Koronavappu Tsehovin kirsikkapuistossa

Tänään vappuaattona 2020 heräsin liian aikaisin, en saanut enää  unta.

Mielessä on monta päivää pyörineet kirsikkapuut. Aamulla ymmärsin, miksi. Anton Tsehovin viimeiseksi jäänyt teos Kirsikkapuisto sopii täydellisesti koronakevääseen. Kirsikkapuisto kertoo rikkaasta, mutta maailman muutoksen myötä köyhtyneestä perheen rippeestä, joka elää rapistuneessa kartanossaan, haikailee menneiseen kykenemättä muuttumaan, kykenemättä tekemään ratkaisevia päätöksiä, jotka olisivat välttämättömiä ulospääsyksi pois uuteen elämään. Ei välttämättä kukoistukseen, ei ainakaan entisenlaiseen,  mutta pois siltä tieltä, joka vie tuhoon.

Tsehov oli kirjoittanut näytelmän komediaksi, mutta se ei naurattanut, ei silloin eikä nyt, ja nyt – koronakeväänä – teos tuntuu kertovan meistä ihmiskuntana. Haikailemme mennyttä, odotamme entisen elämän paluuta kykenemättä muuttamaan elintapoja, jotta maapallo, luonto, elinpiiri ja me itse voisimme pelastua.

Ja vain me itse voimme sen tehdä. Jos vain uskaltaisimme muuttua. Mutta me jäämme omaan kirsikkapuistoomme.

Ostin K-raudasta kaksi kirsikkapuuta. Tänään on 26.hääpäivä. Istutamme puut hääpäivän kunniaksi ja koronakevään muistoksi. Toivottavasti ne kukinnallaan muistuttavat myös siitä, mistä Tsehov kirjoitti näytelmässään, ja rohkaisivat niiden kukintaa ihailevia muutokseen. Koska niin on ollut läpi ihmiskunnan historian: se joka osaa ja ymmärtää muuttua, selviää. Ehkä ihmisrodun nimi pitäisi muuttaa Homo Sapiensista Homo Correctioksi, muuttuvaksi ihmiseksi.

Jos et pääse ihailemaan kirsikkapuiden kukintaa livenä, niistä voi nauttia myös taiteen muodossa. Tässä linkki englantilaisen taiteilijan kotisivuille. Hän on maalannut tänä keväänä kirsikkapuutauluja. Ja ehkä netistä voisi löytyä myös Tsehovin Kirsikkapuisto-näytelmä katsottavaksi.

https://www.haideejo.com/available-paintings/

Aamuyöllä kirjoitin vappurunon. Vaikka siitä tulikin melankolinen, toivotan sen myötä iloista vappua jokaiselle!

 

Eristettynä, yksin

vanerilla katseilta ja kosketuksilta peitettynä

viettää vappua Havis Amanda.

Ei hyväile pronssista rintaa teekkaripoika.

Kotona Karita lisää vodkaa simaan.

On jäätävä himaan, eristysestradille, 

sielu kaipaisi kuulla bravo.

Kirsikkapuiston vaaleanpunainen mykkä kuohu kohisee kaipuuta entiseen.

Paluuta pois etäelämästä

Korona-tinnitus: pese kädet, pidä turvaväli

Tästä simasta ei voi juoda vain rusinoita.

Naama patinoituu, missasin opportunityn

Mediassa on juttuja siitä, mitä hyvää korona on aiheuttanut ihmisille, millä tavoin ihmiset ovat onnistuneet muuttamaan  käytäntöjä, kehittämään itseään, miten he ovat huomanneet paremmin läheisten ihmisten merkityksen, löytäneet onnen pienistä asioista ja luonnosta, miten tämä aika on tehnyt ihmisistä parempia versiota heistä itsestään.

Pakko tunnustaa, että en kyllä huomaa mitään kehitystä itsessäni, paitsi että hiukset ovat kasvaneet ja möykky vyötäröllä. Olen keksinyt käyttää lippistä kampauksentekokoneena. Kun laitan lippiksen päähän, niin hiukset painuvat paikoilleen, enkä näytä jöröjukalta.

Mutta en ole mitenkään rauhoittunut, en hiljentynyt, en ruvennut tykkäämään ruuanlaitosta tai leipomisesta, vaikka olenkin paistanut lettuja ja laittanut ruokaa enemmän kuin normaalisti. Omasta perheestä ja luonnosta tykkään yhtä paljon kuin ennenkin. Samoin virkkaamisesta, radion kuuntelusta ja pihalla hääräilystä. Meditaatiokin jäi sitten ottamatta käytäntöön, vaikka hetken –kirjan aiheesta luettuani– jaksoin sitä hehkuttaa.

Olenkohan minulta mennyt tilaisuus kehittymiseen ohi? Olenko jotenkin missannut opportunityn?

Saattaa olla.

Toisaalta vähän kapinoin jatkuvaa kehitystä vastaan. Miksi koko ajan pitäisi virittää itseään kuin jotakin kevätmopoa parempiin suorituksiin? Rasittava ajatus. Alkaa kutittamaan niin kuin aina kun ahdistaa.

Onko tässä käynyt niin että meistä itsestämme on tullut meille itsellemme elinikäinen kehitysprojekti? Että ollaan sitten niin trimmattuja henkisesti ja fyysisesti kun lopulta kuollaan että voi jotta! Kropaltamme pernillaböckermaneja, naamalta bellahadideja (= maailman kauneimmaksi naiseksi määritelty) ja sisäisesti valaistuneita dalailamoja. Perinnöksi jätämme täydellisen osakesalkun ja luonnonsuojelualueeksi julistamamme metsäpalstan, koska tokihan olemme opiskelleet kaiken ohella osaaviksi osakesäästäjiksi ja metsänhoitajiksi. Ah, miten kaikinpuolin täydellisiä meistä onkaan tullut!

Höpöhöpö. En usko.

En ainakaan kun peiliin katson. Ihan sama minä. Ei kehity. Ei fyysisesti, ei henkisesti. Vanhenee vain. Tosin olen alkanut kutsua sitä patinoitumiseksi. Miehelle sanoin että  ”en minä vanhene, minä vain patinoidun!”. 

 

 

 

 

 

Suolamiehen reseptit

Radio-ohjelmassa juontaja kertoi antaneensa miehelleen tehtäväksi käydä ostamassa tyttären syntymäpäivälahja. Tehtävä oli helppo, piti ostaa vaaleat verkkarit, joissa ei ole näkyvillä isoa logoa, koko oli myös ilmoitettu tarkasti. Mies osti mustat, liian pienet ja logo oli präntätty isolla reiteen. Toimittaja ihmetteli, miten se on mahdollista.

Meillä mies tarvitsee kaupassa käyntiin ostoslistan. Minä en käytä listaa, tai jos käytän, se on typistetty lista, mihin olen kirjoittanut ylös harvinaisuudet, sellaiset ostettavat, joita en yleensä osta, ja jotka saattaisin unohtaa;  ketjap manis, pankojauho, hammaslanka. Mielestäni ostoslistaan on turha kirjoittaa leipää, banaaneja tai tomaatteja, asioita, joita ostetaan aina. Mielestäni lista hidastaa kaupassa käyntiä. Listaton käynti käy ripeämmin.

Mies ei myöskään ”osaa” ostaa heräteostoksia ruokakaupassa. Minä taas katson, mitä on tarjolla ja teen äkkipäätöksiä. Jos kalatiskillä on hyvän näköistä kalaa, ostan, vaikka ei suunnitelmissa olisi ollutkaan. Saatan innostua jostakin uudesta ruoka-aineesta ja miettiä siitä uuden ruokalajin.

Viime aikoina on tullut tehtyä paljon täytettyjä, pannulla paistettavia tortilloja. Niiden sisälle uppoaa melkein mikä vain. Kätevä konsti syödä loppuun jääkaappiin jääneet ruoka-aineet tai edellisen ruoan loput. Lisää vain chili-kermaviilikastikkeen, kasviksia, juustoraastetta, mielellään rucolaa tai muuta vihreää. Avokado on tortillassa tosi hyvä.

Pojan kanssa on sovittu että kirjoitamme kotona usein tehtävien ruokien reseptejä ylös ja lähetämme ne hänelle sähköpostilla. Poika kokoaa niistä omaa Salt man’s recepies -keittokirjaa. Poika kutsuu itse itseään salt man’iksi. Hänellä kun on tapana lisätä ruoka-annokseen suolaa maistamatta, onko sitä annoksessa sopivasti. Siitä tavasta pitäisi tietenkin päästä eroon. Suola ei ole terveellistä. En ole viitsinyt nalkuttaa, muuten kun syö varsin terveellisesti, aina vihanneksia, eikä edes herkuttele karkeilla – niin kuin minä.

Reseptien kirjoittamisessa on kyllä tietty ongelma. Teen yleensä ruuat ”omasta päästäni” , en mittaile ainesosia, korvaan asioita toisilla, miten milloinkin. Nyt pitäisi kirjoittaa ohjeet miehen aivoille sopivaan muotoon eli yksityiskohtaisesti ja selkeästi. Pitänee ensin kirjata ylös kaikki tarvittavat ainesosat. Siinä on sitten valmiiksi pojalle ostoslista. Nyt pitää venyttää omat tippaleipäaivojen tipat suoriksi. Vappu saattaisikin olla hyvä aika reseptien ylöskirjaamiseen, kun on tippaleipäaika!

 

Hyvä kun on huono

Olen ostanut joskus kirpparilta valkoisen rottinkituolin viidellätoista eurolla. Maali rispaantunut ja punokset paikoitellen purkautuneet. Mutta ihan käyttökelpoinen. Ostin, kun ajattelin että se on hyvä juuri siksi, kun on huono. Ei tarvitse murehtia jos unohtuu sateeseen, menetys ei ole melkoinen. Viime kesän tuoli nökötti metsikössä. Laitoin sen sinne, kun näytti hauskalta, yksinäinen tuoli metsikössä. Ajattelin, että on kummituksille paikka istua.

Ulkokalusteet ovat tavallaan oma riesansa. Tai perinpohjaisesti ajateltuna kaikki, mitä omistaa, on myös riesaa. Vaatii kunnostusta, huolenpitoa, korjausta, lopulta luopumisen tuskaa.

Mutta pihakalusteet. Edullisia akaasiapuisia ei kannata ostaa. Ne ei kestä Suomen säässä. Maalit rapisevat ensimmäiseksi, ja seuraavaksi puu alkaa halkeilla. Kerran ostin akaasiapuiset halvat aurinkotuolit. Kotona huomasin että niissä oli lappu, missä luki että ei saa pitää auringossa. Mikä järki on aurinkotuolissa, jota ei saa pitää auringossa? Sateenvarjo, jota ei saa käyttää sateella?

Saaristomökillä meillä on vuonna 1994 ostettu teakpuinen pihapöytä yhä käytössä, samoin pöytäkalusteeseen kuuluvat tuolit. Olivat kyllä aikoinaan kalliit, mutta ovat kestäneet kohta kolmekymmentä vuotta. Verhoilu on kerran tuoleihin uusittu, ja samaan aikaan hankitun aurinkovarjon kangas revennyt. Varjo on muilta osiltaan täysin ehjä ja mekanismi toimiva, mutta eihän niitä kangasosia voi ostaa erikseen, eli pitää ostaa kokonaan uusi varjo. Varmaan joku näppärä ihminen ompelisi sellaisen itse.

Se viidentoista euron kirpparituoli on erinomaisen hyvä! Salaisuus on mittasuhteet. Istumakorkeus on tavanomaista korkeampi, selkänojan kallistuskulma juuri oikea, ja istuinosa on myös sopivan kapea, niin että kädet lepäävät käsinojilla. Eräs muotoilija sanoi kerran että tuoli on kaikista asioista vaikein suunniteltava. Mahdotonta keksiä jollakin tavalla uudennäköinen JA hyvännäköinen tuoli JA missä olisi myös hyvä istua.

Aina välillä intoudun vilkaisemaan löytyisikö tori.fi :stä vastaavaa viidentoista euron loistotuolia. Olisi mukava, jos tuoleja olisi kaksi. Mutta ei niitä ole.

Löysin sitten ihan toisenlaisen rottinkituolin, sisälle olohuoneeseen sopivan, punaisen. Sattui vielä sopivasti matkan varrelle Masalaan. Se ihan kuin vaati päästä meille. Aamulla vilkaisin olohuoneeseen. Näyttää kotiutuneen hyvin. Ihan niin kuin olisi aina ollut siinä. Tervetuloa kotiin, tuoli!

En-tee-mitään päivä

Tänään on en-tee-mitään päivä.

Saa nähdä, onnistuuko? Ei onnistu. Huomasin heti kun kellahdin tähän kuistin sohvalle kirjoittamaan. Ikkunalaudalle oli kerääntynyt pölyä. ”Kimmelsi” siinä aamuauringon valossa. Pakko oli hakea pölyhuiska ja huiskia pölyt pois ennen kuin voi aloittaa olemisen.

Näin se menee. Koko ajan huomaa jotakin, pientä tai isoa, mitä pitäisi tehdä. Sitten rönsyilee kuin tarhatyräkki. ”Häärää, häärää, ei tule valmista. Nuttu nurin. Mikä se on?” Sitä hoen itselleni.

Hesarin kolumnisti Anna-Stina Nykänen on viimeaikaisissa jutuissaan kirjoittanut itsekseen puhumisesta. Minäkin puhun itselleni. Lähinnä komennan tai lohdutan. ”Minna, nyt kyllä lopetat, nyt riittää tältä päivältä!”  tai ”ei mitään hätää, Minna, kaikki järjestyy”  tai  ”nyt Minna menee nukkumaan” . Joskus saatan kehua itseäni ”hyvä, Minna, hyvin tehty!”. Puhun itselleni niin kuin olisin itseni äiti tai sitten niin kuin olisin pieni tyttö, joka puhuu itsekseen. Se on lohdullista. Onkohan se jotenkin terapeuttista?

Poika aikoo –tai ainakin tällä hetkellä aikoo– isona opiskelemaan psykologiaa. Hän on todennut, että olisi mielenkiintoista tutkia pääni sisältöä. Isänsä totesi siihen, että ”no siinä kyllä ainakin piisaa tutkittavaa”.

Mitenhän sitä nyt sitten viettäisi tämän En-tee-mitään päivän? Ainakin voisi käydä sauvakävelyllä ja virkata, ehkä soittaa jollekin, lukea, illalla saunoa. Niitä ei lasketa tekemiseksi. Tekemiseksi lasketaan siivous, pyykkäys, pihatyöt ja raksahommat.

Ensin kuitenkin keitän teetä. Englantilaiset kuninkaalliskissateepurkit saapuivat viime viikolla, joten teetä piisaa neljän purkin verran. Aamukahvit olen jo juonut. Pitäisikö tehdä rahkavohveleita teen kera? Saako rahkavohveleita tehdä En-tee-mitään päivänä? ”Minna, älä nyt heti rupea taas vöyhkäämään, keitä nyt vain se tee ja ota vaikka hapankorppu. Mene ulos, vedä happea, venytä selkäsi ja kuuntele linnun laulua”.

Tuli mieleen tämä äidin usein laulama laulu:

Oi katsohan lintua oksalla puun, se laulaa niin kauniisti aina.
Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun, sen mieltä ei huolet ne paina.
Se laulaen Luojaansa kiittää.
Se laulaen aamulla alkavi työt ja päättää ne laululla illoin.
Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt, kuin vuode ois peitetty villoin, ja kattona sillä on taivas.
Ei kylvä, ei niitä, ei myös kokoa se vastaisten päivien ruokaa.
Vaan aina sen mieli on riemuiseva, ei huomisen huolista huokaa, ja silti ei puutetta kärsi.
Oi jospa kuin lintunen päiväni vain myös niittäen alkaa mä voisin.
Ja murhetta vaikkakin puuttehissain, niin ain Isän hoidossa oisin.
Ei lapsensa tarvitse surra.

Hullunkurinen perhe

Ystävä lähetti kuvan liikennemerkistä. Siinä oli teksti: ” Varoitus. Vapaana kulkevia eläimiä. Sekaisin oleva ukko, jolla hullu akka ja niillä ihan himmee teini. Aja hitaasti, että ehdit nähdä kaiken.”

Näytin perheelle, tämmöinen voisi hyvin olla meidänkin pihatien päässä. Ei menisi paljon pieleen. Onneksi oikeassa elämässä pikkulinnut eivät osaa kertoa, vaikka niin joskus väitetään kun kuullaan ”salaista” tietoa. Meidän pihapiirin linnuilla olisi paljon kerrottavaa.

Kuten olen aiemmin maininnut lämminvesisäiliö on vähän liian nafti meidän kulutukseen. Täytyy aina keksiä vippaskonsteja että kuuma vesi riittää. Yleensä esimerkiksi lämmitän tiskiveden kattilassa ruuanlaiton lopuksi, kun liesi on valmiiksi lämmin. Niin tein myös eilen aamulla. Tiskiä ei ollut kovin paljoa ja tiskivesi näytti niin puhtaalta ja vesi oli vielä kuumaa. Ajattelin että hyödynnän kuuman tiskiveden, ja kiskaisin päältäni yöpaitani. Siinä sitten alasti pesin yöpaitaani tiskialtaassa. Teini oli onneksi jo mennyt vinttiin etäkouluun. Miehelle huhuilin olohuoneeseen, että nyt ei kannata pelästyä jos tulee keittiöön, näky voi olla vähän yllättävä.

Pihalle ollaan viritetty iso, noin 4 x 2,5 metriä kokoinen, huonokuntoinen villamatto. Se toimii pojan taekwondo-treenien alustana. Yritti aluksi osallistua  etätreeneihin vintillä. mutta oli liian ahdasta. Todettiin että parempi siirtyä ulos. Onneksi tallessa oli vielä vanha matto. Olihan se näky kun poika valkoisessa treeniasussaan potki ja huitoi tyhjää kuin joku ninja.

Eräs Armi täyttää ensi viikolla yhdeksän. Kirjoitin syntymäpäiväkorttia. Ajattelin tehdä oikein hienon, kirjoittaa isoin pölkkykirjaimin Supertyttö Armi 9, Onnea, ja kirjaimet värittäisin eri väreillä. Keskityin tekemään oikein taiteellisia ja koristeellisia kirjaimia. Ja mitä sitten kirjoitinkaan: Superertyttö. SuperER! Mikä ihme erer? Eihän sitä voi mitenkään korjata. Mies ehdotti että laitan siihen jonkun tarran päälle. Ei ole tarraa. Pitänee kirjoittaa mukaan kirje, missä selostaa että näin tässä nyt kävi, mutta tämä nyt vain symboloi elämän epätäydellisyyttä. Että täydellisyys on oikeasti tylsää. Kannattaa olla vähän säröä ja särmää. Jep. Onnea. Toivoo Vanha Rouva ja hänen hullunkurinen perheensä.

 

 

 

 

Alussa oli Minä

Aika on pysähtynyt. Elämäni pisin kevät. Välillä hämmästyy; nythän on vasta huhtikuun puoliväli.

Vai onko aika pysähtynyt? Onko se pikemminkin jumissa tai venynyt, pitkittynyt ja sitkostunut? Niin kuin Linnanmäen naurutalon peilit, vääntynyt kummallisen näköiseksi.

Yllättävänä nopeasti päivät kuluvat. Tuntuu että saa niin vähän aikaiseksi. Mutta ehkä se johtuu siitä että se ”aikainen” – asiat pitäisi saada aikaiseksi – on normaalista poikkeavia. Rutiinit ovat menneet uusiksi.

Mielessä on oma must-to-do -lista. Sinne tulee koko ajan uusia ”projekteja”, vaikka edelliset ovat kesken. Asioiden keskeneräisyys hermostuttaa. Rönsyilen liikaa. Tänään piti mennä ruokakauppaan, kun oivariini oli loppu, ostinkin rhododenron. Se piti tietenkin istuttaa, miettiä paikka, kaivaa kuoppa, istuttaa ja kastella.

Pitäisi rauhoittua tekemään loppuun ne asiat, mitkä ovat kesken. Helppo sanoa! Miksi en niin tee? Aiheutan harmaita hiuksia itse itselleni.

Lohtuna Eino Leinon vähän harvinaisempi runo ”Minä”, eräs omista lemppareistani. Siinä on elämänfilosofiaa, ajatuksia siitä, miten pitäisi elää. Monta kohtaa, mistä erityisesti pidän. Voit etsiä omat lempikohtasi. Laitan runon tähän loppuun kokonaisuudessaan.

MINÄ

Minä oli alussa.

Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.

Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.

Muut on muotoja: sisällys
ylin vaan on yhteisjärki.

2.

Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!

Väärin ne sanovat, jotka
itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta, voitat,
minkä alhaista, alenet.

Pyhä on yksilön perintö.

Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!

3.

Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.

Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
nousten nostat taivonkantta.
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.

Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.

4.

Laki ollos itsellesi.

Mieti, mik’ on sulle hyvä,
tuumi, mik’ on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.

Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän.

Talous ei pidä rauhasta ja hiljaisuudesta

Ajoin töihin ”aamuruuhkassa”. Normaalisti länsiväylä olisi ollut tukossa, nyt huristelin lähes tyhjillä teillä. Ei mitään jonoja missään. Absurdia.

Nyt kryptassa, missä normaalisti aamuisin on mummojen tuolijumppa ja illalla kirjallisuuspiiri, säilytetään postin sähköskootteria ja sen peräkärryä, jolla toimitetaan ruokakasseja niitä tarvitseville.

Puhelin soi neljä kertaa. Tietokoneohjelmasta katsoin, tapahtuisiko jotakin. Ei tapahtuisi. Puuseppä tuli katsomaan rikkinäisiä kirkon penkkejä, jotka menisivät korjaukseen. Nyt on hyvä aika korjata paikkoja.

Humalainen halusi päästä vessaan. Kevätaurinko paistaa, satunnaisia janoisia kerääntyy kirkon rappusille nauttimaan säästä. Hätähän siinä tulee.

Kiinteistöhuollon ihminen marssi edestakaisin alttarin edessä ja puhui kännykkäänsä. Lopulta menin sanomaan, että voisitko puhua puhelimessa jossakin muualla. Tässä kohtaan kun yleensä puhutaan vain Jumalalle.

Normaalina työvuorona askeleita kertyy 10.000. Nyt 2400. Kävijöitä olisi ollut tuhat, nyt kolmekymmentä.

Tavallisia asioita arvostaa eri tavalla. Työtoverin kanssa jutustelu tuntuu luksukselta. Työpaikan pahanmakuinen kahvi ei maistu niin pahalta ollenkaan. Kenelläkään ei ole kiire.

Mihin ja miksi meillä olikaan kiire ennen?

Kuka sanoi; rauhan minä annan teille. En minä anna niin kuin maailma antaa.

Nyt täällä on rauha.

Mutta talous ei pidä rauhasta. Talous tykkää toiminnasta, melusta, liikkeestä ja kulutuksesta.

Mistä löytyisi tie ulos? Sellainen, joka pitäisi kulutuksen tarpeellisessa, pois liikakulutuksesta, siitä joka tuhoaa luonnon ja vie meiltä elämisen rauhan, mutta toisi toimeentulon jokaiselle? Kuka keksisi, miten voisimme elää tästedes näin. Rauhassa.

Illalla pelataan Rummya

Merete Mazzarella pelaa illalla Afrikan tähteä, tai ainakin hänen kirjansa on sen niminen. Me pelataan Rummya. Joka lauantai-ilta saunan jälkeen. Minä istun isoisän vihreällä nojatuolilla, mies kukkasohvalla, väliin laitetaan pieni pelipöytä, ja toinen, mihin pelinappulalaatikko.

Pelinappuloita jaetaan neljätoista. Avaus on 30 pistettä. Tavoitteena on päästä pelimerkeistä eroon. Niistä muodostetaan pöydälle sarjoja, joko eri maiden samoista numeroista tai saman maan peräkkäisistä. Toisen sarjoja saa täydentää, tai sarjoja muutella mieleisekseen pöydällä. Jos ei pysty laittamaan pelipöydälle mitään, pitää nostaa uusi pelinappula. Periaatteessa peliä voisi pelata kahden pakan pelikorteilla, mutta jostakin syystä siitä on kehitetty lautapeliversio.

Poika sai Rummy-pelin joskus syntymäpäivälahjaksi mökkinaapureilta. Mökkinaapurin rouva on työskennellyt vankimielisairaalan toimintaterapeuttina, ja kertoi että he siellä tykkäsivät pelata Rummyä. Ja eräänlainen vankilahan tämä koronaeristäytyminenkin on, joten peli sopii mainiosti myös meille. Siinä yhdistyy sopivassa suhteessa looginen ajattelu ja onni. Eikä peli ole liian pitkä. Pelaamme vähintään kaksi ottelua. Usein innostumme useampaan. Kamiinaan laitetaan tuli ja gintonicit laseihin.

Ötökät ovat heränneet. Itikoita tunkee sisälle, kissan niskassa on punkki. Ei meinaa antaa ottaa sitä pois. Saatiin sentään laitettua punkinkarkoitusmönjä. Se tepsii aina kuukauden verran, uusia punkkeja ei tartu. En tiedä kirveltääkö vai mikä, mutta jotenkin se on kissasta vastenmielistä.

Tunkiosta multaa etsiessäni kaivoin esiin sisiliskon. Olikohan se siellä talvehtimassa. Häntä siltä kyllä lähti, sen verran äkkinäinen herätys unilta oli. Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää liian aikaisin unilta. Olemus oli kyllä huomattavan kankea.

Pitää hommata oveen hyttysverkko. Pitäisi löytää joku kiva, ja samalla toimiva, sellainen joka pitää ökkömönkiäiset ulkona.

Istutin jotakin siemeniä purkkeihin, ja ne ovatkin lähteneet kasvamaan. Tosin olen unohtanut, mitä mihinkin purkkiin laitoin, joten nyt hämmästelen, mitä niistä tulee, mutta ehkä se tuo lisäjännitystä kasvatusprojektiin.

Tunkiolle ajattelin laittaa kurpitsoja. Haluaisin saada Halloweeniksi isoja oransseja, mutta tunkio pitäisi sitä ennen kääntää. Se kasvaa kaikenlaista rikkaruohoa. Ja tunkion sisällä nukkuvat sisiliskot autuaan tietämättöminä että heidän talviunensa on pian päättyvä. Varoitus, vöyhkä on tulossa.

 

 

 

 

 

 

 

Minun peittoni suojelee sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä

Veljentyttö kyseli, miten menee. Vastasin että hyvin. Puutarhanhoito, virkkaus, lihominen ja alkoholismi etenevät ennusteiden mukaisesti.

Ostin uutta lankaa, kaikki tummanvihreät mitä kaupassa oli. Aloitin uuden torkkupeiton. Opettelin sitä varten uuden kuvioinnin, koripunoksen. Tarkoitus on tehdä iso torkkupeitto pojalle. Annan sen sitten kahden ja puolen vuoden päästä, kun hän täyttää 18. Ajatuksena että peitto tuo turvaa ja suojaa häntä mitä elämä tuokaan tullessaan. Se on kuin äidin syli, mihin saa käpertyä.

Tosin minulla on vielä toinen torkkupeitto kesken. Ei pitäisi aloittaa uutta ennen kuin edellinen on valmis. Yhden kerän verran virkattavaa, sitten se on valmis. Sen annan syntymäpäivälahjaksi eräällä tutulle pikkupojalle ensi kesänä.

Pihalla on melkein valmiina uusi kukkapenkki. Rakensin sen turveharkoista. Niiden pitäisi sammaloitua kauniiksi. Siirrän kukkapenkkiin pihamaan perennoja. Jotkut pionit kituvat väärässä paikassa, toivon niiden elpyvän uudessa penkissä.

Googlasin myös humalan lisäämistä. Minulla on kaksi vanhaa humalakasvia, joista toinen kuoli jostain syytä pari vuotta sitten. Ajattelin ottaa pistokkaita siitä yhdestä, vielä elävästä ja saada siten uusia humalasalkoja. Toivottavasti onnistuu. Pelkään aina epäonnistuvani puutarhahommissa, tappavani touhuilullani kasveja. Luulen että olen ehkä ainut ihminen, jolle puutarhatyöt eivät lievitä stressiä vaan tuovat sitä.

Erilaisten lonkerojuomien kulutukseni on lisääntynyt puutarhatöiden lomassa. Suosikkini on oranssinvärinen, mustaherkukanmakuinen on myös hyvä ja sitruunanmakuinen ihanan raikas. Rehkimisen lomassa on mukava hetkeksi istahtaa pihatuoliin, napsauttaa lonkero ja kuunnella linnunlaulua.

Mies näytti huumorivideon, missä pariskunta istuu sohvalla. Mies juo olutta, ja vaimo säksättää, paljonko vuosien saatossa rahaa olisi säästynyt, jos mies ei olisi juonut päivittäisiä oluitaan. Niillä rahoilla olisi saanut vaikka lentokoneen. Lopulta mies kysyy vaimolta, juoko tämä olutta. – En  tietenkään, vaimo vastaa. – No missä se sinun lentokoneesi sitten on? mies kysyy.

Ei ole lentokonetta täälläkään. Voisi kyllä aloittaa sellaisen projektin, että ottaisi pullonpalautusrahat aina käteisenä, ja keräisi niitä johonkin omaan kippoonsa. Käyttäisi ne rahat johonkin tästähankintaan. Kuten lentokoneeseen. Hymiö.

Virkatessa tulee pohdituksi kaikenlaista. Kuten koronan vaikutusta ihmisten elämään. Mediassa ja juhlapuheissa puhutaan siitä, kuinka tämä vaikuttaa meidän jokaisen elämään. Niin vaikuttaakin, mutta vaikutus voi olla hyvin erilainen.

Soittelin tädilleni, joka toimii miehensä omaishoitajana. Hän sanoi että heidän elämäänsä tämä ei ole vaikuttanut oikeastaan mitenkään. He elävät eristyselämää muutenkin. Ainoastaan lapsenlasta ei ole voinut tavata ja se on tietenkin harminaihe.

Serkkutyttö Ruotsissa sanoi että tätä hän tarvitsee: eristätymistä ja hiljentymistä, rauhoittumista. Hänellä on ollut pari viime vuotta rankkaa, lisäksi stressaava, vastuullinen työ. Nyt on mahdollisuus pohtia kaikkea tapahtunutta ja toipua.

Velipojat Keski-Suomessa: toisen 3d-tulostin raksuttaa kellarissa kasvopleksisuojaimia. Tilauksia on niin paljon että tuotanto tökkii. Lupasi lähettää kuitenkin minullekin, kunhan selviää tuotantotukoksesta. Toinen sanoi nauttivansa hiljaiselosta. Paikkakunnalla ei vielä tiettävästi ole koronatartuntoja.

Luulisin että monelle vanhukselle ja yksinäiselle korona on jopa lisännyt kanssakäymistä. Normaalioloissa kukaan ei kysele perään. Nyt kansalaisjärjestöt, seurakunnat, naapurit ja sukulaiset soittelevat kuulumisia, kyselevät vointia ja kuljettavat ruokakasseja. Avun tarjoajia on ehkä ensi kertaa elämässä.

Sitten on toisenlaisia tarinoita. Surullisempia. Omat appivanhempani ovat yrittäneet selviytyä kahdestaan. Melkein joka päivä puhelin soi, on jos jonkinlaista ongelmaa, missä mies yrittää etäauttaa, silti miltei päivittäin apen kanssa pohditaan, olisiko nyt aika soittaa 112.

Vaikka anopin fyysinen terveys on heikko, mielenterveys on nyt se heikoin lenkki. Tilanne on vaikea muutenkin, korona tekee siitä vielä vaikeamman. Hoitopaikat ovat vähissä. Maanantaina tulee lääkäri katsomaan tilanteen. Toivottavasti anoppi pääsee jonnekin, ja ymmärtää että se on hänen parhaakseensa.

Viimeksi kun veimme ruokaa ja lääkkeitä, anoppi vaati tulemaan sisälle. Mies yritti selittää että se on vaarallista ja vastoin kaikkia suosituksia. Anoppi otti kuolemakortin, ja se on näiden keskustelujen mustapekka. – Tämä voi olla viimeinen mahdollisuus. Mustapekkakortin saatuaan mies meni sisälle kasvonaamiossa ja kumihanskoissa, istui parin metrin päässä, yritti rauhoitella tilannetta. Minä istuin autossa odottamassa virkkauslankakasseineni, ja opettelin uutta kudosta.

En tiedä, miten tässä käy, miten tästä selvitään. Kunpa anopille voisi virkata suojaavan peiton, missä hänen olonsa olisi hyvä.

Sen saa mitä haluaa, vai mitä Andy?

Kello on kuusi aamulla. Ihana herätä, kun on valoisaa. Ja valoa riittää pitkälle iltaan, aina iltayhdeksään. Se on kyllä iso kiitollisuuden aihe, ja siitä pitäisi osata nauttia. Valoa meille pohjoisen asukkaille säädellään varsin epätasaisesti. Nyt on paras aika nauttia siitä.

Linnut laulavat äänekkäästi. Aamuyöstä ihan heräsin, kun joku lintu ilakoi ikkunan takana. Laitoin vajan seinälle ylös laudan poikittain mustarastaita varten. Jospa tekisi pesän siihen. Kävi sääliksi, kun entinen pesäpaikka meni. Sillä oli tapana tehdä pesä autokatokseen, mutta nyt siinä on ovi, eikä se pääse enää sinne. Huono paikka se kyllä oli, pesäelämä häiriintyi aina kun ihminen liikkui katoksessa.

Sama autokatosrastas jäi jumiin yhdeksi yöksi vajaan. Oli varmasti ollut etsimässä vanhaa pesäpaikkaansa, ja ihmetellyt miten se oli kadonnut, ja jäänyt sitten vajan vangiksi.

Nyt tuohon lehahti palokärki! Onpa upea kirkkaan punainen vatsa. Kutsun niitä paloma picassoiksi. Meni syömään talipalloa. Niitä roikkuu pihapuista kuin koristepalloja joulukuusesta. Täällä on pikkulintujen joulu.

Eilen katselin verkkokaupasta lintujen juoma-allasta. Siellä oli hieno keraaminen, tummanvihreä. Tekisi mieli ostaa. Säilyisiköhän ehjänä kotiinkuljetuksesta?

Verkko-ostaminen on kyllä vähän liian helppoa. Toisaalta siltä on helppo suojautua, kun ei mene verkkokauppaan. Mutta nyt tässä oli pari päivää niin huonoa säätä, että itseään viihdytti myös kiertelemällä virtuaalikaupoissa.

Viihdytin itseäni myös katsomalla dokumentteja Yle Areenalta. Siellä on yksi aivan mainio: School of seduction. Kertoo venäläisistä viettelykouluista. Siellä on erilaisia kursseja ja koulutuksia naisille miesten viettelemiseen. Kyllä on naisen asema ja elämä hyvin erilaista siellä, niin lähellä, lähempänä kuin Jyväskylä. Voi hyvänen aika.

Katsoin myös dokumentin Maradonasta. Sikäli yllättävää, kun en ole kiinnostunut urheilusta yhtään. Sekin oli hyvä ja ajatuksia herättävä. Tosin pikakelasin ottelukohtaukset. Ryysyistä rikkauksiin ja sieltä tuhoon. Poika köyhistä oloista, rakasti pelata jalkapalloa ja oli siinä hyvä. Pelasi mainetta ja kunniaa joukkueelleen ja samalla myös itselleen. Ja sitten kaikki tuhoutui, fanien kiljunta ja ylistys vaihtui pilkaksi ja ivaksi, vankeudeksi ja lopulta psyykkiseen parantolaan ylipainoisena, maineensa, kunniansa, kaikkensa menettäneenä. Ja poika halusi vain pelata palloa. Kyllä menestys voi olla myös vaarallista ja tuhoisaa. Ja toiset ihmiset julmia.

Niinhän sitä sanotaan; ”ole varovainen mitä sä haluat, sä saat sen”.  Niin sanoi täysin sekaisin oleva Andy Mc’Coy omassa dokumentissaan. Siinä oli entinen pikkupoika, joka oli haaveillut rock-tähteydestä, ja sen saavuttanut. Mukana tuli myös kaikkea muuta.

Andyn sanoissa oli suuri oivallus. Siinä mistä haaveilee, tulee mukana aina myös muuta, sellaista mihin ei ole osannut varautua, ja se voi lopulta tuhota sinut. Niin kävi Maradonalle ja Andylle, esimerkiksi.

Samaa asiaa muistan miettineeni, kun äiti sairasti parkinsoniaan. Mieleen tuli omat lapsuusajat. Äiti aina ahertamassa jotakin, toivoen että joskus saisi vain olla ja levätä. Minä sanoin silloin, että sitten kun minä olen iso, teen kaikki kotityöt ja sinä saat levätä. Lupaus toteutui traagisella tavalla: äiti ei sairautensa takia pystynyt enää mihinkään, muut tekivät. Äiti sai levätä. Sai vain levätä, ei mitään muuta.

Täytyy olla varovainen mitä toiveita puolihuolimattomasti ajatusilmastoon heittää. Mutta nyt haluan vain aamukahvia. Menen keitttämään.

Aurinkoista perjantaipäivää kaikille!

Korona-shopping

Korona on muuttanut aika paljon ostokäyttäytymistä.

Siitä olen iloinen, että ruokakaupoissa käyminen on nykyisin yksilösuoritus. En ole koskaan tykännyt siitä että ruokakauppaan mennään koko perheen voimin. Erityisen ärsyttävää se on kesällä mökkipaikkakunnalla, missä on vain yksi, suhteellisen pieni Sale. Kesällä paikkakunnan asukasmäärä kymmenkertaistuu, kaupassa käynti on viikon kohokohta, ja sinne lähdetään koko mökin voimin. Pieni kauppa ja sen käytävät ovat tupaten täynnä väkeä. Mielenkiintoista nähdä, miten tulevana kesänä käy? Onko ihmisten käyttäytyminen muuttunut? Toivottavasti.

Eräs vaatekauppa, jonka kanta-asiakas olen, lähetti sähköpostia otsikolla ”Shoppaa kuin rockstara”. Kauppaan voi varata oman ostosajan. Sinne voi mennä silloin yksin tai oman perheen kesken. Aivan ihana ajatus! Myös kuntosalille voi nykyisin varata privaattiajan.

Juuri nyt en tosin tarvitse uusia vaatteita, joten private shopping jää käyttämättä. Päin vastoin, yritän käyttää jo hankittuja. En tykkää siitä että vaatteita kertyy. Suuri unelma – oikeastaan utopia – on se että kaapissa olisi vain noin viisi vaatekokonaisuutta. Uudet jeggingsit kyllä tarvitsen. Edelliset ovat löperöityneet. Huomaan myös uuden piirteen itsessäni; en raaski heittää pois edes vanhoja ja kuluneita vaatteita. Säilön niitä ”remppavaatteina”. Ideana että ne laitetaan päälle johonkin likaiseen puuhaan ja heitetään sitten käytön jälkeen pois.

Mutta käytännössä en heitä. Pesen. Ja sitten säilön taas uudelleen remppavaatteeksi. Niinpä minulla on aika paljon remppavaatteita. Onhan minulla kyllä paljon keskeneräisiä likaisia puuhiakin. Kukkapenkin siirto on yhä kesken, kun kivet eivät suostu liikkumaan ja sataa lunta. Odotan parempia säitä. Piharakennuksen ovet on raaputeltu vanhasta maalista, mutta niitä ei voi tässä säässä maalata, joten odotan parempia säitä. Saunan päätyseinän ulkoverhouksen olen miltei purkanut kokonaan, sekin odottaa parempia säitä. Ja ikkunanpoka-ikuisuusprojekti on kesken. Joten kyllä remppavaatteet ovat tarpeen!

Mutta ostamiseen. Tämä on nyt kestänyt kuukauden. Kuukauden aikana olen ostanut pääasiassa ruokaa. Enemmän kuin ennen. Juomaa, enemmän kuin ennen. Vessapaperia, enemmän kuin ennen. Hilloa, enemmän kuin ennen (koska olen tehnyt niin usein pannukakkua tai lettuja). Karkkia, enemmän kuin ennen.

Verkkokaupasta tilasin itselleni uuden laukun, Marimekon Piccolon. Ajattelin, että ansaitsen uuden kesäkassin. No en ansaitse. Mistä hyvästä ansaitsisin? Mutta tilasin vain – piristykseksi. Posteljooni toi ovelle asti, kun laatikko ei mahtunut postilaatikkoon. Miksiköhän verkkokaupan tuotteet pakataan usein ylisuuriin laatikoihin? Pitää ehkä hommata isompi postilaatikko. Toisaalta kunpa joku tekisi minulle sellaisen. Jättikokoinen linnunpöntönnäköinen olisi hieno. Siinä pitäisi olla valekolo, että ei vain joku onneton lintu sinne alkaisi pesää rakentamaan. Linnunpöntön katto olisi postilaatikon kansi, siinä olisi sarana. Vai ryhdynkö puuhaan itse, sitten olisi vielä yksi keskeneräinen projekti.

Vasta kun kassi tuli huomasin että se sopii täydellisesti yhteen viime kesänä hankkimani lippiksen kanssa, samaa burgundinpunaista. Burgundinpunainen on yksi lempiväreistäni. Ai hitsi, minullahan on myös vanha silkkihuivi sitä sävyä, se pitää kaivaa nyt esiin.

Tilasin myös Englannista teetä. Ne eivät ole vielä tulleet. Joo, se on ihan järjetöntä, mutta purkit olivat niin ihania, en voinut vastustaa, ja me juomme pojan kanssa teetä päivittäin. Royal Cats. Teepurkeissa on kuninkaallisia kissoja, tilasin kaikki neljä. Sitä paitsi – tee on todennäköisesti hyvää. Olen joskus ennenkin tilannut teetä Englannista, silloin purkissa oli Meghanin ja Harryn hääkuva, ja se tee oli todella hyvää. Englantilaisille myydään parempaa teetä kuin muille, näin se vain on. Toisaalta, saa S-marketistakin hyvää teetä. Ostin Tescon english breakfast’iä ja oli parempaa kuin normitee. Mutta Tesco onkin brittiläinen päivittäistavaramerkki. Laitan tähän linkin niihin kissateepurkkeihin, jos kiinnostaa vilkaista, minkälaisia ovat.

ROYAL CATS, DOGS & MOUSE

Multaa ostin myös. Ja siemeniä. Yritän kasvattaa yrttejä, lehtikaalia ja tomaatteja. Uusia perennoja tekisi mieli tilata, mutta yritän hillitä itseäni. Kultapalloja vajan nurkalle, mutta ehkä sitten kun saan sen ulkoverhoilun valmiiksi. Kun nyt edes vanhat kasvaisivat ja menestyisivät. Olen niin nuubi puutarha-asioissa. En edes tajua näitä eri maalajeja. Jotkut kasvit kaipaavat hapanta maaperää. Mistä sen tietää, onko maa hapanta? Vaikka siinä kuinka seisoo vieressä ja kysyy, ei kukaan vastaan. Ja millä sitä maaperän happamuutta voi lisätä? Muistaakseni kirsikkapuut tykkäävät happamesta maaperästä. Olisi ihana jos omalla pihalla olisi kirsikkapuita, ja keväisin voisi viettää omaa hanamia niiden katveessa. Itse asiassa on minulla kaksi kirsikkapuuta. Toinen on ikivanha ja huonovointinen. Tulee siihen aina muutama kirsikka. Toisen olen istuttanut itse, mutta se ei ole edes juurikaan kasvanut. Ja kerran peurat ovat syöneet sen vartta, olin unohtanut laittaa talveksi verkon rungon ympäri, ja se miltei kuoli. Ehkä rupean sitä lannoittamaan, jospa se siitä innostuisi elämään ja jonakin keväänä saisin oman hanamin.

Ps. Olin kirjoittanut hamamin. Alkoi vähän epäilyttää ja tarkistin oikeinkirjoituksen. Hamami = turkkilainen kylpylä. Hanami = kirsikankukkajuhla. En siis halua omaa turkkilaista kylpylää, vaan oman kirsikankukkajuhlan!

MP lumi

”MP lumi”, poika sanoi aamulla. Tai oikeastaan kysyi. En vain tajunnut sen olevan kysymys. En ymmärtänyt että se oli edes lause. Moottoripyörä lumi? Mikä ämpee? Välillä tuntuu kuin puhuisimme eri kieltä, ja tavallaan puhummekin. MP on teinikieltä ja tarkoittaa mielipidettä. MP lumi on kysymys, mitä mieltä olen lumesta.

Siellä sataa taas isoja lumihiutaleita kuin Disneyn elokuvassa. Jos nyt olisi joulukuu tai tammikuu hihkuisin riemusta. Huhtikuussa en. Oikeat asiat vääränä ajankohtana eivät tunnu hyvältä.

Koronan takia moni joutuu tekemään asioita väärään aikaan. Ylioppilasjuhlia ei voi pitää. Isoja häitä, syntymäpäiviä, rippijuhlia tai hautajaisia ei voi pitää. Joko juhlat on pidettävä miniversiona tai sitten siirrettävä. Mutta tuntuvatko asiat enää jälkikäteen samalta? Pääseekö samaan tunnelmaan kuin oikeana ajankohtana?

Huhtikuussa piti olla eräs muistotilaisuus. Mutta nyt ne jäivät pitämättä, ja jäävät todennäköisesti kokonaan. Suru on erityisesti asia, joka pitää käsitellä sillä hetkellä kun se on. Sitä on vaikea siirtää, jemmata tulevaan. Ja niin kai tunteita ylipäätään. Pistän nyt tämän suuren tunteen tuorekelmussa tänne piironginlaatikkoon, ja otan esiin sitten joskus. Ei se kyllä ole sama tuore tunne enää sitten. Tunteet ovat niin kuin kakka. Molemmat vaativat välitöntä toimintaa. Pidättäminen ei tee hyvää.

Toisaalta;  jos on jäänyt joskus pitämättä omat häät, viettämättä hääpäivä tai joku tasavuosikymmen, voisiko ne pitää jälkikäteen? Voisiko milleniuminkin viettää uudelleen? Me oltiin silloin kaksitaan mökillä, kyllä olisi pitänyt järjestää juhlat. Voisiko milleniumin viettää uudelleen? Ilotulitus ja leveähelmaiset iltapuvut, samppanjaa ja milleniumkrääsää.

Minulta jäivät aikoinaan pitämättä 25-vuotissyntymäpäivät, mitä jos pitäisin ne. Levylautaselle Whamia ja Modern Talkingia, päähän kiharat ja olkapäille toppaukset, sinistä luomiväriä. Juhlajuomaksi minttusuklaaviiniä (yök) ja ehkä joku voileipäkakku, vai mitä silloin syötiin? Voisihan sitä ehkä tunnelmaan päästäkin, jos niin kauaksi aikamatkustaisi. Ei tietenkään – onneksi– ihan samaan, mutta johonkin tunnelmaan. Mitä jos saisi päähänsä tunniksi samat ajatukset kuin 25-vuotiaana, miltä tuntuisi? En ole varma, haluaisinko kokeilla.  Pelkään että siellä olisi vain hyvin pinnallisia ajatuksia. Tai ahdistuneita ajatuksia – vielä pahempaa.

Oikeastaan on vain yksi ajankohta menneisyydessä johon haluaisin vapaaehtoisesti hetkeksi palata. Se on se kun poika oli pieni, juoksi kovaa kohti, huusi ”äiti!” ja halasi niin lujaa kuin pieni poika pystyy. Ja pieni poika pystyy halaamaan lujaa, sen muistan. Siihen voisin palata vaikka joka päivä. MP 2006? – Se oli parasta aikaa!

Jää nähtäväksi, millaisena aikakautena kevään ja kesän 2020 tulemme muistamaan. MP 2020? Sitä ei vielä tiedä.

 

 

Netflix-sohvaperunalakko

Tehtiin introverttinettitesti. Minä olen 65% introvertti, mies 70%. Luulen, että kun korona loppuu, olemme 100% introvertteja. Vähäiseen ihmiskontaktien määrään tottuu, siitä tulee uusi normaali. Eilen jo säikähdin omaa miestä, kun oli sattumalta oven takana, kun sen avasin.

Radiossa haastateltiin suomalaisista erakoista kirjan tehnyttä. Kirja kuullosti mielenkiintoiselta, pitää etsiä käsiin, sitten joskus. Haastattelusta jäi mieleen, että erakoita pidetään usein ihmisvihaajina, vaikka eivät he sitä yleensä ole. Usein erakkuuden taustalla on ekologinen ajattelu, halu elää yksinkertaista ja omavaraista elämää kulutusyhteiskunnan ulkopuolella. Moni on varmasti myös aistiyliherkkä. Toisten ihmisten seura väsyttää.

Eräänlaisia erakkoja ovat myös televisiosarjan ”Omavaraiset”. Mielenkiintoista katsottavaa. Kakkosjaksossa on hauska kohta, missä yksi vöyhkä esittelee miehelleen Tamille keskeneräisiä projekteja.  Tuohon tulee kurpitsapenkki, välikatto pitää rakentaa ja tämä kasa siirtää, siinä on ainakin 25 kottikärryllistä. Tami vain katselee mykkänä vaimonsa äkseeraamista. On ilmiselvää, että Tami ei tule tekemään mitään, projektit eivät valmistu.

Jos kissaa harmittaa, se menee ja oksentaa isoisän vanhaan nojatuoliin. Kissa tietää, että sitä tuolia ei saa raapia, se on suojelukohde. Se on siis loistava kohde mielenilmaukseen. Mutta mitä tekee ihminen? Miten osoittaa mieltänsä omalle perheelleen?

Fiksu ihminen tietenkin ilmaisee negatiiviset ajatuksensa sanomalla ne rauhallisesti ja rakentavasti, keskustelemalla. Minä menin päiväksi lakkoon. Lopetin ruuanlaiton, siivoamisen ja pyykinpesun.

Linnoittaudun sänkyyn katsomaan Netflixiä. Välillä vaihdoin sohvalle. Katsoin putkeen ensin Unortodox’n. Siinä häiritsi että pääosan esittäjä muistutti liikaa Stranger Thingin pääosanesittäjää, hyvin samankaltainen ilmeiltään. Katsoin kuitenkin loppuun, koska halusin nähdä, miten tytön käy. Välillä ryömin santsaamaan salmiakkisuklaata ja hapankorppuja mustaleimalla.

Seuraavaksi katsoin putkeen Vanha kaveriporukka -sarjasta ensimmäisen tuotantokauden. Se oli hyvä sarja! Vielä on toinen tuotantokausi katsomatta, joten lakko voi jatkua. Tosin suklaa on loppu.

Ihan hyvin pärjäsivät mies ja poika vuorokauden ilman minua. Eilen kyllä ajoin ruokakauppaan ja ostin viisi lihaperunasoselaatikkoa, pakastimessa on valmispizzaa. Voisikohan posti jakaa postin lisäksi valmiita ruoka-annoksia?

On tietenkin hyvin lapsellista heittäytyä marttyyriksi. Toimin kuin kissa, joka oksentaa nojatuoliin.

Tyhmintä se on siksi, että Netflix-sohvaperunalakko ei muuta mitään. Perheen sisäiset toimintatavat eivät muutu. Kun olen väsynyt omaan lakkooni. selkä kipeytynyt liiasta makaamisesta, ruuansulatus tukkeutunut, paino noussut pari kiloa, nousen vuoteeltani, ja elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Minna, sinun pitäisi toimia toisin. Älä ole sohvalle oksentava kissa.

Vöyhkäläisyys uskontona

Pojalla on tässä kurssissa uskontoa. Kertoi että opettaja oli antanut pääsiäisajan tehtäväksi keksiä oma uskonto. Mielikuvituksen saa kuulemma laittaa turbovaihteelle. Mikä mahtava tehtävä! Innostuin heti keksimään oman uskonnon.

Se on vöyhkäläisyys, ja minä sen ylipapitar. Vöyhkäläiset tunnistaa virkatusta piposta. Papittarella on lisäksi harteillaan virkattu värikäs viitta.

Täydenkuun aikaan vöyhkäläisillä on naulakonkantorituaali. He kantavat saattueena kultaista naulakkoa ja laulavat ou-ou-ou-ou-staying alive. Rituaaliruokana he nauttivat linssi-karitsanjauhelialasagnea ja gin-tonicia. Ei tosin yhtäaikaa. Ensin gintonicit, sitten lasagnet.

Vöyhkäläisyyteen kuuluu päivittäinen kuudesti toistuva virkkausmeditaatio. Myös säännöllistä kävelymeditaatiota suositellaan.

Vöyhkäläisyyteen kuuluu jälleensyntymisoppi. Mikäli lahkon jäsen on suoriutunut maallisesta vaelluksestaan kunnialla, hän pääsee paratiisiin eli syntyy uudelleen kotikissana. Mikäli maallinen vaellus on mennyt pieleen, vöyhkäläinen joutuu helvettiin eli syntyy uudelleen hiirenä.

Muumimamma on vöyhkäläisten jumalhahmo. Häntä he palvovat elämänasenne-esikuvana. Muumimamman sanontoja ja tekoja opiskellaan ja tutkitaan, ja omassa elämässä pyritään samaan mielenmaisemaan. Muumimammalla on muuten loistava ajatelma, joka sopii juuri tähän korona-aikaan. Se on peräisin kirjasta Vaarallinen juhannus.

”Täällä on paljon sellaista mitä ei voi ymmärtää”, Muumimamma sanoi itsekseen. ”Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut?”

 

 

Tämän runon haluaisin kuulla

Lankalauantai klo 4.05. Iso, melkein täysi kuu möllöttää alhaalla, pilkottaa puiden takaa keskellä pimeää.

Suurin huoli korona-aikana on ollut appivanhemmista. Asuvat keskenään kotona, vaikka ei enää pitäisi, mutta kumpikaan ei suostu lähtemään, joten tilanne on jumissa. He ovat ikään kuin toinen toisensa vankeina.

Anoppi tarvitsee apua kaikessa: hygieniassa, pukeutumisessa, liikkumisessa. 86-vuotiaan apen päivät kuluvat villasukkia jalkaan laittaessa ja pois ottaessa, tyynyn asentoa korjatessa, ja muissa, loputtomissa pyynnöissä. Ruoka- ja siivousapua ei huolita. Kotipalvelu kävi, mutta se lopetettiin, koska kävi liian rankaksi: anoppi vaati että koti piti aina siivota ja hänen tukka laittaa ennen kuin kotipalvelu tulee.  Asia, mikä piti olla helpotus, tuli taakaksi.

Välillä tilanne kärjistyy, koronaeristys tuo lisähaastetta. Todennäköisesti miehen täytyy mennä sinne, vaikka siinä on riskinsä, mutta he eivät ehkä selviä kahdestaan. Käly on tähän asti hoitanut ruokien viennin, mutta hänen työpaikallaan on jo koronaa, ja kälyllä itsellään astma. Onneksi lääkäriin saatiin yhteys etänä, ja anopin  lääkkeitä hieman uusittua. Ehkä rauha palaa maahan, kun ne alkavat vaikuttaa.

Eilen, pitkänäperjantaina, soitin anopille. Anoppi on harrastanut runojen lausuntaa. Aina kun mahdollista anoppi on lausunut runon, ja hänen repertuaarinsa on loputon. Ulkomuistissa on lukuisia, pitkiäkin runoja. Eräs niistä on Oiva Paloheimon runo Jeesus äidissä itkee. Se on kuulunut anopin pitkäperjantain rituaaleihin. Kaivoin runon esiin. Ajattelin kysäistä, vieläkö runo irtoaa? Ja irtosihan se. Anoppi osasi runon miltei sanasta sanaan. Piristyi runonlausunnasta niin että pitkät pätkät juteltiin luonnon heräämisestä kevääseen, linnuista, kesäsuunnitelmista vaikka mistä. Ihan oli niin kuin entisensä. Ihmeellinen voima runolla.

Laitan runon tähän loppuun, vaikka vähän traaginen onkin, mutta sopii pitkänperjantain tunnelmaan. Tosin nyt on lankalauantai.

 

Kuusivuotias poika ja äiti,
huntua kantain,
kirkosta kotihin käyvät,
kirkosta kotihin.
Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.

Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Äiti”, hän äkkiä kysyy,
”onko se sama Jeesus?”
”Mitenkä?” – ”Jouluna, äiti,
muistatko, myös oli Jeesus,
sellainen pieni aivan,
eikä hän itkenyt yhtään,
seimessä heinillä nukkui
eikä itkenyt yhtään.
Onko se sama Jeesus,
joka on ristinpuulla
– tällä tavalla, äiti?”

”On, hän on se sama Jeesus.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Kirkossa sanottiin, äiti,
että se toinen Jeesus
yrttitarhassa itki.
Ja sitten ne sotamiehet
tulivat sinne, ja sitten
ne veivät hänet ja löivät
nauloilla ristinpuulle
– tällä tavalla, äiti.
Löivät. Varmaan se koski,
varmaan se kovin koski,
sillä hän huusi isää ja itki…
Äiti, hän itkee nytkin,
kuuletko, koko ajan?”

”Mitenkä,? Missä itkee?”

”Sinun kohdallas aivan
kuuluu se itku, äiti.”
”Minun?” Vavahdus puistaa
äitiä niin kuin lyönti.
”Minun? eikö se itku sitten
sinulle, sinussa itke?”
”Ei, se ei itke tässä.
Jeesus heinillä nukkuu
eikä hän itke yhtään.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
syytön, huoleton poika
ja nauraa lintua, nauraa…
Varpunen hyppii tiellä,
hyppii… Oi, miten kevyt!

Jeesus äidissä itkee.

Maalinhöyryssä tuumittuna polyamorinen suhde voisi toimia

Kyllä nyt kolottaa! Käsivarret on kipeinä. Ei pysty tupakkaa huulille nostamaan. Paitsi en polta. Lopetin vuonna 2000. Mutta jos polttaisin, nyt ei pystyisi.

Jynssäsin vajan ovista maaleja pois. Kolme ovea: yksi pariovi, puuliiterin ovi ja saunan ovi. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut helpompi ja nopeampi homma tehdä kokonaan uudet ovet kuin maalata vanhat.

Vasemmassa kädessä kuumailmapuhallin, jolla sulattelin vanhaa maalia, ja oikeassa kädessä kaavin, jolla raavin. Varmaan siinä olisi pitänyt olla hengityssuojain, sulavasta akrylaattimaalista lähtee paha haju ja maalinpölyä. Niitä siinä hengittelin. Onneksi oli aika reipas tuuli, eikä ihan kaikki mennyt omiin keuhkoihin.

Maalia rapsutellessani mietin polyamorisen rakkauden hyötyjä. Minullakin voisi olla kaksi miestä; toinen kaupunkiosoitteessa ja toinen maaseudulla. Kaupunkimies olisi tämä nykyinen: kultturelli ja sivistynyt. Hänen kanssa kävisin teatterissa ja näyttelyissä, istuskelisin kahviloissa ja ravintoloissa keskustelemassa järkeviä. Kävelisin Kaivopuiston rantaa popliinitakissa.

Ja kun saapuisin maaseuturesidenssille siellä olisi puuhapate-nikkarimies odottamassa. Minua odotellessa hän olisi rakennellut kaikenlaista mitä olin listannut: tehnyt portin tien päähän, kasvihuoneen talon kylkeen, nikkaroinut vanhantyylisen pyykinkuivaustelineen, uudistanut piharakennuksen ulkolaudoituksen, Harventanut metsikköä, raivannut risukkoa, ja kääntänyt kompostin.

Tietenkin siinä sitten väistämättä tulee mieleen, minkälainen mahtaisi olla miehen toinen vaimo? Hän nyt ei ainakaan haluaisi mitään nikkarirouvaa, eikä puuhapirkkoa, sellainen hänellä jo on, eli millainen sitten? En tohdi kysyä. Veikkaan. Nuori ja kiinteä? Tyttömäinen? Ihaileva? Seksuaalisesti viriili? Ei kovin vahvatahtoinen? Hoikka ja pieni? Joku janica, noora tai jenni, joku 90-luvulta.

Ei, ei, ei! Ei kyllä polyamorinen rakkaus pitää unohtaa, ja sanoa ystäväni Kristan sanoin: ”hyvä kun on edes tuollainen” .

Ja toivoa, että mies ajattelee samoin.

 

Vöyhkän päivä

Kaikki alkoi siitä, että tiskatessa hajotin Hattara-vadin.

Hattara-astiaston rippeet ovat appivanhempieni oma häälahja. Ovat menneet naimisiin loppiaisena yli 60 vuotta sitten. Astiastosta ei ole enää montaa osaa jäljellä. Ja nyt sunnuntaina minulta meni rikki iso vati. Käytin sitä yleensä salaattiastiana, juuri sopivan kokoinen siihen. Laitan salaatin osat sektoreittain vatiin, jokainen voi siitä miksata mieleisensä.

Salaattivinkki: paistettu leipäjuusto on salaatissa mielestäni halloumia parempaa. Laitan sitä usein. Ja appelsiinipaloja. Nyt on ollut hyviä veriappelsiineja. Avokadoa. Viinirypäleitä. Meloninpaloja. Kurkkua ja salaattia. Itselleni vielä Boltsi-Marokko kasvispyöryköitä –  ne lämmitän omaan salaattiini mikrossa –  ja kermaviili-shiraza-kastiketta. Voisin syödä tätä joka päivä – ja melkein syönkin!

Takaisin rikkoutuneeseen astiaan. Päätin googlata, mistä löytyisi Hattaraa. Tori.fi stä löysinkin heti nuoren rouvan Helsingin Kalasatamasta, joka myi astiastoa, ja hänellä oli vastaava vati. Lisäksi myynnissä oli tummanvihreä Arabian uunivuoka. Sovittiin kaupat.

Ajattelin, että jos nyt lähden vatiostoksille, katsastan mitä muuta ”tarpeellista” olisi myynnissä sillä suunnalla.

Vaatesäilytys on ollut yksi ongelma. Ei ole tarpeeksi kaappitilaa. Uuteen kylppäriin mahtuisi kyllä hyvin vaatekaappi. Sellainen sinne piti tullakin, mutta kävi vähän hassusti. Löysin niin ihanan pöllötapetin ruotsalaisesta verkkokaupasta. Tapetissa on puunoksilla erilaisia pöllöjä, ja niillä on kruunut päässä. Tapetti ja pöllöt ovat niin ihanat, että en raaski laittaa eteen kaappia, joka peittäisi ne. Ei siis ole vaatekaappia, koska on pöllöt.

Mies muuten kuuli varpuspöllön vihellyksen eilen. Kerran ollaan sellainen nähtykin.

Ajattelin, että siinä kylppärissä voisi olla joku naulakkotyylinen ratkaisu. Joku rekki, mihin voisi henkareihin ripustaa vaatteet, ja pöllöt jäisivät näkyviin sen yläpuolelle. Tori.fi stä löytyikin Helsingin Laajasalosta 60-70 -luvulta peräisin oleva krominen, pitkä naulakko. Ajoin vain maalata sen mustaksi, sopii paremmin mustana, kultakin kyllä kävisi, koska pöllöjen kruunut ovat kultaa. Pitää miettiä.

Ja ihan niin kuin tv-shopissa: eikä tässä vielä kaikki! Kun katsoin myytäviä naulakoita, löytyi Sepänkadulta Ullanlinnasta valkoinen puunaulakko, jossa on ihan samanlainen ruksikoristelu kuin verannan kaiteessa. Se naulakko sopii hienosti ulos ovenpieleen. Voin siihen ripustaa kävelysauvat ja mattopiiskan.

Niinpä sitten mennä töhötin eilisen päivän noutamassa näitä hankintoja. Maksut hoidettiin etänä MobilePaylla, ja myyjät jättivät tavarat turvavälin päähän. Joka osoitteessa oli vanhemmat pienten lasten kanssa kotona.

Krominaulakkopaikassa isä tuli lyhyissä shortseissa ovelle, pahoitteli viivästymistä, jouduin hetken aikaa ovikelloa pimputtamaan. Hän oli ollut juuri videopalaverissa. Iloinen noin kolmi-nelivuotias pikkutyttö kertoi syövänsä makaronilaatikkoa. Tunnelma oli hyvä. Lapset nauttivat kotonaolosta, ei tarvitse herätä aikaisin päiväkotiin, vanhemmat ovat kotona, on leppoista ja makaronilaatikkoa. Tietenkään näin ei välttämättä joka paikassa ja aina ole, ymmärrän hyvin että tilanne voi olla hyvin stressaava vanhemmille, mutta sattumalta näissä jokaisessa tuntui olevan leppoinen kotitunnelma.

Paluumatkalla poikkesin vielä rautakauppaan ostamaan maalia naulakkoa varten ja verhotangon. Yläkerran peräkammariin minulla on ollut vanha pitsiverho jo pitkään jemmassa. Nyt sen voisi samalla asentaa.

Mies ryhtyi ruuvaus- & asennushommiin. Pojalle sanoin, että muista sitten isona aina auttaa vaimoa näissä sisustushommissa, että nainen on terve niin kauan kuin se sisustaa. Mies vastasi että ei nyt välttämättä terve, mutta elossa!

Kyllä sitä välillä itsekin miettii, että eikö jo voisi lopettaa? Miksi pitää koko ajan sisustaa? Miksi ei tule valmista? Eikö voisi jo antaa kaiken olla niin kuin on? Mutta projekteja vain tupsahtaa ja turskahtaa. Niin kuin nyt tämä. Kaikki alkoi vain siitä että se pahuksen vati hajosi! En minä niitä naulakoita olisi alkanut muuten etsimään. Ja verhotangon nyt vain ostin kun satuin rautakaupassa vain olemaan ja vastaan tuli. Tilanne johtaa niin sanotusti toiseen.

Keksin lorun itsestäni. ”Touhuaa ja touhuaa, vaan ei tule valmista. Nuttu nurin. Mikä se on?” Heti tiesivät, Vöyhkähän se. Eli minä.

Nuttu nurin on ihan ihme homma. Minulla menee usein paita nurinpäin. Olen jopa töissä huomannut, että minullahan on paita nurinpäin. Siihen on kyllä tavallaan ihan luonnollinen selitys. Jos lähden kovin aikaisin aamulla töihin, en viitsi laittaa valoja makuuhuoneeseen että mies saa jatkaa uniaan. Pimeässä kun pukee helposti nutun nurin. Mutta menee se muutenkin. Viime lauantaina oikein keskityin että saunan jälkeen laitan paidan oikein päin päälle. Niin eikö vain leggingsit sitten olleetkin vuorostaan saumat päälle päin.

Ostoksilla suhatessani kuuntelin autoradiota. Sinne sai soittaa ja kertoa, mitä hyvää koronakaranteeni on elämään tuonut, mitä tästä toivoisi jäävän käytännöksi vielä epidemian mentyä ohi. Eräs taksikuski soitti ohjelmaan ja sanoi, että asiakkaat eivät ole ollenkaan niin takakireitä kuin ennen. He ovat rauhallisempia ja ystävällisempiä, sen hän soisi jatkuvan vastaisuudessakin.

Yksi asia, minkä omassa elämässäni olen huomannut, on aamut. Minulla on tapana herätä joskus liian aikaisin. Nytkin heräsin kello 04.04, eikä minua nukuttanut yhtään. Ennen olisin yrittänyt jatkaa unia, valvonut sängyssä, kuunnellut nappikuullokkeilla radion puheohjelmia. Mutta nyt – niin kuin tänäkin aamuna– nousen ylös, alan kirjoittaa. Nautin tästä hereillä olo hetkestä. Odotan aamun valkenemista, sitä kun maisema vähitellen tulee näkyviin. Otan tämän aamu ajan ikään kuin lahjana itselleni. Eihän minulla ole mitään hätää, voinhan mennä takaisin nukkumaan tai nukkua päiväunet. Ei ole mitään pakkoa yrittää nukkua aamutunteja, jos se ei onnistu. Tämä tuntuu hyvältä.

Aamuvirkkuus on kyllä sukuvika. Äiti oli ihan samanlainen. Muistan, miten minua ärsytti, kun tulin nuorena aamuyöllä kotiin oltuani juhlimassa, ja äiti oli jo herännyt, ja puuhakkaana touhusi. Että harmitti.

Radiosta tulee lauantaisin Entisten nuorten sävellahja. Siinä muisteltiin viime kerralla, miten silloin 70-80- -luvuilla kaupat menivät kiinni lauantaisin iltapäivällä kello 14. Eikä sen jälkeen sitten ollut mitään tekemistä muuta kuin odotella iltaa. Joten nuoret kuuntelivat radiota. Nuorten sävellahjaa kuunteli jopa 1,2 miljoonaa kuulijaa, minä myös. Jake Nymanin ääni kaikuu yhä korvissa.

Minulla on monta radiota, koska tykkään sitä kuunnella. Yleensä kuuntelen YleSuomea, autossa joskus myös Novaa tai Iskelmää, mutta kotona YleSuomea tai Puhetta. Keittiössä on radio, mitä kuuntelen ruokaa laittaessa ja tiskatessa. Kuistilla on radio, mitä kuuntelen virkatessa tai aurinkoläikässä köllötellessäni. Pihalla on radio, mitä kuuntelen häärätessäni. Nyt tulee mieleen Pia, jolla on radio päällä kylpyhuoneessa ja siinä ruotsinkielinen kanava. Se on kuulemma kielikylpy. Hyvä idea! Minulta puuttuu vielä kylppäriradio, mutta se pitää kyllä vielä hommata.

No niin. Taidan mennä takaisin nukkumaan. Toisaalta, kahvihammasta kolottaa. Ehkä keitän ensin kahvit.

Hyvää päivää kaikille! Tehdään tästä hyvä päivä. Tai annetaan siitä tulla sellainen kuin tulee. Ehkä turhasta yrittämisestä ja tekemisestä kannattaa päästää irti. Tulee sellainen päivä kuin tulee. Antaa tulla.

Perintöpaperit loppuvat

Mainitsinkin tässä taannoin, että en ole hamstrannut vessapaperia, koska minulla on säkillinen velivainaan vessapaperia.

Kun hänen taloaan tyhjennettiin vuosi sitten, huomasin kaapissa jättikokoisen vessapaperisäkin, ja otin sen. Ajattelin että se nyt jos jokin on aina tarpeellista. Vessapaperisäkki tuli muun kuorman kera tänne talolle, missä olemme nyt kolme viikkoa asuneet etätöissä ja -opinnoissa.

Nyt perintöpaperit alkavat loppua. Toiseksi viimeinen rulla on käytössä.

Mutta mikä merkillinen yhteensattuma! Huomenna olisi veljen 57-vuotissyntymäpäivä, ja lauantaina on hänen kuolinpäivänsä, ja vessapaperit loppuvat juuri nyt! Menen siis vessapaperiostoksille veljen muistoksi. Hmm, varsin merkillinen tapa, mutta toisaalta ehkä juuri hänen erikoiseen persoonaansa sopiva. Luulen että hän naureskelee minulle jostakin pilven reunalta.

Taidankin ajella vessapaperiostoksille Typyllä. Typy on ollut koko talven seisontarekisterissä ja kesärenkaat alla. Olen sen nyt ottanut taas tieliikennekäyttöön, mutta en ole vielä ajanut. Siirsin vain pois tallista. Typy on veljen vanha auto, joka nyt on minulla. Häneltä jäi kolme autoa, yksi meille jokaiselle sisarukselle.

Minusta tuntuu että en ehtinyt eilen mitään. Mutta toisaalta tein kaksi ateriaa, paistoin lettuja, pesin pyykkiä yhden koneellisen, ripustin ulos kuivumaan, otin pois narulta, levittelin puolikuivat sinne tänne sisälle, illalla vielä puuhasin lämpimät leivät. Tiskatessakin menee aikaa, kun ei ole tiskikonetta. Käsin tiskatessa pitää olla varovainen. Eilen hajotin ison tarjoiluvadin. Sekin on mausoleumitavaraa: anopilta saatu Arbian Hattara-sarjaa. Astiaston on appivanhempani saaneet häälahjaksi, ja sen rippeet on nyt meillä täällä. Ei sitä ole jäljellä kuin jokunen lautanen ja pari tarjoiluastiaa. Ja nyt sitten yhtä vatia vajaampi. Se oli sopivan kokoinen salaattivadiksi. Löysin tori.fi stä samanlaisen. Ostan sen rikkimenneen tilalle.

Juttelin myös ystävän kanssa. Sekin on niin huvittavaa, että minulla on täällä hänen vanha paitansa! Se on ihan lempipaitani. Paksua, pehmeää, mutta tiivistä puuvillaa, v-aukko, beige, vähän vajaat hihat, löysä malli. Ystävä on ostanut sen 30 vuotta sitten Lillystä, Helsingin Korkeavuorenkadulta. En ihan tarkalleen muista, miten minä sen häneltä sain. Ehkä hän oli heittämässä sitä pois? Anyways, paita on ollut minulla kohta varmaan 20 vuotta. Välillä sitä piti jopa äitini, joka ihastui siihen, kun olin häntä hoitamassa. Annoin paidan äidille, ja kun hänestä aika jätti, otin paidan takaisin itselleni. Ja täällä se on, yhä käytössä. Vähän on hihansuut rispaantuneet. Ehkä niihin voisi ommella kanttinauhat. Vitsailin, että käytän sitä itse vielä seuraavat 30 vuotta, ja jätän sitten perinnöksi seuraavalle sukupolvelle. Ystäväni vastasi, että poikani tytär tulee varmasti suuresti ilahtumaan perintöpaidasta!

Sellaista menoa mausoleumissa!

 

 

Palmusunnuntai

Sunnuntaiaamu. Palmusunnuntai. Aurinko porottaa tänään sanomalehden mukaan erityisohuen otsonikerroksen läpi. Kuistilla, missä tätä kirjoitan, silmälasini tummuvat aurinkolaseiksi.

Kissa kuikuilee ikkunasta ulos, mieli tekisi mennä, mutta ei uskalla. Pelkää lintuja. Erikoinen kissa. Kun se jostain syystä loukkaantuu minulle, ja haluaa osoittaa mieltänsä, menee raapimaan isoisän nojatuolia, jossa on uusi verhoilu. Tietää, että raapiminen suututtaa minua. Olen joutunut laittamaan torkkupeiton nojatuolin suojaksi.

Kuuntelin ja katsoin – siis osallistuin – kotiseurakuntani sunnuntain jumalanpalvelukseen livestriimauksella. Verkkosivuilla oli linkki youtubesivustolle, toimi yllättävän hyvin. Kokemus oli omalla tavallaan jopa henkilökohtaisempi ja puhuttelevampi. Se että papit ja paikka ovat tuttuja, tuovat kokemukseen oman tunnelmansa. En ole oikein koskaan välittänyt television tai radion jumalanpalveluksista, ja nyt ymmärsin että se johtuu juuri siitä että ne eivät tunnu samalla tavalla tutuilta kuin tämä kotikirkosta kuultu ja nähty kokemus. Toivon että striimausta jatketaan vielä epidemian laannuttuakin. Sitä paiti kotisohvalla voi samalla kun on kirkossa virkata ja juoda kahvia.

Omasta mielestäni jumalanpalveluksen huippukohta on saarnan lisäksi lopun Herran siunaus. Nykyajan kaupunkilaispapit pitävät hyviä ja ajankohtaisia saarnoja, niitä kannattaisi muidenkin kuunnella. Luulen että moni kirkossa käymätön luulee että papit saarnaavat vain synneistä ja kadotuksesta ja helvetin lieskoista, mutta se on kyllä legendaa tai mennyttä aikaa.

Lopussa on taas Herran siunaus. Olen koukuttunut siihen. Tykkään siitä että minut siunataan tai minulle toivotetaan siunausta. Tietokoneen ruudulta katsottuna pappi sanoi sen juuri minulle. Muistan joskus nuorena päättäneeni antaa Stockmannin ovenpielessä päivystäville Pelastusarmeijan rahankerääjille aina rahaa, koska he toivottivat rahalahjoituksen antajalle aina siunausta. Mutta ei ole enää pelastusarmeijalaisia ovenpielessä. Sen ovat korvanneet oven toisella puolella olevat romanikerjäläiset. Annoin vitosen, ei tullut vastaukseksi siunausta, kiitos kyllä, hymy ja iloinen vilkutus, kun käännyin katsomaan.

Jumalanpalvelusstriimaus vei myös lapsuusmuistoihin. Lapsuudenkodin sunnuntaiaamupäivien äänimaailmaan kuului radiosta kuuluva jumalanpalvelus. Isä istui aina omalla paikallaan samassa tuolissa ikkunan vieressä. Muistan vieläkin sen äänen, joka tuolista lähti isän siihen istahtaessa ja isän äännähdyksen, eräänlaisen huokauksentapaisen. Äiti laittoi keittiössä ruokaa. Tai sitten hän oli kirkossa, koska kuului kirkkokuoroon. Aina kun kuoro esiintyi, äiti meni kirkkoon, muuten ei.

Kerran viikossa, tiistaisin, oli kirkkokuoron harjoitukset. Silloin isä luki iltasadun. Muuten hän ei lastenhoitoon osallistunutkaan. Satu oli joka kerta sama ”Sitkeä nauris” niminen satuloru Kotikartanolla -satukirjasta. Minulle on satukirja yhä olemassa. Isän muistotilaisuudessa luin saman sadun. Taidankin nyt lukea koko satukirjan läpi, kun ei ole mikään kirja kesken. Alan lukea iltasadun itse itselleni. Ooh, olenko taantumassa lapseksi jälleen? Sitähän voisi tietenkin myös alkaa pitämään sellaista iltasatuvlogia, missä lukisi entisaikojen satuja keinutuolissa. Vanhat sadut ovat joskus todella pelottavia, tai sitten niissä on joku opetus, joka on rautalangasta väännetty Jöröjukka-tyyliin.

Olin eilen töissä pitkästä aikaa, ja se oli ihanaa! Tosin kirkossa oli varsin hiljaista. Koko päivänä siellä kävi 42 ihmistä – se oli kuulemma epidemia-ajan kävijäennätys. Vertailun vuoksi vastaavana päivänä tammikuussa kirkossa kävi 1500 kävijää. Yhdet minihäät oli kappelissa iltapäivällä. Morsiuspari, viisi vierasta, pappi, kanttori ja minä. Oma tunnelmansa siinäkin.

Mies tuli nyt tuohon, lähdetään kävelylle. Sanoi että tänään on sitten se Komisario Palmun päivä. Eilen illalla katsottiin Saturday Night Fever Yle Teemalta. Siinä on sitten hyvä musiikki. Ja John Travolta on niin cool, ja mikä tanssija! Itsekin innostuin nousemaan tuolilta ja ottamaan parit tanssiaskeleet. Aamulla herätessä päässä soi vielä elokuvan musiikki.

Vein postilaatikolle pienen korin. Siinä korissa oli muuten meidän häissä riisit. Nyt korissa on makeisia ohikulkijoille ja virpojille. Tosin niitä ei ehkä tule. Naapuruston lapset ovat jo kasvaneet, eivät enää leiki noitaa. Mutta minulla on tallessa virpomisvitsat menneiltä vuosilta. Laitoin ne peltiseen maitotonkkaan koristeeksi. Rairuohon kylvin toissapäivänä. Saa nähdä ehtiikö kasvaa pääsiäiseksi. Joka vuosi sama juttu. En muista sitä kylvää ajoissa.

Koronaränsistyminen ja kello viiden tee

Kello 5.54 perjantaina 3.3.2020

Yöllä on tullut joulu. Lumi satanut maahan. Puiden oksat lumessa. On oikein kaunista, mutta kuka nyt haluaisi lunta maahan enää tässä vaiheessa, kun narsissit on ruukuissa, leskenlehdet ojan pientareilla ja pikkulinnut laulavat titityy. Onneksi en ennättänyt vaihtaa kesärenkaita.

Nyt on kulunut tasan kolme viikkoa siitä kun tulin tänne maalle. Olen tehnyt väliaikaisen muuttoilmoituksen syyskuun loppuun asti. Posti tuo ”onnea uuteen kotiin” -kirjeitä eri tahoilta; sähköyhtiöiltä ja lainalaitoksilta. Muuttolainaa saisi näppärästi.

Toissa päivänä käytiin kaupungissa. Piti käydä ostamassa pojalle uudet koulukirjat seuraavaa, kevään viimeistä, opiskelujaksoa varten. Samalla haettiin kotoa pojan rummut. Vitsailin että perustetaan tanssiorkesteri: poika soittaa rumpuja, minä trumpettia ja mies kitaraa. Kukaan meistä ei osaa soittaa kitaraa, eikä trumpettia, mutta sellaiset kyllä löytyy, kaikkea on.

Tehtiin piharakennuksen toiseen päätyy,  autokatokseen, ”man cave”. Paikka, missä voi soittaa rumpuja. Autokatoksessa ei ole lattiaa, pelkkä sepeli, mutta peitin lattian vanhoilla matoilla, vein seinustalle pitkät penkit – entiset Lohjanharjun tanssilavan penkit muuten, ostin kerran kirpparilta. Seinälle kiinnitetään chin pack -laite. Vekotin, missä voi treenata vatsalihaksia. Siinä roikutaan käsivarsien varassa, jalat ilmassa ja nostellaan jalkoja ylös. Ostin se pari vuotta sitten, ja on ollut siitä pitäen pahvilaatikossa. Se on jäänyt kokoamatta, koska siinä on niin monta osaa ja hankalat kokoamisohjeet, että masentuu välittömästi kun avaa laatikon. Eikä sille laitteelle ole ollut oikein järkevää paikkaa, mutta luulen että autokatos voisi olla hyvä.

Kaupungissakäyntipäivänä koin myös iloisen yllätyksen, kun pitkästä aikaa meikkasin. Meikkivoidetta, kulmat kuntoon ja huulipunaa. Ja kas, peilistä katsoi entinen minä! Rupsahtaminen olikin vain meikin puutetta. En ole viitsinyt meikata, mutta ehkä pitäisi.

Eräs ystäväni kertoi vaihtavansa vaatteita joka päivä klo 16. Siihen asti hän on lököverkkareissa, mutta iltapäivällä vaihtaa parempaa päälle – ja istahtaa katsomaan brittien huippumallit haussa -ohjelmaa. Vaatteiden vaihdosta ja siistiytymisestä tulee ryhtiä päivään ja olemiseen.

Minä mietin, josko alkaisi juomaan kello viiden teen joka päivä. Pistäisi mekon päälle, kattaisi pöydän kauniiksi, sytyttäisi kynttilän. Ja meikkaisi itselleen entisen naaman. Ettei koronaränsisty.

 

Tulevaisuus koronan jälkeen

Keskiviikkona 1.4.2020 klo 7.57

Talo on hiljainen. Vain kissa ja minä hereillä. Pojan lukion neljäs jakso päättyi eilen. Nyt on kaksi päivää vapaata, seuraava koulupäivä on vasta perjantaina, joten hän valvoi myöhään pelaten netissä, ja nukkuu nyt pitkään.

Mies teki omia töitään puolille öin. Minä olin siinä vaiheessa nähnyt unia jo pari tuntia, kun hän tuli yöpuulle.

Mutta miten ihana onkaan hiljainen, nukkuva talo. Illalla laitoin pataleivän alulle, kohta pistän kohta uuniin. En ole ennen tehnyt pataleipää, nyt tulee kokeiltua kaikenlaista.

Kuten haiku-runoja! Sunnuntain lehdessä innostettiin haikurunojen kirjoittamiseen. Päätin kokeilla. Sehän on varsin hauskaa. Tässä yksi tekemäni:

”Suklaa ilona.

Teen vyöhön uuden reiän.

Koronakilot.”

 

Nyt huomaan sauvakävellessäni laskevani tavuja, miettiväni uutta haikua. Saa nähdä, montakohan haikua minulla on tehtynä, kun korona-aika päättyy? Ja montakohan torkkupeittoa olen virkannut? No en välttämättä kovin monta, kun pitää välillä purkaa virheiden takia. Jouduin purkamaan peitosta 15 senttiä! En ollut huomannut, että peitto oli alkanut reunoista kaventua, siitä oli tulossa pyramidi. Eräänlainen pyramidihuijaus siis! Siitäkin tein haikun.

”Virkkasin väärin.

Monta riviä sutta.

Purin ne. Surin.”

 

Vitsailtiin perheen kanssa, miltä mahdamme näyttää kun tämä loppuu. Monta kiloa lihavampia kaikesta herkuttelusta, ja tukka kuin Jöröjukalla. Minun olisi pitänyt mennä kampaajalle ajat sitten. Jotenkin se venähti, ja nyt kampaaja on ilmoittanut laittaneensa liikkeen toistaiseksi kiinni. Miehellä on helpompaa. Vetää partakoneella päätä kaljuksi. Ja poika haluaa kasvattaa tukkaansa.

Sauvakävelyllä –paitsi että mietin haiku-runoja– ihmettelin hiljaisuutta ja autiutta. Missään talossa ei näkynyt mitään liikettä. Autoja oli pihassa, pihalle nostettu tuolit ja pöydät kuin päiväkahvittelijoita odottamaan, mutta ei ketään.

Mieleen tuli dystooppisia ajatuksia. Mitä jos kaikki makaavat kuolleina kodeissaan? Ja minä vain täällä sauvon ohi. Olin niin ajatuksissani, että säikähdin, kun metsäpolulla vastaan tuli vanha pariskunta koiran kanssa. ”Ihmisiä!” Säikähdyksestä toivuttuani sanoin että kiva nähdä että täällä on muitakin. Toivotin hyvät jatkot.

Autoilijoita näkee välillä. Nostan kaikille kättä. Siitä tulee hyvä mieli. Postinkantajan perään huutelin kiitokset. Ehkä tämä aika muuttaa meitä siinä mielessä, että huomioimme toisiamme paremmin. Arvostamme toisiamme enemmän. Ja kannustamme toisiamme enemmän. Toivottavasti hyvä jää jäljelle.

Tulevaisuus. Sitä tässä on miettinyt. Milloin se on? Ja minkälainen? Kaikki kevään menot on siirretty tulevaisuuteen. Nykyhetki on ripoteltu sinne tänne tulevaisuuteen. Stand-up show, mihin meidän piti pojan kanssa mennä, on lokakuussa. Samoin Pietarin baletti. Tuure Kilpeläisen & Kaihon karavaanin konsertti on vasta huhtikuussa 2021!

Minkälainen pääsiäisestä tulee? Olen ollut töissä viimeiset kahdeksan vuotta pääsiäisenä. Nyt työvuoroja ei ole. Olisi aikaa ja tilaisuus kutsua ihmisiä kylään. Paistaa karitsaa, laittaa pashaa ja kulitsaa. Mutta voiko nyt ketään kutsua? Ei kai. En tiedä. Ulos syömään, parin metrin päähän toisistaan?

Suunnittelin että Typy-auton otan ainakin käyttöön pääsiäiseksi. Tehdään pääsiäisajelu. Käydään Raaseporin linnan raunioilla ja jos joku vanha lähikirkko olisi auki satunnaisille kävijöille, voisi käydä sytyttämässä kynttilän. Jostakin ravintolasta voisi ostaa ruokaa mukaan, ajaa tien varren P-paikalle. Sellaiselle, missä on pöydät. Levittää siihen pöytäliina ja syödä. Termarista kahvit. Pojalle ehkä piilotan pääsiäismunan, vaikka se tietenkin on hänestä hirveän lapsellista. Viime keväänä löysin vuosia sitten piilotetun pääsiäismunan olohuoneen lampusta.

Itsenäisyyspäivääkin jehdin miettimään. Enpä usko että niitä vietetään presidentinlinnassa ensi kerralla, tai vietetäänkö enää koskaan? Kaikki Suomen silmäätekevät ja tärkeät samoissa kekkereissä. Mikä epidemialinko!  Pahempi kuin Tiroli. Sehän olisi aika katastrofi, jos siellä joku pöpö lähtisi leviämään. Mitenhän niitä sitten vietetään? Vai jättävätkö vain kättelyt tekemättä? Ja miten itse viettää, jos itsenäisyyspäivän sohvavastaanotto television ääressä jää.

Eilisessä Hesarissa oli juttu Defoen Ruttovuodesta. Kirjassa on kuvaus tunnelmasta ruttoepidemian vihdoin päätyttyä ja elämän palauduttua normaaliksi. ”Taivas , mikä muutos täällä on tapahtunut! Kun kävin täällä viime viikolla, täällä ei näkynyt juuri ketään. Ihmeellistä! Tämä on kuin unta!”

Tällä hetkellä normaali elämä tuntuu unelta. Mutta jonakin päivänä se tapahtuu. Kaikki on niin kuin ennen. Tai ainakin melkein.

Menen katsomaan, miten pataleipä voi.

Ps. Ai niin, nyt on aprillipäivä. Piti kertoa hauska ja tosi juttu. Olin kerran työvuorossa kirkossa aprillipäivänä. Sattui olemaan torstai, ja silloin kirkossa on aina puolilta päivin ns. viikkomessu. Messun jälkeen olin sakastissa auttamassa papilta pois messukasukkaa. Pappi kertoi, että oli miettinyt,  mitä jos sanoisi saarnan lopuksi ”Aprillia!” Sellaisia velikultia.