Valoa ikkunassa 4.3.2020

Katselin omia vanhoja instagram-kuviani. Viidestoista päivä elokuuta 2019 olin työvuorossa Taiteiden yönä. Koko Senaatintori oli täynnä ihmisiä, tuhansia ihmisiä laulamassa yhdessä Kesäpäivää Kangasalla. Miten ihmeellisen kummalliselta väenpaljous näyttääkään! Silmä on jo niin tottunut kaiken autiuteen.

Voiko tungos enää koskaan tuntua normaalilta tai turvalliselta? Kaihdanko loppuelämäni väenpaljouksia? Tuntuisi todella kummalliselta mennä Stockmannin Hulluille Päiville tai johonkin paikkaa, missä on paljon ihmisiä. Miten kummalliselta tuntuisi olla ahtautuneena suurkaupungin ruuhkametroon, missä tuntemattomat ihmiset ovat kiinni toisissaan, missä toisen, vieraan ihmisen hengityksen voi haistaa ja tuntea henkäyksenä niskassaan.

Taisi olla juuri samoja aikoja loppukesästä 2019 kun Ed Sheeran esiintyi Helsingissä. Megakonsertti järjestettiin Helsingissä, oliko peräti kinastellulla Malmin lentokentällä? En ollut konsertissa, koska tuskin olin edes kuullut kyseisestä maailmankuulusta artistista, oli mennyt minulta täysin ohi, mutta veljen vaimo ja tytär tulivat konserttiin. Sinne meno ja sielä paluu oli monen tunnin efortti, koska populaa oli niin paljon. Kentällä kaukaa ihmiset katsoivat kuinka parin sentin mittainen Sheeran soitti ja lauloi.

Mutta miten ihmeellistä! Tuhansia ihmisiä, ruuhkaa, ihmispaljoutta, ruuhkabusseja ja täpötäysiä metrovaunuja. Niin eri maailmasta, ja vain puolitoista vuotta sitten.

Samassa instagram-kuvakollaasissa on myös kuva Valtioneuvoston linnasta. Otin kuvan myöhään illalla keskiviikkona 4.3.2020. Olin palaamassa karaokepubista kotiin iltakymmeneltä. Kiinnitin huomiota kulmahuoneeseen, siellä paloi vielä valo, vaikka talo muuten oli tyhjä ja pimeä. Kirjoitin kuvateksiin ”Kuka mahtoi olla ylitöissä meidän yhteisiä asioita hoitamassa? Arvostan jokaista kansanedustajaa, ministeriä ja virkamiestä. Kiitos että jaksatte! Voimia ja rohkeutta tehdä joskus vaikeitakin päätöksiä. t. Ohikulkeva kansalainen”

Todennäköisesti kulmahuoneessa valvottiin koronan takia. Tuosta kuvasta meni vain viikko, oli perjantai 13.3. ja lähdin kaupungista koronapakolaiseksi maaseudulle. Niin äkkiä elämä voi muuttua toisenlaiseksi, ja miten pikku hiljaa se toisenlainen tulee tutuksi, sitten normaaliksi, tavaksi ja tottumukseksi.

Niin normaaliksi, että karaokebaari tuntuu Liisa Ihmemaalta ja Senaatintorin massatapahtumat, Taiteiden yön ihmispaljoudet ovat kaukaisia muistoja menneistä ajoista. Minusta tuntuu kuin olisin Tsehovin Kirsikkapuistossa ja kaihoaisin jotakin, joka ei koskaan enää palaa ennalleen.

Normaali

Hiekkaa ladulla

Radiosta kuulin että Saharan hiekkaa on satanut maahan Suomessa.

Ja toden totta, hiihtelin peltolatua ja lumen pinnalla näkyi selvästi hienoista pölyä. Uskomatonta, että hiekka voi matkata niin pitkän matkan. Saharan hiekka eteläsuomalaisella pellolla symboloi hyvin sitä miten globaalissa maailmassa elämme, miten epidemiat ja hiekat leviävät nopeasti.

Hiihtokelit ovat kyllä olleet varsin erikoiset. Lumen pinta on rapea kuin créme brulée’ssa. Sumua kuin Gotham Cityssä. Mutta luisto hyvä, vähän liiankin. Köpsähdin kanveesiin heti vauhtiin päästyäni, ja alamäessä – loivassakin – pelottaa.

Liukasta on kyllä tien päälläkin. Typy-autossa on kitkarenkaat, ja niillä nyt ei pärjää yhtään. Auto jäi ensimmäiseen hiekoittamattomaan ylämäkeen. Ei päässyt ylös, suti tyhjää. Ja kun yritin liu’uttaa takaisin mäen alas ja kotipihaan, auto lähti valumaan holtittomasti kohti ojaa.

Määräsin pojan mäen päälle vahtimaan että muita autoja ei tule, ja törmää meihin. Melkein puoli tuntia hääräsin auton kanssa. Sain sen pikkuhiljaa oikenemaan ja laskeutumaan alas suurin piirtein hallitusti. Ajoin Typyn autokatokseen. Lepäile siellä, ja odottele parempia kelejä, senkin hienosteleva auto!

Onneksi pihassa oli jeeppi, se mitä traktoriksi haukun. Alla tuikeat nastat. Neliveto päälle ja mäen päälle.

Jos olisi luistimet – miksi möinkään vanhat, valkeat Kaunottareni! – pieniä kyläteitä voisi nyt retkiluistella. Olisi hyvät kelit siihen.

Ja kun pihasauna lämpiää iltaisin, menemme sinne potkukelkalla. Se on turvallisin vekotin siirtymisiin. Mutta miksi ihmeessä potkukelkkojen ajoasento on niin virtaviivaisen matala? Olisi selkäystävällisenpää kelkkailla pystymmässä. Valmistetaankohan potkukelkkoja enää ylipäätään? Onko uusia potkukelkkoja jossakin myytävänä? Tämä meidänkin on talon entisen omistajan vajaan jättämä.

Nyt olisi potkukelkkamarkkinat, ja vanhat Kaunottaret tarpeen.

Normaali

Lintulaudan catwalk

Villapaita nro 2 tuli valmiiksi, ja siitä tuli – yllätysyllätys – hyvä! Hieman pelotti, koska olin muuttanut ”reseptiä”. Lanka ei ollut suositeltua laatua, se oli toista merkkiä ja hivenen paksumpaa kuin mitä ohjeessa mainittu. Mutta halusin hyödyntää puretun torkkupeiton langan, se kun oli sangen hyvälaatuista merinovillaa. 

Päättelin että jos lanka on paksumpaa ja puikon koko isompi, riittänee numeroa pienempi silmukkamäärä. Lisäksi en halunnut omaan paitaani ollenkaan resoreita, ja hihat halusin kapeiksi ja ylipitkiksi. Kutomisvaiheessa, kun silmukat ovat sykkyrällä pyöröpuikoilla, on vaikea päätellä kuinka leveä paidasta tulee. Jossakin vaiheessa kävi mielessä, että tuleeko liian iso, mutta ei, oikein hyvä on.

Sormet syyhyäisivät jo seuraavaa paitaprojektia, mutta en ole päättänyt minkälaisen tekisin. Mies ilmoitti, että hänelle ei tarvitse kutoa, hänellä on riittävästi villapaitoja entuudestaan. Tekisi mieli kutoa grafiitinharmaa, miltei musta villapaita, vaaleamman harmaalla kuviolla. Mutta vihreää torkkupeittolankaa on vielä jäljellä, ehkä jopa yhden paidan verran, joten voisin kutoa toisen samanlaisen, mutta olisi tylsää kutoa samaa väriä. Silmä kaipaisi vaihtelua. Pitää vähän miettiä.

Puin siis uuden villapaitani päälleni, ja lähdin kirpputorikierrokselle. Olen ollut varsinainen kirpputorihaukka, mutta viime vuosina olen tarkoituksella vähentänyt niillä käyntiä, kun en tarvitse mitään, ja tavaraa tuppaa olemaan entuudestaan vähän riittaväisäsmäisesti. Muistan hänen joskus jossakin haastattelussa kommentoineen omaa tavarapaljouttaan, että pöly tarvitsee laskeutumispaikkoja. Minulla on myös paljon pölynlaskeutumisalustoja.

Mutta nyt minulla oli ihan asiaa mukamas! Tuvan seinälle tarvittiin maustehylly. Mausteet ovat tähän asti olleet vanhalla peltitarjottimella puulieden päällä, mutta se on hankala sijoituspaikka, koska joka kerta kun hellaan haluaa sytyttää tulen, pitää ensin siirtää maustetarjotin ja muut rojut hellan päältä pois. 

Olin jo löytänyt monta hyvää maustehyllyä tori.fi stä, mutta ne kaikki sijaitsivat jossakin kaukana, enkä jaksa lähteä ajelemaan viiden euron maustehyllyn perässä toisiin kaupunkeihin. Lähellä Lohjalla on monta hyvää kirpputoria, siis sinne.

Kirpputorit ovat siitä ihania, että koskaan ei voi tietää, mitä sieltä löytää. Ja se löytämisen riemu on koukuttavaa. Tälläkin kertaa maustehyllyä ei meinannut löytyä. Niinhän se aina on. Se mitä etsii, sitä ei ole, kaikkea muuta kyllä. Ensimmäiseltä kirpparilta ostin viidellä eurolla pienen, punaisen, krumeluurin pöytälampun. Se sopii täydellisesti kuistin pikkupöydälle luomaan tunnelmaa. 

Seuraavalta kirppikseltä löysin pienen terästarjottimen, jossa on kaarelle taipuvat joutsenen päät nostoripoina. Kylläpä kuulostaa näin kirjoitettuna karmealta esineeltä! Mutta oikeasti on oikein kaunis, ja sopii hyvin saaristomökille. Vien sen sinne kesällä, ja tarjoilen siitä metsämansikoita tai puutarhavadelmia.

Ja löytyihän se lopulta maustehyllykin! Pieni sekin ja puinen. Minulla oli kaapissa entuudestaan kaksi lusikkakoukkua, ruuvasin ne vielä kaapin alalaitaan, mies nakutteli kaapin seinään. Ehkä sen olisi vielä voinut maalatakin, mutta saa nyt olla tuollainen kuin on. 

Kaapin sijaan tekisi mieli maalata vessan ovi. Viime viikolla Tampereella ihailin hotellihuoneen vessanovea. Se oli maalattu korkeakiiltoisella tummansinisellä maalilla. Tuli mieleen että meidän taloon sopisi sellainen, mutta tummanpunainen. Ja korkeakiiltoinen, ehdottomasti! Oveen voisi maalata kiinni siinä nyt roikkuvan vessankylttikoristeen. Siinä pieni enkeli istuu pytyllä.

Poika ei tykännyt ajatuksesta. Hän ei pidä mistään muutoksista, eikä minun loputtomista ideoista. Koko perhe jäykistyy kauhusta ja kissa pakenee sohvan alle, kun kuulee minun innostuneena sanovan ”minulla on idea”. Siitä seuraa aina puuhaa ja hässäkkää. Rauha maasssa; ei sitä ovea voi ylipäätään nyt maalata. Siitä lähtisi aivan hirveä maalinkäry. Mutta kesällä sen voisi tehdä. Irrottaa oven paikoiltaan, hioa ja maalata.

Sitä ennen kudon villapaitoja.

Ja kopsuttelen menemään vihreissä, vanhoissa puupohjaisissa nilkkureissa (Swedish Hasbeens -merkkiset, joskus aikoja sitten ostettu), ne sopivat täydellisesti uuden villapaitani kanssa. Päässä iso vaaleanpunainen muhkupipo. Täällä ollaan niin tyylikkäinä ja muodinmukaisina keskellä metsää, ei mitään ja ketään.

”Oravilleko niitä näyttelet?” kysyi savolaismies muinoin, kun etelän rouva oli kadottanut hiihtohississä kalliin rannekorunsa. 

Minä pidän catwalki’a oraville ja lintulaudan linnuille.

 

 

Normaali

Perfect match ja iso pottu

Olisipa kätevää, jos perunasta – mieluiten Lapin puikulasta – jalostettaisiin uusi lajike, sellainen jättiperuna. Yhdestä perunasta saisi muussin neljälle. Olisi huomattavasti kätevämpää kuoria vain yksi iso peruna kuin pussillinen pieniä. Eritoten kun joudun kuorimaan perunat hanskat kädessä. Tuore peruna kutittaa.

Olen innostunut muussista. Häpeäkseni täytyy tunnustaa että olen oppinut muussin teon vasta nyt. Tähän asti siitä on aina tullut pahaa liisteriä, joten olen ostanut muussin valmiina S-marketin palvelutiskiltä. On aina hyvää siellä. Mutta nyt olen löytänyt Lapin puikulat. Niistä muussi syntyy kuin itsestään, ovat sen verran hauras perunalajike. En laita maitoa, keitinvettä vain ja paljon suolaa ja voita.

Muussin kanssa tarjoan poronkäristystä. Sekin on ihan uusi ruokalaji. Tottakai olen sitä syönyt Lapissa käydessäni, mutta mieleenikään ei ole tullut valmistaa sitä itse, kunnes ystäväni, se jolla on vyöruusu silmässä ja joka on erinomainen kokki, kertasi kaikki uudet ruokalajit, joita hän viime aikoina on laittanut odotellessamme pääsyä silmälääkärin vastaanotolle.

Muita hänen suosittelemiaan ruokia oli uunipellillä tehtävä fetapasta, joka on ”uusi avokadopasta” eli varsin suuren suosion saavuttanut helppotekoinen pasta. Sitäkin kokeilin, mutta erityisesti tykästyin poronkäristykseen. Että voi olla helppo ja hyvä ruoka, sopii niin mainiosti hiihtoloman viettäjälle! Tulee ihan olo että ollaan Lapissa, vaikka ei ollakaan.

Käristystä saa kaupan pakastealtaasta. Liha paistetaan pannulla kohmeisena. Kuullotetaan sipulit. Ystäväni käristää joukkoon myös pekonia, kokeilin sitä itsekin ensimmäisellä kerralla, mutta minusta on parempaa ilman. Mausteeksi suolaa ja pippuria, vettä ja lihaliemikuutio. Uuniin pitkäksi aikaa. Katso että neste ei pääse loppumaan. Liemi on erityisen hyvää, joten kannattaa laittaa mieluummin vähän liikaa vettä kuin liian vähän.

Nyt olen tehnyt viikon aikana jo kaksi kertaa kärsitystä. Hiihtämään en ole päässyt, kun täällä päin on pahuksen liukasta ja eilen satoi jopa vettä. Kaivoin pihavajasta esiin ikivanhan, punaisen potkukelkan ja kävin potkimassa lenkin. Sujui varsin hyvin,  kun potkujalkaan laittoin nastat. Tuli niin kuuma että puolessa välissä riisuin takin. Alamäessä oli joku ventovieras mies. Teki niin mieli huutaa, että ”jahvat tulloo ja helemat paukkuu”, mutta en sitten viitsinyt, kun mies näytti sen verran nuorelta, että tokkopa muistaa vanhaa Jaffa -appelsiinimainosta ja sen hokemaa. Olisi säikähtänyt, luullut sekopääksi.

Tänään tai huomenna kävelen 10 kilometriä autokorjaamolle hakemaan Typy-auton. On ollut siellä korjattavana kaksi kuukautta. Oli paljon korjattavaa, mutta nyt on Typy kunnossa ja valmiina. Typy on vuoden 2008 -mallia oleva punainen diesel-Jaguar. Saa nähdä, kauanko sillä saa ylipäätään ajaa. Miten tämä polttomoottoriautojen alasajo hoidetaan. Rapsahtaako joku päivä sakot, kun ajaa polttomoottoriautolla. Siihen asti ajelen Typyllä. Ja ehkä sen hautausmaa tulee jonain päivänä olemaan pihalla. Istutan takaboxiin jotakin suurta ja rönsyilevää. Takapenkille teen variksenpelätinhahmot, ukon ja akan istumaan kyytiin. Kuskin paikan jätän tyhjäksi niin että voin siinä itse istua ja fiilistellä, pistää autoradion päälle ja kuunnella velipojalta jäänyttä Dolly Partonia.

Villapaitahommat jatkuvat. Pojan Strömsö-paidan synnytin viikossa. Hihaan piilotin hopeasydämen, mutta se oli huono paikka. Hopeasydän on jo hihasta kadonnut. Mutta ei se mitään. Pääasia on, että poika pitää paitaa. Minun sydämessä läikähtää aina kun näen paidan hänen päällään.

Nyt kudon uutta paitaa itselleni. Teen siitä aika absurdin värisen. Pohjaväri on tummanvihreä. Purin torkkupeiton alun ja teen paidan siitä langasta. Koristekuviosta teen pinkin! Ostan siihenkin hopeasydämen, omaksi ilokseni, mutta kiinnitän sen solisluun kohdalle. Jospa pysyisi siinä paremmin. Runko on jo valmiina ja toinen hiha. Tänään teen toisen. Sitten pääsenkin siihen kaikkein parhaimpaan kohtaan eli koristekuvion tekemiseen.

On olemassa asioita, jotka sopivat erityisen hyvin yhteen. Ruokapuolella näitä on paljon. Kuten juusto ja punaviini, tai lohikeitto ja ruisleipä, poronkäristys ja puolukkahillo. Mutta sama pätee kutomiseen. Sen kanssa sopii erityisen hyvin Joel Haahtelan kirjat äänikirjoina. Radio-ohjelmista sopii Entisten nuorten sävellahja lauantai-iltapäivisin tai Puhelinlangat laulaa perjantai-iltaisin. Perfect match!

Laittakaahan helemat paukkumaan ja lylyt lykkimään!

Normaali

Junailua

Kerran oli lehdessä juttua ihmisistä, jotka pitävät lentokoneessa matkustamista niin paljon, että vasiten ostavat edestakaisen lennon vaikkapa Hong Kongiin, syövät lentoasemalla pizzan, ja palaavat seuraavalla koneella takaisin. Heidän ei ole tarkoituskaan käydä ”maissa”, pointti on istua lentokoneessa. Minun on vaikea tätä harrastusta ymmärtää, en tiedä juuri epämukavampaa paikkaa kuin lentokone, mutta ymmärrän harrastuksen toisesta näkökulmasta. Voisin nimittäin matkustaa junassa samaan tapaan. Ottaisin junan Joensuuhun, söisin asemaravintolassa pizzan, ja tulisin takaisin.

Käytiin Tampereella junalla ja voi että kun nautin! En tiedä, mikä siinä junan tunnelmassa on, mutta pidän siitä. Meininki on jotenkin leppoinen, konnarit ovat hauskoja tyyppejä, ravintolavaunuissa on aina oma erikoinen tunnelmansa. Ikkunasta vilahtelee Suomi. Valkoiset pellot, lumiset puut, talojen savupiipuista nousee savua, joku kävelee juuri posilaatikolle, koira pihalla, erilaisia vilahduksia ja välähdyksiä.

Nyt korona-aikana junaan voi ostaa erikoispaikan, sellaisen oman lasiseinäisen loossin. Mekin matkustimme herraskaisesti kahdestaan neljän hengen loosissa. Sinne saa tilata ravintolavaunusta syömistä, jos tulee nälkä. Rupesin heti innovoimaan sellaista Museokortin vastinetta – VR -korttia. Sillä saisi matkustaa rajattomasti Suomessa. Voisin lähteä reissuun, matkustaa Seinäjoelle, en ole käynyt koskaan, Rovaniemelle, Vaasassakaan en ole koskaan käynyt. Kutimet olisi mukana ja korvakuulokkeilla voisi kuunnella äänikirjoja. Luulen että junailusta voisi tulla minulle uusi harrastus.

Yövyimme hotelli Tammerissa. Se on upea art deco -tyylinen hotelli, tunnelma on kuin Babylon Berlinissä. Autioituneessa Babylon Berliinissä. Mutta vähäväkisyys ei minua haittaa, päin vastoin, nautin siitä ja se tuo oman mystisen tunnelmansa kaikkeen.

Olen jo niin tottunut siihen että kaikki on kiinni, paitsi R-kioski,  mutta eipä olekaan. Muissa kaupungeissa taidemuseot ovat nähtävästi auki. Tai ainakin Sara Hildenin taidemuseo on auki. Siellä oli mielenkiintoinen Kari Vehosalon näyttely. En ollut hänestä koskaan kuullutkaan, mutta olipa hienoja ja taidokkaita töitä. Luulin ensin että ne olivat valokuvia, mutta ne olivatkin öljyväriteoksia! Erittäin pikkutarkasti tehtyjä fotorealistisia, mutta aiheeltaan absurdeja.

Sara Hildenin taidemuseo on tilana kaunis ja avara, ja isoista maisemaikkunoista näyttäytyvä maisema on upea. Sääli että museo siirtyy muualle, tilat ovat kuulemma liian pienet. Ihmettelen. Miksi kaiken pitää olla niin suurta? Mielestäni Sara Hildenin nykyiseen museoon mahtuu juuri sopivan kokoinen näyttely. Liian isossa näyttelyssä väsyy. Ei taidetta voi kokea kerralla liikaa, ei aivot sulata näkemäänsä. Joskus ison näyttelyn katsomisen jälkeen olo on uupunut. Vähän niin kuin olisi syönyt liikaa karkkia. Taideähky.

Näsinneulan ravintola vieressä on mainio paikka. Söin ehkä elämäni parhaimman blinin. Taikinassa oli kuulemma spelttiä, ehkä se sai aikaan erikoisen makoisan rakenteen ja kuori oli paksu ja rapea. Tarjoilija kertoi, että Tampere on Pohjoismaiden suurin sisävesikaupunki. Niinpä, eipä ole tullut mieleen. Hieno kaupunki, paljon järvenrantaa ja moderni meininki.

Hotellihuoneen pöydällä oli erikoinen asetelma. Kukkamaljoakon alla oli Mika Waltarin kirja Felix onnellinen. Ajattelin katsoa, miten kirja päättyy. Sanat sopivatkin varsin mainiosti kaikin puolin onnistuneeseen ja onnelliseeen päivään ja tunnelmaan.

”Mutta hän ei pelännyt. Häntä vallitsi iloinen varmuus ettei hänen tarvinnut pelätä enää mitään tässä maailmassa. Miksi hän oisi huolehtinut huomisesta päivästä, kun Jumala ehkä tämän ainoan ihmeellisen kerran salli hänen olla täysin onnellinen.”

Normaali

Tyhjä bucket-list

Tiedättehän bucket-list’it? Luettelot asioista, jotka haluaa tehdä tai saavuttaa ennen kuolemaa. Esimerkiksi: opettelen soittamaan kitaralla, uin alasti kuutamoyönä, kierrän kaikki kansallispuistot, käyn kaikissa Unescon  luonnonperintösäätiön paikoissa Suomessa, juoksen maratonin.

En ole lämmennyt tälle lista-ajattelulle. Tosin se voi johtua siitä, että en keksi yhtään mitään asiaa, mitä sille kirjaisin. Pitäisikö olla huolissaan? Onko tyhjä bucket-lista merkki piilevästä masennuksesta, jos ihminen ei keksi yhtään asiaa, mitä haluaa tehdä tai saavuttaa ennen jonakin päivänä koettavaa kuolemaansa?

Vai onkohan tämä ikäkysymys? Voin hyvin ymmärtää, että nuorella ihmisellä on mielen päällä paljonkin asioita, joita haluaa tehdä ja kokea. Mitä enemmän ikää ja kokemuksia karttuu, vähenee into kerätä uusia. Jotenkin väsyy uusiin kokemuksiin. Haluaa korkeintaan vain enemmän vanhoja kokemuksia uudestaan. 

Ehkä siis pitääkin olla tyytyväinen siihen että bucket-lista on tyhjä. Ehkä se osoittaa että elämä on mennyt hyvin ja siihen on tyytyväinen. 

Joku aika sitten viestittelin velipojan kanssa. Hän ihmetteli viestissään, että huhhuh, kun lapset täyttävät neljäkymmentä ja vaimokin on kohta seitsemänkymmentä, että mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Vastasin että kaiketi siitä pitää vain ajatella, että kaikki on hyvin. Tuli sydän-emoji vastaukseksi.

Niin, kyllä se taitaa niin olla nyt kun asiaa mietin. En halua uusia kokemuksia, haluan vanhoja kokemuksia uudelleen. Haluan vielä monta uutta kevättä ihmetellä vihreän eri sävyjä ja kuunnella lintujen innostunutta livertelyä. Haluan vielä monta talvea ihailla kimmellystä valkoisella hangella ja lumikuorrutettuja puita. Haluan monta kertaa ihmetellä yötöntä kesäyötä tai pimeää talviyötä, kun taivaalla tuikkivat tähdet. Haluan vielä monta kertaa rehkiä itseni uuvuksiin pihatöissä tai lumitöissä. Haluan pulahtaa uimaan sameaan järviveteen ja kirpeään meriveteen. Haluan syödä miehen poimia kanttarelleja ja kalastamia ahvenia. Haluan heittää löylyä kiukaalle vielä miljoona kertaa. Haluan vielä monta kertaa nousta skumppasiiville hyvässä seurassa.

Siinä on minun bucket-listani. Ei ole enää tyhjä.

Normaali

Pannulapun seksuaali-identiteetti

Onneksi on tullut määriteltyä oma sukupuoli-identiteetti sattumalta jo blogin nimessä niin ei tule kenellekään yllätyksenä että olen she/her/hers.

Kyllä veri kiehahti ja aamu pärähti reippahasti käyntiin, kun paperi-Hesari ei tullut ja ryhdyin lukemaan kännykkäversiota. Törmäsin Pekka Pouta -kohuun, joka minulta oli mennyt tyystin ohi, ilmeisesti koska huomioni on ollut niin täysin villapaidan kudonnassa.

Pekka Pouta oli ihmetellyt, miksi ihmiset olivat lisänneet twitteri-profiileihinsa englanninkielisiä sukupuolimääritteitä. Aiheellinen kysymys, en ollut minäkään tällaisesta ilmiöstä tietoinen, mikä osoittaa vain oman ikääntymisen. On vaikea pysyä kärryllä kaikesta. Ja ainut lohtu on se, että onneksi tietämättömyydestä loukkaantuneet nuoret tulevat joskus itse kokemaan saman. Yhtenä kauniina päivänä he eivät ymmärrä, mistä on kysymys.

Nyt on kysymys muunsukupuolisten ja transihmisten oikeuksista. Aiheita, joista minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta eikä tietoa. Mutta samoin kuin Pekka Pouta ihmettelen, miksi yhtäaikaa toisten mielestä sukupuolesta ei saa tehdä numeroa, ja toisten mielestä se nimenomaan pitää määritellä.

”Päivää, olen Minna, olen syntynyt naiseksi ja koen olevani nainen, paitsi välillä en, välillä koen olevani sukupuoleton, aika useinkin, toisaalta vaihdevuosioireet muistuttavat minua vahvasti siitä että olen nainen, ja luulen että kun olen tämän elämänvaiheen käynyt läpi, koen olevani tyttö jälleen, nimenomaan tyttö, en nainen, siksi puhuttelen itseäni mielelläni pikku-Minnaksi, ja muutkin saavat minua nimitellä tytöksi, tädiksi saa nimitellä myös, mutta ei akaksi, mummo toivon joskus olevani myös.”

Monenlaista ihmeteltävää maailmassa riittää, tässä joitakin mieleen tulevia esimerkkejä.

Kehopositiivisuus. Samanaikaisesti/vuoron perään televisiossa pyörii Satakiloiset siskot ja Suurin pudottaja. Oma mielipide: Itse yritän suhtautua omaan kehooni positiivisesti, mutta välillä se on vaikeaa, koska haluaisin olla keskivartalosta kapeampi, siten olisin enemmän entinen minä. Kerran yritin antaa palautetta mielestäni paino-ongelmasta kärsivälle ystävälle kehottamalla häntä laihduttamaan. Hän vastasi nerokkaasti, että jos häntä ei nolota kulkea pannulapun (minulla oli ylläni itse virkattu naurettava mekko) kanssa, ei minunkaan pitäisi vaivautua hänen painostaan. Tämä tapahtui 90-luvulla, olemme yhtä ystäviä, minä kaipaan pannulappumekkoani, jonka heitin roskiin, tosin en ystävän kommentin vuoksi vaan siksi että jossakin kohtaa 2000-luvulla mekko alkoi minusta itsestänikin näyttää pannulapulta.

Salaliittoteoriat. Pieni valtaapitävä eliitti yrittää pienentää maapallon väestömäärää päästämällä koronaviiruksen valloilleen, ja sillä verukkeella rokottaa väestön (eliitti ei rokota itseään, mutta ei sitä kerro) ja rokotteen ottaneet kuolevat tai vammautuvat tai muuttuvat lisääntymiskyvyttömäksi, vähintäänkin saavat autismin. Holokaustia ei ollut, se on peitetarina, kehitetty jotta juutalaiset saisivat lisää valtaa ja olisivat kritiikin ulottumattomissa. Oma mielipide: naurattaisi jos ei pelottaisi. Miten herkkäuskoisia ja johdateltavia ihmiset ovatkaan! Se on pelottavaa. Yle Areenassa on parhaillaan mielenkiintoinen ruotsalaisdokumentti rokotevastaisuudesta. Monimutkaisessa maailmassa ihmiset kaipaavat helppoja vastauksia ja syyllisiä.

Sukupuoli-identiteetti Vähemmistöt kaipaavat hyväksyntää ja huomiota, kokevat syrjintää. Oma mielipide: Suurta enemmistöä ei kiinnosta. Vähemmistön mielestä meidän pitäisi olla kiinnostuneita ja ottaa selvää ja kantaa. Suuri enemmistö kohauttaa harteitaan, voivoi kun meillä kaikilla on omat ongelmamme, tsemiä teille ja iso peukku ja hali ja sori kun en tajua. Sori myös kun en jaksa välittää, on niin paljon kenestä/mistä pitää välittää, kuten esimerkiksi romanikerjäläisten ongelmat, rescue-koirat, nuorten pahoinvointi, lisääntynyt väkivalta, lähisuhdeväkivalta, riippuvuudet, uusavuttomuus, puiden kaataminen, lähiluonnon tila, Itämeren tila, Navalnay, polarisoituminen, sähkön siirtohinnat, EU:n elvytysrahat, vanhustenhoidon nykytila, homekoulut, koulukiusaaminen, lähihoitaresurssin riittämättömyys ja ikäsyrjintä.

Muistelen kesätyötä pikkupaikkakunnan hautausmaalla. Pitkään virassa ollut suntio esitteli minulle hautausmaalle haudattuja kuin vanhoja ystäviään: ”Tässä on se-ja-se, oli sellainen ja tällainen, kuoli siten ja täten”. Erityisesti kaksi hautapaikkaa jäivät mieleen. Suntio kertoi että kylällä oli aikoinaan elänyt naispari, jakoivat talouden ja elämän, naimisissa eivät tietenkään olleet, kun ei se siihen aikaan ollut sallittua. Naiset olivat eläessään toivoneet pääsevänsä yhteishautaan. Se ei kuitenkaan heidän sukulaisilleen sopinut. He eivät siihen suostuneet, häpesivät. Lopulta löytyi ratkaisu: naiset haudattiin vierekkäin, mutta eri kivien alle.

Jotenkin surullinen tarina. On varmasti raskasta olla suvun häpeäpilkku oman identiteettinsä takia, ei sellaista pitäisi koskaan kenenkään kokea. Mutta kertoo minusta isommasti yhteiskunnasta. Kuten tässäkin vanhassa tapauksessa, asia ei ollut laajemmalle yhteisölle ongelma, ei kyläläisiä haitannut naisten sukupuoli-identiteetti. Ei siitä tehty mitään numeroa, niin kuin ei mistään muustakaan. Varmaan on supistu, mutta niin pienellä paikkakunnalla supistaan paljostakin. Toisten juomisista ja naimisista ja kuka kenenkin lapsi oikeasti on.

Luulen että sama saattaa koskea transsukupuolisia ja muunsukupuolisia nykyisin. Asia on vaikeinta heidän lähipiirilleen, mutta muille ei, muille se on ihan sama. Koska yleisesti ottaen muiden asiat tuppaavat kiinnostamaan yllättävän vähän. Ehkä myös ratkaisu voisi löytyä lähempää, kun vähemmistöön kuuluva saa tukea ja ymmärrystä omalta perheeltä, työyhteisöstä ja ystäviltä, kokee olevansa hyväksytty ja rakastettu ja kunnioitettu, ei hän epäile asemaansa myöskään yhteisön silmissä.

Muistuu mieleen se vanha mies, oliko nimeltään Markus, joka tykkää pukeutua minihameeseen, korkokenkiin ja meikata, ja josta on ollut oma tv-sarja. Eräässä jaksossa hän kertoi naiseksi pukeutumisensa alkutaipaleesta. Markus oli piilotellut ominaisuuttaan vuosikymmeniä, pelännyt muiden reaktiota, mutta kun hän viimein uskaltautui mennä naiseksi pukeutuneena lähikauppaan, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. Sillä ei ollut mitään merkitystä kyläyhteisölle. Markus yllättyi muiden ei-yllättymisestä, ja alkoi vapautuneesti pukeutua naiseksi niin kuin oli halunnut jo vuosikymmeniä.

Niin se saattaa kuulkaas olla, sillä ei ole mitään merkitystä. Ja voi olla että lopulta sekin on joillekin kova paikka, et saakaan mitään erityishuomiota, vaikka olet erilainen, sinua kohdellaan ihan yhtä välinpitämättömästi kuin meitä muitakin.

Olen huomannut että joillekin ihmisille sukupuoli-identiteetti on hyvin tärkeä, kenties tärkein ominaisuus/piirre ihmisessä. Muistan kerran esittäneeni oman näkemykseni sukupuolesta, että se on kuin hiusten- tai ihonväri, ja kun kuolemme ja jäljelle jää puhdas sielu, ei sillä ole ihonväriä, eikä sukupuolta. Kanssakeskustelijani oli täysin eri mieltä, hänestä me jatkamme naisena ja miehenä tai muunsukupuolisena oloa myös kuolemanjälkeisessä elämässä. Voi taivas, en minä ainakaan jaksa olla nainen enää sitten, olen taivaassa mieluummin vaikka pannulappu.

Kun saan villapaitainnostuksen loppumaan, taidankin virkata itselleni uuden mekon ja alkaa taas pannulapuksi. Ehkä minulla onkin pannulapun sukupuoli-identiteetti. Minussa elää puhdas pannulapun sielu.

Normaali

Uusi pula-aika

Voi ei, että pitikin olla tv auki sinä sunnuntaina, kun Strömsö tuli! Siellä oltiin keksitty Strömsö-paita. Kiva islantilaispaidan tyylinen, mutta koristekuvio on terassin kaiteista.

Joitakin päiviä jaksoin vastustaa pakonomaista tunnetta kutoa oma Strömsö-paita, varsinkin kun minulla on aina kuuma, enkä siksi tässä elämäntilanteessa voi kuvitellakaan pistäväni päälle villapaitaa. Sitten keksin että kudon paidan pojalle. Täytyyhän pojalla olla äidin tekemä villapaita. Hän haluaa vaaleansinisen valkoisella koristeella. Läksin siis lankakauppaan, vaikka villasukka on yhä kesken, ja jämälankahartiahuivi myös.

Lankakaupassa näytti pula-ajalta. Lankahyllyt tyhjillään, puikkorekistä puuttui suosituimmat puikkokoot. Myyjä harmitteli, pitää myydä ei-oota, koska tavaraa ei tahdo saada niin paljon kuin olisi kysyntää. Onneksi vaalensinistä oli, ja kotoa löytyi sopivat puikot, ainakin melkein, ei toisin tarpeeksi pitkät.

Jonkinlainen pula-aika vallitsee myös julkisessa terveydenhoidossa. Hammashoitolan takaisinsoittosysteemi ei toimi. Se on mennyt varmaankin ihan juntturaan. Olen soittanut sinne, ja jättänyt soittopyynnön, samoin poika. Hänelle on puhjennut viisaudenhampaat alaleukaan ja on huoli, mahtuvatko ne suuhun. Hampaat on juuri vähän aikaa sitten oiottu, takana kulkee kisko. Mitä jos puhkeavat viisaudenhampaat vetävät hampaat jälleen lyttyyn?

Hetken mietin, että käyn paikan päällä hammashoitolassa ja kysyn, miten tänne saa yhteyttä, mutta kun soitin uudelleen ajanvarausnumeroon, vastaajarobotti vannotti menemästä paikan päälle, pitää soittaa tai käyttää chattia.

Luovutin, soitin yksityiselle hammasklinikalle, samalle missä käyn itse. Sain ajan seuraavalle päivälle. Saahan siitä ainakin s-bonukset samalla.

Mutta on tämä kyllä merkillistä nykyään. Olen yrittänyt sitkeästi pitää kiinni julkisen terveydenhoidon palveluista. Käynyt terveysasemalla, käyttänyt julkista hammahoitoa, paitsi viime vuosina, kun aloitin oman oikomishoidon. Sitä en olisi saanut julkiselta puolelta, vaikka juuri he törkkäsivät minut hoitamaan asian, sanoivat että kannattaisi hoitaa purenta kuntoon.

Julkinen terveydenhoito on tasa-arvokysymys, vähän niin kuin koululaitos. Mitä enemmän joudumme/alamme käyttää yksityisiä terveydenhoitopalveluita tai yksityisiä kouluja, sitä enemmän tapahtuu eriytymistä eri yhteiskuntaluokkiin. Jossakin jo näin otsikon, että kohta hampaista voi päätellä ihmisen yhteiskunnallisen aseman. Jos ei ole varaa yksityiseen, eikä pääse julkiseen tai jonotusaika on liian pitkä, seuraukset alkavat näkyä.

Haa, juuri nyt tätä paasausta kirjoittaessani puhelin soi. Soittivat Helsingin kaupungin hammashoitolasta. Sain ajan pojalle perjantaiksi. Perun s-bonuskorttihammaslääkärin. Systeemi toimii sittenkin. Hyvinvointivaltio ei ole sittenkään romahtamassa. Voin taas rauhoittua kutomaan villapaitaa, viisitoista senttiä on jo tehty.

Normaali

Kunnallisvaalit ja pormestari

Mukavaa että tulee kunnallisvaalit. On edes jotain muuta seurattavaa loputtomien suoratoistopalvelusarjojen rinnalla, ja muuta uutisoitavaa kuin korona tai luonnonkatastrofit maailmalla.

Sitä paitsi kerrankin tuntuu siltä, että olen aidosti kiinnostunut kotikaupungin kehityksestä. Aina olen kyllä äänestänyt – muistaakseni – mutta äänestäminen on ollut kansalaisvelvollisuuden toteuttamista. 

Syy äänestysinnokkuuteen on monet kaupunkikehityshankkeet, jotka ovat olleet huononnuksia. Jos katsoo Helsingin karttaa, siinä on vähän vihreää. Huomattavan vähän. Paljon sinistä, koska olemme meren saartamia. Mutta siinä sinisessä ei voi olla, paitsi silloin kun on uimassa tai jos on vene.

Täydennysrakentaminen nakertaa keskustan vähäisiä viheralueita. Myös aukiot haluttaisiin rakentaa täyteen, kuten esimerkiksi rautatieaseman ympäristö. Helsingin rautatieasema on poikkeuksellisen kaunis rakennus. Sen ympäristö on avara, ja siksi aseman kauneutta voi myös ihailla. Jos ympäristö rakennetaan, rautatieasema menee piiloon. 

Ystävä asuu Käpylässä. Siellä päin tuhotaan mäennyppylää, joka on ollut paikallisten retkeily- ja oleilualueena. Siihen rakennetaan taloja. Toinen ystävä asuu Lauttasaaressa. Sen lumovoima on ollut runsas luonto ja ranta-alueet. Nyt sinnekin on suunnitteilla lisärakentamista. Uutelassa on käynnissä harvennushakkuut. Keskuspuistoa kavennetaan, vaikka se on jo kapea kuin kalaveitsi.

Isojen, kaupunkiin tulevien sisääntuloteiden varteen kaavaillaan asuintaloja, mutta kuka haluaa asua valtatien reunalla tai päällä. Ei varmaan kukaan, mutta jonkun on kai pakko. Uudet asuinalueet rakennetaan niin, että niissä ei ole puita ja viheralueita ollenkaan. Käykääpä ”ihalemassa” Jätkäsaareen tai Kalasataman kaakelikauneutta. Pilvenpiirtäjiä halutaan ja rakennetaan vaikka väkisin.

Helsingillä olisi (ollut) mahdollisuus olla esimerkillinen luontopääkaupunki. Suurkaupunki, missä ihmiset eläisivät lähellä luontoa ja luonto on osa kaupunkia. Jostakin syystä osa kaupunkilaisista haluaa kuitenkin että Helsinki on juuri sellainen samanlainen suurkaupunki kuin kaikki muutkin maailman suurkaupungit. Ei nähdä sen potentiaalia olla toisenlainen. Ja että se toisenlainen voisi olla parempi.

Kunnalisvaalipöhinässä harmittaa poliittinen soppa, joka sekoittaa päätä. Toiset tekevät kunnallisvaaleista hallituksen kannatusvaaleja. Yksi porukka taas tekee kunnallisvaaleista pormestarivaaleja. Molemmat ovat harhaanjohtavia.

Tekisi mieli äänestää sopivinta pormestaria, mutta se veisi taas äänet puolueelta, jota haluaisin äänestää, puolueelta, joka mielestäni ajaa sellaista kaupunkinäkemystä kuin itselläni on. Menee ristiin. Toisin sanoen tämä pormestarijärjestelmä on huono. Asia on vähän sama kuin jos olisi presidentinvaalit, ja sen tulosten perusteella muodostettaisiin eduskunta.  

Ehkä en tiedä ihan tarkasti, mitkä asiat ovat pormestarin päätäntävallan alla, mitkä vaikuttamisen mahdollisuudet hänellä ovat. Mutta mielessäni pormestari vertautuu samantyyppiseen rooliin kuin mitä presidentillä on valtakunnan tasolla.

En ole presidentinvaaleissa ollut koskaan puolueuskollinen. Olen äänestänyt sitä mikä mielestäni on sopivin henkilö kyseiseen tehtävään, ja samalla tavalla toivoisin voivani ajatella pormestarista. Hän edustaa kaupunkia, on sen keulakuva ja promoottori.

Olisipa hyvä jos olisi erikseen, mutta samanaikaisesti kunnallisvaalit ja pormestarin vaalit. Saisi äänestää erikseen puoluetta/omaa ehdokasta kunnanvaltuustoon ja erikseen pormestaria. Valtuusto on kuitenkin se päättävä elin, joka päättää siitä, minkälaista kaupunkia rakennetaan. Siksi on tärkeä miettiä, ketä ja mitä äänestää.

Normaali

Pää irti

Olisipa hienoa jos pään voisi irrottaa. Jos voisi illalla ruuvata pään irti, ja laittaa yöpöydälle aamua odottamaan vesilasin ja kännykän viereen. Ei kuulisi yöllä toisten tai hiirien rapinoita ja kolinoita, yölläsyövän mikroaaltouunin kilahdusta, ei verkkokalvoille kuultaisi vessanvalo. Ei turhia heräilisi pohtimaan joutavia. Aamulla heräisi virkistyneenä, nostaisi pään pöydältä harteille ja ruuvaisi kiinni. Kyllä olisi hyvä.

Uusi kännykkä on aiheuttanut päänvaivaa. Jostain kumman syystä en saa sillä muodostettua nettiyhteyttä tietokoneeseen. Saan kyllä bluetooth-yhteyden, mutta silti tietokone väittää että ei ole internettiä, ei. Niinpä en saa näitä blogikirjoituksiakaan julkaistua. Kirjoitan näitä nyt tänne koneelle, ja toivon olevani jossakin kohtaa ihmisten ilmoilla niin että saan teksin ulos.

Uusi kännykkä toimiii naamatunnisteella. Eli kännykkä avautuu omaa naamaa näyttämällä. Paitsi ei ihan aina. Jos on maski naamalla, niin kännykkä ei ymmärrä. Siinä on myös maksutoiminto naamatunnistimella. Sama ongelma, kaupassa on aina maski, joten kännykkä ei tunnista, eikä suostu maksamaan. Onneksi siihen voi sitten laittaa normaalin numerosarjan, että ei siinä sikäli ole peruuttamatonta ongelmaa.

Olen myös huomannut että kännykkä ei aina aamulla tunnista. Ilmeisesti olen niin kulahtaneen ja väsyneen näköinen aamuisin, että kännykkä ei usko että se olen minä. No ei voi sitä soimata. En itsekään tunnista itseäni aamupeilistä. En myöskään kokovartalopeilistä mihinkään vuorokauden aikaan. Kuka on tuo pökkelö hahmo? Miten se on keskeltä noin vankka? Ja mitä ihmettä on tapahtunut ylävartalon ryhdille? Ilmiselvä emännän möykky harteilla. En minäkään minulle kännykkää avaisi.

Kesällä kun pidin air-bnb:tä ihmettelin aluksi, miten kauniita ihmisiä onkaan tulossa asukkaiksi! Kaikkien varaajien profiilikuvat näyttivät niin sulokkailta. Sitten kun ihmiset ilmaantuivat paikan päälle, eivät he muistuttaneet laisinkaan profiilikuviaan, ei sieltä mitään mannekiineja saapunut, ihan normaalipulliaisia olivat. Profiilikuvat ovat ideoita siitä, miltä haluaisi näyttää. Todellisuuden kanssa niillä ei ole juurikaan tekemistä. Ja ihan sama se on minulla. En minä näytä tuolta kukkaseppelenaiselta, jolla on mustarastas kädessään. Haluaisin vain näyttää häneltä.

Siksi on ihan hyvä että passikuva on mahdollisimman arkirealistinen. Pahempi on parempi. Tähän tulokseen tulin jo vuonna yksi ja kaksi ennen EU:ta. Tulin joltakin etelänlomalta ja Helsinki-Vantaan lentokentällä passintarkastuksessa poliisi katsoi ensin passikuvaani ja sitten minua ja uudelleen kuvaa. Totesi sitten, että taisi olla hauska reissu. Siitä lähtien olen pitänyt huolen siitä että näytän passikuvassa ihan järkyttävän karmealta. Ilostuu sitten passipoliisi kun näkee, että en todellisuudessa ole ollenkaan niin ruma. Paitsi että eipä tässä kukaan enää passikuvia katsele. Pölyttyy passi piirongissa keskeneräisten villasukkien seassa. Onkohan se enää edes voimassa? Ja tarvinnenko koskaan? Sitä on kohta niin vierottunut matkustamisesta, että ei enää osaa lähteä vaikka saisi. Vähän niin kuin häkkiin suljettu eläin. Vaikka ovi olisi auki, ei se enää lähde, on niin tottunut oloonsa. Sellaisiako meistä on yhdessä koronavuodessa tullut?

Normaali

Nojatuoliharmitus

Kyllä minä niin mieleni pahoitin! Heti aamusta herättyäni. Ystävä oli tullut mökkiyökylään, ja olimme terapioineet toisiamme puolille öin. Meillä on samanikäiset pojat – ja huolet. Siinä samalla kun lapsi syntyy, syntyy huoli. Se ei kai koskaan hellitä, niin kauan kun henki pihisee.

Poikamme ovat kuin yö ja päivä. Siksi huolemmekin ovat tyystin erilaiset, ja näemme myös toistemme pojat eri silmin kuin omamme. On lohdullista saada purkaa ajatuksia ja huolia, yleensä täysin turhia, ja todeta lopuksi että olinpa pöljä, kaikki ihan hyvin ja pojat ihania ja me myös.

Ilta venähti pitkäksi, kun tartutin kutomisinnostusta ystävään. Olen taas itse ajautunut pahaan kutomisongelmaan lukuisten keskeneräisten töiden takia. Ihan jumissa on pojalle 18-vuotislahjaksi tarkoitettu torkkupeitto, koska lanka ja malli eivät sovi yhteen. Valitsin langan summamutikassa, ja se on siihen kuvioon ihan liian paksua. Peitosta tulee tällä tavoin tehtynä ihan liian paksu tönkkö, ja sen tekemiseen kuluu älyttömästi lankaa. Nyt en tiedä, purkaisinko kaikki ja tekisin langasta jotakin muuta, vai jatkanko vain sinnikkäästi loppuun.

Kaiken lisäksi löysin piironginlaatikosta ikivanhan keskeneräisen villasukkaparin. Olin kutonut toisen sukan valmiiksi ja toisesta saanut aikaiseksi viisi senttiä vartta. Sitten oli ilmeisesti innostus hiipunut, ja olin tökännyt sukkaparin piironginlaatikkoon puikkoineen sellaisenaan. Samasta piirongista löytyi ohuenohutta merinovillalankaa iso kerä. En tiedä, mihinkä tarkoitukseen sen olin joskus ostanut, päätin kutaista siitä itselleni hartiahuivin, että ei jää lanka ihan käyttämättä.

Sohvapöydällä odottaa vaaleanpunaiset sukat, joista myös olen kutonut toisen sukan valmiiksi asti, toinen on kesken. Hermo menee näiden keskeneräisten kutileiden kanssa. Nyt sain iltaa istuessa sentään sen piirongin laatikosta löytyneen sukkaparin valmiiksi.

Mutta ehkä ei ole syytä huoleen, vertaiukohtaa löytyy:  Anna -lehdessä oli maininta mahdollisesti kaikkien aikojen pisimpään kudotusta Kettuvillapaidasta. Sen tekeminen on aloitettu vuonna 1998, mutta nyt näyttäisi olevan valmis! On varmaan onnellinen olo tekijällä. Kyllä pitäisi olla sellainen sääntö, että uutta ei saa aloittaa ellei vanha ole valmis! Olo on kuin peliriippuvaisella.

Mutta takaisin alkuun. Se miksi aamulla mieleni pahoitin, se on paha juttu! Ystävä oli tuonut mukanaan aikakausilehtiä, ja kun ne olivat jääneet illalla lukematta, aamu valjennut, ja ystävä vielä nukkua tuhisi vierassängyssä tuvan seinustalla, enkä halunnut häntä herättää, päätin viihdyttää itseäni lehtiä lukemalla.

Sisustuslehdessä oli juttu niin sanotusta Aulanko-tuolista. Minulla oli sellainen. Ostin nojatuolin 80-luvun lopussa poikamiestyttöboxiini. Tuoli löytyi vanhojen huonekalujen kaupassa ja ihastuin siihen, vaikka se olikin kallis ja iso. Maksoi muistaakseni tuhat markkaa ja se oli iso raha siihen aikaan. Mutta siihen aikaan ei osteltu kalliita käsilaukkuja niin kuin nykyään!

Kaiken lisäksi tuoli oli valtavan iso, se vei jättiosan pienen yksiöni pinta-alasta. Se oli myös painava, eikä sitä niin vain siirrelty paikasta toiseen, mutta mukava siinä oli istua. Tuoli kulki mukanani pitkän pätkän elämää. Ensimmäiseen yhteiseen kotiini mieheni kanssa, ja lopulta nykyiseen kotiimme. Mutta sieltä se ei enää löytänyt sopivaa paikkaa. Vaikka tilaa sinänsä oli, tuoli ei tuntunut olevan kotonaan enää meillä. Oli aika päästä siitä eroon.

Se osoittautuikin varsin vaikeaksi. Kukaan ei ollut juuri silloin kiinnostunut vanhoista nojatuoleista. Elettiin 2000-luvun alkua. Edes huutokauppa ei sitä halunnut. Lopulta sain sen diilattua jollekin immeiselle, joka tuli tuolia pakettiautolla hakemaan. Huokaisin helpotuksesta. Möin tuolin tappiolla, se vähän harmitti, mutta ei läheskään niin paljon kuin tänä aamuna!

Sisustuslehdessä oli juttu että Aulanko-tuoleista on tullut keräilyharvinaisuuksia ja jossakin huutokaupassa niistä on maksettu jopa 40.000 euroa! Neljäkymmentätuhatta!

Ai että sattuu. Sattuu tosi paljon. Mitä kaikkea olisinkaan sillä rahalla saanut, heti keksisin monta mukavaa remppaa.

Tuntuu kuin olisin voittanut lotossa, mutta unohtanut lunastaa voiton. On jo ilta, ja vieläkin harmittaa. Harmittaakohan huomennakin? Voi saakelin saakeli.

Miehelle en kyllä ainakaan sano tästä mitään! Hän kun ei mielellään luovu ikänä koskaan mistä, ja oli silloinkin sitä mieltä että tuoli saisi jäädä. Voi kunpa olisin kerrankin kuunnellut, mutta en koskaan!

Normaali