Ruotsinlaivoista pohjoismaisen muotoilun lippulaivoja ja presidentinlinnaan kauppa

Kävin ruotsinlaivalla. Tuli siinä samalla sisustettua nekin uudelleen. Lempiajanvietepuuhaani on sisustaminen. Jos on tylsää tai muuten joutoaikaa, jos en saa unta, niin sisustan mielessäni paikat uudelleen.

Ruotsinlaivat edustavat jonkinlaista ränsistynyttä, halpaa glamouria. On kiiltävää glitteriä, messinkisiä kaiteita, kiiltävää mosaiikkilaattaa, mutta kaikesta näkyy ilman päivänvaloakin että kaikki on vain silmänlumetta, kuin yökerhomeikki aamulla. Jotkut ratkaisut ovat jopa hupaisia. Miksi ihmeessä hytin kokolattiamatto oli kuvioitu muistuttamaan lankkulattiaa? Käsittämättömän huono idea!

Voisi olla toisenlaista. Minkälainen olisi Alvar Aallon suunnittelema ruotsinlaiva? Sormipaneelia, selkeää, vaaleaa puuta, kaarevia linjoja. Aallon suunnittelma ruotsinlaiva voisi näyttää merellä lipuvalta Paimion parantolalta.

Tai mikä ettei, miksei ruotsinlaivat voisivat olla pohjoismaisen muotoilun lippulaivoja? Mitä jos ne sisustettaisiin parhaimmalla ja laadukkaimmalla ruotsalaisella ja suomalaisella designilla? Eri kahviloilla ja ravintoloilla olisi omat designinsa, joku olisi Svensk Tenn -teemainen bistro, Artek a la carte, tai Marimekko-kahvila. Buffet-osasto voisi olla sekalainen kattaus pieniä ehkä vielä tuntemattomia ruotsalaisia ja suomalaisia sisustusmerkkejä, todellinen Nordic design buffet.

Kun eri paikoilla olisi selkeästi eri teemat ja designit, niissä olisi myös mielenkiintoista käydä. Nykyisellään ruotsinlaivat tuntuvat yhdeltä ja samalta osastolta. Ei ole juuri eroa oletko yökerhossa, bistrossa vai a la carte -ravintolassa, aika lailla samanlaiselta halpaluksukselta näyttää joka puolella.

Eri kerrosten hyttiosastoilla voisi olla eri teemat. Esimerkiksi: metsä, puutarha, meri. Sisustus ja tekstiilit, tapetit, matot, kaikki tukisivat näitä teemoja. Lasten leikkiosastot olisi teemoitettu Muumi ja Peppi Pitkätossu -teemaisiksi.

Ruotsalaisella ja suomalaisella muotoilulla teemoitettu ruotsinlaiva olisi elämys. Kaiken lisäksi se edustaisi kestävää kehitystä. Pohjoismainen design ei mene pois muodista. Se on aina tyylikästä ja ajankohtaista.

Perillä Tukholmassa kävin tietenkin kuninkaanlinnan kaupassa ja ostin nättejä serviettejä ja painavan keraamisen ruukun, jota sitten piti loppupäivä kanniskella kaupungilla ja yrittää olla liukastumatta. Rakastan eri maiden linnojen kauppoja ja niiden tuotteita!

Ja taas tuli idea! Miksi ei meilläkin voisi olla Helsingissä kauppatorin kupeessa sijaitsevassa presidentinlinnassa oma linnakauppa, vaikka tasavalta olemmekin. Siellä voisi olla myynnissä kansalliskukka, -puu, -eläin aiheisia tuotteita, Akseli Gallen-Kallelan teoksista tehtyjä tuotteita, Kekkos-tavaraa, kansallispukukankaiden hienoista kuoseista tehtyjä laukkuja, Sisu-pastilleja, salmiakkia ja lakritsia hienoissa peltirasioissa, Jenni Haukion runokirja ja vaikka mitä! Kyllä meillä tasavallassa voi olla ihan yhtä upeita tuotteita kuin kuningaskunnissakin, ja kun meillä on presidentinlinna, niin miksi ei myös linnakauppa.

Häät vai hautajaiset

Kirjoituskerhon seuraavan tapaamisen tehtävänä on kirjoittaa teksti, josta ei tiedä, onko kyseessä häät vai hautajaiset. Saatte itse päätellä tai keksiä kummasta kyse. Ohessa harjoitelmani aiheesta luettavaksenne.

————————————————————

Minä en pidä suurista tunteista, ja nämä ovat suuren tunteen tilaisuus. Juhlapuku silitettynä, roikkuu henkarissa ovenkarmissa. Miksi juhliin pitää pukeutua niin epämukaviin vaatteisiin: kiristäviin, tyköistuviin, kutittaviin, laittaa jalkaan korkokengät, sietää jalkojen väsyminen? Sukkahousut, voiko epämukavampaa vaatekappalletta olla! Pitääkö pukeutumisella vielä lisätä omaa huonovointisuutta ja tilanteen tukaluuden tunnetta? 

Olen nukkunut huonosti painajaisia nähden. Hikoillut, pyörinyt, heräillyt, katsonut kelloa. Meikkaan itseni pirteäksi.

Onkohan juhlapaikalla plaseeratut paikat vai saako mennä istumaan minne itse haluaa? En halua ristikuulusteltavaksi samaan pöytään Salmisten kanssa! Joko seurustelet, mikset, milloin tulet käymään, siitä on monta vuotta kun olet käynyt, miten opinnot sujuvat, joko kohta valmistut, mitä sitten suunnitelmissa.

Onneksi en ole lähisukulainen. Ei tarvitse mennä kirkossa etummaisiin penkkeihin. Ottaa vastaan vieraat, kuunnella joutavanpäiväiset lätinät, onpa pitkä aika kun on nähty, kiva nähdä, sinä se et ole vanhentunut päivääkään. 

Menen vasta viime tipassa välttääkseni pikkupuheen, kirkon kellot jo soivat, kun astun sisään kirkkoon. Juhlakansa on asettunut paikoilleen. Istun penkin päätyyn, nyökkäilen tutuille. Olisi helpompi jos olisi joku kenen kanssa mennä yhdessä, joku johon nojata, jonka korvaan supattaa huomioita muista, jonka selän taa piiloutua, joka ei välittäisi koska kyseessä eivät ole omat sukulaiset, oma häpeä.

Sukulaiset, nuo uteliaat tädit, kyräilevät, pälyilevät sedät, liian villit ja äänekkäät lapset, karkailevat äitiensä käsistä, juoksevat sinne tänne valkoisissa sukkahousuissa ja lakerikengissä. En tunne niitä, ovat joka kerta kasvaneet, mitkä niiden nimet olivatkaan ja kuka on kuka? Aurora? Elsa? Aava? Bertta?  Tahvo-sedän povitaskussa pullottaa, henki haisee mynthonilta. Elvi-täti on laittanut vanhentunutta parfyymiä. Sillä on papiljottikampaus. Ja paksut beessit sukkahousut turpeissa jaloissa. Helmet kaulassa. Huulipunaa hampaissa. Puhua säksättää kuin ompelukone. Välillä kiekaisee hermostuneen naurun. Ei ymmärrä olla hiljaa. Ihmiset reagoivat eri tavoin: toiset töhöttävät hermostuneesti, toiset lamaantuvat, eivät osaa toimia ollenkaan. Usein eri tavoin reagoivat ovat pariskunta. Se vain lisää ongelmia. Olet sitten kumpi tahansa niin toisen tyylin omaavat hermostuttavat, ärsyttävät.

Kyllä tässä vähintään viisi tuntia menee. Ei voi lähteä pois heti kun on pitopöytä läpikäyty. Aina samat fetasalaatit ja kirjolohipedit, kalliimmissa pidoissa paahtopaistia ja valkosipuliperunoita. Voista taiteillut pallot pyramidimuodostelmissa. Kotikaljaa. Juodaanko kotikaljaa enää missään muualla? Otan lasillisen. Ihan hyvää, makeaa ja hapanta yhtä aikaa. Kermakakut, kuivakakut, lusikkaleivät. Suomalainen pitopöytä ei uudistu, eikä juhlatavat. 

Valkoiset liinat pöydillä ison juhlan merkiksi. Kukka-asetelmat ja servietit sävysävyyn. Aluksi puhe on hiljaista, varovaivaista ja vaimeaa, mutta pian jo puheensorina täyttää juhlasalin. Korkean tilan kakofonia. Paljeovet on työnnetty sivuun. Seinillä sekalainen asetelma kylän merkkihenkilöitä ja presidenttien kuvia, Ståhlberg on vinossa, Ahtisaaren iho näytää siloitellulta. Kovin on miehinen joukko. Halosen lisäksi yksi nutturapää sentään, mikä lie merkkimartta.

Joku kilauttaa lusikalla lasiin merkiksi. Pitää jaksaa puheet. Pitkät ja jaarittelevat, ylitunteelliset, epäolennaiset, hermostuneet, puhe takeltelee, vitsit huonoja tai vähintään huonosti kerrottu, liian nopeasti läpiluettu. Olen kuuntelevani. Otsa kurtussa. Kuvittelen ilmeen kertovan keskittymisestä, ja siitä kuinka vaikuttava puhe on, vaikka oikeasti mietin, pitäisikö ikkunat pestä ja kesärenkaat vaihtaa vai vieläkö voi tulla takatalvi. Naurahtelen samoissa kohdin kuin muutkin. Ehkä kahvin jälkeen voi jo lähteä. Kiitos, jos nyt sitten vielä puoli kuppia. Mutta ei ehkä ihan heti, ettei luulla että tulin vain syömään. Käyn kiittämässä, hyvin järjestetty, vaikuttavaa, oikein oli mukavaa, mutta pakko lähteä, kun…kun.. Pitää keksiä uskottava tekosyy. Pitää ehtiä junaan, kun huomenna on jo työvuoro. Se on hyvä selitys, opiskelijan täytyy tehdä töitä sunnuntaisin.

Naulakolla etsin nopeasti takkini muiden takkien alta. Ulkona pistän tupakaksi. Imen posket lommolla, päästän savua itsestäni ulos, niin kuin se olisi ainut keino palautua omaksi itseksi, jonka kadotin muiden joukossa, kun piti yrittää olla se, mitä he minulta odottivat. Enää ei tarvitse teeskennellä tarkkarajaista roolia sukuasetelmassa. Kaupungistunut ikuinen opiskelija, joka on jättänyt vanhan kotikylän, sen arvot, korkeintaan käy kesällä kun mökkiläisten ansiosta voidaan uskotella toisillemme että kaikki on hyvin, kylä elinvoimainen, ei mitään hätää autioitumisesta, palvelut on, kiinteistöjen arvo pysyy. 

Aseman vessassa vaihdan vaatteet, tungen juhlatamineet Pirkka-kestokassiin. Menen suoraan ravintolavaunuun ja tilaan ison oluen. Päässä soi Menolippu.

Kaikki elämäni tukat

Synnyin kaljuna ja sellaisena pysyin reilusti yli yksivuotiaaksi asti. Äiti kertoi että pyörittelin olemattomia haituvia korvan tyvessä etsien saparoita, joita ei ollut. Ilmeisesti haaveilin pitkästä tukasta. Presidenttinä oli Kekkonen.

Lopulta tukka tuli, vaaleat hiukset, jotka tummenivat murrosiässä. Kiharatkin tuli, mutta eivät eteen. Pyörteitä otsalla ja takana. Vaikeat hiukset laittaa, menevät minne haluavat ja miten haluavat. Sellainen olen itsekin.

Ala-asteella otsatukka oli samanlainen kuin lempiponilla. Iso, raskaana roikkuva, koko otsan – melkein silmätkin – peittävä. Olin ruma ankanpoikanen. En ollut kiinnostunut siitä miltä näytän tai mitä puen päälleni. Vain hevoset kiinnostivat.

Rippikuvassa olen rumimmillani. Sama raskas otsa, paksut muoviset silmälasinkehykset ruskeine linssineen korostavat tunkkaista tunnelmaa. Olen yrittänyt hävittää kaikki rippikuvat, mutta jostain niitä aina putkahtaa kuin pahoja muistoja, josta ei pääse eroon.

80-luvun permanenttiaineissa oli pistävä haju. Varmaan sillä myrkyllä olisi tappanut kaikki kylän rotat. Hyvä kun aivot eivät syöpyneet pois. Olin niin ylpeä ensimmäisestä permanentista! Oikeasti näytin Anita Hirvosen lapsiversiolta. Oli talvi, pakkasta yli 20 astetta, kotimatkaa kaksi ja puoli kilometriä. En laittanut pipoa päähän, korvat paleltuivat. Seuraava päivänä menin kouluun korvat tulipunaisina ja turvonneina. Revin ihon riekaleita oppitunnilla, pudotin niitä pulpetin reunan yli. 

Seuraavaksi kaikille kylän tytöille leikattiin Diana-tukat – sopi tahi ei. Vai oliko tämä ennen permanenttia, ehkä niin, mutta ei se sen kauniimpi tai onnistuneempi kampaus ollut. Koskaan en tohtinut sanoa kampaajalle että en tykkää, vaikka Diana-tukka ei nyt pahin mahdollinen look ollut. Silloin kauppoihin tulivat piippiraudat. Niillä taivutettiin hiusten reunat ylös ja taakse Dianan tapaan. Prinssiä ei vielä näkynyt, mutta ei Dianallakaan hyvin mennyt. Sen tukka lässähti häissä. Minun häätukkani sentään onnistui. Silloin hiukseni olivat pisimmillään, paksut ja pitkät.

Tukkani menee täysin pieleen, jos se föönataan tai leikataan ohentaen. Erään kerran pää näytti föönauksen jälkeen siltä kuin minulla olisi ollut barbin peruukki, työkaveri purskahti nauruun kun palasin lounastauolta uudessa barbitukassa. Toisella kertaa muistutin Dallasin Bobby Ewingia. Yleensä poistuin kiireesti kampaajalta kotiin kastelemaan pääni, ja kuljin pari ensimmäistä viikkoa pipo päässä.

2000-luvun puolessa välissä näin televisiojuontajalla ison pehkon. Marssin oitis kampaajalle teettämään samanlaisen. Lapsi alkoi kutsua minua Pöräykseksi. Osuva nimi.

Värjäys ei ole minun juttuni. Menin ilmaiseen opiskelijan tekemään ”muodonmuutokseen”. Tulin ulos kynittynä, oranssi leveä raita toisella puolen päätä. Lyhyt niska ei myöskään sovi. Sellainen kananpersekampauskin on minulle tehty, oivoivoi.Ehkä lapsuuden poniotsatukasta johtuen minulle tuli vaihe että en halunnut otsatukkaa lainkaan, mitenkään. Ensimmäinen ”rivi” leikattiin kokonaan pois. Se oli kyllä erikoinen ratkaisu.

Naapurikadun kampaaja leikkasi minulle tätitukan. Se oli ihan ok, kunnes ikää tuli lisää ja tulin täti-ikään. Tätikampaus täti-ikäisellä on nounou. Muutenkin tätikampaamon asiakaskunta oli elämän ehtoopuolella. Kerran kun menin sinne, edellinen asiakas kupsahti kesken leikkauksen, ambulanssi tuli ja vei pois.

Kampaamo Amiraalissa kävin monta vuotta, koska heillä oli pieni auto, mihin lapsiasiakkaat istutettiin. Siellä leikattiin meidän molempien tukat. Eräällä kampaamokäynnillä paikalle tuli kampaajan kaksoisolento. He olivat kaksoset, niin samanlaiset että oli vaikea toisistaan erottaaa. Oliko minua  ja poijan tukkaa leikannut vuosien saatossa vain toinen heistä, vai vuoron perään kumpikin, siitä en päässyt selvyyteen. 

Eräs kokeilukampaaja hipelöi tukkaani ja kysyi, pidänkö siitä isona? En osannut vastata oikein. Karjaalla kampaaja oli ruotsinkielinen, joka ei osannut suomea, enkä minä tarpeeksi ruotsia. Lopputuloksesta päätellen emme ymmärtäneet toisiamme.

Joskus vieläkin tulee kampaamopettymyksiä. Yleensä kesällä mökillä, kaukana omasta luottokampaajasta, kyllästyn kesälomatukkaani ja rohkaistun menemään satunnaiselle tekijälle. En osaa selittää, miten tukkani pitäisi leikata. 

Meni pitkään ennen kuin löysin kampaajan, johon luotan ja jonka luo voin mennä pelkäämättä lopputulosta. Voin nauttia kampaamossa olosta, tiedän että hän tekee minusta kauniin. Yleensä istun hiljaa paikoillani. Emme juttele. Hän keskittyy työhönsä, minä vain olen. Paikoillaan hiljaa oleminen on luksusta.

Ihailin äidin harmaita, mutta elinvoimaisia, kauniisti kihartuvia hiuksia. Minullakin on jo harmaata edessä. Tai mistä sitä tietää, onko takanakin, harvemmin tulee katsottua omaa päätä takaa päin. Menenkin tästä katsomaan, onko harmaa levittynyt jo koko päähän. Onhan se.

Onneksi lapsuuden raskaat otsatukat, nuoruuden permanentit ja kokeilut ovat takana päin ja oma tyyli löytynyt, vaikka siihen meni kyllä luvattoman kauan. Kampaamopettymyskiintiöni on fully booked!

Toisten tunteet väsyttävät

Viime aikoina mediassa on puhuttu paljon tunteista, ja asiaa on tullut pohdittua myös omassa pikku päässä. Nykylapset ja -nuoret on kasvatettu tunnistamaan ja puhumaan tunteista. Niin meilläkin. Kasvatustapa on ollut siinä suhteessa täysin erilainen verrattuna omaan kokemukseen.

Olen syntynyt vuonna 1967. Aika ihmeelliseltä tuntuu ajatus, että vain reilut kaksikymmentä vuotta aiemmin minun syntymästäni oli sota. Omat vanhempani viettivät lapsuuttaan sota-aikana, äiti lähti 12-vuotiaana piiaksi sukulaistädille isoon taloon, mistä omat miehet olivat sodassa. Aputyövoimana tilalla oli äitini ja sotavanki. Ei siellä varmasti tunteista puhuttu. Harvoin niitä äiti myöhemminkään ainakaan isommasti kertoi, ehkä jollekin joskus yksityisesti avasi mieltänsä, mutta kyllä tunteet – varsinkin negatiiviset – kuului pitää omana tietonaan. ”Mölyt mahassa”, niin kuin oli tapana sanoa. Itkemiseen ei varsinaisesti kannustettu. Koskaan en nähnyt äidin itkevän.

Niinpä en ole kovin ekspertiksi tunteista puhumisessa itsekään kasvanut. Se taito on pitänyt opetella aikuisena, ja työlästä on vieläkin. Aika kauan pidän mölyt mahassa ennen kuin pamahtaa. Myös ei:n sanominen on ollut vaikeaa. Vanhemmiten oma sietokyky ilmeisesti heikkenee, on helpompi väittää vastaan ja sanoa myös ei.

Lapsuuden kokemukset kasvattivat kyllä erinomaisen taidon aistia muiden tunteita. Osaan aika hyvin lukea rivien välistä lähimmäisten tuntemuksia.

Kun sitten vihdoin ja viimein tulin itse äidiksi, oli päivänselvää että tunteet opetetaan tunnistamaan ja niistä puhumaan. Hyvin on mennyt oppi perille. Vähän liiankin. Kun mieltä painaa, me vanhemmat saamme sen varmasti kuulla.

Näiden omakohtaisten kokemusten perusteella ynnättynä viime aikoina lehdistä lukemaani, mielestäni nykyaikaisessa tunnepositiivisuudessa on jäänyt yksi merkittävä seikka huomioimatta. Se, mitä hyvää on siinä, jos tunteista ei puhuta. Siitä ei puhu kukaan. Siinä on se hyvä puoli, että tunteista puhuminen on yleensä aina aika paljon muiden mieltä rasittavaa. Siinä mielessä omista negatiivisista tunteista avautuminen on hieman itsekästä. Kuunnella empaattisesti ja eläytyä toisen tunteisiin, niiden vastaanottaminen rakentavasti, on varsin työlästä ja uuvuttavaa puuhaa. Kokemusta on.

Joissakin kulttuureissa on perinteisesti ollut arvostettua pidättäytyä näyttämästä omia negatiivisia tunteita. Näin on ollut perinteisessä brittiläisessä kulttuurissa, samoin japanilaisessa. En tiedä, mikä näissä maissa on ollut kehityksen suunta tunneasioissa viime vuosina, mutta ainakin brittiläisissä kuninkaallisissa piireissä on saatu tuta amerikkalaistyylisen tunteista puhumisen vaikutukset, kun entinen prinssi Harry on avautunut omista fiiliksistään varsin ”raikkaalla” ja ”tapoja uudistavalla” tavalla.

On hyvä että tunteista puhutaan. Sillä, että negatiiviset tunteet padotaan sisimpään, ei yleensä ole mitään hyviä seurauksia. Sen seurauksia ovat mm. perheväkivalta ja alkoholismi. Suunta on siis aivan oikea. Mutta nyt olisi myös syytä ottaa puheeksi ja huomion kohteeksi tunteista puhumisen negatiiviset vaikutukset. Se, kuinka ympäristöä rasittavaa, ihmissuhteita hiertävää, mielipahaa aiheuttavaa, voi olla kuunnella toisten negatiivisia tunteita. Tuntuu vähän siltä kuin ihmiset heittäisivät oman oksennusämpärinsä toisten päälle. Usein nämä tunteistaan avautuvat eivät huomaa tai käsitä, mikä vaikutus omalla tunnepuheella on muille. Niin hyvin oppi tunteista puhumisen tärkeydestä on mennyt perille. Näin näyttäisi käyneen entisen prinssi Harryn tapauksessa.

Eli kun lapselle opetetaan tunnistamaan omia tunteita ja kertomaan niistä, pitäisi opettaa myös se että toisia ei saa ylenmäärin rasittaa omilla negatiivisilla tunteilla. Kannattaa miettiä, mikä on oikea paikka, aika ja määrä negatiivisista tunteista kertomiselle, eikä heitellä estoitta omaa oksennusta muiden kestettäväksi. Mölyt kannattaa joskus pitää mahassa. Siinä mielessä äiti oli ihan oikeassa.

Ihmeitä, onko niitä?

Raamatussa tapahtuu ihmeitä. Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko oli veden muuttaminen viiniksi häissä. Hieno homma. Kukapa ei sellaista ihmettä haluaisi tapahtuvan illan viimeisinä tunteina. Tiedä sitten, oliko sitten niin ”tarpeellinen” ihmeteko. Ehkä se oli Jeesukseltakin sellainen nuoruuden teko, koska myöhemmin keskittyi parantamaan sairaita ja yhden herätti jopa kuolleista.

Muutenkin ennen tapahtui ihmeitä enemmän. Ihmiset puhuivat kielillä ja näkivät ennusnäkyjä. Nykyään on niin tylsää, kun mitään mainittavaa ei tapahdu. Edes ufoista ei enää puhuta. Joku mystinen lentävä pallo oli joku aika sitten Amerikan yllä, mutta sekin taisi olla vain kiinalaisten juttuja. Yhtä ihmettä kaikki tietenkin odottaa: että Putin ja Venäjä sanoisivat ”sori, meidän vika, me mennään pois” mutta sitä ihmettä saatetaan vielä joutua odottamaan.

Mutta minäpä tein ”ihmeen”. Ainakin ehkä erään tuntemattoman pikkutytön mielestä. Vieläpä kirkossa.

Eräänä arkipäivänä kirkossa oli pikkutyttö ilmeisesti äitinsä kanssa. Kirkon holvikatossa kaikui tasaiseen tahtiin ”hik-hik-hik”. Vaivahan on mitä kiusallisin. Satuin siinä juuri kulkemaan keskikäytävää tytön ohi jotakin asiaa toimittaakseni, ja sanoin että ”hei, minulla on toimiva konsti tuohon hikkaan. Katsopa minua oikein kunnolla silmiin ja sano voimakkaasti YKSI”. Tyttö katsoi minua silmät pyöreinä ja teki mitä pyysin. Ja kas, hikka hävisi.

Oli varmaan mieleenpainuva tapahtuma tytölle. Ihmeparantuminen hikasta kirkossa.

En viitsi kokeilla, onnistuisinko tekemään vedestä viiniä.

Kasvun ihme

Nykyajan Niksipirkka on Instagram. Erityisen ilahtunut olen moninaisista miniviljelyn vinkeistä mitä kyseinen alusta minulle vuolaasti suoltaa.

Viimeksi ihmeteltäväksi tuli sukkahousuvinkki. Nehän olivat aikoinaan Niksipirkan perusaineistoa. Tässä vinkissä nailonsukkaan tungettiin multaa, muutama puun lastu ja murskattu herkkusieni. Sen jälkeen sukkaan tehtiin saksilla pikku viiltoja. Ja kas, kohta jo viiltokohdista kasvoi herkkusienikasvustoa! Kerrassaan ihmeellistä. Arvaatkaapa, kenen keittiön tiskialtaan päällä roikkuu nyt ruma nailonsukka samaa ihmettä odottamassa? Olisipa mainiota olla herkkusieniomavarainen! Vielä parempi olisi olla siitakesieniomavarainen, koska ne ovat mielestäni vielä parempia, mutta nyt sattui jääkaapissa olemaan herkkusientä.

Uskaltauduin kokeilemaan sukkasieniviljelyä, koska edellinen Instagram-viljelykokeilu onnistui. Laitoin hortensianlehtiä perunanpaloihin tehtyihin viiltoihin – yksi lehti aina yhteen perunanpalaan – ja tuikkasin perunat multaan. En olisi ikinä uskonut, mutta nyt mullasta törröttää jotakin vihreää! Ilmeisesti onnistuin. En voi käsittää, mikä tämä perunahomma on? Jos joku tietää vastauksen niin kertokoon. Perunataktiikalla Instagrammissa on myös lisätty ruusuja yms. Minä päätin kokeilla lähtisikö lehtikaali samalla lailla lisääntymään perunanpalasesta.

Nyt on koti täynnä monenlaista viherpiiperryskokeilua. Ja uusia suunnitteilla. Näin myös videon, missä munankennon koloihin laitettiin multaa ja siihen sipulit kasvamaan. Tykkään käyttää wokeissa raikasta kevätsipulia, ja mikä ettei tällainen sipuliomavaraisuuskin kiehtoisi. Puhumattakaan yrittiomavaraisuudesta. Kaupan persiljan jo jaon – yhdestä persiljasta sain kolme – ja istutin jokaisen omaan törppöön. Vielä pitää hommata korianteri, basilika ja rosmariini.

Nyt on vain sellainen huolenaihe, että miten ihmeessä roudaan mukanani näitä kasvustoja paikasta toiseen, jos lähdetään mökille? En voi jättää niitä kotiin, nehän kuivahtavat ja kuolevat pois. En voi myöskään jättää mökille, sama homma. Eli pitäisikö tässä olla jonkinlainen kasvihuoneperäkärry, jota vetäisi perässään paikasta toiseen? Ilmeisesti. Näin sitä ihminen itselleen riesaa järjestää.

Mutta mielessäni näen itseni jonkinlaisena ”tanskalaisena maajussina”, joka lampsii tiluksillaan kumppareissaan ja farkkuhaalarissa kuin paraskin emäntäisäntä.

Väitöstilaisuudessa ja karonkassa

Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin siitä, millaista on olla vieraana väitöstilaisuudessa ja karonkassa, kun nyt tällaisen ainutlaatuisen kokemuksen sain viime viikolla kokea. Oli mielenkiintoinen, mieliinpainuva, hieno päivä.

Ja pitkä! Itse väitöstilaisuus alkoi klo 12, miinus akateeminen vartti eli 12.15. Olin ajatellut etukäteen että en tule ymmärtämään hölkäsen pöläystä itse väittelykeskustelusta, käydäänhän se englanniksi ja lääketieteellinen termistö ei ole tuttua. Onneksi olin väärässä, ymmärsin yllätävän paljon, joten puheen seuraaminen ei ollut mahdotonta. Olimme saaneet väitöskirjan jo etukäteen ja tutustuneet siihen kotona, ts. lukeneet sen ainoan suomenkielisen aukeaman.

Väitöskirjan aihe on raskauden jälkeisen vatsalihasten erkaantumisen leikkaushoito. Vaiva on alidiagnosoitu, vaikka hyvin yleinen ja elämänlaatua heikentävä. Raskauden seurauksena vatsalihakset voivat erkaantua. Vaiva aiheuttaa virtsankarkailua, selkävaivoja ja esteettistä haittaa, ts. vatsa pömpöttää. Mikään jumppa, vatsalihasten tekeminen tms. ei auta, vaiva ei ole korjattavissa treenaamalla, ainoastaan leikkauspöydällä.

Väitöskeskustelu kesti kolme tuntia! Loppuvaiheessa alkoi tulla mieleen että tämä on kuin istuisi lentokoneessa, missä ei ole tarjoilua. Milloin tämä lentokone laskeutuu? Edessäni penkkirivillä istuivat väittelijän mies ja kolme poikaa, iältään 8 – 12v, yhdellä heistä diagnosoitu adhd. En tiedä, millä aineella pojat oli lääkitty / lahjottu, odottiko poni pihalla, mutta uskomattoman hienosti jaksoivat istua kolme tuntia paikoillaan!

Kun sitten vihdoin lopuksi opponentti ilmoitti hyväksyvänsä väitöskirjan, ja asiaankuuluvat kiitospuheet oli pidetty, väittelijä, opponentti ja kustos marssivat luentosalista ja me vieraat perässä. Ei saanut taputtaa, eikä huutaa ilonkiljahduksia, tämä oli meille etukäteen opastettu. Salin ulkopuolella odotti väittelijä ja otti vastaan onnittelut ja joimme onnittelumaljat. Tunnelma oli iloinen ja vapautunut.

Kello on jo yli neljä, kun tulimme kotiin valmistautumaan seuraavaan etappiin eli iltakaronkkaan, joka alkoi klo 18. Pikkumusta vaihtui iltapukuun.

Juhlapaikassa oli tarjolla kasviruoka seisovasta pöydästä. Ruokailun päätteeksi tulivat pitkät ja perusteelliset kiitospuheet. Ensin väittelijä piti oman puheensa, kävi läpi eri ihmiset ja porukat. Sen jälkeen kiitospuheen kohteena olleet pitivät oman vastauspuheensa samassa järjestyksessä kun heidät oli mainittu väittelijän kiitospuheessa.

Erityisesti jäi mieleen ruotsalaisen opponentin puhe, missä hän puhui siitä, että nämä eivät ole yhden hengen hääjuhla, vaikka siltä päällisin puolin vaikuttaisikin, vaan että väittelijä on saavuttanut jotakin ihmiskunnan kannalta tärkeää, jotakin mikä tuo apua ihmisten ongelmiin ja vaivoihin. Se ei todellakaan ole mitä tahansa. Kuka tahansa voi rakastua, ja hetken päästä olla taas ei-rakastunut ja erota, mutta tämä on jotakin pysyvää ja ihmiskuntaa eteen päin vievää. Se oli mielestäni hienosti sanottu ja totta!

Ja tietenkin koskettava oli myös väittelijän isän, minun veljeni puhe. Hän lausui bravuurinsa eli runon Tarina vanhoista naisista. Hän osaa sen ulkoa, vaikka runo on pitkä, eikä niin helppo. Osaa esittää sen taiten, ja se sopi jälleen kerran – myös tähän tilaisuuteen. Veli oli pukenut päällensä meidän isän vanhan frakin. Minulla oli päälläni äitimme helmet, ja väittelijälle olin antanut lahjaksi hänen isoäitinsä vanhan kultaisen rannerenkaan, hänellä oli myös isoisoäidin kello, joten edelliset sukupolvet olivat siten hyvin edustettuna paikalla.

Yhteislahjana olimme keränneet potin taidehankintaa varten. Tähtäimessä on tietty luontoaiheinen taulu, minkä väittelijä haluaa ostaa itselleen. Osallistuimme taidepottiin ja annoimme vielä ekstralahjana messinkisen ovikyltin, mihin on kaiverrettu nimi siten että myös toisen nimen ensimmäinen kirjain on mainittu, alla titteli Ph.D Ehdotin että hän kiinnittäisi messinkikyltin kotiin lempituolinsa luo tai sitten sängynpäätyyn niin että heti aamulla herättyään tietäisi kuka ja mitä on.

Sitten kello olikin jo noin 21.30 ja bändi aloitti soiton. Tanssimme ringissä yksilötanssina kuin ennen vanhaan paitsi että nyt laukkuja ei heitetty keskelle niin kuin silloin kauan sitten. Bändi soitti hyvää vanhaa bailumusiikkia Abbaa yms. Yhdet hitaatkin tanssin miehen kanssa kaksin.

Kun bändi meni tauolle, ja olin hetken aikaa istunut paikoillani, alkoi jalkaterää tutusti jomottaa. Nivelrikko heräsi eloon niin kuin aina kun liikkeen lopettaa. Päivä oli ollut pitkä, kello oli jo yli iltayhdentoista. Lähdettiin kotiin iloisin ja onnellisin mielin. Tunnelma juhlissa oli samaan aikaan arvokas ja rento ja iloinen. Kiitos että saimme olla mukana.

Kyläilykulttuurin muutos

Päivän (20.3.2023 onpa muuten hauska numerosarja tämän päivän päiväys!) Hesarissa pääkirjoitussivulla Laura Kangasluoma kirjoittaa Merkintöjä-palstalla kyläilykulttuurin muutoksesta, ja – kuten niin valitettavan usein – muutos ei tässäkään asiassa ole muutos parempaan suuntaan!

Tunnistan ilmiön ja myönnän olevani osa sitä. Olen vähentänyt itse tekemiäni kyläilyjä ehkä 99%. Ne eivät kerta kaikkiaan ole palautuneet koronaa edeltävään aikaan. Ja jos asiaa katsoo vielä pidemmältä perspektiiviltä, minkälaista vierailukulttuuri oli 70- ja 80-luvuilla maaseudulla, tavat ovat totisesti muuttuneet!

Lapsuudenkodissani ulko-ovia ei laitettu koskaan lukkoon 70-luvulla. En tarkalleen muista, milloin ovia alettiin lukitsemaan yöksi, ehkä sen jälkeen, kun äidin ystävän mies sairastui skitsofreniaan ja tuli keskellä yötä käymään, ja senkin jälkeen ulko-oven avain roikkui autotallin naulassa, päivisin oven pielessä. Kylään ei silloin juuri kutsuttu, mutta kylään tulla tupsahti milloin mikäkin kaukainen sukulainen, naapuri, tuttava tai kaupustelija. Sitä ei koettu häiriöksi. Jatkettiin sitä mitä tehtiin tai keitettiin kahvit ja rupateltiin.

Lukioaikainen ystävä asui isossa maatalossa. Siellä oli tapana sunnuntaisin kattaa saliin kahvipöytä antimineen. Jos pistäytyi kylässä silloin, sai juoda kaffetta porsliinikupeista, syödä pullaa ja kuivakakkuja. Aivan mahtava avoimien ovien sunnuntai -konsepti!

Muutin pääkaupunkiin lukion jälkeen, ja jatkoin täällä sujuvasti maaseudulla oppimaani kyläilykulttuuria. Kunhan vain ensin tutustuin ihmisiin, joiden luona kyläillä. Enhän tuntenut ketään. Erityisen usein viivähdin eräällä sohvalla. Se sattui sopivalle etäisyydelle kotimatkalla. Tarjoilutkin olivat varsin hyvät. Usein tuli viiniä lipitetyksi, maailma paremmaksi ja mieltä painavat asiat ja juorut käsitellyksi. Tupakkaa poltettiin avoimen ikkunan äärellä. Ei ollut kiire mihinkään, maailma tuntui silloin kiirehtivän hitaammin.

Kun veljentyttö muutti lähikortteliin ja perusti perheen, vierailin kutsumatta usein heidän luonaan höpöttämässä kotiseudun ja suvun asiat.

Mutta nykyisin! En juurikaan piipahtele kyläilemässä, eikä vastavuoroisesti meilläkään kyläillä. Edes kutsuttuna! Koronan jälkeen sekin että kutsuisi ystäviä kotiin iltaa istumaan, syömään ja korttia lätkimään on vähentynyt radikaalisti. En tiedä, mistä oikein on kysymys, laiskuudestako? Siitä että ei viitsi laittaa ruokaa, siivota, ostaa servietit. Vai onko itse asiassa kyse keskittymiskyvyn huonontumisesta? Ei jaksa keskittyä edes korttipeliin, pöydän ääressä istumiseen, pitkäkestoiseen seurusteluun, missä keskustelu vierii asiasta toiseen etukäteen tietämättä mihin.

Minulla on yksi ystävä, jonka tiedän palanneen omassa elämässään koronaa edeltävään elämään ja kyläilemiseen. Tiedän että hän visiteeraa joka viikko ainakin appivanhempiensa luona. Ja silloin tällöin puhelin soi, sopiiko tulla kahville. Usein vastaan että ei nyt käy, koska sitä ja tätä. En tiedä, miksi koen yllättävänä tulleen pyynnön päästä käymään jonkinlaisena uhkana omalle reviirimielenrauhalleni ja torjun kyläilyehdotuksen. Lupaan jatkossa hengittää syvään ja sanoa, tottakai, tervetuloa.

Muuten tämä ystävä, joka jatkaa kyläilyjä, lukee myös printattuja kirjoja ja hänellä ei ole puhelimessaan somekanavia, ei Instaa, ei Facebookia, Tiktokeista nyt puhumattakaan, hänellä ei ole suoratoistotelevisiokanavia tai muita härpäkkeitä ladattuna puhelimeen. Hän ei siis ole vielä menettänyt keskittymiskykyään!

Onko some vienyt meiltä jo kyläilytaidonkin? Ilmeisesti. Oi voi.

Käsityöt ja keskittyminen

Tämän päivän (ma 13.3.23) Hesarissa on juttu keskittymiskyvystä, miten voisimme sitä parantaa ja miten some-elämäntapa heikentää keskittymistaitoa.

Jutussa kerrottiin keinoja, miten keskittymiskykyä voi parantaa – kuten liikunta – mutta ei mainittu lainkaan käsitöitä! Mielestäni erittäin hyvä keino keskittymiskyvyn kehittämiseen. Olisi todella tärkeää että kouluissa panostettaisiin kädentaitoihin. Tuntuu miltei että kädet on kokonaan unohdettu! Se että oppii tekemään itse uutta, uusia taitoja, voisi antaa lapselle/nuorelle tarpeellisia onnistumisen kokemuksia. Nyt melkein sanoisin että liikunnan merkitystä on tässä mielessä pidetty esillä aina, ja lasten liikuntaharrastusten tärkeys tiedetään, mutta entäpä kädentaidot? Tekeminen?

Tästä tuore oma esimerkki viikonlopun kankaanpainantakurssilta. Päivän aikana en tuntenut väsymystä. Olin niin innoissani uuden oppimisesta ja tekemisestä, mutta voi hyvänen aika, mikä väsymys iskikään kotimatkalla. Tajusin, miten väsynyt olen. Jalkoja jomotti koko päivän seisominen. Työ vaati tarkkuutta ja keskittymistä. En muista, milloin olisin ollut yhtä väsynyt! Samaa sanoivat muut kurssilaiset, minua huomattavasti nuoremmat. Kysyin heiltä seuraavana päivänä, oliko edellisenä iltana väsyttänyt, ja kaikki sanoivat samaa.

Väsymyksestä huolimatta olo oli hyvä. Koko päivän oli keskitytty käsillä tekemiseen, kukaan ei vilkuillut kännykkää.

Nyt on kurssi ohi, kankaat painettu. Kurssilta jäi käteen uusi taito ja itsetekemä kankaanpainoseula. Voin jatkaa monogrammien painamista kotona itsenäisesti. Hyvästi LV, tästedes MM! Mielessä on kyllä jo myös seuraava, toisenlainen projekti. Vähän liian iso, jälleen kerran. Haukkaankohan liian ison palan? Mutta ryijynteko innosti, ja kellarissa on vanha sohva, jonka päällys on kulunut. Tekisi mieli tehdä sille ryijyverhoilu, sellainen slip-cover ryijystä. En tiedä, miten edetä? Jotenkin pitäisi suunnitella kuvio ja värit. Hirveä homma siinä tietenkin on. Mutta innostuneena siitä ei välitä. Taas on Pikku-Minna lähdössä ilman mitään käsitystä realisimista kohti uutta, liian isoa projektia!

Mielenkiintoinen viikko tulossa. Sukulaistyttö väittelee tohtoriksi. Ensimmäinen meidän suvusta, meidän geeneillä. Ollaan kaikki ihan innoissaan. Perjantaina on väitöstilaisuus ja karonkkajuhlat. Iltapuvulle tulee käyttöä. Ihanaa! Jännittävää! Inspiroivaa!

Inspiroivaa kevättalvista viikkoa jokaiselle! Kohti uusia kädentaitoseikkailuja,

Ps. Hesarissa oli myös matematiikanopettajani muistokirjoitus. Sitä lukiessa tuli mieleen, miten lähtemättömän vaikutelman opettajat oppilaihinsa jättävätkään. Opettajia kun tuijottaa tunnista toiseen vuodesta toiseen. Eleet, ilmeet, liikkeet, tyyli pukeutua ja puhua, kaikki tallentuvat nuoriin aivoihin pysyvästi.

Minä epäonnistujana

Kirjoituskerhon seuraavan kerran tekstin aiheeksi annettiin ”Epäonnistuminen”. Yleensä ihmiset kirjaavat mieluummin saavutuksia ja onnistumisia, elämän huippuhetkiä, mutta joskus on ihan terveellistä pohtia omaa elämäänsä myös toiselta kantilta. Samalla on hyvä muistaa, että jokainen, myös huippumenestyjä, suurin idolisi ja sankarisi, ihan jokainen myös epäonnistuu. Voi olla niin että ne jotka pääsevät pisimmälle ovat jopa epäonnistuneet useimmiten, mutta jaksaneet nousta ja jatkaa yhä uudelleen, he eivät ole antaneet periksi. Harvoin vain epäonnistumisia tuodaan julki. Seuraavan tekstin olen kirjoittanut omista epäonnistumisistani. Olkaa hyvä!

————————————————————-

Olen epäonnistunut epäonnistujana. En ota opikseni. Toistan virheitäni. Lähden aina uudelleen innokkaana kohti seuraavaa epäonnistumista kuin ikuinen lottoaja. Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä en keskity asioihin joita jo osaan, kehitä niitä, tee vain niitä. Sen sijaan hukkaan aikaani, energiaani ja itsetuntoani uusiin pieleenmeneviin yritelmiin.

Aloittamisen hetkellä en epäröi, uskon vilpittömästi omiin taitoihini. Asennevian täytyy johtua lapsuudesta – sieltähän kaikki! Lapsuutta on hyvä syyttää, siihen on ainoana asiana maailmassa itse täysin syytön. Siksi sitä on hyvä hakata kuin nyrkkeilysäkkiä. 

Ehkä minua on lapsena kannustettu liikaa. Kyllä sinä osaat! Ai miten hienon teit! Hyvä, Minna! Niinpä Pikku-Minna lähtee tarmokkaasti kohti uutta ja ihmeellistä. Mikä se tällä kertaa olisi? Ryijy? Kankaanpainanta? Keramiikkatyöt? Maalaisiko kattoon pilvet vai lokkiparven ruokapöydän ylle? Kyhäisinkö ovikranssin? Kasvattaisiko omat porkkanat? Nikkaroisiko? Alkaisiko tehdä puuveistoksia? Höyläpenkin voisi ostaa.

Villasukista tulee eripariset. Ryijynhapsujen pituuteen en jaksa perehtyä. Kankaan kuviosta tulee vino. Pilvet katsossa näyttävät ihan kivoilta ilman silmälaseja. Kasvimaata pitää kastella myös silloin kun ei huvita, kitkeä ja harventaa. Minulta puuttuu pitkäjänteisyys, kärsivällisyys ja huolellisuus. Ilman näitä ominaisuuksia ihminen on hutilus. Minä olen hutilus. Mieluummin teen äkkiä ja poistun. Missä sellaista olisi hyötyä? En ole vielä keksinyt. Joskus ajattelin että formula-autojen renkaanvaihtajan homma voisi olla sopiva. Mutta sekin pitää tehdä huolellisesti muuten renkaat irtoavat ensimmäisessä kurvissa ja kuski on vainaa. Että ei se käy.

Perheellä on täysi työ jarrutella. Mies yritti sanoa että höyläpenkki on valtavan iso, mihin sellainen mahtuisi? Mökötin ja jätin ostamatta. Vuolin sen sijaan pikkulintuja puun oksalle. Ei niistä nyt varsinaisesti näköisiä tullut mutta kyllä ne linnuiksi tunnistaa. Mies teki hienomman perässä.

Viikonlopun lasihimmelikurssilta lähdin kesken pois. Himmelinteko edistyi n i i n v a l t a v a n  h i t a a s s a yhteistahdissa. Olisin halunnut tehdä nopeammin. Lounastauolla valehtelin, että anteeksi, pakko lähteä kesken kotiin, hätätapaus. Auton taustapeilissä roikkui monta vuotta minilasihimmeli muistona ja muistutuksena keskenjääneestä kurssista.

Keramiikkakurssille menin tehdäkseni pojalle kannustusmukin. Halusin siihen tekstin Be Brave, ole rohkea. Nopeasti sain mukin aikaiseksi, mutta kaiveruksen hetkellä tuli joku muistikatko ja kirjoitusvirhe. Mukissa lukee Be Prave. Nolotti mennä noutamaan kirjoitusvirhemukia polttamisen jälkeen pajalta.

Mökille olen ostanut vaikka mitä taimia. Vuosikymmenten saatossa sadoilla, jos ei tuhansilla euroilla. Eivät ne kasva ja menesty. Mitä tarkoittaa hapan maaperä? Ostan fiilispohjalta. Kirsikkapuu olisi ihana! Hamamia voisi viettää keväällä. Tökkään kirsikkapuun savimaahan, en ota selvää, minkälainen maaperän pitäisi olla, kuinka aurinkoinen tai varjoinen paikka, valitsen sillä perusteella että tuossa olisi ihana kirsikkapuu. En kaiva tarpeeksi isoa kuoppaa. Jos puuparka jaksaa jäädä henkiin, en ymmärrä, pitäisikö sitä jotenkin leikata, mitä sille pitäisi tehdä? Yleensä piha ja puutarha näyttää aina paljon paremmalta silloin kun olen ollut poissa. Mitä pidempään sen parempi. Ihan kuin luonto huokaisisi helpotuksesta. 

Olen hyvä risusavottatyyppisissä hommissa: raivauksessa, purkamisessa, kaatamisessa. Kerran olen onnistunut. Tein havupuuaidan. Siirsin tontilla jo olevia pieniä kuusen taimia riviin. Se oli ihmeellistä. Ne kasvoivat. Nyt aita on jo ihmisen kokoinen. Vieläkin ihmettelen, miten se on mahdollista. Tekisi mieli pystyttää aidan viereen kyltti: Tämän aidan teki Suuri Epäonnistuja Pikku-Minna. Onnea.

Hyvää Naistenpäivää, osa 2

Ei ole näköjään liputuspäivä tämä Naistenpäivä. Ei ainakaan meidän taloyhtiössä. Samaa ihmettelin jo maanantaina, kun luulin että Naistenpäivä on silloin. Nyt saan viettää juhlapäivää kahdesti. Maanantaina oli kyllä parempi sää, kaunis ja aurinkoinen, oikein keväinen. Nyt on lumipyryä ja talvista. Töppöset jalassa istun ja kirjoitan. Maanantaina jalassa oli pinkit lenkkarit. Ostin sellaiset. Ovat kuin vaahtokarkki, vähän lapselliset oikeastaan, mutta olen niihin kovin ihastunut, ja odotan jo kevättä että voin ne jalassa mennä myös ulos. Nyt käytän sisäkenkinä.

Tämä kevättalvi on niin innostavaa aikaa! Minulla on ainakin aina vaarana keväällä innostua liikaa, sitten väsähdän ja nuupahdan. Olisi tavallaan hyvä jos ei altistuisi kaikelle kiinnostavalle. Tänä aamuna innostuin kasvihommista. Tyypillinen kevätinnostuksen kohde. Instagrammissa törmäsin kikkaan, missä kasveja voi lisätä törkkäämällä niitä perunanpalasiin.

Ostin Naistenpäiväksi vaaleanpunaisen hortensian. Instagrammin filminpätkässä hortensiasta leikkattiin lehtiä, jotka sitten tökättiin perunanpalaan tehtyyn viiltoon, ja perunanpala istutettiin multaan. Muutaman viikon päästä hortensianlehti on tehnyt varteensa juuria. Eli yhdestä lehdestä saa aina yhden uuden hortensian.

Irroitin hortensiasta kymmenen lehteä, ja nyt minulla on kymmenen hortensiaa tulossa. Toivottavasti onnistuu. Todennäköisesti ei. Yleensä minun innostusjutut eivät onnistu…

Näin myös filmin, missä lisättiin ruusuja, yrttejä, puurunkoisia kasveja eri tavoin. Meinaan kokeilla ainakin pelargoniaa ja suosikkiyrttejäni.

Maailma on kyllä vinkkejä pullollaan. Yhdessä filmissä siemeniä istutettiin mansikoihin, joka tiputettiin läpinäkyvän muovihanskan sormiin. Muovihanska toimi ikään kuin kasvihuoneena, ja pian sormeen oli ilmestynyt kasvinalku. Ihmeellistä! Ja miten näppärin, pienin kotikonstein nämä idearikkaat kotipuutarhurit toimivatkaan. Ei tarvitse ostaa kalliita taimia, kasveja voi lisätä jo olemassa olevista.

Toinen innostuksen aihe on kangasvärjäys. Ensi viikonloppuna päästään vihdoin itse painohommiin. Tähän asti aika on mennyt kuvion suunnittelussa. Minulla se oli kyllä jo kurssille mentäessä tiedossa. Käytän painomallina monogrammia nimikirjaimistamme.

Eilen kävin ostamassa tummanvihreän pöytäliinakankaan, mihin kuvion painan. Täytyy käydä ostamassa vielä lisää kangasta niin että saan myös servietit. Nälkä kasvaa syödessä tässäkin hommassa. Nyt mietin, miten kiva olisi omistaa aamutakit omalla monogrammilla, nenäliinat, tyynyliinat jne.

Voi Minna, taas meinaa mopo karata!

Lumene

Se on sitten ärsyttävää, kun jokin alkaa ärsyttämään. Se on kuin kärpäsen surina. Varsinkin sellainen ärsyyntyminen on inhottavaa, mille ei voi mitään. Se on kärpänen mitä ei saa pois päiviltä. Nyt on muutaman päivän ärsyttänyt sinänsä turha asia. Minua on ärsyttänyt Lumenen mainonta. Neljä syytä ärsyyntymiselle.

1. Törmään mainokseen jatkuvasti Instagrammissa, joten altistun ärsyyntymiselle. Minun täytyy ilmeisesti piilottaa ko mainos järjestelmässä, se on mahdollista tehdä. Toisaalta en ole niin halunnut kategrorisesti tehdä sillä pidän Lumenen tuotteista ja käytän niitä. Haluan siksi myös saada heidän mainoksiaan, näen tarjoukset ja tutustun uusiin tuotteisiin.
2. Ärsyyntymisen syy on se, että Lumene käyttää nykyisin mainoksissa ruskeita tyttöjä. Minusta tämä tuntuu lähes kulttuuriselta omimiselta. Perustelut: Lumene on aiemmin mainostanut tuotteitaan erityisesti pohjoismaiselle iholle sopivina ja niille suunnitelluilla tuotteilla. Pohjoismaisen naisen iho on vaalea ja herkkä, altis couperosalle ja muulle punoitukselle, ja joutuu sietämään suuria lämpötilan vaihteluita, kuivaa sisäilmaa, pakkasta. Siis juuri minunkaltaiselleni on suunniteltu ja tehty kosmetiikkaa, ihanaa. Me vaalea ”kyyttökansa” olemme kuitenkin kansainvälisesti katsoen vähemmistö. Nyt Lumenen on tarkoitus kansainvälistyä ja siksi myös konsepti on muutettu. Vaaleaihoiset eivät riitä kohderyhmäksi.
3. Kolmas syy ärsyyntymiselle on ammattillinen. Olen entinen markkinoinnin ammattilainen ja mielestäni Lumene ei toimi nyt järkevästi edes kansainvälistymistään ajatellen. Markkinointi on mielikuvia. Ajatellaanpa esimerkiksi ranskalaista kosmetiikkaa. Kun ostamme Chanelin huulipunan tai Lancomen ihonhoitotuotteita ostamme pienen palan ranskalaisuutta. Ajattelemme että meistäkin tulee vähän ranskattaria, kun sipaisemme Chanel 5:sta kaulalle. Siksi ranskalaiset kosmetiikkafirmat näyttävät mainonnassaan ranskalaisilta, he käyttävät ranskalaisen naisen näköisiä malleja. Kun taas ranskalainen – tai minkä maalainen tahansa – ostaa Lumenea, hän haluaa pienen palan pohjoista. Hän ajattelee mielikuvissaan luontoa, puhtautta, luonnollista kauneutta, lähes meikkittömyyttä. Hän ajattelee saavansa vähän pohjoismaisen naisen itsetuntoa ja karismaa. Ehkä hän ajattelee että tätä se Sanna Marinkin varmasti käyttää, suomalaista, ja on niin lumovoimainen. Eli Lumenen kannattaisi kansainvälisessä mainonnassa käyttää vaaleaihoisia, pohjoismaisia malleja, ja siten tukea sitä mielikuvaa, joka on sen myyntivaltti, perussyy miksi tuotteita ostetaan.
4. Mielestäni tämä sama ilmiö näkyy varsin monella mainostajalla. Koetaan tärkeäksi että mainoksissa on etniseltä taustalta monenlaisia ihmisiä välittämättä siitä, sopiiko se itse asiassa omalle tuotemerkille. Tuoko se lisäarvoa vai viekö? Viekö se tuotemielikuvaa oikeaan vai väärään? Valitettavasti lopputulos näyttää ja tuntuu joskus vähän päälleliimatulta hyvistelyltä. Suvaitsevaisuuspesulta. Muistan ajan kun kaikki yritykset alkoivat yhtäkkiä käyttää ruskeaa paperia, mitään ei painettu valkoiselle paperille, ei varsinkaan korkeakiiltoiselle, koska se vaikutti epäekologiselta. Se oli sellaista viherpesua. Aika aikaansa kutakin, nyt on tällainen ruskea aika.

Nyt on saanut turskautettua omat turhautumiset pihoille, kiitos siitä. Voikin alkaa Naistenpäivän vieton. Ihanaa Naistenpäivää kaikenvärisille naisille. En tiedä, minkälaista on olla mies, mutta on ihanaa olla nainen! Aion laittaa nätin mekon päälle ja liihotella onnellisena naisena koko päivän.

Lehtikatsaus

Tämän päivän Hesarissa (5.3.2023) oli artikkeli putkakuolemista. Yhtenä tapauksista käsiteltiin nuoren pojan huumekuolemaa, joka tapahtui Jyväskylässä. Poika oli ryöstänyt apteekin saadakseen pillereitä, aiheuttanut häiriötä grillillä, mistä poliisit olivat hänet poimineet mukaansa. Putkassa poika oli kuollut yliannostukseen.

Artikkeli toi mieleeni aiemmin viikolla tapahtuneen. Astuin metrovaunuun samanaikaisesti kahden järjestyksenvalvojan kanssa. Sisällä vaunussa huomasin, miksi vartijat olivat tulleet juuri kyseiseen vaunuun. Ilmeisesti joku oli tehnyt hälytyksen. Vaunun perällä makasi nuori poika. Vartijat yrittivät puhutella poikaa, saada häneen kontaktia. Lopulta he nostivat pojan ylös ja kantoivat ulos. Pojan omat jalat eivät kantaneet, silmät sojottivat eikä suusta tullut mitään järkevää. En ole asiantuntija sanomaan, oliko poika tajuissaan, enkä tiedä, mitä hänelle metrovaunusta poistamisen jälkeen tapahtui, koska metro jatkoi matkaansa minä mukanani. Ilmeisesti vartijat jäivät sinne laiturille tutkimaan tarkemmin pojan terveydentilaa. Mielestäni vartijat toimivat tilanteessa hyvin ja rauhallisesti, eivätkä käyttäneet kovia otteita. Jäin vain silloin miettimään näkemääni, ja tapahtuma palautui mieleeni aamulla lehteä lukiessani.

Katselin sekaisin olevaa poikaa metrovaunussa ja ajattelin, että jonkun rakas poika tuokin on. Mitä hänelle on tapahtunut? Mitä aineita käyttänyt päästäkseen noin huonoon kuntoon? Mitä hänen elämäänsä ylipäätään kuuluu? Poikaparka. Vaatteet olivat ihan siistit ja normaalit.

Pojan äitinä olen aina vähän huolissani pojista ja siitä miten heihin suhtaudutaan. Usein liian kovasti. Kovakouraisesti. Aggressiivisesti. Nuoria miehiä pelätään. En sano, etteikö siihen olisi aihettakin. En itsekään mielelläni kävele asematunnelin läpi yksin. Huumenuoret voivat olla arvaamattomia ja vaarallisia. Toisaalta jokainen toivoo tulevansa kohdelluksi inhimillisesti ja ylipäätään kohdatuksi. Että käyttäytyisimme toisiamme kohtaan niin kuin ihminen ihmistä kohtaan. Hyväntahtoisesti. Ajatellen että jonkun rakas poika tuokin on.

Sitten toiseen aiheeseen. Meille on tullut muutaman kuukauden Gloria. Lueskelin uusinta numeroa. Joskus tällaiset luksuslehdet ovat tiedostamattaan vähän koomisia, koska se elämäntapa, jota ne kuvaavat on niin marginaalista, joskus jopa epätodellista luksusfantasiaa. Tällä kertaa hupia aiheutti pieni juttu puupalikkafirma Aarikan lanseeraamasta vaatemallistosta. Sinänsä vaatteet olivat kivoja pellavamekkoja, joiden konsepti oli monikäyttöinen ja mekot malliltaan sopivia ”kaikille”. Eli peukut siitä. Mekkojen suunnittelija kertoi, mistä oli saanut idean mekoille. Insipiraatio lähti hänen omista tarpeistaan kesäpaikassaan Hangossa. ”Rantapäivän jälkeen voi tulla yllättävä kutsu cocktaileille, jonne voi suunnata samalla mekolla – tarvitsee vain vaihtaa varvastossut iltakenkiin.” Yllättävä kutsu cocktaileille rantapäivän jälkeen! Kenestä hän puhuu? Suomessa on ehkä kymmenen ihmistä, joilla on tämänkaltainen ongelma, mihin suunnittelut mekot ovat ratkaisu.

Onneksi mekot toiminevat myös meille muille, jotka emme vietä kesäpäivää Hangon kasinon rantahietikolla, ja pohdi jatkuisiko päivä kasinolla drinksutellen vain kutsuisiko joku puuhuvilanomistaja yllätyscocktaileille?

Mieleeni on jäänyt kauankauan sitten muistaakseni Eeva-lehdessä ollut tyyliartikkeli tuntemattomasta hienostorouvasta, joka esitteli elämäntapaansa ja vaatetustaan. Eräästä vaatekokonaisuudesta rouva sanoi että kyseisen pukukokonaisuuden innoittajana on ollut sormus, jonka hän on saanut mieheltään. Hän on valinnut asun värit sormuksen väreihin sopivaksi.

Ihan klassikko on 90-luvun alun Gloria, missä ”kärsittiin” lama-ajan ongelmista hienoston tapaan. Kesämuotiartikkelissa matkattiin lomalle Rivieran sijaan sukulaisen maatilalle järvenrannalle, missä komeat hauikset ja rintalihakset omaava pehtoori lämmitti rouvalle saunan ja kantoi sinne vedet, eikä lomanvietto ollutkaan ollenkaan niin kauheaa vaikka ostereita ei ollutkaan. Lehtiartikkeli oli niin mainio – tahattomasti – että olen säästänyt sen. Minulla on yhä kyseinen Gloria tallessa.

Joskus sitä miettii, että pitäisikö jonkun esilukea nämä naistenlehtien artikkelit. Vältyttäisiin tahattomalta komiikalta.

En minä sitä sano, ettenkö itsekin kuvittelisi olevani vähintään prinsessa, ja nautin suunnattomasti leikkiä hienostoa, kukapa ei. Onhan se jokaisen pikkutytön lempileikki ja jotkut meistä eivät lakkaa leikkimästä ikinä. Leikkiminen on terveellistä – tai ainakin hauskaa. Mutta näitä naistenlehtijuttuja lukiessa tulee tunne, että he eivät leiki. He ovat tosissaan.

Tavaratalojen alakerrat uusiksi

Nyt on tullut Museokortista stressi. En ole käynyt pitkään aikaan museoissa, ja kortti on maannut käyttämättömänä lompakossa. Täytyi lähteä suorittamaan Museokorttia oikein urakalla. Kävin kerta laakista Kansallismuseon Gallen-Kallela näyttelyssä, Taidehallissa ja Kiasmassa. Olisin käynyt Hamissakin, mutta oli jo mennyt kiinni siltä päivältä.

Paluumatkalla tuntui keväiseltä, olo oli kaikesta taiteesta yhtä aikaa rasittunut että innostunut, teki mieli jäätelöä. Oikaisin Stockmannin alakerran läpi, ja löysin kaipaamani pistaasijäätelön Roberts Coffeesta. Ai että se maistui hyvältä – yhtä hyvältä kuin viime kesänä.

Stockmannin alakerta pisti miettimään että miksi ihmeessä yhä edelleen tavaratalojen alakerrat on varattu kalliille kosmetiikalle ja tuoksuille? Niin kuin on ollut siitä pitäen kun tavaratalot keksittiin. Ylellisyyskosmetiikka on toiminut ”sisäänheittäjänä” tavarataloon. Mutta olisikohan sen aika jo ohi? Mikä voisi toimia paremmin? Ainakin itselleni kosmetiikkaosaston myyjättäret ovat lähinnä pelottavia pitkine tekokynsineen, tekoripsineen ja botox-huulineen. Yhtään sen enempää ei hajuherkkää innosta mahdollinen parfyymin tuoksu. Harpon siis aina nopeasti alakerran läpi. Se ei toimi minulle sisäänheittäjän, pikemminkin osastona, jonka läpi pitää mennä päästäkseen sisälle.

Mutta entä jos alakerta olisikin toisinlainen? Millainen? Mitä jos tavaratalon alakerta olisi iso paratiisinomainen kasvihuone? Keskellä, korkeassa osassa kasvaisi täysikokoisia palmuja. Isoja akvaarioita, taustamusiikkina linnunlaulua. Myytävänä kukkia, kasveja, ja kasvi- tai puutarha-aiheisia esineitä. Siellä täällä erilaisia kahvioita ja baareja ja paikkoja, mistä saa pientä syötävää, jäätelöä, vihersmoothieita. Osa tilasta varattaisiin omille kojuille, joiden myytävät tuotteet vaihtelisivat ajankohdan mukaan niin että alakerrassa olisi aina jotakin uutta elämyksellistä nähtävää. Tunnelma olisi vähän niin kuin olisit talvipuutarhassa ja näyteikkunan sisässä ja kahviossa yhtäaikaa. Ehkä jossakin kulmassa olisi piano tai peräti flyygeli, jota joskus joku soittaisi. Tilassa voisi olla pienimuotoisia konsertteja tai muita taidetapahtumia.

Se olisi elämyksellistä, yllätyksellistä ja ihanaa ja saisi tulemaan tavarataloon.

Onkohan osa tavaratalojen ongelmaa se että ne ovat jämähtäneet menneisyyteen, alakerrassa on aina ollut kosmetiikka, eikä sitä ole koskaan kyseenalaistettu. Mutta mikä on nykyajan luksusta? Ei se ole kallis huulipuna. Se on ainutlaatuinen tunnelma, jos pystyt sellaisen luomaan, luonto ja aistinautinnot. Näistä aineksista syntyy nykyajan luksus.

Sisältää n-sanan

Alkuun varoitus. Teksti sisältää n-sanan, h-sanan ja v-sanan.

Katsoin UMK:n. Aluksi ajattelin että en jaksa. Olin jo ennakkoon valinnut esiintyjistä suosikkini. Nykyisin monet kappaleet tehdään liian laskelmoidusti. Biisileirille kokoontuu joukko musiikin tekijöitä kikistämään hittibiisiä. Lopputulos on kuin Myöhempien Aikojen Pyhien lehtisestä, minkä kuvissa leijonat ja lampaat makoilevat sulassa sovussa. Eli tulee mitäänsanomatonta valmiiksipureskeltua mössönmössöä. Niinpä ihastuttaa aina kun kuulee kappaleen, joka on syntynyt tekemisen hurmiossa ja innossa. Käärijän kappale on sellainen. Innostuin jopa äänestämään!

Mutta parasta ohjelman katsomisessa oli se, että löysin myös muuta minulle uutta musiikkia, esimerkiksi Portion Boys -bändin. Kunnon bilebändi, joka soitti ja lauloi hyvin, biisin teksti oli vähän naiivi omaan makuuni. Etsin youtubesta bändin ja katselin muutaman videon. Tykkäsin erityisesti Karjala takas ja Kyläbaari -nimisistä kappaleista.

Karjala takas -laulun sovinistinen, toksinen maailmankuva tuntui kovin raikkaalta! Nimenomaan raikkaalta! Olen niin kyllästynyt tähän piiperrykseen, missä kaikki suuttuvat ja loukkaantuvat ja cancelloivat ja keksivät uusia sääntöjä ja normeja. Vanhoja kirjoja kirjoitetaan uudestaan. Suhtaudutaan yksinoikeudella omaan kulttuuriperimään, vaikka koko ihmiskunnan kehittyminen on ollut sen ansiota että vaikutteita on saatu muilta, ja niitä on otettu omaan käyttöön. Mutta kun tämä on Minun kansallispukuni, sinä et saa sitä päällesi pukea! Intiaanipäähineitä saavat pitää vain intiaanit. Neljäntuulenhattua vain saamelaiset. En ihan älyä, miksi? Saadaanhan me pitää farkkujakin tai buutseja tai maihareita. No nyt kadotin alkuperäisen ajatukseni. Lähti vähän keulimaan, kun innostuin aiheesta.

On raikas tuulahdus kun näkee/kuulee toisenlaista. Itsetuntoisia ihmisiä, jotka osaavat nauraa toisilleen ja itselleen. Portion Boys tyypit ovat sellaisia. On hieno, arvokas ominaisuus osata nauraa itselleen, sellainen taito loukkaantujilta puuttuu. Meidän pitäisi pitää yllä ja edistää itselle nauramisen taitoa. Se on mielestäni jopa suomalaisen demokratian kovaa ydintä. Huumorilla olemme selvinneet monesta tukalasta paikasta. Itseironia tekee meistä myös tasa-arvoisia. Kaikki ovat huumorin kohteita, siltä ei säästy kukaan. Voidaan nauraa miehille, naisille, ruotsinkielisille, vanhoille, nuorille, laihoille, lihaville, snobeille, junteille, saamelaisille, helsinkiläisille, kaupunkilaisille, maalaisille, uskovaisille, ateistille. (Olen muuten kuullut sanottavan että ranskalaiset naiset eivät osaa nauraa itselleen, en tiedä pitääkö paikkansa. Onko ranskalaisia naiskoomikkoja olemassa, ei tule mieleen.)

Loukkaaminen ei ole kiinni yksittäisistä sanoista. Sanoja hävittämällä emme pääse loukkaamisesta emmekä voi muuttaa pahoja tekoja, joita on tehty aiemmin. Ihmiskunnan historia ei siitä paremmaksi muutu, että sitä jälkikäteen muokataan meidän nykyisille arvoille sopivaksi. Jopa kehun voi sanoa sarkastisesti ja loukkaavasti. Kyse on siitä, miten sanotaan. Tytöttely voi olla hellyttävää ja kivaa ja ihanaa, tai se voidaan sanoa loukkaamismielessä. Minä kutsun itseäni kotioloissa Pikku-Minnaksi, tytöttelen itseäni. Ja samaa hellittelynimeä lähimmäiseni käyttävät myös minusta.

Ehkä vielä näemme senkin ajan että tämä sensurointi ja cancel-suuntaus jää taakse. Joku uskaltaa nousta ensimmäisenä ylös seisomaan ja sanoa että hei minä olen muuten vanha homo neekeri ja ylpeä siitä! Ja muut vastaavat että aijaa, no mitä siitä, onhan me se tiedetty.

Tuli mieleen vanha Steve Martin -elokuva. Sekin on varmaan jo sensuroitu ja kielletty. En muista elokuvan nimeä, mutta se alkaa kohtauksella Amerikan etelävaltiosta. Tummaihoinen perhe istuu verannallaan kesäiltana kiikkustuoleissaan musisoimassa. Kaikki laulavat ja taputtavat käsiään, on hyvä meininki. Steve Martin esittää pereheeseen adptoitua valkoihoista poikaa, joka ei tajua olevansa erilainen. Hän yrittää taputtaa mukana, mutta ei saa tahdista kiinni, taputtaa aina väärään aikaan. Hänellä ei ole musiikki veressä kuten adptioperheellä. Kertojaääni sanoo: ” I was born as a negro child…”. Mielestäni elokuvan alku oli nerokas, siksi se on jäänyt mieleenkin. Sitä miten tarina siitä eteni, sitä en muista ja ehkä sillä ei ole väliäkään.

ps. Sen verran paljon innostuin Portion Boysta että ostin liput kesäfestareille, missä he esiintyvät. Ja Erika Vikman! Kaksi kärpästä yhdellä kertaa.

Kankaanpainokurssilla

En olekaan pitkään aikaan ollut kurssilla. Olen oikea vanha, kunnon kurssiaktiivi! Tykkään erilaisista lyhyistä kädentaitokursseista. Olen ollut mm. lasihimmelikurssilla, savenvalanta- ja keramiikkakursseilla ja ikebana-kurssilla.

Nyt olen palannut kurssille, oikealle täsmäkurssille, halusin pöytäliinan, missä on painokuviona miehen ja minun etunimien kirjaimet vastakkain. Samanlaisella kuviolla meillä on keraamiset lautaset. Nyt tekeillä on pöytäliina.

Kurssi pidetään Espoon aikuislukiossa ja se kestää vain kaksi kertaa + viikonlopun. Ensimmäinen kerta on nyt käytynä. Vapise Maija Isola, täältä tulee mrs middleage, ja uudet upeat painokuosit!

Mutta olipa haastetehtävä löytää perille. Voi hyvä tavaton sentään! Olen kerran aikaisemmin käynyt Ainoassa, ostoskeskuksessa Tapiolassa, jo se itsessään on uuvuttavan vaikea, hyvä kun löytää itsensä ulos. Kaiken lisäksi ulkona on massiivinen rakennustyömaa, jonka toisella puolella opisto sijaitsee. Google Maps ehdotti pitkää kiertoreittiä opistolle. HSL näytti että olisi suorempikin reitti, mutta en ymmärtänyt, miten ja missä se menisi? Jonkinlainen käytävä? Maan allako, joku tunneli vai mikä?

Myöhästyin kymmenen minuuttia. Kysyin reittiä useammalta vastaantulijalta. Sain kaikilta ystävällisiä neuvoja, mutta ne eivät johtaneet oikeaan, kunnes viimein tuli nuoripari, joka osasi neuvoa kummajaiskäytävään, joka mutkitteli rakennustyömaan yläpuolella ja jota kautta pääsi toiselle puolelle. Missään en nähnyt tienviittoja Omniaan. Viittoja oli kyllä monelaisiin paikannimiin, mutta jos Tapiolan aukio tai Sammonkäytävä ei sano sinulle mitään, ei niistä ole apua.

Ihmetyttää. Tuntuu siltä kuin paikat suunniteltaisiin aina vain heille, jotka siellä asuvat ja tuntevat kuin omat taskunsa. Samanlainen kokemus oli, kun joku aika sitten labrakokeet oli määrätty otettavaksi Kalasataman uudessa hyvinvointilaitoksessa. Sinne oli varsin kätevä mennä metrolla, mutta aikaa kului tuplasti enemmän itse paikan löytämiseen ja Redin läpi kulkemiseen. Kun tulet metrosta ylös ostariin, et tajua missä kerroksessa olet. Pitääkö mennä ylös vai alas päästäkseen katutasoon. Tällaiset perusasiat pitäisi olla itsestäänselvästi merkitty ja opastettu. Säälin kauppojen myyjiä, jotka joutunevat vastaamaan useamman kerran päivässä samoihin paikannuskysymyksiin. Luulisi että menee hermot eksyneisiin asiakkaisiin. Eikä sekään ole kiva, jos myöhästyy vastaanotolta, koska on eksynyt, vaikka on varannut runsaasti aikaa löytääkseen perille.

Sadussa lapset ottivat metsään lankakerän ja rullasivat sen auki löytääkseen takaisin. Takaisin on helpompi löytää. Mutta miten löytää perille? Meilahden sairaaloissa lattioihin on maalattu erivärisiä viivoja. Seuraamalla oikean väristä viivaa löytää perille. Toimii vähän lankakerän tapaan. Ehkä tulevaisuudessa apunamme on jonkinlaiset opasrobotit, jotka johdattavat perille eksyneen. Metroasemalla olisi rivissä opasrobotteja valmiina palvelemaan. Kerrot vain sille, minne olet menossa ja kävelet sitten robotin perässä. Oikeastaan odotan robottiaikaa. Kotona olisi kiva sellainen robotti, joka toisi aamukahvit ja lehden sänkyyn. Onhan minulla kyllä mies sitä varten, mutta kun hän nukkuu yleensä pidempään. Joten minä olen aamiaisrobottihommissa meillä.