Monenlaista kulkijaa

Tämä nyt ei kiinnosta muualla asuvia, mutta pääkaupungissa on liikenne eurooppalaistettu. Mehän tykäätään olla samanlaisia kuin muut, niinpä tänne on haluttu samanlaiset ruuhkat ja liikennekaaos kuin suuressa maailmassa. Ja nyt siinä on vihdoin onnistuttu!

Käynnissä on huutoälämölö siitä, saako keskustassa olla yksitysautoilua, miten paljon pyöräilyä pitää suosia ja miten suhtaudutaan sähköskoottereihin. Ajokaistoja on poistettu tai muutettu muille kuin autoille käytettäviksi. Lisäksi keskustan ajoväylille on tuotu jo aikaisemmilta kesiltä tutut istutuslaatikot. Lisänä sopassa on erilaiset tietyöt ja rakennushommat, jotka tukkivat ajoväyliä. Ja jos ei tietä tuki työmaa, vähintäänkin siinä on roska-auto kierroksellaan, ohi ei pääse.

Tätä on niin vaikea käsittää. En ymmärrä, miksi autoilu nähdään niin suurena haittana että sitä pitää tahallaan vaikeuttaa. Nykyisinhän iso osa autoista on sähköisiä, ne ovat hiljaisia ja päästöttömiä, joten siltäkään kannalta autoilu ei ole sen haitallisempaa kuin muukaan sähkökäyttöinen liikenne.

Mielestäni ei ole realistista ajatella että kaikki alkavat pyöräillä tai käyttämän skuutteja. Itse asiassa minä juuri laitoin oman pyöräni myyntiin. Aikaisemmin käytin pyörää työmatkoihin, mutta se oli niin stressaavaa että lopetin pyöräilyn kokonaan jo muutama vuosi sitten. Huomasin että olen paremmalla tuulella kun kävelen. Pyöräillessä piti varoa toisia pyöräilijöitä, skuutteja, pyöräkaistalla hortoilevia turisteja ym. Mitä enemmän tulee ikävuosia, sitä vaarallisemmalta pyöräily alkoi tuntua. Nyt on paras lopettaa. Pyöräilen vielä mökillä maalaismaisemissa.

Julkisen liikenteen toimivuuteen ei voi myöskään luottaa sataprosenttisesti. Minulle oli käymässä huonosti viime sunnuntaina. Olin menossa Musiikkitalolle konserttiin. Konsertti oli vieläpä sellainen joka oli siirretty jo neljä kertaa. Ensin koronan, sitten sodan takia. Nyt vihdoin Sokolevin pianokonsertti toteutui. Olin katsonut Hsl:n sovellutuksesta aikataulun, minkä mukaan olisin perillä kymmenen minuuttia ennen konsertin alkua. En halunnut mennä aiemmin, ajattelin että menen vain suoraan paikalleni istumaan, en tarvitse narikkaa enkä virvokkeita.

Olin hyvissä ajoin ratikkapysäkillä ja ostin lipun. Mutta ratikka ei tullut! Sillä hetkellä kun ratikan olisi pitänyt tulla, opastimeen tuli arvio että se tulisi vasta 9 minuutin kuluttua! Tajusin että myöhästyisin. Onneksi poika oli kotona ja auto parkissa kadulla. Soitin pojalle ja sanoin että hyppääpä autoon ja heitä minut Musiikkitalolle. Ehdin juuri ja juuri perille.

Harmitti niin paljon että laitoin viestin Hsl:n asiakaspalatutteeseen ja pyysin palauttamaan/hyvittämään lipun hinnan 3,10€! Saa nähdä, saanko rahat takaisin.

Käytän nykyisin olemattoman vähän omaa autoa kaupungissa liikkuessa. Se on niin hermoja raastavaa. Autoa käytetään lähinnä mökkimatkoihin. Mutta on myös tilanteita, missä tarvitsen autoa. Esimerkiksi viime viikonloppuna kävin puutarhaliikkeessä ostamassa taimia parvekkeelle. En tiedä, miten sellaisia ostoksia pystyisi julkisilla tekemään? Samoin autoa tarvitaan kun appea käytetään lääkärissä tai tutkimuksissa.

Seuraavan kerran käytän ratikkaa, kun menen Meilahden tornisairaalaan Endokrinologian osastolle Basedowin taudin seurantakäynnille. Mietin, uskallanko tällä kertaa luottaa Hsl:n aikatauluihin? Vai kuinka kauan etukäteen pitää lähteä jos täytyy varautua siihen että osaa vuoroista ei ajeta? On sekin älytöntä jos aina pitää varata ylimääräinen tunti, vaikka matka olisi vain jokunen kilometri. Tai sitten pitää kävellä. Mutta sitten on hikisenä perillä.

Lääkäristä tuli mieleen että kävin labrassa tulevaa lääkärikäyntiä varten. Niiden perusteella kilpirauhasen liikatoiminta oli muuttunut vajaatoiminnaksi. Luvut olivat hälyttäviä. Arvo. joka olisi pitänyt olla alle 25, oli 820. Ja toinen, joka piti olla alle 40, oli 310! Hetken aikaa jo luulin että teinkö oman kuolinsiivouksen vähän liiankin tunnollisesti niin että siitä tuli itseään toteuttava ennuste. Kaiken lisäksi tulokset tulivat helatorstaita edeltävänä keskiviikkona niin myöhään että en saanut yhteyttä hoitavaan lääkäriin. Totuus paljastui vasta perjantaina, kun menin uudelleen laboratorioon selvittämään saamiani tuloksia. Olin saanut jonkun toisen henkilön labratulokset omieni lisäksi. Omat arvot olivat kunnossa. Niin että jos ei voi luottaa julkiseen liikenteeseen niin ei labratuloksiinkaan.

Lauantaina kävelin töihin. Ohi ajoi lilan värinen urheiluauto, joka piti kovaa ääntä. Pakoputki paukkui. Paheksuin mielessäni moista. En ymmärrä ajoneuvoja, joista lähtee tahallaan kova ääni, mikä järki siinä on? Teki mieli näyttää mokomalle keskisormea, sen verran ärsytti. En kuitenkaan näyttänyt.

Hyvä niin. Lauantaina oli vihkimisiä tunnin välein. Yhdessä vihkimisistä hääautona oli juuri se sama lila mölisevä urheiluauto. Tunnustin bestmänille että miltei näytin keskisormea heille!

Nyt jonkin kivan pikkukaupungin, missä voi vielä ajaa autolla, löytää parkkipaikan, ei ole ruuhkia, eikä liikenneraivoa, missä omakotitalon ja oman pihan saa vielä edullisesti tai ison osakehuoneiston keskustasta, missä päiväkodissa on riittävästi henkilökuntaa ja missä pääsee lääkäriin sujuvasti ja luotettavasti kannattaisi tehdä mainoskampanja pääkaupunkiseudulle.

Luulen että kohta täällä voisi olla lähtijöitä. En ole ihan varma, onko täällä järkevää asua jos ei ole ihan pakko?

Mummomaha

Säiden muututtua yhtäkkiä varsin kesäisiksi, miltei helteisiksi, kaivoin kaapista esiin kesäisin töissä käyttämäni mekot. Kas, ne olivat kutistuneet. Samoin oli käynyt edelliskesänä ostamilleni kangashousuille. Ne tulivat kyllä kalliiksi. En ehtinyt pitää kuin muutaman kerran, hinta per käyttökerta nousi varsin merkittäväksi. Kyllä harmitti!

Itse asiassa kokovartalopeili paljasti että talven aikana minulle oli ilmestynyt ihan oikea mummomaha. Pukeuduin ”halattiin” ja menin töihin. Pukuhuoneessa kohtasin ikätoverin, vuotta nuoremman kollegan. Hänelle tunnustin ikäkriisini. En ole paljon joutunut pohtimaan ulkonäköasioita. Olen ollut tyytyväinen peilikuvaan, paitsi 15-vuotiaana. Silloin oli ruma. Rippikuva on aivan järkyttävää katsottavaa edelleen. Pullonpohjalasit, roikkuva tukka, huono ryhti. Naiseus ei ollut vielä minussa puhjennut, olin ruma ankanpoikanen.

Nyt minusta tuntuu samalta kuin 15-vuotiaalta. Yhtä rumalta siis. Toisaalta 15-vuotiaana on se etu että elämä on edessä, kaikki on mahdollista. Nyt ei ole. Joten sikäli tilanne ei ole yhdenvertainen.

Sitä toivoisi vanhentuvan kauniisti, tulevan seelasellaksi, eteerisen lumovoimaiseksi. Ei se vaan niin mene, sitä rupsahtaa miten rupsahtaa. Profiili muuttuu. Pää nököttää etukenossa, niskaan tulee paakku, kaula kuin karjalanpiirakan reuna, takapuoli on litteä kuin Pohjanmaa ja nyt tämä mummomaha. Maha näyttää raa’alta pullataikinalta. Olo on päinvastainen. Tuntuu kuin olisin mökin kaappiin kymmeneksi vuodeksi unohtunut kanelikorppu. Sellainen haalea beige, josta ne vähäisetkin värit ovat haalistuneet ja joka maistuu pölyltä.

Mietin, olisinko välttynyt mummomahalta jos olisin aloittanut estrogeenikorvaushoidon? Olisiko estrogeenipuusti pitänyt vatsan pois vai olisiko se joka tapauksessa ilmestynyt?

Heitin pieneksi jääneet vaatteet pois. Laitoin kierrätykseen. Turha niitä on kaapissa pitää, koko numero 38 on ikuisesti kohdaltani ohi, niin on myös 40, hyvä kun 42 riittää, ei aina sekään. XL on hyvä.

Hyvä on sitten! Olkoon niin! Menin Tamsilkin verkkokauppaan ja tilasin mummokalsareita. Sellaisia jotka varmasti yltävät vyötärölle asti, eivätkä tipu. On kiusallista kiskoa ylös mekon alla alaspäin vajuavia kalsareita. Ei ne littanassa pyllyssä pysy! Mietin, kehtaako näitä mummokalsareita laittaa edes mökillä narulle kuivumaan? Ne ovat niin jättiläisiä.

Onneksi tällä viikolla on Minnan päivät! Kohtalontoveri, vuotta nuorempi kaima tulee kylään. Mennään mökille. Voi taas kauhistella tätä kaikkea mitä meille tapahtuu. Tai mitä meissä tapahtuu. Vertaistuki tulee tarpeeseen.

Onneksi some osaa auttaa. Jumppavinkkejä menopause bellylle piisaa. Olen ottanut käyttöön tiibetiläisen munkin liikesarjan. Jalkaa potkaistaan ylös eteen niin korkealle kuin yltää ja samalla kädet heilautetaan ylös taakse. En tiedä tepsiikö, munkki ei ole ikäiseni nainen, mutta hoikka vyötärö hänellä on.

Kotini on maailmani

Mies antoi joskus lahjaksi huoneentaulun, missä on teksti ”Kotini on maailmani”. Se sopiikin minulle varsin hyvin. Kuvaa hyvin minua. En viihdy kovin hyvin – tai ainakaa pitkään – toisten luomissa maailmoissa, pidän omastani.

Tämä huoneentaulun teksti tuli mieleen istuessani parvekeparatiisissani. Paratiisi siitä tuli viikonloppuna, kun löysin ihanan puutarhamyymälän Helsingin Herttoniemestä, ja sain parvekeistutukset tehdyksi. Vähitellen –kantapään kautta– olen myös oppinut hyväksymään sen tosiasian, että kasveja ei voi istuttaa sillä perusteella, että minusta tuossa olisi ihana hortensia ja tuossa muratti. Ei, on pakko ottaa huomioon kasvien omat mieltymykset. Muratti ei pidä paahteisesta auringosta, ei myöskään hortensia. Niinpä jätin muratit ostamatta ja hortensian laitoin parvekkeen varjoisimpaan nurkkaan. Aurinkoisinpaan laitoin ruusun ja punaisia kaunokaisia. Laventeleja olisin halunnut ostaa niiden tuoksun takia, mutta ne oli myyty loppuun.

Sen verran sovelsin, että kun ruusun istutusohjeissa sanottiin sen pitävän hyvin kalkitusta mullasta, eikä minulla nyt mitään kalkkia sattunut olemaan – paitsi olipas! Muistin että keittiön komeron perällä on syömättä jääneet kalkki-magnesium tabletit! Tykkäisiköhän ruusu niistä? Tungin kalkkitabletteja jälkeen päin multaan. Saa ruusu nyt sitten magnesiumit kaupan päälle. Mitähän mahtaa siitä tykätä? Jää nähtäväksi.

Jos minä olen täällä omassa maailmassani, niin muut ovat ihan oikeasti maailmalla. Mies on joka keväisellä poikien matkalla. Porukka on tuntenut toisensa lapsesta saakka, ja joka kevät he tapaavat. Tällä kertaa kohteena on Kreikka ja Poros niminen saari. Ystävä puolestaan on Montenegrossa, ja ystäväpariskunta Kyproksella. Eli todellakin tuntuu siltä kuin ”kaikki” olisivat matkoilla. Paitsi minä.

Mutta ihan hyvä minun on tässä. Aurinko paistaa, linnut laulavat, juuri nyt ei tarvitse lähteä mihinkään, tehdä mitään, osallistua mihinkään. Voi olla seinäruusuna parvekkeen nurkassa. Nauttia näistä muutamasta neliöstä täydellisyyttä. Tämä riittää nyt.

Ihana muistokirjoitus!

Helsingin Sanomissa tänään 20.5.2023 sivulla B19 on aivan ihana muistokirjoitus varastomies Marko Koivulasta.

Silloin tällöin tulee luettua muistokirjoituksia, ja yleensä ne ovat jopa tahattoman koomista luettavaa. Menetyksen tunnekuohussa edesmenneet kuvataan yli-ihmisiksi, joilla on ollut mielenkiintoinen, saavutuksia ja menestyksiä pursuava ura, jotka ovat olleet juhlien ilopilkkuja, loistavia seuramiehiä ja -naisia, rakastavia vanhempia, joiden avioliitto on ollut vuosisadan rakkaustarina ja jotka vielä vanhuuden päivillään ovat olleet aktiivisia harrastusten ja matkustelun parissa antaen samalla lapsenlapsilleen pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Unohtamatta vapaaehtoistyötä milloin minkäkin perhokalastuksen tai pesäpallon saralla. Vain Pohjois-Korean johtajan saavutukset ylittävät tyypillisen muistokirjoituksen sisällön.

Mutta tämä muistokirjoitus. Se kosketti aitoudellaan. Henkilö kuvataan rakastavasti säröjä unohtamatta. Myös se että kyseessä on ns. tavallinen ihminen. Syntynyt Kannelmäessä, työskennellyt varastomiehenä, ollut työttömänä, eronnut. Ilon ja onnen hetkiä ovat kahden viikon välein pidettävä saunailta ystävien kesken.

Hyvä että tavallisista ihmisistä kirjoitetaan muistokirjoituksia, he ansaitsevat ne siinä missä tutkijaprofessorit, maailmanympäripurjehtijat, huippu-urheilijat, poliitikot ja muut yhteiskunnan merkkihenkilöt. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, niin myös muistokirjoituksen.

Kuollessa myös saavutukset nollautuvat. Jäljelle jäävät vain muistot.

Muistokirjoituksen loppu on surullista luettavaa, ja kuvaa hyvin tavallisen ihmisen pääkaupungissa saamaa terveydenhoitoa. Koivula oli mennyt terveyskeskukseen kivun takia. Hänet oli passitettu takaisin kotiin, missä hän oli kahden tunnin kuluttua kuollut. 54 vuotiaana.

Marko Koivula eli ehkä tavallisen ihmisen elämän karikkoinneen ja onnenhetkineen, mutta tämän muistokirjoituksen myötä hänen elämänsä koskettaa monia. Kiitos muistokirjoituksen kirjoittaneille Marko Koivulan ystäville.

Hakaniemen mummo

Ai että tämä kuolinsiivoaminen on mahtavaa puuhaa! Olen löytänyt vaikka mitä, käynyt löytämieni tavaroiden kautta läpi omaa henkilöhistoriaani. Lukenut vanhoja kirjeitä. Eilen löysin jo edesmenneen ystävän minulle lähettämän kirjeen, missä hän puhui niin kauniisti vanhenemisesta. Tuntui siltä että hän puhui minulle juuri nyt, tähän hetkeen ja tilanteeseen. En löytänyt kirjeestä päivämäärää, ei edes postileimaa! Posti ei ollut leimannut kirjettä ollenkaan. Sekin kuvaa osuvasti kirjeen viestin ajattomuutta.

Löysin myös itse itselleni kirjoittaman lapun. Siinä on psalmi 131. Sen viesti on niin hieno, että tekisi mieli tatuoida käteen, että olisi siinä aina luettavissa. Psalmin nimi on ”Osaansa tyytyvän rukous” ja se menee näin: ”Herra, sydämeni ei ole korskea, eivätkä silmäni ylpeät. Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen”.

Olen heittänyt paljon joutavaa roskiin. Melkeinpä huvitti, että ei ole riittänyt että olen säilönyt minulle lähetetyt kortit, olen säilönyt myös mummoni saamat kortit!

Ystäväni työskentelee Emmauksessa. Hän auttoi vaatteiden hävitysurakassa. Valikoi poisheitettävistä vaatteista sellaiset, jotka uskoo menevän kaupaksi kirpputorilla. Niiden joukossa oli myös vanha Marimekon olkalaukku, joka oli minulla käytössä lukioaikana. Laukun läppään olin ommellut vaakunoita eri maista, missä olin matkustanut. Ystävä kysyi minulta, voisiko tarjota laukkua omalle pojalleen, hän saattaisi pitää laukusta. Seuraavana päivänä sain kuvan tästä nuoresta miehestä, joka oli lähdössä kirjastoon lukemaan pääsykokeisiin minun vanha laukkuni olkapäällään. Aluksi kirpaisi. Ihana laukku, siihen liittyy muistoja. Olisinko sittenkin halunnut pitää sen? Sitten muistin, laukku on ollut minulla käyttämättömänä yli kolmekymmentä vuotta. Tuskinpa sitä nyt enää käyttäisin. Se olisi vain kaapissa. Tunsin mielihyvää. Oma, rakas laukku oli löytänyt uuden omistajan, jonka seurassa se kokisi uusia seikkailuja. Mieleen tuli vanha mummo Hakaniemen torilta. Ostin joskus häneltä vanhan iltalaukun. Mummo kertoi viettäneensä monia iloisia hetkiä Kalastajatorpalla laukun kanssa, ja toivotti minulle samanmoisia. Mummo osasi luopua, laittaa eteen päin itselle tarpeetonta, toiselle tarpeellista. Sitä opettelen, haluan tulla Hakaniemen mummon kaltaiseksi.

Nelikymppinen veljen tyttö on ostanut juuri yhteisen omakotitalon miesystävänsä kanssa. Hän on juuri siinä iässä, missä omat juuret alkavat kiinnostaa. Tavarat mummolasta ovat tärkeitä, tuovat muistoja. Minulla on paljon kaikenlaista mummolatavaraa, vanhoja verhoja, pöytäliinoja, mummon vanha kietaisuhame, isomummon nutturapinnit, lakanoita ja tyynyliinoja, joissa mummon nimikirjaimet kauniisti kirjailtuina. Nyt näillä ”reliikeillä” on uutta käyttöä veljentytön luona. Olen iloinen että minun ei tarvitse heittää niitä pois, ne jatkavat kiertokulkuaan suvussa.

Loppuun hauska vapputapahtuma. Istuin vappuna miehen ja pojan kanssa kotona parvekeella, ja näin tien toisella puolella puistossa ilmapallonmyyjän. Säntäsin ostamaan vappupalloa itselleni. Minulla oli päälläni tänä keväänä ostamani vaaleanpunainen lyhyt toppatakki. Seisoin siinä ison pallokasan alla ja pohdin ääneen, minkä pallon ostaisin. Nuori myyjä katsoi ensin minua, sitten palloja ja totesi: ”Osta toi Pipsa-possu”. Nauroin vasta kotona. En ostanut look-alike -Pipsa-possua, ostin vaaleanpunaisen samppanjapullon, mutta siitä pitäen olen kutsunut itseäni Pipsa-possuksi.

Kruunajaiset ja käärijäiset

Eilen vietin puoli päivää sohvalla katsoen kuningas Charles III kruunajaisia. Auki oli sekä televisio että BBC:n livelähetys Brittboxilta. Katsomiskokemusta harmitti vähän se että kaikki kuninkaallisrekvisiittani oli jäänyt kaupunkiin, koska suunnitelmiin tuli muutos ja jäimme mökille. Kaupungissa minulla olisi ollut Tukholman kuninkaanlinnasta ostamani kuninkaalliset servietit, vanha tarjotin, missä edesmenneet kuningatar ja kuningas sekä lusikka Charlesin kuvalla. Ja oma puhallettava kruunu! Nyt piti katsoa kruunajaiset ihan mökkivetimissä ja tasavaltalaisena.

Ihailin jälleen kerran brittiläisten taitoa juhlallisuuksien järjestämisessä. Se on jotakin ainutlaatuista. Televisioselostaja kertoi että monarkian kustannukset / kansalainen on kuitenkin vain 2,7 euroa. Vai tarkoittikohan puntaa? Joka tapauksessa rahalle saa vastinetta. Toivon että brittimonarkia saa joskus Unescon maailmanperintökohteen statuksen. Se on historiallisuudessaan jotakin niin ainutlaatuista.

Ymmärrän että kaikki eivät monarkiasta pidä. Mutta eivät kaikki pidä jalkapallostakaan, eikä jalkapallon lopettamista vaadita. Jos britit luopuvat monarkiasta, Isosta-Britanniasta katoaa lumovoima, se olisi sama kuin Suomi luopuisi joulupukista ja saunasta. Britanniasta tulisi vain yksi samanlainen länsi-eurooppalainen tasavalta muiden joukossa.

Jäimme mökille suunniteltua pidempään, koska ensi viikolla on apen 90-vuotissyntymäpäivät ja hän on toivonut että niitä vietettäisiin heidän mökillä. Piti mennä laittamaan paikkoja kuntoon talven jäljeltä. Laittaa vene vesille, kiinnitää perämoottori, todeta että se ei toimi, hankkia perämoottoriin uusi polttoainesäiliö, putsata katot ja rännit, haravoida pihamaa, laittaa vedet päälle, todeta että putki vuotaa, korjata vuotokohta, tyhjentää puucee (paitsi että se olikin tyhjennetty jo syksyllä, mikä helpotus). Eli hommaa riitti. Ensi viikolla projektia tulee jatkamaan käly. Mutta hän on yksi ortopediseen leikkaukseen Helsingissä jonottavista. Jonotusaika selkäleikkaukseen on 1,5 vuotta. Käly ei selän takia pysty tekemään oikeastaan mitään fyysistä, joten nämä hommat jäivät meille.

Syntymäpäiväsankarilla on ollut dramaattinen alkuvuosi. Hän sairastui yhtä aikaa haimatulehdukseen ja koronaan, ja joutui sairaalaan. Mutta niin vain sinnikkäästi parani ja pääsi kotiin. Viimeisimpänä käänteenä on pari viikkoa sitten saatu Alzheimer-diagnoosi. Se tuli hieman yllätyksenä, ainakin minulle. Toki hänessä on ollut nähtävissä lähimuistin huononemista ja vähän sellaista käpertymistä omiin oloihin ja vanhoihin muistoihin, mutta hyvänen aika! ihminen on kohta 90. Kyllä siinä jo vanhenemista kaiketi jo kuuluukin huomata.

Alkuvuoden vastoinkäymisistä huolimatta pääsemme nyt viettämään syntymäpäiviä perhepiirissä. Nostetaan lippu salkoon, pidetään päivänsankaria hyvänä. Laitetaan hyvää ruokaa: suppilovahverokeittoa ja paistettuja ahvenia mäiskypotuilla. Saunotetaan. Istutetaan puu. Ja illalla katsotaan porukalla Euroviisut, toivottavasti Käärijä voittaa!

Ostin apelle syntymäpäivälahjaksi farkut. Jamekset. Ajattelin että nyt 90-vuotiaana voisi kokeilla nuorisovaatteita. Appi on kuitenkin ollut mieleltään aina nuorekas. Työ koulumaailmassa, opettajana ja rehtorina, on pitänyt hänet virkeänä ja mielen nuorekkaana. Jamekset sopisivat hänelle hyvin. Toivottavasti tulevat käyttöön.

Kohti uutta, toimeliasta, työntäyteistä ja tapahtumarikasta viikkoa siis!

Suuri kuolinsiivuskesä

Tästä tulee suuri kuolinsiivouskesä! Tätä menoa tosin voin kuolla vasta noin vuonna 2073. Onpa sitä kerääntynyt rompetta ja roinaa, voi hyvä tavaton! Täytyy toistaa sen pikkutytön lasautusta, joka totesi äidilleen että ”meillä on aivan liikaa muistoja!”. Luin jostain kolumnista tästä pikkutytöstä. Äiti oli yrittänyt ottaa muistoksi valokuvaa tytöstä siten että muut turistit eivät näkyisi. Jollakin upealla, ainutlaatuisen hienolla, mutta sangen kansoitetulla kaukorannalla. Matkan jälkeen äiti oli kysynyt, minne lapsi haluaisi seuraavan kerran matkustaa. Lapsi oli todennut että hänestä olisi hienointa jos mentäisiin johonkin lähelle junalla, että meillä on muistoja jo ihan liikaa.

Minulla on muistoja ihan liikaa. Olen oikea muistorohmu. Enkä meinaa millään heittää pois mitään. Tuossakin on hyllyssä kuivunut kukkapuska, josta en voi pölyjä ravistaa, sehän tuhoutuisi koko kimppu. En ole raaskinut sitä heittää pois, kun sain kimpun äidiltä, kun hän kävi viimeisen kerran mökillä kyläilemässä. Olisikohan viimeinen tänä kesänä aika heittää kimppu pois. Äitikin on ollut kuolleena jo 11 vuotta.

Kuolinsiivousurakka tuli itsellekin yllätyksenä ja odottamatta – vähän niin kuin faksi Annelille. Tarkoitus oli vuokrata pois talo maaseudulla, joka paikassa ei ehdi asua ja olla, ja omat voimat ovat vähissä, on aika luopua. Olin sinne kerännyt tavaroita lapsuudesta, mm. kaikki koulukirjani. Mitä järkeä säilyttää vanhat koulukirjat?

Yllättäen vuokralainen löytyikin äkkiä ja pian, ja vaikka talo vuokrattiinkin kalustettuna, piti sitä tyhjentää pois omista roinista. Jäi sinne vieläkin paljon, esim. lapsuuden nuket ja nallet. Mutta pääsin hyvään vauhtiin poisheittämisessä. Heitin pois paljon tavaroita, joista luulin etten voisi ikinä luopua. Kuten äidin tekemän mummonneliöpäiväpeiton, josta hiiri oli syönyt osan pois. Kuvittelin ja suunnittelin aina että korjaan sen. En korjannut, kun en keksinyt miten sen voisi korjata. Seuraavaksi suunnittelin että puran neliöt ja teen niistä jotakin uutta. En tehnyt. Nyt saa riittää, totesin. Se saa mennä. Menkööt! Samoin heitin menemään suurimman osan lapsuuteni vaatteista, jotka kaikki nekin äiti oli minulle säästänyt. Jätin jäljelle pari kauneinta. Entäpä sitten valokuvat! Kellastuneita 70-luvun valokuvia hevosista! Pelkistä hevosista! Pois! En olisi ikinä koskaan voinut kuvitella heittäväni pois valokuvia, mutta nyt oivalsin että näillä kuvilla ei ole mitään merkitystä kenellekään muulle kuin minulle. Ja jos niillä ei ole merkitystä enää edes minulle, miksi niitä säästän.

Tehtävää on paljon. Minulla on tallessa kaikki lapsuudessa saamani postikortit ja kirjeet. Aion käydä ne läpi ja luettuani polttaa. Teen rannalle nuotion – jos ei ole metsäpalovaroitusta – istun siinä rantakivellä ja poltan pois. Ehkä jotakin vielä säästän. Pistän jemmaan kirjahyllyn koloon, jos vielä tekee mieli palata lapsuuden muistoihin. Lämmittää aina mieltä, kun tormään isoäidiltä saamiini kortteihin. Olipa aihe mikä tahansa – syntymäpäivä kortti tai matkamuistokortti – aina on mummo niihin lisännyt omalla koukeroisella kirjoitustyylillään ”siunausta”. Se on jotenkin niin mieltälämmittävää se siunausta. Se on jotakin suurempaa kuin vain onnea, mummo toivottaa suurempaan varjelusta kaikelta pahalta. Vieläkin jos jossakin joku toivottaa siunausta, vaikka pappi kirkossa tai jouluna pelastusarmeijan joulupataa vartioiva, minulle tulee mieleen mummo ja sydämessä läikähtää.

Vaikeaa tulee olemaan omien aikaansaannosten kohdalla. Olen maalannut muutaman ruman taulun. Mitä niille teen? Vienkö kaatopaikalle vai myynkö kirpparilla, onhan niissä kuitenkin hyvät pohjat, joku voi maalata päälle. Äidin vanhat öljyvärit ja siveltimet heitin pois. Ihmettelin, missä on maalausteline, mutta se löytyi sängyn alta, heitin pois. Heitin pois kipsityövälineet, en tee enää hymymummopatsaita, mitä teen niille lopuille valmiille, en vielä tiedä.

Tästä tulikin mieleen että kaimaystävä oli kylässä, ja hänen oli pitänyt jo ajat sitten valita itselleen oma hymymummo. Hän tuijotti pitkään mummoriviä ja totesi sitten yhden kohdalla että tämä, otan tämän, tämä jostakin syystä puhuttelee minua. Kun viimeksi juttelin kaiman kanssa, hän sanoi sisarensa ihmetelleen mummopatsasta: mistä olet tämän saanut, tämähän on aivan meidän äidin näköinen! En ole koskaan tavannut kaiman muutama vuotta sitten menehtynyttä äitiä, joten en todellakaan ole tiennyt tehneeni hänen näköistä patsasta.

Toivoakseni kuolinsiivousintoni kestää syksyyn asti. Silloin voisi käydä läpi kaupunkikodin vintin ja kellarikomeron. Jospa sitten saisi rauhan sydämeensä. Olisi turhat muistot pois. Olisi olo kuin pikkutytöllä, muistoja olisi vain vähän ja ne tärkeimmät. Voisi matkustaa junalla lähelle.

Minusta tuntuu että olen astunut omassa vanhenemisprosessissa askeleen eteen päin, kun olen valmis luopumaan tavaroista.

Autistit ympärillämme ja meissä

Kirjolla -ohjelma Yle:llä kertoo erilaisista autisminkirjon häiriöistä kärsivistä nuorista ja on saanut paljon ansaittua huomiota. Tänään 3.5.23 Hesarilla oli juttu pariskunnasta, jonka mies sai vasta eläkeläisenä diagnoosin aspergerista, ja joka selitti monia omituisuuksia ja ongelmia heidän pitkässä parisuhteessa ja perhe-elämässä.

Muistelen jonkun, olisiko Tuomas Enbusken, joskus kohahduttaneen sanomalla että suomalaiset on autistinen kansa. Mielestäni se oli hyvin sanottu. Erilaisista autismin kirjon häiriöistä on arvioitu kärsivän runsasaan prosentini väestöstä, mutta luulen että todellisuus on suurempi – varsinkin jos otetaan mukaan lievät autistiset piirteet. Tämän päivän jutussa otettiin ansiokkaasti esille että myös esimerkiksi työnarkomania voi olla autistinen piirre. Mutta koska se on arvostettua, sitä ei pidetä siinä mielessä paheena tai huonona ominaisuutena. Itse olen työnarkomaanin lapsi, ja kärsin isättömyydestä lapsuudessani. Isä oli aina töissä.

Asia on omakohtainen ja läheinen. Pojalla diagnosoitiin ala-asteikäsenä asperger-piirteitä. Hänellä ongelmat näkyvät eniten kommunikaation vaikeuksina. Hänen on esimerkiksi vaikea seurata usean henkilön välistä keskustelua. Usein yleisesti annetut ohjeet ja neuvot eivät mene perille vaan hänelle pitää selittää erikseen mitä ja miten kuuluu tehdä. Näistä vaikeuksista on seurannut lisää vaikeuksia: koulukiusaamista, yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta.

Melu ja hälinä ovat myrkkyä autistiselle. Saimme järjestettyä pojalle huoneen terveydenhoitajan huoneen vieressä sijaitsevasta tyhjästä huoneesta. Poika sai mennä sinne lepäämään välitunnilla, jos tuntui liian raskaalta olla melussa.

Eivätkä ongelmat ja haasteet tietenkään koskaan lopu ja poistu. Ne tulevat aina uudelleen eteen uusissa elämäntilanteissa, kuten nyt armeijassa. Seuraavaksi jatko-opinnoissa jne.

Muistan, kuinka silloin aikoinaan kerroin ystävälleni lapsen diagnoosista. Asperger oli hänelle entuudestaan tuntematon. Ystävä kuunteli selitystäni ja totesi, ”miehelläni taitaa olla tuo”. Mies oli menestynyt yliopiston professori. Piirteet, joihin nainen oli rakastunut, professorimainen epäkäytännöllisyys ja tietynlainen avuttomuus sosiaalisissa suhteissa, olivat todennäköisesti diagnosoimattomia autisminkirjon piirteitä.

Vasta kun asia tuli oman lapsen kohdalla eteen, olen myös alkanut tarkastella tapaamiani ihmisiä ”sillä silmällä”. Jos törmään oudolta tuntuvaan käytökseen, en ensimmäisenä ajattele että onpa tökeröä, vaan että mikähän diagnoosi tuolla on. Samalla on joutunut väistämättä pohtimaan, onko omassa tai miehen suvussa näitä piirteitä. Tai itsessä.

Tämän päivän Hesarin juttu lopussa sanotaan tärkeä asia, joka lämmitti mieltä. On tärkeää että kirjoilla olevat saavat apua ja tukea, mutta myös ihmiset heidän lähellään tarvitsevat apua ja tukea, että jaksavat. Koen että tässä asiassa on joutunut olemaan sitä ilman. Etsimään selviytymiskeinoja itse. Se on ollut välillä hyvin raskasta ja vaativaa. Tällaiset ongelmat kun vaikuttavat ihan kaikkeen perhe-elämässä.

Annan esimerkiksi matkustamisen. Autismin kirjolla oleva rasittuu uusista asioista ja aistiärsykkeistä. No niitähän matkustaminen tuottaa jos mikä! Niinpä matkustaminen ei välttämättä suju samalla tapaa kuin neuronormatiivisilla. Autistisen kanssa matkalla vietetään paljon aikaa hotellissa. Kannattaa valita hyvä hotelli ja tyytyä siihen että joutuu viettämään ison osan päivästä hotellissa ja hotellihuoneessa. Autistinen lapsi ei jaksa olla kokemassa kaikkea uutta ja jännittävää koko päivän. Automatkailu sujuu paremmin. Ehkä lapsi kokee auton turvalliseksi, omaksi tilaksi.

Muutenkin kotielämän kannattaa olla säännöllisestä ja yllätyksetöntä. Huonekalujen paikkoja ei kannata muuttaa. Kaikki muutokset ylipäätään ovat haastavia. Joskus olen miettinyt, miten eroperheissä kasvavat autismit selviävät. Se on varmasti heille erityisen raskas tilanne. Oma sosiaalinen elämä saattaa kärsiä, ei välttämättä kutsu enää vieraita kotiin, koska tietää että melu ja hälinä häiritsee lasta. Joutuu monta kertaa miettimään, onko nyt aika ”karaista”, altistaa epämiellyttävälle vai onko aika suojella. Yleensä loma alkaa jonkinlaisella ”kohtauksella”. Kaikki se stressi ja kuormitus, jota autistinen on kohdannut omassa arjessaan, jonka läpi mennyt, paine purkautuu kotona.

Autismissa on paljon hyviä ominaisuuksia ja piirteitä. He ovat kilttejä. He haluavat aina tehdä kaiken oikein, niin kuin pitää. Ikänä, koskaan ei ole tarvinnut pyytää pesemään hampaita, tekemään läksyt tai heräämään kouluun. Asiat tehdään niin kuin ne pitää tehdä, jos vain joku on muistanut kertoa mitä pitää tehdä ja miksi. Joillakin aloilla tämä on jopa jo huomattu. Olen kuullut yrityksestä, joka palkkaa vain autisteja. Heistä saa hyviä ja tunnollisia työntekijöitä. Niinpä, niitä työnarkomaaneja.

Tunnistan myös itsessäni monia samoja piirteitä. Siedän huonosti melua, ihmispaljoutta. Messut ovat kauhistus! Minä en lähde katsomaan Mantan lakitusta tai lähde torille kun Suomi voittaa. Tarvitsen hiljaisuutta, kotonaoloa, sosiaalista vetäytymistä jos olen kuormittunut. En pidä paljoakaan matkustamisesta, se rasittaa ja väsyttää aistejani.

Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni autisti.