Ehtymätön luonnonvara – oma tyhmyys

Minä hääräsin, haravoin, siivosin ja puunasin kaksi päivää ja yhden yön- enpä ole ennen klo 2.30 asti siivonnut, muissa asioissa valvonut kylläkin – mutta valmista tuli. Tarvittiin siihen buustiksi hyvät ja laadukkaat siivousjuomat, sen tunnustan. Ensi lauantaina voimme muuttaa mökille kesäksi. Paikat on kunnossa. Nostan häntääni.

Mutta kyllä korpesi: aina kun vein kottikärryllä ylikuormaa tunkiolle takapihalle näin, kuinka naapuritontilla istui omassa badenbaden -valtaistuimellaan matkailuautonsa edessä kullanruskea möhömahainen mies tölkki kourassaan. Voin arvata, kuinka mies mielessään surkutteli mökkiasujan onnetonta kohtaloa versus matkailuvaunun heveniä. Ja kieltämättä siinä ylikuormia kärrätessäni 26 asteen paukkuhelteissä ihan samaa mietin itsekin.

Yksin haravoidessa ja kärrätessä ehtii miettiä monia. Sitäkin mietin, että yksi luonnonvara on ehtymätön, nimittäin oma tyhmyys. On niin tyhmää yrittää saada mökillä kaikki kuntoon parissa päivässä, varsinkin kun ilma on sakeana männyn siitepölyä ja ruoho yltää jo polviin. Nämä hommat pitäisi tehdä huhtikuussa. Ja silti, joka samperin toukokuu löydän itseni tästä samasta kyömyä otsaan nostattavasta tilanteesta.

Niinpä buukkasin hyvämuistisen veljeni muistuttamaan minua ensi huhtikuussa, että nyt kannattaisi lähteä laittamaan mökkiä kesäkuntoon, ettei sitten taas toukokuussa tarvitse heittää noppaa burn outin, avioeron ja aivoinfarktin välillä.

 

En ole koskaan käynyt tien toisella puolella

Olen käynyt Amerikassa, Aasiassa, Lähi-idässä ja Afrikassa, mutta en ole koskaan käynyt tien toisella puolella. Tien toisella puolella on historiallinen kaunis rakennus ja siellä yleisölle avoin kahvila. Silti en ole siellä käynyt, en ole tietä ylittänyt, vaikka olen ollut tien tällä puolen, omalla puolella jo kohta kuusi vuotta. Ei sille mitään periaatteellista estettä ole, ei vain ole ollut aikaa, ei asiaa, ei tarvetta, enkä ole viitsinyt.

Todennäköisesti siellä tien toisella puolella on joku toinen. Joku, joka ei ole koskaan käynyt tien tällä puolella. Ja näin me elämme elämämme loppuun asti omissa kuplissamme onnellisina ja toisiamme kohtaamatta,  onnellisina kumpikin omalla puolellaan tietä.

 

Naisellisuudesta

Ihailen naisellisia naisia.

Heitä, joiden voimat eivät riitä avaamaan kirjekuorta saati ovea, ja jotka seisovat hentoina, mutta sujuvasti korkeilla koroillaan huojumatta. Itselläni oli korkeakorkoiset kengät viimeksi 1981, silloin muotia olivat korkeakorkoiset talvisaappaat. Niillä hoipuin yhden talven ja siihen se jäi. Minulle on tärkeää saada kengät jalkaan äkkiä ja pystyä astumaan pitkiä askelia nopeasti. Siihen tarkoitukseen varresta taitetut Nokian mustat Kontiot ovat parhaat, ainoat ja oikeat.

Joskus hotelliaamiaisella olen jäänyt tuijottamaan naisia, jotka syövät naisellisesti: hitaasti, pienin palasin, välillä syömisen unohtaen ja kaukaisuuteen katson. Itse mätän ruokaa naamaan innolla ja nopeasti tankaten niin kuin olisi jo kiire palata metsätöihin, raivaushommiin.

Mietin, onko naisellisuus geeneissä vai onko se opittua? Miksi toiset ovat barbeja, toiset amatsooneja tai mollamaijoja? Uskon että se on geeneissä. Minun geenit viittaavat Edelfeltin Kaskenraivaaja -tauluun: olen kestävää, vankkaa suomenhevoslaatua. Pidän savun tuoksusta, kulottaminen on favoriittiä, parhaimmillani olen tehokkaissa raivaushommissa, istutustyöt ja naiselliset näpertelyt eivät onnistu.

Kaskenraivaaja -taulussa on isomahainen tyttö, jolla on tummat silmänaluset.

Se olen minä.

Ei sille Louboutinin kengät sovi.

Niinpä ostin lyhytvartiset, kultaiset buutsit. Niillä lampsii nopeasti ja olo on kuin maailman omistajalla: ei mikään, ei kukaan pysäytä! Hengältään kymppitonnin stiflat.

 

 

Luksuspäivä, osa II

Alkuvuodesta kirjoitin luksuspäivistä, joita vietin yhdessä sukulaislapsien (5 kpl) kanssa. Kunkin kanssa kaksin. Lapsi sai päättää, mitä tehdään. Hauskaa oli.

Tällä viikolla vietin jälleen luksuspäivää, mutta erilaista. Jotain  yhteistä näissä luksuspäivissä kuitenkin oli: lapset ja kuolevat osaavat elää ja nauttia hetkestä.

Ikäsherpa – nimimerkki Harava – meinaa kuolla. Paha tauti palannut, aikaa annettu, jäljellä oleva paalutettu. Niin kuin Eino Leino sen sanoi: ”Tie on tehty, vuori noustava – vapaus!”

Vietimme Haravan kanssa aurinkoisen päivän Tervasaaressa. Kiipesimme puuhun juomaan viiniä. Se oli yhteinen haave, koska mummokortissa oli sellainen piiros, missä mummot istuivat iloisina puussa kippistelemässä. Kun aikaa on vähän, ei voi sanoa, sitten joskus, joskus on nyt! Kaikki, mitä on, on tässä ja nyt.

Joimme viiniä – villasukassa valkoviinikin pysyy viileänä – ja juttelimme elämästä, kuolemasta, nauroimme ja itkimme – enemmän nauroimme. Ei sitä osaa kuvailla, eikä ole tarpeellistakaan. Sellaista on lasten ja kuolevien seurassa, on vain hetki ja tunne.

Olen hirveän surullinen. Haravaa ei korvaa kukaan. Kiitos, Harava, taivaassa nähdään. Hommaa minulle ne siivet, kultaiset,  vesipisaroin tuunattuna! Ja salasana taivaaseen; se muistetaan!

 

Itkupotkuraivarit

Vedin herneen nenään, meni syvälle. Kirosin, huusin, vaadin oikeutta. Silmissä sumeni, pää pimeni, mieli musteni. En nähnyt mitään, en kuullut, olin täysin hallitsemattomien tunteiden vietävissä. Mahtava fiilis!  Tämmöistä en ole ennen kokenutkaan. Jälkeen päin olo oli kuin vastanuohotulla savupiipulla. Oli noki ja karsta kadonnut. Vuosien saatossa kerääntynyt pöly puhallellut taivaan tuuliin. Seuraavana yönä nukuin kuin tukki. Levollisena ja rauhan saaneena, vaikka luulisi, että sellaisen raivokohtauksen jäljiltä ei pysty nukkumaan pariin vuorokauteen. Merkillistä. Varsinkin, kun täysin epätyypillistä käytöstä minulle ja tapahtui toistamiseen kuukauden sisällä. Mutta vaikka epätyypillistä niin saattaa olla hyvinkin lajityypillistä. Minulta on kuukautiset tulematta. Nyt se on alkanut. Tekisi mieli teettää pinssi:”Ohi on ovulaatiot!”