Mininovelli ”Mummon henki”

Mielessä on ollut kirjoittaa tästä aiheesta mininovelli. Jutussa on ripaus tositarinaa.

Mummon henki

Isoäiti oli vanha, sairas – ja vaikea. Kuin kissa, hän oli valinnut itselleen parhaan paikan. Sohvalta käsin mummo jakoi ohjeitaan ja loppumattomia toiveitaan. Milloin oli jano, milloin nälkä, milloin kylmä, kuuma, oliko jo aika saada lääkettä, mitä keittiössä tapahtuu, onhan ruoka laitettu asianmukaisesti jääkaappiin, kaalilaatikko pitää maustaa meiramilla, älkää puhuko niin kovaa minä nukun, puhukaa kovempaa en kuule, televisio auki, televisio kiinni, toinen kanava, urheilua tai visailua tai Kauniit ja rohkeat, tyynyä pitäisi kohentaa, paremmin, paremmin, ei ole vielä hyvin, villasukat jalkaan, villasukat pois, vessaan pitäisi päästä, oho nyt on myöhäistä.

Mummo oli kuin joulukuusi, vei kaiken huomion. Jouluihminen hän olikin. Muu perhe alistui palveluskunnaksi, väsymättömiksi lakeijoiksi, joiden tehtävänä oli toteuttaa toiveet.
Kunnes mummo kuoli. Olohuone hiljeni, paikka sohvalla jäi tyhjäksi. Hetken aikaa oli hiljaista ja autiota. Kaikki olivat ymmällään, mitä pitäisi tehdä, kun kukaan ei halunnut mitään.


Pian mummon sohvapaikalle asettautui perheen kissa. Samalla ennen niin rauhallisesta tuli vaativa ja – vaikea. Kissa mourusi, vaati silittäjää, leikittäjää, naksuja, parvekkeen ovea auki tai kiinni, herätti yöllä.


Mummon henki oli vallannut kissan. Perhe oli tyytyväinen, oli taas tehtävää ja palveltavaa, mutta hiukan heitä mietitytti, kissa oli jo vanha, miten käy, kun se kuolee. Kenestä tulee seuraava?

Normaali

Joulun viettoa

Nyt on Tapaninpäivä ja jouluflow loppupuolellansa. Tänään lähdetään saunomaan vanhaan puusaunaan. Matkaevääksi otetaan karjalanpaisti, joulumakkarat, joulupullat ja glögiä. Miehillä on lupa saunanlämmityksen ohessa katsoa jotakin ”oberstrofia” eli urheilua.

Aattoiltana avasimme lahjat yksitellen. Siten sai pitkitettyä nautintoa. Jännittyneinä katsoimme, mitä mistäkin paketista löytyi. Sattumalta lahjateemaksi oli tullut ”pää”. Löytyi karvahattua, neljä pipoa ja yksi kesähattu! Lisäksi kälyn porukka oli meille tullessaan nähnyt pääministerin kävelyllä, joten sekin sopi pääteemaan. Minä sain lahjaksi toivomani uudet, muumikuvioiset patakintaat. Edellinen patakinnas oli palanut puhki. Ja kerrankin olin löytänyt myös miehelle mieluisan lahjan, jota hän ei ollut edes osannut toivoa. Sattumalta kuuntelin jouluviikolla eräänä unettomana yönä Kulttuuriradioita, ja siellä oli aiheena vastikään käännetty Vladimir Nobokovin teos Väärin päin. Lahja osoittautuikin mieleiseksi.

Jouluaterian päätökseksi ja kahvin kaveriksi olin ostanut kakkukaupasta jouluhalon. Kävin sen edellisenä päivänä hakemassa. Naureskelin halolle, se oli kooltaan pikemminkin keppi. Näytti niin pienelle. Mielikuva halosta oli kyllä isompi. Olin varannut tarjoiluastiaksikin kaikkein suurimman vadin. Mutta keppi maistui kyllä todella hyvältä, ja sitä riitti kaikille ja jäikin. Joten sekin meni hyvin.

Kälyn tytär, Peppi, oli keksinyt kivan ohjelmanumeron edesmenneen mummin muistoksi. Tämä oli ensimmäinen joulu ilman mummia, joka oli runojen ystävä. Mummilla oli aina joku sopiva runo esitettäväksi, ja hän osasi monia jopa ulkoa. Mummin muistoksi teimme jokainen runon. Pepillä oli jouluaiheisia sanoja, joita jokainen nosti pussukasta neljä. Nämä neljä sanaa piti sisällyttää runoon. Minä sain sanoiksi: kuusi, enkeli, tonttulakki ja laulu. Niistä syntyi tällainen runo:

Kuusen oksalla istui enkeli

ja mietti:

Voi saakeli,

minulla on salainen vietti,

että päässäni olisi tonttulakki

sädekehän sijaan.

Identiteetissäni on jotakin mennyt pahasti vikaan!

Nyt kun tämän runon tähän kirjoitin, huomasin että siitä oli jäänyt kokonaan yksi sana pois. Runosta puuttui laulu!

Illan päätteeksi läksin vielä töihin tarkastamaan koronapasseja jouluyön musiikkihartauteen tulijoilta. Tilaisuuden päätteeksi siivosimme kirkon ja laitoimme kaiken valmiiksi seuraavana aamuna joulukirkkoon tulijoita varten. Olimme jo lähteneet kirkosta, kun huomasimme, että kellotapulin luukut olivat auki. Piti palata takaisin sisälle sulkemaan ne, etteivät jäätyisi auki. Puoli kahdelta yöllä kävelin läpi hiljaisen, lumisen kaupungin kotiin. Päivä oli ollut pitkä, mutta hyvä.

Normaali

Joulun ihme

Luin juuri jostain, en muista mistä, että suomalaiset jouluruuat ovat maailmanlaajuisesti poikkeuksellisia siinä mielessä, että täällä syödään näitä samoja, vanhoja muinaisruokia. Monissa muissa maissa jouluateria on juhla-ateria, ja pöytään katetaan parasta mahdollista luksusta. Eli se voi olla vaikka hummeria tai ostereita tai mitä nyt kukin herkkuna pitää.

Näissä kotimaisissa perinnejouluruuissa on myös omat koulukuntansa. Mies haluaa aina joulupöytään maksalaatikkoa, minä en yhtään ymmärrä, miksi. Nyt maksalaatikkoa on metsästetty kaikista mahdollisista ruokakaupoista, mutta jostain syystä tätä varsin arkista herkkua ei ole missään. Ehkä se on syöty sukupuuttoon.

Tänä jouluna meille ei tule rosollia, mikä on työvoitto minulle. Olen vuosia puhunut pahaa rosollista, ja vaatinut sen pois jättämistä perustuen sille tosiseikalle, että sitä ei syö meillä juuri kukaan, ja sitä jää siksi aina paljon jäljelle. Muutama päivä sitten törmäsin netissä muutamaan erilaiseen uunirosollin ohjeeseen, ja ne vaikuttivat varsin mielenkiintoisilta. Vuoden päästä teen sellaista. Nyt olin jo ehtinyt ostaa tarvikkeet perinteisiin laatikoihin, mutta tulevaisuudessa uunirosolli tai rosollipelti voisi korvata laatikot. Paitsi ei imellettyä perunalaatikkoa. Sitä ei voi korvata mikään. Se on minun ”maksalaatikkoni”.

Mummolla oli tapana tarjota imellettyä perunalaatikkoa karjalanpaistin kanssa. Niinpä olen minäkin tehnyt usein joulun jälkeen karjalanpaistia. Nämä kaksi sopivat erinomaisesti yhteen, kannattaa kokeilla.

Jostain syystä en ole aina onnistunut imellytyspuuhassa. Tai ei se oikeastaan ole mikään ihme. Syy on hätiköinti ja hössöttäminen. Perunamassan pitää antaa jäähtyä. Jos se on liian kuumaa, imeltyminen ei ala. Nytkin meinasi käydä niin. Oli muutama tunti työvuoron alkamiseen, ja ajattelin että tässähän ehtisi vielä tekaista perunalaatikon imeltymään, voisi sitten heti aamulla laittaa heti uuniin. No eihän se iso perunakattila niin nopeasti kiehu! Ja kuorimisessakin meni oma aikansa. Lopulta tuli kiire. Kiiruhdin töihin ja ehdin juuri ja juuri. Työkaveri katsoi minua pitkään ja totesi: ”sinähän ajoissa olet”. Minä että miten niin, meinasin myöhästyä, rupesin perunalaatikkoa imellyttämään. Olin kaksi tuntia liian aikaisin töissä! Ei kun takaisin kotiin toteamaan että tuli laitettua sitten vehnäjauhot liian kuumaan perunamassaan, ei ollut imeltyminen käynnistynyt. Ei se mitään, laitoin uudet jauhot sekaan ja sormet ristiin.

Tänä aamuna menin jännittyneenä keittiöön. Olisiko imeltyminen onnistunut? Oli se! Olin tästä joulun ihmeestä niin ilahtunut että päätin kirjoittaa joulurunon. Tässä se iloksenne.

JOULUN IHME

Aika murskata

jauhoinen lajike 

Helppo tehtävä 

kokeneelle puunuijalle

Lämpötila saksalaisen saunan

Vehnäjauhoja sataa kökkäreiseen keltaiseen

Yö muhien pyyhevällyissä

Aamulla nokare sormenpäähän, testing, testing

Se on imeltynyt!

Normaali

Rakkain joululaulu

Mikä on sinun rakkain joululaulusi? Viime vuosina minun suosikkilaulujani ovat olleet Taivas sylissäni Suvi Teräsniskan esittämänä ja Lauri Tähkän esittämä Konsta Jylhän Joululaulu. En osaa eritellä, mikä niissä puhuttelee, ehkä se on vain se suuri tunne.

Sen sijaan osasin pilata itseltäni täysin Sylvian joululaulun, joka on vuonna 2002 valittu kaikkein kauneimmaksi joululauluksi. Enää voi enää sitä kuunnella, tulee niin paha olo. Jos haluat säilyttää oman kuuntelunautintosi ennallaan, älä lue seuraavaa.

Kaikki alkoi siitä, että ihmettelin, mikä ihmeen Sylvia? Laulussa ei mainita ketään Sylviaa, mikä tai kuka hän oli? Googlasin. Selvisi että Sylvia on toinen nimi mustapääkertulle, joka on Sisiliassa talvehtiva pieni muuttolintu. Aikoinaan siellä päin oli tapana ottaa mustapääkerttu houkutuslinnuksi, jolta puhkottiin silmät, ja joka sitten sokeana houkutteli laulullaan toisia mustapääkerttuja paikalle, ja jotka sitten otettiin kiinni ja joiden kielet syötiin suurena herkkuna.

Herranjestas, mitä julmuutta! Nyt ko joululaulua kuunnellessani mieleeni tulee näky sisialaisesta mafiososta, joka puhkoo pikkulintujen silmiä ja syö niiden kieliä, ja taustalla soi Kummisetä-elokuvan tunnari. Että semmoista hyvää joulua.

Normaali

Viikko jouluun

Oi, miten ihanaa! Vapaa päivä. Ei mitään ohjelmaa sovittuna. En tee mitään, en mene edes ulos. Kotoilen ja hysseilen, mitä näitä nyt on sanontoja levolle ja oleilulle. Siitä tulikin heti mieleen uusi, ärsyttävä sanonta. Se on ”Minä ajattelen että…”. Kun nykyisin katsoo haastatteluja televisiossa, moni aloittaa vastauksensa ”minä ajattelen että…”. Outo englannin kielestä kopioitu tapa. Ja nyt kun olen alkanut kiinnittää asiaan huomiota, tuntuu kuin ilmiö vain lisääntyisi.

Viikon päästä joulu on jo ohi. Meillä jouluvalmistelut ovat keskivaiheessa. Joulukuusi on jo ostettu, tuotu ja koristeltu. Aloitettiin uusi tapa, nyt kun poika on 18. Joulukuusen hakumatkalla käydään tästedes jouluoluilla. Kuusenmyyntipaikan vieressä on traditionaalinen ravintola, syötiin pojan kanssa lounas ja juotiin tuopit. Sitten kannettiin kuusi kotiin ja koristeltiin. Latvaan tuli tähti, joka on peräisin lapsuudenkodistani. Äiti on pakannut sen kangaspäällysteiseen Fazerin konvehtirasiaan. Siinä tähti makoilee koko vuoden kunnes koittaa joulu. Tähti on valkoinen ja siinä on keskellä punaisia palleroita. Koristeltiin minimalistisesti. Se johtuu vain siitä, että olen tuhlannut kaikki koristeet tekokuusiin, ne ovat killuneet oksat notkuen kaikenlaista krääsää joulukuun alusta alkaen. Toinen eteisessä, toinen ruokasalissa. Rakkain on se ruokasalissa oleva metrin mittainen, kälyn roskiksesta pelastama rescue-kuusi. Sen olen ladannut ns. muistokoristeilla. Koristeilla, joihin liittyy joku muisto paikasta tai ihmisestä. Joulun päättyessä otan pientä kuusta latvasta kiinni ja nostan jätesäkkiin sellaisenaan, vien vintille odottamaan seuraavaa joulua. Eteisen tekokuusi oli hetken aikaa kylpyhuoneessa. Tykkäsin siitä, kun meni yöllä vessaan ja kuusessa paloivat valot.

Nyt minulla on uusi joulukuusi-idea. Mies näytti kuvaa Harold Lloydin joulukuusesta. Aivan mieletön! Kuusta ei näy ollenkaan, ”kuusi” on noin neljä metriä korkea ja kaksi leveä kasa joulukuusenkoristeita. Siitä se ajatus sitten lähti. Ensin ajattelin että haluan samanlaisen kotiin. Ja se olisi olohuoneessa aina. Eräänlainen tilataideteos. Päädyin kuitenkin siihen että säästän miehen tältä idealta, rakennan sellaisen vapaa-ajankotiin ja vähän pienempänä. Mutta tarkoituksena että ”joulukuusi” on siellä aina, ei vain jouluna. Siellä on olohuoneessa sopiva nurkkapöytä, ja talo muutenkin kuin mausoleum täynnä muistoja menneestä. Ostan joulun jälkeen alesta pöydän päälle tekokuusen, sellaisen missä on led-valot valmiiksi. Ja koristelen kuusen kauttaaltaan. Ajatuksena on että siihen kuuseen tulisi pääasiassa lintuaiheisia koristeita. Nyt ryhdyn keräämään niitä. Eli jos minulle joskus haluaa joskus antaa lahjaksi/tuliaiseksi/muistoksi jotakin niin lintuaiheinen joulukuusenkoriste on erittäin tervetullut! Vapise Harold Lloyd, täältä tulee mrsmiddleage ja hänen lintukuusensa!

Jouluruokapöytämme tulee tänä vuonna olemaan sangen perinteinen: alkuun kalapöytä, sitten kinkku ja laatikot, mutta jälkiruokaosasto uusiutui, koska huomasin kahvilan ohi kävellessäni mainoksen jouluhalosta. Näytti nätiltä ja jouluiselta, tilasin sellaisin. Tänä jouluna tulen olemaan myös töissä, joten edessä on hektinen ja monipuolinen joulu. Paineita en ota, kaikki sujuu hyvin, kun ei itse tee mitään ennakko-odotuksia joulun suhteen. Pitää antaa joulun tapahtua.

Normaali

Vanhojen tanssit

Kirjoistuskerhon syyslukukauden viimeisen kerran aiheena oli tuoksu. Mieten ja mieten, ei tullut mitään mieleen. Sitten päätin rykäisytekniikkaa. Eli laitetaan sormet näppäimille ja katsotaan mitä tulee, ei mietitä. Tuli niin absurdi ja hullunhauska runo, että pissat housussa. Runon nimi on Umpikuja.

Äiti tuoksui kielolta, isä Old Spice'lta.
Velijille ostin joululahjaksi Kourosta.
Mies tuoksuu Acqua di Parmalat.
Minä tuoksun ketoosilta, jalkahieltä ja pierulta.
Taisin kirjoittaa itseni umpikujaan.
Tästä tuntuu vaikealta jatkaa.
Loppu.

Runo on totta. Tosin en ole varma isän partavedestä. Ehkä se oli sittenkin Tapac’ia tai Mennen’iä. 80-luvun loppupuolella olin niin ihastunut miesten Kouros-partaveteen, että ostin sitä jokaiselle kolmelle veljelleni ja isälleni joululahjaksi. Itse en voi käyttää hajusteita. Se on outo juttu. Minulla on huono hajuaisti. Joo, tiedän se voi olla ensimmäinen oire muistisairaudesta. Huonosta hajuaistista huolimatta nenäni on yliherkkä vahvoille tuoksuille, enkä siedä niitä itsessäni, usein en muissakaan. Mieheni tuoksusta pidän kuitenkin paljon, eikä se minua ärsytä. Usein sanon hänelle, kun hän on suihkun jälkeen partavettä itseensä pyyhkäissyt, että sinä tuoksut niin ihanalta, ja minusta tuntuu pahalta kun minä en tuoksu myös ihanalta. Minä tuoksun luonnontilaiselta. Ja joskus tuntuu että tuoksun vain pahalta.

Olisin halunnut päästä kirjoituskerhon kauden viimeiseen istuntoon ja kuulla muiden arviot runosta, mutta se päivä meni mönkään. Monella tavalla mönkään.

Kaikki alkoi jo edellisenä päivänä. Pojalla oli vanhojen tanssit. Vihdoinkin. Nehän olisi pitänyt olla jo miltei vuotta aiemmin, mutta korona. Nytkin liippasi läheltä. Uudet kokoontumisrajoitukset tulivat voimaan seuraavalla viikolla. En tiedä, olisiko tilaisuutta voitu sitten enää järjestää, todennäköisesti kuitenkin kyllä, mutta koronapassillisena.

Olin sanonut monta kertaa pojalle, että kerro sitten, onko tanssiaisten lopuksi se vanha tapa, että äidit tanssivat poikiensa kanssa ja isät tyttäriensä. Jos näin on, niin haluan olla nätti ja kivasti pukeutunut, ettei tarvitse hävetä. Poika sanoi aina tiedusteluihini että ei ole ollut puhetta mistään sellaisesta. Niinpä oletin että korona oli tuonut tähänkin muutoksen, eikä tanssilattian hengityshöyryihin haluta enää äitejä ja isiä.

Olin menossa tilaisuudesta suoraan jumppaan. Niinpä minulla oli päällä jumppatrikoot ja niiden peitoksi olin vetäissyt vain pitkän villamekon. Likaisen tukan – jonka olin ajatellut pestä jumpan jälkeen – olin piilottanut pipoon. Ja miten sitten kävikään? Viimeisenä tanssina kuulutettiin traditionaalinen läheisten tanssi. Ensimmäisen kerran elämässäni sain tanssia frakkipukuisen miehen kanssa ja vieläpä oman poikani, ja minä näytin porttikongista vetäistyltä hompsantuutalta! Poika yritti rauhoitella että ei häntä hävetä yhtään, ja olet ihan ok, mutta silti. Kyllä meni ainutlaatuinen tilaisuus pieleen! Harmitti vietävästi.

Kaiken lisäksi sain sen jumpan jälkeen niin pahan allergiakohtauksen (fysikaalinen urtikaria, hien aiheuttamana) että googlasin jo Meilahden päivystyksen numeroa, ja mietin miten sinne kannattaisi mennä? Bussilla ei nyt ainakaan, mutta ambulanssi tuntuisi kuitenkin liian dramaattiselta, kutinalta ja syyhyltä en kyllä pysyisi itse autoa ajamaan, eli taksilla sitten varmaan. Sain kuitenkin reaktion rauhoittumaan histamiinilla ja Ataraxilla, mutta sen verran kokemus oli keholle kauhea, että seuraavana päivänä en kyennyt muuhun kuin keräämään voimia illaksi, oli työilta. Sitä ennen olisi kuitenkin kokoontunut kirjallisuuspiiri, mutta voimat eivät riittäneet sinne menemiseen ja runokommentit Umpikujasta jäivät tällä kertaa kuulematta.

Vanhojen tansseihin liittyy vielä toinenkin harmi ja muisto menneeltä, joka sai ”olen huono äiti” -hormonit syöksymään verenkiertooni. Neljännellä luokalla ala-asteella lapsilla on pormestarin itsenäisyyspäiväjuhlat ja tanssiaiset. Lapset harjoittelevat ahkerasti tansseja ja pukeutuvat hienosti. Oma poika oli kuitenkin pettynyt omaan suoritukseensa, koska emme olleet tajunneet hankkia hänelle taskuliinaa. Taskuliina! Kaikilla muilla oli kuulemma puvun takissa taskuliina paitsi hänellä. Nyt sama toistui frakkihansikkaiden suhteen. Olisi pitänyt olla frakkihanskat. Eikä me sitä tajuttu. Koko tanssiaisten ajan katseeni ajautui pojan hanskattomiin käsiin ja minä tunsin itseni epäonnistuneeksi äidiksi jälleen kerran.

Ehkä nämä harmitukset vaikuttivat niin että allerginen reaktio myöhemmin illalla tuli niinkin isona ja massiivisena. Dissasin itseäni sekä pojan hanskoista että omasta pukeutumisesta niin paljon, että jopa oma elimistöni rupesi minua hylkimään. Make sense.

No nyt näistä pahuksen tanssiaisista on jo tovi vierähtänyt, ja olen ehtinyt toipua järkytyksistäni. Kohti uusia haasteita ja epäonnistumisia! Ensi keväänä on todennäköisesti ylioppilasjuhlat. Kuulin ystävältä että hän oli jo valinnut catering-firman heidän poikansa ylioppilasjuhliin. Niistä on kuulemma pula, samoin kuin juhlapaikoista. Jos ei ole ajoissa liikenteessä, jää ilman. Eli me jäämme ilman. En ole tehnyt asian hyväksi mitään, koska minusta on järjetöntä varata ruokia puolen vuoden päästä, ehkä, tapahtuvaan tilaisuuteen. Joten meillä varmaankin tarjotaan Pirkka-prinsessakakkua ja itsetehtyjä mokkaneliöitä. Ja minä häärään koko juhlan keittiössä, koska ei ole ketään muuta hääräämään keittiössä. Ja me olemme unohtaneet ostaa ylioppilaslakin tai lyyran tai jonkun muun, mikä ehdottomasti kuuluu olla, ja minä tunnen itseni jälleen kerran huonoksi äidiksi, saan näppylöitä ja allergisen reaktion, koska jopa kehoni halveksii minua. Voi taivas, olen kohtaloni kirjoittanut!

Normaali

Huonolla moodilla

Muistan pienenä kuulleeni vanhempien ihmisten puheita siitä kuinka ennen kaikki oli paremmin ja mihin tämä maailma on oikein menossa, perikatoon ja tuhoon, koska ihmiset eivät tajua sitäjatätä ja toimivat niinjanäin. Nyt huomaan tulleeni tuohon samaan ikään ja kehitysvaiheeseen. Varmaankin ihan looginen kehityskulku ihmiselle, mutta elämänasenteena negatiivinen ja ihmisen hyvää mieltä ja oloa syövä.

Olen siis toisin sanoen ollut verrattain huonolla tuulella, enkä siksi ole kirjoittanut edes blogia, vaikka se omaa pahaa mieltä helpottaakin. Haluaisin kuitenkin olla Ilosofi, hyvän mielen tuoja, enkä mikään pahanilmanlintu.

Harmittaa vain niin monia asia monella eri tasolla alkaen maailmanpolitiikasta ja suurvalloista päätyen Etelä-Suomen metsien hakkuuseen puhumattakaan omasta kehosta ja rappeutumisesta.

Muutama sana metsäharmista. Kohta ainoat metsät Etelä-Suomessa, missä voi kävellä sijaitsevat luonnon- ja kansallispuistoissa, kaikki on hakattu, koska metsänomistajat pelkäävät että tulee hakkuukielto, mikä tietenkin on ymmärrettävää heidän kannaltaan, metsät ovat heidän lompakkonsa, mutta seurauksena on se että maisema on metsätön niin kuin Islannissa. Tunnen voimattomuutta ja epätoivoa hakattuja metsiä katsellessani, ja se tunne on niin iso että ihan muserrun sen alle.

Muserrun ihan oikeastikin, koska ilmeisesti toisessa jalassa on rasitusmurtuma. Jalka on kipeä astuessa, ei levossa. Ja kipeytyy aina työvuorojen aikana. Töissä tulee käveltyä paljon, normaalisti päälle 10.000 askelta, mutta ei yli 20.000 askeleen työvuorotkaan harvinaisia ole. Todennäköisesti tuhosin jalkani vähitellen huonoilla, vanhoilla lenkkareilla, joita käytin hiit-jumpassa. Ja nyt jalka ei pääse paranemaan, kun joutuu kovalle kävelyrasitukselle töissä. Olisikohan alkavaa osteoporoosia? Ei sen puoleen, ystävä kertoi venytelleensä jumppaputken avulla lattialla, kun kyljestä kuului naks ja kylkiluu murtui. Että onkohan tässä enää edes pakkasenkestävä? Jos menee ulos kovalla pakkasella ja kuluu niks ja naks niin kuin Stigin kappaleessa ja murustuu siihen jalkakäytävälle?

Olen siis toisin sanoen naisoletettu mielensä- ja kehonsa- ja ympäristönsäpahoittaja. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kaikuu päässäni päivittäin.

Olen kyllä myös yrittänyt pitää kiinni salainen hyve -projektistani. Tässä uusimmat saavutukset. Olin lähi-Alepassa kassajonossa. Edellä oli eläkeläismummo, jonka ostokset koostuivat ale-laputetuista tuotteista. Rahat eivät silti riittäneet. Mummo mietti, minkä tuotteen jättäisi pois. Kysyin, mistä summasta oli kysymys? 2,70€ puuttui. Pyysin lupaa saada maksaa puuttuva summa. Tuli hyvä mieli kaikille: kassalle, mummolle ja minulle. Toinen hyve: ostin Rustasta viiden euron tonttuoven ja lupaa kysymättä asensin tonttuoven työpaikalle lasten leikkinurkkaukseen. Kerroin asiasta vain siivoojalle, koska todennäköisesti hän on ainoa työntekijä, joka lastennurkkauksessa säännöllisesti käy. Nyt toivon että salaperäinen tonttuovi tuo iloa sen löytäville. Hys, hys tästä, ihan vain näin meidän.

Pysykää valoisina, vaikka päivät ovat pimeitä. Ja aika.

Normaali