Tekonahkahousuinen tyttö

Pikkujoulukauden lähennellessä mieleen muistuivat vanhat housut. Vuosi taisi olla 2018 tai 2019. Lempihousuni oli Prismasta ostetut keinonahkaiset legginsit, hinta noin 29,90€. Idean housuihin olin saanut 30 vuotta nuoremmalta kollegalta. Tiedän, kuullostaa ei-hyvältä-idealta. Hänellä oli sellaiset, ostin oitis itsellenikin ja ne osoittautuivat varsin mukaviksi ja hyvännäköisiksi pökiksi. Tykkäsin käyttää pitkien paitojen ja tunikoiden kanssa.

Harmi vain että eräänä liukkaana yönä kävelin suntioiden pikkujoulusta kotiin juotuani kaikki asiaankuuluvat ja -kuulumattomat juomat, ja siinä Senaatintorin kulmilla vedin lipat. Tekonahkahousujen polviin tuli paha reikä.

Olen huomannut että vaatetuksen alaosat tuottavat minulle päänvaivaa. Löydän usein kivoja takkeja, paitoja, tunikoita mitä vain yläosaksi, mutta alaosaan en löydä mitään, enkä edes tykkää ostaa alaosia. Housut istuvat huonosti, ovat epämukavia, niistä hahmottaa huonosti hengarissa, miltä näyttävät päällä. Niinpä kärsin kroonisesta alaosien puutteesta. Ei aina voi olla farkut jalassa, pitäisi keksiä kivat mustat housut. Mieleeni juolahti tekonahkalegginsit vuodelta 2019. Päätin katsoa Prisman verkkosivuilta, olisiko vastaavia vielä kaupan. Olihan siellä. Ei ihan samanlaisia, mutta melkein. Niinpä läksin Prismaan.

Malli oli muuttunut. Ennen housut vain vedettiin jalkaan, nyt sivusaumaan oli tehty vetskari. Hankala käyttää. Saumatkin olivat eri tavalla. Olin minäkin muuttunut. En näyttänyt yhtään yhtä vetävältä kuin vuonna 2019. Olisiko tullut kilo / vuosi? Jätin tekonahkahousut kauppaan. Liukuportaissa mieleen tuli vanha Ovidiuksen viisaus, jonka nyt muotoilen uuteen tekonahkahousumalliin:

”Ei saa takaisin vanhoja tekonahkahousuja, jotka ovat jo menneet. Sillä nopeasti ne kuluvat. Kun on hyvät tekonahkahousut, käytä ne, sillä seuraavat tekonahkahousut eivät ole yhtä hyvät kuin ne mitkä olivat ensin.”

Nyt pitäisi sitten keksiä joustavat mukavat mustat housut, jotka eivät kiristä vyötäröltä, ja joissa en näytä mustalta makkaralta. Ja joiden polvet ovat erityisen kestävät. Kuulostaa lasten kurahousuilta.

Normaali

Naapuri Mäkinen & Mäkisen naapuri

NOVELLI

Siinä se nyt makaa, sahanlainaaja. Kuola valuu, maha pinkeä kuin viimeisillään ja niinhän onkin – ihan konkreettisesti. Hoikka mies muuten. Virtsapussi kuin laavalamppu, punaista verta leijuu tummankeltaisen virtsan seassa. Iho bakeliittia. Sydänkäyrä näyttää että elossa on.


Mitäpä se minulle kuuluu, naapurin kuolema. Mutta se oli lainannut akkukäyttöisen sahan pihasyreenin kaatamiseksi ja jos se nyt kuolee, en saa sahaa ikinä takaisin. Mistä minä sen omaisia ja perijöitä tunnen ja uskooko ne että upouusi Black’n Decker on minun jos menen sitä itselleni vaatimaan? Ei varmaan usko ja kehtaanko edes mennä?


Itse en ollut sahaa tuskin muuta kuin paketista pois ottanut. Kyllä harmittaa. Hyvä saha. Olin googlannut, mikä olisi paras, sellaisen ostin. Olin nyt tullut kysymään Mäkiseltä itseltään, missä saha on, voisinko sen hakea pois, mutta myöhäistä, ei hän enää ole tässä maailmassa kuin jollakin ohuella, hämähäkin seitin kaltaisella säikeellä kiinni.


Ei olisi ikinä Mäkisestä uskonut. Oli säntillinen, sellaisia joista tarkisti kellon. Arkisin lähti kotoa pyörällä töihin klo 7.15. Paitsi jälkeenpäin on selvinnyt että ei se missään töissä ollut käynyt moneen vuoteen. Eli perintöjen koroilla. Oli menevinään, meni kirjastoon, uimahalliin, palasi kotiin kun me muut, oikeat ihmiset olimme lähteneet omiin oikeisiin töihimme. Palasi kotiin juomaan. Istahti nojatuoliin, sulki ovet, kännykän ja aivot.


Lauantai-iltaisin lämmitti pihasaunan, postilaatikolla heilautti kättään tervehdykseen, sunnuntaisin osallistui pubivisaan. Tiesi hyvin, oli usein kärkisijoilla. Nurmikko oli aina ajettu, ei se mitään vuodenaikakasveja harrastanut mutta kenenpä yksinäisen miehen pihalla kukkia kasvaisi. Ei me miehet sellaisista välitetä. Eli säntillistä säännöllistä elämää. Voihan sitä elää säännöllistä elämää hunningollakin, Mäkinen eli.


Hän oli niitä joihin katse ei pysähdy, tosielämän näkymätön mies. Ruutupaita, Ale-marketin farkut, Lidl-lenkkarit, lompsa takataskussa, ilmaiseksi saatu mainoslippis päässä. Siinä luki Ratiritirallaa. Logosta en saanut selvää. Olisiko ollut olutmerkki. Mäkistä ei kukaan kaivannut mihinkään, tuskin Mäkinen itsekään kaipasi mihinkään tai ketään, sellaisiakin on.


Vieraita sillä ei käynyt. Mutta en ihmetellyt, ehkä vähän kadehdin. Kukapa vaimon organisoimaa sosieteettia kiljuvine, kovaäänisine naisystävineen, outoine sukulaisineen ja kaiken maailman teemailtoineen kaipaa. Small-talkia eli kysellään, vaikka ei olla kiinnostuneita tietämään.


Tavallinen mies haluaa olla rauhassa tai vähintään oma itsensä, ei mikään taustahahmo somepäivityksessä että nyt tehtiin tällaista ihanaa, tykätkää, klikatkaa, seuratkaa, kommentoikaa ja jakakaa. Mäkinen oli kaikesta sellaisesta vapaa. Vapaa Tavallinen Mies, oi se on harvinaista, ihanaa!


Puoli vuotta sitten Mäkinen törmäsi pyörällään postilaatikkoon, kaatui, satutti itsensä ja päänsä, verta lorisi kuin rännistä. Joku tilasi lanssin. Joutui sairaalaan ja tutkimuksiin. Pää kuvattiin, selvisi että oli muuta, rappeumaa, viittasi alkoholiin. Ikinä ei oltu nähty juopuneena mitenkään enempää kuin muitakaan, hyvätapainen mies se oli. Eikä me koko lasarettijuttua muutenkaan oltaisi tiedetty, eikä virallisesti tiedetä vieläkään, mutta kun vaimon serkku on lähihoitaja ja tämä on aika pieni pitäjä.


Postilaatikon kaatuessa kaatuivat myös Mäkisen kulissit. Se ei enää peitellyt elämäntapaansa. Tuli ulos kaapista yksinäisenä, työttömänä alkoholistina. Kenelle sen olisi tarvinnut ylipäätään mitään näyttääkään, kun ei sillä ollut ketään! Tai hävetä, kun ei ollut ketään kenen silmissä hävetä. Sai olla vihdoin oma itsensä julkisesti. Tavallaan kadehdin taas niin absurdia kuin onkaan, minulla on sentään Audi, vaimo ja lapset, koira ja vene, ulkomaan lomat, insinöörin paperit ja alaisia. Ihana sana – alaisia – niin kuvaava, minä olen heitä ylempänä. Ihminen on sellainen, haluaa olla muita parempi. Paitsi Mäkinen.

Mäkisen elämä pysyi rsäännöllisen säntillisenä rappiollakin, joka maanantai kello 10 musta Mersu-taksi haki Alkoon ja Alepaan. Seuraava kierros perjantaina. Meillä päin ei kulje woltit ja foodorat. Pubivisat, sauna, uimahalli, ruohonleikkuut ja parranajot jäivät. Siinä vaiheessa olisi pitänyt älytä hakea se saha pois, mutta en kehdannut, jos se oli humalassa siellä, eikä se olisi avannut ovea, ei vastannut puhelimeen, tekstiviesteihin vastasi ”valitettavasti juuri nyt en voi vastata” eikä enää hakenut postejaan, ei sillä ollut enää sitä postilaatikkoakaan.


On se niin raadollista mutta totuudellista, että tässä minä suren Mäkisen kuolinvuoteella akkusahaa, en sitä itseään.


Vaikka ehkä pitäisi.


Voihan se olla että naapuriin muuttaa seuraavaksi kotoutettavia maahanmuuttajia, kehitysvammaisia, sateenkaariperhe tai jotain muuta kummallista nykyaikaista. Mäkinen oli kuitenkin suomalainen mies, hiljainen ja vaatimaton, säntillinen ja näkymätön. Huomaamaton ja huolta aiheuttamaton.


Kyllä minua nyt vähän rupeaa surettamaan myös Mäkisen kuolema.

Normaali

Pakko on paras opettaja

Tehokkain ja nopein opettaja on pakko, tosin myös ilkein ja kovaotteisin. Vuosikausia puhuttiin siitä, kuinka ihmiset ihan kohta siirtyvät etätyöhön, kunnes tuli korona, joka pakotti. Yhtäkkiä kotien nurkkiin ilmestyi kotikonttoreita. Nettikaupoissa oli isot valikoimat erilaisia näppäriä ja pieniä työpöytiä seinänvierustoille.

Etääntyminen fyysiseltä työpaikalta onnistui niin hyvin että nyt ihmisiä ei meinata enää saada takaisin työpaikoille. Työympäristöjä yritetään kehittää houkuttelevammiksi. On työpaikkalemmikkejä, kahvicornereita, karkkikippoja, treenihuoneita sun muita. Tietenkin tämä autuus koskee vain hyvin pientä osaa koko työväestöstä, on paljon ammatteja, joita ei voi tehdä etänä.

Nyt pakko opettaa meille uutta sähkönkäyttökulttuuria. Ja vaikka ikinä tulevaisuudessa ei enää olisi/tulisi pulaa sähköstä, tulemme varmasti tämän kokemuksen jälkeen olemaan sähkön kuluttajina erilaisia. Ja se on mainio asia luonnon kannalta. Minäkin olen tullut ihan sähkönsäästöuskoon ja hurahtanut harrastamaan sähkön säästöä.

Tunnustan olleeni aiemmin varsin huoleton. Pidän erilaisista tunnelmaa tuovista lampuista. Niitä on aina loimottanut ympäri asuntoa, vaikka huoneissa ei edes olla. Näyttää vain niin nätiltä ullotus ikkunalla. En ole sulkenut kylpyhuoneen ovea, se on ollut aina levällään auki, nyt suljen sen. Kylpyhuoneessa on lattialämmitys ja viereissä makuuhuoneessa emme ole koskaan pitäneet pattereita päällä, koska tykkäämme nukkua viileässä. Tosiasiassa avoimesta kylpyhuoneesta on tullut paljon lämpöä makuuhuoneeseen eli kylpyhuone on osittain lämmittänyt makkaria. Nyt suljen oven siitä kulkiessani. Jos laitan uuniin päälle ruuanlaittoa varten, hyödynnän lämmön ja paistan samalla omia terveysherkkukeksejäni ja teen jälkilämmössä granolaa.

Olen myös suunnitellut hankkivani pyykinkuivaustelineen. Miksi ihmeessä kuivata pyykit kuivausrummussa kun ne kuivuvat ihan ilman sähköäkin. Tosin tämä idea ei saanut innostunutta vastaanottoa perheen parissa.

Olen jopa vienyt sähkönsäästöharrastuksen työpaikalle. Siellä on perinteisesti loimottanut lamput kaikkialla. Nyt suljen valot tiloista, missä ei ole ketään ja muualtakin suljen osan valaisimista. Työasioissa vierailin joku aika sitten eräässä toimistotilassa, kolme huonetta ja keittiö. Tila on vuokrattuna ja sitä käytetään vain muutamana päivänä viikossa. Kaikki patterit olivat täysillä. Säädin ne pienelle ja jätin lapun keittiön pöydälle. Ihmetyttää, ihan kuin osa ihmisistä ei olisi kuullutkaan siitä että sähköä kannattaisi nyt säästää. Ja vaikka olisi vanha, halpa sähkösopimus voimassa, asiaa voi tarkastella myös ekologiselta kannalta. Antaa ylimielisen vaikutelman jos ei muuta omaa toimintatapaansa vallitsevassa tilanteessa. Se sähköstä.

Olen tämän viikon lusinut viimeisintä flunssaa. Siitä asti kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan, vaivanani ovat olleet joka toinen kuukausi toistuvat flunssat. Tätä menoa seuraava tullee joulukuussa, toivottavasti ei ihan joulupäivinä.

Minulla oli vähän muita suunnitelmia näille päiville. Mies ja poika ovat olleet isä-poika -matkalla ja ajattelin että tekisin sillä aikaa kaikkea omaa kivaa. Mutta sillä sekunnilla, kun taksi haki heidät pihalta, minä sairastuin ja olen viimeiset viisi päivää ollut neljän seinän sisällä. Elämä ollut varsin yksitoikkoista, ruokavaliona avokadot ja viihdykkeenä Vera Stanhope. Poika oli ostanut pussillisen avokadoja tarkoituksenaan tehdä avokadopastaa. Niiden kypsymistä saa aina odotella ja nyt pussillinen avokadoja oli kypsänä. Pidän kyllä avokadoista mutta nyt tuntuu että riittää. Sama homma Vera Stanhopen kanssa. Työkaveri vinkkasi Britboxista, brittidraaman suoratoistopalvelusta, latasin sen. Ylellä Vera Stanhopet lähetetään aina kahteen osaan pilkottuna, mikä on häirinnyt katsomista, koska toisella katsomiskerralla on pitänyt yrittää muistella, mitä olikaan tapahtunut ja kuka mahtoikaan olla Nick tai Stan tai Penelope? Britboxissa jaksot ovat kokonaisia. Viiden päivän aikana olen edennyt jo kolmannelle tuotantokaudelle. Alkaa jo vähän tuntua samalta kuin avokadojen kanssa. Pelkään että alan myös ulkonäöllisesti muistuttaa hompsuista Vera Stanhopea.

Yksinolossa ja sairastelussa on se hyvä puoli että kun ei voi ja jaksa lähteä kauppaan, voi syödä kaappeja tyhjäksi erilaista jämistä. Yhteen aikaan tykkäsin kuivatuista mangosiivuista kunnes ne eräänä päivänä eivät enää maistuneetkaan ja keittiön kaappiin jäi pussinpohja joka on ollut siellä kuin joku arkeologinen muinasjäänne. Nyt tuli sekin syödyksi. Vanhat kahvitkin olen kohta juonut, ne sellaiset kahvinporot, joista ei itse tykätä, mutta joita joku on joskus tuonut. Pakastimesta söin vaniljajäätelönjämät. Vähän tuli tosiaan erilainen viikko kuin mitä olin suunnitellut. Olin suunnitellut käyväni kahviloissa, syöväni herkkulounaita kaupungilla, käyväni näyttelyissä ja elokuvissa, se metsurijuttu kiinnostaisi.

Luulen että käänne parempaan on onneksi tapahtunut. Tänä aamuna heräsin ensi kertaa virkeän oloisena ja kävin ensi kertaa suihkussa, pesin hiukset. Onkin hyvä toipua, perhe palaa huomenna, sitä ennen täytynee desinfioida huusholli että eivät saa samaa pöpöä. Tai voihan se olla että tuovat jonkun uuden tuliaisina. Toivottavasti ei.

Jännä ajatus että sillä aikaa kun he ovat reissanneet tuhansien kilometrien päähän, nähneet monia hienoja paikkoja ja nähtävyyksiä, minä olen liikkunut sängyltä sohvalle, välillä vessaan ja keittiöön, muutaman neliön alueella. Ehkä olen energiakompensoinut omalla vähäisellä siirtymisellä heidän matkansa. Hauska ajatus. Ehkä hieman kuumeinen. Taidan katsoa jakson Vera Stanhopea ennen kuin syön seuraavan avokadoleivän.

Normaali

Minä olen Paavi Piux XII

Minä olen Paavi Pius XII ja kun Vatikaanin palatsin rautaiset portit sulkeutuvat kello 21 ja nälkäiset janoiset, kiireiset, kaikenkuvaavat mutta ei mitään näkevät kymmenettuhannet turistit poistuvat ja heidän jälkeensä vilinästä väsyneet työntekijät ja heidän jälkeensä sotkun siivoojat, jäljelle jää vain minä, Paavi Pius XII, ja silloin Vatikaani on autio ja tyhjä kuin maa ennen luomista ja minä riisun kaapuni, stolani, hiippani ja sauvani, puen ylleni tiukat treenitrikoot ja lähden tekemään kierrostani.


Juoksen läpi Michelangelon maalaamien salien, teen jalkakyykyt käytävillä, joita reunustavat maailman vanhimmat maalatut kartat, punnerrukset ja vatsalihakset, ne teen aina Sikstuksen kappelissa, sen jälkeen pieni välirentoutus nauttien katon freskoista ja niiden lukemattomista yksityiskohdista. Erityisesti pidän tuomiopäivän kuvauksesta. Siinä on draamaa ja dramatiikkaa. Minä en ole lässyn ja nössön ystävä. Michelangelo osasi ammattinsa. Ei löytyisi tekijää, jos minun pitäisi tilata freskot. Kuka sellaisia osaisi tehdä, ei kukaan! Onneksi kaikki katot ja seinät on jo maalauksin koristeltu, jää vain ylläpidon vaiva, vaikka on siinäkin. Turismi on merkittävä tulonlähde, toisaalta nykyajan vitsaus ja tuholainen, turismieroosio pahin pelkoni.


Minä olen Paavi Pius XII, tahtomattani ja lopun ikäni. Olen elämäntehtäväni elinkautisvanki. Vasta kuolema on minut vapauttava. Olen tavallinen ihminen, mutta sitähän ei kukaan usko saati tiedä. Kaikki katsovat minua kuin Jumalasta seuraavaa luullen että minäkin olen pyhä, että minulla on salattua tietoa ja mystisiä voimia. Ei minulla ole. Minulla on sama usko ja epäusko kuin muillakin, mutta minun on pysyttävä roolissani, koska mitä siitä tulisi, jos oman epäuskoni ja tavallisuuteni muille tunnustaisin! Pitää jaksaa pysyä tässä ja tällaisena, olen kuin rakennuksen perustukset, jos ne pettävät, seinät kaatuvat ja katto romahtaa. Minä en saa romahtaa. Minä kannattelen muita. Pidän muita pystyssä. Se on raskas, yksinäinen rooli. Tärkeä tietenkin, mutta omalta kannaltani elämääni rajoittava, typistävä. Kuin musliminaisen burkha, joka estää elämästä, kokemasta tuulen tuiverruksen iholla, hiusten hulmuamisen. No minulla on kyllä kalju.


Minä olen Paavi Pius XII, ja kun Vatikaani yöksi tyhjenee, alkaa oma aikani. Itselleni ja Jumalalleni saan olla tavallinen. Lattian alle on haudattu edeltäjäni, jopa itse apostoli Pietari, hänen päälleen rakennettiin Pietarin kirkko. Saman lattian alle minutkin joskus haudataan mahtipontisin menoin, mutta ei vielä, nyt olen lattian ja hautojen yläpuolella, teen lantion nostoja, yleensä viisikymmentä. Pakarani ovat piukat. Kivilattia on kylmä ja kova, mutta ei se haittaa, se tuntuu oikeastaan hyvältä. Ruumiillisuus tuntuu hyvältä, henkisen työn vastapainona.


Minä olen Paavi Pius XII, treenin lopuksi menen sisäpihalle puutarhaan. Oliivipuiden katveessa, suihkulähteen solistessa, laulan täysillä Frank Sinatran My Way’n. Sitten menen kylpyyn, veteen lorautan jasmiiniöljyä, enkelten tuoksua. Elämäni on askeettista, mutta kylpypyyhkeeni ei, se on pinkki, paksu ja pehmeä kuin hienoimmissa hotelleissa Rooman keskustassa. Puen ylleni kylpytakin ja tohvelit. Avaan pullon Alexandre Bonnet Tresor Cache Millesime Champagne Brut vuodelta 2012 ja television. Istahdan nojatuoliin, nostan jalkani rahille, lasken lasini tasolle, televisiosta tulee Haluatko miljonääriksi. Yleensä tiedän vastaukset. Haaveeni on osallistua. En minä siitä miljoonasta, minulla on koko katolisen kirkon varat ja tämä palatsi ja yltäkylläisyys, en minä rahasta. Mutta se että tietäisin vastaukset, yleisö mylvisi ihastuksesta, kun kysymys kerrallaan kipuaisin kohti viimeisintä, 15. kysymystä. Tietäisin kaiken, urheilusuoritukset, entiset presidentit, maantieteen, politiikan, musiikin, viihteen. Ei, viihdekysymyksiä en tietäisi, olen elänyt täällä vatikaanikuplassani niin kauan että kuplasta on tullut kapseli. Kenelle minä, Paavi Pius XII, kilauttaisin kaverikysymyksen?

Normaali

Ei enää podcasteja!

Oletteko koskaan olleet unessa vihaisia ja siksi heränneet vihaisina? Minulle kävi vähän aikaa sitten niin. Näin unta, että olin hakemassa autoani huollosta. Jännää sikäli että auto oli Volkswagen pick-up, sellainen minulla oli joskus 90-luvulla. Oli muuten näppärä auto! Pieni, kulutti vähän bensaa, ja pick-up -malli on niin kätevä. Sen kun heität tavarat lavalle! Ainoa huono puoli oli sää. Kaikki kastui, koska minulla ei ollut lavalle suojahuppua. Siitä pitäen olen haaveillut pick-up autosta. Mutta se ei ole lapsiperheelle ja kaupunkilaiselle paras automalli. Ehkä taas pian elämä on uudenlaisissa asetuksissa ja pick-upin aika.

Unessa olin siis hakemassa Volkkaria huollosta, ja kävi ilmi että joku huoltomiehistä oli ottanut auton mukaansa ja vienyt jonnekin saareen. Ilmeisesti tarvitsi lava-autoa kuljetushommiin. Kihisin kiukusta unihuoltamolla, eihän näin voi toimia! Heräsin valmiiksi äkäisenä.

Tänä aamuna heräsin ihan hyvällä tuulella, mutta tulin äkäiseksi, kun avasin aamutelevision ja siellä Viki ja Köpi, aamuradion juontajat, kertoivat lopettavansa aamuohjelmansa ja aloittavansa iltapäivällä lähetettävän podcastin. Sitä on tarkoitus tehdä samalla mallilla kuin aamujuontojakin eli suunnittelematta mitään etukäteen. Ruvetaan vain höpöttämään ja siitä se syntyy. Kyllä pistää vihaksi!

Minä haluan radiooni kunnon radio-ohjelmia. Sellaisia, jotka on mietitty ja käsikirjoitettu, toimitettu. Erityisesti kaipaan historia-aiheisia, tutkivaa journalismia. Mutta ei sellaisia enää tehdä! Liikaa aikaavievää ja vaivalloista. Eikä taida olla tietotaitoakaan enää jäljellä. On vain näitä ei-käsikirjoitettuja höpötysohjelmia, missä heitetään läppää ja käkätetään. En minä niitä jaksa kuunnella, en aamulla enkä iltapäivällä. Ihan kuin olisin jäänyt jumiin nuorisokellariin perjantai-iltana pussikaljapussin kanssa.

Yle Areenassakin on nykyään kaksi eri puolta: tv ja podcastit. Ei ole enää radiota. Voi hyvät hyssykät! Kyllä podcasteja saa olla, en minä ole niitä kieltämässä, mutta kyllä nyt pitäisi jonkun jo älähtää toimitettujen, käsikirjoitettujen radio-ohjelmien puolesta. Verorahoilla näitä ohjelmia tehdään.

Nyt menen mereen. Kylmä vesi rauhoittaa.

Opiston kirjoituspiiri on taas aloittanut syyskautensa ja minäkin olen saanut ensimmäisen kirjoitukseni tehdyksi. Tehtävänä oli kirjoittaa teksti, missä kappale alkaa vähintään kolme kertaa ”Minä olen oma nimi…” Minä en halua kirjoittaa itsestäni. Olen ihan kyllästynyt omiin ajatuksiini ja elämäni ruotimiseen. Siispä kirjoitin paavista! Julkaisen seuraavaksi Paavi Pius XII mininovellin blogissa.

Normaali