blogipostaus

Juhlan aika

Viime syksynä tuli 30 vuotta siitä kun menimme kihloihin. Nyt on häiden vuoro! Menimme naimisiin vappuaattona vuonna 1994.

Morsiuspuku on yhä tallella mutta en mahdu siihen. Huntuun kyllä mahtuisin!

Lähdemme tänään häämatkalle. Lennämme Venetsiaan, olemme siellä muutaman yön Lidon saarella. Sieltä matka jatkuu vanhantyylisellä junalla Pariisiin. Junassa myös yövytään ja syödään hienosti. Matka päättyy Pariisiin. Olimme siellä häämatkalla myös vuonna 1994.

Ihanaa, vähän jännittävääkin!

Sääennusteissa on luvattu sadetta joka paikkaan. Ei haittaa! Sateinen Venetsia ja sateinen Pariisi – eikö se kuulosta romanttiselta?

Emme ole suunnitelleet mitään ohjelmaa. Se on paras ohjelma. Ei säntäilyjä paikasta toiseen, ei hätäilyjä, ei kokemusten metsästämistä. Tehdään mitä huvittaa, ennen kaikkea nautitaan kauniista ympäristöistä, se on parasta.

Kolmekymmentä vuotta. Monenlaista siihen on mahtunut. Ja miten paljon ihmisenä sitä onkaan muuttunut siitä mitä oli 28-vuotiaana, kun menimme naimisiin. Minusta tuntuu että olen ihan toinen ihminen! Mutta on kyllä ympäröivä maailmakin muuttunut. Se vielä enemmän. Rakkauskin on muuttunut. Nyt tuntuu siltä kuin olisimme kaksi toisiinsa kiinni kasvanutta puuta. Tuntuisi hyvin vaikealta elää ilman toista. Olemme tärkeitä toisillemme.

Palaan tänne kirjoitusten pariin sitten Vapun jälkeen. Kippis!

Normaali
blogipostaus

Kateus

Kuolemansyntien kakkossijaa pitää kateus.

En ole ollut kovin kateellinen ihminen, mutta yllättävää kyllä iän lisääntyessä kateuden määrä lisääntyy. Se on ihmeellistä ja hälyyttävää. Luulisi että olisi ihan päin vastoin. Että ikä toisi ymmärrystä siihen että on paljon asioita joille emme voi mitään, ne eivät kerta kaikkiaan ole vallassamme, ne pitää vain hyväksyä tai antaa olla.

En tiedä, onko tämä kokemus – kateuden lisääntyminen – yleinen ilmiö vai olenko joku poikkeuksellinen, taantuva ihmisolento, joka ei parane vanhetessaan vaan pahenee! Olen yrittänyt analysoida tilannetta.

Olen yrittänyt elää omannäköistä elämää. Tehdä elämääni koskevia päätöksiä siltä pohjalta, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja oikealta, en ole antanut muiden mielipiteiden ohjata päätöksiäni. Se on mielestäni ollut onnellisuuteni salaisuus. Ja sen myötä minun ei ole tarvinnut myöskään olla kateellinen muille.

Millaisissa tilanteissa sitten tunnen kateutta? Tätä on vaikea sanoa ja tunnustaa. Mutta lapset aiheuttavat kateutta. Kun joku kertoo lastensa elämästä, minä saatan olla kateellinen. Heidän jännittävistä koulutuspoluistaan – ehkä ulkomailla vieläpä – heidän urheilusaavutuksistaan, huippuviroista ja -töistä, perheistä, lapsenlapsista.

Se on aivan järjetöntä. Ymmärrän sen. Tunnustan sen.

Voin kuvitella että jatkossa kateuden kohteita tulee vain lisää. Tulen olemaan kateellinen jollekin ikätoverille, jolla on paksumpi tukka, rypyttömämpi iho. Joka on terveempi. Joka on hoikempi. Jonka puoliso on terve. Jonka puoliso ei ole kuollut. Jolla on parempi eläke. Jolla on iso sosiaalinen verkosto. Joka harrastaa monipuolisesti ja on aktiivinen. Joka jaksaa olla pullantuoksuinen, viisas, ymmärtäväinen, silti ajassa elävä ja pysyvä mummi. Aiheita tuntuu tulevan koko ajan lisää.

Ainoa keino päästä kateudesta on oivaltaa että ne ovat yleensä asioita joille en voi mitään. Pitää päästää irti. Jatkaa oman näköisen elämän elämistä, olla siitä iloinen ja onnellinen. Eikä vilkuilla muiden elämää. Ei vertailla.

Sitä paitsi kateus on vasta kakkossijalla kuolemansynneissä.

Ykkössijalla on ylpeys.

Normaali
blogipostaus

Ajankohtainen katsaus

Alan tulla vanhaksi: aamuvuorot eivät kiinnosta, kun aamu pitää voida käynnistää hitaasti. Iltapäivällä alkavaan vuoroon on tuskaista lähteä, kun pitäisi saada nukkua päiväunet. Ja iltavuorot, kuka sitä nyt yötä vasten töitä jaksaa tehdä!

Eilen päätin töiden jälkeen käväistä Kampin ostoskeskuksessa Plantagenilla. Ostin viime viikolla tuliaiseksi sieltä kiinanruusun ja se oli niin kaunis että tuli annoskateus; halusin itselleni samanlaisen. Harmi vain, samaa väriä – hentoa roosaa – ei enää ollut. Piti tyytyä ihan kummanväriseen, hento lila. Mutta voihan se olla sellainenkin, ajattelin. Ostin myös rosmariinin. En käytä sitä juurikaan mausteena, mutta rakastan sen tuoksua! Kun vetäisee kädellään rosmariininoksaa, käteen jää ihana rosmariinin tuoksu.

Katselin kaupungin menoa. Wolt-kuskeja on paljon. Vaatekaupat olivat tyhjillään. Apteekissa oli paljon porukkaa, ihan jonoksi asti. Lastenrattaita näkyi katukuvassa vähän. Näkymä kertoi paljon yhteiskunnasta. Vähän apokalyptinen ja pelottava.

Tämän päivän (23.4.24) Hesarin mielipideosastolla eräs eläkeläinen kirjoittaa, että eläkeläisalennukset voisi poistaa. Moni eläkeläinen on itse asiassa hyvin toimeentuleva, eikä alennuksia tarvitse. Tässä on tärkeä huomio. Mikään ihmisryhmä ei ole yhtenäinen. Yhteiskunta on jäänyt kehityksestä jälkeen ja toimii edelleen niin kuin olisimme samankaltaisessa tilanteessa kaikki.

Työssäkäyvä ei nykyään tarkoita kokopäivätyötä vakityösuhteessa toimivaa. On paljon erilaisia työssäkäynnin muotoja. Samoin eläkeläiset eivät ole yhtenäinen ryhmä. On todella vähävaraisia eläkeläisiä ja niitä, joilla on hyvin korkea eläke, jota on vielä saatettu korottaa omakustanteisella eläkevakuutuksella. On opiskelijoita, joiden lapsilisät on perheen vakavaraisuuden takia voitu sijoittaa. Sellainen opiskelija voi aloittaa opiskelunsa taloudellisista huolista vapaana. On lapsiperheitä, jotka eivät lapsilisiä tarvitsisi ja niitä, jotka eivät tulisi ilman lapsilisiä toimeen. Kuka osaisi purkaa tämän epätasa-arvoisuuden ja tehdä yhteiskunnasta reilumman? Kokemus siitä että yhteiskunta on tasapuolinen ja reilu on tärkeä arvo. Siinäpä päättäjille pähkinää purtavaksi.

Toinen huomio että aika on ajanut idean ohi on mielestäni Turun junahanke. Onko nykypäivänä oikeasti merkitystä jollakin muutaman kymmenen minuutin aikasäästöllä? Minusta se on vanhanaikainen ajattelu. Tietoliikenneyhteyksien, etätyömahdollisuuksien takia työssä ja läsnä voidaan olla monella tapaa. On tietenkin ammatteja, missä läsnäolo on pakollinen. Kätilö, opettaja tai palomies ei voi työtänsä etänä tehdä, mutta tulisivatko he töihin tunnin junalla Turusta Helsinkiin, enpä tiedä. Olisi mielenkiintoista kuulla todelliset perustelut ja motiivit tunnin junan tarpeellisuudesta.

Pidän junamatkoista. Kuukauden aikana olen tullut yöjunalla Rovaniemeltä ja matkustanut edestakaisin päiväseltään Tampereelle. Mielestäni junaliikennettä pitää kehittää, mutta tehdä se itse junia parantamalla ja raideliikennettä jatkamalla, esim. Pohjoisen ratahanke Ruotsiin ja Norjaan, ja etelässä Tukholmaan Ahvenanmaan kautta. Niissä olisi järkeä. Vauhti ei ole tärkein arvo. Voisin mennä vaikka tuktuk-junalla Turkuun.

Muistan lukeneeni että Kekkonen majoitti kaksi, vähävaraista kainuulaisopiskelijaa presidentinlinnan vieressä sijaitsevaan päävartioaseman tiloihin. Pojat saivat asua siellä opintojensa ajan. Joskus Kekkonen oli kutsunut heidät kahville linnaan kuullakseen opintojen etenemisestä. Miten hieno, inhimillinen teko!

Olen ajatellut tätä asiaa. Opiskelijoiden asumistukia on leikattu. Opiskelemaan tuleminen muualta Helsinkiin ei välttämättä ole halpaa lystiä näillä vuokrahinnoilla. Muodostuuko se jopa kynnyskysymykseksi jollekin potentiaaliselle opiskelijalle? Olisi hienoa voida tehdä kekkoset ja auttaa.

Poika lähtee syksyllä opiskelemaan muualle päin Suomea. Hänen huoneensa jää kotona tyhjilleen. Voisiko pojan huonetta tarjota jollekin muualta tulevalle opiskelijalle? Pitää vähän miettiä.

Normaali
Uncategorized

Putosin tunnekuoppaan

Keväällä tunteet ovat isompia. En tiedä, onko totta, mutta siltä tuntuu. Jos on iloinen, iloisuus kurottaa korkeammalle, mutta samalla tavalla myös murheen alho on syvempi. Minä tipahdin vuorokaudeksi syvälle tunnemonttuun. Kohtalaisen pitkä tarina, mutta kerron jos jaksatte lukea.

Minulla oli neljänkympinkriisi. En sitä itse silloin tajunnut, mutta jälkikäteen olen sen aikaisen tunnetilan määritellyt jonkinlaiseksi ikäkriisiksi. Ajankohtaan osui monenlaista isoa asiaa. Sain keskenmenon ja tiesin että se oli sitten siinä, lisää lapsia ei tulisi. Ystäväni ja ikätoverini kuoli rintasyöpään. Se oli ensimmäinen kerta kun kuolema liippasi läheltä.

Lääkkeeksi ostin talon. Tunnin matkan päästä kaupungista, pellon reunalta, vähän rötiskön rintamamiestalon. Siitä tuli minun neljänkympinkriisini ja terapiataloni. Vuosien myötä siitä tuli vähän sellainen tilataideteos. Talo täyttyi tavaroilla. Kun vanhempani kuolivat ja lapsuudenkoti tyhjennettiin, siirsin lapsuuteni pieneen, punaiseen rintamamiestaloon. Nukkeni ja nalleni löysivät paikan eteisestä katonrajasta. Sieltä ne toivottivat minut aina tervetulleeksi. Kouluaikainen lipasto olohuoneen nurkkaan. Papan nojatuoli kakluunin viereen. Äidin keinutuoli ja kampauspöytä. Veljen puutöissä tekemä kaappi. Lapsuudenkodin kristallikruunu kattoon. Jokaisella esineellä, tavaralla, huonekalulla jopa tekstiilillä oli historia ja merkitys.

Linnut lauloivat pihapuissa. Keittiössä oli puuhella ja ikkunasta katselin, kuinka naapuritalon maanviljelijä kynti peltoaan. Pellon takana joki. Peltomaisema rauhoitti. Sinne taloon pakenimme myös koronaa. Sinne kutsuin kylään ystäviäni. Vietimme monta iloista, yhteistä hetkeä siellä. Se oli oikea naisluola!

Omat voimat vähenevät. Oli kaikenlaista pientä terveysongelmaa, jotka toivat lisähaasteensa. Piha kaipasi aina tekijää. On ruohonleikkuuta, kitkemistä. Pudonneet risut pitää kerätä, rännit putsata, aita leikata, haravoida, kaikkea sitä mitä talonhoito ja -ylläpito vaatii. Koin että oli yksin talon kanssa. Minä vastasin sen ylläpidosta, perhe ei mielestäni auttanut minua. Ei ainakaan sellaisella ilolla ja innolla kuin mielestäni olisi pitänyt. Minä väsyin. Minä kiukuttelin. Ärisin, mörisin ja tein, hoidin hommat.

Viime keväänä mitta tuli täyteen. Päätin että nyt on aika laittaa talo vuokralle. Laitoin ilmoituksen Oikotielle ja samantien eräs tuttu soitti. Oli kiinnostunut talosta. Minä emmin. Ei se taida olla teidän tyylinen, sanoin. Se on sellainen jos yhdistää Peppi Pitkätossun ja Britannian, määrittelin sisustusta. Jos nyt kuitenkin käydään katsomassa, he vastasivat.

Annoin avaimen, he kävivät ja soittivat saman tien että kyllä tämä on heille hyvä. Kaikki tapahtui niin nopeasti! Vähän kuin laastari olisi reipäisty äkkiarvaamatta. Minun piti rynnätä tyhjentämään talo omista henk.koht. tavaroista. Talo vuokrattiin kalustettuna. Kaikki koriste-esineet, astiat, tilpehöörit jätin paikoilleen. Otin vain ne itselle kaikkein tärkeimmät ja henkilökohtaiset.

Nyt on vuosi mennyt. On tuntunut oudolta, erilaiselta. On ollut aikaa muunlaiseen tekemiseen ja olemiseen. Olen matkustanut enemmän kuin ennen. Käynyt kuntosalilla, elokuvissa. Ehkä olen vähän laiskistunutkin! Olen sulkenut talon ajatuksistani. En ole ajatellut sitä. Tahallisesti unohtanut sen. Kaikki on mennyt hyvin.

Kunnes. Tunnemonttu tuli kun sovin vuokralaisen kanssa että tulen hakemaan talolta muutamia koriste-esineitä, jotka haluan kotiin. He ovat tehneet talosta omanlaisensa. Vaihtaneet huonekalujen paikkaa, ottaneet pois minun sinne jättämät esineet ja taulut, talo on ihan toinen. On ihanaa että he viihtyvät siellä. Mies on lintubongari ja siihen pellon reunalla on hyvät mahdollisuudet. He ovat tutustuneet naapureihin, kotiutuneet, pitävät hyvää huolta talosta, kaikki on hyvin. Olen sitä mieltä edelleen että ratkaisu oli oikea ja oikeaan aikaan tehty. Ja hyvä että se tapahtui niin nopeasti että en ehtinyt reagoida. Jos minulle olisi jäänyt yhtään miettimisaikaa, olisin antanut tunteille vallan ja vetäytynyt. Ei sittenkään, en vuokraakaan.

Mutta nyt talolla käydessäni minulle tuli niin paljon muistoja hyvistä hetkistä mieleen. Minä rakastin sitä taloa. Sitä tunnelmaa. Kuinka saunan jälkeen pelasimme olohuoneessa Rummya ja kakluunissa räiskyi tuli. Välillä kävimme pihalla katsomassa tähtitaivasta. Kuinka paljon tähtiä sillä näkyikään kun valosaaste ei pilannut tähtimaisemaa! Peurat pihamaalla, tikat, mustarastaat, fasaanit, jopa pöllö oli siellä.

Sitä ei enää ole. Tai on mutta ei minulle. Minun terapiataloni on mennyt. Olen menettänyt jotakin minulle tärkeää. Jotakin mitä loin itselleni. Tein oman maailmani, olin siellä jumalani.

Kun tulin takaisin kotiin, olin aivan poissa tolaltani. Järkyttynyt. Jääkaapissa oli pääsiäispäivälliseltä ylimääräiseksi jäänyt valkoviinipullo. Avasin sen, katsoin vanhoja valokuvia talolta, levittelin sieltä tuomia tavaroita – jotka eivät sovi ollenkaan kodin tunnelmaan – ympäriinsä, miten tyhmiltä ne kaupungissa näyttivätkään. Väärässä paikassa. En saisi tänne kaupunkiin sitä mitä siellä oli. Itkeskelin.

Talon vintin kätköihin on jemmattu vielä paljon tavaroitani. Muun muassa ne nuket. Mitä ihmettä minä niille teen? Ehkä jonakin päivänä vuokralainen päättää lähteä. Mutta en usko että minä enää teen talosta omaa, levittelisin tavaroita takaisin, sisustaisin ennalleen, ei. Sen talon kukoistuksen aika oli ja meni. Sitä aikakautta kesti 16 vuotta. Se oli myös lapsiperheaikaa. Se oli ihanaa, onnellista aikaa. Toivottavasti tulevakin on, mutta tuleva on väistämättä toisenlaista.

On vaikeaa kun järki ja tunteet vetävät eri suuntiin.

Ja on kevät.

Normaali
blogipostaus

Vaikuttajahahmot

Sosiaalisen median vaikuttaja on nykyisin varsin monen titteli. Kun katsoo televisiota, tuntuu että suurin osa osallistujista – joita ei itse tunne – on sosiaalisen median vaikuttajia. Titteli tarkoittaa että ko henkilö ottaa vastaan rahaa mainostaakseen tuotteita omilla sosiaalisen median sivuilla.

Eli esimerkiksi joku remppariitta (en tiedä, onko sellaista nimimerkkiä) remontoi ja kunnostaa, saa yhteistyökumppaneiltaan ”ilmaisia” tarvikkeita ja rahaa, ja käyttää & näyttää näitä tuotteita remppasivuillaan. Sosiaalisen median vaikuttajat tekevät itsestään ja elämästään median. Raskasta hommaa henkisesti. Täytyy yrittää olla remppariitta 24h vaikka ei yhtään aina huvittaisi. Toista on olla vaikka kirjastonhoitaja/sairaanhoitaja/siivooja. Silloin voi mennä töistä kotiin ja olla kotisohvalla oma itsensä, ei tarvitse olla alati työminänä.

Selvennyksenä täytyy kertoa että en ole itse tuota roolia ottanut. Käytän ilmaista alustaa, joka tarkoittaa sitä että minun ei tarvitse maksaa siitä että kirjoitan blogia, mutta en myöskään saa mainostuloja. Eli jos sivuilla näkyy mainoksia, rahat niistä menevät sille firmalle, jonka alustaa käytän blogin kirjoittamiseen. Itse en ko mainoksia edes näe. Toivottavasti täällä ei mainosteta jotakin ällöä. Mutta minulla ei siis ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Välillä se että en tiedä, mitä juttujen välillä mainostetaan, on häirinnyt ja olen miettinyt, pitäisikö vaihtaa maksulliseen versioon? Silloin voisin itse päättää, onko mainoksia vai ei. Ottaa niistä rahat tai jättää mainokset kokonaan pois.

En myöskään itse seuraa sosiaalisen median vaikuttajien tilejä. En katso tarpeelliseksi ostaa samanlaisia kiinalaisvalmisteisia lipokkaita kuin mitä Hanna Sumari (mukamas) käyttää tai ostaa farkkuja joita Anne Kukkohovilla (mukamas) on tai osta kynttilänjalkaa, joka (mukamas) on myös Sara Siepin sivupöydällä jne.

Mutta en minä mikään vaikutuksista vapaa ihminen ole! En suinkaan, pois se minusta! Kun olen tutkiskellut omaa ostokäyttäytymistäni, olen tullut siihen tulokseen että oman elämäni suurin vaikuttaja on kampaaja! Kampaajalta saa älyttömän hyviä vinkkejä. Olenkin taas tänään menossa kampaajalle. Mitähän hän minulle nyt kertoo? Tajuaakohan hän olevansa vaikuttajahahmo? Täytyypä kertoa se hänelle!

Myös toiset ihan tavalliset ihmiset ovat vaikuttajia. Olen alkanut käyttää villasilkkisukkahousuja, kun eräs Terhi Johanna (jota oikeasti en edes henk.koht tunne, mutta jota Instagrammissa seuraan) kertoi että sellaiset on hyvät. Kiitos vinkistä Terhi! Kertokaa ihmeessä hyvistä tuotteista ihmiset! Siitä on apua ja hyötyä.

Minäkin kerron nyt. Ihan ilmaiseksi ja omaa hyötyä tavoittelematta. Suomalaisen valmistajan, Cattecon, palasaippuat ovat älyttömän hyviä. Suosittelen esim. heidän shampoopaloja. Olen käyttänyt jo useamman vuoden. Tilaan aina ison satsin kerralla.

Näin sitä ollaan vaikuttajia. Oman elämämme ja vähän toistenkin.

Normaali
blogipostaus

Minäkin haluan tehdä jarkkosuot

Saimme eilen kuulla uutisista että Jarkko Suo lopettaa Lauri Tähkänä olemisen. Virkistävä ajatus! Ja varsinkin näin keväällä ymmärrettävä ja samaistuttava tunne. Vanha minä tympii, tekee mieli vaihtaa uuteen. Voi kunpa sama olisi mahdollista meillä taviksilla! Voisi lopettaa omana vanhana minänä olemisen ja aloittaa alusta jonakin ihan muuna. Hylätä vanhat ajatukset, käyttäytymistavat, tavat ja tottumukset, jatkaa elämää uudella minällä. Tehdä sellainen oman minän kevätsiivous. Enää eivät riitä pelkät uudet vaatteet, nyt voidaan uudistaa koko minä!

Periaatteessa tietenkin ihan mahdollista. Voihan sitä vaihtaa nimensä. Juuri luin lehdestä (HS Kuukausiliite) kivan henkilöhaastattelun taiteilija Iiu Susirajasta. Hänkään ei ole oikeasti Iiu Susiraja, vaan joku ihan muunniminen alkujaan. Miina Äkkijyrkkä on oikeasti Loiva. Itsekin olen haaveillut (ja siitä aiemmin kirjoittanut) että haluaisin olla Ilona Pääsky. Enkä ole varma haluanko enää olla mrsmiddleage. Olisin mieluummin Riippumaton nainen.

Tapahtuu sitä paremmissakin piireissä. Tuttu pappi oli vaihtanut nimensä Marista Mimmiksi. Kun kuulin hänen ensi kertaa esittelevän itsensä uudella nimellään luulin kuulleeni väärin.

Onkohan tämä joku uusi trendi? Ihmiset identifioivat itsensä uudelleen. Vähän aikaa sitten sama tehtiin sukupuoli- ja seksuaali-identiteetille. Ihmiset ryntäsivät joukolla kaapeistaan ulos melskaten olevansa nyt mitä-sitten-olivatkaan, joku kirjainyhdistelmä, ja että se on erittäin ok. So last season! Kuka nyt enää jaksaa olla kiinnostunut sellaisesta! Nyt tullaan ulos uudella minällä kokonaisvaltaisesti. En jaksa enää olla Minna, eihän se ole minun itseni valitsema nimi itselleni, vaan vanhempieni idea minusta. Haluan kuoriutua pois tästä ”taakasta”, nyt haluan olla se mikä koen olevani. Olen siis Ilona. Näinkö nyt sitten ajatellaan?

Harvoin nykyisin naurattaa aamun lehteä lukiessa, mutta nyt sekin ihme on tapahtunut! Kulttuurisivuilla sanottiin että uutta muotia on jättää housut/hame kokonaan pois ja pukeutua pelkkiin sukkahousuihin, joiden päälle puetaan alushousut. Tai sitten jätetään sukkahousutkin pois ja laitetaan pelkät alushousut.

Nyt olen tipahtanut täysin trendien aallonharjalta. Minä kun nimeen omaan olen jättänyt monessa tapauksessa pois alushousut. Miksi esimerkiksi leggingsien kanssa pitäisi olla alushousutkin? Ihan turhaa. Toisaalta katselin juuri vastikään erään kotimaisen valmistajan sivuilta sellaisia leveitä lahkeellisia alushousuja, jotka puetaan hameen/mekon alle. Toimivat ikään kuin alushousuina ja alushameena yhtä aikaa. Hieno innovaatio! Olisin tilannut heti sellaiset, mutta ei ollut omaa kokoa enää saatavilla. Sellaisissa alushamehousuissa voisin kyllä hyvin kuvitella kulkevani ilman päällyshousuja tai hametta ja siten olisin heti uuden housuttomuus -trendin aallonharjalla. New me. Ilona alushoususillaan.

Voi kyllä olla että jos sellaisena lähtisin ovesta ulos, perhe ajattelisi minun menettäneen viimeisetkin älynystyräni ja dementoituneen, unohtaneen pukea kaikki vaatteet päälle.

Normaali
blogipostaus

Ladulla

Terveisiä Lapista! En ole nähnyt yhtään poroa – paitsi lautasella. Olen syönyt tähän mennessä poronkäristystä, porotattimakkaraa, poropitsaa ja savuporokeittoa.

Eilen sataa lorisi koko päivän. Toisaalta se ei haitannut, koska kropassa tuntui edellisen päivän hiihtolenkki. Oli hyvä pitää välipäivä, köllötellä sohvalla, saunoa ja katsoa suoratoistopalvelusta hömpänpömppää karkkipussi massun päällä.

Mummomurtsikka on kyllä ihan parasta! Meinasi jäädä hiihdot tältä talvelta väliin. Miten se niin menikään. Yleensä Lapissa viikko 15 on ihan paras hiihtokeli. Pakkanen ei enää poksu, aurinko paistaa ja ladut ovat hyvässä kunnossa. Mutta taitaa ilmastonmuutos vaikuttaa täälläkin, ehkä paras keli osuu nykyisin viikolle 13. Ettei nyt ainakaan vettä sataisi. Lunta täällä on yhä valtavasti.

Minä kun olen sellainen puiden rakastaja, en haluaisi että yhtäkään puuta kaadetaan, tunsin pienen piston sydämessäni kun tuikkasin puuta kaminaan. Tuli mieleen, eikö takkapuita voitaisi valmistaa ”synteettisesti” jostakin roskasta/jätteestä. Sellaisia juuri takkaan ja kaminaan tarkoitettuja puristeklapeja, jotka palaisivat mahdollisimman puhtaasti ja hyvin. Eräänlaisia tekotakkapuita siis. Sehän olisi varsin kätevää, tulisi roskat poltetuksi ja puut säästyisivät.

Uskoisin että tekoklapit voisivat tulla jopa hinnaltaan kilpailukykyiseksi. Takkaklapit eivät ole halpoja. Kuutiosta klapeja saa hyvinkin pulittaa toista sataa euroa. Paikkakuntakohtaisia eroja on. Paikkakunnilla, missä on paljon loma-asuntoja ja klapintoimittajia vähän, hinta tahtoo nousta. Kohta varmaan voi tilata halvemmalla Kiinasta tekotakkapuita.

Tilasin muuten banaanipuun. En kylläkään Kiinasta, ihan kotimaiselta puutarhalta. Tuli ihan ehjänä ja hyvinvoivana postipaketissa. Banaanipuun pitäisi kasvaa nopeasti korkeaksi, jopa kaksimetriseksi. Ajattelin laittaa sen kesällä parvekkeelle. Siitä tulee sellaista viidakkomaista tunnelmaa. Olisipa hauska jos siihen tulisi banaaneja! Ei taida olla mahdollista, en usko.

Tänään on taas tarkoitus palata ladulle. Mutta tänään en syö poroa, tänään siirryn rautuun. Myös hilla maistuisi. Hillajäätelöä, nam.

Normaali
blogipostaus

Liput puolitangossa

Kotikadun varrella liput liehuvat puolitangoissa. Tuuli on kierittänyt liput salkoja vasten. Niin kuin liputkin olisivat käpertyneet suruun ja epätoivoon.

Päiväkodin pihalla lapset heijastinhaalareissaan. Kuuluu iloista puheen pulputusta ja naurua, leikin ääntä. Leikin keskellä lipputanko ja lippu puolivälissä. Näky on niin koskettava että tulen kotiin kyyneleet silmissä.

Televisiossa toimittajat kysyvät, mitä pitäisi tehdä? Pitäisikö kouluissa olla vartijat? Reput tarkistaa?

Miksi kukaan ei kysy, mitä pitäisi tehdä ettei yksikään lapsi tuntisi jäävänsä ulkopuolelle, ettei yksikään lapsi tulisi kiusatuksi ja syrjityksi?

Monilla on tänään kyyneleet silmissä. Eikä se johdu tuulesta.

Moni nukkuu huonosti.

Moni miettii, olenko itse toiminut joka tilanteessa oikein. Olenko puuttunut, jos olen nähnyt kiusaamista? Olenko osannut olla tukena, auttaa? Olenko tehnyt kaiken voitavani?

Tilanne herättää henkiin maton alle lakaistuja omia muistoja ja vereslihaisia kokemuksia. Minäkin olen ollut joskus Pasilan poliisiasemalla tekemässä rikosilmoitusta koulukiusaamisesta. Tuntenut voimattomuutta, avuttomuutta asian edessä.

Valitettavasti kiusatuksi tuleva ei saa apua eikä tukea. Hän jää yksin. Apua tarvitsee myös kiusaaja. Yleensä se että kiusaa muita on merkki omasta pahasta olosta. Ehkä kotona ei ole kaikki hyvin? Tai lapsi yrittää saada huomiota ja kunnioitusta muilta kiusaamalla heikoimmaksi luokittelemiaan, nostaa kiusaamisella omaa asemaansa. Joskus kiusaamisen taustalla saattaa olla kateus. Syitä on monia.

Opettajien tehtävä on opettaa, siinä on tehtävää kylliksi. Kouluihin tarvitaan muita aikuisia. Koulupsykologeja, koulunkäyntiavustajia, koulukuraattoreita, sosiaalityöntekijöitä, terapeutteja, talonmiehiä, siivoojia, keittiöhenkilökuntaa, välituntivalvojia. Aikuisia, jotka pystyvät tukemaan, auttamaan, korjaamaan, puuttumaan hyvissä ajoin ja joka tilanteessa, niissä pienimmissäkin naulakkokahinoissa, välitunnin tölväisyissä, sanoa heti, ei, noin me ei toimita. Niin että koskaan tilanne ei ajaudu niin pitkälle että joudumme nostamaan liput puolisalkoon.

Televisiossa on esitetty surunvalitteluja. Niitä ei kuitenkaan esitetä syylliselle, hänen perheelleen ja lähipiirilleen. Minun myötätuntoni ja ajatukseni ovat myös heidän luonaan. Ja haluan esittää myös heille surunvalitteluni. Kenenkään elämän ei kuuluisi mennä näin. Näin pilalle. Niin varhain.

Toivoisin että joku kiusattu joskus vaatisi korvauksia yhteiskunnalta, koululaitokselta. Ehkä se herättäisi huomaamaan tilanteen vakavuuden. Kiusaaminen jättää syvät jäljet, joita joutuu korjaamaan pitkään, joskus koko loppuelämänsä. Kiusaaminen vammauttaa psyykettä. Vuosien kiusaamisen jälkeen ihminen ei ole se mikä voisi olla. Koulun pitää pystyä turvaamaan oppilaiden hyvinvointi – myös henkinen hyvinvointi – jokaisen koulupäivän aikana.

Olen vihainen. Olen surullinen.

Normaali
blogipostaus

Tekoäly ja tietoturva

Kiinassa tekoälyn käyttö on varsin laajamittaista. Koulussa kamerat kuvaavat oppilaita ja tekoäly analysoi ilmeistä, onko opetus mennyt perille ja vastaanottaja ollut hyvällä asenteella oppimistilanteessa. Venäjällä tekoäly tunnistaa mielenilmauksiin osallistuneet, heidän toimiaan voidaan tarkkailla. Huh, huh, kuulostaa karmivalta tieteiselokuvalta. Mihinkä tämä maailma onkaan menossa? Onkohan tekoäly siunaus vai kirous, vai molempia?

Mistä tulikin mieleen, että minun pitäisi suorittaa joku tietoturvakoulutus. En tiedä, mistä on kysymys mutta sain töistä sellaista sähköpostia. Jokaisen pitää suorittaa tietoturvakoulutus. Ennen vanhaan piti käydä ensiapukurssi. Nykyisin tietoturvakoulutus. Vaatimukset muuttuvat. Oma poika on suorittanut hygieniapassin ja anniskelupassin että saisi kesätöitä. Minulla on tulityökortti. Vähän tuntuu että nämäkin on vain liiketoimintaa. Yrityksille myydään kaikenlaisia kursseja ja koulutuksia, joita henkilökunnan ”pitää” suorittaa. Suurin osa opista valuu kuin vesi hanhen selästä. Minä en muista tulityökortin vaatimuksista juuri mitään. Sen suorittamisesta on 12 vuotta. Mutta järkikin sanoo ettei kynttilöitä saa jättää vahtimatta palamaan.

Mutta voi sitä silti tapahtua vaikka mitä. Varsinkin tällaiselle varhaishöperölle. Vastikään olin vieraassa kirkossa tekemässä yhden satunnaisen työvuoron. Sakastissa oli sellainen iso valkoinen kynttilä, ajattelin laittaa siihen tulen tunnelmaa luomaan. Tuli vähän kumma haju. Se oli sellainen patterikynttilä. Yritin sen muovista sydänlankaa sytyttää! Mitenkäs siinä ei muuten ollut sitä tekoliekkiä? Ehkä joku muu oli jo aiemmin polttanut sen.

Poika ei kyllä muista hygieniapassiasioita, vaikka sen suorittamisesta ei ole vuottakaan. Ainakaan siitä päätellen, miten usein joudun sanomaan että avattuja tuorelihatuotteita ei voi säilyttää jääkaapissa monta päivää, ne pitää käyttää, mielellään paistaa se jauheliha kerralla kokonaan. Eikä avattu pekonipaketti säily, se pitää paistaa pois.

Mielenkiinnolla odotan, mitä tietoturvakoulutus pitää sisällään. Veikkaan että siellä sanotaan ettei ihmisten osoite- ja puhelintietoja saa antaa eteen päin, tai salasana ei voi olla aina sama eikä liian yksinkertainen.

Ehkä siellä pitäisi kertoa, miten välttää joutumasta tekoälykameran taltioimaksi. Sellaisen joka analysoi ilmeestä fiiliksiä. Oi kauheaa, jos työpaikoille tulisi sellainen alalysoijakamera. Sitä ollaan oltu vähän tympeällä tuulella töissä, vähennetäänpäs palkasta. Olitko tiistaina töissä väsyneenä, suorituskykysi näyttää normaalia heikommalta, kamera lähettää tiedon alisuoriutumisesta palkkaa maksavalle tekoälylle, joka vähentää sen seuraavasta palkasta. Ehkä tämä on tulevaisuus.

Sillä välin suoritamme erilaisia passeja ja merkkejä kuin lapsena partiossa hihamerkkejä. Hohhoijaa. Olen liian vanha tähän. Jaksa enää joka ruutua hyppiä. Mene suoraan vankilaan (lue ”eläkkeelle”) kulkematta lähtöruudun kautta. Jos voisi vain soudella ja kuunnella laineen liplatusta. Lopettaa uutisten lukeminen. Kunpa olisin säästänyt vanhat Hesarit 80- ja 90-luvuilta. Lukisin ne aamukahvin lomassa yksitellen uudelleen. Nämä nykyiset uutiset aiheuttavat henkistä kärsimystä tai fyysistä pahoinvointia. Välillä molempia.

Ehkä Hesari voisi alkaa julkaista joka aamu kokonaisen lehden uusintanumeron menneiltä vuosikymmeniltä. Lukisin ehkä mieluummin noottikriisistä ja katselisin Kekkosta kiipeämässä palmuun.

Normaali
blogipostaus

Valepotilas

Heti arjen koittaessa nappasin kipulääkkeet tuplana ja könkkäsin terveyskeskukseen. Aina parjataan terveyskeskuksia, mutta jälleen kerran selvisin käynnistä ihmeemmin jonottamatta. Olin paikalla noin vartin yli kahdeksan, asema avautui kahdeksalta. Sain jonotusnumeroksi 005, sisällä oli nro 003, joten vain kaksi poitlasta ennen minua. Selitin selkävaivani hoitajalle, joka kysyi, olisinko kiinnostunut fysioterapiasta? Ilman muuta. Sain ajan perjantaiaamuksi fysikaaliseen ja lääkärille pääsin kymmenen minuutin odottelun jälkeen. Ei voisi olla nopeampaa toimintaa!

Lääkärissä minulla iskee aina sellainen valepotilas olo. Niin nytkin. Pystytkö seisomaan varpailla? Pystyn. Pystytkö seisomaan kantapäillä. Pystyn. Säteileekö kipu alaraajoihin? Ei säteile. Onko virtsaamis- tai ulostamisvaikeuksia? Ei ole.

Yhtäkkiä kuulostan omissa korvissanikin ihan terveeltä. Vaikka pystyn seisomaan varpailla ja kantapäillä, eikä kakka ole housuissa, selkään sattuu silti, toivoisin saavani lihasrelaksanttia, joka laukaisisi kivun. En saa. Ohjeet ottaa maksimimäärän kipulääkettä ja voimistella selkää varoen.

Kotona avaan television ja siellä on uutisissa varsin ajankohtainen aihe: miljoona turhaa tuki- ja liikuntaelinkäyntiä lääkärissä. Minä olin juuri se miljoonasensimmäinen. Eihän se toki ihan täysin turha ollut, fysikaalisesta on varmasti apua jatkossa, ettei tämä toistuisi. On ruvennut toistumaan vähän liian usein. Marraskuussa oli edellisen kerran. Mutta ehkä sitä kannattaisi useammin mennä ensin apteekkiin, se on lähempänä ja apu moneen vaivaan voi löytyä sieltä.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu sairausvakuutuksista. Ihmiset ovat alkaneet ottaa vakuutuksia, jotta pääsevät hoitoon. Eräs ystäväni otti juuri sellaisen. Minäkin mietin, pitäisikö? Varsinkin jos on esimerkiksi jossakin Lapissa retkeilemässä tai hiihtämässä ja sattuu jotakin. Toisaalta ei siellä ole niitä yksityisiäkään palveluja, niin mitä ne vakuutukset siinä auttaisi. Joka tapauksessa se sama ambulanssi hakisi pois ja veisi lähimpään yliopistosairaalaan.

Enkä oikein ole varma, onko vakuutuksesta Suomessa hyötyä? Meillä on kuitenkin varsin kattava julkinen palvelu. Ja erikoissairaanhoito tapahtuu kuitenkin yliopistosairaaloissa, mihin sitä omaa vakuutusta käyttäisi? Satunnaiseen yksityisellä käyntiin? Voihan sen käynnin maksaa itse omasta pussista. Tulee ehkä viime peleissä halvemmaksi kuin maksaa joka kuukausi vakuutusmaksuja. Ehkä joku sellainen vakuutus, mikä kattaisi sairaseläkkeelle pääsyn vakavan onnettomuuden sattuessa, voisi olla hyvä. Mutta en tiedä, onko sellaisia?

Vakuutukset ovat yleensäkin aika kimurantteja. Kerran yritin ottaa autolle lasiturvaa. Ei sellaista ole. Jos haluaa lasiturvan, pitää autosta vakuuttaa paljon muutakin, pelkkä lasiturva ei ollut mahdollinen. Koska auto on vanha kosla, ei sen vakuuttaminen muutoin kuin pakollisella liikennevakuutuksella ole järkevää. Mutta teillä lentää paljon kiviä ja nastoja ikkunaan, jotka aiheuttavat lasin korjauskuluja, eikä omalla ajotavalla voi mitenkään vaikuttaa siihen lentääkö jostakin toisesta autosta nasta ikkunaan, olisi ollut kiva ottaa lasivakuutus. Mutta ilmeisesti vakuutusyhtiötkin tietävät, että niitä tapahtuu niin paljon että pelkän lasivakuutuksen ottaminen on tehty mahdottomaksi. Se tulisi vakuutusyhtiölle liian kalliiksi.

Koska selkävaivaisena ei paljoa voi tehdä, olen katsonut kaiken mahdollisen katsottavan suoratoistopalveluista. Onneksi Yle Areenaan oli tullut uusi kausi Vera Stanhopea. Sekin on nyt katsottu. Valittelin miehelle että on ehkä käsikirjoittaja vaihtunut, on vähän sekavampia stooreja kuin ennen, liikaa juonenkäänteitä ja ihmisiä, ei meinaa pysyä juonessa. Mies vastasi että mahtaako olla enemmän vaikutusta sillä että nukahdan yhden jakson aikana noin kymmenen kertaa. Voi olla.

Pääsiäisen päivinä ennätti lähisuku yhteisen pöydän ääreen. Olin suunnitellut alkudrinkiksi Limoncello Spritzerit. Ajattelin että sellainen sitruunainen maku sopii hyvin pääsiäiseen. Kun rupesin drinksuja värkkäämään, höpisin ääneen että mitä näihin oikein tulikaan? Vainko kolmea ainetta? Mies katsoi touhua ja kysyi, olenko ollenkaan tutustunut ohjeeseen? Katsoin hämmentyneenä takaisin. Ohje? Mikä kumma se on? Jokin mauste?

En usko ohjeisiin. Enkä vakuutuksiin. Paitsi lasivakuutukseen, mutta sitä en saa.

Normaali