Uusi aikakausi alkaa

Keskiviikkona Ylen uutisankkuri Matti Rönkä oli viimeistä päivää töissä. Asetuimme koko perheen voimin haikeina katsomaan uutislähetystä. Lopuksi kiitettiin ja toivotettiin hyviä, ansaittuja eläkepäiviä. Vastahan Arvi Lind jäi eläkkeelle (vuonna 2003!) , ja nyt jo Matti Rönkä. Niin se aika kiitää, miespolvet vaipuvat unholaan.

Varsinkin nyt kun maailma on niin sekaisin, uutisankkuri on nimensä mukaisesti ankkuri, joka luo turvallisuutta ja vakautta. Hän kertoo pahatkin asiat rauhallisesti ja selkeästi. Matti Rönkä vain parani vanhetessaan. Ja komistui!

Jäi paha mieli siitä kohusta, mikä syntyi presidentinvaalien tuloslähetyksessä, kun Rönkä kysyi asiantuntijalta, voiko Haaviston seksuaalisella suuntautumisella olla vaikutusta äänetäjiin. Minusta se on erittäin relevantti kysymys! Jotkut katsojat kokivat kysymyksen suvaitsemattomaksi. Eihän siitä ollut suinkaan kysymys!

Otanta on varsin pieni (kolme henkilöä), mutta kun keskustelin samasta aiheesta omaan lähipiiriini kuuluvien henkilöiden kanssa, oli varsinkin 80-90 vuotiailla asiasta selkeä näkemys: he eivät voi kuvitella miesparia presidentinlinnaan, piste.

Usein vanhoilla on vanhat mielipiteet, ja niin kuluu ja saa olla. Voin hyvin kuvitella että ikäpolvelle, jonka aktiivielämän aikana homous on ollut sairaus ja jopa rikos, on vaikea muuttaa omia näkökantojaan toiseksi. Me jokainen olemme oman aikakautemme kasvatti.

Minä kasvoin aikuiseksi ja siirryin työelämään 90-luvun alussa. Silloin Helsingissä homoutta ei enää piilotettu ja omissa työkuvioissa siihen suhtauduttiin hyväksyvästi. Niinpä tämä asia ei ole minulle vaikea hyväksyä. Mutta esimerkiksi oma appeni, joka on mielestäni hyvin suvaitsevainen ihminen ja biologi taustaltaan, joten hän ymmärtää että seksuaalisuus on ominaisuus meissä, johon emme voi vaikuttaa, on silti hyvin konservatiivinen tässä asiassa. Hän ei voi ajatellakaan että presidentti olisi homoseksuaali.

Pitää hyväksyä että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä erilaisista syistä. Eikä se että asiasta puhutaan, voi koskaan olla väärin. Kaikesta pitää voida puhua. Ja kuunnella. Ja yrittää ymmärtää. Niinpä mielestäni olisi ollut jopa outoa ja väärin, jos Haaviston seksuaalisen suuntautumisen vaikutusta äänestämiseen ei olisi otettu puheeksi lainkaan.

Onpa jännä yhteensattuma että juuri tällä samalla viikolla, vieläpä karkauspäiväviikolla, saattuu peräti kaksi tapahtumaa, jotka avaavat uuden aikakauden. Toinen oli tämä Matti Rönkän eläkkeellejääminen, ja toinen on uuden presidentin virkaanastuminen. Alkaa Alexsander Stubbin aika.

Odotan uutta aikakautta innolla ja mielenkiinnolla. Meillä on kansainvälisesti uskottava, pätevä, moderni uusi presidentti. Ja hänen vaimonsa vaikuttaa upealta ihmiseltä. Toivottavasti hän pystyy myös jatkamaan omaa uraansa edustustyön ohella. Mielestäni se on nykyaikaa ja edistyksellistä että presidentin puoliso voi jatkaa omaa uraansa. Ja kertoo paljon miten tasa-arvoinen maa Suomi on.

Toivottavasti uusi presidenttipari myös sopivasti modernisoi presidentti-instituutiota ja perinteitä – kuten itsenäisyyspäiväjuhlia. Mielestäni ne ovat tuntuneet jotenkin tönköiltä jo pitkään. Vai johtuukohan se vain siitä mielikuvasta, mikä on tullut televisioinnin perusteella. Erityisesti se sotaveteraanien kahvitilaisuuden nauhoitus on ollut vaivaannuttavaa katsottavaa. Pitäisi antaa heidän nauttia kahvinsa ihan rauhassa ilman kameroita. Erilliset haastattelut ovat asia erikseen.

Hyviä, ansaittuja eläkepäiviä Matti Rönkälle, ja siunausta Aleksander Stubbille työssään Suomen presidenttinä.

Saunoista ja pokkarikameroista

Ihanaa, löysin vihdoin saunan itselleni. Olen niin kaivannut saunomista.

Luin jostakin että tärkeät kokemukset – niin negatiiviset kuin positiivisetkin – saattavat säilyä kehomuistissa jopa sukupolvilta toisille, ne ikään kuin periytyvät. Eli esimerkiksi rankat sotakokemukset, vankileirikokemukset, nälänhätä. köyhyys, jäävät ylisukupolvisiksi kokemuksiksi. Periytyvät kuin perisynti sukupolvelta toiselle.

Me suomalaiset olemme syntyneet saunoissa, paenneet kylmää säätä saunan lämpöön koko perheen voimin. Siellä pimeässä, saunan tervantuoksuisessa lämmössä on lämmitelty jäsenet rankan ruumiillisen työn jäljiltä. Sauna on ollut turva kylmää maailmaa vastaan. Voisiko saunankaipuu johtua tällaisesta ylisukupolvisesta positiivisesta kokemuksesta?

En tiedä. Mutta sen tiedän että saunaa olen kaivannut. Olen pohtinut erilaisia ratkaisuja ongelmaan. Voisiko naapuritaloyhtiöstä, jossa on sauna, varata saunavuoron? Olen kokeillut Helsingin nähtävyysaunoja Löylyä, Allasta ja Kulttuurisaunaa. Olen saunonut uimahallien saunoissa ja vuokrannut saunavuoron hotellin saunasta.

Jokaisessa on jotakin vikaa. Nähtävyyssaunat ovat levottomia. Ne ovat täynnä turisteja ja saunomaan tulevia porukoita, jotka tulevat viihtymään tai elämyksen perään. Poikkeuksena Kulttuurisauna, sinne ei oteta porukoita, ja siellä edellytetään hiljaisuutta. Mutta minä en kaipaa saunalta minkäänlaista elämyksellisyyttä enkä erityisyyttä, kaipaan tavallista, hiljaista, siistiä saunaa.

Nyt löytyi. Olin toki huomannut kuntosalilla saunan, mutta en ollut sitä kokeillut. Olin pukenut treenivaatteet päälle aina jo kotona, enkä käyttänyt pukuhuoneen sauna- ja pesuosastoa. Enkä ollut perehtynyt saunan lämmittämiseen, se pitää laittaa itse päälle eräänlaisesta tablettilaitteesta pukuhuoneen seinällä. Systeemi vaikutti monimutkaiselta.

Viime viikonloppuna päätin vihdoin rohkaistua ja kokeilla. Koska olin liikkellä jo varhain lauantaina aamupäivällä, kuntosalilla oli hiljaista. Laitoin saunan päälle, tein treenin ja menin saunaan. Se oli simppeli ja siisti. Siellä ei ollut ketään. Juuri se mitä olin etsinyt! Saunoin ihan rauhassa itsekseni. Miten ihanalta tuntuikaan kun hiki lorisi. Ihan kuin elimistön kaikki nesteet olisivat lähteneet kiertoon ja vaihtuneet, totaalinen puhdistumiskokemus.

Menin heti seuraavana päivänä, sunnuntaiaamuna, takaisin kuntosalille saunomaan. Maanantaina mietin, ehtisinkö tänäänkin, kyllä varmaan.

Nyt en tiedä, käynkö kuntosalilla nyt vain saunoakseni, mutta väliäkös sillä. Pikku treeni + siihen perään rentouttava sauna. Täydellistä! Ja kaiken aikaa, se sauna oli olemassa tuossa ihan lähellä. Joskus tosiaan on näin, sitä etsii onneaan liian kaukaa ja monimutkaisesti.

Tästä tuli mieleen elokuva Perfect Days, joka pyörii parasta aikaa elokuvateattereissa. Se on kerronaltaan tylsä (ihmettelin etten nukahda), mutta viesti on upea. Elokuva kertoo Tokion vessoja siivoavasta miehestä, jonka elämä on rutiininomaista ja yksinkertaista. Mies elää ikään kuin omaa rinnakkaiselämäänsä isossa, hälisevässä ja kiireisessä kaupungissa. Hän rakastaa puita, huomaa pienet asiat, suhtautuu työhönsä intohimoisesti, elää omaa pientä yksinkertaista elämäänsä nauttien hänelle tärkeistä asioista kuten vanhoista c-kaseteista. Mies on onnellinen, vaikka muiden silmissä hänen ammattinsa oli likainen ja halveksittava.

Hyvä neuvo meille kaikille. Etsiä oma, itselle sopiva elämäntapa ja ne asiat jotka itselle ovat tärkeitä. Pitää niistä kiinni. Se on ainoa keino elää onnellista elämää. Mutta miten se onkaan niin että aina välillä tämä yksinkertainen elämänohje unohtuu! Siksi on hyvä että tehdään Perfect Days’in tapaisia elokuvia. Muistuttamaan ja herättämään olennaiseen.

Elokuvan miehellä on harrastuksena ottaa päivittäin kuvia puista vanhalla pokkarikamerallaan. Vein juuri oman vanhan pokkarikamerani liikkeeseen arvioitavaksi. Sain hinta-arvioksi 15 euroa, sen verran liike on valmis siitä maksamaan. Nyt mietin että en ehkä vielä myykään kameraa. Jospa ostankin siihen filmin ja kokeilen ottaa kuvia ihan niin kuin siivoojamies!

Puolustuspuhe klassisille ravintoloille

Hesarissa on viime päivinä ollut juttuja ravintoloista. Viimeksi turkulaisesta Michelin-ravintola Kaskista ja sitä ennen helsinkiläisestä 90-vuotta täyttävästä Sea Horsesta eli Sikalasta. En ole käynyt Kaskiksessa, Sikalassa usein.

Lukemani perusteella ravintolat edustavat alan ääripäitä. Sikala on klassinen kansankuppila. Siellä viihtyvät niin herrat kuin narrit. Ruoka on perinteikästä; lihapullia, silakoita, sipulipihviä. Annokset isoja, ei tarvitse toista ruokaa sinä päivänä syödä, kun on Sikalassa lounastanut. Ruuasta näkee mitä se on, se ei tarvitse esittelyjä. Lisukkeet ovat simppeleitä; puolukkasurvosta, punajuuria, suolakurkkua. Heti ovensuussa on pyöreä kantispöytä. Siinä istuvat enemmän ja vähemmän alkoholisoituneet jokapäiväiset asiakkaat turisemassa.

Mukavimmat paikat ovat loossipöydät, mutta niitä on vain rajallisesti. Kerran lounaalle mennessämme yritimme istahtaa vapaana olevaan. Siihen oli valmiiksi katettu paikka yhdelle. Tarjoilija sanoi oitis että ei siihen, siihen tulee istumaan eräs herra lounaalle, jolle on tärkeä saada istua juuri siinä. Menimme kiltisti seuraavaan.

Helsingissä on onneksi jäljellä vielä näitä klassisia ravintoloita, jotka ovat olleet olemassa ”aina” ja joiden ruokalistat eivät ole luovuuden ja trendivillitysten taidonnäytteitä. Kruunuhaassa on Kolme Kruunua. Siellä voi myös ihastella upeita Tynellin valaisimia ja vanhaa sisustusta. Kosmos on perinteinen taiteilijaravintola keskustassa. Siellä saattaa myöhemmin iltapäivällä olla äänenvoimakkuus korkea, kun pitkillä lounailla istuvat innostuvat tarinoimaan. Töölössä on Lehtovaara ja Elite, Meilahdessa Meiccu, Weeruska Alppilassa. Salve on vanha merimiesravintola Hietalahdessa, joka tosin joitakin vuosia sitten joutui jättämään perinteikkään asemapaikkansa ja muuttamaan muutama sata metriä pois entisiltä sijoiltaan, mutta on muutosta huolimatta säilyttänyt ruokalistansa entisellään.

Perinteisen ruokalistan lisäksi klassikkopaikkojen hyviä puolia on sisustus. Pöydät ovat miellyttävällä etäisyydellä toisistaan. Ei tule tunne siitä että istuisi samassa pöydässä naapuripöydän kanssa. Monissa uusissa ravintoloissa pöydät ovat tilan maksimoimiseksi aivan vieri vieressä. Ja yleensä näissä paikoissa soi taustamusiikki, joka voi olla häiritsevän kovalla. Sen volyymia ei lasketa vaikka pyytäisi. Musiikkigenre ja -taso on suunniteltu ravintolan konseptiin sopivaksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun modernissa ravintolassa tilaat sapuskasi, saat kaupan päälle esitelmän ruuan raaka-aineista, alkuperästä, sisällöstä & valmistuksen hienouksista. Kaskiksessa lehtiartikkelin mukaan tämän ruuan esittelyn tulee antamaan itse kokki. Mutta vähintäänkin tarjoilija pitää ruoka- ja juomaesittelyn. Klassisessa ravintolassa ruoka tuodaan pöytään ja se siitä. Lihapullat eivät tarvitse esitelmää. Jos rupeat juttusille tarjoilijan kanssa, joka todennäköisesti on työskennellyt samassa paikassa jo vuosikymmeniä, hän saattaa kertoa jotakin ravintolan historiasta, sisustuksesta tai siellä aikoinaan käyneistä taunopaloista ja ansaikosista.

Hesarin artikkelissa Kaskiksen omistajakokit harmittelivat ravintolabisneksen kannattamattomuutta. Vaikka ravintola on ilta toisensa jälkeen loppuunvarattu, ei silti kaiken vaivan jälkeen jää paljoa käteen. En tiedä, tuleeko Kaskis viettämään koskaan 90-vuotisjuhlavuottaan. Toki toivon sitä. Omistajakokit tuntuvat omistautuneelta asialleen ja näkevät paljon vaivaa ruuan eteen. Designruoka ja oma ravintola on heille sydämen asia. He keräävät itse annoksissa käytettävät kukat ja yrtit. Kun ravintola on kiinni, tulevat valmistamaan jälkiruuan vaativia osia – kuten pieniin sammakkomuottiin tehtyjä karkkeja.

Henkilökohtaisesti en ole design-ruuan ystävä. Oikeastaan minua kummastuttavat oudot raaka-aineet ja niistä tehdyt erikoisuudet, joiden ulkonäöstä ei pysty päättelemään, onko kyseessä pääruoka vai kakku vai karkki vai kepponen. En tykkää kuunnella pöydän vieressä pidettäviä monologeja ruuasta. Haluan keskustella oman pöytäseurueeni kanssa asioista jotka meitä kiinnostavat. En pidä taustamusiikista. En pidä siitä että naapuripöytä on liian lähellä. En pidä erikoisista design-lautasista, joista ruoka on vaikea syödä. Viime aikoina muotina ovat olleet kulhomaiset keraamiset astiat, joiden pohjille haarukat ja veitset luiskahtavat makaamaan heti kun otteen irrottaa.

Siksi minä pidän tavallisista kortteliravintoloista ja klassista ravintoloista, ja suosittelen niitä mielelläni muillekin. Kun tulette Helsinkiin, käykääpä Sikalassa tai Kolmessa Kruunussa. Ette varmasti pety.

Nainen peilissä

Palaan vielä matkailuaiheeseen.

Matkailu avartaa. Mutta en tarkoita nyt sen alkuperäisessä merkityksessä, vaikka varmasti niinkin on. Tarkoitan näkymää hotellin peilissä!

Kotona peilit ovat tutuissa ja siksi turvallisissa paikoissa. Mutta auta armias, hotellissa ne voivat olla missä vain! Ja paljon isompia kuin kotipeilit. Niinpä näet itsesi pitkästä aikaa, eikä näky varsinaisesti välttämättä ihastuta.

Meillä kotona kylpyhuoneen peili on siten että siinä näkyy tämän ikäisestä ihmisestä juuri sopivasti eli rintojen yläpuolinen osa. Naama, rintakehä ja pää eivät vielä kauhistuta. Joskus hiukset kylläkin.

Hotellin kylpyhuoneessa saattaa olla vastassa koko seinän kokoinen peili. Näet itsesi ja todellisuuden pitkästä aikaa. Nykyisin kun kaikesta varoitetaan etukäteen että ihmiset eivät järkyty lukemastaan tai elokuvassa näkemästään tai että tila koetaan turvalliseksi, niin kyllä pitäisi olla varoitus hotellihuoneen kylppärin ovessa, että pistä hyvä ihminen jotakin päällesi ennen kun sisään astut ettet vain järkyty itsestäsi.

Minua neljä vuotta vanhempi viisas ystäväni puhui aina niin kauniisti ikääntyvistä vartaloista. Siitä kuinka hän muisti jo pikkutyttönä katsoneensa mummia saunassa, ihmetelleensä kaikkia niitä ihmisvartalon ruttuja ja monttuja ja miten kaunis se omalla, rupsahtaneella tavallaan oli. Ja siten usein osaakin katsoa muita, mutta kun katse kohdistuu omaan itseen, suhtautuminen muuttuu. Omaa rupsahtamistaan ei osaa nähdä kauniina. Vaikka pitäisi.

Vaikka nuorempana olisi vannonut että minä en sitten mäkätä vanhenemisesta, hyväksyn sen sellaisena kuin tulee, ei sitä kuitenkaan osaa, mäkättää mielessään kuitenkin. Suunnittelee kiinteytyvänsä, laihduttavansa, jotenkin mystisesti palautuvansa ennalleen.

Mutta ehkä tässä olisi sellainen hyvä ohjenuora kaikille joilla on lapsenlapsia – eritoten tyttöjä – että muistaisi ja osaisi välittää pienelle tytölle ajatuksen siitä että vanheneminen on kaunista, eikä siinä todellakaan ole mitään hävettävää, se on luonnollista. Ja meidän pitäisi voida katsoa itseämme peilistä kaiken ikäisinä näkyä aina vain ihastellen, ei koskaan moittien.

Vanha peiliä tarkoittava sana ”kuvastin” on muuten hieno ja asiaansa oivallisesti kuvaava sana. Harmi että se on jäänyt pois käytöstä!

Ei lukuhaaste vaan lukemisen haaste

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin lukea uudelleen samaa kirjaa. Osasyynä oli se, että minulla ei ollut matkalukemisena kuin yksi kirja ja se oli niin hyvä ja mukaansatempaava että luin nopeammin loppuun kuin olin kuvitellut. Joutessani aloitin kirjan uudelleen alusta.

Mutta oli muitakin syitä. Minusta tuntui että kirjasta meni ensimmäisellä lukukerralla osa ohi. Nyt mietin, johtuiko se minusta vai kirjasta?

Nukahtelen helposti lukiessani ja siksi lukukokemus pätkii. Pätkälukeminen vaikeuttaa kokonaisuuksien hahmottamista. Vai onko minulla jotakin neurologisia ongelmia, haastetta muistaa lukemani? Onko minulla dementia? Toisaalta monien nykykirjojen rakenne – kuten myös tämän – on haastava. Tarina on kaleidoskooppimainen, monikerroksinen, eri aikatasoissa, eri näkökulmissa, henkilöitä tulee ja menee ja taas palaa. Rakenne tekee kirjasta mielenkiintoisen, samalla hivenen vaikean.

Kirja alkaa loppukohtauksella, toinen päähenkilöistä hukkuu. Sitten tarina kerrotaan päähenkilön veljen kautta. Hän on kuitenkin tarinassa sivuosassa, mutta koska kertomus alkaa hänen elämänsä kuvauksella, hänen näkökulmastaan, lukija hämäytyy luulemaan että kyseessä on päähenkilö. Kirjan oikea päähenkilö tulee mukaan tarinaan vasta paljonpaljon myöhemmin.

Lukiessa olen miettinyt, johtuuko sekavalta tuntuva rakenne siitä että tarina on kerrottu siten että se on ajateltu kuvakerrontana. Filminä tai elokuvana kirjan rakenne toimisi loistavasti. Ehkä se on kirjoitettu suoraan vastaamaan kuvakerronnan lainalaisuuksia. Alun hukkumiskohtaus olisi varmasti loistava aloitus elokuvalle.

Sitä en osaa sanoa, toimiiko kerronta äänikirjana? Vai olisiko ehkä jopa vielä vaikeampi käsittää? Luulen että minun tapauksessa se olisi vielä vaikeampi formaatti.

Onko muilla vastaavanlaisia lukemisen ymmärtämisen haasteita? Ovatko kirjat muuttuneet monimutkaisemmiksi vai onko minun päässäni jotain vikaa? Vai molemmat.

Ai niin, kirja on Emily St.John Mandelin Lasihotelli ja se on hyvä kirja!

Etelässä nuorena ja vanhana

Nuorena ihmettelin vanhoja ihmisiä, jotka matkustavat samaan paikkaan ja jopa hotelliin. Se oli minusta järjetöntä. Eikö kannattaisi aina matkustaa uuteen paikkaan ja kokea jotakin uutta? Eikö se ole matkustamisen koko idea, uudet elämykset?

Nyt kun minusta on tullut vanha, ei ihmetytä ollenkaan. Päinvastoin, samaan paikkaan ja hotelliin matkustaminen on paras ratkaisu. Silloin ei pety. Tietää jo lähtiessään että tästä tulee hyvä matka. Matkustamiseen liittyvä stressi vähenee. Ei mene aikaa turhaan hössötykseen, kun tietää missä on lähikauppa, paras ruokapaikka, minne päin kannattaa lähteä kävelemään, mistä löytää taksin.

Taksista tuli mieleen että vaarallisinta matkoilla ovat taksit! Jälleen kerran osui kohdalle kuljettaja, jonka kyydissä sai pelätä päästäänkö elävänä lentokentälle asti. Istuin takapenkillä kuljettajan takana, eikä minulla ollut näköyhteyttä häneen. Kiinnitin jo alkumatkasta huomioita että ajotyyli oli poukkoileva ja välillä auto meni aivan ajokaistan ulkoreunalle, välillä kuljettaja ajoi keskellä kaistoja.

Mies istui vieressä ja näki kuljettajan kasvot. Tunnelissa taksinkuljettajan silmät menivät kiinni, hän nukahteli! Ruvettiin sitten huutelemaan takapenkiltä, että hei, oletko väsynyt, mikä hätänä? Kehotettiin miestä ajamaan loppumatka hiljempaa. Mieli olisi tehnyt jäädä pois kyydistä, mutta mitenkäs sen teet moottoritiellä. Joko nuorimies oli todella väsynyt, toisaalta kello oli yhdeksän aamulla, joten ei kai sentään. Tulimme siihen tulokseen että mies taisi ajaa autoa huumeiden vaikutuksen alaisena.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun taksin kyydissä ulkomailla pelotti! Kerran kohdalle osui kuski, joka oli vihainen että olimme keskeyttäneet hänen kahvitaukonsa tilaamalla taksin. Ajoi kuin hurjapää ja kun pyysimme ajamaan hiljempaa, suuttui vielä enemmän ja kiihdytti lisää.

Nyt päätettiin että tästä lähtien kun tilataan taksi ulkomailla, kerrotaan että meillä on huonoja kokemuksia vastaavista tilanteista ja haluamme kuljettajan, joka takuuvarmasti ajaa rauhallisesti, mieluiten vanhan naisen. Enää ei oteta riskejä joutumalla huumekuskien kyytiin.

Vietimme viisi päivää Carihuelassa Espanjan aurinkorannikolla. Tai oikeastaan kolme päivää, kaksi päivää olimme Malagassa. Olipa nostalginen matka! Carihuela on meille tuttu paikka 20 vuoden takaa. Keväällä 2004 vietimme kymmenvuotishääpäivää. Poika oli puolivuotias. Mietimme silloin, minne voisimme matkustaa kätevästi pienen lapsen kanssa. Niin että lentoaika ei olisi liian pitkä, aikaero ei häiritsisi ja olisi lämmintä. Vastaukseksi tuli Carihuela.

Oli nostalgista olla nyt samassa paikassa, kulkea samoja rantoja, syödä samassa ravintolassa. Oli kuin olisi ollut aikakoneessa. Samalla oli vähän haikeakin olo, mihin nämä vuodet ovat valuneet. Miten nuori ja energinen silloin olikaan, kun työnteli rattaita, joissa lepäili pieni poika, pulleat jalat rattaiden reunalla, varpaat harallaan. Tuntui että kaikki oli edessäpäin, niin kuin olikin. Nyt moni asia on takanapäin. Silti pitäisi jaksaa olla katse kohti tulevaa.

Tuli olo, miksi emme kävisi Carihuelassa useammin! Sinne on helppo tulla ja olla juuri tuttuuden takia. Aurinkoranta on kaupunkien letka. Ei välttämättä edes huomaa, milloin kylä vaihtuu toiseksi. Eri alueilla on kuitenkin aivan omanlaisensa tunnelma. On ökypaikkoja, ja on röntsäpaikkoja. Carihuela on meidän – ja hollantilaisten – mieleen, symppis ja aidonoloinen. Rannalla on kivoja apartementos-paikkoja. Parvekkeet merelle, pieni keittiö huoneen nurkassa, kylpyhuone. Kaikki tarvittava, ei mitään turhaa. Nurkan takana kauppa, mistä saa tarvittavat elintarvikkeet aamu- ja iltapalaa varten.

En tiedä, minkälainen meno ja meininki Carihuelassa on kesällä, mutta näin talvella on rauhallista, koska kaikki ovat vanhoja! Tulikin mieleen, miten matkailuala on ottanut huomioon että tulevaisuudessa – tai ei oikeastaan tulevaisuudessa, vaan nyt – suurin osa matkustajista on eläkeläisiä. Heitä on lukumääräillisesti enemmän, heillä on aikaa ja rahaa, mutta tarpeet ja toiveet erilaiset kuin nuoremmilla. Liikuntarajoitteet voivat vaikeuttaa olemista, portaita ei voi tai jaksa rampata. Lastenrattaiden sijaan matkatavarana voikin olla rollaattori. Vanhemmat matkustajat saattavat tarvita enemmän terveyspalveluja matkoilla. Ja heille maistuisi pienemmät ruoka-annokset. Me otamme usein pääruuan sijaan kaksi alkuruokaa välttääksemme ähkyn. Pääruoka-annokset ovat usein turhan isoja. Espanjassa voi tilata pöydän täyteen erilaisia pieniä mereneläväannoksia. Siitä on kiva yhdessä popsia ja maistella vähän kaikkia.

On ihan hyvä idea matkustaa paikkaan, jonka tietää mieleisekseen. Asua samassa hotellissa, kulkea omia, vanhoja, hyväksi havaittuja reittejä. Tilata ruokia, joista tietää pitävänsä. Antaa nuorempien hakea uusia elämyksiä – ja siinä samalla välillä pettyä. Heillä on edessä vielä monta tilaisuutta kokea.

Sotaisaa retoriikkaa

Vähän on ikävä vuotta 2018. En tosin muista, mitä silloin tapahtui, mutta ei ollut ainakaan sotia eikä kulkutauteja. Väsyttää nämä maailman tapahtumat ja kauheudet! Vai olikos se juuri vuosi 2018 kun oli ennätyskuuma heinäkuu ja presidentit Putin ja Trump tapasivat Helsingissä? Taisi olla.

Rakennettiin vaja mökille, siitä tuli vino, kun en tarkistanut että perustuskivet ovat varmasti samassa tasossa. Vaja nimettiin korkean tason tapaamisen kunniaksi Trumputtimeksi. Nimi kirjoitettiin oven päälle. Trumputtimessa säilytetään polkupyöriä, pihapingispöytää, surffilautaa ja sähkömopoa, jonka akku meni tyhjäksi ensimmäisen kesän jälkeen. Säälittävä vaja, mopo ja jopa itse diktaattorien tapaaminen. Nyt ne ovat taas molemmat kohta vallassa ja mitä mahtavatkaan keppostella pitääkseen meidät kurissa ja pelossa. Mutta silloin, vuonna 2018, kaikki oli hyvin. Edessä oli panepidemia ja sodat.

Ukrainan sodan alusta on nyt melkein tasan kaksi vuotta. Muistan sen hyvin. Siskontytölle tuli koiranpentu samana päivänä. Jotenkin sekin on syntymässä säikähtänyt olento. Syö masennuslääkkeitä ja adhd-lääkkeitä, koirapolo. Hetki sitten Suomi oli voittanut joissakin kisoissa. Iloisia ihmisiä kiipeili Havis Amandalla ja bussipysäkkien päällä lippuja liehutellen ja hoilaten. Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ilo ja huolettomuus loppuivat. Alkoi huonojen uutisten aikakausi.

Pikkuhiljaa myös mediasisältö on muuttunut. Päivittäin lehdestä voi lukea uutisia armeijasta, varusmiehistä, aseteollisuudesta, huoltovarmuudesta, rajasta. Sotapuhe on arkipäiväistynyt. Joku asiantuntija sanoi että kannattaa olla hyvässä kunnossa parin vuoden päästä. Outoja varoitteluita ja valmisteluja. Ihan kuin meitä kaikkia totuteltaisiin sotaan.

Kävelin viime viikolla Sanomatalon läpi. Siellä oli näyttely Helsingin pommituksista. Periaatteessa ihan kiinnostava. Muissa olosuhteissa ja eri aikana olisin varmasti ollut kiinnostunut tutkimaan näyttelyä. Nyt teki vain mieli kävellä ohi.

Miten tästä maailmanpoliittisesta tilanteesta, näistä konflikteista ja sodista päästään pois? Tuntuu kuin ketään ei edes kiinnosta etsiä ratkaisua sopuun ja rauhaan. Kukaan ei puhu rauhasta. Kaikkialla etsitään lisää rahaa sodankäyntiin, miten saadaan pidettyä sota käynnissä.

Saa nähdä mitä tapahtuu kun lumet sulavat ja kesä tulee, mitä tapahtuu itärajalla. Lehdessä luki että Iso-Britannia vie turvapaikanhakijat Ruandaan. Maksaa Ruandalle pakolaisten vastaanottamisesta miljoonia. Kaikkea ne ihmiset keksivät. Köyhät maat ottavat vastaan meidän roskat, turvapaikanhakijat ja pakolaiset, rikkaat maat maksavat siitä että köyhät maat ovat jätteiden ja ”ylimääräisten” ihmisten kaatopaikkoja. Hirvittävän ruma skenaario. En tiedä, kauanko jaksan pitää päätäni pensaassa. Mutta en uskalla sitä poiskaan ottaa.

Katse on pidettävä lähellä – omassa arjessa ja omissa, mitättömissä pikku puuhissa että jaksaa.

Mietin, ehtiikö Helsingistä tulla valmis ja rauha palata maailmaan minun elinaikanani. Epäilen.

Elämänsiivous vs kuolinsiivous

Alkuvuosi on kulunut kuntoillessa ja siivotessa. Sääolosuhteet ovat Etelä-Suomessa olleet poikkeuksellisen huonot. Kaunis talvisää katosi. Tilalle tuli kaikkea mahdollista epämiellyttävää: tuulta, vesisadetta, räntää, jäätä. Ulkona ei enää halunnut liikkua missään muodossa, oli siis pakko hankkiutua sisäliikunnan pariin. Hyvä niin. On tullut täsmäkuuri lihaskuntotreeniä.

Kirjastosta käsiin osuin Elämänsiivous -niminen kirja. Lukeminen jäi kyllä kesken, mutta sinänsä kirjan teema oli mielenkiintoinen. Paljonhan on puhuttu kuolinsiivouksesta, kaikesta turhasta luopumisesta, mutta myös elämää voi yrittää siivota pois turhista mieltäpainavista muistoista tai asioista. Ehkä omaa mieltäänkin voisi tai pitäisi siivota. Heittää pois negatiiviset ajatukset ja suhtautumistavat. Helpommin sanottu kuin tehty!

Me olemme tehneet ihan perinteistä ”kuolinsiivousta”. Projekti on vielä kesken, mutta hyvässä vauhdissa. Ajatuksena on että periaatteessa kaikki mitä on vintissä tai kellarissa on turhaa – poislukien kausitavarat, kuten esimerkiksi joulukoristeet tai talviliikuntavälineet. Myös turhista astioista on luovuttu. Ajatuksena on se että kaapissa olisi vain ne astiat ja tavarat, joita oikeasti käytetään. Yllättävän hankalaa on luopuminen. Moneen asiaan liittyy muistoja. Mutta eihän tarkoitus suinkaan ole kaikesta luopua, vain niistä mitä ei käytetä.

Heillä, jotka ovat muuttaneet usein, tulee muuton yhteydessä tehtyä perinpohjainen siivous ihan luonnostaan. Mutta me olemme yhdessäolomme aikana muuttaneet vain kerran, vuonna 2000 nykyiseen kotiin. Tavaraa on 24 vuodessa ehtinyt kertyä.

Ehkä olisi syytä ottaa käyttöön kierrätyskassi tai laatikko, johon keräisi jatkossa kaikki sellaiset eteen tulevat tavarat, jotka voi viedä kirpputorille. Onneksi vielä on kirpputoreja, jotka ottavat vastaan tavaraa. Ja Sortti-asemat eli jäteasemat ovat myös uskomattoman hienosti organisoituja paikkoja! Kaikelle on oma paikkansa, ja siellä on oma kontti Kierrätyskeskukseen meneville tavaroille. Sinne veimme mm. vanhat laskettelusukset. Oli muuten painavat! Kyllä tulee nopsasti mäkeä alas sellaisilla suksilla. Ei taida olla ihan nykypäivää.

Löysin myös Kameratori -nimisen paikan, joka ostaa vanhoja filmikameroita. Kävin viemässä omani sinne arvioitavaksi. Kysyin, mihin vanhoja kameroita käytetään, osiksiko vai käyttääkö joku niitä? Asiakaspalvelija sanoi että niille on nykyään taas kysyntää. Filmikameroita ei enää valmisteta lainkaan, ja jotkut ovat tykästyneet ottamaan taas niillä kuvia. Kännykkäkuvaaminen on liian helppoa.

Vielä pitäisi löytää ottaja/ostaja muutamalle tuolille ja risalle pöydälle, jossa on kyllä kaunis ja ehjä jalkaosa. Pöytälevy on mennyt huonoon kuntoon. Kyllä tästä loppuelämän kestävän harrastuksen saa! Niinhän se taitaa olla, elämän ensimmäinen puolisko kerätään tavaroita ja jälkimmäiselle puoliskolla yritetään päästä niistä eroon.

Nyt aurinko paistaa! Ihanaa. Tänään voisi tehdä kunnon, pitkän kävelyn ja käydä vaikka pullakahvilla. Tekisi mieli pullaa!

Mitä kuuluu?

Yksi vaikeimmista helpoista kysymyksistä on Mitä kuuluu?

Englannin kielessä asia on ratkaistu näppärästi. Kuuluu vastata että hienosti menee, kaikki fantastisesti, mutta voi onnetonta suomen kielessä pitää vastata oikeasti mitä kuuluu. Kuka siihen osaa yhtäkkiä mitään järkevää sanoa. Kysymys on ympäripyöreä ja niin on vastauksetkin. Yleensä sanon sitä samaa, eipä tässä kummempaa ja höystän tiedon jollakin anekdootilla, pienellä arkipäiväisellä asialla mitä olen puuhannut ja mitä tulee mieleen, tyyliin olen siivonnut viime aikoina vinttiä, hirveä homma.

Ja auta armias jos joku kysyy mitä puolisolle kuuluu. Kerran muistan miettineeni vastausta tovin ja tokaisseeni sitten että viime viikolla osti uusia nilkkasukkia. Mistä minä tiedän mitä minun miehelleni kuuluu. Kuuluisiko tietää? Varmaan kuuluisi. Mutta eihän sitä kolmenkymmen avioliittovuoden jälkeen kauhean paljon puolison tuntemuksia ja tekemisiä kysele. Vaikka varmaan pitäisi. Juuri vastikään kävimme kiivasluonteiseksi muuttuneen keskustelun siitä, mitä mies tekee työhuoneessaan. Mies luuli minun tietävän että hän aina siellä ollessaan kirjoittaa, ei suinkaan katso urheilua, vaikka joskus katsookin. Minä vastasin että mistä minä voin tietää. Minä olen ajatellut että hän on niin kuin muutkin ihmiset, tekee töitä ma-pe ja viikonloput lepää. Mutta ei ollut näin. Siellä teki kirjoitushommia vaikka oli viikonloppu, ei katsonut urheilua. Hyvä kun tuli puheeksi.

Isovanhemmille ”mitä kuuluu” kysymykseen on helppo vastata. He kertovat ensin ensin lastenlasten kuulumiset ja sitten lasten kuulumiset. Mitä heille itselleen kuuluu, siihen vastaus ei yleensä yllä. Joskus nämä keskustelut voivat olla hämmentäviä, eritoten jos lapsia tai lapsenlapsia ei itse ole koskaan tavannut, he ovat vain nimiä näissä satunnaisissa mitä kuuluu -keskusteluissa.

Ehkä ei pitäisi kysyä mitä kuuluu. Ehkä se on liian hähmäinen, ympäripyöreä kysymys vastattavaksi järkevästi tai niin että siihen voisi vastata mielenkiintoisesti. Ehkä pitäisi kysyä konkreettisempia asioita, suorempia kysymyksiä. Mitä olet viime aikoina puuhannut. Mitä on ollut mielen päällä viime aikoina. Millä fiiliksillä viime aikoina. Sellaisiin kysymyksiin olisi helpompi vastata. Ja ehkä vastauksetkin olisivat mielenkiintoisempia kuin nilkkasukkien ostamista. Yleensä kysyjä kaiketi haluaa ihan oikeasti kuulla mitä juuri sinulle kuuluu pitkästä aikaa. Ainakin suomen kielellä kysyttäessä.

Liike on lääke, totta!

Viime kuussa palasin monen vuoden tauon jälkeen kuntosalille. Paluu ei johtunut mistään uudenvuoden lupauksesta tai elämäntapamuutoksesta. Syy oli säässä. Ulkona oli monta päivää kurjaa, liukasta ja märkää, oli keksittävä joku sisäliikuntamuoto ettei tule hulluksi. Kaiken lisäksi olin saanut töistä Smartum -rahaa. Sen pystyi käyttämään johonkin itse valitsemaan kulttuuri-, terveys- tai liikuntapalveluun.

Kuntosalin valinta oli helppo. Oli pakko valita toinen kuntosali kuin se missä olin käynyt ennen. En halunnut mennä samaan kuin missä poika käy, ettei hänen tarvitse hävetä mamman suorituksia. Joten valitsin sen toisen lähellä sijaitsevan, sokkeloisen loukon kellarikerroksessa, ei mitenkään ulkoisesti innostava miljöö.

Oli toinenkin syy, mikä puolsi kyseistä kuntosalia. Heillä oli tarjonnassa ns.päiväkortti. Eli kuntosalikortti, joka oli edullisempi ja toimii vain klo 15 asti arkisin. Sehän käy minulle! En edes jaksaisi urheilla iltaisin, korkeintaan kävellä. Kuntosalikeikka ei vie paljon aikaa. Teen säpäkästi tietyt samat jalka, selkä ja vatsaliikkeet. Siinä ei kauan nokka tuhise. Kotona käyn suihkussa, vaikka saunakin olisi salilla tarjolla.

Päivisin ikäjakauma salilla on varsin korkea. Olen ihan nuorikko heidän joukossaan. Hieno asia että lihaksista pidetään huolta. Nehän nyt lähtevät ihan ensimmäisenä jos ei vähän itseään rääkkää. Katoavat muuten myös jalkateristä! Sain lähetteen fysikaaliseen jalkaterän kivun takia. Olin ihan varma että minulla on nivelrikko. Olin asiaa googlannut ja tähän johtopäätökseen tullut. Jalkaterä kuvattiin: luusto ja nivelet olivat ihan kunnossa, niissä ei ollut mitään vikaa. Lääkäri passitti fysikaaliseen. Sain sieltä jumppaohjeet. Kolme mitättömän pientä liikettä pitää tehdä päivittäin. Olen nyt niitä tehnyt vasta toista viikkoa. Heti aamulla teen sillä aikaa kun kahvi ropisee keittimeen, ehdin tehdä ensimmäisen jalkajumpan. Toisen kerran iltapäivällä tai illalla, milloin nyt ehtii/jaksaa/tulee sopiva tilaisuus. Ja ihme ja kumma, kivut ovat helpottaneet! En olisi ikinä uskonut, miten pienestä voi olla kiinni.

Liike on lääke, niinhän sitä sanotaan ja totta näköjään on. Joten jos on jotakin kipuja, kannattaa kyllä käydä fysiatrin –vai mitä ne on nimeltään– vastaanotolla. Saattaapa kivut kadota ihan sillä välin kun kahvi ropisee kannuun.

Vanhusten kimppakämppä

Kävelin kotiin töistä parikymppisen työkaverin, Lotan kanssa. Lotta kertoi asuvansa kimppakämpässä. Oi miten kivaa! Kyselin kokemuksia. Saman ikäisenä kuin Lotta opiskelin kauppaopistossa ja olin hieman kateellinen luokkakavereilleni, joilla oli yhteinen kämppä. Siellä asuminen kuullosti idylliltä. On aina juttuseuraa, illalla keitetään teetä ja jutellaan, viikonloppuisin bailataan. Omalla kohdalla kimppakämppävaihe jäi elämättä. Niinpä kerroin Lotalle että jos minä joskus jään leskeksi ja olen vanha, minä haluan asua vanhusten kimppakämpässä. Lotta vastasi lakonisesti että sitä kutsutaan vanhainkodiksi!

En minä vanhainkotia tarkoittanut! Minä kuvittelin mielessäni sellaisen kimppakämpän kuin Tyttökullat -ohjelmassa. Muistattehan tuon tv-sarjan, missä neljä kovin erilaista vanhaa naista jakaa keskenään omakotitalon ja heille tapahtuu monenlaista hauskaa. Sellaisessa kimppakämpässä minä haluaisin asua.

Idealismia, sitähän se tietenkin on. Tyttökullat -hahmot olivat hyvin aktiivisia ja terveenoloisia, energisiä ja positiivisia. Hiukset hienosti laitettu, meikit kasvoilla, liehumekot päällä. Ei mitään pierukalsareissa rollaattoreita lykkiviä sanattomia olentoja. Ehkä Lotta on oikeassa, vanhusten kimppakämppä on vanhainkoti. Mutta Tyttökullat -koti olisi ihana!

Katsoin Yle Areenalta Linna -sarjan toisen tuotantokauden. Siinä on kanssa eräänlainen kimppakämppä –vankila. Asukkaiden joukossa on kaksi ulkomaalaista, iäkästä rouvaa, jotka olivat jääneet kiinni huumeiden salakuljetuksesta. Heitä katsoessani tajusin itsekin näyttäväni huumeiden salakuljettajalta. Että ei pidä ihmetellä, jos lentoasemalla huumekoira tulee haistelemaan. Ilmeisesti vanhoja rouvia käytetään muuleina huumebusineksessä.

Toinen rouvista oli ollut pitkään huumebusineksessä. Kertoi että siitä irti pääseminen on vaikeaa, ja sitten hän oli taas retkahtanut kuriirikeikkaan. Jäi epäselväksi, miksi? Ehkä raha oli houkuttanut. Toinen rouvista oli huijattu salakuljetukseen. Hän luuli kuljettavansa rahaa, ainakin omien sanojensa mukaan. Keikat menivät niin sanotusti vihkoon ja näin espanjalainen ja australialainen päätyivät pannat jalkoihin hämeenlinnalaiseen naisten ”kimppakämppään”. Kaikenlaista.

Sellaiseen kimppakämppään en haluaisi joutua. Onneksi asiaan voi vaikuttaa. Kuriirihommat eivät kiehdo. Mutta Tyttökullat -kimppakämppä kävisi. Onkohan sellaisia oikeasti olemassa? Olisin Rose, se vähän höppänä ja naiivi mummeli.

Takinkääntäjä äänestämässä

Olen kyllä maailman suurin takinkääntäjä! Epäluotettava äänestäjä! Oikea tuuliviirien tuuliviiri.

Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella koin ahaa-elämyksen. Minä en ole äänestämässä itselleni ystävää vaan maalle presidenttiä. Niinpä minun ei tarvitse pitää ehdokkaasta, kunhan hän vain on pätevin. Tein valinnan ja äänestin. Äänestämäni ehdokas pääsi toiselle kierrokselle. Luulisi että minun olisi helppo äänestää häntä uudelleen, mutta ei.

Olen tullut uusiin ajatuksiin. Ehdokas ärsyttää minua liian paljon. Olen alkanut epäillä, onko hän sittenkään paras vaihtoehto. Niinpä kävin äänestämässä toista vaihtoehtoa, joka ei ärsytä ja jonka arvomaailma vastaa paremmin omaani.

Nyt olen siis äänestänyt molempia toisella kierroksella olevia ehdokkaita. Mitähän gallupien tekijät minusta sanoisivat? Onkohan muitakin samalla tavalla sekoilevia äänestäjiä?

Se hyvä puoli tässä sekoilussa on että tavallaan ”olen hyväksynyt” molemmat nyt ehdolla olevat. Olen heidät molemmat arvioinut päteviksi tehtävään. Onneksi kukaan –paitsi te!– ei tiedä, miten tämä äänestyshomma omalta osaltani meni…

Lääkkeitä ja lääkäreitä

Olin saattamassa appiukkoa geriatrille. Istuin vastaanottojan käytävällä odottamassa ja seurasin tapahtumia. Lähellä istuivat äitiään vastaanotolle saattava tytär ja puoliso, jotka täyttivät yhdessä muistisairaan omaiselle tarkoitettua lomaketta. ”Suoriutuuko yksi ostoksista?” kysyttiin lomakkeessa. ”Laita siihen että Kyllä”, puoliso sanoi. ”Eihän selviä. Yhdessä te menette. Ei äiti yksin selviä kaupassa” tytär väitti vastaan. Suunnitteleeko itse ruokailut ja valmistaa ruuat? oli seuraava kysymys. ”Laita siihen että Kyllä”, puoliso sanoi. Ja tytär vastasi ”Eihän suoriudu”. Tällä tavoin he täyttivät koko lomakkeen. Puolison mielestä kaikki oli hyvin, tytär yritti saada realismia vastauksiin. Mietin, miten paljon lääkärien saama informaatio vastaa todellisuutta? Niin potilaalla itsellään kuin lähiomaisella saattaa jostakin syystä olla tarve todistaa että kaikki on hyvin ja niin kuin ennenkin. Todellisuutta ei myönnetä, eletään vanhoissa muistoissa, siinä ajassa kun kaikki oli vielä hyvin.

Ei mennyt ihan putkeen appiukon lääkärireissu. Hänellä on hengenahdistusta ja huimausta, joka todennäköisesti on sydänperäistä. Yksi pallolaajennus on aikoinaan tehty. Geriatri laittoi lähetteen kardiologille. Lähete tuli kuitenkin nopeasti takaisin. Appiukkoa ei otettaisi hoitoon, koska kardiologi epäili oireiden johtuvan pitkäaikaisesta, runsaasta tupakanpoltosta. Eihän appiukko tupakoi! Mutta savolaisena vääräleukana hän tykkää vitsailla. Niinpä vuosi sitten lääkärin kysyessä tupakoinnista, appi vastasi aloittaneensa tupakoinnin seitsemänvuotiaana ja lopettaneensa seitsemänvuotiaana. Jostain syystä –ehkä kiireestä johtuen– lääkäri kirjasi tietoihin että potilas on tupakoinut seitsemänvuotiaasta asti. Nyt tämä väärä tieto kummittelee taustatiedoissa ja estää häneltä hoitoon pääsyn. Olemme yrittäneet hänelle sanoa että ei kannata vitsailla lääkärissä. Eikä esittää tervaskantoa. Väärää informaatiota on yritetty monta kertaa tiedoista poistaa, mutta se kummittelee siellä yhä edelleen ja pompsahtaa esiin, aiheuttaa sekaannusta ja lisää työtä ja vaivannäköä sekä meille että terveysviranomaisille.

Viime viikolla appi otti erehdyksissä nitron ja meni tajuttomaksi. Onneksi mieheni oli paikalla ja tilasi ambulanssin. Vähän ihmeteltiin, miten voi ottaa nitron vahingossa, mutta enpä ihmettele enää, koska toissapäivänä otin itse vahingossa melatoniinin kun piti ottaa verenpainelääke.

Säilytän omia lääkeliuskoja yöpöydällä nätissä rasiassa. Otan verenpainelääkkeen kaksi kertaa päivässä aamulla ja iltapäivällä. Verenpainelääke on hyvin samannäköinen kuin melarest, joka on vain hivenen isompi. Erehdyksessä otin iltapäivällä väärästä liuskasta. Rupesi nukuttamaan. Päiväunilta herättyäni ihmettelin miten syvässä unessa olin ollutkaan. Illalla huomasin että olin ottanut melatoniinin! Ilmankos!

Muuten geriatrireissu meni hyvin. Appi sanoi noin kahdeksan kertaa ”Vanhuus ei tule yksin”. Se on yksi hänen lempivuorosanoistaan. Välillä minusta näyttää päinvastaiselta, siltä että vanhuus nimenomaan tulee yksin. Kotona yksin asuvan lesken, joka ei halua lähteä senioririentoihin, elämä näyttää yksinäiseltä ja yksitoikkoiselta, vaikka lähiomaiset käyvätkin niin usein kuin mahdollista. Päivässä on kuitenkin paljon pitkiä tunteja olla yksin. Olisi edes kissa seurana. Mutta eihän muistisairaalle voi hankkia kissaa. Kissarobotti?