenkin vain tämä rouva ja minä. Ajattelin että vaihdan Kasarille. Se on nykyisin suosikkikanavani, koska soittaa minun nuoruusajan musiikkia. Tunnen kaikki kappaleet, ja niistä tulee mukavan nostalginen olo.

No eihän se kanavanvaihto onnistunut! Kanavaa vaihdetaan seinällä olevasta padista, mutta oli kyllä sen verran outo vekotin että ei onnistunut. Rupesimme rouvan kanssa keskustelemaan radio-ohjelmista ja huomasimme tykkäävämme samoista puheohjelmista. Ja moitimme nykykanavia niiden juonnoista. Moni radio-ohjelma perustuu sille että studiossa on 2-3 henkilöä, joka naureskelevat ja jutustelevat kovaäänisesti keskenään. Kuuntelijan rooliksi jää ikään kuin olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa sitä kikatusta ja höhötystä. Siitä tulee vain en-kuulu-joukkoon-olen-ulkopuolinen -olo. Kaipaan sellaisia ammattitaitoisten toimittajien juontamia ohjelmia. Vastikään yksi sellainen juontaja – Olga Ketonen – kuoli. Se oli kyllä yksi tämän talven surullisista uutisista.

Valitettavasti pelkään että ammattitoimittajien juontamat ohjelmat ovat katoavaa kansanperinnettä. On halvempaa laittaa hihittävä egosentrinen joukko pöhisemään studioon.

No niin, nyt kaikki oli ennen paremmin -höpinät sikseen, pitää lähteä sinne salille tekemään havaintoja ja kuuntelemaan muiden puheita salaa. Tätä menoa minusta tulee vanhusbikinifitness! Ostin jo bikinitkin! Olen käyttänyt vuosia pelkästään kokouimapukua, mutta nyt ostin bikinit. Voisihan se olla kiva antaa vatsalle aurinkoa kesällä. Kyllä se paksukainen sen ansaitsee kaiken hulavannepyörittelyn jälkeen. Pitää yrittää olla vain hyvin littanana aurinkotuolin pohjalla ja kävellä seiniä myöten. Tai laittaa bikinit päälle mökillä, kun kukaan ei ole paikalla näkemässä.

Tylsät televisioformaatit

Hupsista! Latasin HBO-suoratoistopalvelun ja addiktoiduin Succession -sarjaan. Nyt tapitan sitä kaiken liikenevän vapaa-ajan niin etten ole ”ehtinyt” edes kirjoittaa tänne.

Mutta onpa ihana katsoa laadukasta, koukuttavaa sarjaa, joka ei ole murhamysteeri! Olen niin kaivannut tätä. Ennen vanhaan Ylellä pyöri aina yksi hyvä laadukas, kotimainen sarja, mutta oletteko huomanneet saman: enää ei sellaista ole tarjolla. Toki laatusarjan tekeminen on kallista, mutta Yle on meidän BBC, ja kyllä laatudraaman tuotanto mielestäni kuuluisi sen perustuotantoon.

Televisio-ohjelmatarjonta on muutenkin niin höttöistä. Juontajana on joko Jenny Pääskysaari tai Maikkarilla Vappu Pimiä. Molemmat toki kivoja ja taitavia, mutta silti! Kun oli presidentinvaalien tulosilta, vitsailimme miehen kanssa että mitä, eikö tätä juonnakaan Jenny Pääskysaari!

Suurin osa ohjelmista on jonkinlaisia kisoja. Samojen kisaformaattien katselu tökkii, koska kaiken tietää jo etukäteen. Kuten esimerkiksi sen että Danny ei takuulla viihdy Farmilla edes yhtä yötä. Edellisen kauden Danny oli Helena Lindgren. Veikkaan että heidän kanssaan on etukäteen sovittu että tule nyt vain mukaan ohjelmaan niin saadaan tähän kiva kokoonpano. Ei sun tarvi sinne jäädä, luovutat hetki ekana päivänä paikkasi kisassa ja pääset omaan kotiin, missä ei tarvitse nukkua kimppakämpässä hälisevän nuorison kanssa.

Kaikissa formaattiohjelmissa kisailijat rekrytoidaan tietyn kaavan mukaan. Diilissä on aina joku itseään täynnä oleva ADHD, on kokenut konkari, liian nuori, innokas ja sitten rauhallinen taka-alalla pysyttelevä järjen ääni, josta lopulta tulee voittaja, kun öykkärit ja kovaääniset, itseään täynnä olevat on tiputettu pois.

Tanssii tähtien kanssa -kisassa tietää ensimmäisestä jaksosta lähtien ketkä kaksi paria on finaalissa. Sielläkin on aina sama kisailijakunta: on vanhus, on jäykkä, on urheilullinen, on musikaalinen, on täti, on setä, on nätti.

Olisiko nämä kaikki kisat oikeasti jännittävämpiä, jos kilpailijoita ei valittaisi näiden etukäteisroolistusperiaatteiden mukaan? Mitä jos siellä olisi oikeasti sattumanvarainen joukko ihmisiä? Ja eikä kilpailijat itse huomaa, että heidät on otettu kisaan täyttämään tietty rooli, että saadaan sopivaa hämmennystä aikaiseksi. Ja pitävätkö ohjelmien tekijät meitä niin tyhminä, että emme tätä kaiken ennalta arvattavuutta huomaisi?

Diili-ohjelmasta tuli mieleen ihan muu juttu. Tässä joku päivä sitten Hesarin toimittaja Teemu Luukka kirjoitti erinomaisen jutun pääkirjoitussivulla, missä nosti esille sen mahdollisuuden että voisiko suomalaisen tuotannon ongelmat johtua työväestön sijaan johtajista? Relevantti kysymys ja ihmettelen, miksi sitä ei ole kukaan aiemmin nostanut esille. Nokian romahtaminen ei johtunut siitä että kännykänkokoojien palkasta tai lakko-oikeuksista tai paikallisen sopimisen puutteesta. Firma köpsähti johtajiensa taitamattomuuteen nähdä, mihin ala oli menossa. Tehtiin turvallisesti sitä mitä siihenkin asti oltiin tehty, ei uskallettu uudistua, eikä kukaan uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Suomalainen teollisuus ja tuotanto on perinteisesti hyvin insinöörivetoista verrattuna esimerkiksi Ruotsiin ja Tanskaan. Meillä osataan tehdä hienoja innovaatioita, mutta niiden markkinointi ja kaupallistaminen tökkii. Ruotsalaiset taas osaavat sen. Meillä ollaan varovaisia, tehdään mieluusti niin kuin ennenkin.

Toimittaja Teemu Luukka on muuten entinen naapurimme. Mentyämme naimisiin vuonna 1994 muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiin, neljän erillistalon muodostamaan kokonaisuuteen. Oli lama-aika ja talot olivat menneet vararikon takia pankin omistukseen. Kauppahinta oli alhainen, me nappasimme taloista yhden, naapuritaloon muuttivat Luukat.

Katsoin keittiön ikkunasta, minkälaista väkeä tulevat naapurimme ovat. Teemu marssi ikkunan takana nahkatakissa ja buutseissa. Sanoin miehelle että rokkarilta näyttää. Varmaan joku muusikko tai jotain. Ihmetys oli iso, kun sain tietää naapurin olevan Hesarin taloustoimittaja. Ei näyttänyt yhtään siltä. Erittäin mukavat ja hauskat naapurit. Muutimme pois vuonna 2000, takaisin keskustaan. Luukat asuvat yhä siellä. Juuri äsken vanhoja valokuvia läpi käydessä naureskelin kuville vappubileistä vuodelta 1995. Siellä oli meidän pihalla Luukat, heidän vieraansa, me ja meidän vieraamme. Kylmää näytti olevan – ja hauskaa.

Takaisin Diiliin. Siinä etsitään johtajaa Korjaamolle. Ja jos nämä kilpailuun osallistuvat edustavat jollakin tavalla tulevaa parhaimmistoa, ei näytä suomalainen johtajuus hyvältä. Osataan kyllä kehua itseä epäsuomalaiseen tapaan, se on opittu. Ja selittää huono hyväksi. Konsulttikieli on hallussa. Puheet on suuret, teot vähäiset. Tarvittaisiin kuitenkin tekoja.

Tekoja tarvittaisiin ihan kaikkialla. Yhteiskunnassa vallitsee jonkinlainen jämähtänyt lamaannus. Olemme kaikki paenneet sitä jumia pakoon kuka minnekin. Joku tiktokkiin, minä HBO:n Successioniin. Siinäkin on kyse johtajuudesta ja vallasta ja menestymisestä. Siltä porukalta ei kyllä rohkeus toimia puutu. Mutta onkohan niin että nykymaailmassa rohkeutta toimia vain hulluilla diktaattoreilla, jotka eivät noudata sääntöjä? Eivätkä toimi edes järkevästi. Missä tässä maailmassa on järki? Järjen ääni – huhuu! –oletko täällä?

Hyvää Naistenpäivää!

Radiossa kysyttiin, suklaa vai kukat? Kukat voittivat. Miesjuontaja oli närkästynyt, missä on miestenpäivä? Ja taas pitäisi naisia jotenkin muistaa, vastahan oli ystävänpäivä, aina odotetaan että miehet jotenkin hemmottelisivat naisia. Eikö niille mikään riitä!

Ei Naistenpäivää pidä ajatella väärän kuninkaan päivänä, jolloin muiden täytyy palvoa naisia. Se on kepeä päivä, naiseuden ja feminiinisyyden juhlapäivä. Sitä saa viettää niin kuin haluaa tai olla viettämättä. Ihan itse, ilman pokkurointeja ja lahjuksia.

Itselläni ei ole naistenpäivänä työvuoroja, pelkkiä omia kirjoitusjuttuja, joten voin räätälöidä päivästä juuri itselleni sopivan.

Naistenpäivän aamu alkaa lasillisella cavaa (olen ostanut pikkolopullon valmiiksi, se on jääkaapissa odottamassa), kuppi kahvia ja kaksi näkkileipää Keisarinna-juustolla. Nämä särpimet tuon itselleni yöpyödälle.

Luen Hesarin perusteellisesti ja nautin rauhallisesta aamusta. Tarkistan tekstin, joka minulla on työn alla ja teen siihen tarvittavia korjauksia. Deadline on vasta maanantaina, joten minulla ei ole onneksi kiire.

Ehkä laitan vähän paremman, silkkisen aamutakin päälle niin tulee prameampi olo! Ja naamaan Lumenen pikakaunistajaa. Ostin, koska tuotenimi oli niin lupaava ”pikakaunistaja”. Simsalabim! Olisin taikaiskusta kauniimpi. Saankohan rahat takaisin, jos en kaunistukaan? Pitäisikö ottaa ennen-jälkeen kuvat että näkisi todellisen vaikutuksen?

On kyllä helpompi ja halvempi tapa kaunistua. Itse asiassa ilmainen. Aio käyttää sitä tänään. Hymy! Se kohottaa kasvot, nostattaa veltostuneen ihon, kirkastaa ilmeen, saa rypyistä ne kauneimmat esiin. Todellinen pikakaunistaja!

Sitten lähden kuntosalille. Jos aurinko paistaa, kävelen mutkan kautta niin että saan nauttia enemmän auringosta. Teen normaalin treenin, käyn saunassa, rauhassa.

Salilta kävelen lounaalle suosikkibistroon, siellä on lounasbuffet, tänään ruokana Wieninleike. Ruokailijoina on yleensä sataman työntekijöitä, lähialueiden rakennustyömaiden raksamiehiä sekä satunnaiset, juhlatuulella olevat risteilymatkustajat, jotka eivät ole päässeet satamaa pidemmälle. Istun aina samaan pöytään, nurkkakulmaan. Sieltä on mukava tarkkailla muita ja olla rauhassa.

Iltapäivällä tapaan ystävän. Menemme Naistenpäivän kunniaksi leivoskahville, valitsen ehkä hasselpähkinäleivoksen tai mantelikroisantin. Juttelemme mukavia, eikä meillä ole kiire, muuta kuin korkeintaan päiväunille.

Kotiin kävelen kukkakaupan kautta. Kukkakaupan seinät ovat keltaiset, ovet siniharmaat, taustalla soi bossanova, seinällä krumeluuripeili, lattialla paksu, värikäs matto, rokokootuoli. Minua tulee tervehtimään kaupan koira, nimeä en muista, miten olenkaan sen unohtanut! no muistan sen huomenna tai ensi yönä. Ostan pinkin tai monivärisen kukkakimpun. Se tekee minut iloiseksi!

Kotikadulla minua tervehtivät orapihlaja-aidoissa kyykkivät pulleat mustarastaat. Pysähdyn juttelemaan niille, ne kuuntelevat, kääntävät päitään puolelta toiselle, kallelleen kuin lintujen mirjapyyköt. Ihan kuin olisimme lajitovereita ja ymmärtäisimme toisiamme. Tänään olen huoleton kuin taivaan lintu. ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen”.

Illalla katson Barbi -elokuvan. En ole vieläkään sitä nähnyt. Mutta sehän sopii mainiosti Naistenpäivän elokuvaksi, eikö vain!

Olkaamme tänään huolettomia, kepeitä ja hymyileviä!

Emme ole täydellisiä, maailma ei ole täydellinen, mutta viettäkäämme tänään täydellinen päivä. Juuri sellainen, minkälainen täydellinen päivä meidän itsemme mielestä on. Tai jos ei ole mahdollista viettää kokonaista päivää, ehkä ilta. Tai edes hetki. Täydellinen, oma, pieni hetki.

Hyvää Naistenpäivää jokaiselle!

Ennen turkki, nyt lippis

80-90 -luvuilla Stockmannilla sai hyvää palvelua, kun päälle laittoi turkin. En tiedä tämän hetken palvelusta, saako sitä, onko edes myyjiä, ehkä vain kassatoimihenkilöitä. Mutta yhdessä paikassa on jono: alakerrassa on Luis Vuittonin myymälä. Sen sisäänkäynnin edustalla on messinkitolpilla reunustetttu ja punaisella matolla vuorattu jonotuskäytävä. Siinä on pitkä jono aasialaisia turisteja.

Mitä ihmettä? Miksi he haluavat ostaa Luis Vuittonin laukkuja Suomesta? Saahan niitä ostettua verkkokaupasta suoraan kotiin ja myymälöitä lienee Japanissakin. Mikä juttu tämä on?

Kävelin Kluuvikatua kohti Esplanadia. Kas, kukas se sieltä luikahti hotelli Kämpin sivuovesta ulos. Itse Cheek, Jare Tiihonen. Autonsa hän oli pysäköinyt Kluuvikadulle ihan oven eteen. Ei varsinaisesti parkkipaikka, mutta ilmeisesti erityisihmisillä on erityissäännöt, ainakaan sakkolappua ei ollut tuulilasinpyyhkimissä. Ei tarvitse olla niin kuin turkki Stockalla kasarilla.

Mutta mikä auto Cheekillä olikaan! Oli ihan pakko googlata, sen verran erikoisen näköinen kapistus oli. Itse asiassa tuskin olisin huomannut koko Cheekiä, mutta erikoinen auto pisti silmään. Kaikkitietävän netin mukaan auto on puoli miljoonaa euroa maksava Aston Martin Vanquish. Todella kaunis auto. En ihmettele että hyvän esteettisen silmän omaava Cheek on tähän autoon päätynyt.

Mutta jäin miettimään, miksi julkkikset päätyvät hankkimaan huomiota herättäviä autoja? Jos alla olisi Suomen suosituin auto Toyota Corolla, saisi takuulla ajella ihan huomiota herättämättä. Ei tarvitsisi käyttää edes aurinkolaseja synkän harmaana helmikuun lopun päivänä, kuten Cheekillä oli. Siinä on tietty ristiriita. En halua että minua huomataan, mutta käyttäydyn niin että minut takuulla huomataan. Toisaalta ehkä Toyota Corollaan olisi tullut sakkolappu, jos se olisi ollut pysäköitynä Kämpin oven eteen.

Otin lomamatkalle mukaan naulakon ylähyllyltä löytämäni mustan lippiksen, jonka etumuksessa luki isolla ”Film Crew Member”. Lippis oli peräisin miehen työmatkalta mainosfilmikuvauksista. Valitsin sen, koska matkustimme aurinkoon, en pidä siitä että aurinko paistaa silmään, joten lippis on hyvä. Ajattelin myös että juuri kyseinen lippis on hyvä valinta, koska ei ole väliä jos se vaikka varastetaan tai katoaa. Siitä tulikin suosikkilippikseni! Vaikutus oli samaa tasoa kuin turkilla Stockmannilla. Kahvilan tarjoilijat pokkuroivat ja ei tarvinnut annoksia kauaa odotella. Sain selvästi erikoiskohtelua.

Tästedes valitsen aina matkalle Film Crew Member -lippiksen. Ehkä joku päivä kokeilen sen vaikutusta Kämpin baarissa tai Stockmannilla. Haluttua vaikutusta lisää aurinkolasit ei-aurinkoisena päivänä.

Loppuelämä

On onni ja ilo tuntea eri-ikäisiä ihmisiä. Nuoremmat tuovat energiaa ja iloa, vanhemmat ystävät perspektiiviä ja visiota tulevasta. Oman ikäiset ovat peilejä ja ”kohtalontovereita”, samaistumispintaa heidän kanssaan löytyy eniten. Se on arvokasta. Varsinkin tiettyinä elämänvaiheina. Kuten nyt.

Minulla ei ole suuri ystäväverkosto. En ole helposti ystävystyvä ihminen, enkä edes kovin hyvä pitämään yllä ystävyyttä. Johtuu siitä että kammoan sitovaa ystävyyttä, sellaista missä ollaan usein yhteydessä ja ollaan tietoisia kaikesta toisen elämässä. Minulle sopii löysä ystävyys, sellainen joka jatkuu siitä mihin jäätiin, joka antaa tilaa ja vapautta, eikä vaadi raportointia.

Näistä vaateista huolimatta olen saanut ja onnistunut pitämään kaksi ikäistäni ystävää, kaksi on kuollut. Puolet on siis jäljellä! Hurja ajatus tuokin…

Viime aikoina olen pistänyt merkille, että me kaikki kolme olemme enempi tai vähempi masentuneita tai ainakin tyytymättömiä. Kärttyisiä vanhenevasta olomuodosta, emme tykkää siitä mitä peili näyttää, ottaa aikansa sopeutua omaan uuteen ulkomuotoon.

Olemme 55-57-vuotiaita ja meitä yhdistää iän lisäksi se että meistä on tullut äitejä varsin myöhään, 36-40 vuotiaina. Syitä on erilaisia. Kahdella meistä lapsettomuus hidasti prosessia, hoidot ottivat aikansa ja sitä ennen oli pitkäksi venähtänyt aika yrittää saada lapsi luomusti. Kolmannellakin oli omat terveysongelmat syynä myöhäiseen äidiksi tulemiseen. Ja ehkä alussa lapsenhankintaa viivytti 90-luvun lama, joka omalla tavallaan viivytti työuran alkua. Meni aikansa päästä kiinni omaan uraan. Lopulta meistä kaikista kuitenkin tuli äitejä.

Nyt lapset ovat täysi-ikäistymässä, astumassa omilleen, irtaantumassa kodista. Osalla meistä ovat omat vanhempamme jo kuolleet. Tunnemme itsemme vanhoiksi ja tarpeettomiksi. Normaalisti tässä iässä oltaisiin jo isovanhempia. Tuntuu että niin luonto on tarkoittanut niin. Isovanhemmuus tässä iässä olisi varmasti helpottanut omaa oloa. Lapsenlapset toisivat tulevaisuuden ja ilon.

Nyt näyttää siltä että oma isovanhemmuus on jossakin kaukana – ehkä jopa ulottumattomissa. Mistä tämän ikäinen voisi unelmoida, mitä tavoitella? Vai kuuluuko edes tavoitella enää mitään? Kuuluuko vain tyytyä ja hienosäätää? Mitä tehdä pelolle että sairastuu tai että puoliso sairastuu tai peräti kuolee?

Kun tapaa nelikymppisiä, näkee suuren eron omaan ikäluokkaan. Heillä on vielä jäljellä elämän energia, heissä on joku ihana kaikkivoipaisuuden aura, positiivisuus, kaikki on mahdollista ja vielä voi vaikka mitä. Puuttuu kolotukset ja vaivat. Korkeintaan on vähän ranne venähtänyt jossakin extreme-urheilusuorituksessa.

Minkälaista vanhuutta lähtisi tavoittelemaan? Minkälainen omanikäinen haluan olla? En ainakaan katkera tai kateellinen tai äkäinen. Olisi mahtavaa olla sen kaltainen kuin vastikään 102-vuotiaana kuollut Iris Apfel. Hän mottonsa oli ”More is more, less is bore” , ja hän kertoi olevansa maailman vanhin teini-ikäinen. Sanoi että ei koskaan tarvitse lakata olemasta rohkea, ole villi, vanhene mutta älä tule tylsäksi.

Viriilit vanhuuden päivät eivät tule kaikille. Viime viikonloppuna saimme kuulla televisiojuontaja Maria Jungerin, 50v. äkillisestä kuolemasta. Miten äkkiä ja nopeasti kaikki voikaan olla ohi?

Kamala luonto -sarjakuvan hahmot pohtivat eräässä jaksossa, miten aikoivat käyttää lopun edessä olevan elämänsä, ja tulevat siihen johtopäätökseen että aikaa ei ole tuhlattavaksi. Joten he päättävät käyttää lopun ajasta hullutuksiin ja toisen puolen päättömyyksiin.

Nämä ovat hyviä ohjeita tai ainakin sellaisia joita itse haluaisin soveltaa itseeni ja omaan elämääni. Haluaisin säilyttää positiivisen elämänasenteen ja ”hulluuden”. Olla persoonallinen oma itseni joka päivä.

On ihan ok olla kasi

Viikonloppuna korviin osui uutinen, että joku siivousfirma on aloittanut työntekijöiden työn pisteytyksen. Eli asiakas antaa siivouksen jälkeen pisteet tehdylle työlle ja työntekijän palkka/palkkio laskee, jos pisteitä ei saa riittävästi. Järkyttävää. Onkohan edes laillista?

Siivoustyö on raskasta työtä usein epämukavina ajankohtana ja monissa yhteyksissä myös kiireessä (esim. junien, laivojen, hotellien, lentokoneiden siivous). Työstä maksettava palkka on yleensä minimipalkka. Miten siitä voidaan vielä vähentää?

Siivoan työssäni usein. Suntion työhön kuuluu esimerkiksi vessatilojen puhtaanapito ja kirkon keskikäytävän maton imurointi, käytävien ja penkinvälien moppausta. Työn myötä siivousmetodit ja -välineet ovat tulleet tutuiksi ja julkisten paikkojen siisteyteen tulee yleensäkin kiinnitettyä huomiota eri tavalla.

Joskus olen vitsaillut, että otan junaan mukaan oman siivouspussukan, missä on kertakäyttöhanksoja ja spray-pullo pesunestettä, ja desinfioin vessan ennen ja jälkeen siellä käyntini. No en ole ottanut, mutta aina kun junan tai lentokoneen vessassa käyn, pyyhin lavuaaripöydän vesiroiskeista ja kerään mahdolliset roskat roskikseen. On ihan helppo homma jättää vessa oman käynnin jälkeen siistiin kuntoon seuraavalle. Mielestäni ihmiset suhtautuvat turhan välinpitämättömästi yleisten paikkojen siisteyteen ja omaan osuuteensa niiden puhtaana pysymiseen. Tässä suhteessa voisimme ottaa mallia monesta Aasian maista. Siellä kaupunkiympäristö on aina siisti.

Toinen työelämäuutinen viikonlopulta oli artikkeli nuorten kesätyöhakuprosessin haasteista. Hakuprosessit on ulkoistettu rekrytointifirmoille ja ne hoitavat homman varsin monimutkaisesti. Ensin on kirjallinen hakemus, seuraavassa vaiheessa pääset etähaastatteluun, sitten ryhmähaastatteluun ja lopulta yksilöhaastatteluun. Vaikka kyseessä olisi yksinkertainen työ kaupassa tai pikaruokalassa.

Olen seurannut läheltä tätä touhua, kun oma poika on etsinyt kesätöitä. En ymmärrä, miten ja miksi hakeminen on tehty niin äärimmäisen monimutkaiseksi ja lannistavaksi. Jotenkin tuntuu siltä että työelämä on solmussa. Samanaikaisesti ihmiset eivät pääse töihin ja yritykset valittavat työvoimapulaa.

Kolmas työelämää liippaava huomio viikonvaihteessa oli +kolmekymppisten urat, joissa vuorottelevat loppuunpalamiset ja huippusuoritukset. Luin Hesarin Kuukausiliitteestä jutun Janni Hussista, joka oli aluksi bikinifitness-urheilija, mutta se ura piti lopettaa, koska hän veti itsensä niin piippuun. Seuraavaksi Janni lähti tavoittelemaan uusia unelmiaan juontajana. Hän pääsi unelmiensa työpaikkaan radion aamujuontajaksi ja televisioon. Pian hän teki ympäripyöreitä päiviä, ja paloi loppuun ja irtisanoutui. Nyt on edessä uusi ura kartanlukijana, joka on lähtenyt upeasti liikkeelle. Nyt Janni kilpailee jo MM-sarjassa. Uskomatonta! Ei voi kun hattua nostaa.

Toinen supersuorittaja on Antti Tuisku. Hän loi ensin uran huippuartistina. Lopetti, opiskeli terapeutiksi ja personal traineriksi. Nyt tähtäimessä on huippu-urheilijan ura hiihtäjänä! Ja haastattelun mukaan sen jälkeen voisi alkaa kirjailijaksi. Tuisku on kärsinyt työuriensa eri vaiheissa monet loppuunpalamiset.

Onko tämä yleinen tapa +30 -ikäisillä suhtautumisessa työhön? Mistä se johtuu? He ovat 90-luvun lama-ajan lapsia. Voiko sillä taustalla olla merkitystä?

Minä muistan, kuinka joku vanha, viisas sanoi nuorelle minulle että Minna, muista että kaikessa ei tarvitse tavoitella kymppiä, on ihan ok olla kasi.

Toivoisin että meillä täällä Suomessa annettaisiin ihmisille mahdollisuus kasin elämään. Että aina ei tarvise osata täydellisesti, olla täydellinen, saavuttaa parasta mahdollista suoritusta, pyrkiä olemaan huippu-sitä tai tätä. Että osaisimme olla lempeämpiä, katsoa vähän suvaitsevaisemmin töissä hapuilevaa nuorta, sanoa kannustava sana, ”kyllä se siitä, jonain päivänä me kaikki ollaan aloitettu, ei se aina heti suju”, huomioida itseä hitaammat.

Uskoisin että säilyisimme onnellisena kansansa ilman burnouteja jos asettaisimme tavoitteeksi kasin.

Uusi aikakausi alkaa

Keskiviikkona Ylen uutisankkuri Matti Rönkä oli viimeistä päivää töissä. Asetuimme koko perheen voimin haikeina katsomaan uutislähetystä. Lopuksi kiitettiin ja toivotettiin hyviä, ansaittuja eläkepäiviä. Vastahan Arvi Lind jäi eläkkeelle (vuonna 2003!) , ja nyt jo Matti Rönkä. Niin se aika kiitää, miespolvet vaipuvat unholaan.

Varsinkin nyt kun maailma on niin sekaisin, uutisankkuri on nimensä mukaisesti ankkuri, joka luo turvallisuutta ja vakautta. Hän kertoo pahatkin asiat rauhallisesti ja selkeästi. Matti Rönkä vain parani vanhetessaan. Ja komistui!

Jäi paha mieli siitä kohusta, mikä syntyi presidentinvaalien tuloslähetyksessä, kun Rönkä kysyi asiantuntijalta, voiko Haaviston seksuaalisella suuntautumisella olla vaikutusta äänetäjiin. Minusta se on erittäin relevantti kysymys! Jotkut katsojat kokivat kysymyksen suvaitsemattomaksi. Eihän siitä ollut suinkaan kysymys!

Otanta on varsin pieni (kolme henkilöä), mutta kun keskustelin samasta aiheesta omaan lähipiiriini kuuluvien henkilöiden kanssa, oli varsinkin 80-90 vuotiailla asiasta selkeä näkemys: he eivät voi kuvitella miesparia presidentinlinnaan, piste.

Usein vanhoilla on vanhat mielipiteet, ja niin kuluu ja saa olla. Voin hyvin kuvitella että ikäpolvelle, jonka aktiivielämän aikana homous on ollut sairaus ja jopa rikos, on vaikea muuttaa omia näkökantojaan toiseksi. Me jokainen olemme oman aikakautemme kasvatti.

Minä kasvoin aikuiseksi ja siirryin työelämään 90-luvun alussa. Silloin Helsingissä homoutta ei enää piilotettu ja omissa työkuvioissa siihen suhtauduttiin hyväksyvästi. Niinpä tämä asia ei ole minulle vaikea hyväksyä. Mutta esimerkiksi oma appeni, joka on mielestäni hyvin suvaitsevainen ihminen ja biologi taustaltaan, joten hän ymmärtää että seksuaalisuus on ominaisuus meissä, johon emme voi vaikuttaa, on silti hyvin konservatiivinen tässä asiassa. Hän ei voi ajatellakaan että presidentti olisi homoseksuaali.

Pitää hyväksyä että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä erilaisista syistä. Eikä se että asiasta puhutaan, voi koskaan olla väärin. Kaikesta pitää voida puhua. Ja kuunnella. Ja yrittää ymmärtää. Niinpä mielestäni olisi ollut jopa outoa ja väärin, jos Haaviston seksuaalisen suuntautumisen vaikutusta äänestämiseen ei olisi otettu puheeksi lainkaan.

Onpa jännä yhteensattuma että juuri tällä samalla viikolla, vieläpä karkauspäiväviikolla, saattuu peräti kaksi tapahtumaa, jotka avaavat uuden aikakauden. Toinen oli tämä Matti Rönkän eläkkeellejääminen, ja toinen on uuden presidentin virkaanastuminen. Alkaa Alexsander Stubbin aika.

Odotan uutta aikakautta innolla ja mielenkiinnolla. Meillä on kansainvälisesti uskottava, pätevä, moderni uusi presidentti. Ja hänen vaimonsa vaikuttaa upealta ihmiseltä. Toivottavasti hän pystyy myös jatkamaan omaa uraansa edustustyön ohella. Mielestäni se on nykyaikaa ja edistyksellistä että presidentin puoliso voi jatkaa omaa uraansa. Ja kertoo paljon miten tasa-arvoinen maa Suomi on.

Toivottavasti uusi presidenttipari myös sopivasti modernisoi presidentti-instituutiota ja perinteitä – kuten itsenäisyyspäiväjuhlia. Mielestäni ne ovat tuntuneet jotenkin tönköiltä jo pitkään. Vai johtuukohan se vain siitä mielikuvasta, mikä on tullut televisioinnin perusteella. Erityisesti se sotaveteraanien kahvitilaisuuden nauhoitus on ollut vaivaannuttavaa katsottavaa. Pitäisi antaa heidän nauttia kahvinsa ihan rauhassa ilman kameroita. Erilliset haastattelut ovat asia erikseen.

Hyviä, ansaittuja eläkepäiviä Matti Rönkälle, ja siunausta Aleksander Stubbille työssään Suomen presidenttinä.

Saunoista ja pokkarikameroista

Ihanaa, löysin vihdoin saunan itselleni. Olen niin kaivannut saunomista.

Luin jostakin että tärkeät kokemukset – niin negatiiviset kuin positiivisetkin – saattavat säilyä kehomuistissa jopa sukupolvilta toisille, ne ikään kuin periytyvät. Eli esimerkiksi rankat sotakokemukset, vankileirikokemukset, nälänhätä. köyhyys, jäävät ylisukupolvisiksi kokemuksiksi. Periytyvät kuin perisynti sukupolvelta toiselle.

Me suomalaiset olemme syntyneet saunoissa, paenneet kylmää säätä saunan lämpöön koko perheen voimin. Siellä pimeässä, saunan tervantuoksuisessa lämmössä on lämmitelty jäsenet rankan ruumiillisen työn jäljiltä. Sauna on ollut turva kylmää maailmaa vastaan. Voisiko saunankaipuu johtua tällaisesta ylisukupolvisesta positiivisesta kokemuksesta?

En tiedä. Mutta sen tiedän että saunaa olen kaivannut. Olen pohtinut erilaisia ratkaisuja ongelmaan. Voisiko naapuritaloyhtiöstä, jossa on sauna, varata saunavuoron? Olen kokeillut Helsingin nähtävyysaunoja Löylyä, Allasta ja Kulttuurisaunaa. Olen saunonut uimahallien saunoissa ja vuokrannut saunavuoron hotellin saunasta.

Jokaisessa on jotakin vikaa. Nähtävyyssaunat ovat levottomia. Ne ovat täynnä turisteja ja saunomaan tulevia porukoita, jotka tulevat viihtymään tai elämyksen perään. Poikkeuksena Kulttuurisauna, sinne ei oteta porukoita, ja siellä edellytetään hiljaisuutta. Mutta minä en kaipaa saunalta minkäänlaista elämyksellisyyttä enkä erityisyyttä, kaipaan tavallista, hiljaista, siistiä saunaa.

Nyt löytyi. Olin toki huomannut kuntosalilla saunan, mutta en ollut sitä kokeillut. Olin pukenut treenivaatteet päälle aina jo kotona, enkä käyttänyt pukuhuoneen sauna- ja pesuosastoa. Enkä ollut perehtynyt saunan lämmittämiseen, se pitää laittaa itse päälle eräänlaisesta tablettilaitteesta pukuhuoneen seinällä. Systeemi vaikutti monimutkaiselta.

Viime viikonloppuna päätin vihdoin rohkaistua ja kokeilla. Koska olin liikkellä jo varhain lauantaina aamupäivällä, kuntosalilla oli hiljaista. Laitoin saunan päälle, tein treenin ja menin saunaan. Se oli simppeli ja siisti. Siellä ei ollut ketään. Juuri se mitä olin etsinyt! Saunoin ihan rauhassa itsekseni. Miten ihanalta tuntuikaan kun hiki lorisi. Ihan kuin elimistön kaikki nesteet olisivat lähteneet kiertoon ja vaihtuneet, totaalinen puhdistumiskokemus.

Menin heti seuraavana päivänä, sunnuntaiaamuna, takaisin kuntosalille saunomaan. Maanantaina mietin, ehtisinkö tänäänkin, kyllä varmaan.

Nyt en tiedä, käynkö kuntosalilla nyt vain saunoakseni, mutta väliäkös sillä. Pikku treeni + siihen perään rentouttava sauna. Täydellistä! Ja kaiken aikaa, se sauna oli olemassa tuossa ihan lähellä. Joskus tosiaan on näin, sitä etsii onneaan liian kaukaa ja monimutkaisesti.

Tästä tuli mieleen elokuva Perfect Days, joka pyörii parasta aikaa elokuvateattereissa. Se on kerronaltaan tylsä (ihmettelin etten nukahda), mutta viesti on upea. Elokuva kertoo Tokion vessoja siivoavasta miehestä, jonka elämä on rutiininomaista ja yksinkertaista. Mies elää ikään kuin omaa rinnakkaiselämäänsä isossa, hälisevässä ja kiireisessä kaupungissa. Hän rakastaa puita, huomaa pienet asiat, suhtautuu työhönsä intohimoisesti, elää omaa pientä yksinkertaista elämäänsä nauttien hänelle tärkeistä asioista kuten vanhoista c-kaseteista. Mies on onnellinen, vaikka muiden silmissä hänen ammattinsa oli likainen ja halveksittava.

Hyvä neuvo meille kaikille. Etsiä oma, itselle sopiva elämäntapa ja ne asiat jotka itselle ovat tärkeitä. Pitää niistä kiinni. Se on ainoa keino elää onnellista elämää. Mutta miten se onkaan niin että aina välillä tämä yksinkertainen elämänohje unohtuu! Siksi on hyvä että tehdään Perfect Days’in tapaisia elokuvia. Muistuttamaan ja herättämään olennaiseen.

Elokuvan miehellä on harrastuksena ottaa päivittäin kuvia puista vanhalla pokkarikamerallaan. Vein juuri oman vanhan pokkarikamerani liikkeeseen arvioitavaksi. Sain hinta-arvioksi 15 euroa, sen verran liike on valmis siitä maksamaan. Nyt mietin että en ehkä vielä myykään kameraa. Jospa ostankin siihen filmin ja kokeilen ottaa kuvia ihan niin kuin siivoojamies!

Puolustuspuhe klassisille ravintoloille

Hesarissa on viime päivinä ollut juttuja ravintoloista. Viimeksi turkulaisesta Michelin-ravintola Kaskista ja sitä ennen helsinkiläisestä 90-vuotta täyttävästä Sea Horsesta eli Sikalasta. En ole käynyt Kaskiksessa, Sikalassa usein.

Lukemani perusteella ravintolat edustavat alan ääripäitä. Sikala on klassinen kansankuppila. Siellä viihtyvät niin herrat kuin narrit. Ruoka on perinteikästä; lihapullia, silakoita, sipulipihviä. Annokset isoja, ei tarvitse toista ruokaa sinä päivänä syödä, kun on Sikalassa lounastanut. Ruuasta näkee mitä se on, se ei tarvitse esittelyjä. Lisukkeet ovat simppeleitä; puolukkasurvosta, punajuuria, suolakurkkua. Heti ovensuussa on pyöreä kantispöytä. Siinä istuvat enemmän ja vähemmän alkoholisoituneet jokapäiväiset asiakkaat turisemassa.

Mukavimmat paikat ovat loossipöydät, mutta niitä on vain rajallisesti. Kerran lounaalle mennessämme yritimme istahtaa vapaana olevaan. Siihen oli valmiiksi katettu paikka yhdelle. Tarjoilija sanoi oitis että ei siihen, siihen tulee istumaan eräs herra lounaalle, jolle on tärkeä saada istua juuri siinä. Menimme kiltisti seuraavaan.

Helsingissä on onneksi jäljellä vielä näitä klassisia ravintoloita, jotka ovat olleet olemassa ”aina” ja joiden ruokalistat eivät ole luovuuden ja trendivillitysten taidonnäytteitä. Kruunuhaassa on Kolme Kruunua. Siellä voi myös ihastella upeita Tynellin valaisimia ja vanhaa sisustusta. Kosmos on perinteinen taiteilijaravintola keskustassa. Siellä saattaa myöhemmin iltapäivällä olla äänenvoimakkuus korkea, kun pitkillä lounailla istuvat innostuvat tarinoimaan. Töölössä on Lehtovaara ja Elite, Meilahdessa Meiccu, Weeruska Alppilassa. Salve on vanha merimiesravintola Hietalahdessa, joka tosin joitakin vuosia sitten joutui jättämään perinteikkään asemapaikkansa ja muuttamaan muutama sata metriä pois entisiltä sijoiltaan, mutta on muutosta huolimatta säilyttänyt ruokalistansa entisellään.

Perinteisen ruokalistan lisäksi klassikkopaikkojen hyviä puolia on sisustus. Pöydät ovat miellyttävällä etäisyydellä toisistaan. Ei tule tunne siitä että istuisi samassa pöydässä naapuripöydän kanssa. Monissa uusissa ravintoloissa pöydät ovat tilan maksimoimiseksi aivan vieri vieressä. Ja yleensä näissä paikoissa soi taustamusiikki, joka voi olla häiritsevän kovalla. Sen volyymia ei lasketa vaikka pyytäisi. Musiikkigenre ja -taso on suunniteltu ravintolan konseptiin sopivaksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun modernissa ravintolassa tilaat sapuskasi, saat kaupan päälle esitelmän ruuan raaka-aineista, alkuperästä, sisällöstä & valmistuksen hienouksista. Kaskiksessa lehtiartikkelin mukaan tämän ruuan esittelyn tulee antamaan itse kokki. Mutta vähintäänkin tarjoilija pitää ruoka- ja juomaesittelyn. Klassisessa ravintolassa ruoka tuodaan pöytään ja se siitä. Lihapullat eivät tarvitse esitelmää. Jos rupeat juttusille tarjoilijan kanssa, joka todennäköisesti on työskennellyt samassa paikassa jo vuosikymmeniä, hän saattaa kertoa jotakin ravintolan historiasta, sisustuksesta tai siellä aikoinaan käyneistä taunopaloista ja ansaikosista.

Hesarin artikkelissa Kaskiksen omistajakokit harmittelivat ravintolabisneksen kannattamattomuutta. Vaikka ravintola on ilta toisensa jälkeen loppuunvarattu, ei silti kaiken vaivan jälkeen jää paljoa käteen. En tiedä, tuleeko Kaskis viettämään koskaan 90-vuotisjuhlavuottaan. Toki toivon sitä. Omistajakokit tuntuvat omistautuneelta asialleen ja näkevät paljon vaivaa ruuan eteen. Designruoka ja oma ravintola on heille sydämen asia. He keräävät itse annoksissa käytettävät kukat ja yrtit. Kun ravintola on kiinni, tulevat valmistamaan jälkiruuan vaativia osia – kuten pieniin sammakkomuottiin tehtyjä karkkeja.

Henkilökohtaisesti en ole design-ruuan ystävä. Oikeastaan minua kummastuttavat oudot raaka-aineet ja niistä tehdyt erikoisuudet, joiden ulkonäöstä ei pysty päättelemään, onko kyseessä pääruoka vai kakku vai karkki vai kepponen. En tykkää kuunnella pöydän vieressä pidettäviä monologeja ruuasta. Haluan keskustella oman pöytäseurueeni kanssa asioista jotka meitä kiinnostavat. En pidä taustamusiikista. En pidä siitä että naapuripöytä on liian lähellä. En pidä erikoisista design-lautasista, joista ruoka on vaikea syödä. Viime aikoina muotina ovat olleet kulhomaiset keraamiset astiat, joiden pohjille haarukat ja veitset luiskahtavat makaamaan heti kun otteen irrottaa.

Siksi minä pidän tavallisista kortteliravintoloista ja klassista ravintoloista, ja suosittelen niitä mielelläni muillekin. Kun tulette Helsinkiin, käykääpä Sikalassa tai Kolmessa Kruunussa. Ette varmasti pety.

Nainen peilissä

Palaan vielä matkailuaiheeseen.

Matkailu avartaa. Mutta en tarkoita nyt sen alkuperäisessä merkityksessä, vaikka varmasti niinkin on. Tarkoitan näkymää hotellin peilissä!

Kotona peilit ovat tutuissa ja siksi turvallisissa paikoissa. Mutta auta armias, hotellissa ne voivat olla missä vain! Ja paljon isompia kuin kotipeilit. Niinpä näet itsesi pitkästä aikaa, eikä näky varsinaisesti välttämättä ihastuta.

Meillä kotona kylpyhuoneen peili on siten että siinä näkyy tämän ikäisestä ihmisestä juuri sopivasti eli rintojen yläpuolinen osa. Naama, rintakehä ja pää eivät vielä kauhistuta. Joskus hiukset kylläkin.

Hotellin kylpyhuoneessa saattaa olla vastassa koko seinän kokoinen peili. Näet itsesi ja todellisuuden pitkästä aikaa. Nykyisin kun kaikesta varoitetaan etukäteen että ihmiset eivät järkyty lukemastaan tai elokuvassa näkemästään tai että tila koetaan turvalliseksi, niin kyllä pitäisi olla varoitus hotellihuoneen kylppärin ovessa, että pistä hyvä ihminen jotakin päällesi ennen kun sisään astut ettet vain järkyty itsestäsi.

Minua neljä vuotta vanhempi viisas ystäväni puhui aina niin kauniisti ikääntyvistä vartaloista. Siitä kuinka hän muisti jo pikkutyttönä katsoneensa mummia saunassa, ihmetelleensä kaikkia niitä ihmisvartalon ruttuja ja monttuja ja miten kaunis se omalla, rupsahtaneella tavallaan oli. Ja siten usein osaakin katsoa muita, mutta kun katse kohdistuu omaan itseen, suhtautuminen muuttuu. Omaa rupsahtamistaan ei osaa nähdä kauniina. Vaikka pitäisi.

Vaikka nuorempana olisi vannonut että minä en sitten mäkätä vanhenemisesta, hyväksyn sen sellaisena kuin tulee, ei sitä kuitenkaan osaa, mäkättää mielessään kuitenkin. Suunnittelee kiinteytyvänsä, laihduttavansa, jotenkin mystisesti palautuvansa ennalleen.

Mutta ehkä tässä olisi sellainen hyvä ohjenuora kaikille joilla on lapsenlapsia – eritoten tyttöjä – että muistaisi ja osaisi välittää pienelle tytölle ajatuksen siitä että vanheneminen on kaunista, eikä siinä todellakaan ole mitään hävettävää, se on luonnollista. Ja meidän pitäisi voida katsoa itseämme peilistä kaiken ikäisinä näkyä aina vain ihastellen, ei koskaan moittien.

Vanha peiliä tarkoittava sana ”kuvastin” on muuten hieno ja asiaansa oivallisesti kuvaava sana. Harmi että se on jäänyt pois käytöstä!

Ei lukuhaaste vaan lukemisen haaste

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin lukea uudelleen samaa kirjaa. Osasyynä oli se, että minulla ei ollut matkalukemisena kuin yksi kirja ja se oli niin hyvä ja mukaansatempaava että luin nopeammin loppuun kuin olin kuvitellut. Joutessani aloitin kirjan uudelleen alusta.

Mutta oli muitakin syitä. Minusta tuntui että kirjasta meni ensimmäisellä lukukerralla osa ohi. Nyt mietin, johtuiko se minusta vai kirjasta?

Nukahtelen helposti lukiessani ja siksi lukukokemus pätkii. Pätkälukeminen vaikeuttaa kokonaisuuksien hahmottamista. Vai onko minulla jotakin neurologisia ongelmia, haastetta muistaa lukemani? Onko minulla dementia? Toisaalta monien nykykirjojen rakenne – kuten myös tämän – on haastava. Tarina on kaleidoskooppimainen, monikerroksinen, eri aikatasoissa, eri näkökulmissa, henkilöitä tulee ja menee ja taas palaa. Rakenne tekee kirjasta mielenkiintoisen, samalla hivenen vaikean.

Kirja alkaa loppukohtauksella, toinen päähenkilöistä hukkuu. Sitten tarina kerrotaan päähenkilön veljen kautta. Hän on kuitenkin tarinassa sivuosassa, mutta koska kertomus alkaa hänen elämänsä kuvauksella, hänen näkökulmastaan, lukija hämäytyy luulemaan että kyseessä on päähenkilö. Kirjan oikea päähenkilö tulee mukaan tarinaan vasta paljonpaljon myöhemmin.

Lukiessa olen miettinyt, johtuuko sekavalta tuntuva rakenne siitä että tarina on kerrottu siten että se on ajateltu kuvakerrontana. Filminä tai elokuvana kirjan rakenne toimisi loistavasti. Ehkä se on kirjoitettu suoraan vastaamaan kuvakerronnan lainalaisuuksia. Alun hukkumiskohtaus olisi varmasti loistava aloitus elokuvalle.

Sitä en osaa sanoa, toimiiko kerronta äänikirjana? Vai olisiko ehkä jopa vielä vaikeampi käsittää? Luulen että minun tapauksessa se olisi vielä vaikeampi formaatti.

Onko muilla vastaavanlaisia lukemisen ymmärtämisen haasteita? Ovatko kirjat muuttuneet monimutkaisemmiksi vai onko minun päässäni jotain vikaa? Vai molemmat.

Ai niin, kirja on Emily St.John Mandelin Lasihotelli ja se on hyvä kirja!

Etelässä nuorena ja vanhana

Nuorena ihmettelin vanhoja ihmisiä, jotka matkustavat samaan paikkaan ja jopa hotelliin. Se oli minusta järjetöntä. Eikö kannattaisi aina matkustaa uuteen paikkaan ja kokea jotakin uutta? Eikö se ole matkustamisen koko idea, uudet elämykset?

Nyt kun minusta on tullut vanha, ei ihmetytä ollenkaan. Päinvastoin, samaan paikkaan ja hotelliin matkustaminen on paras ratkaisu. Silloin ei pety. Tietää jo lähtiessään että tästä tulee hyvä matka. Matkustamiseen liittyvä stressi vähenee. Ei mene aikaa turhaan hössötykseen, kun tietää missä on lähikauppa, paras ruokapaikka, minne päin kannattaa lähteä kävelemään, mistä löytää taksin.

Taksista tuli mieleen että vaarallisinta matkoilla ovat taksit! Jälleen kerran osui kohdalle kuljettaja, jonka kyydissä sai pelätä päästäänkö elävänä lentokentälle asti. Istuin takapenkillä kuljettajan takana, eikä minulla ollut näköyhteyttä häneen. Kiinnitin jo alkumatkasta huomioita että ajotyyli oli poukkoileva ja välillä auto meni aivan ajokaistan ulkoreunalle, välillä kuljettaja ajoi keskellä kaistoja.

Mies istui vieressä ja näki kuljettajan kasvot. Tunnelissa taksinkuljettajan silmät menivät kiinni, hän nukahteli! Ruvettiin sitten huutelemaan takapenkiltä, että hei, oletko väsynyt, mikä hätänä? Kehotettiin miestä ajamaan loppumatka hiljempaa. Mieli olisi tehnyt jäädä pois kyydistä, mutta mitenkäs sen teet moottoritiellä. Joko nuorimies oli todella väsynyt, toisaalta kello oli yhdeksän aamulla, joten ei kai sentään. Tulimme siihen tulokseen että mies taisi ajaa autoa huumeiden vaikutuksen alaisena.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun taksin kyydissä ulkomailla pelotti! Kerran kohdalle osui kuski, joka oli vihainen että olimme keskeyttäneet hänen kahvitaukonsa tilaamalla taksin. Ajoi kuin hurjapää ja kun pyysimme ajamaan hiljempaa, suuttui vielä enemmän ja kiihdytti lisää.

Nyt päätettiin että tästä lähtien kun tilataan taksi ulkomailla, kerrotaan että meillä on huonoja kokemuksia vastaavista tilanteista ja haluamme kuljettajan, joka takuuvarmasti ajaa rauhallisesti, mieluiten vanhan naisen. Enää ei oteta riskejä joutumalla huumekuskien kyytiin.

Vietimme viisi päivää Carihuelassa Espanjan aurinkorannikolla. Tai oikeastaan kolme päivää, kaksi päivää olimme Malagassa. Olipa nostalginen matka! Carihuela on meille tuttu paikka 20 vuoden takaa. Keväällä 2004 vietimme kymmenvuotishääpäivää. Poika oli puolivuotias. Mietimme silloin, minne voisimme matkustaa kätevästi pienen lapsen kanssa. Niin että lentoaika ei olisi liian pitkä, aikaero ei häiritsisi ja olisi lämmintä. Vastaukseksi tuli Carihuela.

Oli nostalgista olla nyt samassa paikassa, kulkea samoja rantoja, syödä samassa ravintolassa. Oli kuin olisi ollut aikakoneessa. Samalla oli vähän haikeakin olo, mihin nämä vuodet ovat valuneet. Miten nuori ja energinen silloin olikaan, kun työnteli rattaita, joissa lepäili pieni poika, pulleat jalat rattaiden reunalla, varpaat harallaan. Tuntui että kaikki oli edessäpäin, niin kuin olikin. Nyt moni asia on takanapäin. Silti pitäisi jaksaa olla katse kohti tulevaa.

Tuli olo, miksi emme kävisi Carihuelassa useammin! Sinne on helppo tulla ja olla juuri tuttuuden takia. Aurinkoranta on kaupunkien letka. Ei välttämättä edes huomaa, milloin kylä vaihtuu toiseksi. Eri alueilla on kuitenkin aivan omanlaisensa tunnelma. On ökypaikkoja, ja on röntsäpaikkoja. Carihuela on meidän – ja hollantilaisten – mieleen, symppis ja aidonoloinen. Rannalla on kivoja apartementos-paikkoja. Parvekkeet merelle, pieni keittiö huoneen nurkassa, kylpyhuone. Kaikki tarvittava, ei mitään turhaa. Nurkan takana kauppa, mistä saa tarvittavat elintarvikkeet aamu- ja iltapalaa varten.

En tiedä, minkälainen meno ja meininki Carihuelassa on kesällä, mutta näin talvella on rauhallista, koska kaikki ovat vanhoja! Tulikin mieleen, miten matkailuala on ottanut huomioon että tulevaisuudessa – tai ei oikeastaan tulevaisuudessa, vaan nyt – suurin osa matkustajista on eläkeläisiä. Heitä on lukumääräillisesti enemmän, heillä on aikaa ja rahaa, mutta tarpeet ja toiveet erilaiset kuin nuoremmilla. Liikuntarajoitteet voivat vaikeuttaa olemista, portaita ei voi tai jaksa rampata. Lastenrattaiden sijaan matkatavarana voikin olla rollaattori. Vanhemmat matkustajat saattavat tarvita enemmän terveyspalveluja matkoilla. Ja heille maistuisi pienemmät ruoka-annokset. Me otamme usein pääruuan sijaan kaksi alkuruokaa välttääksemme ähkyn. Pääruoka-annokset ovat usein turhan isoja. Espanjassa voi tilata pöydän täyteen erilaisia pieniä mereneläväannoksia. Siitä on kiva yhdessä popsia ja maistella vähän kaikkia.

On ihan hyvä idea matkustaa paikkaan, jonka tietää mieleisekseen. Asua samassa hotellissa, kulkea omia, vanhoja, hyväksi havaittuja reittejä. Tilata ruokia, joista tietää pitävänsä. Antaa nuorempien hakea uusia elämyksiä – ja siinä samalla välillä pettyä. Heillä on edessä vielä monta tilaisuutta kokea.

Sotaisaa retoriikkaa

Vähän on ikävä vuotta 2018. En tosin muista, mitä silloin tapahtui, mutta ei ollut ainakaan sotia eikä kulkutauteja. Väsyttää nämä maailman tapahtumat ja kauheudet! Vai olikos se juuri vuosi 2018 kun oli ennätyskuuma heinäkuu ja presidentit Putin ja Trump tapasivat Helsingissä? Taisi olla.

Rakennettiin vaja mökille, siitä tuli vino, kun en tarkistanut että perustuskivet ovat varmasti samassa tasossa. Vaja nimettiin korkean tason tapaamisen kunniaksi Trumputtimeksi. Nimi kirjoitettiin oven päälle. Trumputtimessa säilytetään polkupyöriä, pihapingispöytää, surffilautaa ja sähkömopoa, jonka akku meni tyhjäksi ensimmäisen kesän jälkeen. Säälittävä vaja, mopo ja jopa itse diktaattorien tapaaminen. Nyt ne ovat taas molemmat kohta vallassa ja mitä mahtavatkaan keppostella pitääkseen meidät kurissa ja pelossa. Mutta silloin, vuonna 2018, kaikki oli hyvin. Edessä oli panepidemia ja sodat.

Ukrainan sodan alusta on nyt melkein tasan kaksi vuotta. Muistan sen hyvin. Siskontytölle tuli koiranpentu samana päivänä. Jotenkin sekin on syntymässä säikähtänyt olento. Syö masennuslääkkeitä ja adhd-lääkkeitä, koirapolo. Hetki sitten Suomi oli voittanut joissakin kisoissa. Iloisia ihmisiä kiipeili Havis Amandalla ja bussipysäkkien päällä lippuja liehutellen ja hoilaten. Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ilo ja huolettomuus loppuivat. Alkoi huonojen uutisten aikakausi.

Pikkuhiljaa myös mediasisältö on muuttunut. Päivittäin lehdestä voi lukea uutisia armeijasta, varusmiehistä, aseteollisuudesta, huoltovarmuudesta, rajasta. Sotapuhe on arkipäiväistynyt. Joku asiantuntija sanoi että kannattaa olla hyvässä kunnossa parin vuoden päästä. Outoja varoitteluita ja valmisteluja. Ihan kuin meitä kaikkia totuteltaisiin sotaan.

Kävelin viime viikolla Sanomatalon läpi. Siellä oli näyttely Helsingin pommituksista. Periaatteessa ihan kiinnostava. Muissa olosuhteissa ja eri aikana olisin varmasti ollut kiinnostunut tutkimaan näyttelyä. Nyt teki vain mieli kävellä ohi.

Miten tästä maailmanpoliittisesta tilanteesta, näistä konflikteista ja sodista päästään pois? Tuntuu kuin ketään ei edes kiinnosta etsiä ratkaisua sopuun ja rauhaan. Kukaan ei puhu rauhasta. Kaikkialla etsitään lisää rahaa sodankäyntiin, miten saadaan pidettyä sota käynnissä.

Saa nähdä mitä tapahtuu kun lumet sulavat ja kesä tulee, mitä tapahtuu itärajalla. Lehdessä luki että Iso-Britannia vie turvapaikanhakijat Ruandaan. Maksaa Ruandalle pakolaisten vastaanottamisesta miljoonia. Kaikkea ne ihmiset keksivät. Köyhät maat ottavat vastaan meidän roskat, turvapaikanhakijat ja pakolaiset, rikkaat maat maksavat siitä että köyhät maat ovat jätteiden ja ”ylimääräisten” ihmisten kaatopaikkoja. Hirvittävän ruma skenaario. En tiedä, kauanko jaksan pitää päätäni pensaassa. Mutta en uskalla sitä poiskaan ottaa.

Katse on pidettävä lähellä – omassa arjessa ja omissa, mitättömissä pikku puuhissa että jaksaa.

Mietin, ehtiikö Helsingistä tulla valmis ja rauha palata maailmaan minun elinaikanani. Epäilen.

Elämänsiivous vs kuolinsiivous

Alkuvuosi on kulunut kuntoillessa ja siivotessa. Sääolosuhteet ovat Etelä-Suomessa olleet poikkeuksellisen huonot. Kaunis talvisää katosi. Tilalle tuli kaikkea mahdollista epämiellyttävää: tuulta, vesisadetta, räntää, jäätä. Ulkona ei enää halunnut liikkua missään muodossa, oli siis pakko hankkiutua sisäliikunnan pariin. Hyvä niin. On tullut täsmäkuuri lihaskuntotreeniä.

Kirjastosta käsiin osuin Elämänsiivous -niminen kirja. Lukeminen jäi kyllä kesken, mutta sinänsä kirjan teema oli mielenkiintoinen. Paljonhan on puhuttu kuolinsiivouksesta, kaikesta turhasta luopumisesta, mutta myös elämää voi yrittää siivota pois turhista mieltäpainavista muistoista tai asioista. Ehkä omaa mieltäänkin voisi tai pitäisi siivota. Heittää pois negatiiviset ajatukset ja suhtautumistavat. Helpommin sanottu kuin tehty!

Me olemme tehneet ihan perinteistä ”kuolinsiivousta”. Projekti on vielä kesken, mutta hyvässä vauhdissa. Ajatuksena on että periaatteessa kaikki mitä on vintissä tai kellarissa on turhaa – poislukien kausitavarat, kuten esimerkiksi joulukoristeet tai talviliikuntavälineet. Myös turhista astioista on luovuttu. Ajatuksena on se että kaapissa olisi vain ne astiat ja tavarat, joita oikeasti käytetään. Yllättävän hankalaa on luopuminen. Moneen asiaan liittyy muistoja. Mutta eihän tarkoitus suinkaan ole kaikesta luopua, vain niistä mitä ei käytetä.

Heillä, jotka ovat muuttaneet usein, tulee muuton yhteydessä tehtyä perinpohjainen siivous ihan luonnostaan. Mutta me olemme yhdessäolomme aikana muuttaneet vain kerran, vuonna 2000 nykyiseen kotiin. Tavaraa on 24 vuodessa ehtinyt kertyä.

Ehkä olisi syytä ottaa käyttöön kierrätyskassi tai laatikko, johon keräisi jatkossa kaikki sellaiset eteen tulevat tavarat, jotka voi viedä kirpputorille. Onneksi vielä on kirpputoreja, jotka ottavat vastaan tavaraa. Ja Sortti-asemat eli jäteasemat ovat myös uskomattoman hienosti organisoituja paikkoja! Kaikelle on oma paikkansa, ja siellä on oma kontti Kierrätyskeskukseen meneville tavaroille. Sinne veimme mm. vanhat laskettelusukset. Oli muuten painavat! Kyllä tulee nopsasti mäkeä alas sellaisilla suksilla. Ei taida olla ihan nykypäivää.

Löysin myös Kameratori -nimisen paikan, joka ostaa vanhoja filmikameroita. Kävin viemässä omani sinne arvioitavaksi. Kysyin, mihin vanhoja kameroita käytetään, osiksiko vai käyttääkö joku niitä? Asiakaspalvelija sanoi että niille on nykyään taas kysyntää. Filmikameroita ei enää valmisteta lainkaan, ja jotkut ovat tykästyneet ottamaan taas niillä kuvia. Kännykkäkuvaaminen on liian helppoa.

Vielä pitäisi löytää ottaja/ostaja muutamalle tuolille ja risalle pöydälle, jossa on kyllä kaunis ja ehjä jalkaosa. Pöytälevy on mennyt huonoon kuntoon. Kyllä tästä loppuelämän kestävän harrastuksen saa! Niinhän se taitaa olla, elämän ensimmäinen puolisko kerätään tavaroita ja jälkimmäiselle puoliskolla yritetään päästä niistä eroon.

Nyt aurinko paistaa! Ihanaa. Tänään voisi tehdä kunnon, pitkän kävelyn ja käydä vaikka pullakahvilla. Tekisi mieli pullaa!

Mitä kuuluu?

Yksi vaikeimmista helpoista kysymyksistä on Mitä kuuluu?

Englannin kielessä asia on ratkaistu näppärästi. Kuuluu vastata että hienosti menee, kaikki fantastisesti, mutta voi onnetonta suomen kielessä pitää vastata oikeasti mitä kuuluu. Kuka siihen osaa yhtäkkiä mitään järkevää sanoa. Kysymys on ympäripyöreä ja niin on vastauksetkin. Yleensä sanon sitä samaa, eipä tässä kummempaa ja höystän tiedon jollakin anekdootilla, pienellä arkipäiväisellä asialla mitä olen puuhannut ja mitä tulee mieleen, tyyliin olen siivonnut viime aikoina vinttiä, hirveä homma.

Ja auta armias jos joku kysyy mitä puolisolle kuuluu. Kerran muistan miettineeni vastausta tovin ja tokaisseeni sitten että viime viikolla osti uusia nilkkasukkia. Mistä minä tiedän mitä minun miehelleni kuuluu. Kuuluisiko tietää? Varmaan kuuluisi. Mutta eihän sitä kolmenkymmen avioliittovuoden jälkeen kauhean paljon puolison tuntemuksia ja tekemisiä kysele. Vaikka varmaan pitäisi. Juuri vastikään kävimme kiivasluonteiseksi muuttuneen keskustelun siitä, mitä mies tekee työhuoneessaan. Mies luuli minun tietävän että hän aina siellä ollessaan kirjoittaa, ei suinkaan katso urheilua, vaikka joskus katsookin. Minä vastasin että mistä minä voin tietää. Minä olen ajatellut että hän on niin kuin muutkin ihmiset, tekee töitä ma-pe ja viikonloput lepää. Mutta ei ollut näin. Siellä teki kirjoitushommia vaikka oli viikonloppu, ei katsonut urheilua. Hyvä kun tuli puheeksi.

Isovanhemmille ”mitä kuuluu” kysymykseen on helppo vastata. He kertovat ensin ensin lastenlasten kuulumiset ja sitten lasten kuulumiset. Mitä heille itselleen kuuluu, siihen vastaus ei yleensä yllä. Joskus nämä keskustelut voivat olla hämmentäviä, eritoten jos lapsia tai lapsenlapsia ei itse ole koskaan tavannut, he ovat vain nimiä näissä satunnaisissa mitä kuuluu -keskusteluissa.

Ehkä ei pitäisi kysyä mitä kuuluu. Ehkä se on liian hähmäinen, ympäripyöreä kysymys vastattavaksi järkevästi tai niin että siihen voisi vastata mielenkiintoisesti. Ehkä pitäisi kysyä konkreettisempia asioita, suorempia kysymyksiä. Mitä olet viime aikoina puuhannut. Mitä on ollut mielen päällä viime aikoina. Millä fiiliksillä viime aikoina. Sellaisiin kysymyksiin olisi helpompi vastata. Ja ehkä vastauksetkin olisivat mielenkiintoisempia kuin nilkkasukkien ostamista. Yleensä kysyjä kaiketi haluaa ihan oikeasti kuulla mitä juuri sinulle kuuluu pitkästä aikaa. Ainakin suomen kielellä kysyttäessä.

Liike on lääke, totta!

Viime kuussa palasin monen vuoden tauon jälkeen kuntosalille. Paluu ei johtunut mistään uudenvuoden lupauksesta tai elämäntapamuutoksesta. Syy oli säässä. Ulkona oli monta päivää kurjaa, liukasta ja märkää, oli keksittävä joku sisäliikuntamuoto ettei tule hulluksi. Kaiken lisäksi olin saanut töistä Smartum -rahaa. Sen pystyi käyttämään johonkin itse valitsemaan kulttuuri-, terveys- tai liikuntapalveluun.

Kuntosalin valinta oli helppo. Oli pakko valita toinen kuntosali kuin se missä olin käynyt ennen. En halunnut mennä samaan kuin missä poika käy, ettei hänen tarvitse hävetä mamman suorituksia. Joten valitsin sen toisen lähellä sijaitsevan, sokkeloisen loukon kellarikerroksessa, ei mitenkään ulkoisesti innostava miljöö.

Oli toinenkin syy, mikä puolsi kyseistä kuntosalia. Heillä oli tarjonnassa ns.päiväkortti. Eli kuntosalikortti, joka oli edullisempi ja toimii vain klo 15 asti arkisin. Sehän käy minulle! En edes jaksaisi urheilla iltaisin, korkeintaan kävellä. Kuntosalikeikka ei vie paljon aikaa. Teen säpäkästi tietyt samat jalka, selkä ja vatsaliikkeet. Siinä ei kauan nokka tuhise. Kotona käyn suihkussa, vaikka saunakin olisi salilla tarjolla.

Päivisin ikäjakauma salilla on varsin korkea. Olen ihan nuorikko heidän joukossaan. Hieno asia että lihaksista pidetään huolta. Nehän nyt lähtevät ihan ensimmäisenä jos ei vähän itseään rääkkää. Katoavat muuten myös jalkateristä! Sain lähetteen fysikaaliseen jalkaterän kivun takia. Olin ihan varma että minulla on nivelrikko. Olin asiaa googlannut ja tähän johtopäätökseen tullut. Jalkaterä kuvattiin: luusto ja nivelet olivat ihan kunnossa, niissä ei ollut mitään vikaa. Lääkäri passitti fysikaaliseen. Sain sieltä jumppaohjeet. Kolme mitättömän pientä liikettä pitää tehdä päivittäin. Olen nyt niitä tehnyt vasta toista viikkoa. Heti aamulla teen sillä aikaa kun kahvi ropisee keittimeen, ehdin tehdä ensimmäisen jalkajumpan. Toisen kerran iltapäivällä tai illalla, milloin nyt ehtii/jaksaa/tulee sopiva tilaisuus. Ja ihme ja kumma, kivut ovat helpottaneet! En olisi ikinä uskonut, miten pienestä voi olla kiinni.

Liike on lääke, niinhän sitä sanotaan ja totta näköjään on. Joten jos on jotakin kipuja, kannattaa kyllä käydä fysiatrin –vai mitä ne on nimeltään– vastaanotolla. Saattaapa kivut kadota ihan sillä välin kun kahvi ropisee kannuun.

Vanhusten kimppakämppä

Kävelin kotiin töistä parikymppisen työkaverin, Lotan kanssa. Lotta kertoi asuvansa kimppakämpässä. Oi miten kivaa! Kyselin kokemuksia. Saman ikäisenä kuin Lotta opiskelin kauppaopistossa ja olin hieman kateellinen luokkakavereilleni, joilla oli yhteinen kämppä. Siellä asuminen kuullosti idylliltä. On aina juttuseuraa, illalla keitetään teetä ja jutellaan, viikonloppuisin bailataan. Omalla kohdalla kimppakämppävaihe jäi elämättä. Niinpä kerroin Lotalle että jos minä joskus jään leskeksi ja olen vanha, minä haluan asua vanhusten kimppakämpässä. Lotta vastasi lakonisesti että sitä kutsutaan vanhainkodiksi!

En minä vanhainkotia tarkoittanut! Minä kuvittelin mielessäni sellaisen kimppakämpän kuin Tyttökullat -ohjelmassa. Muistattehan tuon tv-sarjan, missä neljä kovin erilaista vanhaa naista jakaa keskenään omakotitalon ja heille tapahtuu monenlaista hauskaa. Sellaisessa kimppakämpässä minä haluaisin asua.

Idealismia, sitähän se tietenkin on. Tyttökullat -hahmot olivat hyvin aktiivisia ja terveenoloisia, energisiä ja positiivisia. Hiukset hienosti laitettu, meikit kasvoilla, liehumekot päällä. Ei mitään pierukalsareissa rollaattoreita lykkiviä sanattomia olentoja. Ehkä Lotta on oikeassa, vanhusten kimppakämppä on vanhainkoti. Mutta Tyttökullat -koti olisi ihana!

Katsoin Yle Areenalta Linna -sarjan toisen tuotantokauden. Siinä on kanssa eräänlainen kimppakämppä –vankila. Asukkaiden joukossa on kaksi ulkomaalaista, iäkästä rouvaa, jotka olivat jääneet kiinni huumeiden salakuljetuksesta. Heitä katsoessani tajusin itsekin näyttäväni huumeiden salakuljettajalta. Että ei pidä ihmetellä, jos lentoasemalla huumekoira tulee haistelemaan. Ilmeisesti vanhoja rouvia käytetään muuleina huumebusineksessä.

Toinen rouvista oli ollut pitkään huumebusineksessä. Kertoi että siitä irti pääseminen on vaikeaa, ja sitten hän oli taas retkahtanut kuriirikeikkaan. Jäi epäselväksi, miksi? Ehkä raha oli houkuttanut. Toinen rouvista oli huijattu salakuljetukseen. Hän luuli kuljettavansa rahaa, ainakin omien sanojensa mukaan. Keikat menivät niin sanotusti vihkoon ja näin espanjalainen ja australialainen päätyivät pannat jalkoihin hämeenlinnalaiseen naisten ”kimppakämppään”. Kaikenlaista.

Sellaiseen kimppakämppään en haluaisi joutua. Onneksi asiaan voi vaikuttaa. Kuriirihommat eivät kiehdo. Mutta Tyttökullat -kimppakämppä kävisi. Onkohan sellaisia oikeasti olemassa? Olisin Rose, se vähän höppänä ja naiivi mummeli.

Takinkääntäjä äänestämässä

Olen kyllä maailman suurin takinkääntäjä! Epäluotettava äänestäjä! Oikea tuuliviirien tuuliviiri.

Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella koin ahaa-elämyksen. Minä en ole äänestämässä itselleni ystävää vaan maalle presidenttiä. Niinpä minun ei tarvitse pitää ehdokkaasta, kunhan hän vain on pätevin. Tein valinnan ja äänestin. Äänestämäni ehdokas pääsi toiselle kierrokselle. Luulisi että minun olisi helppo äänestää häntä uudelleen, mutta ei.

Olen tullut uusiin ajatuksiin. Ehdokas ärsyttää minua liian paljon. Olen alkanut epäillä, onko hän sittenkään paras vaihtoehto. Niinpä kävin äänestämässä toista vaihtoehtoa, joka ei ärsytä ja jonka arvomaailma vastaa paremmin omaani.

Nyt olen siis äänestänyt molempia toisella kierroksella olevia ehdokkaita. Mitähän gallupien tekijät minusta sanoisivat? Onkohan muitakin samalla tavalla sekoilevia äänestäjiä?

Se hyvä puoli tässä sekoilussa on että tavallaan ”olen hyväksynyt” molemmat nyt ehdolla olevat. Olen heidät molemmat arvioinut päteviksi tehtävään. Onneksi kukaan –paitsi te!– ei tiedä, miten tämä äänestyshomma omalta osaltani meni…

Lääkkeitä ja lääkäreitä

Olin saattamassa appiukkoa geriatrille. Istuin vastaanottojan käytävällä odottamassa ja seurasin tapahtumia. Lähellä istuivat äitiään vastaanotolle saattava tytär ja puoliso, jotka täyttivät yhdessä muistisairaan omaiselle tarkoitettua lomaketta. ”Suoriutuuko yksi ostoksista?” kysyttiin lomakkeessa. ”Laita siihen että Kyllä”, puoliso sanoi. ”Eihän selviä. Yhdessä te menette. Ei äiti yksin selviä kaupassa” tytär väitti vastaan. Suunnitteleeko itse ruokailut ja valmistaa ruuat? oli seuraava kysymys. ”Laita siihen että Kyllä”, puoliso sanoi. Ja tytär vastasi ”Eihän suoriudu”. Tällä tavoin he täyttivät koko lomakkeen. Puolison mielestä kaikki oli hyvin, tytär yritti saada realismia vastauksiin. Mietin, miten paljon lääkärien saama informaatio vastaa todellisuutta? Niin potilaalla itsellään kuin lähiomaisella saattaa jostakin syystä olla tarve todistaa että kaikki on hyvin ja niin kuin ennenkin. Todellisuutta ei myönnetä, eletään vanhoissa muistoissa, siinä ajassa kun kaikki oli vielä hyvin.

Ei mennyt ihan putkeen appiukon lääkärireissu. Hänellä on hengenahdistusta ja huimausta, joka todennäköisesti on sydänperäistä. Yksi pallolaajennus on aikoinaan tehty. Geriatri laittoi lähetteen kardiologille. Lähete tuli kuitenkin nopeasti takaisin. Appiukkoa ei otettaisi hoitoon, koska kardiologi epäili oireiden johtuvan pitkäaikaisesta, runsaasta tupakanpoltosta. Eihän appiukko tupakoi! Mutta savolaisena vääräleukana hän tykkää vitsailla. Niinpä vuosi sitten lääkärin kysyessä tupakoinnista, appi vastasi aloittaneensa tupakoinnin seitsemänvuotiaana ja lopettaneensa seitsemänvuotiaana. Jostain syystä –ehkä kiireestä johtuen– lääkäri kirjasi tietoihin että potilas on tupakoinut seitsemänvuotiaasta asti. Nyt tämä väärä tieto kummittelee taustatiedoissa ja estää häneltä hoitoon pääsyn. Olemme yrittäneet hänelle sanoa että ei kannata vitsailla lääkärissä. Eikä esittää tervaskantoa. Väärää informaatiota on yritetty monta kertaa tiedoista poistaa, mutta se kummittelee siellä yhä edelleen ja pompsahtaa esiin, aiheuttaa sekaannusta ja lisää työtä ja vaivannäköä sekä meille että terveysviranomaisille.

Viime viikolla appi otti erehdyksissä nitron ja meni tajuttomaksi. Onneksi mieheni oli paikalla ja tilasi ambulanssin. Vähän ihmeteltiin, miten voi ottaa nitron vahingossa, mutta enpä ihmettele enää, koska toissapäivänä otin itse vahingossa melatoniinin kun piti ottaa verenpainelääke.

Säilytän omia lääkeliuskoja yöpöydällä nätissä rasiassa. Otan verenpainelääkkeen kaksi kertaa päivässä aamulla ja iltapäivällä. Verenpainelääke on hyvin samannäköinen kuin melarest, joka on vain hivenen isompi. Erehdyksessä otin iltapäivällä väärästä liuskasta. Rupesi nukuttamaan. Päiväunilta herättyäni ihmettelin miten syvässä unessa olin ollutkaan. Illalla huomasin että olin ottanut melatoniinin! Ilmankos!

Muuten geriatrireissu meni hyvin. Appi sanoi noin kahdeksan kertaa ”Vanhuus ei tule yksin”. Se on yksi hänen lempivuorosanoistaan. Välillä minusta näyttää päinvastaiselta, siltä että vanhuus nimenomaan tulee yksin. Kotona yksin asuvan lesken, joka ei halua lähteä senioririentoihin, elämä näyttää yksinäiseltä ja yksitoikkoiselta, vaikka lähiomaiset käyvätkin niin usein kuin mahdollista. Päivässä on kuitenkin paljon pitkiä tunteja olla yksin. Olisi edes kissa seurana. Mutta eihän muistisairaalle voi hankkia kissaa. Kissarobotti?

Niitä näitä kaalin päitä

Ajatelkaapa miten jännä juttu. Englanniksi nykyhetki on lahja. Present = nykyhetki, lahja. Kunhan vain muistamme avata sen lahjan! Olla kiitollisia siitä että tähän aamuun heräämme, että meillä on läheisemme ja kaikki on hyvin.

Tammikuu alkaa olla loppusuoralla. Jostakin syystä tammikuu tuntuu kaikista kuukausista pisimmältä. Se vain jatkuu ja jatkuu. Ehdotankin että kuukausi jaetaan kahtia. Alkupuoli voisi olla nimeltään kaamoskuu. Ja kun 17.1. (olikohan se juuri tuo päivä?) kaamos loppuu Lapissa, kuu vaihtuisi uusikuuksi, jota voitaisiin viettää ne muutamat viikot ennen helmikuuta. Mihinkä tammikuun nimi viittaa? Ehkä siitä on kuitenkin vaikea luopua. Ja onhan tammi ihana puu. Olkoon sitten noin niin kuin on.

Mukava olisi jos moni muukin asia saisi olla niin kuin on, eikä tulevaisuudessa pyrittäisi menneisyyteen.

Luin eilen iltapäivälehdestä että Putin on vihjaillut, kuinka Venäjän tulisi saada takaisin entisen impeurinsa aikainen omaisuus muista maista. Tuli puistatuksia. Olen monta kertaa miettinyt sitä, kuinka koko Helsingin keskusta on rakennettu venäläisin varoin. Tsaari halusi Suomen pääkaupunkiaseman pois Turusta lähemmäksi Pietaria ja aloitutti Helsingin rakennustyöt.

Tsaari osoitti jopa erikoisen suurta kiinnostusta yksityiskohtiin. Hän mm. määräsi että Helsingin Tuomiokirkkoon (silloin Nikolainkirkko) ei tehdä arkkitehti Engelin suunnittelemaa suurta kultaista ristiä alttarille. Tsaari halusi perinteisen alttaritaulun. Eikä ensimmäinen alttaritaulu joka maalattiin kelvannut hänelle. Se oli liian lälly, kuvassa Jeesus siunasi lapsia. Niinpä alttaritaulu maalattiin uudelleen ja kuva-aiheeksi valikoitui dramaattinen aihe, siinä kuollutta Jeesusta kannetaan ristiltä pois. ”Pieleen mennyt” teos lapsia siunaavasta Jeesuksesta laitettiin esille Vanhaan kirkkoon.

Että mitä jos Putin nyt sitten haluaa hakea ”omansa” pois. Tuomiokirkon ja Senaatintorin ympäristön siirto rajan yli olisi kyllä varsin mittava operaatio vai riittäisikö sitten pelkkä alttaritaulun luovutus? Iso aukko tulisi keskelle Helsinkiä. Mitähän tilalle rakennettaisiin? Ehkä kauppakeskus Mall of Empire.

Naurattaisi jos ei kauhistuttaisi.

Presidenttiruletti

Viime viikkoina omassa päässä on pyörinyt presidenttiruletti. Olen odottanut, kenen ehdokkaan kohdalle ruletti pysähtyy, ketä äänestän. Nyt se on vihdoin pysähtynyt! Eilen kävin ennakkoäänestämässä. Se sujui joutuisasti. Ei ollut jonoa, pääsin suoraan koppiin. Ja ystävällinen vaalivirkailija tarjoutui pitämään laskiaspullalaatikostani huolta äänestyksen ajan. Eivät olleet pullat tiellä hidastamassa toimitusta.

Oma pääni hiljeni ja ruletti pysähtyi oivallukseen: En ole äänestämässä itselleni ystävää. Olen äänestämässä Suomelle parasta mahdollista presidenttiä.

Jos olisin äänestänyt ystävää itselleni, valintani olisi ollut toinen.

Koska olen suuri edustuksellisen demokratian ystävä ja vaalit on minusta aina mielenkiintoista aikaa, keskustelen mielelläni vaaleista ja ehdokkaista aina kun tilaisuus koittaa. Kaikkihan eivät suinkaan ole innokkaita aiheesta keskustelemaan ja omia ajatuksia paljastamaan. Joten tässä pitää olla herkkänä.

Töissä on eräs henkilö, jonka tiedän keskustelevan mielellään myös politiikasta. Meitä molempia yhdistää kesken jääneet opinnot valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Hän kertoi minulle, ketä aikoo äänestää ja hänen valintansa oli tavallaan täysin päinvastainen. Hän kertoi äänestävänsä ehdokasta, jonka perhejuhlia oli ollut muinoin järjestämässä ja tässä tilanteessa he olivat keskustelleet toista tuntia. Tämä keskustelu oli tehnyt työtoveriini niin suuren vaikutuksen että se oli vakuuttanut ehdokkaan pätevyydestä. Salaa mielessäni ajattelin, onko työtoveri nyt juuri äänestämässä itselleen ystävää vai maalle presidenttiä?

Me ihmiset (itseni mukaanlukien!) emme tee useinkaan kovin rationaalisia päätöksiä. Tai rationaalisuus on vain yksi osa päätöksentekoa. Valintaan vaikuttavat hyvin monet muut asia. Valitsemme auton, kodin, puolison, lomamatkan kohteen –tai sen ketä äänestämme– moninaisten päättelyvyyhtien seurauksena.

Mitä asioita painotamme valinnassa, mitkä voivat jäädä toissijaisiksi? Mitä huonoja puolia tai ominaisuuksia siedämme, jos joku muu ominaisuus on taas huomattavasti vahvempi? Katsommeko läpi sormien lomamatkan kohteen ihmisoikeustilannetta, jos sää ja aikaerorasitus puoltavat kohdetta? Minä olen tehnyt juuri noin. Matkustanut Dubaihin, koska siellä on takuuvarmasti lämmintä eikä aikaeroa, vaikka ihmisoikeustilanne vierastyöläisten tai naisten asema on huono. Niinpä katson läpi sormien myös presidenttiehdokkaan joitakin luonteenpiirteen ominaisuuksia, joista en pidä, jos voin ajatella hänen olevan ehdokkaista paras ajamaan Suomen asioita maailmalla. Kohtaamaan kaiken maailman trumpit ja putinit ja pelaavan pelin aina Suomen pussiin. Ystäviä meistä ei tule. Kunnioitukseni hän voi silti ansaita.

Nyt kun olen vihdoin saanut oman päätökseni tehdyksi, ja sen itselleni perusteltua, voin rauhassa katsoa vaalit loppuun. Hyviä äänestyksiä kaikille!

Sensuuri ja propaganda

Eräs asia nykyajassa ihmetyttää: eri mieltä olevien poistaminen. Luin juuri Hesarista, kuinka Yhdysvalloissa kaksi yliopiston rehtoria saivat potkut Gaza-mielipiteidensä takia, ja gazalaisen taiteilijan näyttely peruttiin.

En ota kantaa itse mielipiteisiin. En ole niihin edes perehtynyt, mutta periaatteena se että joku saa potkut mielipiteensä takia tai taidenäyttely perutaan etnisen taustan takia, tuntuu arveluttavalta. Eikö se ole sensuuria? Joskus sensuuriasioita hoiti valtiovalta, nykyisin sensuuritehtävän hoitavan kanssaihmiset. Ihan niin kuin Neuvostoliitossa ihmiset antoivat ilmi toinen toisiaan.

Oliko se viime talvena kun television aamuohjelman vakioraatilaisista joku kieltäytyi olemasta samassa ohjelmassa Timo Soinin kanssa, koska tämä oli eri mieltä hänen kanssaan. Nainen oli sitä mieltä, että ei koe tilaa turvalliseksi. Eikö keskustelun tarkoitus ole juuri se että eri mieltä, eri katsantokantoja omaavat keskustelevat, vaihtavat näkemyksiään, perustelevat kantojaan? Ei ole kovin mielenkiintoinen sellainen keskustelu, missä kaikki ovat samaa mieltä kaikesta. Siitä tulee vähän mieleen käynnissä olevat presidentinvaalit. Kovin on samanmielisiä ehdokkaita. On vähän platku tunnelma.

Olen katsonut kaikki ehdokastentit televisiosta. Olli Rehnin haastattelussa häneltä tivattiin, olisitko valmis neuvottelemaan Putinin kanssa, ja Olli Rehn vastasi että tarvittaessa keskustelen vaikka itse Beelzebubin kanssa. Pidin vastauksesta. Pitää olla rohkeutta ja kanttia astua samaan pöytään. Haastaa, kuunnella ja sanoa oma mielipiteensä.

En tiedä, milloin tämä puhun-vain-samanmielisten-kanssa-systeemi on alkanut? Mistä se on saanut alkunsa ja mikä järki siinä on? Eihän se johda mihinkään. Ei hyvään, ei huonoon, se on umpikuja.

Luen parhaillani Bonnie Garmusin kirjaa Kaikki on kemiaa ja olen joutunut yllättävän ongelman eteen. Kirja on hyvin kirjoitettu, sitä on miellyttävä lukea, tarina kulkee. Mutta se on niin feministinen että en kestä! Ei minulla ole feminismiä mitään vastaan. Pidän itse itseänikin feministinä – ihan niin kuin myös urheilullisena. Vaikka en taida olla kumpaakaan täysin tai oikein. Ehkä minua kuvaavat paremmin liikunallisuus ja niskavuorelaistyylinen feministisyys.

Välillä kirjan feministisyys huvittaa. Se on niin läpinäkyvää, propagandanomaista. Vähän sama kuin neuvostoystävällisyys suomettumisen aikana. Kirjassa kaikki miehet ovat pahiksia, paitsi päähenkilön mies ja hän kuolee heti alkumetreillä. Myös soutuvalmentaja/synnytyslääkäri on hyvis. Kaikki muut miehet kuvataan inhottavina, itsekkäinä, naisia alistavina, hyväksikäyttävinä, tyhminä öykkäreinä. Päähenkilö on kuin Don Quijote, joka taistelee sovinismin tuulimyllyjä vastaan pelottomasti.

Kirja kuvaa 50-luvun Amerikkaa. Vallalla on jyrkät sukupuoliroolit. Jopa yliopistossa opiskelevan naisen ajatellaan avioiduttuaan jättävän oman uransa ja jäävän kotiin. Suomessa ei sellaista kotirouvakulttuuria ole koskaan ollut. Moni asia on kirjassa naisten ulottumattomissa, kuten soutu! Myös se tuntuu suomalaisesta kummalliselta. Soutaminen on kyllä täällä ihan jokaisen osaama taito, eikä siihen palleja tarvita. Eikä yliopistosta ole täällä tarvinnut kenenkään kotiin valmistua. Pienessä maassa on aina tarvittu kaikkien työpanos. Ja ehkä köyhyys ja agraarisuus ovat myös tuottaneet sukupuolista tasa-arvoa. Suomi ei ole ollut luokkayhteiskunta samaan tapaan kuin moni muu maa, missä yläluokkaiseen elämäntapaan on kuulunut kotirouvuus.

Mutta siis, mielenkiintoinen genre tällainen uudenlainen ”propagandakirjallisuus”. Ehkä sitä tarvitaan maissa, joissa taustalla on erilainen kulttuuri. Tulee mieleen, onkohan tällainen kirjallisuus sallitua esim. muslimimaissa? Voisi kuvitella että kyseinen kirja olisi siellä peräti kielletty. Voisi naislukijalle herätä ajatus protestoida naisten asemaa alistavaa systeemiä vastaan. Kirja pitäisi kääntää arabiaksi ja afganistaniksi! Siinähän olisikin hyvä idea.

Olisinpa Ilona Pääsky!

Jos kehitetään uusi tuote, sille keksitään sopiva nimi ja suunnitellaan ulkonäkö. Mikään ei ole sattumanvaraista, ulkoasun ja nimen pitää sopia tuotteelle, kuvastavan sen ominaisuuksia, joko aitoja tai haluttuja. Onko kyseessä luksus vai ehkä luontoystävällisyys? Mitä nimellä, väreillä halutaan viestiä. Urheilullisuutta? Kotimaisuutta? Yksilöllisyyttä? Nuorekkuutta? Arvokkuutta? Kestävyyttä? Jäänsärkijän nimi pitää olla jykevä, niin kuin Tarmo tai Sisu.

Me ihmisetkin viestimme, tahtomattamme tai tahattomasti. Katsokaapa vaikka taloustieteitä opiskelevia ja verratkaa humanistisia tieteitä opiskeleviin. Vaatetuksen ja ulkonäön perusteella voi hyvin arvata kumpaan joukkoon opiskelija kuuluu. Puoluetaustakin tuppaa näkymään päälle päin.

Jos me ihmiset olisimme tuotteita – joskus tuntuu että jotkut ovatkin tai ainakin yrittävät olla – meidät brändättäisiin nimeä myöten. Itseä hauskuuttaakseni olen miettinyt minkälaisen brändin kehittäisin itsestäni, jos kaikki olisi mahdollista. Nimeksi tuli Ilona Pääsky. Ilona oli helppo. Sukunimeä mietin pitkään. Yllättävän vaikeaa. Sitten ajattelin että haluaisin sen olevan lintuaiheinen. No mitä niitä on? Peippo? Kuikalla on komea ääni, mutta nimenä Kuikka ei tunnu hyvältä. Kiuru voisi olla kaunis mutta sen niminen poliitikko on. Joten päädyin Pääskyyn. Pääskysestä ei päivääkään. Englanniksi tietenkin vähän huono. Miten ne nyt sen sitten sanoisivat ”peiskai”, kirjoittaisiva Paeaesky. Ei kovin nätti. Mutta kaikkea ei voi saada. Ja tämä nyt olisi vain kotimaisille markkinoille.

Tukka olisi harmaampi, kuusi kiloa hoikempi, ehkä kahdeksan. Jalassa ei olisi nivelrikko, eikä allergia vaivaisi. Kynnet hoidetut ja kauniit, pitkät –ei kuitenkaan liian. Ilona Pääsky olisi energinen, iloinen, aktiivinen, optimistinen ja sosiaalinen. Laaja ystävä- ja tuttavapiiri. Paljon harrastuksia kulttuurin ja liikunnan parista. Aina menossa. Paljon kutsuja juhliin, päivällisille, taidenäyttelyihin, avajaisiin, tapahtumiin. Persoonallinen, yksilöllinen, vauhdikas. Pukeutuisi tyylikkäästi mutta persoonallisesti. Tukka olisi aina hyvin. Sellainen olisi Ilona Pääsky.

Ei siis tällainen kotonaviihtyvä, väsynyt, pessimistinen introvertti, jolla ei ole ystäviä edes arkunkantajien verran. Tai jos voisi olla vaikka edes yhden päivän viikosta Ilona Pääsky. En ehkä jaksaisi olla kaikkia seitsemää. Voisi viettää kerran viikossa Ilona Pääsky -päivää. Sitä voisi kokeilla. Ehkä. Mietitään.

Kuka suojelisi kaupungin puistoja?

Näin kerran brittiläisen dokumentin, jossa tutkittiin vapaana kulkevien kissojen kävelyreittejä pienessä kylässä. Kävi ilmi että jokaisella kissalla oli omat kulkureittinsä. Me ihmiset olemme vähän samanlaisia. Kuljemme yleensä samoja, tutuiksi tulleita reittejä. Joskus on kuitenkin kiva olla vähän kuin retkellä omassa kotikaupungissa.

Tosin siinä voi järkyttyäkin. Minä järkytyin näistä Helsingin puistoista. Olin jo aiemmin ihmetellyt Töölössä käynnissä olevaa puiston ”kunnostusremonttia”. Tietenkään keskeneräistä ei pitäisi mennä arvioimaan, mutta en ylipäätään ymmärrä, mikä se sellainen puistoremontti on missä maa möyritään ja ympäristö näyttää taistelutantereelta. Nyt havaitsin saman kohtalon koittaneen myös Kaisaniemen puistolle. Näytti jotenkin oudon avaralta. Onko sieltä kaadettu paljon puita? Mitä ihmettä siellä on tekeillä?

Kansallismuseon ihanasta pienestä puistopihasta on kaadettu kaikki puut uuden lisärakennuksen tieltä. En kestä katsoa, käännän aina siinä kohtaa katseen toiseen suuntaan. Näyttää niin autiolta ja pahalta. Mikä ihme tämä puistojen tuhoamisvimma oikein on? Eikö kukaan suojele kaupungin puistoja?

Ohikulkiessani katsastin uuden hotellin Kaisaniemenpuiston kupeella, Radisson Redin. Vaikea sanoa siitä mitään. Puistoremontti oli niin silmiinpistävä. Voisin kuvitella että jos hotellin ympärillä on kesällä terassi, se saattaisi olla kiva paikka istuskella. Ja hotellin sijaintihan on varsin mainio – keskeinen mutta rauhallinen. Tai rauhallinen ainakin sitten kun puistoremontti on ohi.

Jos kaipaa rauhallista paikkaa istua keskellä kaupunkia niin rautatieaseman sivusiipeen rakennettu hotelli Grand Centralin aulabaarit ovat sellaisia. Kävin siellä ystävän kanssa viime viikolla juomassa skumpat. Viihtyisiä ja hiljaisia tiloja. Minä aina etsin näitä rauhallisia paikkoja.

Tänään ei skumppaa juotu! Tänään oli sporttinen kaupunkikulttuurikävely. Poikkesin keskustakirjasto Oodissa. Se on avattu vuonna 2018 ja olen käynyt siellä sen olemassaolon aikana ehkä kolme kertaa. Minua lähempänä sijaitsee Richardinkadun kirjasto. Kävin itse asiassa kummassakin. Oodi vei voiton. Siellä oli valoisaa ja väljää ja inspiroivaa. Kirjat oli esillä innostavasti. Teki mieli selailla, ottaa hyllystä kirja käteen ja mennä ikkunan viereen pyörivään nojatuoliin sitä selaamaan ja koelukemaan. Tätä kaipaan kirjastolta. Ideoita ja vinkkejä, mitä voisin lukea. Vanhantyylinen Richardinkadun kirjasto kirjatorneineen alkoi tuntua pimeältä ja tunkkaiselta, vaikka kaunis rakennus onkin. Taidankin tästedes käydä Oodissa. Tulee samalla enemmän kävelyaskeleita.

Kiersin puolet Töölönlahdesta. Eläintarhanlahdella oli oikea lintujen hongkong. Kymmeniä – ehkä satoja – vesilintuja pienessä aukiolevassa lahdenpohjukassa. Kauhea kaakatus. Kävi niin sääliksi niitä! Talvi vasta puolessa välissä. Kevättä on pitkä aika odotella siinä pienessä sulassa lämpäreessä.

Ja koska museokortti vanhenee pian, piti viedä poiketa parissa matkan varrelle osuneessa näyttelyssä. Amos Rexissä oli niin pimeää että olisin tarvinnut opaskoiran selvitäkseni näyttelytilassa. Onneksi siellä oli koululaisryhmä, joten päätin seurata niitä että en eksy. Maanantai on siitä hankala päivä että museot ovat kiinni, mutta onneksi Amos Rex on auki maanantaisin. Samoin Kämpin alakerrassa sijaitseva valokuvataiteen museon näyttelytila K1. Siellä oli kiva Pentti Sammallahden näyttely.

Sitten olikin nälkä. Ystävä on kehunut ravintola Bankin lounasbuffetia. Olikin varsin runsas ja monipuolinen. 13,90€ salaattipöytä, keitto, lämminruokabuffet missä kanaa, pastaa, kasvisruokaa ja vielä jälkiruoka ja kahvi. Asiakkaat lähikorttelien toimistoväkeä.

Kaupunkikulttuurikävelyn askelmääräksi tuli 16.090 askelta. Kyllä nyt nivelrikkoa kolottaa. Mutta huomenna onkin lääkäri.

Talviale

Ajattelin kirjoittaa että en ole käynyt alennusmyynneissä, mutta sehän ei ole totta.

Totta on se, että en ole käynyt livenä ja reaaliajassa kauppakiinteistössä. Mutta olen ostanut verkkokaupoista, sama asiahan se tavallaan on. Oikeastaan pitäisi kyllä käydä urheilutarvikekaupassa ja ostaa uudet murtomaasukset ja -monot, mutta en jaksa vaivautua. Verkkokaupasta olen ostanut rintaliivejä, merinovillasilkkipoolon ja -pitkikset sekä Tsaaritar-kynttilänjalan. Kynttilänjalka on jo saapunut, vaatteita vielä odotan. Ei ne merinovillasilkkikalsarit + poolo olleet tarjouksessa, ostin silti, kun koin tarvitsevani. Oli niin järkyttävät pakkaset, innoittivat ostoksiin.

Nykyisin koen kaupoissa kiertelyn varsin epämiellyttäväksi puuhaksi. Ja väsyttäväksi. Yleensä kauppakierrokselta tulee ärtyneenä kotiin. Miksi siis mennä ärsyyntymään ollenkaan?

Mistähän tämä johtuu? Onko se joku vanhenemisen oire vai mistä on kysymys? Tuntuu että kaupoissa on liikaa aistiärsykkeitä, liikaa ihmisiä, liikaa tavaraa, liikaa ääniä. Niissä väsyy ja ahdistuu. En halua väsyä ja ahdistua, siis en mene kauppaan. Tilaan netistä mitä tarvitsen. Muistan miten nuorena tunne oli täysin toinen, oli mukava kierrellä kaupoissa katsomassa mitä uutta sinne oli tullut, saada virikkeitä ja innoitusta. Miksi vastaavaa kokemusta ei enää synny? Onko muilla samanlaisia tuntemuksia?

Vai johtuuko tunne osittain siitä että ei tarvitse oikeastaan mitään. Ja on kyllästynyt kierrättämään vanhoja vaatteita. Ei halua mitään ylimääräistä tai turhaa, mistä pitäisi hetken päästä yrittää päästä eroon. Siitäkin on tullut niin työlästä! Mihinkä ne lumpputason rääsyt laittaa kun ei enää kai sekajätteeseen.

Syksyllä ajattelin hankkiutua eroon vanhasta Burberryn tikkitakista. Se on roikkunut jo aika monta vuotta eteisen vaaterekissä käyttämättä. Entinen suosikkitakkini. Mutta nyt se on käynyt oudon ahtaaksi ja en pidä ahtaista, kiristävistä vaatteista. Ajattelin viedä takin myyntiin Reloviin. Ei kelvannut. Jäi epäselväksi, miksi ei kelvannut. Joten jouduin hakemaan takin takaisin. Nyt se roikkuu taas entisellä paikallaan. Voihan se olla että saan jonkun riuduttavan taudin ja takki muuttuu taas sopivaksi, mistä sitä tietää. Hyvä takki. Klassinen malli.

Istagrammin virta näyttää minulle nykyisin kissavideoiden lisäksi erilaisia näppäriä askartelu-, ompelu- ja kokkausvinkkejä. Kylläpä ihmiset ovat näppäriä ja kekseliäitä. Harmi vain että varsinkin ompelu ei ole ollenkaan minun lajini. Tuskin osaisin laittaa lankaa ompelukoneeseen. Se olisi kyllä hieno taito osata, koska vanhoista vaatteista saisi vaikka mitä, ja ne voisi myös modistaa uusiokäyttöön. Juuri vähän aikaa sitten näin videon, missä nuori tyttö teki torkkupeiton isoisän kauluspaidoista leikatuista neliöistä. Isoisä oli ilmeisen ihastunut vaaleansinisiin kauluspaitoihin, joissa samat sävyt toistuivat ruutuina tai raitoina. Isoisä oli heittämässä paitoja pois, mutta lapsenlapsi teki niistä torkkupeiton. Jääpä myös ihana muisto isoisästä.

Juuri hetki sitten olin heittämässä pois pojan vanhaa pussilakanaa. Sellaista joka on ollut hänellä pienestä asti. Nyt lakana on repeytynyt alaosasta. Jätin sen kuitenkin vielä jemmaan. Ajattelin että siitä voisi ommella vaikka tyynyliinan tai jotain? Pannulappuja? Kuosi on kiva ja jäisi siitä kiva lapsuusmuisto. Mutta kun en ole ompelukykyinen, lakana taitaa jäädä jemmaansa. Ellen sitten toimittaisi sitä pojan kummitädille? Hänellä on ompelukone, ja osaa sitä käyttääkin. Siinähän voisi olla kiva lahja kummilta pojalle. No näinhän tämä tulikin nyt tässä sitten järjestetyksi tämäkin asia. Heippa!

Lisäpäivitys rahankeruusta

Palaan vielä taannoiseen aiheeseeni rahankeruusta.

Söin äsken lounasta kotona, ja usein jos syön yksin, avaan television, niin nytkin. TLC-kanavalla tuli mainoskatko. Peräjälkeen rahankeruukampanjat WWF:ltä, naisten kohtaamaa kotiväkivaltaa vastaan, Plan Ukraina, Pelastakaa Lapset ry, testamenttilahjoitus ja Sydänliitto. Kaikki nämä toinen toisensa perään! Katkon päätti sentään automainos, mutta se olikin sitten ainoa mainos. Voi hyvänen aika sentään. Ei se mikään mainoskatko ole, se on rahankeruukatko. Tietävätköhän kyseiset järjestöt tästä itse? Luulisi että ei ole tehokasta varainkeruuta.

Mietin myös, onko tällaisessa myös väärinkäytön mahdollisuus. Voiko joku yksin kotona asuva muistisairas tai muuten harkintaan kykenemätön saattaa lahjoittaa enemmän kuin olisi varaa? Tai ei muista lahjoittaneensa. Varainkeruukampanjat väistämättä aiheuttavat syyllisyyden tunteita. Minulla on täällä kaikki hyvin. Asun turvallisessa, vakaassa Suomessa, velvollisuuteni on auttaa. Syyllisyyden tunne saa lahjoittamaan. Lahjoittaja saattaa ajatella että tällä tavalla on edes jotenkin tarpeellinen.

Eilen puhelin taas soi. Tällä kertaa soitettiin Kirkon ulkomaanavusta. Hetken jo hätkähdin, ovatko lukeneet blogiani ja siksi soittavat? Mutta ei, kuukausilahjoittajaksi kysyivät. Vastasin että samoilla asioilla soitettiin jo viime viikolla, silloin Suomen lähetysseuran toimesta. Että en rupea raha-automaatiksi heille enkä teille. Kukahan seuraavaksi soittaa?

Vanhoja valokuvia

Lapsuudenkodissa valokuvat olivat siisteissä albumeissa kirjahyllyssä. Äiti oli laittanut kuvat albumeihin aihealueittain tai aikajärjestykseen. Lisäksi jokaiselle lapselle oli oma albumi hänen varhaisista vuosistaan. Valokuvia katsottiin usein. Ne olivat niin kätevästi siinä hyllyssä tyrkyllä. Ei ollut vielä somea ja kännyköitä, mitä on niin kätevä näprätä ja itseään viihdyttää jos on vähänkin luppoaikaa, valokuvien katsominen oli sopivaa ajanvietettä.

Isä oli innokas kaitafilmaaja 60-luvulla. Eteisen kaapissa ylähyllyllä oli kaitafilmejä. Yleensä mikä tahansa juhlapyhä päätyi siihen että laatikot otettiin esiin ja katsottiin filmejä. Kaikki osasi ne jo ulkoa ennestään, joten mitään yllätyksellistä niissä ei ollut.

Pappa käytti kerran isän kaitafilmikameraa. Hän matkusti Kanadaan sukuloimaan ja kuvasi reissunsa. Papalla taisi olla adhd, ja hänen kuvaustyylinsä oli erityisen nopea. Kamera syyhkii maisemaa ylösalasvasemmaltaoikealle siihen tahtiin että katsoja tulee pahoinvoivaksi. Etuna kuvaustyylissä on se että pappa sai paljon materiaalia mahdutettua yhteen filmiin.

Velipoika on siirtänyt isän kaitafilmejä katsottavaksi youtubeen. Ne ovat siellä kaiken kansan nähtävillä, jos osaa etsiä. Minä laulan harjanvarteen, velipoika säestää kitaralla. Veljiä vedetään auton perässä pulkissa matkalla mummolaan. Vaarallisen ja hurjan näköistä puuhaa.

Meillä valokuvat ovat piirongin alimmassa kaapissa nykyaikaiseen tapaan kenkälaatikoissa sikinsokin. Vain jotkut niistä ovat päätyneet albumeihin asti, kuten hääkuvat tai lapsesta otetut kuvat hänen varhaisvuosiltaan. Rydyin etsimään tiettyä kuvaa kenkälaatikoista. Otin ne kaikki esille ja ryhdyin käymään läpi.

Siinäpä vasta urakka! Nyt kuvia on erilaisissa kasoissa ympäriinsä. Heitin myös pois turhia kuvia. Epäonnistuneita otoksia tai kuvia asioista tai paikoista, joilla ei ole merkitystä. Karsinta on kyllä varsin vaativa tehtävä. Mitä heittää pois, mitä jättää. Teen harvennusta ehkä liian helläkätisesti. Todellisuudessa kuvia kannattaisi heittää pois iso osa. Jättää vain oleelliset, ehkä juuri vain ne jotka on laitettu albumeihin. Joku sen hävityssiivouksen joskus kuitenkin tekee. Ihmettelee, keitä nämä ihmiset kuvissa ovat.

Jätin vielä kuvien filmirullat talteen, vaikka en tiedä, onko tulevaisuudessa edes olemassa teknologiaa, millä negatiiveista voisi kehittää printtikuvia. Tulevaisuudessa, tulevilla sukupolvilla tulee olemaan kuvien hävittäminen helpompaa. Ne kun ovat digitaalisessa muodossa, ei enää kenkälaatikoissa piironginlaatikoissa. Tosin minulla on ollut tapana vuoden lopussa katsoa kännykästä vuoden aikana otetut kuvat ja teettää joistakin tärkeimmistä printtiversiot, että menneisyys ei täysin katoaisi, että siitä jäisi jäljelle jotakin konkreettista.

Kenkälaatikkojen sisältöjä tutkiessa on ollut mukava palata omaan menneisyyteen ja sen eri vaiheisiin. Kuvaa katsoessa huomio saattaa kiinnittyä vaikka johonkin vaatteeseen. Muistan tuon paidan, se oli ihana, muistan miltä se tuntui ihoa vasten. Muistan nuo sekavat vappujuhlat kolmekymmentä vuotta sitten, jotka olivat ensimmäisen yhteisen kotimme pihamaalla. Oli aika koleaa, vieraat ovat pukeutuneet hepeneisiin, mutta yllä on myös takit, viltit, turkit ja täkit. Ilmeistä päätellen juomatarjoilu on ollut runsas. Os vappujuhlan ihmisistä on kadonnut elämästäni, he liittyivät silloiseen työelämään, osa on yhä mukana kuvioissa. Minulla oli seuraavana päivänä yliopistolla englanninkielen tentti, jota jännitin ja joka menikin ihan penkin alle. Olenpa kuvissa hoikka! Ja minulla on pitkä, paksu tukka. Noin pitkä se ei ole sen jälkeen ollutkaan.

Katson vanhaa luokkakuvaa kauppaopistosta. En muista enää nimiä, mutta muistan puhetyylin, kävelytavan, eleet. Ihmiset syttyvät elämään muistoissa kuin hologrammit. Mitähän kuuluu Rahusen Riikalle? Mihin elämä hänet vei, mihin päätyi? Entä tuo tyttö, nimeä en enää muista. Hän oli rakastunut amerikkalaiseen mieheen, ammattisotilaaseen ja odotti kovasti opintojen päättymistä. Hän muuttaisi Amerikkaan, menisi naimisiin. Mitenkähän siinä kävi? Elääkö mies, mitä sotia joutui kokemaan, oliko Iraksissa, Afganistanissa? Tyttö teki keikkaan R-kioskin myyjänä. Siitä minäkin innostuin ja sain ilta-ja viikonlopputöitä R-kioskeista ympäri kaupunkia.

Kauppaopistokuvissa on valokuvia myös riehakkaalta palkintomatkalta Rantasipi Summassaareen. Koko koululuokka oli rekrytoituna hotelliravintola Laajasaloon, koska vaikituinen henkilökunta oli lakossa. Me kauppaopiston naiset pyöritimme hotellia ilman mitään ammattitaitoa. Hoidimme vastaanoton ja ravintolassa tarjoilut, kokata ei sentään tarvinnut. Kun lakko oli ohi ja homma suoritettu, lähdimme hotellin johtajiston kanssa palkintomatkalle Summassaareen, jolta valokuvat. Voi hyvänen aika sentään, mitä touhua! Ei kyllä menisi enää tänä woke- ja meetoo-aikakautena läpi. Itsekin tulin miltei raiskatuksi, onneksi joku huomasi ja kiskoi sen ukonjärkelään päältäni. Ei sen puoleen, oli siellä kiinnostusta puolin sun toisin. Eräs Sirpa aloitti suhteen hotellinjohtajan kanssa. Johtajalla oli kyllä vaimo ja lapset, mutta kätevästi toisella paikkakunnalla. Mitenkähän sen romanssin kävi? Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa!

Muistan kauppaopiston surullisen laskentatoimen opettajan, joka kertoi että olisi lapsena halunnut viulistiksi, mutta vanhemmat halusivat toisin. Niinpä hänestä tuli kauppaopiston opettaja, joka tunneilla antoi meille tehtävän, poistui itse paikalta ryypylle, palasi takaisin tehtävän tarkistukseen ja uuden antoon, ja muuttui päivän mittaan entistäkin surullisemmaksi. Silloin ajattelin, miten tärkeää on se että ura ja työ on itse valittu, mieleinen. Ja miten moni päätyi niin pakkoavioliittoon kuin ”pakkotöihin” siinä mielessä että kaikkia ammatteja ei pidetty soveliaina tai niiden ansaintoa turhan epävakaana. Vanhemmat patistivat lapsensa ammatteihin, jotka takasivat yhteiskunnallisen arvostuksen ja vakaat tulot. Vaikka toki niin tapahtuu nykäänkin. Usein tapaa vanhempia, joille lasten menestys, status ja ura on jopa onnea tärkeämpää.

Kuvaprojekti jatkuu. Voi taivas, enpä tiennyt mitä aloitin kun avasin sen oven ja ne kenkälaatikot! Paljon monenlaisia muistoja.

Matkamuistoja

Minkälaisia matkamuistoja sinä olet matkoiltasi ostanut? Rupesin miettimään omia ostoksiani kautta aikojen.

Olen ostanut masai-keihään Keniasta. Mikähän järki siinäkin sitten oli? Missä keihäs mahtaa olla, ehkä vintillä. Mitä sillä ajattelin tehdä? Ja miten hankala tuotava sellainen onkaan!

Hankalia tuotavia olivat myös sinireunaiset, paksut juomalasit, jotka ostin Meksikosta. Olimme silloin Kaliforniassa, joskus 90-luvulla, ja teimme päivämatkan Meksikon puolelle. Sieltä ostin nämä juomalasit, jotka painoivat kuin hiilijalanjälkisynti – tosin siihen aikaan ei vielä puhuttu ilmastonmuutoksesta eikä hiilijalanjäljestä, eikä matkailu ollut vielä kuluttavaa. Tai olihan se, mutta matkailun ongelmat eivät vielä olleet näkyvissä. Juomalasit ovat yhä olemassa ja käytössä mökillä. Nehän nyt ei mene rikki mistään, sen verran paksut ovat.

Prahasta ostin ison hedelmävadin, jossa alaston, kyykyssä oleva nainen pitää vatia päänsä päällä. Sen ostin vanhojen tavaroiden liikkeestä. Patsas on käytössä keittiön ikkunalaudalla ja siinä säilytettään banaaneja. Sekin oli varsin hankala tuotava. Muistaakseni pidin sitä ison osan matkasta sylissäni lentokoneessa.

Mies on kyllä pistänyt paremmaksi. Hän toi Tukholmasta pöydän. Sellaisen lasikantisen sohvapöydän, mihin syttyy valo. Se on vintillä.

Itävallasta ostin naistenvaateliikkeesä kultaisen kauluspaidan. Se on kiiltävää tekokuitumateriaalia. Paita oli niin överin kiva, että halusin sen ostaa. Muistaakseni on ollut kerran päällä. Siitä lähtien roikkunut vaatekaapissa. On siellä vieläkin. Pitääkin taas katsastaa, vieläkö mahtuu.

Lapsuudenkodissa oli lasiovinen, tiikkinen koristekaappi. Sellainen ehkä 60-luvulta peräisin oleva, joita oli kaikilla. Koristekaapissa pidettiin myös matkamuistoja, kuten erilaisia matkamuistonukkeja eri maista. Siihen aikaan oli tyypillistä ostaa matkamuistonukke. Missähän ne nyt ovat? Vietiin kai kirpputorille, kun taloa tyhjennettiin.

Nykyisin ostan vielä kummallisempia matkamuistoja. Nyt ostin hautakynttilöitä! Katolisissa maissa käytetään kauniita hautakynttilöitä, missä on esim. Neitsyt Marian kuva tai muita pyhien kuvia. Lähisupermarketin alahyllyltä löysin. Ostin yhden. Yön aikana päätin että käyn aamulla ostamassa ne loput. Ovat niin kauniita. Ystävältä kuoli isä juuri joulun alla, voisin viedä hänelle yhden.

Mutta höh, lähisupermarketin alahylly oli tyhjä! Kynttilät olivat loppuneet. Loppuloman kiertelin lähialueen supermarketteja ja sekatavarakauppoja etsimässä vastaavia. Ei löytynyt. Löysin yhden, missä seimiasetelma. Ostin sen seuraavaa joulua silmällä pitäen.

Mukava muutenkin kierrellä paikallisia supermarketteja ja perehtyä niiden valikoimiin. Löysin mm. ruusuvettä, joka maksoi pari euroa. Täässä samankokoinen puteli maksaa ehkä 15 €. Samoin hyauluroni-seerumi maksoi vain muutaman euron, ostin senkin. Ja karitevoita sisältävä palasaippua, sekin vain muutaman euron. Eikä vie paljon tilaa, eikä paina! Että ainakin voi sen sanoa että omat matkamuistot ovat järkevöityneet kolmessakymmenessä vuodessa.

Kurjuus rahankerjuussa

Viime päivinä minulle on usein yritetty soittaa tuntemattomasta numerosta. Tällä kertaa vastasin. Oli sopivasti luppoaikaa. Istuskelin autossa, olin kuskina appiukon lääkärikäynnillä. Nälkä oli iskenyt kesken kaiken. Kävin hakemassa noutopizzan, asetin laatikon kojelaudalle ja olin juuri haukannut ensimmäisen suupalan, kun puhelin soi. Vastasin. Millähän mukavalla asialla siellä tällä kertaa oltaisiin.

Sain rauhassa pupeltaa pizzapalani loppuun, koska alkupuheenvuoro on verrattain pitkä ja perusteellinen, eikä mahdollista keskeytystä. Kun soittaja viimein pääsi lapulta lukemansa loppuun ja sai kysyttyä asiansa, ryhtyisinkö kuukausilahjoittajaksi, sain minäkin puheenvuoron.

Hyvä kun soitti. Asia olikin ehtinyt jo unohtua. Tarkoitus oli ollut laittaa palautetta, mutta käyhän se näinkin, kun ihan soitetaan.

Olin joulun alla työvuorossa Kauneimmissa joululauluissa. Niissä kerätään perinteisesti kolehti Suomen lähetysseuralle. Varat käytetään globaalin etelän (kuten nykyisin on tapana sanoa) osattomien hyväksi. Niillä kustannetaan lasten koulunkäyntiä, kaivoja, ruokaa, lääkkeitä. Saadaan aikaiseksi paljon hyvää. Kolehdinkeruun rinnalle on onneksi tullut myös mobilepay-vaihtoehto. Rahat voi laittaa suoraa tililtä tilille. Niin tein minäkin. Lahjoitin 50 euroa. Saman tien sain takaisin tekstiviestin, missä kiitettiin lahjoituksesta ja kysyttiin, haluaisinko lahjoittaa vielä 10 euroa?

Herranjestas! Kyllä suututti. Olin loukkaantunut. Tökeröä. Epäystävällistä. Moukkamaista. Kuka noin tekee? Pyytää. Saa. Pyytää lisää. Jotenkin kaikkien omien käytösnormien vastaista toimintaa. Päätin että laitan tästä palautetta. Itse asiassa piti laittaa jo vuosi sitten, koska silloin kävi sama juttu.

Eikä tässä nyt sitten vielä kaikki. Puhelinnumeroni saatuaan päättivät sitten vielä soittaa ja kysyä uudelleen lisää. Ryhtyisinkö kuukausilahjoittajaksi, tarve on suuri, hätä on iso.

Kerroin koko kokemukseni, että olin loukkaantunut jo siitä tekstiviestistä, minkä sain. Se lässäytti hyvän tunnelman, mikä sillä hetkellä minulla oli. Olin iloinen Kauneimmista joululauluista. Oli mukava laulaa mukana, vaikka en mikään laululintunen olekaan. Tunnelma kirkossa oli hieno, jouluinen. Ihmiset olivat iloisia. Olin myös itse iloinen tehdessäni lahjoituksen, kantavani oman korteni kekoon.

Puhelinmyyjälle sanoin että en ryhdy kuukausilahjoittajaksi, haluan lahjoittaa omaehtoisesti, en olla raha-automaatti. Teki mieli myös kysyä, onko hän vapaaehtoinen vai saako hän palkkaa rahankeruupuheluiden tekemisestä? Näihin puheluihinko ne kerätyt varat nyt kuluvatkin?

Ymmärrän hyvin että tehtävä on vaikea. Hätää ja kärsimystä on paljon. Rahaa kerääviä tahoja useita. On Pelastakaa lapset ry, on Itämeren pelastamista, Ukrainaa, Gazaa, luonnonkatastrofeja, nenäpäivää, yksinäisiä vanhuksia, köyhiä suomalaisia perheitä, lapsia joilla ei ole varaa lukiokirjoihin tai urheiluharrastuksiin. Rahantarvitsijoita on paljon, kilpailu lompakoista suurta. Mutta silti tällainen markkinalähtöinen rahankeruu ei tunnu hyvältä. Tästä ei jäänyt hyvä mieli.

Suumen lähetysseuran kannattaisi ottaa mallia Pelastusarmeijasta. Kun Pelastusarmeijan sotilaan lippaaseen Stockmannin aulassa pudottaa rahaa, hän vastaa ”Jumalan siunausta” eikä suinkaan ”Haluaisitko lahjoittaa vielä kympin?”

Tavallisen ihmisen historia

Välipäivämatkalla Madeiralla minulla oli matkalukemisena mukana Finlandia-palkitut kirjat eli Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? ja Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Luin ensin Antti Järven.

Minua kiinnostaa tavallisen ihmisen historia. Historian kulku näyttää taaksepäin katsottuna johdonmukaiselta ja järkevältä. Tapahtumien syy- ja seuraussuhteet tuntuvat järkeviltä ja johdonmukaisilta. Näin kävi koska noin. Tuo johti tuohon. Siitä seurasi tätä.

Mutta kutakin aikakautta eläville asiat eivät näyttäydy yhtä johdonmukaisina tapahtumina. On vaikea nähdä läheltä asioiden moninaisia syy-ja seuraussuhteita ja tehdä niiden perusteella kauaskantoisesti järkeviä päätöksiä. Ihminen voi tehdä huonoja valintoja, joiden seuraukset voivat olla hänen oman että läheistensä elämän kannalta kohtalokkaita. Oma elämäntilanne ja maailmanpoliittiset tapahtumat sekoittuvat toisiinsa sekasotkuiseen vyyhteen. Niin tapahtuu tälläkin hetkellä. Joku kaukana Afrikassa, köyhyydessä ja kurjuudessa päättää lähteä pakolaiseksi Suomeen. Ja päätyy palelemaan pimeään ja kylmään Venäjän Karjalan periferiaan.

Kurjuus ja epätoivo tekevät ihmisestä kärsimättömän. Varsinkin jos tulevaisuuden näkymät eivät näytä ruusuisilta, eikä parannusta tilanteeseen ei ole näköpiirissä. Joku historioitsija on sanonut, että Suomen sisällissota/vapaussota/veljessota oli täysin turha. Samat tavoitteet olisi saavutettu demokraattisin keinoin muutaman vuoden sisällä. Mutta kansakunta oli uusi. Moni oli elänyt liian kauan köyhyydessä ja kurjuudessa, epätoivossa, ei enää jaksettu odottaa demokraattisia eduskunnan päätöksiä. Tartuttiin oman käden oikeuteen, aseisiin ja seuraukset olivat katastrofaaliset. Tapettiin toinen toisiamme. Osa päätyi karmeisiin olosuhteisiin vankileireille. Sen aikakauden haavoja paranneltiin perheissä ja suvuissa sukupolvien ajan. Omalla tavallaan molemmat Finlandia-palkitut kertovat tästä.

Ymmärrän hyvin Antti Järven päätöksen jäädä luovutetulle alueelle Karjalaan. Synnyinseudulleen, minne hän oli rakennuttanut omin käsin talon. Se oli valmistunut vasta muutama vuosi aiemmin. Järvi oli suurinpiirtein ikäiseni. Ei vielä vanha, mutta tarpeeksi vanha. Nuorena miehenä hän oli ollut Amerikasssa siirtolaisena. Pettynyt olosuhteisiin, rankkaan työhön, palannut sieltä takaisin, perustanut perheen. Miksi taas pitäisi lähteä? Hän oli syntynyt Suomeen, joka oli ollut osa Venäjää, ja nyt siellä oli ollut bolsevikkien vallankumous. Järvi ei ollut kovin poliittinen hahmo, mutta ajatusmaailmaltaan kuitenkin kallellaan vasemmalle. Nyt pitäisi lähteä, jättää koti, aloittaa elämä taas alusta jossakin muualla, rakentaa taas talo, etsiä toimeentulo. Ei helvetti, ei semmoista enää jaksa. Hänen näkövinkkelistään kotiin jääminen oli järkeenkäypä ratkaisu. Ei hän voinut tietää että edessä olisi jatkosota, jonka seurauksena kaikkia suomalaissyntyisiä alettiin pitää vihollisina ja eliminoitiin. Edessä olisi vankeus, vankileirit Siperiassa, kuolema nälkään, kylmään ja tauteihin tai seisominen ammuttavien rivissä. Jotenkin niin kävi Antti Järvellekin. Turhaan hän omaa syyttömyytään ja aateveljeyttään todisti. Siihen loppui Antti Järven elämä.

Omassa perheessä ja suvussa Antti Järvestä ei puhuttu. Hän oli pahis. Luopio, joka oli valinnut väärin. Vaikka joka hetki me jokainen teemme valintoja, joista jotkut osoittautuvat vääriksi. Elämän arpajaiset ovat arvaamattomat.

Myös Sirpa Kähkösen sukujuurissa on punaisia. Vankileirikokemuksia Tammisaaressa. Rikkimenneitä ihmisiä, jotka yrittävät vain saada elantonsa ja toimeentulonsa, elää tavallista elämäänsä, mutta jotka maailman historian pyörre tempaa mukaansa.

Kähkösen kirja on tajunnanvirtaa, eikä se onnistunut tempaamaan minua mukaansa ihan siten kuin olisin toivonut. Ehkä minulla muutenkin on nyt meneillään tietokirja-aikakausi. Fakta kiinnostaa fiktiota enemmän. Eikä fiktioksi muutettu fakta kiehdo.

Elämme jälleen aikakautta, jolloin tuntuu tapahtuvan paljon. Ihmiset lähtevät liikkeelle, etsimään parempaa, tekevät jälleen ratkaisuja, osa oikeita, osa vääriä. Vasta paljon myöhemmin tulemme tietämään, mitkä ratkaisut kenenkin kannalta kannattivat. Ja kenestä tulee suvun historiassa sankari, kenestä pahis, josta ei puhuta.

Adventti, paras aika vuodesta!

Kyllä tämä adventin aika on ihmisen parasta aikaa. Siinä on parasta pitkä kesto. Kaikki muu lurahtaa niin nopeasti ohi. Juhannuskin on oikeastaan vain yksi päivä ja yö tai korkeintaan viikonloppu, miten sen nyt laskee ja viettää. Kaikki on lyhytkestoista – paitsi joulunaika. Tätä kestää melkein kuukauden. Hitainkin ehtii mukaan.

Ja pitkästä kestosta johtuen joulunaika sisältää paljon ja monenlaista. On joulukonsertteja, yhteislaulutilaisuuksia, Lucian päivä, itsenäisyyspäivä, pikkujouluja, joulujuhlia, riisipuuroa, illallisia, joulumarkkinoita ja -myyjäisiä, erilaisia tapaamisia ystävien kanssa, kodin koristelemista, kynttilöitä, havuntuoksua, joulupimpelipomtaustamusiikkia. Vaikka mitä.

Ihanaa, kun ei tarvitse mennä ostoskeskuksiin tai tavarataloihin etsimään lahjoja! Koska vietämme joulua aikuisten kesken, emme osta toisillemme lahjoja. Alkoi tuntua aika hölmöltä että kaikki ostavat toisilleen lahjan ja ovat siitä stressaantuneita, ja ostavat loppujen lopuksi todennäköisesti jotakin turhaa ja tarpeetonta.

Tänä jouluna jokainen hankkii vain yhden lahjan. Arvoimme, kuka ostaa kenellekin. Ohjeistuksena on, että lahja on mieluiten kierrätetty tai itse tehty. Minulla kävi hyvä arpatuuri. Tiesin heti, mitä antaisin lahjaksi. Voi kun tekisi mieli sanoa, mutta en voi, ettei se paljastu! Sen verran voin paljastaa että lahjassa on sekä itse tehty että kierrätetty osuus – kuin myös jotakin uutta. Kerrassaan nerokasta.

Myös tarjoilujen osalta jaoimme tehtävät hyvissä ajoin. Jokainen sai itse ehdottaa, mitä toisi yhteiseen joulupöytään. Molempien näiden päätösten takia en tunne minkäänlaista stressiä, huolta tai kiirettä joulun suhteen.

Olen myös kerrankin osannut ottaa työvuoroja siten, että en väsytä itseäni liikaa. Myös muita tapaamisia ja menoja olen onnistunut räätälöimään sopivasti. On mukava rauhan tuntu ja energinen olo. Aamuni aloitan sitruunanmehu-tyrnishotilla.

Tämä mukavan leppoisa joulunodotuksen aika päättyy härdelliin ja kliimaksiin. Jouluaattona kokoonnumme lähisuvun kesken meille. Kun aatto on vietetty asianmukaisin seremonioin, minä lähden jouluyöksi töihin. Ja kun palaan töistä, voin nukkua muutaman tunnin, kunnes pitääkin jo lähteä lentokentälle. Meillä on joulupäivän aamuna lomalento Madeiralle. Toisin sanoen aatosta tulee pitkä ja vähäuninen. Saa nähdä, miten ja millä voimin siitä selviän…

Ketä äänestäisi?

Äänestäisikö ylimielisen oloista arroganttia, joka viittaa usein puheenvuoroissaan kanssaehdokkaisiinsa etunimellä tyyliin ”kun Pekka ja Li äänestivät meidät Natoon”? Vai äänestäisikö jäykkää ja hidasta, jonka ylipitkän, liian perusteellisen ja kaukaa alkavan vastauksen aikana tekee mieli lähteä tekemään voikkari? Vai äänestäisikö ehdokasta, joka selvästi on älykäs, mutta introvertti ja sosiaalisesti rajoittunut? Vai ehdokasta, joka on kyllä pätevä ja kokenut, mutta aiheuttaako hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa ongelmia ulkomaisissa kontakteissa? Vai ehdokasta, jolla on opettajamaisia maneereja? Vain muutamia ehdokkaita mainitakseni.

Aikaisemmin äänestäminen ei ole ollut vaikeaa. Sen on voinut tehdä puolihuolimattomasti. Ei se nyt kovin pieleen voi mennä. Nyt on toisin. Elämme niin epävakaita aikoja, presidentillä tulee olla kriisinsietokykyä. Hänen tulee olla luotettava ja varma, sellainen jonka käsiin uskaltaa isänmaan ohjat antaa. Presidentin tulee pystyä olemaan kriisiajan presidentti. Tällaisia asioita ei ole aiemmin joutunut pohtimaan.

Monilla ehdokkailla on hyviä ominaisuuksia. On paljon kokemusta ja kontakteja. Ja kaikilla on myös ominaisuuksia, jotka ärsyttävät ja huolestuttavat.

Vaaleihin ei ole kun reilu kuukausi. En tiedä, ketä äänestän. Haluaisin äänestää niin että en myöhemmin kadu. Vaalikoneista ei ole hyötyä. En ajattele että presidentin pitäisi olla kanssani kaikesta samaa mieltä.

Presidentin valinta on vähän sama asia kuin valitsisi itselleen pomoa. Pomoa pitää voida kunnioittaa. Häneen pitää voida luottaa. Pomo on johtaja, hän joka tietää miten missäkin tilanteessa tulee toimia. Pomon pitää olla viisas, kaukokatseinen, visionäärinen, henkisesti vahva. Hänellä pitää olla paineensietokykyä. Hänen pitää olla lahjomaton, rohkea.

Kuka heistä on sellainen?

En tiedä vastausta. Toivottavasti television vaalitentit tulevat auttamaan valinnassa.

Linnun siemenet -mininovelli

Mies avautuu ystävälleen. ”Syntymäpäivälahjan keksiminen vaimolle on tuskastuttavan vaikeaa. Yleensä epäonnistun. Näen vaimon ilmeestä että lahja on pettymys, se harmittaa. Mutta tällä kertaa keksin lahjan, mikä varmasti osuu oikeaan ja ilahduttaa.”

”Mikä se on?” ystävä kysyy.

”Vaimoni on tyttönimeltään Tiainen. Ja hän pitää kovasti pikkulinnuista. Viimeksi rautakaupassa käydessäni keksin – linnunsiemeniä! En ollut koskaan tullut ajatelleeksi että tosiaan, rautakaupassa myydään linnunsiemeniä. Ostin ison pussillisen. Jos kaikki itävät onnistuneesti, siitä tulee iso parvi, ainakin tuhat pikkulintua!”

Ystävä: ”Mahtava lahja! Vaimosi pitää siitä varmasti! Mitä pikkulintuja niistä siemenistä tulee? Punatulkkuja? Mustarastaita? Vai mitä?”

Mies: ”Sitä en tiedä. Pussissa luki vain että pikkulinnun siemeniä. Oletan että se on jonkinlainen sekoitus eri lajeja. Toivon että ainakin mustarastaita. Niiden laulusta vaimo erityisesti pitää.”

Ystävä: ”Entä jos ne pikkulinnut, jotka niistä siemenistä itävät, eivät sovellu tähän ilmanalaan. Jos ne on vaikka jotain trooppisia lintuja, papukaijoja tai sellaisia.”

Mies: ”En usko että niin kävisi. Ostinhan siemenet kotimaisesta rautakaupasta enkä mistään verkkokaupasta. Uskoisin että rautakauppa myy linnunsiemeniä, jotka sopivat ilmanalaamme, ihan niin kuin heidän myymänsä kukansiemenetkin. Eihän rautakauppa myy sellaisten kukkien siemeniä, jotka eivät täällä eläisi, jotakin kaktuksen siemeniä tai sellaisia.”

Ystävä: ”Olet aivan oikeassa. Niin sen täytyy olla.”

Mies: ”Hieno tunne, kun kerrankin onnistuu löytämään sopivan lahjan vaimolle!”

Lajikato ruokapöydässä

Jossakin television lukuisista remonttiohjelmista bostonilainen nainen remontoi vanhaa huvilaa. Pihapiiriin asennettiin tekonurmi. Nainen kehui sen olevan aivan ehdoton. Olihan tekonurmi aina vihreä, aidonnäköinen ja sitä ei tarvitse kastella. Tekonurmen asentamisesta saikin jonkinlaisen korvauksen juuri siitä syystä että vettä säästyy. Silti hirvitti.

En ole asiantuntija, mutta tuntuu siltä että tekonurmi ei nyt varsinaisesti tee hyvää lajikatoa ajatellen. Eikö kuitenkin kaikki ökkömönkijäiset ole tarpeellisia ja jos ne katoavat, katoavat myös linnut. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vanhassa intiaanipäällikön sanonnassa on vinha perä: ”Vasta sitten kun viimeinen puu on kaadettu, vasta sitten kun viimeinen joki on myrkytetty, vasta sitten kun viimeinen kala on pyydetty, vasta sitten me huomaamme ettei rahaa voi syödä.”

Viime aikoina on tullut syödyksi paljon kananmunia. Johtuu siitä että innostuin fetamunakkaasta. Pannulle fetapaloja ja kun ne sulavat, sekaan kanamunia, sekoitetaan. Lopuksi päälle pieniä paprikakuutioita ja yrttejä jos on. Fetamunakas on täyttävä ja hyvänmakuinen. Sopii leivän päälle ja evääksi. Muukin perhe syö paljon kananmunia eri muodossa, joten kananmunankulutus on huipussa.

Olemme vitsailleet että ei kai me syödä kananmunia sukupuuttoon? Siinä menisi sitten kanatkin. Olemme syöneet sukupuuttoon jo pienet ruisnapit. Sekä Meripoika-ruisnäkkärin. Niitä ei enää ole. Olivat niin hyviä, söimme kaiken. Erittäin aiheellisena huolena voidaan siis pitää mahdollisuutta että tätä menoa kananmunatkin loppuvat. Tai feta. Tai molemmat.

Oletko lukenut omaa päiväkirjaasi?

Etsin kirjekuoria piironginlaatikosta. En löytänyt. Sen sijaan löysin vanhoja päiväkirjavihkoja. Ne ovat ajalta ennen pojan syntymää ja hänen varhaisvuosiltaan. En muista, milloin lopetin päiväkirjan pitämisen. Ehkä silloin kun ryhdyin pitämään blogia. Ja siitäkin on jo yli kymmenen vuotta!

En uskaltanut avata vihkoja. En tiedä, uskallanko ikinä. Pelottaa tietää, mitä vuodatuksia niissä on. Ehkä pettyisin itseeni. Sehän vasta kamalaa olisi! Todennäköisesti siinä kävisi juuri niin. Ihmettelisin omia ajatuksiani. Olisin vieras itselleni.

Äitini piti aktiivisesti päiväkirjaa. Niistä oli paljon iloa hänelle muistisairauden vuosina. Luimme päiväkirjoja äidille ääneen. Päiväkirjat palauttivat vanhat, hyvät ja toimeliaat ajat mieleen.

Äidin päiväkirjoja lukiessa ihmettelin mielessäni hänen kirjoitustapaansa. Äiti ei tunteillut. Ei kertonut, miltä kokemukset, tapahtumat häneen vaikuttivat, mitä ajatuksia toivat. Minun mielestäni äidin päiväkirjat olivat turhaa lätinää, pelkkää linnunlaulua ja auringonpaistetta. Mutta toisaalta niitä kehtasi lukea, jopa ääneen – toisin kuin minun päiväkirjojani. Kun minä joskus istun muistisairaana keinutuolissa, en todellakaan kehtaa kuunnella omia päiväkirjojani ääneen luettuna.

Ehkä joku lukee minulle näitä blogitekstejä. Tuskin kyllä pystyisin näitäkään kuuntelemaan. Korvat punoittaisivat häpeästä. Olisikohan äiti pitänyt blogia, jos se hänen elinaikanaan olisi ollut mahdollista? Ehkä. Niitä olisi mielenkiintoista lukea näin jälkikäteen.

Jäävätkö minun blogiin vuodattamani tekstit someavaruuteen ikuiseksi ajaksi? Joku kaukainen sukulainen tulevaisuudessa sitten lukee ja ihmettelee tämän ajan elämänmenoa ja ajatuksia. Jos asiaa katsoo taaksepäin, niin olisihan aivan uskomattoman hienoa saada tietää, mitä tuntematon esiäiti teki ja ajatteli vaikka 1700-luvulla. Sehän on harmi että tavallisten ihmisten elämästä on jäänyt niin vähän tuleville sukupolville. Lähinnä viranomaismerkintöjä kirkonkirjoissa ja oikeuslaitoksissa sekä kirjeitä. Se ongelma on poistunut internetin myötä. Meistä jää jäljelle paljon. Enimmäkseen roskaa. Tai turhaa.

Minun nimeni on…

Minkä nimen antaisit itsellesi?

Ihmisen kutsumanimestä pystyy päättelemään, millä vuosikymmenellä hän on syntynyt. Vanhemmat kuvittelevat olevansa yksilöllisiä, mutta todellisuudessa antavat samoja nimiä kuin muutkin.

Mieheni on Markku, tyypillinen 50-luvun nimi. Minä taas Minna, minnat syntyivät 60-luvulla. Äiti kertoi miettineensä nimeksi myös Saria. No ei olisi ollut yhtään persoonallisempi vaihtoehto sekään. Minun jälkeeni syntyivät Laurat, Sannat, Emmat, Katjat, Heidit.

Sofiat, Jessicat, Juliat ja Sarat taisivat syntyä 90-luvulla.

Tämän ajan nimet eivät kerro sukupuolesta ja ovat usein luontoaiheisia, kuten Utu, Otava, Pyry, Tintti tai Valo.

Omaa nimeään ei oikeastaan mieti kovin usein tai ei koskaan. Tavallaan sitä ei itse käytä. Kukapa kutsuisi itseään omalla etunimellään sitten lapsuuspäivien tyyliin ”että ”nyt Minna menee nukkumaan”. Nimi on vähän niin kuin osoite, puhelinnumero tai sotu, se on mikä on. Siihen on tottunut.

Monilla meistä on lempinimi. Niiden suosio perustunee sille, että ristimänimi ei kuvaa ihmisen persoonaa, lempinimi taas tekee sen. Se kuvaa sitä, minkälainen ihminen on.

Ehkä johtuen siitä etten koe itseäni Minnaksi, olen sekä itse että oma perheeni aina antanut minulle erilaisia kutsumanimiä. Olen ollut mm. Pöräys, Pipsa-Possu, Pulis, Muumi-kuningatar, Hyasintti jne. Samaistun niihin kaikkiin, olen niistä ylpeä ja kannan kaikkia nimiä onnellisena.

Mutta minkä nimen antaisin itselleni? Jos minut ristiäiset olisivat nyt kun olen 56-vuotias, antaisin itselleni nimeksi Ilona. Se kuvastaisi eniten persoonaani ja sitä mitä haluaisin olla muille. Ei varmaan olisi tullut äidille mieleen vuonna 1967 antaa minulle nimeksi Ilona?

Digi- ja väestötietojärjestelmän mukaan Ilona on etunimenä 4704 naisella. Toisaalta sama tietolähde kertoo että Ilona on ensimmäisenä etunimenä yhteenä 19137 henkilöllä. Jos niistä on naisia on siis vajaa 5.000, niin mitähäh, onko muka noin 14.000 miehellä tai muulla Ilona-nimi? Hämmentävä tilasto…

Ilonasta on modernimpi versio Ilo. Se on sukupuolineutraali nimi, mutta annettu tilaston mukaan useammin pojalle kuin tytölle.

Lapsi on ”mystery box”, ei voi tietää mikä ja minkälainen hänestä tulee. Ehkä juuri tähän ajatteluun perustuvat nykyiset neutraalisuuteen pyrkivät nimet, vaikka niissäkin voi olla vahva konnotaatio. Mitä jos Ilosta tuleekin Suru? Olisinhan minäkin voinut olla Ilona vanhemmilleni Suruna. Varmaan olinkin.

Pitäisikö ihmisen saada valita itse itsensä nimi? Vanhempien valitsema nimi voisi jäädä toiseksi nimeksi. Ehkä kaikilta 50-vuotiailta voisi kysyä, haluatko olla loppuelämän sen niminen kuin olet, vai olisiko jo aika päättää itse, kuka, mikä ja minkälainen haluat olla.

Toisaalta.

Kerran hoidin raha-asiaa, joka pelotti. Pöydän toisella puolella oli pankkivirkailja. Hänen nimensä oli Markku. Sanoin hänelle, että minua pelottaa, mutta luotan sinuun, koska nimesi on Markku. Markut ovat luotettavia. Ehkä sama juttu on omassa nimessänikin. Ehkä minnat kuvitellaan luotettaviksi, hyvin työnsä tekeviksi, positiivisiksi ja ties miksi hyväksi. Ehkä Minna on hyvä nimi, ehkä nimen ei kannatakaan kuvata sitä mikä haluaisin olla vaan sitä mitä ihmiset luulevat että olen. Olen siis Minna.

Ja Pöräys, Hyasintti, Muumi-kuningatar ja niin edelleen.

Voi olla että niin isoa hautakiveä ei ole, mihin kaikki nimeni mahtuisivat.

Suomen nimi on Suomi. Se tarkoittaa sinistä ja valkoista. Tuttua, raikasta, kaunista, turvallista, kotoista. Ruisleipää, kaurapuuroa ja karjalanpiirakoita. Sitä että voi luottaa. Puhdasta vettä ja ilmaa. Kaikkea mitä rakastan ja arvostan.

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Lintuparveke

Viime joulun jälkeen tilasin alennusmyynnistä ilmatäytteiset, valaistut kaksimetriset hahmot – joulupukin, poron ja lumiukon. Ajattelin että ne täyttäisivät parvekkeen seuraavana jouluna. En edes avannut paketteja, pistin saman tien sellaisenaan jemmaan yläkaappiin. Kun sitten kausivalokausi (hauska sana!) alkoi, kaivoin hahmot esiin ja ryhdyin virittämään niitä parvekkeelle.

Mikä pettymys! Toimiakseen koristeet pitää olla koko ajan kytkettynä pistorasiaan. Niiden sisällä on puhallin, joka puhaltaa ilmaa koristeisiin. Jos töpselin vetää seinästä, ilmantulo lakkaa ja hahmo lyyhistyy. Puhallin pitää kovaa ääntä. Taas tällaista kiinalaista p–kaa, ajattelin. Olin tilannut hahmot suomalaisesta verkkokaupasta. Olisihan se pitänyt arvata, missä päin maailmaa tällaiset valmistetaan.

Kiukusta toivuttuani piti miettiä suunnitelma uusiksi. Löysin kukkakaupasta sopivankokoisen joulukuusen, tökkäsin sen isoon ruukkuun ja laitoin valot tuikkimaan. Lähi-Alepassa huomasin linnunsiemeniä. Ostin pussin ja laitoin siemenet tarjolle kukkaruukkutelineisiin sijoittamiini kippoihin. Nyt parvekkeesta on tullut lintujen lounasbuffeet. Siellä käy mustarastaita, tali- ja sinitiaisia ja varpusia. Niiden touhuja on kiva seurata.

Päivittäin lakaisin linnuilta parvekkeen lattialle tippuneet siemenet ettei vain hiiret ja rotat löydä buffetpaikkaa. Tottakai parveke ”kakkaantuu”, mutta ei se mitään. Siivoan sitten keväällä. Nyt nautin linnuista.

Niinpä en yhtään ihmetellyt, kun tämän päivän (5.12.23 A12) Hesarissa oli juttu nuoresta naisesta Roosa Prusilasta, jonka masennus on hellittänyt, kun hän ryhtyi ruokkimaan pihapiirin lintuja ja ystävystyi niiden kanssa.

Oman linturuokinnan innoittamana olemme päättäneet perhepiirissä ostaa kimppalahjan appiukolle. 90-vuotias appi asuu yksin, sairastaa Alzheimeria ja pääasiallinen ajanviete on television katselu ja lehtien lukeminen. Kodin ulkopuoliset aktiviteetit eivät kiinnosta. Joululahjaksi sisustamme hänen parvekkeestaan lintubuffetin.

Appi on luontoihminen, koulutukseltaan biologi, syntynyt pikkupaikkakunnalla Pohjois-Savossa. Luonto on ollut hänelle aina tärkeä. Vapaa-aika on kulunut mökillä kalastaen, marjastaen ja sienestäen. Ne puuhat ovat viime vuosina jääneet. Ja koska hän ei nyt enää pääse luontoon, luonto voi lintujen muodossa tulla nyt hänen luokseen. Toivottavasti lintujen tarkkailu ja niiden ruokkiminen tuovat iloa ja puuhaa hänen tuleviin päiviinsä.

Peliterapiaa

Hesarin ma 4.12.23 pääkirjoitussivulla osaltolla ”Muut lehdet” Mikrobitin päätoimittaja ennustaa peliterapioiden boomia masennuksen ja aivosairauksien hoidossa. Loistava idea! Mietin samansuuntaisia ajatuksia viime viikolla, kun kävin ystäväni kanssa pakohuoneessa.

Pakohuone eli escape room on arvoituspeli. Ideana on että menette huoneeseen, missä on lukittuja asioita, esineitä, jonkinlainen tarina, jota yritätte ratkaista. Kun saatte lukkoja auki, niiden sisältä paljastuu asioita/esineitä jotka vievät tarinassa eteenpäin ja saatte taas jonkun seuraavan lukon avattua. Kun kaikki arvoitukset on ratkaistu, salaovi seuraavaan huoneeseen avautuu ja peli jatkuu siellä.

Olen osallistunut pakohuoneeseen kaksi kertaa, enkä kummallakaan kerralla ole onnistunut pääsemään sinne toiseen huoneeseen. Eli peli on jäänyt ratkaisematta. Siitä huolimatta kokemus on ollut kiva. On kivaa yrittää yhdessä ratkaista arvoituksia, selvittää salaisia koodeja ja yrittää ratkaista mysteeri. Aivot saavat työtä ja yhdessä ratkaisun keksiminen on palkitsevaa.

Viime viikolla lähetin palautetta pakohuoneyritykselle. Ehdotin että he kehittäisivät pelistä ”senioriversion”. Nykyisissä versioissa peliaikaa on yksi tunti. Se on vähän. Aikaa vastaan pelaaminen tuo lisähaastetta. Olisi mukavampi pelata rauhallisemmin. Se onnistuisi jos peliaikaa olisi esimerkiksi tuplaten eli kaksi tuntia. Pelihuoneen valaistus oli hämärä. Joten senioriversiossa pitäisi olla riittävästi valoa. Oli vaikea yrittää tihrustaa pieniä kirjaimia kirjainlukosta pimeässä huoneessa. Varsinkin kun olin kyllä muistanut ottaa mekon taskuun lukulasikotelon, mutta sen sisältä oli jäänyt lasit pois.

Senioripakohuoneita voisi olla tarjolla keskellä kirkasta päivää. Eläkeläiset pääsevät tulemaan muulloinkin kuin illalla. Näin pakohuoneyritysten aukioloaikaa voisi lisätä. Antaa nuorten ja virkeiden ratkaista arvoituksia nopeasti, pimeässä ja illalla.

Uskoisin että senioripakohuoneella olisi kysyntää. Toivottavasti tulevaisuuden vanhustentaloissa olisi pakohuoneita ajanvietteenä. Ne jos mitkä ovat terapiapelejä. Rasittavat sopivasti aivoja, lisäävät yhteenkuuluvuutta, yhteisöllisyyttä ja sosiaalisia taitoja.

Suositellen lämpimästi kokeilemaan pakohuoneita, jos pidät arvoituksista ja aivopähkinöistä. Älä anna nimen hämätä. Niissä ei ole mitään pelottavaa. Sopivan kokoinen ryhmä on onnistumisen kannalta tärkeää. Jos on liian monta osallistujaa, menee sähläämiseksi. Toisaalta liian pieni ryhmä ei ole välttämättä tarpeeksi. Sanoisin että 3-4 osallistujaa on juuri sopiva määrä dynamiikan ja ratkaisun löytämisen kannalta.

Muistatko vielä MicMacit?

Sunnuntain Hesarin välistä putosi satasivuinen Tokmannin kuvasto. Eipä ole mokomaa näkynyt aikoihin! Tuli mieleen muinaiset Anttilan ja Seppälän kuvastot. Anttilan kuvasto oli legendaarinen koko perheen tavarataivas. Ukot tutkivat tarkkaan naisten alusvaatesivustot. Paremman puutteessa ne korvasivat pornolehdet. Mitä ei ollut Anttilan kuvastossa, sitä ei ollut edes olemassa. Siinä oli kaikki.

Seppälän muoti toi maailman vaatetrendit – tosin hivenen jälkijunassa – joka niemeen, notkoon ja saarelmaan. Kyllä mahtaisi nykynuori ihmetellä, että miten sitä pärjättiin, kun ei ollut internettiä ja sen tarjontaa. Kaikki maailman vaatteet ovat nyt saatavilla yhdellä napinpainalluksella. Paketti tupsahtaa kotiin kannettuna vaikka Kiinasta ja tuo mitä tilaa. Utopistinen ajatus. Ennen vanhaan paketit olisivat jääneet tulliin.

Helsingissä Vuorimiehenkadulla sijaitsi MicMac. Siellä oli suuren maailman tuntu, eikä siellä maalaistyttö uskaltanut sanoa mitään – edes päivää – ettei paljastuisi. Isotaskuiset MicMacit olivat cooleimmat. Muita merkkejä oli Beavers ja Lee Cooper. Kyllä kai Leviksiäkin oli, en muista sitä. Huomio oli niin niissä MicMaceissä. Ropposten tytöillä oli sellaiset. Ai että kävi kateeksi. Sain ensimmäiset farkut ala-asteella. Nolointa oli että ne olivat merkiltään Autere. Autere!!!! Miten sen nimisiä farkkuja voi edes olla olemassa. Vieläkin häpeän puna nousee poskille.

Vaatteita ei ostettu kovin usein. Ei ollut montaa toppia tytön vaaterekissä. Nyt on takkejakin joka lähtöön niin että kolmen hengen taloudessa ei meinaa eteiseen mahtua. On pitkää ja lyhyttä, paksua ja ohutta, sateen kestävää ja hengittävää, pörröistä, villaista, untuvaista ja vahakankaista.

Samoja vaatteita käytettiin kunnes kävivät pieneksi tai menivät rikki. Pienet ehjäksi jääneet annettiin eteen päin seuraavalle. Elettiin aika ekologisesti, vaikka ei sitä tiedetty. Eihän valmisvaateteollisuus edes kovin vanha juttu ole ylipäätään. Vielä 50-luvulla ompelukoneet surisivat keittiöiden pöydillä, kun äidit tekivät vaatteet lapsilleen ja itselleen. Miesten puvut ja ulkotakit taisivat olla ainoat asiat jotka ostettiin valmiina.

Koska leivätkin leivottiin itse, oli suurta herkkua saada kaupan leipää, vaikka höttöistä paahtoleipää tai ranskanleipää. Ei tiedetty syövämme itsetehtyä artesaanileipää joka päivä. Meillä mummo leipoi ruisleivät. Teki ison satsin kerralla, leivät pakastettiin ja sieltä otettiin käyttöön. Aina syötiin sitä samaa. Nyt omassa kotona leipäkorissa on kaupan ohuita ruisleipäsiivuja, paahtoleipää, kauraleipää ja näkkileipää. Monenlaista joka makuun ja mielitekoon.

Enpä heitä heti lehtiroskikseen Tokmannin kuvastoa. Huvikseni jätän vielä selailtavaksi. Ihan kunnioituksesta panostukseen. On järjettömän iso homma tehdä tuollainen kuvasto. Ottaa kaikki ne kuvat, järjestää kuvaukset malleineen, kirjoittaa luonnehdinnat, tuotetiedot, oikolukea, painaa, postittaa. Siinä on jotakin niin viehättävän vanhanaikaista. Muisto ajalta, jolloin kaikki ei ollut niin helppoa ja vaivatonta kuin nykyään.

Turvallinen lapsuus kekkoslandiassa

Heräsin miettimään turvallisuutta. Tai oikeastaan turvattomuutta. Sitä, miten turvalliselta maailma tuntui lapsena 70-luvulla pikkupaikkakunnalla suomalaisella maaseudulla. Vaikka elettiin kylmän sodan aikakautta, Neuvostoliiitto lähetti nootteja ja televisiossa marssittiin rauhan puolesta. Ystäväni-kirjaan saatettiin kirjoittaa ”Mitä pelkäät eniten?” kohtaan että ”Ydinsotaa” jos ei laittanut ”Käärmeitä”. Punkkeja ei vielä ollut pelättäviksi.

Sota tuntui silloin hyvin kaukaiselta asialta. Toki oli Vietnamin sota ja Jom Kippur-sota, mutta en muista että niistä uutisoinnissa olisi näytetty televisiossa live-kuvaa sodasta, sellaista mitä nyt voimme nähdä Ukrainasta tai Gazasta. Eniten sodasta kuuli silloin kun sillä viitattiin Suomen talvi- ja jatkosotaan. Eikä nekään sotamuistot – ne lapsen korville sallitut – olleet pelottavia, ne olivat enemmän hauskoja sattumia sota-ajalta tai jonkinlaisia sankaritarinoita tyyliin mitä Kauton Vikki oli sanonut tai tehnyt. Kauton Vikki oli paikallinen tosielämän stand-up ukko, jolle oli sattunut vaikka ja mitä.

Talojen ulko-ovet laitettiin lukkoon vasta joskus 80-luvulla. 70-luvulla ne olivat aina auki, lukitsemattomina, oltiin sitten kotona sisällä tai ei. Vauvat jätettiin nukkumaan vaunuihin kauppojen ulkopuolelle sillä aikaa kun äidit kävivät ostoksilla. Jos nyt ovien edustat ovat täynnä sähköpotkulautoja sikin sokin, silloin kauppojen edustat olivat täynnä lastenvaunuja.

Autojen ovia ei lukittu ja avaimet jätettiin virtalukkoon. Jos avain oli kadonnut, sen oli vienyt Keijokeijo. Lievästi kehitysvammainen poika, joka haaveili omasta autosta. Keijokeijo ajoi mopolla ja kun tuli sade, hän teki toisella kädellä auton tuulilasinpyyhintä muistuttavaa liikettä. Taisi kuvitella aina ajavansa autoa.

Autoissa ei käytetty turvavöitä. Ei niitä tainnut edes olla olemassa takapenkeillä? Pikkulapset, sellaiset jotka mahtuivat seisomaan autossa, seisoivat yleensä takapenkin lattialla matkan ajan ja pitivät kiinni etupenkeistä. Keikkuvat siinä kuin keilapallot. Tiukassa kaarteessa muksahtelivat maahan.

Talvella järven jäälle aurattiin autorata. Koska se ei ollut varsinainen tie, siellä sai ajaa autolla myös alaikäiset ja kortittomat. Hauskaa hupia oli myös se että auton perään kiinnitettiin pulkka ja sitä vedettiin niin että lumi pöllysi. 70-luvun talot olivat tasakattoisia eivätkä kovin korkeita, joten suosittua talvihupia oli myös hypätä talon katolta lumikinokseen. Ylipäätään lasten leikkejä pihalla ei kukaan erityisemmin valvonut. Ei olisi tullut mieleenkään että äiti, tai varsinkaan nyt isä!, olisi tullut ulos pihalle hiekkakakkuja tekemään.

Tästä leppoisasta ja turvallisen tuntuisesta villin lännen ajasta on vain 50 vuotta. Minkälaisen henkisen pääoman sellainen on mahdollistanut? Tunne että ei tarvitse pelätä mitään. Minkälaisen itsetunnon ja selviytymisen eetoksen se antaa? Ja miten tunne vertautuu nykymaailmaan, onko lapsilla nyt turvallinen olo? Nyt kun kengät tai takki tai lippis saatetaan varastaa päältä keskellä kirkasta päivää. Ja tekijät videoivat ryöstön ja laittavat nettiin omaksi trofeekseen. Puhutaan luontokatastrofeista ja ilmastonmuutoksesta, eläimet kärsivät, ihmiset kärsivät, voimme nähdä reaaliaikaista sodankäyntiä Ukrainassa, siviilien pommituksia Gazassa, maailman maita johtavat valehtelevat hullut diktaattorit, ja kirsikkana kakun päällä huvituksena on addiktoiva Tiktok, joka yllyttää järjettömiin haastetehtäviin, joiden seurauksena voi vammautua tai jopa kuolla. Vaikka kyllä siinä 70-luvun kelkka-autoilussakin tai katolta hyppelyssä saattoi käydä huonosti…

Toivottavasti tässä hullussa, pelottavassa maailmassa lapset saavat elää omassa turvallisessa kuplassaan vailla pelkoa tai huolta. Ja miten lapsuuden turvallisuuden kupla on ainakin sotaa käyvissä maissa puhjennut, leikit keskeytyneet, vaihtuneet tosielämän sotaleikkeihin. Kunpa edes lapset saisivat herätä aamuun ajatellen, mitähän kivaa tänään tapahtuu? Mitä hauskaa voisin tänään tehdä? Tuleeko minusta isona lakaisuautonkuljettaja vai lääkärinhoitaja, kaikki olisi heille mahdollista.

Uusia sanoja ja asioita

Ennen koronaa en ollut koskaan kuullut sanaa ”oikeasuhtainen”. Nyt siitä on tullut poliitikkojen perussanastoa. Toimenpiteet pitää olla oikea-aikaisia ja oikeasuhtaisia oli sitten kyseessä itärajan sulkeminen, rokotus tai säästötoimi.

Entäpä dynaaminen hinnoittelu? Sellaista ei ollut ennen olemassakaan. Kaikki maksoi mitä maksoi, ellei nyt sitten ollut alennuksessa. Nyt bensa maksaa tiistaina vähemmän kuin perjantaina ja sähkön hintaa pitäisi seurata kuin kuumemittarin lukemaa. Jos käväiset nettisivulla katsomassa, paljonko hotellihuone, juna- tai lentolippu maksaa, niin seuraavalla kerralla maksaa enemmän. Mitä useammin sivustolla vierailet, sitä enemmän hinta nousee.

Olisipa mukava jos dynaaminen hinnoittelu tulisi myös palkanmaksuun. Tai tavallaan se on olemassa: sunnuntaina saa parempaa palkkaa. Mutta kyllä kuuluisi olla niin että palkka olisi suurempi myös aikaisin aamulla. Jos joutuu heräämään viideltä tai kuudelta töihin, niistä ”epämiellyttävistä” tunneista pitäisi saada dynaamisesti korkeampaan palkkaa. Oikeastaan jokaisesta tunnista ns. virkamiestyöajan ulkopuolella pitäisi saada extraa. Mutta eipä taida dynaamisuus päteä näin päin…

Entäpä sitten orgaaninen? Nykyisin asiat pitää tapahtua orgaanisesti eli luonnollisesti ja itsekseen.

Ja jos haluaa puhua modernisti, kannattaa aloittaa lause anglismilla ”minä ajattelen että…”. Muuten niin hyvien radion keskusteluohjelmien – kuten Pyöreän pöydän – kuunteleminen on tuskaa, kun jokainen aloittaa vuorollaan oman osuuteensa ”minä ajattelen että…”. Takerrun seuraamaan keskustelua siltä pohjalta että kuka sanoo saman seuraavaksi.

Entäpä alttarit? Ennen alttarin näki kirkossa. Nyt televisiouutisissa uutistenlukijat seisovat alttaripöydän takana. Tai siltä se näyttää. Myös koteihin on tullut alttari. Se sijaitsee keittiössä ja sitä sanotaan saarekkeeksi. Vitivalkoisen saarekkeen äärellä perhe nauttii joka-aamuisen öylättinsä. Ei sentään polvistuneena vaan korkeilla baarituoleilla keikkuen. Open concept kitchen where we can entertain our guests. Avoin keittiökonsepti, missä voimme viihdyttää vieraita on ulkomaisten sisustusohjelmien perustoive. Kaikilla tuntuu käyvän kovasti kylässä viihdytettäviä sukulaisia ja naapureita. Ei meillä vain. Mutta ei meillä olekaan avointa keittiötä alttarisaarekkeineen. Pahus, siitä vierailijoiden vähäisyys johtunee!

Television talonrakennusohjelmien taloissa ikkunat ovat seinän kokoiset. Ne ovat kauniita. 70-luvulla harrastettiin myös isoja ikkunoita. Sitten tuli energiakriisi ja ikkunat pienenivät. Ovatko ikkunat kehittyneet energiatehokkaimmaksi vai miksi isot ikkunat eivät enää ole ongelma?

Miten samaan aikaan kasvaa sekä trendi missä ihmisen sukupuoli ei saa olla mitenkään esillä, liikennemerkeissä ei saa olla miestä tai naista ja toisaalta samanaikaisesti some on täynnä erittäin sukupuolinormatiivista kuvastoa? Tuntuu siltä että naiset eivät ole olleet yhtä naisellisia kuin nyt sitten 50-luvun amerikkalaisen kotirouva-aikakauden. Korot ovat korkeat ja bikinit pienet. Tai entä fitness-urheilu? Missikisoja paheksutaan mutta fitness-urheilu on ok. Miten? Toisaalta missikisoissa on nykyään mukana jo transsukupuolisia. Ovatkin usein paremman näköisiä kuin ”aidot”.

Ikääntyminen on nykyään onneksi ihan ok. On ok että hiukset harmaantuvat – myös naisilla! Ikä saa näkyä. Paitsi ei käytöksessä. Nykyvanhuksen kuuluu olla energinen ja viriili, valmiina uusiin kokemuksiin, ihmissuhteisiin, elämyksiin ja seikkailuihin. Missään tapauksessa ei saa ruveta vanhustelemaan sillä tavoin että olisi keppi ja keinutuoli ja nuttura ja ihan tyytyväinen siihen. Kyllä pitäisi olla jossakin kursseilla savea valamassa, matkoilla ja joogamassa nyt vähintään. Ja ehdottomasti seksuaalisesti yhtä aktiviinen kuin aina ennenkin, mieluummin vähän enemmän, nyt kun ei ole huolta lisääntymisestä tai lapsista ja voi rauhassa ja vapautuneesti toteuttaa seksuaalisuuttaan häiriötekijöistä kärsimättä. Ja tietenkään ei saa käyttää sanaa vanheta, vanhus, vanha. Vaihdevuosista on ok puhua, kunhan puhuu positiiviseen sävyyn muutosvuosina ja uutena alkuna. Onhan 70 uusi 50 ja silleen ja eläkeikä nousee dynaamisesti, koska mekin ollaan niin dynaamisia forever.

Meille tuo ruokaa kypärättä sähkömopoa liukkaalla ajava orja, joka työskentelee firmalle, jonka omistajien verotulot ovat käsittämättömän suuret. Joka syksy edessä on sama marjanpoimijaskandaali, mutta syyllisiä ei löydy. Poimijat eivät ole saaneet luvattuja palkkoja ja ovat asustaneet ala-arvoisissa parakkiolosuhteissa. Eräs yrittäjämiljonääri keksii tuoda pikkupaikkakuntien miniatyyrilukioihin suomalaisilla verorahoilla opiskelemaan alaikäsiä lapsia Myanmarista ja Kiinasta, ja on tuohtunut kun yrittelijäisyyttä ymmärtämätön virkamies ja lapsiasiainvaltuutettu ei ymmärrä ja tue näin oivaa businessideaa.

Kyllä maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Se hämmästyttää kummastuttaa vanhaa kulkijaa.

Luksusmuijapäivä

Sitä on kaikenlaisia teemapäiviä. Kuten nyt esimerkiksi Black Friday, joka tänä vuonna tuntui kestävän koko marraskuun. Harmittaa että ihmisiä houkutellaan ostamaan turhaa ja tarpeetonta.

Minä sen sijaan vietin itsekehittämää teemapäivää: Luksusmuijapäivää.

Kaikki sai alkunsa ajat sitten Helsingin Kuukausiliitteen muotiartikkelista, jossa mallina oli nyt jo edesmennyt Aira Samulin. Hänelle oli puettu suomalaisten nykymuotisuunnittelijoiden luomuksia. Kalla II mekko, tummalla pohjalla isoja oranssinkeltaisia kukkia, jäi jäytämään mieltäni. Se oli minunnäköinen mekko. Lisäksi hyvin monikäyttöinen. Reilunkokoisen mekon alle voi talvella pukea lämmintä ja kesällä mekko menee sellaisenaan. Kangas vaikutti laadukkaalta.

Niinpä kun kyseistä mekkoa myyvä kauppa ilmoitti eräänä päivänä että tänään kaikki myydään – 20%, ja minulla oli vapaapäivä, päätin oitis viettää Luksusmuijapäivää. Aloitin päivän kahvilakäynnillä. Turhan harvoin tulee käytyä kahviloissa. Ehkä ei-kaupungissa asuvat ajattelevat että me täällä kaupungissa istumme aina tunnelmallisissa kahviloissa juomassa ylihintaisia erikoiskahveja. Ehkä jotkut istuvatkin, mutta kyllä täytyy sanoa että hyvin harvoin tulee käytyä, liian harvoin. Oikeastaan pitäisi suoda itselleen useammin nautinnollinen kahvilakokemus. Sain paikan parhaalta paikalta ikkunan vierestä nojatuolista. Siinä on kiva istua ja katsella ohi kiiruhtavia kahvikupponen kädessä.

Kahvilan jälkeen vuorossa oli mekkokauppa. Kerroin myyjälle että vietin Luksusmuijapäivää ja tulin siksi mekkokaupoille. Oikea koko löytyi ja mekko oli juuri niin ihana kuin olin kuvitellutkin.

Seuraavaksi ohjelmassa oli herkkukauppa, joka sattui sopivasti kotimatkan varrelle. Herkkukauppa on sijainnut samassa kadunkulmassa vuosikausia, mutta en ole koskaan käynyt siellä. Se on karkkikauppa. Nyt ajattelin suoda itselleni karkkikokemuksen. Karkkikaupassa oli jopa chewitsejä (miten se kirjoitetaan?). Muistatteko ne hampaisiintarttuvat hedelmänmakuiset toffeet, jotka on pakattu paperipötköön. Luulin että ne on syöty sukupuuttoon ajat sitten, mutta täällä karkkikaupassa oli näitäkin erikoisuuksia. Ostin miehelle tuliaiseksi mangonmakuisen pötkön. Irtokarkkipussiin valitsin itselleni kirpeitä karkkeja, isoja karkkeja, suklaakuorrutettuja karkkeja ja salmiakkia. Pois lähtiessä huomasin oven pielessä suklaakuorrutettuja vaahtokarkkeja. Niitä ostan ensi kerralla.

Eikä tässä vielä kaikki! Luksusmuijapäivän viimeinen etappi oli kukkakauppa. Kukkakaupan seinät on maalattu auringonkeltaisella, taustalla soi bossanova ja omaa vuoroaan voi odotella antiikkinojatuolissa Winston-koiraa rapsutellessa ja kukkaloistoa ihaillessa. Winston on tryffelikoira ja hän on löytänyt ihan oikeita, aitoja tryffeleitä Hangosta. Kauppias kertoi. Tiesittekö että Suomessa kasvaa tryffeleitä Salpausselän linjalla? Minä en.

Ostin amarylliksen leikkokukkana. Kauppias ehdotti siihen vielä kyytipojaksi magnolianoksaa. En ollut koskaan käynyt myöskään tässä kukkakaupassa, mutta tunnelma siellä oli niin ihastuttava että nyt siitä tulee vakiopaikka. Mieleen muistui, kuinka lapsena haaveilin kukkakauppiaan tai suutarin ammateista. Perusteluina oli haju. Molemmissa tuoksui hyvältä. 70-luvulla suutarissa tuoksui nahka ja ilmeisesti sen käsittelyaineet. Aikuisena en ole havainnut samaa hajukokemusta suutariliikkeissä. Ehkä metodit ovat muuttuneet.

Luksusmuijapäivä päättyi kotisohvalle. Kukat maljakkoon, villasukat jalkaan ja karkkipussi auki. Telkkari päälle ja sieltä lempiohjelmani eli youtubesta joku tunnelmallinen miljöökuva, missä takassa räiskyy tuli, nojatuolissa makoilee kissa, ikkunoista näkyy lumisadetta ja kaunista luontoa, taustalla soi tunnelmajazz. Olipa täydellinen päivä!

Sopivan hetken koittaessa aion seuraavaksi viettää kulttuuritätipäivää. Siihen sisällytän taidemuseoita, kahvilakäynnin ja kukkakaupan, jos amaryllys on nuupahtanut. Tosin kukkakauppias sanoi että amaryllis säilyy hyvin monta viikkoa. Varsinkin kun sen katkaistuun varteen laitetaan kuminauha kiristyssiteeksi niin ettei varsi pääse kiertymään auki. Ehkäpä pukeudun kulttuuritätipäivänä luksusmuijapäivämekkoon? Ateneumin impressionistinäyttely on yhä näkemättä. Ja sinne on avattu uusi kahvila.

Muita teemapäiviä voisi olla hedonistipäivät sisältäen kauneushoitolan lymfahieronnalla. Kaamospäivä, jolloin en poistu kotoa ollenkaan ja nukun monet päiväunet. Siihen sopisi parhaiten että sää on oikein huono.

Sen sijaan siivouspäivän ja pyykkipäivän unohdan tyystin. Ja onhan tässä nyt ihan oikeitakin päiviä tulossa – kuten itseänäisyyspäivä. Mutta ei se ole sama asia. Oma salainen, yksityinen teemapäivä. Kannattaa kokeilla!

Löysin takaisin!

Olen ollut ilman tietokonetta miltei kolme kuukautta. Pojalta hajosi läppäri. Lainasin hänelle omaani ja pojan läppäri vietiin korjaamolle. Ei siitä tullut enää ehjää. Mutta minä jäin ilman tietokonetta! Lopulta laitoin aikarajan: ensimmäinen päivä joulukuuta loputtomaksi venynyt laina-aika loppuisi. Johan alkoi tapahtua. Jopa etuajassa. Nyt minulla on taas oma läppärini. Olo tuntuu siltä kuin joku olisi syönyt puurokupistani. Mietin, löydänkö edes takaisin omille blogisivuille? Mahdanko muistaa salasanan? Täällä sitä nyt sitten ollaan.

Pitkäksi venähtäneen tauon aikana ehdin miettiä lopettamista. Maailmassa kun tuntuu olevan vähän liikaa kaikkea – jopa sanoja. Mielipiteitä nyt ainakin. Olisiko parempi olla vain hiljaa? Elää hissukseen omissa ajatuksissaan. Se alkoi tuntumaan itse asiassa aika hyvältä. Vapauttavalta. Ei tarvitse jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan muiden kanssa, ne voi pitää itsellään.

Hiljaisina hetkinä keksin kirjaidean. Jos minulla vain olisi kyky pitkäjänteiseen kirjoittamiseen, sitäkin voisi yrittää edistää. Joka tapauksessa ensi vuonna tulee kirjoitettua enemmän. Kolumnihommat tuplaantuvat, kirjoitan ensi vuonna lehden joka numeroon eli 21 kertaa, joten se vie kyllä vähän aikaa. Tänne ”ilmaan” voi lätistä mitä vain, mutta painettuun lehteen pitää vähän miettiä, mitä kirjoittaa.

Palasimme tänään kotiin Ruotsin risteilyltä. Se oli elämäni viimeinen Ruotsin risteily. Asiaa juhlistaakseni tilaisin aamulla kahvillassa cavan ja istahdin ikkunapenkille katsomaan laivan saapumista Helsinkiin. Olikin upea näky. Aurinko paistoi, kova pakkanen sai meriveden höyrystymään. Meren yllä leijui pilviharso. Aamuhetki oli risteilyn ehdoton kohokohta.

Ajauduimme tahtomattamme risteilykierteeseen. Mies sai viime vuonna jostakin työjutusta joululahjaksi risteilyn. Menimme sinne keväällä ja osallistuimme tietokilpailuun, josta voitimme palkinnoksi uuden risteilyn. Tämä oli nyt sitten se tietokilpailuristeily. Nyt emme enää osallistuneet tietokilpailuun, emme halunneet enää voittaa risteilyä. Toivottavasti mies ei saa taas joululahjaksi. Ei olla risteilyihmisiä. Mies kertoi kuulleensa että jossakin maailmalla on kehitetty kolme vuotta kestävä risteily. Ilmeisesti jonkinlainen maapallonympäriristeily. Olisi kyllä helvetti minulle. Mutta niinhän se on: kissojen taivas on hiirten helvetti – ja toisin päin.

Tukholmassa käytiin tavaratalo NK:lla. Olin suunnitellut hamstraavani sieltä merinovillasukkahousuja. Kruunun kurssihan on alhaalla ja ajattelin tekeväni merkittävät säästöt sukkahousuostoksilla. Ensinnäkään siellä ei ollut sitä merkkiä, mihin olen ihastunut. Löytyi toiset, mutta vain yhdet minun kokoani, eikä hintakaan ollut yhtään alhaisempi. Joten se siitä.

Seuraavaksi ohjelmassa oli joulutori. Viehättävä vanhan kaupungin Stortorg, joka ei ole nimensämukaisesti iso vaan hyvin pieni. Oikein söötti. Kävelimme läpi, emme ostaneet glögiä, hodareita, hattaraa emmekä paahdettuja manteleita. Sen sijaan menimme pubiin, tilasimme isot oluet, mies hampurilaisaterian ja minä lämpimän juustoleivän. Minun valintani osui enemmän oikeaan, koska hampurilaisen pekoni oli ilmeisen pilaantunut. Päästyämme takaisin laivaan, pekoni tuli ulos.

Se oli huono homma, koska meillä oli pöytä varattuna ja osittain maksettuna laivan a la carte ravintolaan. Systeemi on sellainen että jos haluaa varata pöydän, pitää maksaa etukäteen. Olimme tällä kertaa varanneet ja maksaneet paikan, koska edellisellä reissulla emme päässeet syömään juuri siihen ravintolaan, koska se oli täyteen buukattu. Ruokahalu oli nyt ymmärrettävästi huomattavan alentunut, pilaantunut pekoni oli pilannut tunnelman. Menimme kuitenkin. Tilasimme puolikkaat hummerit.

Sinänsä se oli kyllä ihan turhaa myös minun kannaltani, koska taisin sairastaa marraskuun alussa koronan, jonka seurauksena makuaisti on saanut osumaa. On ihan sama mitä syön, ei maistu oikein miltään. Parhaimmalta tuntuu ruoka, missä on joku selkeä rakenne, kuten näkkileipä. Ei ollut näkkileipää a la carte ravintolassa, piti ottaa hummeria. Yhtä hyvin olisi voinut syödä omaa sormea.

Viereisessä pöydässä pariskunta kävi kiivasta keskustelua työpaikkojen matkalaskujen tilityksestä. Miehen mielestä se, että jokainen tilittää omat matkalaskunsa, on tehotonta, aikaavievää ja vaikeaa. Vaimon mielestä jokainen voi hoitaa itse matkalaskuasiansa. Pariskunta ei meinannut päästä sopuun asiassa ja äänensävyn kiivaudesta päätellen avioero oli jo lähellä. Saimme onneksi hummerimme syötyä, emmekä tiedä, mihin tilanne lopulta päätyi.

Kävimme ostamassa karkkia hyttiin iltapalaksi. Loppuillan mies katsoi läppäriltään urheilua, minä kännykältä Onnelaa. Katsoin koko ensimmäisen tuotankokauden putkeen, kunnes nukahdin. Heräsin neljältä kun jotakin naista murhattiin. Toisaalla miesääni huusi ”Turpa kiinni, perkele”. Ilmeisesti kukaan ei sittenkään kuollut, ehkä kyseessä oli kovaääninen juomapeli hytissä. Möykkää jatkuin jonkun aikaa, ei kuitenkaan edes tuntia. Ilmeisesti peli päästiin loppuun ja kaikki sammuivat. Loppuyö meni rauhallisesti.

Haaveilin kodista. Siitä miten tunnelmallista omassa kodissa on. Joulukuusi parvekkeella. Amaryllis-leikkokukka parhaimmillaan. Lyhdyssä palaa kynttilä, rakkaimmat joulukoristeet esillä. Rauhallista ja hiljaista, levollista. Ja näkkileipää.

Onhan se hyvä välillä lähteä pois todetakseen että kotona on ihan parasta.

Opettaja Puhakainen

Paluu arkeen juhlamatkalta tuli ryminällä. Lentokone laskeutui keskiyöllä, kotona olimme yhdeltä, herätys klo 6.25 ja töihin seitsemäksi. Enkä saanut edes heti unta! Mies puhisi vieressä tyytyväisenä syvässä unessa kuin juna. Minä katsoin kelloa, se näytti jo 2.30 ja minä olin vieläkin hereillä. Paniikki, se oli kuin pullataikina. Päivästä tulisi karmea.

Olin ostanut työevääksi jääkaappiin pinaattikeiton. Poika oli syönyt sen. Otin pakastimesta epäonnistuneita juurespaistoksia mukaan, vaikka tiesin pahoiksi.

Ihme kyllä päivä sujui hyvin, edes väsymys ei iskenyt. Ehkä se ei ehtinyt iskeä. Vasta iltapäivällä kotona sohvalle köllähtäessä uni tuli. Hesari putosi syliin.

Työkaverin kesäloma oli päättynyt ja oli hänen ensimmäinen työpäivänsä loman jälkeen. Kertoi, että ensi kesälomalta hän ei sitten enää ehkä palaisikaan, jäisi eläkkeelle. Mitä ihmettä! Tätä menoa olen kohta joukon vanhin ja se on kyllä ennenkuulumatonta. Olen aina ollut nuorin joka paikassa. Kohta ensimmäistä kertaa on niin että ainoastaan esimieheni ovat minua vanhempia. Se nyt sentään on jotain. Vielä valkenee sekin aamu että esimies on joku nuori ihminen. Se se vasta jännältä mahtaa tuntua.

Kovin nuoria nykyisin tuntuukin olevan jopa moni ammattilainen. Kesällä kuntoportaita juostessa katselin kahta sähkömiestä – minun silmissäni sähköpoikaa – jotka asensivat portaisiin ledvaloja. Teki mieli kysyä että saavatko lapset tehdä tuollaisia vaarallisia sähköhommia? Mutta en viitsinyt kiusata poikaparkoja, olisivat saattaneet loukkaantua, vaikka ihan ihaillen ja hyväntahtoisesti heidän touhujaan seurasin. Huumori on vaikea laji.

Lomamatkalla meidät saatteli hotellin vastaanotosta huoneeseen isosilmäinen, nuori, pelokkaanoloinen tyttölapsi. Teki mieli sanoa että ei mitään hätää, kyllä tästä yhdessä selvitään. Ja kotona Helsingissä kahvilassa kahvin toi pöytään hotellin vastaanottovirkailijaa muistuttava lapsenääninen neitokeiju, joka erehtyi kysymään, oliko cappucino hyvää ja minä vastasin totuudenmukaisesti että oli se kyllä itse asiassa aika haaleaa, kuumempaa pitäisi olla. Tyttöparka kauhistui ja minun piti lohduttaa häntä että ei se mitään, ei se haittaa, ihan hyvää se muuten oli, ei tässä mitään.

Ala-asteella oli äkäinen opettaja Puhakainen. Maanantaiaamuisin kaikki oppilaat kulkivat peräkanaa jonossa juhlasaliin. Siellä asetuttiin riveihin seisomaan ja kuunneltiin aamunavaus. Joku aina silloin tällöin pyörtyi. Kuului vain kopsahdus, kun pyörtyjä kaatui korkeakiiltoiselle jumppasalin lattialle, jonka pintaan oli maalattu koripallokentän kuviot.

Aamunavaus päättyi hyvin usein siihen että esiintymislavalle nousi opettaja Puhakainen, joka aloitti oman saarnansa sanoen ”Minä, koulun vanhimpana opettajana….”. Esittelyä seurasi jokinsortin moraalisaarna tai paheksunta, vessan seinälle töhritty kirkkovene tai muu rötöstely.

Jos minä joskus olen työyhteisöni vanhin, teen kyllä puhakat ja otan asemastani ilon irti. Sitä odotellessa.

Vieraalla rannalla kaukana

Käväistiin Etelä-Ranskassa juhlamatkalla. Matkalaukkuun oli pakattu ne hienoimmat mekot ja isoimmat aurinkolasit.

Juhlapäivän illallisella katselin naapuripöydän pariskuntaa. He olivat Italiasta, arviolta noin 70-vuotiaita. Epäsuhtainen pariskunta. Mies näytti ikäiseltään, mutta naista oli leikelty paljon. Mekko oli naruolkaiminen ja avara, sen kauluksesta yritti tunkeutua ulos kaksi kiinteäksi palloksi leikattua rintaa. Kasvoja oli kohotettu, huulia paksunnettu, kasvojen iho kiristetty. Hiukset värjätty vaaleaksi. Iho parkkiintunut tummanruskeaksi. Nainen oli vanha, mutta leikattu nuoreksi. Mutta kaikista yrityksistä huolimatta ikää ei voi peittää, se näkyy kaiken läpi. Ikä tunkee esiin kuin vieras aksentti puheessa.

Mietin, oliko nainen itse halunnut niin vai oliko mies halunnut naisestaan sellaisen? Oliko nainen pelännyt miehen rakastuvan nuorempaan? Oliko nainen nyt tyytyväinen itseensä? Oliko mies tyytyväinen, pitikö vaimoaan kauniina noin? Ja miltä nainen mahtaisi näyttää luonnollisena, miten hän olisi vanhentunut?

Mitä nainen mahtoi tuumia minua ja meitä katsoessaan? Sääliikö pohjoismaista naista, joka on lähes meikittä, ilman kauneusleikkauksia, hiukset harmaantuneina, kärvistellen omassa iässään yrittäessään sopeutua. Katseleeko samanaikaisesti minun kasvojani ja miettii, mitä kaikkea niille teettäisi jos olisi minä? Analysoiko minun paljon peittävämpiä vaatteitani ja maltillisia juhlakenkiä, joissa ei ole korkoa. Sääliikö, niin kuin minä häntä? Todennäköisesti.

Aamulla käymme ensin uimassa meressä. Siellä ei ole muita. Vesi on ihanan lämmintä, se ei tunnu iholla. Ohi lipuu kaksi joutsenta. Vitsailen, miten ihmeessä mies onnistuikaan järjestämään tämän romanttisen joutsenparaatin meidän yksityiselle aamu-uinille?

Aamiaisella pöytiin on katettu valkoiset pöytäliinat ja servietit. Ei haittaa vaikka kahvikannusta on mahdoton kaataa kahvia tipan valumatta nokkaa pitkin liinalle, sillä pöytäliinat vaihdetaan jokaisen ruokailijan jälkeen. Marmeladit ovat pienissä lasisissa annospurkeissa. Myös jugurtti on lasipurkeissa. Buffetpöydän juustosiivut ovat sentin paksuisia. Ohuenohuita Polarjuustoja menisi yhteen sellaiseen juustosiivuun koko paketti. Otan omaan leipäkoriin patonginpalat ja croissantit molemmille. Ja voin, se on kääritty nättiin pötköön, niin kuin pitkulainen kissakarkki Fazerin makeissekotuksessa. Marjoja: mansikkaa, vadelmia ja boysenmarjoja. Minulle Pellegrinoa, miehelle appelsiinimehua. Saamme onneksi pöydän terassin reunalta. Sieltä on kaunis maisema merelle ja vastarannan kylään.

Rupean jälleen analysoimaan muita. Paheksun mielessäni amerikkalaista seuruetta. Mies istuu aamupalalla lippalakki päässä. Rouva saapuu paikalle uimapuvussa. Päälle on vetäisty kimallelangasta virkattu isoreikäinen rantamekko. Niin kuin kultalankainen kalaverkko. Rannalle on matkaa vain terassin portaat alas. Eivätkö jaksa mennä huoneeseen vaihtamaan rantavaatteita aamiaisen jälkeen, siksikö on tarpeen laittaa uimapuku jo aamiaiselle? Eikö aamiainen hienossa miljöössä olisi vieläkin hienompi ja nautinnollisempi jos sen nauttisi vaatteet päällä?

Aamiaisen jälkeen menemme hotellin rannalle. Vaikka en ole rantalomaihminen niin kyllä sitä päivän tai kaksi viihtyy, ainakin näissä olosuhteissa! Osa rantatuoleista on etukäteen varattu. Parhaimmalla paikalla merelle yltävän leveän laiturin päässä on neljä aurinkotuolia vierekkäin. Niillä makoilee nuoria. Edessä olisi kaunis maisema, mutta nuorten katse on kännyköissä. Eikö mene rahat hukkaan? Eikö nyt kannattaisi nostaa katse ja katsoa missä on. Vai riittääkö vain maisemasta otettu kuva?

Katselen rantaviivaa. Hotelli on rakennettu vanhaan villaan. Vieressä molemmin puolin on samantyyliset vanhat yksityisvillat, pihoilla isot pinjamännyt. Sitä seuraava talo on moderni valkoinen. Sen rannan puoleista seinää peittää seittimäinen ”koristepunos”. Vitsailemme että siinä asuu paikallinen Stefan Lindfors. Tosin talo näyttää autiolta, kukaan ei ole kotona. Sitten alkavat isot kerrostalot. Pinjapuita on vähemmän. Todennäköisesti ennen vanhaan koko ranta on ollut täynnä vanhoja pieniä villoja ja niiden ympärillä pinjapuita. Jossakin vaiheessa grynderit ovat ostaneet vanhat talot, purkaneet talot, kaataneet puut ja rakentaneet tilalle tylsiä kerrostaloja terasseineen.

Kävelemme rantaa kiertävää reittiä. Kerään puista pudonneita pinjansiemeniä taskuun. Ehkä ne voisi koettaa istuttaa ruukkuun. Jos lähtisi oma pinjapuu kasvuun.

Käyn salaa hotellin respassa. Ostan hotellin oman malliston silkkinenäliinan miehelle. Aion antaa joululahjaksi. Muistoksi tästä päivästä. Päivästä jolloin kaikki oli hyvin, huolet pieniä, ilot suuria.

Minna Rönkön rakastamispäivä

Joku aika sitten Hesarissa oli hauska kirjoitus kaveripolttareista. Kolmekymppiset kaverukset olivat havahtuneet siihen että heitä ei enää juhlittu. Ei vietetty syntymäpäiviä eikä muita juhlallisuuksia ollut. Elämä oli arkipäiväistynyt. Miehet päättivät viettää polttarit, vaikka kukaan ei ollut menossa naimisiin. Päivä oli jaettu kolmeen sektoriin, jokaisessa osuudessa yksi miehistä oli juhlakalu. Päivä oli ollut ilmeisen hauska ja onnistunut. Hyvä idea!

Juhlia kannattaa aina kun on mahdollisuus ja pienikin syy, ja jos ei ole syytä, keksiä sellainen. Minulla oli aikoinaan tapana viettää Minna Rönkön Rakastamispäivää. Se tarkoitti päivää, jolloin tein asioita, joista pidin, minun omaa hemmottelupäivääni. Joskus järjestin samanlaisen päivän omalle pojalle ja sukulaislapsille. Jokainen sai vuorollaan oman rakastamispäivänsä, silloin tehtiin juuri sitä mitä kukin halusi. Käytiin kylpylässä, elokuvissa, sushilla, shoppailemassa. Rakastamispäivä ei ollut syntymäpäivä, mitään syytä tai ansiota sen viettämiseksi ei ollut. Sitä ei tarvinnut ansaita. Se vain oli.

Mukavia ovat myös olleet ystävien kanssa tehdyt huviajelut. Ollaan ajeltu jonnekin lähdihuudeille, ei liian kauas, mutta sopivan matkan päähän. Käyty kahvilla ja syömässä kivoissa paikoissa, jossakin taidenäyttelyssä tai museossa, kartanoissa tai muissa nähtävyyksissä. Päivän tai puolen päivän kestävä poistuminen omista ympyröistä tekee hyvää. Ja sen voi tehdä ihan mihin vuodenaikaan tahansa.

Tuli mieleen satavuotias herra Södergren (nimi muutettu). Aina hyväntuulinen ja kohtelias herra Södergren asui samassa rapussa ylimmässä kerroksessa. Nyt herra Södergren vaimoineen on palvelutalossa, heidän kotinsa on myyty ja siellä tehdään koko vuoden kestävää remonttia. Mutta silloin kun herra Södergren vielä asui täällä, noin kerran kuussa sisäpihalle oli parkkeerattu ravintola Helmen catering-pakettiauto. Herra Södergren tilasi catering-firmasta valmiit tarjoilut ja järjesti kutsut ystävilleen. Ai että minä ihailen – ja ehkä jopa hivenen kadehdin – satavuotiasta herra Södergreniä. Ehkäpä iloinen seuraelämä oli hänen pitkän ikänsä salaisuus.

Taloyhtiön pihassa kukkii valtavin isoin kukin syyshortensiat. Kehtaisinko poimia niistä kimpun ja viedä herra Södergrenille palvelutaloon tervehdyksenä vanhasta kotitalosta? Ehkä tänään voisi olla herra Södergrenin rakastamispäivä.

Leviääkö joku tauti katseen välityksellä vai miksi silmiin katsomista vältetään

Näin meemin, missä oli kuva ruokakaupan korona-ajan lattiatarrasta, joka kehotti pitämään turvaväliä muihin asiakkaisiin. Kommenttikentässä arveltiin, että lattiatarra ei suinkaan ole unohtunut lattiaan, sitä ei vain ole poistettu, koska suomalaiset pitävät parin metrin turvavälistä muihin. Se on ihan sopiva ihmisväli.

En tiedä, lienenkö ainoa tai onko vain omalle kohdalle sattunut, mutta minusta nykyisin pelätään myös jonkin ”taudin” leviämistä katseen välityksellä. Helsingissä ihmiset eivät mielellään katso toinen toisiaan. Katsetta vältellään. Karhua ei saisi katsoa suoraan silmiin, mutta että nykyään ei sitten ilmeisesti ihmistäkään.

Kävin Helsingin keskustan läpi hammaslääkäriin, ja ajattelin että teenpä haasteen itselleni ja hymyilen vastaantulijoille. Helposti sitä kävelee omiin ajatuksiinsa vaipuneena, katse kadussa, muita muuten huomioimatta paitsi väistellen. Hymyilin ekaluokkalaiselle, jonka reppu oli suhteettoman iso, lapsi näytti kävelevältä repulta. Hymyilin murjottavalle teinille, jonka kulmakarvoihin oli liimattu tähtitarrat tai jotakin sen tapaista. Ja toisille, jotka polttivat – selvästi salaa – matkalla kouluun. Hymyilin roska-auton työntekijälle, joka kippasi jäteastian haisevaa sisältöä auton sisuksiin. Hymyilin rollaattorimummulle. Hymyilin kaupunkilaisdandylle, jolla oli knalli ja 20-luvun tyyliset nilkkaimet säärissään. No sille olisi varmaan hymyillyt muutenkin sen verran oli hupainen näky.

Heti kun ajatus herpaantui, karkasi omille teilleen, hymy katosi. Tuli normimyrtsi-ilme. Piti oikein keskittyä hymyilemään. En tiedä, kuinka kauan, kuinka monta päivää kampanjaa pitäisi jatkaa että iloinen ilme muurautuisi naamalle pysyvästi. Mutta olisi paljon kivempi itsellekin, jos ilme jaksaisi olla aina iloinen. Koska merkillisellä tavalla ilme – vaikkakin aluksi teennäinen ja pakotettu – alkaa toimia, tulee iloinen ja hyvä mieli, vaikka siihen mitään erityistä syytä olekaan. Hymy vaikuttaa sisään päin ja tarttuu myös muihin. Tai sitten ei tartu. Luulevat että siinä kävelee joku täti, joka on ihan tärähtänyt tai doupattu mielialalääkkeillä.

Jatkan hymykampanjaa aina kun muistan. Se ei maksa mitään.

Katoavat ammatit

”Tuossa talossa asui mies, joka oli lähettinä isän tehtaassa”, veljeni sanoi ja osoitti tien varressa nököttävää taloa. Mies toimitti asiapapereita ja postia konttorilta tehtaalle ja toisin päin. Mieleen pulpahti lähettifirmat, jotka kävivät mainostoimistossa, missä olin töissä, monta kertaa päivässä hakemassa aineistoja vietäväksi painotaloihin ja asiakkaille, ja toivat niitä hyväksyttäväksi reproista, kiikuttivat korjausmerkkinöillä varustettuina takaisin. Lähettejä tuli ja meni. Nykyisin aineistojen siirrot tapahtuvat napin painalluksella sähköisesti. Nopeasti ja tehokkaasti. Lähettejä ei enää tarvita siihen.

Tarvitaan kuitenkin vielä johonkin. Veljentytär sanoi että sairaaloissa on lähettejä. Kudosnäytteistä pitää saada laboratoriotulokset leikkauksen aikana. Lähetti hakee näytteen ja vie labraan. Ja sitten on ruokalähetit, jotka kuljettavat ruokaa ravintoloista kotiin ja konttoriin. Eilen kun tulin myöhään kotiin, oven takana oli Woltin paperikassi ja siinä kaksi pakettia jäätelöä. Joku samasta rapusta oli ilmeisesti tilannut jäätelöä kotiin, ja tavara toimitettu virheellisesti meidän oven taakse. Oli jäätelö sulanut siihen.

Niin se on. Uusia ammatteja tulee ja vanhoja häviää historian hämärään. Joskus myös joku vanha ammatti saa uutta nostetta. Viimeksi muistan kuulleeni että suutaripalveluja käytetään taas paljon. Ihmiset haluavat taas pitää huolta kengistään. Ostavat mieluummin laatua. Ekologinen ajattelu ja kestävä kehitys ovat nostaneet vanhan ammatin taas arvoonsa.

Viime viikkoina mediassa on ollut paljon puhetta turkistarhauksesta. Sitä on puolustettu ammatin laillisuudella ja pitkällä perinteellä. Mutta pikku hiljaa ala tulee tiensä päähän. Tekijöiden on keksittävä muu toimeentulo. Muuttuva ympäristö tuo onneksi lisää mahdollisuuksia. Uusia viljelykasveja, joita ei ennen ole täällä voinut viljellä, vihreää sähköntuotantoa, myös hyvinvointiala ja matkailu voi tuoda uusia alkuja.

Ajelin puolen Suomen läpi Varsinais-Suomesta Keski-Suomeen. Loppumatkan siirryin pois valtatieltä pienemmille teille. Ajoin Orivedeltä Mäntän, Multian ja Uuraisten kautta Saarijärvelle. Ihailin hyvin kasvavaa metsää, peltoja, järviä, kumpuilevaa maastoa. Multian sijainti on uskomattoman kaunis kapealla kaistaleella vesistöjen välissä. Ajattelin, mikä elämys olisi kokea ja nähdä tällaisia paikkoja jollekin aasialaisen miljoonakaupungin asukkaalle, joka ei ole kuullut hiljaisuutta tai tuulen ääntä ainaiselta melulta, kenties koskaan kokenut tilannetta, missä ei näe ketään muita. Miten ainutlaatuinen, kaunis maa meillä onkaan. Pidetään siitä huolta. Arvostetaan sitä ja toisiamme. Mennään eteen päin.

Pysy mukavuusalueellasi!

Aina sanotaan, että on syytä poistua omalta mukavuusalueelta. Se on avartavaa, kehittävää, kaikin puolin hyväksi ihmiselle. Höpöhöpö, miksi ihmeessä? Ei tuotakaan elämänohjetta kannata nyt niin tosissaan ottaa. Kyllä ihminen – ainakin tämänikäinen – jo aika hyvin itsensä tuntee ja tietää, mistä tykkää, mikä itselle sopii ja toisaalta mistä ärsyyntyy, mikä aiheuttaa epämukavuutta ja pahaa oloa ja mieltä. Ja sen takia pysyy ihan mieluusti omalla mukavuusalueella ja nauttii juuri siitä.

Ymmärrän toki että erityisesti nuoren ihmisen on syytä poistua omalta mukavuusalueeltaan. Eihän muuten voi edes tietää, mistä pitää, mikä ja minkälainen on tai saa rohkeutta kasvaa ihmisenä. Ja tietyssä määrin silmät ja ovet kannattaa pitää auki uusille asioille ja kokemuksille koko eliniän. Mutta sanotaanko että jos nuoren ihmisen kannattaa poistua omalta mukavuusalueeltaan 80% ja pysyä siellä 20%, niin suhdeluku on vanhemmiten toisin päin.

Minä esimerkiksi tiedän että en viihdy rantalomalla (tylsää). Voin olla sellaisella yhden päivän. Ahdistun rantatuolissa. Ei siis kannata mennä rantalomalle. Myöskään isot massatapahtumat eivät sovi minulle tai jos menen sellaiseen, minun pitää istua jossakin taaimmaisessa nurkassa, mistä pääsen poistumaan nopeasti muihin törmäämättä. Tai sitten etupenkissä, että voin kuvitella ettei täällä muita olekaan. En pidä autolla ajamisesta kaupungin keskustassa (stressaavaa) tai moottoriteillä (tylsää). Sellaiset pienet kylätiet käy.

Kyllä on ihmisen paras etsiä itselleen sopiva mukavuusalue. Rakentaa siihen suoja-aita ympärille ja pysyä siellä sisällä osaansa onnellisena ja tyytyväisenä. Aitaan voi porata pieniä kurkistusluukkuja ja niistä rohkeina hetkinä varovasti kuikuilla ulkomaailmaan. Näin on.

Aina voi aloittaa alusta

Papalla oli tapana sanoa, että ”aina voi aloittaa alusta”. Minä kysyn, pitääkö, ja miksi tässä elämässä pitää aloittaa niin monta kertaa alusta?

Tätä mietin ensimmäisellä juoksulenkillä ties kuinka pitkään aikaan. Voiko sitä edes juoksuksi sanoa? Nopeaa lyllertelyä? Pohdin miten monta kertaa elämässäni olen aloittanut lenkkeilyn. En tiedä vastausta, mutta monta kertaa. Ja aina alusta aloittaminen on yhtä tuskaista. Ei, se on joka kertaa tuskaisempaa. Ainakin tässä iässä.

Nuorempana juostessa heiluivat vain rinnat. Nyt tunnen hölskyntää vatsassa, käsivarsissa, poskissa. Takapuolessa en, kun sitä ei enää ole, on vain takalauta, se ei hölsky. Toisaalta uskottelen itselleni että jokaisessa hölskyessä juoksupolun varteen tipahtaa läskiä.

Edellinen lenkkeilyn aloittaminen oli huomattavasti mukavampi tilanne. Poika oli silloin kuudennella. Päätimme yhdessä aloittaa lenkkeillyn. Oli kesä. Käytiin pururadalla juoksemassa ja ruutuvihkoon poika merkitsi lenkit.

Stoppi kaikkeen korkeasykkeeseen liikuntaan tuli 20-luvun alussa, kun aloin saada urtikariaoireita, jotka oma hiki aiheutti. Olin yltäpäältä kokovartalonäpyillä lenkin jälkeen. Allergialääkäri sanoi, että vaiva katoaa itsekseen jossakin vaiheessa. Nyt huomaan ilokseni sen kadonneen. Näppyjä ei tule lenkin jälkeen. Toivottavasti vaiva pysyykin poissa forever. En tiedä, pystyisinkö, jaksaisinko, haluaisinko aloittaa enää alusta.

Uskomatonta, miten huonosti tässä iässä keho kehittyy, suorituskyky paranee. Olen koko kesän käynyt tekemässä porrastreeniä. Juossut kolme kertaa viikossa 68 rappua kolme kertaa ylös, kävellyt alas. Ainoa kehitys, minkä olen huomannut, on se että enää pohkeet eivät kipeydy. Ensimmäisten treenien jälkeen pohkeet olivat monta päivää tulessa. Mutta hengästyin aivan yhtä paljon kesän lopussa kuin alussa, olin aivan yhtä väsynyt portaiden yläpäässä. Suoritus ei siis kehittynyt suuntaan eikä toiseen. Vaikutusta ei näkynyt myöskään vaa’assa.

Ehkä pitää vain hyväksyä tämä. Vaikutuksia ei ehkä näy, suoritus ei käy helpommaksi, mutta ehkä kuitenkin ”rääkistä” on elimistölle jotakin näkymätöntä hyötyä.

Lähdin omalle lyllerryslenkilleni. Ohi vilahtelivat Helsinki City Run -tapahtuman maratoonarit. Katua ylittäessäni sanoin toimitsijalle meneväni vähän hitaammalle ja lyhyemmälle lenkille. Hän totesi että ”kunhan liikkuu, se on tärkeintä”. Näin on.

Poika innostui ajatuksesta juosta maraton. Siihen haasteeseen en lähde! Siitä ruutuvihosta jää kyllä minun suoritukset puuttumaan – lyllertäjäjuoksijan möngerrysmetrit.

Impaten

Tiskipöydän alakaappi, se missä roskalaatikot sijaitsevat, jatkoi haisemistaan. Päätin tehdä perusteellisen putsauksen. Alakaapissa on mekanismi, missä bio- ja sekajäteastian päälle tulee automaattisesti kansi, kun alakaapin ovi suljetaan. Tajusin, että en ollut koskaan – olemme asuneet tässä vuodesta 2000 – pyyhkinyt kannen alapintaa! Sieltähän se haju oli peräisin. Kannen alapuoli oli mustan töhnän peitossa.

Ihmetyttää, miten en ollut tajunnut putsata sitä aiemmin. Eipä sikäli että vasta joku aika sitten tajusin että en ole koskaan pessyt erityisemmin korviani. En ole saippuoinut ja hinkannut korvanlehtiä. Jotenkin olen ajatellut että kyllä ne siinä automaattisesti hiustenpesun yhteydessä peseytyvät, kun sampoota valuu korviin. Havahduin asiaan käydessäni naapurissa kauneushoitolassa. Ihonpuhdistuksen yhteydessä hoitaja puristelin korvan sisälehdeltä epäpuhtauksia. Miltähän siellä mahtoi näyttää? Toivottavasti ei samalta kuin biojäteastian alakannella, joka oli ollut 23 vuotta puhdistamatta. Korvat ovat olleet sentään 55,5 vuotta puhdistamatta!

Kosmetologi tekee lopuksi hyvältä tuntuvaa lymfahierontaa kasvoihin. Lymfahieronta on paras osuus. Niinpä ilahduin, kun löysin lähitienoolta varsinaisen lymfahoitajan. Hänellä oli kolmen kasvolymfan tarjous, ostin oitis. Kerran olen jo käynyt, keskiviikkona on seuraava kerta. Yritän pysyä hereillä koko nautinnon ajan, vaikka meinaan nukahtaa. Herään omaan korahdukseeni. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan kasvolymfaa. Se on paras anti-age hoito mitä tiedän!

Juttelin ystävän kanssa puhelimessa, miten kesä on mennyt. Ensin tulee noin puoli tuntia kestävä jakso, missä hän kertoo 15-vuotiaan poikansa jalkapalloasiat ja mopoajelut ym. Kuuntelen sujuvasti, päästän ihastelevia kommentteja väliin. Mietin, että onneksi hänellä on vain yksi lapsi, jos olisi enemmän, puhelu kestäisi monta tuntia. Sitten päästään muihin asioihin. Ystävä kertoo maalanneensa talonsa jalkalistat. Ja miten se oli raikastanut tunnelman koko huushollissa. Minäkin kerroin suunnitelleeni maalaushommia, tosin ajattelin teettää ne. Pojan huoneesta pitäisi maalata yksi seinä, ja olohuoneen ikkunapäädyn haluaisin maalauttaa korkeakiiltoisella, niin että ikkunoista tuleva valo kertautuisi.

Puhelun jälkeen jäin miettimään, josko en sittenkään teettäisi maalaushommaa. Seinänmaalaus on kansalaistaito, joka jokaisen on syytä osata. Poika oli tulossa armeijasta viikonloppulomalle. Hän saisi maalata huoneensa seinän itse sunnuntaina, ennen armeijaan paluuta. Ja itse voisin maalata olohuoneen päädyn.

Sunnuntaina säntäsin rautakauppaan heti aamulla, kun se aukesi. Ostin maalit, telat, suojapaperia ja maalarinteippiä. Rautakaupan myyjät ovat asiantuntevia ja avuliaita. Keksin kysyä, millä tarrat olisi kätevä irrottaa. Poika oli joskus pienenä liimannut ovensa täyteen tarroja. Tarranpoistoon olikin olemassa tehokasta tököttiä, Ksyleeniä. Purkki sitä siis ja kotiin hommiin.

Voi taivas miltä se Ksyleeni haisi! Imppasimme sitä pojan kanssa ja rehkimme oven kanssa. Mutta haju korreloi hyvin tökötin tehoa – tarrat sai irti – ja kaiken kukkuraksi ovea ei edes tarvinnut maalata uudelleen. Siitä tuli kuin uusi, kiiltävä ja puhdas.

Poika opetteli laittamaan suojateippaukset ja maalasi seinän. Minä ryhdyin toiseen urakkaan. Koska minun piti maalata myös katto siltä kohtaa, totesin että päähän täytyy laittaa jotakin, muuten hiukset ovat maalissa. Löysin vanhan beessin baskerin, uhraisin sen. Korkeakiiltoinen maali ei ole vesiliukoista, joten en saisi niitä tahroja pois vaatteistani. Silmien suojaksi laitoin uudenvuodenrakettien ampumisessa käytettävät suojalasit ja päälle vanhan hihattoman mekon. Olisi pitänyt valita joku hihallinen, totesin myöhemmin, kun poistin tärpätillä maalitahroja käsivarsista.

Rankkaa puuhaa maalata kattoa! Minulla oli kyllä pitkä varsi telaan, mutta totesin pian että parempi kuitenkin maalata A-tikkailla seisten ilman jatkovartta. Siinä vain väsyy kädet, ja kaikki! Olin hiestä märkä. Ja varmasti aika hupaisa näky baskerissa ja suojalaseissa.

Illalla istahdin ihailemaan kätteni jälkiä. Aurinko heijastui maalipinnasta kuten olin kuvitellutkin. Saakeli! Huomasin kohdan, mitä en ollut maalannut ollenkaan! Ja tuolla ja tuolla ja tuolla! Tarkemmin katsottuna katto näytti läikikkäältä. Ei muuta kuin alusta. Tela esiin, suojavaatetus päälle ja aukkoja paikkaamaan. Uudestaan tärpättipesu kasvoille ja käsivarsille, suihkuun, korvia unohtamatta.

Oi taivas olin väsynyt nukkumaan mennessäni. Nukahdin. Pian kuitenkin heräsin, enkä meinannut saada unta. Koko koti haisi maalille ja tärpäille ja tarranpoistoaineelle, vaikka kaikki ikkunat olivat auki. Olokin tuntui heikolta, olinhan impannut koko päivän kemikaaleja kehooni.

Sitä paitsi maalia jäi jäljelle. Pitäähän se käyttää! Tänään maalaan toisenkin ikkunan ympäristön korkeakiiltoisella.

Taiteiden yö omalla tavalla

Loppukesän hiljaisuus mökillä. Ohi lipattelee vain harvakseltaan purjeveneitä, muutaman kerran viikkossa merivartioston pikavene, joka heittää isot laineet rannalle. Viime viikon ei-sittenkään-niin-paha-kohumyrksy on heittänyt soutuveneen poikittain kivikkoon. En saa sitä yksin siirretyksi, mutta tyhjennän veden ja vien pois airot ja muut irtotavarat. Vene on sinänsä tukevasti uusilla sijoillaan, joten siitä ei huolta, olkoon siinä, mutta veden, tuulen, luonnon voima on aina yllättävä. Puista on tipahtanut yllättävän vähän oksia, eikä edes kovin isoja. Ehkä nämä vanhat paksurunkoiset rannikkomännyt ovat nähneet jo niin monta myrskyä että enää ei riitä oksia tiputettavaksi.

Valmistan pikku hiljaa mökkiä talviunille, vaikka siihen ei vielä varsinaista kiirettä olekaan. Pesen pyykkiä, siirrän varastoon sellaisia ulkohuonekaluja, mitä ei enää tarvita. Samaistun vahvasti niihin vanhoihin ihmisiin, jotka eivät enää vaivaudu poistamaan joulukoristeita ollenkaan – kohtahan se joulu taas kuitenkin on. Samoin kuin heihin, jotka eivät enää kesäkalusteita siirtele. Miksi kaikki aloitetaan aina alusta? Olen väsynyt aloittamaan alusta. Ja sitten jo hetken päästä lopettamaan.

Vastahan nämä esille laitoin. Muistan jo silloin keväällä ajatelleeni, kannaattaakohan, tuskin kukaan tässä koko kesänä istuu, eikä istunut! Nyt putsasin samat tuolit ja pöydät ja siirsin talvivarastoon. Ensi kesänä tuskin niitä enää vaivaudun esille ottamaan pelkäksi kaunistukseksi. Laitan vain ne tuolit ja pöydät, joilla tiedän varmasti olevan käyttöä.

Pesin kylpytakit. Miehen takin taskuun oli jäänyt nenäliina. Tyypillistä! Kutsun nenäliinamyttyjä ”tuppeloiksi”. Tuppeloita löytyy sieltä missä mies on liikkunut. Niitä tippuu taskuista ja jää myös pyykin joukkoon. Olen kuin sadun lapset, jotka löysivät kotiin narukerää seuraten. Minä löytäsin ”tuppeloita” seuraten miehen luo.

Seuraavassa pyykkikuormassa oli oma moka: puuhailushortsien taskuun unohtunut sisalnarun pätkä. Siitä oli levinnyt vaatteisiin muutaman sentin pituisia pätkiä, vähän niin kuin hiuksia. Ajattelin jo, olenko vanhingossa pessyt oravan tai muun pikkueläimen mistä karvat? Voisiko orava pompahtaa pesukoneeseen niin että en huomaa? Nyt ovat keittiöpyyhkeet ja kangasservietit puhtaat mutta paperinöyhtän ja sisalkarvan peitossa. Kiva.

Jaksaisiko vielä kivuta katolle? Harjata katot neulasista ja putsata rännit. Tuuli on kyllä aika kova, ehkä ei kannata tällä säällä. Sää on aina näppärä exit.

Kun tätä kirjoitan, on Helsingissä Taiteiden yö. Mietin, menisinkö? Sitten muistan, kammoan väkijoukkoja, miten osallistua Taiteiden yöhön etäältä ja pienimuotoisesti, ihmisiä vältellen. Ei taida onnistua. Jään tänne, lämmitän saunan. Vietän oman taiteiden yön. Ehkä jopa keksin oman taideteoksen!

Kesällä päähän pätkähti hieno idea. Päätin tehdä kanaverkosta hahmon pihalle. Täyttää kanaverkkoukon haravointijätteellä, kastella ja istuttaa päälle sammalta. Tavoitteena sammalukko. Yhden illan ukkoa väkersin. Sisälmys oli en verran raskas, että kanaverkkoukko kupsahti nurin. Kyllä harmitti. Kun vein pihatuoleja varastoon, siellä oli tallessa kanaverkkohousut.

Taidan köllähtää seuraavaksi sohvalle. Olenpa kuormittunut! En vain tiedä mistä. Ja onko sillä väliä. Unohdin ostaa kaupasta karkkia! Tekisi mieli hyvää.

Kesä loppuu, oletko valmis

En ole.

Kriisin paikka. Miten kesä taas lurahti kuin pissat housuun äkkiä ja asiaan mitenkään varautumatta. Ensin on kaikki hyvin ja hauskaa, ja sitten yhtäkkiä on vain märkä pissa housussa, kesä loppu. Päivät eivät enää lämmitä, yöt ovat pimeitä kuin mörökölli. Päällimmäisenä tunnetilana on haikeus. Taas on elämässä yksi kesä vähemmän, montako niitä on ylipäätään jäljellä.

Miiru-kissa ei halunnut lähteä mökiltä kaupunkiin. Jos hoksasi että ollaan lähdössä, karkasi naapurin puolelle eikä tullut tuntikausiin. Piti tehdä harhautuslähtöjä. Lähdettiin muka autolla pois, jätettiin kissalle ikkuna auki. Kissa kuuli että nyt ne meni ja palasi sisälle mökin lämpimään syömään ja aurinkoläikkään nukkumaan. Hiljaa takaisin, ikkunat ja ovet kiinni, kissa kiinni, autoon ja kotiin. Kissa tarttui vielä viimeisenä oljenkortenaan pitkillä kynsillään kiinni mistä sai. Tai vaikka ei edes saanut, yritti raapia kiinni otetta lattiasta, harasi vastaan, älkää viekö, minä jään tänne. Oli aina aikamoinen manööveri lähtö.

Nyt kissa on haudattu mökkitontille. Sai jäädä lempipaikkaansa ikuisiksi ajoiksi. Ei tarvitse enää piiloutua ja hangoitella vastaan.

Mutta minusta on tullut Miiru. Pitkiä kynsiä minulla ei ole, mutta henkisillä kynsilläni tartun kiinni mereen, kallioon, sammaleeseen, raikkaaseen ilmaan, hiljaisuuteen, sateen ropinaan, tuulen huminaan, laineen liplatukseen, tulen rätinään, saunan kuumuuteen, veden kylmyyteen, yön pimeyteen, aamukasteeseen. Pelottaa päästää irti kesästä, astua askel kohti talvea.

Kunpa elämässä olisi Pause-näppäin!

Helmikaulakoru

En ole kovin innokas korujen käyttäjä. Vasemmassa nimettömässä pidän vihki-ja kihlasormusta sekä pojan syntymän kunniaksi saatua sinisafiirisormusta. Nämä kolme sormusta ovat yleensä aina kädessäni – ainakin ihmisten ilmoilla kulkiessa. Illalla kotona tai mökillä ollessa saatan nekin jättää pois.

Joskus intoudun pitämään muita sormuksia. Suosikit ovat mummon vanha rubiinisormus, jota ihailin pienenä tyttönä hänen kädessään sekä itse korukaupan vintage-hyllystä ostamani iso pyöreä sormus, en muista enää mikä se kivi on, joku puolijalokivi, mutta pidän sitä hyvää onnea tuottavana ”onnensormuksenani”.

Kaulakoruja lakkasin käyttämästä, kun atopia korvensi ihoa kaulalla ja kaikki hankaavat ketjut alkoivat tuntua ikäviltä. Piironginlaatikkoon ovat jääneet huomenlahjaksi saatu akvamariini ja kultainen vintagemedaljonki, johon olen laittanut pojan ja miehen kuvat. Korvakoruja tulee käytettyä todella harvoin. Ja mitään ”asiallisia” korvakoruja minulla ei oikeastaan olekaan, enemmän sellaisia ei-aitoja, isoja, roikkuvia pukukoruja.

Suurin syy sille että en käytä koruja on elämäntapa. Pitäisi elää sisäsiistiä hienosto- tai konttorielämää että koruja voisi käyttää. Jotenkin aina päädyn äitivainaan sanoin ”ryntyhommiin”, ja niissä korut ovat vain tiellä ja haitaksi. Korut päällä on vähän hölmöä lähteä verkkoja nostamaan tai kanttarelleja poimimaan.

Sitä paitsi jotkut korut vanhentavat.

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1986. Vanhempani kysyivät, mitä haluaisin yo-lahjaksi ja vastasin että helmet. Sain kauniit, valkoiset helmet. Juuri sopivan pituiset, lyhyet. Pidin niistä ja pidin niitä paljon silloin parikymppisenä. Sitten ne jäivät korurasiaan vuosikausiksi. Helmet tuntuivat vanhentavan, tuli vanharouvaolo.

Vähän sama asia on silmämeikillä. Jossakin kohtaa elämää luomiväri tuo lisää ikävuosia, toisessa ikävaiheessa vie vuosia. Tai turkki. Sopii nuorelle tai vanhalle, mutta siinä välissä vanhentaa. Paitsi että nythän ei enää tietenkään voi pitää turkkia lainkaan, enkä missään tapauksessa enää sellaista ostaisi. Minusta eläimet eivät kuulu häkkiin – ei eläintarhoissa eikä turkistarhoissa eikä tuotantolaitoksissa.

No niin, takaisin koruihin. Olen kuitenkin päättänyt ottaa yo-helmet taas käyttöön. En enää välitä vanhentavatko ne. Tai ehkä olenkin juuri siinä taitekohdassa että ne eivät enää vanhenna, nyt ne nuorentavat, saavat ihon hehkumaan ja kaularypyt katoamaan. Sitä paitsi helmet eivät hierrä ikävästi ihoa. Ne tuntuvat pehmeiltä ja ihanilta.

Loppuelämäni voin ihan hyvin näyttää töölöläisrouvalta – en asu Töölössä. Ehkä minua aletaan myös teitittelemään ja antamaan istuinpaikka ratikassa. Pitäisiköhän myös laittaa silkkihuivi päähän niin että sitoo sen kiinni leuan alle? Ja alkaa käyttämään kovapintaista käsilaukkua käsivarrella? Sillä voisi kopauttaa taskuvarasta päähän.

Uudissanat

Asiat muuttuvat ilmiöksi, kun niiltä kuvaamaan keksitään sana.

Tämän päivän (14.8.) Hesarissa on artikkeli tylsistymisestä. Sanaa ”boredom” – tylsyys – käytti Charles Dickens kirjassaan Kolea talo vuonna 1853. Tämän päivän ilmiö on boreout, vastakohta burnoutille. Ihminen, joka tylsistyy työssään.

Ihminen tasapainoilee tylsyyden ja uupumuksen välillä. On elämänvaiheita, joihin kasautuu liikaa asioita ja toisia, vastakkaisia vaiheita, tylsiä ja ehkä yksinäisiäkin. Olemme myös ihmisinä erilaisia. Toiset kaipaavat elämäänsä paljon sisältöä, nauttivat kiireestä, toiset stressaantuvat helpommin, kaipaavat suvantoja. Heidän kalenterinsa on täysi jos päivässä on yksi merkintä. Tai viikossa.

Itse olen jälkimmäinen. Väsyn helposti sosiaalisissa tilanteissa, vaikka tulenkin hyvin toimeen ihmisten kanssa enkä ole ujo. Kartan mielelläni paikkoja, joissa on paljon ihmisiä ja hälinää. Messut ovat pahin mahdollinen paikka! Tai Stockmannin Hullut päivät. Ja isot kesätapahtumat tai konsertit. Olen pienten tapahtumien ystävä. Ja reunapaikkojen. Lähden liikkeelle mielelläni sesongin ulkopuolella. Parasta aikaa kotimaan matkailulle on muuten elokuun loppu, kun koulut ovat alkaneet. Matkailukohteiden kannattaisi panostaa eläkeläisryhmiin elokuun lopussa.

Olemme myös kotona ottaneet käyttöön uudissanoja huumorimielessä. Kun retkahdamme sohvalle suoratoistopalvelujen pariin tai päiväunille, toteamme olevamme erittäin kuormittuneita. Jos ryhdyn siivoamaan, kun toinen katsoo urheilua, maalitan. Boredomiin en ole vielä sairastunut. Tylsää minulla ei yleensä ole.

Pölyävät leikkikentät

Joskus tulee leikillisesti mieleen, kaappaako joku ajatuksiani, koska jokin asia jota olen pohtinut lukee seuraavan päivän lehdessä. Näin kävi taas tänään.

Kävin Ullanlinnasta Munkkivuoreen kampaajalle. Matkaa kertyi reilut 10.000 askelta. Pitäisi useammin lähteä kävelemään kaupunginosiin, missä normaalisti ei liiku. Kävelin läpi Töölön puistojen. Ihastelin upeita ruusuistutuksia ja ihmettelin Sibelius-monumentin putkistoja. Heti upeiden ruusujen jälkeen oli verkkoaidalla reunustettu pölyävä hiekkakenttä ilman puita tai mitään vihreää, ja siellä ne samat laitteet, jotka ovat jokaisessa leikkipuistossa. Varmasti turvallista, mutta onko mielikuvitusta kehittävää, onko kenellekään kiva paikka olla. Varmasti kelpaa kun ei ole paremmasta tietoa, mutta eikö pitäisi pystyä parempaan? Tulee mieleen Timo Kiiskisen laulun Plussapisteiden maa sanat: ”pieni poikani, anna kätesi, mennään yhdessä tekemään hiekkakakkuja pimeään”. Nyt on sentään kesä, mutta leikkikentät eivät takuulla muutu paremmiksi paikoiksi marraskuussa.

Jäin tuijottamaan leikkikentän ankeutta ja pohtimaan omaa lapsuuttani. Aikakautta, jolloin leikkikenttiä ei edes ollut. Leikimme pihoilla ja metsissä ja rannoilla; lumikasoissa ja talojen katoilla. Maaseudulla ei ollut erillisiä paikkoja leikkimiseen, mutta oli mielikuvitusta. Mieheni on elänyt lapsuutensa kaupungissa, mutta ei hänkään muista erillisiä leikkipuistoja. Koulun pihalla oli kiipeilyteline, kerrostalon pihalla keinu ja hiekkalaatikko.

Tämän päivän (10.8) Hesarin pääkirjoitussivulla on kolumni, jonka kirjoittaja muistelee kaiholla kesäisellä Ruotsin matkalla kokemiansa leikkipuistoja. Ne olivat erilaisia, niissä oli käytetty mielikuvitusta, rakennelmat esteettisesti kauniita ja usein leikkipuiston kulmassa pieni kahvikoju, mistä sai falafeleita, hodareita ja jäätelöä. Vanhemmatkin viihtyivät. Leikkipuistoissa oli eri teemoja, oli historiallisia tai vaikka kädentaitoja opettavia. Rakennelmat eivät olleet muovisia ja teollisia, ne olivat pärekattoisia ja puisia.

Silloin kun oma lapsi oli leikkipuistoiässä muistan kiinnittäneeni huomiota lomamatkalla Dubaissa ostoskeskusten leikkipaikkoihin. Siellä oli keskikäytävällä vähän väliä lasten leikkipaikkoja. Äidit kiertelivät kaupoissa, lapset viihtyivät leikkipaikalla.

Ehkä tässä olisi jälleen asia, joka vaatisi uudenlaista ajattelua ja näkemystä. Tehokkuus ja helppohoitoisuus tekevät joskus miljööstä ankean ja tylsän, tarvitsemme mielikuvitusta rikastuttavia paikkoja niin lapsille kuin aikuisille. Pölyävät, varjottomat hiekkakentät eivät ole sitä, niitä on kaupungissa aivan liikaa. Puhumattakaan penkkien vähäisyydestä. Ihan kuin pelättäisiin että ihmiset jäävät istumaan ja viihtymään.

Kesällä kehittelin mielessäni keinupuisto ajatusta. Aluetta, jossa olisi paljon erilaisia keinuja. Ovathan keinut vähän niin kuin saunat, suomalaista kansanperinnettä parhaimmillaan. Keinuminen rauhoittaa, kiikkutuolissa istuminen on hyvää liikuntaa vanhalle pitää edes pohkeet toiminnassa, puutarhakeinuja on monenmoisia, sellaisia jossa voi istua monta vastakkain tai entäpä perinteiset isot keinut, joissa seisotaan ja vauhti kasvaa hurjaksi. Keinupuistoalue sopisi hyvin esimerkiksi Oodi-kirjaston ja Musiikkitalon luo. Aion ehdottaa lokakuussa, kun kaupunki kerää asiakkaiden kehitysehdotuksia netissä.

Inhokkini ikinuori

Anteeksi, kun en ole ennättänyt kirjoittamaan. On ollut kesämielentila päällä, ei ole ollut kirjoitushaluja. On ollut kiva olla teillä tietymättömillä. Välillä olen kyllä kirjannut huomioita ja tunnelmia ylös kännykän muistiin, jos niistä vielä tekisi mieli joskus kirjoittaa. Mutta nyt tuli vastaan asia, josta voisi omia ajatuksia tuoda julki. Ja ulkona tekee tuloaan myrsky, jonka piti tulla jo eilen, on hyvä hetki kirjoittaa.

Nykyään ei tarvitse itse vaivautua miettimään mitä haluaa tai tarvitsee, algoritmi kyllä tietää ja kertoo! Viime viikolla se ehdotti että ostaisin ”sittingsuiten”. Sellainen tosi-iso tuulen- ja sateenpitävä takki, kätevä säällä kuin säällä ja niitä on monenlaisia kivoja kuoseja. Melkein jo sittingsuiten tilasin, mutta sitten keksin ehdottaa miehelle että voisi olla hyvä hänelle. Mies on lähdössä ensi viikolla kuvauksiin ja siellä ollaan liikenteessä eri vuorokaudenaikoina. Voi olla kylmä, sadetta, mitä vain. Sittingsuit sopii juuri sellaisiin epämääräisiin olosuhteisiin. Mies innostui. Lähti äsken noutamaan pakettia kaupasta. Mielenkiinnolla odotan, onko hyvä. Jos on, ehkä tilaan itsellenikin.

Eilen algoritmi puolestaan ehdotti että menisin katsomaan elokuvan Book Club – uusi luku. Innostuin. Siinä ikääntynyt naisporukka lähtee Italiaan. On ihan virkistävää ja mielenkiintoista, kun näyttelijät ovat ”vanhoja rouvia”. Mutta seuraavaksi minua rupesi ärsyttämään. Edustavatko nämä kauneusleikatut amerikkarattaret sellaista ikääntymistä mitä itse arvostan tai haluan?

On tietenkin väärin ja epäreilua arvostella elokuvaa pelkän trailerin perusteella, mutta rohkenen silti esittää mitä ajatuksia se tuo mieleeni. Minun mielestäni Amerikassa ikääntyminen on sen kieltämistä. Siellä presidenttiehdokkaaksikin voidaan asettua lähes satavuotiaana. Vaikka elämänkokemus on varmasti ihan tapissa, on päivänselvää että sen ikäisenä ei uudet ajatukset ota tulta. Vaikka ihoa saadaan oiottua, pään sisälle ei voida vaikuttaa. Mielestäni he, joiden tehtävä on johtaa maata kohti uusia aikakausia, pitäisi olla valittu heidän joukostaan, jotka sen tulevaisuuden myös elävät.

Globalisaation huono puoli on se että sillä, kuka on Yhdysvaltojen presidentti on vaikutusta myös meihin. Ennen vanhaan oli lähes sama kuka mitäkin maata johti, mutta nykyisessä systeemissä ollaan paljon enemmän samassa veneessä, ja joku ”hullu” voi saada kaiken raiteiltaan, niin kuin nyt on nähty itänaapurin kanssa. Ykskaks meni ihan möllysmaihin kaupankäynti, matkailu, kulttuuri. Rauha katosi. Tilalle tuli viha ja epäluulo. Kaikki yhdessä helmikuisessa yössä, yhden miehen toimesta.

Takaisin asiaan eli siihen elokuvaan. Onko niin että siinä jälleen esitetään, miten ikä ei merkitse mitään, aina voi rakastua, juhlia, pitää hauskaa, höpsötellä, pukeutua nuorekkaasti, ikä ei paina, ollaan kauniita ja nuoria ikuisesti, ei harmaannuta eikä rypistytä, amen. Seen that, been there. Toivoisin jotakin muuta. En halua että minulle tyrkytetään ikinuoren roolia.

Vaikka kamppailen itse ikääntymisen kanssa, sen hyväksymisen kanssa että peilissä katsoo joku muu, vaaka on mennyt sekaisin ja vaatekaupat myyvät vääränlaisia vaatteita, en halua lääkkeeksi ja lohduksi uskomusta ikinuorekkuudesta ja pinkeästä ihosta.

Täytyy myöntää että ei myöskään kiinnosta sellainen tarina, missä vanhat esitetään vanhoina ja viisaina tietäjinä, elämänkokemusta ympärilleen ammentavina. Tai sitten vanha ihminen on höpsö, joka ei tyydy rooliinsa vaan karkaa vanhustentalosta ja lähtee viimeiselle odysseukselleen. Mielestäni nämä kaikki ovat tylsiä stereotypioita.

Voisikin olla viehättävää nähdä elokuva, missä pääosan esittäjä vain nyt sattuu olemaan vanha, eikä vanhuus olisi millään lailla teema.

Mies tuli kaupasta, sittingsuit on hyvä! Lupasi että voin lainata myös hänen takkiaan. Kysyin, oletko nyt ihan varma? Miettii vastausta.

Kesävarkaissa

Sade ropisee peltikattoon ja rännit soivat kuin urut, nyt on siis hyvä hetki päivittää kuulumisia – pitkästä aikaa. Paljon onkin tapahtunut, olen mm. varastanut, siitä myöhemmin.

Yöllä heräsimme kovaan ukonilmaan. Jossakin vaiheessa ropina kuullosti rakeilta, en jaksanut nousta katsomaan, mitä siellä tapahtui. Laskin sekunteja välähdyksestä jyrähdykseen ja laskutoimitus vaivutti takaisin uneen.

Aamulla katselin mökin ikkunasta, kun mies seisoskeli pissalla sinisessä silkkipyjamassaan sinisen sateenvarjon alla. Oli koominen näky. Teki mieli ottaa kuva. En ottanut. Sen sijaan läksin hakemaan autolla Hesaria postilaatikosta muutaman sadan metrin päästä.

Mökin ikkunasta näin myös korkealle kalliolle kantamani tv-tuolin. Tuuli oli kääntänyt tuolin mökkiin päin ja tuoli tuntui katselevan meitä syyttävästi. ”Ettekö te hömelöt tajua että minä olen tarkoitettu sisätiloihin, en ole mikään pihatuoli. Miksi te olette jättäneet minut tänne ulos?”

Tuoli on peräisin miehen vanhempien mökiltä, sitä oltiin viemässä kaatopaikalle, mutta mies halusi sen itselleen, vaikka meillä ei ollut sille tilaa ja se on lojunut varaston nurkassa monta vuotta. Tänä kesänä keksin että otetaan se käyttöön. Viedään korkealle kalliolle. Siltä on kiva katsella merelle hyvällä säällä. Tuoli on 60-luvulta ja päällystetty tekonahalla, joten periaatteessa toimii ulkotuolina. Paitsi että sen päällysteessä oli reikiä. Tukin ne jeesus-teipillä. Tv-tuoli kalliolla on ollut kesän hitti! Siellä on ollut kiva istua.

Sade tuntuu hyvältä. Ei vain luonnon takia vaan myös siksi että se pakottaa lepäämään. Joka aamu olemme sanoneet toisillemme että tänään otetaan vähän iisimmin eikä rehkitä niin paljon, mutta sitten illalla taas todetaan että no niin vain meni rehkiminen överiksi.

Olemme siivonneet vierastalon alustan. Se on rakennettu 2005, joten jo oli aikakin. Talon alle oli jemmattu erilaista rakennustyömaalta jäänyttä roinaa, isoja rakennuspeitteitä, kulmarautoja, sementtiä, ämpäreitä, rikki menneitä päivävarjoja ja mitä kaikkea roinaa sitä mökkimiljööseen kertyy. Veimme kaksi kuormaa jäteasemalle.

Jäteasemalla työskentelee sama vanha mies. Aina näyttänyt yhtä vanhalta. Ei vanhene lisää. Oikein mukava ukko. Apumiehenä hänellä on nuori, ujo poika, joka ei uskalla katsoa kohti ja joka piileskelee jossakin, tällä kertaa löytyi vaarallisten jätteiden kontista.

Aina jäteasemalle mentäessä mies muistuttaa että mitään ei saa sitten ottaa takaisin päin. Minä nimittäin näen aina jätekasoissa jotakin mielenkiintoista, jonka ottaisin mukaan. Varsinkin puutavarakasassa on ”hyvää tavaraa”, vanhoja huonekaluja ja sellaista.

Talon alta löytyi kanaverkkoa. Se säästettiin. Tein kanaverkosta sisälmykset kattilaan, johon laitan leikkokukkia. Kanaverkon ansiosta kukat voi asetella nätisti. Ja lopusta kanverkosta ryhdyin tekemään patsasta! Se on kesken, koska tuli tuotantovaikeuksia. Patsas ei meinaa pysyä pystyssä, siihen pitää kehittää jonkinlainen tukirunko. Ajattelin että kanaverkkopatsas täytetään kompostilla/haravointijätteellä ja se alkaa kasvaa sammalta. Nyt siellä on vasta huojuvat housut.

Kuntoportailla olen pyrkinyt käymään vähintään kolme kertaa viikossa. Viime kerralla tapasin rapuilla ex-kunnanjohtajan. Kehuin rappuja. Kunnanjohtaja kutsui rukouspiiriin, joka kokoontuu hänen kotonaan. Teki mieli sanoa että kuule minä olen nyt lomalla, mihinkään rukouspiiriin jeesustelemaan lähde, sitä paitsi olen ihan normi ev.lut.kirkkouskovainen ja kavahdan kaikkea siitä poikkeavaa, jotakin ympäripyöreää mölisin rappuja ravatessani. Mielessäni ajattelin että mitähän kunnanjohtaja tuumisi, kun ilmaantuisin paikalle ja veisin tuliaisena aikoinani kirjoittamani novellin ”Kunnanjohtaja ja Kukkohovi”. Saisin varmaan porttikiellon koko kylään. Novelli löytynee vielä jostakin tämän blogin syövereistä, vanhat kirjoitukset voivat olla vaarallisia, se on viime aikoina huomattu politiikassa. Mutta ei siitä sen enempää.

Sitten varkauteen! Olen käynyt viikonloppuisin töissä kaupungissa. Viime sunnuntaina olin jälleen palaamassa takaisin mökille, tällä kertaa ystäväpariskunnan kyydissä. He olivat tulossa meille mökkikylään. Olin suunnitellut laittavani ruuaksi paistettuja ahvenia ja salviapastaa. Olimme kesän kuluessa syöneet miehen kanssa salviapastaa jo niin monta kertaa että omat kaksi tainta oli kaluttu olemattomiksi. Niistä ei saisi pastaa neljälle. Tarkoitukseni oli ollut ostaa lisää salviaa kaupungista. Olin käynyt neljässä eri kaupassa, eikä missään ollut salviaa. Aika loppui kesken.

Olin lähtövalmiina ja odotin ystäväpariskunnan noutavan minut kyytiin. Olin roudannut kimpsuni ja kampsuni kadun reunalle valmiiksi. Siinä heitä odotellessa päätin tutustua tien toisella puolella vanhassa huvilarakennuksessa sijaitsevan ravintolan pihamaahan. Ravintola on sunnuntaisin kiinni. Tiesin että heillä oli mehiläistarhoja, ajattelin käydä vilkaisemassa. Pihamaalla oli monta kukka- ja yrtti-istutusta isoissa piharuukuissa. Ja kas, niissähän oli salviaa. Vieläpä oikein rehevät ja isolehtiset taimet. En voinut uskoa näkemääni! Tuntui miltei johdatukselta. (Jos menisin rukouspiiriin, voisin kertoa tästä salviajohdatuksesta!) Niinpä sitten nypin naapurin pihalta salvianlehtiä käsilaukkuuni oikein ilolla. Omatunto ei soimannut yhtään. Sitä vähän ihmettelin. Onko minusta tullut ihan paatunut?

Aion kyllä mennä tunnustamaan rikokseni ja maksaa kympin yrteistä. Mutta eikö ollutkin uskomatonta!

Varhaisvanhuus

Tulin kälyn kyydillä mökille. Matkaa on kolme tuntia, siinä ehtii puida monta asiaa.

Olemme samanikäisiä, vuosimallia -67 eli 56-vuotiaita. Samassa iässä voi toki elää hyvin erilaista elämänvaihetta. Moni samanikäinen on jo isoäiti, me emme ole sitä vielä kokeneet. Ja on tässä iässä heitäkin jotka ovat vielä pienten lasten äitejä.

Kälyn lapset ovat 5-6 vuotta omaani vanhempia, lopettelemassa opiskeluitaan ja siirtymässä oikeisiin töihin aloittamaan uraansa. Heidän iässään jo seurustelukin on vakavammalla pohjalla, uudet poikakaverit ovat potentiaalisia vävyjä.

Käly itse on entinen huippu-urheilija, ”entinen atleetti, nykyinen gotletti”, näin hän sarkastisesti kuvaa omaa muuttunutta olemustaan. Puhuimme itseinhosta, uuteen minään totuttelusta, vaivoista, vanhenemisesta, velvollisuuksista.

Kälyllä on osuva termi tälle ikävaiheelle jota elämme, hän kutsuu sitä varhaisvanhuudeksi. Sanoi ettei enää koe olevansa keski-ikäinen vaan jonkinlaisella esivanhuusasteella. Allekirjoitan tuntemuksen täysin! Vähän sama kuin esiteini, lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa keikkuva, varhaisvanhus keikkuu keski-iän ja vanhuuden välimaastossa.

Varhaisvanhuuteen kuuluvat erilaiset uudet diagnoosit, sairaudet jotka pakottavat uusiin elämäntapoihin. Omalla kohdallani tuntuu siltä kuin keski-ikä olisi loppunut 55-vuotiaana kuin seinään Basedowin taudilla, joka pisti rytinällä uusiksi sen miltä omassa kehossa oleminen tuntuu sekä koko entisen elämäntavan. Kälyllä vaivana ovat tuki-ja liikuntaelinsairaudet. Hän on jonossa kolmanteen selkäleikkaukseensa. Selviää arjestaan vahvoilla kipulääkkeillä ja tukiliivillä.

Varhaisvanhuuteen kuuluvat mm. roikkuvat yläluomet, kohdunlaskeuma, kaihi, virtsankarkailu, nivelrikko, polvivaivat, ikänäkö, länget niskassa, roikkuva kaula, litteä takapuoli, pullistuva vatsa, kuivuvat limakalvot, varpaankynsien paksuuntuminen, kipeytyvät jalat, verenpaine, kolesteroli, väsymys, vaivasenluu, suonikohjut.

Täällä varhaisvanhuuden ensitaipaleella tutustumisprosessi omaan uuteen minään on vielä pahasti kesken. Peilikuva ei ole näytä tutulta. Vaatekaapin sisältö on vaihtunut. A-linja, ei mitään kutittavaa tai tekokuituista, mieluiten puuvillaa, pellavaa, silkkiä. Ihan kuin iho olisi muuttunut kosketusherkäksi. En minä ennen tuntenut vaatteita päällä, ei ne hiostaneet tai kiristäneet. Puhumattakaan kenkähyllystä! Miten olen ikinä voinut käyttää korkokenkiä? Miten niin monet vanhat kengät voivatkaan tuntua epämukavilta. Käännyn jalkakäytävältä takaisin, vaihdan jalkaan mukavammat.

Tässä tilanteessa ollaan. Pitää iloita siitä mitä on ja miten on. Kaikkeen tottuu, sopeutuu – kai tähänkin. Ja joka ikävaihe tuo uutta mukanaan. Mutta totta puhuakseni, minä en halua sitä uutta mitä se tuo mukanaan – haluaisin mieluummin kaiken entisen takaisin!

Kesä ja runot

Tällä viikolla vietetään Eino Leinon, runon ja suven päivää. Keskikesä ja runot ovat täydellinen makuyhdistelmä! Kuin mansikka ja marenki tai uudet perunat ja silli.

Entisillä mökkinaapureilla oli tapana kutsua muiden mökkien asukkaita kylään ko päivänä. Jokaisella oli ”tuliaisena” omavalintainen runo. Kesäinen iltapäivä vietettiin syöden ja juoden ja vuorotellen jokainen esitti oman runonsa. Oli mielenkiintoista, minkä runon kukin oli valinnut. Mikä oli ketäkin sillä hetkellä eniten puhutellut. Runot ovat sellaisia, ne kolahtavat kun lukija on valmis vastaanottamaan.

Kyseiset mökkinaapurit ovat jo iäkkäitä, ja kolme vuotta sitten he lopettivat autoilun, mökkimatkat Tampereelta kävivät vaikeiksi ja tekivät sukupolvenvaihdoksen mökillä. Uusi nuori sukupolvi otti vuorollaan mökin haltuunsa.

Kolmeen vuoteen vanhapari ei ole entisellä mökillään käynyt, kunnes tulivat eilen. Varmasti paluu entiselle mökille oli tunteikas ja monia ajatuksia herättävä. Olin kutsunut vanhanparin sekä mökin nykyiset omistajat lounaalle. Paistoin ahvenia, leivoin tosca-kakun. Muisteltiin menneitä.

Ajattelin että kun Runon ja suvun päivä on tällä viikolla, otetaan vähän ennakkoa ja luen vieraille runon. Koska sattui olemaan myös anopin kuolinpäivä, hän kuoli tasan kaksi vuotta sitten, törmäsin runokirjassa Eeva Kilven runoon, joka sopii mielestäni täydellisesti edesmenneen anopin muistolle. Olkoon se myös teille kaikille, jotka jo olette isoäitejä. Se on tärkeä, hieno rooli. Ehkä jopa tärkein. Tässä runo:

”Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.”

Väsynyt natseihin

Käytiin katsomassa uusin Indiana Jones elokuva. Ihan höpöhöpö elokuva, ylipitkiä, pitkästyttäviä takaa-ajokohtauksia, vedenalaisen seikkailun aikana nukahtelin, onneksi en kuorsannut.

Hienoa oli nähdä Indiana Jones vanhentuneena, onhan pääosaa esittävä Harrison Ford jo 70. Siinä iässä action-seikkailut alkavat olla jo ohi ja elokuvan arkeolgiseikkailijakin jää viettämään eläkepäiviään – siinä tosin onnistumatta – koska vanha vihollinen, yllätysyllätys NATSI, ilmestyy yliopistolle vanhaa aarretta jahtaamaan.

Mutta siis natsi. Jälleen. Sisu-elokuvassa taisteltiin myös natseja vastaan. Vihollinen on kummassakin sikäli luonteva, koska molemmat elokuvat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan. Mutta kun täällä tosielämässä ja nykyaikana natsiaihetta tursuaa ovista ja ikkunoista niin kyllä alkavat natsit kyllästyttämään.

Natsihuumorilla varustetun elinkeinoministerin 11 päivän urakehitys käänteineen on ollut viikon otsikoiden ja puheenaiheiden ykkönen. Onneksi sille saatiin nyt piste, kun ministeri äkkäsi erota virastaan.

Myös Putinin retoriikkaan kuuluvat natsit. Venäläiset ovat taistelevinaan natseja vastaan, vaikka oma retoriikka Z-symboleineen on mitä suurimmassa määrin natsi-look-alike.

Olen kaiken näkemäni ja kokemani jälkeen todella kyllästynyt kaikkeen mikä liittyy natseihin. Miten sitä tursuaa joka paikasta? Mikä ihmeen natsi-invaasio maailmaan on tullut? Meni monta vuosikymmentä onnellisesti että natsiasia ei ollut erikoisemmin esillä, nyt sitä on kaikkialla. Toiset ihailevat (se on sairasta), toiset leimaavat vastapuolen natseiksi (sekin on sairasta). Vastikään törmäsin jossakin kuvaan, missä Hitler-viikset oli maalattu Sanna Marinille (=sairasta huumoria).

Minun puolestani siitä saisi tulla uusi n-sana, mitä ei saisi enää edes sanoa.

Nyt riittää. Näillä lakeuksilla ei n-sanaa sanota.

Mammografia osa 2 olikin ultaäänitutkimus. Pätevän oloinen vanhempi naislääkäri tutki ultaäänilaitteella – samanlaisella millä odotusaikana tutkitaan sikiötä – rintaa varsin perusteellisesti ja kauan ja hiljaa ja keskittyneesti. Tutkimus kesti ja kesti.

Mielessäni tein sillä aikaa oman diagnoosin: siellä täytyy olla jotakin todella outoa eihän tämä muuten näin kauan kestäisi. Miksi se ei sano mitään? Huokaisiko se? Voi ei. Läheteäänkö minut suoraan täältä Meilahteen sytostaatteihin? Silmätipat jäi kotiin, ne ainakin pitäisi hakea. Kenelle kertoisin ensimmäisenä ja miten? Miten suhtaudun syöpään, olenko reipas potilas, joka tyytyy kohtaloonsa vai kärttyinen kiivailija? Kaikkea tätä ja paljon muuta ehdin mielessäni miettiä lavetilla maatessani rinta geelimössöllä valeltuna.

Ei siellä mitään ollut. Joku talipallo oli tehnyt vikahälytyksen. Pallon voi poistaa jos häiritsee tai tulehtuu, muuten saa olla paikoillaan.

Se hyvä puoli oli että lääkäri kysyi onko ollut oireita ja kerroin hänelle muljahteluista ja kuristavasta tunteesta keskikehossa, ja että olin ollu juuri eilen terveyskeskuksessa tästä asiasta. Lääkäri tutki ultaäänellä myös muljahtelukohdan ja sanoi että eihän hän kovin syvälle ultalaitteella näe, mutta sen mitä näkee, mitään eriskummallista ei pitäisi olla.

Paluumatkalla jalka nousi kepeästi kuin kuolleelta nousseelta ja iloissani poikkesin jälleen vaatepuodissa. Ale-kyltit houkuttelevat. Ostin taas uuden ”halatin”, nyt pellavaisen ja mustan. Kiva kauppa, en ollut ennen käynyt. Asuna Fredrikinkadulla Helsingissä. Vaatteet olivat laadukkaita, hyvistä materiaaleista ja mielenkiintoisia, veistoksellisia leikkauksia. Ja kalliita. Mutta nyt oli alennus, osa vaatteista -50%, osa -30%. Myyjällä oli niin möreä ääni että säikähdin, kun hän alkoi puhua.

Nykyisin on omantunnon pulma pienissä kivijalkamyymälöissä käydessä, koska tiedossa on kivijalkakauppojen vaikeudet. Vuokrat ovat korkeat ja myynti vähäistä. Ihmiset ostavat paljon verkkokaupoista ja marketeista, tai ostavat ylipäätään vähemmän yrittäessään välttää turhaa ostamista. Se ei ole ekologista. Minä olen ostanut tänä vuonna kaksi ”halattia”, toppahousut, tikkitakin, alushousuja ja sukkia, lenkkarit. Siinä kaikki.

Monella on myös rahasta pulaa. Jos ei ole rahaa sähköön, miten olisi vaatteisiin. Niinpä kauppiaiden tuskan tietää ja kaupasta on vaikea poistua jos ei osta mitään, tulee huono omatunto. Eilen poikkesin yhdessä myymälässä, sovitin paitoja mutta en ostanut. Läksiessä sanoin myyjälle: ”Anteeksi kun en ostanut mitään”. Myyjä naurahti ja sanoi ”Ei se mitään. Ainakin sinä yritit!”

Sitä saa mitä tilaa

Terveyskeskuslääkäri Muhamed arveli että tuskinpa kuolen, eikä ole syöpä. Eikä muutenkaan mitään hätää. Katseltiin näytöltä erilaisia kakkamalleja, valitsin papanat ja lörön. Muhammed paineli vatsaa, kuunteli sydänäänet ja keuhkot, kyseli. Sanoi että ehkä kannattaisi taas urtikariasta huolimatta harrastaa korkeasykkeistä liikuntaa, ja todennäköisesti painonnousu johtuu kilpirauhasesta ja sen lääkityksestä.

Olin lähtenyt Muhamedin luo hyvissä ajoin, ajattelin samalla katsella kesäistä kaupunkia ja näyteikkunoita. Kävin vanhojen tavaroiden kaupassa, missä on vaikka mitä kiinnostavaa, mutta hinnat ovat älyvapaat. 120€ vanhasta rottinkituolista, jonka käsinoja heiluu. 75 € vanha puinen laatikko. Poikkesin vaatekaupassa, siellä oli ihania mekkoja, pastellisävyisiä frillamekkoja, mutta ajattelin että tuskinpa tässä nyt kannattaa mekkoa ostaa, jos on syöpä ja kuolen, menee mekko hukkaan.

Paluumatkalla kävelin tien toista puolta iloisemmissa tunnelmissa. Jätin frillamekon ostamatta, mutta kadun tällä puolen oli Vuokon liike ja oviaukosta huomasin että putiikin perälle oli pystytetty Ale-rekki. Päätin poiketa. Ostin Vuokko-halatin, jonka sisään mahtuu kaikki kiloni nyt ja tulevaisuudessa forever. Lisäksi mekon väri sopii parvekeelle, maastoudun sinne kukkien taakse huomaamattomaksi möykyksi.

Pongasin matkalta myös lymfahoitoihin erikoistuneen liikkeen. Universumi oli kuullut ajatukseni. Olin miettinyt että voisin mennä lymfaan. Olen käynyt joskus kosmetologilla kasvojen lymfahoidossa ja sen vaikutukset ovat olleet kerrassaan ihmeitätekevät. Mielessä oli käväissyt että ehkä kokovartalolymfa voisi olla paikallaan, lähtisi nesteet kiertämään ja olo kevenisi. Ja nyt, siinä se oli, sairaanhoitajan lymfahoitovastaanotto. Soitin oitis, oli lomalla ja Porissa, mutta sovittiin että elokuussa aloitetaan.

Kotona ystävä oli jättänyt Tiede-lehden luettavaksi. Siinä minulle sopiva artikkeli: Keski-iän keskivartalo. Näin pallomaha pienenee. Keitin kahvit ja menin parvekkeelle lukemaan. Ehkäpä heti aamulla – ennen kuin helle tekee olon tukalaksi – noudatan Muhamedin neuvoa ja kokeilen juosta aamulenkkini. Sitten onkin vuorossa mammografia, osa 2, ultaäänitutkimus. Luin saatekirjeen uudelleen. Kolme sadasta kutsutaan uusintatutkimuksiin, uusintatutkimuksissa neljä viidestä on puhtaita, viidesosalla syöpä. Pari viikkoa menee tuloksien saamisessa. Terveysjännitystä piisaa siis jatkossakin!

ps. Muhamed oli muuten oikein hyvän oloinen lääkäri, vaikka ei minulle kuolemantuomiota antanutkaan. Mielestäni hän kuunteli minua, teki osuvia kysymyksiä, oli perehtynyt aiempiin käynteihini ja olemassa oleviin lääkityksiini ja otti huoleni tosissaan. Terveyskeskuksessa oli umpihiljaista. Siellä ei ollut näkynyt ketään missään.

Uusia kokemuksia kotona

Olen asunut Helsingissä vuodesta 1988 ja tässä samassa osoitteessa vuodesta 2000. Lukuunottamatta ihan varhaisimpia vuosiani en ole koskaan ollut Helsingissä tähän aikaan, juhannuksen jälkeisellä viikolla tai heinäkuun alussa. Olen pyrkinyt aina pois. Muutenkin olen aina kokenut olevani ei-helsinkiläinen, identiteettini ja sielunmaisemani on maaseudulla. Pitkään ajattelin, että heti kun tulee tilaisuus, muutan pois. En sitten ole muuttanut, koska asiaan on vaikuttanut perheen muiden jäsenten mielipide. Juuri nyt asia olisi helposti järjestettävissä: mies on saavuttanut eläkeiän, poika on armeijassa ja lähdössä opiskelemaan muualla. Nyt muutto pois olisi helppo järjestää, mutta nyt en enää tahdo! Mieli on muuttunut. On hyvä juuri näin. Voin nostaa kädet ylös elämän edessä ja todeta: Olin väärässä! Elämä, olit oikeassa, kiitos kun järjestit näin!

Nyt kun olen viettänyt keskikesää Helsingissä on ollut mielenkiintoista huomata että uutta ja erilaista voi kokea ihan omissa osoitteissa ja ympäristöissä! Ja miten arkirutiinit muuttuvat paikan mukaan. Aina ja joka paikassa aloitan aamun aamukahvilla sängyssä. Samalla luen Hesarin. Mieluiten paperiversion. Mobiiliversiossa ärsyttää se että moni pienempi, mutta mielenkiintoinen asia jää huomaamatta. Tykkään esimerkiksi lukea aina mielipideosaston artikkelit. Mobiiliversiossa ne ei kaikki näy, tietokoneella voi toki ladata näköislehden ja silloin voi rämpiä lehden alusta loppuun.

Lehdenluvun jälkeen lähden sauvakävelylle puistoon. Lenkin aikana teen tietyt, aina samat lihaskuntotreenit. Istun puuta vasten, vatsalihaspenkillä teen vatsa- ja pakaralihastreenit, ja kaunilla paikailla, sellaisella josta näkee pitkälle, siellä teen ”menopause-belly” -liikesarjan, jonka opin tiktokista. Siinä jalkoja nostetaan vuoron perään ylös korkealle ja samalla nostetaan kädet ylös. Tiktokissa liikesarjaa tosin tekee aasialainen munkinnäköinen nuorimies, jolla ei todellakaan ole vaihdevuosivatsaa.

Sitten kotiin ja hulahulavanteen pyöristystä 10 minuuttia, suihku ja aamupalalle parvekkeelle. Lataan tarjottimelle tuorepuuroa marjoilla, ananaspaloja ja hisbiscus-juomaa. Parveke on uusi lempipaikkani kotona. Nyt kukat kukkivat kauniisti ja onnistuneesti. Vaaleanpunaisia pelargonioita, neilikoita, hortenisia, joka aluksi oli tummanpunainen, nyt sen kukat ovat muuttuneet vihreiksi, siellä täällä vaaleanpunaista. Ihan kuin kukka yrittäisi maastoutua ympäristöönsä! Lannoitan ja kastelen kasveja huolella. Kylmä ja harmaa – ruma – betonilattia tuntuu jalkojen alla hyvältä – karhealta ja kylmältä. Minun on pitänyt maalta lattia, mutta siihen ei tunnu olevan koskaan oikea aika. Ja oikeastaan, mitä väliä, hyvä kun on tuommoinenkin, sanoisi ystäväni, joka toteaa aina viisaasti noin, kun asiat eivät ole ihan täydellisesti mutta kuitenkin hyvin. Ideaalimaailmassani lattia olisi tummanvihreä. Vielä parempi olisi jos siinä olisi jotkut kauniit, jännät kaakelit, mutta sitten lattiavalua pitäisi jotenkin nakertaa pois, että ovi mahtuisi aukeamaan. Joten se siitä.

Aamulla puistossa on ihanaa. Siellä ei ole lisäkseni kuin valkoposkihanhia ja kaksi jänistä. Tosin aamulla en yleensä jäniksiä näe, illalla kylläkin. Siellä ne torkkuvat polun varressa pelkäämättä. Ensimmäisellä kerralla kun näin ne – silloin ei ollut vielä silmäleikkausta tehty – ihmettelin että mikä ihmeen imurin pölypussi tuossa keskellä nurmikkoa on? Se oli nukkuva jänis. Nyt erotan jäniksetkin paremmin.

Eilen kävin ystävän kanssa Vallisaaressa Helsinki Biennaali -näyttelyssä. Vallisaareen pääsee lautalla, joka lähtee kauppahallin kohdalta. Matka kestää noin 20 minuuttia. Taide-elämys oli mielestäni diipadaapaa, pettymys. Olisin toivonut konkreettisia taideteoksia, veistoksia, tauluja, mutta näyttely koostui videotaiteesta ja sen sellaista, erivärisiä roskia lajiteltu värin mukaan ja savua lammen yllä. Mutta saari sinänsä ja sen ympäri kiertävä polku, se on ihana! Luonto on ”käsittelemätöntä”, puut isoja, siellä täällä vanhoja, mystisiä kivirakennuksia joiden kattona on maa, rakennukset sulautuvat maastoon. Ne ovat vanhoja ruuti- ja ammusvarastoja. Saari on ollut armeijan käytössä. Rakennusten sisällä on vilvoittavan viileää. Olisipa niissä sisällä penkkejä ja vesipisteitä. Mutta ilmeisesti on ajateltu ruuhkia ja ihmismassoja. Mitä siitä tulisi jos sinne sisälle jäätäisiin norkoilemaan ja tukittaisiin näyttely.

Nyt ei kyllä ollut ruuhkia, oli varsin hiljaista. Sillä lautalla millä me tulimme, saarelle saapui ehkä parikymmentä ihmistä. Vallisaarella on näköalapaikkoja, joista todella upeat maisemat merelle, kaupunkiin ja Suomenlinnaan. En tiedä, onko saarelle lauttayhteyttä ja pääsyä näyttelyn ulkopuolella, mutta toivoisin että olisi. Saari on upea, erilainen ulkoilusaari. Täynnä linnunlaulua ja vihreää. Siellä olisi mukava käydä kävelyllä ihan saaren itsensä takia. Kannattaa mennä vaikka taide ei puhuttelisikaan.

Aion käydä myös Harakan saaressa. En ole käynyt siellä koskaan. Siis en koskaan, uskomatonta! Vaikka sekin on niin lähellä tuossa. Joskus kun poika oli pieni ja oli olemassa vielä talvi täälläkin, saaren edustalla oli napakelkka ja kävimme sillä huristelemassa ympyrää.

Voisi myös käydä joku ilta Helsingin ympäristössä sightseeing reittejä ajavilla turistiveneillä. Sellaisella olen joskus ollutkin. Mukava nähdä kaupunkia mereltä päin katsottuna.

Olen myös löytänyt hyvän ja edullisen lounaspaikan ihan kodin läheltä. Aion käydä sielä aina lounaalla kun vain voin. Kokoan lautaselle ison salaatin ja lataan pääruokapöydästä proteiinit päälle. Tuleepahan syötyä ainakin yksi hyvä ja ravitseva, kunnon ateria päivässä. Kutsun paikkaa työmaaruokalakseni. Se ei ole mikään fancy pikkurillit pystyssä paikka vaan mutkaton, sangen tavallinen mutta niin toimiva, kätevä ja ystävällinen paikka. Tykkään myös syödä lounaani ”tehokkaasti”, en halua mitään viipyilevää ruokailukokemusta, haluan sellaisen – no työmaaruokalameiningin – se kuvaa asiaa parhaiten.

Luulen että tämä keskikesä on parasta aikaa Helsingissä, koska lähes kaikki helsinkiläiset ovat lomalla ja pois. Turistikausikaan ei ole pahimmillaan, koska monessa maassa lomakuukausi on vasta elokuu. Silloin kaupunki on full-booked, helsinkiläiset ovat palanneet ja ulkomaalaiset tulleet. Lisähärdelliä elokuussa tuovat runsaat tapahtumat. Eli elokuussa tällaisen hissukkaelämästä nauttivan kannattaa pysyä Helsingistä pois.

Olen joskus ostanut miehelle lahjaksi huoneentaulun. Se roikkuu mökin seinässä pihalla hänen kalanperkauspöytänsä yläpuolella. Taulussa on kaloja ja teksti ”Only dead fish go with the flow”. Mielestäni se kuvaa hyvin ajatusmaailmaamme. Ei välttämättä kannata mennä sinne missä muut ovat. Parempi voi olla juuri sillä hetkellä olla toisaalla!

Lääkäriviikko

Kävin tällä viikolla silmäleikkauksessa. Esitietolomakkeessa kyseltiin kaikenlaista, mm. paino. En harrasta vaa’alla käyntiä – ilmeisesti pitäisi – koska kun kipusin vaa’alle meinasin pyörtyä sen lukemiin. En voi sanoa ääneen enkä kirjoittaa sitä kauhistuttavaa lukemaa, minkä vaaka minulle kertoi. Paino oli noussut vuodessa ainakin kymmenen kiloa, ehkä viisitoista. Syyhkäsin saman tien ulos ja kävelin päämäärättömästi tunnin. Niin kuin vuoden kilot karisisivat siinä yhdessä tunnissa.

Törmäsin tuttuihin ja vuodatin tuskani heille. Olen lihonut, tämä on järkyttävää, inhoan itseäni. En ymmärrä, mistä on kysymys. Yrittivät lohduttaa, ei auttanut. ”Näytät ihan simpsakalta ja reippaalta”. En näytä. En ole.

Silmäleikkaus meni hyvin, vaikka jännitin sekä operaatiota että lopputulosta. Kun tulin kotiin, olin ihan ihmeissäni. Miten kirkasta ja valkoista meillä on! Keittiö ei ollut enää pimeä ollenkaan ja kylpyhuone, miten kirkkaina kaakelit hohtivat! En ollut tajunnut, miten paljon kaihi oli näköäni sumentanut. Nyt tuntuu siltä kuin joku olisi sytyttänyt valot.

Huomenna on vuorossa terveyskeskuslääkäri Muhamedin vastaanotto. Saa nähdä mitä järkytyksiä se tuo tullessaan. Ainakaan paino ei enää järkytä. Olen huono valittamaan vaivojani lääkärille, se taito pitäisi osata. Minulle tulee aina lääkärin vastaanotolla tunne että ei tässä nyt mitään varmaan ole, rupean vähättelemään ja epäilemään itse omia tuntemuksiani. Minulla on ollut jo pitkään outo tuntemus keskellä kehoa, toisinaan muljahteleva, toisinaan rutistava. Haluaisin tietää, mikä sen aiheuttaa, onko syytä huoleen? Mitä jos sisälläni on joku syöpämöykky ja siksi olen lihonut ja sisälläni muljahtelee ja siksi minulla on aina joko ripuli tai ummetus?

Ja perjantaina on vielä mammografia, osa 2. Sielläkin oli jotakin outoa.

Eli eräänlainen lääkäriviikko meneillään. Tavoitteena terveys ja laihtuminen. Jälkimmäiseen voin ainakin vaikuttaa! Siihen, pysyykö terveenä, ei aina voi itse vaikuttaa. Elämä ei ole sillä tavalla reilu että taudit tulisivat vain niille jotka eivät pidä huolta itsestään ja terveydestään. Kuka vain voi sairastua. Ja mitä kauemmin elät, sitä varmemmin sairastut. Että sikäli. Saa nähdä.

Sade, vihdoin!

Enpä muista aiemmin olleeni yhtä ilahtunut vesisateesta kuin tänä aamuna herättyäni. Sade oli pientä ja vaatimatonta, vähän niin kuin luonto olisi satanut anteeksi pyydellen. Anteeksi kun en ole aiemmin satanut. Säätiedotuksen mukaan isommat sateen putoavat maan keskivaiheille, mieluusti olisin ottanut oikein sellaisen vanhanaikaisen kunnon vesisateen tänne lounaaseen. Maankamara näyttää ruskealta ja kuivalta, pihan lehtipuissa näkyy kuivaneita oksia. Rantahiekka polttaa jalkojen alla, kallio on kuuma. Nyt sateen jälkeen luonto on hiljentynyt nauttimaan virvoituksesta ja saamastaan elinvoimasta.

Eilen etsin nokkosia. En löytänyt. Miten voi olla totta että pihalla ei ole nokkosia, niitähän on aina kaikkialla! Olisin tarvinnut nokkosia luonnonmukaiseen torjunta-aineeseen. Nokkosvesi tuhoaa ökkömönkijäiset.

Minulla on kaksi lehtikaalin taimea ja kun kävin niistä taittamassa lehtiä aamusmoothieen, huomasin lehtien alapinnalla keltaisia pisteitä. Saakeli, jotakin otuksia! Lehtikaalisato on vaarassa. Kun en löytänyt nokkosia, pyyhin keltaiset pisteet pois talouspaperilla, jonka olin kostuttanut ruokaöljyllä. Käsittelyn jälkeen ruiskutin lehdille vettä. En tiedä, toimiiko, mutta periksi en nyt anna. Tuoreet lehtikaalin lehdet toimivat myös salaatissa. Ne eivät ole sellaisia kovia niin kuin kaupassa myytävä lehtikaali. Olisi tietenkin mainiota, jos lehtikaalia tulisi niin paljon että voisin sitä jopa pakastaa talveksi pirtelöitä varten, mutta epäilen. Taitaa käydä niin että syön sen sitä mukaan kun kasvi kasvaa.

Laitan pirtelöön lehtikaalin lisäksi mangoa (olen pakastanut sitä säilykkeestä), limen mehua, joskus kurkkua tai pinaattia, avokadoa, pakastetut tyrnimarjat sopivat loistavasti, nesteeksi vain vettä. Pirtelöön voi laittaa melkein mitä vain. Salaatinlehtiäkin olen sinne tunkenut. Sitten loraus Camelina-öljyä. Lääkäri suositteli sitä alentamaan kolesterolia. Tykkään kun lääkäri suosittelee tällaisia juttuja, ettei aina ratkaisuna ole vain ne lääkkeet.

Nyt sadetta tulee lisää! Niin että ropisee. Ihanaa! Ryhdyn leipomaan sämpylöitä. Ruuaksi paistan ahvenia ja keitän uusia perunoita. Poika pääsee tänään armeijasta lomalle. Lämmitän paljun valmiiksi. Tästä tulee hyvä juhannus!

Ps. Läksin käymään vessassa. Eläimetkin näyttivät lähteneen iloitsemaan sateesta. Törmäsin leikkisään oravaan ja maailman pienimpään rupikonnaan! Rupikonnat ovat ihania. Enkä muista, milloin olisin viimeksi sellaisen nähnyt. Long live rupikonna!

Kesäkiireitä

Jospa pysähtyisi, istahtaisi ja kirjoittaisi kuulumisia ja samalla lepäilisi, kun kuuma aurinko tekee touhuamisen tuskaisaksi. Eipä ole helppoa kyllä kirjoittaakaan ulkona! Aurinko on niin kirkas, rilleihin menee aurinkolasiasetukset päälle, en näe näppäimiä enkä tekstiä, joten jos tulee ihan diibadaapaa niin auringon vika!

Viikko vierähti Lapissa. Olen ihan Lapin lumoissa. Kaunista, hiljaista, tilaa, leppoisia ihmisiä, ei sellaisia kiireisiä hätähousuja, jollainen itsekin olen. Samalla itsekin rauhoittuu, ympäristön tempo tarttuu. Niin tapahtuu kaupungissa, maaseudulla ja Lapissa.

On ollut mukava miehen kanssa elvyttää vanhaa harrastusta, patikointia. Nuorena tehtiin retkiä, joilla yövytiin teltassa tai erämaiden autiotuvissa, selässä oli täyteenpakatut, raskaat rinkat. Nyt patikointi on toisenlaista, kutsun sitä luksuspatikoinniksi. Selässä pieni päiväreppu, siellä voileivät, suklaapatukat ja vesipullot. Yöksi palataan jääkaapin, kylpyhuoneen, saunan ja sängyn luo. Matkatkin ovat puolittuneet. Jos ennen saattoi hyvin kävellä 20 km ja enemmänkin, nyt riittää 10 – 12 kilometriä. Matkan pituuteen vaikuttaa sekin, miten paljon nousuja tai laskuja on.

Yksi asia on kyllä ihan retuperällä, ja se on Kolarin yöjuna. Junavaunut ovat jostain 70-luvulta. Makuuvaunun nurkassa on oranssi pömpeli. Kun kannen avaa, alla on lavuaari – luulen että usein myös pisuaari. Vaunuosaston vessassa on pytyn vieressä poljin. Sitä kun polkaisee kakat ja pissat tippuvat raiteille. Eikä siinä vielä kaikki. Ilmastointia ei ole keksitty. Sääliksi kävi ravintolavaunun työntekijöitä tummissa työpuvuissaan. Siellä ei saa edes ikkunoita auki. Hytissä sentään saa. Toivoisin, että ennen kuin aletaan rakentamaan uusia pikaraiteita Etelä-Suomen kaupunkien väliin, että pääsee 20 minuuttia nopeammin perille, ostettaisiin uudet, ajanmukaiset, asialliset vaunut pohjoisen Suomen reiteille.

Tänään ja eilen olen siivonnut. Projekti jatkuu vielä huomennakin. On jäänyt hommia rästiin, koska en olen jättänyt ikkunat pesemättä. Toivoin että olisi tullut ensin sade, joka olisi huuhtonut alas siitepölyt. Olen nyt odottanut sitä sadetta kuukauden verran, ja kun ei näytä tulevan, pakko on ryhtyä puuhaan ja ikkunoiden pesuun. Se on ihan inhokkihommaa! Johtuu siitä että siinä pitää olla huolellinen. Minä olen huolimaton ja huoleton. Vähän väliä ikkunoiden pesu keskeytyy, koska hairahdun johonkin ihan muuhun. Keräämään kukkia, järjestämään, sisustamaan tai katsomaan uutisotsikot.

Uutisissa on kauhistuttanut kadonnut sukellusvene. Olisi kauheaa olla merten syvyyksissä pienessä purkissa, josta loppuu happi. Samalla ihmetyttää että kaikenlaisiin juttuihin sitä ihmiset haluavat lähteä mukaan. Minulta puuttuu täysin sellainen seikkailunhalu. Kaikenmaailman luolasukellukset ja korkealle kiipeämiset ja hyppäämiset. Miksi ihminen haluaa kokea kuolemanvaaraa? En voi ymmärtää.

Mutta niinhän se on, kaikkien kaikkia touhuja ei voi ymmärtää. Samalla lailla järjettömältä – järjettömän tylsältä – saattaa luolasukeltajasta minun touhuni tuntua. Toisaalta, koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Minäkin olen kokenut uutta siinä mielessä että olen katsonut tänä keväänä/kesänä kaksi sotaelokuvaa! En ole todellakaan sotaelokuvien ystävä. Ainoa minkä olin katsonut on Tuntematon sotilas. Mutta – pitkä juttu miksi, en jaksa kertoa – päädyin katsomaan Sisu -elokuvan. Se on suomalainen, humoristinen sotaelokuva. Siis elokuva, missä väkivalta ja tapahtumat ovat niin yliampuvia ja liioittelevia että se on komiikkaa. Tällainen oli ihan uusi genre minulle. Varmaan muut katsojat ihmettelivät, miksi tällainen mummo oli siellä, mutta kuulkaas kun minä pidin siitä! Elokuva on myös erinomaisesti tehty, näytelty ja kuvattu. Kuvaajana on legendaarinen Kjäll Lagerroos. Hän todella taitaa maiseman käytön.

Seuraavaksi katsoin Ilmestyskirja, nyt -elokuvan. Televisio oli auki, oltiin oltu päivä patikoimassa, saunottu ja syöty, televisio oli auki. Vietnamin sota ei kuulu suosikkiaiheisiin, vähän epäilytti, mutta tässäkin elokuvassa oli greisihuumoria. Tykkäsin siitäkin. Sisu oli kyllä parempi.

Ehkä kohta päädyn lukemaan sota-aiheisia kirjoja. Niiden olemassaoloa olen aina ihmetellyt. Miten joka vuosi isänpäivän aikaan ilmestyy uusia sota-aiheisia kirjoja. Mistä ne kertoo ja miksi miehet niitä haluavat lukea? Yhä uudelleen ja uudelleen jostain Talvisodasta ja Raatteen tiestä. Ehkä en kuitenkaan ryhdy perehtymään sotakirjallisuuteen. Viime aikoina on kiinnostanut 1500-luvun ihmiset. Aikakaudesta on ilmestynyt uusia kirjoja. Ebba-kuningattaren sisar, kiinnostaisi. Tai sitten luen Muumikirjat. Eilen jo aloitin, Muumipappa ja meri -kirjaa.

Vielä siitä kadonneesta sukellusveneestä. Sehän oli matkalla Titanicin hylylle. Sattumalta törmäsin You Tubessa vanhaan radioituun haastatteluun, siinä haastateltiin suomalaista nuorta, 18-vuotiasta tyttöä joka oli pelastunut Titanicin uppoamiselta. Tai siis ei hän enää haastattelun aikaan ollut nuori, oli vanha nainen, mutta muisteli nuorena kokemaansa. Olipa mielenkiintoinen juttu!

En nyt jaksa oikolukea tätä, olkoon sellainen kun on, kestäkää. Jatkan siivouksia.

Tänään on vuoden pisin päivä. Keskikesä. Nyt ei tarvitse toivottaa valoa elämääsi. Sillä sitä on nyt tarjolla yllin kyllin! Mutta ehkä iloa, toivoa, tyytyväisyyttä, onnea siitä mitä on!

Monenlaista kulkijaa

Tämä nyt ei kiinnosta muualla asuvia, mutta pääkaupungissa on liikenne eurooppalaistettu. Mehän tykäätään olla samanlaisia kuin muut, niinpä tänne on haluttu samanlaiset ruuhkat ja liikennekaaos kuin suuressa maailmassa. Ja nyt siinä on vihdoin onnistuttu!

Käynnissä on huutoälämölö siitä, saako keskustassa olla yksitysautoilua, miten paljon pyöräilyä pitää suosia ja miten suhtaudutaan sähköskoottereihin. Ajokaistoja on poistettu tai muutettu muille kuin autoille käytettäviksi. Lisäksi keskustan ajoväylille on tuotu jo aikaisemmilta kesiltä tutut istutuslaatikot. Lisänä sopassa on erilaiset tietyöt ja rakennushommat, jotka tukkivat ajoväyliä. Ja jos ei tietä tuki työmaa, vähintäänkin siinä on roska-auto kierroksellaan, ohi ei pääse.

Tätä on niin vaikea käsittää. En ymmärrä, miksi autoilu nähdään niin suurena haittana että sitä pitää tahallaan vaikeuttaa. Nykyisinhän iso osa autoista on sähköisiä, ne ovat hiljaisia ja päästöttömiä, joten siltäkään kannalta autoilu ei ole sen haitallisempaa kuin muukaan sähkökäyttöinen liikenne.

Mielestäni ei ole realistista ajatella että kaikki alkavat pyöräillä tai käyttämän skuutteja. Itse asiassa minä juuri laitoin oman pyöräni myyntiin. Aikaisemmin käytin pyörää työmatkoihin, mutta se oli niin stressaavaa että lopetin pyöräilyn kokonaan jo muutama vuosi sitten. Huomasin että olen paremmalla tuulella kun kävelen. Pyöräillessä piti varoa toisia pyöräilijöitä, skuutteja, pyöräkaistalla hortoilevia turisteja ym. Mitä enemmän tulee ikävuosia, sitä vaarallisemmalta pyöräily alkoi tuntua. Nyt on paras lopettaa. Pyöräilen vielä mökillä maalaismaisemissa.

Julkisen liikenteen toimivuuteen ei voi myöskään luottaa sataprosenttisesti. Minulle oli käymässä huonosti viime sunnuntaina. Olin menossa Musiikkitalolle konserttiin. Konsertti oli vieläpä sellainen joka oli siirretty jo neljä kertaa. Ensin koronan, sitten sodan takia. Nyt vihdoin Sokolevin pianokonsertti toteutui. Olin katsonut Hsl:n sovellutuksesta aikataulun, minkä mukaan olisin perillä kymmenen minuuttia ennen konsertin alkua. En halunnut mennä aiemmin, ajattelin että menen vain suoraan paikalleni istumaan, en tarvitse narikkaa enkä virvokkeita.

Olin hyvissä ajoin ratikkapysäkillä ja ostin lipun. Mutta ratikka ei tullut! Sillä hetkellä kun ratikan olisi pitänyt tulla, opastimeen tuli arvio että se tulisi vasta 9 minuutin kuluttua! Tajusin että myöhästyisin. Onneksi poika oli kotona ja auto parkissa kadulla. Soitin pojalle ja sanoin että hyppääpä autoon ja heitä minut Musiikkitalolle. Ehdin juuri ja juuri perille.

Harmitti niin paljon että laitoin viestin Hsl:n asiakaspalatutteeseen ja pyysin palauttamaan/hyvittämään lipun hinnan 3,10€! Saa nähdä, saanko rahat takaisin.

Käytän nykyisin olemattoman vähän omaa autoa kaupungissa liikkuessa. Se on niin hermoja raastavaa. Autoa käytetään lähinnä mökkimatkoihin. Mutta on myös tilanteita, missä tarvitsen autoa. Esimerkiksi viime viikonloppuna kävin puutarhaliikkeessä ostamassa taimia parvekkeelle. En tiedä, miten sellaisia ostoksia pystyisi julkisilla tekemään? Samoin autoa tarvitaan kun appea käytetään lääkärissä tai tutkimuksissa.

Seuraavan kerran käytän ratikkaa, kun menen Meilahden tornisairaalaan Endokrinologian osastolle Basedowin taudin seurantakäynnille. Mietin, uskallanko tällä kertaa luottaa Hsl:n aikatauluihin? Vai kuinka kauan etukäteen pitää lähteä jos täytyy varautua siihen että osaa vuoroista ei ajeta? On sekin älytöntä jos aina pitää varata ylimääräinen tunti, vaikka matka olisi vain jokunen kilometri. Tai sitten pitää kävellä. Mutta sitten on hikisenä perillä.

Lääkäristä tuli mieleen että kävin labrassa tulevaa lääkärikäyntiä varten. Niiden perusteella kilpirauhasen liikatoiminta oli muuttunut vajaatoiminnaksi. Luvut olivat hälyttäviä. Arvo. joka olisi pitänyt olla alle 25, oli 820. Ja toinen, joka piti olla alle 40, oli 310! Hetken aikaa jo luulin että teinkö oman kuolinsiivouksen vähän liiankin tunnollisesti niin että siitä tuli itseään toteuttava ennuste. Kaiken lisäksi tulokset tulivat helatorstaita edeltävänä keskiviikkona niin myöhään että en saanut yhteyttä hoitavaan lääkäriin. Totuus paljastui vasta perjantaina, kun menin uudelleen laboratorioon selvittämään saamiani tuloksia. Olin saanut jonkun toisen henkilön labratulokset omieni lisäksi. Omat arvot olivat kunnossa. Niin että jos ei voi luottaa julkiseen liikenteeseen niin ei labratuloksiinkaan.

Lauantaina kävelin töihin. Ohi ajoi lilan värinen urheiluauto, joka piti kovaa ääntä. Pakoputki paukkui. Paheksuin mielessäni moista. En ymmärrä ajoneuvoja, joista lähtee tahallaan kova ääni, mikä järki siinä on? Teki mieli näyttää mokomalle keskisormea, sen verran ärsytti. En kuitenkaan näyttänyt.

Hyvä niin. Lauantaina oli vihkimisiä tunnin välein. Yhdessä vihkimisistä hääautona oli juuri se sama lila mölisevä urheiluauto. Tunnustin bestmänille että miltei näytin keskisormea heille!

Nyt jonkin kivan pikkukaupungin, missä voi vielä ajaa autolla, löytää parkkipaikan, ei ole ruuhkia, eikä liikenneraivoa, missä omakotitalon ja oman pihan saa vielä edullisesti tai ison osakehuoneiston keskustasta, missä päiväkodissa on riittävästi henkilökuntaa ja missä pääsee lääkäriin sujuvasti ja luotettavasti kannattaisi tehdä mainoskampanja pääkaupunkiseudulle.

Luulen että kohta täällä voisi olla lähtijöitä. En ole ihan varma, onko täällä järkevää asua jos ei ole ihan pakko?

Mummomaha

Säiden muututtua yhtäkkiä varsin kesäisiksi, miltei helteisiksi, kaivoin kaapista esiin kesäisin töissä käyttämäni mekot. Kas, ne olivat kutistuneet. Samoin oli käynyt edelliskesänä ostamilleni kangashousuille. Ne tulivat kyllä kalliiksi. En ehtinyt pitää kuin muutaman kerran, hinta per käyttökerta nousi varsin merkittäväksi. Kyllä harmitti!

Itse asiassa kokovartalopeili paljasti että talven aikana minulle oli ilmestynyt ihan oikea mummomaha. Pukeuduin ”halattiin” ja menin töihin. Pukuhuoneessa kohtasin ikätoverin, vuotta nuoremman kollegan. Hänelle tunnustin ikäkriisini. En ole paljon joutunut pohtimaan ulkonäköasioita. Olen ollut tyytyväinen peilikuvaan, paitsi 15-vuotiaana. Silloin oli ruma. Rippikuva on aivan järkyttävää katsottavaa edelleen. Pullonpohjalasit, roikkuva tukka, huono ryhti. Naiseus ei ollut vielä minussa puhjennut, olin ruma ankanpoikanen.

Nyt minusta tuntuu samalta kuin 15-vuotiaalta. Yhtä rumalta siis. Toisaalta 15-vuotiaana on se etu että elämä on edessä, kaikki on mahdollista. Nyt ei ole. Joten sikäli tilanne ei ole yhdenvertainen.

Sitä toivoisi vanhentuvan kauniisti, tulevan seelasellaksi, eteerisen lumovoimaiseksi. Ei se vaan niin mene, sitä rupsahtaa miten rupsahtaa. Profiili muuttuu. Pää nököttää etukenossa, niskaan tulee paakku, kaula kuin karjalanpiirakan reuna, takapuoli on litteä kuin Pohjanmaa ja nyt tämä mummomaha. Maha näyttää raa’alta pullataikinalta. Olo on päinvastainen. Tuntuu kuin olisin mökin kaappiin kymmeneksi vuodeksi unohtunut kanelikorppu. Sellainen haalea beige, josta ne vähäisetkin värit ovat haalistuneet ja joka maistuu pölyltä.

Mietin, olisinko välttynyt mummomahalta jos olisin aloittanut estrogeenikorvaushoidon? Olisiko estrogeenipuusti pitänyt vatsan pois vai olisiko se joka tapauksessa ilmestynyt?

Heitin pieneksi jääneet vaatteet pois. Laitoin kierrätykseen. Turha niitä on kaapissa pitää, koko numero 38 on ikuisesti kohdaltani ohi, niin on myös 40, hyvä kun 42 riittää, ei aina sekään. XL on hyvä.

Hyvä on sitten! Olkoon niin! Menin Tamsilkin verkkokauppaan ja tilasin mummokalsareita. Sellaisia jotka varmasti yltävät vyötärölle asti, eivätkä tipu. On kiusallista kiskoa ylös mekon alla alaspäin vajuavia kalsareita. Ei ne littanassa pyllyssä pysy! Mietin, kehtaako näitä mummokalsareita laittaa edes mökillä narulle kuivumaan? Ne ovat niin jättiläisiä.

Onneksi tällä viikolla on Minnan päivät! Kohtalontoveri, vuotta nuorempi kaima tulee kylään. Mennään mökille. Voi taas kauhistella tätä kaikkea mitä meille tapahtuu. Tai mitä meissä tapahtuu. Vertaistuki tulee tarpeeseen.

Onneksi some osaa auttaa. Jumppavinkkejä menopause bellylle piisaa. Olen ottanut käyttöön tiibetiläisen munkin liikesarjan. Jalkaa potkaistaan ylös eteen niin korkealle kuin yltää ja samalla kädet heilautetaan ylös taakse. En tiedä tepsiikö, munkki ei ole ikäiseni nainen, mutta hoikka vyötärö hänellä on.

Kotini on maailmani

Mies antoi joskus lahjaksi huoneentaulun, missä on teksti ”Kotini on maailmani”. Se sopiikin minulle varsin hyvin. Kuvaa hyvin minua. En viihdy kovin hyvin – tai ainakaa pitkään – toisten luomissa maailmoissa, pidän omastani.

Tämä huoneentaulun teksti tuli mieleen istuessani parvekeparatiisissani. Paratiisi siitä tuli viikonloppuna, kun löysin ihanan puutarhamyymälän Helsingin Herttoniemestä, ja sain parvekeistutukset tehdyksi. Vähitellen –kantapään kautta– olen myös oppinut hyväksymään sen tosiasian, että kasveja ei voi istuttaa sillä perusteella, että minusta tuossa olisi ihana hortensia ja tuossa muratti. Ei, on pakko ottaa huomioon kasvien omat mieltymykset. Muratti ei pidä paahteisesta auringosta, ei myöskään hortensia. Niinpä jätin muratit ostamatta ja hortensian laitoin parvekkeen varjoisimpaan nurkkaan. Aurinkoisinpaan laitoin ruusun ja punaisia kaunokaisia. Laventeleja olisin halunnut ostaa niiden tuoksun takia, mutta ne oli myyty loppuun.

Sen verran sovelsin, että kun ruusun istutusohjeissa sanottiin sen pitävän hyvin kalkitusta mullasta, eikä minulla nyt mitään kalkkia sattunut olemaan – paitsi olipas! Muistin että keittiön komeron perällä on syömättä jääneet kalkki-magnesium tabletit! Tykkäisiköhän ruusu niistä? Tungin kalkkitabletteja jälkeen päin multaan. Saa ruusu nyt sitten magnesiumit kaupan päälle. Mitähän mahtaa siitä tykätä? Jää nähtäväksi.

Jos minä olen täällä omassa maailmassani, niin muut ovat ihan oikeasti maailmalla. Mies on joka keväisellä poikien matkalla. Porukka on tuntenut toisensa lapsesta saakka, ja joka kevät he tapaavat. Tällä kertaa kohteena on Kreikka ja Poros niminen saari. Ystävä puolestaan on Montenegrossa, ja ystäväpariskunta Kyproksella. Eli todellakin tuntuu siltä kuin ”kaikki” olisivat matkoilla. Paitsi minä.

Mutta ihan hyvä minun on tässä. Aurinko paistaa, linnut laulavat, juuri nyt ei tarvitse lähteä mihinkään, tehdä mitään, osallistua mihinkään. Voi olla seinäruusuna parvekkeen nurkassa. Nauttia näistä muutamasta neliöstä täydellisyyttä. Tämä riittää nyt.

Ihana muistokirjoitus!

Helsingin Sanomissa tänään 20.5.2023 sivulla B19 on aivan ihana muistokirjoitus varastomies Marko Koivulasta.

Silloin tällöin tulee luettua muistokirjoituksia, ja yleensä ne ovat jopa tahattoman koomista luettavaa. Menetyksen tunnekuohussa edesmenneet kuvataan yli-ihmisiksi, joilla on ollut mielenkiintoinen, saavutuksia ja menestyksiä pursuava ura, jotka ovat olleet juhlien ilopilkkuja, loistavia seuramiehiä ja -naisia, rakastavia vanhempia, joiden avioliitto on ollut vuosisadan rakkaustarina ja jotka vielä vanhuuden päivillään ovat olleet aktiivisia harrastusten ja matkustelun parissa antaen samalla lapsenlapsilleen pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Unohtamatta vapaaehtoistyötä milloin minkäkin perhokalastuksen tai pesäpallon saralla. Vain Pohjois-Korean johtajan saavutukset ylittävät tyypillisen muistokirjoituksen sisällön.

Mutta tämä muistokirjoitus. Se kosketti aitoudellaan. Henkilö kuvataan rakastavasti säröjä unohtamatta. Myös se että kyseessä on ns. tavallinen ihminen. Syntynyt Kannelmäessä, työskennellyt varastomiehenä, ollut työttömänä, eronnut. Ilon ja onnen hetkiä ovat kahden viikon välein pidettävä saunailta ystävien kesken.

Hyvä että tavallisista ihmisistä kirjoitetaan muistokirjoituksia, he ansaitsevat ne siinä missä tutkijaprofessorit, maailmanympäripurjehtijat, huippu-urheilijat, poliitikot ja muut yhteiskunnan merkkihenkilöt. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, niin myös muistokirjoituksen.

Kuollessa myös saavutukset nollautuvat. Jäljelle jäävät vain muistot.

Muistokirjoituksen loppu on surullista luettavaa, ja kuvaa hyvin tavallisen ihmisen pääkaupungissa saamaa terveydenhoitoa. Koivula oli mennyt terveyskeskukseen kivun takia. Hänet oli passitettu takaisin kotiin, missä hän oli kahden tunnin kuluttua kuollut. 54 vuotiaana.

Marko Koivula eli ehkä tavallisen ihmisen elämän karikkoinneen ja onnenhetkineen, mutta tämän muistokirjoituksen myötä hänen elämänsä koskettaa monia. Kiitos muistokirjoituksen kirjoittaneille Marko Koivulan ystäville.

Hakaniemen mummo

Ai että tämä kuolinsiivoaminen on mahtavaa puuhaa! Olen löytänyt vaikka mitä, käynyt löytämieni tavaroiden kautta läpi omaa henkilöhistoriaani. Lukenut vanhoja kirjeitä. Eilen löysin jo edesmenneen ystävän minulle lähettämän kirjeen, missä hän puhui niin kauniisti vanhenemisesta. Tuntui siltä että hän puhui minulle juuri nyt, tähän hetkeen ja tilanteeseen. En löytänyt kirjeestä päivämäärää, ei edes postileimaa! Posti ei ollut leimannut kirjettä ollenkaan. Sekin kuvaa osuvasti kirjeen viestin ajattomuutta.

Löysin myös itse itselleni kirjoittaman lapun. Siinä on psalmi 131. Sen viesti on niin hieno, että tekisi mieli tatuoida käteen, että olisi siinä aina luettavissa. Psalmin nimi on ”Osaansa tyytyvän rukous” ja se menee näin: ”Herra, sydämeni ei ole korskea, eivätkä silmäni ylpeät. Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen”.

Olen heittänyt paljon joutavaa roskiin. Melkeinpä huvitti, että ei ole riittänyt että olen säilönyt minulle lähetetyt kortit, olen säilönyt myös mummoni saamat kortit!

Ystäväni työskentelee Emmauksessa. Hän auttoi vaatteiden hävitysurakassa. Valikoi poisheitettävistä vaatteista sellaiset, jotka uskoo menevän kaupaksi kirpputorilla. Niiden joukossa oli myös vanha Marimekon olkalaukku, joka oli minulla käytössä lukioaikana. Laukun läppään olin ommellut vaakunoita eri maista, missä olin matkustanut. Ystävä kysyi minulta, voisiko tarjota laukkua omalle pojalleen, hän saattaisi pitää laukusta. Seuraavana päivänä sain kuvan tästä nuoresta miehestä, joka oli lähdössä kirjastoon lukemaan pääsykokeisiin minun vanha laukkuni olkapäällään. Aluksi kirpaisi. Ihana laukku, siihen liittyy muistoja. Olisinko sittenkin halunnut pitää sen? Sitten muistin, laukku on ollut minulla käyttämättömänä yli kolmekymmentä vuotta. Tuskinpa sitä nyt enää käyttäisin. Se olisi vain kaapissa. Tunsin mielihyvää. Oma, rakas laukku oli löytänyt uuden omistajan, jonka seurassa se kokisi uusia seikkailuja. Mieleen tuli vanha mummo Hakaniemen torilta. Ostin joskus häneltä vanhan iltalaukun. Mummo kertoi viettäneensä monia iloisia hetkiä Kalastajatorpalla laukun kanssa, ja toivotti minulle samanmoisia. Mummo osasi luopua, laittaa eteen päin itselle tarpeetonta, toiselle tarpeellista. Sitä opettelen, haluan tulla Hakaniemen mummon kaltaiseksi.

Nelikymppinen veljen tyttö on ostanut juuri yhteisen omakotitalon miesystävänsä kanssa. Hän on juuri siinä iässä, missä omat juuret alkavat kiinnostaa. Tavarat mummolasta ovat tärkeitä, tuovat muistoja. Minulla on paljon kaikenlaista mummolatavaraa, vanhoja verhoja, pöytäliinoja, mummon vanha kietaisuhame, isomummon nutturapinnit, lakanoita ja tyynyliinoja, joissa mummon nimikirjaimet kauniisti kirjailtuina. Nyt näillä ”reliikeillä” on uutta käyttöä veljentytön luona. Olen iloinen että minun ei tarvitse heittää niitä pois, ne jatkavat kiertokulkuaan suvussa.

Loppuun hauska vapputapahtuma. Istuin vappuna miehen ja pojan kanssa kotona parvekeella, ja näin tien toisella puolella puistossa ilmapallonmyyjän. Säntäsin ostamaan vappupalloa itselleni. Minulla oli päälläni tänä keväänä ostamani vaaleanpunainen lyhyt toppatakki. Seisoin siinä ison pallokasan alla ja pohdin ääneen, minkä pallon ostaisin. Nuori myyjä katsoi ensin minua, sitten palloja ja totesi: ”Osta toi Pipsa-possu”. Nauroin vasta kotona. En ostanut look-alike -Pipsa-possua, ostin vaaleanpunaisen samppanjapullon, mutta siitä pitäen olen kutsunut itseäni Pipsa-possuksi.

Kruunajaiset ja käärijäiset

Eilen vietin puoli päivää sohvalla katsoen kuningas Charles III kruunajaisia. Auki oli sekä televisio että BBC:n livelähetys Brittboxilta. Katsomiskokemusta harmitti vähän se että kaikki kuninkaallisrekvisiittani oli jäänyt kaupunkiin, koska suunnitelmiin tuli muutos ja jäimme mökille. Kaupungissa minulla olisi ollut Tukholman kuninkaanlinnasta ostamani kuninkaalliset servietit, vanha tarjotin, missä edesmenneet kuningatar ja kuningas sekä lusikka Charlesin kuvalla. Ja oma puhallettava kruunu! Nyt piti katsoa kruunajaiset ihan mökkivetimissä ja tasavaltalaisena.

Ihailin jälleen kerran brittiläisten taitoa juhlallisuuksien järjestämisessä. Se on jotakin ainutlaatuista. Televisioselostaja kertoi että monarkian kustannukset / kansalainen on kuitenkin vain 2,7 euroa. Vai tarkoittikohan puntaa? Joka tapauksessa rahalle saa vastinetta. Toivon että brittimonarkia saa joskus Unescon maailmanperintökohteen statuksen. Se on historiallisuudessaan jotakin niin ainutlaatuista.

Ymmärrän että kaikki eivät monarkiasta pidä. Mutta eivät kaikki pidä jalkapallostakaan, eikä jalkapallon lopettamista vaadita. Jos britit luopuvat monarkiasta, Isosta-Britanniasta katoaa lumovoima, se olisi sama kuin Suomi luopuisi joulupukista ja saunasta. Britanniasta tulisi vain yksi samanlainen länsi-eurooppalainen tasavalta muiden joukossa.

Jäimme mökille suunniteltua pidempään, koska ensi viikolla on apen 90-vuotissyntymäpäivät ja hän on toivonut että niitä vietettäisiin heidän mökillä. Piti mennä laittamaan paikkoja kuntoon talven jäljeltä. Laittaa vene vesille, kiinnitää perämoottori, todeta että se ei toimi, hankkia perämoottoriin uusi polttoainesäiliö, putsata katot ja rännit, haravoida pihamaa, laittaa vedet päälle, todeta että putki vuotaa, korjata vuotokohta, tyhjentää puucee (paitsi että se olikin tyhjennetty jo syksyllä, mikä helpotus). Eli hommaa riitti. Ensi viikolla projektia tulee jatkamaan käly. Mutta hän on yksi ortopediseen leikkaukseen Helsingissä jonottavista. Jonotusaika selkäleikkaukseen on 1,5 vuotta. Käly ei selän takia pysty tekemään oikeastaan mitään fyysistä, joten nämä hommat jäivät meille.

Syntymäpäiväsankarilla on ollut dramaattinen alkuvuosi. Hän sairastui yhtä aikaa haimatulehdukseen ja koronaan, ja joutui sairaalaan. Mutta niin vain sinnikkäästi parani ja pääsi kotiin. Viimeisimpänä käänteenä on pari viikkoa sitten saatu Alzheimer-diagnoosi. Se tuli hieman yllätyksenä, ainakin minulle. Toki hänessä on ollut nähtävissä lähimuistin huononemista ja vähän sellaista käpertymistä omiin oloihin ja vanhoihin muistoihin, mutta hyvänen aika! ihminen on kohta 90. Kyllä siinä jo vanhenemista kaiketi jo kuuluukin huomata.

Alkuvuoden vastoinkäymisistä huolimatta pääsemme nyt viettämään syntymäpäiviä perhepiirissä. Nostetaan lippu salkoon, pidetään päivänsankaria hyvänä. Laitetaan hyvää ruokaa: suppilovahverokeittoa ja paistettuja ahvenia mäiskypotuilla. Saunotetaan. Istutetaan puu. Ja illalla katsotaan porukalla Euroviisut, toivottavasti Käärijä voittaa!

Ostin apelle syntymäpäivälahjaksi farkut. Jamekset. Ajattelin että nyt 90-vuotiaana voisi kokeilla nuorisovaatteita. Appi on kuitenkin ollut mieleltään aina nuorekas. Työ koulumaailmassa, opettajana ja rehtorina, on pitänyt hänet virkeänä ja mielen nuorekkaana. Jamekset sopisivat hänelle hyvin. Toivottavasti tulevat käyttöön.

Kohti uutta, toimeliasta, työntäyteistä ja tapahtumarikasta viikkoa siis!

Suuri kuolinsiivuskesä

Tästä tulee suuri kuolinsiivouskesä! Tätä menoa tosin voin kuolla vasta noin vuonna 2073. Onpa sitä kerääntynyt rompetta ja roinaa, voi hyvä tavaton! Täytyy toistaa sen pikkutytön lasautusta, joka totesi äidilleen että ”meillä on aivan liikaa muistoja!”. Luin jostain kolumnista tästä pikkutytöstä. Äiti oli yrittänyt ottaa muistoksi valokuvaa tytöstä siten että muut turistit eivät näkyisi. Jollakin upealla, ainutlaatuisen hienolla, mutta sangen kansoitetulla kaukorannalla. Matkan jälkeen äiti oli kysynyt, minne lapsi haluaisi seuraavan kerran matkustaa. Lapsi oli todennut että hänestä olisi hienointa jos mentäisiin johonkin lähelle junalla, että meillä on muistoja jo ihan liikaa.

Minulla on muistoja ihan liikaa. Olen oikea muistorohmu. Enkä meinaa millään heittää pois mitään. Tuossakin on hyllyssä kuivunut kukkapuska, josta en voi pölyjä ravistaa, sehän tuhoutuisi koko kimppu. En ole raaskinut sitä heittää pois, kun sain kimpun äidiltä, kun hän kävi viimeisen kerran mökillä kyläilemässä. Olisikohan viimeinen tänä kesänä aika heittää kimppu pois. Äitikin on ollut kuolleena jo 11 vuotta.

Kuolinsiivousurakka tuli itsellekin yllätyksenä ja odottamatta – vähän niin kuin faksi Annelille. Tarkoitus oli vuokrata pois talo maaseudulla, joka paikassa ei ehdi asua ja olla, ja omat voimat ovat vähissä, on aika luopua. Olin sinne kerännyt tavaroita lapsuudesta, mm. kaikki koulukirjani. Mitä järkeä säilyttää vanhat koulukirjat?

Yllättäen vuokralainen löytyikin äkkiä ja pian, ja vaikka talo vuokrattiinkin kalustettuna, piti sitä tyhjentää pois omista roinista. Jäi sinne vieläkin paljon, esim. lapsuuden nuket ja nallet. Mutta pääsin hyvään vauhtiin poisheittämisessä. Heitin pois paljon tavaroita, joista luulin etten voisi ikinä luopua. Kuten äidin tekemän mummonneliöpäiväpeiton, josta hiiri oli syönyt osan pois. Kuvittelin ja suunnittelin aina että korjaan sen. En korjannut, kun en keksinyt miten sen voisi korjata. Seuraavaksi suunnittelin että puran neliöt ja teen niistä jotakin uutta. En tehnyt. Nyt saa riittää, totesin. Se saa mennä. Menkööt! Samoin heitin menemään suurimman osan lapsuuteni vaatteista, jotka kaikki nekin äiti oli minulle säästänyt. Jätin jäljelle pari kauneinta. Entäpä sitten valokuvat! Kellastuneita 70-luvun valokuvia hevosista! Pelkistä hevosista! Pois! En olisi ikinä koskaan voinut kuvitella heittäväni pois valokuvia, mutta nyt oivalsin että näillä kuvilla ei ole mitään merkitystä kenellekään muulle kuin minulle. Ja jos niillä ei ole merkitystä enää edes minulle, miksi niitä säästän.

Tehtävää on paljon. Minulla on tallessa kaikki lapsuudessa saamani postikortit ja kirjeet. Aion käydä ne läpi ja luettuani polttaa. Teen rannalle nuotion – jos ei ole metsäpalovaroitusta – istun siinä rantakivellä ja poltan pois. Ehkä jotakin vielä säästän. Pistän jemmaan kirjahyllyn koloon, jos vielä tekee mieli palata lapsuuden muistoihin. Lämmittää aina mieltä, kun tormään isoäidiltä saamiini kortteihin. Olipa aihe mikä tahansa – syntymäpäivä kortti tai matkamuistokortti – aina on mummo niihin lisännyt omalla koukeroisella kirjoitustyylillään ”siunausta”. Se on jotenkin niin mieltälämmittävää se siunausta. Se on jotakin suurempaa kuin vain onnea, mummo toivottaa suurempaan varjelusta kaikelta pahalta. Vieläkin jos jossakin joku toivottaa siunausta, vaikka pappi kirkossa tai jouluna pelastusarmeijan joulupataa vartioiva, minulle tulee mieleen mummo ja sydämessä läikähtää.

Vaikeaa tulee olemaan omien aikaansaannosten kohdalla. Olen maalannut muutaman ruman taulun. Mitä niille teen? Vienkö kaatopaikalle vai myynkö kirpparilla, onhan niissä kuitenkin hyvät pohjat, joku voi maalata päälle. Äidin vanhat öljyvärit ja siveltimet heitin pois. Ihmettelin, missä on maalausteline, mutta se löytyi sängyn alta, heitin pois. Heitin pois kipsityövälineet, en tee enää hymymummopatsaita, mitä teen niille lopuille valmiille, en vielä tiedä.

Tästä tulikin mieleen että kaimaystävä oli kylässä, ja hänen oli pitänyt jo ajat sitten valita itselleen oma hymymummo. Hän tuijotti pitkään mummoriviä ja totesi sitten yhden kohdalla että tämä, otan tämän, tämä jostakin syystä puhuttelee minua. Kun viimeksi juttelin kaiman kanssa, hän sanoi sisarensa ihmetelleen mummopatsasta: mistä olet tämän saanut, tämähän on aivan meidän äidin näköinen! En ole koskaan tavannut kaiman muutama vuotta sitten menehtynyttä äitiä, joten en todellakaan ole tiennyt tehneeni hänen näköistä patsasta.

Toivoakseni kuolinsiivousintoni kestää syksyyn asti. Silloin voisi käydä läpi kaupunkikodin vintin ja kellarikomeron. Jospa sitten saisi rauhan sydämeensä. Olisi turhat muistot pois. Olisi olo kuin pikkutytöllä, muistoja olisi vain vähän ja ne tärkeimmät. Voisi matkustaa junalla lähelle.

Minusta tuntuu että olen astunut omassa vanhenemisprosessissa askeleen eteen päin, kun olen valmis luopumaan tavaroista.

Autistit ympärillämme ja meissä

Kirjolla -ohjelma Yle:llä kertoo erilaisista autisminkirjon häiriöistä kärsivistä nuorista ja on saanut paljon ansaittua huomiota. Tänään 3.5.23 Hesarilla oli juttu pariskunnasta, jonka mies sai vasta eläkeläisenä diagnoosin aspergerista, ja joka selitti monia omituisuuksia ja ongelmia heidän pitkässä parisuhteessa ja perhe-elämässä.

Muistelen jonkun, olisiko Tuomas Enbusken, joskus kohahduttaneen sanomalla että suomalaiset on autistinen kansa. Mielestäni se oli hyvin sanottu. Erilaisista autismin kirjon häiriöistä on arvioitu kärsivän runsasaan prosentini väestöstä, mutta luulen että todellisuus on suurempi – varsinkin jos otetaan mukaan lievät autistiset piirteet. Tämän päivän jutussa otettiin ansiokkaasti esille että myös esimerkiksi työnarkomania voi olla autistinen piirre. Mutta koska se on arvostettua, sitä ei pidetä siinä mielessä paheena tai huonona ominaisuutena. Itse olen työnarkomaanin lapsi, ja kärsin isättömyydestä lapsuudessani. Isä oli aina töissä.

Asia on omakohtainen ja läheinen. Pojalla diagnosoitiin ala-asteikäsenä asperger-piirteitä. Hänellä ongelmat näkyvät eniten kommunikaation vaikeuksina. Hänen on esimerkiksi vaikea seurata usean henkilön välistä keskustelua. Usein yleisesti annetut ohjeet ja neuvot eivät mene perille vaan hänelle pitää selittää erikseen mitä ja miten kuuluu tehdä. Näistä vaikeuksista on seurannut lisää vaikeuksia: koulukiusaamista, yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta.

Melu ja hälinä ovat myrkkyä autistiselle. Saimme järjestettyä pojalle huoneen terveydenhoitajan huoneen vieressä sijaitsevasta tyhjästä huoneesta. Poika sai mennä sinne lepäämään välitunnilla, jos tuntui liian raskaalta olla melussa.

Eivätkä ongelmat ja haasteet tietenkään koskaan lopu ja poistu. Ne tulevat aina uudelleen eteen uusissa elämäntilanteissa, kuten nyt armeijassa. Seuraavaksi jatko-opinnoissa jne.

Muistan, kuinka silloin aikoinaan kerroin ystävälleni lapsen diagnoosista. Asperger oli hänelle entuudestaan tuntematon. Ystävä kuunteli selitystäni ja totesi, ”miehelläni taitaa olla tuo”. Mies oli menestynyt yliopiston professori. Piirteet, joihin nainen oli rakastunut, professorimainen epäkäytännöllisyys ja tietynlainen avuttomuus sosiaalisissa suhteissa, olivat todennäköisesti diagnosoimattomia autisminkirjon piirteitä.

Vasta kun asia tuli oman lapsen kohdalla eteen, olen myös alkanut tarkastella tapaamiani ihmisiä ”sillä silmällä”. Jos törmään oudolta tuntuvaan käytökseen, en ensimmäisenä ajattele että onpa tökeröä, vaan että mikähän diagnoosi tuolla on. Samalla on joutunut väistämättä pohtimaan, onko omassa tai miehen suvussa näitä piirteitä. Tai itsessä.

Tämän päivän Hesarin juttu lopussa sanotaan tärkeä asia, joka lämmitti mieltä. On tärkeää että kirjoilla olevat saavat apua ja tukea, mutta myös ihmiset heidän lähellään tarvitsevat apua ja tukea, että jaksavat. Koen että tässä asiassa on joutunut olemaan sitä ilman. Etsimään selviytymiskeinoja itse. Se on ollut välillä hyvin raskasta ja vaativaa. Tällaiset ongelmat kun vaikuttavat ihan kaikkeen perhe-elämässä.

Annan esimerkiksi matkustamisen. Autismin kirjolla oleva rasittuu uusista asioista ja aistiärsykkeistä. No niitähän matkustaminen tuottaa jos mikä! Niinpä matkustaminen ei välttämättä suju samalla tapaa kuin neuronormatiivisilla. Autistisen kanssa matkalla vietetään paljon aikaa hotellissa. Kannattaa valita hyvä hotelli ja tyytyä siihen että joutuu viettämään ison osan päivästä hotellissa ja hotellihuoneessa. Autistinen lapsi ei jaksa olla kokemassa kaikkea uutta ja jännittävää koko päivän. Automatkailu sujuu paremmin. Ehkä lapsi kokee auton turvalliseksi, omaksi tilaksi.

Muutenkin kotielämän kannattaa olla säännöllisestä ja yllätyksetöntä. Huonekalujen paikkoja ei kannata muuttaa. Kaikki muutokset ylipäätään ovat haastavia. Joskus olen miettinyt, miten eroperheissä kasvavat autismit selviävät. Se on varmasti heille erityisen raskas tilanne. Oma sosiaalinen elämä saattaa kärsiä, ei välttämättä kutsu enää vieraita kotiin, koska tietää että melu ja hälinä häiritsee lasta. Joutuu monta kertaa miettimään, onko nyt aika ”karaista”, altistaa epämiellyttävälle vai onko aika suojella. Yleensä loma alkaa jonkinlaisella ”kohtauksella”. Kaikki se stressi ja kuormitus, jota autistinen on kohdannut omassa arjessaan, jonka läpi mennyt, paine purkautuu kotona.

Autismissa on paljon hyviä ominaisuuksia ja piirteitä. He ovat kilttejä. He haluavat aina tehdä kaiken oikein, niin kuin pitää. Ikänä, koskaan ei ole tarvinnut pyytää pesemään hampaita, tekemään läksyt tai heräämään kouluun. Asiat tehdään niin kuin ne pitää tehdä, jos vain joku on muistanut kertoa mitä pitää tehdä ja miksi. Joillakin aloilla tämä on jopa jo huomattu. Olen kuullut yrityksestä, joka palkkaa vain autisteja. Heistä saa hyviä ja tunnollisia työntekijöitä. Niinpä, niitä työnarkomaaneja.

Tunnistan myös itsessäni monia samoja piirteitä. Siedän huonosti melua, ihmispaljoutta. Messut ovat kauhistus! Minä en lähde katsomaan Mantan lakitusta tai lähde torille kun Suomi voittaa. Tarvitsen hiljaisuutta, kotonaoloa, sosiaalista vetäytymistä jos olen kuormittunut. En pidä paljoakaan matkustamisesta, se rasittaa ja väsyttää aistejani.

Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni autisti.

Kulttuurihistoria, luksushistoria

Aurinkoisena kevätlauantaina kävimme rouvien kanssa pitkällä lounaalla perinteikkäässä ravintola Kolmessa Kruunussa Kruunuhaassa. Edellisestä visiitistä samaiseen ravintolaan olikin jo vierähtänyt tovi. Olisiko peräti edellisellä vuosisadalla? Muistelimme viettäneemme isolla porukalla itsenäisyyspäivää kyseissä ravintolassa joskus 90-luvulla.

Kolme Kruunua on todellinen jalokivi. Sisustus on uskomattoman kaunis ja alkuperäinen. Katossa Tynellin valaisimet, paneloidut seinät, lasimaalaukset ikkunoissa. Ruokalista on myös täynnä klassikkoja. Ystävät ottivat pääruuaksi Wienersnitzelin, joka juuri ja juuri mahtui lautaselle. Minä otin läskisoossin ja alkupalaksi sillilautasen. Kaikki ruoka oli erinomaista.

Helsingissä on muutamia näitä hyvin säilyneitä kulttuurillisesti arvokkaita miljöitä. Mutta paljon on myös menetetty. Surulla muistelen entistä funkisravintola Bulevaridiaa, jonka sisustus oli upea, ja josta uusi omistaja teki mauttoman Lappi-ravintolan! Vieläkin käännän katseeni tien toiselle puolelle ohi kulkiessani.

Samaisella kadulla Fazer modernisoi klassikkokahvilansa muutama vuosi sitten. Onneksi sentään Ekberg on entisensä. Ihmetyttää että näitä interiöörejä ei nähdä valttikortteina. Vanhaa, perinteistä, hyvinsäilynyttä sisustusta ja tunnelmaa ei nimittäin voi jälkeenpäin tehdä. Sama pätee vanhoihin metsiin. Niitä ei takaisin saada, kun kerran kaadetaan.

Kauppatorin kulmassa oli ennen niin kutsuttu Korppi-apteekki. Sen, mitä muistan kyseisessä apteeksissa, on alkuperäiset kiinteät Billnäs-kaapistot ja palvelutiski. Upea miljöö. Nyt samoissa tiloissa toimii jonkinlainen rahantekolaitos. Teipit ikkunoissa mainostavat rikastumisen mahdollisuutta. Vain korppipatsas kulmassa muistuttaa vanhasta arvokkaasta miljööstä.

Kuljen Korppi-apteekin ohi usein, ja aina minulle tulee paha mieli. Mietin vanhoja metsiä, kaupungin vanhoja puita ja miljöitä. Vaikka liikerakennukset ja metsät ovat yksityistä omaisuutta, ja jokainen saa tehdä omistamalleen tietenkin mitä lystää, ovat ne kuitenkin samalla myös yhteistä omaisuutta. Kaupunki muodostuu näistä ravintoloista, kaupoista, kahviloista, apteekeista, aukioista, puistoista, toreista. Pitäisi osata arvostaa sitä mitä meillä on.

Tällä hetkellä tuhotaan Kansallismuseon ainutlaatuista puutarhapihaa lisärakennuksen tieltä. Hesperianrannan puistoaluetta kavennetaan ja puita kaadetaan, koska Mennerheimintietä levennetään. Miksi? Seuraavana vaarassa lienee Rautatieaseman ympäristö. Siihen halutaan rakentaa lisää. Ei ymmärretä että ainutlaatuisen kaunis rautatieasema tarvitsee ympärilleen tilaa tullakseen nähdyksi.

Samaan aikaan muualla Suomessa hakataan vanhoja metsiä.

Vaalikeskusteluissa kulttuuri määriteltiin luksukseksi, johon meillä ei ole varaa. Ilmeisesti näin todellakin on, koska raha mielessä tuhotaan niin paljon kulttuurihistoriallisesti arvokasta, sellaista mitä meillä jo on.

Se että kauniin Korppi-apteekin tilalla on investointipankki kuvaa hyvin vallitsevia arvoja.

Aurinko paistaa kauniisti. Linnut laulavat. Kesä on edessä. Silti mieli on hieman haikean surullinen. Voimattomuus muutosten edessä, se että asioihin ei voi mitenkään vaikuttaa, tekee olon vähän lohduttomaksi.

Häiriköintiä kulttuuritapahtumissa

Mediassa on kirjoitettu lisääntyvästä häiritsevästä käyttäytymisestä erilaisissa kulttuuritapahtumissa. Eikä nyt tarkoiteta sitä, että rouva on laittanut liikaa hajuvettä, vaikka sekin on häiritsevää.

Tässä oma listani tältä keväältä. Merkille pantavaa on, että luettelossa on lähes kaikki kulttuuritapahtumat, joissa olen ollut eli häiriköinti on todellakin yleistynyt.

Klassisen musiikin konsertti Musiikkitalolla tammikuussa. Istuimme takarivillä korkealla. Pari penkkiä meistä alle kolmekymppinen mies jaksoi kuunnella ensimmäisen kappaleen. Sen jälkeen hän avasi kännykän ja katsoi jalkapalloa konsertin loppuun. Ilmeisesti mies ajatteli, että takarivillä kännykän katsominen ei häiritse ketään, mutta kyllä sen valo ja välke häiritsi meitä vieressä istuvia.

Stand-up ilta Kulttuurikeskus Stoassa maaliskuussa. Meidän edessä kaksi nuorta naista alkaa kesken esityksen keskustella. Odotin hetken. Ajattelin, että jos he vaihtavat ajatuksiaan vain nopeasti, mutta ei. Naiset ryhtyivät todellakin keskustelemaan. Kun jutusta ei näytttänyt tulevan loppua, enkä pystynyt seuraamaan esitystä, koputin toista naista olkapäälle ja pyysin olemaan hiljaa. Myös esiintyjät olivat huomanneet pölinän, se oli ilmeisesti häirinnyt myös esiintyjää, ja illan juontaja huomautti asiasta seuraavalla katkolla.

Samassa esityksessä katsomossa oli varsin humalainen mies. Mies istui meistä kaukana, joten en tiedä, aiheuttiko hän näytöksen aikana häiriötä lähellä istuville. Mutta väliajalla sama mies tuli vessasta, pysyi tuskin pystyssä ja hoki ”Minä olen tekninen isännöitsijä”. Tiettävästi mies ei ollut osa show’ta. Mutta meitä kyllä huvitti.

Eilen Maustetyttöjen konsertissa Kulttuuritalolla tapahtui kaksi välikohtausta. Ihan konsertin aluksi nuori mies pomppasi kesken biisin lavan eteen tanssimaan. Mies vaikutti olevan aineissa. Kädessään hänellä oli tuoppi. Aikansa muun yleisön edessä toikkaroituaan järjestysmiehet poistivat miehen. Huuteli vielä mennessään, että kyllä täällä pitää saada tanssia. Onneksi konsertissa oli hyvin tilaa. Me vaihdoimme heti miehen tanssin alettua paikkaa vähän rauhallisempaan riviin, mistä näimme esiintyjät.

Konsertin loppuhuipennukseksi mies eturiviltä pomppasi lavalle tanssimaan. Hänetkin järjestysmiehet poistivat.

Pääsiäisenä kirkossa ehtoollisen aikana nainen kuvasi tapahtumaa kännykällään. Satuin olemaan siinä vieressä. Pyysin naista lopettamaan toiseten ihmisten kuvaamisen.

Kyllä ihmetyttää. Yksi ihminen voi toiminnallaan pilata toisten tunnelman tai esiintyjän keskittymisen. Mistä huono käytös johtuu? Tuskin tiedon puutteesta, ehkä välinpitämättömyydestä ja itsekeskeisyydestä?

Eilen konsertista poistuttaessa huomasin järjestysmiehet ulko-oven pielessä. Kävin kiittämässä, kun olivat hoitaneet häiriköt nopeasti ja asiallisesti. Järjestysmiehiä tuskin kiitetään työstään turhan usein. Varsinkin viime aikoina ovat saaneet paljon kritiiikkiä osakseen. Mutta kerrankin näin päin.

Pohjoismaat ja patriarkaatin ylivalta

Helsingin Sanomissa oli torstaina 20.4. juttu ”Tyttöyden pimeä puoli”, jossa käsiteltiin jälleen kerran patriarkaatin ylivaltaa. Artikkeli perustui amerikkalaisen apulaisprofessori Melissa Febosin kirjaan ”Mitä on olla tyttö”. Kuvaavaa oli se, miten Hesarin artikkeli päättyi, jos olet kanssamme eri mieltä, tilanne hyödyttää sinua, olet patriarkaatin vallassa. Tällä asenteella yritetään vaientaa kritiikki. Minä nyt kuitenkin olen eri mieltä.

Kritiikin pihvi on tässä: miksi patriarkaatin ylivaltaa käsittelevissä jutuissa ei oteta huomioon kulttuurista taustaa? Ikään kuin naisten asema olisi kaikkialla samanlainen. Lähtökohdat ovat eri puolella maailmaa mielestäni hyvin erilaiset ja johtavat erilaiseen loppupäätelmään. Amerikkalaista asenneympäristöä ei voida suoraan kopioida tänne.

Meillä Suomessa naisen asema on ollut aina vahva ja tasa-arvoinen. Tilanne on täysin toinen macho-kulttuurimaissa tai esimerkiksi Amerikassa, missä on ollut vallalla kotirouvasysteemi, ei ole julkista päiväkotijärjestelmää, naisten työssäkäynti ja ura on ollut varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa vähäistä. Siellä naiset ovat usein päätyneet korkeakouluopinnoista kotirouvaksi. Näin ei ole Suomessa.

Suomessa kaupungistuminen tapahtui varsin myöhään, vasta 70-luvulla alkoi suuri maalta kaupunkiin muutto eli Suomi on perimältään maatalousvaltainen maa. Sen ansiosta olemme myös kehittyneet tasa-arvoiseksi maaksi. Maatilalla miehen ja naisen asema – vaikkakin työtehtävät ovat olleet eriytyneet – on ollut lähtökohdaltaan tasa-arvoinen. Maatilat ovat olleet pieniä, molempien työpanos on tarvittu. Naisten asema vahvistui entisestään sota-aikana, kun miehet olivat rintamalla, ja koko muu yhteiskunnan toiminta jäi naisten harteille. Naiset hoitivat työt maatiloilla ja tehtaissa.

Jokaisen feministin kannattaisi katsoa Niskavuori -sarja. Siinä näkyy lajitelma erilaisia vahvoja naisia, suomalaista feminismiä parhaimmillaan. On Niskavuoren vanha emäntä, joka on varsinainen boss-lady ja salasuhteessa elävä opettajatar, joka puolustaa oikeuttaan rakastaa. Vahvoja naisia omalla, erilaisella tavalla molemmat.

Toinen esimerkki elokuvakerronnasta: Pekka ja Pätkä -elokuvien Justiina. Laitan nämä elokuvavertaukset tähän, koska myös Hesarin artikkelissa käytettiin elokuvia esimerkittämään olettamuksia.

Tosin elokuvia voi katsoa monet, erilaiset lasit päässään. Ehkäpä se on fiktion tarkoituskin. Jokainen voi muodostaa niistä oman tulkintansa kokemustensa perusteella. Hesarin artikkelissa mainitun elokuvan American Beaty mieshahmoa ei mielestäni esitetty sankarillisena hahmona vaan säälittävänä surkimuksena. Joten mielestäni elokuva ei edistänyt patriarkkaalista katsantokantaa, päin vastoin.

Samoin suomalaiset Uuno Turhapuro -elokuvat voidaan nähdä siten että siinä se patriarkkaatti sohvalla makaa ja naisia juoksuttaa ja naurattaa, tai siten että elokuvissa mies on koominen hahmo, se jolle nauretaan, jota pidetään pilkkana. Valkoista heteromiestä saa aina pilkata, sille saa nauraa. Ei räjähdä pommit, eikä täyty mielipidepalstat. Naiselle nauraminen on jo vähän enemmän kyseenalaista, muista puhumattakaan… (Olen hieman huolissani huumorintajun katoamisesta, mutta siitä enemmän sitten joskus toiste.)

Suomessa naisten äänioikeus on ollut itsenäisyytemme alusta alkaen. Meillä on paljon esimerkkejä vahvoista, menestyneistä naisista monilla eri aloilla ja eri aikakausina. Esimerkkinä Minna Canth, Hertta Kuusinen, Tabe Slioor, Lenita Airisto, Armi Ratia, Kirsti Paakkanen, Siiri Rantanen, Leena Palotie, Vuokko Nurmesniemi, Kaija Saariaho, Karita Mattila, Erja Lyytinen, uusimpia suomalaisia voimanaisia politiikan saralta Riikka Purra ja Sanna Marin.

Täällä nainen pärjää myös yksin. Nainen voi ja saa valita perheettömyyden. Menestymisen takana ei tarvitse olla perittyä valtaa ja rahaa, päin vastoin, yleensä suomalainen, menestynyt nainen on ihan tavallisista oloista tai peräti köyhistä oloista lähtöisin. Suomessa voi kouluttautua ilman pääomia niin pitkälle kuin ikinä jaksaa ja viitsii. Tällä hetkellä korkeakouluissa taitaakin olla naisenemmistö.

Toivoisin että patriarkaatin ylivallasta huolestuneet suomalaiset eivät kopioisi ajatusmalleja suoraan muualta maailmasta meille. Ne eivät ole vallitsevia totuuksia täällä. Tai ainakin se osoittaa äärimmäisen huonoa oman kulttuurin ja elinympäristön ymmärtämystä.

Se että heteromies tykkää katsoa kaunista, nuorta naista ei ole sen kummempi juttu kuin se että heteronainen tykkää katsoa komeaa nuorta miestä. Siinä ei ole mitään väärää, se on luonnollista. Minäkin vastikään ihailin TikTokissa tanssivia nuoria putkimiehiä. Eikä siinä katseessa ole mitään alistavaa, se on ihailua. Eikä se katse johda raiskaukseen, hyväksikäyttöön, ylipäätään mihinkään pahaan – toivon vain että TikTok näyttäisi lisää tanssivia nuoria miehiä raksamiehiä. Eikö oikeastaan ole vähän sairas ja syyllistävä ajatus että katse on jotakin paha?

Toivon että suomalaisesta sukupuolten välisestä aidosta tasa-arvosta ja sen pitkästä kulttuurihistoriasta puhuttaisiin enemmän. Siinä olisi esimerkkiä muille kansoille ja kulttuureille. Me voisimme olla esimerkkimaa. Onhan jos se että meillä on vain yksi pronomini hänelle, ei erikseen nais- ja miespronomia, ainutlaatuista ja jotakin, mihin muut vasta pyrkivät. Olemmeko peräti ainoa kansa, jolla ei ole erikseen mies- ja naispronominia? En tiedä, kielitieteilijät vastatkoon.

Sen sijaan että tuomme outoja ismejä muualta meille, voisimme viedä omia ismejä maailmalle. Se voisi olla rakentavaa ja tasa-arvoa edistävää. Miksi mennä mukaan johonkin amerikkalaiseen feministiseen patriarkkaattisotaan?

Toivon että Sanna Marinista tai Riikka Purrasta tulee Suomen seuraava presidentti. Tosin en halua nähdä toisen kierroksen vaalikeskustelua heidän välillään… Se näyttää kahden terrierin taistelulta sidostesukasta – muut buumerit tietävät mistä puhun. Ei ole patriarkaatin ylivaltaa täällä päin. Sen sijaan aika paljon boss-lady energiaa. Ihan jo toivoisi että Purralle ja Marinille löytyisi miesoletettuja vastavoimia. Mutta samanikäiset miespoliitikot näyttäytyvät heidän rinnallaan pehmoisilta ja vaarattomilta. Auktoriteettia, johtajuutta ja karismaa, sitä tarvitaan kaikilta johtavassa asemassa olevalta, miehiltä ja naisilta, varsinkin näin epävarmoina aikoina. Mooses voi olla nainen tai mies tai mitä näitä nyt on. Oleellista on ominaisuudet.

Summa summarum: amerikkalaista feminististä patriarkkaattikritiikkiä ei voida copy-pastata suoraan Suomeen. Kulttuuritausta ja historia ovat täysin erilaisia. Vai oletteko eri mieltä?

Ihme unia

Olen pitkään kärsinyt uniongelmista, ja helmikuun alussa kävin vihdoin asian tiimoilta lääkärissä. Nuorempana nukuin aina hyvin ja vieläkin nukahdan helposti, mutta uni on katkonaista. Uniongelmat johtuvat monista eri syistä. Minua on valvottanut atooppinen ihottuma, vaihdevuodet, kilpirauhasen liikatoiminta ja vanha kissa. Nyt kun nämä vaivat/ ongelmat oli saatu hoidettua, ajattelin että on hyvä kohta hoitaa kuntoon myös uniasiat.

Lääkäri määräsi lääkettä, mutta minäpä en sitä apteekista hakenut. Ajattelin vielä kerran kokeilla omin avuin, lääkeettömästi. Ei onnistunut. Niinpä sitten erään todella huonosti nukutun yön jälkeen, kun aamulla oli aikainen herätys, päätin että nyt tämä saa riittää, lääkkeet käyttöön. Hain apteekista lääkkeet, nappasin ensimmäisen puolikkaani illalla ja nukuin kuin tukki seuraavan yön. Heräämättä. Aamulla heräsin kello 7.20 ja ihmettelin, voiko tämä olla totta! Miten ihmeelliseltä olo tuntuikaan, kun yön oli nukkunut läpeensä.

Ainoa haittavaikutus on ollut unet. Varsin toden tuntuisia unia näyttää, vieläpä painajaisia. Ensimmäisenä yönä näin unta, että keskustelimme miehen kanssa uskottomuudesta. Mies kertoi olleensa muutaman kerran kohta 30-vuotisen avioliittomme aikana uskoton. Ensimmäisen kerran niihin aikoihin, kun sain keskenmenon. Ja viimeisin oli seikkailu hänellä oli ollut Anne Kukkohovin kanssa! Ihmettelin, miten en ollut huomannut. Mies vastasi että hän on sellainen salaisuuksien mies.

Uni oli kerta kaikkiaan niin toden tuntuinen että seuraavana päivänä luulin ihan tosissani, että tällainen keskustelu oli edellisiltana käyty, ja pohdin, miten ihmeessä pääsen siitä yli. Päivän verran asia painoi mieltä. Illalla kysyin, onko tällainen keskustelu käyty. Selvisi että ei ollut. Olin nähnyt unta. Lääke oli tehnyt tepposet.

Seuraavana yönä osasin jo odottaa uusia unia. Näin unta, että esimieheni oli ihastunut minuun. ja minä puolestani hänen poikaansa. Kolmiodraama oli kuin Kauniista ja rohkeista. Nyt tajusin aamulla nähneeni yöllä unta.

Romanttiset unet jäivät siihen, seuraavana vuorossa olikin sodan kauhut. Näin unta että Helsinkiä pommitettiin. Olin onneksi juuri pommituksen hetkellä käväisemässä yliopistolla, en tiedä miksi, mutta joka tapauksessa en ollut Tuomiokirkossa, mihin pommit osuivat. Pommien jälkeen kadulle vyöryivät venäläiset panssarivaunut. Sitten heräsin.

Varsin mielenkiintoiseksi on yöelämä mennyt. Mitähän seuraavaksi on odotettavissa? Ehkä paketin kyljessä kannattaisi olla varoitus että saattaa näkyä jänniä unia. Vieläpä varsin toden tuntuisia. Mitähän jännää ensi yönä näytetään?

Keväthangilla

Tuli tauko postauksiin, kun lähdimme pääsiäisen jälkeen Lappiin keväthangille hiihtämään, enkä viitsinyt ottaa mukaan läppäriä. Onkin mietinnässä, pitäisikö hommata iPad? Voisi olla kätevämpi mukaan otettava, ja sillä kuitenkin voisi jotakin kirjoittaakin. Kun ei ollut tietokonetta, niin keksin muuta viihdykettä ja latasin kännykkään TikTokin. Enpä olisi uskonut siitä innostuvani, mutta niin vain kävi! Nyt katsoa napitan TikTok-videoita. Minulle tulee niistä hyvä mieli. Videoiden perusteella voisi päätellä, että suomalaiset ovat varsin huumorintajuisia ja luovia ihmisiä! Ja kovia kokkaamaan! Paljon hyviä ruuanlaittovinkkejä, pitää kokeilla.

Olipa upeat kelit hiihdellä, ja laduilla tilaa. Murtsikkaladuilla näkee todellisia tervaskantoja, sellaisia ikihiihtäjiä, joilta ei ladut lopu. Miehellä on pohjehalvaus, ja sen takia hän on joutunut luopumaan jalkapallon peluusta ja lenkkeilystä. Mutta murtsikoida voi, vaikka pohjetta ei olekaan. On suuri ilo saada harrastaa hikiliikuntaa, missä vielä on vauhdin hurmaa. Sitä nimittäin on, vaikka tyylilaji onkin nautiskelijan. Kun pitkä alamäki alkaa, et voi muuta kuin antaa mennä ja luottaa että latu vie. Tai sitten hypätä pois ladulta ja aurata. Pakko oli niinkin välillä tehdä, kun tuntui eteen tulevan liian hurja alamäki. Jos jää ladulle, siinä ei voi sitten tehdä vauhdille yhtään mitään.

Murtsikkahiihto on siitä mukavaa että siinä tulee rasitusta aika kokonaisvaltaisesti koko keholle. Ensimmäisten päivien jälkeen tuntui aamuisin siltä kuin olisi jäänyt auton alle. Kolotti vähän sieltä ja täältä. Helposti tulee myös hiihdettyä pidempään kuin oli tarkoitus.

Kerran päivässä käytiin ulkona syömässä. Ruokaa ei itse laitettu ollenkaan, mitä nyt lohileipiä tehtiin. Tanssiravintolassa käytiin katsomassa Markku Aroa, ja harkittiin lavatanssin aloittamista yhteisenä harrastuksena ja projektina, sen verran mukavalta meno näytti. Olisi sielä vielä voinut vielä toisenkin viikon hiihdellä. Täytyy ensi vuonna olla pidempi kevätpätkä, vaikka vappuun asti jos mahdollista. Nautin siitä tilasta ja valosta ja rauhasta ja leppoisuudesta ja hyvistä mauista ja raikkaudesta.

Kun miehen eläkeikä alkoi lähestyä, pohdimme yhdessä, miten haluaisimme vanhana elää, minkälaista elämää elää ja missä? Harkinnassa oli myös asunnon hankkiminen Espanjasta. Minä googlasin sopivia kohteita ja mies kävi paikan päällä katsomassa, mitä olisi tarjolla. Tajusimme pian, että se ei ole meille sopiva elämäntapa. Meillä ei olisi siellä mitään tekemistä, kun emme golfaa. Meille tärkeää on se että ympärillä on luontoa, mahdollisuus liikkua ja syödä hyvin. Niinpä päädyimme ihan toiseen suuntaan, Lappiin. Hankimme pienen asunnon vastavalmistuneesta rivitalosta, alle kilometrin päässä kaupoista ja ravintoloista, latu lähtee 200 metrin päästä, joki virtaa 150 m päässä. Asunto on niin pieni, että edes meidän kolmen hengen perhe ei mahdu sinne yhdessä. Tilaa on vain kahdelle, mutta siellä on kaikki tarpeellinen, eikä mitään liikaa. Ja jos on asunto pieni, niin onpahan myös asumiskulut pienet!

Tällä kertaa auto ei ollut mukana lainkaan, menimme lentokoneella ja tulimme takaisin yöjunalla. Etukäteen vähän mietin, miten matka sujuu ilman autoa, olisiko sille kuitenkin tarvetta, mutta eipä ollut. Ei tullut ostettua kaupasta mitään turhaa, kun piti miettiä, mitä viitsii kantaa kämpälle. Bussiyhteydet toimivat hyvin sekä lentokentältä että rautatieasemalta ja tanssiravintolasta otettiin taksi, matka maksoi 16 euroa.

Seuraavan kerran menemme Lappiin kesällä. Haluan nähdä ja kokea aidon, oikean yöttömän yön. Tehdä päivävaelluksia tunturipoluilla. Nuorena harrastimme vaeltamista. Silloin yövyimme teltassa tai autiotuvissa. Nyt ei enää sellaista viitsi. Sitä haluaa päästä peseytymään ja sänkyyn nukkumaan.

Hiihtokenkä jäi nyt kyllä vipattamaan ja hiihtokausi pahasti kesken! Mutta onpahan mitä odottaa; ensi talvea ja uusia lumia!

Vaalit on ohi, elämä voi jatkua

Nyt on sitten vaalit pidetty. Meidän perheessä kaikki äänestivät, jokainen eri puoluetta, että sillä tavalla äänet jakautuivat tasaisesti ympäriinsä. Minun ehdokkaani ei mennyt läpi – niin kuin yleensäkään. Loppuun asti toivoin että äänet olisivat jakautuneet kolmen suurimman puolueen kesken tismalleen tasan. En olisi halunnut yksiselitteistä vaalivoittoja kenellekään. Siinäpä olisivat sitten sovitelleet näkemyksiään yhteen riitaisan kampanjan jälkeen.

Vaikeata oman ehdokkaan löytäminen kyllä oli! Piti miettiä asioita niin monelta kannalta. Onko sukupuolella väliä? Entä iällä? Voinko joustaa, jos en kaikesta ole ehdokkaan kanssa samaa mieltä? Mitkä asiat ovat sellaisia, joista en jousta? Etsinkö itseni kaltaisen, sellaisen joka ajaa minun etujani vai sellaisen, jonka katsantokanta on laajempi? Taktikoinko? Olenko lojaali, loikinko vai peräti nukun?

Aika monta vaalikeskustelua katsoin. Harmittaa että ne olivat sellaisia omien mantrojen hokemista. Jokaisella oli omat vakiolauseensa, mitä toistettiin ja jankutettiin. Mitään keskustelua ei ollut, ei aitoa läsnäoloa. Osalla tuntui jääneen päälle korona-aikojen tiedotustilaisuustyyli. Tuntui kuin seuraisi uutta tiedotustilaisuutta, missä naama peruslukemilla luetellaan asioita määrätietoisesti ja vakuuttavasti. Mutta vaalikeskustelu ei ole tiedotustilaisuus. Joku oli selvästi saanut neuvon hymyillä, ja yhtäkkiä kesken puheen naamalle pongahti hymy, kun puhuja muisti annetun neuvon.

No on kumminkin huojentunut olo että vaalit on ohi, kansalaiset saavat hetken hengähtää ennen kuin ensi vuonna sitten presidenttiä valitsemaan. Se se vasta mielenkiintoista on! Ketkähän asettuvat ehdolle?

Kevät on minulle rasittavaa aikaa. En osaa edes iloita kauniista säästä. Näen vain pientareelle unohdetut koirankakkapussit ja pölyn sälekaihtimissa. Omaan peilikuvaan talven aikana ilmaantuneet uudet rypyt. Tekemättömien asioiden lista tuntuu liian pitkältä. Pitäisi tarkistaa veroehdotus, vaihtaa kesärenkaat, katsastaa auto, pestä ikkunat, laittaa mökki kesäkuntoon, laihduttaa, siivota kaapeista turhat pois, putsata parveke, syödä pakastin tyhjäksi viime kesän marjoista, vaikka mitä.

Minulle sopii kevättä paremmin kaamos. Silloin olen positiivinen ja iloinen, erotun pimeästä kuin heijastin. Nytkin erotun, mutta toisella tapaa: olen kuin Haisulin ja Mörön yhdistelmä muuten niin onnellisessa Muumilaaksossa. Tiedän että tämä ankea olo menee ohi, kunhan elimistöni sopeutuu valoon, mutta tässä kohtaa on aina vähän tökkii.

Varasin ajan kampaamosta illaksi. Ehkä se auttaa.

Tsemppiä kaikille muillekin kevätapeudesta kärsiville! Kyllä se siitä.

Ruotsinlaivoista pohjoismaisen muotoilun lippulaivoja ja presidentinlinnaan kauppa

Kävin ruotsinlaivalla. Tuli siinä samalla sisustettua nekin uudelleen. Lempiajanvietepuuhaani on sisustaminen. Jos on tylsää tai muuten joutoaikaa, jos en saa unta, niin sisustan mielessäni paikat uudelleen.

Ruotsinlaivat edustavat jonkinlaista ränsistynyttä, halpaa glamouria. On kiiltävää glitteriä, messinkisiä kaiteita, kiiltävää mosaiikkilaattaa, mutta kaikesta näkyy ilman päivänvaloakin että kaikki on vain silmänlumetta, kuin yökerhomeikki aamulla. Jotkut ratkaisut ovat jopa hupaisia. Miksi ihmeessä hytin kokolattiamatto oli kuvioitu muistuttamaan lankkulattiaa? Käsittämättömän huono idea!

Voisi olla toisenlaista. Minkälainen olisi Alvar Aallon suunnittelema ruotsinlaiva? Sormipaneelia, selkeää, vaaleaa puuta, kaarevia linjoja. Aallon suunnittelma ruotsinlaiva voisi näyttää merellä lipuvalta Paimion parantolalta.

Tai mikä ettei, miksei ruotsinlaivat voisivat olla pohjoismaisen muotoilun lippulaivoja? Mitä jos ne sisustettaisiin parhaimmalla ja laadukkaimmalla ruotsalaisella ja suomalaisella designilla? Eri kahviloilla ja ravintoloilla olisi omat designinsa, joku olisi Svensk Tenn -teemainen bistro, Artek a la carte, tai Marimekko-kahvila. Buffet-osasto voisi olla sekalainen kattaus pieniä ehkä vielä tuntemattomia ruotsalaisia ja suomalaisia sisustusmerkkejä, todellinen Nordic design buffet.

Kun eri paikoilla olisi selkeästi eri teemat ja designit, niissä olisi myös mielenkiintoista käydä. Nykyisellään ruotsinlaivat tuntuvat yhdeltä ja samalta osastolta. Ei ole juuri eroa oletko yökerhossa, bistrossa vai a la carte -ravintolassa, aika lailla samanlaiselta halpaluksukselta näyttää joka puolella.

Eri kerrosten hyttiosastoilla voisi olla eri teemat. Esimerkiksi: metsä, puutarha, meri. Sisustus ja tekstiilit, tapetit, matot, kaikki tukisivat näitä teemoja. Lasten leikkiosastot olisi teemoitettu Muumi ja Peppi Pitkätossu -teemaisiksi.

Ruotsalaisella ja suomalaisella muotoilulla teemoitettu ruotsinlaiva olisi elämys. Kaiken lisäksi se edustaisi kestävää kehitystä. Pohjoismainen design ei mene pois muodista. Se on aina tyylikästä ja ajankohtaista.

Perillä Tukholmassa kävin tietenkin kuninkaanlinnan kaupassa ja ostin nättejä serviettejä ja painavan keraamisen ruukun, jota sitten piti loppupäivä kanniskella kaupungilla ja yrittää olla liukastumatta. Rakastan eri maiden linnojen kauppoja ja niiden tuotteita!

Ja taas tuli idea! Miksi ei meilläkin voisi olla Helsingissä kauppatorin kupeessa sijaitsevassa presidentinlinnassa oma linnakauppa, vaikka tasavalta olemmekin. Siellä voisi olla myynnissä kansalliskukka, -puu, -eläin aiheisia tuotteita, Akseli Gallen-Kallelan teoksista tehtyjä tuotteita, Kekkos-tavaraa, kansallispukukankaiden hienoista kuoseista tehtyjä laukkuja, Sisu-pastilleja, salmiakkia ja lakritsia hienoissa peltirasioissa, Jenni Haukion runokirja ja vaikka mitä! Kyllä meillä tasavallassa voi olla ihan yhtä upeita tuotteita kuin kuningaskunnissakin, ja kun meillä on presidentinlinna, niin miksi ei myös linnakauppa.

Häät vai hautajaiset

Kirjoituskerhon seuraavan tapaamisen tehtävänä on kirjoittaa teksti, josta ei tiedä, onko kyseessä häät vai hautajaiset. Saatte itse päätellä tai keksiä kummasta kyse. Ohessa harjoitelmani aiheesta luettavaksenne.

————————————————————

Minä en pidä suurista tunteista, ja nämä ovat suuren tunteen tilaisuus. Juhlapuku silitettynä, roikkuu henkarissa ovenkarmissa. Miksi juhliin pitää pukeutua niin epämukaviin vaatteisiin: kiristäviin, tyköistuviin, kutittaviin, laittaa jalkaan korkokengät, sietää jalkojen väsyminen? Sukkahousut, voiko epämukavampaa vaatekappalletta olla! Pitääkö pukeutumisella vielä lisätä omaa huonovointisuutta ja tilanteen tukaluuden tunnetta? 

Olen nukkunut huonosti painajaisia nähden. Hikoillut, pyörinyt, heräillyt, katsonut kelloa. Meikkaan itseni pirteäksi.

Onkohan juhlapaikalla plaseeratut paikat vai saako mennä istumaan minne itse haluaa? En halua ristikuulusteltavaksi samaan pöytään Salmisten kanssa! Joko seurustelet, mikset, milloin tulet käymään, siitä on monta vuotta kun olet käynyt, miten opinnot sujuvat, joko kohta valmistut, mitä sitten suunnitelmissa.

Onneksi en ole lähisukulainen. Ei tarvitse mennä kirkossa etummaisiin penkkeihin. Ottaa vastaan vieraat, kuunnella joutavanpäiväiset lätinät, onpa pitkä aika kun on nähty, kiva nähdä, sinä se et ole vanhentunut päivääkään. 

Menen vasta viime tipassa välttääkseni pikkupuheen, kirkon kellot jo soivat, kun astun sisään kirkkoon. Juhlakansa on asettunut paikoilleen. Istun penkin päätyyn, nyökkäilen tutuille. Olisi helpompi jos olisi joku kenen kanssa mennä yhdessä, joku johon nojata, jonka korvaan supattaa huomioita muista, jonka selän taa piiloutua, joka ei välittäisi koska kyseessä eivät ole omat sukulaiset, oma häpeä.

Sukulaiset, nuo uteliaat tädit, kyräilevät, pälyilevät sedät, liian villit ja äänekkäät lapset, karkailevat äitiensä käsistä, juoksevat sinne tänne valkoisissa sukkahousuissa ja lakerikengissä. En tunne niitä, ovat joka kerta kasvaneet, mitkä niiden nimet olivatkaan ja kuka on kuka? Aurora? Elsa? Aava? Bertta?  Tahvo-sedän povitaskussa pullottaa, henki haisee mynthonilta. Elvi-täti on laittanut vanhentunutta parfyymiä. Sillä on papiljottikampaus. Ja paksut beessit sukkahousut turpeissa jaloissa. Helmet kaulassa. Huulipunaa hampaissa. Puhua säksättää kuin ompelukone. Välillä kiekaisee hermostuneen naurun. Ei ymmärrä olla hiljaa. Ihmiset reagoivat eri tavoin: toiset töhöttävät hermostuneesti, toiset lamaantuvat, eivät osaa toimia ollenkaan. Usein eri tavoin reagoivat ovat pariskunta. Se vain lisää ongelmia. Olet sitten kumpi tahansa niin toisen tyylin omaavat hermostuttavat, ärsyttävät.

Kyllä tässä vähintään viisi tuntia menee. Ei voi lähteä pois heti kun on pitopöytä läpikäyty. Aina samat fetasalaatit ja kirjolohipedit, kalliimmissa pidoissa paahtopaistia ja valkosipuliperunoita. Voista taiteillut pallot pyramidimuodostelmissa. Kotikaljaa. Juodaanko kotikaljaa enää missään muualla? Otan lasillisen. Ihan hyvää, makeaa ja hapanta yhtä aikaa. Kermakakut, kuivakakut, lusikkaleivät. Suomalainen pitopöytä ei uudistu, eikä juhlatavat. 

Valkoiset liinat pöydillä ison juhlan merkiksi. Kukka-asetelmat ja servietit sävysävyyn. Aluksi puhe on hiljaista, varovaivaista ja vaimeaa, mutta pian jo puheensorina täyttää juhlasalin. Korkean tilan kakofonia. Paljeovet on työnnetty sivuun. Seinillä sekalainen asetelma kylän merkkihenkilöitä ja presidenttien kuvia, Ståhlberg on vinossa, Ahtisaaren iho näytää siloitellulta. Kovin on miehinen joukko. Halosen lisäksi yksi nutturapää sentään, mikä lie merkkimartta.

Joku kilauttaa lusikalla lasiin merkiksi. Pitää jaksaa puheet. Pitkät ja jaarittelevat, ylitunteelliset, epäolennaiset, hermostuneet, puhe takeltelee, vitsit huonoja tai vähintään huonosti kerrottu, liian nopeasti läpiluettu. Olen kuuntelevani. Otsa kurtussa. Kuvittelen ilmeen kertovan keskittymisestä, ja siitä kuinka vaikuttava puhe on, vaikka oikeasti mietin, pitäisikö ikkunat pestä ja kesärenkaat vaihtaa vai vieläkö voi tulla takatalvi. Naurahtelen samoissa kohdin kuin muutkin. Ehkä kahvin jälkeen voi jo lähteä. Kiitos, jos nyt sitten vielä puoli kuppia. Mutta ei ehkä ihan heti, ettei luulla että tulin vain syömään. Käyn kiittämässä, hyvin järjestetty, vaikuttavaa, oikein oli mukavaa, mutta pakko lähteä, kun…kun.. Pitää keksiä uskottava tekosyy. Pitää ehtiä junaan, kun huomenna on jo työvuoro. Se on hyvä selitys, opiskelijan täytyy tehdä töitä sunnuntaisin.

Naulakolla etsin nopeasti takkini muiden takkien alta. Ulkona pistän tupakaksi. Imen posket lommolla, päästän savua itsestäni ulos, niin kuin se olisi ainut keino palautua omaksi itseksi, jonka kadotin muiden joukossa, kun piti yrittää olla se, mitä he minulta odottivat. Enää ei tarvitse teeskennellä tarkkarajaista roolia sukuasetelmassa. Kaupungistunut ikuinen opiskelija, joka on jättänyt vanhan kotikylän, sen arvot, korkeintaan käy kesällä kun mökkiläisten ansiosta voidaan uskotella toisillemme että kaikki on hyvin, kylä elinvoimainen, ei mitään hätää autioitumisesta, palvelut on, kiinteistöjen arvo pysyy. 

Aseman vessassa vaihdan vaatteet, tungen juhlatamineet Pirkka-kestokassiin. Menen suoraan ravintolavaunuun ja tilaan ison oluen. Päässä soi Menolippu.

Kaikki elämäni tukat

Synnyin kaljuna ja sellaisena pysyin reilusti yli yksivuotiaaksi asti. Äiti kertoi että pyörittelin olemattomia haituvia korvan tyvessä etsien saparoita, joita ei ollut. Ilmeisesti haaveilin pitkästä tukasta. Presidenttinä oli Kekkonen.

Lopulta tukka tuli, vaaleat hiukset, jotka tummenivat murrosiässä. Kiharatkin tuli, mutta eivät eteen. Pyörteitä otsalla ja takana. Vaikeat hiukset laittaa, menevät minne haluavat ja miten haluavat. Sellainen olen itsekin.

Ala-asteella otsatukka oli samanlainen kuin lempiponilla. Iso, raskaana roikkuva, koko otsan – melkein silmätkin – peittävä. Olin ruma ankanpoikanen. En ollut kiinnostunut siitä miltä näytän tai mitä puen päälleni. Vain hevoset kiinnostivat.

Rippikuvassa olen rumimmillani. Sama raskas otsa, paksut muoviset silmälasinkehykset ruskeine linssineen korostavat tunkkaista tunnelmaa. Olen yrittänyt hävittää kaikki rippikuvat, mutta jostain niitä aina putkahtaa kuin pahoja muistoja, josta ei pääse eroon.

80-luvun permanenttiaineissa oli pistävä haju. Varmaan sillä myrkyllä olisi tappanut kaikki kylän rotat. Hyvä kun aivot eivät syöpyneet pois. Olin niin ylpeä ensimmäisestä permanentista! Oikeasti näytin Anita Hirvosen lapsiversiolta. Oli talvi, pakkasta yli 20 astetta, kotimatkaa kaksi ja puoli kilometriä. En laittanut pipoa päähän, korvat paleltuivat. Seuraava päivänä menin kouluun korvat tulipunaisina ja turvonneina. Revin ihon riekaleita oppitunnilla, pudotin niitä pulpetin reunan yli. 

Seuraavaksi kaikille kylän tytöille leikattiin Diana-tukat – sopi tahi ei. Vai oliko tämä ennen permanenttia, ehkä niin, mutta ei se sen kauniimpi tai onnistuneempi kampaus ollut. Koskaan en tohtinut sanoa kampaajalle että en tykkää, vaikka Diana-tukka ei nyt pahin mahdollinen look ollut. Silloin kauppoihin tulivat piippiraudat. Niillä taivutettiin hiusten reunat ylös ja taakse Dianan tapaan. Prinssiä ei vielä näkynyt, mutta ei Dianallakaan hyvin mennyt. Sen tukka lässähti häissä. Minun häätukkani sentään onnistui. Silloin hiukseni olivat pisimmillään, paksut ja pitkät.

Tukkani menee täysin pieleen, jos se föönataan tai leikataan ohentaen. Erään kerran pää näytti föönauksen jälkeen siltä kuin minulla olisi ollut barbin peruukki, työkaveri purskahti nauruun kun palasin lounastauolta uudessa barbitukassa. Toisella kertaa muistutin Dallasin Bobby Ewingia. Yleensä poistuin kiireesti kampaajalta kotiin kastelemaan pääni, ja kuljin pari ensimmäistä viikkoa pipo päässä.

2000-luvun puolessa välissä näin televisiojuontajalla ison pehkon. Marssin oitis kampaajalle teettämään samanlaisen. Lapsi alkoi kutsua minua Pöräykseksi. Osuva nimi.

Värjäys ei ole minun juttuni. Menin ilmaiseen opiskelijan tekemään ”muodonmuutokseen”. Tulin ulos kynittynä, oranssi leveä raita toisella puolen päätä. Lyhyt niska ei myöskään sovi. Sellainen kananpersekampauskin on minulle tehty, oivoivoi.Ehkä lapsuuden poniotsatukasta johtuen minulle tuli vaihe että en halunnut otsatukkaa lainkaan, mitenkään. Ensimmäinen ”rivi” leikattiin kokonaan pois. Se oli kyllä erikoinen ratkaisu.

Naapurikadun kampaaja leikkasi minulle tätitukan. Se oli ihan ok, kunnes ikää tuli lisää ja tulin täti-ikään. Tätikampaus täti-ikäisellä on nounou. Muutenkin tätikampaamon asiakaskunta oli elämän ehtoopuolella. Kerran kun menin sinne, edellinen asiakas kupsahti kesken leikkauksen, ambulanssi tuli ja vei pois.

Kampaamo Amiraalissa kävin monta vuotta, koska heillä oli pieni auto, mihin lapsiasiakkaat istutettiin. Siellä leikattiin meidän molempien tukat. Eräällä kampaamokäynnillä paikalle tuli kampaajan kaksoisolento. He olivat kaksoset, niin samanlaiset että oli vaikea toisistaan erottaaa. Oliko minua  ja poijan tukkaa leikannut vuosien saatossa vain toinen heistä, vai vuoron perään kumpikin, siitä en päässyt selvyyteen. 

Eräs kokeilukampaaja hipelöi tukkaani ja kysyi, pidänkö siitä isona? En osannut vastata oikein. Karjaalla kampaaja oli ruotsinkielinen, joka ei osannut suomea, enkä minä tarpeeksi ruotsia. Lopputuloksesta päätellen emme ymmärtäneet toisiamme.

Joskus vieläkin tulee kampaamopettymyksiä. Yleensä kesällä mökillä, kaukana omasta luottokampaajasta, kyllästyn kesälomatukkaani ja rohkaistun menemään satunnaiselle tekijälle. En osaa selittää, miten tukkani pitäisi leikata. 

Meni pitkään ennen kuin löysin kampaajan, johon luotan ja jonka luo voin mennä pelkäämättä lopputulosta. Voin nauttia kampaamossa olosta, tiedän että hän tekee minusta kauniin. Yleensä istun hiljaa paikoillani. Emme juttele. Hän keskittyy työhönsä, minä vain olen. Paikoillaan hiljaa oleminen on luksusta.

Ihailin äidin harmaita, mutta elinvoimaisia, kauniisti kihartuvia hiuksia. Minullakin on jo harmaata edessä. Tai mistä sitä tietää, onko takanakin, harvemmin tulee katsottua omaa päätä takaa päin. Menenkin tästä katsomaan, onko harmaa levittynyt jo koko päähän. Onhan se.

Onneksi lapsuuden raskaat otsatukat, nuoruuden permanentit ja kokeilut ovat takana päin ja oma tyyli löytynyt, vaikka siihen meni kyllä luvattoman kauan. Kampaamopettymyskiintiöni on fully booked!

Toisten tunteet väsyttävät

Viime aikoina mediassa on puhuttu paljon tunteista, ja asiaa on tullut pohdittua myös omassa pikku päässä. Nykylapset ja -nuoret on kasvatettu tunnistamaan ja puhumaan tunteista. Niin meilläkin. Kasvatustapa on ollut siinä suhteessa täysin erilainen verrattuna omaan kokemukseen.

Olen syntynyt vuonna 1967. Aika ihmeelliseltä tuntuu ajatus, että vain reilut kaksikymmentä vuotta aiemmin minun syntymästäni oli sota. Omat vanhempani viettivät lapsuuttaan sota-aikana, äiti lähti 12-vuotiaana piiaksi sukulaistädille isoon taloon, mistä omat miehet olivat sodassa. Aputyövoimana tilalla oli äitini ja sotavanki. Ei siellä varmasti tunteista puhuttu. Harvoin niitä äiti myöhemminkään ainakaan isommasti kertoi, ehkä jollekin joskus yksityisesti avasi mieltänsä, mutta kyllä tunteet – varsinkin negatiiviset – kuului pitää omana tietonaan. ”Mölyt mahassa”, niin kuin oli tapana sanoa. Itkemiseen ei varsinaisesti kannustettu. Koskaan en nähnyt äidin itkevän.

Niinpä en ole kovin ekspertiksi tunteista puhumisessa itsekään kasvanut. Se taito on pitänyt opetella aikuisena, ja työlästä on vieläkin. Aika kauan pidän mölyt mahassa ennen kuin pamahtaa. Myös ei:n sanominen on ollut vaikeaa. Vanhemmiten oma sietokyky ilmeisesti heikkenee, on helpompi väittää vastaan ja sanoa myös ei.

Lapsuuden kokemukset kasvattivat kyllä erinomaisen taidon aistia muiden tunteita. Osaan aika hyvin lukea rivien välistä lähimmäisten tuntemuksia.

Kun sitten vihdoin ja viimein tulin itse äidiksi, oli päivänselvää että tunteet opetetaan tunnistamaan ja niistä puhumaan. Hyvin on mennyt oppi perille. Vähän liiankin. Kun mieltä painaa, me vanhemmat saamme sen varmasti kuulla.

Näiden omakohtaisten kokemusten perusteella ynnättynä viime aikoina lehdistä lukemaani, mielestäni nykyaikaisessa tunnepositiivisuudessa on jäänyt yksi merkittävä seikka huomioimatta. Se, mitä hyvää on siinä, jos tunteista ei puhuta. Siitä ei puhu kukaan. Siinä on se hyvä puoli, että tunteista puhuminen on yleensä aina aika paljon muiden mieltä rasittavaa. Siinä mielessä omista negatiivisista tunteista avautuminen on hieman itsekästä. Kuunnella empaattisesti ja eläytyä toisen tunteisiin, niiden vastaanottaminen rakentavasti, on varsin työlästä ja uuvuttavaa puuhaa. Kokemusta on.

Joissakin kulttuureissa on perinteisesti ollut arvostettua pidättäytyä näyttämästä omia negatiivisia tunteita. Näin on ollut perinteisessä brittiläisessä kulttuurissa, samoin japanilaisessa. En tiedä, mikä näissä maissa on ollut kehityksen suunta tunneasioissa viime vuosina, mutta ainakin brittiläisissä kuninkaallisissa piireissä on saatu tuta amerikkalaistyylisen tunteista puhumisen vaikutukset, kun entinen prinssi Harry on avautunut omista fiiliksistään varsin ”raikkaalla” ja ”tapoja uudistavalla” tavalla.

On hyvä että tunteista puhutaan. Sillä, että negatiiviset tunteet padotaan sisimpään, ei yleensä ole mitään hyviä seurauksia. Sen seurauksia ovat mm. perheväkivalta ja alkoholismi. Suunta on siis aivan oikea. Mutta nyt olisi myös syytä ottaa puheeksi ja huomion kohteeksi tunteista puhumisen negatiiviset vaikutukset. Se, kuinka ympäristöä rasittavaa, ihmissuhteita hiertävää, mielipahaa aiheuttavaa, voi olla kuunnella toisten negatiivisia tunteita. Tuntuu vähän siltä kuin ihmiset heittäisivät oman oksennusämpärinsä toisten päälle. Usein nämä tunteistaan avautuvat eivät huomaa tai käsitä, mikä vaikutus omalla tunnepuheella on muille. Niin hyvin oppi tunteista puhumisen tärkeydestä on mennyt perille. Näin näyttäisi käyneen entisen prinssi Harryn tapauksessa.

Eli kun lapselle opetetaan tunnistamaan omia tunteita ja kertomaan niistä, pitäisi opettaa myös se että toisia ei saa ylenmäärin rasittaa omilla negatiivisilla tunteilla. Kannattaa miettiä, mikä on oikea paikka, aika ja määrä negatiivisista tunteista kertomiselle, eikä heitellä estoitta omaa oksennusta muiden kestettäväksi. Mölyt kannattaa joskus pitää mahassa. Siinä mielessä äiti oli ihan oikeassa.