Maksamisen huoleton helppous

Nykyään on  monenlaista maksutapaa ja -korttia. Itse tykkään esimerkiksi ABC-asemien appsista. Siinä ajetaan huoltoasemalle ja avataan kännykkä. Se pyytää klikkaamaan, millä mittarilla olet ja sitten voitkin jo aloittaa tankkauksen. Ei tarvitse seistä ulkona kylmässä maksupäätteellä hetkeäkään.

Tämä ei muuten ole mikään mainos, en saa senttiäkään mainostuloja. Näillä lukijamäärillä ja kohderyhmällä en liene kiinnostava, joten voin ihan vapaasti  haukkua tai kehua ketä huvittaa.

Konserttikävijänä minulla on oma kolmen kohdan raiderini. Pitää olla istumapaikat, väliaikatarjoilut ja ei saa olla liian iso paikka, en tykkää massatapahtumista, missä kaukana heiluu kahden senttimetrin Cheek. Pari vuotta sitten löysin sattumalta läheltä konserttipaikan, joka täyttää raiderini ja jolla on myös käytössä oma appsi. Sen kun lataa kännykkäänsä, voi istua aloillaan koko konsertin ajan ja klikkailla kännykästä juomat pöytään. Tosi näppärää! Vain vessaan pitää itse vaivautua menemään, se ei hoidu kännykällä. Ainoa ongelma tässä paikassa on se, että minä taas en ole heidän ydinkohderyhmäänsä, joten siellä on harvakseltaan tarjolla musiikkia, jota haluaisin kuunnella. Tai sitten en vain tunne esiintyjiä ja heidän musiikkiaan, mikä on vuosi vuodelta kasvava ongelma.

Vähän aikaa sitten rohkaistuin lataamaan kännykkän ”wallettiin” luottokortin. Nyt voin maksaa sillä. Se toimii samoin kuin kortin lähimaksuominaisuus, mutta siinä ei ole maksurajoitetta, ellei itse sellaista aseta. Toisin sanoen sillä voi maksaa minkä kokoisen ostoksen tahansa. Avaan vain kännykän ja laitan sen myyjän lukulaitteen päälle ja tiks, raha vaihtaa omistajaa. Kännykän näytölle tuli heti tieto, paljonko olen maksanut ja kenelle. Näppärää! Toivoakseni myös turvallista.

Sitten hieman eri tyyppinen maksukokemus. Poika tarvitsi uuden kännykän ja eräässä kodinkoneliikkeessä Forumissa oli sopiva tarjouksessa. Sinne siis. Nyt tähän juttuun tulee pieni sivujuonne. En ollut käynyt Forumissa aikoihin, enkä tiennyt, missä päin kyseinen liike sijaitsee. Jouduimme siis paikantamaan liikkeen käytävän infotaulusta.  Tapahtui jännä juttu. Kun käännyin pois infotaululta, minulla ei ollut harmainta aavistusta minne päin olisi pitänyt lähteä tai mistä päin olin tullut. Lähdinkin sitten väärään suuntaan, kunnes tajusin Arnoldista että tässä olin äsken. Tuli vähän dementikko-olo!

Muistan lukeneeni juuri vähän aikaa sitten uudesta Redi-kauppakeskuksesta ja sen sokkeloisuudesta. Sillä on kuulemma tavoiteltu italialaista kylämäistä tunnelmaa, pikku kujia sinne tänne miten sattuu. Eihän sellaiseen paikkaa voin mennä ikäihmiset lainkaan! Yleensä kauppakeskukset rakennetaan torimaisen keskusosan ympärille tai sitten kadunomaisesti käytäväksi. Italialainen labyrinttisokkeli ei liene kaikille paras vaihtoehto ellei sitten halua lähteä seikkailemaan kauppakeskukseen, mutta itse en tykkäisi yhdistää ostoksilla käyntiin escape-kokemusta. Mutta mistäpä minä mitään tiedän – paitsi omista tuntemuksista.

Takaisin maksamiseen. Siellä kodinkoneliikkeessä oli jännä tapa maksaa. Myyjä ehdotti laskutusta, toisin sanoen lainaa. Kännykkälasku tulisi noin kuukauden päästä erään pankin nimissä. Systeemi oli tarkoitettu siihen, että jos haluaa maksaa osissa, mutta soveltuu myyjän mukaan loistavasti myös kertamaksuun. Hommasta koituisi viiden euron laskutuskulu, mutta sen summan myyjä oli valmis vähentämään tuotteen hinnasta. Systeemin etu olisi se, että jos kännykkä rikkoutuu puolen vuoden kuluessa, pankki korvaa sen, eikä sitä tarvitse laittaa omaan kotivakuutukseen, missä omavastuut ovat vielä aika suuria. Siinä sitten lainapaperit kirjoitettiin, leimoja lyötiin  papereihin ja me läksimme kaupasta kännykkä kourassa. Lasku tulisi sitten kuukauden sisällä. Varsin monimutkaista ja kommervenkkistä. Myyjällä meni ainakin vartti papereita rustatessa. ”Lainaneuvotteluissa” kun käytiin läpi kaikki mahdollinen suurin piirtein siitä, milloin ensimmäiset kuukautiset alkoivat. Ei nyt sentään, mutta asuuko vuokralla vai omistusasunnossa, kauanko on asunut ko asunnossa, missä töissä mistä asti, naimisissa vai missä ja miten kauan. Siinä näitä elämäni detskuja läpikäydessä  hän olisi ehtinyt myydä jo kännykän jollekin toiselle. Ja nyt joku käyttää aikaansa siellä pankissa lähettääkseen laskun meille, jonka postinkantaja tuo. Ajanhukkaa! Tärvellystä! Hämmentävää! En ymmärrä, missä tässä on se pihvi?

Sen sijaan tämän blogin pitämisessä on ainakin sellainen pihvi, että jos oikeasti dementoidun ja kirjoitan samoja juttuja yhä uudestaan, joku huomaa sen ja tilaa hoitopaikan. Tai sitten emme kumpikaan asiaa huomaa ja dementoidumme yhdessä. Mikä ei sekään ole hullumpi vaihtoehto.

Mieluiten sekä että

Tällaisena päivänä tekee mieli kulkea selkä köyryssä. Harmaat pilvet ovat niin alhaalla, että ne tuntuvat hipovan päätä.  Verhoja ei ole järkeä avata. Miksi katsoisi ulos?

Huomaan tekeväni vuosittain samat virheet. Marraskuussa mietin, miksi en ole matkalla jossakin lämpimässä, maaliskuussa ihmettelen, miksi en ole Lapissa hiihtämässä keväthangilla ja syyskuussa pohdin, miksi en ole ruskaretkellä. Niin, miksi en ole nyt jossakin paikassa missä näkyisi aurinko? En osaa vastata.

Ehkä siksi, että en tiedä, missä se olisi. Uutisia katsomalla lunta ja kylmää tuulta näyttäisi olevan Italiassa asti. Kovin kauaksi en ole innokas matkaamaan, enkä eri aikavyöhykkeille. Minun pitäisi siis päästä neljän tunnin lennolla lämpimään. Helpointa on unohtaa koko juttu ja mennä saunaan.

Aikavyöhykkeistä tuli mieleen vuodenaikakellot. Viime viikonloppuna siirryimme talviaikaan ja keskustelu kipunoi siitä, mihin aikaan meidän pitäisi siirtyä pysyvästi, jos tästä kellojen siirrosta joskus eroon päästään. Yritin itsekin osallistua, mutta myöhästyin, kansalaisaloite asiasta oli jo loppunut (olisin äänestänyt talviaikaa). Koska en voinut kansalaisäänestää ajasta, äänestin sen sijaan avohakkuista. Vastustin niitä.

Kyllä on näppärää nykyaikana ”osallistua” päätöksentekoon. Ihmettelen että vielä on mielenosoituksia. Minusta ovat vähän vanhanaikainen tapa toimia. Mielensä voi kertoa muutenkin kuin menemällä huutamaan kadulle.

Vasta vähän aikaa sitten oli ilmastonmuutosmielenosoitus. Katselin sitä työpaikan ikkunasta ja ajattelin, että kyllä nyt varmasti ilmasto päättääkin olla muuttumatta, kun niin moni oli mieltään osoittamassa. Että en minä nyt sitten muutukaan. Ei kai kukaan täällä Pohjolassa kyseenalaista ilmastonmuutosta ja sitä vastusta? Tarvitaan vain keinoja, miten ihmiset voivat toimia arkielämässään – ja juhlassaan myös. Ei siinä huuto auta. Tarvitaan käytännön ohjeita ja ratkaisuja. Mutta tuntuu että niitä ei ole. Olemme kaikki ymmällämme ja peloissamme. Tarvitsemme jonkun mooseksen, joka johdattaa meidät tästä ilmastonmuutoksesta ja luonnon kuolemisesta pois.

Taas lähdin sivuraiteille. Piti puhua kellosta. Olen keksinyt ratkaisun kellojen siirtelyyn. Vieläpä sellaisen, että uskoisin sen sopivan kaikille. Siirretään kelloja kaksi kertaa päivässä. Eletään aamut talviajassa ja illat kesäajassa. Saadaan sekä valoisat aamut että illat. Siirretään kello kaksitoista päivällä kelloja eteen päin tunnilla ja taas uudelleen kello kaksitoista yöllä kelloja taakse päin. Siinä samalla näppärästi lyhenee työpäivä tunnilla (ei haittaa, ihmiset tekevät ihan liikaa töitä, eivät ehdi mitään muuta, väsyttävät itsensä ja saavat burnoutin) ja toisaalta iloiset illanvietot voivat jatkua vielä vähän aikaa, koska saamme iltaan lisätunnin.

Ainoastaan naisen logiikalla voidaan tällainen dilemma ratkaista, näemmä. Odottakaapa vain, kun vähän  aikaa pohdin, niin enköhän vielä ilmastonmuutoksenkin ratkaise. Hoppas så!

Tee yksi asia päivässä

Kaksi äidin opettamaa asiaa muistan. Äiti opetti, miten miesten paita silitetään ja miten painavia huonekaluja voi siirrellä yksin: laitetaan rätit huonekalun jalkojen alle, sen jälkeen niitä on helppo työntää ja vetää uuteen paikkaan, ei tarvitse anella miehiä apuun. Enpä muista muita, kummallista. Olenko unohtanut, vai eikö äiti tosiaankaan jaellut neuvoja?

Suurimman osan käytännön neuvoista olen saanut naistenlehdistä. Olen siis naistenlehtien kasvattama. Yhä edelleenkin luen niitä saadakseni vinkkejä ihan kaikkeen. Lehdistä saa opastusta liikuntaan, ruuanlaittoon, terveyden- ja kauneudenhoitoon, ihmissuhteisiin, sisustamiseen, kodinhoitoon, vaikka mihin!

Vastikään luin jutun Joel Hallikaisesta. Siinä oli hyvä neuvo, jonka otin heti omaan käyttööni:” Tee joka päivä edes yksi asia”. Simppeli, mutta loistava neuvo! Olen nyt kokeillut viikon verran, ja saanut tehdyksi paljon pieniä rästihommia pois. Mielialani on kohdentunut kuin huomaamatta, kun olen ollut niin aikaansaapa. Ajatella, että aikaansaavaksi voi tulla tekemällä vain yhden asian / päivä.

Moni pieni, kiireetön asia jää arkiaskareiden varjoon ja tekemättä. Ne kerääntyvät mieltä jäytäväksi tekemättömien töiden möykyksi. Mitä enemmän kasaan kertyy, sitä innottomammin sitä lähtee purkamaan. Tuntuu toivottamalta urakalta. Mutta vain yksi asia päivässä, se tuntuu siedettävältä, ei ahdista.  Kiireisenä päivänä se yksi asia voi olla todella pieni. Lisään pissapoikaan vettä. Teetän vihdoinkin sen vara-avaimen. Siivoan eteisen laatikon. Tuntuu hyvältä, kun pitkään mieltä vaivannut, mitätön homma tulee tehdyksi.

Suomessa naistenlehdillä on vankka asema ja täällä ilmestyy lehtiä per capita kaiketi eniten maailmassa. Suomalainen aikakausilehdistö on myös ihailtavan asiapitoista. Täällä ilmestyy lehtiä, joissa on paljon oikeaa asiaa, ei vain juoruja tai piilomainontaa. Toivottavasti näin on jatkossakin.

Netissä tieto on sirpaleista, se on kätevä silloin kun tietää, mitä on etsimässä. Se on ihan mahtavaa. Jos tarvitsee tietää, miten huopakatto asennetaan, auton renkaat vaihdetaan tai silikonimuotti valmistetaan, kaiken voi katsoa netistä.  Lehti taas on kokonaisuus, jonka toimittajakunta on koonnut minun luettavakseni ajatellen että nämä asiat saattaisivat minua kiinnostaa. Netti yrittää arvailla, mistä olen kiinnostunut, mutta toistaiseksi se ei ole vielä kovin älykäs ymmärtämään minua niin että osaisi tarjota jotakin, minkä olemassaolosta minulla itselläni ei ole harmainta aavistusta. Netti tarjoaa minulle vain sitä, mitä olen sieltä itse etsinyt.

Joel Hallikainen elämänohjeineen olisi jäänyt löytymättä.

 

 

 

 

 

 

Keski-ikä valvottaa

Minä olen nukkujana vitsi; unenlahjani ovat lahjoistani suurimmat. Olen eräänlainen univatupassi. Jos minut laittaa vaakatasoon, nukahdan. Yhteen aikaan jopa autolla ajaminen nukutti; auton murina, lämmityslaitteen hurina, autopilotti päällä, zzzzzz. Piti kesken matkan pysähtyä huoltoaseman pihaan ja ottaa pikku nupluurit. Onneksi olen siitä vaivasta päässyt, matkanteko oli välillä turhan aikaavievää, yhden pysähdyksen nukkumistaktiikalla.

Olen myös nukahtanut kyynärpäiden varaan vatsalleni, pää alas retkottaen tenttikirjaa lukiessani. Kerran heräsin pizzan päältä. Söin sängyssä pizzaa ja luin naistenlehtiä ja nukahdin siihen. Herätessäni ensi reaktio oli että olen joutunut jonkinlaisen veriteon kohteeksi, koska tomaattikastike oli levinnyt lakanalle aika dramaattisesti ja minulla oli paha olo. Tästä viime mainitusta on tosin hyvin kauan aikaa ja siinä oli alkoholilla osuutta asiassa.

Vieläkin nukahdan illalla helposti. En todellakaan ole iltavirkku ja elimistöni reagoi pimeään, nukahdan helposti. Mutta itse yöuni on muuttunut varsin kummalliseksi. Heräilen ja nukahtelen yön aikana monta kertaa, varsinkin aamuyöstä. Jos en jaksa lukea, kuuntelen korvatulpat korvilla podcasteja. Jos taas olo on pirteämpi, luen otsalampun valossa kirjaa. Joskus otsalamppu jää päälle, kun uni palaa kesken lauseen.

Kirjojen lukeminen on haastavaa, jos nukahtelee lukuprosessin aikana monta kertaa. Vaikea pysyä kärryillä kovin monimutkaisesta juonesta, eikä henkilöhahmoja saisi olla liikaa. Pitäisiköhän kokeilla jotakin selkokielistä kirjaa tähän tarkoitukseen? Tai ehkä tässä olisi kokonaan uusi kirjagenre: selkokieliset, helpot kirjat yölukemiseen keski-ikäisille naisille? Olisi myös hyvä jos kirjan kannet ovat pehmeät. Ei satu niin paljon, jos nukahtaa ja kirja kopsahtaa nenälle.

Mutta mikä herättää aamuyöstä? Mikä valvottaa? Lehdistä olen lukenut että ilmiö on normaali ja liittyy elimistön hormonimäärien vähenemistä. Voi olla, mutta olen kehittänyt myös vaihtoehtoisen diagnoosin: Mitä vanhemmaksi tulee, sitä huonommin nukkuu ja se johtuu elämänkokemuksesta. Tähän ikään mennessä kovapäisin ja rohkeinkin on oppinut että mikä vain voi mennä pieleen. Näitä skenaarioita pohtiessa katoavat yöunet.

Nuori ihminen on rohkea valinnoissaan. Tuon kanssa menen naimisiin. Alan opiskella tätä, menen töihin tuonne, muutan sinne ja tänne,  hankin koiran, lapsen. Tietämättään tekee isoja ja kauaskantoisia ratkaisuja sormia näpäyttämällä. Ja niin kuuluukin olla, nuorten kuuluu elää rohkeasti ja pelotta.

Ikä tuo harkintaa – ja saattaa tuoda sitä liikaakin. Kaiket aamuyöt valvoo ja harkitsee. Punnitsee eri vaihtoehtoja, ei osaa päättää, on epävarma, mitä jos meneekin pieleen, todennäköisesti kumminkin menee jollakin tavalla pieleen, aina puskasta tulee joku yllätystekijä, jota ei ole osannut ottaa huomioon, vaikka kuinka yrittäisi olla harkitseva ja fiksu. Jostain luin osuvan ajatelman: ”Mistä erottaa oikean väärästä? Väärä on se, minkä valitset.” Siltä se joskus tuntuu. Kassajonoista valitsee takuulla sen, missä joku on unohtanut punnita mandariinit ja palauttaa koko taloyhtiön lotot.

Jos ei ole mitään ajankohtaista päätettävää, voi ajankulukseen aamuyön tunteina pohtia elettyä elämää ja jo tehtyjä valintoja. Että miten noin niin kuin omasta mielestä meni. Siinä riittää pähkinää purskeltavaksi.

Onneksi tämäkin on ohimenevää, niin kuin lopulta kaikki. Jossakin vaiheessa – lehtitietojen mukaan viisikymmentäviisivuotiaana – tapahtuu käänne. Siinä iässä ihminen muuttuu taas onnelliseksi. Ehkä noin viisi vuotta valvottuaan ja märehdittyään elämäänsä, yksinkertaiseti kyllästyy ja lopulta hyväksyy sen tosiasian että kaikki ei aina mene niin kuin strömsöössä, aina ei tee oikeita valintoja. Kaikki avokadot eivät vain kypsy. Joskus valitsee sellaisen, jos avokadoja ylipäätään ostaa. Se on vain hyväksyttävä. Tietenkin voi pelata varman päälle ja jättää avokadot kokonaan ostamatta. Mutta mitä elämää se sellainen olisi? Avokadotonta. Ei sellaista sanaa edes ole olemassa.

Elä rohkeasti, siis! Kaikenikäinen.

 

Keski-ikäisen tuima katse

Joskus on tullut tehdyksi huomioita muista samanikäisistä ja vanhemmista naisista. Kovin näyttävät äksyiltä. Ilme on tuima. Itseäni olen pitänyt helposti lähestyttävänä ja iloisennäköisenä ihmisenä. Tuli tähänkin asiaan uutta tietoa.

Huomasin silmälasiliikkeen ilmoituksen, että nyt saisi kahdet lasit yksien hinnalla. Poikkesin katsomassa valikoimia. Ajatuksena on ollut hankkia eri värisiä silmälaseja, joita voisi sitten vaihdella muun vaatetuksen mukaan. Jos laittaa päälle sinistä, olisi siniset silmälasit ja niin edes päin.

En millään meinannut osata tehdä valintaa ja myyjä ehdotti että hän voisi ottaa Padilla kuvat, voisin katsoa siitä, miltä näyttää. Hyvä idea! Nauratti, kun näin kuvat. Olin kuvitellut hymyileväni monalisamaista vienoa hymyä. Oikeasti olin tuima kuin passipoliisi New Yorkin lentokentällä.

Sama toistui toissa päivänä. Oltiin miehen kanssa metsäretkellä ja pyysin häntä ottamaan minusta kuvan, kun seistä nökötin korkean kannon päällä ja kuvittelin olevani puu. Luulin hymyileväni, mutta kuvasta se ei näkynyt yhtään. Ilme kuvassa oli tuima.

Vaikutaa siis siltä että luulen hymyileväni, vaikka en oikeasti hymyile. Oikeasti näytän yhtä äksyltä kuin kaikki muutkin ikäiseni. Suostun kyllä rupsahtamaan, mutta en suostu näyttämään vihaiselta. Nyt täytyy petrata ja keskittyä pitämään iloinen ilme kasvoilla.

Taidan kyllä tietää, mistä äkäinen ilme ikäisilläni johtuu. Se johtuu siitä, että me keskitymme. En tarkoita, etteikö nuorempana olisi keskittynyt. Silloin se vain ei tarkoittanut sitä, että kaikki muu toiminta pitää lopettaa. Ennen pystyi puuhailemaan yhtä sun toista ajattelematta sitä mitä on tekemässä juuri lainkaan. Pystyi juttelemaan muille siinä samalla. Nykyisin pitää keskittyä. Jos juttelee samalla kun laittaa ruokaa, unohtaa että on jo lisännyt suolaa. Jos katsoo televisiota samalla kun kutoo sukkaa, silmukka tippuu – tai koko puikko. Jos juttelee samalla kun ajaa autoa, ajaa ylinopeutta ja saa sakot. Tai niin kuin minä viimeksi; juttelin ajaessani ja jostain kumman syystä käännyin Kehä kolmoselle, vaikka ei todellakaan pitänyt kääntyä yhtään minnekään.

Ilmeisesti enää ei pysty seisomaan kannon nokassa ja hymyilemään yhtä aikaa. Elämä muuttuu tässäkin mielessä yksinkertaisemmaksi; yksi toiminto kerrallaan.

Silti on hyvä muistaa, että jokaisen mököttävän ja äksyltä näyttävän keski-ikäisen sisällä on hymyilevä ja hauska tyttö. Se ei vain näy päälle päin.

 

Kuule, Minna; ei mitään hätää

Ruska oli erityisen kaunis myös viisitoista vuotta sitten. Muistan ajelleeni Länsi-Uudellamaan kumpuilevissa maisemissa, kävin Fiskarsissa, söin jäätelön, en muista minkä, todennäköisesti Juhla-tuutin. Illalla menimme syömään sisäfileet ravintola Lehtovaaraan. Minulla oli valtava nälkä, söin kaiken. Tuntui kuin elimistö tankkaisi jotakin äärimmäistä suoritusta varten. Nukuin hyvin. Vuorokausi myöhemmin lähdin synnyttämään Hujoppia. 

Viisitoista vuotta sitten. Miten voi olla mahdollista, että kaikki tärkeä ja oleellinen elämässäni on tapahtunut viimeisen viidentoista vuoden aikana? Aikaa ennen sitä ei ole. Se ei tunnu merkitykselliseltä. On olemassa vain viimeiset viisitoista.

Nyt tunnen itseni tarpeettomaksi, elämän hyödyttömäksi. Tarkoitus on täytetty. Mitä loppuelämällä tekisi vai palautuuko se siihen viidentoista vuoden takaiseen tarkoituksettomuuteen? Möyrin omassa keski-ikäisyydessäni, kieriskelen turhautumisessa. Pitäisikö harkita hormoonikorvaushoitoa, tai serotoniilia, hommata personal trainer tai huomionkipeä koira, mikä tässä auttaisi?

Törmään kirjakaupassa vanhaan tuttuun. ”Mitä kuuluu, Minna?” Ehkä ei kannata kertoa. ” Mitäs tässä, etsin moponkorjausopasta.” Hujoppi saa partakoneen, lahjakortin mopoon ja mopokorttiin.

Lahjat on avattu. Lähdetäänkö syömään? Mennään juhlan kunniaksi syömään hummeria? Ei, ei hän halua. Mieluummin pizzaa kotiin. Sekoilen nettitilauksessa, saan tilausvahvistuksen tekstiviestinä kotiinkuljetukselle, vaikka tilaus ei näyttänyt onnistuvan, ja ehdin jo soittaa ja tilata noutopizzana. Tuleeko pizzoja nyt kaksin kappalein yhteensä kuusi?! Soitan paniikissa pizzeriaan. ”Ei, älkää tehkö niitä kaikkia! Ehdittekö jo aloittaa? Stop, vain kolme pizzaa.”  Miksi kaikki mitä teen, tuntuu nykyisin epäonnistuvan? Edes pizzatilaus ei onnistu.

Pian kuulen kauneimman lauseen pitkään aikaan, ehkä viiteentoista vuoteen, sen jälkeen, kun kätilö on sanonut; onneksi olkoon, se on poika. Pizzapoika sanoo minulle: ”Kuule, Minna, ei mitään hätää.”

Lause jää positiiviseksi korvamadoksi. Minun tekisi mieli soittaa pizzeriaan joka päivä ja pyytää toistamaan tuo lohduttava lause. ”Kuule Minna, ei mitään hätää!” 

 

Se tunne, kun on väärässä paikassa

Se tunne, kun tajuaa, että minun ei pitäisi olla täällä, en kuulu tänne, nyt olen väärässä paikassa ja joukossa. Olen ulkopuolinen, toisenlainen kuin muut. Huomaa miettivänsä,miten pääsisi huomaamatta hipsimään pois, ja tajuaa, että ei pääse, ei ole mitään keinoa paeta. On vain elettävä tilanne läpi.

Rouvat istuivat vierekkäin hiukset laitettuina, pikkukengissään ja villaulstereissa vaikka ulkona satoi kaatamalla, taksillako ne olivat tulleet? Onneksi olin sentään viime hetkellä päättänyt laittaa muut kuin kumiteräkengät jalkaan. Oli ihan hilkulla että en olisi lampsinut paikalle kumppareissa, viime hetkellä vaihdoin toiset. Tosin myrkynvihreät puupohjanilkkurit eivät nekään olleet vallitsevan standardin mukaiset. Ja sadetakki minulla oli tietenkin. Se on mielestäni käytännöllinen sateella.

Sylissä polvien päällä naisilla nököttivät merkkilaukut kuin pikkulapset. Merkkilaukku on eräänlainen lemmikki, tamagotchi, niitä pitää ulkoiluttaa ja näyttää maailmaa. Nyt laukut olivat asettautuneet katsomaan muotinäytöstä. Laseissa kuplivat samppanjat, sivistynyttä pientä puheensorinaa.

Minusta tuntui kuin olisin tullut paikalle navettavaatteissa. Ja sylissäni olisi voinut olla vaikka se ämpäri. Pakokauhu alkoi vallata mielen. Miten täältä pääsisi pois? Pitäisikö teeskennellä sairaskohtausta? Tai saada mukamas yllättävä puhelu jonka seurauksena olisi ihan pakko lähteä, kamalasti anteeksi vain.

Kerran mainostoimistoaikoina lähdin luvatta töistä kesken perjantai-iltapäivän, kiskasin kiivaasti takin niskaani ja mennessäni huutelin että nyt on piru merrassa! Oikeasti lähdin viikonloppuvaellukselle, ajomatkaa Kolille oli sen verran että piti vähän töistä varastaa. Mutta se nyt on piru merrassa! – escape sentence ei ehkä olisi ollut sopiva tässä miljöössä. Olisin vaikuttanut vielä enemmän juntilta.

Olin erään rahoitusalan naisille suunnatussa muotinäytöksessä. Kutsu oli ilmaantunut sähköpostiin joitakin viikkoja sitten ja ilmaisesta skumppa ja pientä purtavaa menyystä ilahtuneena olin svastannut kyllä, sen tarkemmin asiaa harkitsematta.

Nyt tuntui pahasti siltä että olen väärässä paikassa, eikä olisi missään tapauksessa pitänyt tulla. Olo oli vaivautunut.

Meidät rouvat oli istutettu vierekkäin muotinäytöstä seuraamaan. Yhtä hyvin yläpuolella olisi voinut olla kyltti: kuka ei kuulu joukkoon. Lapsikin olisi ponganut minut.

Vaatetusfirman edustaja kertoi muotinäytöksen aivan ihanista vaatteista ja niiden sopivuudesta erilaisiin tilanteisiin: edustamiseen, business-päivällisiin, black tie -pukukoodin vaativiin tilaisuuksiin. Ei ollut meikäläisen tilanteita. Tai kuinka elämä saattaa olla niin kiireistä ja vaativaa, että vaateostoksille ei ennätä, heiltä löytyy ratkaisu myös siihen: henkilökohtainen palvelukonsepti. Ei minulla ole kiire, ennätän kyllä, mutta ei huvita. Eikä vaatteita voi vain koko ajan ostaa, sitä paitsi 499€ on minusta ihan liikaa villatakista, vaikka olisikin AA-luokan kasmiria.

Pelkäsin, että hermostun ja ostan luottokortilla jotakin tarpeetonta päästäkseni pakenemaan paikalta. Jotakin muuta kuin skumppaa juodakseni kysyin myyjältä, olisiko erästä samettiplyysistä housupukua muuta kuin mustana. ”Myyjä” katsoi minua alaviistoon ja sanoi ettei tiedä, koska on rahoitusyhtiön edustaja. Olisin toivonut lattiaklinkkereiden avautuvan altani.

Löysin sitten omin voimin housupuvun konjakinvärisenä. Siihen kuului polvipituinen, kietaisumallinen yläosa ja leveälahkeiset housut. Se olikin oikeasti aivan ihana, kertakaikkisen kaunis vaate ja väri! Mutta ei minulle. Rintavana ihmisenä kietaisumallit korostavat navettafiilistä. Puuttuu vain huivi päästä.

Sovitettuani housupukua ja suodatettuani siitä ylistyssanoja myyjälle ja ”myyjälle” katsoin velvollisuuteni täytetyksi ja pääsin luikkimaan paikalta. Ovensuun sateenvarjotelineestä pelastin pantterikuosisen sontsani, joka oli myös tuntenut itsensä ulkopuoliseksi pitkävartisten edustussateenvarjojen seurassa. Yhdessä pakenimme pimenevään iltaan.

Kumpparikeräilijä

Ihme homma sattui. Eräs mies kerää kumisaappaita. Kontion pitkävartisia sellaisia. Eri värisiä. Minulla on sellaiset oranssit. Jo vuosi sitten mies soitti ja kysyi, olisinko halukas myymään kumisaappaani, koska hänen kokoelmistaan juuri sellaiset oranssit puuttuvat. Mies oli nähnyt ne minun kumpparini kaiketi Instagrammissa. Siellä on kuva minusta mustikassa ja haravoimassa oranssit kumpparit jalassa.

En halunnut kumppareita myydä. Sovimme, että jos hän ei niitä mistään löydä, niin palataan sitten asiaan. Nyt mieheltä tuli uusi viesti. Vuosi kulunut, eikä oransseja kumppareita ollut tullut vastaan. Mies kysyi kainosti, josko olisin nyt valmis myymään omani.

Ne ovat ihan hirvessä kunnossa! Ikivanhat ja mustikoista on tarttunut pinttynyttä väriä. Mutta se ei kuulemma haittaa. Mies tilasi minulle uudet punaiset tilalle. Lähetin hänelle omat oranssini.

Kaikkea sitä ihmiset keräävät.

Hyvä kun on harrastuksia. Omat harrastukseni eivät tämän jälkeen enää tunnu yhtään niin kummallisilta.

Tuijotusmeditaatio

Istun taas täällä parkkipaikalla. Mietin, kuinka monta tuntia elämästäni viimeiset viisitoista vuotta olen istunut erilaisissa odotustiloissa, käytävillä, kahvioissa ja parkkipaikoilla autossa odottamassa poikaa harrastuksista. Tiedän, että paljon vähemmän kuin moni muu. Olen kuullut kuinka he, joiden perheessä harrastetaan jalkapalloa kunnon joukkueessa viettävät aikaa kentän reunalla. Varmaan yhden työpäivän verran viikossa kaikkinensa. Minulla tämä on sentään ollut kohtuuden rajoissa, vain kerran viikossa jossakin. Mutta kyllähän siitäkin aika merkittävä tuntimäärä loppupeleissä tulee. Ei voi sanoa, että olisin käyttänyt aikani aina hyväksi. Joskus olen urheillut, käynyt sauvakävelemässä tai uimassa itse, kirjoittanut tai lukenut, kutonut. Tai vain katsonut kaukaisuuteen. Mutta kyllä tässä ajassa olisi vaikka uuden kielen opiskellut.

Tai voisihan sitä mennä tuonne sisälle ja katsoa, mitä siellä tapahtuu. Mutta 15v. poika ei välttämättä halua äitiä kentän reunalle. Sitä paitsi siellä on niin kova melu että en tykkää. Edestakaisin kotiin ei kannata ajaa, treenitunti on liian lyhyt siihen ja matka verrattain pitkä. Nyt alkaa olla jo pimeää iltaisin, se vähän rajoittaa, mitä voi odotellessa tehdä. Ei voi ainakaan kutoa. Ehkä aloitan uuden lajin, keksin sen itse: tuijotusmeditaation.

Keksin tuijotusmeditaation, kun menin kirpparille myymään ja siellä oli hiljaista. Istuin monta tuntia paikoillani ja katselin. Se ei ollut pitkästyttävää lainkaan. Se oli hyvin rentouttavaa. Samaan flow-tilaan pääsee pitkänmatkan bussissa. Ei voi lähteä mihinkään, ei voi häärätä ja puuhata, on vain istuttava paikoillaan. Mahtavan rentouttavaa. Ja harvinaista.

Kerran luin lehdestä miehestä, joka harrastaa lentomatkustamista. Mies saattaa lentää edestakaisin HongKongiin viettämättä laisinkaan aikaa perillä. Hän pitää lentokoneiden tunnelmasta ja siellä istumisesta. Ehkä hän tietämättään harrastaa tuijotusmeditaatiota? Itse en kyllä pidä lentokoneessa istumisesta. Liian ahdasta, pelottavaa, pölyistä ja ilma kuivaa. Joten jokapaikan tuijotusmeditaatioihminen en sentään ole.

Kerroin kotona miehelle, en siis sille lentokonemiehelle vaan omalleni, tuijotusmeditaatiosta. Hän kysyi, voiko tuijotusmeditaatiota harjoittaa tuijottamalla bikinityttöjä? Vastasin, että kyllä se käy, mutta ei netistä tai televisiosta. Niitä ei saa tuijottaa.

Paikallaan istuminen on hyvä harrastus. Miksi pitäisi olla aina aktiivinen? Passiivisuus kunniaan! Ja tuijottamaan.

Mikä on kun ei onnistu

Joidenkin itsetunto horjuu, kun some aiheuttaa kateutta. Instagram syöksee kuvavirtaa pitkistä katetuista juhlapöydistä, jotka odottavat juhlijoita, lomakuvia eksoottisista paikoista, ruskettuneita ja hoikkia ihmisiä, kuvia taitavista ja kauniista lapsista ja söpöistä kotieläimistä, ikuisista auringonlaskuista ja -nousuista.

Minua ei some haittaa, mutta television remontti- , puutarha- ja muut  strömsöohjelmat aiheuttavat kyllä jatkuvaa mielipahaa ja näppyjä. Niissä kaikki aina sujuu. Hetkessä rötiskö muuttuu romanttiseksi majaksi, kalsea takapiha kukoistavaksi puutarhaksi. Kaikki käy suit sait. Pian omistajat talutetaan paikalle silmät sidottuina ja he ihastelevat uudistunutta mökkiä. Mikään ei ole niin kuin ennen, tuskin tunnistaa paikkaa omaksi. Itku tulee silmänurkkaan ja kiitossanat takeltelevat. Siellä kohta jo nuotio palaa, skumppapullot avataan, ystävät ja sukulaiset tulevat ihastelemaan.

Ei onnistu. Edes pienimuotoisesti. Yritin tehdä rappuun jalkalistoja. Ostin oikein jiirisahan ja -laatikon, että tulevat kulmat oikein. Mutta jalkalista oli väärän sorttista. Olisi pitänyt olla leveämpää, ei onnistu tästä. Olkoon. Ollut ilman jalkalistoja viimeiset kymmenen vuotta, olkoon seuraavatkin.

Yritin tehdä hymymummopatsaalle silikonimuottia. Mönjää ei ollut tarpeeksi, mummo ei peittynyt, naama jäi näkyviin, siinä se nyt kelluu. Tuli sellainen kuolinnaamio. Oli vielä kallista se silikonimönjä. En tiedä, saanko patsaan pelastettua. Sen näkee sitten kun silikoni on jähmettynyt.

Mikä siinä oikein on, että oikeastaan tarkemmin ajateltuna melkein kaikki epäonnistuu. Ainakin ensimmäisellä kerralla. Huomaan ajattelevani että enpä taida viitsiä edes yrittää. Kumminkin menee pieleen. Enkä tykkää siitä, että ajattelen niin. Se latistaa ja masentaa. Haluaisin ajatella optimistisesti ja toiveikkaasti. Onkohan tämä jotakin keski-ikäisen tautia? Että on jo sen verran elämänkokemusta ja realisimia, utopiat ropisseet, tajuaa että ei se niin helppoa ole, yhtään mikään. Ehkä sitä kannattaisi vain istahtaa keinutuoliin, katsoa kaukaisuuteen ja muistella nuoruutta, sitä kun ei vielä ollut realismia, oli vain optimismia. Ja kaikki tuntui aina onnistuvan.

Muistan lukeneeni jostain naistenlehdestä Yö-yhtyeen solisitin -mikä sen nimi nyt sitten on, en muista- haastattelun. Tyyppi kuvasi osuvasti asiaa. Hän sanoi aina tykänneensä käydä katsomassa matseja -en muista mitä, jalkapalloa?jääkiekkoa? – mutta nykyisin matka tyssää alkuinnostuksen jälkeen jo eteiseen. Kumminkin hävitään. Kumminkin väsyttää. Kumminkin menee liian myöhään. Kumminkin kivempi jäädä kotiin, nostaa jalat pöydälle. Ei sitä meteliä jaksa. Ja parkkipaikkakin löytyy niin huonosti. Ja vessassa on hirveät jonot. Ja kauhea tungos.

Sillä tavalla sitä vanha ja viisas ajattelee, ja jättää tekemättä.

Kokonaan en luovuta. Istahdan keinutuoliin hetkeksi rauhoittumaan. Sitten teen uuden hymymummopatsaan. Teen sen perinteiseen tapaan kipsimuotilla. Unohdan silikonit, nykyajan hömpötykset. Vanhassa konstissa vara parempi. Hei heilu keinuni korkealle.

 

Kirpparilla

Olipa taas älytön idea: lähteä kirpparille myymään.

Oli meno ja meininki muuttunut sitten edellisen kerran 90-luvulla. Tietenkin ajankohtakin oli täysin väärä, syyskuun viimeinen viikonloppu, ei varsinaisesti mikään kirpparikauden huipentuma. Päinvastoin, vaikutti siltä että jäljellä olivat vain tosimyyjät eli venäläiset. Heillä oli  homma hallussa. Seurailin kahta viereistä myyntipistettä. Toinen möi vaatteita, toinen tavaraa. Kauppa kävi. Ihmisiä pörräsi.

Sen sijaan minä siinä omassa nurkassani möllötin pääsääntöisesti omassa rauhassani. Ei mennyt päivä plussan puolelle. Torilla liikkui japanilaisia turisteja muumimukeja etsimässä, ja heitä jotka etsivät oikeasti tarpeeseen parin euron toppatakkeja. Minä olin myymässä ”omia hienoja juttuja” jotka perustuivat vielä sloganiin, jota japanilaiset eivät ymmärtäneet. Mutta ei se mitään, oli omalla tavalla rauhoittavaa istua paikoillaan ja katsella. Ehkä pitäisi useammin tehdä niin, istua vain paikoillaan ja katsella.

Sellaisen havainnon tein että vanhat miehet ovat mukavia ja leppoisia. Paljon mukavampia kuin naiset, naiset eivät juuri puhu tai halua että heitä puhutellaan. Ja näin itseni heissä, minäkin olen tuollainen. Mutta tori on viihdettä. Torikaupassa ei ole ostamisesta ja myymisestä kyse. Se on viihdettä. Jotta ihmiset viihtyisivät ja siinä samalla tapaisivat toisiaan. Vanhat ukot tulevat sinne juuri siinä tarkoituksessa, viihtymään ja juttelemaan. Haitarimusiikkia ja tsatsatsaa.

Havainnekuvissa kaupunkiin piirretään kävelykatuja, puistoja, kaupunkibulevardeja ja promenaaneja. Henoja paikkoja, mutta havainnekuvat ovat kiiltokuvia, epätosia kangastuksia. En ole nähnyt havainnekuvissa romanikerjäläisistä kävelykaduilla, vaikka heitä on siellä siinä vaiheessa, kun havainnekuvat tulevat todelliseksi elämäksi.

Katsoin, kuinka he tekivät kauppaa, ostaja ja myyjä, venäläinen ja romaninainen. Kolikot eivät ihan riittäneet. Myyjä myöntyi. Niin suurta ja onnellista hymyä en ole nähnyt pitkään aikaan, kun näin sen naisen kasvoilla, joka sai tingittyä viiden euron takista.

Heitä tuskin on havainnekuvissa.