Hypertyreoosi

Nyt selvisi, mikä mättää!

Olen ollut lisääntyvässä määrin huonovointinen koko kesän. Ripuli on vaivannut. Läheltä piti tilanteita on ollut useita, mutta onneksi varsinaiset vahinkotilanteet ovat tapahtuneet koti-/mökkiolosuhteissa. Aluksi olin ihan tyytyväinen suoliston vilkastuneesta toiminnasta. Eipä tarvinnut käyttää suolentyhjennyslaitetta. Sellainen minulle määrättiin joku vuosi sitten, koska suolen oma-aloitteinen tyhjentyminen oli vaikeutunut.

Kun ripulia oli kestänyt tarpeeksi kauan, yleiskuntokin alkoi reistailla, voimat olivat vähissä ja lihaskunto olematon. Normaali kotiaskare aiheutti hengenahdistusta ja olin hiestä märkä. Kyykystä ylös nouseminen oli vaikeaa. Päättelin että tällä suolistohistorialla tässä täytyy olla kyseessä vähintäänkin suolistosyöpä. Soitin omaan tervyskeskukseen ja sain ajan syyskuun puoliväliin. Pitkät on ajat kiireettömään hoitoon!

Viime torstaiaamuna kävimme nostamassa verkot. Ei ollut yhtään kalaa. On kyllä mennyt kalasaaliit olemattomiin, mistä lie johtuu? Mies jäi selvittämään verkkoja ja minä päätin sillä välin imuroida mökin. Tarkoitus oli lähteä sen jälkeen poimimaan yhdessä kanttarelleja. Viidenkymmenviiden neliön mökin imurointi ei sinänsä iso tehtävä ole, mutta olin hiestä likomärkä. Kävin uimassa ja jäin sohvalle lepäämään. Sanoin että en jaksa nyt lähteä sienimetsään, josko lepäisin hetken, mennään sitten. Nukahdin sohvalle.

Heräsin, ja totesin että eipä ole yhtään virkeämpi olo. Sen sijaan sydän pamppaili oudon kiihkeästi. Alettiin lääkärileikkiä, mies mittasi sykkeen pitämällä sormia kaulalla: 110. Soitin paikalliseen päivystykseen, lähdettiin Uuteenkaupunkiin.

Siellä minusta otettiin sydänkäyrä, tulehdusarvot, mitattiin verenpaine (183/108), otettiin verikokeita. Verikokeissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Lääkäri määräsi tuplaamaan verenpainelääkityksen, antoi beetasalpaajareseptin ja kehotti menemään kilpirauhaskokeisiin heti kotikaupungissa.

Olin menossa viikonlopuksi töihin, vaikka en kyllä tuntenut itseäni lainkaan työkykyiseksi. Ennen työvuoroa ennätin käydä Terveystalolla kilpirauhastestissä. Illalla sain jo tulokset kännykkääni. Viitearvo on 9 – 19 eli tulos on ok, jos osuu tuolle välille. Minun arvoni oli 27,1. Kilpirauhasen liikatoimintaa siis.

Sunnuntaina olin taas töissä (hiestä märkänä). Sydän ei onneksi enää tykytellyt, koska olin yöllä ottanut kaksinkertaisen annoksen beetasalpaajaa. Soitin keskellä yötä apteekin lääkeneuvontaan ja kysyin, voiko beetasalpaajaa ottaa enemmän kuin on määrätty. Olin herännyt siihen että leposyke oli jälleen yli 100. On vaikea nukkua, jos sydän juoksee maratonia.

Soitin kesken työpäivän Terveystalon puhelinlääkärille, ja sain reseptin kilpirauhaslääkkeeseen. Niitä pitää ottaa kaksi tablettia kolme kertaa päivässä. Lisäksi on beetasalpaaja ja tuplatut verenpainelääkkeet. Yöpöytä on puolillaan lääkepurkkeja, toinen puoli pursuaa vesipulloja. Jano on kova. Herään yöllä monta kertaa juomaan vettä.

Nyt odotan yhteydenottoa omalta terveysasemalta siitä, miten tautia jatkossa tutkitaan ja hoidetaan. Ilmeisesti edessä on sisätautilääkärin vastaanotto. Liikatuotantoa voidaan hoitaa eri tavoin. Äidiltäni on aikoinaan leikattu struuma. Voi olla että edessä on sama operaatio. Sehän olisikin kätevää! Pyydän että samalla kurovat vkaulan ihoa oikoisemmaksi! Äidillä leikkaus ei ihan mennyt putkeen. Hän meinasi kuolla siihen. Jostain syystä haavaa ei oltu ommeltu kiinni asianmukaisesti ja se lähti vuotamaan sisäisesti leikkauksen jälkeen.

Olen todella iloinen siitä että kaikkiin näihin mystisiin vaivoihin on nyt löytynyt järkevä selitys ja syy. Ja voin parantua! Minä jo luulin että olen vanhentunut kuukaudessa kymmenen vuotta, että en enää koskaan jaksa juosta tai pääse kyykystä ylös! Että hikoilen ja tärisen, nukun huonosti loppuelämäni. Puhumattakaan henkisistä tuntemuksista: olo on ollut itkuinen ja ahdistunut. Nekin johtuvat vain tästä kilpirauhasesta.

Lääkepurkista luin että toipumiseen voi kyllä mennä oma aikansa. Kestää noin kuukauden että kilpirauhasen elimistöön erittämä mönjä poistuu kehosta. Mutta jo se, että sydämen toiminta on rauhoittunut, tuo niin paljon paremman olon.

Nyt on maanantai. Olen yksin mökillä kissan kanssa. Mies on tämän viikon työreissulla Pohjanmaalla. Aion sairastaa seuraavat viisi päivää 100%. En tee muuta kuin makaan sohvalla, kudon jos jaksan. Lauantaiksi menen taas töihin, mutta sitä ennen saan levätä.

Normaali

Pyrkimykset onnen esteenä

Maanantain 1.8.2022 Helsingin Sanomissa oli inhimillinen ja positiivinen juttu Lahjasta ja Alposta, vanhasta pariskunnasta. He asuvat lähellä itärajaa. Alpo kertoo artikkelissa tietämättään onnellisen elämän salaisuuden. ”Kun ei ole mitään pyrkimyksiä mihinkään suurempaan ollut milloinkaan.”

Lause kolahti. Se toi myös mieleeni omat kauan sitten kuolleet isovanhempani. Omassa muistikuvassani he edustivat juuri samanlaista elämänasennetta. Elämää elettiin, otettiin vastaan mitä tulee. Ei ollut niitä Alpon mainitsemia pyrkimyksiä. Elämä oli tavallista, aineellisesti köyhää, mutta kaikesta tuli tunne että elämään oltiin tyytyväisiä.

Hesarin artikkelin Lahja kertoo ettei ruuan tarvitse olla ihmeellistä. ” Mie saattaisin laittaa aamusta kaurapuuroa ja illasta paistaisin vaikka särkiä.” Minun pappa laittoi voita ja suolaa kahviin, istui keikkutuolissa, jonka käsinojista oli sahattu pois ensimmäiset pystypuut, että pappa mahtui tuoliin. Mummo puolestaan oli sahannut pöydästä kulmat pois, että ei lasten päät kolise niihin. Kerran omatekemä talo paloi. Yksi tytöistä, kummitätini, melkein paloi talon mukana, ehti pois tukka kärventyneenä. Ruoka oli ruskeaa kastiketta ja perunaa. Pappa oli ammatiltaan muurari. Kiersi polkupyörällä muuraamassa takkoja ja uuneja.

Nykymaailman menoa on vaikea käsittää, kaikkea sitä tuhlaamista ja lentokenttien tukkimista. Ihmisillä tuntuu olevan liikaa rahaa.” Näin maailmaa pohtivat Lahja ja Alpo. Luulen että samalla tapaa ajattelivat Eino-pappa ja Maria-mummu Räkävuoren juurella pikku torpassaan, missä oli kaksi huonetta, puucee ja sauna piharakennuksessa. Loppuelämäkseen mummo ja pappa pääsivät kerrostaloon kylän keskustaan.

Juttua lukiessa ymmärsi taas jälleen kerran onnellisen elämän salaisuuden. Tuntuu että se on monelta kadoksissa, hetkittäin tai kokonaan – itseltänikin – tai sitä tavoitellaan väärästä paikasta tai väärin motiivein. Taloudellisesta menestymisestä, pyrkyryydellä työelämässä, matkustamisesta, merkkitavaroista, siitä miltä näytetään tai tykkäyksistä sosiaalisessa mediassa.

Miten paljon helpompaa ja onnellisempaa elämä olisikaan, jos osaisimme elää sen pyrkimättä mihinkään!Ymmärrän toki että pyrkiminen elämässä eteenpäin on ihmiskunnan kannalta tarpeellista, ilman pyrkimyksiä parempaan eläisimme yhä kivikaudella tai moni epäkohta yhteiskunnassa olisi jäänyt korjaamatta, mutta onko se tie onneen? Ei välttämättä, ei aina. Tärkeämpää olisi osata olla tyytyväinen ja onnellinen siitä mitä on.

Normaali