Väärin sairastettu

Vastapäisellä rannalla puiden yläpuolella näkyy haalistunut täysikuu. Aamun valon lisääntyessä se haihtuu pikku hiljaa kokonaan pois. Yöllä kuu hallitsi maisemaa. Kaikki ja kaiken huomio oli siinä. Vähän niin kuin ihmisen elämä. Jossakin vaiheessa olet öinen täysikuu, kukoistava ja huomion keskipisteenä, ja hetken päästä sinun on aika haaleta pois, antaa tilaa muille. Olipa vakava ajatelma. Ehkä tämän viikon kuolinuutiset, Vesa-Matti Loiri ja Jussi Hakulinen, saivat ajatukset tuonpuoleiseen.

Heräsin aikaisin, viideltä. Aluksi ajattelin tehdä niin kuin normaalisti eli lukea päivän hesari padilta ja juoda samalla aamukahvi. Aamupissalla käydessäni havaitsin aamun kauneuden ja päätin tullakin ulos aamupalalle, unohtaa Hesari. Olen seurannut kalojen pomppimista, varisten rääkymistä ja oravien pomppimista lähimännyssä. Välillä ne naksuttavat paheksuvasti. Tiedän. Olen niiden tiellä. Eivät uskalla mennä talvipesälleen.

Olemme oravien alivuokralaisia. Ne ovat rakentaneet talvipesäänsä katon alle. Vievät sinne käpyjä. Kynnet rapisevat, kun ne kiipeävät seinää pitkin ylös. Seinän ja katon välissä on kolo, mistä luikahtavat ylisille. Kun istun tässä aamukahvillani, olen oravien reitillä, eivätkä ne uskalla mennä koloonsa, vaikka olen sanonut lempeällä äänellä että en minä mitään pahaa heille tee, menkää vain koloonne käpyinenne, mutta voisitteko ystävällisesti olla pudottamatta kävynraatoja päälleni ja terassille. Paitsi alivuokrainen, olen myös oravien lautanen. Tai bioastia. Joka paikka on täynnä niitä kävynpalasia mitä jää jäljelle oravien ruokaillessa.

Oravien touhuja katsellessa olen miettinyt, minkälaista on oravien kakka? Lintujen valkoiset jätökset näkyy, mutta entä oravien? Onko ne jonkinlaisia papanoita? Miksi niitä ei näy? Vaikka hyvä vain ettei näy.

Tänään minulla olisi pitänyt olla työpäivä, mutta sain sairaslomaa. Tunnen asiasta syyllisyyttä, sillä tiedän miten vaikeaa on löytää sijaista. Minä olen yleensä se, joka tekee ne työvuorot, jotka eivät käy kenellekään, ja jos minä en pääse, on vaikea löytää tuuraajaa.

Tämä viikko ei mennyt yhtään niin kuin piti. Mies on ollut työmatkalla, ja alkuperäinen suunnitelma oli, että ystäväkaima tulisi mökkivisiitille. Se piti nyt perua, koska olen kipeä. Niinpä olen ollut kuusi päivää yksin mökillä kissan kanssa. Päivät ovat menneet eräänlaisessa aivosumussa. Tauti on vienyt kaikki voimat, en ole jaksanut tehdä mitään.

Keskiviikkona jouduin menemään uudestaan päivystykseen, kun olo vain paheni. Labratutkimuksessa selvisi että lääkityksestä huolimatta kilpirauhashormonitaso oli tuplaantunut ja veren valkosolujen määrä puolestaa lähtenyt vähenemään. Se ei saisi jatkua, sillä vaarana ”aids-potilaan immuunivastus” eli seurauksena voi olla hengenvaarallinen tulehdustila.

Se on tullut selville että tämä uusi terveydenhoitojärjestelmä toimii kehnosti eri sote-piirien välillä. Jos sairastut väärällä sote-alueella, tieto terveydentilastasi liikkuu huonosti tai ei ollenkaan omaan terveydenhoitopiiriin.

Ja minä olen nyt sairastanut ihan väärin, kun olen arkipäivät mökillä ja viikonloput kotikunnassa töissä. Ihmisen pitäisi pysyä omalla sote-alueella, jos sairastuu. Yhä lisääntyvän ja vakiintuneen etätyön ja monipaikkakuntalaisuuden takia tämä on kyllä vähän vanhakantainen ja huonosti toimiva systeemi.

Sama ongelma oli kyllä jo aikoinaan appivanhemmillani. Eläkkeelle jäätyään heistä tuli kolmen eri kunnan asukkaita. Talven he asuivat synnyinseudullaan Ylä-Savossa, kesät mökillä Varsinais-Suomessa ja siinä välissä Helsingissä. Iän ja terveyshuolien lisääntyessä, kirjoja muutettiin paikkakunnalta toiselle sitä mukaan missä oltiin.

Onneksi lähisuvussa on useampikin lääkäri. Hätätilanteessa voi kilauttaa ja kysyä etäkonsultaatiota.

Ja tänään! Tänään vihdoin mies palaa reissultaan. On mukavampi, kun on joku johon turvata, eikä tarvitse olla yksin.

Olen miettinyt, miten elimistöni on jo kahden vuoden ajan laittanut minulle jarruja. Ensin tuli hikiurtikaria keväällä 2020. Sain kutina & näppyläkohtauksen aina fyysisen suorituksen jälkeen. Ja nyt tämä kilpirauhasen liikatoiminta, joka myös pakottaa paikoilleen.

Olen nopea ja touhukas, ja nyt ei saisi olla. Beetasalpaajilla pakkorauhoitetaan kehoa. Tämä on vastoin omaa geeniperimääni ja persoonaani! On vaikea sopeutua toisentahtiseen menoon ja meininkiin. On vaikea rauhoittua paikoilleen. Tuntuu siltä kuin formula-auto pakotettaisiin ajamaan polkuauton vauhtia.

Täysikuu on nyt haihtunut kokonaan pois näkyvistä. Viisi oravanpoikaa jatkaa leikkiään. Käpyjen palasia kolisee peltikattoon. On varmasti hieno tunne hypätä oksalta toiselle tai juosta männynrunkoa suoraan alas.

Kas kuusen latvassa oksien alla, on pesä pienoinen oravalla.

Normaali

Maisa on Wilma

En tiedä, onko Maisa teille tuttu? Nyt en tarkoita lastenkirjasankari Maisa-hiirtä vaan pääkaupunkiseudulla toiminnassa olevaa appipalvelua, jonka kautta ollaan yhteydessä terveysviranomaisiin. Puhelimeenhan ei enää kukaan vastaa. Sinne voi jättää soittopyynnön, kun on ensin kuunnellut merisäätiedotteen kaltaisen höpötyksen, missä kehoitetaan soittamaan 112 jos meinaa kuolla ja pysymään kotona, jos on korona. En ole tietoinen, onko Maisa käytössä valtakunnallisesti, vai onko se vain Hus-alueen palvelu? Joka tapauksessa systeemi tuo mieleeni erään toisen vastaavan eli Wilman.

Wilma on tai oli – en tiedä, onko enää käytössä – koulun ja vanhempien välinen tiedonvälityskanava. Wilmaan tuli opettajan tuntimerkinnät siitä, miten oppilas oli käyttäytynyt tunnilla, Wilmasta pysyi katsomaan koetulokset ja lähettämään viestejä opettajille.

Ymmärtääkseni Wilma lisäsi opettajien työmäärää merkittävästi. Onhan jo se että joka tunnin jälkeen pitää jokaisesta oppilaasta laittaa merkintä Wilmaan aikamoinen homma, vieläpä ihan turha sellainen. Kyllä siinä vissiin välitunti hurahtaa Wilma-merkintöjä tehdessä.

Kun poika oli koulussa, ulkoistin nämä Wilma-asiat pojan isälle, onhan hän rehtorin poika, itsestäänselvästi kouluasiat kuuluivat hänelle. Minusta ainainen ja jatkuva kommunikointi koulun kanssa oli ahdistavaa. Mielipiteeni lienee vanhanaikainen, mutta olen sitä mieltä että koulu kuuluu opettajille ja oppilaille, ei vanhemmille. Koulunkäynnistä tulee vanhempien asia vasta silloin jos on jotakin ongelmaa. Muuten riittää se että käy vanhempainilloissa ja kevätjuhlassa ja ostaa opettajalle kukan keväällä ja kynttilän jouluna.

Ystäväni pojalla oli ala-asteella käytösongelmia. Poika oli levoton ja häiritsi opetusta. Wilma-viestejä tuli paljon. Lopulta ystäväni otti yhteyttä opettajaan ja ehdotti että voitaisiinko ottaa käyttöön vanha reissuvihko-menetelmä. Kun poika häiritsee tunnilla, opettaja kirjoittaa siitä pieneen sinikantiseen ruutuvihkoon, antaa vihkon pojalle, joka tuo sen kotiin vanhempien nähtäväksi ja allekirjoitettavaksi. Sitten poika palauttaa vihkon opettajalle. Näin poika huomaa konkreettisesti oman käytöksensä seuraukset. Ei mennyt monta päivää ja reissuvihkomerkintää, kun poika tajusi että omaa käytöstä on muutettava. Oletettavasi Wilma-viesteillä ei olisi ollut samanlaista vaikutusta.

Luulen että Maisa lisää terveysasemien hoitajien työpanosta samalla tavalla kuin Wilma opettajien. Se myös lisää hoitajien vastuuta. He ovat potilaan ja lääkärin välissä päättämässä, kuka saa välitöntä hoitoa ja kuka joutaa odottamaan. Se lisää myös potilaan vastuuta ja osallisuutta samalla tavoin kuin Wilma on lisännyt vanhempien osallisuutta kouluasioihin.

Sairastaminen on muuttunut tee-se-itse-lääkäritoiminnaksi. Samoin kuin matkustaminen hoidetaan nykyisin alusta loppuun itse: googlataan ja varataan hotellit, lennot, sisäänkirjaudutaan lentokentällä itse, hoidetaan itse matkalaukut hihnalle, kohta varmaan lennetäänkin itse. Toista oli ennen, matkatoimisto ja lentokenttäviranomaiset hoitivat käytännön työt, sinä olit asiakas ja sait nauttia lomastasi.

Sairauden hoito on nykyisin liian paljon ihmisen itsensä hoidettavana. Sairaana ihminen on kuitenkin heikko, eikä ihan parhaimmillaan olemaan vastuussa terveydestään. Silloin olisi hyvä että yhteiskunta tukijärjestelmineen ottaisi kopin. Että ei olisi itse niin paljon vastuussa omasta hoidosta, kun ei varsinaisesti ole mitään lääketieteellistä koulutusta, on vaikea tehdä päteviä diagnooseja ja suunnitella hoitoa.

Minäkin olen tässä viestitellyt viime päivinä Maisaan oman kilpirauhasasiani takia. Ymmärrän toki, että tauti ei ole kuolemaksi, että on kiireellisempiäkin asioita. Lääkäriaika terveysasemalle on annettu 15.9. Silloin yleislääkäri tekee diagnoosin, kas sinullahan on kilpirauhasen liikatoimintaa, tässähän on laboratoriotulokset siitä jo miltei puolentoista kuukauden takaa, minäpä kirjoitan nyt sinulle lähetteen sisätautilääkärille, hän tietää, miten tautia hoidetaan. Siitä sitten menee oma aikansa, kunnes tulee minun vuoroni päästä asiaan perehtyneen lääkärin vastaanotolle. Ehkä joskus loppuvuonna. Miksi ihmeessä en voi saada suoraa lähetettä erikoislääkärille laboratoriotulosten perusteella? Miksi on tämä kierros yleislääkärin vastaanotolle miltei puolentoista kuun päähän, jonka tarkoituksena on vain todeta sairaus, josta minulla on jo laboratoriotulokset ja lääkitys?

Jos en olisi mennyt yksityiselle lääkäriasemalle, olisinko joutunut odottamaan lääkityksen alkua puolitoista kuukautta? Minkälaiseen kuntoon olisinkaan sitten päätynyt?

Olen ollut julkisen terveydenhuollon suuri fani, mutta rakkaus on nyt koetuksella. Minusta julkinen terveydenhoito – niin kuin koululaitoskin – on ylpeydenaihe suomalaisessa yhteiskunnassa. Mutta valitettavasti terveydenhoito toimii kyllä varsin huonosti, ainakin pääkaupungissa. Maisa-viesteihin vastataan nopeasti, mutta onko chattailu terveydenhoitajan kanssa riittävää lääketieteellistä hoitoa, pitäisikö palata ”ruutuvihkoon”. Tässä tapauksessa se olisi ihka oikean lääkärin tapaaminen livenä. Onkohan niitä vielä jossain muualla kuin päivystyksessä maakunnissa? Pitäisikö vaihtaa kirkonkirjat johonkin muuhun paikkakuntaan pois Hus-alueelta ihan siltä varalta että edessä on jotakin vielä pahempaa?

Normaali

Hypertyreoosi

Nyt selvisi, mikä mättää!

Olen ollut lisääntyvässä määrin huonovointinen koko kesän. Ripuli on vaivannut. Läheltä piti tilanteita on ollut useita, mutta onneksi varsinaiset vahinkotilanteet ovat tapahtuneet koti-/mökkiolosuhteissa. Aluksi olin ihan tyytyväinen suoliston vilkastuneesta toiminnasta. Eipä tarvinnut käyttää suolentyhjennyslaitetta. Sellainen minulle määrättiin joku vuosi sitten, koska suolen oma-aloitteinen tyhjentyminen oli vaikeutunut.

Kun ripulia oli kestänyt tarpeeksi kauan, yleiskuntokin alkoi reistailla, voimat olivat vähissä ja lihaskunto olematon. Normaali kotiaskare aiheutti hengenahdistusta ja olin hiestä märkä. Kyykystä ylös nouseminen oli vaikeaa. Päättelin että tällä suolistohistorialla tässä täytyy olla kyseessä vähintäänkin suolistosyöpä. Soitin omaan tervyskeskukseen ja sain ajan syyskuun puoliväliin. Pitkät on ajat kiireettömään hoitoon!

Viime torstaiaamuna kävimme nostamassa verkot. Ei ollut yhtään kalaa. On kyllä mennyt kalasaaliit olemattomiin, mistä lie johtuu? Mies jäi selvittämään verkkoja ja minä päätin sillä välin imuroida mökin. Tarkoitus oli lähteä sen jälkeen poimimaan yhdessä kanttarelleja. Viidenkymmenviiden neliön mökin imurointi ei sinänsä iso tehtävä ole, mutta olin hiestä likomärkä. Kävin uimassa ja jäin sohvalle lepäämään. Sanoin että en jaksa nyt lähteä sienimetsään, josko lepäisin hetken, mennään sitten. Nukahdin sohvalle.

Heräsin, ja totesin että eipä ole yhtään virkeämpi olo. Sen sijaan sydän pamppaili oudon kiihkeästi. Alettiin lääkärileikkiä, mies mittasi sykkeen pitämällä sormia kaulalla: 110. Soitin paikalliseen päivystykseen, lähdettiin Uuteenkaupunkiin.

Siellä minusta otettiin sydänkäyrä, tulehdusarvot, mitattiin verenpaine (183/108), otettiin verikokeita. Verikokeissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Lääkäri määräsi tuplaamaan verenpainelääkityksen, antoi beetasalpaajareseptin ja kehotti menemään kilpirauhaskokeisiin heti kotikaupungissa.

Olin menossa viikonlopuksi töihin, vaikka en kyllä tuntenut itseäni lainkaan työkykyiseksi. Ennen työvuoroa ennätin käydä Terveystalolla kilpirauhastestissä. Illalla sain jo tulokset kännykkääni. Viitearvo on 9 – 19 eli tulos on ok, jos osuu tuolle välille. Minun arvoni oli 27,1. Kilpirauhasen liikatoimintaa siis.

Sunnuntaina olin taas töissä (hiestä märkänä). Sydän ei onneksi enää tykytellyt, koska olin yöllä ottanut kaksinkertaisen annoksen beetasalpaajaa. Soitin keskellä yötä apteekin lääkeneuvontaan ja kysyin, voiko beetasalpaajaa ottaa enemmän kuin on määrätty. Olin herännyt siihen että leposyke oli jälleen yli 100. On vaikea nukkua, jos sydän juoksee maratonia.

Soitin kesken työpäivän Terveystalon puhelinlääkärille, ja sain reseptin kilpirauhaslääkkeeseen. Niitä pitää ottaa kaksi tablettia kolme kertaa päivässä. Lisäksi on beetasalpaaja ja tuplatut verenpainelääkkeet. Yöpöytä on puolillaan lääkepurkkeja, toinen puoli pursuaa vesipulloja. Jano on kova. Herään yöllä monta kertaa juomaan vettä.

Nyt odotan yhteydenottoa omalta terveysasemalta siitä, miten tautia jatkossa tutkitaan ja hoidetaan. Ilmeisesti edessä on sisätautilääkärin vastaanotto. Liikatuotantoa voidaan hoitaa eri tavoin. Äidiltäni on aikoinaan leikattu struuma. Voi olla että edessä on sama operaatio. Sehän olisikin kätevää! Pyydän että samalla kurovat vkaulan ihoa oikoisemmaksi! Äidillä leikkaus ei ihan mennyt putkeen. Hän meinasi kuolla siihen. Jostain syystä haavaa ei oltu ommeltu kiinni asianmukaisesti ja se lähti vuotamaan sisäisesti leikkauksen jälkeen.

Olen todella iloinen siitä että kaikkiin näihin mystisiin vaivoihin on nyt löytynyt järkevä selitys ja syy. Ja voin parantua! Minä jo luulin että olen vanhentunut kuukaudessa kymmenen vuotta, että en enää koskaan jaksa juosta tai pääse kyykystä ylös! Että hikoilen ja tärisen, nukun huonosti loppuelämäni. Puhumattakaan henkisistä tuntemuksista: olo on ollut itkuinen ja ahdistunut. Nekin johtuvat vain tästä kilpirauhasesta.

Lääkepurkista luin että toipumiseen voi kyllä mennä oma aikansa. Kestää noin kuukauden että kilpirauhasen elimistöön erittämä mönjä poistuu kehosta. Mutta jo se, että sydämen toiminta on rauhoittunut, tuo niin paljon paremman olon.

Nyt on maanantai. Olen yksin mökillä kissan kanssa. Mies on tämän viikon työreissulla Pohjanmaalla. Aion sairastaa seuraavat viisi päivää 100%. En tee muuta kuin makaan sohvalla, kudon jos jaksan. Lauantaiksi menen taas töihin, mutta sitä ennen saan levätä.

Normaali

Pyrkimykset onnen esteenä

Maanantain 1.8.2022 Helsingin Sanomissa oli inhimillinen ja positiivinen juttu Lahjasta ja Alposta, vanhasta pariskunnasta. He asuvat lähellä itärajaa. Alpo kertoo artikkelissa tietämättään onnellisen elämän salaisuuden. ”Kun ei ole mitään pyrkimyksiä mihinkään suurempaan ollut milloinkaan.”

Lause kolahti. Se toi myös mieleeni omat kauan sitten kuolleet isovanhempani. Omassa muistikuvassani he edustivat juuri samanlaista elämänasennetta. Elämää elettiin, otettiin vastaan mitä tulee. Ei ollut niitä Alpon mainitsemia pyrkimyksiä. Elämä oli tavallista, aineellisesti köyhää, mutta kaikesta tuli tunne että elämään oltiin tyytyväisiä.

Hesarin artikkelin Lahja kertoo ettei ruuan tarvitse olla ihmeellistä. ” Mie saattaisin laittaa aamusta kaurapuuroa ja illasta paistaisin vaikka särkiä.” Minun pappa laittoi voita ja suolaa kahviin, istui keikkutuolissa, jonka käsinojista oli sahattu pois ensimmäiset pystypuut, että pappa mahtui tuoliin. Mummo puolestaan oli sahannut pöydästä kulmat pois, että ei lasten päät kolise niihin. Kerran omatekemä talo paloi. Yksi tytöistä, kummitätini, melkein paloi talon mukana, ehti pois tukka kärventyneenä. Ruoka oli ruskeaa kastiketta ja perunaa. Pappa oli ammatiltaan muurari. Kiersi polkupyörällä muuraamassa takkoja ja uuneja.

Nykymaailman menoa on vaikea käsittää, kaikkea sitä tuhlaamista ja lentokenttien tukkimista. Ihmisillä tuntuu olevan liikaa rahaa.” Näin maailmaa pohtivat Lahja ja Alpo. Luulen että samalla tapaa ajattelivat Eino-pappa ja Maria-mummu Räkävuoren juurella pikku torpassaan, missä oli kaksi huonetta, puucee ja sauna piharakennuksessa. Loppuelämäkseen mummo ja pappa pääsivät kerrostaloon kylän keskustaan.

Juttua lukiessa ymmärsi taas jälleen kerran onnellisen elämän salaisuuden. Tuntuu että se on monelta kadoksissa, hetkittäin tai kokonaan – itseltänikin – tai sitä tavoitellaan väärästä paikasta tai väärin motiivein. Taloudellisesta menestymisestä, pyrkyryydellä työelämässä, matkustamisesta, merkkitavaroista, siitä miltä näytetään tai tykkäyksistä sosiaalisessa mediassa.

Miten paljon helpompaa ja onnellisempaa elämä olisikaan, jos osaisimme elää sen pyrkimättä mihinkään!Ymmärrän toki että pyrkiminen elämässä eteenpäin on ihmiskunnan kannalta tarpeellista, ilman pyrkimyksiä parempaan eläisimme yhä kivikaudella tai moni epäkohta yhteiskunnassa olisi jäänyt korjaamatta, mutta onko se tie onneen? Ei välttämättä, ei aina. Tärkeämpää olisi osata olla tyytyväinen ja onnellinen siitä mitä on.

Normaali