Adventti, paras aika vuodesta!

Kyllä tämä adventin aika on ihmisen parasta aikaa. Siinä on parasta pitkä kesto. Kaikki muu lurahtaa niin nopeasti ohi. Juhannuskin on oikeastaan vain yksi päivä ja yö tai korkeintaan viikonloppu, miten sen nyt laskee ja viettää. Kaikki on lyhytkestoista – paitsi joulunaika. Tätä kestää melkein kuukauden. Hitainkin ehtii mukaan.

Ja pitkästä kestosta johtuen joulunaika sisältää paljon ja monenlaista. On joulukonsertteja, yhteislaulutilaisuuksia, Lucian päivä, itsenäisyyspäivä, pikkujouluja, joulujuhlia, riisipuuroa, illallisia, joulumarkkinoita ja -myyjäisiä, erilaisia tapaamisia ystävien kanssa, kodin koristelemista, kynttilöitä, havuntuoksua, joulupimpelipomtaustamusiikkia. Vaikka mitä.

Ihanaa, kun ei tarvitse mennä ostoskeskuksiin tai tavarataloihin etsimään lahjoja! Koska vietämme joulua aikuisten kesken, emme osta toisillemme lahjoja. Alkoi tuntua aika hölmöltä että kaikki ostavat toisilleen lahjan ja ovat siitä stressaantuneita, ja ostavat loppujen lopuksi todennäköisesti jotakin turhaa ja tarpeetonta.

Tänä jouluna jokainen hankkii vain yhden lahjan. Arvoimme, kuka ostaa kenellekin. Ohjeistuksena on, että lahja on mieluiten kierrätetty tai itse tehty. Minulla kävi hyvä arpatuuri. Tiesin heti, mitä antaisin lahjaksi. Voi kun tekisi mieli sanoa, mutta en voi, ettei se paljastu! Sen verran voin paljastaa että lahjassa on sekä itse tehty että kierrätetty osuus – kuin myös jotakin uutta. Kerrassaan nerokasta.

Myös tarjoilujen osalta jaoimme tehtävät hyvissä ajoin. Jokainen sai itse ehdottaa, mitä toisi yhteiseen joulupöytään. Molempien näiden päätösten takia en tunne minkäänlaista stressiä, huolta tai kiirettä joulun suhteen.

Olen myös kerrankin osannut ottaa työvuoroja siten, että en väsytä itseäni liikaa. Myös muita tapaamisia ja menoja olen onnistunut räätälöimään sopivasti. On mukava rauhan tuntu ja energinen olo. Aamuni aloitan sitruunanmehu-tyrnishotilla.

Tämä mukavan leppoisa joulunodotuksen aika päättyy härdelliin ja kliimaksiin. Jouluaattona kokoonnumme lähisuvun kesken meille. Kun aatto on vietetty asianmukaisin seremonioin, minä lähden jouluyöksi töihin. Ja kun palaan töistä, voin nukkua muutaman tunnin, kunnes pitääkin jo lähteä lentokentälle. Meillä on joulupäivän aamuna lomalento Madeiralle. Toisin sanoen aatosta tulee pitkä ja vähäuninen. Saa nähdä, miten ja millä voimin siitä selviän…

Ketä äänestäisi?

Äänestäisikö ylimielisen oloista arroganttia, joka viittaa usein puheenvuoroissaan kanssaehdokkaisiinsa etunimellä tyyliin ”kun Pekka ja Li äänestivät meidät Natoon”? Vai äänestäisikö jäykkää ja hidasta, jonka ylipitkän, liian perusteellisen ja kaukaa alkavan vastauksen aikana tekee mieli lähteä tekemään voikkari? Vai äänestäisikö ehdokasta, joka selvästi on älykäs, mutta introvertti ja sosiaalisesti rajoittunut? Vai ehdokasta, joka on kyllä pätevä ja kokenut, mutta aiheuttaako hänen henkilökohtaiset ominaisuutensa ongelmia ulkomaisissa kontakteissa? Vai ehdokasta, jolla on opettajamaisia maneereja? Vain muutamia ehdokkaita mainitakseni.

Aikaisemmin äänestäminen ei ole ollut vaikeaa. Sen on voinut tehdä puolihuolimattomasti. Ei se nyt kovin pieleen voi mennä. Nyt on toisin. Elämme niin epävakaita aikoja, presidentillä tulee olla kriisinsietokykyä. Hänen tulee olla luotettava ja varma, sellainen jonka käsiin uskaltaa isänmaan ohjat antaa. Presidentin tulee pystyä olemaan kriisiajan presidentti. Tällaisia asioita ei ole aiemmin joutunut pohtimaan.

Monilla ehdokkailla on hyviä ominaisuuksia. On paljon kokemusta ja kontakteja. Ja kaikilla on myös ominaisuuksia, jotka ärsyttävät ja huolestuttavat.

Vaaleihin ei ole kun reilu kuukausi. En tiedä, ketä äänestän. Haluaisin äänestää niin että en myöhemmin kadu. Vaalikoneista ei ole hyötyä. En ajattele että presidentin pitäisi olla kanssani kaikesta samaa mieltä.

Presidentin valinta on vähän sama asia kuin valitsisi itselleen pomoa. Pomoa pitää voida kunnioittaa. Häneen pitää voida luottaa. Pomo on johtaja, hän joka tietää miten missäkin tilanteessa tulee toimia. Pomon pitää olla viisas, kaukokatseinen, visionäärinen, henkisesti vahva. Hänellä pitää olla paineensietokykyä. Hänen pitää olla lahjomaton, rohkea.

Kuka heistä on sellainen?

En tiedä vastausta. Toivottavasti television vaalitentit tulevat auttamaan valinnassa.

Linnun siemenet -mininovelli

Mies avautuu ystävälleen. ”Syntymäpäivälahjan keksiminen vaimolle on tuskastuttavan vaikeaa. Yleensä epäonnistun. Näen vaimon ilmeestä että lahja on pettymys, se harmittaa. Mutta tällä kertaa keksin lahjan, mikä varmasti osuu oikeaan ja ilahduttaa.”

”Mikä se on?” ystävä kysyy.

”Vaimoni on tyttönimeltään Tiainen. Ja hän pitää kovasti pikkulinnuista. Viimeksi rautakaupassa käydessäni keksin – linnunsiemeniä! En ollut koskaan tullut ajatelleeksi että tosiaan, rautakaupassa myydään linnunsiemeniä. Ostin ison pussillisen. Jos kaikki itävät onnistuneesti, siitä tulee iso parvi, ainakin tuhat pikkulintua!”

Ystävä: ”Mahtava lahja! Vaimosi pitää siitä varmasti! Mitä pikkulintuja niistä siemenistä tulee? Punatulkkuja? Mustarastaita? Vai mitä?”

Mies: ”Sitä en tiedä. Pussissa luki vain että pikkulinnun siemeniä. Oletan että se on jonkinlainen sekoitus eri lajeja. Toivon että ainakin mustarastaita. Niiden laulusta vaimo erityisesti pitää.”

Ystävä: ”Entä jos ne pikkulinnut, jotka niistä siemenistä itävät, eivät sovellu tähän ilmanalaan. Jos ne on vaikka jotain trooppisia lintuja, papukaijoja tai sellaisia.”

Mies: ”En usko että niin kävisi. Ostinhan siemenet kotimaisesta rautakaupasta enkä mistään verkkokaupasta. Uskoisin että rautakauppa myy linnunsiemeniä, jotka sopivat ilmanalaamme, ihan niin kuin heidän myymänsä kukansiemenetkin. Eihän rautakauppa myy sellaisten kukkien siemeniä, jotka eivät täällä eläisi, jotakin kaktuksen siemeniä tai sellaisia.”

Ystävä: ”Olet aivan oikeassa. Niin sen täytyy olla.”

Mies: ”Hieno tunne, kun kerrankin onnistuu löytämään sopivan lahjan vaimolle!”

Lajikato ruokapöydässä

Jossakin television lukuisista remonttiohjelmista bostonilainen nainen remontoi vanhaa huvilaa. Pihapiiriin asennettiin tekonurmi. Nainen kehui sen olevan aivan ehdoton. Olihan tekonurmi aina vihreä, aidonnäköinen ja sitä ei tarvitse kastella. Tekonurmen asentamisesta saikin jonkinlaisen korvauksen juuri siitä syystä että vettä säästyy. Silti hirvitti.

En ole asiantuntija, mutta tuntuu siltä että tekonurmi ei nyt varsinaisesti tee hyvää lajikatoa ajatellen. Eikö kuitenkin kaikki ökkömönkijäiset ole tarpeellisia ja jos ne katoavat, katoavat myös linnut. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vanhassa intiaanipäällikön sanonnassa on vinha perä: ”Vasta sitten kun viimeinen puu on kaadettu, vasta sitten kun viimeinen joki on myrkytetty, vasta sitten kun viimeinen kala on pyydetty, vasta sitten me huomaamme ettei rahaa voi syödä.”

Viime aikoina on tullut syödyksi paljon kananmunia. Johtuu siitä että innostuin fetamunakkaasta. Pannulle fetapaloja ja kun ne sulavat, sekaan kanamunia, sekoitetaan. Lopuksi päälle pieniä paprikakuutioita ja yrttejä jos on. Fetamunakas on täyttävä ja hyvänmakuinen. Sopii leivän päälle ja evääksi. Muukin perhe syö paljon kananmunia eri muodossa, joten kananmunankulutus on huipussa.

Olemme vitsailleet että ei kai me syödä kananmunia sukupuuttoon? Siinä menisi sitten kanatkin. Olemme syöneet sukupuuttoon jo pienet ruisnapit. Sekä Meripoika-ruisnäkkärin. Niitä ei enää ole. Olivat niin hyviä, söimme kaiken. Erittäin aiheellisena huolena voidaan siis pitää mahdollisuutta että tätä menoa kananmunatkin loppuvat. Tai feta. Tai molemmat.

Oletko lukenut omaa päiväkirjaasi?

Etsin kirjekuoria piironginlaatikosta. En löytänyt. Sen sijaan löysin vanhoja päiväkirjavihkoja. Ne ovat ajalta ennen pojan syntymää ja hänen varhaisvuosiltaan. En muista, milloin lopetin päiväkirjan pitämisen. Ehkä silloin kun ryhdyin pitämään blogia. Ja siitäkin on jo yli kymmenen vuotta!

En uskaltanut avata vihkoja. En tiedä, uskallanko ikinä. Pelottaa tietää, mitä vuodatuksia niissä on. Ehkä pettyisin itseeni. Sehän vasta kamalaa olisi! Todennäköisesti siinä kävisi juuri niin. Ihmettelisin omia ajatuksiani. Olisin vieras itselleni.

Äitini piti aktiivisesti päiväkirjaa. Niistä oli paljon iloa hänelle muistisairauden vuosina. Luimme päiväkirjoja äidille ääneen. Päiväkirjat palauttivat vanhat, hyvät ja toimeliaat ajat mieleen.

Äidin päiväkirjoja lukiessa ihmettelin mielessäni hänen kirjoitustapaansa. Äiti ei tunteillut. Ei kertonut, miltä kokemukset, tapahtumat häneen vaikuttivat, mitä ajatuksia toivat. Minun mielestäni äidin päiväkirjat olivat turhaa lätinää, pelkkää linnunlaulua ja auringonpaistetta. Mutta toisaalta niitä kehtasi lukea, jopa ääneen – toisin kuin minun päiväkirjojani. Kun minä joskus istun muistisairaana keinutuolissa, en todellakaan kehtaa kuunnella omia päiväkirjojani ääneen luettuna.

Ehkä joku lukee minulle näitä blogitekstejä. Tuskin kyllä pystyisin näitäkään kuuntelemaan. Korvat punoittaisivat häpeästä. Olisikohan äiti pitänyt blogia, jos se hänen elinaikanaan olisi ollut mahdollista? Ehkä. Niitä olisi mielenkiintoista lukea näin jälkikäteen.

Jäävätkö minun blogiin vuodattamani tekstit someavaruuteen ikuiseksi ajaksi? Joku kaukainen sukulainen tulevaisuudessa sitten lukee ja ihmettelee tämän ajan elämänmenoa ja ajatuksia. Jos asiaa katsoo taaksepäin, niin olisihan aivan uskomattoman hienoa saada tietää, mitä tuntematon esiäiti teki ja ajatteli vaikka 1700-luvulla. Sehän on harmi että tavallisten ihmisten elämästä on jäänyt niin vähän tuleville sukupolville. Lähinnä viranomaismerkintöjä kirkonkirjoissa ja oikeuslaitoksissa sekä kirjeitä. Se ongelma on poistunut internetin myötä. Meistä jää jäljelle paljon. Enimmäkseen roskaa. Tai turhaa.

Minun nimeni on…

Minkä nimen antaisit itsellesi?

Ihmisen kutsumanimestä pystyy päättelemään, millä vuosikymmenellä hän on syntynyt. Vanhemmat kuvittelevat olevansa yksilöllisiä, mutta todellisuudessa antavat samoja nimiä kuin muutkin.

Mieheni on Markku, tyypillinen 50-luvun nimi. Minä taas Minna, minnat syntyivät 60-luvulla. Äiti kertoi miettineensä nimeksi myös Saria. No ei olisi ollut yhtään persoonallisempi vaihtoehto sekään. Minun jälkeeni syntyivät Laurat, Sannat, Emmat, Katjat, Heidit.

Sofiat, Jessicat, Juliat ja Sarat taisivat syntyä 90-luvulla.

Tämän ajan nimet eivät kerro sukupuolesta ja ovat usein luontoaiheisia, kuten Utu, Otava, Pyry, Tintti tai Valo.

Omaa nimeään ei oikeastaan mieti kovin usein tai ei koskaan. Tavallaan sitä ei itse käytä. Kukapa kutsuisi itseään omalla etunimellään sitten lapsuuspäivien tyyliin ”että ”nyt Minna menee nukkumaan”. Nimi on vähän niin kuin osoite, puhelinnumero tai sotu, se on mikä on. Siihen on tottunut.

Monilla meistä on lempinimi. Niiden suosio perustunee sille, että ristimänimi ei kuvaa ihmisen persoonaa, lempinimi taas tekee sen. Se kuvaa sitä, minkälainen ihminen on.

Ehkä johtuen siitä etten koe itseäni Minnaksi, olen sekä itse että oma perheeni aina antanut minulle erilaisia kutsumanimiä. Olen ollut mm. Pöräys, Pipsa-Possu, Pulis, Muumi-kuningatar, Hyasintti jne. Samaistun niihin kaikkiin, olen niistä ylpeä ja kannan kaikkia nimiä onnellisena.

Mutta minkä nimen antaisin itselleni? Jos minut ristiäiset olisivat nyt kun olen 56-vuotias, antaisin itselleni nimeksi Ilona. Se kuvastaisi eniten persoonaani ja sitä mitä haluaisin olla muille. Ei varmaan olisi tullut äidille mieleen vuonna 1967 antaa minulle nimeksi Ilona?

Digi- ja väestötietojärjestelmän mukaan Ilona on etunimenä 4704 naisella. Toisaalta sama tietolähde kertoo että Ilona on ensimmäisenä etunimenä yhteenä 19137 henkilöllä. Jos niistä on naisia on siis vajaa 5.000, niin mitähäh, onko muka noin 14.000 miehellä tai muulla Ilona-nimi? Hämmentävä tilasto…

Ilonasta on modernimpi versio Ilo. Se on sukupuolineutraali nimi, mutta annettu tilaston mukaan useammin pojalle kuin tytölle.

Lapsi on ”mystery box”, ei voi tietää mikä ja minkälainen hänestä tulee. Ehkä juuri tähän ajatteluun perustuvat nykyiset neutraalisuuteen pyrkivät nimet, vaikka niissäkin voi olla vahva konnotaatio. Mitä jos Ilosta tuleekin Suru? Olisinhan minäkin voinut olla Ilona vanhemmilleni Suruna. Varmaan olinkin.

Pitäisikö ihmisen saada valita itse itsensä nimi? Vanhempien valitsema nimi voisi jäädä toiseksi nimeksi. Ehkä kaikilta 50-vuotiailta voisi kysyä, haluatko olla loppuelämän sen niminen kuin olet, vai olisiko jo aika päättää itse, kuka, mikä ja minkälainen haluat olla.

Toisaalta.

Kerran hoidin raha-asiaa, joka pelotti. Pöydän toisella puolella oli pankkivirkailja. Hänen nimensä oli Markku. Sanoin hänelle, että minua pelottaa, mutta luotan sinuun, koska nimesi on Markku. Markut ovat luotettavia. Ehkä sama juttu on omassa nimessänikin. Ehkä minnat kuvitellaan luotettaviksi, hyvin työnsä tekeviksi, positiivisiksi ja ties miksi hyväksi. Ehkä Minna on hyvä nimi, ehkä nimen ei kannatakaan kuvata sitä mikä haluaisin olla vaan sitä mitä ihmiset luulevat että olen. Olen siis Minna.

Ja Pöräys, Hyasintti, Muumi-kuningatar ja niin edelleen.

Voi olla että niin isoa hautakiveä ei ole, mihin kaikki nimeni mahtuisivat.

Suomen nimi on Suomi. Se tarkoittaa sinistä ja valkoista. Tuttua, raikasta, kaunista, turvallista, kotoista. Ruisleipää, kaurapuuroa ja karjalanpiirakoita. Sitä että voi luottaa. Puhdasta vettä ja ilmaa. Kaikkea mitä rakastan ja arvostan.

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Lintuparveke

Viime joulun jälkeen tilasin alennusmyynnistä ilmatäytteiset, valaistut kaksimetriset hahmot – joulupukin, poron ja lumiukon. Ajattelin että ne täyttäisivät parvekkeen seuraavana jouluna. En edes avannut paketteja, pistin saman tien sellaisenaan jemmaan yläkaappiin. Kun sitten kausivalokausi (hauska sana!) alkoi, kaivoin hahmot esiin ja ryhdyin virittämään niitä parvekkeelle.

Mikä pettymys! Toimiakseen koristeet pitää olla koko ajan kytkettynä pistorasiaan. Niiden sisällä on puhallin, joka puhaltaa ilmaa koristeisiin. Jos töpselin vetää seinästä, ilmantulo lakkaa ja hahmo lyyhistyy. Puhallin pitää kovaa ääntä. Taas tällaista kiinalaista p–kaa, ajattelin. Olin tilannut hahmot suomalaisesta verkkokaupasta. Olisihan se pitänyt arvata, missä päin maailmaa tällaiset valmistetaan.

Kiukusta toivuttuani piti miettiä suunnitelma uusiksi. Löysin kukkakaupasta sopivankokoisen joulukuusen, tökkäsin sen isoon ruukkuun ja laitoin valot tuikkimaan. Lähi-Alepassa huomasin linnunsiemeniä. Ostin pussin ja laitoin siemenet tarjolle kukkaruukkutelineisiin sijoittamiini kippoihin. Nyt parvekkeesta on tullut lintujen lounasbuffeet. Siellä käy mustarastaita, tali- ja sinitiaisia ja varpusia. Niiden touhuja on kiva seurata.

Päivittäin lakaisin linnuilta parvekkeen lattialle tippuneet siemenet ettei vain hiiret ja rotat löydä buffetpaikkaa. Tottakai parveke ”kakkaantuu”, mutta ei se mitään. Siivoan sitten keväällä. Nyt nautin linnuista.

Niinpä en yhtään ihmetellyt, kun tämän päivän (5.12.23 A12) Hesarissa oli juttu nuoresta naisesta Roosa Prusilasta, jonka masennus on hellittänyt, kun hän ryhtyi ruokkimaan pihapiirin lintuja ja ystävystyi niiden kanssa.

Oman linturuokinnan innoittamana olemme päättäneet perhepiirissä ostaa kimppalahjan appiukolle. 90-vuotias appi asuu yksin, sairastaa Alzheimeria ja pääasiallinen ajanviete on television katselu ja lehtien lukeminen. Kodin ulkopuoliset aktiviteetit eivät kiinnosta. Joululahjaksi sisustamme hänen parvekkeestaan lintubuffetin.

Appi on luontoihminen, koulutukseltaan biologi, syntynyt pikkupaikkakunnalla Pohjois-Savossa. Luonto on ollut hänelle aina tärkeä. Vapaa-aika on kulunut mökillä kalastaen, marjastaen ja sienestäen. Ne puuhat ovat viime vuosina jääneet. Ja koska hän ei nyt enää pääse luontoon, luonto voi lintujen muodossa tulla nyt hänen luokseen. Toivottavasti lintujen tarkkailu ja niiden ruokkiminen tuovat iloa ja puuhaa hänen tuleviin päiviinsä.

Peliterapiaa

Hesarin ma 4.12.23 pääkirjoitussivulla osaltolla ”Muut lehdet” Mikrobitin päätoimittaja ennustaa peliterapioiden boomia masennuksen ja aivosairauksien hoidossa. Loistava idea! Mietin samansuuntaisia ajatuksia viime viikolla, kun kävin ystäväni kanssa pakohuoneessa.

Pakohuone eli escape room on arvoituspeli. Ideana on että menette huoneeseen, missä on lukittuja asioita, esineitä, jonkinlainen tarina, jota yritätte ratkaista. Kun saatte lukkoja auki, niiden sisältä paljastuu asioita/esineitä jotka vievät tarinassa eteenpäin ja saatte taas jonkun seuraavan lukon avattua. Kun kaikki arvoitukset on ratkaistu, salaovi seuraavaan huoneeseen avautuu ja peli jatkuu siellä.

Olen osallistunut pakohuoneeseen kaksi kertaa, enkä kummallakaan kerralla ole onnistunut pääsemään sinne toiseen huoneeseen. Eli peli on jäänyt ratkaisematta. Siitä huolimatta kokemus on ollut kiva. On kivaa yrittää yhdessä ratkaista arvoituksia, selvittää salaisia koodeja ja yrittää ratkaista mysteeri. Aivot saavat työtä ja yhdessä ratkaisun keksiminen on palkitsevaa.

Viime viikolla lähetin palautetta pakohuoneyritykselle. Ehdotin että he kehittäisivät pelistä ”senioriversion”. Nykyisissä versioissa peliaikaa on yksi tunti. Se on vähän. Aikaa vastaan pelaaminen tuo lisähaastetta. Olisi mukavampi pelata rauhallisemmin. Se onnistuisi jos peliaikaa olisi esimerkiksi tuplaten eli kaksi tuntia. Pelihuoneen valaistus oli hämärä. Joten senioriversiossa pitäisi olla riittävästi valoa. Oli vaikea yrittää tihrustaa pieniä kirjaimia kirjainlukosta pimeässä huoneessa. Varsinkin kun olin kyllä muistanut ottaa mekon taskuun lukulasikotelon, mutta sen sisältä oli jäänyt lasit pois.

Senioripakohuoneita voisi olla tarjolla keskellä kirkasta päivää. Eläkeläiset pääsevät tulemaan muulloinkin kuin illalla. Näin pakohuoneyritysten aukioloaikaa voisi lisätä. Antaa nuorten ja virkeiden ratkaista arvoituksia nopeasti, pimeässä ja illalla.

Uskoisin että senioripakohuoneella olisi kysyntää. Toivottavasti tulevaisuuden vanhustentaloissa olisi pakohuoneita ajanvietteenä. Ne jos mitkä ovat terapiapelejä. Rasittavat sopivasti aivoja, lisäävät yhteenkuuluvuutta, yhteisöllisyyttä ja sosiaalisia taitoja.

Suositellen lämpimästi kokeilemaan pakohuoneita, jos pidät arvoituksista ja aivopähkinöistä. Älä anna nimen hämätä. Niissä ei ole mitään pelottavaa. Sopivan kokoinen ryhmä on onnistumisen kannalta tärkeää. Jos on liian monta osallistujaa, menee sähläämiseksi. Toisaalta liian pieni ryhmä ei ole välttämättä tarpeeksi. Sanoisin että 3-4 osallistujaa on juuri sopiva määrä dynamiikan ja ratkaisun löytämisen kannalta.

Muistatko vielä MicMacit?

Sunnuntain Hesarin välistä putosi satasivuinen Tokmannin kuvasto. Eipä ole mokomaa näkynyt aikoihin! Tuli mieleen muinaiset Anttilan ja Seppälän kuvastot. Anttilan kuvasto oli legendaarinen koko perheen tavarataivas. Ukot tutkivat tarkkaan naisten alusvaatesivustot. Paremman puutteessa ne korvasivat pornolehdet. Mitä ei ollut Anttilan kuvastossa, sitä ei ollut edes olemassa. Siinä oli kaikki.

Seppälän muoti toi maailman vaatetrendit – tosin hivenen jälkijunassa – joka niemeen, notkoon ja saarelmaan. Kyllä mahtaisi nykynuori ihmetellä, että miten sitä pärjättiin, kun ei ollut internettiä ja sen tarjontaa. Kaikki maailman vaatteet ovat nyt saatavilla yhdellä napinpainalluksella. Paketti tupsahtaa kotiin kannettuna vaikka Kiinasta ja tuo mitä tilaa. Utopistinen ajatus. Ennen vanhaan paketit olisivat jääneet tulliin.

Helsingissä Vuorimiehenkadulla sijaitsi MicMac. Siellä oli suuren maailman tuntu, eikä siellä maalaistyttö uskaltanut sanoa mitään – edes päivää – ettei paljastuisi. Isotaskuiset MicMacit olivat cooleimmat. Muita merkkejä oli Beavers ja Lee Cooper. Kyllä kai Leviksiäkin oli, en muista sitä. Huomio oli niin niissä MicMaceissä. Ropposten tytöillä oli sellaiset. Ai että kävi kateeksi. Sain ensimmäiset farkut ala-asteella. Nolointa oli että ne olivat merkiltään Autere. Autere!!!! Miten sen nimisiä farkkuja voi edes olla olemassa. Vieläkin häpeän puna nousee poskille.

Vaatteita ei ostettu kovin usein. Ei ollut montaa toppia tytön vaaterekissä. Nyt on takkejakin joka lähtöön niin että kolmen hengen taloudessa ei meinaa eteiseen mahtua. On pitkää ja lyhyttä, paksua ja ohutta, sateen kestävää ja hengittävää, pörröistä, villaista, untuvaista ja vahakankaista.

Samoja vaatteita käytettiin kunnes kävivät pieneksi tai menivät rikki. Pienet ehjäksi jääneet annettiin eteen päin seuraavalle. Elettiin aika ekologisesti, vaikka ei sitä tiedetty. Eihän valmisvaateteollisuus edes kovin vanha juttu ole ylipäätään. Vielä 50-luvulla ompelukoneet surisivat keittiöiden pöydillä, kun äidit tekivät vaatteet lapsilleen ja itselleen. Miesten puvut ja ulkotakit taisivat olla ainoat asiat jotka ostettiin valmiina.

Koska leivätkin leivottiin itse, oli suurta herkkua saada kaupan leipää, vaikka höttöistä paahtoleipää tai ranskanleipää. Ei tiedetty syövämme itsetehtyä artesaanileipää joka päivä. Meillä mummo leipoi ruisleivät. Teki ison satsin kerralla, leivät pakastettiin ja sieltä otettiin käyttöön. Aina syötiin sitä samaa. Nyt omassa kotona leipäkorissa on kaupan ohuita ruisleipäsiivuja, paahtoleipää, kauraleipää ja näkkileipää. Monenlaista joka makuun ja mielitekoon.

Enpä heitä heti lehtiroskikseen Tokmannin kuvastoa. Huvikseni jätän vielä selailtavaksi. Ihan kunnioituksesta panostukseen. On järjettömän iso homma tehdä tuollainen kuvasto. Ottaa kaikki ne kuvat, järjestää kuvaukset malleineen, kirjoittaa luonnehdinnat, tuotetiedot, oikolukea, painaa, postittaa. Siinä on jotakin niin viehättävän vanhanaikaista. Muisto ajalta, jolloin kaikki ei ollut niin helppoa ja vaivatonta kuin nykyään.

Turvallinen lapsuus kekkoslandiassa

Heräsin miettimään turvallisuutta. Tai oikeastaan turvattomuutta. Sitä, miten turvalliselta maailma tuntui lapsena 70-luvulla pikkupaikkakunnalla suomalaisella maaseudulla. Vaikka elettiin kylmän sodan aikakautta, Neuvostoliiitto lähetti nootteja ja televisiossa marssittiin rauhan puolesta. Ystäväni-kirjaan saatettiin kirjoittaa ”Mitä pelkäät eniten?” kohtaan että ”Ydinsotaa” jos ei laittanut ”Käärmeitä”. Punkkeja ei vielä ollut pelättäviksi.

Sota tuntui silloin hyvin kaukaiselta asialta. Toki oli Vietnamin sota ja Jom Kippur-sota, mutta en muista että niistä uutisoinnissa olisi näytetty televisiossa live-kuvaa sodasta, sellaista mitä nyt voimme nähdä Ukrainasta tai Gazasta. Eniten sodasta kuuli silloin kun sillä viitattiin Suomen talvi- ja jatkosotaan. Eikä nekään sotamuistot – ne lapsen korville sallitut – olleet pelottavia, ne olivat enemmän hauskoja sattumia sota-ajalta tai jonkinlaisia sankaritarinoita tyyliin mitä Kauton Vikki oli sanonut tai tehnyt. Kauton Vikki oli paikallinen tosielämän stand-up ukko, jolle oli sattunut vaikka ja mitä.

Talojen ulko-ovet laitettiin lukkoon vasta joskus 80-luvulla. 70-luvulla ne olivat aina auki, lukitsemattomina, oltiin sitten kotona sisällä tai ei. Vauvat jätettiin nukkumaan vaunuihin kauppojen ulkopuolelle sillä aikaa kun äidit kävivät ostoksilla. Jos nyt ovien edustat ovat täynnä sähköpotkulautoja sikin sokin, silloin kauppojen edustat olivat täynnä lastenvaunuja.

Autojen ovia ei lukittu ja avaimet jätettiin virtalukkoon. Jos avain oli kadonnut, sen oli vienyt Keijokeijo. Lievästi kehitysvammainen poika, joka haaveili omasta autosta. Keijokeijo ajoi mopolla ja kun tuli sade, hän teki toisella kädellä auton tuulilasinpyyhintä muistuttavaa liikettä. Taisi kuvitella aina ajavansa autoa.

Autoissa ei käytetty turvavöitä. Ei niitä tainnut edes olla olemassa takapenkeillä? Pikkulapset, sellaiset jotka mahtuivat seisomaan autossa, seisoivat yleensä takapenkin lattialla matkan ajan ja pitivät kiinni etupenkeistä. Keikkuvat siinä kuin keilapallot. Tiukassa kaarteessa muksahtelivat maahan.

Talvella järven jäälle aurattiin autorata. Koska se ei ollut varsinainen tie, siellä sai ajaa autolla myös alaikäiset ja kortittomat. Hauskaa hupia oli myös se että auton perään kiinnitettiin pulkka ja sitä vedettiin niin että lumi pöllysi. 70-luvun talot olivat tasakattoisia eivätkä kovin korkeita, joten suosittua talvihupia oli myös hypätä talon katolta lumikinokseen. Ylipäätään lasten leikkejä pihalla ei kukaan erityisemmin valvonut. Ei olisi tullut mieleenkään että äiti, tai varsinkaan nyt isä!, olisi tullut ulos pihalle hiekkakakkuja tekemään.

Tästä leppoisasta ja turvallisen tuntuisesta villin lännen ajasta on vain 50 vuotta. Minkälaisen henkisen pääoman sellainen on mahdollistanut? Tunne että ei tarvitse pelätä mitään. Minkälaisen itsetunnon ja selviytymisen eetoksen se antaa? Ja miten tunne vertautuu nykymaailmaan, onko lapsilla nyt turvallinen olo? Nyt kun kengät tai takki tai lippis saatetaan varastaa päältä keskellä kirkasta päivää. Ja tekijät videoivat ryöstön ja laittavat nettiin omaksi trofeekseen. Puhutaan luontokatastrofeista ja ilmastonmuutoksesta, eläimet kärsivät, ihmiset kärsivät, voimme nähdä reaaliaikaista sodankäyntiä Ukrainassa, siviilien pommituksia Gazassa, maailman maita johtavat valehtelevat hullut diktaattorit, ja kirsikkana kakun päällä huvituksena on addiktoiva Tiktok, joka yllyttää järjettömiin haastetehtäviin, joiden seurauksena voi vammautua tai jopa kuolla. Vaikka kyllä siinä 70-luvun kelkka-autoilussakin tai katolta hyppelyssä saattoi käydä huonosti…

Toivottavasti tässä hullussa, pelottavassa maailmassa lapset saavat elää omassa turvallisessa kuplassaan vailla pelkoa tai huolta. Ja miten lapsuuden turvallisuuden kupla on ainakin sotaa käyvissä maissa puhjennut, leikit keskeytyneet, vaihtuneet tosielämän sotaleikkeihin. Kunpa edes lapset saisivat herätä aamuun ajatellen, mitähän kivaa tänään tapahtuu? Mitä hauskaa voisin tänään tehdä? Tuleeko minusta isona lakaisuautonkuljettaja vai lääkärinhoitaja, kaikki olisi heille mahdollista.